Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarinat

  oleskeluhuone • mainokset

Muistattehan, että seuraavan tarinan saa kirjoittaa vasta, kun edellinen on arvosteltu!

Vieraskirja  << <  4  5  6  7  8  9  10  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Emily Hawkins, Korpinkynsi

25.04.2020 19:17
Luku 7 1/2– Tylyaho



Dumbledore oli heti joulun pitänyt vakavan puheen tapahtumista, mutta oli ilmoittanut, että jokainen sai omalla ja vanhempiensa vastuulla nauttia päivästä Tylyahossa. Hän oli kuitenkin järjestänyt sinne partioita, jotka varmistivat turvallisuuden. Emily lähti kuitenkin mielellään viettämään päivää jossain muualla kuin koulussa. Tunnelma Tylypahkassa oli ollut melko synkkä joulun jälkeen. Oppilaita oli palannut takaisin kouluun paljon, mutta moni oli kuollut taisteluissa. Etenkin puuskupuhin ja korpinkynnen riveissä näkyi koloja. Lehteenkin oli selvästi etsimällä etsitty se yksi, joka ei halunnut lapsensa palaavan Tylypahkaan.
Vivianille ei onneksi ollut käynyt kuinkaan, vaikka hän oli ollut joulun kotonaan. Häntä kyllä karmaisi, kun hän huomasi, miten paljon loitsuilla voi saada pahaa aikaan. Heti kouluun palattuaan hän alkoi kuunnella entistä tarkkaavaisemmin opetusta hokien, että aikoo tehdä kaiken minkä voi, saadakseen pahat voimat kuriin (Emilyä oli salaa naurattanut Vivianin puhe pahoista voimista ja muista varsin jästimäisistä ilmauksista). Emily huomasi ilokseen, että Vivian pääsi täysin ujoudestaan ollessaan ystäviensä kanssa ja valitti siitä, miten oppilaita pitäisi varmistaa paremmin kunnon kaksintaisteluihin.

Ulkona oli Emilyn mielestä täydellinen sää, aurinko paistoi kirkkaalla taivaalla, eikä tuullut lainkaan. Lumi narisi kenkien alla, kuitenkaan kastelematta niitä. Kadulla Emilyn edessä kulki tasaisin välimatkoin pieninä ryppäinä ihmisiä. Tylyahoon lähti oppilaita paljon, vaikka Dumbledore oli kehottanut harkitsemaan lähtemistä kunnolla. Emily ei edes harkinnut koululle jäämistä, niin ihanalta ajatus kaikista kaupoista ja etenkin herkuista tuntui. Hänen vanhempansa olivatkin antaneet hänelle heti luvan, vaikka vannottivat kirjeessään pitämään silmät auki ja taikasauvan valmiina.
”Aih!” Emily havahtui ajatuksistaan, kun Vivian makasi maassa kaapu märkänä. Hän tuijotti pienen hetken Viviania, jonka punaisiin avoimiin hiuksiin sekoittui nyt valkoisia lumihiutaleita.
”Voisiko joku auttaa, en pääse itse ylös?” Vivian kysyi pidellen jalkaansa. Emily auttoi hänet ylös ja tutki katseellaan tämän nenää. Punaisten pisamien peittämä nenä oli epämuodostunut ja siitä valui verta.
”Öh.. sinun pitäisi ehkä mennä matami Pomfreyn luo”, hän totesi varovaisesti. Vivianin kasvot valahtivat hänen tajutessaan nenäverenvuodon ja kivun nenässä. Hän yritti astua toiselle jalalleen, mutta älähti sitten kivusta. Emily huomasi Vivianin menettävän tasapainon, kun jalka petti alta.
”Voi ei, anteeksi, menkää te Tylyahoon, minä menen sairaalasiipeen. Mihin minä kompastuin niin pahasti?” Vivian voivotteli. Emily kumartui maahan ja otti maasta töröttävän kellon käteensä. Se tuntui polttavan kuumalta, mikä oli outoa, sillä se oli ollut lumisessa maassa. Kello oli hopeinen ja näytti siltä, kuin se olisi revitty irti rannekellosta. Hän katsoi Amyyn, Vivianiin ja Bobiin.
”Mennään kaikki koululle, ei Vivian varmaan sinne yksin pysty kävellä. Vien samalla jollekin tämän kellon.”
Amy ja Bob ottivat Viviania kainaloista Emilyn tutkiessa kelloa. Hän huomasi siinä jotain erikoista – siinä oli vuosikymmeniä normaalien numeroiden sijasta. Vuosikymmeniä oli 1910-luvusta aina 2010-lukuun saakka. Hän puristi esineen tiukasti nyrkkiinsä ja päätti, ettei näyttäisikään sitä kenellekään opettajalle.

Emily huokaisi päästessään vihdoin istumaan. He olivat aluksi kävelleet melkein perille asti Tylyahoon, kun olivat joutuneet kääntymään takaisin. Sairaalasiivessä matami Pomfrey oli käskenyt Vivianin jäädä hoidettavaksi. Vivian oli ilmoittanut, että muiden pitäisi mennä Tylyahoon, eikä halunnut muiden jäävän pois kaikesta vain hänen ’pikku kömmähdyksensä’ takia. Vivian oli vaatimalla vaatinut, että muut pitäisivät Tylyahossa hauskan päivän vailla murheita. Vasta pois sängyn luota kävellessään Emily oli kuullut Vivianin pienen nyyhkäisyn, joskaan ei tiennyt johtuiko se kivusta vai harmista.
Emily hörppi mielissään kermakaljaa, kun he vihdoin olivat päässeet takaisin Tylyahoon. Kolmessa luudanvarressa oli paljon tungosta ja siellä joutui melkein huutamaan, jos halusi muiden kuulevan mitä sanoi. Amy istui Bobin vieressä Emilyä vastapäätä ja totesi suorasukaisesti:
”Olisipa Viviankin päässyt. Mitä sinä muuten tutkit silloin, kun Vivian oli kaatunut? Ja mikset antanutkaan sitä jollekin?” Emily katsoi ympärilleen varmistaen ettei kukaan kuulisi, tosin turhaan, sillä ei kukaan olisi voinut kuulla häntä siinä metelissä. Hän kumartui selittämään hiljaa, mitä oli nähnyt. Bob katsoi häntä silmät suurina ja korvat kirjaimellisesti höröllä. Bob näytti niin hullunkuriselta, että Emilyä alkoi naurattaa kesken yksityiskohtaisen selittämisen.
”Mitä hauskaa siinä on?” Bob tivasi kummissaan. Emily näki Amyn katsahtavan Bobiin ja ymmärtävän tilanteen. Hän ei kuitenkaan voinut kertoa totuutta viattomalle ystävälleen, joten hän vain sanoi:
”Ai, ei siinä mitään hauskaa ollut, katsoin vain tuota velhoa. Hetkinen… tulkaa äkkiä, meidän pitää lähteä.” Hän nousi seisomaan välittämättä ystäviensä kummastuneista katseista.

Emily kiirehti katua pitkin. Hänen teki mieli juosta, mutta se olisi näyttänyt liian epäilyttävältä. Amy ja Bob tulivat hämmentyneinä perässä, mutta Emily ei kiinnittänyt heihin mitään huomiota. Kirjurinruodin kynäpuoti oli sopivassa kohdassa, joten hän ryntäsi sen ovesta sisään. Vasta siellä hän pysähtyi hengittämään. Kun Amy ja Bob tulivat hekin sisälle puotiin, Amy tivasi heti tapansa mukaan:
”Mikä sinuun meni? Miksi olemme täällä? Ja mitä hemmettiä siellä oli?” Emily vilkuili hermostuneesti ympärilleen.
”Koska minusta tuntuu, että siellä oli yksi niistä.” Bobin katse vaelteli mietteliäästi kaupassa asioivissa ihmisissä.
”Ai niistä hyökänneistä vai? Ethän sinä edes ole nähnyt niitä”, hän kuiskasi katse tällä kertaa hieman tympääntyneesti palvelevaan myyjään. Kolmasluokkalaiset korpinkynsitytöt pitivät myyjän kiireisenä kysymyksillään. Emily nyökkäsi ja harkitsi tarkkaan sanojaan.
”Uskoisin olevani oikeassa. Molemmilla kerroilla he olivat peittäneet itsensä mustiin. Ja niin oli velho Kolmessa Luudanvarressakin. Hän oli leveäharteinen ja niin lyhyt, että sulautui hyvin joukkoon. Hän kuitenkin pysytteli sivussa ja käänteli luonnottoman paljon päätään, kuin tutkien jotakin. Hän myös yritti selvästi piiloutua ylimääräisiltä katseilta.” Bob henkäisi selvästi vaikuttuneena Emilyn arviointikyvystä. Amy kuitenkin oli järkevä ja totesi asiallisesti:
”Ehkä hän vain oli tulossa Sianpäästä. Siellähän kaikki ovat hunnuttaneet kasvonsa. Muistatteko Sianpään viime vuodelta?” Emilyn muistiin palasi elävänä tapahtuma viime vuodelta ja hän naurahti.
Hän oli kävellyt Amyn, Vivianin ja Bobin kanssa Tylyahossa ja saaneet mahtavalta tuntuneen idean. He halusivat kiertää kaikki sivukujat, jotta tiesivät varmasti, millaisessa paikassa he olivat. Yhdellä syrjäisemmällä kadulla he olivat nähneet Sianpään ja oven yläpuolella riippuvasta karmeasta kyltistä huolimatta astuneet sisään. Sisällä Sianpäässä oli istunut muutamia hiljaisia velhoja ja kaksi kimakkaäänistä noitaa. Kaikki baarimikkoa myöten olivat hunnuttaneet kasvonsa. Koska koko joukku oli kääntynyt katsomaan tulijoita, he eivät olleet voineet perääntyä. Muina miehinä he astelivat baarimikon luokse ja Amy tilasi kaikille kermakaljat. Ärtyneen näköinen velho oli nostanut pöydälle neljä likaista pulloa. Hetken pulloja tuijottanut Amy oli erehdyksissään kysynyt:
”Ei täällä sattuisi olemaan yhtään puhtaampia pulloja?” Baarimikko oli katsonut Amya ja antanut kaikille neljälle kolmen vuoden porttikiellon Sianpäähän.

Emily kulki mietteissään kauppojen ohi. Hänellä oli jo vapautuneempi olo, hän ei ollut tullut ajatelleeksi Amyn vaihtoehtoa. Ehkä velho tosiaan olikin joku täysin viaton, joka yritti saada niskastaan jumit auki kääntelemällä ja venyttelemällä päätään (Bob oli selittänyt teoriansa niskavaivaisesta velhosta, jonka kasvojen syyliä ja arpia oli peittämässä huntu).
Tylyahossa oli aina tietynlainen tunnelma yllä – hyväntuulisuus paistoi jokaisen vastaantulijan kasvoista ja taikaa tuntui leijailevan ilmassa. Matami Puddifootin kahvilan ohi kulkiessa näki onnellisia rakastavaisia nauttimassa olostaan, kun taas Hunajaherttuassa iloiset herkkusuut laskivat, mihin kaikkeen kaljuunat riittävät.

Amy vinkkasi muita Hunajaherttuan suuntaan ja he astuivat herkullisten tuoksujen täyttämään tilaan. Emily katsoi vesi kielellä kaikkia ihania herkkuja ja mietti, mitä ostaisi Vivianille.
Bob säntäsi paukkukaramellien luo, Amy suuntasi heti suklaasammakoille ja Emily kiinnitti huomionsa Bertie Bottin joka maun rakeisiin.

Vastaus:

Paljon jännittäviä tapahtumia Tylyahon retkellä! Tässä sekoittuivat hienosti jännittävät ja vakavat sekä keveämmät ja jopa naurattavat asiat. Tuo kello oli todella mielenkiintoinen uusi löytö! Sen kuumuus kylmässä lumessa sekä vuosiluvut herättivät heti kiinnostuksen. Ei ihmekään, että Emilyä houkutti tutkia kelloa ensin itse, ennen kuin veisi sen opettajalle - vaikka vähän jännittääkin, mitä siitä seuraa... Vivianin kävi tosiaan pahasti kompastuksen takia! Häntä kävi sääliksi, kun Emily kuuli hänen nyyhkäisevän hiljaa: se oli hyvä yksityiskohta, joka toi lisää syvyyttä tapahtumaan. Vähän itseäkin hymyilytti, kun tyttöjä nauratti Bob-paran hullunkurisuus, mutta oli mukava että he suhtautuivat poikaan lämpimästi eivätkä turhaan kertoneet naurun syytä. Toinen hauska kohta oli muisto Sianpäässä käymisestä, erinomaista! Lisäksi hymyilytti vielä kavereiden selitykset sille, miksi epäilyttävä velho ei välttämättä ollutkaan huolestuttava. Ennen lähtöä Kolmesta Luudanvarresta olisi voinut olla huomio tai kuvaus tuosta velhosta. Kun seuraamme tapahtumia Emilyn näkökulman kautta, tällaiset tapahtumat odottaa näkevänsä "samaan aikaan" Emilyn kanssa. Tuolloin ei tarvitsisi välttämättä edes kertoa vielä Emilyn epäilyksiä, mutta Emilyn kuvauksen velhosta olisi voinut lisätä vaikkapa Amyn Bobiin kohdistuneen katseen jälkeen. Niin lukijakin olisi voinut miettiä omia epäilyksiään velhosta, ennen kuin Emily keskusteli niistä ystäviensä kanssa. Hieno ja tasapainoinen tarina, odotan innolla miten nämä uudet mysteerit tiivistyvät!

Saat 6 kaljuunaa, 17 tuparia sekä Maaginen taikakapistus- ja Menneisyyden muistelija -merkit!
Aurelia » 3.5.

Nimi: Aya

25.04.2020 00:29
Natalie, pidin tarinassasi erityisesti siitä, että se on niin erilainen aloitustarina. Kaikki lähteekin jo Tylypahkasta, ja hahmosi näyttää olleen sopeutunut hyvin, toki ehkä oletettavaa, kun hahmosi käy viidettä luokkaa. Tarinasi lähti heti mielenkiintoiselle polulle, minä ainakin odotan jatkoa! :)

Vastaus:

Hieno kommentti, saat 5 tupapistettä! :')

Aurelia » 28.4.

Nimi: Valeria Ainsworth

24.04.2020 19:46
Luku 5

Aamu kajasti harmaana ja utuisena. Loppukesän raskas ilma riippui vielä ilmassa, mutta aamukaste kertoi alkavasta syksystä. Linnan tiluksilla ei näkynyt vielä ketään, kun hölkkäsin järven viertä. Minunkin olisi varmaan pitänyt olla vielä nukkumassa tai vähintään makuusalissa, oli niin aikaista. Järven kuulas pinta hohkasi hentoa usvaa ja minä mietin isää. Tai en miettinyt, en miettinyt mitään muuta kuin keuhkoihin virtaavaa ilmaa ja seuraavaa askelta, kunnes mietin taas häntä.
Kun palasin järven toista puolta takaisin, tällä kertaa hitaammin, vastaan kohosivat linnan jylhät tornit. Ne näyttivät pysyviltä, ikuisilta. Kuin tulisivat seisomaan siinä vielä toiset tuhat vuotta vähintään. Se palautti tasaisen rytmin rintaan. Keskityin ajattelemaan torneja ja röpelöistä kiveä, ja edessä kohoavaa porrastettua nousua. Kiipeäminen takaisin ylös tulisi olemaan kokonainen toinen järvenympäryslenkki. Kestäisi taas vähän totutella takaisin linnan portaikkoihin.
Hienoisesta sekasorron ilmapiiristä päätellen pöllöt olivat juuri ehtineet jakaa postin, kun saavuin aamupalalle. Etsin paikkani Luihuisen tupapöydästä: paikkani, jonka merkitsivät kahvia lehti edessään siemaileva Rose sekä pää melkein munakokkelissa lepäävä Olivia.
”Ei ole reilua”, Olivia valitti pöydänrajasta. Hänen silmänsä pysyivät tuskin auki. ”Me vääntäydytään vaivoin sängystä ylös, ja neiti Freesi on jo käynyt aamulenkillä.”
Heitin jalan penkin yli ja istuin Rosen viereen. Hiukset tuntuivat märiltä sekä aamun kosteudesta että hiestä. Freesi tosiaan.
”Jos yhtään lohduttaa niin en paljon nukkunutkaan.”
Olivia urahti negatiiviseen sävyyn ja painui yhä alemmas, jos mahdollista.
”Vielä pahempi. Kaikki meistä ei näytä tolta valvotun yön ja lenkin jälkeen. Kaikki meistä ei näytä tolta edes hyvin nukutun yön jälkeen”, hän mutisi suu pöydässä. ”Mä voin puhua näin, kun olen sun frendi.”
”Naama umpeen, näytät ihan hyvältä. Ainakin siihen asti, kunnes kävelet unissasi tyhjään liikkuvassa portaikossa ja ruhjot naamasi.”
Rose tirskahti. Hänellä oli edessään teekupillisen verran kahvia ja hän näytti valmiimmalta kohtaamaan uuden päivän kuin kumpikaan meistä.
”Ria, lupasit auttaa minua sen tähtitiedon esseen kanssa, niin voidaanko mennä kirjastoon heti tuntien jälkeen? Tapaan Frank Throawayn illalla, me mennään ulos piknikille”, Rose sanoi.
”En voi, jälki-istuntoa heti loitsujen jälkeen”, vastasin haukaten leivänkannikkaa. ”Ja voi olla vähän märkä sää piknikille myöhemmin tänään.” Olivian pää ponkaisi kyynärpään varassa ylös.
”Hei, mitä sut laitettiin tekemään?” Hän ei ollut koskaan saanut jälki-istuntoa. Ehkä siitä johtui hänen sairas kiinnostuksensa tentata aina ennen ja jälkeen omieni.
”Lajittelen Kalkaroksen taikajuomapurkkeja.”
”Yäk”, Olivia sanoi ja menetti kiinnostuksensa. ”Ällöhommaa.”
”Unohdin ihan”, Rose sanoi puoliääneen melkein haaveksivasti. Hänen kasvoilleen tuli samanlainen lasittunut katse aina kun hän mietti. ”No, kai minä teen esseen itse.”
”Jätä se vaan yöpöydällesi. Tuskin saan taaskaan nukuttua, voin katsoa sen yöllä”, pyöräytin silmiäni. Rosen kasvoille levisi häikäisevä, hymykuoppainen hymy. Olivia taas siristi silmiään; hän ei pitänyt siitä, että autoin Rosea liikaa. ”Mennään nyt, ennen kuin myöhästytään.”

Lämpötila laski heti muutaman asteen, kun laskeuduin portaita alas tyrmiin. Hämärillä käytävillä kulki oppilaita - lähinnä Luihuisen oppilaita - suuntaan ja toiseen, mutta taikajuomien luokan edessä seisoskeli vain yksi: suoraselkäinen ja silmälasipäinen poika, joka odotti epätavallisen jähmeästi kädet sivuilla. Hänessä oli jotain tuttua, hänen oli pakko olla myös seiskaluokkalainen. En vain muistanut, kuka.
Asetuin luokan eteen odottamaan ja ristin käteni.
”Hei”, poika sanoi, varmasti mutta pehmeästi. Hän katsoi minuun tiiviisti, hymyili vähän, ehkä kulmakarvoillaan.
”Hei”, vastasin varautuneesti. Saattoiko noin pehmeän näköinen poika olla tulossa jälki-istuntoon? Ehkä hän seisoi siinä vain päästäkseen kysymään lisäkysymyksiä Kalkarokselta tai jotakin. Ennen kuin ehdin kysyä, kuului toinen, laiska ääni.
”Kas kas, ajoissa paikalla.” Reece käveleskeli paikalle kädet taskussa. Oikein tunsin adrenaliinin vyöryvän suonissa ja kasvojen kovettuvan.
”Mitä sinä täällä teet?”
”No jos muistat, niin aloit tapella junamatkalla-”
”Tarkoitan, että jos olisin tiennyt sinunkin tulevan, olisin järjestänyt itseni eri paikkaan”, keskeytin hänet. Minua ärsytti, että aivan välittämättä kolmannesta osapuolesta hän halusi näpäyttää. ”Olisin maalannut käytävän mudalla tai lennättänyt Voron arkistot ulos tai jotain.”
”Älä nyt”, Reece sanoi. Sitten hän hymyili ja pyyhkäisi alahuultaan peukalollaan, itselleen tyypillisellä esittävällä tavalla. ”Tykkäät kuitenkin, että saat olla seurassani.”
Olin valmis työntämään etusormeni hänen rintaansa ja huutamaan hänelle, mutta juuri silloin luokan ovi avautui ja Kalkaros työnsi nenänsä ulos.
Sisällä meidän tuli käydä läpi kaikki vasemman hyllyrivistön purkit ja heittää pois vanhentuneet ainekset. Siihen kuului paljon nesteitä ja limaisia asioita, joista en edes halunnut tietää mitä ne olivat. Osa kuivemmista aineksista, esimerkiksi perhosensiivet korkeassa purkissa, olivat melkein kadonneet tomuksi. Kuulemma seitsemäsluokkalaisina meidän tuli jo tietää, mitkä ainekset olivat yhä käytettävissä – olisin heittänyt itse kaikki ainekset pois.
Kalkaros istui oman pöytänsä takana lukemassa papereitaan ja tarkkailemassa toimintaamme. Ovella seisonut poika oli myös tullut jälki-istuntoon, mutta luokassa vallitsi lähes täydellinen hiljaisuus purkkien kolistelua laskematta. Edes Reece ei uskaltanut häiritä sitä, varmaan koska keskittyi lähinnä pitämään vatsansa sisällöt sisällään käsitellessään kuvottavia ainesosia. Hän oli muuttunut entistäkin kalpeammaksi, melkein kelmeäksi.
Kun kahden tunnin jälki-istunnosta oli kulunut neljäkymmentä minuuttia, Kalkaros nousi ja poistui luokasta varoittaen lopettamasta työn tekemistä sillä aikaa, kun hän olisi poissa. Saman tien Reece lysähti istumaan.
”Hei”, kivahdin hänelle. ”Mitä, meinaatko että me tehdään kaikki työ vai?”
”Kaikkien ei tarvitse esittää, että kestää tämän yhtä vahvana kuin sinä”, Reece sanoi muka vakavissaan. Pyöräytin silmiäni holhoavalle äänensävylle. Hän nousi uudestaan ja katseli ympärilleen. ”Täällä on pakko olla suojahanskoja jossain.”
”No ehkä tarvikekaapissa?” vastasin hänelle tympääntyneesti. ”Tuo meillekin kun kerran haet”, huikkasin hänen peräänsä. Vilkaisin toista poikaa: hän katsoi minua taas. Mutta hiljaa, pelkästään tarkkaillen.
”Oletko jo ehtinyt miettiä mitä sanoin?” Reece henkäisi korvaani, kun palasi takaisin, melkein kiinni kylkeeni.
”En aiokaan”, vastasin.
”Tiedäthän, että minä en aio odottaa ikuisuutta.”
”Olen kuullut tuon jo. Ja ihan hyvä minun puolestani – olisikin ärsyttävää, että roikkuisit ikuisuuden perässä”, sanoin pitäen katseeni purkeissa, joita yritin Reecen sijaan tarkistaa. Hän oli hetken aikaa tyytymättömästi hiljaa, keräili ajatuksiaan.
”Olisin luullut, että välittäisit enemmän siitä kirjasta.”
”Että välitän siitä enemmän kuin sinusta? Hidas sytytys!” sihahdin vastaukseksi. Tyrkkäsin hänen rintaansa saadakseni hänet ja hänen hidasälyisen naamansa kauemmas.
”No etkö aio edes kertoa, miksi haluat sen takaisin ilman minua? Tai… vakuuttaa minua siitä, miksi minun pitäisi antaa se takaisin?”
”Minun ei tarvitse sanoa sinulle mitään”, tuhahdin. ”Me ollaan oltu sujut jo pitkään, hyvä kun tajuaisit sen.”
”Niin mutta… minulla kuitenkin on se.”
”Ei kauaa.”
”Ria, älä viitsi. Sinulla ei ole hajuakaan, missä se on.”
”Mitä jos ei puhuttaisi tästä täällä”, sanoin happamasti kääntäen keskustelun eri suuntaan. Hän oli nimittäin oikeassa, eihän minulla ollut hajuakaan, missä päiväkirja oli. Mutta sekin oli totta, että olimme puhuneet jo liian pitkään – toinen poika oli joutunut turhaan kuulemaan koko keskustelun. En tiedä oliko poika utelias kuulemaan vai eikö hän vain välittänyt, kun oli ollut hiljaa koko tämän ajan.
Reece nojasi purkkihyllyyn ja melkein avasi suunsa.
”Ja jos vielä sanot jotain, otan tämän purkin sisällön ja tungen sen naamaasi”, varoitin näyttäen purkkia, jonka sisältö oli hillomaisen kellertävää ja sisälsi epämääräisiä klimppejä. Hän napsautti suunsa kiinni ja vähitellen veti hakemansa hanskat käteen ja palasi työhön. Tuntematon poika katsoi taas minua, kun vilkaisin häntä.

- tämä jäi nyt vähän hassuun kohtaan, mutta en tiennyt kuinka pitkä tästä jo tuli enkä kehdannut laittaa pidempää :D en myöskään muista onko mulla ollut kalkaros opettajana, mutta otin vaan nopeasti jonkun

Vastaus:

Tämä olikin juuri sopivan kokoinen! Pidän siitä, että tarinasi kulkevat pääosin dialogin kautta eteenpäin. Tässäkin oli mukava seurata sekä ystävien aamiaiskeskustelua että myöhemmin jälki-istunnossa Reecen kanssa käytyä riitaa. Reece onkin todella raivostuttavan itsevarma! Lisäksi jäi mietityttämään tuo toinenkin jälki-istuntoon ilmestynyt poika. Seitsemänneltä luokalta aloittaessa ja muutenkin niin suljetussa ympäristössä kuin Tylypahkassa onkin vaikeaa saada tarinaan mukaan uusia henkilöhahmoja, mutta tuo uusi poika oli mielenkiintoisesti samaan aikaan tuttu ja vieras. Odotan innolla, mitä hänestä saadaan tietää lisää! Tarinassa pysyivät hyvin mukana juonen pääasiat, siis isän mysteeri, äidin kirja ja suhde Reeceen. Hirvitti ajatellakin järveltä ylös koululle johtavia portaita, Ria on tosiaan hyvässä kunnossa! Tämä hyvä kunto ja lisäksi ulkonäkö tulivat hienosti esiin juuri Olivian kanssa käydyssä keskustelussa, ilman että Rian itse tarvitsi tietoisesti tuoda niitä esiin. Rian Reecelle kivahtama kommentti oli yksi lempiasioistani tarinassa, mutta Rian sisäisesti kiehuvaa tunnetilaa olisi voinut vielä ennen sitä alustaa. Kerrontasi on todella sujuvalla tasolla ja kulkee hyvin eteenpäin, mutta minua kiinnostaisi lukea myös tarinoita, jotka hiukan vähemmän pohjaisivat dialogiin. Sitäkin voi siis kokeilla! :)

Saat 7 kaljuunaa ja 17 tuparia!
Aurelia » 28.4.

Nimi: Natalie Warren

23.04.2020 16:35
PUNAINEN RUUSU

Eteisaulassa oli kova tungos, kun saavuin sinne aamiaisen jälkeen. Lähdin kulkemaan kohti Korpinkynnen oleskeluhuonetta. Ensimmäisissä portaissa vastaani tuli ryhmä Luihuisia.
- Kuulitteko sen? he kyselivät ja supisivat keskenään. En välittänyt heistä, vaan jatkoin matkaani. En kiinnittänyt huomiotani mihinkään, ennen kuin kuljin jo viimeisiä portaita.
- Kuulin, että Tylyahossa oli tapahtunut jotain, eräs tyttö kertoi ystävilleen. Astelin lähemmäs.
- Mitä on tapahtunut? toinen kysyi.
- En tiedä… ensimmäisenä puhunut sanoi. Kiipesin torniin johtavat portaat ylös ja kolkutin oveen. Ovessa oleva pronssikorppi avasi nokkansa ja kysyi:
- Mitä voit pidellä oikeassa kädessäsi, mutta et vasemmassa? Korppi kysyi metallisesti. En miettinyt kauan, vaan vastasin heti: - Vasempaa kättäni, vastasin ja ovi avautui. Astuin sisään oleskeluhuoneeseen. Huoneen lumoava kaunis tähtitaivas tuikki, ikkunoista näkyvät vuoret kimalsivat aamuauringon valossa. Aurinko heijasti säteitään seiniin, ja takassa roihusi kotoisa tuli. Siniset silkkiverhot olivat auki. Oleskeluhuoneessa ei ollut paljon väkeä, sillä kaikki olivat aamiaisella. Menin pöydän ääreen ja otin Vastamanaukset ja niiden tekniikat- kirjan ja luin hetken. Takan edessä olevissa sohvissa istui pari neljäsluokkalaista poikaa.
- Mitä Tylyahossa tapahtui? kysyi toinen, jonka tunnistin Curtiksi.
- Joku oli käynyt yöllä Kolmessa luudanvarressa! toinen, David kertoi.
- Oliko sieltä viety mitään? Curt kysyi. Hän haroi pitkää, vaaleaa tukkaansa.
- Kyllä, David kertoi virnistäen.
- Kerro jo? Kaljuunoitako? Curt uteli.
- Ei mitään niin tavanomaista, David hymähti mysteerisesti.
- No mikä sitten? Curt kysyi kärsimättömästi.
- Noo… Sieltä oli viety vessanpönttö! David nauroi.
- Älä pilaile! Curt tokaisi, eikä uskonut. Kurtistin kulmiani. David pilaili, tuumin ja käänsin sivua.
- En minä tällä kertaa pilaile! Totta se on! David vakuutti.
- Kuka nyt sellaista tekisi! Täytyisi olla täysi pönttö, Curt päivitteli ja otti hihastaan taikasauvansa. He alkoivat harjoitella kipsiloitsua, fenkolia. Laitoin kirjan laukkuuni ja lähdin oleskeluhuoneesta. Siellä ei ollut muita, joten en kuulisi lisää tapauksesta. Tunnit alkaisivat vasta puolen tunnin päästä, joten ehtisin hyvin kuulla jotain. Kuljin suuren rohkelikkoryhmän lähelle.
- Niin, tyttöjen vessasta, joku punapää sanoi.
- Kuka sen teki?
- Siellä ei kuulemma ollut mitään jälkiä, punapää kertoi. Pitkä, lyhyttukkainen ja koirannaamainen viidesluokkalainen Rohkelikko liittyi hengästyneenä ryhmään. Hänet tunnistin Abigail Averyksi.
- Joku on vienyt toisenkin! Abigail huohotti.
- Mistä? punapää kysyi kummissaan. Astuin lähemmäs kuullakseni paremmin.
- Ensimmäisen kerroksen tyttöjen vessasta! Abigail huudahti. Se riitti minulle. Lähdin ensimmäiseen kerrokseen, jonne oli kerääntynyt paljon väkeä. Loitsujen opettaja professori Lipetit keskusteli professori Sinistran, tähtitieteen opettajan kanssa. Raivasin tieni lähemmäs.
- Tassunjälkiä, suuria kuin suden! Lipetit kertoi Sinistralle.
- Tassunjälkiä? Mutta eihän koira voi viedä vessanpönttöä! Sinistra kummasteli. Vessan lattia lainehti vedestä.
- Dumbledore taikoo uuden, Lipetit kertoi. Koska kello oli jo paljon, lähdin kohti pimeyden voimilta suojautumisen luokkaa. Olin ensimmäinen, ja istuin tavanomaisesti etupenkkiin tuijottamaan tyhjää liitutaulua. Olen melkein aina ensimmäinen, joskus Sharon Swift on ennen minua. Tunsin käteni alla jotain. Nostin käteni ja näin paperilapun. Miten en ollut huomannut sitä aikaisemmin? Otin lapun käteeni ja katsoin sitä. Siinä luki punaisella musteella: Haluan tavata sinut keskiyöllä kirjastossa! T: Red Rose.
Kurtistin kulmiani ja katsoin luokkaan. Siellä ei ollut muita. Lappu ei ollut siinä, kun tulin. Oliko se loitsittu niin, että se näkyisi vain, jos minä istuisin tähän? Vedin sauvani esiin ja näpäytin sillä paperia.
- Näkyvillium! Kuiskasin hiljaa. Paperiin muodostui teksti: Minulla ei ole pahoja aikeita, luota minuun! Vaikea luottaa, jos ei tiedä, mihin pitäisi luottaa, tuumin mielessäni ja työnsin lapun laukkuuni, sillä joku oli tulossa luokkaan. Se oli Sharon, jonka takana oli muita luokkalaisiani.

En mennyt nukkumaan illalla. Jäin oleskeluhuoneeseen lukemaan kirjaa. Siitä ei kyllä tullut mitään, joten panin kirjan syrjään ja otin lapun esiin. Oleskeluhuoneessa ei ollut muita, ja verhot oli vedetty ikkunoiden eteen. Otin sauvan hihastani ja napautin lappua. Ei mitään. Napautin uudestaan ja kuiskasin:
- Näytä itsesi! Mitään ei tapahtunut. Huokaisin. Nousin ylös ja lähdin kohti kirjastoa. Pidin sauvaa kädessäni. Saattaisin tarvita sitä, jos tulee kaksintaistelu. Mistä sitä tietää? Tylypahkan öiset käytävät olivat hiukan karmivat. Kaikki soihdut eivät olleet päällä, ja askeleeni kaikuivat kolkosti kivilattiaa vasten, kun astelin neljänteen kerrokseen. Toivottavasti Voro ei vain tulisi, toivoin mielessäni. Vilkaisin taakseni. Siellä oli taulu avoinna, niin kuin joku olisi avannut sen, kun olin kulkenut ohitse. Tuosta salakäytävästä en tiennyt mitään. Kukaan ei ole kulkenut siitä ainakaan minun nähteni. En voinut uteliaisuudelleni mitään, vaan käännyin ympäri ja hiivin hitaasti kohti taulua. Taulussa oli öistä maisemaa vasten ulvova susi. Susi laski kuononsa, kun tulin lähemmäs. Se katsoi minua hyväntahtoisilla silmillään ja jolkotti pois maalauksesta. Kohotin sauvaani ja kuulostelin. Kuin pehmeitä askeleita… Mutta se ei kuulunut salakäytävästä, vaan takaani. Käännyin ympäri. Se oli Norriska. Norriskan punaiset silmät hehkuivat hämärässä. Se sähisi. Ryntäsin salakäytävään pakokauhun vallassa. Voro ei saa napata minua! Salakäytävä läimähti kiinni ja tuli pimeää.
- Valois! kuiskasin. Sauvani päähän syttyi valo. Hiivin hiljaa taulun luokse ja painoin korvani taulun siihen.
- Misuseni, joku siis on poissa vuoteesta? Se taitaa olla vessanpönttövaras… Mennäänpä kohti käymälöitä… Voro puheli kissalleen ja äänet loittonivat. Huokaisin helpotuksesta ja käännyin. Takanani seisoi susi.

Vastaus:

Hieno ensimmäinen tarina! Kuten Ayakin sanoi viestissään, oli mielenkiintoista seurata tarinaa, jonka aloitit suoraan Tylypahkan kouluelämästä. Tässä hypättiin suoraan keskeisten tapahtumien keskelle. Pidin siitä, miten Tylyahossa tapahtunut varkaus selvisi Natalielle ja lukijalle vähitellen muiden puheista, vähän niin kuin palapeli, josta aina saatiin uusi pala muiden oppilaiden keskusteluista! Vessanpöntön varastaminen kuulosti ensin vain hauskalta pilalta, mutta se saikin aivan uuden ulottuvuuden kun tyttöjen vessan edestä löytyi tassunjälkiä ja Natalie sai mystisen viestin. Kuvasit aiemmin hienosti Korpinkynnen oleskeluhuoneen, joka toimi sitten odotuspaikkana yöllistä seikkailua varten. Tunnelma Tylypahkan käytävillä oli tosiaan karmiva! Kävi melkein väristykset selkäpiitä pitkin, kun askeleet kaikuivat kolkosti, ja sitten joku olikin avannut taulun, kun Natalie oli vasta äsken kulkenut siitä. Tuli vähän rauhoittavampi olo, kun taulun susi vaikutti Nataliesta hyväntahtoiselta. Norriskan kohtaaminen oli hyvä yllykkeenä sille, että Natalien oli astuttava salakäytävään! Loppu oli erinomainen: lyhyt lause korosti dramaattisesti tapahtumaa, kun vasta oltiin huokaistu helpotuksesta! Hienoa, jään jännityksellä odottamaan jatkoa!

Saat 5 kaljuunaa, 16 tuparia sekä Kelmien kartoittaja-, Saapastelija-, Mysteerimetkuilija-, H-h-hui kauhistus!- sekä Koukuttaja-merkit! Varmasti ennätysmäärä merkkejä aloitustarinasta! :')

Aurelia » 25.4.

Nimi: Susan Fall, Puuskupuh

23.04.2020 10:51
Tarinaani oli jäänyt virhekohtia kuten Hagrid olin kirjoittanut sen Higrid

Vastaus:

Ei haittaa, niitä sattuu, vaikka tietenkin hyvä kiinnittää huomiota! :)

Aurelia » 25.4.

Nimi: Isadora Stone

23.04.2020 10:46
Luku 9

Dumbledore oli kehottanut minua ja Orabelleä palaamaan tunnille. Loitsuja oli vielä toinen tunti ja tiesin Lipetitin sanovan jotain poissaolostamme. Matka loitsuluokkaan tuntui kestävän tavallista kauemmin ja jalkani olivat lyijynraskaat. Niin moni asia oli paljastunut, mutta saanut aikaan vain lisää kysymyksiä.
”Pitäisikö meidän kertoa Siennalle?” kysyin ja katsoin Orabelleä. Itse olin päättänyt jo kertoa asiasta Arianalle, sillä olihan hän ollut jo alkumetreiltä saakka mukana koko mysteerissä. Orabelle kohautti olkiaan ja, kuten vanha sanonta meni, hiljaisuus on myöntymisen merkki.

Saavuttuamme luokkaan kaikkien päät kääntyvät meihin. Minua hiukan nolostutti, kun kaikki tuijottivat ja tuntuivat odottavan vastauksia. He näyttivät kuin ahneilta ihmissusilta ja ilman syytä selkäpiitäni tuntui karmivan, vaikkei minua sinänsä pelottanut muiden katseet vaan se josko joku muukin kuin vuosikurssimme oppilaat ja Lipetit katsoisivat meitä.
”Tästä rapsahti kummallekin jälki-istuntoa. Oletteko kuulleet sellaisesta jutusta, että oppilaiden kuuluu tulla tunnille eikä seikkailla yksinään tuntien aikana?” professori Lipetit sanoi kitisevällä äänellään. Minua ei ollut koskaan nolottanut niin paljon, vilkaisin lähellä istuvaa Arianaa, jonka silmät kiiluivat tarkkaavaisina hänen siirtäessään katsettaan professori Lipetitistä minuun.

Menin istumaan Arianan viereen ja Orabelle jonkun puuskupuhpojan, jonka nimeä en tiennyt. Ariana katsoi minua kysyvästi ja viitoin käsilläni, toivoen, että se kertoisi ettei nyt ollut oikea hetki. Ariana tuntui ymmärtävän, koska jätti aiheen siltä erää, mutta ilmeisen vastahakoisesti.
”Jos nyt ei tule muita keskeytyksiä, niin Alohomora on loitsu, jolla avataan suljettuja ovia. Joissakin ovissa voi silti olla loitsu, jonka takia tämä ei toimi”, Lipetit sanoi, mutta kerrankin en jaksanut keskittyä siihen mitä hän puhui. Ajatukseni arkartelivat kaikessa mitä olin kuullut ja kaikessa mitä minulle ei oltu kerrottu. Kunpa Olivia kertoisi lisää, sillä Dumbledore tuntui uskovan, että lopettaisin asian tutkimisen, kun hän oli niin pyytänyt. Siinä hän oli erehtynyt pahemman kerran!

Loitsutunnin loputtua, professori Lipetit sanoi, että suorittaisimme jälki-istuntomme putsaamalla palkintoja palkintohuoneessa koulun loputtua. Ariana odotti kärsimättömänä luokan edessä, kun vihdoin pääsin ulos.
”Minulla on sinulle näytettävää”, Ariana sanoi ja hänen äänestään kuului, ettei se ollut mitään aiempaan verrattuna. Ariana kaivoi taskustaan esiin kirjan Punaisesta kuolemasta. Kavahdin taaksepäin ja sanoin:
”En halua nähdä tuota kirjaa enää!”
”Ei, oikeasti sinun on nähtävä tämä”, Ariana sanoi ja avasi sivun. ”Lueskelin tätä eilen illalla ja siinä se oli.” Kirjan ensimmäiselle sivulle oli kaiverrettu hohtavalla sinisellä teksittä sanat:

Punainen kuolema iskee pian jälleen, kello 19.00 Tällipajun luona. Isadora, luotan sinuun, että pystyt estämään seuraavan murhan, mutta muista olla varovainen. Punainen kuolema on ovela. Etsi apua sieltä mistä sitä vähiten luulet löytäväsi.
Olivia

Tunsin kauhun leviävän joka soluuni, luuhuni ja lihakseeni. Luuliko Olivia, että todella pystyisin siihen?
”No, aiotko mennä?” Ariana kysyi kärsimättömästä. Vilkaisin Arianaan, hänellä tuntui olevan pakkomielle Punaisesta kuolemasta, enkä ollut varma oliko se hyvä asia.
”Minä... Joo, minä menen, kukaan muu ei saa enää kuolla”, sanoin, vaikkakin vähän epäröiden.
”Hienoa! Minä tulen totta kai mukaasi, mutta niin haluaisi tulla eräs toinenkin”, Ariana sanoi. ”Elsie on oppinut jo nuorena sellaisia asioita, joista meillä ei ole tietoakaan.” Katsoin yllättyneenä Elsieen, joka oli tullut paikalle kuultuaan nimensä. En tiennyt, kumpi oli muuttunut enemmän, Elsie vai Orabelle.
”Kuka kertoi hänelle tästä kaikesta?” kysyin, sillä jos tieto oli niin hyvin leviämässä koulussa...
”Mabel, hän on tuntunut tietävän tästä kaikesta jo kauan”, Elsie kertoi. Miten ihmeessä Mabel oli tiennyt?

Koulupäivän loputtua lähdimme Orabellen kanssa kohti palkintohuonetta suorittamaan jälki-istuntoamme. Ariana kertoi odottavansa oleskeluhuoneessa Elsien kanssa siihen asti, että palaisin. Lipetit odotti meitä palkintohuoneessa ja sanoi, ettemme saisi käyttää taikaa. Kun hän oli sanonut kaiken tarpeellisen, hän lähti ja sulki oven perässään. Orabelle näytti hiukan epätoivoiselta. Hänestä tuntui varmasti todella pahalta, kun oli joutunut tässä kohtaa vuotta ensimmäiseen jälki-istuntoon. Kerroin Orabellelle kaiken minkä Ariana oli kertonut ja kysyin tulisiko hän meidän kanssamme.
”Isadora, hän murhasi Siennan vanhemmat, totta kai minä tulen”, Orabelle sanoi eikä toisin kuin minä, epäröinyt yhtään.

Putsasimme palkintoja jonkin aikaa, niin, että kohta kädet olivat aivan kohmeisia. Keskustelimme Orabellen kanssa tulevasta illasta ja koko ajan minua pelotti yhä enemmän mennä kohtaamaan Punainen kuolema vain muutaman ekaluokkalaisen kanssa. Palkintohuoneen toiselta puolelta alkoi kuulua hirvittävää meteliä. Pomppasin pystyyn säikähdyksestä ja Orabellekin säpsähti aika lailla. Nyt kuului sivultamme hirvittävää meteliä. Aivan kuin palkinnot tippuisivat, mutta miten se olisi mahdollista.
”Meidän täytyy lähteä!” Orabelle kiljaisi, kun viereinen hylly kaatui. Katsoin ovelle ja henkäisin kauhusta. Palkintoja oli tippunut niin paljon oven eteen, että sitä hädin tuskin näki.
”Se ei taida olla mahdollista”, sanoin Orabellelle, joka silloin vilkaisi myös oven suuntaan. Olimme loukussa ja hyllyjä kaatui koko ajan enemmän.
”Varo!” Oarbelle huusi, kun takanani oleva hylly kaatui. Ehdin hädin tuskin pois alta, mutta se oli ollut lähempänä kuin toiseen jälki-istuntoon joutuminen.
”Aikooko joku ottaa meidät hengiltä?” huusin Orabellelle, mutta en ollut aivan varma kuuliko hän, koska yksi pokaali tipahti juuri silloin hänen vasemmalle olkapäälleen.
”Ikkuna!” Orabelle hihkaisi ja osoitti seinälle. Siellä tosiaan oli pieni ikkuna, mutta en ollut varma mahtuisimmeko siitä. Orabelle kiipesi ikkunalle ensimmäisen ja mahtui kuin mahtuikin ulos. Itse kiivettyäni ikkunalle, tunsin jonkinlaista halua jäädä selvittämään kuka kaatoi hyllyjä, mutta toisaalta se oli todella helposti arvattavissa.

Ulkona oli kylmä eikä asiaa auttanut, että meidän pitäisi vielä kohdata murhaaja silmästä silmään. Kello ei voinut enää olla paljoa vaille 19.00, joten sanoin Orabellelle käyvänä hakemassa Arianan ja Elsien.

Eteishallin lämpö oli kotoisa ja olisin halunnut vain jäädä siihen paikalleni, mutta tiesin, että en voisi. Juoksin niin nopeasti kuin jaloistani pääsin Korpinkynnen oleskeluhuoneeseen. Elsie ja Ariana odottivat siellä niin kuin olivat luvanneet.
”Mitä ihmettä sinulle on käynyt?” Ariana kysyi.
”Miten niin?” kysyin, koska mistään muusta kuin hiukan pelästyneestä asenteestani ei omasta mielestäni pitänyt huomata, että jotain oli tapahtunut.
”Kasvoissasi on haavoja”, Elsie sanoi ja nousi seisomaan nojatuolilta. En ollut huomannut haavoja, mutta nyt kun tarkkaan mietti, minua kyllä hiukan koska kasvoihin.
”Aivan sama. Tuletteko te vai ette”, sanoin enkä jäänyt odottamaan vastausta vaan käännyin takaisin kohti suuaukkoa. Askeleistani takaata pystyi päättelemään, että Ariana ja Elsie seurasivat.

Kun tulimme ulos Elsien ja Arianan kanssa, minua alkoi taas hyytää sama kylmyys.
”Mennään”, Orabelle sanoi, jolloin lähdimme kulkemaan kohti Tällipajua. Oppilaita oli kielletty menemästä sen lähelle, mutta nyt oli hätätilanne.

Lähellä Tällipajua seisoi noin 12-vuotias poika. Kravaatistaan päätellen hän kuului Puuskupuhiin.
”Oletteko te ne joita minut käskettiin tapaamaan?” poika kysyi sangen kiinnostuneena. Ei ollut epäilystäkään, ettei tämä poika olisi ollut Punaisen kuoleman seuraava uhri.
”Muistatko mitä sille rohkelikkolaispojalle tapahtui aivan lukuvuoden alussa?” kysyin, jolloin poika nyökkäsi.
”Sama henkilö aikoo käydä nyt sinun kimppuusi, joten lähde”, Orabelle jatkoi ja puuskupuhpoika lähti juosten pois.
”Ainakin uskoi helposti”, Ariana totesi ja muut nyökyttelivät olevansa samaa mieltä.
”Kuin olisi kadottanut sulmun, mutta löytänyt kaljuunan”, kuului miesääni jokseenkin kaukaa, mutta silti niin läheltä. Tähän oli tultu, Punainen kuolema oli täällä eikä enää voinut kääntyä takaisin. Miehen kasvot ilmestyivät näkyviin ja kaikki muut äänet olivat hiljentyneet. Tässä miehessä oli jotain erikoista, kun hän tuntui saavan maailman pysähtymään tultuaan paikalle.
”Sinä”, Ariana henkäisi.

Vastaus:

Hui miten jännittävä lopetus! Tarina johti hienosti tunnille saapumisesta jälki-istunnon kautta tuohon karmivaan illan kohtaamiseen. Erilaisten kaverien piirteet tulivat tässä taas hyvin esiin. Pidin esimerkiksi siitä, että Ariana oli oikein syventynyt kirjaan ja Punaisen kuoleman mysteeriin, vaikka se lähenikin jo pakkomiellettä. Onneksi Ariana sentään huomasi Olivian jättämän seuraavan vihjeen. Mistähän Olivia tiesi, mitä tulisi tapahtumaan? Tunsin itsekin Isadoran kokeman kauhun, kun kuvasit sen leviävän ytimiin asti! Oli hyvä, että jälki-istunnossa Isadora sai värvättyä pelottoman Orabellen mukaan, ja he pystyivät etukäteen keskustelemaan koko asiasta. Pokaalien kiillottaminenkin muuttui hetkessä hirvittäväksi, kun joku alkoi pudotella pokaaleja! Tässä kohdassa oli hyvin sekä tapahtumien että tunteiden kuvaamista, hienoa! Ei ihmekään, että Isadora ajatteli kaihoisasti eteishallin lämpöä tulevan koitoksen edessä. Tarinassa oli muutama erinomainen vertauskuva, jotka jäivät mieleen: etenkin Punaisen kuoleman lausuma lausahdus oli erittäin vaikuttava. Hän ainakin saapui dramaattisesti! Loppu jäi jännittävään kohtaan - kuka ihme on Punainen kuolema, jonka ainakin Ariana vaikuttaa tuntevan?

Saat 7 kaljuunaa, 17 tuparia sekä Jälki-istuja- ja Koukuttaja-merkit!
Aurelia » 25.4.

Nimi: Susan Fall, Puuskupuh

23.04.2020 10:09
Jouduin laittamaan otsikon kotisivu kohtaan pahoittelen sitäkin.
:/

Vastaus:

Kyllä sen sieltäkin näki! :)

Aurelia » 25.4.

Nimi: Susan Fall, Puuskupuh

23.04.2020 10:07
Pahottelen että unohdin lisätä vuoropuheluviivat tarinan kopioimisen jälkeen.
:(

Vastaus:

Ei haittaa, mukavaa että otat ne kuitenkin huomioon! :)

Aurelia » 25.4.

Nimi: Susan Fall, Puuskupuh
Kotisivut: http:// Luku 2: Jännitystä ja ihmeitä/

23.04.2020 10:04
Vene lipui hiljalleen kohti rantaa ja tytöt istuivat hiljaa toisiaan katsellen. Susan ajatteli alkavaa koulu vuotta. Selviäisikö hän oppitunneista? Hiljaisuuden rikkoi vain aaltojen loiske ja muiden oppilaiden hermostunut mumina. Ranta oli enää viiden sentin päässä kun rantahietikko raapi veneen pohjaa. Susan ja Emily työnsivät huohottaen veneen rantaan. He Juoksivat muut kiinni sillä he olivat jääneeet hieman jälkeen. Vasta nyt he näkivät saattajansa paremmin. Hän oli todella pitkä mieheksi tai ihmiseksi. Hänellä oli koppakuoriaisen mustat silmät ja parta. Mies sanoi:

Olen Ruberus Hagrid. Minua ei tarvitse pelätä.

Kukaan ei sanonut mitään. Hagrid hymähti ja aukaisi valtavat taammi-ovet. Susanin ja Emilyn suut loksahtivat auki. Hallissa paloivat soihdut eikä kattoa näkynyt. Emily kuiskasi:

Tämä on varmaan eteishalli.

Susan vastasi:

Niin taitaa olla. Hagrid kuitenkin ohjasi heidät pieneen kammariin johon he ahtautuivat. Emilyn vatsassa lenteli perhosia. Susan veti suvään henkeä ja laski kymmeneen.

Hgrid totesi

Teidän on aika mennä. Siellä odotetaan. Oppilaat kävelivät suureen saliin ja se oli täynnä oppilaita. Susan melkein pyörtyi nähdessän satojen silmäparien kohdistuvan heihin. Toinen opettaja toi puisen jakkaran johon hän asetti resuisen hatun. Opettaja lausui:

Olen professori McGarmiva. Kun kuulette nimenne asetatte hatun päähänne ja odotatte että se sanoo tupanne. McGarmiva otti pitkän listan ja lausui

Isadora Stone!

Isadora käveli jakkaran luokse ja asetti hatun päähänsä. Hattu mietti hetken ja huusi koko salille:

KORPINKYNSI!

Korpinkynnen pöytä antoi raikuvat aplodit. Isadora asteli loistava hymy huulillaan korpinkynsien joukkoon. Seuraavaksi tuli Diana Whelern. Hänestä tuli rohkelikko. Vielä monen nimen jälkeen tuli Emily Higgs. Emily melkein juoksi hatun luo ja

Laittoi sen päähänsä hattu huusi:

PUUSKUPUH!

Puuskupuhit hurrasvat. Vielä kahden nimen jälkeen tuli Susan Fall! Susan asteli jalat jäykkinä kohti jakkaraa hän asetteli hatun päähänsä hattu huusi:

PUUSKUPUH!


Vastaus:

Olipas mukavaa, että tytöt pääsivät samaan tupaan! Alussa oli hienosti hiljaisen jännittynyt ja levoton tunnelma, kun vene lipui kohti Tylypahkaa ja Susan mietti, miten tuleva kouluvuosi tulisi sujumaan. Lisäksi Susan ja Emily selvästi tukeutuivat toisiinsa, kun katselivat toisiaan ja yhdessä vetivät veneen rantaan. Hagrid taisi kuitenkin hämmästyttää ja ehkä jopa pelottaa oppilaita, kun kukaan ei sanonut mitään hänen esittäydyttyään! Hän kuitenkin ohjasi oppilaat hyvin kohti lajittelua. Voin vain kuvitella miten jännittävää olisi nähdä kaikkien salin silmien kääntyvän kohti itseä! Onneksi Susan ei sentään pyörtynyt. Loppu etenikin jo vähän nopeammin, mutta tärkeintä oli, että Susan ja Emily päätyivät molemmat Puuskupuhiin. Ehkä heistä nyt tosiaan tulee ystäviä! :)

Saat 4 kaljuunaa, 10 tuparia sekä Ekaluokan enkeli -merkin!
Aurelia » 25.4.

Nimi: Diana Whelern, Rohkelikko

23.04.2020 09:51
LUKU 2

Säntäilyä ja paniikkipelkoa

Diana luki moneen kertaan kirjeen läpi. Se kuului näin:

“Hyvä Diana Whelern.”

“Täten voin ilokseni ilmoittaa, että sinut on hyväksytty Tylypahkan Noitien ja Velhojen kouluun. Lukukausi alkaa 1.syyskuuta. Juna Tylypahkaan lähtee Kings Crossin asemalta, Laiturilta 9 ¾. Ohessa matkalippu, joka tarkistetaan laiturilla tai junassa.”

“Tarvittavat koulukirjat sinua odottavat makuusalissasi, nukkumapaikallasi lajittelun jälkeen. Voit tuoda mukanasi lemmikin. Lemmikin täytyy löytyä Ihmeiden Eläintarhasta, mutta sitä ei tarvitse ostaa sieltä. Esimerkiksi koira on kielletty, koska sitä ei löydy Ihmeiden Eläintarhasta. Voi tuoda myös luudan. Luudalla samat säännöt kuin lemmikillä, mutta luudan pitää löytyä Hienoja Huispausvarusteita-liikkeen valikomasta. Ensiluokkalaiset voivat myös liittyä tupansa huispausjoukkueeseen neuvoittelemalla tuvanjohtajasi kanssa. Myös Tylyahon vierailut on sallittuja ensiluokkalaisilta. Vanhempasi/Huoltajasi/Sukulaisesi on allekirjoitettava ohessa tuleva lappu. Jos lappua ei ole allekirjoitettu, niin oppilas ei pääse vierailemaan Tylyahossa. Allekirjoittajan tulee olla täysi-ikäinen eli vähintään 17-vuotta.”

“Jos sinulla tai vanhemmillasi ilmenee kysyttävää tai jokin jäi askarruttamaan, niin ota yhteyttä Minerva McGarmiva, Tylypahkan Vararehtori pöllöpostitse. Kerron mielelläni lisää.”

“Toivotamme sinut lämpimästi tervetulleeksi Tylypahkan Noitien ja Velhojen kouluun.”

“Albus Dumbledore Rehtori ja Minerva McGarmiva Vararehtori”

Tätä kirjettä Diana oli odottanut koko elämänsä. Kirjettä Tylypahkasta. Ehkä se oli maailman paras kirje. No joka tapauksessa isä vei Dianan Viistokujalle ostoksille muutama päivä ennen koulun alkua. Diana sai 30 kaljuunaa isältä. Isä sanoi Dianalle, että niillä pitää ostaa sauva ja loput sain pitää ja tuhlata myöhemmin. Diana oli onnellinen. Diana ja isä menivät Vuotavan Noidankattilan läpi, vaikka jokunen yritti houkutella isää tuopilliselle. Diana ja isä kuitenkin kulkivat vain läpi. Kun viimein Diana ja isä pääsivät Viistokujalle, niin he menivät ensimmäiseksi Ollivanderille ostamaan sauvaa.

-Terve, kuinka voin auttaa? Vanha mies, joka taisi olla Ollivander kysyi.

-Diana tarvitsisi sauvan, koska lähtee Tylypahkaan, Isä sanoi Ollivanderille.

-Katsotaanpas, hhmm, Yksisarvisen jouhta, 10 ja neljäsosatuumaa, Akaasiapuuta, Ollivander sanoi ja antoi sauvan Dianalle.

Diana heilautti sauvaa ja kattolamppu tippui maahan.

-Ei, ei, kokeiles tätä, Lohikäärmeen sydänjuurta, 11 kaksineljäsosatuumaa, hopealehmusta, Ollivander sanoi ja antoi taas sauvan Dianalle.

Tällä kertaa sain jo pahemman tuhon aikaan. Pari lamppua särkyi ja sauvoja lenteli hyllystä.

-Tätä sauvaa et selkeästi tarvitse, mielenkiintoista, Feeniksen sulkaa, 9 ja yksikahdesosatuumaa, kuusta ja hivenen taipuisakin, kokeile, Ollivander sanoi ja löi taas jonkun sauvan Dianan käteen.

Se sauva rakasti Dianaa! Se oli täydellinen eikä synnyttänyt yhtään sekasortoa.

-Se olisi 7 kaljuunaa, Ollivander sanoi ja hymyili Dianalle.

Diana maksoi 7 kaljuunaa Ollivanderille ja He lähtivät kaupasta. Isä kysyi Dianalta, haluaisiko hän käydä Ihmeiden Eläintarhassa hankkimassa lemmikkieläimen. Diana myöntyi käymään, koska olin aina halunnut pöllön. Ihmeiden Eläintarhassa oli hirveä mekkala. Diana ja isä kiertelivät jonkin aikaan isän kanssa, kunnes Diana näki pöllön, jonka halusi. Se oli suuri valkea Tunturipöllö. Isä otti pöllön häkin yläorrelta ja menimme kassalle.

-Jaahas, vai että Tunturipöllö, Nainen sanoi ja katsoi Dianaa.

-Juu, sellainen se taitaa olla, Vastasi Diana naiselle.

-Se tekisi 9 kaljuunaa, tuleeko muuta? Nainen kysyi.

-Yksi suuri naksupussi, Diana sanoi.

-Selvä, se tekisi sitten 11 kaljuunaa, Nainen sanoi.

Diana maksoi 11 kaljuunaa naiselle ja otin Tunturipöllön ja suuren naksupussin. Hän ja isä lähtivät kaupasta.

-Mikä sen nimeksi tulee? Isä kyseli Dianalta.

-Sen nimi on Hoppo, Diana vastasi isälle.

He kävelivät ohi monien liikkeiden. Isä meni käymään Säilä&Imupaperissa, joten Diana jäi katsomaan Hienoja Huispausvarusteita-liikkeen näyteikkunaa. Hän Huokaisi ihastuksesta, kun hän näki ne kaikki huispausvarusteet ja uusimman luudan: Yajirushin ikkunassa. Ei Dianalla toki ollut rahaa noin upeaan luutaan. Se maksoi lähes 200 kaljuunaa. Isä tuli Säilästä&Imupaperista, joten he lähtivät kotiin päin. Kotona Diana pakkasi vielä vähän koulutarvikkeita. Muun muassa kaavut ja suippohattu sekä sulkakyniä ja mustepullot löysivät tiensä matka-arkkuun. Diana puhdisti vielä Hoppon häkin ja heitti sille pari naksua. Diana kävi nukkumaan, koska ilta oli jo myöhä. Tylypahkan junan lähtöön oli muutama päivä. Dianaa jännitti kovasti. Mitäköhän Tylypahka toisi tullessaan?

Vastaus:

Tarinasta erottui selvästi kova odotus Tylypahkaan pääsystä! Olikin mielenkiintoista lukea kutsukirjeestä, kun olit keskinyt siihen lisää sisältöä. Yllättävää ja jännittävää, että ekaluokkalaisetkin pääsevät jo Tylyahoon! Vaikuttaa siltä, että opettajat luottavat oppilaiden turvallisuuteen velhokylässä. Tarinaan toivat eläväisyyttä muutamat hauskat yksityiskohdat, kuten se, että Vuotavassa noidankattilassa tutut yrittivät houkutella isää istumaan tuopilliselle! Isä oli kuitenkin mukava, kun keskittyi siihen, että Diana sai tarvitsemansa tarvikkeet. Sauvan valitseminen vaati yrittämistä, mutta onneksi sopiva löytyi vihdoin! Lemmikin ostaminen oli toinen mukava tapahtuma ostosreissulla, ja myyjän kanssa käyty keskustelu oli hauskan todenoloinen! Tarinassa vaihteli edelleen persoonamuoto, esimerkiksi tässä lauseessa: "Diana myöntyi käymään, koska olin aina halunnut pöllön." Tässä oli kuitenkin enemmän juuri hän-muotoa, eli puhuttiin Dianasta, joten "hän oli aina halunnut" olisi tässä tapauksessa oikea muoto. Jäin miettimään, mihin otsikon paniikkipelko viittasi. Ollivanderilla tapahtui paljon jännittävää sauvaa valitessa, mutta kohtaan olisi voinut lisätä kertomista Dianan tunteista, niin jännitys ja pelästys olisivat korostuneet! Oikein mukava reissu Viistokujalle, jään odottelemaan, mitä tapahtuu Dianan lähtiessä Tylypahkaan! :')

Saat 5 kaljuunaa, 12 tuparia sekä Viistokujan vierailija -merkin!
Aurelia » 25.4.

Nimi: Susan Fall, Puuskupuh

23.04.2020 08:27
Kiitos Diana sinunkin tarinasi oli aivan mahtava! Kuvailit kohtaukset todella hyvin! Jään odottelemaan jatkoa! :)

Vastaus:

5 tuparia mukavasta kommentista! :)

Aurelia » 25.4.

Nimi: Whelan Macintosh, Luihuinen

22.04.2020 20:23
Luku 13 osa 1/2
Erilaisia tunnekuohuja

Perjantaina Suuressa salissa oli aamulla kova vilinä ja hulina. Whelan istuutui Luihuisten pöytään Jaden ja Edwardin väliin. Ailred oli vältellyt Whelania niin paljon, ettei poika ilmaantunut aina edes syömään. Whelania se ei nyt kuitenkaan kiinnostanut, koska hän oli lähdössä koulupäivän jälkeen kotiinsa. Äidin isä oli joutunut sairaalaan vanhuuden tuoman rasituksen vuoksi. Whelan oli menossa tapaamaan siskonsa kanssa äidin sukua isoisän luokse.
Pöllöt tulivat isoista ikkunoista sisään ja lähettelivät oppilaille postia. Whelanille tuli Päivän Profeetta, jota hän sitten luki aamiaisen yhteydessä. Päivä oli aurinkoinen ja valo siivilöityi ikkunoista sisään. Uutislehdessä ei löytynyt mitään uutta tai outoa, joten Whelan pani sen laukkuunsa. Kellot taas soivat tuttuun tyyliin ja Whelan lähti Edwardin kanssa toiseen kerrokseen, missä oli pimeyden voimilta suojautumisen tunti. Matkalla Whelan melkein törmäsi Celesteen. Lyhyempi tyttö kuiskasi ohi mennessään.
“Sun onneksesi en kertonut kenellekään.”
Whelan katsoi tytön perään edelleen hämmentyneenä siitä, mikä häntä vaivasi.
Oppitunnilla Edward istui hieman myöhässä tulleen Githan vieressä ja Whelan istui Ailredin vieressä, kuten heidät oltiin määrätty. Whelan katsoi sivusilmällä poikaa, joka yritti piiloutua viittansa alle. Tyttö halusi kysyä Ailredilta sitä tiettyä kysymystä, mutta Rowen Turnerin rahiseva ääni sai kaikkien oppilaiden huomion.
“Hyvää huomenta oppilaat.”
Oppilaat vastasivat kokeneelle miehelle. Professori Tuner oli entinen aurori, josta muistutti hänen toinen sokea silmänsä ja arpiset kädet. Rowen halusi viimeisenä elämäntyönään opettaa pimeyden voimilta suojautumista, ennen kuin olisi siirtynyt eläkkeelle. Hän piti usein aika mielenkiintoisia oppitunteja liittyen pimeisiin voimiin.
“Kirjoitetaan tänään esseitä. Kerrataan vielä nopeasti, mitkä kolme kirousta ovat anteeksiantamattomia?”
Monien käsi nousi nopeasti pystyyn, myös Whelanin.
“Herra Milss, kertoisitko yhden kirouksen”, professori kehotti eturivissä istuvaa poikaa, joka oli viitannut. Maantienharmaat hiukset heilahtivat, kun poika nyökkäsi.
“Yksi kirouksista on komennuskirous.”
“Mitä henkilölle tapahtuu, kun hän on sellaisen kirouksen alaisena?” professori esitti jatkokysymyksenä.
“Kirouksen alaisena tekee kaiken, mitä kirouksen tekijä haluaa”, Milss vastasi sangen ylpeästi omasta vastauksestaan, kun professori nyökkäsi.
“Komennuskirous voidaan vastustaa kovalla mielenlujuudella, mutta se on harvinaista. Entä seuraava kirous?”
Whelan viittoi taas muiden oppilaiden kanssa käsi kohti kattoa. Rowen Turner vilkuili jokaista oppilasta, kunnes nyökkäsi Edwardia, joka ei edes viitannut.
“Herra Conner, osaisitko vastata?” hän kysyi. Edward punastui ja vilkuili Whelania päin.
“Öö.. Tappokirous?” Edward vastasi kysyvällä äänellä. Professori Turner vastasi nyökkäämällä.
“Kyllä, tappokirous pystyy tappamaan kenet tahansa yhdellä iskulla jättämättä jälkeäkään ruumiiseen. Kukaan ei ole ikinä selvinnyt siitä”, professori kertoi.
“Kuka kertoisi viimeisen kirouksen?”
Whelan viittoi taas ja alkoi tuntemaan turhautuneisuutta, kun Turner ei huomioinut häntä.
“Neiti Watson”, harmahtava professori sanoi ja nyökkäsi takana istuvaa tyttöä. Whelan kiehui.
“Kolmas kirous on kidutuskirous, joka aiheuttaa äärimmäistä tuskaa”, tyttö vastasi. Professori nyökkäsi hyväksyvästi.
“Teidän on nyt kirjoitettava essee vastaus siitä, mitä kiroukset ovat ja mitä niistä seuraa. Teillä on aikaa tiistaihin.”
Whelan aloitti kirjoittamaan muiden oppilaiden tavoin. Luokassa oli aivan hiljaista, kuului ainoastaan sulkakynän kahinaa pergamenttia vasten.
“Tiesitkö, ettei valehtelijoita katsota hyvällä?” Whelan kuiskasi Ailredille hiljaa, kun Turner alkoi selaamaan paperipinoa. Hän näki sivusilmällä, kuinka Ailred punastui.
“Emily keksi sen jutun itse”, Ailred vastasi niin hiljaa, että Whelan hädin tuskin kuuli.
“Miksi sitten välttelet minua?” Whelan kysyi vihaisena.
Ailredilla kesti hetki, ennen kuin vastasi.
“Pelkäsin reaktiotasi. Jos et uskoisi minua.”
Whelan ajatteli, että poika varmasti pelkästi ihan hyvästä syystä.
“En uskokaan”, Whelan myönsi.
“Ketkä siitä on kuullut?” hän jatkoi. Ailred mietti taas pienen tovin.
“Melkein koko luokka.”
Whelan haukkoi hieman henkeä. Koko luokka luuli hänen olevan suhteiden pilaaja.
“Kuka sitä jakoi?” hän vaati saada tietää.
“Emily. Hän tämän aloitti. Vannon, etten ole väittänyt mitään sellaista”, Ailred vastasi ja kuulosti katuvalta. Whelan kuitenkin sihahti ärtyneenä ja paneutui nyt kunnolla esseeseen. Emily ja Ailred saivat odottaa maanantaihin, kunnes Whelan palaisi takaisin kouluun.

Kotikartanossa oli ankeaa, kun äiti oli surullinen. He pukivat ylleen hieman parempaa päälle, kun olivat lähdössä sairaalaan tapaamaan muita sukulaisia. Sairaalassa isoisä makasi omalla pedillään, vieressään kuva hänestä ja jo kuolleesta vaimostaan. Eadulf näytti hyvin rauhalliselta, myös onnelliselta, kun näki lapsensa ja heidän lapsenlapsensa
“Antonio, tule tänne”, isoisä kutsui Whelania, kun oli keskustellut hetken Julietten kanssa. Eadulf piti enemmän Whelanin toisesta nimestä ja kutsui häntä sillä nimellä aina. Whelan astui muiden sukulaisten ohi isoisän kasvojen viereen ja otti häntä lohduttavasti kädestä.
“Onhan kaikki hyvin?” vanha mies kuiskasi Whelanin korvaan. Julietten lapsista nuorin nyökkäsi ja hymyili hieman.
“Ei ole mitään, mistä sinun kuuluisi murehtia.”
“Tiedän”, Eadulf vastasi nauraen rahisevalla äänellä.
“Koulu menee hyvin, eikö?”
“Loistavasti”, Whelan vastasi.
“Se on hienoa. Amalie, tule sinäkin tänne.”
Amalie istuutui Whelania vastapäätä ja nojasi olkapäihin pedin reunaan.
“Tiedättehän, että olette hyvin tärkeitä”, isoisä sanoi ja tarttui toisella kädellä Amalien käteen. Eadulf kuulosti siltä, kun oli kertomassa hyvästejään. Amalie näytti siltä, kuin olisi voinut purskahtaa itkuun. Whelan tunsi omatunnossaan pientä kipua siitä, ettei ollut yhtä surullinen kuin sisarensa.
“Tiedetään”, Amalie vastasi itku kurkussa. Isoisä vain hymyili leveästi. Sisarukset nousivat sängyn vierestä ja tilalle tulivat äiti sisaruksineen.
“Isoisä ei elä enää kauaan”, Amalie kuiskasi Whelanille, kun he astuivat ulos huoneesta ja istuutuivat sairaalan käytäväpenkille.
“Hän saa nyt rauhan”, Whelan vastasi Amalielle hiljaa tietämättä siitä, oliko hänen sanoissaan edes mitään lohdullista. Isosisko laski kätensä sisarensa olalle lohduttavasti. Whelan painoi pään Amalien päätä vasten ja hengitti syvään sisarensa tuoksua.

Vastaus:

Hieno tarina jälleen, tässä oli erittäin mukaansatempaavia hetkiä ihmisten kanssa! Mielenkiintoista lukea tarinassa, jossa vanhemmat ja suku ovat niin isossa osassa: sen sijaan että heitä näkisi vain kesällä ja joululomalla, Whelan onkin joutunut lähtemään Tylypahkasta jo muutamasti. Professori Turnerin tunti oli mielenkiintoinen, mutta tuollaiset opettajat ovat tosiaan hirveän ärsyttäviä, jotka valitsevat oppilaita jotka eivät edes viittaa! Oppitunti toimi hyvänä tapahtumapaikkana keskustelulle Ailredin kanssa. En osannut päättää, uskoisinko häntä, mielenkiintoista! Toisaalta Ailredia kävi vähän sääliksi, kun hän niin luimisteli, mutta mistä Emily sitten oisi saanut päähänsä levittää sellaista juttua? Hänkin vaikutti uskottavalta syyttäessään Whelania kirjastossa. Isoisän tapaaminen oli surullisen lämmittävä. Tapaamisessa kuvastuivat monet läheisen kuolemaa koskevat tunteet: pidin siitä, että Amalie ja Whelan vastasivat suruun vähän eri tavoin, mutta lohduttivat silti toisiaan ja saivat lopussa toisistaan tukea. Ja Eadulf taas huolehti vähän siitä, mitä lapsenlapsille tulisi tapahtumaan hänen poismentyään, mutta vaikutti kuitenkin hyvin rauhalliselta. Hienosti kirjoitettu kohtaus! Sellainen tuli mieleen, että saman henkilön peräkkäin sanomat vuorosanat tulevat samalle riville, ellei välissä tapahdu jotain muuta merkittävää tai tule pitkää taukoa. Siis näin:
"Tiedän", Eadulf vastasi. "Koulu menee hyvin, eikö?"
Näin on selkeämpi erottaa, ettei puhuja vaihdu vaan on yhä sama. Odotan jälleen jatkoa! :)

Saat 7 kaljuunaa, 17 tuparia sekä Liikutuksen liikauttaja -merkin!
Aurelia » 25.4.

Nimi: Diana Whelern, Rohkelikko

22.04.2020 16:06
Ajattelin kometoida Susanin tarinaa, kun odottelemme, että saamme Aurelialta palautetta. Upea tarina Susan! Jään mielenkiinnolla odottamaan seuraavaa tarinaasi. Varsinkin tuo loppu oli jännä; Mitenköhän Susanille mahtaa käydä? Upea tarina kerrassaan.
Diana

Vastaus:

Mukavaa että annoit palautetta, saat 5 tupapistettä! :)

Aurelia » 25.4.

Nimi: Apollinariya Attenborough

22.04.2020 12:58
3.

Alex laski minut alas. Tuntui, että olisin laskeutunut laskuvarjolla alas korkealta taivaalta, niin paljon minua pidempi isoveljeni oli. Isoveljeni loi minuun hymyilevän katseen, taputti kädellänsä selkääni ja lähti johdattamaan minua pöytää kohti. Luihuisten pöydästä liikeni paljon katseita ja taputuksia minua kohti. Tunsin oloni tärkeäksi. Tunsin olevani kotona.

Ekaluokkalaisten lajittelun jälkeen rehtorimme Albus Dumbledore sanoi muutaman sanan toivottaakseen uudet sekä vanhat oppilaat tervetulleiksi. Pitkille pöydille ilmestyi suuret määrät ruokaa, yhdestä taikasauvan viuhahduksesta. Se ei minua yllättänyt, ihastutti vaan. Mitä kaikkea voisinkaan oppia tulevina vuosina. Oppilaat olivat selkeästi nälkäisiä, mutta vaikka kaikki ottivat paljon ruokaa, tuntui, ettei se loppunut ikinä. Minä en uskaltanut syödä paljoa. Tuntui, että vatsassani olleet perhoset lentelivät siellä vieläkin, eivätkä ilahtuisi, jos heidän lentoradalleen ilmestyisi esteitä. Katselin ympärilleni. Tupani oppilaista pystyi tulkitsemaan, ovatko he ensi kertaa tässä porukassa, tässä pöydässä, tässä koulussa, vaikkei olisikaan niin tiiviisti lajitteluseremoniaa seurannut. Vanhemmat oppilaat olivat selkeää yhtä hyvää porukkaa kaikki. Kaikki olivat innoissaan tulevasta lukuvuodesta. Pöydässä käytiin myös paljon keskustelua, sen minkä ruoaltaan ehtivät.
- No, miltä tuntuu, kun pääsitte Tylypahkan parhaaseen tupaan? eräs tummatukkainen poika, jota en tunnistanut, kysyi yleisesti meiltä kaikilta ekaluokkalaisilta.
Ekaluokkalaiset nyökyttelivät. Minä söin. Kukaan ei oikein uskaltanut puhua mitään.
- Upealta! yksi innokas tyttö uskalsi vastata. Hän vaikutti erityisen innostuneelta.
- Niin, tulittehan voittamaan tupamestaruuden? kaunis, vaalea tyttö kysyi.
Arvelin hänen olevan Jennifer Jackson, tokaluokkalainen. Kesällä Alexin huoneessa käytyäni, olin vahingossa tunkenut nokkani taas asioihin. Löysin Alexin huoneesta laatikollisen pergamentin paloja, jotka olivat kirjeitä, ilmeisesti Jenniferin ja Alexin välisiä, Alexin ensimmäisen luokan alusta. Alex oli ihastunut häneen, ja Jennifer Alexiin, se oli selvää. Kyllä, se oli hän. Nyt sen näkee jo katseestakin. Alex ei katso ketään noin.
- Ja ennen kaikkea huispausmestaruuden? jatkoi Jason ja rymäytti pöytää.
- Kyllä, se on meidän, vastasi tyynesti Jasonin pikkuveljeksi tunnistamani Joshua.
- Minä olen joukkueen pitäjä, Jason jatkoi.
- Ja minä joukkueen jahtaaja, Georgen ja Nigelin kanssa, Alex kertoi.
- Jep, ja joukkueen lyöjien ja etsijän paikat ovat nyt vapaana, niitä pelanneet valmistuivat koulusta viime lukuvuoden lopussa, Jason kertoi.
- Mutta minun pikkusiskolleni on jo varattu etsijän paikka, eikö niin? Alex kysyi minulta ylpeänä.
- Ei todellakaan, vastasin tyynesti luomatta katsekontaktia, ja jatkoin syömistä.
- Mitä mitä mitä? Alex kysyi hieman hymähtäen. - Sinusta tulisi loistava, kun vain vähän harjoittelisit.
- Ei tosiaan, vastasin.
- Älä ole tyhmä, Alex sanoi hieman kiivaasti.
- Etkö sinä ymmärrä, ei tarkoittaa ei! ärähdin, katsoin Alexia ja löin nyrkkini pöytään.
- Äh, huono päivä varmaan, Alex lepytteli muita.
Taas oli kyse vain hänen maineestaan ja hänen auktoriteetistaan. Ihan sama mitä, kunhan olen täydellinen mallioppilas, ja samaan aikaan vielä cool. Sellainen Alex vain on, kaiken on tapahduttava niin, kuin hän haluaa, ja miten hänelle sopii.
- No niin oppilaat! rehtori koputti lusikalla maljaa, jotta saisi huomiomme.
Kreivin aikaan. En kestä, kun huomio kohdistuu minuun. En myöskään kestä, kun Alex on ärsyttävä.
- Tokaluokkalaiset, ja sitä vanhemmat, lähtekää ensin kohti tupianne. Tiedätte, missä makuusalinne ovat, löydätte tavaranne sieltä, rehtori ohjeisti.
Iso määrä oppilaita lähti kävelemään kohti suuria ovia. Huomasin muutamien oppilaiden jäävän seisomaan Suuren salin päähän, jokaiselle pöydänpäädylle yksi. Arvelin heidän olevan valvojaoppilaita.
- Ekaluokkalaiset, te seuraatte tupienne valvojaoppilaita kohti omia makuusalejanne. Asettakaa tavaranne siististi paikallenne. Tutustukaa koulun sääntöihin vielä yhdessä valvojaoppilaanne kanssa huolellisesti. Löydätte lukujärjestyksenne omista makuusaleistanne. Onnea tulevalle lukuvuodelle! rehtori päätti.
- Luihuiset! kuului reipas huudahdus.
Kaikkien katseet kääntyivät toiseen suuntaan, sinne, missä olettamani valvojaoppilaat seisoivat. Meidän pöytämme päädyssä seisoi pitkä, vaaleahiuksinen poika. Hän vaikutti siltä, että häneltä löytyy auktoriteettia. Hän kannatteli leukaansa koholla, ja seisoi kädet takanaan, selkä suorana.
- Minä olen Calvin Tanner, Luihuisten toinen valvojaoppilas. Nouskaa, ja seuratkaa minua, poika ohjeisti.
Kaikki ekaluokkalaiset Luihuiset nousivat, ja lähdimme seuraamaan oppilasta. Jättäydyin lauman viimeiseksi. Isot määrät ihmisiä ympärilläni aiheuttivat omanlaista ahdinkoa, joten koin paremmaksi jäädä taka-alalle. Niin teki myös Joshua.
- Olin niin varma, ettet sinä kuulu tähän tupaan, hän tokaisi minulle. Joshua oli niin pitkä, etten sivusilmällä kyennyt näkemään, kuin hänen rintalastansa. Mulkaisin häntä vastaukseksi.
- Puheista päätellen sinä olet nörtti, ja nörtit valitaan Korpinkynteen, hän jatkoi.
Jatkoin vain kävelemistä kiinnittämättä suurempaa huomiota. Kävelimme suuresta Eteishallista alakertaan, kohti tyrmiä. Portaat alas olivat melko pimeät, niitä valaisi vain muutama soihtu korkealla seinissä. Alhaalla eteemme aukeni tila, jota voisin tavallaan nimittää tyrmien eteishalliksi. Edessä oli käytävä, joka laajeni, ja jonka sivuilla oli neljä ovea, kaksi molemmin puolin. Käytävä kapeni taas ovien jälkeen, ja sieltä jatkui pimeämmän näköinen kapea käytävä. Valvojaoppilaamme Calvin kuitenkin pysähtyi, ja kääntyi ennen kapenevaa käytävää.
- Olette saapuneet tyrmiin. Tupamme sijaitsee täällä, mutta teidän on tiedettävä, etteivät muut Tylypahkan oppilaat tiedä tupamme sijaintia, eikä sitä saa muille paljastaa. Kun saavumme tuvan ovelle, lausun salasanan, jolloin tuvan ovi aukeaa. Selvä? Hyvä, seuratkaa, Calvin kertoi.
Calvin lähti kävelemään kohti oikealla puolella ollutta, ensimmäistä ovea portaikosta katsoen. Hän avasi sen, ja astuimme kaikki sisään. Eteemme aukeni hyvin valaistu, mukulakivinen huone, jonka päässä oli taas ovi. Huone oli symmetrinen; sinne oli sijoitettu kaksi pelottavan näköistä patsasta, ja neljä omituista koristelua, taas kaksi kummallakin puolella, niin kuin aikaisempia ovia. Koristelut olivat oven kokoisia, ja niissä oli suuret ristikolot. Calvin käveli vasemmalla olevan ensimmäisen seinäkoristelun luo, ja lausui: - Puhdasverinen!
Risti aukeni, ja koristelusta paljastuikin ovi. Oppilaat näyttivät ällistyneiltä, ja innostuneilta. Ovesta astuessa eteen valkeni kivitiilinen, poikittain kulkeva käytävä.
- Vasemmalla tyttöjen makuusalit, ja oikealla oleskeluhuone. Oleskeluhuoneen päässä on pimeä käytävä, josta pääsee poikien makuusaleihin, Calvin jatkoi kaikkien päästyä käytävälle. - Menkää nyt etsimään oma makuusalinne ja paikkanne, jonka jälkeen tutustumme, ja kertaamme yhdessä vielä koulun sääntöjä loppuillan!
Oppilaat ryntäsivät kohti makuusaleja. Lähdin kävelemään tyttöjen makuusalien käytävää pitkin. Makuusalit olivat neljän hengen huoneita. Tiesin sen kurkistaessani ensimmäiseen vasemmalla. Sänkyjen päällä oli jokaisen omat matka-arkut, ja sängyn vierellä olevalle yöpöydälle oli sijoitettu nimilaput, missä kenenkin paikka oli. Löysin omani aivan perimmäisestä huoneesta vasemmalla. Huoneeseen oli jo ehtinyt kaksi muuta. Toisen tytön tunnistin. Hän oli se sama tyttö, joka oli vastannut innoissaan lajitteluseremonian jälkeen Luihuisten pöydässä, että hänestä on upeaa olla tässä tuvassa. Fanny Stone, luki hänen yöpöydällään. Hän istui innokkaan näköisenä sängyllään, ja järjesteli tavaroitaan suuri hymy kasvoillaan. Hänellä oli pitkät vaaleat hiukset, jotka oli sidottu tiukasti korkealle poninhännälle. Hänen tavaransa olivat.. no.. värikkäitä. Hiuslenkkejä oli jokaiselle värille, vaatteet olivat kirkkaita ja hänen yöpöydälleen asettelemansa kehystetyt kuvat olivat erityisen pinkkejä ja kiiltäviä. Hänen sänkynsä oli minua vastapäätä. Hänen oikealla puolellaan oli tyttö, jonka yöpöydällä luki Sanny Stone. Hmm.. kenties kaksosia? Hänelläkin oli vaaleat hiukset, ja he näyttivät keskenään aika samalta, mutta Sannyn hiukset olivat auki, enkä huomannut hänellä olevan yhtäkään hiuslenkkiä. Sen sijaan pantoja ja pinnejä oli vähintään yhtä paljon kuin Fannylla hiuslenkkejä. Sannyn hymy ei ollut aivan yhtä leveä kuin Fannyn, mutta hymyä kuitenkin löytyi. Hän oli muutenkin hillitymmän oloinen kuin Fanny, hänen tavaransa olivat vähemmän täynnä kimalletta ja kirkkaita värejä. Häntä vastapäätä, minun oikealla puolellani olevan yöpöydällä luki Kim Warren. Hän ei ollut paikallaan. Nopealla silmäyksellä huomasin, että hänen tavaransa oli vain sullottu sängyn alle. Käänsin katseeni takaisin omaan paikkaani. Apollinariya Attenborough, luki yöpöydälläni. Aivan varmasti tasan ainoa nimi, joka oli pitänyt kirjoittaa kahdelle riville. Otin lapun, ja heitin sen nopeasti yöpöydän laatikkoon. Yöpöytä oli vanha, tummaa puuta, uskoisin sen olevan kuusta. Siinä oli neljä lipaston laatikkoa. Sängyn alta löytyi kaksi pyörillä toimivaa laatikkoa. Sänkyni päädyssä oli vihreä kravatti. Nappasin sen heti, ja laitoin ylleni. Se sopi hyvin kaapuuni. Sänkyni päällä oli myös matka-arkku – sekä laatikko, jota en tunnistanut. Laatikon päälle oli solmittu kirjekuori. Otin sen, istahdin pehmeälle sängylle, ja avasin kirjeen.

Hei, rakas Aya,
kun saat tämän kirjeet, olet jo varmasti siellä Tylypahkassa, ollut jo ties kuinka kauan. En tiedä miten tällainen pöllöposti toimii, onko se yhtä nopeaa kuin posti? Äh, mistä minä edes pöllön aion löytää? No, jokatapauksessa, olet jo avannut aiemman kirjekuoren, jonka sinulle asemalla annoin.

Äiti! Pysähdyin ajatuksiini. Onko äiti oikeasti lähettänyt minulle pöllöpostia? Ja jo tänään? Vastahan minä lähdin kotoa. Ainiin, se aiempi kirjekuori. Nappasin sen kaapuni yhdestä povitaskusta. Tummansininen sinetti oli yhä paikallaan. Repäisin kirjeen auki, ja käteeni tuli vanha kuva… Tippa vierähti, heti. Tunnistin kuvasta itseni, ja Alexin tosi pieninä. Kuvassa oli myös biologinen äitini, ja isäni, Angela ja Albert. Menetin heidät, kun olimme Alexin kanssa pieniä. Eteeni ilmestyi oitis mielikuva, muisto. Minä keinuin puistossa, jossa isäni ja Alex laskivat liukumäkeä äitini antaessa minulle vauhtia. Muisto oli lyhyt, muutaman sekunnin mittainen. Olin silloin vielä liian pieni muistamaan asioita.
- Hei, oletko sinä kunnossa? huolehtiva äänensävy palautti minut taas todellisuuteen. Se oli Fanny Stonen ääni.
- Olen, vastasin nopeasti ja pyyhkäisin kyyneleeni. Nyt on keskityttävä, olen ollut aivan liian tunteikas. Palasin takaisin äitini kirjeeseen.

Kuvassa olette te, sinä ja Alex, ja teidän vanhempanne Angelica ja Albert Attenborough. Kuva on kortti, joka jaettiin vanhempiesi hautajaisissa, perheesi muistoksi. Sain kuvan, kun saimme teidät meille. Ajattelin, että olisi oikea aika antaa sinulle kuva nyt, kun olet siellä, minne veresi sinut vetää; omassa maailmassasi. Oi rakas, muistathan, että rakastamme sinua isäsi kanssa oikein kovasti, ja tämä vuosi, kun olette poissa, tuntuu niin vaikealta. Lupaathan kirjoittaa meille usein?

Kuten jo aiemmin sanoin, en tiedä, miten tämä pöllöposti toimii, voi olla, että tämä tulee jopa myöhässä, mutta sinulla on syntymäpäivä pian, emmekä pääse näkemään, tai viettämään syntymäpäivääsi yhdessä, joten lähetin sinulle lahjan. Toivottavasti olet saanut paljon uusia ystäviä, joiden kanssa juhlistaa syntymäpäivääsi! Onnea kultaseni! Muista pitää veljestäsi huolta!

Äitisi Vivica

Äiti ei tosiaan tiedä miten pöllöposti toimii. Nyt on ensimmäinen koulupäiväni, ja syntymäpäiväni on vasta kuukauden kuluttua, lokakuussa. No, samapa tuo. Katsahdin laatikkoon. Hetken kun sitä tuijotti, huomasi, että se liikkui hieman. Äiti, oletko sinä opetellut taikomaan? Ei kai sentään. No ei, mitä minä oikein ajattelin! Äiti taikomassa? Avasin äkkiä laatikon, jotteivat ajatukseni liidä liikaa. Laatikosta paljastui pieni poikagerbiili, jolla oli vihreä kaulapanta, ja vieressä oli pieni pussi herkkuja! Se tutki innokkaasti laatikon reunoja, kunnes nosti tapittavan katseensa minua kohti.
- Sinusta tulee Viktor, kuiskasin sille hiljaa.
Otin sen kädelleni, ja silitin sitä.
- Hyi, onko tuo rotta? huusi Sanny.
- Oh, my, GOD! Sinulla on maailman SÖPÖIN gerbiili! huusi Fanny äkkiä perään, ja lähti kävelemään tarmokkaasti minua kohti.
- Vie se pois! huusi Sanny.
- Älä koske! sanoin äkkiä ennen kuin Fanny ehti paikalle.
Viktor vilisti äkkiä kaapuni hihasta sisään, se kutitti. Se kipitti vilkkaasti kohti olkapäätäni, kainaloani. Äkkiä huomasin sen olevan yhdessä kaapuni povitaskuista. Annoin sille naksupussista herkun. Gerbiilin käytös hieman hymyilytti minua, mutten antanut hymyn tulla pintaan. Katsahdin vielä gerbiilin laatikkoon. Laatikon pohjalla oli hieman lyhyitä olkia ja pieni kankaanpala, joka sopi Viktorin sängyksi. Laatikon pohjalla oli jotakin tekstiä. Siirsin olkia, ja huomasin sen olevan kirja. Ihmeotukset ja niiden olinpaikat. Oliko äiti käynyt Viistokujalla? Yksin? Vaiko samalla, kun kesälomalla olimme ostamassa minulle tarvikkeita? Se kävisi eniten järkeen. No, jokatapauksessa, olin kiitollinen.

Vastaus:

Erittäin mielenkiintoinen jatko tarinalle, sidoit hienosti yhteen lajittelusta Luihuisen oleskeluhuoneeseen siirtymisen ja tuon jo askarruttaneen kirjeen avaamisen. Alkupuolella juttelu tupapöydässä toi esiin Luihuisessa vallitsevaa ilmapiiriä, ja keskustelu johti sulavasti pieneen riitaan Alexin kanssa. Erityisesti riita oli hyvä tuomaan jälleen vähän uutta selville sekä Alexista että sisarusten suhteesta. Pidin siitä, että Aya selkeästi tunnisti ja lausui ilmi Alexin mahtailevan luonteenpiirteen, mutta sen lisäksi lukijana saimme tunnistaa sen itse käydystä keskustelusta. Toisaalta oli hauskaa, että Alex ikään kuin rehvasteli myös siskonsa piirteillä, mutta kun se kävi Ayan omien tunteiden kustannuksella, oli ihan oikein hänelle saada tulla torjutuksi kaikkien edessä! Äidin kirjettä oli ihana lukea - siitä välittyi taas hänen tietämättömyytensä velhomaailmasta mutta samaan aikaan kova yritteliäisyys ymmärtää sitä Ayan takia. Tämä tuli esiin etenkin virkkeessä "Ajattelin, että olisi oikea aika antaa sinulle kuva nyt, kun olet siellä, minne veresi sinut vetää; omassa maailmassasi". Kirjettä lukiessa kuvastuivat hienosti Ayan tunteet: ikävä biologisista vanhemmista ja silti rakkaus Vivica-äitiä kohtaan. Äidin lahjat olivat ihanat! Lisäksi tarinassa oli jännite Ayan ja muiden oppilaiden välillä: selvästi hän pitää itseään vielä etäisyyden päässä muista, mistä tuli hyvä ristiriita äidin toiveen kanssa, että Aya saisi paljon ystäviä. Lopussa olisi ollut kiva kuulla vielä joku reaktio siitä, miten Stonen kaksoset reagoivat Ayan torjuvaan käytökseen. Jään mietiskelemään, miten tarina tästä jatkuu: vetäytyykö Aya vai ystävystyykö?

Saat 8 kaljuunaa, 18 tuparia sekä Liikutuksen liikauttaja- ja Pöllöposteljooni-merkit!
Aurelia » 25.4.

Nimi: Diana Whelern, Rohkelikko

22.04.2020 12:48
LUKU 1

Kutsu saapuu

Diana herää kotonaan. Aamu sarastaa aurinkoisena. Ehkä tänään on se päivä.....

Dianan koti on suuri omakotitalo maaseudulla. Tietenkin siinä myös kaunis puutarha ja piha-alue. Talo oli kaukana jästeistä, ehkä hyvä niin. Talossa nimittäin asuivat Diana ja Dianan pikkuveli Nikolas. Vilskettä siis riitti. Diana oli perin pohjin tyytyväinen elämäänsä. Yksi mutta kuitenkin löytyi. Diana täytti toukokuussa tänä vuonna 11-vuotta ja hänen oli ehkä määrä saada kirje Tylypahkaan. Kirje Tylypahkaan. Sitä Diana oli odottanut koko elämänsä. Siitä asti, kun isä kertoi hänelle Tylypahkasta ja hänen opiskeluvuosistaan siellä. Diana oli heti ihastunut Tylypahkaan ja sen maagiseen taikuuteen, kun kuuli isän kertomuksia sieltä.

Mutta palataan siihen aamuun jolloin Diana herää. Hän kuuli pikkuveljensä Nikolaksen itkun ja äidin hyssyttelyn. Diana mietti, mitä hän tekisi tänään. Hänestä tuntui että jotain tapahtuisi pian. Diana käveli alakertaan. Hän näki äidin sohvalla, joka piteli Nikolasta sylissään. Hän hymyili Dianalle ystävällisesti. Diana aloitti:

-Onko aamupalaa, äiti? Minä kysyi äidiltä.

-Ei vielä, käyn juuri tekemään, Äiti vastasi samalla, kun piti sylissä Nikolasta.

-Voisitko muuten hakea postin, Diana kulta? Äiti kysyi ja katsoi minua anovasti.

-Toki, Vastasin, koska enhän minä voinut sanoa ei.

Aamuaurinko vasta sarasti vähän, kun kuljin hakemaan postia postilaatikostamme. Postilaatikossa luki Whelernit ja se oli punakeltainen Rohkelikon väreissä. Voih. En halunnut ajatella edes Tylypahkaa, saati sitten tupia. Avasin luukun ja otin postin sieltä. Katsoin mitä postia oli tullut. Laskuja, ilmoituksia, hakemuksia ja. Katsoin pitkään mitä postia oli tullut. Käteni alkoivat vapisemaan, sydän hypähteli, perhosia tuntui olevan vatsassa liian paljon enemmän kuin aikaisemmin. Juoksin niin kovaa sisälle kuin pääsin.

Se se oli, se, Tylypahkan kirje, minulle, Diana ajatteli, kun pääsi sisään ja hänen sydämensä hypähteli ilosta ja onellisuudesta.

Näytin kirjettä äidille. Äiti laski Nikolaksen sylistään ja halasi minua. Hän taisi tirauttaa pari kyyneltä. Isäkin tuli ja onnitteli minua. Tunsin, että äiti ja isä olivat ylpeitä minusta.

Odotus oli viimein päättynyt.

Vastaus:

Ihana aloitustarina! Tässä tiivistyi hyvin kirjeen odotuksen ja siitä syntyvän levottomuuden tunteet, jotka lopussa onneksi purkautuivat onneksi! Tuli oikein hyvä mieli ja hymy suupieleen, kun äidiltäkin karkasi muutama onnenkyynel ja isä tuli onnittelemaan. Sait Whelernien perheen kuulostamaan oikein mukavalta, ja heidän historiastaankin paljastui hitusen, kun Diana kertoi pitäneensä isän Tylypahkaa koskevista tarinoista. Varmasti Tylypahkaan pääseminen on erittäin tärkeää, kun on koko elämänsä kuullut Tylypahkasta vanhemmiltaan. Vihdoin se tapahtui! Myös perheen talo kuulosti ihanan idylliseltä. Kerronnassasi oli lisäksi oikein mukava rytmi, esimerkiksi tässä lauseessa: "Se se oli, se, Tylypahkan kirje, minulle, Diana ajatteli, kun pääsi sisään ja hänen sydämensä hypähteli ilosta ja onnellisuudesta." Myös alussa tähdentävät lauseet "Kirje Tylypahkaan. Sitä Diana oli odottanut koko elämänsä" todella painottivat kirjeen tärkeyttä. Hienoa! Tarinassa vaihtui muutaman kerran kertova persoona ja aikamuoto. Kannattaa siis valita, kertooko minä- vai hän- muodossa, ja nykyisessä vai menneessä aikamuodossa, siten tarinaa on selkeää seurata! Loppu oli oikein sopiva päätös tarinalle. Jään odottamaan jatkoa! :)

Saat 5 kaljuunaa, 13 tuparia sekä Hymyhuulten hilaaja- ja Liikutuksen liikauttaja -merkit!
Aurelia » 22.4.

Nimi: Susan Fall, Puuskupuh

22.04.2020 09:38
1 luku

Susan oli vihdoinkin menossa Tylypahkaan noitien ja velhojen kouluun. Hän käveli arastellen kohti puomia josta pääsisi laiturille yhdeksän ja kolme neljännestä. Hän työnsi kärryjä joissa matka-arkku rämisi. Susan sulki vaistomaisesti silmänsä mutta avasi ne heti sillä tiesi että se oli järjetontä

Enää viisi minuuttia aikaa! Hän voihkaisi

Sitten hän keräsi kaiken rohkeutensa ja käveli puomin läpi. Juna-asema oli mahtavanpi kuin hän oli kuvitellut. Tulenpunainen veturi, vanhenpiaan hyvästeleviä koululaisia ja kenties hän saisi täältä ystäviä. Susan otti matka-arkkunsa ja hyppäsi junaan. Vapaan osaston löytäminen oli vaikeaa. Hän käveli junassa ja etsiskeli paikkaa. Kunnes jättäytyi täysin tyhjään osastoon. Susan katseli vilkkuttavia vanhempia ja kuunteli kun pöllöt huhuilivat toisissa osastoissa. Vähitellen hän vajosi uneen yhtäkkiä Susan hätkähti hereille.

Tylypahka näkyy jo! Hän huudahti

Linna oli mahtavampi kuin hänen villeimmissä haaveissaan. Susan Avasi matka-arkkunsa hän otti sieltä mustan koulukaavun ja suippohatun ne hän puki päälleen junan pysähtyessä. Susan pinkoi läpi junan ohi muiden oppilaiden raahaten matka arkkua perässään tullessaan ulos hän kuuli äänen huutavan:

Ensi luokkalaiset tänne päin! Kaikki eka luokkalaiset! Hopi hopi!

Susan ahtautui väkijoukossa eteenpäin. Kerran hän joutui puristukseen kahden viides luokkalaisen tytön väliin. Kun hänen onnistui päästä tungoksesta hän kaatui rähmälleen maahan. Mutta Susan oli määränpäässään hän nousi ylös ja käveli jonon päähän. Susan hihkaisi:

Juhuu!

Ääni huusi:

Kaikki ovat jo varmaan paikalla! Seuratkaa minua!

Susan lähti muun jonon mukana kulkemaan kohti järvenrantaa ja rannassa odotti soutuveneitä. Kaikki työnsivät veneet veteen ja alkoivat soutaa. Susanin kanssa veneeseen tuli toinen tyttö.

Tyttö sanoi:

Minä voin soutaa jos haluat.

Susan vastasi:

Hyvä on. Minä olen muuten Susan.

Tyttö istahti veneeseen ja otti airot naurahti ja sanoi
Heipä hei Susan! Minä olen Emily.

Susan kuunteli kun airot loiskivat vettä vasten.

Vastaus:

Oikein mukava aloitus kohti Tylypahkaa! :) Susan vaikutti tässä tarinassa jotenkin ihanan positiiviselta ja iloiselta, esimerkiksi kun hän ei ollut moksiskaan, vaikka kaatui tungoksessa. Hän oli koko ajan ihanan innostunut siitä, että oli aivan kohta pääsemässä Tylypahkaan! Junamatka menikin todella nopeasti, kun siitä tuli nukuttua suurin osa! Oli kuitenkin kiva, että veneisiin astuessa Susan tapasi toisen koululaisen, kun ei vielä junassa ollut tutustunut kehenkään. Tapahtumien sekaan lisäämäsi yksityiskohdat olivat yksi tarinan parhaista jutuista! Pystyin kuvittelemaan, miten Susan kulki arkana kohti laituria ja sulki ensin silmänsä jännityksestä. Loppu oli todella hyvä, pystyin sieluni silmin näkemään ja kuulemaan, millaista oli istua veneessä veden loiskiessa vasten airoja. Tällaisia yksityiskohtia voisi olla lisääkin! Olit hyvin kirjoittanut lopussa, kuka sanoi mitäkin, mutta keskustelun kirjoittamiseen on vielä aivan oma tapansa merkitä puhuminen. Voit kirjoittaa vuorosanat joko lainausmerkkejä tai vuorosanaviivaa käyttämällä. Vuorosanaviiva on mielestäni vähän helpompi, joten annan tässä esimerkin, miten sitä käytetään. Ensin tulee vuorosanaviiva, sitten väli ja vuorosana. Voit laittaa johtolauseen (hän sanoi) joko ennen vuorosanaa, niin kuin tässä tarinassa teit, tai sitten sen jälkeen. Siis näin:
Tyttö sanoi:
- Minä voin soutaa, jos haluat.
- Hyvä on, Susan vastasi.
Toivottavasti osasin selittää! :) Jään innolla odottamaan, mitä tapahtuu lajittelussa!

Saat 5 kaljuunaa, 12 tuparia sekä Hymyhuulten hilaaja- ja Miljöön muotoilija -merkit!
Aurelia » 22.4.

Nimi: Isadora Stone

22.04.2020 08:39
Luku 8

Sillä aikaa kun seurasin Orabelleä, mietin äskettäin tapahtuneita asioita. Koko koulun oli tavoittanut uutinen, että Tylypahkassa oli tehty murha. Siitä keskusteltiin käytävillä ja vessoissa. Opettajat yrittivät turhaan lievittää pelkoa antamalla lisää läksyjä, jotta oppilaat saisivat muuta ajateltavaa. Kun olin kysynyt Siennan mielipidettä koko jutusta, tämä oli vain sanonut, että totta kai se oli hirvittävää. Sienna ei siis tuntunut tietävän mitään, jollei hän ollut eliittiluokan näyttelijä. Orabelle puolestaan vältteli Siennaa kuin hän olisi ollut käärmerokko. Kerran tai pari yritin puhua hänelle, mutta aina hän keksi jonkin tekosyyn lähteä. Ariana oli ottanut tehtäväkseen lukea Punaisesta kuolemasta lisää, sillä itse en enää pystynyt siihen.

Orabelle pysähtyi kuin seinään tullessaan Kielletyn metsän rajalle. Hän vilkaisi kerran taakseen ja lähti kulkemaan kohti puiden siimestä. Olisin voinut kääntyä takaisin ja mennä loitsutunnille, josta olin jo vartin myöhässä, mutta minua kutkutti tietää mitä Orabelle teki Kielletyssä metsässä.

Kielletyssä metsässä toisen seuraaminen oli huomattavasti vaikeampaa, vaikka siellä oli paljon helpompi piiloutua. Orabelle kulki jonkin matkaa, kunnes saapui hiukan muuta metsää valoisammalle aukiolle.
”Isadora, tiedän, että olet siellä”, Orabelle sanoi eikä minun auttanut muuta kuin poistua saniaisten kätköistä.
”Mikset sinä ole tunnilla?” Orabelle kysyi. Siihen en ollut valmistautunut. Olin luullut hänen kysyvän miksi seurasin häntä tai muuta, mutta en tätä.
”Mikset sinä ole?” sain vastattua, mutta tiesin kuulostavani typerältä.
”Arvasin, että sinä seuraisit minua ja halusin keskustella ilman, että kukaan kuulee. Olisin silti luullut, että olisit tunnilla, sillä sinähän olet korpinkynsi”, Orabelle sanoi lopun hiukan ivallisena. Siitä tytöstä, joka ei ollut uskaltanut juosta King’s Crossin asemalla puomia päin ei ollut enää tietoakaan.
”No, mistä halusit jutella?” kysyin, sillä en tiennyt mitä muutakaan sanoisin. Koko keskustelu oli varmaan omituisin koko elämässäni, mutta ehkä nyt saisin joitakin vastauksia.
”Punaisesta kuolemasta”, Orabelle sanoi ja ilma tuntui pysähtyvän. Minusta tuntui yhtäkkiä, että aukiosta oli tullut paljon kylmempi ja pimeämpi Orabellen sanoessa nimen. Orabellekin tuntui huomaavan saman, sillä hänen ihonsa muuttui kananlihalle.

”Huomasitko seurasiko sinua kukaan?” Orabelle kysyi kauhuissaan. Pudistin päätäni, mutta silloin saniaisista kuului puhetta.
”Ole hiljaa Derec! He kuulevat sinut”, naisääni sanoi.
”Et oikein näytä kovin hyvää esimerkkiä Darcy”, ilmeisesti Derec vastasi.
”Ööh, me tiedetään, että te olette siellä”, sanoin ja kaksi noin 15-vuotiasta ihmistä tulivat ulos pusikosta. He syyttelivät toisiaan, siitä, että oli paljastanut varjostuspaikan ja katsoin epävarmana Orabelleen. Kumpikaan meistä ei ollut koskaan nähnyt näitä Dereciä ja Darcya.
”Mitä te täällä teette?” Orabelle kysyi hieman epäkohteliaasti.
”Dumbledore käski meidän seurata sinua”, Darcy sanoi ja osoitti minua. En ollut koskaan hämmästynyt niin paljon, vaikka tämän vuoden aikana oli tapahtunut vaikka ja mitä.
”Miksi?” kysyin uteliaasti.
”Hän vain sanoi, että pitäisi seurata sinua”, Derec sanoi ja kohautti samalla olkiaan.
”Mutta niin eikö meidän pitänyt jutella Punaisesta kuolemasta”, Darcy sanoi.
”Ei meidän, vaan pelkästään minun ja Isadoran”, Orabelle sanoi ja hymy suli Darcyn kasvoilta.
”Niin, mutta kun me nyt tiedetään siitä, niin voihan meille kertoa”, Derec sanoi aivan kuin emme voisi kieltäytyä.
”No, aivan sama. Punainen kuolema siis murhasi Siennan vanhemmat. Miksi? Minulla on pieni aavistus, sillä Siennan vanhemmat olivat hyvin arvostettuja auroreja. Ja miksi Punainen kuolema nähdään nyt, kaikkien vuosien jälkeen? Koska Tylypahkassa on jotain mitä hän haluaa, siitä en tiedä enempää”, Orabelle sanoi ja selitti asiat niin nopeasti, että aivoni pysyivät puheessa vain alkumetreillä mukana.

Darcyn silmät olivat tiedoista pyöreinä ja kuulin melkein Derecin aivojen raksuttavan.
”Tämänkö takia sinä sanoi, että minä ja Sienna ei olla kerrottu kaikkea?” kysyin, jolloin Orabelle nyökkäsi.
”Miksi kerrot tämän nyt?” kysyin, koska se oli jäänyt tästä kaikesta epäselväksi.
”Koska, Olivia, lähetti minulle kirjeen ja kertoi, ettette olleet tienneet mitään”, Orabelle sanoi hiukan nolostuneena.
”Sienna ei tiedä vieläkään, mutta vielä yksi kysymys. Milloin sait tietää tämän kaiken?” sanoin. Oli salaisuuksien paljastumisien aika eikä paluuta entiseen enää ollut.
”Heti ensimmäisestä päivästä asti. Kun olin kahdeksan, kuulin Olivian puhuvan eräälle naiselle ja sanovan, että Siennan vanhemmat olivat murhattu. Ja kun sitten junassa Sienna sanoi, ettei näin ollut, olin varma, että hän valehteli, joten ensimmäisenä päivänä menin kirjastossa kiellettyjen kirjojen-osastolle ja sain tietää kaiken”, Orabelle kertoi. ”Nyt tiedän olleeni väärässä, kun luulin Siennan tienneen ja toivon, että hän voi antaa minulle anteeksi viimeaikasen käytökseni.”
Darcy ja Derec olivat katsoneet hiljaa vierestä koko ajan ja käyneet keskenään ikään kuin telepaattista keskustelua.

”Meidän pitää mennä”, sanoin yhtäkkiä, koska jos Dumbledore oli lähettänyt Darcyn ja Derecin varjostamaan minua, oli meidän poissaolomme pitänyt huomata. Muutkin näyttivät tajuavan saman ja juoksimme nopeammin kuin koskaan pois Kielletystä metsästä.

Saavuttuamme taas avoimelle maalle, Orabelle alkoi puhua:
”Me tarvitsemme harhautuksen.” Hän otti esiin raketin näköisiä juttuja ja kertoi niiden olevan willikulo wiuhpokseja. Hän asetti ne maahan ja raketit räjähtivät luoden sanoja taivaalle. Orabelle antoi merkin juosta ja pääsimme pois näkyvistä ennen kuin oppilaita ja opettajia alkoi virrata ulos suurista ovista. Kaikkialla oli hirvittävä meteli, mutta Dumbledoren ääni kaikui kaikista koviten.
”Orabelle Hed ja Isadora Stone, tulkaa heti kansliaani”, hänen äänensä kuulosti tyyneltä, mutta pelkäsin silti mitä han sanoisi.

Dumbledoren kanslia oli varustettu monen moisilla esineillä. Dumbledore meni istumaan pöytänsä taakse ja katsoi meitä puolikuu-lasiensa takaa.
”Aiotteko jotenkin selittää, missä olitte loitsutunnilla”, lause oli tarkoitettu kysymykseksi, mutta Dumbledoren suusta se tuntui enemmän toteamukselta.
”Me olimme Kielletyssä metsässä juttelemassa”, Orabelle sanoi ja muistin, että hänen oli hirvittävän vaikea valehdella.
”Isadora, haluatko sanoa jotain?” Dumbledore kysyi.
”Minkä takia käskit Darcyn ja Derecin seuraamaan minua?” kysymys pulpahti suustani, vaikka minun ei ollut tarkoitus sanoa sitä.
”Aah, arvelin, että kuultuasi Siennan vanhemmista, saattaisit hyvin ruveta itse selvittämään asiaa. Olivia luottaa sinuun, mutta yhtä kaikki olet silti lapsi eikä sinun kuuluisi huolehtia sellaisista asioista”, Dumbledore sanoi. Eihän se ollut vastausta lähelläkään!

Vastaus:

Mielenkiintoista palata takaisin Punaisen kuoleman mysteerin pariin! Pidin kovasti metsässä käydystä keskustelusta, sillä sen kautta selvisi juuri sopivasti asioita, jotka jo mietityttivät viime tarinoiden aikaan, esimerkiksi se, miksi Orabelle oli yhtäkkiä pistänyt välit poikki Isadoran ja Siennan kanssa. Ensin ihmettelin tässä tarinassa, miksi Orabelle vältteli Siennaa ihan kuin hän olisi jotenkin syypää tapahtumiin ja kuolemaan, mutta siihenkin selvisi tässä vastaus erinomaisesti. Lisäksi oli mielenkiintoista, että mysteeriin eniten sotkeutunut henkilö, siis Sienna, pysyi vielä tästä tarinasta ja asioiden selvittämisestä erillään. Siennasta tuli siten jotenkin viattoman oloinen. Keskustelun alku oli myös hyvä, vaikka Isadora miettikin sen olevan todella erikoista. Se kuulosti kummallisuudessaan hyvin luonnolliselta keskustelulta, kun Isadora yritti näyttää rauhalliselta ja pysyä tilanteen tasalla ihmetyksestä huolimatta. Vaikka Orabelle olikin muuttunut paljon kylmemmäksi, tyttöjen välillä säilyi edelleen jonkinlainen heitä yhdistävä side melkein kuin sisarusten välillä. Se korostui keskustelussa hienosti! Darcy ja Derec olivat hekin mielenkiintoinen lisä tapahtumien kulkuun, ja hauskasti sitä kautta syntyi oivallus siitä, että heidän poissaolonsa oli huomattu. Dumbledoren olit saanut kuulostamaan aivan itseltään! Hän oli lopussa oikeassa, vaikka ymmärsin myös Isadoraa, joka olisi tuollaisen holhoavan lausahduksen sijaan tarvinnut kunnon vastauksia. Kuvailua ja Isadoran omia ajatuksia asioista olisi voinut olla vielä enemmän, kuten tuo Orabellen ihon nouseminen kananlihalle Punaisen kuoleman nimen lausuessa. Yksityiskohdat ja tapahtumien "näyttäminen" tuovat aina uutta syvyyttä tapahtumista kertomisen lomaan. Esimerkiksi, kielletty metsä oli erinomainen kohtauspaikka keskustelun käymiselle, mutta keskusteluun olisi tullut uutta lisäjännitystä, jos karvat olisivat olleet pystyssä metsän tunnelman takia. Pimenikö valo metsässä tai hiljenivätkö äänet? Kuuluiko puskista olentojen rapinaa tai raapivatko oksat käsivarsia? Tällaisia tunnelmaa luovia juttuja voisi siis lisätä! :) Odotan innolla, miten tapahtumat tästä etenevät - tekeekö Orabelle myös Siennan kanssa sovinnon?

Saat 6 kaljuunaa, 15 tuparia sekä Oi johtajuus, rehtori- sekä Keskustelukeisari-merkit!
Aurelia » 22.4.

Nimi: Emily Hawkins

20.04.2020 15:35
Mä huomasin vasta nyt, että tuolla on virheitä, ja sama asia kerrotaan uudelleen heti lehden lukemisen jälkeen. En ehtinyt kunnolla tarkistaa tota, toivottavasti ei haittaa lukemista. :)

Vastaus:

Ei haittaa, kirjoitusvirheitä sattuu, enkä huomannut tarinassa häiritsevää toistoa! :)

Aurelia » 21.4.

©2020 Tylypahkan taikakoulu - suntuubi.com