Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarinat

  oleskeluhuone • mainokset

Muistattehan, että seuraavan tarinan saa kirjoittaa vasta, kun edellinen on arvosteltu!

Vieraskirja  << <  3  4  5  6  7  8  9  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Emily Hawkins, Korpinkynsi

11.05.2020 11:27
Luku 8 – Sairaalasiipi

Emily voihkaisi hiljaa pehmeällä sängyllä. Joka paikkaan särki ja selässä tuntui pitkä ja leveä haava, joka poltti häntä. Kun touhottavat askeleet tulivat kohti, hän räväytti silmänsä auki. Aluksi näkyi pelkkää valkoista valoa, ennen kuin naisen sumeat ääriviivat alkoivat selkeytyä. Hän joutui miettimään kunnolla, missä oli, sillä päässä tuntui jomottava kipu. Vasta, kun kaikki ajatukset alkoivat selkeytyä, hän tajusi olevansa Sairaalasiivessä.
”Mikä on, miltä tuntuu? Tarvitsetko jotain? Ota tästä vähän vettä”, sanoi kiireisen oloinen matami Pomfrey. Emily erotti pikkuhiljaa tarkentuvan vesilasin ja huomasi olevansa janoinen. Kurkku tuntui kuivalta, siltä kuin se ei olisi saanut moneen päivään mitään nestettä. Myös vatsassa velloi ikävä nesteen ja ruoan puute. Hän otti tärisevällä kädellä lasin läikyttäen samalla puolet vedestä rinnuksilleen. Loput hän joi ahnaasti ja lysähti takaisin makaamaan. Matami Pomfrey huolestui heti ja nappasi viereisestä sängystä tyynyn ja laittoi sen Emilyn pään alle. Emily sulki voimattomana silmänsä ja nukahti syvään uneen.

”Oletko kunnossa? Mitä sinulle kävi?” Vivian kysyi heti, kun Emily heräsi. Emily säikähti Viviania, joka istui tuolilla aivan hänen vieressään. Ei ollut mukava tunne herätä nähden jonkun tuijottavan aivan läheltä. Emily nousi kyynärpäidensä varaan, vaikka pään jomotus kävi sietämättömäksi ja pyörrytti.
”Pyörryttää”, Emily vastasi ja hänen päänsä horjahti voimakkaasti. ”Toivuitko sinä jo kokonaan?”
”Eihän minulle pahasti käynyt, matami Pomfrey paransi nenäni ja jalkani käden käänteessä. Sen jälkeen jalka tosin tuntui hetken aika oudolta”, Vivian vastasi huolettomasti ja pyysi Emilyä kertomaan, mitä hänelle oli käynyt. Emily kertoi kaiken minkä muisti. Hänen oli vaikeaa ajatella, kun pää tuntui halkeavan.
Kun matami Pomfrey toi kipulääkettä, Emily tunsi kivun hellittävän ja ajatukset selkenivät. Hän muisti Amyn ja huoli kalvoi häntä. Vivian istui vielä hänen vierellään ja katseli, kun Emily käänsi päätään varovasti sivulle.
”Missä Amy on?” Emily kysyi pala kurkussaan. Vivianin kasvot synkkenivät, kun hän totesi hiljaa:
”Hän on Pyhässä Mungossa. Professori Dumbledore kuulemma huomasi heti, että jonkinlainen pimeyden taika Amyyn oli täytynyt osua. Kun hän ei saanut Amyyn minkäänlaista liikettä, professori McGarmiwa lähti heti Amyn kanssa.” Lopussa Vivianin ääni sortui ja Emily ymmärsi, miten kauhealta kaiken tämän täytyi jästisyntyisestä tuntua. Emilyn sisintä puristi, kun hän muisti, miten ei ollut mennyt auttamaan Amya, vaikka oli nähnyt tämän taistelevan kaksi yhtä vastaan.

Kun Vivian oli hätistetty pois, Emily kuuli ihanan ja rauhoittavan äänen.
”Ajattelin poiketa katsomaan Emilyä, kun kuljin tästä ohi. Hän kuulemma joutui tänne.” Matami Pomfreyn kipakka ääni kantautui kovana hänen korviinsa:
”Emily tarvitsee lepoa. Hän sai voimakkaan kirouksen ja löi päänsä pahasti kaatuessaan.” Emily tunsi pettymyksen huokuvan sisimmässään. Hän oli jo hetken toivonut saavansa seuraa, vaikkei ymmärtänytkään, miksi professori Higgs halusi tulla tapaamaan häntä. Emily sulki pettyneenä silmänsä, mutta avasi ne saman tien uudestaan, kuullessaan pehmeät ja määrätietoiset askeleet. Professori Higgs käveli hänen sänkynsä luokse, ja Emily oli huomaavinaan pienen varjon tämän silmien takana, kun Emily kohotti päänsä ja hymyili. Jos joku varjo olikaan ollut, se poistui nopeasti.
”Voi voi, ethän satuttanut itseäsi pahasti?” professori kysyi melkein Pomfreymaisella äänellä.
”Ei tässä mitään, vähän on pää kipeänä vain”, Emily vastasi lähes totuudenmukaisesti. Hän näki matami Pomfreyn häviävän toimistoonsa päätään pyöritellen ja mutisten itsekseen.
”Saat kyllä plussaa loitsuihin, kun leijutit Amya niin upeasti, vaikka tilanne oli varmasti kauhistuttava. Taidanpa suoraan antaa Korpinkynnelle viisi tupapistettä.” Emily tunsi pientä ylpeyttä, kun häntä oli kehuttu. Olokin oli parantunut jo huimasti, kun professori oli saapunut ja uhmannut kieltoa. Pään jyskytys hellitti ja hänestä tuntui, kuin hän olisi leijaillut ylöspäin.
”Hei! Mitä sinä luulet oikein tekeväsi?” äyskähti Pomfrey, kun hän astui toimistostaan. Emily mätkähti sängylle, ja tajusi, että oli oikeasti leijaillut. Professori Higgs työnsi sauvansa nopeasti taskuunsa.
”Anteeksi kovasti, taisin uppoutua ajatuksiini niin, että vahingossa loitsin. Taidanpa lähteä suunnittelemaan tuntia jonnekin turvallisempaan paikkaan”, professori valitteli pehmeällä äänellään. Pomfrey kääntyi Emilyn puoleen ja tyrkkäsi hänelle lasin.
”Juo tämä, niin pääset illalla lähtemään.” Emily kohotti lasin reunan huulilleen ja joi nopeasti iljettävän limaisen juoman, joka maistui inkiväärin ja oksennuksen sekoitukselta. Hänen mahassaan muljahti inhottavasti, kun neste valui hänen kurkustaan alas.

Emily istui heikkona oleskeluhuoneessa Vivianin ja Bobin kanssa. Hänen oli kuin ihmeen kaupalla onnistunut valehdella Pomfreylle, että oli kunnossa, vaikka huone tuntuikin vielä pyörivän hitaasti. Hän oli juuri kertonut Vivianille ja Bobille – joka oli selvinnyt taistelusta ihmeen hyvin, vaikka ei ollut hyvä loitsimaan käytännössä – professori Higgsin käynnistä yksityiskohtaisesti. Vivian näytti mietteliäältä istuessaan jäykkänä nojatuolissa.
”Mistä hän sai tietää, että olit Sairaalasiivessä tai että loitsit Amyn?”, Vivian nielaisi sanoessaan Amyn nimen. ”Bob oli ensimmäinen, joka tuli koululle. Hän juoksi koko matkan Tylyahosta. Eikä kukaan opettaja ollut saapunut koululle ennen kuin Higgs tuli luoksesi. Paitsi professori Dickens, joka sinut toi koululle. Mutta hän takaisin heti, kun oli saanut sinut turvallisesti sänkyyn.” Emily mietti sanoja ja ihmetteli, miten joku niin inhottava kuin professori Dickens, oli voinut huolehtia hänestä.
”No, ehkä hän oli kuullut joltakin oppilaalta, joka oli ehtinyt koululle”, hän sanoi. Se oli ainoa järkevä selitys. Vivian vaikutti epäilevältä, mutta Bob nyökkäili hyväksyvästi. Niin sen oli täytynyt mennä. Hänen pohtiessaan ajatusta, reidessä tuntui poltteleva kipu. Emily kaivoi kaavun taskusta sen pienen kellontapaisen, jonka hän oli poiminut maasta Vivianin kaatuessa.
”Odottakaa hetki, minä tulen kohta takaisin”, hän sanoi aikomuksenaan viedä kello oleskeluhuoneeseen. Hän ei jaksanut huolehtia siitäkin, vasarat tuntuivat edelleen hakkaavan päätä sisältäpäin.
Sängyllä Emily huomasi päiväkirjan, jota ei ollut vielä ehtinyt käyttää. Mieleen nousi taas huoli äidistä ja hänen silmiinsä kihosivat kyyneleet. Hän istahti sängylle ja avasi päiväkirjan umpimähkään joltain sivulta.
”Kunpa saisin tietää, oletko kunnossa, äiti”, hän sanoi hiljaa. Samassa päiväkirjan sivulle ilmestyi mustetta. Siinä oli selviä merkintöjä äidin hienolla käsialalla. Hänen sydämensä sykähti ja hän availi muita sivuja. Sivuilla oli piirroksia ja merkintöjä. Yhtäkkiä Emilyn silmät osuivat johonkin. Yhdellä sivulla, noin puolivälissä kirjaa, oli piirretty kello. Kellotaulussa oli vuosikymmeniä.
Emily ei jättänyt kelloa makuusaliin, vaan otti päiväkirjan mukaan ja juoksi oleskeluhuoneeseen. Vivian ja Bob katselivat häntä hämmästyneinä.
”Katsokaa!” Emily huusi hiljaa. Hän näytti päiväkirjan avonaista sivua. ”Tämä on se kello, johon kompastuit, Vivian. Mennään johonkin rauhallisempaan paikkaan, täällä ei voi puhua.” Oleskeluhuoneeseen oli kerääntynyt jo väkeä Tylyahosta ja kaikki puhuivat tapahtuneesta kiihtyneesti. Vivian ehdotti tyhjää luokkahuonetta, ja kolmikko käveli oleskeluhuoneesta pois hiljaiselle käytävälle. Neljännen kerroksen luokkahuoneet olivat tyhjillään ja Emily pujahti yhteen turvallisen näköiseen huoneeseen. Kun hän avasi päiväkirjan uudelleen, sivut olivat tyhjiä.
”Miten sait musteen näkyviin makuusalissa?” Vivian mietti, ja Emily kertoi kaiken, mitä tapahtui makuusalissa.
”Siinä se! Saat musteen näkyville sanomalla sen. Tosin kannattaa koittaa pätkissä, en ihan usko, että äitisi on laittanut niin pitkän lauseen”, Bob hihkaisi. Vaikka hän ei ollut pidemmän päälle koulussa kovin hyvä – on täysi harhaluulo, että kaikki korpinkynsiläiset olisivat mahtavia koulussa – hän osasi yllättää päättelykyvyllään. Emily tuijotti tiiviisti kirjaa ja sanoi:
”Kunpa saisin tietää.” Päiväkirjan sivuille ilmestyi taas mustetta. Emily ei ollut uskoa tuuriaan ja kaivoi kellon esiin. Bob alkoi lukea mietteliäänä merkintöjä ja Vivian kaivoi pergamenttia ja sulkakynän. Hiljaisuuden vallitessa Emily upposi ajatuksiinsa ja huomasi Bobin käyttävän aivosolujaan ahkerasti.

//Toivottavasti ei ole liikaa matkittu Salaisuuksien kammiosta, täytyi häthätää keksiä jotakin ja ainut mikä tuli mieleen, oli tuo. Muutenkin on taas tämmöinen tönkkö ja nopeasti sutaistu tarina, yritän tehdä seuraavista parempia. :)

Vastaus:

Ei lainkaan, tämä oli erinomainen uusi juonenkäänne tapahtumiin! :') Muutenkin aivan mahtava tarina, tarinasi paranevat koko ajan kovaa vauhtia! Alkupuolella kuvailit erinomaisesti vähitellen tarkentuvaa näköä ja tietoisuutta sekä Emilyn ylipäätään kurjaa oloa. Pidin muistakin tarinan yksityiskohdista, esimerkiksi siitä, että heikkona Emily läikytti osan vedestä päälleen. Jatkuva pyörrytys kuulosti kamalalta! Vivianin käynti Sairaalasiivessä oli mielenkiintoista luettavaa: hänen kauttaan sidottiin yhteen viime tarinan langanpätkiä. Kummankin tytön tunteet tulivat hyvin esiin tässä kohtaa. Innostuin entisestään, kun professori Higgs saapui paikalle, hän on ehdottomasti kiehtovin hahmo tällä hetkellä! Ensin, kun Emily ajatteli professorin äänen olevan ihana ja tervetullut, mietin, että kenties hän onkin yhtä mukava kuin miltä vaikuttaa. Hänen silmissään väräjöivä varjo sekä omituinen leijutus saivat jälleen kuitenkin epäilemään, mikä Higgs oikein on miehiään. Puhumattakaan kolmikon pohdinnoista oleskeluhuoneessa - hienoa! Myös sekä kello että päiväkirja tulivat oikein sulavasti takaisin tarinaan. Päiväkirjan salaisuuksien avautuminen puheen avulla oli nerokas keksintö! Lisäksi sanat, joilla muste tuli näkyviin, "kunpa saisin tietää", olivat todella korpinkynsimäinen lausahdus. Äidistä huolehtiminen yhdistyi hyvin tähän oivallukseen, ja myös Bobista paljastui uusia puolia. Oikeinkirjoitus oli myös todella hyvässä kunnossa! Sen takia tulikin mieleen nostaa esiin muutama pilkkusääntö, esimerkiksi, että ennen kuin-sanaa ei tule pilkkua (lauseessa "hänestä tuntui kuin", ja kun ja-sana yhdistää kahta erillistä päälausetta, väliin tulee pilkku (lauseessa "Hänen sydämensä sykähti, ja hän availi muita sivuja"). Viimeisessä lauseessa tulee siis pilkku, koska molemmilla lauseilla on oma tekijä, "hänen" ja "hän. Jos kahden lauseen verbeillä on sama tekijä ("Hän tunsi sydämensä sykähtävän ja availi muita sivuja") pilkkua ei tule. Tämä on jo sitä niin sanottua pilkunviilausta, koska tarina oli muuten niin hyvin kirjoitettu! :) Jään innolla odottamaan, miten mysteeri syvenee!

Saat 7 kaljuunaa, 18 tuparia sekä Mysteerimetkuilija- ja Kuvailukunkku-merkit!
Aurelia » 12.5.

Nimi: Whelan Macintosh, Luihuinen

09.05.2020 14:11
Luku 16
Myöhässä

Painajaisissa kaikki oli mahdollista, paitsi karkuun juokseminen tai tappokirousten väistäminen. Kun painajaisessa pääsi vihdoin juoksemaan karkuun, takaa-ajaja sai heti pakenevan kiinni. Pahimpia olivat kuitenkin painajaiset, joissa näki itsensä kuolevan. Kuulemma sen takia unet eivät jatku kuoleman jälkeen, sillä ihmismieli ei tiedä, mitä sen jälkeen tapahtuu. Näin tapahtui Whelanille yönä, ennen kuin hän palasi takaisin Viistokujalle tädinsä luota. Hän näki unessaan, kuinka tuntematon mies kidutti häntä ensin monta kertaa anteeksiantamattomalla kirouksella ja lopulta tappoi. Whelan pelkäsi omaa, liikkumatonta ruumista niin paljon, että heräsi syvään henkeä haukkoen. Tädin huoneessa oli säkkipimeää, edes omassa, tummassa kotikartanossa ei ollut niin pimeää öisin. Whelan hapuili lampun päälle ja veti taikasauvan tyynyn alta. Vahingossa hän otti Celesten sauvan ja paniikissa veti oman sauvan kun ensiksi luuli, että se oli kadonnut. Kun hän vihdoin tunsi olevan turvassa ja hengissä, Whelan rauhoittui. Hän vilkaisi nojatuolissa nukkuvaa Celesteä, jonka pää oli kipeän näköisessä asennossa. Tytöllä oli päällään kaikki vaatteet ja peitoksi hän oli vetänyt oman viittansa. Whelan ajatteli sen olevan kuitenkin vain tytön omaa syytä, että lähti edes alunperin seuraamaan häntä Viistokujalla. Ei, oli Celesten syytä jo koulussa tulla äksyilemään ja esittämään paremmuuttaan Whelanille kun hän oli juuri löytänyt Sloanin pokaalin palkintohuoneesta. Hän huokaisi. Uni ei tulisi painajaisen jälkeen enää millään ja aamuun olisi vielä jonkun aikaa. Jos Whelan vain lähtisi Viistokujalle hieman aikaisemmin ja jättäisi Celesten tätinsä potkittavaksi. Se olisi varmasti epäkohteliasta, joten Whelan vain nousi ja alkoi pukemaan päälle. Celeste heräsi jonkun ajan kuluttua.
“Täällä on tosi kylmä.”
Whelan loi häneen kylmän katseen.
“Laita päälle. Me lähdemme.”
“Minne?” Celeste kysyi ärtyneellä äänellä ja venytteli käsiään sekä naksautteli niskojaan.
“Viistokujalle. Menemme kyselemään Sinclairista vaikka joka ikiseltä myyjältä koko kadulla”, Whelan vastasi ja katsoi itseään peilistä, kun harjasi tädiltä lainaamaa harjaa.
“Kuka on Sinclair?”
“Asia ei sinua koske, joten älä kysele. Laita päälle ja lähdetään.”
Celeste kuulosti haukottelevan ja sitten hänkin nousi.
“Olet ilmeisesti jonkun asian perässä. Mikä se on?” Celeste uteli uudestaan.
“Älä utele tai teen sinulle uudestaan kielilukon”, Whelan vastasi ilkeästi ja alkoi letittämään hiuksiaan yhdelle letille. Kun hän oli tovin päästä valmis, hän veti hupun ylleen ja tarkisti, että kaikki tarpeellinen olisi mukana. Kirjakassi jäisi taloon, Ian varmasti toisi sen kouluun pääsiäisloman jälkeen. Keittiössä Whelan otti hyllyn päältä pergamenttia ja kirjoitti nopeasti, että he olivat lähteneet jo Viistokujalle ja toivotti hyvää pääsiäistä.
“Kaikkoonnutaan, tule”, Whelan kutsui Celesteä ja he hiipivät ulos talosta. Hyvän matkan päässä he ilmiintyivät Viistokujalle.
“Kuule, mulla on ihan kamala nälkä”, Celeste tokaisi ykstoikkoisesti ja veti myös sinisen kaavun hupun päänsä yli. Sininen oikeastaan sopi hyvin tytön ulkonäköön mutta se aiheutti liikaa katseita ja huomiota.
“Ainoa asia, josta voin olla kanssasi samaa mieltä”, Whelan vastasi myöntyen ja he lähtivät kohti Vuotavaa noidankattilaa. Kauppakatu oli melkein täysin autio, aurinko ei ollut vielä edes noussut. Ensisäteet näkyivät jossain taivaanrannassa, kun kaksikko pääsi pubiin.
“Huomenta neiti Macintosh ja neiti Callaghan!” pubin työntekijä huusi teennäisen iloisesti. Nuori poika siivoili juuri lattioita ja osoitti tiskin suuntaan. Whelan oli tottunut omaan tunnistettavuuteen mutta oli outoa, että Celestekin tunnistettiin. Olihan hänkin suuresta velhosuvusta mutta Whelan ei ollut aiemmin ollut julkisesti kenenkään niin tunnetun suvun henkilön kanssa.
“Mikäli haluatte syötävää, Lacey tarjoaa teille”, työntekijä jatkoi ja osoitti tiskiä. Celeste nyökkäsi ystävällisesti ja he kävelivät tiskille. Tiskin taakse ilmestyi hyvin kaunis, keskimittainen nainen, joka oli varmasti jo keski-iän ylittänyt. Silmät olivat metsänvirheät ja kirkkaat. Huulet olivat maalattu räväkällä punaisella huulipunalla.
“Mitä neideille saisi olla?” nainen kysyi ystävällisesti.
“Kaksi aamupalaa, kiitos”, Celeste vastasi kohteliaasti.
“Yhteen vai erikseen?”
Whelan ja Celeste vastasivat päinvastaiset vastaukset yhtä aikaa. Whelan katsoi taas uhmakkaalla katseella Celesteä ja kääntyi taas Lacey-nimisen naisen puoleen.
“Me maksamme erikseen.”
Nainen vain nyökkäsi ja tytöt maksoivat aamupalansa. He menivät istumaan yhteen vapaaseen pöytään odottelemaan aamiaista.
“Miks oot noin epäluulonen mua kohtaan?” Celeste kysyi hieman loukkaantuneen oloisena pöydässä.
“En luota sinuun ollenkaan. Olet joka paikassa vainoamassa minua kun löydän jotain henkilökohtaista”, Whelan painotti viimeistä sanaa erittäin lujaa, “lisäksi, etkö sinä muka nähnyt, kuinka Mercia reagoi kun kuuli sukunimesi? Myös Ian on epäileväinen sinun suhteen. Kerro sinä minulle, mitä haluat?”
Celeste tuntui jäätyvän hetkeksi paikoilleen. Hän kuitenkin hetken päästä rykäisi kurkkuaan ja vastasi:
“En tiiä, miks sun sukulaiset käyttäytyy noin. Mun mielestä meidän suvuilla ei ole mitään välillään mitään outoa. Isäni on avoin suvun asioista. Hän tietävästi ei pidä vain Shannoneista ja Rutherfordeista. Hieman ironista, sillä äitini on alunperin Shannon”, Celeste vastasi ja hymähti hieman.
“Vanhempani tietävät varmasti paremmin kuin sinä”, Whelan tiuskaisi vielä. Pian sen jälkeen Lacey toi tytöille aamiaiset ja poistui sitten vähin äänin. Tytöt söivät melko vaitonaisina mutta se ei oikeastaan haitannut Whelania. Syötyään Celeste nousi hyvin äkkiä tuoliltaan ja oli tekemässä lähtöä. Whelan katsoi hetken hänen peräänsä, kunnes vaalea tyttö kääntyi.
“No, tuletko?”
Whelan nyökkäsi nopeasti, nousi ylös ja lähti Celesten perään. Hän veti hupun paremmin silmiensä yli, että harvemmat hänet enää tunnistaisi. Onnekseen Whelan oli valinnut mukaansa satiiniviitan, missä ei ollut suvun omaa logoa. Mikäli Celeste tunnistettaisiin, se olisi aivan hänen omalla vastuulla.
“Miksi piiloudut hupun alle?” Celeste kysyi, kun he pääsivät takaisin Viistokujalle. Aurinko oli jo noussut hyvän matkaa ja kaupat aukenivat pikkuhiljaa.
“Ettei kukaan luule, että Macintoshit ovat antaneet tyttärelle tehtäväksi etsiä joku typerä nainen”, Whelan vastasi kuin se olisi itsestäänselvää. Celeste näytti oudoksuvan hänen suvun ajatusmallia mutta jätti mitään sanomatta. He alkoivat sitten yksitellen kiertämään puodeissa kyselemässä, mikäli joku tuntisi Sinclairin.

Päivä oli jo pitkällä. Keskipäivän ruuhkaa oli parhaimmillaan ja Whelanin jalkoja särki. He olivat kävelleet siellä täällä ja välillä pitäneet taukoja Vahvahqon jäätelöbaarissa. He päätyivät kadun osalle, missä oli paljon erilaisia kojuja. He kyselivät kauppiailta Sinclairista mutta melkein kukaan ei ollut koskaan kuullutkaan siitä nimestä. Jotkut olivat muistelevinaan nuoren Sinclairin pojan mutta ne olivat varmasti jo eri henkilöitä.
Kaksikko päätyi vanhan miehen kojun kohdalle. Miehen parta ja hiukset olivat valkeat ja siistittömät, kaapu oli vanha ja repaleinen. Celeste astui tuttuun tapaan ystävällisesti miehen luokse, joka myi käsintehtyjä koruja ja kyseli Sinclairista.
“Tarkoitatteko naista, joka synnytti kirotun lapsen?” mies kysyi vastakysymyksen rahisevalla äänellä. Tapa, miten mies lausui kysymyksen, oli karmiva. Whelan ei nähnyt kunnolla miehen kasvoja piiloutuessa hupun alle mutta näki häivähdyksen outoja tunteita miehen silmissä.
“Se nainen synnytti jo avioituneen miehen kanssa lapsen. Nainen oli suhteen ulkopuolinen ja mies petti oman vaimonsa tekemällä lapsen”, vanha mies jatkoi odottamatta tyttöjen vastauksia. Celeste näytti kääntyvän katsomaan kysyvästi Whelaniin.
“Miksi lapsi oli kirottu?” Celeste kysyi hetken päästä.
“Lapsi-kulta, etkö tajua? Avioidun miehen kanssa ei pidä hankkia lapsia, muuten lapsista syntyy hirviöitä!”
Whelan huokaisi mielessään raskaasti. Miehestä tuskin irtoaisi mitään.
“Naisella oli hyvin vaaleat hiukset, vähän kuin sinulla, neiti”, mies sanoi taas hetken päästä ja osoitti Celesten vaaleita hiuksia, “vielä vain valkoisemmat. Silmään pistävät ja upeat.”
“Kuka se nainen on?” Whelan avasi suunsa tylysti. Mies käänsi katseensa häneen.
“Ei ole vaikeaa arvata, kuka olet, Ariadna Macintosh. Olet perinyt sukusi kiivasluonteisuuden”, mies nauroi hetken. Ariadna oli Whelanin serkku, isänsä veljen vanhin tyrär. Whelan veti kaapunsa alta sauvan ja osoitti sillä uhkaavasti miestä, joka oitis lopetti nauramisen.
“Jos et nyt kerro naisen nimeä, kiroan sinut paikoillesi.”
Mies oli vaiti hetken ja nyökkäsi sitten.
“Lacey Sinclair”, hän sanoi hiljaa, kuin se olisi ollut suuri salaisuus.
Whelan mietti tutun kuuloista etunimeä hetken.
“Celeste, Lacey palveli meitä Vuotavassa noidankattilassa. Hänellä olivat ne mieleenpainuvat, valkoiset hiukset”, Whelan sanoi äkkiä ja oli lähdössä takaisin pubiin. Celeste ei kuitenkaan heti lähtenyt, vaan osti miehen kojusta kaksi yksinkertaista korua. Molemmissa oli musta kaulanauha. Toisessa oli vitivalkoinen kivi ja toisessa musta.
“Kiitokseksi avustanne, herra”, Celeste sanoi ystävällisesti ja maksoi korunsa ylihintaan. Mies kiitti kumartaen ja kaksikko juoksi Vuotavaan noidankattilaan.
“Et olisi ostanut tuolta sekopäältä mitään”, Whelan tiuskaisi kun he olivat juuri päässeet pubiin. Siellä oli täyttä ja kaksikko meni suoraan tiskille.
“Onko Lacey Sinclair täällä? Onko hän töissä täällä?” Whelan kysyi vaativasti ja veti hupun pois päästään. Lyhyt naistyöntekijä nyökkäsi.
“Joo, hän on täällä töissä. Lacey lähti aikaisin aamulla. Kuulemma pahoinvointia”, nainen sanoi ja nauroi karkeasti poistuen tiskiltä. Whelan oli vihoissaan kun tiesi olevansa myöhässä.
“Emme olisi tienneet”, Celeste sanoi hiljaa. Whelan nyökkäsi myöntymisen merkiksi.
“Selvä. Meillä ei olekaan muuta tehtävää täällä. Menen kotiin ja sinunkin kuuluisi mennä”, Whelan sanoi ja osoitti seuraavat sanat erittäin uhkaavasti, “ja sinä et kerro kenellekään mitään. Et perheellesi, rehtorille, tai kavereille. Ymmärrätkö?”
Celeste virnisti ja nyökkäsi.
“Ymmärrän. Nähdään koulussa.”

Vastaus:

Otsikko olikin ihan nappiosuma, pidin siitä miten sen tarkoitus selvisi vasta lopussa! Kaiken kaikkiaan taas oikein kiehtova tarina: alkuosa loi tunnelmaa sekä syvensi Whelanin ja Celesten suhdetta, ja loppuosa keskittyi juonen päämysteerin selvittämiseen. Unista kertomiseen sekoittui hienosti sekä Whelanin unta että ihan alussa yleistasoisempaa unista kertomista. Se toi tarinaan ja kerrontaan hienosti laajuutta pelkän Whelanin näkökulman lisäksi! Hienoa, että Whelan ja Celeste ottivatkin heti puheeksi viime tarinassa heränneitä kysymyksiä sukujen välisyydestä, mutta asia jäi sopivasti vielä hämärän peittoon, kun kumpikaan ei täysin tiennyt, mistä Wrightien reaktiot Callaghaneihin johtuivat - vaikka Whelan olikin varma, että hänen sukunsa oli oikeassa. Lisäksi pidin siitä, että ikään kuin "piilotit" Laceyn tuohon aiempaan kohtaukseen, mahtavaa! Tuo vanha mies oli erinomainen hahmo kertomaan Sinclairien tarinaa, erittäin mystinen ja hiukan karmiva tyyppi. Kohtauksessa tulivat oivallisesti myös kaksikon suvut sekä heidän erilaiset luonteensa esiin, kun mies tunnisti Whelanin suvun, vaikka sekoittikin hänet serkkuun, ja Celeste jäi kiitokseksi tiedoista ostamaan mieheltä muutaman korun. Hienoa! Jälleen puuttui jonkin verran omistusliitteitä. Monissa tekstinkäsittelyohjelmissa on mahdollista hakea tiettyä sanaa, joten suoraan "minun, sinun, hänen" jne. sanoilla hakeminen osoittaa helposti kohdat, joihin täytyy muistaa lisätä pääte! Kaikista paras on tietysti Word-tekstinkäsittelyohjelma, joka jo valmiiksi osoittaa puuttuvat liitteet. Lisäapuakin saa toki pyytää, mutta suosittelen tekemään jonkin näistä, jos omistusliitteiden lisääminen edelleen tuntuu vaikealta! :) Pilkkusäännöt ovat nekin salakavalia: esimerkiksi lauseessa "Celeste astui tuttuun tapaan ystävällisesti miehen luokse, joka myi käsintehtyjä koruja, ja kyseli Sinclairista" tulisi pilkku joka-alkavan sivulauseen jälkeen, koska muuten vaikuttaa, että vanha mies kyseli Sinclairista. Jään odottamaan, miten mysteerin selvittäminen jatkuu ja onnistuu taas Tylypahkassa, ja miten Whelanin ja Celesten yhteistyö jatkuu!

Saat 8 kaljuunaa, 19 tuparia sekä Uneksija-merkin!
Aurelia » 10.5.

Nimi: Diana Whelern, Rohkelikko

09.05.2020 12:10
LUKU 6

Opiskelupäivää ja Irtiotto

Olimme jo jonkin aikaa elelleet Tylypahkassa, joten talvi oli kovaa vauhtia saapumassa. Ilmat alkoi kovaa vauhtia kylmenemään, joten sisällä aikaa tuli vietettyä paljon. Sunny opetti minua pelaamaan velhoshakkia, joka oli vaikeaa. Nappulat eivät tahtoneet totella minua. Pidin kuitenkin pelistä ja toivoin omaa velhoshakkilautaa ja nappuloita joululahjaksi. Kouluhommia oli paljon, samoin läksyjä. Lempiaineeksi pomppasi heti muodonmuutokset, joka minua kiehtoi todella paljon. Voi muutta rotan koiraksi. Kuinka mielenkiintoista! Myös Rohkelikon ilmoitustaululle tullut ilmoitus sai sydämeni heittämään kuperkeikkaa. Lentotunnit alkoivat! Olin enemmän kuin innoissani siitä. Joskus vois sitten olla Rohkelikon huispausjoukkueen etsijä. Viedä Rohkelikon voittoon. Olen aina rakastanut huispausta ja ylipäätään luudalla lentämistä. Sain pienenä leluluudan isältä ja se on edelleen vintillä. Sitä on säästetty Nikolakselle. En ollut kuitenkaan ehtinyt hankkia omaa luutaa, mutta halusin hyvän luudan, joten rahalle on löytynyt muita käyttökohteita. Ja hyvät luudat ovat vielä kalliitakin. Esim. Tylyahossa tuli tuhlattua aika paljon. Olin toki tyytyväinen ostoksiini. Koulu kuitenkin rullasi, mutta kaipasin pian irtiottoa ja joulu ei ollut vielä lähelläkään. Siispä päätin tai oikeastaan vasta suunnittelin pientä yöseikkailua Tylypahkan mailla. Olen sellaista tyyppiä, joka ei voi elää ilman pientä seikkailua ja vaaran tuntua. Olin innoissani siitä, että saisin pian jännittävän irtioton, joten koulu ja läksyt alkoivat maistua. Harjoittelin ahkerasti loitsuja ja muodonmuutoksia läksyjen lisäksi. Niissä halusin loistaa ja olla hyvä. Liemet sujuivat odotettua paremmin, vaikka Kalkaros oli ankara opettaja ja antoi paljon läksyä. Siksi minun ei tarvinnut harjoitella enempää, koska läksyjä tuli ihan riittävästi. Selviydyin niistä kuitenkin Rohkelikon sisulla. Sisulla siitä selviää. Niinhän sanotaan. Yrttitieto alkoi luistamaan ja olin iloinen arvosanojen noususta. Professori Verso antoi minulle vielä lisätunteja ja tunsin niiden auttavan. Pimeyden Voimilta Suojautumista ei oikein meille vielä opetettu. Sitä opetetaan kunnolla vasta 2-luokkalaisista ylöspäin. Toki vapaaehtoisesti sai osallistua Pimeyden Voimilta Suojautumisen kerhoon. Siellä harjoitellaan kaksintaisteluita. En ollut vielä mennyt, mutta harkitsin asiaa. En halunnut opiskella ennustusta, joten minulle tarjottiin Riimuja tai Numerologiaa. Valitsin riimut, koska tykkään selvittää kaikkea ja ennen kaikkea kirjoittaa. Se sujuukin hyvin ja minun mielestäni se on oikein mukavaa. Koulusta selvisin moitteettomasti, joten oli aika koetella Dianan tapaan rajoja. Siitähän minä pidän.

Lentotunnit alkoivat tiistaina. Kaikki opiskelivat samalla tunnilla, olihan meitä ensiluokkalaisia vain 11. Kävelin Susanin ja Isadoran kanssa tunnille. Ystävyys Sunnyn kanssa painoi edelleen, mutta nyt piti antaa aikaa Susanille ja Isadoralle. Näin, kun Sunny käveli tunnille ja luki jotain kirjaa. Hän oli yksin ja näytti surulliselta. En ehtinyt selvittää ajatuksia, saati miettiä Sunnyä enempää, koska Matami Huiski saapui. Emme pääset oikein etenemään, koska suurin osa ei edes saanut luutia nousemaan maasta. Se turhautti minua, koska sain luudan ylös maasta alle sekunnissa. Sain kuitenkin kokeilla lentämistä ja Matami Huiski taputti lentotaidoilleni. Silti jäi paha maku suuhun. Niinpä tunti loppui lyhyeen ja olin surullinen. Elämä kuitenkin jatkui, olihan uudet seikkailut aivan nurkan takana.

Yksi maanantai, sain oivan tilaisuuden kokeilla Sekon Pilapuodista ostamiani kaukokorvia. Havaitsin nimittäin, että jostain supistiin ja sitä ei ollut tarkoitettu ensiluokkalaisten korville. Jekkuiluvaistoni heräsivät pitkästä horroksesta. Juoksin suorinta tietä makuusaliin ja löysin matka-arkustani kaukokorvat. Yritin etsiä paikkaa, josta voisin kuunnella keskusteluja. Tiesin kyllä, että tarvehuone oli olemassa, mutta se oli liian vaarallinen vaihtoehto. Kävelin toisen kerroksen käytävää ja mietin mihin voisin piiloutua. Aistini heräsivät pienen, pullean patsaan luona. Kosketin patsaan kättä ja patsas muuttui oveksi.

-Wau, uusi piilopaikka, jes, kiljuin mielessäni.

Menin ovesta sisään ja suljin oven perässäni. Tajusin pian, että oli patsaan sisällä ja silmäni olivat patsaan silmät.

-Mahtavaa! Ajattelin.

Odottelin jonkin aikaa, että joku kuiskutteleva porukka saapuisi. Viimein sellainen saapui ja oli se varsin isokin. Heitin kaukokorvan ja ryhdyin kuuntelemaan.

-Matami Pomfrey sanoi, että se olisi tavallinen flunssa, joku sanoi.

-Mutta me kaikki tiedetään ettei pippurijuoma tehonnut! joku melkein huusi.

-Kuulin joltain, että Taikaministeri selvittää jo tätä sotkua, kuiskutti taas joku.

-Kukahan sen on tehnyt? joku arvuutteli.

-No, se olisi jo suotavaa saada selville, tuttu ääni vastasi.

En saanut päähäni mistä äänen tunsin. Jatkoin keskustelun kuuntelua. Se jatkui kiivaana.

-Ei Kangistumis tyystilys tee noin pahaa jälkeä, eihän? joku kysyi.

-Kangistujalla oli onnea, ettei hän kuollut, joku töksäytti.

-Ei kai tämä ole pimeyden voimia? Joku kysyi säikähtyneesti.

-Kangistuja oli 7-luokalla, hän olisi kyllä osannut puolustautua, toinen tuttu ääni sanoi.

-Entä tauti, tarttuuko se? joku sanoi.

-Toivottavasti ei, muuten syntyisi sekasorto, joku huokaisi.

-Onneksi ensiluokkalaiset eivät tiedä tästä, joku hymähti.

-Niinpä, he eivät olisi valmiita kuulemaan, kolmas tuttu ääni sanoi.

Porukka jatkoi matkaa. Vedin kaukokorvan pois ja olin tuohtunut. Meillä on oikeus tietää. Tiesin sen. Nyt pitää vain loksauttaa palaset kohdilleen. Ja tiedän juuri ketä tarvitsen. Irtiotto saisi odottaa. Nyt pitää puolustaa oikeutta ja ensiluokkalaisia.

Vastaus:

Ohhoh, loppu kääntyikin aika jännittävään suuntaan! Se tuntui myös hyvin samastuttavalta, nyt kun oikeastikin eletään epätavallisia tartuntataudin aikoja, hienoa! Kirjoitit asiasta hyvin, kun ohikulkevan porukan keskustelusta sai juuri sopivasti vihjeitä siitä, mistä he puhuivat, mutta koko totuus ei kuitenkaan selvinnyt. Jos taikaministerikin on jo mukana tutkimassa asiaa, kyseessä on selvästikin isompi juttu kuin pelkkä flunssa, kuten matami Pomfrey vaikutti oppilaille sanoneen. Lisäksi tapahtumaan toi jännitystä tuo tuttu ääni - kuka ihme se voi olla? Samoin herätti ajatuksia Sunnyn yksinäisyys ja surullisuus, mitä hänelle oli oikein tapahtunut? Dianan väläys hakea kaukokorvat ja piiloutua patsaan taakse oli erittäin nokkelaa, siitä oli hauska lukea! Jännittävän lopun vastapainona alku oli mukavan leppoisa kertaus kouluelämän tapahtumista. Tässäkin kohtaa tuli jo hyvin esiin odotus, että kohta tapahtuisi jotain jännittävää, kun Diana suunnitteli seikkailua tavallisen koulunkäynnin sekaan. Seikkailun hän tosiaan sai, vaikka asia vaikuttaakin isommalta kuin mitä vaikkapa yöllinen retki olisi voinut olla! Lopetus oli oikein osuva ja mukaansatempaava - tosiaan, kyllä ensiluokkalaistenkin pitäisi olla yhtä lailla ajan tasalla asioista kuin muidenkin! Odotan innolla seuraavaa tarinaa, miten Diana lähtee selvittämään asiaa!

Saat 5 kaljuunaa, 16 tuparia sekä Salakuuntelija-, Tasa-arvotaistelija- ja Mysteerimetkuilija-merkit!
Aurelia » 10.5.

Nimi: Diana Whelern, Rohkelikko

07.05.2020 19:02
Hei Whelan! Ajattelin antaa sinulle kommenttia 15 luvusta. Upea tarina! Sopivasti draamaa ja jännitystä. Se liittyi myös kivasti edelliseen lukuun eli lukun 14. Luin tietenkin myös sen:). Erittäin mielenkiintoine ja hienosti kirjoitettu. Otsikko oli myös osuva. Aivan kerta kaikkiaan mahtava tarina!
Diana

Vastaus:

5 tupapistettä kommentoinnista! :')

Aurelia » 9.5.

Nimi: Lilian Avery

07.05.2020 16:48
osa 3 PUNAINEN RUUSU

Istuin sängylläni makuusalissa, Pimeyden voimien parhaimmat taitajat sylissäni. Etsin Punaisen Ruusun merkkiä ja luin samalla.
Maailman toiseksi pahin velho on Gellert Grindewald, joka surmasi lukuisia velhoja ja jästejä. Grindewaldin kannattajia oli muun muassa Rosier, Avery ja Warren.
Warren… Onko suvussani ollut pimeyden velhoja? Mutta isä ja äiti olivat jästejä? Mitä tämä tarkoittaa? Punaisen Ruusun merkki ei ollut tällä sivulla. Käänsin sivua ja jatkoin lukemista. Siinä kerrottiin Grindewaldin kannattajista. Etsin nopeasti nimen Warren.
Warrenin suvusta on vain yksi jäljellä. Rick ja Anastasia Warren pakenivat Azkabanista ja naamioituivat jästimaailmaan. He saivat yhden lapsen, Natalie Amy Warrenin. Natalie Warren asuu setänsä Stan Brownin luona, ja elää siinä luulossa, että hänen vanhempansa ovat jästejä. Neiti Warrenilla ei ole Stan Warrenin mukaan mitään pimeyden voimiin viittaavia kykyjä.
Tekstin viereen oli piirretty punaisella musteella kukkiva ruusu. Minä olen puhdasverinen ja pimeyden velhojen lapsi! Järkytyin. Miksi Stan-setä ei ollut kertonut tästä mitään? Päätin kirjoittaa hänelle. Nousin ylös, otin laukustani pergamentin ja sulkakynän.

Rakas Stan-setä
Luin eräästä kirjasta, Pimeyden voimien parhaimmista taitajista, että vanhempani olivat velhoja ja Gellert Grindewaldin kannattajia. Miksi et ole kertonut minulle? Olen elänyt harhaluulossa viisitoista vuotta. Voisitko kertoa nyt kaiken?
Koulussa menee hyvin. Miten Zeus voi?

Parhain terveisin, Natalie.

Luin kirjeen läpi ja nousin ylös. Vanha pöllöni Zeus vietti vanhuuden päiviään setäni luona huuhkaja Ptolemaioksen kanssa. Menin pöllölään ja valitsin pienen ja nopean helmipöllön. Sidoin kirjeen sen jalkaan ja vein sen ikkunalle.
- Vie Stan Warrenille, Lontooseen, ohjeistin ja silitin pöllön päätä. Pöllö huhuili hiukan ja ponkaisi käsivarreltani ikkunasta ulos. Katselin sen lentoa, kunnes se katosi iltahämärään. Pöllöt alkoivat heräillä ja lähteä saalistamaan. Laskeuduin portaat alas ja lähdin haahuilemaan käytävillä. Ketkä tiesivät menneisyydestäni? Oliko asiasta muissa kirjoissa? Sharon tuli tyttöjen vessasta ja käveli luokseni.
- Hei, hän sanoi hiljaa.
- Hei, vastasin melkein yhtä hiljaa.
- Minä vain… Voisitko auttaa minua pimeyden voimilta suojautumisen läksyissä? Sharon kysyi ja punastui.
- Voinhan minä, vastasin ja hymyilin hieman. Sharon näytti rohkaistuvan hiukan.
- En ymmärtänyt komennuskirouksen vastustamista. Professori Whiley vihjasi, että se kysytään V.I.P: n teoriakokeessa, Sharon sanoi.
- Siinä on kyse rohkeudesta ja mielenlujuudesta, kerroin. Menimme kirjastoon. Opiskelin Sharonin kanssa tunnin ja menimme sitten makuusaliin nukkumaan.

Aamiaiselle menin Sharonin kanssa. Enää minun ei tarvinnut olla yksin, vaan sain jutella jonkun kanssa. Sharonilla on ruskeat pienet letit, joissa on pieniä helmiä. Sharonin iho on tumma ja silmät melkein mustat. Hän oli luonnollisen kaunis. Oppitunneilla en muistanut lähettämääni kirjettä, vasta illalla, kun istuin oleskeluhuoneessa takan edessä, muistin sen. Hetken emmittyäni kerroin Sharonille kaiken. En ollut tuntenut häntä kuin päivän, mutta uskoin voivani luottaa häneen. Jos hän kertoisi jollekin, niin se olisi sen ajan ongelma. Sharon ei yllättynyt menneisyydestäni, mutta ei tiennyt mitään Punaisesta Ruususta. Hän vakuutti, että setä vastaisi kyllä.
- Et sinäkään kirjoittaisi heti takaisin, kun saat tietää, että siskontyttösi sai selville kauan vaietun salaisuuden, hän vakuutti.
Vasta, kun melkein jo nukahdin, pöllö koputti nokallaan ikkunaan. Nousin hiljaa ylös, ja avasin ikkunan. Se narisi. Vilkaisin nopeasti muita. He eivät heränneet. Pöllö lehahti sänkyni päähän. Otin kirjeen ja istahdin sängylleni. Avasin sen varovasti.

Natalie

Olen pahoillani. Äitisi on aina pyytänyt, että jos he kuolevat tai joutuvat Azkabaniin, saisin kertoa sinulle vasta, kun olisit täyttänyt 17. En voi kertoa tässä paljon, et ymmärtäisi. Pimeyden voimien parhaimmat taitajat on ainoa kirja, jossa siitä tietääkseni mainitaan. En ole koskaan kuvitellutkaan, että saisit sen kirjan käsiisi salaisten kirjojen osastolta. Vanhempasi olivat Grindewaldin kannattajia, mutta eivät koskaan aikoneetkaan mennä Tiedät-kai kenen puolelle. Uskon, että sinun tultuasi he tahtoivat vain elää rauhassa ja pitää sinusta huolta.
Zeus voi hyvin, vaikkakin uskon, että se ei elä enää kauan.

Setäsi, Stan.

Huokaisin. Miksi hän ei voinut kertoa enempää? Mikä häntä esti? Päässäni pyöri tuhansia kysymyksiä.
- Onko se sedältäsi? kuulin Sharonin unenpöpperöisen äänen. Hänen pörröinen päänsä kohosi peitteitten seasta. Nyökkäsin. Sharon istahti viereeni.
- Saanko lukea? hän kysyi. Ojensin kirjeen. Sharon lukaisi sen nopeasti läpi.
- Vasta kun olet täyttänyt 17… Sharon sanoi hiljaa.
- Silloinhan me tulemme täysi-ikäisiksi, vastasin.
- Eivät aikoneet mennä Tiedät-kai-kenen puolelle, Sharon sanoi.
- Tuon uskon. Olen lukenut, että Grindewald valehteli, ja sanoi, että se olisi kaikille hyvää, kerroin.
- Olen minäkin lukenut siitä, Sharon hymähti.
- Minä en voi uskoa, että vanhempani olivat pimeyden velhoja. Olen viisitoista vuotta luullut, että he olivat jästejä! parahdin.
- Mistä te puhutte? Rose kuiskasi. Hätkähdin.
- Kirjeestä, kuiskasin takaisin.
- Keneltä saat kirjeitä tähän aikaan yöstä? hän kysyi unisesti.
- Nyt on myöhäinen ilta. Sain kirjeen sedältäni, tarkensin. Rose nousi ylös.
- Sinähän asut setäsi luona? Ja vanhempasi olivat jästejä? Rose kysyi.
- Asun setäni luona, mutta… aloitin empien: - Vanhempani eivät olleet jästejä, huokaisin. Rose oli jo aivan virkeänä.
- Eivät olleet jästejä? hän kysyi kiinnostuneena.
- He olivat velhoja. En ole jästisyntyinen, kuten luulin.
- Puhdasverinen? Rose kysyi. Nyökkäsin.
- Mistä sait selville? kysyi Adriana. Olin herättänyt jo kolme. Enää yksi jäljellä, Emily.
- Kirjasta, sanoin ja kohautin olkiani. En uskaltanut sanoa paljoa, pelkäsin nolaavani itseni.
- Voi, kuinka suuri yllätys! Adriana naurahti. Tungin kirjeen arkkuuni ja menin nukkumaan.

Vastaus:

Olipa tosiaan suuri paljastus! Tunsin oikein omankin sydämen sykähtävän, kun Natalie sai kirjasta selville olevansa jästisyntyisen sijaan Azkabanista paenneiden velhojen lapsi! Olisi varmasti jo muutenkin yllättävää saada lukea itsestään kirjasta, mutta salaisuuden paljastuminen teki asiasta yhä hurjemman. Vastapainoksi alun jännitykselle oli mukava lukea vähän arkisemmista asioista ja uuden ystävyyden solmimisesta. Tuntui helpottavalta, että Natalie sai kertoa asiasta jollekin, sillä tuollaista olisi varmasti mahdotonta käsitellä aivan yksinään. Sharon osasi suhtautua asiaan hyvin ja otti pätevästi kantaa esimerkiksi sen suhteen, että varmasti sedällä kestäisi hetki muotoilla sopiva vastaus takaisin Natalielle lähetettäväksi. Pidin siitä, että setä kirjoitti, ettei koskaan ollut kuvitellutkaan Natalien saavan tietää asiasta kiellettyjen kirjojen osaston kirjasta - se pisti miettimään edellistä tarinaa ja sitä, kuka tuo Punainen ruusu tosiaan on, ja miksi hän halusi Natalien saavan vanhempiensa oikean identiteetin selville... Lopussa pidin taas Sharonin kanssa käydystä keskustelusta; kaikesta jännityksestä huolimatta pidin hänestä tarinassa eniten! Hetken jo jännitin, joutuisiko Natalie saman tien kertomaan kaiken myös muille tytöille, mutta hän selvisi tilanteesta kertomalla juuri sen verran kuin tarvittiin uteliaisuuden tyydyttämiseen. Kerronnan sekaan ujutetut kuvaukset olivat mahtavia, kuten että ikkuna narahti ja Natalie joutui vilkaisemaan, heräsivätkö kaikki - se maalasi eläväisen kuvan tilanteesta! Tällaisia kuvauksia olisi voinut olla vähän lisääkin. Esimerkiksi Natalien järkyttyminen tuli alussa ilmi hänen kerrotuista ajatuksistaan, mutta järkyttymisen kertomisen sijaan sitä olisi voinut myös kuvata: putosiko kivi hänen vatsaansa tai kohosiko kylmä hiki? Järkyttyikö hän kyyneleisiin asti vai kokiko vihaista turhautumista, ettei ollut tiennyt? Tällaisia kuvauksia voi miettiä, mutta tarina oli aivan erinomainen näinkin! Odotan innolla, mitä seuraavaksi tapahtuu! :) Lähettäjän nimeksi oli näköjään livahtanut väärä nimi, mutta otsikosta jo onneksi tajusi, kuka on kyseessä! :)

Saat 6 kaljuunaa, 16 tuparia sekä Salaisuuksien sankari- ja Pöllöposteljooni-merkit!
Aurelia » 9.5.

Nimi: Whelan Macintosh, Luihuinen

07.05.2020 16:25
Luku 15
Tuntemattoman jäljillä

Whelan ja Celeste ryhmäilmiintyivät melko lähelle Emilyn taloa, hiekkatien varteen. Whelan menetti tasapainonsa painavan kirjakassin takia ja melkein kaatui. Celeste katsoi ympärilleen ihmeissään uudesta maisemasta. Kun Macintosh pääsi taas tasapainoon, hän liimasi toisen tytön kielen kitalakeen taikasauvallaan ja vaati Celesten omaa sauvaa. Vaalea tyttö antoi taikasauvan anteliaasti ilman vastustelua, jonka takia Whelan katsoi häntä epäilevästi. Sitten hän jätti kirjakassinsa hieman syrjään kivikon päälle ettei kirjat olisi kastuneet ja he lähtivät kävelemään Emilyn talolle. Talo oli ainoa lähimailla suurien peltojen vieressä. Kauempana siinsi järvi eikä Whelanilla ollut aavistustakaan, miten kaukana he olisivat kotoa. Aurinko oli jo hieman laskemassa, kun he saapuivat valkean, kaksikerroksisen, hieman ränsistyneen talon viereen. Whelan painoi korvansa seinää vasten ja samoin teki Celeste. He kuuntelivat, kuinka Sloan kertoi Isabell Russellista ja haastattelusta. Oletettavasti Emily, kustumanimeltään Lily, kuulosti surulliselta ja vihaiselta, kun kertoi Freyan tilan huononevan. Whelanilla ei ollut aavistustakaan, kuka Freya olisi. Ehkä äiti, luultavasti.
Ääniin sekoittui myös matalampi ja karheampi miesääni, jota Whelan epäili Leo Lestrangeksi. Hän kertoi omasta työpäivästään Tylyahossa. He juttelivat melko kauan kaikenlaisia, tavallisia asioita. Niinkin kauan, että aurinko alkoi värjäämään taivaanrantaa punertavaksi. Tuuli muuttui viileäksi ja Whelan puristi käsiään itseensä kiinni. Celeste oli hiljaa, tietenkin, mutta vaikutti yhtä kiinnostuneelta kun yritti saada selville, mitä he yrittivät kuunnella. Whelan kuunteli korvat höröllä, kun kuuli sisältä portaiden narinaa. Emily-oletettu kuulosti helpottuneelta, kun huusi:
“Freya, haluatko syötävää?”
“En, kiitos”, käheä mutta silti kaukaisesti tuttu ääni vastasi hiljaa. Whelan ei voinut uskoa kuulemaansa ja käveli pari askelta ikkunalle nähdäkseen. Maa oli märkä, kun hän polvistui nurmelle. Celeste käveli perässä mutta Whelan ei antanut hänen häiritä häntä. Whelan kurkisti ikkunasta ja näki riutuneen, likaisen, sairaalloisen laihan tytön, jonka vaaleat hiukset olivat sotkuiset. Whelan poistui ikkunalta, nojasi seinää vasten ja istui märälle nurmelle järkyttyneenä. Hän ei tosiaankaan voinut uskoa silmiään. Celeste viittoi jotain hänen vieressään. Kun Whelan tutki Celesten käden liikkeitä tarkemmin, hän ymmärsi, että hän halusi tietää, mitä oli saanut selville.
“Meidän on mentävä Ian Wrightin luokse”, Whelan kuiskasi niin hiljaa kuin pystyi, avasi vanhemmalta tytöltä kielilukon ja antoi hänelle taikasauvansa takaisin. He poistuivat vähin äänin talon nurkalta.
“Opettaja meidän koulusta? Tunnetteko te?” Celeste kysyi hetken päästä kun tottui taas kielen liikutteluun.
“Etkö tunne äitini sukua? Hän on tätini mies.”
Celeste tuntui ymmärtävän sen ja he juoksivat loppumatkan kivikolle, minne olivat aluksi ilmiintyneet. Whelan nappasi kirjakassinsa ja tarttui sitten Celesten kädestä.
“Nyt kaikkoonnumme Ian Wrightin luokse. Kun olemme perillä, sinä lähdet kotiisi”, Whelan vaati tylyllä äänensävyllä. Celeste ei näyttänyt olevan moksiskaan.
“En lähde niin kauan kun tarvitset mua”, Celeste sanoi leveän hymyn kanssa ja he kaikkoontuivat uudestaan.

He ilmiintyivät taas uudelle paikalle, missä oli enemmän asutusta ja puita. Ei ollut laajoja näkymiä mutta Whelan silti tiesi, missä oli.
“Tajuathan, että pidän sinut mukana vain, koska osaat ilmiintyä”, Whelan sanoi pistävästi kuulostaen uhkaavalta. Celeste kuitenkin vain hymyili. Kaikki koulussa oleva tarkkaavaisuus ja järjestelmällisyys oli hävinnyt valvojaoppilaasta.
“No, kaikkea sitä voi yrittää itselleen todistaa.”
Whelan oli täysin varma, että Celeste juoni jotain mutta jostain syystä hän tiesi, että olisi tärkeää pitää tyttö mukana. Vaikkakin vain ilmiintymistaidon vuoksi.
He kävelivät parin korttelin päähän, kunnes saapuivat punaisen tiilitalon eteen, joka oli ympäröity aidalla. Whelan avasi aidan ja astui pihaan, jossa oli rehevä puutarha. Hän koputti oveen ja pian sen avasi täti Mercia. Hän riemastui ja puristi Whelanin lämpimään halaukseen.
“Mercia Wright”, nainen sanoi kohteliaasti Celestelle esittäytyessään.
“Celeste Callaghan”, vaalea tyttö vastasi hymyillen. Mercia sävähti hieman sukunimen kuullessaan mutta toivotti tytöt sisälle ystävällisesti.
Sisätilat olivat pienet ja siistit, valoa tuli hämärästi ikkunoista. Lapsia ei tietenkään talossa ollut, kun täti oli miehensä kanssa lapseton. Whelan jätti kirjakassinsa eteiseen kun sen paino alkoi jo tuntumaan olkapäässä.
“Tulin itse asiassa Ianin puheille”, Whelan sanoi hetken päästä. Mercia vain hymyili.
“Hän on omassa huoneessaan. Celeste, jää kanssani juomaan teetä”, täti sanoi iloisesti ja meni keittiöön hääräämään omiaan. Whelan väläytti vielä yhden uhkaavan katseen valvojaoppilaalle, ennen kuin meni Ianin omaan työhuoneeseen ensin koputtaen pari kertaa.
“Hei”, Macintoshin tytär sanoi tutulle miehelle. Roteva mies istui työpöydän äärellä edessään kasa papereita. Hän tervehti takaisin ja he puhuivat hetken tavallisista kuulumisista.
“Muistatko, kun ennen joulua kävin kysymässä sinulta Lilith Lestrangesta?” Whelan kysyi reippaasti. Mies kurtisti surullisesti kulmiaan kun muisti, että juuri silloin Whelan oli joutunut kirouksen tai muun vastaavan vahvan taian alaisuuteen ja menettänyt tajuntansa.
“Muistan, mutta sen nimistä oppilasta ei ollut.”
“Tiedän”, Whelan sanoi ja istui vapaalle tuolille pienen huoneen nurkassa, “mutta nimi olikin väärennetty. Tyttö, jota etsin, olikin nimeltään Freya.”
Ian kurtisti kulmiaan ja hieroi toisella kädellä mustia hiuksiaan.
“Haluatko, että käyn koululla tarkistuttamassa asian?” hän kysyi hetken päästä. Whelan nyökkäsi.
“Kaikki tieto, mitä vain löytyy. Sukuni kiittää, jos teet sen”, Whelan sanoi hieman nöyrästi pyytäessään palvelusta. Ian vain nyökkäsi ja nousi pukemaan enemmän päälle.
“Palaan ennen keskiyötä. Haluatko, että käyn kotonasi kertomassa vanhemmillesi?” mies kysyi samalla kun puki matkaviittaansa.
“Älä kerro mitään. Kerro vain, että olen teidän luona yötä tämän yön. Älä edes mainitse matkalaistani”, Whelan sanoi ja nousi myös tuoliltaan. Ian näytti oudolta kun Whelan mainitsi matkalaisen ja vilkaisi ovesta keittiöön. Hän näki Callaghanien toiseksi vanhimman tyttären, joka jutteli ja nauroi Mercian kanssa.
“Tiedäthän, mistä suvusta hän on?” Ian kysyi äkkiä. Whelan hämmentyi hieman ja vastasi, kuin asia olisi ollut itsestäänselvää:
“Callaghanien suvusta.”
Ian oli sanomassa vielä jotain mutta ei sitten sanonutkaan mitään. Hän poistui työhuoneesta, kertoi pikaisesti Mercialle matkastaan ja lähti ulos talosta.
“No tytöt, mitä seikkailua te teette?” Mercia kysyi iloisesti ja kaatoi Whelanille teetä melkein mukin reunan yli ja tarjoili pöytään paljon erilaisia Hunajaherttuan makeisia.
“Otan siitä vielä selvää”, Whelan vastasi ja yritti katseellaan kertoa tädille, ettei kyselisi enempää kun Celeste on läsnä. Täti ymmärsi vihjeen ja jatkoi puhumista koulusta. He myös petasivat vierassängyn, jonka Whelanin ja Celesten oli tarkoitus jakaa. Whelan kuitenkin ajatteli, että antaisi Celesten nukkua lattialla.
Ilta muuttui nopeasti yöksi ja noidat viettivät aikaa edelleen keittiössä varmaan seitsemännen teekupin ääressä. Whelania alkoi väsyttämään ja silmät olivat painua kiinni, mutta hänen oli oltava hereillä kun Ian palaisi kotiin. Ei mennyt kuitenkaan kauaakaan kun mies palasi kotiin eteisessä rämisten. Hän viitilöi Whelanin mukaansa kun oli tullut keittiöön posket punoittaen. Tyttö nousi pöydästä ja käveli miehen perässä hänen työhuoneeseen.
“Syksyllä meidän koulussa opiskeli Freya Sinclair Luihuisessa. Ekaluokkalainen, äiti on Emily Wilkins ja isä Leonardo Lestrange. Lähti koulusta, kun äiti oli niin vaatinut.”
Whelan päässä raksutti hetken. Freya Sinclair ei ollut siis Emilyn ja Leon lapsi, kun sukunimi oli eri. Vai oliko Freya vain peittelynimi oikealle Lilith Lestrangelle?
“Auttoiko yhtään?” Ian kysyi kun Whelan ei sanonut hetkeen mitään.
“On vain enemmän kysymyksiä. Minun on palattava huomenna Viistokujalle”, Whelan sanoi varmasti ja he poistuivat miehen kanssa yhtä aikaa työhuoneesta. He kävivät vielä keittiössä, söivät iltapalaa ja menivät nukkumaan. Kello läheni keskiyötä kun Whelan ja Celeste menivät vierashuoneeseen.
“Sinä nukut lattialla. Tai tuossa nojatuolissa. Sänkyä et jaa kanssani. Ja anna sauvasi tänne”, Whelan sanoi kipakasti, vaikka olikin hyvin väsynyt. Celeste huokaisi dramaattisen lujaa ja ojensi sauvan. Hän kävi jotenkin käpertyen nojatuoliin ja sulki silmänsä. Whelan katsoi edelleen jalkeilla, kuinka lyhyt tyttö alkoi nytkähtelemään alkaessa uneksia.
“Celeste?” Whelan kutsui hetken päästä. Vaalea tyttö sävähti hereille ja katsoi unisena Whelania.
“Eivätkö vanhempasi etsi sinua?” Whelan kysyi ja hänen epäilyksensä heräsivät taas.
“Ei, kerroin heille Viistokujalla kun lähdin perääsi, että jäisin kaverini luokse”, tyttö vastasi ja sulki taas silmänsä. Whelan nyökkäsi itsekseen ja kävi leveään sänkyyn makaamaan. Hän sujautti oman ja Celesten taikasauvan tyynynsä alle ja vilkuili kattoa, jota valaisi viereisellä tasolla oleva lamppu. Whelan ei uskaltanut sammuttaa valoa kun samassa huoneessa oli Celeste.
“Sammuta valot vai pelkäätkö pimeää”, Celeste tokaisi väsyneenä ja kääntyili epämukavan oloisesti nojatuolissa. Whelan toitotti itselleen, että hänellä olisi kaiken maailman etulyöntioikeus, jos Celeste päätäisi keskellä yötä yrittää tappaa hänet. Whelanilla olisi taikasauvat tyynynsä alla, sukulaiset nukkuivat viereisessä huoneessa ja hän olisi pidempi jos kyse olisi fyysisestä nyrkkitappelusta. Ajatuksiensa tuudittamana Whelan sammutti valot ja nukahti rauhattomaan uneen.

Vastaus:

Ja mysteeri yhä vain sakenee! Emilyn talon edusta ja Wrightien koti olivat uusia, mielenkiintoisia ympäristöjä, joista oli jännittävä lukea. Kostea sää ja pienet kuvaukset esimerkiksi märästä nurmikosta värittivät tapahtumia hienosti. Tuntui, että selvitystyössä tuli nyt selkeä läpimurto, kun Whelan sai selville Lilithin - tai Freyan - perheen ja olinpaikan, kuten myös mahdollisesti todellisen nimen. Samaan aikaan heräsi vähintään yhtä monta kysymystä, joista tärkeimpänä: miksi Lilith oli niin huonossa kunnossa? Mitä hänelle oli tapahtunut Whelanin koulusta lähtemisen jälkeen? Ja oliko hän Emilyn ja Leon tytär, vai mikä hänen suhteensa heihin oli? Täytyy kyllä myöntää, että Celeste oli lempiasiani tarinasta - hänen ja Whelanin henkilökemiat toimivat juuri kuten toivoinkin! Pidin siitä, että Whelanilla ikään kuin oli etulyöntiasema hänen määritellessään, mitä tehdään, mutta loppujen lopuksi Celeste ei rauhallisen uteliaalla suhtautumisellaan vaikuttanut siltä kuin olisi mitenkään alakynnessä. Samaan aikaan hän vaikutti oikeasti kohteliaalta Whelania kohtaan, sillä olisin odottanut hänen alkavan kysellä rouva Wrightilta jotain Whelanista heidän jäädessään kahden. Hän ei myöskään kysellyt Ianin tapaamisesta ja Emilyn talolla nähdystä - hänellä on selvästi kärsivällisyyttä saada asiat selville pikku hiljaa! Hänen viimeinen huomautuksensa valon sammuttamisesta oli mukavan kipakka. Ympäristöstä puhuminen ja sen kanssa reagoiminen tuo lisäksi aina elävyyttä tarinaan. Lopussa tuli taas hyvin esiin, että Whelanillakin on vahvan ulkokuoren alla epävarmuuksia - eikä ihmekään, että kaiken hänen kokemansa jälkeen jännittää nukkua puolituntemattoman kanssa. Tämä oli erittäin sujuva tarina, mutta muistaessani tuli mieleen vielä joka- ja mikä-sanan erotuksesta: joka-pronomini viittaa siis edellisenä olevaan sanaan, mikä koko edelliseen lauseeseen. Alussa olisi siis oikein: "Vaalea tyttö antoi taikasauvan anteliaasti ilman vastustelua, minkä takia Whelan katsoi häntä epäilevästi." Lisäksi puuttuivat omistusliitteet "hänen työhuoneeseensa" ja "meidän koulussamme" - näihin kannattaa todella kiinnittää huomiota, sillä puuttuvasta liitteestä tulee aina vähän töksähtävä vaikutelma. Kylläpäs tämä kommentti venähti: viimeisenä sanon vielä, että nyt jäi kutkuttamaan, miksi Wrightit suhtautuivat tuolla tavalla Callaghanien sukuun? Mercian sävähdyksestä ajattelin ensin, että se johtuisi vain ylemmyydentunnosta, mutta kun Ian toi sen uudestaan esiin, jäi se enemmän mietityttämään... Upeaa!

Saat 8 kaljuunaa, 20 tuparia sekä Vihjailija-merkin!
Aurelia » 9.5.

Nimi: Diana Whelern, Rohkelikko

07.05.2020 13:36
LUKU 5

Kiperiä ihmissuhdepulmia ja Tylyahon reissu



Aika kului kuin siivillä ja pian sainkin huomata viikonlopun lähestymisen. Koulu sujui hyvin ja oli lähettänyt paljon pöllöjä perheelleni. Minusta tuli opettajien lempioppilas ja professori McGarmiva sanoi, että on ensi kertaa ylpeä tupansa ensiluokkalaiselta. Olin toki myös ehtinyt tutustua vuosikurssilaisiini ja olin paljon Susanin ja Isadoran kanssa. Muiden kanssa en hirveästi kaveeraanut, mitä nyt joskus pidin heidän puoli tappeluissa käytävillä ja nujakoissa opettajien kanssa. Kaveeraaminen ei ollut ihan mun juttu, koska olen uusien tyyppien seurassa ujo. Joskus Sunny liittyi minun, Susanin ja Isadoran seuraan, mutta Sunny viihtyy enemmän ihaileijioidensa kanssa ja muiden kavereidensa kanssa, joten Sunnyyn ei hirveästi ollut mahdollisuuksia tutustua. Sunny on siis yksi meidän vuosikurssilainen. Se on myös Rohkelikossa. Minusta olisi hauskaa tutustua enemmän Sunnyyn, mutta en tiedä miten tekisin edes kunnollisen aloitteen. Välillä säälin itseäni, kun katsoin Sunnya ja hänen kavereitaan, joita minä en ollut. Toisaalta pelkäsin, että Sunny suuttuisi minulle jos en tekisi kunnollista aloitetta. Toisaalta mietin, kumpi olisi pahempi juttu, ei kunnollista aloitetta vai ei aloitetta ollenkaan. Vielä en ollut osannut päättää, joten Sunnyn kanssa ystävystyminen sai luvan hetken odottaa.

Muitakin pulmia oli. Yrttitieto oli takkuillut pahasti, mikä ei ollut hyvä juttu, mieli rahaa tuhlattavaksi Tylyahoon. Äiti ja isä nimittäin lähettävät minulle rahaa arvosanojeni perusteella. Ja professori Verso oli vielä Susanin tuvanjohtaja, koska Susan oli puuskupuhi. Halusin, että minulla oli hyvät välit ystävieni tuvanjohtajiin. Loitsuissa olin loistanut, joten Isadoran kanssa ei ollut ongelmaa. Mutta yrttitiedon kanssa oli joten, minun oli keksittävä keino nostaa yrttitiedon arvosanaa. Se oli nyt jollain Kelvollisella tasolla, mutta halusin, että se olisi Upean tasolla. Odotukset Ylittävä kelpaisi, mutta aina on tähdättävä korkeammalle. Joten perjantaipäivä tuli opiskeltu yrttitietoa professori Verson lisätunneilla, joilla tein myös arvosanatasoa nostavan kokeen. Sain kokeesta Upean, kiitos avuliaan yrttitietomaisteri Susanin. Hän oli auttanut minua harjoittelemaan kokeeseen ja treenaamaan yrttitietoa. Susanin lempiaine oli kuitenkin Loitsut, muuta hän olisi voinut ruveta opettamaan yrttitietoa minulle ja muille saman tien. Professori Verso nosti arvosanaani Odotukset Ylittävät ¾. Mutta matkaa Upeaan arvosanaan toki vielä oli.

Hauskoja hetkiä oli ehtinyt jo viettää, mutta viikonloppu saapui, olin siihen valmis tai en. Lauantaina olin valmistautunut lähtöön Tylyahoon. Isadora eikä Susan tulleet Tylyahoon. Ei kovin moni muukaan ensiluokkalainen lähtenyt Tylyahoon. Muutama ehkä kaverin kanssa ja sellaisiin porukoihin en ole tervetullut. Halusin tai en, minun oli mentävä yksin. Puin kaapuni päälle, otin kaikki kaljuunaani mukaan ja lähdin Rohkelikon oleskeluhuoneesta. Menin eteishalliin ja asetuin jonon perään. Kun viimein tuli minun vuoro, niin Voro sanoi:

-Et voi mennä, olet ensiluokkalainen ja sinulla ei ole ystävää, Voro sanoi ja katsoi minua häijysti.

Katsoin Voroa ihmeissäni ja yritin löytää katseellani jonkun jonka kanssa voisin mennä tai voisin selittää että menen. Ketään ei kuitenkaan näkynyt.

-Takaisin makuusaliin sitten siitä, Voro sanoi ärtyisästi ja osoitti portaita, kun oli odottanut mielestään riittävästi.

Kävelin surullisesti portaita päin, kunnes näin Sunnyn joka oli harvinaisesti yksin.

-Hei, Sunny! Huikkasin Sunnylle ja vilkutin.

-Ai, hei, Sunny sanoi hieman ihmettelevästi ja katsoi minua kuin kummajaista, varmaan, koska puhuin hänelle.

-Olen Diana, ollaan samalla vuosikurssilla, sanoin ja hymyilin.

-Mietin tässä, että haluaisitko lähteä kanssani Tylyahoon? jatkoin.

-No, minulla oli kyllä muuta puuhaa, muta kai minä voin lähteä, Sunny sanoi lähes heti.

Sunny sanoi asiat harvinaisen suoraan. Hän oli kai tottunut siihen, kun oli niin iso julkkis meidän keskuudessa. Sunnylla oli aina parhaimmat jutut. Sen takia ehkä, minä, Susan ja Isadora oltiin jääty taka-alalle. Ei me haluttu olla julkkiksia. Ihan vaan ystäviä ja kavereita. Sunnyn pitäisi kyllä olla Luihuisessa. Mitäköhän Lajitteluhattu ajatteli?

Menimme Tylyahoon vievään jonoon ja tällä kertaa pääsimme läpi. Tylyahoon kuljimme pääosin Sunnyn puheen vallassa, koska kertoi koko ajan jostain. Kun pääsimme Tylyahoon, niin menimme ekana Hunajaherttuaan. Sunny kertoi, että rakasti suklaasammakoita ja sai niitä aina veljeltään, joka kävi myös Tylypahkaa. Kerroin, etten ollut ikinä maistanut mitään Hunajaherttuan valikoimasta. Lisäsin että mieleni teki ostaa kaikki. Sunny nauroi. Ythäkkiä meillä oli hirveästi yhteistä ja puhuttavaa. Hunajaherttuan jälkeen piipahdimme vielä Velhovaatehtimo Hepenessä shoppailemassa talvivaatteita ennen, kun menimme Kolmeen Luudanvarteen. Sunny ei tilannut mitään, mutta minä tilasin kermakaljan. Menimme lämmittelemään vapaaseen pöytään, pois syysviiman tieltä. Kolme Luudanvartta oli tupaten täynnä, mutta melu ei meitä haitannut. Pienen lämmittelytuokion jälkeen jatkoimme ostoskierrosta. Jäljellä oli vielä Sekon Pilapuoti ja Kirjurinruodin Kynäpuoti. Juoksimme syysviimaa pakoon, kunnes viimein pääsimme Sekon Pilapuodille. Astuimme ovesta sisään. Kauppa oli tupaten täynnä oppilaita, niin kuin Kolme Luudanvartta oli ollut. Kiertelimme kaupassa ja nauroimme hassuille pilatuotteille. Ostin kaukokorvat, jotta pääsen pilailussa alkuun. No ovat ne kätevät. Tietoa, joka ei ole tarkoitettu sinun korville. Sen jälkeen kurvasimme itsemme Kirjurinruodin Kynäpuotiin. Sielläkin kiertelimme ja testasimme testilappusiin uutuuksia ja tutustuimme klassikoihin. Ostin lisää mustetta, pergamenttirullan ja uuden korpinsulkakynän. Sen jälkeen lähdimme kaupasta. Tuuli oli jo laantunut, joten ulkona oli paljon mukavampi olla. Juttelimme niitä näitä Sunnyn kanssa ja tuntui, että olin saanut uuden parhaan ystävän. Toki tämä loisi dominoefektinä ongelmia Susanin ja Isadoran kanssa. En oikein jaksanut ajatella Susania ja Isadoraa, mutta mielessä pyöri silti kauhuskenaariot riidoista ja ikuisista vihollisista, kavereiden valitsemisesta. Huh. Ravistin päätäni ja yritin karistaa ikävät ajatukset pois, koska olin pitkään halunnut ystävystyä juuri Sunnyn kanssa. Kävelin Tylypahkaa vievää tietä Sunnyn kanssa hiljaisuudessa. Yritin setviä vähän ajatuksia. Ystävystyminen Sunnyn kanssa, yrittiedon arvosanan nousu. Paljon kaikkea.

-Miksi ihmissuhteet ovat näin moni mutkaisia? Kysyin mielessäni itseltäni.

Kävelimme yhtä matkaa Rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen. Huikkasimme heipat ennen kun Sunny meni ystäviensä luo. Minä menin makuusaliin ja kutsuin Hoppoa. Tuntui, että sain ratkaistua juuri monta ongelmaa samalla, kun ongelmia oli syntynyt ihan tyhjästä.

Vastaus:

Mahtava jatko tarinalle, tämä oli tosiaan otsikkonsa mukainen! Osasit todella hyvin tarinassa tuoda esiin ja ruotia erilaisia ajatuksia, joita voi syntyä uusien ystävien saamisesta ja uuteen kouluun asettumisesta. Pidin Dianan ajatuksista, kun hän mietti mitä kannattaisi tehdä: on tosiaan vaikea tietää, mikä muiden mielestä olisi paras tapa toimia. Näytti tällä kertaa siltä, että aloitteellisuus palkittiin! Voron häijy huomautus antoikin hyvän tilaisuuden pyytää Sunnyä mukaan. Ensin Sunny vaikutti vähän luotaantyöntävältä - hänestä olikin nopeasti tullut suosittu oppilaiden keskuudessa, joten tuli mieleen, olisiko suosio kohonnut hänen päähänsä. Oli kuitenkin kiva, että hänellä ja Dianalla synkkasi, eikä suosio kuitenkaan estänyt Sunnya tekemästä uusia ystäviä! Ystävystymisen kanssa rinnakkain kulkivat mukavasti ajatukset koulussa pärjäämisestä. Kaikista aineista Upean tai edes Odotukset ylittävän saaminen on kyllä tosi kova tavoite! Diana oli neuvokas, kun osasi pyytää apua niissä aineissa, joita halusi parantaa. Kaiken kaikkiaan tarina eteni oikein mukavassa tahdissa! Teksti kannattaa oikeinkirjoituksen kannalta lukaista läpi ennen lähettämistä, sillä tällä kertaa joistakin sanoista oli esimerkiksi jäänyt kirjain lopusta. Seuraavaa tarinaa odotellen! :)

Saat 6 kaljuunaa, 15 tuparia sekä Sanaseppä-, Osuva otsikoija- ja Kappaleenkatkoja-merkit!
Aurelia » 9.5.

Nimi: Diana Whelern, Rohkelikko

04.05.2020 16:47
LUKU 4

Lajitteluhatun pulma ja Suuri Sali



Kun viimein saavuimme Hagridin kanssa Tylypahkaan, niin Professori McGarmiva otti siitä ohjat.

-Tervetuloa kaikki te onnekkaat ensiluokkalaiset Tylypahkan Noitien ja Velhojen kouluun, Professori McGarmiva sanoi.

Nyt menemme Suureen Saliin, jossa teidät kaikki lajitellaan tupiin. Sen jälkeen syömme juhla-aterian, Professori McGarmiva kertoi.

-Tuvat ovat Rohkelikko, Korpinkynsi, Puuskupuh ja Luihuinen. Jokaiseen tupaa otetaan eri luonteenpiirteisiä oppilaita. Lajittelun täällä hoitaa lajitteluhattu, Professori McGarmiva jatkoi.

-Seuratkaa minua, ihastelu, mutta ei puhuminen sallittu, Professori McGarmiva sanoi tiukasti ja lähti kävelemään isoja, puisia ovia kohti.

Me ensiluokkalaiset tietysti seurasimme perässä ja saavuimme Suureen Saliin.

Suuri Sali oli suurempi, mahtavampi ja loistokkaampi kuin olin villeimmissä kuvitelmissakaan kuvitellut. Noiduttu katto ja neljä suurta tupapöytää tekivät syvän vaikutuksen. Mutta opettajien pöytä oli kyllä mahtava. Opettajien pöydän edessä oli tuoli, jolla taisi olla tämä kuuluisa Lajitteluhattu. Professori McGarmiva meni seisomaan sen viereeen ja Dumbledore, joka siis Tylypahkan rehtori, nousi ja pyysi hiljaisuutta.

-Arvon Tylypahkan entiset oppilaat, henkilökunta ja ennen kaikkea ensiluokkalaiset, Tervetuloa Tylypahkan Velhojen ja Noitien kouluun, joko takaisin tai ensi kertaa, Dumbledore sanoi.

Kuului äänekkäitä hurrauksia. Dumledore nosti kätensä. Hän seisoi edelleen.

Muutama sana ennen kuin Lajitteluhattu aloittaa työnsä. Koulun pihamaalla oleva metsä on kiellettyä aluetta kaikilta oppilailta samoin kuin kolmannen kerroksen käytävä. Vahtimestari Voro pyysi muistuttamaan näin Tylyahon vierailun lähestyessä, että kaikki Sekon Pilapuodista ostetut tuotteet ovat kiellettyjä koulun alueella. Nyt päästän Lajitteluhatun hommiin. Toivotan mukavaa alkavaa lukuvuotta kaikille, Dumbledore sanoi ja istuutui.

-Kun kuulette nimenne istukaa tuolille ja laittakaa Lajitteluhattu päähänne, Professori McGarmiva sanoi ja alkoi lukemaan nimiä.

Yritin kuunnella lajitettavia, mutta se oli lähes mahdotonta. Melua oli aivan liikaa. Kuuluin etäisesti nimet Thomas, Erin ja Sebastian. Katselin, kun oppilaat kävelivät iloisina uusiin tupiinsa. Kun muutama luihuinen ja pari puuskupuhia oli lajiteltu, niin tuli Isadoran vuoro. Isadoran oli tyttö joka oli samassa veneessä kanssani, kun menimme Tylypahkaan.

-Isadora Stone! Professori McGarmiva huusi.

Isadora istuutui ja laittoi hatun päähänsä.

KORPINKYNSI! Kajahti tuskin sekuntia myöhemmin ja Isadora käveli itsevarmasti Korpinkynnen pöytään.

Muutama oppilas lajiteltiin vielä. Kuulin yhden nimen, joka pysäytti ajan päässäni.

-Sunny Crestyern! Professori McGarmiva melkein jo kiljui.

Tuo Sunny niminen tyttö käveli tuolille, väläytti kirkkaan hymyn ja laittoi hatun päähänsä.

Lajitteluhattu oli pitkään hiljaa. Minusta ihan liian pitkään. Viimein se kajautti komeasti;

ROHKELIKKO!!! Lajitteluhattu kiljui. Sunny otti hatun päästään ja juoksi Rohkelikon tupapöytään. Hän oli selvästi iloinen päätöksestä. Yritin karistaa Sunnyn pois mielestä, koska viimein tuli minun vuoro.

-Diana Whelern! Professori McGarmiva huusi.

Istuin tuolille ja laitoin Lajitteluhatun päähäni. Toivoin Korpinkynttä, koska halusin samaan tupaan kuin Isadora. Halusin olla Isadoran ystävä. Paras ystävä.

-Taas ongelmalapsi, miksi näitä on liikaa? Lajitteluhattu sanoi ärsyyntyneenä korvaani.

-Vai Korpinkynteen sinä haluaisit, no sinne kyllä sopisit, Lajitteluhattu sanoi tuskin sekuntia myöhemmin korvaani.

-Vaiko Rohkelikko, rohkeutesi sinne paremmin kyllä kotiutuisi, Lajitteluhattu sanoi taas korvaani.

-No päätös pitäisi tehdä, vaikka sinua en mieluummin lajittelisi, hattu sanoi taas.

No päätös tässä, kunniota sitä, hattu sanoi vielä minulle ennen kuin huusi..

ROHKELIKKO!!!

Avasin silmäni, jotka olin sulkenut jännityksestä. Katsoin, kun Rohkelikon tupapöytä ilakoi. Näin, kun Braxton virnisti ja näytti peukkua minulle. Jasmine hymyili ja näytti peukkua myös. Nostin hatun päästäni ja kävelin itsevarmasti Rohkelikon pöytään. Tavallaan olin tyytyväinen, että pääsin Rohkelikkoon. Sunny oli samassa tuvassa, ehkä saisin hänestä ystävän. Oli miten oli, ruokaa ilmestyi pöydille ja oli aika syödä juhla-ateria. Jokaiselle löytyi jotain ja sain vatsani täyteen. Jälkiruokakin oli taivaallista. Juhla-aterian jälkeen menimme makuusaleihin. Jaksoin hetken ihailla Rohkelikkojen upeaa oleskeluhuonetta, pehmeitä nojatuoleja, isoa takkaa ja jonkun pöydälle unohtamaa velhoshakkilautaa. Lopulta kuitenkin väsymys voitti ja kävin nukkumaan. Tänä viikonloppuna, kun oli eka Tylyahon viikonloppu. Ja huomenna alkaisi lukukausi ja olisi mun eka koulupäivä. Ja voisin ehkä tutustua uusiin vuosikurssilaisiin. Voisin saada muutaman samanikäisen ystävänkin.

-Ei kai elämä voisi olla ihanampaa? kysyin itseltäni ennen kuin nukahdin.

Vastaus:

Olipas ihana loppu tarinalle! Dianan vaipuessa uneen mukavien, positiivisesti mietityttävien ajatusten saattelemana, tuli itsellekin erittäin tyytyväinen olo! Lajittelu oli tietysti jännittävä, ja etenkin sen takia, ettei lajitteluhattu ollut aivan varma, mihin Dianan laittaisi. Oli hauska keksintö, että hattu oli kyllästynyt pohtimaan, minne vaikeasti pääteltävät tapaukset tulisi laittaa. Kirjoitit Tylypahkan opettajista hyvin, esimerkiksi Dumbledoresta, joka antoi kattavan tervetuliaispuheen. Pidin myös McGarmiwan kommentista, että ihastelu oli sallittua, vaikka puhuminen ei. Suuri sali kuulostikin vaikuttavalta! Pidin kovasti salin ja Rohkelikon oleskeluhuoneen kuvauksesta. Muistui mieleen, miten ihanaa olisi varmasti asua pehmeiden nojatuolien täyttämässä mukavassa oleskeluhuoneessa. Lajittelussa vähän jännitti, harmittaisiko Dianaa se, että hän päätyikin Rohkelikkoon, mutta onneksi samaan tupaan päätyi myös tuo mystinen Sunny Crestyern - joka on muuten hieno nimi! Pidin siitä, että hänen kutsumisensa lajiteltavaksi tuntui suorastaan pysäyttävän ajan, se oli erittäin kuvaava ja vaikuttava yksityiskohta! Jäin kyllä miettimään, miksi Sunny vaikutti Dianaan näin: tunsiko Diana hänet, vai oliko Sunnyssä muuten jotakin niin merkittävää? Jään innolla odottamaan, ystävystyykö Diana Sunnyn kanssa, ja miten ensimmäinen koulupäivä sujuu! :)

Saat 5 kaljuunaa, 14 tuparia sekä Ekaluokan enkeli -merkin!
Aurelia » 6.5.

Nimi: Whelan Macintosh, Luihuinen

04.05.2020 09:30
Luku 14
Yhteensattuma

Oli pääsiäisloma ja Whelan oikein nautti olostaan, kun sai vihdoin nukuttua univelkojaan pois. Oli keskiviikkoaamu ja Whelan halusi lähteä Viistokujalle yksin, myöhäisenä synttärilahjana itseltä itselleen. Hän saikin luvan siihen ja oli juuri pukemassa päälleen. Whelan pukeutui mustaan, satiiniseen viittaansa, veti jalkaansa mustat saappaat ja pukeutui muutenkin kokomustaan. Hän harjasi vielä hiuksensa ja jätti ne kasvojensa korostamiseksi vapaiksi. Whelan nappasi vielä mukaansa Denhamin lähettämän kuvan Sloan Wilkinsistä, ennen kuin kulki hormiverkoston kautta Viistokujalle. Viistokujalla oli paljon muita taikovia ja Whelan nautti siitä, kun sai kävellä tungoksessa eikä kukaan kiinnittänyt häneen erityistä huomiota. Hän vieraili Säilässä ja Imupaperissa ja vietti siellä tovin. Kaupassa kävi hiljainen puheensorina joidenkin asiakkaiden välillä. Kaupassa tuoksui uusien kirjojen uudet kannet ja sivut. Hän katseli joitain kirjoja vain katseellaan, joitain hän nosteli ja luki takakansitekstejä. Jo pitkään kirjoja tutkineena Whelan päätti ostaa kolme kirjaa: tietokirjan synkkyydestä sekä kaunokirjallisuudesta Baskervillen kalmakoiran ja Taru Pimeyden herrasta. Ostoksensa maksettua Whelan lähti kaupasta paperikassi painavana kirjoista. Seuraavana hän suuntasi kauppaan, missä oli huispaustarvikkeita. Hienoissa huispausvarusteiden ikkunalla oli paljon nuoria, jotka tuijottelivat ja ihailivat uutta luutamallia. Whelan vain tuhahti lapsille ja astui kauppaan, missä oli myös paljon ihmisiä. Hän ei todellakaan olisi tullut omasta tahdosta vain katselemaan huispaustarvikkeita mutta Amalie oli pyytänyt uusia lentohanskoja. Sisar sai saamansa ja ostoksen jälkeen Whelan päätti käydä Qaino Vahvahqon jäätelöbaarissa. Hän tilasi persikan makuista jäätelöä ja meni nauttimaan sitä terassille. Aurinko paistoi korkealla ja musta vaatetus alkoi tuntua hieman tukalalta. Whelanilla ei ollut kuitenkaan aikeissaan riisuutua, vaan nautti täysillä jäätelön tuomasta viileydestä. Tyttö vietti terassilla hyvän tovin, kunnes nousi taas jalkeille ja lähti kulkemaan kadulla. Ihmisten määrä oli hieman vähentynyt mutta kadun kapeissa kohdissa oli jonkin verran tungosta. Irvetan kohdalla ihmisten määrä oli jo niin vähäistä, että Whelan pystyi liikkumaan vapaammin. Häntä vastaan kävelivät Callaghanit, mukanaan Celeste ja kaikki muutkin perheen lapset. He olivat myös yksi vanhimmista velhosuvuista ja tunsivat hyvin Macintoshit. Perheen isä Jonah, tervehti Whelania ja näytti hämmästyneeltä. Whelan vastasi miehen tervehdykseen kohteliaasti ja samalla tervehti muutakin perhettä. Celeste näytti vaivaantuneelta ja siirteli painoaan puolelta toiselle. Brielle, Jonahin vaimo, hymyili leveästi ja kyseli kuulumisia. Whelan kertoi kaiken olevan mainiosti. Jonah kurtisti kulmiaan kysyvästi mutta Macintoshin tytär ei vastannut siihen millään tavalla. Brielle kertoi taas omista lapsistaan, kuinka heillä oli mennyt hyvin ja töitä oli hänen onnekseen vähän. Brielle toimi ministeriössä aurorina. Hän kertoi, kuinka esikoisensa Cathan oli alkanut opiskelemaan sauvasepäksi. Whelan katsoi pitkää, vaaleahiuksista poikaa, joka hymyili leveästi. Miehenalun vieressä seisoivat perheen nuorimmat, Coraline ja Conlaed. He kaikki näyttivät samalta vaaleilla hiuksilla ja sinisillä silmillä. Kaikkien lasten nimet alkoivat vieläpä samalla kirjaimella, joka oli Whelanin mielestä typerää. Lapset näyttivät samalta ja nimetkin voisivat mennä helposti sekaisin.
Brielle alkoi vielä kyselemään suvun vointia mutta Whelanin huomio kiinnittyikin perheen takana kävelevään mieheen. Whelan tunnisti miehen oitis ja oli lähdössä hänen peräänsä. Tyttö kuitenkin vastasi pikaisesti Briellelle, sitten hyvästeli Callaghanit. Whelan veti mustan hupun päänsä yli ja seurasi näkemäänsä miestä melko kauan. Mies meni jonnekin sivukujalle, minne Whelan seurasi häntä. Noita riisui huppunsa ja säikähtänyt mies kysyi hieman hädissään, mitä nuori tyttö halusi hänestä.
“Isabella Russell”, Whelan valehteli henkilöllisyytensä ja nyökkäsi tervehdykseksi, “oletteko te Sloan Wilkins?”
Mies hämmästyi, mutta nyökkäsi vaisusti. Sloan oli ruskeahiuksinen mies, hieman parrakas ja tanakoitunut. Hänet oli helppo tunnistaa Denhamin lähettämästä valokuvasta, hänen hiuksensa olivat yhtä pitkät ja silmät olivat mieleenpainuvat.
“Anteeksi, että tungettelen näin”, Whelan pahoitteli ja nauroi hieman teennäisesti.
“Mutta teen haastatteluja Tylypahkan entisistä huispaajista. Olisiko teillä hetki aikaa?” Whelan kysyi ja hymyili leveästi. Sloan näytti kiinnostuneelta ja nyökkäsi sitten.
“Jos ihan pikaisesti. Mennäänkö Vuotavaan noidankattilaan?”
Ajatus sopi täydellisesti ja kaksikko lähti kohti pubia. Vuotavassa noidankattilassa oli lämmin ja hieman hämärää. He istuutuivat pienelle pöydälle melko keskelle.
“Eli siis, Sloan Wilkins, kerrotteko vielä ikänne, tupanne ja pelaajapaikkanne Tylypahkan joukkueessa”, Whelan aloitti haastattelun. Hän otti taskustaan pergamenttia ja kynän, johon oli kirjoittavinaan haastattelua ylös.
“Täytin juuri 51-vuotta, pelasin jahtaajana Luihuisten joukkueessa”, mies kertoi ylpeänä. Whelan kirjoitti tarvitsemiaan tietoja ylös.
“Miten elämäsi on jatkunut Tylypahkan jälkeen? Oletteko pelanneet huispausta?”
Mies naurahti ja vaikutti muistelevan jotain vanhoja muistoja.
“Kyllä jatkoin. Kun siskoni Emily oli päässyt koulusta, lähdimme yhdessä kiertämään hieman maailmaa. Sen jälkeen siskoni asettui aloilleen miehensä kanssa ja minä lähdin opiskelemaan huispausvalmentajaksi”, mies kertoi ylpeänä. Whelan oikein huokaisi helpotuksesta, kun sai miehen siskon nimen ylös paperiin.
“Valmennatteko nyt joukkuetta? Oliko siskosi yhtä kiinnostunut huispauksesta?” Whelan jatkoi kyselyään.
“Se on pieni seura Englannissa”, Sloan nauroi hörähdellen, “Emilyä ei kiinnostanut huispaus, mutta miehensä avulla löysi kiinnostuksen lajia kohtaan.”
“Kuka tämä mies on?” Whelan kysyi hieman ilkikurisesti.
“Leo Lestrange. Myös pelasi huispausta aikanani”, Sloan kertoi innoissaan. “Olen juuri menossa heidän luokseen, haluaisitko tulla mukaan? Voisimme jatkaa haastattelua.”
“Kiitos, tällä kertaa jätän välistä. Minulla on paljon hommaa haastatteluiden kanssa”, Whelan kertoi ja hymyili leveästi. Hän oli onnistunut työssään ja oli ylpeä itsestään.
“Hyvä on”, Sloan vastasi ehkä hieman pettyneen oloisesti, “lähdenpä nyt sitten. Oli mukava puhua, jaathan haastatteluni sitten minulle”, Sloan sanoi, kun oli poistumassa paikalta. Whelan vain nyökkäsi miehen perään. Kun mies oli kadonnut, Whelan melkein hyppäsi riemusta ilmaan. Sitten hän kääntyi ja jähmettyi, kun näki Celesten tuijottavan häntä toisen pöydän takaa. Whelan astui Celesteä vastapäätä ja katsoi häntä palavasti silmiin. Mitä hän teki siellä?
“Oletko eksynyt vai vakoiletko sinä?”
Celeste vaikutti tyystin rauhalliselta mutta myös hyvin uteliaalta.
“Liittyikö tuo siihen sun palkintohuoneessa oleskeluun?” Celeste kysyi sivuuttaen kysymyksen.
“Ei sinulle kuulu”, Whelan sanoi ja oli lähdössä. Hänen täytyi etsiä Emilyn talo.
“Oletko idiootti, kun aiot löytää sen talon?” Celeste huusi hänen peräänsä. Whelan kääntyi ympäri. Lukiko hän ajatuksia vielä kaiken lisäksi?
“En”, Whelan vastasi.
“No, mitä aiot sitten tehdä? Mitä asiaa sä oikeasti tutkit?”
Whelania karmi. Miten vanhempi tyttö osasi tulkita Whelania niin helposti? Hän varmasti liittyi Lilithiin jollain tavalla. Aivan varmasti.
“Asia ei sinulle kuulu”, Whelan vastasi ja kääntyi taas lähteäkseen.
“Miten meinasit päästä sinne Emilyn luokse? Mä nimittäin osaisin ilmiintyä”, Celeste sanoi ja Whelan tiesi, mihin tämä oli päättymässä. Celeste halusi mukaan, eikä Macintoshin tyttärellä ollut siihen oikeastaan varaa sanoa vastaan. Hän ei nimittäin osannut ilmiintyä ja Emily voisi asua missä tahansa.
“Tukin suusi, kun pääsemme paikalle. Jos kerrot asiasta yhtään kellekään, koko sukusi saa katua sitä”, Whelan vastasi ja otti pari askelta takaisin Celesteen päin. Vaalea tyttö nousi seisomaan ja hymyili.
“Saat sanani. Tartu kädestäni ja kertoisitko vielä, minne olemme menossa?”
“Emily Wilkinsin luokse”, Whelan huokaisi ja halusi tukahduttaa oman pettymyksensä siitä, että oli antanut tuntemattoman tytön auttaa, jota vielä epäili. Hän piti toisessa kädessään painavaa kirjakassia ja pelkäsi hävittävänsä sen. Sitten he kaikkoontuivat.

Vastaus:

Mahtavaa, että Celeste palasi tarinaan tällä tavalla! Heidän tapaamisensa palkintohuoneessa tuntui näiden tapahtumien valossa paljon merkityksellisemmältä: se loi erittäin hyvän pohjan sille, että Celeste kiinnostui Whelanin asioista ja päätti tällä kertaa tunkea mukaan. Pidin siitä, että Whelan saikin jonkun seurakseen, sillä totta puhuen hiukan jopa jännittää, miten Whelanin kävisi yksinään! Hän on toki erittäin neuvokas ja itsevarma, kuten tässäkin tarinassa selvisi, mutta joissain tilanteissa itsevarmuus voi jopa kääntyä huonoksi. Celeste taas vaikutti sopivan toppuuttelevalta, joten ehkä he yhdessä Whelanin kanssa olisivat toisiaan tasapainottava etsiväpari. Aluksi oli hauska lukea Viistokujalla vaeltelusta, mutta kaikki johti hyvin tapaamiseen Irvetan edessä - ja tietysti Sloan Wilkinsin näkemiseen. Whelan keksi hirveän hyvin lennosta syyn sille, miksi halusi puhua miehen kanssa, ja Sloan-parka meni heti halpaan. Itsellekin tuli oivaltamisen riemu, kun kävi ilmi, että Sloanilla oli yhteys Lestrangeihin. Tapahtumista kertovissa kohdissa voisi vielä kiinnittää huomiota siihen, etteivät kaikki lauseet ala liian samantapaisesti, esimerkiksi sillä, mitä Whelan tekee. Esimerkiksi Wilkinsin huomatessa voisi kirjoittaa tyyliin: "Brielle alkoi juuri kyselemään suvun vointia, kun perheen takaa käveli tutunomainen mies. Whelan tunnisti hänet oitis: hänen täytyisi päästä lähtemään miehen perään. Sitä ennen oli kuitenkin sanottava pikaiset hyvästi Callaghaneille." Vaihtelu tuo myös sujuvuutta ja mielenkiintoa tekstiin! Kaiken kaikkiaan jälleen erinomainen tarina, odotan jännityksellä, miten Whelan ja Celeste tulevat toimeen ja miten he onnistuvat selvittämään lisää mysteeristä! :)

Saat 7 kaljuunaa, 16 tuparia sekä Viistokujan vierailija- ja Humpfrey Tupru -merkit!
Aurelia » 6.5.

Nimi: Emily Hawkins, Korpinkynsi

03.05.2020 08:39
Luku 7 2/2 – Tylyaho


Sekon pilapuodissa oli paljon melua ja kiljahtelua. Emily ei ajatellut ostaa mitään ennen kuin näki kaukokorvat. Ihan liian usein hän jäi paitsi mielenkiintoisista keskusteluista, joten hän otti ne käteen ja tutki niitä. Ne maksoivat vain neljä kaljuunaa ja näyttivät toimivilta.
Hän meni Bobin luokse, joka jo innokkaasti tutki kaikkea mahdollista. Emilyä pelotti, mitä kaikkea vahinkoa Bob saisi aikaan Willikulo-Wiuhpokseilla tai torahammasfrisbeellä.

Päivä oli tullut lämpimämmäksi, kun Emily lähti ystäviensä kanssa koululle. He olivat juuri Kolmen Luudanvarren kohdalla, kun Tylypahkaan vievältä tieltä ryntäsi kymmenittäin mustiin pukeutuneita velhoja ja noitia sauvat koholla. Samaan aikaan Kolmessa Luudanvarressa räsähti ikkuna rikki ja kiljuvia ja sauvojaan epätoivoisesti kaivelevia oppilaita. Heidän perässään tuli se mustiin pukeutunut velho, jota Emily oli aiemmin säikähtänyt. Velholla oli aivan samanlaiset vaatteet kuin niillä, jotka tulivat tieltä.
Sekunneissa Emilyn oli ympäröinyt joukko, joka huuteli manauksia sinne tänne, täysi-ikäiset huomattavasti nopeampina ja parempina kuin nuoret oppilaat. Emilykin kaivoi taikasauvansa ja osoitti sillä erästä noitaa, jonka sauva tähtäsi huolestuttavan lähelle erään kolmasluokkalaisen pojan sydäntä.
”Tainnutu!” Noita lensi kauemmas ja poika kääntyi katsomaan Emilyä ilmiselvästi pelokkaana.
”Kiitos”, hän mutisi. Emily osoitti sormellaan tyhjää koloa, joka oli syntynyt ja hän lähti juoksemaan sitä kohti yrittäen paeta. Samalla Emily kääntyi toiseen suuntaan ja näki Amyn taistelemassa kahta velhoa vastaan. Amy käytti notkeuttaan ja nopeuttaan hyötynä ja väisti paljon manauksia. Emily ei päässyt väkijoukon läpi auttamaan häntä, eikä uskaltanut yrittää tainnuttaa ihmisten välistä, ettei osuisi koululaisiin. Samassa hän näki edessään velhon, joka sinkosi loitsun suoraan häntä kohti. Hätäisenä Emily taikoi kilpiloitsun ja velho, joka ei ollut osannut odottaa kilploitsua, väisti sen täpärästi. Hän näki Amyn kaatuvan vähän matkan päässä maahan ja toivoi täydestä sydämestään, että se oli ollut pelkkä tainnutusloitsu. Hänen sisässään syntyi kauhea taistelutahto ja huoli, hänen oli päästävä Amyn luo. Uudella tahdolla hän osoitti salamannopeasti edessään seisovaa velhoa ja sai hänet tainnuttumaan. Hän loikkasi velhon yli, vaikka se tekikin pahaa, hän ei olisi tahtonut satuttaa ketään. Joskus oli kuitenkin pakko. Emilyn ja Amyn välissä oli enää yksi mustapukuinen noita ja seitsemäsluokkalainen tyttö. Tämä noita oli toisin kuin muut, peittänyt aivan kaiken niin tummalla ja paksulla mustalla, ettei hänestä itsestään näkynyt mitään. Noita oli selin Emilyyn ja hän olisi saanut helposti tainnutettua tämän, mutta koska hän ei pitänyt tainnuttamisesta, hän astui varovasti noidan vierestä niin, että näki tämän kasvot ja huusi:
”Karkotaseet!” Koska noita ei ollut huomannut Emilyä, eikä ollut varautunut siihen, hänen sauvansa lensi siististi Emilyn käteen ja hän kirkui:
”Sinä senkin elukka!” Emilyn mielestä hänen hieman hunajaisessa äänessään oli jotain tuttua, mutta hän ei ehtinyt jäädä ajattelemaan, sillä hän näki Amyn kasvoilla verta. Hän tiesi, ettei aikaa ollut paljon, koska noita oli heti mennyt tovereidensa luokse ja saisi sauvansa takaisin nopeasti, jos Emily ei lähtisi.
Amyn poskella oli syvä haava, joka ulottui aivan silmän juureen. Siitä suihkusi verta ja Emilyn kaapu sotkeentui, kun hän yritti nostaa Amya. Kukaan ei kiinnittänyt hetkeen huomiota hänen toimintaansa, koska hän oli ajautunut aivan taistelun reunalle. Emily ei jaksanut kantaa velttona roikkuvaa Amya ja häneen iski epätoivo. Hän osasi leijutusloitsun, mutta tiesi, että se ei voinut nostaa ihmistä kuin korkeintaan 60 senttiä, jolloin vaatteet leijuivat loitsun avulla ja nostivat myös ruumista. Se oli kuitenkin hänen ainoa keinonsa, joten hän yritti sitä.
”Siipirdium lentiusa!” hän huusi hiljaa. Amyn ruumis kohosi muutamia senttejä ja Emily sai liikutettua häntä vähän kauemmaksi lumihangen viereen. Emily otti nopeasti päällysviittansa ja kietaisi sen tiukasti Amyn posken ja silmän päälle. Sitten hän osoitti sauvallaan Amya.
”Herpaannu!” Mitään ei tapahtunut. Amy ei ollut kuollut, mutta häntä ei oltu tyrmätty aivan tavallisella tainnutusloitsulla. Hän olisi halunnut jäädä Amyn viereen, mutta ei voinut jättää Bobia ja kaikkia muita Tylypahkalaisia.
Sivusta katsottuna kaikki näytti vielä pelottavammalta kuin taistelun keskellä. Kokonaisuuden hahmotti paremmin ja loitsujen näki lentelevän minne sattuu ja saavan ihmisiä kaatumaan maahan tai karjumaan vihasta. Punaisia valosuihkuja lenteli eniten – tainnutusloitsu taisi olla helppo loitsia, mutta valitettavasti myös helppo torjua. Mustapukuisia näytti olevan enemmän kuin muita. Tylypahkan opettajista kukaan ei ollut paikalla Tylyahossa ja vartiointiryhmä vaikutti olemattoman pieneltä. Emily ajatteli mielessään, että oli hyvä, ettei ensimmäisellä eikä toisella luokalla olevat päässeet Tylyahoon.
Emilyn havahdutti valtava räsähdys, kun jo toinen ikkuna meni rikki. Hän säntäsi taistelun keskelle ja yritti saada mielestään pois satuttamisen pelon. Hän tähtäsi tainnutusloitsun noitaan, joka torjui sen kilpiloitsulla. Emilyltä meni hetki tajuta, että noita oli sama, jolta hän oli vienyt sauvan hetki sitten.
Hän katsoi käteensä ja huomasi, ettei sauva noidan ollut enää siinä. Väistettyään tainnutusloitsun hän yritti taas aseistariisuntaa, mutta noita oli varautunut siihen ja esti sen.

Kaikki oppilaat olivat jo aivan uuvuksissa taistelusta, kun yhtäkkiä taphtumat vyöryivät heidän ylitseen ja kaikki oli minuutissa ohi.
Tylypahkan opettajia lensi paikalle. Emily säikähti ensin näkyä, koska näytti siltä kuin opettajat olisivat leijuneet ilmassa, mutta tajusi sitten heidän allaan olevan thestraleja, jotka pysyivät hänelle näkymättöminä. Nopealla vilkaisulla hän totesi, ettei professori Higgs ollut mukana. Hänet olisi erottanut selkeästi muiden mustakaapuisten opettajien seassa.
Mustapukuiset velhot ja noidat katselivat näkyä säikähtäneinä muutamia sekunteja. Etummaisena seisova professori Dumbledore alkoi heti singota loitsujaan ja hajottaa joukkoa. Myös Dickens veti sauvansa nopeasti esiin. Joitakin velhoja lensi taaksepäin tainnutusloitsujen voimasta, mutta suurin osa alkoi vain ilmiintyä pois. Emily juoksi takaisin Amyn luokse, kun oletti olevansa tarpeeton. Hän kuuli kirkunaa ja poksahduksia. Kolmasluokkalaisten tyttöjen ryhmä juoksi nopeasti sivuun ja osa heistä alkoi nyyhkyttää. Emilyn päässä pyöri kuitenkin vain huoli Amysta. Hän katsoi tämän poskellaan olevaa viittaa, joka oli aivan veressä, vaikka olikin taitettu moninkertaiseksi. Äidillisellä huolella hän otti viitan pois ja laittoi sen paremmin takaisin. Viimeisin, mitä hän näki ennen kuin silmissä sumeni, oli Amyn kalpeat, lähes verettömät kasvot.

Vastaus:

Olipas hurja kehitys tapahtumille! Kieltämättä, Tylyaho on helpompi paikka hyökätä oppilaita vastaan kuin Tylypahka, ja kuten Emily, mietin myös että onni, etteivät nuoremmat oppilaat päässeet vielä velhokylään - vanhemmat oppilaat sentään osasivat joitain loitsuja, joilla puolustaa itseään! Tämän tarinan jälkeen vaikuttaa selvältä, että hyökkääjien kohteena ovat selvästi Tylypahkan oppilaat, mikä herätti paljon kysymyksiä. Edellisen tarinan maltillisten tapahtumien jälkeen tässä sai oikein tuolin reunalla jännittää, miten tulisi käymään! Opettajat saapuivat paikalle aivan viime hetkellä, kun itsellekin tuli mieleen, että oppilaat ovat kestäneet yksinään jo pitkään. Amyn vaikutti käyvän aika pahasti, mutta ehkäpä matami Pomfreyn hoidossa - tai kenties Pyhässä Mungossa hänkin pääsee paranemaan. Oli hyvä, että viime tarinan osassa Emily kiinnitti jo huomiota tuohon epäilyttävään hahmoon Kolmessa Luudanvarressa, sillä tällainen vihjaus auttoi siinä, ettei taistelukohtaus ollut liian odottamaton. Taistelukohtauksia onkin todella vaikea kirjoittaa, ja onnistuit jännittävän kohtauksen luomisessa erittäin hyvin! Erityisesti vuoropuhelu ja henkilöhahmon ajatukset ja tunteet ovat tärkeässä osassa taistelukohtauksissa: ne ovatkin molemmat kirjoittamiselle ominaisia piirteitä, jotka painottuvat, kun verrataan kirjojen ominaispiirteitä esimerkiksi elokuviin, joissa painottuu visuaalisuus. Taistelun lomassa lentäneet huudahdukset olivatkin melkein tarinan jännittävin osa: esimerkiksi tuo hyökkääjä, jonka hunajaisessa äänessä oli jotain hiukan tuttua. Kuka ihme voi olla kyseessä? Emilyn ajatuksia ja tunteita olisi voinut painottaa lisääkin, vaikka tässäkin tuli selkeästi esiin, mitä Emily tunsi. Joskus on hyvä enemmänkin näyttää kuin kertoa, mitä henkilöhahmo tuntee. Esimerkiksi, kun Emilyyn iski epätoivo hänen yrittäessään pelastaa Amyä, mitä hän todella tunsi? Yrittikö hän nostaa Amyä, mutta ei saanut häntä kohoamaan maasta? Tunsiko hän pelon kouristavan vatsaa tai uupumuksen ja neuvottomuuden painavan hartioita? Toki nopeatempoisessa kohtauksessa ei kannatakaan liian tarkasti keskittyä yksityiskohtiin, mutta joissain kohdissa tällaiset maininnat, jotka tosiaan tuovat henkilöhahmon tunteet paljon lähemmäksi, elävöittävät tapahtumia. Lopussa vallitsi erinomaisesti kauhun ja epätoivon tunnelma, kun kuului kirkunaa ja nyyhkytystä, hienoa! Jään jännittyneenä odottamaan, miten Emily ja Amy selviävät, ja mitä seuraavaksi tapahtuu! :')

Saat 7 kaljuunaa, 19 tuparia sekä Kohtuuden koettelija- ja Sekasorronsynnyttäjä-merkit!
Aurelia » 6.5.

Nimi: Susan Fall, Puuskupuh

03.05.2020 08:26
luku 4 Päivän-profeetta ja ensimmäiset oppitunnit

Pieni pöllö laskeutui Emilyn eteen. Se heilutteli nokassaan sanomalehteä. Emily totesi:

-Päivän-profeettta.

Emily lueskeli hieman hajamielisen näköisenä lehteä. Hetken päästä hän tuupertui lattialle, Susan hätkähti. Hän nosti Emilyn ylös lattialta ja katsoi aukeamaa jota Emily oli ilmeiseti lukenut. Hänkin kauhistui, lehdessä luki

Higgsien kotiin on murtauduttu ja talo poltettu raunioksi. Tiedettävästi Cornelius Toffee tulee tulee Tylypahkaan selvittämään tapausta. Siihen teksti loppui. Koko sali oli kääntynyt tuijjottamaan pyörtynyttä Emilyä ja Susania joka piteli Päivän-profeettaa järkytyksetä valkeana kuin lakana. Prof. McGarmiva riensi paikalle ja käski:

-Susan vie Emily sairaala-siipeen!

Susan lähti taluttamaan Emilyä kohti sairaala-siipeä. Emily voihkaisi:

-Minun vanhempani!

Emily nyyhkytti ja tukeutui Susaniin. Susan rauhoitteli häntä:

-Ei heille varmasti ole käynyt kuinkaan, Emily. He lähettävät sinnulle varmasti pian kirjeen.

Emilyn nyyhkytys vain yltyi. Matami Pomfrey riensi heitä vastaan suklaarasia kädessään. Hän hätisteli Susanin pois kun tämä yritti tulla heidän perässään. Emilyn itku kantautui vielä seuraavaan käytävään. Susan oli järkkyttynyt ja lupasi itselleen käydä huomenna oppituntien jälkeen Emilyn luona. Hän kaivoi lukujärjestyksensä taskustaan siihen oli kirjoitettu maanantain kohdalle: Yrttitieto klo 9.00 loitsut klo 10.30 taikajuomat klo 11.00. Hänellä olisi paljon aikaa käydä katsomassa Emilyä jos läksyjä ei tulisi paljon. Susan toivoi koko sydämellään että muut Higgssit olisivat kunnossa. Hän käveli murheen murtamana alas portaat ja kutitti maalausta tympääntyneenä. Amanda Dawson tuli häntä vastaan ja kysyi kauhistuneena:

-Mitä sinulle on tapahtunut? Susan ei vastannut hän tukahdutti kurkkuun nousevan palan ja juoksi makuusaliin. Susan puki yö-vaatteet päälleen ja heittäytyi sänkyyn. Hän hautasi kasvonsa tyynyyn ja nyyhkytti siihen saakka että Amanda tuli ja istui Susanin sängyn päähän. Hän kysyi uudestaan:

-Mitä sinulle on tapahtunut?

Susan alkoi selostaa nyyhkkyttäen päivän-profeetasta ja siitä kuinka Emily oli järkkyttynyt. Amanda sanoi lempeästi:

-Susan et saa syyttää itseäsi tapahtuneesta.

Susan nyökkäsi vaisusti ja Amanda lähti kohti omaa sänkyään. Susanin olo oli paljon parempi mutta silti huoli Emilystä painoi. Susanin unet olivat täynnä kirkunaa ja palavia taloja. Hän heräsi kun hänen kissansa Shine tassutteli sisään raollen jääneestä ovesta. Susan kaappasi kissan syliinsä ja Shine naukaisi kuin kuin hillitäkseen häntä. Susan laski kissan lattialle ja musta suippohattu tipahti lattialle. Susan vilkaisi kelloaan. Hän huomasi että ehtisi kasvihuoneiden eteen vain jos pitäisi kiirrettä. Susan päästi Shinen kiipeämään olkapäälleen. Hän kiirehti kohti ulko-ovia. Vain muutama Luihuinen oli enää kuljeskelemassa käytävillä. He alkoivat supista keskenään kun Susan käveli ohi. Hän päästi Shinen vapaaksi ja riensi yrttitiedon tunnille. Hän suoristi hattunsa ja juoksi. Susan näki Verson jo kaukaa, hän oli hauskan näköinen nainen.Professori Verso puuskutti hölkätessään paikalle:

-Työskentelemme kasvihuone ykkösessä!

Oppilaat seurasivat hengästynyttä professoria kasvihuoneeseen. Professori Verso

sanoi:

-Tänään käsittelemme alruunoita. Ottakaa korvalaput.

Susan sai parikseen Diana Whalernin. He työskentelivät yhdessä koko tunnin ajan. Tunnin jälkeen profesori Verso ilmoitti:

Läksyksi tulee pirtää kuva alruunasta ja kirjoittaa sen elämänvaiheet.

Susan kiiruhti linnaan. Hän halusi tehdä läksynsä todella nopeasti. Hän melkein tallasi Amandan jalan päälle kun tämä tuli vastaan ja kiljaisi kun Susan viuhahti ohi. Susan törmäsi päin maalausta ja kutitti sitä liiskaantuneena maalausta vasten.Se heilahti auki vieden hänet mukanaan. Susan kiersi maalauksen kävellen yhä tarmokkaa tunnelin suuta kohti. Silloin maalaus lämähti kiini hänen nenänsä edestä. Sitten se taas iskeytyi päin häntä kun eräs viidesluokkalainen Puuskupuh riensi ulos edes huommaammatta Susania joka istui yhä maalauksen takana ja voihki hiljaa. Vihdoin ja viimein hän pääsi maalauksesta sisään ja heitti kirjansa puolityhjän oleskeluhuoneen pöydälle. Hän halusi tehdä aineesta täydellisen ja Susan aikoi panostaa aineisiinsa ja saadä hyvät arvosanat kaikista kokeista. Hän luki kaiken alruunoista ja ryhtyi työhön. Susan korjasi aineestaan virhe kohdan sen huomattuuaan hän pakersi puoli tuntia ja aine oli valmis! Kello oli 10.20 Susan korjasi hattunsa asennon ja rapsutti Shineä korvan takaa. Shine kehräsi tyytyväisenä, Susan nousi ylös nojatuolista, otti sauvansa, kiskaisi laukun olalleen ja Ryntäsi ulos oleskeluhuoneesta viitta liehuen. Susan muistutti itselleen:

-En saa myöhästyä! En saa myöhästyä! Vauhtia Susan sinä pystyt siihen!

Prof. Lipetit seisoi jo pöytänsä takana kun Susan riensi luokkaan, Lipetit huudahti:

-Neiti Fall älä ryntää luokkaan tuolla tavalla!

Susan voihkaisi:

-Anteeksi professori! Olen pahoillani professori!

Lipetit kohotti toista kulmakarvaansa ja viittasi Susanin istumaan vapaaseen pulpettiin, niitä oli monta sillä luokassa ei olllut vielä muita oppilaita. 15 minuutin kuluttua oppilaita alkoi virrata luokkaan. Joukossa oli Puuskupuheja ja Korpinkynsijä.


Tuli heiman pitkä tarina ;)
t. Susan

Vastaus:

Tämä oli oikein hyvän kokoinen! :) Alku olikin hirvittävän jännittävä! Olisi varmaan kamalaa saada lukea lehdestä, että kotona on sattunut jotain kamalaa. Susan oli hyvä ystävä, kun huolehti Emilystä ja vei hänet sairaalasiipeen. Ei ihmekään, että myös Susan oli todella järkyttynyt tapahtuneesta ja tarvitsi hiukan aikaa omassa makuusalissa jaksaakseen lähteä takaisin tunneille. Makuusaliin tassutteleva Shine oli varmaan myös sopiva lohdutus - ainakin kuvittelisin lämpimän kissan halaamisen rauhoittelevan sopivasti! Lopputarinasta kävi hyvin selville, miten paljon Susan haluaa panostaa kouluaineisiinsa. Oleskeluhuoneen oven tuoksinassa oli melkein jotain koomista, vaikka Susanille tapahtuma olikin varmasti ikävä, kuten voihkauksesta kävi ilmi! Yhdyssanoissa oli jonkin verran vaihtelua, eli oikein olisi: Päivän Profeetta, sairaalasiipi, yövaatteet, hauskannäköinen, virhekohta. Yhdyssanoista on tosiaan vaikea tietää, mikä on oikein, mutta usein kyseessä on yhdyssana, kun sanan ensimmäinen osa kertoo jotain viimeisestä osasta, eli molemmat sanan osat viittaavat samaan asiaan. Väliviiva tulee yhdyssanaan vain silloin, kun yhdyssanan ensimmäisen osan viimeinen kirjain ja toisen osan ensimmäinen kirjain ovat samat: kuten esimerkiksi sanassa ulko-ovi, jonka kirjoititkin aivan oikein! Odotan innolla loman jälkeistä seuraavaa tarinaa! :)

Saat 5 kaljuunaa, 14 tuparia sekä Lehdenlukija-merkin!
Aurelia » 6.5.

Nimi: Susan Fall, Puuskupuh

02.05.2020 11:06
Aurelian kommenteja odotellessa voisin kommentoida Dianan kolmatta tarinaa. Muistit hienosti Hagridin puhe tavan! Itse en sitä muistanut. Pitääpä muistaa jatkossa ;)
Tarinasi on kerrassaan upea!



Vastaus:

Yhteensä 10 tupapistettä erittäin hyvistä kommenteista! :)

Aurelia » 6.5.

Nimi: Susan Fall, Puuskupuh

02.05.2020 11:02
Aya, Ihastuin tarinasi kuvailuun ja sujuvaan kulkuun. Ihan pakko sanoa että minulla ei ole moitittavaa :) Tarina on mahtava!

Nimi: Natalie Warren

28.04.2020 16:32
Suden toisen silmän lävitse kulki pitkä arpi. Suden toinen korva oli repaleinen. Susi ei näyttänyt uhkaavalta, mutta mistä minä sen tietäisin, koska en ole koskaan nähnyt sutta. Paitsi tietenkin kuvissa. Kohotin sauvani. Voisin muodonmuuttaa se pupuksi, ajattelin. En vain ole varma, osaanko. Eläimen muuttamista toiseksi eläimesi oli opeteltu teoriassa muodonmuutostunnilla, mutta käytännössä ei. Susi astui askeleen lähemmäs. Peräännyin. Hengitykseni kiihtyi ja olin kauhuissani. Mitä jos susi syö minut? Yritin pysyä rauhallisena. Ei paniikkikohtausta… Ei paniikkikohtausta! Suljin silmäni. Se hyökkäisi kimppuuni minä hetkenä hyvänsä! Voisin tainnuttaa sen jos ehtisin… Susi varmasti kuuli sydämeni kiivaan jyskeen… Miksi mitään ei tapahtunut? Miten susi on voinut eksyä Tylypahkaan. Raotin silmiäni. Suden paikalla seisoi tyttö. Tytöllä oli räikeän punainen, lyhyt tukka. Hänen toisen silmänsä läpi kulki arpi.
- Animaagi, henkäisin. Tyttö hymyili ja nyökkäsi. Hän lähti kävelemään pitkin käytävää ja viittasi minut mukaansa.
- Sinä et ole oppilas! tajusin. Tytöllä ei ollut koulukaapua, vaan oranssi, koristeellinen kaapu. Tytön, tai pikemminkin naisen korvan takana oli punainen ruusu.
- Sinä olet Punainen Ruusu! sanoin.
- Ja sinä olet nokkela tyttö, Natalie, Punainen Ruusu vastasi. En sanonut mitään. Tulimme ovelle. Punainen Ruusu kuulosteli korva ovella ja avasi sitten oven. Astuimme ulos. Sauvani valossa näin kirjaston korkeita hyllyjä, täynnä kirjoja. Punainen Ruusu käveli kohti salaisten kirjojen osastoa.
- Miksi juuri tänne? utelin.
- Koska täällä on se, mitä haluan näyttää, Punainen Ruusu vastasi. Hyllyrivin päätyttyä hän kääntyi salaisten kirjojen osastolle. Kirjat näyttivät kärsineemmiltä ja kamlimmilta kuin tavalliset kirjat. Punainen Ruusu pysähtyi mystisimmät suvut- osaston kohdalle. Hän kuljetti kättään kirjojen selustoilla. Ruusu otti mustan kirjan, jonka takakannelle oli roiskunut jotain oranssia nestettä, joka oli syövyttänyt kirjan kantta hieman.
- En avaa tätä, se alkaa kirkumaan, jos tekisin niin. Sinun täytyy huomenna hakea tämä kirja. Se, miten saat lupalapun, pitää sinun itse päätellä.
- Mikä kirjan nimi on? kysyin.
- Pimeyden voimien parhaimmat taitajat, Punainen Ruusu sanoi.
- Entä mitä minä tällä kirjalla teen? kysyin ja vilkaisin takakantta. Se oli luultavasti pollomuhkun laimentamatonta mätää. Sävähdin hiukan.
- Oikean sivun kohdalla on merkki, Ruusu sanoi ja työnsi kirjan hyllyyn. Hän lähti harppomaan joustavin askelin pois kirjastosta. Tuijotin hänen peräänsä. Kuka Punainen Ruusu oikeastaan on? Miksi hän halusi tavata juuri minut? Lähdin sekavin ajatuksin takaisin taululle ja siitä salakäytävään. Melkein juoksin kolkkoja käytäviä pitkin. Kerran, kuulin Voron askeleet. Vetäydyin nopeasti haarniskan taakse. Toivottavasti Norriska ei ole siellä… Olisi nautinnollista saada potkaista sitä kattia, ajattelin. Yleensä pidän eläimistä, mutta Norriskasta ei pitänyt kukaan muu kuin Voro.

Aamulla heräsin viimeisenä. Yöllinen retkeni pyöri päässäni. Pukeuduin hitaasti. Nappasin sauvani yöpöydältä ja letitin tukkani kahdelle hollantilaiselle letille. Matkalla Suureen saliin ei tapahtunut mitään outoa. Söin muroja ja luin Päivän Profeettaa. Profeettassa mainittiin lyhyesti varkauksista, muuten niihin ei kiinnitetty huomiota. Yritin keksiä, miten saisin salaisten kirjojen osastolta Pimeyden voimien parhaimmat taitajat. Sharon istui vieressäni ja luki loitsukirjaa. Huokaisin. Miten saisin lupalapun? Kuka sen antaisi? Ei ainakaan professori Whiley, McGarmiwa tai Kalkaros. Ei Verso, Punurmio tai Lipetit. Ehkä Matoisa-lankku… Kirjoittaisikohan Binns? Hymähdin. Ei Binns keskittyisi muuhun kuin puhumiseen kuivalla ja yksitoikkoisella äänellä. Matoisa-lankku olisi ainoa toivoni. Päätin kysyä lupalappua taikaeläinten hoidon jälkeen.

Astelin ulos linnasta. Laukku painoi olkapäätäni, Sillä tänään oli ollut pitkä päivä. Vain yksi tunti jäljellä. Taikaolentojen hoito. Matoisa-lankku seisoi portaiden alapäässä. Olin ensimmäinen.
- Neiti Warren, olet jälleen ensimmäinen! Miten päiväsi on sujunut? Matoisa-lankku kysyi hyväntuulisesti.
- Hyvin, professori. Mitä otuksia opiskelemme tänään?
- Yksisarvisia. Olen saanut muutaman metsästä, Matoisa-lankku kertoi. Muita oppilaita alkoi tulla.
- Warren, oletko sinä kiinnostunut vessanpönttöjen keräilystä? Luihuisen Wallace Avery kysyi takaani. Käännyin hitaasti ympäri. Wallacella on musta, rasvainen tukka. Hän on lihava ja lyhyt.
- Ei, en ole. Mistä sen olet saanut tyhjään päähäsi? kysyin Wallacelta rauhallisesti.
- Olit eilen niin kiinnostunut vessasta, Wallace sanoi henkivartijansa takanaan. Luihuiset nauroivat. Se oli totta, olin kiinnostunut varkaudesta Kaikki olivat.
- Nyt kun muistelen, taisin nähdä sinut kuikuilemassa vessaan ihan eturivissä, napautin ja käännyin ympäri. Matoisa-lankku vei meitä kohti metsän rajaa. Siellä seisoi kaksi hopeista yksisarvista.
- Ne luottavat enemmän tyttöihin, Tytöt, tulkaa silittämään. Pojat jääköön kauemmaksi, Matoisa-lankku ohjeisti. Menin silittämään yksisarvista. Ne olivat uskomattoman kauniita. Niillä oli pitkät, sirot jalat. Valkea, helmenvalkea harja laskeutui kauniisti alas, ja lempeät, mutta vapaat silmät tarkkailivat heitä. Yksisarvisten karva oli kuin pehmeintä silkkiä. Se, jota silitin, laski päätään alemmas ja nuuhkaisi minua. Se hörähti hiukan, mutta kavahti varuilleen kuullessaan Wallacen porukan röhönaurun.
- Pojat, hiljempaa. Lähtevät pian karkuun. Viisi pistettä pois Luihuiselta tunnin häirinnästä! Matoisa-lankku kivahti. Käänsin katseeni takaisin yksisarviseen. Silitin sitä rauhoittavasti. Kohotin kättäni hiukan. Uskaltaisinko koskettaa sarvea? Yksisarvinen laski päätään. Sormeni hipaisivat sarvea… Se hohti hiukan. Yksisarvinen nosti päänsä pystyyn ja katsoi metsän reunaan. Sitten se käänsi katseensa takaisin poikajoukkoon levottomasti.
- Mainiota, neiti Warren! Viisitoista pistettä Korpinkynnelle! kuulin Matoisa-lankun sanovan. Sormieni päätä kutitti hieman. Katsoin niitä. Sormissani oli kultaista, hienoa pölyä.
- Professori Matoisa-lankku, sormenpäihini tuli kultaista pölyä, kun kosketin sarvea, sanoin professorille. Professori katsoi sormenpäitäni lähempää.
- Se on yksisarvisen sarven pinnalle tulevaa pölyä. Niitä käytetään taikajuomissa, ja sitä on vaikea saada. Yksisarviset eivät usein anna koskettaa sarviaan. Laita pöly talteen, Matoisa-Lankku kehotti ja antoi minulle pienen rasian. Ravisti pölyt rasiaan ja laitoin sen laukkuuni.
Tunnin jälkeen odotin, että muut lähtivät.
- No niin, neiti Warren, menehän sinäkin, Matoisa-Lankku kehotti.
- Professori, tarvitsisin lupalapun salaisten kirjojen osastolle. Viime tunnilla puhuit pimeyden voimien vaikutuksista eri taikaotuksiin, ja kiinnostuin siitä. Yhdessäkään kirjassa ei kerrottu, ketkä olisivat käyttäneet pimeyden voimi otuksiin, ja katsoin luettelosta, missä kirjassa se lukisi. Se on vain…
- Pimeyden voimien parhaimmissa taitajissa, Matoisa-lankku jatkoi lauseeni loppuun. Katsoin häntä kummastuneena.
- Kirjoitan sinulle lupalapun. Sinä olet hyvä taikaotusten käsittelyssä. Voisit hakeutua johonkin siihen liittyvään alaan. Mihin ammattiin aiot hakeutua? Matoisa-lankku kysyi kirjoittaessaan.
- En tiedä, vastasin ja kiitin. Lähdin kohti linnaa. Se oli ollut yllättävän helppoa!

Vastaus:

Tämäpä mielenkiintoinen jatko tarinalle! Alussa sai tosiaan hetken jännittää, mitä tapahtuisi, mutta kuten Natalie oli aikaisemmin jo sanonut sudesta, se vaikutti enemmän hyväntahtoiselta kuin valmiilta hyökkäämään, ja niin tosiaan olikin. Punainen Ruusu oli todella kiehtova henkilö! Kukahan hän tosiaan on, ja miksi hän otti yhteyttä juuri Natalieen? Mystisyyttä lisäsi hyvin se, ettei hän suoraan kertonut tarkoitusperiään, vaan sanoi että Natalien olisi itse selvitettävä, miten saada kirja ja miksi. Tarinassa tuli myös hyvin esiin Natalien rakkaus ja kiinnostus erilaisia eläimiä kohtaan. Yksisarvisen tutkiminen oppitunnilla kuulosti ihanalta! Olisi ollut kiva, että joku poikakin olisi onnistunut silittämään yksisarvista - varmasti pojistakin löytyy joku yhtä lempeä kuin Natalie. Matoisa-Lankku vaikutti tässä oikein mukavalta opettajalta, kun hän kannusti Natalien kiinnostusta taikaeläimiin. Natalie oli nokkelasti keksinyt oikein hyvän syyn päästä lainaamaan kirja kielletyltä osastolta! Välillä tarinassa oli nykyhetken aikamuoto, esimerkiksi ihmetellessä Punaisen Ruusun identiteettiä ja Wallacea kuvatessa. Tavallisesti tällaisissakin kohdissa kannattaa pitää mennyt aikamuoto, ellei erityisesti haluta korostaa sitä, että menneitä tapahtumia kerrotaan tietyssä nykyhetkessä. Kaiken kaikkiaan oikein hyvä tarina, odotan innolla, mitä tapahtuu kiellettyjen kirjojen osastolla, ja mitä kirjasta löytyy! :)

Saat 6 kaljuunaa, 16 tuparia sekä Oppitunnin omaksuja -merkin!
Aurelia » 6.5.

Nimi: Apollinariya Attenborough

26.04.2020 12:54
4.

Heräsin. Tunsin pienen, karvaisen, kutittavan jalan käsivarrellani. Avasin silmäni. Se oli Viktor, joka oli noussut etujaloillaan käsivarteni päälle, ja katseli minua pienillä, mustilla silmillään. Valkoinen pienokainen lähti oitis käpyttämään kohti laatikkoaan, jonka olin sijoittanut sängyn alle. Olin todella väsynyt. Edellinen ilta meni istuen Luihuisten oleskeluhuoneessa, sivukorvalla kuunnellen muiden puhetta ja sääntöjen kertausta, ja pääosin lukien uutta kirjaani, Ihmeotukset ja niiden olinpaikat. Iltani jatkui hiljaisuuden jälkeenkin vielä kirjan parissa, pienellä himmeällä lampullani peiton alla. Katsahdin yöpöydälleni sijoittamaani herätyskelloon. Kello oli melkein puoli kahdeksan. Fannyn herätys, jonka olimme yhdessä sopineet, olisi soinut juuri kello puoli kahdeksan. Kuinka viisas eläin tuo Viktor. Aamupalaruokailu oli siis jo käynnissä. Lukujärjestykseni mukaan ensimmäinen tuntini alkoi yhdeksältä, ja se oli lentotunti. Puin kaapuni ja uuden upean vihreän kravattini päälleni, ja lähdin kävelemään kohti vessoja pieni pussukka kädessäni suorittamaan aamutoimia. Sivusilmällä huomasin oleskeluhuoneessa olevan jo porukkaa. Tunnistin pojan, joka seisoi sohvan päällä kädet ammollaan selittämässä jotain, isoveljekseni Alexiksi. Jos olisimme kotona, en olisi koskaan uskonut, että tuo henkilö on hereillä näin aikaisin. Astuin tyttöjen vessaan. Se muistutti jästien julkista vessaa. Hanat olivat erikseen. Vessat sopivat hyvin tyrmien teemaan. Seinät olivat mukulakiveä, ja hanat vanhahtavat, kylmälle ja kuumalle olivat omat venttiilit. Pesin hampaani ja kasvoni, ja kävelin takaisin huoneeseeni. Muut tytöt olivat jo heränneet, lukuunottamatta Kim Warrenia, joka oli ilmestynyt sänkyynsä yöllä, kun olin ollut lukemassa kirjaani. Tyttö oli hautautunut peittoonsa, joten en vieläkään tiennyt, miltä hän näyttää. Ilmeisesti sosiaalinen hän ei ollut, jopa vielä vähemmän kuin minä. Ojensin kaapuni hihan kohti Viktorin laatikkoa, ja tunsin, kun pieni gerbiili hyppäsi hihaani, ja kipitti taas kainaloni kautta samaan taskuun, jonne viimeksikin meni. Nappasin naksupussin, suljin sen tiukasti, ja laitoin sen samaan taskuun Viktorin kanssa. Varmistin, että taikasauvani oli sille tarkoitetussa taskussa. Kyllä. Olin juuri lähdössä makuusalista kohti Suurta salia ruokailuun, kunnes kuulin äänen takanani.
- Hei, pitäisikö meidän tutustua jotenkin, kun kerran asumme nyt vielä tiiviimmin yhessä kuin muut, kysyi Fanny.
Mulkaisin häntä, irrotin ovenkahvasta, ja käännyin takaisin heihin päin.
- Okei, minä olen Fanny, Fanny Stone, ja tässä on kaksoissiskoni Sanny Stone. Me olemme puoliverisiä noitia. Isämme on töissä taikaministeriössä. Minä pidän eläimistä, ja haluaisin joskus loistaa myös huispauksessa! Fanny kertoi.
- Olen Sanny, niin kuin jo esiteltiinkin, Sanny aloitti ja loi katseen siskoonsa. - Odotan erityisesti loitsuja ja kaksintaisteluja, haluan näyttää, että olen hyvä, hän kertoi. - Mutta pidäkin se rottasi kaukana minusta!
Katsoin häntä tyhjällä ilmeellä, jonka jälkeen loimme kaikki katseen vielä nukkuvaan Kimiin. Hän ei liikahtanutkaan.
- Pitäisikö hänet herättää? Fanny kysyi.
- Ei tosiaan, kuului peiton alta.
- Okei, no minä esittelen hänet. Hän on Kim Warren, eikä pidä ihmisistä. Hän ei myöskään pidä syömisestä, ja aikoo myöhästyä ensimmäiseltä oppitunniltaan Tylypahkassa, Sanny selosti.
Sannyn kertomus hieman huvitti minua. Kim ei reagoinut siihen mitenkään.
- Aya, sanoin, ja lähdin ovesta. Siinä oli ihan tarpeeksi tietoa minusta tuntemattomille ihmisille.
Kävelin reippaasti käytävää pitkin. Vilkaisin oleskeluhuoneeseen kävellessäni. Siellä edelleen seisoi Alex, ja muutama muu. Alex huomasi minut, ja nyökkäsi minulle niin machomaisesti. Käänsin katseeni pois, ja jatkoin reippailuani kohti Suurta salia.

Suureen saliin päästyäni, siellä oli jo paljon oppilaita. Pöydät ammottivat ruokaa. Istuunnuin pöydän päähän, lähelle professoreiden istumapaikkoja, sillä siellä oli kaikkein vähiten muita luihuisia. Silmiini osui ensimmäisenä pekoniset munakkaat. Mieleeni muistui eilisaamu, kun olimme vielä koko perhe, äiti, isä, Alex ja minä kaikki yhdessä aamupalalla kotona. Päätin kuitenkin syödä vain salaattia. Pian eteeni asteli Joshua. Hän istuutui juuri minua vastapäätä, kuinka ärsyttävää.
- Meillä on pian lentotunti, ja Alex on jo vakuuttanut koko tuvan siitä, että sinä olet Luihuisten seuraava etsijä, Joshua selosti samalla, kun kahmi ruokaa lautaselleen.
Argh, Alex, onko aivan pakko?
- Minusta tulee joukkueen lyöjä. Aion harjoitella niin kovasti, että minut valitaan, vaikka tosin ei minun tarvitsisi, olen jo hyvä, Joshua kertoi ylimielisinä ahmiessaan munakastaan.
- Sinustako lyöjä? naurahdin. - Eihän sinulla ole lihasta nostaa edes pudonnutta taikasauvaasi maasta? pilkkasin.
Joshua keskeytti syömisensä, ja loi minuun vihaisen katseen. Hänen ruskeat silmänsä tulistuivat niin, että hetken minusta jopa tuntui, että pian olen murhattu. Hän kuitenkin jatkoi syömistään ilmeellä, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.
- No, näytä sitten itse, kuinka hyvä olet lentämään, jos voit noin pilkata. Etsijän paikka on jo varattu sinulle, enkä tiedä mitä se tekisi maineellesi, jos Alex on jo kehunut sinua, ja sinä oletkin täysi nolla, Joshua vastasi.
Minusta ei todellakaan tule etsijää. Lentäminen ja huispaus kiinnostivat minua yhtä paljon kuin Gilderoy Lockhartin elämäntarina – ei yhtään. Paljon mielummin käytän aikani johonkin hyödylliseen, kuten opiskeluun, lukemiseen ja tutkimiseen. Eniten mieltäni painoi se, miksi äitini oli juuri nyt päättänyt lähettää minulle kuvan biologisista vanhemmistani. Mitä hän tietää mitä minä en, vai tietääkö mitään?
- Minua ei kiinnosta maine, vastasin tyynesti.
- Miksi ihmeessä Lajitteluhattu laittoi sinut meidän joukkoomme? Et selkeästi kuulu tänne yhtään. Nörtit kuuluvat Korpinkynteen, Joshua kyseenalaisti. Tuntui, ettei hän pitänyt minusta, joka ei tosin ollut yhtään yllättävää. Silti hänellä oli tarve hakeutua seuraani.
Sain syötyä ja poistuin pöydästä. Katsahdin vihreään rannekellooni. Alex oli antanut sen minulle kesälomalla lahjaksi. Hän oli jo silloin päättänyt, että minusta tulee luihuinen, ja hankkinut minulle väriin sopivan kellon. Se olikin erityisen hyödyllinen. Kello olikin jo kahtakymmentä vaille yhdeksän, joten päätin astella ulos, kohti lentotunnin areenaa.

Astelin ulos ovesta. Ulkona oli upea sää, aurinko paistoi ja oli poutaa. Ulkona oli myös lämmin, mutta pienen pieni tuuli viilensi hieman. Puissa oli oranssihtavat lehdet, ja alkava syksy näytti tuloaan. Kuivalla ruohikolla istuskeli jo Luihuisen oppilaita, sekä rohkelikkoja. Huomasin myös areenan reunalla, kaukana istuskelevan kaksi poikaa kivellä. Siristin silmiäni tunnistaakseni heidät. Molemmilla pojilla oli kaavut, joista erotti hieman vihreää. Toisen pojan hiukset olivat vaaleat, ja tunnistin hänet hetken siristelyn jälkeen Alexiksi. Tietenkin, hän oli tullut katsomaan, miten tunti menee. Toinen poika oli pidempi, ja hänellä oli mustat hiukset. Arvelin hänen olevan Tony. Sivusilmällä huomasin yhden rohkelikkotytön nousevan ruoholta, ja kävelevän minua kohti.
- Hei, se olet sinä! hän huusi.
Käänsin katseeni häneen. Hän oli Kate, Kate Grant, kiharatukkainen, lyhyt, pisamainen tyttö, jonka tapasin lajittelussa.
- Kuinka sinulla menee? Kate kysyi iloisen näköisenä.
Hänestä tuli niin hyvä mieli. Kuinka joku jaksaa hymyillä noin paljon?
- Pitäisi osata lentää, tokaisin.
- Oi, ei suinkaan, sitähän varten olemme koulussa! Minä olen saanut jo paljon ystäviä Rohkelikosta. Tuvassamme on paljon hyvää porukkaa! Haluatko liittyä seuraan? Kate kysyi iloisen kuuloisena.
- Ei kiitos, vastasin. Miksi sanoin kiitos?
Yhtäkkiä huomasin Viktorin liikkuvan. Se kipitti taas kainaloni kautta kädelleni.
- Oi, onko tuo gerbiili? Kate kysyi iloisena ja alkoi oitis silittää Viktoria.
- Se on Viktor, vastasin.
- Mutta, Aya, olihan se sinun nimesi, tiedäthän, ettei tunneille saa tuoda eläimiä? Kate kysyi.
Kate kutsui minua toisella nimelläni, vaikka McGarmiwa olikin lajittelussa sanonut oikean nimeni. Kate on oikeastaan aika mukava.
- Tiedän, mutta luotan Viktoriin, vastasin. Se oli totta. Tuo pieni elukka oli ansainnut luottamukseni nopeampaa, kuin yksikään ihminen jaettuna kolmella.
- Äkkiä, matami Huiski tulee! Kate kuiskasi.
Viktor totteli, kuin se olisi ymmärtänyt. Se kipitti takaisin taskuunsa. Käänsin katseeni linnan ovia kohti. Matami Huiski käveli sieltä yhdessä Joshuan kanssa.
- No niin oppilaat! Hienoa, että näin moni teistä osasi olla paikalla ajoissa, toisilla meistä on hieman petrattavaa.. Huiski aloitti.
- En ollut myöhässä, olin juuri ajallaan, Joshua tarkensi.
- Täällä on koulun vanhoja Puhtolakaisuja, tulkaa hakemaan omanne, matami ohjeisti, ja samaan aikaan suuri lauma luutia lensi hänen osoittamaansa paikkaan ruoholle. Kävin hakemassa yhden.
- No niin, asettaudutaan! Luihuiset tänne puolelle suoraan riviin, ja rohkelikot tänne puolelle, luihuisia vastapäätä, myös suoraan riviin. Laskekaa luutanne oikealle puolellenne, Huiski jatkoi.
Huomasin Alexin nousevan kiveltä, hän lähti kävelemään meitä kohti. Myös linnalta päin käveli tyttö kohti meitä, hänellä oli Rohkelikon kaapu.
- No tulittehan te! Huiski tokaisi tytölle ja Alexille. - Tässä ovat Rohkelikon kapteeni Helen Morris kolmannelta vuosiluokalta, etsijä, ja Luihuisen kapteeni Archibald Attenborough toiselta vuosiluokalta, jahtaaja. Joukkueista on valmistunut viime lukuvuoden lopussa paljon oppilaita, joten joukkueissa on pulaa oppilaista, eikä aiemmista oppilaista ole ilmoittautunut paljoa halukkaita. Kapteenit tulevat seuraamaan lento-oppituntejanne muutamia kertoja, ja jos teillä on innokkuutta liittyä tupanne huispausjoukkueeseen, olkaa henkilökohtaisesti yhteydessä tupanne joukkueen kapteeniin.
Tyttö, Heleniksi nimetty, oli kaunis. Hänellä on ruskeat, hieman oranssihtavat ohuet hiukset, jotka oli sidottu tiukasti kiinni. Hän vaikutti jo olemukseltaan siltä, että hän oli synnynnäinen johtaja.
- No niin, voinemme aloittaa, Huiski jatkoi. - Ojentakaa oikea kätenne luutanne päälle, katsokaa sitä, ja sanokaa ’’Ylös’’, matami ohjeisti.
- Ylös, sanoin luudalle. Niin teki moni muukin. Kuin erityisen rasittava kuoro olisi aloittanut esityksensä. Puhtolakaisuni ei hievahtanutkaan.
- Tunteella, oppilaat! Haluatte tehdä yhteistyötä luudan kanssa, ette komennella sitä! Huiski huusi.
Yksi toisensa jälkeen oppilaiden luudat alkoivat nousemaan. Omani ei millään. Pieni hikipisara valahti otsastani. En halua olla viimeinen onnistunut.
- Ylös, ylös, jatkoin. Luuta alkoi pyörimään paikallaan.
- Huoh okei, tulisitko kiltti? En voi nyt epäonnistua, kuiskasin hiljaa. - Ylös! ja luuta nousi kuin nousikin. Se pamahti kiinni käteeni, ja hieman pelästyin. Käänsin katseeni nopeasti Alexiin, joka virnisti minulle. Katsoin vaistomaisesti takaisin eteenpäin. Edessäni Kate yritti saada luutaansa ylös, ja pian hänenkin luutansa nousi, viimeisenä.
- Hienoa oppilaat, loistavaa työtä! Nyt nouskaa luutanne päälle, lennätte pienen kierroksen, ja laskeudutte takaisin alas, matami ohjeisti.
- Kuinka meidän se pitäisi tehdä? kysyi eräs rohkelikkotyttö.
- Helposti. Nousette vain luutanne päälle, potkaisette maata ja nousette ilmaan. Luuta toimii kuin ajatus. Ilmassa on helppo ohjata, ainakin pienillä nopeuksilla, Huiski kertoi.
No, mikäs siinä sitten, jos se helppoa on, ajattelin, ja nousin luudan päälle. Epäröin hetken, mutta sitten uskaltauduin potkaisemaan maata, ja luuta lähti kuin lähtikin lentoon. Nousin, ja huomasin, että myös verenpaineeni nousi. Nojasin hieman eteenpäin, ja luutakin lähti liitämään eteen. Tiesin lentäväni matalalla, mutta se tuntui korkealta. Ylpeä oloni nosti verenpainettani entisestään, olinhan ensimmäinen ilmassa. Nojasin hieman vasemmalle, ja luuta kääntyi. Kuin taikaa ja fysiikkaa samassa. Nostin katseeni ylöspäin, ja ajattelin, että haluan korkeammalle, ja nojasin vähemmän eteenpäin, ja luuta jatkoi kuin jatkoikin nousemista. Nojasin taas eteenpäin, tällä kertaa enemmän, ja luuta lähti kulkemaan kovempaa. Käännyin oikealle, ja vasemmalle, väistellen muita, jotka olivat myös päässeet luudan päälle. Pienen hetken jälkeen laskeuduin, ja onnistuin. Nousin luutani päältä, kunnes tunsin iskun selässäni. Huomasin makaavani kyljelläni maassa, ja paikkojani jomotti. Tein hieman tilannekartoitusta, ja huomasin, että päälläni makasi Kate, joka oli ilmeisesti myös yrittänyt laskeutumista, epäonnistuen. Ei, sattuiko Viktoria, oli ensimmäinen ajatukseni. Tunsin sen nenän kyljessäni. Oletin, että se oli kunnossa. Minua sattui niin kovasti, etten kyennyt tarkistamaan.
- Oletteko kunnossa? matami Huiski juoksi luoksemme.
- Kate, nousistko pois päältäni, sain änkytettyä. Kate nousi, ja huomasin hänen silmäkulmassaan kyyneleitä.
- Minä rikoin koulun Puhtolakaisun, ja satutin Ayaa, ja hänen gerbiiliään! Kate väkersi.
Voi ei, oliko pakko. Nyt Viktorista tulee osa Kalkaroksen taikajuomakokoelmaa. No, ainakin Kate oli melkein kunnossa päällisin puolin, sillä hän kykeni seisomaan. Huomasin Alexin juoksevan luokseni.
- Senkin idiootti! Etkö ymmärrä, että laskeutua kuuluu jonnekkin aivan muualle, kuin sinne, missä on muita, jos on noin tumpelo kuin sinä! Alex huusi Katelle, ja kyykistyi luokseni. - Oletko ok? hän kysyi.
Matami Huiski kyykistyi myös luokseni. Hän kosketti oikeaa käsivarttani, joka sattui järkyttävästi.
- Aijaijai, käsivarsi murtunut. Pystytkö kävellä? Saatan sinut sairaalasiipeen, Huiski sanoi.
- Minä tulen mukaan, Alex sanoi.
Yritin nousta, mutta vasen jalkani ei tukenut painoa. Matami Huiski koski myös jalkaani.
- Aijai! huusin kivusta.
- Myös sääriluu näyttää olevan murtunut, Huiski jatkoi.
- Minä kannan hänet. Laittakaa tuo typerä tytön nulikka maksamaan teoistaan, ainakin viisi tuntia jälki-istuntoa! Alex huusi ja nosti minut syliinsä.
- Minä päätän siitä. Oppilaat, odottakaa tässä, älkääkä lentäkö! Jos nään yhdenkin luudan ilmassa, se oppilas lentää kurssilta yhtä nopeasti kuin ehtii sanomaan Tulisalama, matami päätti, ja lähti kanssamme kohti sairaalasiipeä.

Vastaus:

Mahtava ensimmäinen koulupäivä ja jatko tarinalle! Tässä jatkettiin juuri sopivasti jo aloitettuja kysymyksiä herättäviä tapahtumia, ja samalla koulupäivään tuli kohtuullisesti jännitystä Ayan joutuessa lopussa sairaalasiipeen. Viktor vaikutti oikein ihanalta lemmikiltä, ja tosiaan älykkäämmältä kuin gerbiilistä ehkä odottaisi! Lisäksi gerbiili toimi hyvin välittämässä ajatusta siitä, kenestä tulisi hyvä ystävä: Viktoria pelkäävä Sanny ei tosiaan tulisi Ayan kanssa yhtä hyvin toimeen kuin heti avoimesti ja ystävällisesti suhtautuva Kate. Kävi tosiaan Kate-parkaa sääliksi, vaikka toki Ayaakin sopii sääliä haaverien jälkeen! Pidin siitä, että Aya ei vaikuttanut kovin vihaiselta Katelle, kun he olivat jo tutustuneet hiukan aiemmin. Oli mukavaa että Aya ymmärsi, ettei Kate varmasti tekisi tahallaan pahaa kenellekään. Vähän kyllä sai jännittää, mitä Huiski sanoisi kun Kate paljasti Viktorin olevan mukana, mutta onneksi kaikessa hötäkässä se taisi mennä matamilta ohi. Huispausjuoni sitoi kaikki tapahtumat ja tuttavuuden erinomaisesti yhteen - parasta oli se, että ensin sai ärsyyntyä ja olettaa, että Alex tosiaan oli tullut vain kärkkymään, miten Aya pärjäsi huispauksessa, mutta kävikin ilmi, että hänen läsnäololleen oli ihan oikea syy. Tosin kyllä Alex silti selvästi vahti Ayan pärjäämistä! Olen varmaan jo maininnutkin, että saat kaikki hahmot vaikuttamaan omilta, kiinnostavilta persooniltaan, mikä tekee tarinasta erittäin mielenkiintoisen seurata! Muutamia pieniä sanamuodon virheitä oli, jotka voisi tässä mainita: istuunnuin olisi oikein istuuduin, nopeampaa olisi nopeammin, ja verbin "pystyä" kanssa oikea muoto on aina ma-muotoinen, eli "Pystytkö kävelemään?". Näistä pienistä jutuista huolimatta tarinan osaset toimivat niin hyvin yhdessä, että saat tästä tarinasta Kerronnankietoja-merkin! :)

Saat 8 kaljuunaa, 20 tuparia sekä Oppitunnin omaksuja- ja Kerronnankietoja-merkit!
Aurelia » 6.5.

Nimi: Susan Fall, Puuskupuh

26.04.2020 07:55
Luku 3 hiirenloukkuja ja hiippailua

Susan istui leveästi hymyilevän Emilyn viereen. Kun lajittelu päättyi he lähtivät seuraamaan Puuskupuhin valvoja-oppilasta. Käveltyään alaspäin vieviä portaiata he saapuivat maalauksen kohdalle ja Susanin hämmästykseksi valvoja-oppilas asteli maalauksen eteen ja kutitti sitä. Maalaus väistyi sivuun ja sen takaa paljastui tunneli johon uudet Puuskupuhit kävelivät. Tunnelin päässä odottivat puöreät ovet ja niiden takana pylvässängyt Emily löntysti Susanin perässä ja assettui makeasti haukottellen Susanin viereiseen sänkyyn Susan oli kuitenkin pirteä kuin peipponen ja halusi tutkia linnaa hän livahti tyhjään oleskeluhuoneeseen ja siirsi syrjään kuvakudoksen. Susan hiippaili pitkin linnan käytäviä kunnnes törmäsi yksikseen vaeltelevaan lammppusilmäiseen kissaan hän tuijotti sitä ja pinkaisi kohti lähimmästä ovesta sisään ja sulkeutui sen taakse hetken kulluttua hän kuuli oven takaa ääniä Susan kuunteli kun joku sanoi:

-Joku on poissa pedistään kattiseni. Mutta vielä me hänet nappaamme!

Susan uskalsi taas hengittää kun laahaavat askeleet loittonivat kaummas hänestä. Hän pinkoi minkä jaloistaan pääsi ja kieri alas portaat koska oli kompastunut irronneeseen haarniskan käteen

Hän pihisi:

-Tämä linna on kuin hiirenloukku ja minä hiiri!

Sitten hän kutitti maalausta ja se heilahti sivuun Susan kulki pyöreästä ovesta ja rojahti pylvässäänkyynsä siinä samassa hän nukahti ja vajosi erikoiseen uneen unessa hän juoksi karkuun pöllöä joka naksutti uhkaavasti nokkaansa. Susan juoksi minkä jaloistaan pääsi läpi yön hän saattoi hätkähtää muutaman kerran hereille. Susan oli aamulla kamalan väsynyt kun hän mateli Emilyn kanssa aamiaiselle he istuivat Puuskupuhien pöytään. Juuri kun Susan oli nielaisemmassa puurolusikallista satakunta pöllöjä lehahti saliin Susanin puuyro meni väärään kurkkuun ja hän alkoi yskiä.

Vastaus:

Tässäpä tapahtui vaikka ja mitä! :') Oli hauskaa, että Susan päättikin heti ensimmäisenä yönä tutustua paremmin Tylypahkaan. Se voisi tosiaan olla jopa hyvä valtti, jos heti ensimmäisenä ekaluokkalaisista tuntisi koulun reitit ja käytävät! Hiippailuretki kuulosti tosin aika jännittävältä eikä niin mukavalta seikkailulta, kun ehti jo pelätä, saisivatko Voro ja Norriska hänet heti kiinni! Norriskan lamppumaiset silmät saivat melkein väreet käymään selkäpiin läpi, kuten myös Voron laahaavat askeleet. Kuulosti kamalalta kieriä portaissa, ja niin tosiaan yöllinen Tylypahka vaikutti enemmän loukulta kuin tutulta ja turvalliselta koululta - hyvin sanottu Susanilta! Pöllöjen yllättävä ilmaantuminen ja melkein tukehtuminen puuroon oli vielä piste i:n päälle. Tarinassa oli välillä unohtunut laittaa piste ja aloittaa kunnollinen lause, niin että lauseet kasaantuivat vahingossa samaan rimpsuun. Täytyy siis muistaa joko lopettaa lause tai käyttää jonkinlaista seuraussuhdetta merkitsevää välisanaa - välillä olitkin käyttänyt kun-sanaa, muita ovat esimerkiksi mutta, jos, vaikka. Unesta kertova lause voisi siis olla "Susan juoksi minkä jaloistaan pääsi läpi yön. Hän saattoi hätkähtää muutaman kerran hereille." tai sitten "Susan juoksi minkä jaloistaan pääsi läpi yön, vaikka hän saattoi hätkähtää muutaman kerran hereille." Selkeät lauseet ovat tärkeitä, jotta tarinaa on helppo lukea. Odotan innolla jatkoa, miten Susanin ensimmäinen koulupäivä sujuu! :)

Saat 5 kaljuunaa, 13 tuparia sekä Osuva otsikoija- ja Saapastelija-merkit!
Aurelia » 3.5.

Nimi: Whelan Macintosh

25.04.2020 23:28
Luku 13 osa 2/2
Erilaisia tunnekuohuja

Kun sairaalakäynti oli ohi, koko Nelsonin lähisuku tuli Macintoshien kartanoon illallistamaan. Se ei ollut muistotilaisuus, vaan mahdollisuus olla vihdoin suvun kanssa. Kotintonttu Rebe oli tehnyt kaiken ruuan valmiiksi, kun suku astui sisälle kartanoon. He kaikki istuutuivat suuren pöydän ääreen ruokailusaliin. Whelan ja Amalie istuivat vanhempiensa vieressä ja muut sukulaiset taas heidän vieressä. Whelanin vasemmalla puolella istui Denham, äidin toiseksi vanhin veli lapsensa kanssa. Denham menetti vaimonsa ensimmäisen ja viimeisen lapsen, Lilianin, synnytyksessä. Nyt Lilian oli paikalla raskaana avomiehensä kanssa eikä Denham olisi voinut näyttää yhtään onnellisemmalta. Lilian kuulemma muistutti hyvin paljon miehen edesmennyttä vaimoaan Violetea, joka oli kaunis, hieman ruskettunut nainen.
Illallinen sujui rauhallisesti kuulumisia vaihdellen. Myöhään illalla ihmiset alkoivat nousta pöydästä aikoen mennä nukkumaan vierashuoneisiin. Mercia ja Hale perheineen olivat kuitenkin lähdössä kotiin yöpymään. Denham ja Hank jäivät yöksi kartanoon.
Vielä myöhään illalla Whelan jutteli enojensa kanssa. Miesten muu perhe nukkui, samoin Whelanin vanhemmat. Heidän keskustelun aiheet olivat aikalailla koulun ja sukujen välisten asioiden ympäröiminä. He kertoivat juoruja ja veljekset kertoivat jotain vanhoja tarinoita lapsuudestaan. Kun enot alkoivat puhumaan taas omasta ajastaan Tylypahkassa, Whelan päätti kysyä heiltä Wilkinseistä.
“Muuten, tiedättekö ketään Sloan Wilkinsiä?”
Hank katsoi Denhamia huvittuneena.
“Muistan, että hän oli aikoinaan paras jahtaaja. Mutta hänhän oli sinun luokallasi, eikö?” Hank kertoi ja osoitti viimeisen kysymyksen Denhamille.
“Joo, Sloan oli miun luokalla. Se poika ei osannut muuta kuin lentää luudalla. Totta on, että hän oli paras jahtaaja”, Denham kertoi nauraen. Whelan otti paremman asennon tuolilla.
“Oliko hänellä sisko?” Whelan kysyi kiinnostuneena.
“Oli. Kaunis sellainen. En vain yhtään muista hänen nimeään”, Denham muisteli ääneen.
“Oliko hän Lily?” Whelan yritti arvuutella.
“Ei. Hänen nimensä oli pidempi”, Denham vastasi ja nyökytteli Hankin kanssa, “miten niin?”
“Hän liittyy erääseen henkilökohtaiseen asiaani”, Whelan vastasi hieman epämukavasti.
“Olisiko sinulla joku kuva hänestä?” hän jatkoi nopeasti, kun Denham näytti utelevalta.
“On. Lähetänkö sen siulle kouluun?” Denham ehdotti. Whelan vain nyökkäsi eikä mies kysellyt enempää, vaikka hän ja Hank näyttivätkin uteliailta. Keskustelu jatkui vielä hetken muistojen muistamisessa, kunnes he kaikki lähtivät omiin huoneisiinsa. Denham ja Hank menivät omiin vierashuoneisiin kun Whelan nousi portaat omaan huoneeseen. Hän säikähti, kun näki sängyllään makaavan Amalien. Sisko nukkui pinnallisesti, sillä hänen hengitys oli nopeaa.
Whelan vaihtoi yöpukunsa ja herätti sisaren.
“Voinko nukkua tämän yön tässä?” Amalie kysyi unisena leveässä sängyssä. Whelan hämmästyi hieman, mutta myöntyi. Amalie kävi peiton alle Whelanin viereen.
“Kaikki on muuttunut niin paljon”, Amalie sanoi hiljaa jonkun ajan kuluttua, “Lilith pilasi kouluvuotesi ja isoisä on huonossa kunnossa. Tuntuu, kuin isoäiti olisi poistumassa uudestaan.” Amalie tarkoitti sillä pari vuotta sitten kuollutta äidin äitiä. Whelan hengitti syvään Amalien kookoksen tuoksuista shampoota.
“Niin”, hän vastasi kun ei osannut sanoa muutakaan.
“Ovatko vanhemmat puhuneet sinulle mitään Lilithistä?” Whelan kysyi vielä, kun Amalie oli maininnut tytön.
“Ei. Oletko sä keksinyt jotain?” Amalie kysyi ja käänsi katseensa pikkusisareensa. Whelan kohautti olkiaan.
“Ehkä. Sloan Wilkins”, Whelan aloitti ja otti yöpöytänsä laatikosta Tylypahkasta löytämänsä pokaalin, “Denhamin entinen luokkakaveri. Kouluaikansa paras jahtaaja, jolla on sisko.”
Amalie vaikutti aidosti kiinnostuneelta ja uteliaalta, kun hän otti pokaalin Whelanin kädestä. Sisko tutki sitä käsissään ja huomasi myös hiotun vuosiluvun.
“Kysyitkö Denhamilta? Miten keksit sen?” Amalie ihaili selvästi vaikuttuneena.
“Joo. Ajattelin, että Denham tai Hank olisi kuullut Sloanista, kerta hän oli paras jahtaaja. Eikä hän ole meidän ikäisemme”, Whelan vastasi ja otti pokaalin taas omaan käteen. Hän laittoi pokaalin takaisin laatikostoon ja sulki sen.
“Mitä meinaat nyt tehdä?” Amalie kysyi ja katsoi Whelania uteliailla sinisillä silmillään.
“En vielä tiedä. Denham lähettää minulle kuvan Sloanista kouluun.”
Amalie nyökytteli päätään.
“Kerrothan mulle kaiken? En halua taas jäädä pois sun elämästä”, Amalie sanoi hiljaa, kuin olisi harkinnut sanojaan jo ennestään tarkkaan. Perheessä harvemmin tunnustettiin julkisesti toisen henkilön tärkeyttä ja nytkin se tuntui oudolta. Whelan kuitenkin hymyili sisarelleen ja nyökkäsi pienesti.
“En minäkään halua jättää sinua.” Se tuntui Whelanista oudolta sanoa nuo sanat.
Amalie haukotteli pian suuresti ja nukahti hetken päästä. Whelan pysyi vielä jonkun aikaa hereillä miettien seuraavaa siirtoaan mysteerinsä suhteen. Kun Whelan ei keksinyt mitään, hänkin nukahti rauhalliseen uneen siskonsa tuoksun tuudittamana.

Vastaus:

Erinomainen jatko jälleen! Isoisän poismeno toimikin hienosti jatkumona juonelle, kun sukulaisten kokoontuessa Whelan pääsi kysymään mystisestä pokaalista ja Sloan Wilkinsistä - jonka nimi on muuten hienosti mieleenpainuva. Enot olivat myös mielenkiintoisen oloisia henkilöitä: sinulla on selvästi taito luoda vuoropuhelun avulla persoonallisia hahmoja! Juuri keskustelu veikin tässä tapahtumia eteenpäin, mutta sitä säesti tasapainoisesti kuvaus tapahtumista. Amalie lausui ääneen totuudenmukaiset sanat: paljon on tosiaan ehtinyt muuttua, ja varmasti se tuntuu huolestuttavalta kaiken keskellä. Siskosten siteen vahvistuminen oli jälleen ihana: Amaliesta on tullut eräs lempihahmoistani, ja hänen luonteensa toimii hyvin yhteen Whelanin luonteen kanssa. Tuli mieleen, olisiko Amaliekin omalla pienellä tavallaan suvun musta lammas, tai ainakin tyypillisten toimintatapojen koettelija, kun hän sanoi ääneen myös välittämisestä kertovat ajatuksensa ja rikkoi näin perheen tapaa olla tunnustamatta suoraan toisen tärkeyttä. Oli mukavaa, että lopussa Whelan sai siskon tutusta tuoksusta ja läheisyydestä turvaa. Tarinassa sattui jälleen silmään muutama kohta, josta omistusliite oli jäänyt. Vierashuoneita koskien aiemmassa lauseessa omistusliite oli, mutta se tulisi lisätä myös kohtiin "omiin vierashuoneisiinsa", "omaan huoneeseensa" ja "hänen hengityksensä". Jatkoa odotellen!

Saat 7 kaljuunaa ja 15 tuparia!
Aurelia » 3.5.

Nimi: Diana Whelern, Rohkelikko

25.04.2020 20:55
LUKU 3

Ekat Ystävät ja Iso Ihminen

Heräsin ennen kuin aurinko oli ehtinyt edes nousta. En saanut unta, mutta toisaalta heräämisaika läheni. Katselin huonettani. Matka-arkku oli siististi sängyn vieressä. Tumma puukaappi on lähes tyhjillään. Kirjoituspöydällä oli vain äidin antama mustepullo ja sulkakynä sekä mummin lähettämät pergamenttirullat sekä Rohkelikon väreissä kelluvien lapasten kera. Ne jäivät edelliseltä illalta vielä pakkaamatta. Toki taikasauva ja jästivaatteet odottivat pukijaansa penkin nojalla. Minua jännitti. Olin viettänyt koko yön pohtien, saakohan ystäviä Tylypahkasta. Se jännitti minua jopa enemmän kuin itse lajittelu. Muta toki lajittelu oli ollut ajatuksissa. Mutta se ei jännittänyt. Minä vain odotin, että pääsisin lajiteltavaksi.

Viimein havahduin nousemaan sängystä. Puin jästivaatteet ja sujautin taikasauvansa taskuuni. Kävin pesemässä kasvoni ja harjasin pitkät, kiharat hiukseni. Tänään aion jättää ne auki. Kävelin itsevarmasti alas keittiöön, vaikka sisälmykset tuntuivat tulevan kurkusta ulos. Äiti oli laittanut minun lempiaamupalaa. Leipää, munia, jugurttia, pullia ja jäätelöä sekä kermakaljaa. Söin hyvin, jonka jälkeen äiti antoi minulle eväät Tylypahkan pikajunaan. 15 minuutin jälkeen olin viimein valmis lähtöön. Menimme hormipulverilla King Crossin asemalle. Nikolas tuli myös mukaan. Äiti opasti minua, jotta pääsisin Laiturille 9 ¾. Kun viimein koko perhe oli päässyt laiturilla, niin minun oli jo noustava junaan. Äiti ja isä suukottivat ja halasivat minua. Sen jälkeen nousin junaan ja vilkutin perheelleni. Juna lähti nytkähtäen liikkeelle. Laituri jäi pian taakse ja minun oli aika etsiä istumapaikka.

Kävelin jonkun aikaa, kunnes löysin melkein vapaan osaston. Osastolla oli kolme oppilasta, kaksi poikaa ja yksi tyttö. Kysyin heiltä:

-Onko tämä paikka vapaa? Kysyin heiltä hieman ujosti.

-Joo, istu toki, Toinen pojista tokaisi minulle vastaukseksi.

-Mä oon muuten Braxton Thackeray ja tässä on mun kamut Kristian Wheeler ja Jasmine White, Braxton esitteli.

Toinen pojista hymyili ja sanoi:

-Kristian, Kristian Wheeler, 3-luokkalainen korpinkynsiläinen, Poika sanoi ja nosti hieman katsetta kirjastaan.

-Ja minä olen siis Jasmine, Jasmine White, 5-luokkalainen rohkelikko, Tyttö sanoi ja hymyili minulle.

-Sinulla on muuten kivat hiukset, Jasmine lisäsi.

-Ai joo, kiitos, Sanoin ja yritin hymyillä hänelle.

-Ja niin joo, mä oon Braxton, Braxton Thackeray, 3-luokkalainen rohkelikko myös, Braxtoniksi jo aiemiin esittäytynyt poika sanoi.

-Meiän yks kamu Amelia Huiski, 5-luokkalainen Puuskupuhi on tuolla jossain seikkailemassa, Jasmine sanoi ja nauroi.

-Kukas sää oot? Kristian kysyi minulta.

-No, öö, minä olen Diana Whelern, ensiluokkalainen, sanoin kepeästi esittäytyäkseni, vaikka sisälläni kuohui.

-Nice nimi, onnea lajitteluun ja muuten Rohkelikko ottaa sut mielellään joukkoonsa, Braxton sanoi ja virnisti.

-Korpinkynsikin kyllä kelpuuttaisi sut, Kristian sanoi ja loi uhkaavan katseen Braxtoniin.

-Ihan varmasti Puuskupuhikin, sanoi ääni selän takanani.

Pelästyin ja katsoin taakseni.

-Hei joo, siis oon Amelia Huiski, 5-luokkalainen puuskupuhi niinku nää kaverit jo varmaan esitteli, Tyttö sanoi ja näytti hieman pelästyneen reaktiotani. Hän loi myös huvittavan katseen muihin.

-Tylypahka näkyykin jo, nähdäämpä sitten alkajaispidossa, Braxton sanoi minulle ja virnisti.

-Paras vaihtaa kaavut ylle, Jasmine vieressäni sanoi ja nyökkäsi minulle.

-Huh, nyt jo paniikkikin alkaa helpottaa, ajattelin mielessäni.

Vaihdoin koulukaavun ylleni ja laitoin suippohatun päähäni. Sujautin taikasauvan taskuuni ja rupesin ottamaan matka-arkkuani ylähyllyltä alas. Kun viimein sain sen ehdin vain napata Hoppon, niin oli jo kauhea kiire ulos.

-Jätä typerys se arkku tänne! Joku huusi selän takanani.

Katsahdin taakseni ja huutaja näytti olevan Luihuisen tuvasta koulukaavusta päätellen. En kuitenkaan ehtinyt miettiä sitä kauemmin, koska tuli kiire työntää arkku pois ja laittaa Hoppo sen päälle. Kun viimein pöllähdin ulos junasta, niin edessäni oli iso, ei vaan todella iso ihminen.

-Oletko sinä Diana Whelern? Iso mies kysyi minulta.

-Joo, olen minä, Vastasin miehelle.

-Hyvä, mää oon Hagrid, mutta nyt mennään, Hagridiksi esittäytynyt mies sanoi.

Menimme sellaisiin pieniin veneisiin. Jokaiseen veneeseen meni kaksi ensiluokkalaista. Minä ja joku toinen ensiluokkalainen mentiin Hagridin kanssa samaan veneeseen. Vene oli isoin, mutta niin oli Hagridikin.

-Kuka sinä olet? Se tyttö kysyi minulta.

-Minä olen Diana Whelern, kuten varmaan tiesit jo, Sanoin ja tunsin, kun kasvoni punehtuivat.

-Kuka sinä muuten olet? Jatkoin.

-Olen Isadora Stone, Tyttö vastasi ja hymyili minulle iloisesti.

-Onnea lajitteluun Isadora, Sanoin ja yritin hymyillä hänelle.

-Samoin Diana, Isadora sanoi ja hymyili.

Vastaus:

Mielenkiintoinen alkumatka kohti Tylypahkaa ja lajittelua - tässä törmättiinkin moniin tuttuihin kasvoihin! :) Alussa oli mukavasti kuvausta Dianan pakkaamisista ja tavaroista: yksityiskohtainen kuvailu pysäytti hetken verrattuna muuhun tarinaan, mikä sopikin hyvin aamun jännittyneeseen tunnelmaan. Tarinassa tuli hyvin esiin Dianan jännitys siitä, saisiko hän ystäviä, mikä pysyi mielessä kun hän junamatkalla tutustui moneen uuteen oppilaaseen. Hauska, että otit mukaan taikakoulun muita oppilaita, ja selvästi otit myös heidän luonteitaan huomioon! Moni tupa vaikutti jo toivottavan Dianan mielellään tervetulleeksi, vaikka tuo yksi nimetön Luihuisen oppilas taas ei vaikuttanut mukavalta. Oppilaiden keskustelussa oli hauskasti mukana puhekielisyyttä, mikä teki heistä eri tavalla persoonallisen oloisia! Loppu oli mukava, kun Diana tutustui vielä yhteen toiseen ekaluokkalaiseen. Olisi mukava kuulla myös ystävistä, jotka itse keksit Dianan seuraksi - ehkä heihin tutustutaan vielä lajittelussa? Persoonamuoto oli tässä tarinassa hienosti johdonmukainen! Sellainen tuli oikeinkirjoituksesta mieleen, että johtolause (siis esim. "hän sanoi") aloitetaan aina pienellä alkukirjaimella (ellei aloiteta nimellä, kuten "Isadora sanoi"). Siis näin:
- Kuka sinä muuten olet? jatkoin.
- Olen Isadora Stone, tyttö vastasi.
Odotan innolla, mitä tapahtuu Dianan lajittelussa!

Saat 5 kaljuunaa ja 15 tuparia!
Aurelia » 3.5.

©2020 Tylypahkan taikakoulu - suntuubi.com