Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarinat

  oleskeluhuone • mainokset

Muistattehan, että seuraavan tarinan saa kirjoittaa vasta, kun edellinen on arvosteltu!

Vieraskirja  << <  3  4  5  6  7  8  9  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Charlotte Cooper, Puuskupuh

04.11.2018 15:59
Luku 15 || Päivä, jona astuin ensimmäisen kerran kentälle

Uusi aamu valkeni Tylypahkassa. Olin mahdottoman iloisella tuulella jo noustuani ylös sängystä. Mieleni olisi tehnyt loikkia ympäri makuusalia ja laulella iloisia lauluja. Hetken ehdin jo luulla, että minuun oli tehty jokin loitsu, kunnes muistin mikä päivä tänään oli.

Kiiruhdin juoksujalkaa kohti pelaajien pukuhuoneita - kyllä, pelaajien pukuhuoneita. En tiedä miten, mutta jotenkin olin onnistunut innostumaan huispauksesta, ja innostunut kaiken lisäksi vielä liittymään Puuskupuhin joukkueeseen. Olin erittäin hermostunut, sillä en tiennyt huispauksesta lähes mitään. Minut oli valittu Puuskupuhin huispausjoukkueeseen lentotaitojeni avulla, joita olin esitellyt parilla ensimmäisellä lentotunnilla. Lentäminen oli heti tuntunut luontevalta ja hyvältä - erittäin hyvältä - vaikken koskaan ennen ollut lentänytkään. Olin kuulemma lentämisessä luonnonlahjakkuus. Minut oli valittu joukkueeseen! Olin suorittanut jo kaiken mitä tarvitsisi, enää pitäisi vain kohdata ensimmäiset harjoitukset.
Mahan pohjassani kutkutti jännitys. Olin kuullut vain Beniltä lyhyen selityksen huispauksesta ja lukenut pari lukua hänen omistamastaan kirjasta Huispaus kautta aikojen. Tiesin nyt ainakin teoriassa, miten huispausta pelataan, mutta miten kävisi nyt ensimmäisissä harjoituksissani.
Pukuhuoneen oven edessä emmin hetken, oikeastaan aika pitkäänkin, kunnes uskaltauduin työntämään oven auki ja astumaan sisään.
"Charlotte?" heti ensimmäisenä eteeni ilmestyi tyttö punertavilla yli olkapäiden ylettyvillä hiuksilla. Nyökkäsin hänelle hymyillen.
"Hyvä, tervetuloa! Tule perässäni, niin näytän sinulle meidän kokoontumistilamme. Muut odottavat jo sinua", tyttö selitti.
"Anteeksi, yritin tulla tänne niin pian kuin pääsin läksyjen kimpusta. Minun piti saada huomiselle läksyt-", ehdin selittää uuden tuttavuuden jo naurahtaessa.
"Ei tarvitse selittää, jokainen myöhästyy joskus", tyttö sanoi hymyillen. Olisivatko muutkin yhtä ystävällisiä kuin hän? Tyttö johdatti minut tilaan, jossa näin tuttuja kasvoja, kaikki joukkueessa olivat tietenkin Puuskupuhista, mutten vain tiennyt heidän nimiään.
"Tässä on Charlotte", punertava tukkainen tyttö esitteli minut joukkueelle.
"Moi", sanoin hymyillen ja heilautin kättäni.
"Hienoa. Olen joukkueen kapteeni, James Wiltton. Joukkueessa on nyt tilaa yhdelle lyöjälle ja jos vain haluat, saat täyttää sen. Olemmekin jo nähneet taidonnäytteesi", James kertoi. Nyökkäsin.
"Tietenkin otan paikan vastaan. Mutta... minulla ei ole omaa luutaa", sanoin apeana ja vilkaisin toisten välineitä, "eikä myöskään noita, noita.... suojia."
"Koulu lainaa sinulle tämän Puhtolakaisun", James naurahti ja tyrkkäsi käteeni vanhan näköisen luudan. "Ei hätää, tarvitset vain luudan ja rohkeutta."
Hymyilin. Nyt vuorostaan toiset joukkuelaiset esittelivät itsensä. Kaikki vaikuttivat hyvin mukavilta, tuskin Puuskupuhissa ilkeitä henkilöitä olikaan.
"Ja nyt harjoittelemaan", James totesi ja lähti huispauskentälle upea luuta mukanaan.
"Tule Charlotte", punertava tukkainen tyttö, joka oli esittäytynyt Mandyksi, kehotti minua mukaansa. Puristin vanhaa Puhtolakaisun vartta ja nyökkäsin. Ja pian, ensimmäistä kertaa elämässäni, astuin kentälle.

//Päätin sitten julkaista tämän luvun, jonka olin jo kauan aikaa sitten väkertänyt. Yritän tällä hetkellä löytää sellaista mielekästä tapaa ja näkökulmaa kirjoittamiseen, joten nyt pitää tyytyä tähän. Olen kirjoitellut nyt paljon kaikkea muuta, ja mm. yhtä tarinaa olen kirjoittanut pojan näkökulmasta ja nyt tämä tytön näkökulmasta kirjoittelu ei oikein kulje halutulla tavalla. Saa nähdä, että vaihdanko jälleen hän-muotoon, kun sitä olen tällä hetkellä kaikista eniten käyttänyt. Katsotaan nyt, mihin suuntaan tämä tästä lähtee :')

Vastaus:

Hauska kuulla, että olet käyttänyt viime aikoina hän-persoonamuotoa, kun jokin aika sitten vasta kokeilit sitä! On aina hienoa nähdä, miten kirjoittaminen kehittyy! :') Tosiaan ei tarvitse ottaa stressiä, vaikka ei olisikaan tarinaan itse aivan tyytyväinen, en ikinä oleta, että tarinat olisivat lähetettäessä ikään kuin valmiita! Mielenmuutoksia tapahtuu joka tapauksessa aina, joten kannattaa tänne kirjoittelussa seurata sitä, mikä inspiroi! Kaiken kaikkiaan pidin tästä tarinasta kuitenkin erittäin paljon! Pidin siitä, miten syvennyit ehkä jopa entistä paremmin hetkeen, kuvailit yhtäläisesti tilannetta, ihmisiä ja Charlotten ajatuksia sekä odotuksia. Lentämisharrastuksen alun kertominen näin nykyhetken kannalta jo tapahtuneena toimikin erinomaisena alustuksena ensimmäisiä harjoituksia edeltävälle jännitykselle. Juuri Charlotten odotukset toivat tarinaan tunnelmaa ja etenkin jännitettä, joka on tarinoiden puoleensavetävä voima. Jos tarina asettaa kysymyksen joka kaipaa vastausta, kuten tässä "miten Charlotte sopeutuu joukkueeseen?" koukuttuu tarinaa lukemaan eteenpäin että selvittää vastauksen! Keskustelut olivat nekin hyvin kirjoitettuja. Esimerkiksi Charlotten selityksen keskeyttäminen tuntui realistiselta ja toi punatukkaiseen tyttöön persoonaa, vaikka hän olikin niin ystävällinen! Pidinkin Mandystä välittömästi, mutta mukava oli myös James, joka jäi mieleen rohkaisullaan "tarvitset vain luudan ja rohkeutta". Kaiken kaikkiaan tämä olikin jo edistyneen oloinen tarina!

Saat 5 kaljuunaa, 16 tuparia sekä Kerronnankietoja-merkin!
Aurelia » 8.11.

Nimi: Wenla Rapidstream, Luihunen

03.11.2018 18:24
Oli maanantai-iltapäivä. Tunnit olivat jo loppuneet, joten Wenla, Sanna ja Anna olivat makoilemassa vihertävän viehättävässä makuusalissaan. Sanna loikoili kaikista oikeanpuoleisimman sängyn päällä, kierien kyljeltä kyljelle tylsyyden vallassa. Anna taas oli piirtelemässä jotain aivan ärrivasemalla olevassa pylvässängyssään. Wenla istui ikkunalaudalla, hänen mielestään huoneen mukavimmassa paikassa. Tassu loikoili hänen sylissään rapsuteltavana, unen rajamailla.
- Tempus, Wenla kuiskasi.
Hän tuijotti hetken muille aivan normaalilta näyttävää kiviseinää, nosti sitten Tassun yöpöydälleen ja hyppäsi itse ikkunalaudalta alas, laskeutuen pehmeästi lattialle. Hän penkoi hetken matka-arkkuaan vetäen sieltä esiin hieman kuluneet velhošakkinappulat.
- Meillä alkaa kerhotapaaminen! Wenla huikkasi kavereilleen kadotessaan portaikkoon. Hän kipitti muodonmuutostenluokalle, jossa velhošakkikerho kokoontui kerran viikossa. Astuttuaan luokan ovesta sissän, hän bongasi tutun punatukan luokan etuosasta. Pulpetit oli järjestetty pieniin ryhmiin, ja Mia istui yhdessä niistä aivan yksin.
- Hei Mia! Wenla tervehti häntä.
Mia hätkähti hieman ja kääntyi sitten ympäri tuolillaan.
- Hei Wenla, hän totesi. Haluatko pelata?
- Totta kai! Wenla hihkaisi.
Mia alkoi asetella nappuloitaan laudalleen. Wenla avasi varovasti pienen ruusunpunaisen kangaspussinsa, kaatoi sieltä pöydälle mustat puiset šakkinappulansa ja alkoi sitten hänkin asettelemaan niitä Mian laudalle. Pari tuntia ja kaksi peliä vierähti nopeasti, ja pian Wenla tassuttelikin jo takaisin makuusalilleen kaskinkertaisena häviäjänä. Hän astui sisään hieman tunkkaiseen huoneeseen ja näki Sannan ja Annan istumassa lattialla, pullo heidän välissään. Wenla laski nappulansa äkkiä yöpöydälleen, ja kipitti sitten Sannan ja Annan luokse.
- Mennäänkö me pullonpyöritystä? hän kysyi.
-Joo! Pelkillä totuuksilla. Istu alas niin aloitetaan, Anna totesi.
Wenla istui alas, ja Anna pyöräytti pulloa. Se kieppui hetken ringin keskellä, ja pysähtyi sitten osoittamaan Sannaa. Anna mietti hetken.
- Jos sun pitäis luopua koko loppu elämäkses joko musiikista tai tanssista, kummasta luopuisit? hän totesi lopulta.
Sanna näytti hieman pahoinvoivalta.
- Et voi olla tosissas! hän älähti ja vaipui sitten miettimään asiaa.
- Kai mun on pakko valita musiikki. En vaan kestäis ilman sitä, Sanna huokaisi.
Hän näytti reipastuvan yht' äkkiä, ja hihkaisi sitten
- Mun vuoro!
Sanna kiepautti pulloa kevyesti, ja se kääntyi tällä kertaa Annaa kohti. Sanna näytti tyytyväiseltä.
- Jos sun pitäs luopua joko piirtämisestä tai niistä sun ihme jästi videopeli asioistas, niin kummasta sä sit luopuisit, hän kysyi virnuillen.
Anna näytti itsevarmalta. Ei mennyt kauaa ennen kuin hän vastasi.
- Videopeleistä. Ei ne ees toimi niin hyvin tällä velhomaailmassa. Sitä paitsi ei täällä oo ketään kenen kanssa pelata.
- Tylypahkaa pitäisi kyllä modernisoida, Wenla totesi.
- Niimpä! Eihän täällä ees toimis netti jos me ei oltas viimevuonna sitä niitten Puuskupuhien kanssa tänne loitsittu, Anna naurahti, ja kääntyi katsomaan pulloa.
- Nyt on jokatapauksessa taas mun vuoro.
Hän pyöräytti pulloa, ja hetken pyörittyyään se osoitti taas Sannaa.
- Joko taas! hän huokaisi.
Annakin näytti hieman kyllästyneeltä. Hän ei selkeästi ollut keksinyt vielä seuraavaa kysymystä. Wenla liikahti hieman ja kuiskasi jotain Annan korvaan. Kuin käskystä, Annan ilme kirkastui.
- Voi ei, Sanna huokaisi jo valmiiksi. Wenla oli tunnettu pahimmista kysymyksistään.
- Ootko sä ihastunut johonkuhun? Anna uteli virne kasvoillaan.
Sanna lehahti kirkkaan punaiseksi.
- Eli oot! Wenla ja Anna huusivat kuorossa.
- Hiljaa pöljät, Sanna kivahti. Tiedättekö te sen vitosvuotta käyvän Korpinkynteläisen pojan? Sen pitkän jolla on tumma tukka. Se käy samoilla tähtitietentunneilla meidän kanssa, hän jatkoi.
- Ai Lucako? Wenla kiljahti.
Jos mahdollista, Sanna punastui vielä enemmän.
- Joo. Mut nyt on mun vuoro, hän totesi nopeasti. Ja jos se pullo ei nyt päädy osoittamaan Wenlaa, niin sitten joku on kyllä lumonnut sen.

Vastaus:

Olipa hauska tarina jälleen! Tässä oli mukavasti jo vähän enemmän kuvailua, esimerkiksi alussa, minkä takia tunnelma olikin vielä käsinkosketeltavampi kuin edellisissä tarinoissa. Alkukappaleessa oli melkein jotakin elokuvamaista, kun makuusalin yleiskuvasta edettiin kuvaamaan jokaisen tytön tylsistyneitä tekemisiä, ennen kuin keskityttiin ikkunalaudalla istuvaan Wenlaan. Pystyin kuvittelemaan kohtauksen mielessäni! Rauhallisesta tahdista ja tyttöjen pitkästyneestä olemuksesta tuli itsellekin jotenkin rauhaisa ja kotoisa tunnelma. Voisipa myös makoilla ikkunalaudalla ja silitellä kissaa! Muita mukavia yksityiskohtia olivat esimerkiksi ruusunpunainen shakkinappulapussi ja Sannan punastuminen! Samanlaisia pieniä kuvauksia voisi ripotella vielä lisää kerronnan mukaan, niin tapahtumat heräisivät tekstistä todella eloon. Tarina vei kyllä mukanaan näinkin - pullonpyörityksessä oikein odotin, että tytöt kysyisivät toisiltaan mehukkaita kysymyksiä! Nyt saatiin selville, että Sannalla on ihastus, mitenköhän tämä vaikuttaa seuraaviin tarinoihin? Viimeinen lause oli mahtava paikka lopettaa tarina, hienoa!

Saat 6 kaljuunaa, 16 tuparia sekä Kappaleenkatkoja ja Salaisuuksien sankari -merkit!
Aurelia » 8.11.

Nimi: Violetta

25.10.2018 14:22
Tarinaan vielä, että unohin kappale jaot:(

Vastaus:

Ei haitannut lainkaan, mielestäni tarina oli ihan hyvin jaksotettu! :)

Aurelia » 30.10.

Nimi: Violetta

25.10.2018 14:21
«Osa 1»
Violetta Mad:

Astun Tylypahkaan sisään. Nään sen ärsyttävän, mutta myös ihanan paikan silmissäni. Kävelen suureensaliin, sillä se on perinne. Nään, kun avara suurisali on kohta nenäni edessä.
-"Violetta" joku huutaa.
Käännyn katsomaan, että kuka huutaa.
-"Noah, mitä täällä teet?" Kysyn.
-"No enkö ole aina täällä, kun uusi lukuvuosi alkaa?" Noah vastaa.
-"No joo olet, en tiedä mikäköhän minuun meni". vastaan.
-"Olit varmaan ajatuksissasi" Noah vastaa ja kävelee ohi.
Lähden kävelemään Luihuisen pöytää päin. Istuin tyhjälle paikalle ja vieläpä Noahin viereen.
-"On niin kivaa, kun koulu alkaa" Noah sanoo.
-" Ei ole" Vastaan.
-"Miksi?" Noah kysyy.
En jaksa vaivautua vastaamaan kysymykseen ja katson sivulle, jossa opettajat istuvat.
-"Ör ör" Dumbledore huutaa.
Kaikki hiljenevät.
-" Tervetuloa uudelle lukuvuodelle".
Lajittelu aloitetaan. Luihuiseen tuli uusia ihmisiä, nimittäin Kylie Snow ja Lou Humphrey.
-"Onnea" Sanon Kylielle ja Loulle.
Lajittelu on ohi ja saa alkaa syömään. Otan ruokaa lautaselle ja aloitan syömään.
Maiskutan hyvää ruokaa ja puhun Noahille. Olen sy?nyt, vaikka kuinka pitkään ja mahani alkaa olla täynnä. Lähden suurestasalista ja haen eteisestä matkalaukkuni. Raahaan ruskeaa ja painavaa matkalaukkua käytävillä. Ennen kuin huomasinkaan olin jo makuusaleissa. Menen paikalleni ja laitan tavarat paikalleni. Lähden oleskeluhuoneeseen, sillä minulla ei ole tekemistä. Olen oleskeluhuoneen ovella, kunnes nään jotkut pojat sotkemassa sulkakynillä koulun seiniä. Tuijotan heitä ja toivon ettei he huomaa minua.
-"Kuka sä oot" Yksi pojista kysyy.
Lähden juoksemaan pois, sillä en halua aiheuttaa mekkalaa. Nään, että he lähtevät seuraamaan minua. Juoksen entistä kovempaa, kunnes kaadun. Joku loihti minut niin, että kaaduin. Nousen nopeasti ylös ja otan taikasauvan käteen.
-"Katos katos, kukas se siinä Violetta Mad" Jesper sanoo.
Tein heille viime vuonna hauskan jutun, mikä heistä ei ollut hauskaa.
-"Vanha ystävämme tietenkin" Cer sanoo.
He loitsivat minua päin ja minä vaan torjun. Pojat ovat Puuskupuhilaisa, mutta eivät mielestäni kuuluis minnekkään muualle, kuin metsään. Severus saapuu paikalle ja antaa pojille jälkkää. Kiitin Severusta, sillä se on oikein niille pojille. Kun heidät käskettiin lähteä virnuilin niin, että he näkivät. Lähdin kävelemään uudestaan Oleskeluhuonetta päin. Kävelen sisään ja menen istumaan sohvalle.
-"Kuka sinä olet" Vieressä istuva tyttö kysyy.
-"Violetta, Violetta Mad" Vastaan.
-"Selvä, minä olen Merry" Hän vastaa.
-"Millä luokalla olet?" Merry jatkaa.
-"Kakkos" Vastaan ja lähden pois sillä ei huvita puhua. Minulla alkaa olla tylsää enkä tiedä mitä tehdä. Huomaan kyllä, että kello on jo aika paljon eli voisin mennä nukkumaan.

Aamulla:
Herään siihen, että muutkin heräävät. Vaihdan nopsasti kouluvaatteet ja lähden juoksemaan suurtasalia kohti. Lukujärhestykset jaetaan ensin ja sitten pääsemme syömään. Sain lukujärjestykseni ja nään, että minulla on Puuskupuhien kanssa tunteja. Päivän ilo meni siinä. Ajattelin vain, että tämä päivä ei tule olemaan kiva. Söin nopeasti jotain ja lähdin juosten kirjastoon. Menin kiellettyjen kirjojen luokse ja etsin kuolonsyöjien kirjaa. Etsin, etsin ja etsin. Kunnes löysin kirjan jonka halusin. Sujautan sen pukuni väliin ja lähden pokkana pois. Kukaan ei nähnyt minua, mikä oli helpotus. Ensimmäinen tunti alkoi.

// Jooh tässä oli eka tarina, en ole varma miten kirjotus meni. Kirjoitusvirheitä varmasti on, mutta kehityn, kirjoitan:)

Vastaus:

Hieno aloitustarina, tähän mahtui jo vaikka ja mitä! :') Alussa mietin, että miksi Tylypahka oli myös ärsyttävä paikka, mutta se taisikin tulla jo esille Violetan vastauksessa Noahille: koulunkäynti ei ole Violetan mielestä kivaa. Lopussa kävikin hyvin ilmi, että Violetta mieluummin lukisi pimeän taikojen kirjoja kuin koulukirjoja, jännittävää! Toisaalta oli myös yllättävää, että Violetta joutui puuskupuhien kiusaamaksi, vaikka hän ilmeisesti olikin tehnyt pojille edellisenä vuonna jonkin jekun! Onneksi loitsimisessa ei sattunut mitään pahempaa, ja pojat kyllä ansaitsivat jälki-istuntonsa käytävillä taikomisesta ja seinille kirjoittamisesta. Tunnit Puuskupuhin oppilaiden ja poikien kanssa eivät varmaan tule olemaan kovin kivoja. Tarinassa oli pari hauskaa kohtaa, jotka saivat melkein nauramaan, kuten Dumbledoren "ör ör" ja maininta "pojat eivät mielestäni kuuluisi minnekään muualle kuin metsään". Oikeinkirjotuksessa oli muutama korjattava juttu, jotka voisin tässä mainita niin tarinaa on sujuvampi lukea. Esimerkiksi henkilöiden keskusteluita on mahdollista kirjoittaa kahdella tapaa: joko vuorosanaviivalla tai lainausmerkeillä, joita olit tarinassa molempia käyttänyt. Voit siis päättää, kumpaa haluat käyttää. Joka tapauksessa henkilön puhuman lauseen jälkeen tulee aina pilkku, ja sen jälkeen "hän sanoo"-lause alkaa pienellä alkukirjaimella. Kysymys- tai huudahduslauseessa pilkkua ei laiteta. Laitan tähän muutaman esimerkin:
"Kuka sinä olet?" vieressä istuva tyttö kysyy.
"Violetta, Violetta Mad", vastaan.
tai
- Selvä, minä olen Merry, hän vastaa.
Nämä kirjoitussäännöt kannattaa siis muistaa keskusteluja kirjoittaessa. Oikeinkirjoituksesta ei tarvitse ottaa paineita, mutta harjoittele rauhassa korjaamista! Odotan innolla seuraavaa tarinaasi! :)

Saat 5 kaljuunaa, 12 tuparia sekä Sauvat solmussa- ja Takaa-ajettu-merkit!
Aurelia » 30.10.

Nimi: Michaela Wolf, Rohkelikko

24.10.2018 23:56
3 luku~Ystävää ei jätetä

Erin ja Esmeralda olivat olleet jo muutaman päivän normaalia ärsyttävämpiä minua kohtaan, sillä olin kertonut äidille heidän karkaamisestaan Viistokujalla iskunkiertokujalle, ja sen johdosta jopa Derek suuttui tytöille. Hän oli huutanut tytöille ja määrännyt heidät arestiin, mutta muutaman tunnin kuluttua häntä oli alkanut kaduttamaan, ja osti tytöille suklaata anteeksipyynnöksi. Onneksi tänään pääsisin eroon kaksosista sekä Derekistä, sillä minä ja John lähtisimme vihdoin Tylypahkaan. Laitoin vielä viimeisetkin vaatteet isoon tummanpunaiseen matkalaukkuun, johon oli kaiverrettu nimikirjaimeni M.W. Kun laitoin matkalaukun kiinni, Hector hyppäsi sen päälle, ja jäi siihen makaamaan. Se teki niin joka kerta, kun olin lähdössä Tylypahkaan, sillä se oli ilmeisesti sen tapa varmistaa, että pääsee mukaani.
Vaihdoin ylleni lämpimämmät vaatteet, sillä ulkona alkoi olla jo aika kylmä, ja katsoin kelloa, mikä oli vasta puoli seitsämän aamulla. Juna Tylypahkaan lähtisi kello 11 Kingscrosin asemalta, eli minulla olisi vielä runsaasti aikaa. Otin siis palan pergamenttia, ja aloin piirtämään.

Kun vihdoin tuli aika lähteä, juoksin alakertaan ja olin ensimmäinen auton luona. Menisimme tänään sellaisella, sillä äiti, joka oli aurori, oli saanut töistä lainaan tämän. Auton penkit olivat nahkaiset, mutta todella mukavat, ja ulkoa auto oltiin maalattu mustaksi. Istahdin etupenkille Hectorin kanssa, mutta Derek tuli valittamaan minulle.
”Michaela, sinun pitää mennä takapenkille”, hän murahti.
”Miksi muka?” uhosin ja siristin silmiäni. Hän pysähtyi tuijottamaan minua uhmaavasti.
”Sillä minä lupasin, että Esmeralda saa istua edessä, koska hän ansaitsee sen”, Derek aloitti, ja jatkoi.
”Vaikka äitisi ei syytä sinua siitä, että tytöt katosivat Viistokujalla, se ei tarkoita etten minä syyttäisi”, olin vastaamassa, mutta äiti putkahti paikalle.
”Onko täällä joku ongelma?” hän kysyi pienesti hymyillen. Derek pudisti päätään ja vaihtoi nopeasti puheenaihetta, ja minä siirryin Derekiä mulkoillen takapenkille. Äiti ja John laittoivat kaikki tavarat takakonttiin, ja sitten lähdimme kohti Kingscrosin juna-asemaa.
John oli koko matkan hiljainen, kun taas minä olisin voinut huutaa onnesta. En jaksanut mököttää Derekille, sillä pääsisin pian Tylypahkaan, toiseen kotiini. Minua odotti ystävät, mielenkiintoiset oppitunnit, lämmin ruoka ja uudet seikkailut. Siellä mikään ei ollut huonoa. Mikään muu, paitsi Topias Creevy. Neljännellä luokalla oleva luihuinen, joka oli Tylypahkan ylimielisin ja ärsyttävin oppilas, josta oli tullut vielä ärsyttävämpi sen jälkeen, kun oli ihastunut minuun. Onneksi minulla ei ollut samoja oppitunteja hänen kanssaan, joten näin häntä vain käytävillä.

Äiti pysäytti auton Kingscrosin juna-aseman parkkipaikoille, ja lähdimme kohti laituria 9 3/4, jonne pääsi laiturien 9 ja 10 välisestä tiilisestä seinästä. Nojailin vihellellen seinään pidellen käsissäni jotain jästien lehteä, ja kun kukaan ei katsonut, kävelin seinän läpi. Saavuin laiturille, joka oli täynnä ihmisiä. Suurin osa lapsista käveli kohti Tylypahkan junaa, josta tuprusi valkoista höyryä, ja heidän vanhempansa seisoivat laiturilla.
Kun John ja äiti tulivat luokseni, hyvästelin äidin. Derek ja kaksoset ilmeisesti odottivat jossain kauempana.
”Nähdään lomalla”, sanoin hänelle, ja äidin silmät kostuivat.
”Oletpa sinä jo iso”, hän henkäisi ja yritti pidätellä itkua.
”Äiti, älä viitsi!” huokaisin.
”Pelkäätkö, että nolaan sinut?” äiti kysyi ja aloimme molemmat nauramaan. Halasimme, ja minä lähdin junaan.
Atom ja Coral istuivat jo yhdessä vaunussa, ja menin heidän luokseen. He auttoivat minua laittamaan matkalaukkuni ylös tavaratilaan, ja sitten istuin Atomin viereen. Hector hyppäsi pois sylistäni, ja käpertyi omalle penkilleen.
”Minun täytyy välillä mennä katsomaan Aaronin ja Tomin perään, sillä tämä on heidän ensimmäinen kertansa junassa”, Atom kertoi. Hän tarkoitti pikkuveljiään, jotka yleensä joutuivat helposti ongelmiin. Nyökkäsimme Coralin kanssa. Seuraavaksi Atom antoi meille tuliaiset. Minulle hän antoi Lipilinnan lepakoiden hupparin, sillä olin joukkueen suuri fani, ja Coral sai saman joukkueen kellon, sekä paljon herkkuja, sillä hänen sijaisvanhempansa eivät suostuneet ostamaan mitään epäterveellistä.
Katsoin suu auki mustaa hupparia, jossa rinnan kohdalla oli tulenpunainen lepakko ja selässä joukkueen kapteenin nimikirjoitus punaisella.
”Mistä löysit tälläisen? Näitä ei kirjaimellisesti saa mistään”, henkäisin ja nostin katseeni Atomiin.
”Isäni tuntee erään miehen, joka sai hankittua tuollaisen”, Atom vastasi ja kohautti olkiaan.
”Se maksoi varmasti omaisuuden!” ihmettelin.
”Ei hätää, se maksoi vain 150 kaljuunaa, joka on pieni hinta siitä, että olen saanut teidät ystävikseni”, Atom vastasi. En tiennyt kuinka kiittää tarpeeksi, joten halasin Atomia, ja katsoin häntä silmät säihkyen.
”Niin, ja ostin itsellenikin jotain, katsokaa!” Atom kertoi, ja kaivoi tavaratilasta upouuden tulisalaman. Luuta oli uusin ja tehokkain malli huispauskaupoissa, ja vain harvalla oli sellainen. Ihastelimme yhdessä luutaa, ja kuvittelimme kuinka hienoa tuollaisella olisi lentää maailman ääriin.

Atom lähti muutaman tunnin kuluttua taas katsomaan pikkuveljiään, ja minä sekä Coral jäimme kahdestaan. Tulisalama lepäsi penkkiä vasten.
”Olemme varmasti pian Tylypahkassa, joten meidän kannattaa vaihtaa kaavut päällemme”, Coral ehdotti. Nyökkäsin hänelle, ja otin Atomilta saadun hupparin pois päältäni. Sitten otimme matkalaukkumme, ja vaihdoimme koulukaavut yllemme.
Junan käytävässä kuului kärryjen vikinää, ja arvasimme siitä, että vanha rouva, joka joka vuosi työnsi herkkukärryä Tylypahkan junassa, oli tulossa. Tuota pikaa rouva avasi vaunumme oven, ja kysyi tahtoisimmeko ostaa mitään.
”Ottaisin yhden suklaasammakon ja jokamaun rakeita paketin”, Coral sanoi, ja minä pyysin hänen jälkeen itselleni muutaman suklaasammakon.
”Tiedätkö, en sen kummemmin edes pidä suklaasammakoista, mutta keräilen niitä kortteja, joita paketissa tulee”, Coral selitti avatessaan pakettia, kun rouva oli jatkanut eteenpäin.
”Minä rakastan suklaasammakoita!” sanoin, ja Coral alkoi ojentamaan minulle sammakkoaan.
Kun hän nosti suklaasammakon pois kortin päältä, kortti lähti auki olevaa ikkunaa kohti tuulen takia.
”Ei, en saa menettää tuota!” Coral sanoi ja avasi ikkunan kokonaan, jotta ylettyisi korttiin.
”Coral, tiput kohta!” huudahdin, mutta liian myöhään, sillä tyttö tipahti junan ikkunasta ulos, ja maa oli monenkymmenen jalan päässä.
Päähäni tuli vain yksi ajatus, en voi jättää ystävää pulaan, ennen kun nappasin Atomin upouuden tulisalaman käteeni ja hyppäsin parhaan ystäväni perään.

Vastaus:

Jäipäs tarina hurjaan kohtaan, melkein sydän hypähti kun luin että Coral putosi! Upeaa, miten Atomin ostama Tulisalama päätyi avuksi hädässä: ajattelinkin, että mahtaako luudalla olla vielä jotakin merkitystä, kun erikseen mainittiin sen lepäävän vaunun penkillä. Mahtava vaivihkainen vihje tulevasta käänteestä, tästä hyvästä Vihjailija-merkki! Alkutarina jatkoi hyvin viime tarinan tapahtumista kun kerroit tytöille koituneista hankaluuksista - vaikka Derek sitten jo heltyikin heille taas. Ei mikään ihme, että Michaela on onnellinen päästessään Tylypahkaan pois heidän ulottuviltaan, ja olikin mukava lukea hänen innostuneesta odotuksestaan automatkalla. Miksiköhän John ei vielä ollut yhtä innostunut, kun pääsi kotoa ja huoneestaan takaisin kouluun? Hyvästit äidin kanssa saivat hiukan hymyä huuleen, kohtauksessa oli jotain tuttua. Tarinassa oli muutenkin mukavia yksityiskohtia, kuten matkalaukun päälle käpertyvä Hector-kissa ja Atomin suorastaan ylelliset lahjat! Myös Coraliin ja Atomiin oli mukava tutustua vähän läheisemmin. Juna-aseman nimi kannattaa korjata, jos se vielä joskus tulee mainittua: oikea kirjoitustapa on siis King's Cross. Nyt jännittää, miten tytöt selviävät pudotuksesta ja mitä siitä seuraa!

Saat 5 kaljuunaa, 17 tuparia sekä Vihjailija-merkin!
Aurelia » 30.10

Nimi: Kristian Wheeler, Korpinkynsi

23.10.2018 12:53
luku 39

~Kompaporras~

Loman puoliväli ylittyi ihan huomaamatta, samoin huojuvan läksypinonikin. Sen lisäksi siitä illasta asti, kun Sylvester pyysi apua läksyissä, hän on ollut kuin toinen poika. Tai oikeastaan hän oli se sama, joka hän oli ollut ennen Tylypahkaan astumista ja Luihuisen vihreään pukeutumista. Siltikään hänen outoon käytökseensä ei löytynyt selitystä. Oli kuin pikkuveljeni olisi aina välillä muuttunut ihan toiseksi ihmiseksi.

Oli torstai-ilta ja istuin jälleen pienentämässä läksyvuortani kirjastossa. Enkä ollut ainoa, sillä muitakin oppilaita näkyi hyllyjen välissä päät kumarassa sulkakynät sauhuten. Ihmismäärästä huolimatta kirjasto oli yllättävän hiljainen, jos rapinaa ja supinaa ei laskettu. Olisin itse odottanut suurempaa melskettä, mutta ehkä matami Prilli oli tarkempi siitä, että kirjastossa säilyi järjestys. Oli miten oli, rauha tuntui lähes harmoniselta, ja kerrankin keskittymistäni ei häirinnyt mikään tai kukaan, eikä hiljaisuuskaan tuntunut niin painost-

“Kristian!” kajahti tuttu ääni ilmoille ja se sai minut säpsähtämään niin, että sulkakynäni lipesi pergamentilla sutaten tekstiä. Nostin pääni ja vilkuilin ympärilleni, ja muutama paheksuva katse luotiin minun suuntaani. Joku pamautti raskaalta vaikuttavan kirjan viereeni voimalla ja veti tuolin pois pöydän alta saaden aikaan äänen, joka nosti ihoni kananlihalle. Siniset silmät välkkyivät vasemmalla puolellani, ja innostus hohkasi pojasta, joka istui viereeni. Olivierin mustat kiharat roikkuivat kurittomasti hänen kasvojensa molemmin puolin. Hän näytti niin erilaiselta, paljon epäsiistimmältä, jos vertasi pojan normaalisti niin huoliteltuun ulkomuotoon.
“Herranjumala, Olivier! Ole vähän hiljempaa!” sihahdin hänelle, mutten voinut hymylle mitään.
“Sori”, Olivier vastasi hieman huohottaen ja hymyili minulle nopeasti. “Katso mitä mä löysin.” Hän avasi paksun, mustakantisen kirjan ja iski sormensa eräälle sen sivuista.
“Katso mitä?” kuiskasin yrittäen samalla nähdä, mitä Olivier oikein osoitti. Laskin sulkakynäni pöydälle ja nojauduin hieman lähemmäs. “Mikä kirja tämä edes on?”
“Tässä on koottuja juttuja Profeetoista ainakin kolmenkymmenen vuoden ajalta”, Olivier supisi ja tökki jälleen kirjan sivua. “Luin tätä ihan muuten vain, ja sitten mä törmäsin tähän.”
“Niin mihin?” En vieläkään oikein ymmärtänyt, mitä Olivier haki.
“Tää juttu on vuodelta 2005.”
“Mitä siinä sitten sanotaan?”
“Jästilähiöön hyökätty - aurorit partioivat Lontoossa”, Olivier luki aloittaen otsikosta. Silmäni liukuivat pitkin artikkelia hänen äänensä tahdissa.
“Viime yönä, 23. elokuuta 2005, suuri velhojoukko iski jästilähiöön lähellä Lontoon keskustaa. Yhtäkään kuolonuhria ei ole, mutta loukkaantuneita jästejä on viisi ja unhoitutettuja lähemmäs kolmeakymmentä”, Olivier luki hiljaa. “Aluella tiettävästi asuu tämän vuosisadan pelätyimmän pimeyden velhon, Phoboksen, entinen kannattaja Wilma Wheeler, 24, miehensä, jästisyntyisen Gerard Riverin - myös 24 - ja vastasyntyneen poikansa kanssa.” Yhtäkkiä poika lopetti ja katsoi minua kuin tutkivasti. Hän näytti punnitsevan, pitäsikö hänen jatkaa vai lopettaa lukeminen, mutta viitoin häntä jatkamaan. Ja poika jatkoi.
“Taikaministeriön auroriviraston johtaja ei kuitenkaan usko, että Wheelerillä olisi mitään tekemistä tapauksen kanssa. Hän kuitenkin painottaa, ettei mitään mahdollisuuksia pidä sulkea vielä tässä vaiheessa pois laskuista. Taikalainvartijaosaston apulaispäällikkö, Agnus Flint, 30, puolestaan ehdotti taikalainvartijaosastolla työskentelevän Wheelerin hyllyttämistä väliaikaisesti. Taikaministeri Ferdinand Miller, 56, ei kuitenkaan ottanut ehdotusta kuuleviin korviinsa, sillä myös Flintillä on taustaa Phoboksen kannattajistossa.”
“Miksi sinä lopetit?”
“T-tästä puuttuu sivu? Se oli tässä vielä eilen, kun mä löysin tämän, mutta nyt? Nyt se on kadoksissa!” Olivier sanoi kummastuneena.
“Oletko sä ihan varma? Jos sä et vaan huomannut, että se puuttuu?” vastasin kulmiani kohottaen, mutta Olivier ravisteli päätään.
“Ei, mä olen ihan vuoren varma”, hän supisi terävästi. “Joku vei sen, muuta mahdollisuutta ei voi olla!”
“Mitä siinä toisella sivulla edes oli?” kysyin laskiessani käteni Olivierin kämmenselän päälle rauhoittaakseni poikaa, joka näytti perin pohjin pettyneeltä.
“Vastauksia! Niitä siinä oli! Siinä kerrottiin mun ja sun perheid-”
“Olivier ole hiljaa!” suhahdin, kun huomasin kiukkuisen näköisen matami Prillin lähestyvän meitä. Kun nainen pääsi kohdallemme, Olivier pamautti kirjansa kiinni ja nousi ylös.
“Joo joo, me olimme jo lähdössä”, hän tokaisi yksitoikkoisesti niin, ettei minulle jäänyt muuta mahdollisuutta kuin kerätä omat tavarani ja lähteä seuraamaan Olivieria, joka jo harppoi pitkin askelin ulos kirjastosta.

Jouduin lähes hölkkäämään pysyäkseni Olivierin perässä, sillä hänen askelensa olivat monta kertaa omiani pidemmät, mutta poika ei näyttänyt merkkiäkään hidastamisesta.
“Odota nyt vähän”, puuskahdin raskaasti hengittäen, kun pysähdyin vetämään henkeä käsi pistävää kylkeäni painaen. Luihuispoika pysähtyi päästyään portaille ja kääntyi ympäri katsomaan minua. Seisoin muutaman askelman hänen alapuolellaan, joten jouduin katsomaan tavallistakin enemmän ylöspäin nähdäkseni hänen kasvonsa.
“Se sivu olisi oikeasti ollut todella tärkeä. Sun olis pitänyt saada lukea se.”
“Ehkä se alkuperäinen Profeetta vielä löytyy jostain”, vastasin ja katsoin Olivieria. Hän kurtisti kulmiaan pettyneen näköisenä ja istahti rappusille. Tai ainakin hän yritti, sillä poikaparka unohti kyseisen rappusen olevan kompaporras, ja huudahtaen Olivier tipahti alaspäin jääden portaaseen jumiin hyvin kivuliaan näköisesti takamuksestaan. Olivierin säikähtänyt ilme oli niin koominen ja tilanne täysin järjenvastainen, etten pystynyt pidättelemään nauruani. Muutama seinillä roikkuva muotokuvakin purskahti nauramaan. Olivieria tilanne ei kuitenkaan naurattanut, ja pojan poskille kohosi punaiset pilkut joko kiukun tai häpeän seurauksena. Ojensin pojalle käteni, mutta vaikka kuinka kiskoin, en saanut Olivieria kompaportaasta irti.
“Voi Merlinin kyrp-” Olivier manasi yrittäen rimpuilla irti ansastaan, mutta turhaan. Ja turhaan minä yritin häntä irti repiä, sillä yksin voimani eivät siihen riittäneet. Minun onnekseni - ja Olivierin epäonneksi - Sylvester sattui juuri silloin paikalle. Hän katsoi portaiden yläpäästä hetken yritystäni vapauttaa Olivier, kunnes poika harppoi portaat kaksi kerrallaan meidän kohdallemme.
“Ette te apua tarvitse?” Hän kysyi hieman huvittunut häivähdys äänessään.
“No tämähän on perin loistavaa”, Olivier mutisi samalla, kun hänen poskensa värjäytyivät aina vain punaisemmiksi.
“No jos sä vain viitsisit vähän… Jeesiä”, sanoin nauraen ja katsoin Sylvesteriä, joka tarttui Olivieria kainaloiden alta.
“Kokeile nostaa jaloista, Kris.” Ja minä kokeilin, mutta Olivier sen kuin vain pysyi kiinni kompaportaassa. Loimme veljeni kanssa toisiimme pitkän katseen, kunnes virnistimme molemmat leveästi.
“Tässä ei ole mitään hauskaa”, Olivier ärisi yrittäessään kammeta itseään irti. Vakavoiduin.
“Ei missään tapauksessa. Yritetään vielä”, sanoin iskien Sylvesterille silmää. Tällä kertaa otimme molemmat kiharatukkaista poikaa kainaloiden alta, ja hetken kiskottuamme Olivier irtosi kuin irtosikin kompaportaasta. Löimme Sylvesterin kanssa ylävitoset nopeasti, kunnes Sylvester, ilmeisesti Olivierin virheestä opittuaan, loikkasi kompaportaan yli ja lähti kävelemään alakertaan. Olivier hieroi selkäänsä edelleen harmistuneen näköisenä, mutta päätin hoitaa ensin yhden asian loppuun. Sylvester oli jo lähes portaiden alapäässä, kunnes pysäytin hänet.
“Sylvester, odota”, sanoin ja poika kääntyi ympäri katsomaan minua kulmat kohotettuina otsatukan alle.
“Mitä?”
“Mä kuulin yks ilta kun sä puhuit yhden rohkelikon kanssa”, aloitin varovasti samalla tutkaillen pikkuveljeni reaktioita. Sylvesterin kasvoilla käväisi kylmä ilme, mutta se pyyhkiytyi niiltä pois sinä silmänräpäyksenä, kun hän pyyhkäisi otsatukkansa pois silmiltään. Yllätyksekseni hän hymyili.
“Ai se. Ei se mitään ollut, pelkkä käytännön pila vaan”, hän sanoi olkiaan kohauttaen, mutta jokin hänen kepeässä äänensävyssään sai minut epäluuloiseksi. Hän ei kuulostanut vakuuttavalta.
“Okei?” sanoin venyttäen sanan jokaista kirjainta epäuskoisesti samalla nyökäten hitaasti. Sylvester vain heilautti kättään ja hän lähti kävelemään pois. Epäluulo edelleen päässäni koputtaen, käännyn ympäri takaisin Olivierin suuntaan, joka oli ristinyt kätensä rinnalleen.
“Ei kai suhun sattunut ihan kauheasti?” kysyin pojalta.
“Ylpeys tässä isomman kolauksen taisi ottaa”, hän vastasi olkiaan kohauttaen. “Mun pitää mennä etsimään sitä sivua. Öitä Kristian.” Olivier halasi minua nopeasti yhdellä käsivarrella, kunnes poika kiirehti portaat alas ja juoksi Sylvesterin perään, ilmeisesti kohti Luihuisen oleskeluhuonetta, missä ikinä se sitten liekin.

Vastaus:

Oli hienoa saada vihdoin suora varmistus sille, mitä aiemminkin tarinoissasi on vihjattu: että Phobos on ollut voimakas velho ja Kristianin vanhemmat ovat olleet tämän kannattajia! Tietenkään lehdessä julkaistut uutiset eivät välttämättä aina ole täysin objektiivisia, mutta tässä kohtaa ei ainakaan näyttäisi olevan vielä epäilyille aihetta. Artikkeli oli muutenkin asiallisesti kirjoitettu. Kohta kirjastossa oli koukuttavaa luettavaa, kun tuntui saavan vastauksia mietityttäneisiin kysymyksiin, ainoastaan siitä olisi ollut kiva kuulla vielä tarkemmin, mitä Kristianin päässä liikkui hänen kuullessaan vanhempiensa olleen "pelätyn pimeyden velhon" kannattajia. Mielestäni on toisaalta saattanut lipsahtaa, jos Kristian on jo aiemmin käsitellyt asiaa. Kompaportaaseen juuttuminen oli yllättävä käänne tapahtumille, mutta toimi hyvin tuomaan Sylvesterin arvoituksen vielä osaksi tarinaa. Olisin odottanut, että Kristian pitäisi vielä jonkin aikaa salaisuutena kuulemansa keskustelun ja se tulisi hienovaraisemmin osaksi kaksikon dynamiikkaa, mutta suoraan kysyminen oli Kristianin luonteelle omaista ja lisäksi Sylvesterin selkeä valehtelu tai vastauksen välttely teki tilanteesta vielä monimutkaisemman! Nyt ainakin on selvää, että keskustelulla on jokin tärkeä arvo juonessa, eli ratkaisu toimi erinomaisesti! Loppumainintana voisin vielä sanoa, että pidin Olivierista tässä tarinassa jotenkin tosi paljon: hänen tavallista huolimattomampi ulkonäkönsä oli persoonallinen yksityiskohta ja puhutun lisäksi toi esiin sen, että hänellä oli päämäärä lehtijutun kanssa! Odotan yhä malttamattomampana jatkoa!

Saat 8 kaljuunaa, 20 tuparia ja annetaanpa kompaportaasta vielä Kelmien kartoittaja -merkki!
Aurelia » 30.10.

Nimi: Lou Humphrey, Luihuinen

12.10.2018 15:10
// Meinasi tulla kiire, mutta onneksi sain puserrettua ulos. Oli hieman etsimistä siinä, kuinka kirjoittaisin, mutta onneksi nyt lopulta löysin helpon ja mukavan tavan :D Saa nähdä paljonko muuttuu vielä, lähinnä Loulla kirjoittelemisen kokeilemista nämä ensimmäiset tarinat :'3//

Luku 1 ~ Pöllö nimeltä Paahtis

”Lou, sinäkin sait varmasti jo kirjeen! Etkö saanutkin?”
”Mmh...”
”Häh? En ymmärrä sinua kun mumiset.”
”Joo.”
Lou siirteli edessään kylmenevää puuroa lautasellaan puolelta toiselle, yrittäen lusikasta vapaalla kädellään peitellä suustaan karkaavaa haukotusta. Poikaa väsytti enemmän kuin yhtenäkään aikaisempana aamuna koko kesän aikana, mutta toisaalta hän oli myös aikaisemmin kuin kertaakaan kyseisen ajanjakson aikana hereillä. Ja syy sille oli aikaisemmin hänen ikkunaansa koputtanut pöllö, joka oli vaatinut sisäänpääsyä välittömästi juuri tämän yksitoistavuotiaan pojan ikkunasta. Toisaalta, jos hän olisi mennyt aikaisemmin nukkumaan, ei väsymys olisi tällä hetkellä niin valtava, sen Lou tiedosti itsekin. Mutta mistä hän olisi voinut tietää, että joku yli-innokas pöllö haluaisi hänen huoneeseensa juuri sellaisena aamuna, kun hän voisi mielellään nukkua yli puolenpäivän.
”Milloin sinä oikein heräsit?” Darius näköjään huomasi Loun väsymyksen, mutta mikäli pojista pitempi olisi nähnyt itsensä peilistä aikaisemmin, hän ei osaisi edes ihmetellä ystävänsä huomiota. Tummat silmänaluset ja pahasti vielä sotkuinen hiuspehko antaisivat vihiä unettomuudesta ilman tahatonta nuokkumistakin.
”Vartti sitten kai”, Lou mumisi vastaukseksi ja yritti saada itsensä virkeäksi puhumalla hieman lisää ja vähän selkeämmin, ”luin sitä kirjaa olennoista, jonka tätini antoi syntymäpäivänäni. Se on tosi mielenkiintoinen, vaikka välillä hieman vaikealukuinen. Mutta kun tottuu Caitlínin omiin lisäyksiin ja hieman omituisiin sanojen kirjoitusmuotoihin, sen parissa kuluu helposti useampikin tunti.”
”Niinpä tietenkin”, Leona tuhahti hyväntahtoisesti, mutta kuitenkin ääni sen verran kireänä, että siitä huomasi kirkkaasti aiheen mielekkyys, tai ehkä ennemminkin sen puute, tytön mielestä.
”Olentojen salat on hyvä kirja”, Darius puolusti Louta, ”mitä minä sitä olen silmäillyt, se on paljon neutraalimpi kuin uudemmat kirjat. Ehkä sen takia sitä onkin aika vaikea löytää näinä päivinä. Sitä paitsi tätisi lisäykset ovat käsialan kiemuraisuudesta huolimatta hyviä ja asiantuntevia huomioita.”
”Tiedän, ei hän turhaan kiertele maailmaa”, Lou hymyili, ja yritti syödä aamupalansa loppuun välittämättä ystäviensä välisestä kamppailusta jossa taisteltiin siitä, kumpi saisi osuttua kovempaa toista kylkeen kyynärpäällä. Ei poikaa erityisemmin kaksosten ähinä ja jatkuva kilpaileminen innostanut, mutta hän oli tottunut siihen vuosien saatossa, ja tiesi varmasti, että huolestuisi enemmän jos Darius ja Leona joskus lopettaisivat kokonaan toistensa kurkkuihin syöksymisen ollessaan erimielisiä. Ja sitä he todella olivat, toisinaan Lou pohti, oliko kaksikko mistään samaa mieltä.
”Miksi te muuten tulitte näin aikaisin, eihän kello ole kuin vasta puoli kymmenen?” poika kysyi lopulta saatuaan aamiaisensa viimeisteltyä ja ehdittyään hieman tarkkailemaan ympäristöään.
”Ah, niin joo. Isä lupasi, että veisi meidät tänään jo Viistokujalle”, Leona hihkaisi silmät innosta loistaen, ”ja minä ajattelin, että olisi kiva jos tulisit mukaan.”
”Et vain jaksa kuunnella isän liiankin innostunutta touhotusta ja hössötystä koko päivää”, Darius pyrki ripeästi sanomaan, ja sisko näytti hänelle tästä hyvästä kieltä, ”ei sillä, en minäkään häntä koko päivää kestäisi. Olisi oikeasti tosi mukavaa jos tulisit mukaan, silloin hänkin saisi melkein luvan kanssa jäädä suuren suunsa kanssa kiinni johonkin. Hän ja äiti luottavat sinuun enemmän kuin minuun ja Leonaan yhteensä."
”Ja se on hieman epäoikeudenmukaista”, Leona puhahti ennen kuin Lou ehti edes aukoa suutaan, ”kyllä hänen pitäisi tietää sinun olevan mukanamme juonimassa kaikkea omasta tahdostasi.”
”Voisi kyllä olla mukavaa päästä täältä välillä jonnekin. Ja kyllä teidän äitinne minuakin epäilee aina välillä. Täytyy vain olla jäämättä kiinni ja osata toimita harkiten”, Lou hymyili kaksosille mahdollisimman viattomasti, ”sitä paitsi, se en ole minä joka teidän keittiössänne yrittää pohtia uusia ideoita aikuisten läsnä ollessa.”
Jälkimmäisen kommentin hän suuntasi lähinnä vähintään yhtä viattomasti hymyilevälle Leonalle, joka heilautti vaaleanruskeita hiuksiaan pois silmiltään.
”No, ei se minun vikani ole, jos äiti ja isä vain sattuvat olemaan lähettyvillä aina, kun minulle tulee hyviä ideoita.”
”Jos sinun mielestäsi isän sukkien piilottaminen rouva Claren kotioven lähettyville on hyvä idea, niin Vinny on ankeuttaja”, Darius naurahti ja vilkaisi Humphreyn kotitonttua, joka oli tullut järjestelemään pientä kirjahyllyä salin toisessa päässä.
”Vinny, ilmoittaisitko äidille, että menen Leonan ja Dariuksen ja herra Parisin kanssa Viistokujalle”, Lou pyysi ja yritti jälleen olla kiinnittämättä huomiotaan kaksosiin, jotka alkoivat kiistellä Leonan ideoiden laadusta.
”Tietenkin mestari, Vinny ilmoittaa rouvalle heti”, tummasilmäinen kotitonttu nyökkäsi, napsautti sormiaan ja katosi taas lasten näkyvistä.
”Ne puhuvat hassusti”, Leona mumisi heti Vinnyn kadottua, ja Lou oletti tytön hävinneen sanakiistansa leveästi hymyilevälle Dariukselle, ”kotitontut siis. Miksi ne tekevät niin?”
”En minä tiedä”, Darius kohautti olkiaan ja Loukin pudisteli päätään, ”ehkä ne eivät koe olevansa niin suuressa arvossa tai ajattelevat, ettei niiden omilla ajatuksilla ole niinkään väliä. Mutta ehkä ne ihmettelevät sitä, kun me puhumme eri tavalla kuin ne.”
”Tuskin”, Lou mietiskeli, ”ja jos ihmettelevätkin, niin en usko heidän koskaan tuovan ajatuksiaan esille. Ehkä Caitlín tosin tietää, voisin kysyä häneltä seuraavan kerran kun näemme...”
”Eikä, olen kuunnellut jo tarpeeksi puhetta tädistäsi ja olennoista, en halua enää yhtä sivulausettakaan kumpaankaan suuntaan!” Leona parahti ja sai pojat virnistämään, ”sitten kun Vinny tulee takaisin, sinä keräät tavarasi ja tulet meidän mukaamme.”
”Hyvä on, hyvä on. Ei enää sanaakaan olennoista tai Caitlínista”, Lou sanoi, yrittäen pidätellä nauruaan, ”mutta jos minä kuulen vielä jotain valittamista puheenaiheistamme Dariuksen kanssa joudut kuuntelemaan Tylypahkan pikajunassa koko matkan sitä, kun luemme Olentojen saloja sinulle ääneen. Sitä paitsi, se olit sinä joka toit kotitontut juuri esille.”

Herra Paris oli lyhyt, mutta erittäin äänekäs ja iloinen velho, jonka olisi voinut Viistokujalla olevan yksi lapsista, jos hänellä ei olisi ollut ruskeaa risupartaansa ja muutamia ryppyjä silmiensä ympärillä. Lou, Darius ja Leona seurasivat kuuliaisesti perässä, kun aikuinen kertoi todella pirteästi muistojaan lapsuudesta kyseiseltä kauppakujalta. Ei Louta erityisemmin miehen muistelot kiinnostaneet, sillä ne kulkivat kaikki aika samaa kaavaa, mutta vaaleahiuksinen poika kuitenkin pyrki nyökkäilemään ja näyttelemään edes vähän kiinnostunutta. Darius ja Leona eivät yrittäneet edes näytellä kuuntelevansa, vaan keskustelivat keskenään luudanvarsista. He olivat kuunnelleet puheita jo pitkän aikaa, ja heillä oli kattilat ja koulukirjatkin jo ostettuina, mutta
”Rick! Oletko se sinä, vanha kuoma?”
”Alan! Siitä on aikaa!”
Lasten pelastukseksi paikalle ilmestyi pidempi, tumma mies, jonka takana seisoi varmasti heitä nuorempi poika, joka tuijotti uusia ihmisiä jähmettyneenä ja hieman peloissaan. Hän oli tarrautunut niin tiukasti Alanin kaavun hihaan, että jos mies olisi päättänyt liikuttaa kättään mihinkään suuntaan, siitä olisi voinut repeytyä pala.
”Ovatko nämä lapsiasi?” Alan kysyi ja siirsi katseensa herra Parisin vasemmalle puolelle, jossa Leona, Darius ja Leona seisoskelivat ja supisivat toisilleen suunnitellen pakosuunnitelmaa tilanteesta.
”Vain Leona ja Darius”, herra Paris hymyili ja kaksoset heilauttivat käsiään, ”Lou on heidän ystävänsä ja suostui tulemaan mukaamme tänään.”
”Hyvää päivää herra...” Lou aloitti, mutta tajuttuaan, ettei tiennyt herra Parisin ystävän nimeä, hän keskeytti sanomisensa nopeammin kuin oli aikeissa. Tumma mies kuitenkin hymyili heille ystävällisesti ja esittäytyi:
”Olen Alan Howard, mukava tavata. Tässä on Jacob, tulimme ostoksille Nealin ja Charlotten kanssa, mutta he ehtivät jo karata silmistäni. Ei heille mitään tapahdu, Charlotte on ollut täällä jo kolmesti ostoksilla ja Neal on nokkela ja ollut aikaisemmin mukana ihan niin kuin Jacobkin.”
Lou huomasi herra Parisin olevan aikeissa jatkaa keskustelua, ja poika avasi suunsa ennen kuin oli täysin varma siitä, mitä sanoisi:
”Herra Paris, voisimmeko me käydä katselemassa kauppoja? Te voitte jäädä Howardien kanssa keskustelemaan, ja me löydämme tiemme luoksesi kun olemme valmiita. Meillä on vielä hyvin aikaa ennen kuin minua viimeistään aletaan kaipaamaan kotona, ja täällä on niin paljon kaikkea mielenkiintoista ja uutta mitä kotipuolessa ei ole.”
Tämän lisäksi Lou väläytti vielä viattoman hymyn kaksosten isälle, joka hymyili pian takaisin ja nyökkäsi:
”Tietenkin, tulkaa Ollivandersin eteen kun olette valmiita. Haluan nähdä kun valitsette sauvanne.”
Lou, Darius ja Leona eivät sen pidemmäksi aikaa jääneet seisoskelemaan keskelle Viistokujaa, vaan pinkaisivat nopeasti lähimpään kauppaan.
”Lou, tuo ei kuulunut suunnitelmaamme”, Darius muistutti katsoen ystäväänsä kulmat kurtussa.
”Minusta se oli nerokasta!” Leona virnisti leveästi ja mulkaisi veljeään, ”minun on myönnettävä, että se oli paljon parempi tapa kuin vaivihkaa katoaminen mitä suunnittelimme. Vaikken vieläkään ymmärrä, miksi kutsut isää ’Herra Paris’iksi. Olet tuntenut meidät jo neljä vuotta.”
”Jos en olisi sanonut mitään, seisoisimme vieläkin tuolla ja kuuntelisimme heidän keskusteluaan siitä, kuinka he joskus tapasivat jälki-istunnossa”, Lou hymähti vaisusti, ”ja vaikka kuinka paljon pidänkin isästänne, edes minä en valitettavasti pysty kuuntelemaan tuota yhtään enempää. Ja aikuiset pitävät siitä kun heille puhuu tuolla tavalla. He kokevat olevansa kunnioitettuja ja paremmassa asemassa kuin välttämättä ovat.”
”No, se voi olla”, Darius nyökkäsi ja aikoi vielä sanoa jotain, mutta hätkähti taaksepäin ja katsoi silmät suurina Loun taakse, osoittaen sinne sormellaan. Lou ei kuitenkaan ehtinyt tehdä mitään, kun tunsi jonkin tarttuvan hänen hiuksistaan ja... huhuilevan.
”Kannattaisiko harjata hiuksia enemmän”, Leona hihitti ja katseli kiinnostuneena pöllöä, joka oli hänen ystävänsä päähän laskeutunut, ”se luulee hiuksiasi pesäksi.”
Louta ei ensin paljoa naurattanut, mutta säikähdyksestä toivuttuaan hänenkin huulilleen kohosi vähäinen hymy. Mikäli poika olisi voinut nähdä päänsä yläpuolelle, hän olisi nähnyt kauniin tornipöllön, joka suki vaaleita sulkiaan ja tarttui kynsillään paremmin hiuksista kiinni, kun Lou hieman liikautti päätään.
”Voisitteko hieman auttaa minua?” poika kysyi lopulta, ja Leona tuli hyväntuulisena hänen luokseen ja tarttui pöllön jaloista kiinni. Darius jäi kuitenkin siskonsa taakse ja pudisteli päätään hermostuneena.
”Minä en pidä pöllöistä”, hän paljasti ja vilkaisi kauhuissaan, kun Leona yritti työntää pöllöä hänen naamaansa. Pöllö ei kuitenkaan pitänyt moisesta kohtelusta, vaan yritti näykkäistä tytön sormesta kevyesti. Pöllö kuitenkin epäonnistui siinä, ja koki Loun käden paremmaksi paikaksi.
”Se näyttää pitävän sinusta”, Leona hihkaisi ja yritti silittää pöllön sulkia, mutta pöllö yritti taas nokkaista, ”aika vihainen se kuitenkin on.”
”Eikä ole”, Lou puolusti vaaleaa pöllöä välittömästi, ”se ei vain pitänyt siitä kuinka pitelit sitä”, hän kertoi ja katsoi pöllöä mietiskelevästi. Pöllö voisi olla kiva lemmikki, ja sen avulla hän voisi lähettää Caitlínille viestejä kesken kouluvuodenkin. Yleensä hänen tätinsä varsin harvoin lähettämät pöllöt eivät jääneet odottamaan sitä, että Lou voisi kirjoittaa hänelle vastauksen, jonka vuoksi poika koki kirjeenvaihdon hieman yksipuoliseksi. Sen takia hän yleensä merkitsikin ylös kirjaansa, mitä ajtteli lukiessaan tätinsä kirjeitä, ja seuraavalla kerralla tavatessaan hän saattoi kertoa sen kaiken kasvotusten tädilleen. Caitlín aina kuunteli hymyillen ja kertoi yksityiskohtia tapahtumista, joista oli kertonut jos vain muisti, ja vastasi avoimesti sisarenpoikansa kysymyksiin.
”Minä ostan sen”, Lou totesi ja jätti taas kinastelevat kaksoset hetkeksi omaan rauhaansa ja meni vanhan naisen luokse, joka selasi papereita tiskin takana.
”Lensikö se sinunkin päähäsi?” nainen huokaisi raskaasti ja vilkaisi pöllöä, joka huhuili tyytyväisen näköisenä Loun kädellä.
”Tekeekö se sitä usein?” Lou kysyi yllättyneenä ja sormellaan rapsutti pöllöä nokan alta, ja huomasi sen pitävän siitä.
”Ai tekeekö? Joka päivä viimeisen kolmen viikon aikana! Se säikyttää osan asiakkaista tiehensä, kun he luulevat sen hyökkäävän”, nainen parahti ja poika ymmärsi noidan olevan jo varsin epätoivoisen näköinen.
”Sen ei tarvitse enää, haluaisin ostaa sen”, Lou kertoi ja hymyili kiltisti noidalle, joka nosti päänsä papereista ja katsoi kiharahiuksista poikaa kuin hänen Oisín-setänsä Vinnyn leipomaa suklaakakkua viime huhtikuussa.
”Ihanaa”, nainen hymyili säteilevästi ja ehdotti, että Lou ottaisi pöllölle myös naksupussin. Sen poika myös tekikin, ja maksoi ostoksistaan noidalle, joka näytti todella tyytyväiseltä päästyään tornipöllöstä viimeinkin eroon.
”Sen nimi on selkeästi Paahtis”, Leona totesi ja virnuili Lou ilmeelle, kun poika saapui heidän luoksensa.
”Eikä, minun pöllöstäni ei tule Paahtista”, hän vastusteli ja yritti mulkaista tyttöä ja saada jonkinlaista taustatukea Dariukselta, mutta tämä oli jo lähtenyt liikkeestä ja seisoskeli liikkeen ikkunan takana.
”Onpas, se on kuin lentävä paahtoleipä. Ja näköjään edelleenkin hieman kiukkuinen sellainen”, Leona naurahti ja veti taas sormensa pois pöllön nokan lähettyviltä, ”Darius muuten uhkasi jo lähteä välittömästi Ollivandersille jos et pidä kiirettä.”
Ja niin Lou ja Leona lähtivät pois liikkeestä Dariuksen luokse, yrittäen samalla keksiä nuorimman pöllölle nimeä. Valitettavasti se kuitenkin näytti kiintyneen vahvasti nimeen Paahtis, ja vaikka Lou mitä yritti keksiä, ei pöllö reagoinut muuhun kuin Paahtikseen. Pöllö huhuili todella tyytyväisen näköisenä ja nappasi nokallaan naksun, jonka Lou sille vielä tarjosi.
”Ole sitten Paahtis”, hän mumisi pöllölleen kun he kävelivät Leonan ja Dariuksen kanssa kohti uutta kauppaa, johon Darius halusi välttämättä vilkaista, ”mutta se on sitten oma vikasi jos muut nauravat sinulle.”

Vastaus:

Kokeileminen on ihan ok, ymmärrän täysin että tarina saattaa muuttua matkan varrella paljonkin kun sitä kirjoitetaan! :) Tämä olikin mukava tarina, jossa pääsi hyvin tutustumaan Lou'hun ja hänen ystäviinsä! Tarinassa oli myös jotenkin ihanan kotoisa tunnelma: esimerkiksi pitkän alkukohtauksen aikana ehti hyvin kuvittelemaan tutunomaisen ruokasalin pöydän ääressä istuvan kolmikon, vaikkei ympäristöä erityisesti kuvailtukaan! Kuvailu olikin sopivasti ripoteltu kerrontaan esimerkiksi toimintojen muodossa, jotka toivat mukanaan erilaisia kuvitelmia: kuten aamiaispuuron siirtely ajatuksen ruokapöydästä ja -salista. Asetelma ystävysten välillä oli mielenkiintoinen ja pidinkin kaikista henkilöhahmoista kovasti. Myös ystävien jutustelu oli hauskaa luettavaa ja hyvin kirjoitettua, se toi hyvin esille henkilöiden luonnetta ja historiaa samalla kun edisti tapahtumia! Caitlín-täti ja hänen kirjansa pysyivät hienosti punaisena lankana mukana keskusteluissa, ja muutenkin mukaan oli ripoteltu rutkasti velhomaisia yksityiskohtia ja mainintoja, jotka toivat tarinaan taikaa! Kuten vaikkapa vertaus: "-niin Vinny on ankeuttaja!" Vertauskuvat olivat nekin erinomaisen kekseliäitä, viimeisimpänä mieleen jäi Leonan kommentti "se on kuin lentävä paahtoleipä". Hauska juttu, että Lou ei itse nimennytkään lemmikkiään, ja lopetus oli erinomainen ja sai hymyä huulille! Eniten tässä ehti ihastua Lou'n hahmoon: hänen hienovarainen manipulointinsa ja ulkonainen hurmaavuutensa esimerkiksi kaksosten isälle puhuessa oli persoonallinen ja kiehtova ominaisuus Luihuisen oppilaalla! Linnunpesämäinen hiuspehko oli myös hyvä piirre tuomaan hahmolle luonnetta. Alun kerrontaan olisi ehkä voinut suoremmin ujuttaa lisää joistakin Lou'n arkeen liittyvistä seikoista, kuten ketä hänen perheeseensä kuuluu, ja esitellä Darius ja Leona: siten tapahtumat olisivat saaneet vahvemman perustan, vaikka näinkin kärryille pääsi toki hyvin, ja erityisesti Caitlín nousi esiin tärkeänä osana Lou'n perhettä. Oikeinkirjoituksesta vielä sen verran, että johtolause erotetaan vuorosanoista pilkuilla vain silloin, kun se sijoittuu keskelle lausetta. Tässä tarinassa jokainen johtolauseen jälkeen alkava vuorosana alkaisi siis isolla alkukirjaimella, näin:
"'Vartti sitten kai', Lou mumisi. 'Luin sitä kirjaa olennoista, jonka tätini antoi syntymäpäivänäni.'" Pilkku ja pieni alkukirjain saattaisi sen sijaan tulla vaikkapa tällaiseen kohtaan:
"'Eikä', hän vastusteli, 'minun pöllöstäni ei tule Paahtista.'" Viistokujalla kappale ennen Alanin saapumista oli myös tainnut jäädä kesken, mutta ei se paljoa haitannut.
Tulipas viestistä pitkä, mutta pitkä oli tarinakin! Jään innolla odottamaan paluuta kolmikon pariin! :')

Saat 9 kaljuunaa, 20 tuparia sekä Silmät sivuhenkilöön-, Viistokujan vierailija-, Kielikuvakonkari- sekä Hymyhuulten hilaaja -merkit!
Aurelia » 21.10.

Nimi: Kristian Wheeler, Korpinkynsi

12.10.2018 13:20
//Pahoittelen jo etukäteen, jos Kristianin ääni kuulostaa oudolta, sillä olen työstänyt erästä omaa projektiani, jossa ääni on niin erilainen, että suhteellisen pitkän tauon jälkeen kestää hetki tottua Kristianin paljon rennompaan ääneen :’)

Luku 38

~Pääsiäisen kynnyksellä~
Viimeisenä iltana ennen pääsiäisloman alkua istuin Korpinkynnen oleskeluhuoneessa ja tuijotin takkatulta luonnoskirja sylissäni. Ei minun oikeastaan tehnyt mieli piirtää, en vain jaksanut vielä nousta mennäkseni makuusaleihin. Minua väsytti kyllä kuin vietävää, mutta en tehnyt elettäkä liikkuakseni yhtään mihinkään.
“Mitä sä täällä vielä istuskelet?” kuului ääni takaani ja vilkaisin sohvan selkänojan yli. Wyn seisoi nojaten selkänojaan päällään sama huppari, jonka olin nähnyt useita kertoja Scottilla. Hymähdin surkeasti.
“En jaksa vielä mennä makuusaliin”, vastasin ja kiinnitin huomioni taas luonnokseeni antaen kynän liitää paperilla sen suurempia miettimättä. Wyn kiersi sohvan, haroi vaaleaa tukkaansa silmiltään ja istui viereeni katsoen vaivihkaa, vaikkakin aika selkeästi, piirtelyäni.
“Saanko mä kattoa?” hän kysyi ja nostin katseeni häneen. Hän vastasi katseeseen mitään sanomatta, ja ojensin hänelle luonnoskirjani.
“Se on melko uusi, niin en oo kerennyt sitä vielä hirveästi täyttää. Sain sen joululahjaksi äidiltä”, sanoin ja käänsin katseeni pois Wynistä. Minusta oli aina jotenkin kauhean kiusallista, jos joku pyysi katsoa luonnoskirjaani tai nähdä piirrustuksiani. Vielä kiusallisempaa oli kylläkin, jos joku väen vängällä tahtoi kuulla minun soittavan.
“Nää on tosi hienoja”, poika sanoi ojentaessaan kirjaa takaisin minulle. Suupieleni nykivät.
“Kiitos.” En voinut olla huomaamatta, miten erilainen Wyn oli ilman Scottin läsnäoloa. Hän oli varautuneempi ja hiljaisempi, ja jotenkin ikään kuin jäykkä.
“Sä vaikutat jotenkin… erilaiselta”, töksäytin mitään ajattelematta. Wyn vilkaisi minua ja hymähti.
“Scottin kanssa on helppo olla rohkee, kun se on semmonen luonnonlapsi ja täynnä elämää. Eihän se välitä kenenkään mielipiteistä”, Wyn vastasi. Pysyin hiljaa ja katsoin vähän häkeltyneenä Wyniä, jonka olin jotenkin mieltänyt samanlaiseksi virtapommiksi kuin Scottin, koska kaksikko oli Korpinkynnen oleskeluhuoneen äänekkäimmät ilopillerit.
“Mut ei sekään ole aina sellanen”, Wyn mietti hetken, “ei silloin ku me ollaan kaksistaan.” Nyökkäilin hiljaa sanomatta mitään. Wyn ravisti päätään kuin karkoittaakseen ajatukset päästään.
“Meinaatko sä jäädä koululle lomaksi?” Hän kysyi.
“Joo, kyllä mä vähän meinasin. Voisin keskittyä mun läksypinoon, kerrankin”, vastasin naurahtaen. Wyn nauroi.
“Älä edes muistuta! Mun pitäisi alkaa lukemaan V.I.P:hin”, hän sanoi päätään pudistellen. “Paineet on kovat, mun isosisko sai ainakin kahdeksan V.I.P:tä ja multa odotetaan sitä ihan samaa.”
“Kahdeksan? Onnea siihen sitten”, hymyilin. Poika vastasi hymyyni.
“Kiitos, sitä kyllä tarvitaan.”

Nukuin pitkään seuraavana aamuna, ja heräsin siihen kuinka maaliskuinen aurinko paistoi verhojen raosta suoraan silmiini. Nousin tokkurassa istumaan hiuksiani haroen. Minulla kesti hetken, ennen kuin tajusin missä olin ja paljonko kello oli. Viisarit rannekelloni kellotaulussa osoittivat kymmentä, eikä auttanut muu kuin nousta ylös. Aamiainen oli jo ohi, mutta lounaaseen ei onneksi ollut kauhean pitkä aika - tosin nälkää huutava vatsani taisi olla asiasta toista mieltä. Venyttelin kankeita raajojani ja nousin sängystä. Vedin vain paksun villatakin pyjamani ylle ja sujautin palelevat varpaani tohveleihin, jonka jälkeen lähdin raahautumaan kohti Korpinkynnen oleskeluhuonetta.

Pyöreän, korkean huoneen suurista ikkunoista avautui keväinen näkymä vuorille. Aurinko pilkisteli huippujen takaa iloisesti hymyillen. Rowena Korpinkynnen rintakuvakin näytti hymyilevän, vaikkei tietenkään kivinen patsas voinut hymyillä. Toisaalta tämä oli Tylypahka, kaikki olisi ollut täällä ihan täysin mahdollista. Ehkä joku päivä en enää yllättyisi siitä, kuinka monta kertaa linnassa sai yllättyä, kun portaat veivätkin aivan väärään paikkaan, tai loitsittu haarniska tervehtisi aamulla kävellessään vastaan.

Suuren salin lumottu katto oli pilvetön tuhansien loitsittujen kynttilöiden yllä. Salin täyttävä puheensorina oli hyväntuulista, mutta keskustelujen aiheet kulkivat samojen aiheiden ympärillä; kokeet. Viidesluokkalaisilla kummitteli edessä V.I.P-tutkinto, seitsemäsluokkalaisilla S.U.P.E.R. - kokeet ja loppukokeet olivat kaikkien muiden yhteinen stressin aihe. Muutamilla oppilailla oli kirjat tai muistiinpanot auki lautastensa vieressä, ja osa jopa tuntui mutisevan ulkoa opeteltuja asioita päästään.
“Mä olen kateellinen sulle!” Deageila puuskahti istuessaan viereeni Korpinkynnen tupapöytään. “Kun sulla ei ole kokeita.”
“No ei kokeita, mutta valtava läksypino silti”, vastasin naurahtaen. Deageila vilkaisi minua ja voihkaisi.
“Sekin vielä”, tyttö vaikeroi. “Missä välissä olisi tarkoitus nauttia lomasta?” Minua nauratti, mikä sai Deageilan muksaisemaan minua ikävästi käsivarteen.
“Ei ole hauskaa, Kris!”
“Aih, anteeksi!”, hihitin hieroen kättäni. Ystäväni katsoi minua kummasti ja kurtisti kulmiaan.
“Olet pelottavan hyväntuulinen”, hän sanoi silmiään siristäen. Kohautin harteitani hymyillen ja iskin haarukkani ruokaan.
“No tänään on hyvä päivä”, sanoin ja aloin lappaa ruokaa suuhuni. Deageilakin suli hymyyn ja alkoi nostaa ruokaa omalle lautaselleen.
“No se on hyvä”, Deageila sanoi minua vilkaisten.

Ehkä hieman liian pian päivä taittui iltaan ja hymyilevä aurinko kävi nukkumaan. Siltikin istuin läksypinon takana kirjastossa. Ajattelin, että olisi parempi tehdä kaikki rästiin jääneet tehtävät nyt, sillä siten aikaa voisi jäädä vielä hetken hengähtämiseenkin, ennen kuin tunnit taas alkaisivat. Käytin siis sulkakynäni kärjen mustepullossa ja painoin sen vasten pergamenttia muodonmuutosten oppikirja vieressäni pöydällä avoimena leväten. Huokaisin syvään ja kirjoitin paperille nimeni ja aineen otsikon, mutta sitten kynäni pysähtyi, koska tunsin katseen porautuvan selkääni niskavillojeni noustessa pystyyn. Käännyin ympäri, mutta takanani ei ollut muuta kuin hyllykaupalla kirjoja. Kurtistin kulmiani kääntyessäni takaisin muodonmuutosten aineeni pariin, mutta tällä kertaa kuulin kevyitä askeleita takaani. Ehkä se oli jokin haamu? Paitsi ettei se voinut, aaveet eivät kävelleet. Käännyin jälleen ympäri ja leukani loksahti auki. Sylvester seisoi takanani pidellen Loitsujen käsikirja ykköstä rintaansa vasten ja siniset silmät katsoen suoraan omiini. Hänen liian pitkä otsatukkansa valahti silmille, mutta poika pyyhkäisi sen sivuun.
“Moi”, hän sanoi hiljaisella äänellä. Ravistin päätäni pyyhkiäkseni häkellykseni pois.
“Moi?” vastasin kysyvänä.
“Voitko sä… auttaa mua vähän?” poika kysyi istuessaan alas viereeni. Vilkaisin omaa läksypinoani, mutta sitten kiinnitin huomion pikkuveljeeni.
“Öhh… Joo, tottakai”, vastasin ja hymyilin Sylvesterille, ja oli näkevinäni jonkinlaisen hymynhäivän hänen suupielissään.
“Mikä on ongelmana?” jatkoin ja poika avasi kirjansa koirankorville käännetyn sivun kohdalta.
“No mä en ihan tajua tätä tän loitsun teoriaa”, poika vastasi.

Vastaus:

Alku oli mukavan rentoa ja loppukin jatkoi hyväntuulisella teemalla, mutta jätti silti mietiskelemään: miksi Sylvester yhtäkkiä halusi hieroa sovintoa niin pitkän vihanpidon jälkeen, ja mihin jäivät omituiset salakuunnellut suunnitelmat? Veljesten välien lämpenemisestä oli kyllä mukava lukea ja pieni asia, kuten läksyjen teko yhdessä, oli mieltä lämmittävä tapa yrittää lepyttää välejä. Kaiken kaikkiaan oli kiva, että Kristian sai välillä mukavampia päiviä kaiken jännityksen ja melankolian jälkeen. Keskustelu Wynin kanssa oli mukavaa luettavaa - oli kiva saada tietää lisää hahmosta! Pidin myös siitä, miten keskustelu oli suurimmaksi osaksi leppoisaa jutustelua, mutta saattoi sisältää myös suurempaa tarinallista arvoa: mahtoiko Kristianin seuraava hyvä tuuli juontua vaikkapa siitä, että hän tunsi olevansa myös enemmän sinut itsensä kanssa keskusteltuaan Wynin kanssa? Alkukappaleessa henkilöiden puhe tuntui olevan hiukan puhekielisempää kuin edellisissä tarinoissasi. Se tekee tarinasta rennomman ja yhdistyy mielikuviin teineistä, mutta äärimmillään tuntuu hieman erottuvalta. Itse pidän sulavampana jotain kirjakielen ja puhekielen väliltä, mutta se on tietysti vain mielipidekysymys! Kannattaa myös kiinnittää huomiota siihen, että dialogi on yleensä tiivistetty versio siitä, mitä todellisuuden keskustelu voisi olla: siksi pikkusanoja kuten "aih", "ööh", ja joissain tapauksissa "no", ei yleensä kirjoiteta tekstiin mukaan, vaan merkitään mainitsemalla voihkaisu tai epäröinti. Näin vuoropuhelua on sujuvampi lukea. Pidän aina tarinoista, joiden taustalle sijoittuu ääneenlausumattomia asioita ja tämä herätteli hyvin ajatuksia ja spekulaatioita!

Saat 7 kaljuunaa ja 17 tuparia! Merkkejä pitäisi ilmeisesti keksiä lisää, kun olet niitä jo niin runsaasti kahmaissut etten välttämättä keksi mitä antaa! ;)
Aurelia » 21.10.

Nimi: Wenla Rapidstream, Luihunen

10.10.2018 11:10
Päivän seuraavat oppitunnit, muodonmuutokset ja loitsut, lensivät ohi täysin huomaamattomasti, ja pian olikin jo lounasaika. Wenla, Sanna ja Anna olivat juuri pitämässä meielenkiintoista narksuja käsittelevää keskustelua, kun he astuivat kasvissosekeiton tuoksuiseen suureen saliin. Olimme kaikki iloisia siitä, että Tylypahkaan oli vihdoin saatu kasvisruokaa muutamaksi kerraksi viikossa. Istuimme vasemaalla puolella olevaan pöytään muiden viherkaapuisten nuorten joukkoon. Keitto näytti herkulliselta, ja olimme kaikki jo nälkäisiä. Mutta kohtalo oli päättänyt, että emme pääsisi syömään. Kuulin läheltäni hiljaisen tumpsahduksen. Käännyin ympäri ja näin, että joku oli heittänyt Sannaa leivänkannikalla. Ennen kuin ehdin reagoida mitenkään, oli Sanna jo noussut ylös, vetänyt köynnöksisen taikasauvansa esiin, ja loitsinut soppakulhon lentämään. Koko sali tuijotti meitä.
- Kuka heitti sen? hän tivasi.
Punatykkainen tyttö Korpinkynnen pöydästä nousi seisomaan.
- Minä! Onko sinulla joku ongelma sen kanssa? hän kysyi pilkallisesti. Olimme toki tottuneet tämänkaltaiseen nälvimiseen, Luihusiahan me olimme. Ja vaikka kaikki Luihuset eivät olekaan ilkeitä, kaikki saavat maksaa niiden ilkeiden pöljäilystä. Muut tuvat eivät nimittäin katsoneet naamaa, vaan kaavun väriä kun rupesivat kiusaamaan. Olihan minulla toki ystäviäkin muissa tuvissa, kuten esimerkiksi Mia Korpinkynnestä, mutta sain minä kyllä paljon vihaakin niskaani. Sannalla kiehui kuitenkin yli. Yhdellä ranteen heilautuksella oli punatukka joutunut soppavyöryn alle. Hän kiljaisi niin korkealta, että korviin sattui. Hänen pari ystäväänsä auttoivat häntä siistiytymään, ja yksi nousi seisomaan.
- Mitä te kuolonsyöjät oikein ajattelette?
- Eivät kaikki Luihuset ole kuolonsyöjiä! Sanna huusi. Nousin seisomaan.
- Ovatpas! tyttö huusi takaisin naama punaisena.
Noin sekunnissa vedin lehmuksisen taikasauvani esiin, ja loitsin omenan lentämään häntä päin. Mutta häneen osuikin kolme omenaa. Katsoin Annen ja Sannaan. Molemmilla oli taikasuvat ojossa. Yht' äkkiä tunsin jähmettyväni. Silmäni liikkuivat vielä, ja katsoin opettajienpöydän suuntaan.
- Noniin nuoret! professori Dumbledore sanoi. Hän oli vahvistanut ääntään Melutus-loitsulla.
- Loitsin teidät kaikki viisi paikalleen, ja siinä saattekin pysyä sen aikaa kun kerron teille, mitä teette seuraavaksi. Ensinnäkin 50 pistettä pois Korpinkynneltä ja 25 Luihuselta. Toiseksi, te kolme Luihusta tulette keskustelemaan kanssani toimistooni heti viimeisen tunnin jälkeen. Ja kolmanneksi, te kaksi Korpinkynttä tulette toimistooni nyt heti.
Tunsin kehoni rentoutuvan, ja pystyin taas liikkumaan.
- Voitte mennä! professori Dumbledore totesi. Minulla ei ollut enää ruokahalua, joten kysyin ystäviltäni:
- Voidaanko mennä?
- Joo, Sanna vastasi.
Nousimme ylös ja kävelimme salin ovelle. Heti kun olimme päässeet ulos, Anna kysyi:
- Sanna! Mikä sinuun oikein meni?
- Olen saanut tarpeekseni siitä, että kaikkia Luihusia kiusataan. Ehkä muut tuvat tämän jälkeen tajuavat, että emme ole kaikki ilkeitä.
- Ottaen huomioon, että kumosit juuri kattilallisen kuumaa keittoa yhden Korpinkynnen niskaan, ja kivitimme toisen omenilla, en olisi siitä niin varma, totesin. Ei sillä ettei se olisi ollut niille ihan oikein, mutta en tiedä parantaako se muiden mielikuvaa Luihusista.
- Mmhh, Sanna totesi.
- Anna hali, sanoin.
Sanna halasi minua.
- On siinäkin minulla Luihusia, Anna totesi nauraen.
Päästin Sannasta irti, ja totesin:
- Ja sitten Liemien tuplatunnille! Jos emme joudu hakatuiksi muiden Luihusten toimesta, professori Kalkaroksen toimesta viimeistään.
Seuraavat kaksi tuntia olivat siedettäviä. Noin puolet Luihusista vihasivat heitä, ja toiset puolet olivat iloisia siitä, että he olivat joko pitäneet Luihusen kunniaa yllä tai kertoneet muille, että kaikki Luihuset eivät ole ilkeitä. Professori Kalkaros oli heille normaaliakin ilkeämpi menetettyjen tupapisteiden takia. Huhu siitä, että Severus Kalkaros muka suosisi oman tupansa oppilaita, koski vain muutamia Luihusia. Professori Hagridin taikaeläinten hoitotunti oli helpotus, vaikka pääsimmekin vain hoitamaan fletkumatoja. Se oli oivaa keskusteluaikaa. Viimein tunnit olivat loppuneet, ja suuntasimme kulkumme professori Dumbledoren toimistoa kohti. Hän oli odottamassa meitä toimistonsa oven edessä ja nähdessään meidät sanoi:
- Mennään sisään.
Sen jälkeen hän sanoi ovelle:
- Sitruunatoffee, ja se aukesi.
Kävelimme sisälle toimistoon. Seinät olivat täynnä hyllyjä, ja hyllyt olivat täynnä toinen toistaan erikoisempia esineitä.
- Istukaa alas, professori Dumbledore sanoi, ja istui pöytänsä taakse. Istuimme.
- Kertokaapa nyt ihan alusta asti, mitä teidän mielestänne lounaalla tapahtui. Katsoimme Sannaa.
- Se punatukkainen Korpinkynsi heitti minua leivänkannikalla, minä kysyin kuksa se oli. Hän tunnusti ja alkoi nälvimään minua, Sanna aloitti.
- Mitä tapahtuu aivan liian usein, lisäsin väliin.
- Minua alkoi ärsyttämään, ja loitsin kulhollisen keittoa hänen niskaansa. Hänen kaverinsa haukkui meitä kuolonsyöjiksi, ja minä kerroin että emme ole. Hän jatkoi kiusaamistaan ja me kaikki ärsyynyimme ja loitsimme kolme omenaa lentämään häntä päin, Sanna jatkoi.
- Näin minä vähän ymmärsinkin, professori Dumbledore totesi.
- Ei tietenkään ole oikein, että joudutte kohtaamaan tällaista käytöstä, vain kaapunne värin takia, mutta ei myöskään ole oikein kaataa kuumaa keittoa jonkun niskaan, vain koska hän ei tiedä paremmin. Kerroin niille kahdelle Korpinkynnelle, millaisia ihmisiä Luihusessa oikeasti on. Ihan kaikenlaisia. Kilttejä, ilkeitä, rohkeita, ujoja, fiksuja ja yksinkertaisia. Ihan kaikenlaisia. Niin kuin kaikissa muissakin tuvissa. Toivon että teitä ei tulevaisuudessa nälvitä niin paljoa, mutta jos tämä jatkuu, tulkaa kertomaan minulle, sen sijaan että kivittäisitte nälvijän omenilla. Saatte 15 pistettä takaisin rehellisyydestänne. Voitte mennä! Nousimme kaikki ylös, kiitimme professori Dumbledorea ja kävelimme hiljaisuudessa makuusalillemme.

Vastaus:

Ehtipäs tarinaan mahtua kaikenlaista! Hienoa, että otit aiheeksi ennakkoluulot: olikin mielenkiintoista lukea luihuisiin kohdistuvasta kiusaamisesta, kun niin usein asia on toisin päin. Kiusaamisessa oli hienosti mukana myös Luihuisen tuvan historia: vaikka kuolonsyöjät ovat selvästi jo mennyttä aikaa, monet yhä luulevat, että luihuiset ja kuolonsyöjät ovat sama asia. Tuntui hyvältä lukea, kuinka rohkeasti Wenla ja muut tytöt puolustivat tupaansa. Toivottavasti kiusaajat oppivat jotakin! Kyllähän hekin reagoivat aika äkkipikaisesti, mutta ainakin kaikki tuntuivat saavan oikeuden mukaan kun Dumbledore puuttui asiaan. Kohtaus tyttöjen välillä, kun he halasivat toisiaan, oli mieltä lämmittävä! Sanna ja Anna tuntuvat molemmat mukavilta ystäviltä, mutta en oikein osaa erottaa heitä toisistaan, kun molemmilla on niin samankaltaiset nimet. Rehtorin puhuttelua oli mielenkiintoista lukea, kun hän selvitti totuuden tapahtumista, onneksi rehtori ymmärsi ja oli Wenlan ja ystävien puolella ennakkoluuloja voittamassa. Vaikuttaa siltä, että tarinoissasi Potter-kirjojen tapahtumat ovat tapahtuneet, kun kuolonsyöjät mainittiin, joten tuli mieleen että Dumbledoren sijaan rehtorina voisi olla joku itse keksitty hahmo. Muutamassa kohdassa tarinassa vaihtui kertojamuoto, eli minäkertojan sijaan Wenlasta ja tytöistä kerrottiin ulkopuolisen silmin kolmannessa persoonassa ("vihasivat heitä"), kannattaa muistaa pitäytyä johdonmukaisesti jommassa kummassa muodossa! Kaiken kaikkiaan jännittävän tapahtumarikas ja kekseliäs tarina, odotan innolla, mitä tyttöjen päiviin seuraavaksi mahtuu! :')

Saat 7 kaljuunaa, 17 tuparia sekä Sauvat solmussa-, Oi johtajuus, rehtori- sekä Tasa-arvotaistelija-merkit!
Aurelia » 21.10.

Nimi: Makenna Briggs

08.10.2018 18:11
Kolmas luku
Tylypahka ja typerä lajitteluhattu

Kuljin pitkin käytävää etsien tyhjää vaunua, mikä taisi olla sula mahdottomuus. Juna oli jo lähtenyt liikkeelle ja osassa vaunuissa oli niin paljon väkeä ja melua, että mieleni teki melkein lysähtää lattialle itkemään. Tajusin olevani niin yksin. Totta puhuen junassa oli melkein kymmenkunta serkkuani, mutta en ollut kenenkään kanssa niin läheinen, että olisin edes kehdannut tai edes halunnut mennä heidän kanssansa samaan vaunuun. Äidin veljen kaksostytöt olivat samanikäisiä kuin minä ja myös ensimmäisellä matkallaan kohti Tylypahkaa, eikä minua lohduttanut ajatus, että heillä oli toisensa, eikä minulla ketään.

Kun kuljin yhden vaunun ohi, jossa oli vain kaksi nuorta poikaa päätin kasata itseni ja avasin varovasti vaunun oven.
"Hei, voinko tulla tänne? Kaikkialla on niin täyttä", kysyin hiljaa mumisten. Pojat vilkaisivat pikaisesti toisiaan.
"Tottakai, tule vain", ruskeahiuksinen poika sanoi ja nousi auttamaan minua matka-tavaroideni kanssa.
"Kiitos", mumisin taas ja istahdin ikkunapaikalle, jossa hän äsken istui vastapäätä sitä toista poikaa.
"Mä olen Jacob Stone. Ja toi on Liam. Liam Terry”, ruskeahiuksinen poika sanoi ja istui viereeni ojentaen kätensä minulle nyökäten kohti toista poikaa, joka hymyili minulle leveää, mutta arkaa hymyä. Liamiksi kutsuttu poika oli paljon Jacobia pienempi ja hintelämpi ja hänellä vaaleat hiukset, vaaleansiniset silmät ja hieman hörökorvat.

Ensin vain hymyilin hänelle hieman, mutta kun hänkin ojensi minulle kätensä tartuin siihen.
"Me ollaan kumpikin ekaluokkalaisia. Sinäkin varmaan olet", Jacob sanoi todella nopeasti.
"Joo."
"Mikä sun nimi on, sä et vielä esittäytynyt?" Jacob kysyi taas.
"Makenna Briggs", esittäydyin. Jacob katsoi minua hetken kulmat kurtussa.
"Ai niitä Briggsejä? Oletko sä Horald Briggsin sukulainen", Jacob kysyi hieman epäilevän oloisena ja vilkaisi Liamia.
"Joo. Onko se ongelma?" Aloin nousta puolustuskannalle. En oikeastaan tiennyt, kuinka jyrkästi sukuuni suhtauduttiin muiden keskuudessa. Toisaalta, jos nämä pojat eivät olleet luihuissukua, kuten aavistelin, ei olisi ihme, jos he eivät pitäisi minusta. Horald Briggs oli isäni isoisä ja työskenteli aikanaan taikaministeriössä. Hän oli suuri velho, jota jotkut ihailivat ja jotkut taas vihasivat. Horald sekaantui pimeään taikuuteen ja sorsi jästisyntyisten oikeuksia. Ei mikään varsinainen ylpeydenaihe, mutta ei se ollut minun vikani tai vastuullani, mitä hän teki.
"Ei. Eipä kai. Oletko sä siis luihuinen?" Jacob kysyi taas. Hän tykkäsi selvästi puhua ja puuttua toisten asioihin varsin innokkaasti, mistä en varsinaisesti pitänyt. Liam istui vain hiljaa ja seurasi meitä katsellaan, mikä oli oikeastaan todella ärsyttävää
"En tiedä."
"Miten niin et tiedä? Eikö kaikki luihuisten sukulaiset ole itsekin luihuisia?"
"No miksi sä sitten edes kysyt?" tiuskaisin kiukkuisesti.
"Ei tarvitse hiiltyä, mua vaan kiinnosti tietää", poika koitti selitellä. Vaunuun laskeutui hiljaisuus.
"Mun isä oli Luihuisessa, äiti Rohkelikkossa." Se vain lipsahti suustani, enkä tiedä miksi. "Nyt jos voisitte olla loppumatkan häiritsemästä mua, olisin todella kiitollinen", sanoin ja käänsin kylkeni Jacobille ja tuijotin ikkunasta ulos.

Olin ikuisuudelta tuntuneen ajan istunut silmät kiinni ja kuunnellut poikien juttelua. Jacob oli aikoja sitten siirtynyt istumaan Liamin viereen. He olivat jutelleet huispauksesta, kesälomasta ja perheistään. Puheidensa perusteella heidän oli täytynyt tuntea jo kauan. Sain tietää muun muassa, että Liamilla oli pikkusisko ja Jacobilla kolme isoveljeä. Liam oli edelleen paljon vähäsanaisempi kuin Jacob, joka puhui lähes taukoamatta.

Olin kuoleman nälkäinen, koska en vaivautunut liikahtamaankaan paikaltani, kun se pyylevä nainen kulki ruokakärryn kanssa ohi. Mutisin, ettei minulla ollut nälkä, mutta pojat sen sijaan ostivat itselleen jotain. Ainakin suklaasammakoita ja Bertie Bottin joka maun rakeita. Vihasin niitä rakeita aivan älyttömän paljon, niissä oli aina aivan hirveitä makuja. Pelkkä ajatuskin korvavaikusta tai jalkamädästä suussani sai minut voimaan pahoin.

"Makenna", Jacob aloitti varovasti, "Me ollaan kai kohta perillä, joten meidän pitäisi vaihtaa kaavut päälle. Sinä voit vaihtaa omasi ensin, me odotetaan sen aikaa ulkopuolella." Pojat poistuivat vaunusta ja vaihdoin nopeasti kaavun ylleni. Menin itse vaunun ovesta ulos ja päästin heidät sisälle. Odotin hetken käytävällä, kunnes Liam kurkisti oven raosta ja sanoi, että voin tulla. Istuin heitä vastapäätä ja yritin hymyillä, mutta se näytti varmasti vain kamalalta irvistykseltä.
"Saavumme Tylypahkaan viiden minuutin kuluttua. Olkaa hyvä ja jättäkää matkatavaranne junaan, ne kuljetetaan kouluun erikseen", kaikui kuulutus juuri parahiksi koko junassa.

Vastaani kouraisi kauhusta ja nälkäni vain pahensi tilannetta laskemalla mielialaani. Lähdin poikien perässä tarpomaan pitkin junan käytävää lähimmälle ulko-ovelle. Olin kadottaa heidät ihmismassan keskelle. Eihän me edes oltu vielä ystäviä tai edes tunnettu toisiamme, mutta päätin mielummin roikkua heidän mukanaan, kuin jäädä yksin. Astuin ulos ja hengitin raikasta ilmaa keuhkojen täydeltä. Ilta oli jo pimennyt.

"Ekaluokkalaiset tänne päin! Ekaluokkalaiset seuratkaa mua!" Kuului huuto asemalaiturin toisesta päädystä, missä ihmisten päiden yläpuolella heilui lyhty. Sen täytyi olla Rubeus Hagrid, Tylypahkan riistanvartija ja tilusten ja avainten vahti. Olin kuullut hänestä ja käsittääkseni hän veisi meidän ekaluokkalaiset Tylypahkaan. Magnuksen mukaan hän oli mukava, joskin vähän hölmö vanha mies, mutta muut ajattelivat hänen olevan suurinpiirtein orja Tylypahkassa tai jotain sinne päin.

Linnaa ei nähnyt asemalle, koska sitä ympäröi sankka metsikkö ja oli todella pimeää.
"Makenna tule jo", Jacob sanoi tarttuen minua ranteesta kiinni ja lähti kuljettamaan minua ihmismassan läpi. Olin huomaamattani jäänyt paikoilleni seisomaan. Katsoin vuoroin ihmeissäni pojan takaraivoa ja hänen kättään joka piteli omaani, mutta seurasin häntä mukisematta.
"Onko kaikki ekaluokkalaiset nyt tässä? Älkääs kuhniko siellä. Kaikki ekaluokkalaiset tänne!"

Kun kaikki ekaluokkalaiset olivat kerääntyneet paikalle hän lähti johtamaan joukkoa kapeaa ja jyrkkää polkua alamäkeen.
"Kattokaa mihin astutte, älkää liukastelko", Hagrid paasasi. Keskityin olemaan kaatumatta enkä edes tajunnut Jacobin pitävän ranteestani edelleen kiinni, joten oli liian myöhäistä varoa, kun hän kaatui kumoon ja veti minutkin mukanaan.
"Ai", kiljaisin kun kaaduin mahalleni. Kun tavoitin pojan katseen mulkaisin häntä murhaavasti.
"Sori", hän mutisi ja nousi ylös ja tarjosi minulle kättään.
"Mitä te siellä maassa makaatte, jatketaan matkaa", Hagrid tuhahti, mutta hän ei kuulostanut edes vihaiselta, oikeastaan saatoin kuulla hymyä hänen äänessään. Hagrid vaikutti sangen leppoisalta. Sen sijaan minua ärsytti, että kaikki olivat pysähtyneet katsomaan meitä, kun möngimme maassa.
"Anteeksi, oikeasti. En minä yleensä ole näin kömpelö", Jacob selitti, jopa hieman hätääntyneen kuuloisena korvaani, kun koko letka jatkoi taas matkaa.
"Ei se mitään", sanoin samalla kun yritin pyyhkiä likaa kaavustani, vaikka oikeasti minua ärsytti.
"Älkää kompastelko enää", taakseni ilmestynyt Liam sanoi ja olin hypätä säikähdyksestä edelläni kulkevan Jacobin niskaan.
"Älä säikyttele", kihisin, mutta en ollut varma kuuliko hän sitä. Eihän näistä pojista ollut kuin harmia. Lisäksi olin säikkynyt tänään melkein jokaista pikkiriikkistäkin asiaa, koska hermoni olivat niin kireällä.

Porukan alkupäästä alkoi kuulua ihailevia huokauksia. Olimme saapuneet suuren mustan järven rannalle ja Tylypahkan linna avautui sankan kuusiston takaa vastarannan vuorella. Linna oli valtava ja siinä oli lukuisia torneja ja ikkunoita, joista kaikista kajasti valoa. En voinut olla ihastelematta näkymää. Yksikään kuva jonka olin Linnasta nähnyt ei vetänyt vertoja sille, miltä se näytti paikanpäältä.

"Kavutkaahan kyytiin", Hagrid huusi, ja huitoi rantavedessä kelluvia veneitä kohti, joita en aikaisemmin ollut huomannut. “Korkeintaan neljä samaan paattiin!" Hän asettui yksin yhteen veneistä, eikä sinne juuri muita olisi mahtunutkaan. Hän oli ainakin kolme metrinen ja tuplasti tavallista aikuista miestä leveämpi. Minä sain Jacobin ja Liamin lisäksi samaan veneeseen kanssani jonkun vaaleahiuksisen tytön, joka hymyili vieressäni ujosti silmälasiensa takaa.

Veneet kuljettivat meidät pitkän tunnelin poikki vastarannalle, missä kapusimme kalliolle. Hagridin tarkistettua veneet hän johdatti meidät käytävän läpi, jonka päässä eteemme avautui nurmikenttä ja Tylypahkan suuret tammiset ulko-ovet. Hagrid koputti oveen kolmesti ja se lennähti auki. Vastaan meidät otti professori McGarmiwaksi esittäytynyt tiukan näköinen vanha noita.

Professori McGarmiva johdatti meidät suuren eteishallin läpi tyhjään luokkahuoneeseen, johon me kaikki juuri ja juuri mahduimme.
"Tervetuloa Tylypahkaan", professori aloitti, "lukukauden alkajaispidot käynnistyvät aivan tuota pikaa, mutta sitä ennen teidät lajitellaan tupiin. Lajittelu on todella merkityksellinen seremonia, sillä koko Tylypahkassa viettämänne ajan tupanne on ikään kuin perheenne. Neljä tupaa ovat Rohkelikko, Puuskupuh, Korpinkynsi ja Luihuinen. Tylypahkassa ollessanne ansaitsette menestyksekkäällä toiminalla tuvallenne pisteitä, kun taas rikkoessanne sääntöjä menetätte pisteitä. Vuoden lopussa eniten pisteitä kerännyt tupa saa palkinnoksi tupapokaalin, joka on suuri kunnia..." Puhe ei tahtonut mennä ymmärrykseeni asti, kun hermostuneena vaihtelin painoa jalalta toiselle.

"Asettukaa parijonoon ja siistiytykää parhaanne mukaan. Tulen kohta hakemaan teidät, kunhan kaikki on valmista. Siihen asti odottakaa ystävällisesti hiljaa", professori McGarmiwa sanoi ja katosi huoneesta.

"Makenna, sinulla on likaa kasvoissasi", Liam sanoi varovasti ja vaikka mulkaisin häntä, hän astui lähemmäs ja pyyhki sen pois hihansuunsa sisäpuolelle. "Parempi", hän hymähti ja kääntyi jonossa ympäri. Seisoin hänen ja Jacobin takana sen saman tytön kanssa, joka oli vieressäni veneessä. Huoneessa kävi levoton kuhina, mikä loppui kuin seinään professori McGarmiwan saapuessa takaisin paikalle.
"Seuratkaa minua", hän komensi ja johdatti meidät Suureen saliin. Senkin upeudesta olin kuullut, mutta en voinut olla ihastelematta sitä. Katto oli lumottu näyttämään taivaalta ja ilmassa leijui tuhansittain kynttilöitä. Paljon vakuuttavampaa kuin Briggsin kartanossa.

Meitä tuijotettiin kaikkien neljän tuvan pöydistä ja välttelin vilkaisemastakaan Luihuisen pöytää päin, etten vahingossakaan kohtaisi yhdenkään siellä istuvan sukulaiseni halveksuvaa katsetta. Kun näin salin edessä tuolilla odottavan hatun nielaisin kauhuissani. Aloin melkein panikoida, mutta pakotin itseni rauhoittumaan ja vedin syvään henkeä. Toivoin hiljaa päässäni, että hattu lajittelisi minut Luihuiseen ja olin uppoutunut ajatuksiini ja kauhukuviin päässäni, että salin melu puuroutui korvissani, enkä hetkeen edes tajunnut missä olin. Olin vain. Havahduin mietteistäni vasta kun kaikki taputtivat ja hurrasivat kovaan ääneen Lajitteluhatulle, joka oli juuri päättänyt laulunsa.

Professori McGarmiva astui eteen, tällä kertaa pergamenttikäärö kädessään ja asettui tuolin viereen jossa hattu lepäsi.
"Kun sanon nimenne, te istutte tuolille ja asetatte hatun päähänne", hän sanoi. "Chloe Adams", hän luki ensimmäisen nimen. Chloe osoittautui vieressäni olleeksi tytöksi, joka käveli jännittyneenä eteen ja asetti hatun päähänsä. Kesti vain muutama sekunti, kun hattu huusi:
"KORPINKYNSI!" Aplodien saattelemana Chloe kipitti nopeasti korpinkynsien pöytään istumaan.
"Rocco Barrett!"
"KORPINKYNSI!

"Makenna Briggs!" Sydämeni jätti varmasti yhden lyönnin välistä, kun kuulin nimeni. Miksi se tuli niin pian? Olin jo kolmas. Polveni löivät melkein loukkua, mutta kävelin selkä suorana tuolille ja professori laski hatun päähäni.

“Hmm. Mielenkiintoista. Kertakaikkisen mielenkiintoista”, kuulin vaimean äänen päässäni. “Mikä lahjakas yksilö. Fiksu ja päättäväinen, joskin hieman ristiriidassa itsesi kanssa sinä kyllä olet.
“Luihuiseen, Luihuiseen”, ajattelin.
“Vai Luihuiseen. Tahtoisit siis seurata isäsi jalanjälkiä. Ymmärrän, ymmärrän. Siellähän te kaikki Briggsit olette olleet… Et tee tästä nyt lainkaan helppoa, tyttökulta… Nyt minä taidan tietää, mihin sinä parhaiten sovit.” Pidätin hengitystäni.
“ROHKELIKKO!

Vastaus:

Näin se lajittelu sitten päättyi, vaikka Makennan seurana ehti jo kovasti toivoa, että hän päätyisi Luihuiseen! Mutta sittenhän jännitys olisi lieventynyt rutkasti, eivätkä jännitteet olisi säilyneet näin mehukkaina. Hyväksyntä ja oma identiteetti ovat aina kiinnostavia aiheita ja ne tekevät Makennankin tarinasta koukuttavan, kun hänen mukanaan jännittää, saako hän koskaan sukunsa hyväksyntää tai miten hän itse siihen ja itseensä suhtautuu. Tässä tarinassa huomasi, miten negatiivisesti Makenna suhtautui moneen ihmiseen ympärillään, mutta ei se ollut ihmekään, kun hän itse on saanut kokea niin paljon arvostelua, ja lisäksi oli tietenkin kamala nälkä - se ei ainakaan ikinä tee asioita paremmaksi. Lisäksi pidän siitä, miten suuren kehittymisenvaran nykyinen sulkeutuneisuus ja vihamielisyys muita kohtaan antaa hahmolle. Aistin jo nyt merkkejä siitä, että Liam ja Jacob saattaisivat auttaa Makennaa avautumaan ja luottamaan... Pidin poikien hahmoista myös paljon, he täydensivät hienosti toisiaan erilaisilla luonteillaan, ja lisäksi hellyyttävän puheliaista ja välittävistä hahmoista niin kuin Jacob ei voi olla pitämättä! Kerronta ja kuvailu olivat hienosti tasapainossa ja suhteutuivat hyvin myös Makennan mielentilaan: tarinassa olikin kekseliäs tapa välttää lajitteluhatun laulu, mahtavaa! Lisää taustaa Makennan perheestä, tällä kertaa Horald Briggsistä, oli ujutettu kerronnan sekaan sopivan hienovaraisesti. En varmaan koskaan kyllästy lukemaan kuvauksia ensisilmäyksestä Tylypahkan linnasta, ne maalaavat kuvan aina yhtä ihanasti silmien eteen, ja niin tälläkin kertaa, kuvaus oli osuva ja mukavaa luettavaa näin syysillan piristykseksi. Kaiken kaikkiaan siis erinomainen jatko tarinalle! :')

Saat 8 kaljuunaa, 20 tuparia sekä Ekaluokan enkeli- ja Silmät sivuhenkilöön -merkit!
Aurelia » 21.10.

Nimi: Michaela Wolf, Rohkelikko

06.10.2018 18:25
2 luku~jälleennäkeminen

Laitoin hiuksiani nutturalle, sillä olimme menossa tänään äitini kanssa Viistokujalle, ja tapaisin parhaat ystäväni Atomin sekä Coralin. En ollut nähnyt kumpaakaan koko kesänä, sillä Atom oli ollut ulkomailla koko loman. Koska he olivat ökyrikkaita, he olivat kiertäneet maapalloa, ja olleet yli viidessä eri maassa. Onneksi Atom oli luvannut tuoda tuliaisia minulle ja Coralille.
Coral oli ollut uuden sijaisperheensä kanssa kotona, mutta ei voinut tavata minua, sillä hänen uudet ei-taikovat huoltajansa tahtoivat, että Coral tutustuu jästeihin, sillä se oli heistä normaalia. Coral oli joutunut orpokotiin jo vauvana, koska hänen oikeat vanhemmat olivat kuolleet kolarissa. Koko elämänsä ajan häntä oltiin siirrelty perheestä toiseen ja takaisin orpokotiin.

Kun hiukseni olivat hyvin, menin olohuoneeseen, jossa äiti minua jo odottikin. Matkustaisimme hormipulverilla, joka oli hieman inhottava, mutta erittäin nopea tapa matkustaa paikasta toiseen.
”Lähdemmekö me nyt?” kysyin äidiltä.
”Odotetaan Eriniä ja Esmeraldaa, Derek antoi heille luvan tulla mukaan”, hän vastasi. Jäin katsomaan häntä tympääntyneenä, sillä tiesin jo nyt, että tytöt aiheuttaisivat ongelmia Viistokujalla jos jäisin yksin heidän kanssaan.
”Olemme valmiit!” Esmeralda huusi ja ryntäsi olohuoneeseen Erin perässään. He pysähtyivät äidin taakse, ja jäivät kuuntelemaan, kun äiti selitti miten hormipulveri toimii.
”Ottakaa pulveria käteenne, ja menkää takan sisään. Kun heitätte pulverin takkaan, muistakaa lausua selkeästi paikka, jonne tahdotte mennä”, hän selitti, ja pyysi minua näyttämään esimerkkiä. Astuin takkaan käteni täynnä kimmeltävää pulveria. Yritin olla miettimättä sitä ahtautta, jonka tunsin matkan aikana, sillä ahdistuin ahtaissa paikoista.
”Michaelaa pelottaa”, Erin kuiskasi Esmeraldalle, ja tytöt alkoivat hihittää. Esitin, etten kuullut tuota, ja tiputin pulverin kädestäni.
”Viistokujalle!” huudahdin, ja ehdin nähdä pienen vilauksen vihreistä liekeistä ennen kuin maa jalkojeni alla katosi. kiepuin savupiipun tapaisessa putkessa kovaa vauhtia, ja yritin pitää pääni paikallaan, sillä normaalisti se osui johonkin kovaan.
Hetkessä tömähdin Säilä & imupaperin takkaan. Nousin ylös ja puistelin vaatteistani pölyt pois, jotka olivat tulleet matkan aikana.

Kaikki oltiin järjestelty kaupassa hienosti. Kaupan lattiasta kattoon ylettyvät puiset kirjahyllyt olivat pullollaan erilaisia ja erivärisiä kirjoja, jotka oltiin lajiteltu värin sekä aiheen mukaan. Kassalla seisoi kaksi myyjää, ja heidän takanaan olevalla hyllyllä myytiin erilaisia sulkakyniä.
”Mitä nuorelle noidalle saisi olla?” kysyi myyjä, joka oli seissyt kassalla. Luettelin kaikki kirjat, joita tarvitsin, ja hän lähti hakemaan niitä minulle. Sillä välin Esmeralda putkahti kaupan takkaan, ja näytti siltä, ettei pitänyt siitä mitä oli juuri kokenut. Samassa takkaan putkahti myös Erin, ja sitten äiti. He tulivat luokseni, ja äiti maksoi ostokseni.

Lähdimme pois kaupasta, ja saavuimme ihmisiä täynnä olevalle kujalle. Kujan molemmilla puolilla oli pelkästään kauppoja. Yritin etsiä Atomia tai Coralia, mutta tässä ruuhkassa oli mahdotonta löytää heitä.
”Michaela, minun täytyy mennä hoitamaan omia asioita Irvetaan, joten sinun pitää vahtia tyttöjä”, äiti sanoi ja pörrötti kaksosten hiuksia. Tätä minä olinkin pelännyt.
”Tästä tulee kivaa”, Erin hihkaisi iloisesti, mutta heti, kun äiti katosi ihmisjoukkoon, hän otti Esmeraldan kädestä kiinni.
”Ota kiinni jos saat”, hän sanoi ilkeästi, ja he lähtivät juoksemaan minua karkuun.
”Odottakaa, voitte eksyä!” huusin tyttöjen perään, mutta he eivät kuunnelleet. Lähdin juoksemaan heidän perään, mutta kadotin tytöt nopeasti.
Ajattelin mennä katsomaan, menivätkö tytöt Ihmeiden eläintarhaan, mutta matkalla sinne törmäsin Atomiin sekä Coraliin.
Kun he olivat kertoneet lomastaan lyhyesti, lähdimme etsimään tyttöjä yhdessä.
”Miksi Erin ja Esmeralda edes tulivat mukaanne?” Atom kysyi.
”Koska Derek suostuu kaikkeen, mitä tytöt ehdottavat. Hän on lellinyt heidät pilalle”, vastasin, mutta pysähdyin, kun kuulin jotain.

”Mitä teidän päässänne liikkui?” kuului läheltä, ja tunnistin heti, kuka sen sanoi.
”Tuohan on Hagrid!” Coral hihkaisi. Hagrid oli Tylypahkan riistanvartija, ja tilusten sekä avainten vahti.
Juoksimme hänen luokseen, ja huomasimme, että Hagrid räyhäsi Erinille sekä Esmeraldalle.
”Mitä täällä tapahtuu?” kysyin Hagridilta.
”Nämä kaksi tyttöä juoksentelivat iskunkiertokujalla!” Hagrid puuskahti. Iskunkiertokuja oli täynnä pimeydenvoimien liikkeitä, ja siellä pyöri hämärää porukkaa.
”Onneksi minä törmäsin heihin, ennen kuin mitään sattui.”, hän jatkoi.
”Niin tosiaan. Nämä ovat siskopuoliani, ja karkasivat luotani, joten minä voin jatkaa tästä”, sanoin Hagridille, ja hän nyökkäsi.
”Toivottavasti sulla oli kiva kesä”, Hagrid sanoi minulle vielä ennen kuin lähti. Vaikka hän oli todella iso ja hieman pelottavan näköinen, oli Hagridilla pehmeä sydän.
”Ethän kerro äidillesi?” Esmeralda kysyi nöyränä, kun lähdimme kävelemään.
”Ai sitä, että karkasitte, vai sitä, että häröilitte iskunkiertokujalla?” äyskäisin hänelle.
”Jos sinä et olisi niin huono vahtimaan meitä, emme olisi karanneet”, Erin sanoi koppavasti.
”Rauhoitutaas nyt. Meidän täytyy vielä ostaa tarvikkeita Tylypahkaa varten ennen kuin lähdemme”, Coral muistutti, ja lähdimme porukalla ostamaan niitä ja varmistimme, etteivät kaksoset päässeet taas karkaamaan.
Kun kaikki tarvittavat tavarat oltiin ostettu, menimme syömään jäätelöt Qaino Vahvahgon jäätelöbaariin, ja vaihdoimme kuulumisia Atomin sekä Coralin kanssa odotellessamme äitiä. Kun äiti vihdoin tuli, kerroin tyttöjen pienestä tempauksesta, ja he saivat minun ilokseni kunnon saarnan.

/Tarinan julkaisemisessa kesti, sillä kirjoitin tämän jo kerran eritavalla, ja sitten pyyhin kaiken pois, sillä päätin, että tässä luvussa kerron vähän millaisia Erin ja Esmeralda ovat.

Vastaus:

Olikin mukava kuulla lisää hahmoista, jotka esiteltiin jo edellisessä tarinassa, etenkin juuri Erinistä ja Esmeraldasta, jotka jo edellisessä tarinassa vaikuttivat oikeilta kiusankappaleilta. He olivat ehdottoman kurittomia tässäkin tarinassa, ja karkaustemppu toi varmasti esiin paljon heidän luonteestaan, samoin kuin Michaelan ahtaanpaikankammon pilkkaaminen. Hormipulverilla matkustamisesta oli hauska lukea, tuli heti taianomainen olo! Atom ja Coral vaikuttivat mukavilta ystäviltä, mutta tässä tarinassa he tuntuivat jäävän hieman taka-alalle ja kaksosten varjoon, huolimatta "Jälleennäkeminen" otsikosta. Alun esittely ystävistä oli sujuvasti kirjoitettu ja sai kiinnostumaan hahmoista, joten "Kun he olivat kertoneet lomastaan lyhyesti" maininnan sijaan heidän tapaamisestaan olisi voinut kirjoittaa tarkemmin. Etenkin alun kertomukset matkasta ja uuteen perheeseen sopeutumisesta kuulostivat todella mielenkiintoisilta, joten olisi ollut mukavaa kuulla heidän kertovan itse kesästään. Muuten ystävysten ottaminen mukaan etsintään toimi hienosti juonen kannalta! Onneksi Erin ja Esmeralda joutuivat lopussa läksytetyiksi, he ansaitsivat sen!

Saat 6 kaljuunaa, 17 tuparia sekä Viistokujan vierailija -merkin!
Aurelia » 8.10.

Nimi: Wenla Rapidstream, Luihunen

05.10.2018 16:44
Tänä aamuna heräsin puoli seitsemältä. Maanantai-aamuksi se oli minulle hyvin aikaista, eikä kumpikaan ystävistäni ollut herännyt vielä. Kävin suihkussa, harjasin hampaani ja puin kaapuni päälle. Istahdin sitten aikani kuluksi makuusalimme ikkunalaududalle letittämään hiuksiani. Eihän meillä tietenkään ikkunoita ollut ottaen huomioon että sekä oleskeluhuoneemme että makuusalimme sijaitsevat maan alla, mutta Salazar Luihunen tai kuka ikinä tämän osan linnasta oli suunnitellutkaan, oli selkeästi jostain syystä halunnut rakentaa makusaleihimme ikkunalaudat. Olin muutaman kerran käynyt Korpinkynteläisen ystäväni, toivottoman velhošakki addiktin Mian makuusalissa pelaamassa, ja olin huomannut miten kauniit näkymät Korpinkynnen tornista oli koko Tylypahkan maille. Ehkä minusta olisi sittenkin pitänyt tulla Korpinkynsi. Ihan vain ikkunoiden vuoksi. Naurahdin mielssäni istuessani makuusalini ah niin kuuluisalla ikkunattomalla laudalla. Oranssiraidallinen maatiaiskissani Tassu hyppäsi syliini, ja letin loppuun saatuani aloin silittelemään häntä. Ennen pitkää vasemmanpuoleisesta sängystä alkoi kuulua heräilemisen ääniä, ja pian Anna vetikin jo verhonsa syrjään.
- Huomenta, totesin.
Anna haukotteli hieman, ja vastasi sitten:
- Huomenta Wenla.
Laskin vieläkin sylissäni olevan karvapallon varovasti lattialle, ja hyppäsin sitten itsekin pois ikkunalaudalta.
- Pitäisiköhän meidän herättää Sanna? Kello on kohta jo kahdeksan, kysyin Annalta.
- Mmh, hän vastasi vieläkin melko unisella äänellä.
- Oliko tuo kyllä vai ei? naurahdin.
Vastaukseksi sain tyynyn naamaani.
- Hyvä on sitten, totesin. Mutta jos ette molemmat ala nousta pikapuoliin, myöhästymme vielä aamiaiselta.
Yllättävää kyllä, Sanna ei ollut vieläkään herännyt metelöinnistämme huolimatta. Katsoin tyynyä kädessäni, ja päätin, että sen olisi aika jatkaa matkaansa. Tällä kertaa vuorostaan, suoraan vieläkin tuhisevan Sannan naamaan. Sen jälkeen asiat alkoivat rullaamaan, ja pienimuotoisen tyynysodan jälkeen, pääsimme vihdoin ja viimein koko porukalla syömään.
- Mitä meillä on ekalla tunnilla? Sanna kysyi astuessamme ulos Suuresta salista.
- Minulla on jästitaidetta, totesin.
- Ja meillä kahdella on ennustusta, Anna vastasi Sannalle.
Meidän oli pitänyt viime lukuvuoden lopussa ottaa vähintään kaksi valinnaisainetta peruskurssiemme, kuten esimerkiksi loitsujen ja yrttitiedon lisäksi. Olimme kaikki kolme valinneet numerologiaa ja taikaeläinten hoitoa. Sen lisäksi Anna ja Sanna olivat ottaneet ennustamista, ja minä jästitaidetta. Olin jästien alakoulussa pitänyt todella paljon kuvaamataidontunneista, ja olin hyvin iloinen päästessäni jatkamaan jotain ainakin hieman sen kaltaista täällä Tylypahkassakin. Kiivettyämme viidenteen kerrokseen, jäin odottamaan Professori Burbagea, Sannan ja Annen jatkaessa matkaansa pohjoistorniin ennustustuntia varten. Pari minuuttia myöhemmin hän ilmestyikin paikalle, ja pääsimme aloittamaan tunnin.
- Hyvää aamupäivää oppilaat! hän totesi hilpeästi. Tänään teemme abstraktia taidetta.
Professori Burbage aloitti tunnin teoriaosuuden, ja minä vaivuin omiin ajatuksiini. Olin kasvanut jästimaailmassa, joten tiesin vallan hyvin mikä esimerkiksi sivellin oli. Oli toki ymmärrettävää että jotkut oppilaat eivät tienneet, mutta ei silti ollut mukavaa että noin puolet luokasta joutuivat kuuntelemaan tällaista jaarittelua siitä että vesivärejä ei saa syödä, täysin turhaan.
- Neiti Rapidstream!
Hätkähdin.
- Mitä professori Burbage? kysyin.
Joku hihitti takanani.
- Kysyin sinulta miksi vesivärejä ei saa syödä, hän totesi rauhallisesti.
Hän selvästi luuli saaneensa minut jujuun, mutta hänpä ei tiennytkään taiteellisesta taustastani.
- Vesivärit eivät ole itsessään myrkyllisiä, mutta ne saattavat sisältää joitakin epäterveellisiä aineita, vastasin.
Professori Burbage näytti yllättyneeltä.
- Olet aivan oikeassa neiti Rapidstream. Voisit silti kuunnella tunneilla, hän totesi.
- Kyllä opettaja, vastasin ja vaivuin takaisin ajatuksiini.

Vastaus:

Hauska tarina tavallisesta elämästä Tylypahkassa! Mietinnät ikkunoista ja ikkunalaudoista saivat hymyä suupieleen - kyllä minäkin varmaan mieluummin katselisin maisemia korkealta tornista kuin järvenpohjaa tyrmistä, tai olisin kokonaan ilman ikkunoita! Ensimmäinen kappale kerrontaa olikin kirjoitettu oikein sujuvasti ja mukaansatempaavasti. Valinnaiset kurssit ja niiden valitseminen kuulostivat todella mielenkiintoisilta, hienoa että kurssilistaan on lisätty myös taidetta! Potter-kirjoissa professori Burbage tosin opetti jästitietoa, joten jos kyseessä on eri opettaja, olisi hänelle voinut keksiä jonkin toisen nimen. Loppua oli nautinnollista lukea, kun Wenla näytti professorille kuunnelleensa, tai ainakin osaavansa tunnin asiat vastoin tämän odotuksia. Wenlan vastaus oli asiantuntevan kuuloinen! Velhoshakkiaddikti taitaa olla yhdyssana, mutta muuten tarinan oikeinkirjoitus olikin jo upeasti kunnossa, hienoa! Tarinaan voisi lisätä vielä hieman kuvailua, että tapahtumat pystyisi kuvittelemaan vielä paremmin: minkälainen tunnelma makuusalissa oli ja miltä siellä näytti, tai tuoksuiko Suuressa salissa ruoka? Odotan innolla jatkoa! :)

Saat 6 kaljuunaa, 15 tuparia sekä Hymyhuulten hilaaja -merkin!
Aurelia » 8.10.

Nimi: Wenla Rapidstream

27.09.2018 23:45
Huusin voimieni takaa. Tämä ei tulisi jäämään tähän. Miksi äidin ja isän piti aina saada oma tahtonsa läpi. Olin jo 11. Osasin kyllä jo huolehtia omista asioistani.
- Me yritämme vain auttaa sinua! Äitini Lena huusi.
- En kaipaa apuanne! Huusin takaisin.
Yht' äkkiä nurkasta kuului räsähdys. Kirjahyllyn vieressä ollut maljakko oli räjähtänyt kappaleiksi.
- Mitä? Miten? Kysyin peloissani.
Lena ja isäni John vaihtoivat huolestuneita katseita ja näyttivät tulevan päätökseen, vaihtamatta sanakaan.
- Meidän täytyy ehkä kertoa sinulle Tylypahkasta. Isäni sanoi, ja ohjasi minut istumaan sohvalle. Tämän tilanteen mahdollisuuta oli selvästi spekuloitu jo aikaisemminkin.
--
Kävelin hieman huterin askelin hatun luo. Se näytti aivan normaalilta vanhalta ja rusehtavalta hatulta, mutta ottaen huomioon että se oli juuri laulanut meille, en halunnut riskeerata mitään. Istahdin jakkaralle, ja professori McGarmiwa laski hatun päähäni.
- Jaahas. Täällähän näyttää olevan paljonkin materiaalia. Olet lukutoukka ja luova, mutta toisaalta taas hieman tyhmänrohkea ja kilttikin. Olisiko Puuskupuh, ehkä jopa Korpinkynsi? Ei mutta hyvänen aika! Mitäs tämä nyt on? Täällähän on hirmuisen paljon määrätietoisuutta, kunnianhimoa ja neuvokkuttakin. Minnehän minä sinut nyt laittaisin. Sinusta tulisi kyllä hyvä LUIHUNEN!
Huomasin hatun huutaneen viimeisen sanan koko salille. Nostin hatun nopeasti pois päästäni, ojensin sen professori McGarmiwalle. Tämän jälkeen kipitin nopeasti Luihusten tupapöydän luo. Vilkuilin vihreään ja hopeaan pukeutuneiden lasten joukkoa ympärilläni. Tämä tulisi olemaan uusi perheeni, enkä voisi olla siitä iloisempi.
--
Kävelin käytävän päähän, ja avasin nukkumasalini oven. Huoneessa oli kolme sänkyä, joista kahdella istui jo tyttö.
- Oh, Hei! Totesin
Molemmat kääntyivät katsomaan minua kohti.
- Te ootte varmaan mun uudet huonekaverit?
Molemmat nyökkäsivät.
- Mun nimeni on Wenla Rapidstream. Mä olen puoli-verinen.
Isä oli muistuttanut tuon lauseen tärkeydestä.
- Mä olen Anna Cape. Puoli-verinen myös. Äiti noita, isä jästi, Vasemman puoleisella sängyllä istuva tyttö sanoi.
Tuolla tytöllä oli lyhyt maantienvärinen tukka ja vihreät silmät.
- Minä taas olen Sanna Gulf. Puhdasverinen, Toisella sängyllä istunut tyttö totesi. Hänellä oli vaalea pitkä tukka jonka latvoissa oli haileita punaisia raitoja.
- Ei hätää. En vihaa puoli-verisiä tai jästisyntyisiä. Toisin kuin vanhempani...
Hän jatkoi mumisten viimeisen lauseen vain hädin tuskin kuuluvalla äänellä.
- Mun isäni on velho ja äitini jästi, mutta minut kasvatettiin kuin jästi sillä en näyttänyt mitään merkkejä voimistani ennen kun täytin 11, Totesin.
- Ei se haittaa. Me opetetaan, He vastasivat kuorossa. Tästä oli tulossa jotain suurta.

(Aloitin kirjoittamiseni tällaisella historiani-kappaleella jatkan nykyhetkestä (3 vuosi) seuraavassa "luvussa")

Vastaus:

Tämä olikin hyvä tiivistys Wenlan kouluunlähdöstä, jossa tuli hyvin esille ensimmäisen vuoden tärkeimmät tapahtumat! Oli jännittävää lukea tuosta hetkestä, kun vanhemmat tajusivat Wenlan olevan todella noita. Maljakon räjähtäminen olikin dramaattinen tapahtuma, ja riidanaihe tuntui realistiselta: monesti nuoret tuntevat vanhempien rajoittavan liikaa, joten ei ihme että Wenla niin hermostui. Lajittelukohtauksessa hattu pohti järkevän kuuloisesti sitä, mihin hänet laittaa, ja oli mukavaa että Wenla niin nopeasti ystävystyi muiden Luihuiseen lajiteltujen luokkalaisten kanssa. Loppu sai hymyä huulille, kun he lupasivat auttaa velhomaailman tavoille oppimisessa, olisivatpa kaikki kaverit noin kannustavia! Ujutit tapahtumien mukaan sopivasti persoonallista kerrontaa ja Wenlan ajatuksia, mikä teki tapahtumista mielenkiintoisempia. Lempparini oli ehkä tuo "Se näytti aivan normaalilta vanhalta ja rusehtavalta hatulta, mutta ottaen huomioon että se oli juuri laulanut meille, en halunnut riskeerata mitään." Kuvasi hyvin Wenlan tunnelmia ja varauksia tilanteen suhteen! Oikeinkirjoituksesta sen verran, että vuoropuhelun säännöt kannattaa korjata johdonmukaisiksi. Henkilöhahmon puhuman lauseen ja välimerkin jälkeen johtolause (hän sanoi) alkaa aina pienellä alkukirjaimella. Siis näin:
- Mitä? Miten? kysyin peloissani.
- Meidän täytyy ehkä kertoa sinulle Tylypahkasta, isäni sanoi. Hieno aloitustarina!

Saat 6 kaljuunaa, 14 tuparia sekä Ekaluokan enkeli -merkin!
Aurelia » 5.10.

Nimi: Amanda Dawson

23.09.2018 10:44
Voro ojensi kyhmyisen kätensä koputtamaan rehtorin kanslian puista ovea ja tempaisi sen sitten auki.
”Tämä kakara väittää, että sen typerä lemmikki olisi muka kadonnut, vaikka todellisuudessahan se tietenkin yritti lintsata, kuinka monta tuntia jälki-istuntoa annetaan…”
Annoin Voron puheiden liukua toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Huone oli pyöreä ja täynnä kaikkea ihmeellistä tavaraa. Kaapit kiersivät huonetta, ja saatoin kuvitella, että ne olivat täynnä ikivanhoja riimukirjoja ja kummallisia vekottimia. Yksi suurista ikkunoista oli auki, ja sisään tulvi raikasta syystuulen tuoksua. Mutta missään ei näkynyt Siroa.
Keskellä huonetta oli iso, jykevä työpöytä ja sen ääressä istui rehtori Dumbledore täysin tyynenä, sormenpäät yhteen liitettynä kuuntelemassa Voron saarnaa.
”…höpö höpö, sanon minä, vai muka kissa!” Voro lopetti.
”Kuuntelisin mielellän neiti Dawsonin kannan asiasta”, rehtori Dumbledore sanoi.
”Minun kissani on kadonnut suljetusta makuusalista, ja kun kuulin kuulutuksen keittiöstä löytyneestä kissasta…” kerroin, mutta tajusin äkkiä jotain. Tylypahka oli varmasti täynnä raidallisia kissoja. Tuskin minulla oli käynyt niin hyvä tuuri, että Siro olisi löydetty heti.
”Toivoin, että se olisi minun kissani”, sanoin hiljaa, kengänkärkiäni tutkiskellen.
”Se taisi mennä ulos. Fawkes vahtii sitä”, rehtori sanoi. Kohotin katseeni ja huomasin että Dumbledore hymyili.
Yhtäkkiä kuului heikko suhahdus, ja hopeanvärinen pörröpallo ilmestyi rehtorin pöydälle. Samaan aikaan pöydän takana olevalle orrelle oli ilmestynyt ihmeellinen lintu, mutta en ehtinyt tutkia sitä. Juoksin hopeaisen pörröpallon luo.
”Miu!” pörröpallo sanoi ja nousi istumaan.
”Siro!” huudahdin onnesta voipuneena ja silitin sen silkkistä karvaa. Se kiipesi varovasti syliini ja upotin kasvoni sen metsäntuoksuiseen turkkiin. Siro painoi päänsä rintaani vasten ja alkoi kehrätä.
”Voit mennä, Argus”, Dumbledore sanoi. ”Pikku karkulainen on löytänyt omistajansa.”
Tajusin vasta silloin, että Voro oli edelleen huoneessa ja toljotti Siroa kuin olisi nähnyt lohikäärmeen. Hups, ei taida olla velhomaailmaan sopiva vertauskuva…
Hitaasti Voro kääntyi ja käveli pois myrtyneen näköisenä, mutta minä en välittänyt vaan keskityin hellimään Siroa. Minusta alkoi tuntua, että olisi aika lähteä, sillä rehtori vain istui ja tuijotti tyhjyyteen.
Halusin kuitenkin tietää, miten Siro oli päässyt pois makuusalista ja nyt taas ilmestynyt takaisin, vaikka rehtorin kanslia oli varmaan kilometrin korkeudessa. Lopulta kysyin:
”Miten Siro vain ilmestyi tänne?”
”Luulisin, että kaunis neitisi on puoliksi gäätä”, rehtori totesi.
”Puoliksi mikä?” kysyin.
”Gäädät ovat vähän niin kuin kissoja, mutta niillä on erityisiä ominaisuuksia. Tämän sievän neidin erityiskyky taitaa olla se, että se pystyy tahdonvoimalla katoamaan jostain ja ilmestymään jonnekin muualle”, rehtori Dumbledore totesi.
Nyökkäsin, vaikka ymmärsin vain puolet rehtorin puheista, ja poistuin kansliasta kiiteltyäni professoria vuolaasti. Juuri kun olin astumassa ovesta ulos, professori sanoi:
”Ja katsoisitko, ettei se enää toista kertaa ilmiinny keittiöön. Se yritti hienona neitinä auttaa kotitonttuja hankkiutumaan eroon hiiristä. Ikävä kyllä kotitonttujen mielestä ei ollut kovin hygieenistä, että se asetti sievät tassunsa muutamaan marjapiirakkaan.”
Lupasin pitää Siroa silmällä ja lähdin kävelemään kohti oleskeluhuonetta. Historian tunnille olisi turha enään yrittää ehtiä, ja seuraavaan tuntiin oli vielä viisitoista minuuttia.
Kävellessäni pitkin käytäviä päätin laatia listan siitä, mitä kaikkea minun pitäsisi kysyä Julialta. Mietin, miten saisin pidettyä Siron kurissa, sillä alkoi vaikuttaa siltä, etteivät ovet enää pidätelleet sitä.

Vastaus:

Olipas hauska käänne, että Siro onkin puoliksi gäätä! En taida muistaa, että gäätällä olisi tavallisesti kykyjä ilmiintyä kuten kotitontuilla, mutta se oli tässä juoneen sopiva kekseliäs lisä! Lisäksi se toi hyvin esiin sen, että ollaan taikamaailmassa, ja siellä kissatkin voivat ilmestyä huoneesta toiseen, mikä oli mukavan maagisen oloista. Ja saipahan Vorokin tosiaan nenilleen, juuri sopivalla tavalla, kun Dumbledore jätti tämän vähäpätöiset puheet huomiotta! Dumbledore oli erinomaisesti hahmolle uskollisesti kirjoitettu: hän suhtautui tilanteeseen hyvin rauhallisesti ja kuin olisi jo paremmin ajan tasalla kuin muut. Erilaiset lempinimet kissasta sopivat nekin hänen suuhunsa, vaikka hieman eriskummallinen "neiti" nimitys kissasta toistui jo hieman liian monta kertaa, niin että se erottui muusta tarinasta. Muutenkin kannattaa tarkastaa, ettei sama, persoonallinen viittaus esiinny liian usein: myös "hopeainen pörröpallo" olisi toisella kerralla voinut olla yksinkertaisesti "kissa". Joka tapauksessa muutenkin hyvin kirjoitetun keskustelun lomasta erottui Dumbledoren leppoisan ironinen kuvaus Siron kissajahdista keittiössä, joka sai hymyä huulille! Kuvailua oli myös mukavasti, hienoa!

Saat 6 kaljuunaa, 15 tuparia ja Oi johtajuus, rehtori -merkin!
Aurelia » 27.9.

Nimi: Nicholas Dennell

21.09.2018 22:38
Luku 16.

Laahustin aamupalalle silmät turvoksissa. Vaikka olin pessyt naamani useampaan kertaan kylmällä vedellä, näytin yhä samalta kuin Noah ensimmäisellä luokalla, kun hän oli saanut öhmökkeenkuorijauhetta silmiinsä. Olin tietty varoittanut häntä etukäteen, mutta ei se ollut estänyt rohkelikkoa tunkemasta nenäänsä violettina kimaltelevaan purkkiin. Sentään pulveri hengitysteissä ei ollut niin paha kuin pulveri silmissä, sillä aivastuksen jälkeen jauhetta oli ollut käytännössä katsoen joka paikassa. Ehkä oli siis hyvä, että tupalaiseni oli oppinut nykyään olemaan pelleilemättä väärien purkkien kanssa kesken liemitunnin. Muistaisin silti ikuisesti sen, miten vihainen aina niin rauhallinen professori Lagoena oli ollut Noahin touhut tajutessaan. Liemien opettaja oli pelännyt, että pojalta lähtisi näkö vielä lopullisesti, mutta valitettavasti Noah oli selvinnyt pelkällä säikähdyksellä, niin kuin yleensäkin. Olisipa minullakin yhtä hyvä tuuri.
Olin keskustellut rehtorin kanssa heti herättyäni, mutta emme olleet päässeet puusta pitkälle. Olin selittänyt samat asiat kuin edellisiltanakin, tällä kertaa vain paljon selkeämmin. Vieläkään en saanut kerrottua sitä, että vika oli minun. Että minun takiani Benji ei ollut lähtenyt kasvihuoneilta suoraan sisälle, vaan oli päätynyt metsään. Jos emme olisi riidelleet, kaikki olisi nyt hyvin.
Olin itkenyt kuin mikäkin idiootti. Professori Aynesworth oli toki yrittänyt lohduttaa omalla kankealla tavallaan, mutta jäykkä kun oli, ei siitä ollut tullut oikein mitään. Sitä paitsi hän vaikutti siltä, että olisi halunnut saada parempia vihjeitä, muttei kehdannut lähteä niitä vaatimaan, kun olin jo valmiiksi niin poissa raiteiltani. Eipä minulla toisaalta niitä olisi ollutkaan, mutta tunsin silti pettäneeni rehtorin sillä, etten ollut jäänyt aloilleni ja kohdannut metsässä olijaa. Olin vain lähtenyt lipettiin Benjin kanssa. Professori oli kuitenkin “ehdottomasti sitä mieltä, että oli vain hyvä asia, että lähdin pois”. Sillä olisinhan niin tehdessäni voinut pelastaa Benjin, jos olisimme saaneet apua aiemmin. Niin. “Jos.” Vaan kun en ehtinyt.
Minun mielestäni karkuun juokseminen oli vain pelkkää typerää pelkuruutta. Mikä rohkelikko minä muka olin? Välttelin vaikeita tilanteita ja pakenin vaaran uhatessa ja nyt toinen parhaista ystävistäni oli kuollut sen takia. En osannut pitää suutani kiinni silloin kuin olisi ollut tarvetta. Olin vain pahentanut tilannetta olemalla ääliö, niin kuin aina ennenkin. Ei ihme, että sekä Rose että Benji olivat jättäneet minut.
Nielaisin vaikeasti ja istuin alas Rohkelikkojen pöytään. Olisin halunnut olla yksin, sillä minua itketti taas. Välttelin tupatovereideni katsetta samalla kun tunsin monen muunkin silmien porautuvan niskaani. Juttu oli ilmeisesti lähtenyt kiertämään.
Lyyhistyin kasaan, vaikka niin kuin pieneksi tekeytyminen ja lautasen tuijottaminen olisivat tehneet minusta maagisesti jollain tapaa olemattoman tai edes läpinäkyvän. Kuuroksikaan se ei valitettavasti tehnyt, vaan korvani rekisteröivät liiankin selvästi epämääräisen supatuksen ympärilläni.
“Kuulitko jo, että se eilinen puuskupuh-poika murhattiin?” “Aijaa? Minä kun luulin, että se teki itsemurhan.” “Ei, kyllä se tapettiin. Kuulin huhun, että tappaja olisi ollut kuolleen pojan kaveri, mutta joku sanoi, että murhaaja pakeni Kiellettyyn metsään…”
Nieleskelin ja puristin penkkiä rystyset valkeina. Onneksi kuiskiminen hiljeni kuin veitsellä leikaten, kun rehtori nousi salin edessä seisomaan ja rykäisi kovaäänisesti. Päät kääntyivät odottavana opettajien pöydän suuntaan, mutta minä tuijotin yhä tyhjää kippoa edessäni. Ei olisi pitänyt tulla. Minä tahansa muuna päivänä houkutteleva tuoreen leivän tuoksu olisi saanut veden nousemaan kielelleni, mutta nyt vatsaani lähinnä väänsi.
“Hyvät opiskelijat”, rehtori Aynesworth aloitti. “Kuten moni teistä onkin jo kuullut, eilen linnan tiluksilla tapahtui kuolemantapaus.” Salissa kohahti.
“Puuskupuhin oppilas Benji Corwin menetti henkensä, joten pidämme tänään päivällisellä hiljaisen hetken hänen muistolleen.” Pientä supinaa oli kuultavissa sieltä täältä. Tunsin saavani osakseni entistä enemmän vilkuiluja.
“Oho. Mitähän hänelle kävi? Hei Dennell, tiedätkö mitä Benjille kävi? Siehän oot sen kaveri?” kuulin Noahin utelevan, mutta Ronanin hiljainen kehotus olla hiljaa keskeytti hölöttävän tupalaiseni. En kohottanut katsettani tai reagoinut koko kysymykseen.
“En usko kuolemaan liittyvän minkäänlaista rikosta. Muistutan kuitenkin, että Kielletty metsä on nimensä mukaisesti kiellettyä aluetta. Ei muuta, jatkakaa.”
Pongautin pääni pystyyn ja tuijotin järkyttyneenä rehtorin suuntaan. Ei rikosta? Miten niin ei liittynyt rikosta? Benji oli murhattu! Miksei Aynesworth maininnut mitään siitä? Miksei hän varoittanut ketään?
Muut ympärilläni tuntuivat vilkuilevan vähän epäröiden sekä rehtoria että minua, mutta keskittyivät lopulta syömään. Tupalaisenikin jättivät minut rauhaan, vaikka Erik yrittikin nälviä jotakin minun suuntaani.
Minä en saanut alas mitään. Tuijotin vain rehtoria ennen kuin nousin aloiltani ja lähdin suorinta tietä Rohkelikkotorniin. Olin niin vihainen, että kyyneleet puskivat väkisin pintaan. Kuulosti ihan siltä, ettei rehtori aikonut tehdä yhtään mitään sen eteen, että Benjin murhaaja saataisiin kiinni. Ja minä olin ollut pahoillani omien johtolankojeni vähyydestä.

Vihani kuitenkin laantui varsin nopeasti, kun kuulin käytävillä jos jonkilaisia tarinoita Benji-paran lopusta. Osaan niistä sisältyi se, miten minä olin murhannut ystäväni ja nyt väitin, että sen oli tehnyt joku muu. Ne, jotka olivat kuulleet riitelymme, olivat sitä mieltä, että minun takiani Benji oli tehnyt itsemurhan. Rehtorin puhekin tuki tätä oletusta, joten suurin osa oli itsemurhateorian kannalla. Ne, jotka olivat sattuneet paikalle, kun kannoin Benjin sisään, uskoivat puolestaan murhaajan liikkuvan metsissä. Samaan oletukseen sisältyi myös se, ettei rehtori ollut kertonut murhaajasta, sillä se olisi aiheuttanut vain joukkohysteriaa.
Joka tapauksessa minua kartettiin kuin ruttoa. Jos nuoremmat oppilaat olivat aiemmin siirtyneet hätäisesti pois jaloistani jo pelkästä tuimasta mulkaisusta, nyt riitti, että satuin samalle käytävälle. Minne tahansa meninkin, sain osakseni vahempien oppilaiden suunnalta paheksuvia katseita ja tuomitsevaa supinaa. Nuoremmat sen sijaan katsoivat kauhulla ja väistivät käytävän seiniä vasten koululaukkujaan puristaen niin kuin olisin vaarallinen tai kanssani samassa tilassa olemisestakin saisi kuorimaveitsestä. Niin kuin muka puukottaisin jonkun ykkösluokkalaisen ihan vain sen takia, että hän sattui osumaan tielleni. Pah.
Ylipäätään tuntui siltä, että kaikki tiesivät nimeni, ja sen, että liityin puuskupuhin kuolleeseen poikaan. Rauhaa en saanut kunnolla missään.
Yritin päästä puheisiin Rosen kanssa, mutta joku tytön kavereista sylkäisi päälleni eikä entinen paras ystäväni tehnyt mitään estääkseen. Korkeintaan vain liittyi mukaan ilkkumiseen. Nielin kyyneleeni väkisin, sillä en halunnut alkaa pillittämään luihuisten nähden. “Heikko itkupilli” ei ollut nimitys, jonka olisin halunnut haukkumanimieni listan jatkoksi, joten annoin asian olla.

Kahta päivää myöhemmin sain räyhääjän vanhemmiltani suoraan aamupalapöytään. En ehtinyt tehdä elettäkään salin ovien suuntaan, kun se jo laukesi näpeilleni isäni tyytymättömän äänen täyttäessä koko Suuren salin.
“Saimme äitisi kanssa kirjeen rehtorilta. Olet kuulemma ystävystynyt jonkun puuskupuhin kanssa. Tiedätkö miten nöyryyttävää se on? Kuulla, että _rohkelikkoon_ joutunut lapsemme kaveeraa jonkun niinkin vähäpätöisen kuin puuskupuhin kanssa? Ja että olet sotkeutunut vielä johonkin kuolemantapaukseen? Sietäisit hävetä. Mitä sukulaisetkin sanovat, kun kuulevat? Äitisi oli kauhuissaan ja minä olen pöyristynyt. Emme siedä tällaista, kuten hyvin tiedät. Onneksi sovimme, ettet tule joululomaksi kotiin. Ei tarvitse sietää tuollaista lasta katseensa alla. Mietihän käytöstäsi.”
Olin hädin tuskin kompuroinut ylös penkiltäni, kun kyyneleet tulivat jo yli äyräiden. Noah yritti hidastaa menoani tarttumalla käteeni ja sanomalla todennäköisesti vain jotakin typerää, mutta äyskähdin hänelle, että jättäisi minut rauhaan enkä kuunnellut. Samalla tulin tönäisseeksi häntä kovakouraisesti niin, että hän oli kaatua selälleen. Osin toivoin, että niin kävisikin, mutta Ronan koppasi ystävänsä lennosta tuijottaen minua kylmästi suoraan silmiin. Hyvä, vihaisi hänkin minua, niin oltaisiin tasoissa. Kukapa minusta välitti, kun omatkin vanhempani vain huusivat siitä, miten hankin ystäviäni muualtakin kuin heidän ylistämästään luihuisesta.
En mennyt enää Suureen saliin syömään, sain siellä liikaa katseita osakseni. Tyydyin närppimään Rohkelikkotornissa vanhemmilta aiemmin saamiani herkkuja ja Tylyahon makeisia. Niistä tosin tuli vain entistä huonopi olo, mutta en kokenut ansaitsevani parempaakaan. Benji ei voinut syödä mitään enää koskaan. Enkä voinut pyytää häneltä anteeksi. Se oli ehkä kaikista pahinta.

En saanut öisin unta ja näin painajaisia. Minua itketti vähän väliä. Tuntuis siltä, että nälkä kairasi reikää vatsaani, mutten suostunut menemään syömään, sillä Suuressa salissa en saisi olla katseilta rauhassa. Suututti ja turhautti ja lopulta tuntui vain yleisesti ottaen pahalta. Olin kuvitellut, että pärjäisin hyvin itsekseni. Etten tarvinnut ketään, että olin yksinäinen susi.
Todellisuudessa olin kaukana siitä.
Olisin halunnut puhua jollekin, mutta kenelle olisin voinut puhua, kun toinen ystävistäni oli kuollut ja toinen vain vältteli ja kiusasi minua? Vanhemmilleni en ollut kirjoittanut mitään, sillä ei heitä kiinnostanut. Ei heitä koskaan kiinnostanut mikään, mitä minä tein. Paitsi jos tein sen väärin.
En voinut myöskään lakata ajattelemasta: tältäkö Benjistä oli tuntunut, kun minä ja Rose olimme nauraneet hänelle? Tältäkö hänestä oli tuntunut ilman ystäviä minun ja Rosen lisäksi? Sen oli täytynyt olla rankkaa.
Ajatuksenakin tilanne kuulosti kamalalta ja sai oloni tuntumaan entistä pahemmalta. Olin ollut hirveä Benjiä kohtaan ja silti hän oli pitänyt puoliani ja sietänyt seuraani. Hän oli välittänyt toisin kuin Rose, joka oli hylännyt minut typerän ihastuksensa takia, ja silti olin pitänyt tyttöä parhaimpana ystävänäni ylitse muiden. Miksen ollut tajunnut olla vähemmän itsekäs jo aimmen?
Jenkinsin ajattelu ei sekään parantanut oloani, sillä olin nähnyt myös korpinkynnen katsovan minua oudosti käytävällä. Oli kuin poika olisi ollut häpeissään. Minuako hän häpesi? Jos, niin miksi? En ollut osannut tulkita hänen ilmettään, mutta eipä minua kiinnostanutkaan. Tuntui jo ihan riittävän kauhealta muutenkin.

Neljä päivää pysyin jotenkuten kasassa. Sen jälkeen en yksinkertaisesti enää jaksanut mennä oppitunneille, joten jäin sänkyyn ja väitin olevani kipeänä. Noah tarjoutui hakemaan matami Proudfootin, mutta kielsin häntä. Noahin reaktio olisi varmaankin yllättänyt minut, jos en olisi ollut henkisesti niin loppu. Oli kuin olisin kieltänyt pojalta auttamisen sijaan joulun, niin pettyneeltä ja huolestuneelta hän näytti. Mutta miksi häntä muka kiinnostaisi minun hyvinvointini yhtään sen enempää kuin vanhempiani tai sitä yhtä ainutta ystäväänikään näytti enää kiinnostavan? En minä ollut koskaan kohdellut häntä hyvin. En ansainnut apua, ainakaan Noahin suunnalta. Niinpä vedin vain peiton korvilleni ja teeskentelin nukkuvaa, kunnes muut olivat lähteneet ja jättäneet minut ylhäiseen yksinäisyyteeni.
En saattanut ymmärtää, miten Benji oli jaksanut tällaista päivästä toiseen. Minä olin valmis luovuttamaan alle viikon jälkeen. Kaikki tuntui kamalalta. Pahalta ja samalla ei miltään. Enää ei edes itkettänyt, sattui vain silmiin. Ja päähän. Ja joka paikkaan.

En poistunut sängystä koko päivänä muualle kuin vessaan ja illan tullessa teeskentelin yhä nukkuvaa, jotta vältyin keskustelemasta muiden kanssa. Olisin kyllä oikeastikin halunnut nukkua. Kehoni kaipasi unta ja sen suomaa hetkellistä unohdusta, mutta sitä ei kuulunut. Oli vain minä ja ajatukseni sekä sängyn verhojen takaa kuuluva Erikin nurina ja valitus. Kuulin nimeni useampaan otteeseen, mutta en keskittynyt kunnolla puheeseen. En halunnut kuulla. Silmänurkissani kirveli, mutta ehkä se oli ennemmin unenpuutetta kuin itkua. Ainakin toivoin niin. Aloin olla jo kyllästynyt pelkkään itkemiseen. Olin hemmetin heikko. Vihasin itseäni ja ihan syystä.
Lopulta tuli hiljaista. Verhon takaa kuului kevyttä kuorsaamista, mutten vieläkään uskaltautunut kuoriutumaan peittoni sisältä. Mieluummin tuijotin vain uupuneena paksua verhokangasta. Pikkuhiljaa aloin toivoa, että metsässä ollut olisi Benjin sijaan puukottanut minua. Olisin saanut ansioni mukaan eikä puuskupuhin olisi tarvinnut kärsiä. Minä se tarinan suurin konna olin. Minut olisi pitänyt pistää hengiltä.
Niiskahdin ja huokaisin, mutta henkäys katkesi kuin seinään, kun kuulin raskaan kankaan kahinaa ja näin pimeässä jonkun raottavan katokseni verhoja. Ummistin salamana silmäni ja tekeydyin nukkuvaksi, vaikka sydän hakkasikin äkillistä tilannetta säikähtäneenä rinnassani. Jos se olisi Erik, kiroaisin hänet lopullisesti kiinni sänkyynsä. Jos se olisi Noah, käskisin häntä painumaan takaisin jästilään ja pysymään siellä.
“Ylös”, kuului kylmä, mutta rauhallinen käsky. Samalla tunsin jonkun vetävän määrätietoisesti peitteen pois yläruumiini päältä. Silmät auki räväyttäessäni en suinkaan kohdannut Erikin sinisiä silmiä tai Noahin lämpimänruskeaa katsetta niin kuin olin odottanut. Ei, pimeästä minua tuijottivat harmaat, miltei värittömän iirikset, joiden kantajan ilme kuvasti samanlaista tyytymättömyyttä niin kuin aina, kun tyrkin tai härkin tahtomattani Noahia. Katseeni tajutessaan hän tuhahti ja päästi peittoni otteestaan.
Ronan.

//:D en ole kuollut, olen vain hidas//

Vastaus:

Tämä oli erinomainen jatko edellisen tarinan tapahtumille! Toit hyvin esille vaikutukset, joita ystävän kuolema voi tuoda jäljessään, ja se toi tarinaan realismin tuntua. Olikin hyvä, että koko tarina oli omistettu Benjin kuoleman jälkimaininkien välittömille vaikutuksille, vaikka tapahtuma varmasti vaikuttaakin pitkälle tästä eteenpäin. Monen rivin pituinen muistelu Noahin vanhasta kommelluksesta tuntui heti alkuun hieman aiheesta poikkeavalta, mutta toi hyvin esiin trauman fyysisiä vaikutuksia Colinin ulkomuotoon. Muut vaikutukset pysyivät mukana koko tarinan ajan, mutta erityisesti "mitä jos"-ajatukset ja Benjiin samastuminen toimivat tarinallisesti lisäämässä Colinin katumusta, joka hienosti tässä vaiheessa tarinaa saa Colinin nöyremmäksi. Hän ajattelee yhä paljon itseään, mutta sekaan on kylvetty omien tekojen ajattelemisen siemenet, minkä ansiosta Colinia on helpompi kannustaa. Vanhempien räyhääjä herätti sekin rutkasti sympatiaa. Colinin orastava erimielisyys rehtorin kanssa oli eräs lempikohdistani - hieno paikka konfliktille, joka pistää mietityttämään rehtorin motiiveja tapauksen suhteen! Colinin masentuessa oli kiva kuulla muiden suusta spekulaatioita siitä, mitä olisi saattanut tapahtua, sillä sehän on kuitenkin polttava kysymys myös lukijan huulilla. Ainoana huomatauksena tuli mieleen tarttua alussa esiintyneeseen "tietty"-sanan käyttöön "tietenkin"-sanan sijaan, sen voisi jatkossa korjata! Loppu oli erinomainen, josko vihdoin sivuun jääneisiin muihin rohkelikkoihin tutustuttaisiin paremmin? Jään jännityksellä odottamaan, mitä tarina tuo tullessaan!

Saat 8 kaljuunaa, 21 tuparia sekä Lockhartin lempilapsi- ja Punainen kirjekuori -merkit!
Aurelia » 27.9.

Nimi: Michaela Wolf, Rohkelikko

18.09.2018 23:04
1 luku~Rikkinäinen perhe

Istuin kaksikerroksisen omakotitalomme katolla, ja katselin, kuinka oranssit lehdet leijailivat kohti maata ja lopulta laskeutuivat hieman kuivuneen nurmikon päälle. Ilma oli kolea, ja sadepilvet lähestyivät kovaa vauhtia. Koulu alkaisi tasan viikon kuluttua, ja minä menisin kolmannelle luokalle Tylypahkaan, noitien ja velhojen kouluun. Kahtena edellisenä vuonna olin saanut jo paljon ystäviä ja aika hyviä arvosanoja. Koulun lähettämä kirje, jossa kerrottiin, mitä oppikirjoja ja tavaroita seuraavaksi vuodeksi tarvittiin, oli tullut minulle jo kuukausia sitten, mutta emme olleet ehtineet käymään Viistokujalla vielä äitini kanssa ostamassa niitä.

Takaatani kuului laiska naukaisu, ja kissani Hector hyppäsi syliini.
”Miten sinä tänne pääsit?” kysyin kissalta, vaikka tiesin ettei se vastaisi. Sen valkoinen turkki, jossa oli mustia ja ruskeita täpliä, oli pehmeä ja lämmin. Kiedoin kädet Hectorin ympärille, ja kissa alkoi kehräämään. Vaikka Hector oli pullea ja laiska unikeko, se oli silti todella tärkeä minulle, ja lähtisi mukaani Tylypahkaan.
Taivaalta alkoi tippumaan vesipisaroita, joten menin takaisin sisälle kattoikkunan kautta. Jätin Hectorin sängylleni nukkumaan, ja lähdin itse alakertaan.

Alakerta oli kuin sirkus. Äiti istui tummanharmaalla sohvallamme samalla, kun pölyhuiska oli taiottu pyyhkimään itse pölyt, isäpuoleni Derek oli äidin vieressä ja luki kovaan ääneen jotain typerää uutista Päivän profeetasta ja Derekin yhdeksän vuotiaat tyttäret Erin ja Esmeralda riitelivät muroista sotkien koko keittiön. Vain vuoden vanha pikkuveljeni Sam konttasi lattialla, ja laittoi suuhunsa kaiken, mikä sinne vain mahtui.
”Octavia, hiljentäisitkö siskosi”, Derek kysyi minulta.
”Tiedät, että minua kutsutaan toisella nimelläni”, ärähdin hänelle. En ollut koskaan pitänyt Derekistä, enkä ensimmäisestä nimestänikään, siksi minun kutsumanimeni oli Michaela.
”Sitä paitsi, hiljennä nuo kaksi itse”, sanoin ja nyökkösin kaksosia kohti.
”Tulin hakemaan vain ruokaa.”
Nappasin omenan hedelmävadista ja menin äidin luo. Hän näytti hyvin paljon minulta. Molemmilla oli tumman ruskeat paksut ja kiharat hiukset, vaikka minulla oli lyhyemmät. Meidän molempien nenät olivat leveät, meillä oli pisamia, ja olimme todella lyhyitä. Ainut ero, mitä meissä oli, oli silmiemme väri. Minulla oli kellertävän ruskeat suuret silmät, jotka olin kuulemma perinyt biologiselta isältäni. Oikea isäni, Peter, oli lähtenyt vuosi minun syntymäni jälkeen pois ja jättänyt äidin yksin. Kukaan ei tiennyt missä Peter oli, tai oliko hän enää edes hengissä.
”Missä John on?” kysyin äidiltä. John oli ainut biologinen perheenjäseneni äidin lisäksi tässä talossa.
”Huoneessaan, niinkuin aina”, äiti vastasi. Nyökkäsin, ja lähdin veljeni huoneeseen.

Veljeni huone oli todella sotkuinen. Tavaroita oli ympäri lattiaa, vaatteet lojuivat rytyssä tuolin päällä, sänkyä ei oltu pedattu ja kaappien ovet olivat auki.
John katsahti minuun päin.
”Luulin hetken, että Derek tuli taas valittamaan huoneeni sotkuisuudesta”, hän huokaisi.
”Varmaan ensimmäisen kerran elämässäni olen samaa mieltä Derekin kanssa, sinun pitäisi siivota”, vastasin veljelleni. Hän hymyili ujosti, ja kohautti olkiaan. Katsoin veljeäni hetken hieman surullisena.
”Olen huolissani sinusta, et ole ollut oma itsesi sen jälkeen, kun Derek, Erin ja Esmeralda ovat muuttaneet asumaan meille. Sulkeudut aina huoneeseesi kun on mahdollista, et pidä paikkoja siistinä ja murjotat kokoajan”, sanoin Johnille.
”Perheemme on rikkinäinen”, hän vastasi, ja alkoi lukemaan. Lähdin omaan huoneeseeni ajatuksissani.
Veljeni oli oikeassa, perheemme oli rikkinäinen.

Vastaus:

Tässä tuli hyvin esitellyksi koko Michaelan perhe ja hänen arkensa! Aloitus oli juuri sopivan rauhallinen - kuten maahan leijailevat lehdet, lukijanakin lasku tarinan pariin tuntui pehmeältä ja sulavalta. Ympäristön kuvaus asetti myös hienosti tunnelman tarinalle, joka tuntui jatkuvan loppuun asti: sää ei ollut vielä liian synkeä, mutta ei myöskään aurinkoinen, kuten ei ollut Michaelan mielialakaan. Hän ei selvästi ollut tyytyväinen perheensä tilanteeseen, vaikkei ollutkaan äidilleen vihainen. Esmeralda ja Erin vaikuttivat aika ärsyttäviltä, mutta olisi ollut kiva kuulla vielä vähän lisää siitä, miksi Michaela vihasi isäpuoltaan. Samoin Derekin reaktio Michaelan ärähdykseen jäi syrjään, joten jäi mietityttämään, miten Derek sitten suhtautuu Michaelaan. Vuoropuhelut olivat muuten oikein sulavia, pidin etenkin tuosta viimeisestä Johnin kanssa käydystä keskustelusta! Samoin kuvailua oli ripoteltu hienosti tapahtumia kehystämään. Kerronta oli hyvin kirjoitettua ja oikeinkirjoitus oli sekin kunnossa, ainoastaan yksi sana kaipasi korjaamista: "takaatani" on murrekielinen ilmaisu, eli oikeinkirjoitettu muoto on yksinkertaisesti "takaani". Hieno aloitustarina!

Saat 5 kaljuunaa, 16 tuparia sekä Kerronnankietoja-merkin!
Aurelia » 27.9.

Nimi: Gianna Nox, Luihuinen

17.09.2018 15:24
5. luku osa 2: Ja niin se kaikki alkoi

"Gianna Nox!" professori Avery luki Giannan nimen pergamentista ennen kuin Luihuisen pöydässä oltiin vielä rauhoituttu Wrenille osoitettujen suosionosoitusten suhteen. Tyttö käänsi nimensä kuullessaan katseensa kohti lajitteluhattua ja jakkaraa, mutta ennen kuin hän pääsi liikkeelle, Liana oli tarttunut häntä käsivarresta.
"Nähdään pöydässä", maitokahvin värisen ihon omaava tyttö sanoi hymyillen ja päästi sitten irti toisen tytön käsivarresta. Gianna vilkaisi toisen kasvoja ennen kuin asteli lajitteluhatun ja jakkaran luokse. Liana oli näköjään varma siitä, että he pääsisivät samaan tupaan, mutta Gianna itse ei ollut yhtä varma asiasta, koska he eivät itse saaneet päättää tupiaan. Juuri äsken Wren oli päätynyt eri tupaan kuin veljensä, joten ei ollut mitenkään epätodennäköistä, että Gianna ja Liana voisivat joutua myös.
Professori Avery asetti nuhjuisen, elämäänsä nähneen lajitteluhatun Giannan päähän. Hetken hiljaisuus ei piinannut tai kiduttanut tyttöä, hänellä ei ollut mikään kiire. Eikä lopputuloksella ollut oikeastaan minkäänlaista merkitystä hänelle, vaikka melkein koko hänen sukunsa oli opiskellut Luihuisessa. Vain muutamat sukulaiset kuitenkin odottivat hänen jatkavan Noxien puhdasverisen suvun perinnettä ja pääsevän käärmeen tupaan.
"Hmm... Magnus Noxin tytär, Eoin Noxin lapsenlapsi... Yhdenkään aikaisemman Noxin sijoittaminen ei ole tuottanut ongelmia, mutta nyt... Menestyksesi olisi taattu missä tahansa neljästä tuvasta... Sinulla on sekä Rohkelikon rohkeutta että Korpinkynnen viisautta, Luihuisen kunnianhimo ei sokaise Puuskupuhin lojaaliutta..." Gianna kuuli lajitteluhatun pohdiskelevan. Äänensävystä kuuli, kuinka hattu teki kaikkensa keskittyessään analysoimaan häntä yrittäessään päättää, mikä neljästä tuvasta olisi hänelle sopivin. "Näiden neljän piirteen yhdistelmä voi näyttää sinulle niin valoa pimeässä kuin johdattaa harhaan, mutta itsenäisyytesi ja järkkymätön oma tahtosi vie sinut takaisin omalle tiellesi... Päätökseni on..."
Smaragdin vihreän ja hopean tunnusväreikseen saanut Luihuisen tupa osoitti jo toisen kerran peräkkäin suosiotaan saadessaan uuden jäsenen. Suoristautuessaan Gianna huomasi, kuinka myös Liana taputti hänelle hymyillen muiden lajitteluvuoroaan odottavien ekaluokkalaisten joukosta. Suosionosoituksiin erikoisemmin reagoimatta Gianna asteli kohti Luihuisen pöytää, missä hän istuutui alas pöydän ääreen. Huomaamattaan hän istui Wrenin viereen, joka oli vasta vähän aikaa sitten istunut itse jakkaralla sovittelemassa lajitteluhattua.
“Kahden oppilaan peräkkäin lajitteleminen samaan tupaan ei ole ehkä erikoisin sattuma, mutta hämmästyn, jos vielä kolmas lajitellaan Luihuiseen perässämme”, Gianna nosti katseensa Wreniin, joka oli juuri lämpimästi hymyillen puhunut hänelle. Hymy säilyi toisen kasvoilla, kun tämä hieman kallisti päätään harmaiden silmien katseen pysyessä Giannassa. “Olen Wren Graves.”
“Gianna Nox”, Gianna esittäytyi vastaamatta kuitenkaan Wrenin hymyyn, toinen tyttö ei tuntunut loukkaantuvan siitä. Ilmeisesti tämä ymmärsi, ettei hymy kuulunut hänen normaaliin kasvojen ilmeeseensä. “ Se voisi kyllä olla jo enemmän hämmennyksen arvoista, jos kolme oppilasta peräkkäin lajiteltaisiin samaan tupaan. Sattumaa se kuitenkin vain olisi.”
“Sattumaa, mutta ehkä vähän huvittavaa”, Wren hymyili vielä, kunnes käänsi katseensa seuraamaan lajitteluseremoniaa. Niin teki myös Gianna, joka katseensa kääntäessään kuuli, kuinka professori Avery kutsui tällä kertaa Halin lajiteltavaksi. Alati tuiman pojan ilme ei muuttunut yhtään rennommaksi, mutta ei myöskään myrtynyt entisestään. Poika ei kuitenkaan näyttänyt nauttivan tilanteesta, jossa joutui olemaan kaikkien muiden paikallaolijoiden silmien edessä.
“Luihuinen!” lajitteluhattu julisti miltein heti, kun se oli laskettu Halin päähän. Vauhdikkaasti poika nousi jakkaralta ja riensi Luihuisen pöytään aplodien ja muiden tervetulotoivotuksien saattelemana samalla, kun Giannan vieressä istuva Wren kohotti yllättyneenä kulmiaan. Kolmas peräkkäin Luihuiseen, olihan se jo vähän epätavallista, mutta ei tajunnan räjäyttävää.
“Toivottavasti Liana ei pääse Luihuiseen…” Hal mutisi istuutuessaan Giannaa ja Wreniä vastapäätä. Vaikka Gianna tajusi puhuvan hänelle, poika ei silti nostanut milliäkään katsettaan tytön suuntaan. Tilanne sai Wrenin kurtistamaan kulmiaan tällä kertaa.
“Tunnetteko te toisenne?” Wren kysyi heiltä. Halilta myrskysilmäinen tyttö sai vastaukseksi vain tuhahduksen, mutta Gianna selvensi toiselle tytölle, että hän ja Hal olivat istuneet samassa vaunussa junamatkan ajan. Eivät he sen paremmin toisiaan tunteneet. Hyvä, jos tiesivät juuri mitään toisistaan. Sen enempää kolmikko ei kuitenkaan ehtinyt keskustella, kun lajittelu jo jatkui.
Luihuisen lajitteluputki katkesi ainakin toistaiseksi, kun lajitteluhattu lajitteli muutaman oppilaan Korpinkynteen ja Puuskupuhiin. Jonkin aikaa meni ennen kuin professori Avery luki käsissään olevasta pergamenttikääröstä Lianan nimen. Gianna näki Luihuisten pöytään asti, kuinka kahvi-ihoisen tytön katse kirkastui. Kiharatukkainen vilkaisi vihreään ja hopeaan verhotun pöydän suuntaan ja hymyili pikaisesti hänelle ennen kuin asteli istumaan jakkaralle tyytyväisesti hymyillen. Liana näytti olevan hyvin varma siitä, että pääsisi liittymään heidän seuraansa Luihuisen pöytään. Gianna ei kuitenkaan ollut täysin varma asiasta, kukaan ei osannut lukea lajitteluhatun päätöksiä ennalta. Kaikki eivät ehkä olleet aina tyytyväisiä sen päätöksiin, mutta lajitteluhattu kyllä tietäisi, mikä tupa olisi kellekin sopivin.
“Rohkelikko!” punaiseen ja kultaan verhotun pöydän tupalaiset hurrasivat ja taputtivat, kun lajitteluhattu julisti päätöksensä. Kukaan heistä ei kuitenkaan huomannut, kun jakkaralla istuvan tytön huulilla ollut hymy suli hetkessä pois. Gianna näki, kuinka Liana jäätyi paikoilleen katsomaan suuren salin oville päin tilanteen alkaessa valjeta tälle. Kahvi-ihoinen ei ollut päässyt Luihuiseen ja mitä luultavimmin tämä ei tulisi olemaan tyytyväinen lajitteluhatun päätökseen hänen pistämisestään Rohkelikkoon.
Hieman kankeasti Liana nousi seisomaan ikuisuudelta tuntuneiden sekunttien jälkeen. Tyttö ei tällä kertaa vilkaissut lainkaan Luihuisen pöydän suuntaan kävellessään pois korokkeelta kohti uuden tupansa pöytään, missä rohkelikkolaiset ottivat hänet iloisesti vastaan.
“Kerrankin onni on puolellani…” Gianna kuuli Halin mutisevan hieman helpottuneeseen sävyyn, kun tyttö kadotti Lianan näkyvistä tämän istuuduttua muiden rohkelikkolaisten joukkoon. Tyttö ei sanonut mitään Halille, mutta huomasi sivusilmällä Wrenin olevan edelleen yhtä pihalla kuin aikaisemmin tilanteesta. Lajittelu kuitenkin jatkui ja kiinnitti kaikkien heidän huomionsa - tai oikeastaan vain Giannan ja Wrenin, koska Halia lajittelu ei ollut tuntunut kiinnostavaan missään vaiheessa.
“Drake Holbrook!” professori Avery luki jälleen kerran yhden uuden oppilaan nimen pergamentistaan. Nimi ei herättänyt mitään ihmeellistä reaktiota, mutta poika, jolle nimi kuului, palautti Giannan mieleen kaksi muistoa. Ensimmäinen oli Viistokujalta kesällä, toinen siltä päivältä junamatkalta. Terävää leukaa, tummanruskeita hiuksia, tummia silmänalusia ja männynruskeiden silmien tyhjähköä katsetta ei voinut olla tunnistamatta. Poika oli se sama, jota tämän isä oli kohdellut kylmästi Viistokujalla. Sama, joka oli istunut junassa huppu päässään katse luotuna lattiaan. Nyt pojalla oli vain nimi.
Drake istuutui jakkaralle satojen oppilaiden silmien edessä, mutta ei näyttänyt jännittävän tilannetta pätkääkään, vaikka oli antanut itsestään junassa ujon kuvan. Katse pysyi kuitenkin alaviistoon luotuna, kun professori Avery laski lajitteluhatun kylmänruskeiden hiusten päälle. Pientä puheensorinaa lukuun ottamatta suuressa salissa oli jälleen hiljaista, kun lajitteluhattu teki valintaansa.
“Luihuinen!” ja niin vihreään ja hopeaan verhottu pöytä pääsi osoittamaan suosiotaan. Myös Gianna ja Wren taputtivat, kun Drake nousi jakkaralta ja suuntasi Luihuisen pöytää kohti. Ruskeiden silmien katse vilkaisi pikaisesti Halia ennen kuin poika istuutui tämän viereen tyttöjä vastapäätä. Katse käväisi nopeasti heissäkin, mutta laskeutui sen jälkeen hyvin nopeasti pöydän pintaa kohti.
Sanaakaan ei sanottu nelikon kesken, kun lajittelu taustalla jatkui. Kauan ei kuitenkaan menisi, kun se loppuisi ja olisi rehtorin puheenvuoro ennen pitojen alkamista. Kauan ei myöskään menisi, kun heidän ensimmäinen vuotensa Tylypahkassa virallisesti alkaisi. Ilta ei kuitenkaan ollut ohi puhumattakaan uusien tuttavuuksien tapaamisesta.

Niin sen illan kuin ensimmäisen lukuvuoden tapahtumia he muistelevat oleskeluhuoneen takkatulen äärellä viidesluokkalaisina professoreiden muistutellessa lähestyvistä V.I.P.-tutkinnon kokeista. Ensin pitäisi kuitenkin päästä Tylypahkaan asti, pikajuna ei odota enää kauan laiturilla 9¾ . Uusi lukuvuosi ja seikkailu on alkamassa.

// Tämän kanssa menikin sitten aikaa, koska en meinannut keksiä millään hyvää lopetusta, minkä kautta pystyisi siirtymään sujuvasti ensimmäisestä vuodesta viidenteen. Vieläkin lopetus tuntuu vähän tönköltä, mutta en jaksanut enää painia sen kanssa pidempää. Ehkä joskus muokkaan sitä omille sivuilleni tai annan vain jäädä tuollaiseksi. :'D Tosiaan tämän tarinan myötä siirtäisin Giannan ensimmäiseltä viidennelle vuodelle, jos se onnistuu? Nämä ensimmäisen vuoden tarinat olivan enemmän pohjustavia ja viidentenä alkaakin sitten tapahtua vähän enemmän. Muutama henkilö jäi esittelemättä, mutta muutin heidän kohdallaan suunnitelmia niin, että heidän esittelynsä onnistuu erittäin hyvin myöhemminkin. :) //

Vastaus:

Siirrän Giannan viidennelle luokalle! :) Tämänkaltaista suoraa hyppyä vuoden tapahtumista seuraaviin on tosiaan todella vaikea toteuttaa sujuvasti, ja toki tälläkin kertaa olisin innolla kuullut, miten suhteet lajittelun jälkeen alkavat syntyä, ja etenkin: miten Liana sopeutuu tupaansa Rohkelikossa? Tuntui, että itselläkin särkyi pieni palanen sydämestä, kun kuvasit miten tytön kasvot puhkesivat loistamaan - odotuksien vain särkyessä lajitteluhatun huutaessa tuloksen. Kaikki muut hahmot päätyivät Giannan seuraan Luihuiseen, joten mitä asetelma tarkoittaa ystävyydelle Lianan kanssa? Lopussa tapahtumien "muistelu" on ehkä hitusen kliseinen tapa kuvata siirtymää, joten sen olisi voinut toteuttaa vaikkapa vihjaamalla vielä "nykyhetkessä" lajittelussa jollain lailla hahmojen tuleviin suhteisiin, ja hyppäämällä sitten sen enempää selittämättä viidenteen vuoteen. Luokkien välisen siirtymän voi sitten tuoda seuraavassa kohtauksessa esille juuri vaikkapa V.I.P-kokeista puhumalla tai muulla tavalla. Se oli kuitenkin pieni juttu, ja kaiken kaikkiaan tarina oli upea: kuten Wren sanoi, oli tosiaan mielenkiintoista nähdä, kuinka oppilaita lajiteltiin Luihuiseen. Kun pääsi "istumaan pöydässä" heidän kanssaan, sai todella nähdä miten erilaisia tuvan oppilaat voivat olla, kun Potter-kirjoissa heistä tuli kovin yksitoikkoinen kuva. Drake pääsi hahmona taas loistamaan tarinassa herätellessään mielenkiintoa erikoisella olemuksellaan! Kuvailu oli erinomaisen eläväistä ja sitä oli sopivassa määrin; ainoastaan johtolauseisiin oli livahtanut muutama turhan yksityiskohtainen viittaus, jotka olisi voinut korvata "hän"-pronominilla tai nimellä. Nostan erityisesti esiin tuon "maitokahvin värisen ihon omaava tyttö" viittauksen, jonka rakenne on melko monimutkainen, vaikka osa lauseessa on pieni. Yleisesti kehottaisin myös välttämään kuvaamasta tummempia ihonsävyjä ruokiin, juomiin tai makeisiin viittaavilla sanoilla, koska niitä pidetään arvoa alentavina.

Saat 8 kaljuunaa, 20 tuparia sekä Menneisyyden muistelija -merkin!
Aurelia » 17.9.

Nimi: Faith West

07.09.2018 19:54
Luku 3
//Tylypahka//

Pian juna olikin jo Tylypahkassa, ja Faith lopetti lukemisen. Hän katsoi ympärilleen ja kuunteli, jos kerrottaisiin jotain siitä, minne täytyisi mennä. Faith kuunteli ja katsoi ympärilleen, muttei tajunnut mitään, mitä piti tehdä. Pian hän näki Aaronin ja juoksi tämän luokse.
”Mitä nyt tapahtuu?” Faith kysyi. Pian sama ruskea hiuksinen tyttö juna-asemalta tuli heidän viereensä.
”Etkö kuunnellut?” Tyttö sanoi hiukan töykeästi.
”Totta puhuen, en”, Faith sanoi hiukan nolona. Tyttö huokaisi ja viittoi heitä tulemaan hänen perässään. Faith mietti, mihin tupaan hän menee. Ehkä hän menee rohkelikkoon veljensä tavoin. Tai ehkä korpinkynteen isoisänsä tavoin. Hän mietti myös opiskelua. Faith ei nimittäin halunnut käyttää koko vapaa-aikaansa opiskeluun. Pian Faith kuitenkin huomasi olevansa jonkin ison oven edessä. Hän oli ollut ilmeisesti niin ajatuksissaan, ettei huomannut matkaa sinne. Hän huomasi yllättäen jonkun naisen puhuvan heille ja Faith päätti kuunnella loput naisen puheesta.

Kun nainen oli puhunut, he menivät suureen saliin. Salissa oli neljä pitkää pöytää. Faith tunnisti ne tupapöydiksi, joista Fane oli kertonut. Hän näki myös opettajat, jotka istuivat tuoleilla, opettajien pöydän ääressä. Faith katsoi kattoa, se näytti siltä, kuin olisi ollut taivaan alla. Yllättäen joku kuiskasi hänelle. Se oli taas se ruskea hiuksinen tyttö.
”Nimeni on muuten Abby Watts. Olen Puhdasverinen. Ja varmaan arvasitkin, että Aaron on veljeni”, Abby kuiskasi ylpeänä.
”Ai, Minun nimeni on Faith West”, Faith esittäytyi kuiskaten.
”Mikä verisääty?” Abby kysyi taas.
” Watts Abby!” nainen huusi ja Abby meni istumaan penkille. Abbyn päähän laitettiin vanhan näköinen hattu.
”Onko tuo siis se Lajittelu hattu?” Faith Kysyi Aaronilta.
”J-Juu”, Aaron sanoi. Hän vaikutti jännittyneeltä.
”LUIHUNEN!” Hattu huusi yllättäen ja Abby meni luihusten pöytään.
”Samaan pääsi minne äitikin aikoinaan”, Aaron kuiskasi.
”Watts Aaron!” huusi nainen taas ja Aaron meni istumaan.
”PUUSKUPUH!” Hattu huusi ja Aaron meni istumaan muiden puuskupuhien joukkoon. Faith näki, että Abby ei ollut erityisen iloinen asiasta.

Nimiä huudeltiin lisää, ja Faith mietti edelleen, että mihin tupaan hän menee.
”West Faith!” Huudettiin ja Faith meni istumaan tuolille. Hattu laitettiin hänen päähänsä.
”Mielenkiintoista, erittäin mielenkiintoista”,Faith kuuli.
”Ei ainakaan luihuseen ei, eikä myöskään Rohkeliikkoon. Ehkäpä Korpinkynsi? Ei, ei sittenkään. Noh olet sitten kaiketi, PUUSKUPUH! Hattu huudahti ja Faith meni istumaan Aaronin viereen.
”Ki-kiva että ollaan samassa tuvassa, on helpompaa sopeutua, kun on ystäviä”, Aaron sanoi Faithille. Faith vilkaisi hämmentyneenä Aaronia.
”Minusta emme ole vielä ystäviä. Tapasimme vasta”, Faith sanoi ja alkoi kuuntelemaan lajitteluhatun huutoja. Aaron jäi tuijottamaan Faithia ilmeellä joka sanoi ” Voisiko joku selittää, mitä ihmettä hän juuri sanoi?”
(Anteeksi lyhyestä tarinasta ja epäaktiivisuudesta.)

Vastaus:

Lajittelu olikin nopeasti ohi! Tässä tuli jälleen lisää esiin Faithin luonteesta, kuten hänen hajamielisyytensä, kun hän seurasi Abbya ajatuksissaan läpi laivamatkan linnalle. Lopetus oli myös hyvin mielenkiintoinen: Faith ei tosiaankaan tainnut tajuta, että hänen sanansa saattoivat kuulostaa töykeiltä. Se toi hienosti esiin sen, ettei tytön ystäväksi ole helppoa päästä, kuten myös sen ettei hän välttämättä ymmärtänyt Aaronin yritystä hieroa tuttavuutta. Nämä kaikki tekevät Faithista hienosti omanlaisensa hahmon. Pystyin hyvin kuvittelemaan Aaronin ilmeen lopussa! Hän vaikuttikin mukavalta pojalta, paljon mukavammalta kuin siskonsa, joka taas oli melkein tyypillinen luihuisen stereotyyppi. Tykkäsin siitä, että kuvasit ettei Abby näyttänyt iloiselta veljensä lajittelusta - mitähän tapahtuu, kun he tapaavat taas lajittelun jälkeen? Tarinassa oli jonkin verran kirjoitusvirheitä; esimerkiksi vuorosanan jälkeen lause alkaa aina pienellä alkukirjaimella, ellei kyseessä ole erisnimi (Faith, Aaron), ja ruskeahiuksinen sekä lajitteluhattu kirjoitetaan yhteen. Siihen ei ole mitään kovin yksinkertaista sääntöä, mistä tietää sanan olevan yhdyssana, mutta esimerkiksi lajittelu ja hattu viittaavat tässä tapauksessa samaan asiaan, joten ne tulevat yhteen. Faith mietti tarinassa paljon sitä, mihin tupaan joutuisi, mikä toi hyvin jännitystä tarinaan! Olisi ollut vielä kiva tietää, mitä mieltä Faith oli lajittelun tuloksesta: oliko hän helpottunut, innostunut vai pettynyt? :)

Saat 5 kaljuunaa, 14 tuparia sekä Ekaluokan enkeli -merkin!
Aurelia » 17.9.

©2019 Tylypahkan taikakoulu - suntuubi.com