Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarinat

  oleskeluhuone • mainokset

Muistattehan, että seuraavan tarinan saa kirjoittaa vasta, kun edellinen on arvosteltu!

Vieraskirja  << <  2  3  4  5  6  7  8  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Masha Novikova, Puuskupuh

25.01.2019 20:13
luku 2
Vaikka Tylypahkan linna oli ulkoa katsottuna lähes identtinen Venäjän taikaopiston kanssa, sisäpuoli oli huomattavasti erilaisempi. Oppilaat olivat kaikki omanlaisiaan, ketään ei ollut pakotettu ahtaaseen, vain harvalle sopivaan muottiin. Lähimmän samankaltaisen tunnelman Masha tunnisti niistä jästien juhlista, joihin hän oli livahtanut salaa ystäviensä kanssa, mutta linnan tunnelma oli jollakin tapaa erilainen, paljon kodikkaampi. Tylypahka ei edes tuntunut koululta, sillä oppilaat nauroivat ja pitivät hauskaa ystäviensä kanssa. Kukaan ei kävellyt täydellisen suorassa ryhdissä tai saanut hermoromahduksia peilin edessä. Tunnelma tarttui Mashaan, jonka suu kääntyi väistämättä hymyyn.

"Hei, tiedätkö jo mihin tupaan tulet? Minä olen Korpinkynnessä, ja älä ihmeessä kysy miksi, ilmeisesti minulla on jonkinlaista toistaiseksi piilossa olevaa älykkyyttä", Haley naurahti Mashan pudistaessaan päätään. Heidän saavuttuaan suuren salin oville, Haley halasi häntä pikaisesti ja lähti muutaman muun korpinkynnen kanssa kohti yhtä pitkistä pöydistä. Mashan jäätyä yksin hän alkoi väistämättä tuntemaan olonsa hieman eksyneeksi. Tuttu paniikin sekainen vellova tunne valtasi hiljalleen hänen sisintään, kunnes tummanvihreään viittaan pukeutunut, jo harmaantunut vanha noita kahlasi tiensä hänen luokseen oppilaiden joukosta.
"Neiti Novikova, teidän tupanne on Puuskupuh. Se on tuo toinen pöytä oikealta katsottuna, olkaa hyvä ja menkää sinne. Juhlan loputtua etsikää minut käsiinne", sanottuaan asiansa noita hävisi hänen luotaan yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Masha lähti empien kävelemään kohti pöytää. Eksyneen olon väistyessä ihmetys valtasi hänet. Hän oli lukenut kesällä Tylypahkasta, kuultuaan jatkavansa koulua siellä. Hänen lukemansa kirjan mukaan oppilaat lajiteltiin tupiin lajitteluhatun avulla, joka määrittäisi luonteenpiirteiden avulla lajiteltavalle sopivimman tuvan, joten oli jokseenkin outoa miksi häntä ei sitten lajiteltu hatun avulla. Hänen junassaan tapaamat tytöt olivat olleet viides- ja kuudesluokkalaisia korpinkynsiä ja rohkelikkoja, joten yksikään heistä ei olisi samassa tuvassa joka tiesi hänelle taas vastenmielistä itsensä esittelyä ja valheiden keksimistä.

Juhla meni hujauksessa ohi. Jokainen Puuskupuhin tupaan kuuluva oli ollut hänelle todella ystävällinen ja mukava, Masha ei kertaakaan tuntenut itseään ulkopuoliseksi ja edes itsestään kertominen ei ollut vastenmielistä ja häntä suorastaan inhotti valehdella menneisyydestään heille. Hänellä oli helppo olla siinä pöydässä, hänen ei tarvinnut koko ajan miettiä muiden mielipiteitä. Puuskupuhin oppilaat saivat Mashan todellakin kyseenalaistamaan fraasit, joita hänelle oli hoettu hänen koko elämänsä ajan. Toisaalta se tuntui hyvältä, jokaista sanomista ei tarvinnut varoa ja hän tunsi itsensä arvostetuksi ja hyväksytyksi. Mutta toisaalta syvällä Mashan sisimmässä hautui epävarmuus ja ihmetys mikä oli loppujen lopuksi totta ja mikä taas ei.

Koulun todella vanhan, partasuisen rehtorin pidettyä puheensa koko koulu nousi penkeiltä lähtien kohti makuusalejaan. Oppilaiden juttelusta aiheutuva meteli oli aivan järjetön, ja Masha kykeni erottamaan vain yksittäisiä sanoja puheesta. Hän jäi suosiolla istumaan vielä pöytään ymmärtäessään ettei millään pystyisi kävelemään valtavan ihmismassan läpi McGarmiwan luokse. Hetken ajan hän leikitteli idealla kävellä pöydän päällä professorien luokse, mutta vaikka Tylypahka ei ollutkaan niin ankara koulu, pöydällä kävelemistä tuskin oltaisiin hyväksytty ja hän ei halunnut aiheuttaa heti ensimmäisenä päivänä hämminkiä.
"Mitä odotat?" häneen viereensä penkille istuva Haley kysyi. Masha pani merkille, miten hyvin sininen väri kravatissa puki Haleyta. Hän kuitenkin repi katseensa irti tytön hymyilevistä kasvoista ja vastasi. Haley kumartui lähemmäs häntä sanoakseen jotain. Tytön kasvojen lähestyessä Mashan kasvoja, hän saattoi laskea ripsien lukumäärän ja nähdä pienimmätkin pisteet hänen ihossaan. Hän ei kyennyt repimään katsettaan irti tytön hymykuopista ja sädehtivän valkoisista hampaista. Haleyn kuiskaamat sanat olivat kuin siansaksaa Mashan korvissa. Haleyn innokas puhetulva loppui kuin seinään heidän kuullessaan takaansa yskähdyksen, jota seurasi tiukka lausahdus.
"Neiti Diaz, tämä on Puuskupuhin pöytä", professori McGarmiwa tiuskahti ja Haley nousi hieman hermostunut katse kasvoillaan pois Mashan vierestä ohittaen vihreään pukeutuneen noidan uskaltamatta edes vilkaista häntä. McGarmiwa tarttui tiukasti Mashan olkapäästä kiinni vieden hänet lukemattomien käytävien ja portaiden kautta kohti rehtorin kansliaa Mashan antaen vanhan naisen ohjailla häntä pihtimäisen tiukalla otteellaan.

Albus Dumbledore oli hyvin vanha mies. Hänen partansa oli niin pitkä, että Masha ihmetteli miten mies pystyi syömään ja juomaan sen kanssa. Rehtorista huokui tietynlainen arvovalta, mutta ei samalla tapaa kuin Mashan edellisen koulun rehtorista, josta oli suorastaan tihkunut epämiellyttävyys. Sen sijaan Dumbledore, joka puhui niitä ja näitä McGarmiwan kanssa, oli hyvinkin ystävällinen ja miellyttävä selvästi kunnioitetusta asemastaan huolimatta.
"Mitä me odotamme?" Mashan oli pakko kysyä professorien jutellessa kevyesti.
"Minua, mitä ilmeisimmin", hänen takaansa kuului kolea ääni. Ääni kuului mustahiuksiselle miehelle, joka liihotti hänen luokseen. Myös Dumbledore asteli lähelle häntä tarttuen hänen oikeaan käteensä nostaen sen heidän nähtäväkseen. Masha todellakin tunsi olonsa miniatyyrimalliksi pitkien professorien keskellä, ja vaikutelmaa vain korosti hänen suorastaan luurankomainen kätensä. Hän tunsi olonsa ahdistuneeksi kolmen, itseään huomattavasti pidempien professorien vierellä ja heidän muodostaessaan melkein kuin ympyrän hänen ympärilleen, hän tunsi jääneensä ansaan.

Professori Kalkaros tarttui hänen käteensä nostaen sitä lähemmäs kasvojaan miltei väkivaltaisesti. Jokin miehessä sai aikaan kylmien väreiden juoksukilpailun Mashan selässä. Vastustamatta refleksejään hän nykäisi kätensä pois miehen otteesta ja astui kauemmas hänestä, kuin peläten miehen yhtäkkiä hyökkäävän hänen kimppuunsa, jos hän jäisi yhtään lähemmäs.
"Professori Kalkaros voi auttaa sinua", Dumbledore sanoi lempeästi hänelle katsoen häntä silmiin. Ehkä se oli vain hänen mielensä, joka kepposteli, mutta hän oli varma ettei vaaleansinisten, läpitunkevien silmien katse pysähtynyt hänen algerialaiselta isoäidiltään peräisin oleviin tummanruskeisiin silmiin, vaan ne näkivät suoraan hänen päähänsä, kaikkiin syvimpiin ajatuksiin ja salaisuuksiin. Vastentahtoisesti hän ojensi pienen, vaalean kätensä Kalkarokselle, joka alkoi mumisemaan outoja sanoja, ehkä jonkinlaisia loitsuja, jotka saivat hänet lähes oksentamaan.

Painostavasta puolituntisesta Dumbledoren kansliassa muistutti enää polttava kipu hänen kädessään ja järkyttävä oksettava tunne kaikkien Kalkaroksen lausumien loitsujen jälkeen. Muistikuvat Mashan päässä sotkeutuivat toisiinsa, kunnes jäljelle jäi vain sekava puuro kuvia ja ääniä. Hän puristi kuin hengen hädässä sänkynsä laitoja muistamatta edes miten oli päässyt makuusaliin. Lopulta hän vajosi levottomaan uneen, jossa hän istui Haleyn kanssa suuressa salissa, mutta Haley muuttui professori Kalkarokseksi, joka mutisi outoja loitsujaan saaden hänet oksentamaan professorin kaavulle.

Vastaus:

Mitähän lopussa tapahtui, saiko Kalkaros jotenkin parannettua Mashan käden? Todella hyvä lopetus, kaikki tosiaan tuntui puuroutuvan yhteen ja niin Mashalle kuin lukijalle jäi epävarma ja sekava olo tapahtumista. Lopetus jätti taas monia kysymyksiä, kuten nuo ensimmäiset, pyörteilemään mielessä ja odottamaan tuolin reunalla seuraavaa tarinaa, jos se valaisisi hiukan asiaa! Tarinan alkupuolella oli mukava huomata, että Masha sopeutui kouluun hyvin erilaisuudesta huolimatta, ja hän tunsi olonsa turvalliseksi ja kotoisaksi muiden puuskupuhien seurassa. Myös se teki lopusta merkittävämmän, kun tunnelma oli ensin rauhaisampi ja positiivisempi, ennen kuin se muuttui ja loppu osoittautui vastakkaiseksi alulle. Olin ihan varma, että halutessaan keskustella Mashan kanssa McGarmiwa tarkoitti lajitteluhatun koettamista, mutta asia olikin yllättävä, hienoa! Ei myöskään varmasti parantanut luottamusta kouluun ja tilanteeseen, kun joutui tuolla lailla kovan kohtelun kohteeksi ilman minkäänlaisia etukäteisselittelyjä... Kuvailu oli tarinassa myös erinomaista, pidin Dumbledoren parran huomioimisesta ja professorien kerääntyminen ympärille kuulosti tosiaan ahdistavalta. Kalkaros ja McGarmiwa saivat nimet hieman yllättäen, kun tarinaa kerrotaan muuten niin tiukasti Mashan näkökulmasta, olisi heidän nimiensä selvittämisen voinut ohimennen mainita tai jättää nimettömiksi. Jäin myös miettimään, että Puuskupuhin tuvanjohtaja olisi voinut olla paikalla ohjaamassa uutta oppilastaan (mutta Verso varmaankin olisi ottanut Mashan paremmin huomioon kuin tässä kävi...) Toivottavasti seuraavat päivät osoittautuvat mukavammaksi, jään odottamaan, tekeekö Masha uusia ystäviä Puuskupuhista vai läheneekö hän lisää Hayleyn ja kumppaneiden kanssa! :')

Saat 17 tuparia, 6 kaljuunaa sekä Salaisuuksien sankari-, Uneksija-, Oi johtajuus, rehtori- ja päälle vielä Kuvailukunkku-merkin!
Aurelia » 28.3.

Nimi: Lilith Axon

09.01.2019 15:08
Ajattelin lähteä ulos sillä nyt oli aikaa ja siellä oli ihana kävelykeli.
Laitoin nopeasti takin, kaulahuivin, pipon ja tumput päälle ja lähdin ulos.
Ulkona jotkut pojat pyysivät minut mukaan lumisotaan mutta sanoin heille etten nyt jaksaisi ja haluan mennä kävelemään.
Kun kävelin näin pimeässä metsässä jonkin olion mutta ajattelin
"ei se varmaan mitään erikoista tai vaarallista ollut."
Käveltyäni jonkun aikaa päätin mennä sisälle koska alkoi tulla jo kylmä.
Kun olin sisällä menin nopeasti oleskeluhuoneeseen ja sieltä tyttöjen makuusaliin.
Jäin makailemaan sänkyyn loppu illaksi koska minulla ei oikein muutakaan tekemistä ollut.
// En siis yhtään muistanut kirjoitinko viimeksi hän vai minä muodossa.. Nyt ei myöskään tullut ideoita kirjoittamiseen joten aika lyhyt tarina tuli. Lupaan että ensi kerralla tulee varmasti parempi tarina!
(Lilith ei ollut silloin yhdessä välissä pimeässä metsässä. Hän vain kulki siitä ohi)

Vastaus:

Ei haittaa, lyhyemmätkin ovat välillä ihan ok! :) Jos tuntuu jäävän kuitenkin kovin lyhyeksi, voi tarinan tallentaa tietokoneelleen ja odottaa, että keksii sille jatkoa, ennen kuin sen lähettää tänne! Tarinoita kannattaa joka tapauksessa tallentaa johonkin, sillä joskus suntuubin vieraskirja kadottaa ne lähettäessä. Tässäkin pätkässä oli silti paljon mukavaa ja jopa vähän jännittävää: mikähän tuo metsässä näkynyt olio mahtoi olla? Ja oliko se niin vaaraton kuin Lilith ajatteli? Loppu oli samastuttava, ja hyvä että välillä on vapaapäiviä niin että voi jäädä vain sänkyyn makailemaan! :') Edellisen tarinan jälkeen jäin miettimään, lähtikö Lilith koskaan selvittämään loppuun asti tuota vihjejahtia ja etsikö hän huoneen 231? Ehkä se selviää vielä seuraavissa tarinoissa! :)

Saat 5 tuparia ja 2 kaljuunaa!
Aurelia » 28.3.

Nimi: Wenla Rapidstream, Luihunen

07.01.2019 15:50
Taikuuden historian luokan ikkunat olivat täynnä huurrekiteitä. Ne olivat niin pieniä ja hauraita, että minun olisi tehnyt mieli tehdä niille pesä lumesta, ja suojella niitä lähestyvältä keväältä. Lasi tuntui otsaa vasten kuitenkin viileältä, joten vielä ei ollut kiire.
- Wenla, kuunteletko sinä?
Hätkähdin irti haavemaailmastani ja kännähdin kiireesti ympäri.
- Mitä? henkäisin.
- Kysyin vain, milloin aiot tulla sieltä ikkunalta. Tunti loppui jo vartti sitten, Anna naurahti.
- Ai, joo. Mä tulen, totesin hieman nolona ja kipitin Annan ja Sannan perään.

Tältä perjantailta tunnit olivat loppu, joten kiirehdimme suoraan makuusaliimme, jokainen oman matka-arkkunsa luo. Olimme nähneet Hagridin jäädyttämässä huispauskenttää taikuuden historian luokan ikkunoista ja välittömästi päättäneet mennä luistelemaan. Kaivoin arkusta vielä joululahjaksi saamani lämpimät lapaset ja paiskasin sen kannen sitten kiinni.
- Oletteko valmiita? hihkaisin innoissani.
- Joo, sanoi Sanna.
- Totta ihmeessä, sanoi Anna.
- Nau, sanoi Tassu.
- Eiköhän sitten mennä, totesin.

Pienen alkukompuroinnin jälkeen viiletimme ympäri kenttää kuin viimeistä päivää. Pujotellessani maalisalkojen väleistä mieleeni pujahti ajatus siitä, millaista olisi pujotella samoin, korkealla ilmassa siepin perässä. Tuvallamme oli kuitenkin jo etsijä. Maanmainio Violetta Mad. Hänen luonteestaan ei ollut kylläkään kuulunut muuta kuin valitusta joukkueemme muilta pelaajilta. Hän oli kuitenkin niin taitava etsijänä, että Luihusen joukkueen kapteeni ei ollut uskaltanut sanoa halaistua sanakaan hänen joukkueesta erottamisestaan. En siis elätellyt suurempia toivoja haaveeni toteutumisesta. Eihän minulla ollut vielä edes luutaakaan.

Pysähdyin hengästyneenä Puuskupuhin tupakatsomon eteen. Hengitykseni höyrystyi ilmaan pieneksi kauniiksi pilveksi. Vilkuilin hieman ympärilleni ja näin Sannan tekemässä piruetteja ja Annan ihailemassa häntä. Naurahdin puoliääneen ja liu'uin heidän luo.
- Maistuisiko kaakao? Mä tiedän miten keittiöön pääsee, totesin hilpeänä. Sanna melkein kaatui kesken piruettinsa.
- KAAKAOTA! ystäväni huusivat yhteen ääneen.
- Matkaan siis! minä hihkaisin.

//On tullut muutamissa aikaisemmissa kappaleissa noottia siitä, että käytän Harry Potter -kirjojen henkilöitä, joten ajattelin tässä kertoa että Wenla on siis aina samalla luokalla Harryn kanssa. Tämän ansiosta taustatutkimuksen teko on minulle tuhat kertaa helpompaa. Kun tarinoissani on tietysti kuitenkin eroja Harryn kouluaikoihin, sen voi pistää hänen välttävän ympäristöntutkimiskykynsä piikkiin. Yritän kuitenkin parhaani mukaan olla rikkomatta alkuperäistä juonta.

Vastaus:

Hyvä että selvensit! :) Tämän tarinan kanssa oli mukava palailla tarinoiden lukemisen pariin, vaikka täällä päin lumi on kyllä jo aika lailla sulanut ja ollaan vähän lämpimämmissä keleissä! Pesän rakentaminen hauraille kiteille oli ihana ajatus. On aina harmi nähdä lumen sulavan, vaikka se tarkoittaakin kevään saapumista! Naurahdin oikein ääneen kohdalle: ”Nau, sanoi Tassu”, mahtava lisä! Kissat kieltämättä monesti haluavat osallistua keskusteluun. Huispauskentällä luistelemista oli ihana kuvitella, ja lisäksi se johti hyvin mietintöihin huispausjoukkueesta. Ehkä Wenla vielä joskus pääsee etsijäksi - sitä odotellessa muutkin pelaajapaikat voisivat olla hyvää harjoitusta! Mukavaa että otit toisen oppilaan mukaan tarinaan ja korostit Violettan taitavaa huispauspelaamista. Violettan luonteen mukaan hän on tosin kiltti ystävilleen ja muille luihuisille - luultavasti hän on siis mukavampi myös muille joukkuelaisille! Loppu päätti hyvin talvisen päivän! Taidan tästä itsekin mennä tekemään kaakaota…

Saat 10 tuparia ja 3 kaljuunaa!
Aurelia » 28.3.

Nimi: Halukas

03.01.2019 15:32
Haluaisin liittyä olisiko Rohkelikossa tilaa?

Nimi: Halukas

19.12.2018 14:19
Moi, haluaisin ilmoittautua tänne. Onko Korpinkysissä tilaa?

Vastaus:

Hei Halukas! Mukavaa kuulla että haluaisit liittyä :) Valitettavasti tällä hetkellä oppilaslistassa ei ole tilaa, sillä vaikka Korpinkynnessä on vain neljä oppilasta, Puuskupuhissa on poikkeuksellisesti kuusi, eikä listoille oteta enempää kuin 20 oppilasta kerrallaan. Tästä eteenpäin Tylypahka jää kuitenkin myös muutaman viikon joululomalle, jonka jälkeen voi tulla toki uudestaan tarkastamaan, olisiko oppilaspaikkoja vapautumassa! :') Oikein hyvää joulunaikaa ja lämpimästi tervetuloa myöhemmin takaisin!

Aurelia » 19.12.

Nimi: Wenla Rapidstream, Luihunen

19.12.2018 09:12
Lumihiutaleet leijailivat hiljalleen ikunnan takana. Istuin Kolmen luudanvarren nurkkapöydässä. Jo kaksi nuorta paria oli päätynyt tuijottamaan minua vihaisesti viimeisen puolen tunnin aikana, sillä olin linnoittautunut "heidän kuhertelupöytäänsä" tekemään taikajuomien esseetäni. Kermakalja lämmitti mukavasti vatsassa. Ennen pitkää sain esseen valmiiksi, ja päästin hurjistuneen punapäisen Korpinkynnen ja hänen poikaystävänsä pöytään, jonka he olivat kivenkovaa väittäneet olevan heidän. Jouluvalot hohtivat Tylyahon puotien näyteikkunoissa ja loivat viikonloppuuan viettävistä Tylypahkalaisista ruuhkaisille kujille tunnelmallisen valoilmiön. Poikkesin illan aikana Velhovaatehtimo hepeneessä sekä Kirjaruodin kynäkaupassa ostamassa linnalle jääneille Sannalle ja Annalle joululahjat. Lähtiessäni tallustelemaan takaisin Tylypahkan suuntaan, oli lumentulo tihentynyt jo pyryksi, ja linnan pihaan päästyäni näinkin lumisotasilla olevien ystävieni olevan täysin puuterilumen peitossa. Sanna nauramassa jollekkin Annan taikamaailmankuuluista vitseistä lumihiutaleita hiuksissaan näytti aivan enkeliltä. Hetken lunta kaavuistaan puisteltuaan lähtivät he kuitenkin kanssani takaisin sisälle. Päästyämme suuren portaikon puoleen väliin, asteli meitä vastaan sliipattu tummatukkainen Korpinkynsi: itse Luca kaikessa komeudessaan. Hän ja Sanna vaihtoivat katseita ja olivat sitten jatkamassa matkaansa kukin omaan suuntaansa.
- Hetkonen! huudahdin. Katsokaa kattoon! Ja aivan totta, katosta roikkui mistelinoksa tarkalleen Sannan ja Lucan päiden pällä.
- Tiedätkö mitä mistelistä sanotaan? kysyi Luca.
- Sen alla suudellaan, kuiskasi Sanna.
Oli kuin jokin iso ja suomuinen olisi äkisti herännyt mahassani, ja alkanut kynsiä sisuksiani. Olin varmaan syönyt liikaa pipareita eikä vielä ollut edes jouluaatto. Lucan ja Sannan huulet olivat enää kuiskauksen päässä toisistaan kun yht' äkkiä porrastasanteelta kuului hirvittävää ryminää. Joulupalloja kieri ympäri lattiaa ja niiden vanan toisessa päässä maassa makasivat Anna ja joulukuusi. Juoksimme kiireesti Annan luo. Tarjosin hänelle käteni ja noustessaan ylös hän sopersi jotain siitä, että tähti oli ollut vinossa. Luca ja Sanna olivat tällä aikaa nostaneet joulukuusen takaisin pystyyn, ja olimme nyt ripustamassa joulupalloja takaisin kuusen oksille. Ojensin Annalle tähden, ja hän meistä pisimpänä asetti sen paikalleen kuusen latvaan, tällä kertaa millilleen suoraan. Lucalla oli kiire lukupiirin kokoontumiseen, joten hän lähti kiirehtimään kirjaston suuntaan, meidän jatkaessa matkaamme makusaliimme. Ulkovaatteet riisuttuamme ja hampaat harjattuamme huomasimme hämmästykseksemme, että sängyissämme ei ollut peittoja lainkaan. Joku kotitonttu oli tyrinyt jossakin pyykkiketjun vaiheessa, jonka takia joutuisimme nyt pärjäämään läpi hyytävän kylmän joulukuisen yön pelkillä pussilakanoilla. Tilanne ei ollut kuitenkaan lähelläkään toivotonta. Kun kolme hyvän ongelmanratkaisukyvyn omaavaa Luihusta lyövät visaiset päänsä yhteen, vastaus löytyy hetkessä. Tämäkään kerta ei ollut poikkeus, ja loppujen lopuksi päädyimme kaikki kolme nukkumaan siskonpedille Sannan loitsimalla laajennettuun sänkyyn. Siinä Sannan syleilyssä oli lämmin nukkua sekä fyysisesti että henkisesti. Jouluaamu tuli, ja toi mukanaan lahjakasan sängynpäätyyn odottamaan. Kuka ikinä ne oli siihen tuonutkaan, oli meidät yhdessä sängyssä huomattuaan päättänyt jättää kaikki lahjatkin yhteen kasaan. Siinä me sitten unenpöpperössä selvitimme kenen mikäkin lahja oli.
- Oi katsokaa mitä minä sain vanhemmiltani!
- Väriä vaihtavaa mustetta? Tämä olikin juuri loppumassa!
- Katso Tassu! Joku on lahjoittanut sinulle leluhiiren!
- Meidän kaikkien nimikirjaimilla varustettu rannekoru? Mä rakastan teitä!
- Oletteko te molemmat ostaneet minulle Hunajaherttuan piparisuklaata?
Tunnelma vain parani pelmahtaessamme joulupuurontuoksuiseen suureen saliin Sannan äidin neulomat villasukat jaloissamme. Ja minä sain mantelin. Se todellakin oli joulu jota ei ihan heti unohdettaisi.

Vastaus:

Oi, tämä tarina olikin ihana lukea ennen lomalle lähtöä, tarina oikein huokui joulutunnelmaa ja rauhaisaa talvista oloa! :') Hauskaa, että Wenla oli keksinyt lähteä viimeistelemään koulutyönsä Tylyahoon - kyllä minäkin varmaan tykkäisin tehdä tehtäviä kermakaljan äärellä tunnelmallisessa pubissa! Ja kaiken lisäksi joululahjojen ostaminen onnistui siinä sivussa. Nyrpeinä paikkansa vapautumista odottava pariskunta oli sekin hauska yksityiskohta. Lumisia linnan tiluksia oli mukava kuvitella, tulisipa tännekin paljon lunta! Lucan ja Sannan hetki mistelinoksan alla oli hyvin romanttinen, mutta en ihan ymmärtänyt, oliko Wenlan vatsantunteella jotain tekemistä sen kanssa? Eikö Wenla halunnut, että he suutelisivat? Joulukuusen kaatuminen veikin ajatukset sitten rysäyksellä muualle. Erityisen paljon pidin lopusta, kun ystävykset nukkuivat lämpimästi samassa sängyssä ja avasivat aamulla saamansa lahjat! Kolmikko sopii kyllä hyvin yhteen, ja ihanaa että he tukevat toisiaan niin vahvasti! Kappaleenvaihtoja olisi tarinassa voinut olla vähän enemmän. Kappaletta vaihdetaan siis yleensä kun esitellään uusi hahmo, tapahtumaympäristö, tilanne tai ajanvaihto. Esimerkiksi alussa lause "Jouluvalot hohtivat Tylyahon puotien ikkunoissa" olisi voinut alkaa uudelta riviltä. Kuvailu sen sijaan oli tarinassa erinomaista, ja lopusta jäi hyvä mieli kun pystyi kuvittelemaan omaankin nenään leijuvan joulupuuron tuoksun! Kiitos tästä ihanan jouluisasta tarinasta! :')

Saat 7 kaljuunaa, 16 tuparia sekä Kermakaljailija-, Miljöön muotoilija- ja Humpfrey Tupru -merkit!
Aurelia » 19.12.

Nimi: Charlotte Cooper, Puuskupuh

18.12.2018 19:14
Luku 16 || Hikinen yö

Kirpeä pakkanen löi vasten kasvoja. Sormet kylmässä täristen tarvoin eteenpäin polven korkuisessa lumihangessa. Siristelin vihreitä silmiäni sitä mukaa, kun lumihiutaleita syöksyi ainoana aikeenaan saada minut vetistelemään tässä hirmuisessa säässä. Nilkkani olivat täysin tunnottomat, eikä mikään ihme. Päälläni oli vain ohut raidallinen pyjama sekä ihanat karvaiset tohvelit - tosin nyt ne eivät olleet mitenkään ihanat lunta sisällään. Keskityin hengittämään kirpeää ilmaa ja se tuntui jopa vaikeammalta kuin hangessa tarpominen. Kaikkialla vallitsi pimeys. Vain kuu onnistui luomaan vähän valoa. Jossain sivullani liikahti jokin.
"Onko siellä joku?" sanahdin ääni kylmästä - ja vähän pelostakin - väristen. Vastausta ei kuulunut. Kaipa se oli vain oman mielikuvitukseni tuotetta. Jatkoin tarpomista kaikessa rauhassa. Vilahdus. Ehdin nyt nähdä sivusilmälläni jotakin. Tuolla metsässä, puiden välissä, oli varmasti liikkunut jokin.
"Astu esiin!" huudahdin. Äkkiä erotin tumman hahmon metsän reunaa vasten. Hahmon, joka seisoi ryhdikkäästi ja oli kääntyneenä minuun päin. En erottanut kasvoja.
"Ku-kuka olet?" kysyin ja astuin lähemmäs tummaa hahmoa. Hahmo liikahti. Ja liikahti vielä toisenkin kerran. Ja sitten yhtäkkiä hahmo syöksyi minua kohti ja hyökkäsi kimppuuni ja -

"APUAAAAAA!" karjuin täyttä kurkkua hikisenä ja hengästyneenä. Sydän jyskytti rinnassa tuhatta ja sataa, eikä lopettanut vauhtiaan. Huohotin ja katselin ympärilleni kuin mörön nähneenä.
"Charlotte! Eikö täällä saa enää nukkua rauhassa?" Mia hymähti äkäisenä ja veti verhonsa kiinni. Kuulin kuinka tyttö mönki lämpimän peittonsa alle. Tiesin, ettei Mian varmastikaan ollut tarkoitus olla äkäinen, mutta väsyneenä sitä saattoi sanoa mitä vain. Nielaisin. Kahdessa muussakin makuusalin vuoteessa kuului liikehdintää, mutta se loppui pian.
"Hienoa, Charlotte, päätit sitten herättää kaikki", mutisin itselleni ja painoin pääni tyynyyn. Mutta se uni. Mikä se oli oikein ollut? Mistä tuo painajainen oikein johtui? Huomenna on huispausharjoitukset, enkä voi lentää väsyneenä. Minun täytyy nukkua! Suljin silmäni kiinni ja yllätyksekseni vajosin nopeasti syvään uneen.

"Charlotte? Mikä on? Et ole edes koskenut ruokaasi", Mia kyseli ja vilkuili lautastani, johon olin napannut pienen omenan. Mutta ruoka ei maistunut. Jokin vaivasi minua koko ajan, enkä tiennyt mikä ja miksi. Oli vaivalloista edes katsoa omenaa, joten miten olisin muka saanut sen alas kurkustani.
"Olen kunnossa", vastasin ja yritin hymyillä leveästi ja peittää todelliset tunteeni hymyn alle. Se ei kuitenkaan Mian seurassa enää toiminut. Ystäväni tunsi minut jo todella hyvin.
"Oletko varma? Ennen söit kuin -", Ben oli jo möläyttämässä jotain, kunnes Susan tökkäsi häntä kylkeen.
"Mikä sinä olet minua tökkimään?" poika hymähti ja istui minun ja Susanin väliin pöydän ääreen. Mia nyrpisti nenäänsä, mutta huokaisi lopulta ja alkoi pyörittelemään hiuksiaan sormensa ympärillä. Tytön katse oli koko ajan Benissä ja tuo huokaili välillä ihastuksissaan. Mutta Ben ei katsonut Miaa, vaan kurkotteli lautaselleen jokaista aamiaispöydän sorttia. En ymmärtänyt, miksi Mia piti Benistä. Hänessä ei mielestäni ollut mitään erikoista. Kun taas William... hänen komea hymynsä...
"Charlotte! Huhuu!" Ben huhuili korvani vieressä herättäen minut ajatuksistani. Ja ihan hyvä vain. Oli William kuinka komea tahansa, hän oli myös idiootti. Luulin häntä muita luihuisia fiksummaksi, muttei asia taidakaan olla niin. Muistan kyllä varsin hyvin, miten hän käyttäytyi ystäviensä seurassa minua kohtaan!
"Hei, älä rypistä kaapuani!" Ben nauraa räkätti vieressäni. Huomasin Williamia ajatellessani ottaneeni pojan kaavusta kiinni. Päästin irti.
"No se nyt on muutenkin ihan rytyssä", hymähdin huvittuneena.
"Ihan niin kuin oma kaapusi olisi muka siistimmässä kunnossa", Ben naurahti. Olin jo heittämässä jotain vastaan, mutta Mian tuima katse sai minut sulkemaan suuni. Katsoin ystävääni pahoittelevasti ja siirsin katseeni lautaseeni. En pitänyt siitä, että yksikin vilkaisu Beniin sai Mian suuttumaan. Mutten ottanut sitä henkilökohtaisesti. Kaikki, jotka joskus sattuivatkin vilkaisemaan ystäväni mielitiettyyn, saivat itselleen loppupäiväksi tuimia katseita. Jotenkin ymmärsin Miaa ja jotenkin en. Miksei hän vain mennyt sanomaan Benille, että piti tästä? Ei se olisi niin vaikeaa! Tässä sitä jouduttaisiin kärsimään, kunnes tyttö uskaltautuisi paljastamaan tunteensa pojalle.
"Veikö kissa kielen?" Ben kiusoitteli, mutta Susan hänen toisella puolellaan tökkäsi häntä varoittavasti kylkeen.
"Varo sanojasi, Charlotte ei ole tänään hyvällä tuulella", Susan kuiskasi pojalle. Hyväähän tyttö vain tarkoitti, mutta se sai minut tuhahtamaan. Olisin ollut paljon paremmalla tuulella, jos olisin saanut istua yksin! Välillä en vain olisi kestänyt jatkuvaa kiusoittelua, tuimia katseita ja kuiskuttelua. Mutta jotakin nyt puuttui. Jade!
"Missä Jade on?" kysyin ja katselin ympärilleni pöydän toiseen päähän ja sitten toiseen päähän. Ei Jade ainakaan istunut Puuskupuhin pöydässä. Outoa. Olin ollut niin keskittynyt omiin ajatuksiini, etten ollut edes huomannut Jaden puuttuvan.
"Ai, et tainnutkaan vielä tietää. Jade sairastui flunssaan ja lepää nyt Sairaalasiivessä", Susan kertoi, sillä Mia oli keskustelusta ihan pihalla. Hän vain keskittyi hiuksiinsa ja Benin naamaan.
"Käydään sitten katsomassa häntä!" ehdotin ja nousin ylös. Kaipasin jotain tekemistä, sillä syömisestä ei tulisi tällä hetkellä mitään.
"Kävimme jo aamulla. Häntä ei saisi enää tänään häiritä", Susan kertoi ja joi kurpitsamehunsa loppuun. Nyökkäsin hieman pettyneenä ja lähdin suunnistamaan Puuskupuhin oleskeluhuoneeseen. Ulkopuolinen olo valtasi koko kehoni ja sai minut surulliseksi. Toivottavasti koko päivä ei olisi samanlaista tuskaa!

//Tällainen luku tällä kertaa! Halusin päästä vähän talvisempaan tunnelmaan ja se onnistui hyvin unen avulla. Ja sain myös unen kautta lisää inspiraatiota tulevia lukuja ajatellen! Juonta liikuttelen tällä hetkellä vähän eri suuntaan, mihin sen oli tarkoitus liikkua, mutta pidän tästä ratkaisusta huomattavasti enemmän. Katsotaan siis, mitä tulevaisuudessa on luvassa ;)

Vastaus:

Hieno juttu että inspiraatio iski, odotan innolla tulevia juonenkäänteitä! :') Alun perusteella luvassa on selvästi jotakin jännittävää! Hetken jo ihmettelinkin, mitä edellisen tarinan lopussa olikaan tapahtunut, mutta pikku hiljaa kohtauksen aikana aloin epäillä, mahtoiko tapahtuma olla täyttä totta. Pidän aina unien jollain lailla symbolisesta käytöstä tarinoissa, joten pidin käänteestä kovasti! Kuvailu oli alussa myös hyvin eläväistä, melkein yksityiskohtaisempaa kuin muussa tarinassa, mikä toisaalta toi sekin mielenkiintoista kontrastia unen ja toden välille. Ja tohvelit täynnä lunta, hyh... Vilukissana hirvittävä ajatus, vaikka se hyvä puoli näissä talvisissa kohtauksissa on, että voi sitten olla tyytyväinen että itse istuu sisällä lämpimässä! Kävi vähän sääliksi Charlottea hänen herätessään painajaisesta, kun kukaan ei kysynyt, oliko hänellä kaikki hyvin. Mian hahmosta pidän siksi, että en ole täysin varma pidänkö hänestä aina ihmisenä ja ystävänä - olisihan se nyt ollut reilumpaa varmistaa, että ystävällä oli kaikki kunnossa. Hiukan ristiriitaiset hahmot ovat aina hyvä lisä tuomaan tarinaan sen tarvitsemaa konfliktia! Lisäksi Benin tilanne on edelleen melko kinkkinen.. Niin, ja olihan se mukavaa että ihana, tai no vähintään komea William mainittiin myös! ;) Erittäin hyviä alkuja mielenkiintoisille juonenkäänteille siis! Ainoa mikä nyt lukiessa tarttui silmään oli jälleen tekstiin livahtanut tuo-sana, "tuo huokaili välillä ihastuksissaan". Oikeaa pronominin käyttöä kannattaa siis pitää tiukasti silmällä, tuo väärä tapa kun näyttää pinttyvän moniin kirjoittajiin tiukasti! ;) Oikein hyvää joulun aikaa!

Saat 6 kaljuunaa, 17 tuparia sekä Uneksija- ja Matamin pippurijuoma -merkit!
Aurelia » 19.12.

Nimi: Michaela Wolf

18.12.2018 00:06
4 luku~Tylypahka

Syöksyin tulisalaman kyydissä alaspäin koittaen saavuttaa Coralin ennen maata. Hän tippui alaspäin hurjaa vauhtia, mutta kiitos upouuden tulisalaman, lähestyin häntä kokoajan. Tämä hetki tuntui ikuisuudelta, kun Coralin kuoleminen ja eloonjääminen oli minusta kiinni. Kun tämä ajatus putkahti päähäni, kiihdytin vautia lisää, ja lensin miltei suoraan maata kohti. Vain muutaman metrin päässä maasta sain hänestä otteen, ja ehdin hidastaa luutaa niin, että maahan mätkähtäminen ei sattunut hirveästi.
Coral makasi maassa, ja hengitti nopeasti.
”Luulin, että kuolen!” hän puuskahti, ja ryhtäsi halaamaan minua, mutta mätkähti takaisin maahan huutaen kivusta. Katsoin hänen jalkaansa, ja huomasin, että se oli täysin vääntynyt, ja luu törrötti ulos jalasta.
”Siinä on avomurtuma” arvasin ja riensin hänen luokseen. Repäisin kaavustani pienen suikaleen, ja sidoin sen Coralin jalkaan.
”Tuon pitäisi tyrehdyttää verenvuotoa”, sanoin hänelle mahdollisimman rauhallisesti.
”Tämäpä loistavaa! Istumme keskellä ei mitään ilman minkäänlaista apua tai keinoa päästä Tylypahkaan”, hän puuskaisi ja piteli murtunutta jalkaansa tuskaisen näköisenä.
”Itse asiassa, meillä on edelleen tulisalama, ja jos vain saamme sinut sen kyytiin, voimme lentää Tylypahkaan”, sanoin hänelle toiveikkaasti.
”Tiedätkö kuinka hankalaa on lentää luudalla kahdestaan?” Coral kysyi epäluuloisena.
”Me onnistumme siinä, lupaan sen”, rauhoittelin häntä, ja autoin hänet seisomaan tukien häntä siten, ettei jalalla ollut yhtään painoa.
Kun jotenkin ihmeen kaupalla me molemmat olimme luudan selässä, ponkaisin ilmaan.
”Aaaih”, Coral tuskaisi kivusta.
”Koita kestää, Tylypahkassa saat apua!” sanoin hänelle. Kiihdytin varovasti vauhtia ja lähdimme seuraamaan junarataa, jotta löytäisimme Tylypahkan. Jouduimme lentämään melko hitaasti, ettei Coralin jalka liikkuisi, ja sillä luutaa oli melko hankala pitää hallinnassa.

Matkan kulku oli todella hidasta, mutta vihdoin horisontissa alkoi näkymään tylyaho ja sen takana seisova Tylypahka.
”Coral katso!” hihkaisin, ja innoissani kiihdytin vauhtia. Sen seurauksena menetin luudan hallinnan, ja tarrasin samassa Coralista kiinni. Jos hän tippuisi nyt, hän ei selviäisi. Kiidimme kovaa vauhtia kohti Tylyahoa, mutta välillä luuta poukkoili ylös ja alas tehden kieppejä, enkä edes ymmärtänyt miten me molemmat olimme edelleen kyydissä.
Luuta lopetti poukkoilun, ja lähti suoraan kohti Tylyahoa, mutta sitä lähestyessämme tajusin, että törmäisimme pian Hunajaherttuan savupiippuun.
”Michaela, tee jotain!”, Coral huusi nähdessään itsekin savupiipun. Puristin luutaa käsieni välissä, ja kiskoin sitä toiseen suuntaan, mutta se ei auttanut.
Mieleeni tuli, että jos hyppäisin itse pois, saisin samalla tyrkättyä luudan pois törmäysuhasta.
”Osaatko lentää luutaa?” kysyin Coralilta, ja kun hän nyökkäsi, tein päätökseni.
Päästin luudanvarresta irti ja hyppäsin pois kyydistä lähestyen Hunajaherttuan kattoa. Jos saisin kiinni katon harjasta, en tippuisi alas eikä minun kävisi kuinkaan.
Tömähdin katolle, ja kuulin kaukaisesti Coralin huudon.

Makasin pehmeällä sängyllä peiton alla. Avasin silmäni, ja katselin ympärilleni. Molemmilla puolillani oli sinivihreät verhot, ja oikealla puolella oli pieni yöpöytä, jonka päällä oli vesilasi. Huoneessa oli hiljaista, ja olin ilmeisesti yksin. Vasta hetken kuluttua tajusin, missä olin. Makasin Tylypahkan sairaalasiivessä.
Nostin käteni pään päälle, ja tunsin kuhmun otsassani.
”Michaela!” kuului kaukainen huuto. Se oli Coral. Hetken kuluttua hän sekä Atom juoksivat sairaalasiipeen matami Pomfrey perässään. Matami Pomfrey oli sairaalasiiven- ja Tylypahkan ainut sairaanhoitaja.
”Pysähtykää heti! Kuinka monta kertaa pitää sanoa, ettei Wolf voi vastaanottaa vielä vieraita!” hän rääkyi marssien luokseni punainen mekko hulmuten.
”M, oletko kunnossa?” Coral kysyi huolissaan, kun istui sängylleni.
”Kyllä, mutta pää on hieman kipeä”, vastasin. ”Mitä tapahtui?”
”tipuit luudalta alas suoraan Hunajaherttuan katolle, ja löit pääsi”, Coral selitti.
”Oletko varmasti kunnossa? Olit aika huonossa kunnossa, kun sinut tuotiin Tylypahkaan”, Atom kysyi huolissaan.
”Hän on täysin kunnossa pienen levon jälkeen. Nyt on aikanne lähteä”, matami Pomfrey sanoi, ja Coral sekä Atom lähtivät pois. Kun Coral käveli pois päin, huomasin kuinka hän pienesti ontui, ja samassa muistin kaiken.
”Mikä päivä”, puuskaisin itsekseni, ja lysähdin takaisin makaamaan.

Vastaus:

Huhhuh, tarinan aikana sai kyllä kerrakseen jännittää, miten tässä oikein kävisi! Onneksi lopussa oli kuitenkin kaikki hyvin ja sai hengähtää helpotuksesta. Ei varmastikaan monella ole noin jännittävää Tylypahkaan saapumista kuin Michaelalla ja Coralilla! Oikein kävi väristys selän läpi, kun alun pudotuksen jälkeen selvisi että Coralille oli tullut avomurtuma. Onneksi Michaela osasi auttaa tilanteessa ja Tylypahkassa etevä matami Pomfrey vielä pelasti tilanteen. Ja sitten vielä tuo Tylyahon yllä poukkoilu, eläydyin niin jännitykseen että meinasi tulla itsellekin huono olo sitä kieppumista miettiessä! Otit hienosti ympäristöstä inspiraatiota tapahtumien kulkuun, kun velhokylässä lentämisen pysäytti tuo Hunajaherttuan savupiippu. Tuollainen yksityiskohta sai myös kuvittelemaan tapahtumat paremmin, yksityiskohtia ja kuvailua voisi lisätä enemmänkin! Michaela oli rohkea ja uhrautuvainen hypätessään pois luudan kyydistä, niin että Coral pystyisi pysymään sen selässä. Tylyaho ja Tulisalama kirjoitetaan aina isolla kirjaimella: Tulisalama siksi, että se on luutamerkki - samasta syystä siis kuin automerkit kirjoitetaan isolla (Fiat, Nissan). Näin vauhdikkaan alun jälkeen jään odottelemaan, mitä kaikkea Michaelan kouluvuoteen vielä mahtuu! :')

Saat 6 kaljuunaa, 16 tuparia sekä Tapaturmamagneetti-merkin!
Aurelia » 19.12.

Nimi: Masha Novikova

17.12.2018 17:51
luku 1
Kaikki Iso-Britanniassa oli erilaista kuin Venäjällä, alkaen ihmisten vaatetuksesta aina kieleen asti. Jopa puut näyttivät Mashasta erilaisilta. Syynä tähän saattoi olla tosin se, että juna liikkui nopeasti eteenpäin, mikä omalta osaltaan vääristi maisemaa, sekä Englannin tavaramerkki, jatkuva tihkusade. Kielestä nyt puhumattakaan, englantilaisten puhuma, suorastaan kuninkaallisen kuuloinen, englanti oli kaukana Mashan englannin opettajan murteellisesta ja kielioppi virheitä sisältävästä puheesta. Kaikki oli Iso-Britanniassa erilaista, mutta ehkä se olisi vain ja ainoastaan hyvä juttu, hän saisi uuden alun uudessa maassa vieläpä yhdessä Euroopan parhaimmista taikakouluista.

Junaloosin ovi aukaistiin. Oven oli aukaissut melko hauskannäköinen poika, joka pian huikkasi kavereilleen loosissa olevan tilaa. Pian koko loosin täytti kymmenen kappaletta poikia ja Masha, joka istui hiljaa nurkassa. Pojat eivät puhuneet hänelle, mutta Masha kyllä huomasi poikien vilkuillen häntä ja toisiaan ja nauravan tarpeettoman lujaa. Muutaman minuutin kuluttua kiusallinen hiljaisuus laskeutui. Pojat kiemurtelivat kiusaantuneena yrittäen keksiä jotakin sanottavaa. Masha sen sijaan tuijotti ikkunasta maisemia valmistuen henkisesti siihen, että pojat puhuisivat hänelle ja hän joutuisi puhumaan taas englantia ja yrittää selvittää lauseiden tarkoituksia.
"Et näytä ykkösluokkalaiselta", vaaleahiuksinen poika totesi lopulta keskeyttäen hiljaisuuden. Masha katsoi poikaan ja hymyili hänelle, kuin palkiten poikaa suunsa avaamisesta.
"Miksi olisin ykkösluokkalainen?" Masha vastasi vahvasti murtaen, kiittäen mielessään sitä ettei pojan sanat puuroutuneet mössöksi hänen korvissaan, vaikka lauseen ymmärtäminen kestikin muutaman sekunnin. Hän toivoi sydämensä pohjasta poikien olevan tarpeeksi kypsiä, etteivät he pilkkaisi hänen aksenttiaan.
"Näin kun kysyit apua asemalla ja sitä paitsi, kyllä noin kauniin tytön muistaisi", poika vastasi hymyillen ja kertoi nimensä olevan Luke. Masha soi pojalle hammashymyn ja nosti oikeaa kättänsä pyyhkäistäkseen hiuksia pois silmiltä. Liike jäi kesken hänen huomatessaan häntä vastapäätä istuvien poikien katsoessa häntä kauhistunut ilme kasvoillaan, kunnes hän ymmärsi paljastaneen kätensä. Hymy hänen kasvoillaan hyytyi nopeasti hänen kiskaistessaan kätensä nopeasti alas. Sanaakaan sanomatta hän nousi kuluneelta penkiltä ylös ja asteli loosista pois jättäen jälkeensä kasan hämmentyneitä poikia. Käytävälle päästessään hän katsoi kättään lasittunein silmin.

Kämmenessä oli reikä. Iho sen ympärillä oli mustaa ja kuollutta. Käden vammaa ei pystynyt taioin korjata, kuolleen alueen leviämistä vain pystyi hillitsemään ja sormien toimintakykyä ylläpitämään, kipua pystyi myös tiettyyn pisteeseen asti helpottamaan, mutta polttava kipu ei kuitenkaan ikinä antanut hänen unohtaa olemassa oloaan. Masha ei ollut uskonnollinen, mutta ehkä vamman parantumattomuus oli rangaistus, rangaistus hänen pahoista ja epäsoveliaista teoistaan. Musta hiiltynyt reikä tulisi aina pysymään siinä, varjostaen hänen elämäänsä kivuilla ja lääkkeiden ja loitsujen sivuvaikutuksilla. Toisinaan hän ajatteli ansaitsevansa sen. Kuin vahvistaakseen Mashan ajatukset, käteen iski kivulias kramppi, joka sai hänet valumaan junan käytävälle istumaan.
"Hei, oletko kunnossa?" arviolta hänen ikäisensä noita pysähtyi käytävälle huolestunut ilme kasvoillaan. Noita oli todella nätti, hänellä oli ruskeat, pitkät hiukset vaaleilla raidoilla ja pyöreimmät silmät, jotka Masha oli koskaan nähnyt. Hänellä oli vielä jästivaatteet, mikä oli outoa koska kaikilla muilla, jotka Masha oli nähnyt oli ollut jo kaavut.
"Voisitko antaa tästä laukusta vihreän pullon?" Masha henkäisi, puhuen englantia itse asiassa paremmin kuin kertaakaan niiden kahden viikon aikana jotka hän oli viettänyt Lontoossa. Nätti noita nyökkäsi ja etsi nopeasti Mashan mustasta laukusta vihreän pullon. Masha avasi korkin vaivalloisesti ja joi ison kulauksen äklömakeaa ainetta. Käden kramppi lakkasi, vaikkakin polttava kipu jatkui.
"Kiitos paljon", hän sanoi hymyillen tytön auttaessa hänet pystyyn.
"Ei mitään, ilo olla avuksi. Hei, jos olet istumapaikkaa vailla tule ihmeessä minun kanssani", tyttö hymyili, "olen Haley."

Esittäydyttyään Masha seurasi Haleyta loosiin, jossa oli heidän lisäkseen kuusi muuta tyttöä. Nimistä hän ei pysynyt perillä, eikä oikeastaan keskustelustakaan, koska osa tytöistä puhui valtavan nopeasti. Kukaan ei suoraan kysynyt häneltä hänen kädestään, vaikka hän ei sitä piiloitellutkaan, mutta hän näki silti tyttöjen vilkuilevan yhtä mittaa sitä.
"Siis Masha, mistä sinä oikein alunperin tulet?", hymyilevä blondi kysyi häneltä lopettaen Mashan kiusallisen roolin sivusta seuraajana.
"Venäjältä. Perheessäni tapahtui vähän asioita, enkä valitettavasti pystynyt enää asumaan kotona ja käymään Venäjällä koulua", Masha vastasi kysymykseen hieman ympäripyöreästi, mutta tyttö oli tyytyväinen. Kysymys oli rikkonut jään heidän väliltään ja loppumatka linnalle sujui iloisesti kahdeksan tytön kesken heidän jutellessaan kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan väliltä.

Vastaus:

Erinomainen aloitustarina! Tässä tuli hienosti esille asioita Mashan menneisyydestä, ja tarinan tapahtumat tekivät lukijalle selväksi Mashan luonteen ja antoivat myös kuvaa hänen ulkonäöstään. Pidin etenkin siitä, että kuva Mashan olemuksesta ja se, että hän on monen mielestä kaunis, kävivät ilmi poikien puheesta ja muiden suhtautumisesta häneen, sen sijaan että Masha olisi itse sen jollain tavalla kertonut. Käden taikavamma oli yllättävä ja kiehtova seikka, joka herätti heti paljon kysymyksiä: mistä se on tullut ja miten se liittyy Mashan menneisyyteen? Juuri tällaiset vaivaamaan jäävät kysymykset saavat koukuttumaan tarinaan! Alun vertaus Venäjän ja Iso-Britannian välillä asetti hienosti vastakkainasettelun, esitteli lukijalle Mashan tilanteen ja toi tarinaan mielenkiintoista jännitettä; miten Masha tulee sopeutumaan uuteen kouluun? Myös kielimuurin aiheuttamat vaikeudet tulivat esille, vaikka Masha niistä hyvin selvisikin. Tarinassa oli muutamia virheitä va- ja ma-verbimuotojen kanssa: en juuri tällä hetkellä pysty paneutumaan asiaan tarkemmin, mutta korjaan vielä tähän oikeat muodot. Siis näin:
"Masha kyllä huomasi poikien vilkuilevan häntä-"
"hän joutuisi puhumaan taas englantia ja yrittämään selvittää-",
"Liike jäi kesken hänen huomatessaan häntä vastapäätä istuvien poikien katsovan häntä"
"-Käden vammaa ei pystynyt taioin korjaamaan-". Eivät nämä kuitenkaan paljoa häirinneet ja kaiken kaikkiaan oikeinkirjoitus oli erittäin hyvin mallillaan. En jaksa odottaa, että pääsen tutustumaan Mashaan paremmin! :')

Saat 7 kaljuunaa ja 18 tuparia!
Aurelia » 19.12.

Nimi: Amanda Dawson

16.12.2018 12:50
Äsh, ei tästä tule mitään, ajattelin sekoittaessani taikajuomaani. Tässä vaiheessa sen olisi kirjan mukaan pitänyt olla jo purppuranväristä, mutta noidankattilassani kupliva mömmö oli kuultavan keltaista ja siitä nouseva savu haisi ihan hikisille sukille. Eeppisin moka koskaan taikajuomien tunneilla, ajattelin tuskastuneena.
Taikajuomat olivat perjantain viimeinen tunti, mutta en kerta kaikkiaan vain pystynyt keskittymään. Edellisenä päivänä rehtori Dumbledoren kanssa käydyn keskustelun jälkeen minulla, Sindralla, Dianalla, Lucylla ja Katiella oli ollut kaksoistunti yrttitietoa, enkä ollut siinä tohinassa ehtinyt kertoa heille kissani Siron erikoisesta kyvystä.
Illemmalla meillä oli ollut aikaa puhua, ja juttumme olivat venyneet vähän liian pitkälle. Varttia vaille yksi yöllä maakusalimme ovi oli avautunut naristen. Olimme kaikki olettaneet itse professori Dumbledoren tulevan käskemään meidät olemaan hiljaa.
Tulija oli kuitenki ollut pieni, noin polvenkorkuinen olento, jolla oli isot korvat ja silmät sekä päällään jonkinlainen kangasvaate, jossa oli Tylypahkan vaakuna. Katie oli myöhemmin kertonut, että kyseessä oli ollut
kotitonttu.
Joka tapauksessa kotitonttu oli keskeyttänyt keskustelumme. Odotellessani peiton alla, että se lähtisi, olin nukahtanut, emmekkä olleet aamulla ehtineet jatkaa juttujamme.
Niinpä ei ollut ihme, että en tunnilla pystynyt keskittymään, kun mielessäni pyörivät kesken jäänyt keskustelu ja huoli Sirosta. Sillä oli taito kadota jostain ja ilmestyä jonnekin muualle, joten se ei välttämättä olisi makuusaleissa, jonne olin sen jättänyt.
Onneksi professori Kalkaros lopetti tunnin enne kuin taikajuomani ehti räjähtää.
”Läksyksi, kirjoittakaa omin sanoin ihottumanpoistoliemen valmistusohje. Ei kopiointia kirjasta, tai saatte kolme tuntia jälki-istuntoa. Ehkä te sitten opitte valmistamaan edes kelvollisen arvosanan taikajuomia”, professori Kalkaros sanoi tyynesti.
Pullotin helpottuneena liemeni pieneen kristallipulloon. En välittänyt, vaikka tiesin saavani liemestä surkean arvosanan, vaan kopion läksyn taululta ja työnsin pergamentin ja taikajuomien kirjan laukkuuni. Nousin ylös aikomuksenani kysyä Lucylta, aikooko hän mennä suoraan oleskeluhuoneeseen. Lucyn paikka vieressäni oli kuitenkin tyhjä. Myös Diana, Sindra ja Katie olivat jo lähteneet.
No, ehkä menivät edeltä, ajattelin ja astuin ulos tyrmistä. Ystäviäni ei kuitenkaan näkynyt hämärällä käytävällä. Mihinkä he nyt ovat menneet, kummastelin.
En nähnyt heitä matkalla Puuskupuhin oleskeluhuoneeseen enkä oleskeluhuoneessakaan. Nojatuoleissa ja takan edessä oli muutamia oppilaita, mutta en nähnyt ystäviäni missään. Ovatko he voineet jo ehtiä makuusaleihin, mietin.
Kiipesin portaita ylös kohti makuusalimme ovea. Yhtäkkiä oven raosta pujahti esiin Siro. Se naukaisi tervehdykseksi ja tassutti sitten oleskeluhuoneeseen. Avain makuusalimme oven helpottuneena siitä, että Siro ei ollut lähtenyt omille teilleen.
”Hyvää syntymäpäivää Amanda!” Lucy, Sindra, Diana ja Katie seisoivat kaikki pylvässänkyni ympärillä.
”Mitä ihm… Mistä te tiesitte, että tänään on synttärini?” kysyin.
”Lucy kertoi”, Sindra vastasi.
”Paljon onnea!” Lus sanoi ja ojensi minulle pussillisen jonkinlaisia karkkeja.
”Hetkinen… liikkuvatko nämä?” huudahdin, sillä pussissa olevat karkit tuntuivat todella kiemurtelevan kättäni vasten.
”Ne ovat jäähiiriä”, Lucy kertoi.
”Tykkäisiköhän Siro näistä”, mietin ja tutkiskelin pussia. En kuitenkaan uskaltanut avata sitä.
”Ehkä”, Sindra sanoi. ”Minä olen kuullut, että jos pussin jättää auki, hiiret saattavat karata. Ehkä Siro tykkäisi jahdata niitä.
Katie ojensi minulle kirkkaansinisen paketin, jonka sisältä löysin kotkansulkakynän ja väriä vaihtavaa mustetta.
”Kertoisitko vielä Sirosta”, Sindra pyysi.
Kerroin koko tarinan siitä, kuinka Siro oli kadonnut makuusaleista js kuinka olin lopulta kuullut professori Dumbledorelta, että Siro on gäätä. Samalla tutkin väriä vaihtavaa mustetta. Aine pyörteili hiljalleen läpinäkyvässä pullossaan ja vaihtoi samalla väriä.
Yhtäkkiä kuuluin vaimea poksahdus, ja Siro ilmestyi sänkyni päälle.
”Siro!” huudahdin säikähtäneenä. Siro vain tutkiskeli jäähiiripussia muina kissoina.
Yhtäkkiä se huitaisi tassullaan pussia, ja muovin avautui pieni aukko. Kaikki huoneessa jähmettyivät hetkeksi. Sitten aukosta alkoi tulvia vaaleansinisiä hiiriä, jotka syöksyivät alas sängyltäni ja melkein ehtivät ovesta ulos oleskeluhuoneeseen. Onneksi Katie oli nopea ja läimäisi oven kiinni ennen kuin yksisään karkki ehti ulos.
Huoneeseen tuli nopesti täysi sekasorto; Siro jahtasi hiiriä välittämättä siitä, minne tassunsa pani. Niinpä kirkkaankeltaiset päiväpeitot ja turkismatot olivat nopeasti täysin myllerretyt, kun Siro veti ikiomaa ralliaan ympäri huonetta. Minä ja ystäväni yritimme napata hiiriä, mutta ne olivat alle kananmunan kokoisia ja liukkaita kuin mitkä, joten tehtävä ei ollut helppo.
Kesken sekasorron Siro sain yhden hiiren kiinni. Se painoi karkin tassuillaan tiukasti lattiaa vasten ja kantoi sen sitten kuin suurenkin saaliin jalkojeni juureen.
Sillä hetkellä jok’ikinen hiirikarkki huoneessa kääntyi minuun päin ja tassutti jalkojeni juureen, jonne ne lysähtivät makaamaan kuin lyödyt viholliset.
Diana toipui ensimmäisenä järkytyksestä. Hän nappasi muovipussin sängyltäni ja keräsi kaikki luovuttaneet jäähiiret sinne.
Onnistuime olemaan kymmenen sekuntia hiljaa. Sitten purskahdimme nauruun.
Ihan tavallinen syntymäpäivä Tylypahkassa.

//Jee, sain kirjoitettua jotain! Toivoin, että olen nyt saanut motivaationi takaisin Amandan kanssa. Annoin Amandalle lahjaksi Tylyahosta ostamian tavaroista, toivottavasti se on ok.

Vastaus:

Se sopi oikein hyvin! :') Hauska tarina kaiken kaikkiaan! Kirjoitit hyvin oppitunnista ja alun eläväinen taikajuoman kuvaus sai heti uppoutumaan tapahtumiin. Melkein teki mieli nipistää nenä kiinni, kun mietti tuota hikisiltä sukilta haisevaa taikajuomatuotosta, hyh! Itselläni kävisi kyllä varmasti ihan samalla tavalla. Viime tarinan tapahtumat ja Siron mystinen kyky ilmiintyä paikasta toiseen säilyivät hienosti mukana läpi tämänkin tarinan. Pidin erityisesti siitä, miten punoit mietinnät muun tekemisen, kuten taikajuoman keittämisen, lomaan! Ystävien syntymäpäiväyllätys oli ihana kohta, ja oli mukavaa että he erikseen halusivat vielä kuulla tuosta Amandaa mietityttäneestä asiasta, josta puhuminen oli edellisenä iltana jäänyt kesken. Lopputarinassa olikin sitten juuri sopivasti jännitystä, ja hauskat sanavalinnat, kuten Siron "ikioma ralli", toivat tapahtumiin vauhtia ja saivat hymyä suupieleen! Vertauskuviakin oli hyvin ripoteltu kuvailun sekaan, esimerkiksi kananmunankokoiset ja liukkaat karkkihiiret pystyi hyvin kuvittelemaan sormien välistä lipsumassa. Loppu oli juuri sopiva. Ensi tarinaa odotellen, hyvää joulua! :)

Saat 6 kaljuunaa, 17 tuparia sekä Kielikuvakonkari- ja Sekasorronsynnyttäjä-merkit!
Aurelia » 19.12.

Nimi: Nora Collins

14.12.2018 16:30
Neljästoista luku
Joululoma

On ihanaa päästä tauolle opiskelusta ja palata jouluksi kotiin. Kodin tuoksu, oma huone, vanhempani ja kotiruoka ovat kaikki tervetullutta vaihtelua. Makasin omalla sängylläni kirjaa lukien. Olin juuri purkanut osan tavaroistani hyllyyn. Tiesin, ettei kaikkea kannattanut purkaa, sillä joutuisin viemään suurimman osan kuitenkin mukanani takaisin. Oli ihanaa vain olla rauhassa. Asumme kaksikerroksisessa kivitalossa pääosin jästien asuttamalla asuinalueella. Carterit asuvat naapurissamme, minkä vuoksi olimmekin pitkään Melanien kanssa parhaita ystäviä. Makuuhuoneet olivat yläkerrassa ja muut huoneet alakerrassa. Grace oli saanut hieman isomman huoneen, sillä minä olin valinnut näköalan puutarhaan. Huoneeni ylpeyden kohde ovat kirjahyllyni, jotka kirjojen lisäksi on täytetty kaikilla pienillä esineillä, kuten matkamuistoilla ja valokuvilla. Kaikki tavarani olivat tarkasti järjestyksessä ja huone oli kaikinpuolin siisti. Grace oli meistä se sotkuisempi.
“Nora!” kuului äidin huuto. Se siitä rentoudesta.

Tänä vuonna suku oli tulossa meille jouluksi. Isovanhemmat ja vanhempieni sisarukset perheineen. Kaikki paitsi äidin sisko, joka asui ulkomailla eikä päässyt matkustamaan töidensä vuoksi. Äidillä oli päällä kova hössötys, mikä ei yleensä ollut hänen tapaistaan. Loman ensimmäiset päivät menivätkin ostoksia tehden, lahjoja pakkaillen ja taloa koristellen. Meidän koristeemme ei varmaan vetäneet vertoja Tylypahkan hienoudelle, mutta olin aika ylpeä koristelemastani kuusesta. Äiti halusi tehdä kaikki ruuat itse. Hän olisi voinut helposti käyttää taikuutta ja tehdä kaiken nopeammin, mutta hänen mielestään ruuasta tulee parempaa, kun sen tekee omin käsin. Isä ja minä autoimme tietenkin parhaamme mukaan, mutta parempi oli vain pysyä poissa tieltä. Me otimmekin tehtäväksemme usein “tunnelman testauksen”, mikä lähinnä tarkoitti jouluherkkujen syömistä ja kirjojen lukemista olohuoneen nojatuoleissa. Oli todella outoa kun Grace ei ollut kotona, vaikka emme juuri puhuneetkaan aiheesta. Isä sen sijaan oli todella kiinnostunut minun huispauskokemuksistani.

Jouluaattona, kun sukulaiset alkoivat saapua yksitellen, kaikki oli täysin valmista. Rakastan sukulaisiani todella paljon, mutta sukulaisten kanssa tulee aina kysymyksiä. Ja minä vihaan kysymyksiä. Aluksi kaikki tietenkin ihmettelivät Gracen poissaoloa.
“Missä Grace on?”
“Miksi hän haluaa viettää joulun ystäviensä kanssa eikä perheensä?”
“Voi harmi, kun Grace ei päässyt paikalle.”
“Kyllä minä muistan, kuinka Tylypahka oli hieno joulunaikaan, mutta on se vaan erilaista kotona läheisten kanssa.”
Sen jälkeen kysymykset kääntyivät minun puoleeni. Sain kertoa monta kertaa kaikille huispauksesta ja V.I.P.-kokeista ja “siitä tytöstä, mikä hänen nimensä nyt olikaan, Rose, mitä hänelle kuuluu?” Onneksi pääsimme pian istumaan ruokapöytään, jolloin kysely loppui ainakin hetkeksi. Ruoka näytti herkulliselta. Minä istuin serkkuni Ellen ja mummini välissä. Minulla on yhteensä kolme serkkua, isän siskon lapsia, kaikki syntyneet kolmen vuoden välein. Elle oli heistä vanhin ja tulossa ensi vuonna Tylypahkaan, mutta hän ei todellakaan halunnut keskustella siitä. Ehei, Ellellä oli muut asiat mielessä.
“Onko sinulla jo poikaystävä?” hän kysyi minulta innokkaasti.
“Ei”, vastasin.
“Miksi ei?” hän jatkoi.
“Ei vaan ole”, totesin.
“Koska aiot hankkia sellaisen?”
“En tiedä”, tuhahdin. Koska aiot itse hankkia sellaisen? Eikä niitä edes niin vain “hankita”. Sitä paitsi, mitäpä jos tykkäänkin tytöistä? En tietenkään sanonut näitä ääneen, mutta vihasin tätä ikuista samaa keskustelun aihetta.
“Koska aiot muuttaa pois kotoa?” Elle tivasi.
“En tiedä, varmaan sitten kun olen päässyt koulusta”, kohautin olkapäitäni.
“Haluatko sinä joskus lapsia?” hän jatkoi.
“En tiedä”, mutisin ja yritin keskittyä ruokaani. En tiedä kokkaamisesta juuri mitään, mutta äiti oli kyllä onnistunut todella hyvin.
“Mikset sinä tiedä mitään?” serkku vaikeroi. Onnekseni, tai ehkä enemmänkin epäonnekseni, mummini puuttui keskusteluun toiselta puoleltani.
“No Nora, mitä aiot tehdä Tylypahkan jälkeen?” Huokaisin. Jälleen keskustelun aihe, jota mieluiten välttelisin. Hymyilin kuitenkin mummilleni ja kerroin, että tällä hetkellä keskityin vain kouluun ja ajattelin pohtia asiaa vasta pääsiäislomalla kun ammatinvalinnanohjaus alkaisi.

Ruokailun jälkeen siirryimme olohuoneeseen vaihtamaan lahjoja. Äiti laittoi joululaulut soimaan ja tarjoili samalla glögiä ja pipareita. Lapset olivat kovin innoissaan. Yleensä vaihdoimme lahjoja vasta joulupäivänä, mutta kaikkien sukulaisten ollessa paikalla, se oli helpointa nyt. Äiti oli jästisuvusta ja olin aina miettinyt millaista mummosta ja papasta oli viettää joulua meidän kanssamme. Muistan, kuinka Grace oli joskus huijannut isovanhempamme syömään korvavaikun makuisia jokamaunrakeita. Sain mummolta ja papalta joka vuosi jotain neulottua, jästikirjan ja suklaarasian, enkä joutunut pettymään tänäkään vuonna. Mummo oli neulonut polveen asti ulottuvat sukat Puuskupuhin väreissä. Sain myös Dorian Grayn muotokuva -nimisen kirjan sekä rasiallisen toffeetäytteisiä suklaita. Kiitin heitä leveä hymy huulillani.
“Avaa tämä seuraavaksi”, isä sanoi ja ohjensi minulle pitkän paketin. Tiesinhän minä, että hän oli ostamassa minulle luutaa, mutta en odottanut niin kallista ja hyvää luutaa, kuin mitä paketin alta paljastui. Halasin vanhempiani kiitokseksi. Lahjojen jakaminen jatkui jonkun aikaa ja sain kaikenlaista mielenkiintoista. Olin myös todella iloinen, että muut pitivät minun antamistani lahjoista.

Loppuloma menikin aikalailla herkkuja syödessä ja kirjoja lukiessa. Vierailimme myös muutamien ystävien luona ja kävimme ostoksille Viistokujalla. Testasimme isän kanssa uutta luutaani. Dorian Grayn muotokuva paljastui todella mielenkiintoiseksi kirjaksi. Rosalyn lähetti joulupäivänä minulle rannekorun ja kortin. Gracesta sen sijaan ei kuulunut koko lomalla mitään.

//Halusin saada tän nyt ulos ennen taukoa, kun olen kirjottanut tätä niin kauan. Saatat huomata, että laiskistuin hieman lopun kanssa, mutta tulen kotiin vasta sunnuntaina ja kännykällä kirjoittaminen on tuskaa. Aion myös ostaa Noran saaman luudan jossain vaiheessa, enkä kuvaillut sitä sen tarkemmin kun en tiedä vielä minkä ostan :D Hyvää joulua kaikille!

Vastaus:

Oli näin omankin joululoman kynnyksellä jo hauska lukea sukuloimisesta ja niistä kaikille tutuista hieman vaivaantuneista hetkistä, joilta joulun aikaan tuskin voi välttyä. Tämän kautta pystyi myös virittäytymään ihanan jouluiseen tunnelmaan, joka tässä viime viikkojen kiireessä on itsellä jäänyt hieman taka-alalle, mahtavaa! Lempparikohtani olikin Noran ja tämän isän "tunnelman testaus" - ai että mikä ihana ajatus istua nojatuolissa kirjaa lukemassa ja herkkuja syömässä! Vähän täytyi käydä kurkistamassa edellisiä tarinoita, että muistui mieleen tuo Gracen Tylypahkaan jääminen. Se oli selvästi yksi tarinan punainen lanka, mikä tuli hyvin esiin esimerkiksi juuri viimeisestä lauseesta. Mistäs tuollaisessa käyttäytymisessä nyt oikein on kyse? Joulupöydän keskustelut hymyilyttivät hiukan, voi Nora parkaa kun joutui kuulustelun kohteeksi. Pidin myös jonkun sukulaisen Tylypahkan joulumuistelusta, oli jotenkin hauska kuvitella sitä, miten Tylypahka on ollut osa myös vanhempien sukulaisten elämää. Elle-serkun kysymykset olivat mielenkiintoista luettavaa, keskustelu toi lupaavasti hiukan jännitettä tarinaan, sitä olisi voinut tarinan loppupuolella vielä kehittää eteenpäin. Sellainen tuli mieleen, että tarinan aikamuoto pidetään yleensä johdonmukaisesti imperfektissä, silloinkin, kun tuntuu että asiat ovat edelleen samalla tavalla, siis näin: "Oli ihanaa päästä tauolle opiskelusta ja palata jouluksi kotiin. Kodin tuoksu, oma huone, vanhempani ja kotiruoka olivat kaikki tervetullutta vaihtelua. Makasin omalla sängylläni kirjaa lukien." Kiitos ihanan jouluisesta tarinasta ja hyvää joulunaikaa! :')

Saat 8 kaljuunaa ja 17 tuparia!
Aurelia » 19.12.

Nimi: Cora Sanders, Luihuinen

13.12.2018 20:01
Ensimmäinen luku – Sauva valitsee velhonsa

“Sitten vielä taikasauva”, minun äitini, Emmy Sanders sanoi. Hän oli lyhyt, hieman koukkunenäinen noita, jolla oli ruskea polkkatukka. Minä katsoin häntä ja pyöritin silmiäni.
“Joo joo äiti”, minä puolestani vastasisin.
“Edith, mene hänen mukaan. Theodore, tule minun mukaani”, Emmy sanoi. Jokainen oli hieman hämillään niistä käskyistä, mutta pian minä sai tavoitettua katseellansa hänen isosiskonsa, Edithin, joka oli tylypahkassa neljännellä. Edith säntäsi väkijoukon aiheuttamaan pölypilveen, pian minä hänen perässään.

Ollivanderin maankuulu taikasauvakauppa oli hieman ränsistynyt, eikä sen edessä parveillut juuri ollenkaan ihmisiä, toisinkuin muiden liikkeiden.
“No mennään sitten”, Edith sanoi. Minä nyökkäsin ja astuin askeleen eteenpäin. Lopulta Edith huokaisi ja tarttui ovenkahvaan avaten oven minulle. Ollivanderin liikkeessä tuoksui tunkkaiselta ja se oli täynnä pieniä laatikoita hyllyissä. Arvatenkin niissä sisälsi taikasauvoja. Nyt vasta katseeni osui pieneen puiseen kassaan, jonka takana oli vanha, hieman kärsineen näköinen mies.
“Terve taas Edith. Kenes pikkunoidan sinä toit mukanasi?” vanha mies, arvatenkin Ollivander sanoi. Minun teki mieli vain huutaa Ollivanderille, sillä minä en olllut enää pikkunoita, olinhan sentään jo 11-vuotias. Muutenkaan en olisi uskaltanut.
“15 tuumaa, pikkipaatsamaa ja yksisarvisen jouhta, mukavan notkea”, Ollivander sanoi Edithille. Hän nyökkäsi.
“Tulin siskoni Coran kanssa”, Edith sanoi Ollivanderille. Hän nyökkäsi ja alkoi etsiä lumotuilla tikkailla minulle taikasauvoja. Pöydälle lennähteli erilaisia paketteja vinoon kasaan.
“Kokeiles tätä”, taikasauvakauppias sanoi ja avasi punakantisen rasian. Sisällä oli lyhyt taikasauva, joka oli melko sileän näköinen. Nostin sen varovasti rasiastaan.
“Heilauta sitä”, Ollivander sanoi. Minä heilautin. Rusehtavalta hyllyltä tippui taikasauvalaatikoilta.
“Ei aivan”, mies mutisi itsekseen ja ojensi minulle vihreäkantisen rasian.
“Se on 13 tuuma, jalavaa ja yksisarvisen jouhta”, hän sanoi. Nostin taikasauvan ja heilautin sitä. Taikasauvan päästä sinkosi vihreitä kipinöitä ja Ollivander nyökkäsi tyytyväsenä.
“Otamme sen”, Edith sanoi. Nyökkäsin tyytyväisenä. Siskoni läväytti Ollivanderin pöydälle seitsemän kaljuunaa.
“Muista Cora, sauva valitsee velhonsa”, Ollivander sanoi ennen kuin minä ja Edith suljimme liikkeen ovet.

Vastaus:

Tämäpä olikin todella tainomainen tarina, taikuuden pystyi oikein aistimaan lukiessa, kuvailit taikausauvakauppaa niin eläväisesti! Kauppaan saapuminen ja sauvojen kokeileminen toimivat melko samalla tavalla kuin yleensäkin, mutta Ollivanderin tokaisu lopussa tuntui mystiseltä ja jätti miettimään, mitä kauppias sanoillaan oikein tarkoitti. Tuleeko sauvalla olemaan jokin erityinen merkitys tai yhteys Coraan? Pikkunoita-sana kuulosti tosiaan vähän vähättelevältä, kun Cora oli aivan siinä vieressä, ei ihmekään että hänen olisi tehnyt mieli sanoa vastaan. Muutenkin kirjoitit Ollivanderista oikein hyvin, ja samalla tuli esiteltyä muutakin Coran perhettä, kuten äiti ja sisko, joka ainakin vaikutti mukavalta. Kuvailua oli tarinassa hienosti tapahtumia värittämässä, minkä takia oli helppo uppoutua tarinaan ja kuvitella tapahtumat mielessään. Pidin etenkin kaupan tunkkaisesta hajusta ja siitä, että Ollivander näytti hiukan kärsineeltä. Erilaiset kuvailevat verbit, kuten lennähtää ja läväyttää, lisäsivät vaikutelmaa! Oikeinkirjoitus oli pääosin hienosti kunnossa, muutaman kerran lauserakenteissa oli pientä epävarmuutta, kuten "pian sain tavoitettua katseellani isosiskoni, Edithin" ja "arvatenkin ne sisälsivät taikasauvoja", mutta eivät ne paljoa lukemista haitanneet. Hieno aloitustarina! :')

Saat 6 kaljuunaa, 12 tuparia sekä Kuvailukunkku-merkin!
Aurelia » 18.12.

Nimi: Violetta

07.12.2018 14:07
«osa 4»
On seuraava aamu ja ulkona on pimeää. Nään taas ukkosen taivaalla ja jotain valoja. Nyt menen ulos mietin itsekseni. Laitan takkini ja kenkäni päälleni. Otan taikasauvani mukaan ja lähden ulos. Rukoilin vain, että kukaan ei näkisi minua. Menin kielletyn metsän laidalle ja katson näkyykö siellä mitään. Näin jonkun mustan vilahtavan varjon.
"Hu huu", huudan ja pidän taikasauvaani kädessäni.
Kukaan ei vastaa. Lähden kävelemään syvemmälle metsään.
"Avada kedavra" kuuluu korvani takaa.
Näin kun musta varjo loistii jotain kohti. Nään, että hän kuolee loitsun seurauksena. Menen varovasti lähemmäksi ja nään, että se on kuolonsyöjä.
"Hei" , sanon.
Hän lähtee ylös mustana varjona. No ei sitten mietin. Menen sen tyypin luokse joka kuoli. Se oli cer. Katson häntä ja totean, kyllä hän on kuollut. Lähden juonsemaan Tylypahkaa kohti. Olen sisällä ja nään Mienrvan käytävällä.
"Minerva" , huudan.
"Niin, Violetta?" , hän kysyy.
"Cer on kielletyssä metsässä kuolleena. Näin, että joku kuolonsyöjä oli se" vastaan.
Minerva lähtee juoksemaan ja kovaa. Hän pyytää muota opettajia mukaan. Lähden heidän perään.
"Tuolla" , huudan.
He juoksevat entistä kovempaa. Olemme Cerin luona ja opettajat tarkistavat asian.
"Violetta, sinun pitää lähteä" Minerva sanoo.
Lähdin kävelemään ja mietin, että mitä juuri tapahtui. Olin ihan ihmeissäni. Kävelin koulun sisälle ja menin aamupalalle. Ei maistunut mikään. Pian Minerva aukaisee suurensalin ovet ja menee pöytien eteen.
"Tänään aamulla on tapahtunut suru uutinen" , hän sanoo.
"Nimittäin Cer on kuollut, kielletyssä metsässä. Nostakaamme sauvamme ylös ja näytämme valoa." Minerva sanoo. Kaikki nostavat sauvansa ylös ja tekevät valois loitsun. Nostan itsekkin sauvani. Mimusta tuntuu oudolle, koska näin kun joku kuolee. En olisi halumnut nähdä sitä. Minerva lähtee ja pyytää minut mukaan. Menemme yhteen luokkaan ja minerva avaa suunsa " mitä tapahtui aamulla".
"Minä heräsin ukkoseen. Heräsin siihen eilenkin. Ajattelin, että lähden nyt katsomaan miksi taivaala näkyy valoja. Menin kiellettyyn metsään, sillä näin siellä mustan varjon. Menin syvemmälle, syvemmälle ja vielä syvemmälle. Kuulen takaani sanan "avada kedavra" käännyn ja nään tyypin joka kaatuu. Menin lähemmäksi loitsijaa ja näin, että hän oli kuolonsyöjä. Pian sen jälkeen hän hyppäsi ilmaan ja hänestä tuli musta pilvi. Juoksi katsomaan kuka siellä oli ja näin, että se oli Cer" , vastasin.
"Kiitos, voit mennä" Minerva vastaa.
"Selvä" , vastasin ja lähdin kävelemään.

// sain jo nirkoitettua toisen osan tälle päivälle:))

Vastaus:

Hui kauhistus, tässä oli jo paljon jännittäviä ja melkein pelottavia tapahtumia! Viime tarinassa mietityttikin, olivatko Violetan Sairaalasiiven ikkunoista näkemät valot vain unta, mutta tässä sitten selvisi, että ne olivat täyttä totta ja merkkejä jostain synkästä. Violetta lähestyi kuolonsyöjää todella pelottomasti, onneksi tämä ei sentään kironnut kohti Violettaa. Kävi kyllä Ceriä sääliksi, ei hän kiusaamisestaan sentään kuolemaa ansainnut, ja nyt Violetta ei päässyt pistämään pojan kiusaamiselle vastaan. Ei mikään ihme, että Violetta oli shokissa tapahtuman jälkeen eikä aamupalallakaan mikään maistunut. Varsinkin Ceriä valois-loitsun avulla kunnioittaessa tuli itsellekin melkein vähän surullinen olo, kun Violetta mietti tapahtuman jälkeistä outoa oloa. Tarina jätti miettimään paljon kysymyksiä: mitenköhän tämä tapahtuma vaikuttaa tuleviin tapahtumiin, miten Tylypahkan tiluksille pääsi kuolonsyöjä ja miksi hän loitsi Cerin eikä Violettaa? Vuoropuhelun lisäksi oikeinkirjoituksen osalta voisi vielä korjata tuon "näen" verbin oikeaan muotoonsa. Tuli myös mieleen, että yleensä opettajia puhutellaan professoriksi ja sukunimellä eikä etunimellä eli Minervaa professori McGarmiwaksi, mutta se ei paljoa haitannut. Jään jännityksellä odottamaan, mitä seuraavaksi tapahtuu!

Saat 4 kaljuunaa, 10 tuparia sekä Saapastelija-, H-h-hui kauhistus- ja Kohtuuden koettelija -merkit!
Aurelia » 18.12.

Nimi: Violetta

07.12.2018 13:40
«Osa 3»
Herään ukkoseen. Katson ikkunasta ja nään taivaalla mustia varjoja. Alan miettimään, että mitä tapahtuu. Nään varmaan harhoja, sillä pääni kolahti kovaa. Tuntuu siltä, että olisin nukkunut ainakin kaksi viikkoa.
"Heräisithän sinä vihdoin", lääkäri sanoo.
"Joo heräsin. Kauan olen nukkunut?", kysyn.
"Kaksi viikkoa" , hän vastaa.
"Siis, mitä", sanon.
"Mutta olet valmiina taas jatkamaan opintojasi", lääkäri sanoo.
Nousen ja lähden kävelemään pois sairaalasiivestä. Mietin vain miten nukuin kaksi viikkoa.
"Katos koomalainen on heränny" Cer tokaisee.
Sepä kiva mietin mielessäni. Lähden kävelemään pois ja nään, että cer ei ala seuraamaan. Minua harmittaa, koska en voi alentu siihen, että puuskupuhilaiset kiusaa minua. Päätin, kun he vielä kerran sanovat jotain mikä liittyy minuun he saavat maksaa siitä. Kävelen käytävillä ja nään kuinka Tylypahka on koristeltu jouluisesti. Joulukuusia, köynnöksi ja vaikka mitä muuta. Menen oleskeluhuoneeseen. Kaikki tuojottavat minua, sillä ilmeellä että olisin ollut koomassa 2000 vuotta.
"Hienoa, että parannuit" joku sanoi.
En jalsanyt enään niitä ilmeitä ja lähdin pois. Mietin, että mitä kaikkea on tapahtunut kun en ole ollut ihan parhaimillani. Kokeita, kaksintaisteluita, mietin itsekseni. Mikäköhän päivä tänään edes on, kyselen itseltäni. No kaipa tänään on joku päivä. En jaksa miettiä sen tarkemmin. Outoa kävellä tuntuu siltä, että alkaa huimaamaan.
"Kyllä minä tähän totun" kuiskaan itselleni.

/// joo tästä on jo jonkun aikaa, kun julkaisin viime tarinani. Tässä nyt oisi taas lyhyt, mutta ajattelin että olen nyt aktiivisempi:))


Vastaus:

Ei haittaa että on kulunut aikaa, itsellänikin on ollut paljon kiireitä etten ole ehtinyt kommentoimaan. :) Tämä oli hyvä jatko edelliselle tarinalle, varmasti sana kyllä kiertäisi koulussa, jos joku joutuisi kahdeksi viikoksi koomaan! Ei siis ihmekään, että Violetta sai yhtäkkiä paljon huomiota osakseen. Ja varmasti tuollaisessa tilassa sekin mietityttäisi, mitä kaikkea itseltä on mennyt ohi tuona aikana, niin kuin juuri kokeita, kaksintaisteluita tai muita uutisia. Pidin kohdasta, jossa Violetta mietti ettei antaisi poikien kiusata itseään. Yleensä se taitaakin olla niin, että kiusaamiseen tepsii parhaiten se että antaa kiusaajille samalla mitalla takaisin. Lopussa kävi sekä sääliksi että ihaili Violetan vahvuutta, kun hän vakuutti itselleen että tottuisi huimaukseen. Toivottavasti se sentään jotenkin paranee! Olit hienosti jo tässä ja seuraavassakin tarinassa välillä korjannut vuorosanojen oikeinkirjoitusta. Harjoittelemalla se varmasti vielä vakiintuu niin että kohta oikeinkirjoitus onnistuu ihan huomaamatta! Ensimmäinen puhuttu lause oli jo aivan oikein, esimerkkinä vielä seuraavat olisivat siis näin:
"Kauan olen nukkunut?" kysyn.
"Kaksi viikkoa", hän vastaa.

Saat 4 kaljuunaa, 8 tuparia sekä Lockhartin lempilapsi -merkin!
Aurelia » 18.12.

Nimi: Lilith Axon

06.12.2018 12:26
Istuskelin sängyssäni hyvin väsyneenä. "Pitäisi vielä jaksaa rankka koulupäivä ennen korpinkynnen pikkujouluja jotka järjestän parin ystäväni kanssa" ajattelin. Nousin pois sängystä ja vaihdoin vaatteet.
Huomasin yöpöydälläni pienen paketin jonka päätin avata. Paketti oli hyvin tiukasti kiinni, mutta sain sen jotenkin auki. Paketissa oli pieni kirje. "Kukakohan minulle tämmöisen on jättänyt" ajattelin. Luin kirjeen ja se meni näin: "Hei pieni ystäväin! Nyt on joulun aika joten minun täytyi valita joku oikein kiltti oppilas jolle teen erään asian! Siitä asiasta saat lisää selville myöhemmin! Tässä sinulle pieni vihje: täällä hän yksin itkee ja putkistossa liikuskelee" "tämän täytyy tarkoittaa tyttöjen vessaa!" Tajusin ja lähdin sinne. Onneksi tyttöjen vessa ei ollut enää lukittuna vaikka niin se oli ollut kauankin. Kun saavuin tyttöjen vessalle, avasin oven ja astuin sisään. Paikka ei ollut hirveän hyvässä kunnossa, mutta täällä se vihje olisi. Huomasin juuri ja juuri numerosarjan 231, kun tajusin että minun täytyy kiirehtiä loitsutunnille. Onneksi olin kaiken varalta ottanut loitsutunnille tarvittavat esineet mukaan. Kun juoksin käytävää pitkin kohti loitsuluokkaa huomasin vahingossa oven 231. Siellä saattaisi olla seuraava vihje, mutta nyt en sinne ehtisi. Kun saavuin loitsuluokkaan en onneksi ollut myöhässä. Menin yhdelle vapaista paikoista. Hetken päästä tunti jo alkoikin. (Skippaan nyt illempaan koska pitää kohta häipätä) Pikkujoulut alkoivat, mutta kaikki eivät edes tulleet. Se oli aika surullista koska meitä oli siellä vain 5. Kyllä me onneksi tekemistä keksimme. Herkkuja oli yksi tyyppi tuonut mutta hän toi vain muutaman piparin. Niitä me sitten söimme ja pelailimme jouluisia pelejä kunnes täytyi mennä nukkumaan.
// Tää oli nyt aika lyhyt, mutta yritän myöhemmin tehdä pitempiä C:

Vastaus:

Hauskaa että otit tarinaan heti mukaan tuollaisen mysteerin ja lisäksi vielä pikkujoulut, joista on tietenkin kiva lukea näin joulun alla! :) Tarina toimi myös hyvin näin, että alussa jo mainittiin pikkujoulut ja lopussa kerrottiin niistä, ja paketin mysteeri ja vihjeet saivat jäädä odottamaan seuraavaa päivää ja jättivät mietityttämään seuraavaa tarinaa varten. Mistä tuollaisessa vihjejahdista voi olla kyse, ja minkä asian tämä vihjeen kirjoittaja oikein tekee? Vihjettä oli myös jännittävä ratkoa yhdessä Lilithin kanssa - hän tajusi minua nopeammin, että kyseessä oli Murjottavan Myrtin vessa! Harmi juttu, että pikkujouluihin ei tullut enempää väkeä, mutta onneksi pienelläkin porukalla voi pitää hauskaa herkkuja syöden ja pelaten. Tuollainen on kyllä tuttu tunne, ettei juhliin tulekaan niin paljon väkeä kuin olisi toivonut. Seuraavassa tarinassa puheenvuorot ja uudet tapahtumat kannattaa tosiaan aloittaa aina uudelta riviltä, niin lukeminen selkeytyy! Ajatuksia ei myöskään tarvitse kirjoittaa lainausmerkkeihin, vaan ne voi kirjoittaa osana kerrontaa tähän tapaan:
Kukakohan minulle tämmöisen on jättänyt, ajattelin. Joskus verbin "ajattelin" voi jopa jättää pois. Jännittävä ensimmäinen tarina! :)

Saat 4 kaljuunaa, 10 tuparia sekä Mysteerimetkuilija-merkin!
Aurelia » 18.12.

Nimi: Wenla Rapidstream, Luihunen

16.11.2018 19:49
Oli keskiviikkoilta. Kello oli noin kahdeksan. Aurinko oli juuri laskenut. Nostin matka-arkustani kaukoputken. Makuusalin kivinen lattia ei päästänyt pienintäkään ääntä pyörähtäessäni ympäri raidalliset villasukat jalassani. Kaukoputki kainalossani hihkaisin kahdelle torkkuvalle tytölle:
- Nyt ylös sieltä! Meillä alkaa tähtitiedon tunti!
Anna nousi hitaasti ylös ja löntysteli matka-arkulleen pudottaen piirrustusvälineensä matkalla yöpöydälle. Katsoin Sannaan päin. Hän löhösi vielä vihreällä päiväpeitollaan, eikä näyttänyt olevan lähtemässä siitä hyvään aikaan.
- Lucakin on siellä, totesin virnuillen.
Tällä kertaa oli minun vuoroni saada tyyny naamaan.
-Kenen idiootin idea oli tehdä tänne näin monet portaat, Sanna puuskahti raahautuessamme tähtitornin huipulle. Kukaan meistä ei pitänyt yöllisistä tähtitiedon tunneista. Torstai aamun kaksoistunti taikajuomia tuntui vain puoliksi nukutun yön jälkeen täysin epäreilulta.
- Älä valita! Kohta ollaan jo huipulla, Anna tiuskaisi takaisin.
Tällaiset yöt toivat aina pahimmat puolemme esiin, joten olin jo tottunut purkamaan tilanteen, ennen kuin jompikumpi ystävistäni kiroaisi toisen. Usko kun sanon, Sannan löllösääri-kirous ei ollut naurun asia.
- Rauhoittukaa kumpikin! Ei tästä kukaan tykkää, totesin saaden vastaukseksi kaksi melkein identtistä heikkoa naurahdusta. Jatkoimme ylös raahautumista hiljaisuudessa.
- Tervetuloa ja hyvää yötä! Professori Sinistra hihkaisi päästyämme viimein tornin huipulle. Hyväähän hän tarkoitti, mutta siinä vaiheessa ketään meistä kolmesta ei naurattanut tippaakaan. Kävelimme vakkaripaikallemme tornin läntiselle puolelle, vain huomataksemme että siellä olikin jo joku. Jos se joku olisi ollut kuka tahansa muu, olisimme varmasti jo laukoneet hänelle pari valittua sanaa, mutta se ei ollut. Itse Luca oli seisomassa kaukoputkeensa tuijotellen, muuriin eräänä tylsänä yönä kaivertamiemme nimikirjaimieeme vieressä. Kaikki väsymys hävisi minusta kuin salaman iskusta.
- Mene sanomaan sille jotain, kuiskasin jähmettyneelle Sannalle.
- Enkä varmana mene, hän kuiskasi takaisin.
- Jos sinä et mene, sitten me mennään, Anna supatti vetäen minut samalla käsikynkkäänsä.
Sanna näytti kauhistuneelta.
- Mene jo! minä ja Anna melkein huusimme ja tyrkkäsimme Sannan matkaan. Hän kompuroi hetken, kääntyi sitten katsomaan meitä kuuluisalla "mä vihaan teitä" -ilmeellään, kokosi itsensä sekunneissa ja käveli Lucan luo. Katsoimme kun Sanna koputti Lucaa olkapäälle ja tuo kääntyi katsomaan Sannaa. He vaihtiovat pari sanaa ja välillä aina toinen naurahti. Noin kahden minuutin päästä he kääntuivät meihin päin, Sanna osoittaen meitä. Näytimme varmaan melko typeriltä siinä käsikynkässä seisoessamme ja vilkuttaessamme. Pian he kääntyivätkin takaisin ja Sanna sanoi Lucalle jotain. Tämä tummatukkainen, äskettäin niin vitsailevan näköinen poika hiljeni nyt täysin. Pelkässä kuun valossa oli vaikea nähdä, mutta näytti siltä kuin Luca olisi punastunut. Minua alkoi huolestuttaa, ja niin alkoi selkeästi Annaakin jos tulkitsin hänen liikehdintänsä oikein. Lopulta Luca kuitenkin sopersi jotain Sannalle. Sanna näytti samaan aikaan hämmästyneeltä sekä äärettömän iloiselta. He vaihtoivat vielä muutaman sanan ja sen jälkeen Sanna käveli takaisin luoksemme.
- NO? me huudahdimme niin kovaa että koko Tylypahka varmasti kuuli. Sanna vain naurahti
- Mennään vaan meidän perus paikalle. Ei se meitä syö. Sitä paitsi se tykkää musta, hän totesi virnistäen.

Vastaus:

Mukavaa että asia ratkesi näin parhain päin! Tarina pyörikin hienosti edellisen jatkona Sannan ihastumisen ympärillä, ja oli jännittävää tulkita Sannan ja Lucan reaktioita Wenlan ja Annan mukana. Vähän jo ehti miettiä, saisiko Sanna vastakaikua tunteilleen, kun Wenlaa alkoi huolestuttaa Lucan punastuminen, mutta hyvin kävi lopuksi! Pidin erityisesti juuri tuosta lopusta - Sannan vähän rempseä ja ehkä kovisluonteinen persoona tuli hauskasti esiin, kun hän ensin mainitsi tunnin tavallisesta istumapaikasta ja sitten vasta kuin ohimennen paljastuksesta, että tykkääminen on molemminpuoleista! Kaikki tytöistä ovat kyllä persoonaltaan hauskan rohkean oloisia, kun Wenla ja Annakin olivat valmiita tekemään aloitteen Sannan puolesta. Tähtitieteen tunti oli hyvä paikka tapahtumalle, vaikka ilta-aika sitten tekikin kaikista vähän helpommin ärsyyntyviä. Hyvä ettei Lucalle puhumisesta aiheutunut kuitenkaan riitaa! Muutama yhdyssanavirhe tarttui silmään, esimerkiksi torstaiaamu ja peruspaikka kirjoitetaan yleensä yhteen, kun sanan alkuosa määrittää loppuosaa. Lisäksi tarinan loppupuolella esiintyi "tuo" pronomini viittaamassa Lucaan, mutta sitä voi käyttää viittaamassa vain elottomiin asioihin, ei siis ihmisiin. Sen sijaan voi käyttää "hän" pronominia, tai jos on sitä jo käyttänyt, joissain tapauksissa "tämä" pronominia. Hyvä tarina jälleen! :')

Saat 5 kaljuunaa, 15 tuparia sekä Silmät sivuhenkilöön -merkin!
Aurelia » 18.12.

Nimi: Violetta

07.11.2018 18:41
«osa 2»
Diipadaapa, mietin mielessäni. Minua ei kiinnosta tämä tunti yhtään, joten otin kirjani. Luin kirjaa samalla tavalla, kun muut keskittyivät tuntiin. Tunti oli ohi ja hupsis en edes tiennyt mikä tunti oli. Lähden luokasta, mutta käytävällä tulevat vastaan tottakai Jesper ja Cer. Päiväni muuttuu koko ajan pahemmaksi. Nauran ärsyttävän näköisenä Jesperille ja Cerille. Nään kuinka heitä ärsyttää. Yllättäen joku juoksee selkääni. Kaadun ja kirjani lentää.
"Hups, anteeksi" tyttö sanoo.
"Varo vähän" sanon.
Heti kun nään että hän on Luihuinen, annan hänelle anteeksi.
"No ei se mitään", jatkan melkeen heti perään.
Kerään kirjani ja jatkan matkaa.
Ajattelin mennä harjoittelemaan huispausta. Vien kirjani pois ja vaihdan huispaus vaatteet.
"Kyllä tämä onnistuu" sanon itselleni.
Päädyn huispaus kentälle.
"Violetta!" kuulen äänen takaa.
Käännyn katsomaan kuka minulle huutaa.
"Hei, olen Estelle" tyttö sanoo.
"Oon Violetta, Violetta Mad" vastaan.
"Näin sinut yksin täällä joten ajattelin tulla luoksesi" tyttö sanoo.
"No sepä kiva" vastaan ehkä vähän ärsyytyneenä.
Oisin halunnut olla vain yksin, mutta ei sitten. Otan luutani ja nousen ilmaan. Vedän ensin vain pari kierrosta alkulämmitelyksi. Minua alkaa huimaamaan, mutta yritin olla välittämättä. Minua alkaa pyöryttää entistä enemmän ja yhtä äkkiä kaikki sumeni.
Herään sairaalasiivestä. Minua sattuu päähän ja selkään.
"Hän heräsi" Estelle sanoo.
"Huomenta Violetta" lääkäri sanoo.
" H h huomenta" sanon yllättyneenä.
"Miksi olen täällä" kysyn.
"Tipuit luudaltasi joten toin sinut tänne" Estelle sanoo.
"Oho, mutta kiitos" vastaan Estellelle.
Estelle lähtee ja jään yksin makaamaan tyhjään sairaalasiipeen. Olen odottanut, että jotain tapahtuu jo ihan tarpeeksi. Päätän lähteä sairaalasiivestä.
Kävelen käytävällä ja tajuan, että on jo ilta enkä ole käynyt kun yhdellä tunnilla. "No ei se mitään" mietin. Menen oleskeluhuoneeseen ja menen sohvalle istumaan. Minua särkee vieläkin päähän.
"Violettaaa!" lääkäri huutaa ovelta.
"Täällä" vastaan masentuneena.
"Sinä et saa lähte ilman lupaa sairaalasiivetä ja nyt joudut takaisin hoitoon" lääkäri sanoo.
" Selvä selvä" vastaan.
Lääkäri suoraan sanottuna taluttaa minut takaisin petiini. Minua alkaa väsyttää ja käyn nukkumaan.

// joo tässä toinen tarinani. Ajattelin, että kitjoitan lyhyitä tarina pätkiä. Ajattelin myös, että niitä tulee paljon. Yritin parantaa kirjoitus virheitä, mutta en tiedä mitä siitä tuli. Mutta onneksi, kun kirjoitan samalla opin:)

Vastaus:

Lyhyet pätkät sopivat hyvin! :') Hyvä asenne, että kirjoittamalla oppii, näin juuri! Vuorosanat olivatkin jo hienosti paremmalla mallilla, ihan tavallisiin lauseisiin tulee vielä vain pilkku puheen ja lainausmerkin jälkeen, siis näin:
"Täällä", vastaan masentuneena. Muuten hienosti korjattu! Jälleen jännittäviä tapahtumia, etenkin luudanvarrelta tippuminen! Se olikin jännittävästi kuvattu, kun Violettaa alkoi huimata ja sitten kaikki jo sumeni. Pystyin oikein kuvittelemaan, miltä tuntuisi alkaa pyörryttää korkealla ilmassa! Tykkäsin siitä, miten Violettaa ensin ärsytti se että Estelle halusi pitää seuraa, mutta loppujen lopuksi tytön saapuminen oli kuitenkin hyvä asia, koska hän pystyi viemään Violetan Sairaalasiipeen. Asiat seurasivat hyvin toisiaan! Ei mikään ihme, että Violetan päätä vielä särki ja häntä väsytti illalla, kyllä minäkin varmaan vain makoilisin sängyssä jos olisin menettänyt tajuni ja saanut tällin! Tarinan lukeminen Violettan kertomana on aina mielenkiintoista, hänellä on niin mielenkiintoinen persoona. Esimerkiksi että hän antoi törmänneelle tytölle nopeasti anteeksi, koska tämä oli luihuinen! "Näen" verbi on ollut muutaman kerran muodossa "nään", "näen" on siis oikein kirjoitettu. Jään jälleen odottamaan Violetan seuraavia seikkailuja! :')

Saat 5 kaljuunaa, 11 tuparia sekä Tapaturmamagneetti-merkin!
Aurelia » 9.11.

Nimi: Lou Humphrey, Luihuinen

04.11.2018 20:34
Luku 2 ~ Riidantäytteinen junamatka

13.8.2036
Tänään oli Jeffin syntymäpäivä. Hänen juhlansa pidettiin mummon ja ukon kartanossa. Äiti sanoi, että mummo vaati saada järjestää ne kotonaan vahtiakseen, ettei mikään menisi pieleen. Mummo ei tainnut tykätä siitä, että Darius ja Leona vanhempineen osallistuivat minun syntymäpäivilleni huhtikuussa. Hän ei kai halua saman toistuvan, mutten usko sen ajattelemisen olevan kovin tarpeellista, ainakaan tässä tapauksessa. Jeffin perhe on enemmän samanlainen kuin mummo ja ukko. Isä ei pidä mummosta eikä ukosta, eikä hän myöskään tullut mukaamme kartanolle vaan meni Ministeriölle. En tiedä, tietävätkö mummo ja ukko siitä, että isä ei pidä heistä, enkä ole kysymässä. On asioita, joista on vain parempi olla tietämättä.
Myöskään Jeff ei tainnut pitää Parisien ilmestymisestä syntymäpäivilleni huhtikuussa. Hän ei ole puhunut minulle tänään sanaakaan. Kuulin hänen kyllä nauravan kun saavuimme, mutta huomattuaan meidät hän hiljeni ja vaihtoi huonetta. En tiedä mille hän nauroi, mutta olin näkevinäni mummon ja ukon kotitontun huoneessa. Oli miten oli, niin ainakin hän oli hyvällä mielellä syntymäpäivänään, eikä harmistunut silloinkaan, kun saimme kuulla Caitlín-tädin joutuvan jättämään syntymäpäivät välistä. Hän on työmatkalla Kiinassa, ja sieltä on ilmeisesti yllättävän vaikea päästä pois ja takaisin helposti. Onneksi kuitenkin Cyneburga tuli paikalle, vaikka vältteli mummoa ja ukkoa niin paljon kuin ehti, enkä ihmettele miksi (kts. 27.9.2035 ja 18.4.2036). Hän lähti samaan aikaan kuin minä ja äiti. Toivottavasti mummo rauhoittuisi hänen kanssaan, mutta pelkään pahoin hänen tuntevan olonsa kuin loukatuksi hevoskotkaksi. En ymmärrä miksi, ei Cyneburgan yksityiselämän pitäisi kuulua mummolle tai kenellekään muulle kuin Cyneburgalle itselleen.

---

Tylypahkan pikajuna oli ehtinyt hädin tuskin edes liikkeelle, kun Darius ja Leona olivat jo keksineet jotain, mistä voisivat kinastella ja riidellä sydämiensä kyllyydestä. Louta ei erityisemmin huvittanut kiinnittää riitaan sen suurempaa huomiota, sillä hän esimerkiksi tiesi olemassa olevan mahdollisuuden jommankumman innostumiselle kiistelemään lisää, jos hän yrittäisi jollain tapaa puuttua kinaan, ja se taas ei ollut jotain mitä hän olisi halunnut. Ja tämän mahdollisuuden todennäköisyys vain kasvaisi, mikäli hän yrittäisi rauhoitella kumpaakaan, joten yrittäminen tuskin olisi kovin järkevää. Sen sijaan poika selaili päiväkirjaansa ensimmäistä kertaa pariin viikkoon ja yritti samalla olla hukkumatta siihen tai mietteisiinsä liian syvälle. Ajatus siitä, että joku näkisi ja tunnistaisi hänen kirjoitustaan nahkaopuksesta, tuntui pelottavalta ja jopa jollain tasolla uhkaavalta. Kirja oli täynnä Loun omia, henkilökohtaisia ajatuksia ja tietoja, joita kaikkia ei hänen korvilleen tai silmilleen ollut oikeastaan edes tarkoitettu. Ja se, että joku lukisi niitä, tuntui samalta kuin jos hän avaisi jollekin mielensä ja antaisi tutkiskella siellä mitä ikinä lystäisi. Se olisi viimeisiä asioita, mitä hän haluaisi koskaan itselleen tapahtuvan.
”Leona, ole kuolaamatta olkapäälleni!” Darius parahti ja töytäisi rajusti olkapäällään Leonaa, joka lepuutti päätään veljensä hartialla. Lou oli kuulevinaan tytön hampaiden osuvan voimakkaasti kalahtaen yhteen, ja tämä päästikin suustaan älähdyksen, joka sisälsi samanlaisia rumia sanoja kuin Oisín-sedän sammallus edellisenä jouluna muutaman tuliviskilasillisen jälkeen. Sen jälkeen Leona löi veljeään käsivarteen, joka sai Dariuksen riuhtomaan itseään taas lähemmäs ikkunaa ja yrittämään huitomaan käsiään, yrittäen osua sisareensa. Lou käänsi katseensa takaisin päiväkirjaansa haluttomana seuraamaan ystäviensä tappelua näitä muutamia sekunteja enempää ja huolissaan siitä, että jompaakumpaa sattuisi oikeasti. Hän ei kuitenkaan ollut tarpeeksi rohkea pyytämään kaksosia lopettamaan, eikä saanut edes keksittyä itselleen pätevää tekosyytä tuoda asia esille.
”Hei te kaksi, jos olisin kumpikaan teistä niin mä lopettaisin... tuon mitä ikinä teettekään. Nuo saa pian sellaisen kuvan, että uusien ekaluokkalaisten sijaan tänne on raahattu vain lauma ilkiöitä.”
Lou räpäytti silmiään hämmentyneenä, ja paiskasi ehkä hieman liiankin kovaa kirjansa kiinni ja kääntyi katsomaan vaunuosaston oviaukkoa, jonne oli vaivihkaa ilmestynyt kaksi uutta ihmistä. Toinen oli tummahiuksinen poika, joka oli kai melkein yhtä pitkä kuin Lou, ja tämän selkään oli painautunut lyhyt ja pyöreä tyttö kissa sylissään. Darius ja Leona, Loun helpotukseksi, lopettivat kuin lopettivatkin toistensa mätkimisen ja ystävänsä tavoin katsoivat hiljaa paikalle ilmestynyttä kaksikkoa, eivätkä hei oikein olleet varmoja, kuinka eivät olleet huomanneet oven aukenemista.
”Loppuja paikkoja ei varmaan ole varattu, niin varmaan sopii jos me istutaan tänne”, poika jatkoi puhumistaan, ja kun kukaan vaunun matkustajista ei vieläkään sanonut mitään, tämä kohautti olkiaan ja otti sekä omat että toverinsa matkatavarat sisälle ja asetti ne kaikessa hiljaisuudessa hyllylle kaksosten valtaaman penkkirivin yläpuolella. ”No te olette tosi sosiaalisia ja vastaanottavaisia”, poika pyöritteli silmiään ja vilkaisi Louta, Leonaa ja Dariusta kulmat koholla ja turhautunut sävy äänessään. ”Mä olen Morgan MacFhilib, ja tässä on Freya Turner. Älkää antako sen ujouden hämätä, kunhan siihen tutustuu niin ei se vaikene koskaan”, Morgan mainitsi ja istui Freya perässään Loun puoleiselle penkkiriville. Lou kurtisti itsekseen kulmiaan ja yritti muistella, mistä sukunimi MacFhilib oikein oli hänelle tuttu. Vaaleahiuksinen poika ei kuitenkaan millään muistanut, ja olisi kai lähtenyt etsimään sitä päiväkirjastaan jos hänen vieressään istuva, kissaansa käsi täristen silittävä Freya ei olisi katsonut sen kantta niin häikäilemättömän uteliaasti. Ja jos Leona ei olisi ehtinyt avata suutaan ennen muita:
”Minä olen Leona Paris, ja tässä on typerä veljeni Darius”, tyttö pukkasi kyynärpäällään veljeään, joka loi mulkaisun sisareensa. ”Ja tämä täällä”, Leona lisäsi ääntään hieman korottaen kai varmistaakseen, että saisi Loun täyden huomion ennen kuin poika ehtisi tehdä mitään ja kurotti kättään lähemmäs tämän polvea laskeakseen kätensä sille, ”on Lou Humphrey.”
”Mukava tavata”, Lou sanoi luoden pienen, kohteliaan hymyn kasvoilleen ja yritti sujauttaa päiväkirjansa kaapunsa taskuun. Toisin kuin kukaan muu vaunuosastossa, hän oli pistänyt sen ylleen jo ennen lähtemistään King’s Crossin asemalle. Tuskin yksikään jästi ajattelisi, että lapsi hieman poikkeavassa vaatetuksessa olisi merkki maailmasta joihin heillä ei olisi asiaa, vaikka hänet sinne saattanut isänsä hieman toista epäilikin. Lou oli kuitenkin saanut vakuutettua tämän muistuttamalla, että jästit itsekin käyttivät satunnaisesti viittoja, erityisesti talvisin, ja useampikin kaapuun kääriytynyt lapsi tuskin aiheuttaisi suurta paheksuntaa näiden joukossa.

Loun katse harhaili nopeasti pois muista vaunuissa olijoista, kun nämä alkoivat oikeasti tottua toistensa läsnäoloon. Poika ei itse vieläkään ollut erityisen innoissaan Morganin ja Freyan ilmestymisestä paikalle, mutta päätti olla ystävällinen ja antaa heille mahdollisuuden, vaikka tuskin kummastakaan kuoriutuisi jotain muuta kuin hyvänpäiväntuttuja. Eihän hänellä edes ollut mitään syytä olla niin epäluuloinen, joutui Lou muistuttamaan itselleen huomattuaan olevansa vieläkin epäluuloinen kaksosten keskustellessa Morganin kanssa, he olivat vain päättäneet tulla samaan vaunuosastoon koska siellä oli tilaa.
Lähes huomaamaton huokaus karkasi pojan suusta, kun hän yritti saada Paahtiksesta, jonka häkki oli ollut hänen jaloissaan oikeastaan koko matkan, jotain seuraa tai hupia itselleen. Tornipöllö kuitenkin vaikutti olevan paljon kiinnostuneempi sulkiensa siistimisestä kuin Loun sormesta, ja niin poika päätti luovuttaa lemmikkinsäkin suhteen. Hän vältteli parhaansa mukaan muiden katsekontaktia kääntelemällä katsettaan ympäri vaunuosastoa ja sen vanhoja, mutta siistejä penkkejä ja kulunutta lattiaa, yrittäen löytää vain pisteen, johon kohdistaisi katseensa. Tämä kuitenkin keskeytyi, kun Lou huomasi liikettä vaunuosaston ikkunan takana, ja hän nousi ripeästi avaamaan ovea ja katsomaan, kuka junassa oli juuri liikkunut. Kuvittelisi, ettei kukaan enää junan lähdön jälkeen olisi vaihtanut paikkaa, mutta ilmeisesti se olettamus oli mennyt todella väärin. Oven takana oli nimittäin lyhyt, mustahiuksinen poika, jonka silmät muistuttivat etäisesti Loun omia, ruskeita silmiä. Pojalla oli kalpea iho, hänen kasvoillaan mitäänsanomaton ilme ja jaloissaan oli nahkainen matkalaukku, ja hänen toisessa kädessään oli pieni kani, joka oli painautunut omistajansa koulukaapua vasten arkana ja kuin etsien turvaa tästä.
”Hei Jeff”, Lou hymyili hieman yllättyneenä serkulleen, ”tuletko istumaan meidän kanssamme?” hän kysyi ja unohti kokonaan lievän ärtyneisyytensä ja epäluulonsa siitä, kuinka Freya ja Morgan olivat aikaisemmin tulleet vaunuun. Jeff ei sanonut mitään, mutta nyökkäsi pienesti ja tuli sisään kaninsa ja tavaroidensa kanssa ja vilkaisi vaunun muita matkustajia pikaisesti. Lou auttoi serkkuaan tavaroiden siirtämisessä penkkien yläpuolelle ja yritti olla välittämättä Leonan terävästä katseesta hänen niskassaan tytön tunnistettua tämä uusi poika, jonka hän oli vielä vaunuosastoon päästänyt. Hän tiesi, ettei Darius ollut yhtään sen iloisempi Jeffin läsnäolosta kuin siskonsa, mutta poika sentään yritti pitää hämmentyneeltä kuulostavan Morganin kanssa keskustelua huispauksesta yllä ja vältti ystäväänsä päin katsomistakaan, kun tämä istui takaisin paikalleen. Jeff tuli perässä, ja Lou päätti olla kuulematta serkkunsa sihahdusta Freyalle siirtymisestä sekä olla kuin lyhyempi poika ei olisi tönäissyt ruskeahiuksista tyttöä tieltään.
”Mikä sua vaivaa?” Morgan tiukkasi Jeffille ja vaati jalkoihinsa katselevaa Freyaa, joka oli kuin olikin noussut pois lyhyen pojan tieltä, ottamaan hänen paikkansa. Tyttö kuitenkin pudisteli päätään kiivaasti, ojensi sylissään olevan kissan pojalle ja siirtyi mitään sanomatta Leonan viereen vaunuosaston toiselle puolelle, alle kahden metrin päähän alkuperäisestä istumapaikastaan. Jeff tyytyi vain mulkaisemaan Morgania, muttei sanonut mitään vaan keskittyi enemmän sylissään olevaan kaniinsa.
”Mikä sen nimi on?” Lou yritti herättää keskustelua serkkunsa kanssa hetken tämän tekemistä seurattuaan. Olisi ollut valehtelemista, jos hän olisi väittänyt, ettei yllättynyt huomatessaan Jeffin huhtikuussa aloittaman mykkäkoulun tulleen viimein päätökseensä.
”Ben. Sain sen mummolta lahjaksi”, poika kertoi ja veti kania kauemmas rinnastaan, jotta Lou näkisi sen paremmin. Kani oli aika pieni ja vaaleaturkkinen, jos jätti huomioimatta punaruskeat läiskät sen kehossa. Eläimen lupat korvat osoittivat eri suuntiin, ja Lou joutui tekemään kaikkensa, ettei olisi kumartunut enää yhtään lähemmäs serkkunsa suloista lemmikkikania.
”Söpö”, hän hymyili ja osoitti jaloissaan olevaa Paahtiksen häkkiä. ”Minulla on mukana pöllö. Mafalda olisi tuskin innostunut, jos olisin ottanut sen mukaan. Ja yhtäkään koirista nyt ei edes saisi ottaa mukaan, ei sillä että nekään pitäisivät erityisemmin. Niillä on parempi kotona kun saavat juosta pihalla minkä lystäävät.”
”Kiva.”
Tämän keskustelun jälkeenkin vaunussa oli varsin kiusallinen tunnelma. Darius luovutti keskustelemisen kanssa ja näytti vaipuvan omiin ajatuksiinsa tuijottaen tyhjästi ulos ikkunasta, Morgan ja Freya keskustelivat vaitonaisesti keskenään ja Leona keskittyi mulkoilemaan serkuksia tuomitsevasti. Jeff piti huomionsa pääasiassa Benissä, mutta aina välillä saattoi tiuskaista jotain Leonalle, josta nousi kaksikon välille riitoja matkan aikana niin monta, että Lou ei lopulta edes pysynyt mukana laskuissa. Eikä hän oikeastaan edes halunnut, mieluummin poika Dariuksen tavoin katsoi ikkunasta ulos ja yritti olla välittämättä siitä aiheutuvasta päänsärystä.
”Minä en voi sinun huonotuulisuudellesi yhtään mitään”, Jeff sihahti Leonalle vilkaisemattakaan vaaleanruskeahiuksiseen tyttöön, joka oli noussut seisomaan ja yritti turhaan saavuttaa katsekontaktia poikaan, joka istui häntä vastapäätä vaunussa.
”Itse asiassa sinä olet tällä hetkellä ongelmistani suurin!” tyttö julisti raivostuneena ja Lou äänien perusteella pelkäsi, että pian he kävisivät toisiinsa fyysisesti kiinni, ja sulki silmänsä pää yhä ikkunaa päin. Kuitenkin, hän tunsi Jeffin heittävän jotain ja Freyan tai Leonan henkäisevän ennen kuin koko vaunu hiljeni taas, eikä Lou voinut olla avaamatta silmiään ja tarkistamatta, mitä oikein oli tapahtunut.
Ben oli nyt Leonan sylissä, ja tyttö tuijotti Jeffiä silmät levällään ja Dariuskin oli lopettanut ikkunasta ulos tähyilemisen ja oli noussut tutkimaan kania alahuultaan purren.
”Sekopää!” Leonan suusta päässyt, järkyttynyt huudahdus kuulosti kimeämmältä kuin mihin Lou oli tottunut, ja viimeistään silloin poika tajusi serkkunsa heittäneen kaninsa tyttöä päin.
”Itse olet, oma vikasi”, Jeff sanoi kylmästi. ”Benille ei olisi käynyt mitenkään, jos olisit normaalimpi ja vähemmän vaarallinen kuin olet.”
”Turpa kiinni.”
Loun yllätykseksi puhuja oli Darius. Tai no, Leonan puolustaminen muiden kiusanteolta ei häntä oikeastaan yllättänyt, vaan enemmänkin se viha, joka pojasta kumpusi. Hän ei ollut huomannut koskaan aikaisemmin samanlaista, ja Lou oli sentään nähnyt kaksikon sen jälkeen, kun joku heidän jästikoulustaan oli huomannut heidän tekevän taikoja ja saaneen nämä mustelmille. Kaikkien matkatavarat tärisivät enemmän tai vähemmän Dariuksen tuijottaessa Jeffiä, ja Paahtiksen häkki kolisi ja kalisi niin kovasti, että Loun oli pakko päästää pöllönsä sieltä ulos. Jeffiä tämä raivo ei kuitenkaan vaikuttanut hetkauttavan sitten yhtään. Lyhyt poika vain tuhahti ja mumisi jotain niin hiljaa, että vain Lou saattoi kuulla sanat ”mitä muutakaan odottaa saastuneilta.” Sen jälkeen hän riuhtoi kaninsa takaisin vastahakoisilta ja yhä raivoissaan olevilta kaksosilta, ja Jeff palasi paikalleen hymähtäen itsekseen omahyväisesti. Tai sitten saattoi olla, että Lou vain kuvitteli serkkunsa hymähtävän. Hänestä tuntui pahalta, kun Darius ja Leona loivat heihin pisteliäitä mulkaisuja, ja kun järkyttyneen näköiset Freya ja Morgan näyttivät vain yrittävän pysyä tapahtumien ajan tasalla. Mutta Lou ei tehnyt mitään korjatakseen tilannetta ja helpottaakseen kamalaa oloaan, peläten sen johtavan vain uuteen konfliktiin. Hän saattoi vain toivoa, että Darius ja Leona eivät suuttuisi hänelle lopullisesti minkään junamatkalla tapahtuneen johdosta, ja että kaikki olivat nyt vain hermostuneita ja stressaantuneita uudesta kouluvuodesta. Poika halusi säilyttää kaikki ystävänsä, sisälsi se käsite nyt lähinnä kaksoset ja Jeffin, mutta jälleen kerran huhtikuun jälkeen se tuntui olevan vaikeaa, koska kumpikaan osapuoli ei tuntunut tulevan millään toimeen toistensa kanssa. Ja Lou nojasi päätään junan seinää vasten avuttomana ja epävarmana kuin pieni, vanhemmistaan eroon joutunut lapsi.

//Jeff on hahmo, joka tuli mukaan suunnitelmiin vasta kirjoitettuani ensimmäisen luvun (kaikki kunnia tästä ystävälleni), muuten olisi kai tullut mainintaa lomakkeessakin. Ensin piti pistää tähän loppuun vielä lajittelusta pätkä, mutta pyhitän sille sittenkin oman luvun, sillä tämä luku venyi melkein pidemmäksi kuin univelkani :'D

Vastaus:

Hyvä että lajittelu jäi seuraavaan, minun on tosiaan helpompi antaa palautetta kun tarinat ovat sopivan kokoisia! Jeff olikin hyvä hahmo ja lempparini uusista, sillä hänen kauttaan tarinaan tuli hienosti konfliktia! Melko erikoinen poika kyllä on, ja kanin heittäminen oli hurja temppu! Selvästikään hän ei ole kovin mukava, jos omaa lemmikkiäänkin tuolla tavalla heittelee. Morgan ja Freyakin vaikuttivat mielenkiintoisilta, mutta he jäivät loppuosassa hieman taka-alalle kun toiminta pyöri pääosin Parisien ja Jeffin riitaantumisen ympärillä. Alku oli erityisesti tarinan helmi, vaikka henkilöistä ja puhujasta olisi ollut helpompi päästä kärryille, jos Jeff olisi mainittu jo edellisessä tarinassa. Päiväkirjamerkintä johdatteli hienosti tarinan pariin ja lisäksi avasi serkusten suhdetta ennen kuin poika varsinaisesti esiteltiin sisään tapahtumiin! Loun päiväkirja on ylipäätään mahtava lisä tarinaan - lempparikohtani oli tuo "Se olisi viimeisiä asioita, mitä hän haluaisi koskaan itselleen tapahtuvan" sillä kohta tuntuu vihjaavan ja saa suorastaan odottamaan sitä, että Lou joutuu kohtaamaan tämän pahimman pelkonsa! Se oli siis hieno alustus tulevalle! Kirjoitat jo niin hyvin, että jos tahdot kerronnallisesti parantaa tarinaa, muutama asia tuli mieleen. Tekstiä olisi esimerkiksi voinut hieman yksinkertaistaa tapahtumien ympäriltä, niin se olisi liikkunut sulavammin eteenpäin. Jokaisen liikahduksen mainitseminen ja kaiken kertominen Loun kokemusten kautta tekee tarinasta hieman roolipelimäisen. Kolmannen persoonan käyttäminen ja sen keskittyminen henkilöhahmon näkökulmaan tuo kerrontaan aina tietyn etäisyyden, mutta koska kertojanääntä ei tässä tarinassa sinänsä erikseen ole, tapahtumiin uppoutuisi paremmin jos Loun tekijänä häivyttäisi välillä. Esimerkiksi uuden kaksikon saapumisen voisi vuorosanan jälkeen tiivistää lauseeseen "Oviaukkoon oli vaivihkaa ilmestynyt kaksi ihmistä, ja Lou paiskasi kirjansa kiinni." Näin tapahtuma ei aina ensisijaisesti keskity Lou'hun uusien asioiden sijaan, ja lukija pystyy kuvittelemaan tapahtuman ja tunnelman yksinkertaisemmistakin kuvauksista! Erinomainen tarina kuitenkin jälleen! :')

Saat 8 kaljuunaa, 18 tuparia sekä Sauvat solmussa- ja Menneisyyden muistelija -merkit!
Aurelia » 9.11.

©2019 Tylypahkan taikakoulu - suntuubi.com