Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarinat

  oleskeluhuone • mainokset

Muistattehan, että seuraavan tarinan saa kirjoittaa vasta, kun edellinen on arvosteltu!

Vieraskirja  << <  30  31  32  33  34  35  36  > [ Kirjoita ]

Nimi: Jack Harris

16.08.2016 14:13
Luku 1

Aurinko oli juuri noussut, kun Rohkelikon huispausjoukkue asteli aamuharjoituksiin.
-Hyvä sää, Daniel, joukkueen kapteeni totesi. Muut nyökkäilivät kiskoessaan varusteita päälleen. Tänä vuonna joukkueessa pelasi vain poikia, myös Jack.
-Vedetään ihan kevyttä alkuun, huomenna on kuitenki tärkee matsi, Daniel selitti. Se oli totta, huomenna he pelaisivat ensimmäisen ottelun Luihuisia vastaan.
-No mennäänkö nyt vaan? Casper, joukkueen jahtaaja kysyi. Daniel nyökkäsi ja hoputti Jackia.
-Hei! Onko kaikki ok? Daniel kysyi Jackilta muiden mentyä.
-Joo, mutku emmä tiiä, oon kuiteski ekal ja... Jack mutisi.
-Ja mitä? Ei mitään! Sä tiiät säännöt, muuta en vaadi, Daniel rohkaisi ja taputti Jackia selkään.

-Miten meni? Oliver kysyi oleskeluhuoneessa.
-Ihan *askasti, Jack vastasi ja kaatui sängylleen. Oliver kohautti harteitaan ja mietti mitä sanoisi. Lopulta hän päätti vain olla hiljaa.
-Ne muut osaa kaikenlaista, mä olin vaan jaloissa, Jack kertoi.
-Hei et sä niin huono oo! Ja jos epäilyttää mennään trenaan yöllä, Oliver sanoi ja katui välittömästi sanojaan.
-Joo mennään! Jack hihkaisi ja pahamieli siirtyi sivuun. Oliver hakkasi päätään seinään ja kirosi, hän oli lupautunut yöretkelle.

Illan tullen pojat hiipivät koulun käytävällä.
-Tää on huono idea, Oliver kuiskasi. Jack jatkoi matkaa eikä ollut kuulevinakaan. Kun pojat olivat ulkona Oliver huokasi.
-Oltas voitu joutuu jäkkään! Oliver manasi. Jack jatkoi matkaa huispauskentälle.
-Ollaan vaan puolituntia sitte, Oliver sanoi ja seurasi Jackia. Kentänlaidalla Jack kaivoi luutansa esiin. Oliver katsoi ihailevasti luutaa, vaikka ei se ollut kovin hääppöinen.
-Tuu mun taakse istuun, Jack kehotti Oliveria. Oliver istahti epävarmasti luudan päälle.
-Mennään! Jack huudahti ja hetken päästä he olivat jo kentän yläpuolella. He kaartelivat hetken ilmassa ja katselivat kuuta.
-Tää on siistii, Oliver myönsi. Jack nyökkäsi, mutta kalpeni sitten.
-*itto! Tääl on muitaki, joku ärähti. Jack syöksi korkeammalle hädissään.
-Näitsä kuka se oli? Jack kysyi pilvien keskellä.
-Marttin, Luihuisen pitäjä, Oliver sanoi ja oli pudota. Jackin mieleen nousi kauhea kuva, Martin kertoisi varmasti Kalkkarokselle. Oliver tajusi varmasti saman asian, sillä hänellä oli jo idea.
-Lennetään koulun eteen, ei hän voi tietää kuka ilmassa oli, Oliver sanoi. Jack ei kysellyt muuta, vaan lensi nopeasti koulun eteen.
-Voi ei, Marttin tulee jo, Oliver pelästyi ja kiiruhti sisälle. Jack oli astumassa sisään, mutta Oliver tuli takaisin ulos ja vetäisi Jackin pusikkoon piiloon.
-Norriska, Oliver parahti. Jack kirosi hiljaa ja seurasi kuinka Marttin kiiruhti sisään, hetken päästä hänkin tuli ulos ja meni puun taakse. Minuutit kuluivat hitaasti ja Jack ja Oliver olivat hädissään. Norriska oli jo varmasti lähtenyt, mutta Marttin oli puun takana.
-Tehdäänkö sopimus? Joku kuiskasi, mutta Jack ja Oliver pysyivät piilossa.
-Mä nään teidät kyllä, ääni jatkoi.
-Puhutsä meille? Oliver avasi suunsa ja nousi seisomaan. Puun takana oleva Marttin nyökkäsi ja tuli lähemmäksi.
-Te olitte kentällä niinkuin mäkin, älkää kertoko niiin mäkään en kerro, Marttin sanoi ja tarjosi kättään. Jack tarttui käteen ja sitten Oliver. Oliver, Jack ja Marttin avasivat oven ja lähtivät oleskeluhuoneisiinsa.

-Oli kyl aika siistii, Oliver myönsi uudestaan sängysään.
-Niin oli, öitä, Jack vastasi ja käänsi kylkeä.
-Öitä, Oliver sanoi ja nukahti...

Vastaus:

Mahtava tarina! Hyvä että olit jo ottanut huispausharjoittelua mukaan tarinaasi - kyllä se pelaaminen Jackiltä varmaan kohta alkaa jo sujua. Rohkelikon kapteeni oli onneksi mukava ja rohkaiseva. Voi Oliver parkaa, kun joutui raahautumaan Jackin perässä yöretkelle :D Ihan sitä itsekin jännitti, jäävätkö Jack ja Oliver kiinni. Pidin kovasti siitä, että kaiken jännityksen jälkeen pojat ja Marttin pääsivät kuitenkin sopimukseen, joka sopi molemmille osapuolille. Olivathan he kaikki hiippailleet ulkona nukkuma-ajan jälkeen. Tarinan tapahtumat olivat mielenkiintoisia ja pitivät lukijaa otteessaan, mutta voisit vielä kuvailla vähän enemmän kerrontaa parantaaksesi. Esimerkiksi: millainen ilma ulkona oli, miltä tuntui kaarrella niin korkealla ilmassa, tai miltä huispauskenttä näytti yöllä?

Saat 10 kaljuunaa, 12 tuparia sekä "Saapastelija"-merkin yöretkestä. :)
Aurelia » 24.8

Nimi: Axel Grimes

13.08.2016 22:13
//jälleen kerran pahoittelen virhettä, tällä kertaa ihan liian yksinkertaista virhettä XD siis otsikossahan lukee sveitsiläinen, mutta kuten itse tarinassa lukee, Ludmila on tsekkiläissyntyinen :'D

Vastaus:

Kappas, en oikeastaan huomannut edes kun luin :D Mutta pistänpä muistiin, että kyseessä oli tsekkiläinen.

Aurelia » 17.8

Nimi: Axel Grimes

13.08.2016 21:56
Luku II – Sveitsiläinen surkki

Tuuli on noussut illan aikana, ja se ujeltaa huoneen nurkissa ja ikkunanpielissä. Tätä ääntä lukuunottamatta tilassa on hiljaista. Tuijotan kirjettä aavistuksen tyrmistyneenä, ja Benjaminin kasvoilla on epäuskoinen ilme
”Noitien ja velhojen koulu? Tää on varmasti jokin pila”, Benjamin sanoo, ja ottaa kirjeen käteensä. Hän lukee sen alusta loppuun, tutkii sitten kirjekuorta ja toista lappua, joka tuli kirjeen mukana. Benjamin on kaiken muun hyvän lisäksi todella viisas, eikä vain silmälasien takia. Hän keksii kyllä, mitä varten juuri tämä kirje tuli minulle ja keneltä. Mutta sitten Benjamin kohottaa katseensa minuun, enkä näe sitä tavallista itsevarmuuden kipinää hänen silmissään. Hän ei todellakaan osaa sanoa kirjeestä mitään.
”Ehkä meidän pitää viedä tää Ludmilalle...”, rillipää sanoo, ja laskee kirjeen pöydälle. Ludmila Novotná on koko Wanderer's Orphanagen johtaja. Hän on topakka, tsekkiläissyntyinen nainen, joka puhuu englantia hauskalla aksentilla ja joka osaa pitää kurin pelottavan hyvin.
”Ehkä sä oot oikeassa. Ei kai se vielä nukukaan”, totean, ja työnnän paperit takaisin kuoreen. Sitten pudottaudun sängyltä hyytävän kylmälle puulattialle, ja kävelen ovelle Benjamin perässäni seuraten.

Orpokodin käytävät ovat päiväsaikaan viihtyisät – puupaneloidut seinät ovat täynnä tauluja ja lasten piirroksia, ja lattioilla on itämaistyylisiä mattoja. Näin öisin ei kuitenkaan hirveästi naurata, vaikka en pelkääkään pimeää. Benjamin pelkää. Ja hänen säikky olemuksensa tarttuu välittömästi minuunkin. Pimeät nurkat kuin huutavat vaaroja, ja raollaan oleva ovi on vain pakko kiertää kaukaa. Matka tuntuu kestävän ikuisuuden, ja jokainen lattialankun narahdus kuulostaa tsiljoona kertaa kovemmalta kuin se oikeasti on. Pelkään koko ajan, että jäämme kiinni. Hengitän niin hiljaa kuin voin, ja yritän pysyä rauhallisena ystäväni vuoksi. Sisälläni elävä saaliseläin on selättänyt saalistajan, ja tarkkailee visusti ympäristöään jännittyneenä, valmiina pinkomaan pakoon. Nielaisen, ja vedän syvään henkeä. Axel, ei tämä ole ensimmäinen kertasi pimeässä, selvitän itselleni. Sinä selviät kyllä.

Matka sujuu loppujen lopuksi hyvin, emmekä tule nähdyksi. Ludmilan oven edessä pysähdymme kuuntelemaan hetkeksi. Sisältä kuuluu hiljaista, kaukaista paperien rapinaa, joten hän on vielä hereillä. Tuntuu, ettei hän koskaan nuku.
”Mennäänkö?” kysyn Benjaminilta, ja hän nyökkää hermostuneesti. Kerään rohkeutta, ja kopautan tummaa puuovea kolme kertaa. Kop. Kop. Kop. Paperin kahina lakkaa, ja tilalle tulee askelten ääni. Astun hiukan taemmas ovelta, ja näen kahvan painuvan alas.
”Pojat? Mitä te täällä teette, kello on jo vaikka mitä!” Ludmila sähähtää, ja jo hetken aikaa kadun päätöstämme lähteä. Mutta koska tänne asti tulimme, teen sen mitä meidän pitikin. Nostan kirjettä koholle niin, että orpokodin johtaja näkee sen. Ja hänen reaktionsa on odottamaton.
”Axel… Mistä sinä tämän sait?”, Ludmila kysyy äänensävyllä, joka paljastaa hänen tietävän asiasta jotain. Hänen kasvoillaan on pohdiskeleva ja samalla yllättynyt ilme. Hän miettii kuumeisesti, miksi juuri minä? Se onkin hyvä kysymys, sillä en itsekään tiedä.
”S-se tuli ikkunasta. Tai siis pöllö toi sen”, selitän, ja tajuan vasta puhuttuani kuinka typerältä kuulostin. Eihän tuossa ollut mitään järkeä. Ludmila ei kuitenkaan naura, ja vähttele sanojani, vaan kurtistaa kulmiaan.
”Benjamin, mitäpä jos sinä menet nyt nukkumaan”, Ludmila sanoo ja hymyilee ystävällisesti Benjaminille. Ystäväni kasvoilla käväisee hiukan pettynyt ilme, mutta hän lähtee silti kohti huonettaan, ja haluaisin saattaa hänet. Aionkin jopa tehdä niin, mutta sitten tunnen nykäisyn kädessäni, ja Ludmila kiskaisee minut sisään huoneeseensa.

Johtajan huone on kaksi kertaa suurempi kuin omani, ja siellä on suurempi työpöytä, valtavia kirjahyllyjä, leveä sänky ja muhkeita nojatuoleja. Kaikki näyttää tavalliseen verrattuna suurelta ja valtavalta, ja tunnen itseni pieneksi tavaroiden keskellä. Nainen komentaa minut istumaan työpöydän toiselle puolen, ja ottaa itse istumapaikan työtuolistaan minua vastapäätä. Hän mutisee hetken yksikseen, kunnes kääntyy katsomaan kohti minua. Hänen myrskypilvenharmaat silmänsä porautuvat suoraan ajatuksiini, niin että valehteleminen ei todellakaan kannattaisi.
”Se, mitä kerron sinulle nyt, on täysin totta. Kyseessä ei ole vitsi, pila, tai mikään muukaan huijaus. Saamasi kirje on todellinen, oikeasta koulusta. Sinä olet velho”, Ludmila sanoo melkein haudanvakavalla äänellä.
”Mitä?” on ainoa sana, joka lähtee suustani sillä hetkellä. Juttu menee koko ajan oudommaksi ja oudommaksi. Tuijotan naista ällistyneenä.
”Minä puhun totta, Axel. Etkö todellakaan muista vanhempiasi?” hän kysyy. Typerä kysymys, totta kai muistan. Ja sitten totuus iskee tajuntaani rajulla voimalla. Sisuskalujani kylmää. Minä muistan.

Isällä on yllään sininen kaapu. Hänellä on pehmeät, valkosuklaanväriset hiukset, jotka valuvat hänen selkäänsä pitkin kuin elohopeaputous. Isä lukee lehteä, jossa on kuvia. Kuvat liikkuvat. En osaa lukea otsikon kirjaimia, mutta kuulen kaukaista puhetta, kuin suuren lasin takaa. Isä ja äiti puhuvat. Äänet tulevat lähemmäksi, ja kuulen heidän puhuvan oppilaitoksesta. Keskustelusta pomppaa mieleeni yksi sana: ”Tylypahka”. Äiti seisoo kauempana, ja heilauttaa jotain tikkua. Sen ansiosta kasa astioita nousee ilmaan. Äiti katsoo minuun, ja hymyilee. Siitä on niin kauan, kun olen viimeksi nähnyt hänen hymyilevän.

”M-muistan minä”, änkytän hiljaa. Ludmila katsoo minua ilmeettömänä, vakavana.
”Sinut on vietävä ostamaan koulutarvikkeita Viistokujalle. Menemme sinne syyskuun ensimmäisenä päivänä, ja samana päivänä sinä lähdet junalla Tylypahkaan. Lähden sinun mukaasi”, nainen sanoo yksiselitteisesti.
”Mutta… Kuinka te tiedätte koko jutusta?” kysyn, ja sitten silmäni laajenevat. ”Et kai sinäkin ole…?”
”En. Minä olen surkki. Vanhempani olivat velhoja, ja niin olivat kaikki siskonikin. Paitsi minä”, Ludmila katkaisee puheenvuoroni, eikä jää vatvomaan asiaa sen enempää. Hän ei selvästikään halua puhua siitä. ”Keskustellaan sitten viikon kuluttua lisää. Nyt on sinun nukkumaanmenoaikasi”, hän jatkaa, ja patistaa minut huoneesta pimeään käytävään. Kävelen pikavauhtia omaan huoneeseeni, puristaen kirjettä rintaani vasten. Sänkyyni päästyäni tajuan koko asian kunnolla. Minä olen oikeasti velho.

Yöllä näen unia. Näen unia niin kuin aina, mutta ne eivät ole painajaisia. Näen hyvää unta. Tällä kertaa unessani vaeltavat velhot, peikot, taikasauvat ja jotkin mustat, luiset hevosennäköiset olennot.

//vähän lyhyempi kuin aiemmin, mutta tämä oli ainoa järkevä kohta lopettaa tämä luku :'D muuten olisi tullut liian pitkä tai lopetukselta tönkkö.

Vastaus:

Hauskaa, että jatkoit lähes samasta kohtaa johon viimeksi lopetit - osasit lopettaa edellisen luvun juuri oikeassa kohtaa tämän sivun tarinanpituuksien rajoitteissa, tekemättä juonen hetkistä kuitenkaan lyhyempiä. (Osasinkohan selittää, mitä ajattelin? Hyvin jaettu kuitenkin. :D) Sekin oli virkistävää, että pojat eivät yrittäneet selvittää kirjettä itse, vaan veivät sen suosiolla aikuiselle luettavaksi. Et myöskään sortunut kuvaamaan orpokotia täysin kammottavaksi paikaksi, kuten kirjallisuudessa on jo kliseeksi asti tehty - pidin kovasti, että seinät olivat täynnä lasten piirrustuksia. Ludmilan henkilöhahmosta tuli heti lempparini, hänestä tuli hiukan McGarmivamainen fiilis. Lopetus jäi jälleen hyvään kohtaan, uneen lopettamisesta teki merkityksellisen aiempi maininta painajaisista. Eipä minulle pahemmin moitteen sanaa jäänyt, eli oikein hyvä tarina!

Saat 14 kaljuunaa sekä 16 tuparia.
Aurelia » 17.8

Nimi: Elowyn Eden

13.08.2016 17:44
Kolmas luku: Paluu menneisyyteen

Oli kulunut viikko välikohtauksesta Axel Grimesin kanssa. En saanut tuota mystistä poikaa mielestäni. Hänen teräksensininen katseensa hänen...
"Hei Ews, aiotko vastata tuohon kysymykseen vai et?" havahduin ajatuksistani takaisin maan pinnalle.
"Ai, joo. Anteeksi", vilautin nopeasti hymyn tapaise ja käytin valkoista sulkakynääni mustepullossa. Sen terä värjäytyi mustaksi ja laskin sen pergamentille, miettien mitä vastaisin. Axel Grimes tuppaantui väkisinkin viereeni.
"Lopettaisit jo sen idiootin ajattelemisen", Leo puuskahti ja kääntyi taikajuomaläksyjensä pariin. Nostin hämmentyneen katseeni häneen.
"Kenen idiootin?" kysyin hämmentyneenä. Leonardo nosti katseensa minuun.
"No sen luihuispojan tietysti!" Leo vastasi äkäisesti. Naurahdin.
"Miksi minä ajattelisin ketään sellaista, joka mursi käteni?" kysyin ja kohotin hiukan vasempaa kättäni, joka oli kipsissä. Leo nousi pystyyn, niin että hänen vieressään oleva pöytä heilahti ja siinä oleva mustepullo tipahti lattialle särkyen. Mustaa ainetta levisi keltaiseen mattoon.
"Minä tunnen sinut, Elowyn Eden", Leo sanoi äkäisesti kädet lanteilla. Nousin itsekin ylös, mutta paljon hitaammin. Leo oli vihainen.
"Et näytä tuntevan" vastasin hiljaa. Leonardo raivostui. Hän nosti kätensä kasvojeni eteen, mutta lopulta laski sen alas. Näytin järkyttyneeltä.
"Sinä...", kuiskasin järkyttyneenä. Kaikki oleskeluhuoneessa olivat kääntyneet katsomaan. Pudistin päätäni kauhistuneena ja ryntäsin ulos oleskeluhuoneesta. En tiedä oikein, mikä tunnetilani sillä hetkellä oli. Vihainen? Ehkä. Surullinen? Se lienee lähempänä. Kauhistunut? Niin.
Kello oli vasta kolme iltapäivällä. Ohitin Axel Grimesin matkalla kohti katettua siltaa. Poika katsoi perääni oudosti.
En tuntenut enää mitään. Ensimmäinen määränpääni oli katettu silta. Toinen määränpääni oli jutella Axel Grimesin kanssa, jos hän nyt tulisi perääni.
Laskin käteni sillan kaiteelle ja katsoin virtaavaa jokea. Kuulin askeleita. Käänsin hiukan katsettani. Se oli Axel. Käänsin katseeni takaisin jokeen. Huomasin Axelilla huivin ja sormikkaat. Minulla ei ollut mitään muuta kuin koulukaapu.
Axel pysähtyi viereeni ja nojautui kyynärpäänsä kaiteeseen. Min pidin siin vain kämmeniäni. Näin Axelin tummat hiukset ja vihreän luihuishuivin takaosan.
"Mikä sinua vaivaa?" kysyin hiljaa. Axel käänsi teräksensinisen, kysyvän katseensa minuun.
"Mitä tarkoitat?" Axel kysyi. Pudistin päätäni ja pyörähdin ympäri. Nojasin alaselällläni puukaiteeseen.
"Et ole melkein koskaan kenenkään kanssa, et puutu toisten asioihin, olet hiljainen kuin hiiri ja aiheutat vain onnettomuuksia lähelläsi", vastasin. Viimeisen lauseen kohdalla Axel painoi päänsä alas.
"Aiheutanko minä sinun mielestäsi ongelmia?" poika kysyi.
"Et", vastasin totuudenmukaisesti. Axel hymähti.
"Miksi sitten sanoit niin?"
"Se oli vertauskuva."
"Niinpä tietenkin", Axel mutisi ja kääntyi itsekin.
"Mikset ole toisten luihuisten kanssa koskaan?" kysyin. "Kuten vaikka... Draco Malfoyn, Grabben ja Goylen?" lisäsin. Axel käänsi katseensa minuun. Kohautin olkiani.
"Tykkään olla yksin. Olen ollut aina yksin", Axel kuiskasi.
"Aina?" kysyin ihmeissäni.
"No... en ehkä ihan... oli minulla orpokodissa pari ystävää, joista prhaimmat olivat Benjamin ja Lydia", Axel vastasi nyt normaalin sävyisellä äänellä.
"Asuitko orpokodissa? Koko elämäsi?" kysyin. Tunsin hiukan sääliä Axelia kohtaan.
"En ihan. Isä karkasi, kun oli kulunut kolme vuotta syntymästäni. Äiti tapettiin minun silmieni edessä, kun olin viiden, sillä hän oli varastanut eräältä pimeyden velholta", Axel aloitti. Kuuntelin tarkkaavaisesti. "Lähdin hortoilemaan jonnekin kadulle, josta minut poimittiin orpokotiin ja siellä olen ollut kuusi vuotta", hän lopetti. Nyökkäsin.
”Mitä mieltä olet jästisyntyisistä?” kysyin varovasti. Axel käänsi katseensa minuun ja kohautti olkiaan. Miten sanoisin, että olen jästisyntyinen?
”Minä olen se”, sanoin hiljaa.
”Mikä?” Axel kysyi.
”Jästisyntyinen. Kuraverinen”, kerroin. Axel katsoi minua ”et ole tosissasi”- ilmeellä. ”Siitä vain, sano se. Sano kuraverinen. Se minä olen”, sanoin varmalla äänellä. Axel pudisti päätään. Lähdin kävelemään kivipiiriä päin. Axel seurasi. Istuuduin erän kiveen juureen. Poika istui viereeni.
”Minun mielestäni velhojen tai noitien on turva arvostella verisäädyn mukaan”, Axel kuiskasi. Käänsin katseeni häneen.
”Kerro itsestäsi”, Axel sanoi hetken päästä. Se ei ollut kysymys.
”Okei… tämä on sitten pitkä tarina”, varoitin. Axel nyökkäsi. Huokaisin ja aloitin.
”Äiti ja isä rakastuivat toisiinsa urheilukisoissa. He näkivät toisensa ja juttelivat ja siitä lähtien he ovat olleet yhdessä. Äiti sai lapsen, isoveljeni Adamin. Yhdeksän vuotta kului, kunnes äitini Eloise sai tietä olevansa uudelleen raskaana. Kun äiti lähti synnytykseen, isä oli kaupassa, mutta sitten kauppaan hyökättiin ja isäni kuoli”, kerroin. Axel pysyi vaiti, joten jatkoin, tällä kertaa näin omilla silmilläni kaikki tapahtumat:
”Äitini sai kaksoset, minut ja siskoni Evelynin. Hän järkyttyi kun sai kuulla isästä ja ei enää kyennyt huolehtimaan meistä, sen teki Adam. Vuoden, mutta sitten äiti vähitellen alkoi hoitaa meitä, sillä emme pärjäisi vuoden ikäisinä itse. Adam sai kirjeen Tylypahkaan. Seitsemän vuoden päästä hän jo palasi kotiin. Me tulimme hyvin toimeen, mutta Evelyn ei tullut toimeen kenenkään kanssa, kuin vain pissisporukkansa. Adam opetti minulle, miten voisin hallita taitojani, sillä en kyennyt vielä hallitsemaan niitä kunnolla. Sitten sain kirjeen Tylypahkaan ja siinä se”, sanoin. Tapahtumat jopa yhdentoista vuoden takaa olivat elävinä mielessäni. Käänsin katseeni takaisin Alexiin, joka tuijotti minua.
”Sinäkin olet siis joutunut elämään ilman isää. Ilman äitiäkin vähän aikaa”, Axel sanoi.
”Ilman isää ainakin”, kuiskasin.
”Oliko isäsi velho?” kysyin.
”Molemmat olivat. Olen puhdasverinen”, Axel vastasi samalla kun nousi ylös. Minä tein samoin.
”Minun pitää mennä”, Axel sanoi ja lähti kävelemään takaisin sillalle.
”Odota!” huudahdin ja juoksin tämän perään. Tartuin häntä kädestä ja pyöräytin ympäri. Katsoimme toisiamme.
”Olemmeko me ystäviä?” kysyin ja käänsin katseeni pojan rinnassa komeilevaan Luihuisten symboliin.
”Ehkäpä”, Axel kuiskasi. Nostin katseeni taas häneen. Sen jälkeen hän lähti pois.
Olin kiintynyt tuohon poikaan. Ehkä rakastunut.
Olen hullu, tiedän.

//827 sanaa. Onks se mun vika jos näistä tulee aina niin pitkiä? XD

Vastaus:

Haha, hyvän pituinen tämä oli :D Selvästi ihastus syvenee! Olit ottanut Axelin luonteen ja menneisyyden hyvin huomioon, vaikka tämä uskoutuikin menneisyydestään melko nopeasti. Dialogi oli hyvin kirjoitettua ja pidin kovasti jästisyntyisyyttä koskevasta osasta: aiheena se onkin varmasti vielä usein velhojen keskustelunaiheena. Hahmoilla oli selvästi toimivaa kemiaa, etenkin menneisyyksien jakamisen jälkeen. Soisin silti, että tarinan tärkein sivuhenkilö olisi itse keksimäsi - vaikka ehkä tämä onkin alkusoittoa sille. Leonardo vaikutti selvästi aika mustasukkaiselta Axelista, vaikka onkin tuntenut Elowynin vasta viikon ajan. Olisi ollut kiva kuulla lisää Elowynin tunteista Leoa kohtaan - Elowyn ryntäsi ulos ilmeisen vihaisena tälle, mutta et tullut puineeksi tunteita ennen kuin Axel saapui juttelemaan. Riita ennen keskustelua Axelin kanssa toi kuitenkin hyvää rakennetta tarinaan, ja muutenkin tarinan juonen vaiheet tekivät hyvän kokonaisuuden. Hyvä tarina!

Saat 10 kaljuunaa sekä 15 tuparia.
Aurelia » 17.8

Nimi: Lucy Drafoy

13.08.2016 16:43
Kello oli kahdeksan. Lucy heräsi. Marcus oli herännyt pukeutunut ja lähti nyt heidän huoneestaan.
Lucy nousi ylös puki päälleen mustat farkut maastokuvioisen t-paidan ja valkoiset kengät.
Lucy otti matka-arkkunsa jonka oli pakannut eilen valmiiksi, Micyn häkin jossa Micy nukkui pää siiven alla.
Hän avasi huoneen oven pisti sen kiinni ja meni keittiöön jossa marcus söi jugurttia ja leipää.
-Huomenta Lucy! Marcus sanoi innostavalla äänellä.
-Huomenta. Lucy vastasi. Lucy laski matka-arkun ja alkoi siivota Micyn häkkiä.
-Arvaa mitä Lucy.
-Ei kai taas! Lucy tiuskaisi.
-Arvaa, arvaa! Marcus yllytti.
-No sinä pääsit töihin Tylypahkaan?
Lucy sanoi ja tiesi ettei se olisi totta.
-Oikein! Marcus melkein huusi.
Lucy pudotti lapion jolla oli siivonnut Micyn jätöksiä.
Sekunnin he katsoivat toisiaan silmiin ja syöksyivät sitten halaamaan toisiaan.
Lucy paisui ilosta ja hänen teki mieli nauraa täyttä kurkkua ettei räjähtäisi ilosta.
Sitten Lucy löysensi otteensa ja sanoi:
-Mutta millä me mennään Tylypahkaan?
-En tiedä vielä, mutta osaanhan minä ilmiintyä. Marcus vastasi.
-Mutta se on kyllä viimeinen vaihtoehto kävelemisen jälkeen.
Lucy ja Marcus asuivat Oxfordissa Lontoon lähikaupungissa.
Lucy oli syöttämässä Micylle naksuja kun jostain kuului pieniä juoksu askelia.
Kohta keittiöön tuli Marcuksen ja Lucyn kotitontu Tocy.
-Tocy, lääh, Tocy tietää miten pääsette King's Crossille.
-Mitä hittoa sinä selität, Tocy? Marcus kysyi.
-Tocy tietää miten pääsette King's Crossille. Isäntä käy siellä melkein joka päivä.
-No missä. Marcus ja Lucy kysyivät yhteen ääneen.
-Lähde! Tocy puuskahti. Se mistä haet aina vettä!
-Ai pitääkö meidän sukeltaa lähteeseen? Lucy kysyi.
Pitää, Tocy sanoi.
-Hemmetti Tocy! Marcus puuskahti ja heitti leivän Tocylle.
-Mistä sinä tuon sait tietää Tocy? Lucy kysyi.
-Tocy kokeili sitä itse. Se vain pälkähti Tocyn mieleen. Tocy piipitti.
-Kello on kymmenen Lucy, lähdetään! Marcus huikkasi Lucylle Tocyn lähdettyä.
Lucy puki päälleen valkoisen talvitakkinsa ja he lähtivät.

Kun he olivat lähteellä, Marcus sanoi Lucylle joka piteli matka-arkkua ja Micyn häkkiä, hossa Micy söi naksujaan:
-Mene sunä ensin.
-Okei.Lucy vastasi ja sukelsi hyytävän kylmään lähteeseen mutta ei kastunut.
Hän kulki varmaan tuhatta ja sataa. Maisemat vain vilahtivat ohi. Sitten Marcus tupsahti hänen vierelleen ja he tulivat yhtä aikaa keskelle King's Crossin asemaa.
Kello oli viittätoista vaille yksitoista.
-Noniin Lucy, mennään.
Sitten he juoksivat kylttien yhdeksän ja kymmenen välista ja tulivat laiturille yhdeksän ja kolme neljäs-osaa.
He astuivat junaan, etsivät itselleen paikat ja siitä matka Tylypahkaan alkoi.




Vastaus:

No niin, hyvä että tilanne ratkesi ja Marcus pääsi Tylypahkaan opettajaksi! Oli ihana lukea, miten onnelliseksi Lucy siitä tuli. Mutta mitähän siitä seuraa, kun Lucyn koulukaverit huomaavat Pimeyden voimilta suojautumisen opettajan olevan Lucyn veli? Hauskaa, että Marcus arvuutteli jälleen Lucylta. Kuvaat Marcuksen hyvin mielenkiintoisesti, tuo lievä kiroilukin toi lisää luonnetta hänen hahmoonsa - mikä oli siis hyvä! Lähteeseen sukeltaminen oli omalaatuinen keksintö Tocylta - mutta ainakin se toimi. Olit jälleen parantanut oikeinkirjoitusta, mutta tavallisessa toteamuslauseessa ennen johtolausetta tulee pisteen sijaan pilkku. Näin:
- Huomenta, Lucy vastasi.
Kysymys- ja huudahduslauseet olit kirjoittanut aivan oikein. :)

Saat 3 kaljuunaa ja 8 tuparia.
Aurelia » 13.8

Nimi: Margot Riggs

12.08.2016 22:07
”Äiti, olen kuusitoista. Osaan kävellä sinne jäämättä auton alle.”
Oikealta kuului lyhyt, kovaääninen tööttäys, ja sätkähdin. Mustan volkkarin omistaja katsoi minua ärtyneesti. Hupsista, valo vaihtuikin jo punaiseksi. Irvistin anteeksipyytävästi takaisin, ennen kuin kiiruhdin nopeammin yli suojatien. Toivottavasti äiti ei kuullut.
”Joo joo, tulen heti kotiin kun olen ostanut kaiken tarpeellisen. Ei, ei tarvitse hakea. Ei, en tarvitse kantoapua. Minulla on Reppu mukana.” Reppu isolla R:llä, toisin sanoen tädiltä saamani musta ja nahkainen, mukavan minimalistinen, ihanan kiiltävä selkäreppu. Jossa oli tyydyttävän ulkomuodon lisäksi varusteena huomaamaton laajennusloitsu, jonka avulla saatoin ahtaa sisälle vaikka leijonapatsaan Trafalgar Squarelta – jos olisin oikein yrittänyt.
”Soitellaan. Halauksia, moikka.”
Tällä kertaa katsoin kahdesti oikeaan ja vasempaan, ennen kuin ylitin tien muiden vihreällä kulkijoiden kanssa. Seuraavassa kadunkulmassa katseeni kiinnittyi vanhanaikaiseen lierihattuun, hawaii-t-paitaan sekä hiihtohousuihin sonnustautunut mies. Suupieleni kohosivat hiukan – jostakin syystä arvelin hänenkin suuntaavaan Vuotavaan noidankattilaan.
Koulun alkuun oli alle kaksi viikkoa, joten luonnollisesti käynnissä oli pahin ruuhka-aika. Minunkin oli jo korkea aika hankkia tarvittavat koulukamppeet – kuudes vuoteni Tylypahkassa, noitien ja velhojen koulussa, oli näet alkamassa. Täytyisi vain pitää huolta, ettei liian monta velhoa yrittäisi samanaikaisesti pubiin sisään. Etteivät jästit vain huomaisi.
Sille oli syy, etten huolinut äitiä mielelläni mukaan Viistokujalle. Siis jokin muukin, kuin ikäni. Äiti ei oikein pitänyt ystävästäni Ivysta, jonka olin sopinut tapaavani. Enkä oikeastaan voinut syyttää häntä. Ivylla on tapana jättää joskus suodatin kotiin ja suoltaa suustaan mitä ikinä hänen pikku päänsä keksiikään. Päällepäin hän näyttää oikealta kullalta; hänellä on tummat, paksut suortuvat, hivenen vaaleampi iho, ja suklaanruskeat, syötävän suloiset silmät – puhumattakaan hänen hymystään. Ja sitten hän avaa suloisen suunsa ja sanoo – noh, jotakin mitä en mielelläni olisi toistanut. Varsinkaan kyseisiä sanoja äidille.
Kymmenisen minuuttia myöhemmin astelin sisään Vuotavaan noidankattilaan. Pubin aula oli luonnollisesti tupaten täynnä. Pujottelin pöytien läpi, tavoitteenani päästä hämärän huoneen ja baaritiskin ohi takahuoneeseen, mutta silmäilin samalla vierailijoita. Edelläni kulkenut mies liittyi juuri yhtä hölmösti pukeutuneiden ystäviensä seuraan. Eräs tavanomaisemmin pukeutunut noita istui näköjään vasta aamupalalla, ja näyttikin lähes nuokkuvan pekonilautasensa ääressä. Toinen velho häntä vastapäätä oli nostanut jalkansa toisen tuolin päälle ja selasi kirjaa, joka näytti epäilyttävästi Stephen Hawkingilta. Heidän takanaan, portaiden luomassa varjossa istui tyyppi, jonka lautasella oli pelkkä iso mätkäle raakaa lihaa. Kohotin kulmiani ja kiiruhdin ohi.
Olisin tervehtinyt pubin pitäjää, Tom Junioria, ellei tämä olisi ollut syventynyt keskusteluun jonkun kanssa tiskin toisessa päässä. Lontoossa keskusalueella asumisessa oli hyvät puolensa; saatoin vierailla Viistokujalla lähes koska tahansa, eikä King’s Crossillekaan täytynyt matkustaa satojen kilometrien päästä, toisin kuin toisten. Lähes kaikki täälläpäin olivat tulleet tutuksi, ellei Iskunkiertokujaa lasketa. Sinne en ollut uskaltanut astua jalallanikaan, ja miksipä tarvitsisikaan?
Kaivoin orapihlajasauvani esiin, ja laskin reunasta oikean tiiliskiven paikan. Tuskin tosin olisi tarvinnut; niin monen kerran jälkeen osasin jo näkemältä tunnistaa sen olevan se alakulmasta kolhuuntunut. Napautin kiviä järjestyksessä, ja eipä aikaakaan, kun Viistokujan puoleensavetävä näkymä avautui eteeni.
Työnsin sauvan farkunnipukkaan ja lähdin kävelemään hiukan alaspäin viettävää, kapeaa kauppakujaa.
Tuntui, että kaikkien kauppojen valikoimat olivat parantuneet sitten viime näkemän; kesän alennusmyynnit olivat ohi ja unohdettu, sen sijaan näyteikkunoissa komeili syksyn uusinta muotia, uudenuusia kirjabestsellereitä ja Ihmeiden eläintarhassakin näytti asustavan uutta väkeä. Lukuun ottamatta Bertiä, vanhaa pienen pientä pöllöä, joka oli riippunut häkissään näyteikkunan kulmassa jo iät ja ajat.
Olin iloinen, mutta samaan aikaan vähän haikea kaiken tämän nähdessäni. Viistokuja kuului ehdottomasti kotialueeseeni, mutta viime kuukausina en ollut ehtinyt nauttia kauppakadun eloisasta kesästä. Lähes koko heinäkuu ja melkein elokuukin oli kulunut matkustellessa, lähtien siitä, kun isä oli halunnut lähteä Amerikkaan katsomaan lempibändinsä keikkaa.
Kellon mukaan minulla oli vielä lähes kolme varttia tapaamiseen Ivyn kanssa. Kaivoin siis esiin tarvikelistani, ja suuntasin ensimmäisenä Säilä&Imupaperiin.
Kauppaan astuessa tuntui, kuin olisin saapunut eri maailmaan. Ainoa valonlähde oli ikkunat ovipäädyssä, ja kaupassa oli hiukan hämärämpää kuin ulkona. Viistoon kulkevat yksittäiset valonsäteen yläikkunoista valaisivat ilmassa leijuvat pölypisteet. Kaikki seinät oli ahdettu täyteen kirjoja, ja sen lisäksi keskitilan jakoi pari kolme korkeaa hyllyä. Kirjoista hyökyvä taikuus tuntui ympäröivän sillä hetkellä, kun varpaani kosketti sisäpuolen ovimattoa.
”Aah, nuori neiti! Haetteko koulukirjoja?” sanoi tiskiltä kaakattava pyylevä nainen. Astelin kirjahyllyjen ohi suoraan hänen luokseen.
”Kyllä – ööh, ensimmäisenä Loitsujen käsikirja 6-”, aloitin tihrustaen paperilappusta, mutta nainen keskeytti minut.
”Aivan, kuudennen luokan kirjat – kyllä minä ne muistan”, nainen hymyili hyväntahtoisesti, ja kiersi sitten tiskin tälle puolen. Hän käveli hiukan kuin hanhi, takapuoli keikkuen puolelta toiselle.
Hanhitäti löysi kirjat yllättävän nopeasti, mutta Riimukännökset edistyneille sai hänet hiukan hämilleen. Ilmeisesti kovin moni ei ollut valinnut jatkaa muinaisia riimuja. Niinpä hän pyysi odottamaan hetken ja lähti itsekseen mutisten kaivelemaan kellarin varastojaan.
Sillä välin kun odottelin, siirryin viimeiselle kirjahyllylle portaiden ja muiden hyllyjen väliin, ja aloitin päämäärättömän kirjanselkämysten lukemisen ajankuluksi. Valitettavasti olin aikaisemminkin huomannut, ettei velhoilta löytynyt kovin paljon kiinnostavaa kaunokirjallisuutta. Jokainen oli liian keskittynyt taikuuteensa kirjoittaakseen jostain muusta.
Kaupan oven näkymätön kello helähti, ja joku astui sisään. Kurkistin vain nopeasti ehkäpä ainoasta kirjaraosta hyllyssä, nähdäkseni kuka oli astunut sisään, mutta pääni lähes nytkähti katsomaan välittömästi uudestaan.
Olen kuudentoista elinvuoteni saatossa ottanut melko välinpitämättömän suhtautumisen poikiin. Muutama tuttava, puhun jos minulle puhutaan. En esitä mitään, vaikka olisinkin kiinnostunut, parempi olla oma itsensä. (Lue myös: en osaa flirttailla kuollaksenikaan, enkä ehkäpä juuri siksi ole viehättänyt kovin monia lähelleni.) Kaverius on aina eka vaihtoehto. Enpähän ainakaan nolaa itseäni soperrellessani jonkun tavatessani.
Mutta tällä kertaa tunsin sanojen takertuvan kurkkuun pelkästä tulijan katsomisesta. En oikein tiedä miten kuvailla häntä; hän oli kamalan komea. Jopa kuuma. Mutta aistikkaalla tavalla: ei mikään sellainen, joita näkee hammaslääkärin odotushuoneessa mainoslappusissa hymyilemässä leveästi kädet lanteilla, vieressä teksti ”OLETKO JO KOKEILLUT CHLOROXIA – NYT SINÄKIN VOIT SAADA LUMENVALKEAT HAMPAAT”. Ei, hän näytti siltä, kuin jokin ylempi voima olisi huolellisesti valinnut kaikki hänen piirteensä juuri oikeanlaisiksi, ei painotuotteena. Parasta olivat kiharat hiukset – ei sellaiset serpentiinit, tai madon näköiset, kuten Ivy aina kuvasi isänsä hiuksia, vaan juuri sopivasti loivaan kaarteeseen päättyvät ruskeat suortuvat. Ja merensinisen intensiiviset, mietteliäät silmät, jotka- hups, katsoivat suoraan minuun.
Koitin kääntää katseeni maltillisesti takaisin hyllyyn, niin kuin en muka olisi hämilläni, että hän sai minut kiinni katselemisesta. Valitettavasti tunsin korventavaa kuumotusta korvieni alueella.
Hän syventyi tutkimaan paperilappusta, hyvin samannäköistä kuin oma tarvikelistani, ja mietin hämmentyneenä, oliko hänkin tulossa Tylypahkaan? Olisin arvioinut hänet itseäni vanhemmaksi, enkä sitä paitsi muistanut koskaan nähneeni tätä ennen.
Yritin keskittyä jälleen kirjojen tutkimiseen, mutta tuskin parin minuutin kuluttua poika ilmestyi kirjahyllyn takaa suoraan eteeni.
”Hei. Tuota, pystyisitköhän auttamaan minua? Minulla ei ole hajuakaan, miten löytää nämä kirjat”, hän sanoi hiukan epävarmasti pehmeällä skottiaksentilla, kasvot yhtäkkiä liian lähellä. Metrin päässä, mutta liian lähellä. Yritin kovasti taistella lattialle hyytelönä valumista vastaan.
”Joo, tietenkin”, sain kuin sainkin suustani, ja helpottuneena kasassa pysyvästä äänestä puhkesin oikein valaisevaan asiakaspalveluhymyyn. ”Jos vain osaan. Oletko sinäkin menossa Tylypahkaan?”
Poika näytti itsekin kovasti helpottuneelta – ehkä hän oli odottanut, että vain kyräilisin vastaukseksi.
”Joo, oletko – oletko sinä Tylypahkasta?” Ooh, olisin voinut kuunnella sitä ääntä koko päivän.
”Menossa kuudennelle. Mutta en muista nähneeni sinua ennen?” esitin kysyvästi. Nyökkäsin hänelle hiukan, jotta hän lähtisi perässäni hyllylle, josta hanhitäti oli poiminut Muodonmuutokset edistyneille. Itseluottamukseni kohosi jonkin verran, kun hän vaikutti minua hermostuneemmalta.
”Olen ollut kotiopetuksessa tähän asti, kunnes… no, jouduin kirjautumaan Tylypahkaan”, hän selitti. Ai niin. Unohdin aina, ettei Tylypahka ollut pakollinen. Mutta en kyllä koskaan ollut törmännyt sellaiseen, että joku siirtyi kouluun vasta myöhemmin. Pysähdyin silmäilemään, ja vedin kohta hyllystä oikean kirjan.
Lähes hämmästyin taas hänen kasvojaan.
"Minäkin aloitan kuudennen. Olen Robb", hän lisäsi, hymyillen minulle hiukan. Hän otti kirjan käsistäni.
"Margot", esittelin itseni vastapalvelukseksi, sydän pakahtuen siitä hymystä. Hemmetti, en jaksaisi odottaa tunteja tämän tyypin kanssa. Sitä paitsi minä olin törmännyt häneen ensin - kun muut tytöt vasta iskisivät silmänsä häneen junassa, minä voisin sanoa; "Ai Robb? Joo, hän siirtyy kotiopetuksesta, kuudennelle." Sen kaltainen etu tuo vaikutusvaltaa tyttöpiireissä.
"Onko sinulla jotain odotuksia koulusta - kotiopetus on varmaan aika erilaista", pakotin itseni keksimään, jottei keskustelu tyrehtyisi. Suuntasin seuraavalle pysäkille, taikajuomahyllylle.
"No, onhan se - mutta älä huoli, en ole mikään ystävätön erakko", hän sanoi häivä huumoria vivahteikkaassa äänessään. "Toivon vain, että sopeudun nopeasti. Tai siis... on kiva tuntea edes joku näin ennalta."
"Ei siitä tarvitse huolehtia, kaikki meidän vuosiluokilla on aika mukavia. Tietenkin riippuu vähän, mihin tupaan joudut."
"Minä itse asiassa tiedän jo", Robb sanoi. Hän hieroi niskaansa vähän vaivautuneena, ja otti ojentamani taikajuomakirjan. Kohotin yllättyneenä kulmiani. No, ehkäpä se oli hyvä, että poika oli säästynyt ykkösluokkalaisten seurassa lajittelemiselta. Joku oli selvästi ajatellut hänen egoaan. "Olen Puuskupuh. Mitä ikinä se tarkoittaakaan."
"Ai. No, Puuskupuh on hyvä tupa", vastasin. Jostain syystä tunsin pientä pettymystä, ettei hän ollut Korpinkynnessä. Sitten keräsin itseni. “Parempi kuin Rohkelikko. Ja Luihuinen.”
“Miksi?” hän kysyi hymähtäen, mutta kuitenkin aidosti tosissaan. Kohautin olkiani. En mielelläni muistelisi.
“Huonoja kokemuksia vain”, vastasin tympeästi.
“Niinkö?” hän kysyi. Katseemme kohtasivat jälleen. Minulla oli ihmeen hyvä tunne. Kuin hilpeytysloitsun jäljiltä – vaikkei ihan yhtä hysteerinen. Vielä.
Katsekontakti oli juuri venymässä joko intiimiksi tai hyvin kiusalliseksi, kun hanhitäti kopisteli takaisin alakerrasta. Jotenkin hän huomasi Robbin välittömästi, vaikka hyllyt peittivät näkyvyyden tiskille ja sen takaiselle ovelle.
“Aah, nuori herra myös menossa Tylypahkaan?” kuului ääni, ja perään nainen ilmestyikin jo näköpiiriimme. “Tarvitsetteko apua?”
“No, oikeastaan-“
Sillä hetkellä satuin katsomaan kelloa. Jestas, kellohan oli jo varttia vaille!
“Olen pahoillani, mutta minun täytyy lähteä”, sanoin nopeasti, todella, todella pahoillani. Olisin mieluusti viettänyt vaikka koko iltapäivän pojan kanssa. Mutta Ivy ei varmastikaan olisi hyvällä päällä, jos jättäisin hänet odottelemaan pojan takia. Taas.
“Ai”, Robb sanoi, ja ehkä kuvittelin hiukan pettynyttä sävyä hänen äänessään. “No, ehkä nähdään junassa?”
“Nähdään junassa”, vahvistin säteillen, ja sitten, vaivalloisesti, käännyin lähteäkseni kaupasta.
Ulkona jännitykseni purkautui syvän uloshengityksen ja raikuvaa naurua estämään nostetun käden muodossa. Yhtäkkiä toivoin, että koulun alku olisi lähempänä.

//taisi tulla kamalan rönsyilevä, pahoittelut! en ole kirjoittanut pitkään aikaan, niin nämä ensimmäiset ovat varmaan vähän hapuilua..

Vastaus:

Eipä mitään, ihan hauska tätä oli lukea :) Hauska myös huomata, että muodissa on selvästi tämä Tylypahkaan vanhempana siirtyminen, kun jo kolme ihmistä kirjoittaa sellaisesta näkökulmasta. Kirjoitit tuosta Robbista kyllä aivan ihastuttavasti, kunpa itsekin törmäisi tuollaiseen tyyppiin! Olit kivasti ripotellut kerrontaan viitteitä Margotin elämään ja menneeseen, lähtemättä kuitenkaan sen syvällisemmin puimaan. Kerronnassasi oli myös hymähtelyä aikaansaavia kohtia, joiden ansiosta saatkin viistokuja-merkin lisäksi "Hymyhuulten hilaaja"-merkin. Pidin tavasta, jolla kuvailit Viistokujaa niin yksityiskohtaisesti, sai oikein toivomaan, että pääsisi itsekin kadulle katsomaan eläinkaupan Bertiä. Tarinassa oli kuitenkin vähän 'rönsyilevyyttä', kuten sanoit, alussa aloitit vähän kuin monesta asiasta viemättä asiaa ihan loppuun. Myös loppu tuntui hyvin äkkinäiseltä ja ei yhtä panostetulta kuin esimerkiksi tarinan keskikohta. Kaiken kaikkiaan kuitenkin hyvä tarina!

Saat 10 kaljuunaa, 18 tuparia sekä merkit Viistokujasta ja hymähtelystä.
Aurelia » 13.8

Nimi: Cici Twinkling

12.08.2016 16:23
Olimme tulleet ostamaan noidan tarvikkeita, mutta tällä hetkellä edessäni komeili vain tylsä ja hiukan pölyinen tiiliseinä. Katsoin tätiäni kummissani ja hän virnisti salaperäisesti. Katselin, kun hän kopautteli tiiliä ilmeisesti tietyssä järjestyksessä. Pian tiiliseinä avautui ja katsoin sitä häkeltyneenä. Tätini tarrasi oikeasta kädestäni kiinni ja vetäisi minut sutjakasti tiiliseinän toiselle puolelle pian seinä meni takaisin kiinni takanamme ja uskalsin vihdoin irroittaa katseeni tiiliseinästä. Katsoin eteeni, jossa aukeni pitkä kuja, jonka molemmin puolin oli erilaisia kauppoja. Velhoja ja noitia käveli pitkin katua ja sisään ja ulos kauppoihin. Katsoin lumoutuneena kujaa, kunnes tätini puristi kättäni ja heräsin ajatuksistani. Tätini lähti innoissaan viemään meitä ensin erääseen kauppaan, jonka nimeä en edes kerennyt lukea, kun olimme jo sisällä siinä kaupassa. Katsoin tiskiä ihmeissäni ja käänsin katseeni oikealle. Hätkähdin, kun tätini huusi varovasti:
"Haloo!" Katselin ketä tätini huusi, kunnes taka huoneesta ilmestyi mies.
"Vai, että sauvaa vailla?" Mies kysyi silmät tuikkien. Tätini sanoi:
"Juu, veljen tyttäreni lähtee tylypahkaan ensimmäiselle luokalle." Mies nyökkäsi ja haki kepin, jonka oletin olevan taikasauva. Mies antoi sauvan käteeni ja odotti hetken, sitten hän nappasi sen ja haki uuden. Mies odotti ja katsoi sauvaa. Sauvan päästä lensi pieniä kipinöitä ja olin hypähtää taaksepäin.
"Löytyi! Yksisarven häntäjouhta, hevoslastanjaa, taipuisa ja pehmeä käteen", mies selitti. Ymmärsin, että hän selitti sauvan ainesosia. Mies otti sauvan ja sujautti sen koteloon, jonka ojenti minulle. Otin laatikon hämilläni vastaan ja nyökkäsin kiitokseksi. Tätini tarrasi jälleen kädestäni kiinni ja kiskoi minut takaisin kujan vilinään.


Olimme saaneet kokoon kaikki kirjat, kaavut ja muut. Sitten muistin, että Kity tarvitsisi kaulapannan, sillä se saattaisi karata. Vetäisin ujosti tätini hihasta ja kysyin:
"Olisiko Kittylle pitänyt hankkia se kaulapanta?" Tätini nyökkäsi lempeästi ja lähti johdattamaan minua uuteen kauppaan. Tällä kertaa tätini ei ollut kiskomassa minua, joten ehdin lukea kaupan kyltin, kun jo vilistin tätini viereen kaupan sisälle. Kaupan nimi oli; Ihmeiden eläinkauppa. Katselin ympärilleni, jossa näkyi jyrsijöitä, pöllöjä ja muita joita en tunnistanut. Valitsin violetin kaulapannan, sillä mielestäni violetti sopi Kitylle. Tätini johdatti minut takaisin tiiliseinälle. Katselin vielä kerran taakseni ihmeelliselle kujalle, kunnes astuin tätini perään seinän toiselle puolelle.

Vastaus:

Hieno tarina, oli mukava lukea tarinaa, joka keskittyi vaihteeksi pelkästään Viistokujaan. Kuvasit hyvin sitä ihmetystä, joka Viistokujan ensivierailusta varmasti seuraa. Myös Ollivanderista kirjoitit hyvin hänen hahmonsa mukaisesti. Jälleen toit tarinaan hyvän rakenteen, kun aloitit tiiliseinästä ja myös ikään kuin lopetit tiiliseinään viimeisessä lauseessa. Tarinassa oli kuitenkin lähes pelkkää tapahtumaa, ei yllätyksiä eikä myöskään kovin paljon kuvailua. Olisi ollut kiva kuulla vielä tarkemmin, miltä kaikki vaikkapa näytti: oliko Viistokujan katu kiemurainen tai millaisia värejä kadulla näkyi, näyttivätkö Ollivandersin sauvapakettirivit siltä kuin voisivat kaatua seiniltä, miltä itse Ollivander näytti? Joka tapauksessa hyvä tarina. :)

Saat 3 kaljuunaa ja 8 tuparia, sekä Viistokujan vierailija-merkin.
Aurelia » 13.8

Nimi: Jessamine Roth

11.08.2016 17:47
Luku 1

Kohotin katseeni auringonlaskussa lepäävään linnaan. Koulu, josta tulisi pian uusi kotini, näytti punertavaa taivasta vasten kauniimmalta kuin olin olettanut, kaikista negatiivisista tunteista huolimatta. Teräväkärkiset tornit kohosivat valtavasta rakennuksesta, joka yhtä aikaa sekä huokui arvokkuutta että kutsui luokseen suojaansa. Tylypahka. Sana, jota olin vihannut siitä lähtien, kun isäni oli tuonut sen esiin yhdessä monista riitaisista keskusteluistamme. Britannian arvostetuin koulu, kuulemma. Mikä uskomaton etuoikeus minulla olikaan päästä upeaan ja täydelliseen Tylypahkaan, vieläpä kaiken mokailuni jälkeen. Kuinka mahtavaa, että oma rakas isäni oli saanut minulle paikan sinne, vaikken sitä ansainnutkaan. Tai ainakin isän mielestä. Minä en pystynyt olemaan ihan samaa mieltä, mutta eihän hän siitä koskaan välittänyt.
Maiseman kauneus tai ajatukset, jotka se toi mieleeni, alkoivat ärsyttää ja siirsin keskittymiseni takaisin vaunuja vetäviin siivekkäisiin mustiin hevosiin, joiden oikeaa nimeä en edes tiennyt. Täällä oli niin paljon uutta. Uudet eläimet, uudet maisemat, uudet ihmiset, jotka lässyttivät ärsyttävällä brittiaksentillaan ja vilkuilivat minua tälläkin hetkellä otsa rypyssä. Kai ihan syystäkin, olin uusi oppilas eikä tässä koulussa koskaan ollut uusia oppilaita. Mutta ärsytti se silti. Annoin periksi kiusaukselle ja mulkaisin kylmästi vieressäni istuvaa punatukkaista tyttöä, joka ei ollut saanut silmiään irti minusta koko matkan aikana. Tyttö käänsi päänsä heti pois ja aloitti kömpelön keskustelun vierustoverinsa kanssa, katsoen nyt kaikkialle paitsi minun suuntaani. Mahtavaa. Tästä tulisi aivan helvetin mahtavaa.

Heti astuttuani ulos vaunuista, luokseni pyyhälsi varmasti yli kuusikymmentävuotias solakka nainen mustassa velhonkaavussa.
”Jessamine Roth?” hän kysyi äänensävyllä, joka vakuutti minut siitä, ettei tämän henkilön kanssa kannattaisi yrittää yhtään mitään.
”Joo.”
”Hienoa. Minä olen professori Minerva McGarmiwa, vararehtori. Seuraa minua.”
Minut johdatettiin pois oppilaslauman keskeltä sivuovelle ja sitten monien keskiaikaistyylisten soihduin valaistujen käytävien läpi, jotka ammottivat tyhjyyttään. Saavuimme pieneen huoneeseen täynnä minua ainakin kolme vuotta nuorempia lapsia, jotka kaikki tuijottivat meitä enemmän kuin kiinnostuneina. McGarmiwa saattoi minut seinän viereen muutaman metrin päähän muista.
”Odota tässä. Menet pian lajitteluun ensiluokkalaisten kanssa.”
Tajusin naisen sanat muutamaa sekuntia liian myöhään.
”Mitä? Lajitteluunko? Minut on jo lajiteltu!” yritin, mutta McGarmiwa oli jo astellut portaiden päähän ja kerännyt kaikki ensiluokkalaisten katseet itseensä.
”No niin, kuten kerroin, neljä tupaa ovat Rohkelikko, Puuskupuh, Korpinkynsi ja Luihuinen. Kaikki tuvat ovat tärkeitä ja niillä on oma historiansa…”
Puhe jatkui tupapisteillä, koulun säännöillä, tupapokaalilla ja kaikella muullakin, joista en olisi sillä hetkellä voinut vähempää välittää. Tämä ei voinut olla totta. Tietenkin isä oli jättänyt jotakin kertomatta. Hän aina jätti.
”Lajitteluseremonia alkaa nyt. Muodostakaahan jono.”
Ensiluokkalaiset alkoivat hermostuneina käydä jonoon ja minä loikin portaat ylös jo selkänsä kääntäneen McGarmiwan luokse. Hän kääntyi hitaasti kuullessaan askeleni ja katsoi minua lasiensa alta hivenen tiukasti.
”Anteeksi professori, mutta tästä ei kerrottu minulle mitään! Minut on jo lajiteltu…-”
”Todellako? Minun käsittääkseni sinut on lajiteltu Ilvermornyn, ei Tylypahkan tupiin, neiti Roth?” McGarmiwa keskeytti.
”No niin on, mutta eikö ne jotenkin vastaa toisiaan tai jotain? Ihan totta, en ole menossa koko koulun eteen lajiteltavaksi uudelleen pikkulasten kanssa!” Äänenkovuuteni taisi kasvaa lauseen loppua kohden, mikä aiheutti entistäkin tiukemman ilmeen McGarmiwan ryppyisille kasvoille.
”Ymmärrän, että lajitteluseremonia koulun edessä voi olla jännittävä, mutta pyytäisin teiltä ymmärtäväisyyttä ja ennen kaikkea kärsivällisyyttä, neiti Roth. Seremonia kuuluu Tylypahkan perinteisiin ja jos ette pysty siihen osallistumaan, ehkäpä sopivampi paikka teille olisi jokin muu taikakoulu.”
”Mutta, en minä -!” McGarmiwa käänsi minulle selkänsä ja marssi päättäväisesti huoneen vastakkaisen seinän ovelle. Ärähdin ja iskin nyrkkini reiteeni turhautuneena, mikä sai lähimmän pikkutytön hätkähtämään. Ovi avattiin ja pian tyttö kipitti jonon mukana ulos huoneesta jonnekin, mistä kantautui ainakin kova puheensorina. McGarmiwa viittoi minua jonon perään ja vastahakoisesti pujahdin lasten perässä ulos ovesta.

Liian monet tuijottavat silmäparit toivottivat minut tervetulleeksi saliin, jonne olin juuri astunut. Ihmisiä, kaikkialla, lepattavien soihtujen valossa istuen. Oppilaat olivat jakautuneet neljään pitkään pöytään, joiden päättelin olevan tupien pöydät. Entisessä koulussani tupia oli myös neljä, mutta ilmeisesti Tylypahkan tuvat eivät olleetkaan samat, kuten olin luullut. Salin päädyssä oli myös oma pöytä opettajille ja huomioni kiinnittyi erityisesti keskellä istuvaan valkopartaiseen mieheen. Hän oli Albus Dumledore, täytyi olla. Muistin isän sanat, joiden mukaan en saisi ikinä loukata tuota miestä. Hän oli syy siihen, että olin ylipäätään päässyt tähän kouluun.
Puheensorina vaimeni saapuessamme sisälle ja kaikkien huomio oli nyt meissä. Yritin pysytellä piilossa ensiluokkalaisten takana, mutta olin kaikkia melkein pään pidempi, joten erotuin kyllä joukosta. Välttelin oppilaiden katseita tuijottamalla marmorilattiaa jalkojeni alla.
Salin etupäähän tuotiin jakkara ja jostain syystä vanha hattu, joka sai suuret suosionosoitukset saapuessaan. Ehdin juuri ajatella, että mitäköhän ihmettä täällä nyt tapahtui, kun hattu avasi suunsa – kyllä, hatulla oli suu - ja alkoi laulamaan. Koko koulu hiljentyi kuuntelemaan hatun laulua, joka kertoi enimmäkseen Tylypahkan neljästä tuvasta, Rohkelikosta, Korpinkynnestä, Puuskupuhista ja Luihuisesta. Kuuntelin sanoja tarkkaan ja tulin siihen johtopäätökseen, ettei mikään tuvista tulisi sopimaan minulle.
Laulun loputtua McGarmiwa astui esiin ja sanoi:
”Jokainen teistä istuu vuorollaan tuolille ja sovittaa hattua. Ensimmäisenä Ezra Atwell.”
Lyhyt tummaihoinen poika asteli jakkaralle ja asetti hatun päähänsä tärisevin käsin. Se oli niin iso, että peitti pojan silmät kokonaan.
”Korpinkynsi!” hattu huusi hetken päästä ja toinen keskimmäisistä pöydistä taputti innoissaan. Ezra kipitti nopeasti pöytäänsä silminnähden helpottuneena.
Pikkuhiljaa kaikki ensiluokkalaisista kutsuttiin jakkaralle ja lajiteltiin. Luihuinen, Puuskupuh, Luihuinen, Rohkelikko, Korpinkynsi… Kaikille löytyi oma tupansa. Lopulta jäljellä olin vain minä, nyt yksin koko koulun edessä.
”Ja viimeisenä, Jessamine Roth, joka tulee kouluumme neljännelle luokalle”, McGarmiwa luki pergamenttinsa viimeisen rivin ja pyöritti sen takaisin tiukaksi kääröksi.
Lähdin kävelemään kohti hattua, joka näytti entistäkin ilkeämmältä odottaessaan siinä jakkaran päällä. Sipaisin hiuksiani korvieni taakse hermostuneena, ennen kuin istahdin jakkaralle ja vedin hatun päähäni tuntien itseni täydelliseksi idiootiksi. Valitettavasti hattu ei peittänyt silmiäni ja pystyin näkemään joka ikisen minua tuijottavan oppilaan. Päätin puristaa silmäni kiinni.
”Oho, uusi Roth”, sanoi yhtäkkiä hiljainen ääni korviini. Hetkinen, puhuiko hattu minulle? ”Siitä edellisestä onkin jo jonkin verran aikaa, niin, isäsi minä lajittelin luihuisen tupaan, itsehän hän sitä pyysi.” Vaimeaa naurua. Voi, päättyisipä tämä pian. En edes välittänyt mihin tupaan menisin.
”Näen, että sinussa on paljon samaa isäsi kanssa. Mutta myös eroja. Tietynlaista rohkeutta. Ja voimakas tahto myös. Tiedän nyt minne sinut laitan… ROHKELIKKO!”
Jostain kantautui varovaista taputusta. Avasin silmäni ja näin reunimmaisen pöydän taputtavan. Rohkelikko? Selvä sitten. Tajusin onneksi nostaa hatun päästäni ennen kuin astelin reunimmaiselle pöydälle ja istahdin lähimmälle vapaalle paikalle vaaleatukkaisen pikkupojan viereen. Kuulin, että jossain kaukana rehtori Dumledore aloitti puheensa, mutten juuri keskittynyt siihen, taisin olla vähän liian helpottunut päästessäni viimeinkin istumaan pöytään.

”Hei? Jessamy?” Havahduin vieraaseen tytön ääneen. Laskin kanankoiven, jota olin syönyt kaikessa hiljaisuudessani siitä lähtien, kun ruoat ilmestyivät pöytäämme. Etsin katseellani puhujaa ja löysin vastakkaisella puolella istuvan tummatukkaisen tytön, joka katsoi minua hymyillen.
”Öö, minäkö?”
Tyttö nauroi. ”No niin. Ajattelin vain esittäytyä. Olen Audrey Jones ja käyn neljättä luokkaa.”
Olin vähän ymmälläni, joku halusi tutustua minuun? Miksi ihmeessä?
”Nimeni on Jessamine, ei Jessamy”, sain suustani ja tajusin, kuinka tylyltä mahdoinkaan kuulostaa, joten lisäsin vielä: ”Ja tuota, okei, hauska tutustua Audrey.”
”Oho, anteeksi, minun mokani”, Audrey sanoi eikä edes näyttänyt loukkaantuneelta. ”Tässä on Lucy, paras kaverini.” Audreyn vieressä istuva melko lyhyt kiharatukkainen tyttö nosti kätensä tervehdykseksi ja hymyili hänkin. Hymyiltiinpä täällä paljon.
Mutisin heit Lucyllekin ja hän ja Audrey alkoivat kertoa minulle tuvastaan ja esittelivät muitakin lähellämme istuvia, eivätkä onneksi kysyneet miksi aloitin Tylypahkan vasta neljänneltä. Minä todella arvostin sitä, että tytöt jaksoivat olla kilttejä, mutta aloin olla niin väsynyt matkasta ja kaikesta uudesta, että olin helpottunut kun ruoat katosivat ja Rohkelikon valvojaoppilaat Ace ja Lisa lähtivät johdattamaan ensiluokkalaisia ja minua Rohkelikon tuvalle. Hyvästelin Audreyn ja Lucyn hivenen vaivaantuneesti ja kiirehdin ensiluokkalaisten pienen ryhmän perään.

Kolkkoja kivisiä käytäviä, oikoteitä ja salaovia, liikkuva portaikko ja paljon peräämme huutelevia maalauksia – kaikki uudessa koulussani tuntui vieraalta ja luotaantyöntävältä. Laahustin muutaman metrin innokkaiden ekaluokkalaisten joukon takana ja esittelypuheen kuuntelemisen sijaan loin itse omaa vähemmän imartelevaa mielipidettäni Tylypahkan sisuksista. Oloni oli alkanut käydä kauhean negatiiviseksi, kuin olisin kuluttanut kaiken energiani Audreyn ja Lucyn kanssa keskustelemiseen. Varmaan olinkin. Nyt halusin vain päästä nukkumaan, mieluiten omaan huoneeseen.
Olin juuri näyttänyt keskisormea minulle huutaneelle ritarimaalaukselle, kun joku takanani rykäisi ja sai minut käännähtämään salamana ympäri. Jäänsiniset silmät olivat ensimmäinen asia minkä sisäistin edessäni seisovasta henkilöstä, ne kun tuijottivat suoraan omiini jotenkin todella ärsyttävällä tavalla. Melkein olkapäille yltävät pikimustat suorat hiukset, ainakin 15 senttiä minua pidempi, vihreät yksityiskohdat koulupuvussa ja ylimielinen hymy olivatkin sitten loput tästä henkilöstä tai tarkemmin sanottuna pojasta. Huomasin ottavani vaistomaisesti varautuneen ilmeen kasvoilleni.
”Ei ole kauhean kohteliasta näyttää rumia käsimerkkejä viattomille maalauksille”, poika sanoi toruvalla äänensävyllä.
”Kuka sinä olet ja miksi sinulle kuuluisi, mitä minä teen?” töksäytin vähän liiankin puolustelevasti. En vain pitänyt tästä pojasta.
”Wou, rauhoitu vähän hei, minä vain huomautin”, poika nauroi, muttei sillä hyvällä tavalla, vaan sillä todella ärsyttävällä. ”Olen Kaidan Stover. Ja sinä olet Jessamine.”
Otin vaistomaisesti muutaman askeleen taaksepäin. ”Niin. Oliko sinulla jotain asiaakin?”
”Oli, itseasiassa.”
Hiljaisuus. Tajusin, että ryhmäni oli jo jättänyt käytävän. Hienoa. ”No mitä?”
”Saanko arvata, mistä koulusta sinä tulit?” Kaidan kysyi ja sitten odottamatta vastaustani sanoi: ”Ilvermorny. Eikö niin?”
Silmäni varmasti suurenivat, ainakin Kaidanin tyytyväisestä ilmeestä päätellen. Mistä hän tiesi? Miten hän saattoi tietää?
”Se ei kuulu sinulle. Minun pitää nyt mennä, moikka”, sihisin hampaideni välistä ja käännyin lähteäkseni. En päässyt kuin yhden askeleen, ennen kuin Kaidan tarttui käsivarteeni vahvalla otteella.
”Odotahan nyt, Jessie. En ole valmis vielä.”
”Päästä irti minusta!”
Poika ei välittänyt sanoistani vaan piti otteensa ja jatkoi kovemmalla, vihaisemalla äänellä. ”Thomas Winter? Onko yhtään tuttu nimi?”
Jähmetyin. Silkka kauhu täytti minut ja salpasi henkeni. Hän ei voinut tietää. Ja silti hän tiesi. Tämä ei voinut olla totta, ei voinut. Kenenkään ei pitänyt tietää.
Sain toimintakykyni takaisin ja mitään ajattelematta iskin toisen nyrkkini pojan leukaan. Hän ähkäisi yllättyneenä irrottaen otteensa. En jäänyt katsomaan miten kävi, vaan käännyin ja juoksin ulos käytävästä ja vielä seuraavastakin, kunnes lopulta pysähdyin portaikon reunalle nojaten polviini. Rystysiini särki, mutten välittänyt. En pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, että kaikki oli pilalla. Joku tiesi, kohta koko koulu tietäisi ja elämästäni tulisi helvettiä, uudelleen. Enkä minä kestäisi sitä.
Rauhoitu, ajattelin. Rauhoitu. Etsi ryhmäsi. Mene nukkumaan. Kirjoita aamulla äidille. Rauhoitu. Nousin seisomaan suoraksi ja lähdin kylmän viileästi kipuamaan portaita. Näin portaikon toisessa päässä ryhmäni ja muutaman minuutin kuluttua laahustin taas tutulla paikallani muutaman metrin päässä lapsista. Kukaan oli tuskin edes huomannut puuttumistani.

Illalla makasin sängyssäni tyttöjen makuukamarissa. Tuskin kukaan muu oli vielä nukkumassa, mutta tarvitsin todellakin oman rauhani tällä hetkellä. Onneksi sängyssä oli verhot, jotka olin vetänyt kiinni saadakseni edes vähän yksityisyyttä. Ensimmäinen päiväni ei ollut todellakaan sujunut kuten olin toivonut ja kaikista eniten halusin vain nukahtaa ja päästä kirjoittamaan äidilleni. Suljin silmäni ja jossakin kohtaa tajusin vihdoin vaipuvani uneen.

//heh, tästä tuli nyt kai aika pitkä, mutta musta tuntui ettei oikein mitään voinut jättää poiskaan :’D Ja anteeksi kun heitin tän tähän näitten kaikkien tarkistamattomien tarinoitten perään, halusin vaan saada tän nyt tänne mahdollisimman nopeesti ja alottaa seuraavaa pätkää...! (:

Vastaus:

Ei se mitään, kokonaisuutena oli ihan hyvä, että olit sisällyttänyt kaikki ensimmäisen illan tapahtumat yhteen. :) Kuvasit Tylypahkan linnaa alussa ihanasti, vaikka Jessaminen mielipide koulusta ei loppujen lopuksi ollut kovin korkea. Hauskaa, että olit valinnut entiseksi kouluksi Ilvermornyn. Pidin kerrontatavastasi, jossa Jessamine oli hyvin negatiivinen ja vastahakoinen koko koulun suhteen, toi hyvän konfliktin tulevaa varten. Loit tulevalle juonelle myös jännittävän orastavan alun, kun tuo Kaidan Stover - mahtava nimi, muuten - jotenkin tiesi tytön menneisyydestä. Oli myös hyvä, ettet ryhtynyt käymään läpi menneitä tapahtumia, vaan jätit lukijan vielä arvailemaan, mistä välikohtauksessa ja Thomas Winterissä on kyse. (Vaikka kerroitkin siitä hahmolomakkeessasi.) Kuvailu ja oikeinkirjoituskin olivat kunnossa! Jos tästä jotain sanottavaa keksisin, niin olisi ollut mielenkiintoista kuulla lisää vertailua Jessaminen entiseen kouluun. Miten asiat ovat erilaisia Amerikassa - onko koulunkäynti väljempää, vai miten amerikkalainen kulttuuri kuvastuu Ilvermonyn koulumaailmaan? Joka tapauksessa odotan innolla Jessaminen sopeutumista Tylypahkaan.

Saat 10 kaljuunaa ja 18 tuparia, sekä merkin lajittelusta!
Aurelia » 13.8

Nimi: Audrey Jones

10.08.2016 19:10
Luku 1.

1.syyskuuta heräsin iloisena, mutta iloni hiipui yhtäkkiä viemäriin, nähdessäni äidin naaman edessäni. Olin unohtanut, että isä ei pystynytkään ottamaan minua viikonlopuksi kotiinsa.
"Mitä sinä vielä siinä makaat? Ylös siitä! Andrew heräsi jo tunti sitten, ja sinä vain makaat siinä! Laita valitsemani vaatteet päälle ja tule sitten alakertaan niin lähdetään. Valitettavasti et ehdi oikein syödä aamupalaa", äiti huusi minulle. Tiesin, että äiti yritti keksiä mitä vain, jotta Andrew olisi parempi kuin minä. Nyökkäsin raivostuneena, mutta se ei näkynyt minussa, toivottavasti. Katsoin huonettani unisilla silmilläni. Seinät ovat tummanharmaat, katto ja lattia tammea. Oikealla puolellani on epämukava sänkyni, takanani on työpöytäni, jossa on Lennyn häkki, vasemmalla puolellani on ovi, joka vie kierreportaita alas alakertaan, ja edessänikin on ovi. Edessäni oleva ovi ei ole mikään tavallinen ovi, vaikka se siltä näyttääkin. Kun oveen koputtaa yhdesti ja avaa sen, näkee edessään vaatekomeron. Kun oveen koputtaa kahdesti ja avaa sen, näkee edessään kirjaston, jossa on kaikki maailman kirjat. Kun oveen koputtaa kolmesti(tämä on oma salaisuuteni, jota en ole kertonut kenellekkään) näkee edessään Viistokujan. Olin toissapäivänä käynyt ostamassa sieltä tarvikkeita neljättä lukuvuotta varten, koska eihän äitiä ikinä kiinnostanut missä olin, ja hän oikeastaan toivoi, että en pääsisi Viistokujalle, joten ei hän ollut minua sinne vienytkään. Mietin hetken laittaisinko äidin valitseman vaaleanpunaisen mekon, joka roikkui ovessa. Päätin etten laittaisi, joten koputin oveen yhdesti ja avasin sen. Silmieni edessä oli vaatekomero, jonka hyllyillä on kaikki omistamani vaatteet. Otin eräältä hyllyltä vaaleansiniset farkut ja harmaan neulepaidan, eli siis juuri sellainen asukokonaisuus, jota äiti vihasi. Puettuani vaatteet lähdin kierreportaita alas raahaten valmiiksipakattua matka-arkkuani. Kuulin samalla kun tauluissa olevat äidin suvun vanhat noidat ja velhot ärsyttivät minua. Tiesin, että he yrittivät saada minut taikomaan ja niin olikin ensimmäisenä kesälomanani käynyt. Olin ärsyyntynyt heidän käytöksiinsä niin paljon, että olin sytyttänyt yhden taulun palamaan taikasauvallani. Olin saanut siitä kuukauden arestia, sillä taulu oli omistettu äidin ainoalle siskolle Millicentille, joka oli kuollut jo ennen syntymääni. Nyt taulun paikalla oli paljon maalia joka erottui hyvin paljon toisen sävyisen maalin kanssa. Päästessäni alakertaan jätin matka-arkun eteiseen, joka on portaiden vieressä, odottamaan ja lähdin kävelemään kohti keittiön ovea, joka on eteisen edessä. Ajattelin syödä aamupalan junamatkalla, joten menin tekemään sitä keittiöön, mutta kun kuulin keittiöstä äidin ja Samuelin äänen, ajattelin että suklaasammakotkin olisivat täydellinen aamupala junassa.
"Salakuunteletko sä?" kuulin Andrewin kysyvän lipevällä äänellään ja käänsin katseeni pois keittiön ovesta.
"En", vastasin yksinkertaisesti.
"Ahaa, katsos mä voin millon vaan kannella susta äidille", hän sanoi voitonriemuinen ilme kasvoillaan. Katsoin Andrewta epäuskoisena ja sanoin:
"Ehkä voit, mutta et todellakaan uskaltaisi, jos sanosin sulle että viiltelen sen jälkeen sun kurkun auki puukolla", valehtelin, mutta Andrew näytti siltä että uskoi puheisiini.
"En todellakaan! Siis luuletko sä et haluan et viiltelet mun kurkun? En oo rohkee niinku sä, ja onneksi, koska muuten joutuisin sun tyhmien idiootti-kamujen sekaan, yäk! Oon enemmän Luihuinen!" hän manasi. En voinut itselleni mitään, ennen kuin edes tajusin mitä tein, osoitin jo taikasauvallani Andrewin kurkkua ja pitelin toista kättäni hänen olkapäällään.
"Älä ikinä kutsu ystäviäni idiooteiksi! Ymmärrätkö?" sanoin hänelle hiljaisella äänellä ymmärtämättä vieläkään mitä tein.
Silloin Andrew huusi niin lujaa kuin pystyi;
"Äiti! Ada tappaa mut!!" ja samassa äiti tuli eteiseen.
"Audrey Idelle Jones, mitä ihmettä sinä teet?!" äiti huusi ja nappasi Andrewin otteestani.
"Muistutat aivan yhtä typerää isääsi! Nyt huoneeseesi siitä, et ikinä enää pääse Tylypahkaan tuollaisella käytöksellä! Ala laputtaa!!"
Juoksin vihaisena kierreportaat ylös huoneeseeni. Juuri tämän takia vihaan perhettäni enemmän kuin mitään muuta. Istuin sängylleni ja tunsin itkeväni. Vartin päästä kuulin kun ovi eteisessä aukeni ja sitten taas pamahti kiinni. Katsoin rannekelloa, kello näytti viittätoista minuuttia yli kymmenen. Tajusin mitä minun on tehtävä. Kirjoittaisin isälle kirjeen. En ollut yhtään varma ehtisikö viesti ajoissa, mutta se oli ainoa toivoni päästä tylypahkan pikajunaan myöhästymättä. Otin siis pergamenttia ja sulkakynän ja kirjoitin:

Hei isä! Lukisitko tämän pian. Jäin loukkuun kotiin ja äiti, Samuel ja Andrew lähtivät ilman minua juna-asemalle. Voisitko ilmiintyä tänne ja viedä minut asemalle, ole kiltti. Äläkä lähetä vastauskirjettä, siinä kestäisi liian kauan.
Terveisin: Audrey.

Otin nopeasti Lennyn häkistään ja sidoin kirjeen sen jalkaan.
"Vie tämä nopeasti isän luo Taikaministeriöön", sanoin Lennylle ja päästin sen vapaaksi avoimesta ikkunasta. En ollut koskaan pelännyt näin paljon.

Vastaus:

Hyvä ensimmäinen tarina. Kirjoitit mielenkiintoisista yksityiskohdista, kuten poltetun taulun jälkijäännöksistä ja muista suvun ilkeilevistä muotokuvista. Tuo eri paikkoihin avautuva kaappi oli hauska keksintö, siitä sinulle "maaginen taikakapistus"-merkki. Olisipa minullakin komeron oven takana suuri kirjasto! Audreyn ja Andrew'n välinen sisarusviha todella kärjistyi hyvin nopeasti, vaikka ymmärrettävästi Audrey loukkaantui velipuolen haukkuessa hänen ystäviään. Tylypahkasta jääminen olisi kamala ajatus, kun joutuu asumaan noin ilkeiden sukulaisten kanssa. Olisin kuitenkin mielelläni kuullut lisääkin Audreyn perheestä ja niistä syistä, miksi etenkin äiti on tälle niin ikävä. Alkupäässä olisi voinut olla rivinvaihto ennen huoneen kuvausta, ja samoin Viistokujasta puhuminen jälkeen. Näin eri aiheet olisivat alkaneet uudelta riviltä ja kappaleenvaihto olisi ollut selvempää. Odotan jännityksellä, saako Audreyn isä kirjeen ajoissa..

Saat 5 kaljuunaa sekä 12 tuparia.
Aurelia » 13.8

Nimi: Sebastian McCartny

10.08.2016 15:16
Tuijotin ulos ikkunasta lasittunein silmin. Tylypahkan pikajuna kiiti poikki peltojen, järvien ja metsien kohti uutta kouluani. En osannut edes huomioida kauniita maisemia, sillä masennus oli saanut minusta selkeän voiton.

Olin juuri viettänyt elämäni parhaat viisi vuotta Durmstrangissa, seuraten isäni jalanjälkiä. Opiskelut olivat sujuneet paremmin kuin koskaan olisin osannut toivoa, ja minulla oli aina ympärilläni uskollinen kaveriporukka. Se kaikki muuttui, kun olin palaamassa pääsiäislomilta. En edes ehtinyt purkaa matkalaukkujani, mikä vaikuttaa huvittavalta näin jälkikäteen ajatellessa, mutta päätökseni käydä vessassa sinetöi silloin kohtaloni. Poikien vessasta kuului vaimeita ynähdyksiä ja kovempia ääniä, joiden sanoista en saanut selvää. Muistan avanneeni yleisen wc-tilan oven uteliaana, vain löytääkseni kaksi kaveriani kiduttamassa ekaluokkalaista poikaa. Olin niin shokissa tilanteesta, etten muista edes kunnolla tajunneeni asian vakavuutta. ”Mitä hittoa te teette?” huusin heille, mutta sain vastaukseksi vain pelkkää mutinaa siitä, miten he uskoivat pojan varastaneen heiltä. Seuraavat muistikuvani olivat vain sumeaa filminauhaa – ryntäsin heidän luokseen taikasauva taskussani ja menetin tajuntani. Heräsin rehtorin kansliasta tuoliin sidottuna, ja sain kuulla syytteeni. Ekaluokkalainen poika oli murhattu ja tappokirous oli tullut minun sauvastani. Lukuisat muut haavat, viillot, ruhjeet ja mustelmat hänen ruumiissaan olivat tulleet jostain toisesta esineestä jota henkilökunta ei vielä ollut löytänyt. Tietysti minulta kysyttiin puolustusta, mutta mitä olisin voinut sanoa? Sen, että jo rikosrekisterin omaavat alaikäiset ystäväni tappoivat pojan ja lavastivat minut syylliseksi? He joutuisivat tällä kertaa vankilaan, mutta siitähän ei ollut mitään pelkoa. Kuka minua uskoisi, jos sauvani oli todistuskappale. Minulla ei ollut tarkkoja muistikuviakaan asiasta. En pystynyt todistamaan syyttömyyttäni, eivätkä he pystyneet todistamaan minua täysvaltaisesti syylliseksikään. Tiedossa olisi siis erottaminen koulusta.

Kesä oli elämäni kurjin. Minut eristettiin kaikista Durmstrangin kavereistani, ja kotona olo oli sietämätöntä. Aina kun isäni piti taukoa minun haukkumisesta, hän soitti puheluita ympäri maailman. Mikä tahansa koulu kävisi, jotta heidän ei tarvinnut sietää suvun häpeäpilkkua kotonaan. Vähän ajan kuluttua minusta tuli kuuro kaikille isäni sanomille sanoille, ja mykkä lopullekin suvusta. Eräänä päivänä isäni kuitenkin astui huoneeseeni ja heitti juuri työn alla olleet piirrokseni lattialle. ”Lähdet syyskuun ensimmäinen päivä Tylypahkaan. Sain puhuttua sen paikan pöpirehtorin ympäri, että hyväksyisi sinut oppilaaksi. Puhuminen taisi tehota turhankin hyvin, hän nimittäin alkoi itsekin selittämään jotain ’uudesta alusta’.”
”Missä se on?” Avasin suuni ensimmäiseen kertaan viikkokausiin.
”Jossain päin Englantia. Mielestäni on täysin turha muuttaa lähemmäksi, sillä tilaan vain oppikirjasi ja kaapusi, ja lähetän jonkun ministeriöstä saattamaan sinua junalle. Euroopassahan se kuitenkin on.” Niine hyvineen hän poistui, ja kylläkin toteutti suunnitelmansa. Toki olin helpottunut, että minut hyväksyttiin jonnekin opiskelemaan, mutta loput ajatuksistani olivat vähemmän positiivisia. Tietysti olin iloinen, ettei minun ja muiden oppilaiden välille synny kielimuuria, sillä englanti oli toinen äidinkieleni. Oma äitini oli Kanadasta kotoisin ja isäni nykyinen vaimo oli Pohjois-Amerikasta.

”Jotain kärrystä, kultaseni?” Ääni pysäytti minut mietelmistäni ja palautti minut takaisin todellisuuteen. Tukeva, pyöreäkasvoinen nainen kurkisti vaunuosaston ovesta sisälle ja hymyili minulle äidillisen lempeästi. Ovenraosta pilkistävä herkkuja pursuava kärry aiheutti minulle vain huonoa oloa. ”Öh, onko sinulla vettä?” Kysyin ja nousin ylös kohteliaana. ”Ei, mutta kurpitsamehua täältä kyllä löytyy”, nainen sanoi ja veti esille mukin, jossa oli jotain outoa ja vellovaa oranssia lientä. ”Mm no jos vaikka sitä,” myönnyin ja yritin peitellä inhotustani. Maksoin juoman naiselle ja suljin oven heti hänen perässään. Sitten istahdin takaisin penkille ja jätin kurpitsamehun koskemattomana ikkunan eteen.

//vähä kirjotustaidot ruosteessa

Vastaus:

No eipä siltä vaikuttanut, todella hyvä ensimmäinen tarina :D Tykkäsin ideastasi, että Sebastian siirtyi Durmstrangista Tylypahkaan, ja tälle oli hyvät selitykset sekä tausta. Tarinassa oli myös mielenkiintoisia pointteja, esimerkiksi velhomaailman lakien ja oikeudenmukaisuuden hataruus, josta voisi saada oikein isompaakin aihetta juoneen. Durmstrangin maineesta ja tulevasta kulttuurishokistakin saa varmasti oikein hyvää tarinanvartta. Aloitustarinaksi tässä oli myös mainio rakenne, kertomissiirtymä pikajunassa istumisesta menneen muistelemiseen kävi vaivattomasti. Ainoastaan aivan loppu oli melkein kuin seinään, mutta toisaalta hyvä, ettei kokonaisuuteen tullut enää mitään isompaa teemaa. Oikeinkirjoitus oli lähes virheetöntä - viimeisessä kappaleessa vuorosanat olisi pitänyt vielä aloittaa uudelta riviltä. Mahtava eka tarina, en malta odottaa, miten Sebastian sopeutuu Tylypahkaan!

Saat 8 kaljuunaa ja 15 tuparia.
Aurelia » 13.8

Nimi: Lucy Drafoy

09.08.2016 21:47
Oli ilta ja makasin sängyssäni. Odotin huomista enemmän kuin koskaan. Yksi asia kuitenkin painoi Lucyn mieltä. Macus ei enää tulisi hänen kanssaan Tylypahkaan. Mutta siellä on Audrey ja Sacris. Lucy yritti lohduttaa itseään. Huoneen ovi aukeni ja Marcus tuli sisään. Macus huomasi Lucyn ja kysyi: Onko jokin vinossa tai painaako jokin mieltäsi?
Muetin hetken että kertoisinko Marcukselle murheeni ja tulin tulokseen että kerron koska Marcus on hyvä kuuntelenaan, ymmärtää, lohduttaa, ja suhtautuu Lucyn murheisiin ymmärtäväisesti.
-No, kun sitä et enää tule kannsani Tylypahkaan, ja joo tiedän että siellä on Ada ja Saki mutta ne ei ole sama asia, ne eivät ole perhettä. Marcus katsoi Lucya hetken ja sanoi sitten: En tainnut vielä mainita edellisessä keskustelussamme että hain töihin Tylypahkaan Pimeydenvoimiltasuojautumisen opettajaksi. Sanoin kyllä kun viimeksi keskustelimme että pitää alkaa etsiä niitä mutta tulin tässä tilanteessa toiseen päätökseen
Toivonkipinä syttyi Lucyn rinnassa.
-Tuletko sinä töihin Tylypahkaan?!
Lucy minä sanoin että minä 'hain' töihin Tylypahkaan.
Ei ole vielä varmaa että minä pääsen mutta todennäköisesti pääsen.
Lucyn mieliala nousi kun kuuli että hänen veljensä voisi olla aina hänen kanssaan.
-Mutta pistä nyt nukkumaan tai et jaksa herätä huomenna kouluun. Marcus otti sängyltään yöpukunsa ja puki sen päälleen, kävi makulleen ja sanoi Lucylle: Kun sanoit ettei Audrey ja Sacrid ole perhettä, niin onko äiti sinun mielestä parempi?, tai onhan minullakin ikävä isää mutta äitiä ei niinkään. Entä sinulla?
Lucylla oli vastaus valmiina.
-Minulle on ihansama mitä äidille tapahtuu kunhan isälle ei vain tapahdu mitään pahempaa.
-Arvelinkin että sanoisit jotain tuollaista. Marcus sanoi.
-Olet niin isäsi näköinen. Rakastat häntä syvimmästä sydämestäsi.
- Niin rakastan sinuakin. Lucy sanoi.
-Minäkin sinua Lucy. Marcus sanoi.
-Moni on sanonut että näytän paljon äidiltämme, onko se totta?
-Ulkonäöltäsi kyllä aika paljon mutta sisimmässä olet äidin täysi vastakohta.
-Hän halveksii minua, Baley ei välittänyt ollenkaan minusta antoi minun nähdä nälkää ja olisin kuollut jo pienenä ilman sinua, sinä ruokit minua, hoidit, huolehdit ja uhrasit sen kerran henkesi minun vuokseni kun äiti uhkasi tappaa minut jos en suostu nukkumaan pihalla.

Vaikka ei hän se niin paha uhkaus ollutkaan mutta minulle se oli kuitenki uhraus.
-Sinä tulit nukkumaan kanssani pihalle ja rakesit meille kotoisan majan lähelle merta.
-Sinä pelastit monen monituista kertaa henkeni ja koska äiti ei tahtonut tappaa sinua hän ei saanut tapettua minua.
-Ja onneksi sinä olet vielä elossa Lucy!
-Sinun pitäisi kiittää itseäsi että ole noin rohkea ja hyväsydäminen ja ystävällinen ja kaikkea! Lucy sanoi.

Sitten tuli pitkä tauko jonka katkaisi Marcus sanomalla: kello on yksitoista, voisit panna nukkumaan että jaksat huomenna herätä ajoissa.
-Joo, hyvää yötä Marcus.
-Hyvää yötä Lucy.

Vastaus:

Ihana tarina, meinasi lähes tulla tippa linssiin, kun Lucy ja Marcus puhuivat niin syvällisesti perheensä tilanteesta ja rakkaudesta toisiinsa. He ovat selvästi kokeneet kovia yhessä ja onneksi heillä on ollut toisensa. Tilanne on selvästi hyvin monimutkainen, odotan kiivaasti, että saan tietää lisää siitä miksi sisarusten äiti on Azkabanissa ja isä Pyhässä Mungossa. Kaiken tämän takia aloin heti pitää kovasti hahmoistasi. Tässäkin tarinassa oli myös toimiva rakenne: ensin orastava huoli ikävästä, sitten toivo yhdessäpysymisestä, sen jälkeen raskaat muistot perheestä ja heidän menneisyydestään - ja lopuksi vielä turvallinen nukkumaanmeno, kun lukija on jäänyt miettimään edellisiä asioita. Hyvin toimiva versio draaman kaaresta. Olit hyvin parantanut rivinvaihtoja, mutta petrattavaa löytyy vielä. Jos kirjoitat johtolauseen (eli vaikka "Lucy sanoi") ennen vuorosanaa, tulee silti rivinvaihto ja vuorosanaviiva eteen. Näin:
Marcus huomasi Lucyn ja kysyi:
- Onko jokin vinossa tai painaako jokin mieltäsi?

Saat 4 kaljuunaa ja 9 tuparia, sekä "liikutuksen liikauttaja"-merkin.
Aurelia » 13.8

Nimi: Lucy Drafoy

09.08.2016 11:50
Oli aamu. Heräsin hyvin nukkuneena mutta nälkäisenä kuten melkein aina. Veljeni oli taas herännyt aikaisemmin ja lähtenyt varmaan hakemaan vettä, sillä meillä ei ole vesihanaa, vaan haemme vetemme läheltä yhdestä lähteestä. Minulla ei ole omaa huonetta vaan minä ja Marcus mukumme samassa. Huoneessamme on kaksi sänkyä yksi pieni työpöytä, ja vaatelipasto. Pukeuduin, ja lähdin syömään. Otin kaapista leivän ja juustoa. Kun olin syönyt jäin odottelemaan Marcusta jonka pitäisi kohta tulla. Kului viisi minuuttia, sitten kymmenenen viisitoista kaksikymmentä ja lopulta oli kulunut tunti. Missä ihmeessä Marcus oli? Ja mitä hän teki? Oliko hän kenties jäänyt ihailemaan rantaa tai eksynyt? Ei, eksynyt hän ei voinut olla. Olihan hän kulkenut saman tien varmaan satoja kertoja. Sitten Lucyn päähän pälkähti tajuton vaihtoehto. Oliko...oliko.. Ei, Marcus ei voinut olla..olla... ja sitten ovi aukeni ja sisään astui: Marcus, missä ihmeessä sinä olet ollut?! Ehdin jo luulla että sinulle olisi käynyt jotain! Älä huuda, älä huuda Lucy! No kerro sitten missä oikein olet ollut? Lucy tiuskaisi. No, muistatko mikä päivä huomenna on? Marcus oli komea yhtä tummasilmäinen kuin Lucykin, pitkä lihaksikas, hänen hiuksensa olivat tummanruskeat niinkuin äidillä, joka oli Marcuksen vastakohta, mutta silti, silti Marcus oli tuolla tavalla ärsyttävä. Hän arvuutteli ja kyseli kaikenlaista tuollaista eikä ikinä, ei ikinä, voi sanoa suoraan että mikä päivä silloin on, tai että mitä silloin tapahtuu. No mikä, mikä päivä huomenna on? Yritä muistaa! Ääh, kerro! Ei, vaan arvaa! No syyskuun ensimmäinen! Lucy vastasi, ja silloin hänelle valkeni. Sinä olet ollut ostamassa kirjojani neljännelle luokalle! Kyllä, hyvin arvattu! Marcus nauroi. Ja kaikki, kaavut ja sulkakynät ja kaiken! Itse kun en enää tarvitse mitään. Silloin Lucy muisti että marcushan oli käynyt koulun. Mutta mihin sinä menet töihin? Lucy kysyi. No, pitää alkaa etsiä niitä. Marcus vastasi. Huomenna koulu alkaisi taas ja Lucy näkisi paraita ystäviään Audreyta ja sacrista.

Vastaus:

Mahtava eka tarina! Tykkäsin, miten esittelit Lucyn kotia ja veljen, mutta samaan aikaan sait tarinaan jännittävän rakenteen Marcuksen katoamisella. Marcuksen hahmoon tuli myös kivaa luonnetta, kun hän ärsytti hiukan Lucya ja pisti tämän arvuuttelemaan. Saa nähdä, löytääkö Marcus töitä - onneksi Lucy sentään lähtee pian Tylypahkaan, niin ei tarvitse huolehtia raha-asioista. Voisit seuraavaan tarinaan laittaa kappalejaot, niin tarinaa olisi vielä helpompi lukea. Esimerkiksi eri ihmisten vuorosanat aloitetaan uudelta riviltä. Näin:
- Ääh, kerro!
- Ei, vaan arvaa!
- No syyskuun ensimmäinen! Lucy vastasi. Myös kerronnassa käytetään rivinvaihtoa, kun siirrytään asiasta toiseen. Esimerkiksi: kun kerroit Marcuksen ja Lucyn huoneesta, ennen "Pukeuduin"-sanaa voisi sopia rivinvaihto. Hyvä tarina joka tapauksessa! :)

Saat 3 kaljuunaa sekä 8 tuparia.
Aurelia » 9.8

Nimi: Nova Houston

08.08.2016 12:21
•Toinen luku•
kirjeestä selkoa ja piilotettuja, unohdettuja muistoja


Kirkkaat auringon säteet paistavat sillan alle, vaikka yleensä kivinen rakennelma ei päästä mitään valoa mihinkään koloon, varsinkaan sinne, missä minä vietän yöni.
Nyrpistän hieman nenääni, mutta avaan silti silmäni, joutuen kuitenkin sulkemaan ne melkein samantien takaisin kiinni sokaisevien valojuovien takia. Nostan toisen käteni silmieni eteen suojaksi kirkkaalta valolta, kun taas toisella, vapaalla kädelläni tunnustelen housujeni taskuja, joissa onneksi kuuluukin olla pieniä reikiä.
Tunnen hennon paperin vasemmassa taskussani. Hypistelen sitä hetken aikaa taskun pohjalla ennen kuin nostan sen silmieni korkeudelle.
Kuvittelen hetken aikaa paikkaa, missä veljeni on juuri tällä hetkellä, ja mihin minäkin olen pian lähtemässä.
Hetken kuluttua hengitän syvään ja repäisen punaisen sinetin auki. Pidättelen hengitystäni, kun vedän hitaasti mutta varmasti hieman kulahtaneen värisen paperin esille. Huomaan, että kirjekuoressa on myös muitakin papereita, mutta ensitöikseni aloitan ensimmäisestä kirjeestä minkä saan käteeni.
Tarkastelen sen molemmat puolet, varmistaakseni vain, ettei mikään jää minulta huomaamatta.
Paperissa lukee mitä kaikkea minun pitäisi hankkia. “Mutta millä rahalla?” mielessäni pyörii muutkin kysymykset, mutta tiedän ettei niille ole juuri nyt tarpeeksi aikaa uhrattavissa.
Voisin toki käyttää Willin lähettämiä rahoja...mutta ei siinä ole kuuna päivänä tarpeeksi rahaa, ei edes tärkeimpiin hankittaviin asioihin, eikä minulla ole aikaa odottaa seuraavaa kirjettä. Eikä toista tilaisuutta varmasti tule enää toista kertaa.
Hengitän uudelleen hartaasti aamun viileää ilmaa rauhoittuakseni.
Olen iloinen, että Will pyysi minua mukaansa kyseiselle Viistokujalle, koska muuten en osaisi sinne, harhailisin vain kaikkialla, enkä osaisi kuvitellakaan tiiliseinästä joka avautuu, ja jonka takaa paljastuu taianomaisesti noitien sekä velhojen kauppakuja. Muistelen kuinka Will osti pöllön Viistokujalta yhdestä kaupasta, ja jonka hän sitten nimesi Rustyksi. Haluaisin itsekin lemmikin, mieluummin kissan kuin pöllön. Nimeäisin sen Hazeliksi.
Junan lähtöasemakin on onneksi tuttu paikka...ainakin jotenkuten, tiedän loppupelissä miten sinne pääsee. Se on toivottavasti hyvä alku, tai no se on toden totta hyvä alku, koska keneltä nyt voisin kysyä mitään asiasta.
“Hei! Sinä juuri, tiedätkö missä Viistokuja tai yhdeksän ja kolme neljännestä laituri mahtaapi sijaita?” päähäni ponnahtaa repliikki.
Naurahdan hieman itsekseni, vaikka en oikein edes tiedä miksi. Ehkä tämä jännitys saa minut vain liian positiiviseksi. Onneksi en sentään huutanut sitä vielä ääneen, se olisi vasta ollutkin jotain.
“Rauhoitu! Sinulla on vielä paljon tekemistä, etkä voi käyttää sitä surkeiden vitsien kerrontaan!” tuhahdan tällä kertaa ajatukseni ääneen, sulkien sen jälkeen silmäni.
Avaan ne vasta hetken kuluttua, kun olen varma siitä, että en alkaisi kiljumaan kuin palosireeni.
En vieläkään ymmärrä miksi en pysty pitämään itseäni kurissa. Ehkä en ole koskaan pystynytkään, mutta en ole koskaan ollut tällainen. Vai olenko?
Tietenkinhän se on katsojan silmissä, mutta silti.
“Olen näköjään todellakin hermostunut, kun en pysty enää keskittymään edes elämäni mullistavaan kirjeeseen ilman että harhailen asiasta toiseen.”
Ennen kuin ehdin tarkastelemaan toista paperia, varjo laskeutuu ylleni. Käännän katseeni valppaana ympärilleni ja huomaan myrskypilvien peittävän auringon.
Tänään mitkään kojutkaan eivät siis olisi auki, joten ruokaa olisi tiedossa varmaan vasta parhaimmassa tapauksessa huomenna.
Taittelen toisen lappusen auki ja luen tekstin tällä kertaa melko nopeasti. Tekstiin oli listattu kaikki oppikirjat mitkä tarvitsisin Viistokujalta. Käyn sen vain nopeasti läpi, koska voisin kyllä silmäillä sen uudelleen sitten kun olisi sen aika.
Mietin mitä viimeisessä kirjeessä olisi, joten taittelin senkin auki ja luin ääneen: “Täten ilmoitan, että sinulle, Nova Houston, on varattu paikka Tylypahkasta, noitien sekä velhojen koulusta.” Jopa ensimmäiset sanat maistuvat suussani kuivilta ja minulle liian virallisilta, joten en jaksa lukea tekstiä niin tarkasti, luen sen vain läpi nopeasti. Oletan, että kaikki tärkein luki kahdessa muussa kirjeessä.
Tummalta taivaalta alkaa hiljattain tippua isoja vesipisaroita. Yllättävän sään muutoksen takia en todellakaan ajatellut lähteä heti Viistokujalle. Olisi hyvä ensiksi muistella tarkemmin veljeni tekemisiä neljä vuotta sitten, jotta osaisin itsekin toimia kyseisellä noitien ja velhojen kauppakadulla.
Suljen silmäni ja annan muistojen, jotka muistuvat mieleeni kuin eilinen, virrata lävitseni kaikkine tunteineen.

“Tästä se alkaa”, Will naurahti ja kopautti punaisia tiilejä tietyssä järjestyksessä. Katsoin tiilejä, jotka avautuivat ja järjestäytyivät kuin taikaiskusta uuteen järjestykseen, henkeä haukkoen.
Huomasin kuitenkin Willin naurahduksessa pientä kireyttä, joka varmaan johtui jännityksestä.
Nyökkäsin pojalle ja tartuin tuota tiukasti kädestä kiinni, ennen kuin astuimme eteenpäin.

“Katsos sauva valitsee omistajansa”, Will selitti ja kokeili toista sauvaa sitä heilauttamalla.
“Ei ihan”, myyjä mutisi ja toi kolmannen sauvan kokeiltavaksi. Nyökkäsin ymmärtämisen merkiksi ja katsoin lumoutuneena, kun kolmannen sauvan päästä lähti tyytyväisenä kipinöitä.
“Sauva valitsee omistajansa”. mielessäni kaikui.

“Nova, tässä on Rusty, tunturipöllöni”, veljeni esitteli ja antoi minun pidellä sitä hetken aikaa, ennen kuin laittoi sen takaisin häkkiin.
“Se on kaunis”, henkäisin ja hymyilin, tarttuen yhä tiukemmin Willin kädestä. Tuo hymyili kun lähdimme etsimään hänelle oppikirjoja ja kaapua.
Olin onnellinen, sain olla Willin kanssa ja sain kokea hänen kanssaan ihmeellisyyksiä, mahdottomuuksia, mutta myös pelkoa ja synkkyyttä.

Mieleeni muistuu varjot, jotka lentelivät yllämme ja sai kaikki muutkin ympärillämme hiljaisiksi, mutta pelokkaiksi. Veljeni tiukensi otettaan minusta, kuin tietäisi, että kohta eroaisimme lopullisesti.
Will lähti juoksemaan johonkin minulle tuntemattomaan suuntaan. Seurasin vain häntä sinne, minne menimmekin, koska en tiennyt muutakaan vaihtoehtoa, hän oli ainoa, jonka tunsin, johon pystyin luottamaan.
“Mitä tapahtuu?” kysyin, mutta en saanut vastausta. Ehkä se olikin hyvä.
Muistan, että Will ei saanut ostettua sillä kerralla kaikkia tarvitsemiaan tavaroita, mutta muistan myös sen, että pelastuimme joltakin, joltakin suurelta ja pelottavalta.

Kylmä tuuli paiskautuu kasvojani vasten ja avaan jälleen silmäni. Hengitykseni on kiihtynyt, joten se vie oman aikansa tasaantuakseen. Rauhoitan nopeasti itseni ja mieleni. En muistanut ennen tätä mitä siellä tapahtui, enkä olisi halunnut muistaakaan. Yritän parhaani mukaan kerätä rohkeutta, jotta uskaltaisin mennä sinne ilman Williä. Hänkin lähti sinne hieman myöhemmin uudelleen, ilman minua kylläkin, joten eiköhän se onnistu, en ole enää avuton. Eikä silloin kuulemma tapahtunut mitään. Mitään.
Painan pääni käsiini ja yritän yhä tasata tunteitani, pääosin yritän pitää ne kurissa. En ymmärrä yhtään mitään tästä maailmasta, saati sitten siitä maailmasta, minne olen lähdössä.
Toivon vain, että en tule hulluksi ja etten tuota Willille pettymystä.
Istuudun rikkinäiselle sohvalle ja alan lukemaan veljeni kirjeitä, jotka hän lähetti aina silloin, kun vain pystyi. Se rauhoittaa kummasti mieltäni, mutta ei tarpeeksi, että haluaisin lähteä Viistokujalle vielä.
“Anna aikaa. Rauhoitu. Kerää rohkeutta”, ajattelen ja syvennyn Willin sanoihin.

//Lyhkäisempi ja hutaistumpi (siitä pahoittelut) tarina.

Vastaus:

Voi että, minusta tämä tuntui vielä paremmalta kuin edellinen! Oli ihan mukavaa, ettet edennyt tässä tarinassa suoraan Viistokujalle, vaan jatkoit vielä aikailusta kirjeen kanssa. Tarinaan tuli hyvin rauhallinen ja syvällinen tahti. Sen sijaan Viistokujan muistoissa edettiin hiukan hypähdellen, mikä sopi takaumiin erinomaisesti ja toi lukijalle mieleen vaikkapa ajatuseulassa vaihtuvat yksittäiset muistikuvat tapahtumista - juuri kuten ihmisille luonnollisesti jääkin. Muistelot loivat myös orastavan alun tulevalle juonelle uhkaavilla tummilla varjoilla. Odotan innolla, kun mysteeri myöhemmin aukeaa. Toivottavasti Nova selviää yksin Viistokujalle ja saa käsiinsä Tylypahkan antamat varat koulutarvikkeisiin. Oikeinkirjoitus oli hyvää ja kirjoitustyylisi jatkoi syvän mietteliästä teemaa. Erityisesti keskivaiheilla kerronta hiukan rönsyili, eli sisälsi vähän liikaa toisiinsa liittymättömiä pointteja. Taisit itsekin huomata sen, kun Nova huomauttaakin itselleen keskittymisestä. Ei se paljoa haitannut, mutta lukijalle ylimääräisten ajatusharhailujen poisjättäminen on helpompaa lukea. Erittäin hyvä tarina!

Saat 7 kaljuunaa, 15 tuparia sekä "Menneisyyden muistelija"-merkin takaumista.
Aurelia » 8.8

Nimi: Axel Grimes

07.08.2016 01:00
//Pahoittelen noita etenkin viimeisen kappaleen näppäilyvirheitä, huomasin ne vasta nyt :> Varsinkin ä-kirjaimia näyttää puuttuvan, sillä näppäimessä on jotain häikkää. Yritän jatkossa oikolukea hiukan tarkemmin :'D ja selvittää tuon ä-näppäimen kohtalon

Vastaus:

Eipä mitään, tuskin edes huomasin :') Yksittäiset kirjoitusvirheet ovat ihan ymmärrettäviä.

Aurelia » 8.8

Nimi: Axel Grimes

06.08.2016 22:17
LUKU I – Kolme aurinkoa, sarjakuvalehti ja pöllö

Juoksen rantaa pitkin kohti merta. Vaikka haluaisin, jalkani eivät pysähdy. Pian kenkäni kohtaisivat veden, ja minä uppoaisin. Mutta jostain kumman syystä niin ei käy. Jatkan juoksua veden päällä. Eihän sen pitäisi olla mahdollista! Juoksen, ja pian alan nauttia vauhdista. Juoksen lujaa, kovempaa kuin koskaan. Tuuli puhaltaa kasvojani vasten, ja näen horisontissa kolme laskevaa aurinkoa. Tiedän, että niiden laskettua aikani loppuu. Juoksen, jos mahdollista, entistä lujempaa, ja yritän ehtiä ajoissa. Auringot laskevat tismalleen samaa tahtia, ja ne uppoavat horisonttiin yhtä aikaa. Minä en ehtinyt. Valo katoaa kokonaan, Vesi katoaa jalkojeni alta, ja putoan. Haluan huutaa, mutta ääntä ei lähde. En näe alas, mutta tiedän, ettei pudotus lopu koskaan. Putoan ikuisesti.

Säpsähdän hereille, ja hengitän muutaman kerran nopeasti. Tunnen pulssini nopeana, kuin sydämeni juoksisi maratonia ja hyppisi hyppynarua yhtä aikaa. Rauhoitu, Axel. Hengitä. Tottelen omia käskyjäni, ja pian kaikki on taas tavallisenharmaata arkea. Venyttelen, ja nousen ylös. Huoneeni on pieni, ja siellä on sänky, ahdas työpöytä ja lipasto. En minä kyllä väitä, etteikö se riittäisi minulle. Voisi olla huonomminkin. Astelen lipastolle, ja vaihdan vaalean yöpaitani harmaaseen ruutuflanelliin ja mustiin farkkuihin. Pyyhkäisen hiukset puolihuolimattomasti ylös, ja avaan huoneeni oven. Kuulen jo ääniä alakerrasta, ja tiedän kokemuksesta niiden olevan aamiaisen ääniä. Astelen kapeat portaat alas, ja käännyn käytävälle. Äänet voimistuvat, ja pysähdyn hetkeksi seisomaan oven toiselle puolen. Vedän syvään henkeä, ja työnnän puuoven auki.

Ruokasalissa on tornado käynnissä – tai ainakin jokin vastaava ilmiö. Toistakymmentä ipanaa huutaa, kilistelee astioita ja kaataa maitoa pöydälle. Minuun ei kiinnitetä huomiota, sillä olen yleensä aina viimeinen ylhäällä. Mutta onko se nyt minun syyni, jos rakastan valvoa öisin ja katsella taivasta? Kävelen nopein askelin huoneen toiselle puolen, missä ruoanjakopiste sijaitsee. Pullea keittiön täti hymyilee lämpimästi ja ojentaa minulle täyden lautasen harmaata moskaa, jonka pitäisi olla kaurapuuroa. Nyrpistän nenääni aavistuksen verran, ja täti katsoo minua myötätuntoisesti.
”Olen pahoillani Axel, mutta tämä on tänään ainoa mitä on tarjolla. Tiedäthän sinä miksi...”, hän sanoo, ja jos en aivan väärin kuullut, hänen äänessään oli hiukan haikeutta. Ja kyllähän minä tiedän, olenhan ollut kaikista orpokodin lapsista kauiten täällä. Rahaa ei ole paljon, sillä kaupungin ihmiset haluavat käyttää ylimääräiset varansa turhaan roskaan. Nyökkään, ja otan lautasen sen enempää mukisematta käsiini. Löydän itselleni paikan pitkän pöydän päädystä, jossa ei istu ketään. Vilkaisen niinkutsuttua ruokaa kuvotuksen vallassa, ja pakotan itseni nielemään ensimmäisen lusikallisen. Ja meinaan yökätä heti kättelyssä. Puuro on koostumukseltaan kuin liisteriä, ja se tarttuu kieleen ja kitalakeen. Maku taas on jotain niin kamalaa, ettei sitä voi edes kuvailla. Pudotan lusikan lautaselle, ja työnnän sen kauemmaksi itsestäni. Tätä ei todellakaan voi syödä. Nousen penkistä ylös ja vien miltei koskemattoman annoksen tiskipöydälle muiden melkein samanlaisten joukkoon. Ilmeisesti en ole ainoa, jota puistatti ajatuskin tämän päivän aamiaisesta.

Myöhemmin samana päivänä istun orpokodin pihakeinussa lukemassa sarjakuvaa. Sää on lämmin, ja satunnaiset auringonsäteet pihakoivun lomasta tanssivat lehteni päällä. Linnut laulavat puiden oksilla ja jossain kaukana haukkuu koira. Puukeinu narisee hiljaa sen keinuessa varovasti eteen ja taakse. Silloin tällöin aidan takaa kuuluu pyörän tai auton ääni. Kello oli noin viisi iltapäivällä, ja ihmiset alkavat vähitellen suunnata työpaikalta kotiin perheidensä pariin. Ilmassa tuoksuu syksy. Nojaan taaksepäin sulkien silmäni, ja jätän lehden avoimena syliini. Vajoan ajatuksiini, ja hetken jälkeen olen seikkailulla mielikuvitukseni syövereissä. Tähänhän voisi vaikka nukahtaa.

Rauhallista hetkeäni kestää tosin vain hetki, sillä räväytän silmäni auki kuulessani ääntä aivan liian läheltä.
”Herätys, unikeko! Pian on iltapalan aika”, kirkas ja pehmeä ääni sanoo edestäni. Tuijotan tulijaa säikhtäneenä, ja näen vaaleaihoisen tytön, jolla on tulipunaiset, sinne tänne sojottavat kiharat hiukset, smaragdinvihreät silmät ja kasvot täynnä pisamia. Tytöllä on yllään musta hame ja vaalea paita. Tunnistan hänet heti, sillä tuosta itsevarmasta olemuksesta ei voi erehtyä. Tulija on Lydia Kelly – tyttö, joka nauraa koko ajan ja on nokkela sanoissaan. Hän sattuu olemaan myös toinen paras ystäväni.
”Hitto Lydia, sain melkein sydänkohtauksen!” sanon närkästyneenä, mutta hän vain nauraa.
”Ihan oikein sulle, lukutoukka. Mikä tämä on?” hän kysyy ja tekee pienen pyörähdyksen istuessaan viereeni keinuun. Hän suuntaa katseensa kiinnostuneena lehteä kohti, ja nappaa sen käsiinsä.
”Varo, ettei se sekoitu! Ja se on vaan jokin vanha supersankarisarjakuva”, vastaan mutisten.
”Höh, onpa tylsää. Mikset sä vaikka mielummin pelaa jalkapalloa meidän kanssa?” hän ehdottaa toiveikkaasti. Katson tyttöä kulmat koholla, kasvoillani epöuskoinen ilme.
”Ei käy. Sä tiedät, että mä vihaan jalkapalloa. Joten, ei kiitos. Ja etkö sä sanonut, että iltapala on kohta?”, vastaan, ja Lydian kasvoille leviää sama ilme kuin pikkulapselle, joka ei saa haluamaansa.
”Älä viitsi, Axellllllll”, hän nurisee venyttäen nimeäni niin kuin aina silloin, kun kieltäydyin hänen sekopäisistä päähänpistoistaan. ”Ja kyllä sanoin. Älä nukahda siihen”, Lydia sanoo ja pyrähtää pois luotani. Katson hänen peräänsä, kun hän juoksee kohti pihan toisella laidalla olevaa sorakenttää. Tuhahdan huvittuneena. Hän sitten jaksaa aina yrittää, vaikka tietäisi, että minä sanon ei.

Iltapalan ja hampaidenpesun jälkeen istun huoneessani, ja luen samaa lehteä kuin aiemmin – se osoittautuikin oikeastaan aika mielenkiintoiseksi. Olen uppoutunut toimintakohtausten räjähteiden äänitehosteisiin ja supersankarin tehtävän käännekohtiin niin, etten huomaa jonkun tulevan huoneeseen.
”Axel?” tulija kysyy, ja kohotan katseeni hämilläni lehdestä. Tulija on tummaihoinen, lyhyt poika, jolla on kulmikkaat silmälasit nenällään. Hänen nimensä on Benjamin Pearson, toisin sanoen toinen parhaista ystävistäni. Hän on ollut orpokodissa melkein yhtä kauan kuin minä. Benjamin on hauska tyyppi, ja hän puolustaa aina heikompiaan.
”Benjamin? Eikös nyt ole jo...” ehdin kysyä, mutta minut keskeytetään.
”Shhh! Tiedän, että nukkumaanmenoaika on mennyt mutta tämä on tärkeää”, hän sanoo ja istuu tuolille sänkyni viereen.
”Okei, kerro”, sanon ja lasken lehden alas.
”Minä… Sain perheen”, hän sanoo. Hänen kasvoillaan on ristiriitainen ilme. Hän näyttää olevan hiukan pahoillaan, mutta näen hänen silmissään kiiltävän toiveikkuuden. Minä en tiedä miten reagoida.
”Sehän on… Hienoa”, saan sanotuksi. Oikeasti olin vähän surullinen. Tiesin, että jos joku tästä koko huushollista saa uuden kodin, se on Benjamin. Hän on juuri niin mukava ja täydellinen lapsi kuin olla ja voi. Minä sen sijaan… Noh, en ole niin ihmisläheinen.
”Se on siis okei?” hän kysyy ja katsoo minua alta kulmain.
”Totta kai! Eihän se ole edes minun päätettävissäni”, sanon hiljaa, ja käännän katseeni lattiaan. ”Mä olen iloinen sun puolesta”, jatkan, ja ainakin yritän vakuuttaa itselleni, että olen.
”Niin, no hyvä. Tuntuu oudolta jättää tämä paikka ja-” hän aloittaa mutta kääntää katseensa salamannopeasti ikkunaan. ”Mikä se oli?”
”Ei… Mikään? Mikä siellä nyt muka olisi, me ollaan toisessa kerroksessa hei”, sanon epäilevästi, mutta katson silti ikkunaa. Ja sillä sekunnilla olan melkein huutaa. Ikkunassa on musta, pyörehkö hahmo. Katson otusta silmät lautasen kokoisina, kunnes se alkaa nakuttaa ikkunaruutua. Ja tajuan mitä juuri säikähdin.
”Sehän on pöllö!” henkäisen, ja katson ikkunaa hmilläni.
”Mutta ei tällä seudulla ole pöllöjä”, Benjamin sanoo ääni hiukan vapisten. Lintu alkaa nakuttaa ikkunaa kiivaammin, määrätietoisemmin. Se räpistelee pontevasti ruudun takana, kuin se haluaisi sisään. Ja jostain syystä tiedän, että minun on päästettävä se huoneeseen. Niinpä astun ikkunalle, ja toteutan pähkähullun ideani. Benjamin vaatii minua lopettamaan, mutta siitä huolimatta kiskaisen ikkunan ylöspäin. Pöllö hypähtää siipiään kahisuttaen pöydälleni, ja pudottaa nokastaan kirjeen siihen paikkaan. Sitten se lennhtää takaisin pimeään yöhön, jättäen jälkeensä vain kaksi ruskeaa linnunsulkaa. Otan kirjeen käsiini. Se on vanhaa paperia ja jotenkin erilaista kuin tavallinen piirustuspaperi. Etupuolella on jonkinlainen neliosainen vaakuna, jossa on kuvattuna leijona, käärme, jokin iso lintu ja mäyrä. Yläpuolella lukee ”Tylypahka”. Minulla on hataria muistoja tästä nimestä, mutta niihin ei ole luottamista. Vaakunan alla on vahasinetti, johon on painettu sama kuvio. Taustapuoli järkyttää minua kaikkein eniten. Siinä on kerrottu nimeni tarkka sijaintini ja osoitteeni. Kuka ihme muka tällaista lähettää? En minä saa koskaan postia.
”Avaa se!”, Benjamin kannustaa innoissaan, ja olenhan minäkin kiinnostunut tietämään kirjeen sisällön. Avaan sinetin varovasti, repimättä kirjettä, ja vedän kaksi lappusta ulos. Luen ne molemmat nopeasti läpi, ja kohotan katseeni Benjaminiin.
”No, mitä siinä lukee? Kerro jo!” hän hoputtaa.
Nielaisen, ja luen tekstin aavistuksen värisevällä äänellä:
”Hyvä herra Grimes. Täten ilmoitamme, että Sinulle on varattu paikka Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa”

//selvennän siis vähän, eli Axelille on kerrottu pienenä Tylypahkasta ja taikamaailmasta jne, mutta sitten kun perheellä meni huonosti, Axelin äiti päätti että on helpompi sulkea poika taikamaailmasta c:

Vastaus:

Tekisi melkein mieleni läntätä heti perään Kuvailukunkun merkki, mutta taidan kuitenkin pihdata sitä vielä - oletan, että parempaakin on vielä tulossa. ;) Todella hyvä tarina siis, pidin kovasti tavastasi kirjoittaa ja kuvata. Ruokasalitilanteen kuvaaminen tornadoksi sai minut heti puolelleen. Orpokoti on taustana hyvin kulutettu valinta, mutta onnistuit kirjoittamaan siitä kiinnostavasti. Henkilöhahmotkin olivat hyvin kirjoitettuja, pidin erityisesti Benjaminista. Keskustelu Benjaminin lähdöstä oli hiukan ennalta-arvattava, mutta toimi hyvänä alustuksena seuraaville tapahtumille. Pöllön saapuminen kesken poikien keskustelun oli hienosti tarinaa elävöittävä yllätysmomentti. Mitähän siitä seuraa, jos Benjamin jästinä saakin siinä sivussa tietää Tylypahkasta? Erityisesti painajainen alussa teki tarinasta hyvin mielenkiintoisen: luonnollisesti Axelilla on traumoja aikaisemmin tapahtuneesta. Oikeinkirjoitus oli lähes virheetöntä, siitä plussaa. Eipä kai minulla tässä vaiheessa sen enempää kritiikkiä :)

Saat 9 kaljuunaa sekä 17 tupapistettä.
Aurelia » 8.8

Nimi: Elowyn Eden

05.08.2016 20:29
Toinen luku: Axel Grimes

Oli vasta ensimmäinen päivä, mutta minä nappasin yöpöydältäni eilen illalla kirjoittamani kirjeen Adamille, Evelynille ja muille perheenjäsenille. Siinä oli oma kirje jopa äidille, joka oli enne lähtöäni toivottanut onnea ja käski olla varovainen. Tietenkin olisin, jollei tänne sitten hyökkäisi ankeuttajia, jotka imisivät sieluni irti.
Vaihdoin kaavun päälleni ja sidoin kaulahuivin kaulaan. Julia kuorsasi sängyllä pää retkottaen sängynreunalla. Minun sänkyni viereisellä sängyllä tuhisi hiljaa tummaihoinen tyttö, jonka hiukan kiharat musta hiukset oli letitetty.
Me kolme olimme ensimmäisen luokan ainoat tytöt Puuskupuhista tänä vuonna.
Keskeytin ajatukseni ja aukaisin maanalaiseen käytävään johtavan pyöreän, mustaksi maalatun oven ja pujahdin käytävään. Suljin oven perässäni. Työnsin paksun kirjeen kaapuni taskuun ja lähdin kulkemaan himmeää, soihduilla valaistua käytävää pitkin kohti oleskeluhuoneeseen johtavaa ovea.
Pian olikin perillä. Aukaisin oven ja astuin hämärään, avaraan huoneeseen, joka oli varustettu isoilla nojatuoleilla. Kaikkien ikkunoiden eteen oli vedetty mustat tai sitruunankeltaiset silkkiverhot. Kävelin muotokuva-aukolle, joka aukesi kun kopautin sitä.
”Hyvää matkaa, minne ikinä menetkin!” ystävällinen leidi muotokuvassa toivotti kun lähdin juoksemaan käytävää pitkin.
Kun astuin ulos pihamaalle, kylmä syystuuli jähmetti hiukan sormiani. Olisi pitänyt ottaa ne sormikkaat mukaan. Jatkoin nopeasti matkaani kohti katettua siltaa.
Kävelin sillan toiselle puolelle. Aloin juoksemaan, kunnes törmäsin johonkin. Kaaduin ja vasen käteni vääntyi.
Nostin katseeni. Sitten näin hänet. Axel Grimesin, luihuisesta. Hän vetäytyi usein erilleen muista, eikä puuttunut toisten asioihin. Hän tuijotti minua hiukan ärtyneenä ja närkästyneenä, kunnes aukaisi suunsa.
”A-anteeksi”, hän sopersi. Sen jälkeen hän lähti tiehensä. Katsoin pojan perään hämmentyneenä, jonka jälkeen nousin ylös oikean käteni avulla. Vasen käteni oli turtana kivusta. Olisi parasta mennä sairaalasiipeen.

***

”Joudut ikävä kyllä olemaan täällä tämän päivän ja yön yli tarkkailussa”, matami Pomfrey kertoi ja antoi minulle lasillisen kurpitsamehua. Nyökkäsin ja join kulauksen mehusta. Sen jälkeen laskin sen pöydälle. Kipsissä oleva käsi oli kantositeessä. Mahtavaa. Se siitä varovaisuudesta.
Olin vihainen Axel Grimesille. Nyt se ainakin tuli selväksi, että kaikilla Luihuisilla oli kylmä ja musta sydän.
Ajatukseni keskeytyivät, sillä ovet aukaistiin ja Julia pelmahti sisään se mustahiuksinen tyttö kannoillaan.
”Elowyn!” Julia huudahti iloisena ja ryntäsi luokseni, halaten minua sievästi.
”Miksi hän on mukana?” kysyin.
”Voi, minä pakotin Abbeyn mukaan”, Julia kuiskasi. Mustahiuksinen tyttö hymyili.
”Hei. Löysin tämän makuusaliimme johtavasta tunnelista”, Abbey sanoi intialaisella aksentilla ja kaiveli hiukan taskujaan. Hän ojensi minulle kirjeen, jonka tunnistin omakseni. Hän laski sen pöydälle minun soperrellessa kiitokseni.
”Meidän pitää nyt mennä. Leonardo tuo sinulle illemmalla läksyt ja auttaa sinua niiden kanssa”, Abbey kertoi. Hän otti Juliaa ranteesta ja he lähtivät.
Olin minä sitten nerokas. Huokaisin ja lysähdin sairaalansängylle ja suljin silmäni, ajatellen jostain kumman syystä; Axel Grimesiä.

//Hiukka lyhyt edelliseen lukuun verrattuna... heh...

Vastaus:

Hieno jatko tarinalle! Tykkäsin, kun Puuskupuhissa oli samalla vuosiluokalla vain kolme tyttöä, ja yksi oli intialaistaustainen :) Lopun kirjeenpalautus vaikutti siltä, että kaikista voisi tulla ystäviä. Pidin myös siitä, kuinka yksityiskohtaisesti kuvailit Puuskupuhin oleskeluhuonetta, en olekaan itse oikein sen ulkonäköön perehtynyt. Ensimmäisenä päivänä Sairaalasiipeen joutuminen kuulostaa aika pahalta, toivottavasti Elowyn pääsee opiskelussa silti kärryille. Onneksi tämä sentään löysi Sairaalasiipeen ilman sen enempiä kommelluksia. Mukavaa, että olit ottanut Axelin mukaan tarinaasi - mitähän tästä oikein seuraa, kun Elowynille ehti jo tulla ennakkoluuloja luihuisia kohtaan? Mainitsit lopussa myös Leonardon, mutta olisi ollut mukava saada väliin vähän lisää tutustumista, ennen kuin Leonardo auttaa jo mukisematta läksyissä. Tarinassa oli todella hyvä rakenne, liitit asioita tarinan alusta hyvin myös loppupuolelle. Lisäkuvailu olisi vielä elävöittänyt kerrontaa entisestään; miltä tuntui kuulla, että joutuisi viettämään päivän Sairaalasiivessä, särkikö kättä tai oliko ystävien vierailu mukava? Oikein hyvä tarina!

Saat 4 kaljuunaa ja 10 tupapistettä.
Aurelia » 8.8.

Nimi: Nova Houston

04.08.2016 12:20
•Ensimmäinen luku•
Ylimääräinen kirje


Seison paikoillani postitoimiston ulkopuolella ja odotan. Odota yhä kirjeen saapumista. Odotan sitä niin kovasti, että unohdan hetken aikaa jopa hengittää.
Tumma, tasaisen pilvinen taivas ei päästä vahingossakaan pienintäkään auringon sädettä lävitseen. Viileä tuuli riepottelee hiuksiani näkökenttäni eteen, mutta en välitä siitä, koska tiedän, että näkisin kuitenkin milloin seuraava postiauto saapuu.
En pidä kirjaa päivistä, yritän vain pysyä hengissä siihen asti kunnes saan seuraavan paperikuoren käsiini. En odota rahamäärää, mikä tulee aina pienen lappusen mukana kirjekuoressa, vaan odotan itse kirjettä. Odotan, että saisin kuulla jotakin Willistä, veli puolestani, ja ainoasta omaisesta kenet tunnen ja muistan.
Puiden latvat huojuvat rauhalliseen tahtiin tuulessa. Autoja vilisee ohitseni koko ajan, samoin ihmisiä, jotka ovat matkalla töihin jalkaisin.
Ilmaa ei voi kehua, mutta silti se on parempi kuin kylmä, raastava pakkanen, joka vie ruoan sekä lämmön mennessään.
Lapset katsovat minua peläten ja inhoten. Vaatteeni ovat kuluneet ja repaleiset, mikä ei ole ihme, olenhan elänyt jo melko pitkään kadulla vailla suojaa. Käytän veljeni lähettämät rahat ruokaan ja hetkelliseen yöpymis paikkaan. Siinä kohtaan vaatteet ovat pienin murheeni.
Ketkään ohi kulkevista, hemmotelluista lapsista eivät voi ymmärtää minua, joten he eivät myöskään saisi ilmeillä naamoillaan kuvotustaan minua kohtaan. Se ei kuitenkaan loukkaa minua, koska en välitä, odotan vain kirjettä. Odotan aina kirjettä.

Harmaata, mustaa, punaista ja läpinäkyvää. Autoja, asuntoja ja ihmisiä.
Vaatteita, ruokaa ja rakkautta.
Rakkautta.
Rakkautta ja turvaa.
Turvaa.
Niitä kahta en ole koskaan saanut kokea. Toki Will piti minusta huolta ja rakasti, mutta turvaa en ole koskaan tuntenut. Ja rakkaudenkin kohdalla sen antoi velipuoleni, eikä vanhempani.

Harmaa taivas, musta savu, joka kohoaa korkeasta, tiilestä tehdystä piipusta korkeammalle ja korkeammalle.
Savu näkyy selvästi tummanharmaalla taivaalla. Linnut kiertävät sen kaukaa, enkä ihmettele miksi, onhan se sokaisevaa.
Mustan savun kitkerän hajun voi jopa haistaa tänne saakka, vaikka se onkin hyvin korkealla ja melko kaukana. En ole koskaan pitänyt siitä, vaikka sillä saakin paljon etuja. Vaikka muut saavatkin siitä ilon irti.
“Punaiset tiilet ja läpinäkyvät ikkunat tekevät kodin”, jotkut sanovat. Olen kuitenkin eri mieltä. Kodin tekevät sen jäsenet ja tunnelma. Tunnelma, joka on unohtumaton, mutta samalla myös liiankin itsestään selvä. Minulle se ei ole koskaan ollut itsestään selvä, mutta tekisin mitä vain, jos saisin sellaisen ajatuksen siitä.

Autojen tööttäys äänet saavat minut palaamaan takaisin nykypäivään ajatuksistani.
Katselen ympärilleni nähdäkseni syyn, miksi niin vähän käytetty autojen “tööt” ääni kaikuu liikenteessä vailla loppua.
En kuitenkaan ehdi nähdä syytä, kun postiauton liiankin tutuksi tullut peruutus valo sekä ääni keskeyttävät minut.
Tunnen kuinka hymy kaartuu suupielilleni, ennen kuin olen edes nähnyt kyseisen auton peruuttavan kulman takaa. Melkein hypähdän innosta ilmaan, kun noin kolmekymppinen nainen astelee luokseni kiiltävä rivi valkoisia hampaita näkyvillä.
Nainen ojentaa minulle ystävällisesti kirjeen käteen.
“Kiitos, Nina”, kiitän leveästi hymyillen. Ainoat kerrat milloin olen hymyillyt aidosti ovat ne kerrat, kun olen ollut Willin kanssa, tai kun olen saanut häneltä kirjeen. Nina nyökkää tuttuun tapaansa ja vie loput kirjeet sisälle rakennukseen. Itse lähden juoksien kohti siltaa, minkä alle olen tehnyt kotoisan paikan missä nukkua ja oleskella sen ajan päivästä kun olen siellä.
Juoksen kivettyä katua pitkin kirje kädessäni. En malta odottaa!
Ihmiset ympärilläni vilkuilevat minua siihen tapaan, kuin olisin varastanut kirjekuoren joltakin.
Lysähdän rikkinäiselle sohvalle, mikä olikin jo sillan alla, kun saavuin sinne viikkoja sitten. Katson kirjekuorta ja avaan sen nätisti auki. Otan ensimmäisenä kirjeen ja alan lukemaan sitä.
Olen ollut hyvin kiitollinen siitä, että opettelin lukemaan lastenkodissa, koska muuten joutuisin vain katselemaan tekstiä mitä en ymmärrä.
Hengitän syvään ja alan lukemaan kauniisti kirjoitettua tekstiä hiljaa ääneen.

“Rakas sisko kulta….
Ei näin...en voi aloittaa kirjettä näin. *naurahdus*
•••
Hei, olet varmaan pärjännyt oikein hyvin ilman minua. Tässä taas vähän rahaa korvaukseksi siitä, että en ole luonasi. Ja pahoitteluni siitä.
Mutta siinä oli varmaan taas ne tärkeimmät kohdat, joten sitten kuulumisiin:

Muistat varmaan, että olen Rohkelikossa, vaikka eihän siinä mitään kehumista ole...mutta silti. Kohta on taas se aika, kun uudet oppilaat saavat kutsunsa Tylypahkaan. Se on hieno ja suuri asia, mutta joka kerta, kun on tämä aika, muistelen aina, että on harmillista kun sinä et ole niissä uusissa. Et toki ole vielä täyttänytkään kymmentä vuotta, mutta silti…
•••
Taas aiheesta puskaan.
Minulla menee oikein hyvin, tavallaan.
En ole kovinkaan hyvissä väleissä Luihuisten kanssa, joka ei tuo lisää tupapisteitä. Se on valitettavaa…
Mutta miten sinulla menee?
Odotan taas innolla tapaamista. Pahoittelen kylläkin taas sitä, etten päässyt viimeksi tapaamaan sinua. Syyt ovat kuitenkin henkilökohtaisia.
Ei siis sillä, että en voisi kertoa sinulle niitä!!!….mutta….silti, toivottavasti voit ymmärtää sillä sinun oudolla tavalla. *virnistys*
•••
Ja taas tämä kirje on päätöksessään, eikä se taaskaan mennyt niin hyvin kuin odotin, mutta kaikki ei ole täydellistä. Sinähän sen tiedät parhaiten.
•••
Will”

Lopputulos ei kyllä ollut niin hienostunut, mitä käsiala antoi ymmärtää, mutta olihan nyt kyseessä Will. Eikä hänen kirjoittamistaan kirjeistä pysty koskaan erehtymään.
Naurahdan pienesti ja puristan kirjeen rintaani vasten, tuntien sen pehmeän ja hennon paperin ihoani vasten.
“Minäkin odotan tapaamista”, lausun hiljaa samalla, kun yksi ainoa kyynel valuu silmäkulmastani. Hymyilen jälleen.
Taitan kirjeen hellävaraisesti muutaman kerran. Astun askeleen lähemmäksi pimeää seinää ja irroitan yhden kiven sillan seinämästä. Laitan taittelemani kirjeen sinne ja asetan kiven takaisin paikoilleen.
Olen juuri lähtemäisilläni kirjekuori, jossa on vähän rahaa, kädessäni ostamaan jotain syötävää, kun kuulen kiven kolahduksen.
Käännyn salamana ympäri ja näen pöllön, joka on tiputtanut samaisen kiven maahan, minkä olin juuri laittanut paikoilleen kirjeiden peitoksi.
Huidon käsilläni eläintä häipymään, koska en halua, että se koskee kirjeisiin.
Rakastan kyllä eläimiä, mutta en kestäisi, jos kaikki Williltä saamani kirjeet vain katoaisivat.
Puhtaan valkoinen pöllö nousi jälleen siivilleen, mutta laskeutui seuraavaksi sohvalle, ikään kuin odottamaan, että tekisin jotakin.
Kiirehdin nopein askelin maassa lojuvan, tasaisen kiven luokse. Asetan sen uudelleen nätisti paikoilleen ja istahdan pöllön vierelle.
Eläimen silmissä näkee tuon viattomuuden. Se muistuttaa minua Willistä ja….
siitä pöllöstä, mikä toi veljelleni kirjeen Tylypahkaan!
Henkäisen hämmennyksestä.
En uskalla katsoa onko pöllöllä kirjettä, koska jos tuolla ei olisi sitä, mitä kaikkein eniten toivon, pettyisin varmasti niin kovasti, että en enää tietäisi mitä tekisin elämälläni.
Vilkaisen kuitenkin sivusilmällä tuon jalkoja. Näen kuin näenkin kirjeen, jossa on samainen leima, mikä oli myös veljeni kirjeessä.
En pysty uskomaan. Ehkä tämä on vain unta. Tai sitten toiveajattelua!
Kurotan kuitenkin ottamaan kirjettä käteeni.
Kun saan otteen kirjeestä, pöllö lentää pois, jonka seurauksena tiukennan otettani kirjeestä entisestään niin, että se rypistyy hieman.
En uskalla hellittää. Entä jos se katoaa?
Lopulta, kun olen seisonut siinä iltaan saakka, jolloin katulamput syttyvät, uskallan viedä kirjettä kauemmaksi rinnastani.
Katson sitä silmät loistaen. Sen punainen, vanhahkon näköinen leima ja hieman kellahtanut paperi saavat henkeni salpautumaan.
En tiedä mitä sanoa. En voi kiljua, enkä toitottaa kaikille, että pääsen Tylypahkaan, velhojen ja noitien kouluun.
Hypin vain huomaamattani paikoillani silmät ummessa.
En ole vielä avannut kirjettä, mutta päätin avata sen vasta huomenna, koska en näe mitään tässä ylleni langenneessa pimeydessä.
“Päiväni on pelastettu. Pian näen sinut, veljeni. Tämä olkoon yllätys.”
//Toivon, että ei menny ihan pahasti pieleen tämä eka tarina. Ja hakemuksessa olleet jutut selviävät kyllä (toivottavasti) tarinoissa ;))

Vastaus:

Oikein hyvä ensimmäinen tarina, aloitit mukavan hitaalla tahdilla ja totutit lukijan kerrontaan, ennen kuin hyppäsit toimintaan. Lukija pystyi oikein tuntemaan Novan kirjeenkaipuun, niin syvällisesti siitä kirjoitit. Pidin myös luomastasi miljööstä ja siitä, miten vaivattomasti ujutit kerrontaan kuvausta Novan tavallisesta elämästä, lähtemättä kuitenkaan paneutumaan menneisyyteen. Mielenkiintoista, että Will mainitsi jo kirjeessään, ettei ole kovin hyvin väleissä Luihuisten kanssa - saa nähdä, mitä tapahtuu, kun Nova lajitellaan Luihuiseen. Myös salaisuus, josta Will mainitsi, jätti jo miettimään tulevaisuutta. Oli mukava huomata, kuinka paljon lempeyttä Novasta löytyi lievän kyynisyyden ja alakulon ohella. Ylläpitäjäkin täällä ruudun toisella puolella hymyili, kun Nova puristi kirjettään ja tajusi sen sitten olevan oikea. Yhdyssanavirheitä oli jonkin verran, esimerkiksi "tööttäysääni" ja "peruutusvalo" kirjoitetaan yhteen. Hyvä tapa on miettiä, sopisiko väliin adjektiivi, esimerkiksi "peruutus punainen valo" ei kuulosta oikealta. Oikein hyvä tarina! :)

Saat 6 kaljuunaa sekä 14 tuparia.
Aurelia » 5.8

Nimi: Cici Twinkling

04.08.2016 12:18
♠ SHAKKIA JA ILO UUTISIA ♠

"Jokohan se pöllö tulee?" Kysyin kärsimättömänä tädiltäni Tialta, joka istui sängylläni. Tia naurahti ja sanoi:
"Odota, kyllä se kohta tulee." Nyökkäsin hiukan nolostuneena ja menin Tian viereen istumaan. Tätini Tia asui perheeni kanssa samassa talossa, sillä hän omisti erään hevosen, joka asusti isäni tallissa ja lähellä ei ollut myytäviä taloja tai tontteja, joten tätini ei olisi päässyt tallille joka päivä vaikka olisi halunnut. Tätini huone oli minun huoneeni vieressä. Hain shakki laudan komerostani ja laskin sen sängylle. Tätini nappasi heti kaikki mustat nappulat, sillä musta oli hänen lempivärinsä. Katsoin tätiäni pidätellen naurua ja keräsin samalla valkoisia nappuloita. Olimme juuri aloittamassa peliä, kun kuulin ikkunan takaa koputusta. Se oli pöllö! Ryntäsin ikkunaan ja avasin sen. Pöllö lehahti sisään ja pudotti käärön käsiini. Avasin käärön ja istuin takaisin sängylleni tätini Tian viereen. Luin innoissani tekstiä ja lopulta suljin sen.
"Pääsin Tylypahkaan", kerroin innoissani tädilleni.
"Hienoa, onneksi olkoon", tätini sanoi iloisena. Hyppäsin äkkiä sängyltäni pystyyn ja juoksin alakertaan. Ojensin kirjeen isälleni, joka istui pöydässä syömässä muroja. Isäni katsoi kirjettä ja avasi sen.
"Onneksi olkoon kulta", isäni sanoi iloisena ja halasi minua. Hymyilin vain ja juoksin takaisin yläkertaan. Kuulin kuinka isäni kutsui kovalla äänellä vaimoaan eli äitiäni Carolinea. Isäni kertoi iloisena uutisensa äidilleni ja äitini alkoi kävelemään portaita kohti minua.
"Onnea Cici, tiesin, että pääset läpi", äitini kehui. Hymyilin ja syöksyin äitini syliin. Mielessäni kävi vielä eräs jolle uutiset täytyi kertoa ja hänelle uutiset eivät olisi välttämättä ihanat. Juoksin ulos paljain jaloin ja otin suunnaksi punertavan tallimme. Leväytin ovet apposen auki ja avasin ensimmäisen karsinan oikealta. Suljin karsinan oven huolellisesti perässäni ja käännyin kohti kaunista vuonohevos tammaani Evelyniä.
"Menen Tylypahkaan", sanoin hiukan surullisena ja halasin Evelyniä. Se laski päänsä olkapäälleni ja pärskähti. Painoin pääni sen pehmeään karvaan ja halasin sitä. Lyyhistyin karsinan lattialle nyyhkyttäen.

"Cici? Oletko täällä?" Kuulin tätini äänen. Mumisin jotain ja tätini kurkisti karsinaan, jossa istuin.
"Voi Cici pidän Evelynistä hyvää huolta, lupaan sen, voin vaikka kertoa viikon välein sen kuulumiset, lähettää kuvia ja lähettää sen päivä ohjelmat. Ihan mitä haluat", tätini kertoi. Nostin katseeni tätiini ja nyökkäsin.
"Pelkät kuulumiset ja kuvat riittävät", sanoin hitaasti.
"Tarvitsen myös paksun kuvakirjan, jotta saan kaikki kuvat talteen", sanoin tädilleni huvittuneena.
"No se voidaan ostaa samalla, kun ostamme sinulle muut noita tarvikkeet, tule mennään ostoksille", tätini sanoi innoissaan. Nyökkäsin ja lähdin jo hiukan helpottuneempana tätini perässä ulos.

Vastaus:

Hyvä aloitus, tulit esitelleeksi Cicin perheenjäsenet, ja varsinkin Cicin kiintymys Evelyniin tuli tarinassa hyvin ilmi. Voin hyvin uskoa, että rakkaasta hevosesta eroaminen lähes kokonaiseksi vuodeksi on kova pala, vaikka sitten olisikin muuten innoissaan lähdöstä. Pidin myös Cicin suhteesta tätiinsä, Tia vaikutti tädin lisäksi hyvältä ystävältä. Loppu oli oikein tyydyttävä, ja oli kiva että Tia sai lupauksillaan Cicin hymyilemään. Lopetus myös sitoo tämän tarinan seuraavaan, ja lukija tietää mitä odottaa, vaikka tämän tarinan juoni tuntui kokonaiselta ja päättyi sopivaan kohtaan. Oikeinkirjoitus oli oikein hyvällä mallilla, mutta yhdyssanavirheitä esiintyi jonkin verran. Esimerkiksi "ilouutinen" ja "shakkilauta" kirjoitetaan yhteen. Jos olet epävarma, voit miettiä, sopisiko sanojen väliin adjektiivi. "Ilo hauska uutinen" ei kuulosta hyvältä, sen sijaan "hauska ilouutinen" kuulostaa. Oikein hyvä aloitustarina! :)

Saat 5 kaljuunaa ja 8 tuparia.
Aurelia » 5.8

©2020 Tylypahkan taikakoulu - suntuubi.com