Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarinat

  oleskeluhuone • mainokset

Muistattehan, että seuraavan tarinan saa kirjoittaa vasta, kun edellinen on arvosteltu!

Vieraskirja <  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Luna Lilac, korpinkynsi

15.05.2020 11:21
LUKU 2
Hagridin "loistava" idea

Heräsin sängyltäni aivan tokkurassa. Kaikki olivat jo lähteneet aamiaiselle, mutta olin nukkunut liian pitkään, eikä kukaan ollut herättänyt minua. Kiiruhdin syömään aamupalaa ja melkein unohdin pukea. Kerkesin aamiaiselle ja Emilykin oli vielä siellä.
—Ensimmäiseksi on lentotunti, sanoin katsoen lukujärjestystä.
—Ainiin, niinpä onkin, hän sanoi.
—Minkä tuvan kanssa? hän jatkoi.
—Äh.. Se taisi olla Rohkelikkojen kanssa, yritin muistella.
— Giva! hän yritti puhua ruoka suussa.
Kun hän sai nielaistua ruoan hän jatkoi:
—Siellä on yleensä tosi kivoja ihmisiä, Rohkelikossa siis, hän kertoi.
Katsahdin Emilyyn ja virnistin hänelle.
Lähdimme Suuresta salista ulos ja menimme lentotunnille. Rohkelikot olivat jo siellä. Juttelimme Dianan ja Emilyn kanssa ennen kuin matami Huiski tuli.
—Hyvää huomenta arvon oppilaat! Hän tuli ja nosti kättä. Olimme hakeneet jo luutamme ja sitten Huiski neuvoi:
—Sanokaa napakasti "ylös". Luudan pitäisi silloin nousta käteenne.
—YLÖS! Joukko oppilaita huusi yhteen ääneen. Huomasin, kuinka Isadoralla luuta vain kierähti maassa. Hän vain nosti hartioita ja sanoi uudestaan "ylös". Minua olisi nolottanut. Matami Huiski näytti oikean asennon miten luudalla pitää olla ja sitten korjaili oppilaiden asentoja. Matami Huiski halusi aloittaa reunimmaisesta,  joten olin ensimmäinen. Ponkaisin maata ja tajusin olevani ilmassa. Tein pari pyörähdystä ja laskeuduin nätisti alas, maahan. Muut oppilaat hurrasivat ja taputtivat.
—Hienoa, Lunabell, hienoa! Matami Huiski huusi.
—Hyvä Luna, Diana kuiskasi ja näytti peukkua. Hymyilin ja tunsin punastuvani. Näin kun Emily ja muut vanhemmat oppilaat lentelivät luudillaan taitavasti. Sitten oli Isadoran vuoro. Hän pääsi vain kahden jalan korkeuteen ja luuta heitti hänet selästä. Juoksin Isadoran luokse ja kysyin: —Sattuiko sinuun? Isadora laittoi kätensä polvelleen ja alkoi huutamaan tuskasta. Säikähdin ja katsoin matami Huiskiin.
—Vienkö hänet Sairaalasiipeen? kysyin Huiskilta.
—Sait jo lentää joten voit viedä hänet, hän sanoi neuvokkaasti. Lähdin kantamaan Isadoraa Sairaalasiipeen. Kun pääsimme sinne, matami Pomfrey otti meidät vastaan. Hän ei päästänyt minua Isadoran luokse, vaan käännytti minut jo ovella poispäin.
—Mutta.. Enkö saa jäädä hänen luokseen? Kysyin mutta matami Pomfrey työnsi minua jo poispäin.
—Et. Hän tarvitsee lepoa ja hoitoa, Pomfrey sanoi tiukasti.
Lähdin kävelemään poispäin mutta mieleeni juolahti että voisin käydä katsomassa Hagridia. Lähdin kävelemään kohti Hagridin mökkiä. Koputin oveen neljästi, eikä Hagridia kuulunut. Töms, Töms, Töms, Töms.. Kuului sisältä ja sen jälkeen Doran haukuntaa.
—No mitä Tora nytte? Kuulin Hagridin sanovan.
—Minä täällä vain, sanoin oven läpi.
Hagrid avasi oven.
—No mutta Lunabelli! Hagrid sanoi ilahtuneena. Hymyilin hänelle.
—Saanko tulla sisään? Kysyin ja katsoin sisälle.
—Aijoo, ootas hetki, hän sanoi ja paiskasi oven kiinni. Kurtistin otsaani. Sisältä kuului pauketta ja kolistelua.
Hetken päästä Hagrid avasi oven.
—Noniin, ny saa tulla, Hagrid sanoi.
—Okei.. sanoin hieman varovaisesti. Kun pääsin sisään, Hagridin mökissä oli salaperäinen tunnelma.
—Halluukko sää teetä? Hagrid kysyi kantaen teemukia, samalla rikkoen tutkiskeluni.
—Mm, voisin ottaa, nyökyttelin.
Otin teemukin käteeni ja kysyin Hagridilta:
—Yritätkö salata minulta jotain?
—Ehei, nyt sää tyttö kuvittelet omias, Hagrid katseli muualle.
—En usko sinua, sanoin ja katsoin Hagridia suoraan silmiin.
—No.. Katos kun..
—Niin?? Kysyin kärsimättömänä. 
Hagrid katsoi ikkunoista ulos varmistaakseen että kukaan ei kuule, ja sitten nojasi minua lähemmäksi.
—Sää tiiät ton Kielletyn metsän?
—Yhym, vastasin ja nyökkäsin.
—No mää näin siellä eilen semmosen eläimen tai pikemminkin olion, Hagrid puhui matalammalla äänellä kuin yleensä.
Hetken jo luulin että Hagrid on taas löytänyt kuusi jalkaisen hirviön tai vaikka alienin.
—Ei Hagrid taas.. Sanoin laittaen käteni otsalle.
—Ei, ei, ei mitään semmosta! Hagrid sanoi huitoen käsiään.
—No mitä sitten? Kysyin otsa kurtussa.
Hän nosti pöydän alta ison pahvilaatikon jonka päällä oli ohut viltti.
—Öö.. Hagrid, kertoisitko mitä siellä on? Sanoin epävarmasti ja osoitin sitä sormella.
—Kato itte, hän sanoi hymyillen.
Kurkkasin nopeasti laatikon sisälle.
—Eiks ookki söpö? hän katsoi suurilla silmillään minua.
—IIIIIIIIKKKKKKK!!!!!!! Kiljuin sydämeni kyllyydestä ja kömmin Hagridin pöydän alle.
—Hagrid, vie se pois! Kiljuin.
—Älä Luna ny huuda, sä pelästytät sen, Hagrid sanoi ja piti sormea suullaan.
—Ymmärrätkö mikä se on!? Kysyin pelokkaana.
—Se on lohikäärme, tiiän kyllä! Hagrid tokaisi. Nousin vaivihkaa pöydän alta ja jatkoin teen juomista kuitenkaan irrottamatta katsetta siitä laatikosta.
—Ota toffeeta, se varmaa rauhoittaa sua, Hagridin suupielet nousivat. Otin toffeeta, se tosiaan rauhoitti.
—Umpas huvaa, kehuin suu täynnä toffeeta. Hagridia alkoi naurattaa. Varmaan sen takia, miltä näytin kun suu oli täynnä toffeeta..
—Niin, se eläin.. jatkoin.
—Mitä Danista? Hagrid kysyi.
—Onko sen nimi Dani? kurtistin kulmiani.
—Joo, samassa huomasin että Hagridin parta paloi.
—Hagrid, sinun partasi! huusin kädet suulla
—Ohhoh, no ei se mitää, Dani vain leikkii, hän sanoi.
—Minun on ehkä pakko kertoa rehtori Dumbledorelle sinusta ja lemmikki lohikäärmeestäsi..sanoin vastahakoisesti.
—Ei! Tää on ehoton salaisuus, et saa kertoo kellekään.
—Mutta tajuatko mihin voit joutua jos lohikäärme ehtii kasvaa isoksi!
—Sinun pitää viedä se jonnekin tai minä vien, sanoin rohkeasti.
Hagrid katsoi minua pettyneenä. Tiesin heti, että sanoin jotain väärin.
—Anteeksi en tarkoittanut, sanoin taas ujosti.
—Ei, oot oikeassa. Minä vien Danin takaisin metsään, Hagrid sanoi ja hänen partaansa pitkin valui kyyneliä. Huokaisin syvästi.
—Oih! Kello, myöhästyin! Kiljahdin.
—Anteeksi Luna! Hagrid huikkasi vielä.
—Ei mitään, enkä kerro  lohikäärmeestäsi kellekään! huikkasin takaisin.
Löin oven kiinni ja juoksin liemitunnille.
—An-teeksi huoh huoh kun myöhästyin, professori! Huohotin hänelle.
—Myöhästymisestä 10 tupapistettä pois! Professori Kalkaros ilmoitti.
Tiesin että on turha väittää vastaan. Eihän se auttaisi, tiesin.
Mulkaisin häntä vain. Kalkaros ei tuntunut pitävän minusta hirveän paljon. Silti liemet olivat lempiaineeni vaikka professori oli nyt mitä on... Koulu oli loppunut, ja mietin Hagridin salaisuutta. Olisin mennyt oleskeluhuoneeseen, mutten tällä hetkellä jaksanut ratkaista arvoitusta. Siellä oli iso joukko Korpinkynsiä ratkomassa sitä. Menin sitten kirjastoon. Ihmettelin, kun tapasin Hagridin siellä.
—Hagrid? Sinäkö se siellä? Kuiskasin.
—Ai, Luna. Tapaamme täälläkin, Hagrid sanoi pidellen kädessä kirjapinoa.
—Anna kun arvaan, ne ovat lohikäärmekirjoja, sanoin huokaisten.
—No.. Niinhän ne on, hän myönsi.
—Et kai sä oo kertonu.. siitä? Hagrid jatkoi.
—Ei, ei en ole sanonut pihaustakaan kenellekään, vakuutin.
—No hyvä, on mukava nähä että tommosia luotettavia oppilaita vielä on, Hagrid sanoi liikuttuneena.
—No kiitos, naurahdin.
Pian Hagrid lähti kirjastosta ja itse menin lukemaan kirjoja.
Lueskelin oman aikani kirjoja, kunnes joku tyttö tuli istumaan toiselle tuolille kirjastossa. Hänellä oli pitkä vaaleat hiukset, ja vihreänharmaat silmät, kuin minullakin. Tajusin, että hän oli kuin ilmetty minä!

Vastaus:

Jaaha, Hagrid on taas hankkinut itsensä hankaluuksiin taikaeläinten kanssa! Tässä olikin hauska juoni, kun seurattiin kouluarjen tapahtumia ja tutustuttiin paremmin Hagridiin - puhumattakaan sen jännittämisestä, miten Hagrid oikein selviäisi lohikäärmeenpoikasen kanssa. Mukavaa, että LunaBellillä meni lentotunnilla niin hyvin, vaikka tunti päättyikin huonompiin merkkeihin, kun piti lähteä kohti sairaalasiipeä. Se taas johdatti hyvin Hagridin mökille. Pidin kohdasta, jossa LunaBell koputti mökin oveen ja kuuli askeleita! Lisäksi heti alusta alkaen tuli sellainen olo, että Hagrid salaili jotakin, kun kesti hetken ennen kuin hän päästi sisään. Hagridin persoonallisesta puheesta oli hauska lukea. LunaBell oli ihan oikeassa, kun kehotti Hagridia kertomaan Dumbledorelle tai tekemään asialle jotakin. Hetken jo ajattelin, että ehkä Hagrid uskoi kehotusta, mutta kirjastossa tapaamisen jälkeen jäi mietityttämään, aikoiko hän kuitenkin pitää lohikäärmeen... Lopussa oli mukava, kun Hagrid osoitti kiitollisuutta luottamuksesta, selvästi heidän välinen luottonsa ja ystävyytensä syveni! Lopetuskappale olikin aika jännittävä päätös tarinalle - mistä voi oikein olla kyse? Se toimi hyvänä koukkuna herättämään kiinnostusta seuraavaan tarinaan! Sellainen tuli lukiessa mieleen, että ennen sivulauseita tulee pilkku, toisin sanoen esimerkiksi ennen "kun, jos, että, joten, jonka" sanoja. Tämä oli jännittävä koulunaloitus, odotan innolla, kuka tuo kirjaston tyttö oikein on! :)

Saat 6 kaljuunaa, 15 tuparia sekä Lohikäärmeenlumooja-, Kirjastokuiskuttelija- ja Koukuttaja-merkit!
Aurelia » 17.5.

Nimi: Emily Hawkins, Korpinkynsi

15.05.2020 10:20
Ja vielä piti jatkaa... tuolla, kun oli toi Amyn sukunimi, niin siihen oli jäänyt väärä kirjain, kyse oli siis Wilkinsistä eikä Walkensista :')

Vastaus:

Selvä juttu! :)

Aurelia » 17.5.

Nimi: Emily Hawkins, Korpinkynsi

15.05.2020 10:10
Voi ei, tossa näköjää tuli kappalejaot tollee yhteen, toivottavasti ei häiritse paljoa. :( Unohdin myös lukea ton tarinan läpi ennen lähettämistä ja huomasin että alusta puuttui yksi nimi, siinä on vaa professori :((

Vastaus:

En huomannut lainkaan, erittäin sujuva tarina! :)

Aurelia » 17.5.

Nimi: Emily Hawkins, Korpinkynsi

15.05.2020 10:08
Luku 11 1/2 – Suhdesotkuja ja lemmenjuomia

Tylypahkan tunnelmasta huomasi, että ystävänpäivä oli tuloillaan. Isommat oppilaat kiusasivat toisiaan sujautellen laukkuihinsa lemmenjuomia, niin että muut varmasti näkivät sen. Taikajuomien opettaja, pulleahko professori Millén, oli jo narauttanut kaksi lemmenjuomien innokasta käyttäjää. Professori vain hymyili ja oli kuin ei olisi huomannut mitään. Professori Higgs oli sisustanut luokkaansa ja lisännyt vaaleanpunaisia sydämiä sinne tänne. Riesu oli kuitenkin kaikista suurin ystävänpäiväintoilija. Se pommitti oppilaita vaaleanpunaisiksi lumotuilla limapalloilla, jotka rikkoutuessaan sinkouttivat valtavan määrän limaa yli kahden metrin säteelle. Samalla se huuteli: ”Limaista ystävänpäivää!”, ja räkätti ilkeästi. Professori McGarmiwa ei vielä ollut saanut sitä kiinni, ja vahtimestari Voro oli menettänyt hermonsa siivoillessaan limaa. Oppilaiden piti olla varuillaan, sillä Voro syytti oppilaita sotkusta ja yritti saada heitä jälki-istuntoon hinnalla millä hyvänsä.
Ilmassa oli rakkauden tuntua, kun käytävillä näki pareja suutelemassa ja kuhertelemassa. Kuudes- ja seitsemäsluokkalaiset tytöt olivat ihastuneet ällöttävän imelän tuoksuiseen hajuveteen, joka levitti hajuaan joka puolelle käytäville. Se ei ollut omiaan parantamaan Voron mielialaa.
Kaikki se ahdisti myös Emilyä. Kaikki tuntuivat olevan niin iloisia ja rakastuneita, kun taas Emily nukahti joka ilta kyynelvanan saattelemana ja päivisin herkistyi mitä oudoimmista asioista. Aina, kun hän näki joidenkin suutelevan, mieleen palasi väkisin, miten äiti ei voisi ikinä enää suudella isää niin. Hän oli myös tullut ärtyisämmäksi, eikä jaksanut opiskella, vaikka V.I.P. kokeet olivat tulossa jo muutaman kuukauden päästä. Tunneilla hän oli yhtä ärtyisä kuin Voro käytävillä ja vähensi tupansa pisteitä ajattelemattomuudellaan. Amy tuntui ymmärtävän Emilyä kaikista parhaiten, ja Emily oli kiitollinen, etteivät hänen ystävänsä hylänneet häntä. Bob ei enää laukonut vitsejään tai käyttäytynyt näsäviisaasti. Hänestä oli tullut hiljainen ja ymmärtäväinen. Viviankin yritti parhaansa mukaan ymmärtää Emilyn käytöstä, mutta oli paljon nenä kiinni päiväkirjassa. Emily ei jaksanut murehtia tekstin sisällöstä, vaikka iltaisin hän tuijotteli äidin käsialaa, josta huomasi, että se oli nuorempana kirjoitettua tekstiä. Sivutkin näyttivät sen verran vanhoilta, että hän oli alkanut miettimään, oliko äiti käyttänyt sitä Tylypahkassa. Viviania se kiehtoi, mutta Emily ei jaksanut innostua siitäkään. Päiväkirjassa oli niin paljon sivuja ja tekstiä, että sen lukeminen kestäisi varmasti kesään saakka.
Suuressa salissa kävi kova kuhina, kun Emily astui ovista aamupalalle ystäviensä kanssa. Katseet kääntyilivät häneen päin ja jäivät tuijottamaan. Se tuntui Emilystä inhottavalta. Tieto äidin kuolemasta oli ilmeisesti kiirinyt muidenkin korviin. Hän jäi seisomaan hetkeksi ovien eteen kauhistuneena. Sitten hän kääntyi kannoillaan ja lähti juoksemaan pois. Hän pysähtyi vasta, kun tunsi jonkun tarraavan kaapuunsa.
”Emily, odota. Vivian meni hakemaan lehden, katsotaan onko sinne tullut jotain. Pöllöt ovat jo tulleet”, Amy sanoi rauhallisella äänellä. Se ei ollut Amylle ominaista, yleensä hän puhui kauhealla kiireellä. Emily katsoi häntä ja näki kasvot, joiden ilme ei sopinut Amyn riehakkaille kasvoille. Niissä oli huolestunut ilme, niin huolestunut, ettei Emily osannut kuvailla sitä. Hän vain kapsahti Amyn kaulaan ja jäi siihen, kunnes näki Bobin ja Vivianin odottelevan kauempana lehti mukanaan.
”Tule, mennään, Amy”, Emily sanoi ja käveli ripeästi Vivianin ja Bobin luokse. Vivian levitti lehden auki ja siinä se oli: kirkuva otsikko ’Uusi hyökkäys Pyhän Mungon taikatautien ja -vammojen sairaalassa’. Heti ensimmäisenä sen alapuolella luki äidin kuolemasta. Emilyn silmiin tulvahtivat kyyneleet ja Vivian läimäisi lehden kiinni.
”Lähdetään pois”, hän sanoi, ja nelikko jatkoi matkaansa kohti oleskeluhuonetta.
Päivän ensimmäinen ja toinen tunti oli taikajuomia. Emily juoksi tyrmiin viime hetkellä. Juuri, kun kello soi, hän pysähtyi huohottaen oven eteen.
”Missä sinä olit?” Amy sähähti hampaiden välistä, kun ovi avautui.
”En halunnut olla täällä muiden pällisteltävänä ja säälittävänä”, Emily kuiskasi hiljaa takaisin. Professori Millén seisoi oven vieressä.
”Mitäs siellä supistaan? Ajattelitteko lintsata vai astutteko luokkaan niin kuin kaikki muutkin?” lyhyt nainen kysyi. Emily käveli luokkaan ja istui Vivianin viereen neljäpaikkaiseen pöytään. Opettajan mustat, hulmahtelevat hiukset eivät sopineet luokkaan. Vaikka hänen hiuksensa meinasivatkin aina mennä liemien keskelle, jääräpäinen Millén ei ikinä suostunut sitomaan niitä kiinni.
”Tänään valmistamme lientä, joka tulee varmasti V.I.P. kokeisiin”, kuului terävä ääni. Emilyä kirpaisi ajatella tulevia V.I.P. kokeita, koska hän ei ollut kerrannut vielä ollenkaan. Professori Millén huiskaisi sauvallaan ja ohjeet ilmestyivät taululle. Tuttuun tapaansa hän jätti kertomatta, mitä lientä oppilaat valmistaisivat. Se piti itse tulkita ohjeista. Emily näki professorin istahtavan mukavasti jämerälle ja kunnolla pehmustetulle tuolilleen, ja jäävän tuijottelevan luokkaa. Hän laittoi noidankattilansa tulille ja lähti hakemaan kaapista tarvikkeita. Rohkelikon pojat seisoivat kaapin edessä tutkimassa aineksia. Emily odotti kärsimättömänä vuoroaan ja katseli samalla taululle. Tällä kertaa liemestä piti löytyä sarvipäisen härän häntäjouhia, pollomuhkun mätää, ruusun piikkejä, piharatamon lehtiä ja pitsiperhosen siipiä.
”Mikä kestää?” Emily äyskähti pojille. He katsoivat Emilyyn ja toinen, Zen Borisov tokaisi:
”Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä, etsimme tässä juuri aineksia, jolla saamme tuon mahtavan liemen keitettyä.” He kuitenkin kääntyivät heti pois Emily pääsi ottamaan tarvikkeita.
Emilyn liemi oli hopeaista ja sileää. Hän hämmensi sitä hiljalleen ensin vasemmalle, sitten oikealle. Kattilasta nousi ohut höyryvana, joka kieppui silloin tällöin kauniisti. Hän unohti kaiken muun katsellessaan ja hämmentäessään kaunista lientä.
”Hetkinen, tämähän on kutistusjuomaa! Teimme tätä viime vuonna”, Vivian hihkaisi muille. Emily kaiveli ajatuksiaan, ja päässä vilahti muisto Bobin pörröisestä päästä tämän kävellessä katuvana professori Millénin luota, kun hänen liemensä oli muuttunut myrkynvihreäksi hopeisen sijasta. Hän vilkaisi Bobin lientä ja huomasi samalla tämän kasvojen punehtuvan. Tällä kertaa liemi Bobin kattilassa näytti melkein oikeanlaiselta, vain pikkuisen liian tummalta.
”Hienoa, hienoa! Muistit hienosti kutistusjuoman, viisi pistettä Korpinkynnelle”, professori Millén sanoi yhtäkkiä. Emily ei ollut huomannut professorin saapumista ja säikähti niin paljon, että oli kaataa liemensä. Pullea opettaja ahtautui Amyn ja Emilyn väliin ja tarkasteli Emilyn lientä.
”Hyvältä näyttää, hyvältä näyttää”, hän sanoi Emilylle ja kääntyi Amyn puoleen. ”Neiti Walkins, mitä tämä on olevinaan?” hänen silmänsä olivat pyöreät, kun hän katsoi Amyn noidankattilan sisltöä. Emily kurotti katsomaan, miltä liemi näytti ja hämmästyi, kun huomasi, että se näytti aivan samalta kuin hänenkin. Emily ei ymmärtänyt, mitä valittamista liemessä oli. Hän huomasi Amynkin näyttävän hätääntyneeltä.
”Mu…”, Amy aloitti, kun professori Millén nosti käden pystyyn ja jatkoi:
”Viime kerralla teimme aivan yhtä helpon liemen, ja sinä tyrit sen pahanpäiväisesti. Ja nyt sinun liemesi on aivan täydellinen! Toiset viisi pistettä Korpinkynnelle!”
”No niin, tunti on päättynyt, laittakaa liemet pulloihin, ja tuokaa pullot tänne!” Millén huusi, kun oli taas mukavasti pöytänsä ääressä. Emily sai liemen nopeasti pullotettua ja oli viemässä sitä pöydälle, kun näki Zenin ruskean hiuspehkon ja vilauksen jostain vaaleanpunaisesta nesteestä. Hän kiersi pöydän vaivihkaa niin, että näki Zenin puuhat sen verukkeella, että yritti putsata pöytää. Zenillä oli lemmenjuomapullo kädessään ja hän irrotti siitä korkin. Sitten hän oli kaatavinaan sitä kutistusliemipulloon ja naureskeli kavereilleen. Samaan aikaan Amy oli menossa palauttamaan omaa pulloaan, ja hipaisi vahingossa Zeniä. Pojan ilme muuttui hetkessä kauhistuneeksi, kun käsi liikahti, ja vaaleanpunaista nestettä valui reilulla kädellä pulloon. Kutistusliemi muuttui hetkessä vaaleanpunertavaksi. Emily vilkaisi tyhjään noidankattilaan Zenin edessä ja pidätteli nauruaan, kun Zen katsoi hätääntyneenä lientä ja sitten professoria, joka nousi juuri tuolistaan. Professori käveli Zenin luokse ja nappasi kutistusjuoman tämän kädestä.
”No niin, eipäs jäädä pelleilemään, vaan ollaan reippaita”, hän sanoi ja katsoi pulloon. ”Miten sinä onnistuit saamaan viidessä minuutissa kelvollisesta valkoisesta liemestä vaaleanpunaisen? Ei kai tässä nyt auta kuin maistaa, toimiiko tämä.” Hän kulautti koko pienen pullollisen kurkkuunsa.

Vastaus:

Jäipäs tällä kertaa kutkuttavan jännittävään kohtaan! Sait viritettyä tarinassa erinomaisen ystävänpäivätunnelman. Alussa johdateltiin teemaan mukavasti kertomalla Tylypahkan tapahtumista ja tunnelmista - maininta ystäväpäiväkaaosta viljelevästä Riesusta oli mahtava lisä! Alun vaaleanpunaisuus toimi hyvänä kontrastina Emilyn tunteille, jotka ymmärrettävästi vielä vasta toipuvat äidin menetyksestä. Ystävänpäivä olikin hyvä miljöö muistuttamaan sopivan hienovaraisesti surusta, ja tunne oli hyvin mukana, vaikka juonessa mentiinkin tavallaan jo eteenpäin. Professori Millén oli mielestäni todella hyvä hahmo! Hän oli tomera ja selkeästi pätevä, ja ehkä hitusen koominen, mutta hyvällä ja yhä auktoriteetin säilyttävällä tavalla. Pidin esimerkiksi siitä, että hänen hiuksensa meinasivat aina valua kattilaan, ja että hänen mukaansa oppilaiden tuli jo ilman nimeä tunnistaa tekemänsä taikajuoma. Myös hänen vuorosanansa oli hyvin kirjoitettu. Zen Borisov -parka! Hänen vitsailunsa taisikin kääntyä odottamattoman vakavaan suuntaan. Tarina oli mielestäni oikein sulavasti kirjoitettu! Ainoastaan opettajan istahtaessa tarttui silmään kaksi peräkkäistä lauseenvastiketta, oikein olisi "jäävän tuijottelemaan luokkaa". Mutta tämä saattoi tietysti olla kirjoitusvirhekin - muuten erittäin hyvä tarina! Vähän pelolla, jännityksellä ja innostuksella odotan, mitä oikein tulee tapahtumaan! :)

Saat 7 kaljuunaa, 18 tuparia sekä Oppitunnin omaksuja-, Hellyyshämminkiä- sekä Kerronnankietoja-merkit!
Aurelia » 17.5.

Nimi: Emily Hawkins

14.05.2020 21:39
Miranda, sun tarina oli tosi hyvä :) siellä oli muutamia yhdyssanavirheitä, mutta ne ei haitanneet, ja ainahan virheistä oppii :) ja jos tuntuu, että jonain päivänä ei oikein meinaa syntyä kunnon tarinaa, niin joka päivä ei tarvitse kirjoittaa, vaikka toki saat kirjoittaa uuden aina, kun edellinen on arvosteltu :)) en tiedä, olitko ton kirjoittanut, mutta kannattaa kirjoittaa aina ensin esim. wordii tarina, sillä tavalla ei myöskään haittaa, jos jonain päivänä tuntuu tulevan vain ihan vähän tekstiä :D mutta oli siis hyvä tarina, oli mielenkiintoista, miten juoni lähti heti ensimmäisessä tarinassa liikkeelle, varmaan hyvä näin, kun ei enää kovin kauaa ole aikaa kirjoittaa :)))

Vastaus:

Hyvä neuvo Wordiin tms. kirjoittamisesta! :) 5 tuparia hyvästä kommentista! Virheistä ei tosin välttämättä tarvitse mainita, sillä on enemmänkin minun tehtäväni korjailla niitä. :')

Aurelia » 15.5.

Nimi: LunaBell lilac

14.05.2020 20:26
Suosittelen kurkkaamaan uudestaan aina tän tarinan, sillä oli jäänyt muutama kirjoitusvirhe.. Ja se on taikaeläinten hoito? Jos sitä etsit:) muuten tosi kiva tarina:)

Vastaus:

3 tuparia kommentista! :)
Aurelia » 15.5.

Nimi: Miranda Mudiltong, Rohkelikko

14.05.2020 18:15
Aattelin tehä lisää kun äskenen oli niin lyhyt:)
Osa 2 peto?
Miranda, Diana ja hänen toinen ystävänsä 1lk Frans nousivat pöydästä. He päättivät selvittää mitä on tekeillä.He siirtyivät muodon muutos tunnille. Siellä Minerva opetti animaangeista. Tunnin jälkeen kolmikko siirtyi oleskelu huoneeseen miettimään mitä tekisivät. Diana luki lukujärjestystä ja kiljaisi.:-Frans!Miranda! Tulkaa katsomaan! Joku oli kirjoittanut lukujärjestyksen taakse:varoitan teitä. - Mitä tämä tarkoittaa? Frans kysyi. Seuraavana heillä oli olioiden hoitoa(en muista mikä oppitunnin nimi oli :D). He saapuivat linnan juurella sijaitsevalle mökille. Siellä vilkutti ainakin 2 miehen kokoinen ja 3 miehen levuinen mies myyrän-nahkatakissa. Mies tervehti oppilaita ja esittäytyi. :- Mä olen Hagrid, Tylypahkan koulun riistanvartija. Nyt meillä on taikaeläinten hoitoa:).

Tunnin jälkeen kaikki raahautuivat oleskelu huoneeseen. Kaikki olivat rätti väsyneitä. Illemmalla Diana toi kasan kirjoja. :Mitä tämä tarkoittaa? Frans tuhahti? - Luemme läksyihin! Diana huudahti hermostuneena. Kun Minerva ajoi viimeisetkin oppilaat pois oleskeluhuoneesta, Miranda, Frans ja Diana kipittivät makuusaleista takaisin oleskeluhuoneeseen. He huomasivat seinällä kirjahyllyn takana oudon merkin. Siinä luki jotain. Hepreaksi varmaan. - Tätäkö se Kalkaros kaipasi?Miranda kysyi hermostuneena. - Tätä varmaan. Frans huokaisi. Merkki oli pyöreä, keskellä sitä oli viiva. Sitten he painuivat petiin. Miranda nukahti nopeammin kuin viime yönä.

Seuraavana päivänä aamupalan jälkeen he lähtivät kirjastoon etsimään tietoa merkistä. He tutkivat mm. Kirjat: Kaikki merkeistä, Miten tunnistaa vanhat merkit... Mutta ei. He eivät löytäneen mitään siitä ympyrästä. He lähtivät seuraavana iltana hortoilemaan ehkä he löytäisivät jotain? He kävivät koko lähitienoon läpi mutta eivät löytäneet mitään toista merkkiä.

He pääsivät seuraavana päivänä kalkaroksen liemi tunnille. Kalkaroksen pöydältä Miranda äkkäsi lapun jossa luki: Kerros 4 käytävä 2 huone 8. Kalkaros huomasi Mirandan tuijotuksen ja nappasi lapun pois. Liemi tunti ei sujunut mukavasti. Heidän piti tehdä läksyksi 3 pergamentti kääröä aiheesta Miten oikea liemi valmistetaan. Tunnin jälkeen Miranda kertoi innoissaan ystävilleen lapusta. He olivat ihmeissään. Diana rikkoi pitkän hiljaisuuden sanomalla:- No jos kokeillaan sitä kaytävää? He livahtivat seuraavan kerran kun oli mahdollista käytävään 2. Huone 8 oli sammaloitunut :- Kukaan ei ole varmaan käyttänyt tätä vuosiin. Frans totesi. Miranda käytti Alohomora loitsua jotta he pääsisivät sisään. Siellä haisi home. Lattia oli betonia keskellä huonetta oli lattiassa juuri se ympyrä minkä he olivat nähnyt oleskelu huoneessa. Pian he näkivät 4 punaista silmää tuijottavan pimeydestä. Eikä he jäänyt miettimään mitä he tekisivät. Kaikki kiljaisivat ja juoksivat ulos homeen hajuiseata huoneesta ja sulkivat oven. Aika moni oli varmaan kuullut heidän huutonsa sillä varmaan puolet koulusta (ainakin tuntui siltä) olis tullu kattomaan. Jatkuu...


Sori tarina suoni ei oikein sykkiny tänään:D

Vastaus:

Kommentoin nämä molemmat samaan, kiva että kirjoittelit vähän pidemmänkin tarinan! :') Noin yleisesti tarinavieraskirjaan saa kirjoittaa vain yhden tarinan kerrallaan, mutta koska ensimmäinen oli sen verran lyhyt, ei tämä tällä kertaa haitannut. Kyllähän se tarinasuonikin selvästi sykki, tässä oli jo paljon jännittäviä tapahtumia! Jo edellisen tarinan lopussa jäi mietityttämään, miksi ihmeessä Kalkaros tulisi käymään Rohkelikon oleskeluhuoneessa. Se koukutti heti lukemaan lisää! Kaikki nuo omituiset sanat, "varoitan teitä" sekä tuntemattomalla kielellä kirjoitettu teksti, olivat erittäin mystisiä. Oli kiva, että Miranda ystävineen alkoi heti selvittää mysteeriä etsimällä kirjastosta tietoa tuosta omituisesta merkistä. Sekin oli erittäin hyvä käänne, että Kalkaros oli jättänyt pöydälleen vihjeitä sisältävän lapun! Se johdatti hienosti seuraavaan tutkintapaikkaan. Tarinassa oli mukana sopivasti kuvailua värittämään tapahtumia - erityisesti lopussa kuvailit todella hyvin tuon sammaloituneen ja homeelta haisevan huoneen. Pystyin melkein haistamaan sen kuvitellessani tapahtumaa! Oikeinkirjoituksesta sen verran, että eri henkilöiden vuorosanat aloitetaan aina uudelta riviltä. Siis näin: "Illemmalla Diana toi kasan kirjoja.
- Mitä tämä tarkoittaa? Frans tuhahti.
- Luemme läksyihin! Diana huudahti hermostuneena."
Loppu oli todella jännittävä, neli- ja punasilmäinen olento kuulostaa kammottavalta! Odotan innolla, mitä ensi tarinassa tapahtuu!

Saat 5 kaljuunaa, 13 tuparia sekä Ekaluokan enkeli- ja Mysteerimetkuilija-merkit!
Aurelia » 15.5.

Nimi: Miranda Mudiltong, Rohkelikko

14.05.2020 15:47
Miranda astui muitten ensiluokkalaisten joukossa eteishalliin. Häntä jännitti, pian heidät lajiteltaisiin tupiin. Miranda toivoi Rohkelikkoa. Hän pääsi Rohkelikkoon. Albus piti pienen puheen. Puheen jälkeen Miranda kävi pöydän antimiin. Illalla Rohkelikot viettivät pitkään oleskeluhuoneessa,kunnes McGarmiva tuli hätistämään kaikki omiin makuusaleihinsa. Miranda ei saanut nukuttua,ihan kuin joku katselisi häntä. Yöllä noin 2 aikoihin Miranda viimein nukahti. Aamupalalla hän oli väsynyt. Hänen ystävänsä Diana joka oli myös 1lk kertoi nähneensä professori kalkaroksen käyvän Rohkelikon makuusaleissa yöllä. Mitäköhän hän halusi? Jatkuu... ( Ei nyt jaksanu kirjoittaa hirveen pitkää)

Nimi: Emily Hawkins

14.05.2020 13:46
Whelan, sun tarina oli taas tosi hyvä! Oli kiva, miten Celestestä oli tullut Whelanille niin läheinen. :)
Ja Diana, sullakin oli tosi hyvä tarina! Dumbledoren persoonallisuus oli säilytetty taas hyvin, varsinkin, kun lopussa hän kertoi totuuden, muttei kuitenkaan paljastanut mitään Dianalle. :)

Vastaus:

5 tuparia kommentista! :)

Aurelia » 15.5.

Nimi: Emily Hawkins, Korpinkynsi

14.05.2020 12:43
Luku 10 - Rehtorin kanslia

Jokin outo voima tuntui vetävän Emilyä puoleensa. Hän lipui kohti jotakin, kohti tietämättömyyttä.
Punaisia kipinöitä lensi ilmaan, avunhuudot ja kimakka nauru kiirivät hänen korviinsa. Veri ei kiertänyt kehossa, pyörrytti. Silmissä sumeni, mutta hän vain jatkoi päättymättömältä tuntuvaa matkaansa. Kaikki tuntui unelta, muttei ollut. Vai oliko? Hän ei tiennyt. Ainoastaan sen hän tiesi, ettei tämä ollut normaalia. Mutta milloin mikään olisi ollut normaalia? Kun eli maailmassa, missä taikominen oli aina ollut mahdollista, aina tuli uusia puolia esiin kaikesta. Mutta se oli aina ollut hänelle normaalia. Hän oli aina elänyt sellaisena. Noitana. Hän ei tiennyt, millaista oli olla jästi. Jästi joka joutui turvautumaan polttoaineilla toimiviin lentäviin suljettuihin metallikasoihin. Jästi, joka joutui tehdä aivan kaiken aivan itse, ilman minkäänlaisten loitsujen apua. Hän tiesi olevansa erilainen kuin valtaosa maailman väestöstä. Mutta hän oli normaali omasta mielestään.
Kaikki oli aivan sekavaa. Oliko tämä normaalia vai ei?
Taas punaiset kipinät singahtivat taivaalle. Samaan aikaan lipuva tunne hänestä katosi. Hän tunsi taas maan jalkojensa alla, mutta aivan eri paikassa kuin äsken. Kun hän vetäisi helpottuneena henkeä, hän huomasi jotain hirveää. Jotain, mitä hän oli kantanut sisällään jo päiviä. Jotain, mikä sai hänen sydämensä pysähtymään. Pyhän Mungon taikatautien ja -vammojen sairaalan sängyssä makasi hänen äitinsä. Melkein kuin nukkuvana. Ainut ero tämän ja nukkuvan ihmisen välillä oli, että tämä ei hengittänyt. Hänen oman, ihanan äitinsä rinta ei kohoillut hengityksen tahdissa. Mikään ruumiinosa ei liikahtanutkaan.

Emily tajusi huutavansa, kun heräsi. Amy, joka oli päässyt Pyhän Mungon taikatautien ja -vammojen sairaalasta vain vähän ennen hyökkäystä, oli kumartunut hänen ylleen huolestuneena. Vivian seisoi askeleen kauempana yhtä huolestunut ilme kasvoillaan.
Emily katsoi järkyttyneenä ystäviään ja kuiskasi:
”Se kävi taas, se oli liian todellisen tuntuista. Kohta en enää kestä tätä. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että voisin repiä jonkun pään irti.” Hän säikähti itsekin sanojaan ja toivoi, etteivät Devona tai tämän kaksoissisarensa Devondra, olleet kuulleet sitä. Emily kuitenkin tajusi, että se oli totta, mitä hän oli sanonut. Toisaalta hän oli vihainen isälleen, joka ei kertonut asioista ajoissa, mutta toisaalta, hän rakasti isäänsä niin paljon, ettei voinut olla hänelle vihainen. Emily katsoi kelloa, joka oli vasta yksi yöllä. Vaikka kello oli paljon, hänen oli päästävä ulos. Hänen rintaansa puristi, ja tuntui, kuin henki ei kulkisi. Jokaisella hengenvedolla täytyi tehdä töitä. Hän yritti rauhoittaa äänensä ja totesi niin rauhallisesti kuin pystyi:
”Minä lähden käymään ulkona.” Vivian katsoi kauhistuneena kelloa, mutta Amyn silmät alkoivat loistaa.
”Minä tulen mukaasi”, hän sanoi innokkaasti. Vivian näytti olevan kahden vaiheilla, joten Emily totesi nopeasti:
”Jää sinä tänne nukkumaan.” Vivian käveli helpottuneena sängylleen, mutta pyysi vielä Emilyä ja Amya olemaan varovaisia. Amy vain heilautti vähättelevästi kättään, mutta Emilyä hermostutti syvällä sisimmässään vähän.
Hän ja Amy kiipesivät hiirenhiljaa pois Korpinkynnen tuvasta ja katselivat käytävälle. Kun ketään ei näkynyt, he lähtivät hiipimään länsitornista alas. Käytävillä oli hämärää ja vain muutamista matkan varrella olevista ikkunoista kajasti kuun valoa. Tauluissa oli hiljaista, kaikki luultavasti nukkuivat. Liikkuvat portaat olivat valitettavasti täysin hereillä ja halusivat kiusata yöllisiä hiippareita.
He pääsivät vaivattomasti ulko-ovelle, edes Norriskaa ei ollut näkynyt matkan varrella.
”Alohomora!” Emily kuiskasi ja avasi oven. Kirpeä yöilma tervehti häntä ulkona, ja hän huokaisi helpotuksesta. Edes Amyn katse, joka kertoi selvästi, että tämä oli ollut huolissaan Emilystä, ei haitannut häntä.
Saatuaan tarpeekseen pakkasesta, joka ei ollut helpottanutkaan hengittämistä, hän raotti väristen ovea, mutta ei päässyt vielä sisään – professori Higgs tepasteli vaaleanpunaisessa aamutakissaan edestakaisin ja sauva ojossa. Emily säikähti niin paljon, että olisi paiskannut oven kiinni, ellei Amyn jalka olisi tullut tielle.

”Mitä helkuttia te oikein teitte?” kysyi herätyksestä ärtynyt Bob yli tunnin päästä. Vivian oli säikähtänyt herättyään, kun kaksi sänkyä oli edelleen tyhjillään, ja käynyt herättämässä Bobin. Emily selitti tilanteen väristen kylmästä. Hän istui pehmeällä matolla lähes kokonaan sammuneen takan edessä.
”Ette ikinä, arvaa, mitä näimme!” Amy huudahti hiljaa. Vivian näytti kysyvältä ja Amy töksäytti suustaan:
”Professori Higgs harjoitteli tunnin pimeyden loitsuja.”
”Mitä!?” Bob näytti totaalisen järkyttyneeltä, sillä Higgs oli monien lempiopettaja säkenöivän ja ystävällisen luonteensa takia. ”Ei voi olla totta.”
Amy nyökytteli päätään mietteliäänä. Muhkeissa nojatuoleissa löhöilevät Vivian ja Bob eivät näyttäneet enää lainkaan unisilta.
”Ehkä hän vain haluaisi pimeyden voimilta suojautumisen opettajaksi”, totesi Emily epäillen itsekin sanojaan. Hän ei suostunut uskomaan, että professori Higgsillä olisi pahat mielessä. Amy hymähti hiljaa.
”Aika korkeatasoisia loitsuja siihen tarkoitukseen.” Emily kuunteli enää puolella korvalla, sillä uni alkoi ottaa vallan. Hän siirtyi pehmeään nojatuoliin kuuntelemaan Amyn ja Bobin katkonaista puhetta silmien mennessä vähän väliä kiinni.

Emily avasi hitaasti silmänsä, kun kuuli melua. Joka paikkaan kolotti ja särki. Hän säikähti, kun huomasi istuvansa nojatuolissa oleskeluhuoneen nurkassa. Hänellä oli päällään vielä märkä yöpuku, ja ensiluokkalaiset tuijottelivat häntä hihitellen. Emily tunsi punan nousevan kasvoille, kun veri kohisi päässä. Muutkin retkottivat nojatuoleissa, tosin Vivianilla ja Bobilla oli kaavut yllään. Emily nousi varovaisesti tuolista ja herätti toiset. He hätkähtivät hereille vuorotellen ja katselivat uneliaina ympärilleen. Emily näki Vivianin punastuvan voimakkaasti ja oikovan kaapuaan. Amy vain katseli ympärilleen ja sähähti ensiluokkalaisille:
”Mitä te siinä toljotatte? Katsokaa peiliin niin ei enää naurata.” Ensiluokkalaisten joukko vilkaisi omia jalkojaan ja kaapujaan ja juoksivat käytävälle kikatellen edelleen. Emilyn suupieliin kohosi väkisinkin hymy, vaikka hän ei pitänytkään Amyn tavasta puhua pienemmille. Joskus hän mietti, miksi Lajitteluhattu ei ollut laittanut Amya Luihuiseen. Amy oli kaikesta huolimatta hänelle kaikista läheisin Tylypahkassa sillä se, miten tämä oli junassa puolustanut häntä, edes tuntematta koko henkilöä, oli punonut jonkinlaisen siteen heidän välilleen.
Emily juoksi kiireesti makuusaliin. Devondra kuorsasi hiljaa sängyssään ja tuhisi välillä jotain unissaan. Dev – Devonaa sanottiin selkeyden vuoksi vain Deviksi – puki jo kaapuaan ylleen.
”Missä te olette olleet?” Dev kuiskasi ja katseli Emilyn yöpukua.
”Öhh...” Emily aloitti kiusaantuneena, ”me käväisimme vain oleskeluhuoneessa.” Dev katsoi häntä epäilevänä, mutta jatkoi sitten kirjojen pakkaamista koululaukkuun. Amy astui huoneeseen pamauttaen oven kiinni kovalla vauhdilla. Devondran sängyssä tuli hiljaista ja hän avasi verhot.
”Mitä täällä melutaan?” Amy pysähtyi niille sijoilleen ja huolimatta tämän temperamentista, Emily huomasi Amyn kasvojen menevän katuviksi.
”Anteeksi kovasti, en tajunnut että nukut vielä”, hän sanoi ja käänsi kasvonsa poispäin. Emily tunsi myötätuntoa ystäväänsä kohtaan, vaikka kyse ei ollut mistään vakavammasta kuin ystävän herättämisestä. Hän oli huomannut Amyn kasvaessaan tulevan ailahtelevaisemmaksi ja katuvaisemmaksi. Emilystä tuntui, että tämän mieltä painoi myös oleskeluhuoneessa tapahtunut välikohtaus.

Emily ja Amy kiiruhtivat nopeasti oleskeluhuoneeseen, jossa Vivian ja Bob jo odottelivat. Emilystä tuntui taas pahalta ja hän oli painanut katseensa maahan, etteivät muut huomaisi kyyneliä hänen silmissään. Suru oli kuin musta verho, joka laskeutui hänen eteensä sumentaen kaiken muun, kun sille päälle sattui. Äidin kuolema tuntui vielä niin epätodelliselta, että aina hän ei edes muistanut sitä. Sitten yhtäkkiä totuus vain iski vasten kasvoja ja tuska viilteli veitsellä sydäntä. Hän ei edes huomannut kävelevänsä eteenpäin, eikä liioin kuullut hänelle puhuttavan.
”Emilyy, minä kysyin sinulta kysymyksen”, Bob huhuili. Emily nosti katseensa ja jälleen täysin tajuamatta tilannetta, hän purskahti kyyneliin ja kääntyi takaisinpäin aikomuksenaan mennä vessaan. Hän kuitenkin törmäsi johonkin pitkään ja hoikkaan ja horjahti. Nostaessaan katseensa, hän huomasi seisovansa professori Dumbledoren edessä. Dumbledoren kasvot olivat melko synkät, kun hän pyysi rauhallisella äänellä:
”Tulisitko huoneeseeni, neiti Hawkins?” Emily katsoi varovasti Dumbledoren kirkkaisiin, rauhallisiin silmiin. Hän käveli tämän perässä käytävällä ja näki oppilaiden tuijottavan heitä kiinnostuneina. Aamupala oli alkanut vähän aikaa sitten ja kaikki olivat matkalla päinvastaiseen suuntaan. Emily tunsi kyynelten kirvelevän silmiään ja häpesi raidallisia kasvojaan.
Kaksi kivihirviötä seisoi oven molemmin puolin pitäen asenuolia ristissä oven edessä estäen pääsyn rehtorin kansliaan.
”Sitruunakaramelli”, Dumbeldore sanoi rauhallisesti ja hirviöt heräsivät eloon. Ne nostivat aseensa ja päästivät tulijat sisään. Emily astui tottuneesti kivisille kierreportaille, jotka alkoivat pyöriä. Se oli hänelle tuttua, olihan hän ollut puhuttelussa pari kertaa. Kolmantena vuonnaan hän oli jäänyt kiinni yksisarvisen silittelystä Kielletyssä metsässä, kun oli ihastunut niihin tunnilla ja halunnut mennä katselemaan niitä lisää. Neljäntenä vuonnaan hän oli tehnyt ystäviensä kanssa aprillipilan opettajille, ja räjäyttänyt vahingossa vessanpöntön, vaikka tarkoitus oli vain keittää hieman vettä ja saada aikaan pienimuotoinen sotku. Bob oli kuitenkin lisännyt taikaan vahingossa jonkin ylimääräisen heilautuksen ja saanut kunnollisen räjähdyksen. Sen jälkeen ensimmäisen kerroksen tyttöjen vessa oli ollut suljettuna kokonaiset viisi viikkoa, ennen kuin kaikki oli saatu siivottua ja vesivahinko korjattua.

”Se räjäyttelijä! Mitä olet taas mennyt tekemään”, huokaisi dramaattisesti yksi kanslian muotokuvista, entinen Tylypahkan rehtori, Belissa Morrel. Hän oli aina erittäin dramaattinen, etenkin Tylypahkan asioissa. Morrel oli tunnetusta velhosuvusta ja oli elinaikanaan omistautunut Tylypahkalle kokonaan. Hän oli ollut Puuskupuhissa ja edelleen samasta tuvasta löytyi Morrelin lapsenlapsenlapsenlapsi, Annie.
”Belissa, ole hiljaa”, Dumbledore sanoi rauhallisesti ja meni istumaan pöytänsä ääreen. ”Istu.” Hän viittasi Emilylle tuolia pöydän toisella puolella ja painoi sormensa yhteen melkein kasvojen korkeudelle.
”Emily, tiedän, että tämä on sinulle vaikeaa”, Dumbledore aloitti.
”Minä haluan isäni luokse kotiin”, Emily keskeytti. Dumbeldoren kasvoista ei erottanut minkäänlaista reaktiota.
”Sinun pitää jäädä tänne, kotona on sinulle liian vaarallista”, hän sanoi rauhallisesti, mutta tiukasti. Emilyn poskilla vieri äänettömiä kyyneleitä, ja hän katseli sumeilla silmillään hopeakojeita avonaisessa kaapissa varoen tiukasti katsomasta rehtoriin päin. Hän tiesi, ettei pääsisi kotiin, vaikka miten yrittäisi, mutta vastauksia hän ainakin tarvitsi.
”Miksi en saa mennä kotiin? Miten isä pärjää?” hän kysyi hiljaa, suuttumuksen kohotessa pintaan. Vaikka tukahdutettu raivo kuului selkeänä hänen äänestään, Dumbledore pysyi täysin tyynenä. Huolen aiheuttamat rypyt olivat kadonneet hänen kasvoiltaan, ja hän totesi:
”Kotona olisi sinulle liian vaarallista. En tiedä itse melkein sen enempää kuin sinäkään. Ja mitä isääsi tulee, hän on lähetetty vanhempiensa luokse ja on täysin turvassa siellä.” Raivo kuohahti Emilyssä voimakkaasti, hän tunsi, miten se kiehui yli reunan.
”Miksi sitten kutsuit minut tänne? Jotta voisit sanoa, ettet tiedä mitään! Minä lähden kotiin, vaikka se olisi viimeinen tekoni!” hän huusi naama punaisena ja purskahti taas itkuun.
”Siinä sinä et tule onnistumaan. Kutsuin sinut tänne, koska ajattelin, että juuri jotakin tuollaista sinä haudot. Halusin myös varmistaa, että olet kunnossa.”
”KUNNOSSA! Kyllä, kaikki on erinomaisen hyvin, äitini vain juuri heitti veivinsä minun tietämättä siitä tai mistään muustakaan mitään!” Emily raivosi ja syöksyi ulos kansliasta. Dumbledore ei yrittänytkään estellä, vaan päästi hänet menemään. Käytävällä hän lysähti voimattomana istumaan seinän viereen, yksin, kenenkään huomaamatta häntä, tunteiden laantuessa hänen sisällään.

//Tää nyt vähän venähti, toivottavasti ei haittaa :D

Vastaus:

Erinomainen tarina, tuntuu että tarinasi ovat parantuneet entisestään huimaa vauhtia! Pidemmätkin tarinat ovat välillä ok, mutta sisältönsä puolesta tämä olisi kenties sopinutkin paremmin kahteen osaan. Osiin jakamisen olisi voinut tehdä tuosta oleskeluhuoneeseen nukahtamisen kohdalta, sillä tarinaan sisältyi selvästi kaksi erillistä tärkeää kohtausta, ensin yöllinen retki ja toiseksi retki rehtorin kansliaan. Aloitus oli aivan mahtava "palaaminen" takaisin Emilyn näkökulmaan ja tunteisiin: viipyilevä kerronta ja tunteelliset mietteet melkein kuin pysäyttivät hetken ja tekivät hyvin unenomaisen, melkein aineettoman lipuvan tunnelman! Unen pysähtyminen kuolleen äidin sängyn viereen oli tosiaan riipaiseva kuva, antaisin ehdottomasti Liikutuksen liikauttaja -merkin, ellen olisi ehtinyt sitä jo antamaan! Mietin edellisen tarinan jälkeen, miten onnistut kuvaamaan äidin menetyksen seurauksia, mutta onnistuit tässä vaikeassa tehtävässä aivan erinomaisesti. Suru ja ahdistus pysyivät juuri sopivasti mukana ja kuljettivat tapahtumia. Tuntui aivan luonnolliselta, että unen jälkeen Emilylle syntyi tarve päästä haukkaamaan happea - ja mitä hän siellä sitten kohtasikaan! Vaikuttaa todellakin siltä, että professori Higgs ei olekaan sitä miltä näyttää. Lisäksi hyppäys Higgsiin melkein-törmäämisestä suoraan oleskeluhuoneeseen Bobin kanssa puhumaan oli juuri sopiva. Vahinkonukahtaminen ja muiden oppilaiden hälinään herääminen oli hauska ajatus ja sopiva pieni kevennys synkkiin tunnelmiin. Myös ystävyyssuhteet tuntuivat lujittuvan tarinassa entisestään, kun muisteltiin sekä Amyyn tutustumista, että puhutteluun johtanutta aprillipilaa Bobin kanssa. Belissa Morrel oli hauska yksityiskohta rehtorin kansliasta, ja Dumbledoren kommentti hänelle alusti kohtausta mukavasti. Lopussa tuli hyvin esiin Emilyn temperamentti, joskin hermostuminen olikin ihan aiheellista tilanteessa. Vahvat tunteet kuvastuivat kohtauksessa hyvin, esimerkiksi poskilla vierivin kyynelein ja raivostunein huudahduksin. Tarina oli erittäin sulavasti kirjoitettu, myös oikeinkirjoitukseltaan! Alkupuolelta tarttui silmään vain yksi kohta, josta puuttui ma-infinitiivi. Oikein olisi siis näin: "Jästi, joka joutui tekemään aivan kaiken aivan itse". Joutua, kyetä, pyrkiä ja pystyä ovat sellaisia apuverbejä, joita seuraavaan verbiin tulee aina ma-muoto. Siis joutua tekemään, kyetä tekemään, pyrkiä tekemään, pystyä tekemään. Upea tarina, jään odottelemaan jatkoa!

Saat 10 kaljuunaa, 20 tuparia sekä Oi johtajuus, rehtori-, Weasleyn Welhowitsailija-, Uneksija-, Saapastelija-, Keskustelukeisari- ja Miljöön muotoilija -merkit! Huhhuh!
Aurelia » 15.5.

Nimi: Diana Whelern, Rohkelikko

13.05.2020 20:35
LUKU 8

Rehtori 2/2



Seisoimme pienessä lasihuoneessa. Se oli hyvin korkealla ja sieltä näki Suureen Saliin. Ythäkkiä Albus aloitti puhumisen:

-Katso näitä oppilaita täällä Suuressa Salissa, Albus sanoi.

-Kuinka monta heistä tietää totuuden? Albus lisäsi kysyen.

-No ainakin 95 prosenttia, vastasin.

-Eli kaikki muut paitsi ensiluokkalaiset, lisäsin.

-Asia ei ole ihan niin, Albus sanoi.

-Kerroimme totuuden vain 5-7. luokkalaisille. He olivat meidän mielestä riittävän kypsiä kuulemaan totuuden, Albus jatkoi.

-Muut koululaiset ovat saaneet käsityksen vanhemmilta oppilailta ja huhuista, Albus sanoi.

-Aivan kuten sinä ja toverisi, Albus jatkoi.

-Mutta miksi me emme saa tietää totuutta? Kysyin.

-Haluamme suojella tietä. Ette ole riittävän kypsiä kuulemaan totuutta raaoista asioista, Albus vastasi.

-Mutta sinä olet osoittanut nokkeluutesi ja rohkeutesi, joten mielestäni sinä ansaitset kuulla totuuden, Albus jatkoi.

-Saanko minä kertoa totuuden muillekin ensiluokkalaisille? Kysin toiveikkaasti.

-Saat kertoa Sunnylle. Hän on riittävän kypsä, muut ei, Albus vastasi.

Sisälmykseni tuntuivat tulevan suusta ulos. Miksi juuri Sunny? Miksei Isadora tai Susan tai molemmat? Päässäni oli tuhansia kysymyksiä, kun Albus jatkoi.

-Mutta sinun täytyy luvata, ettet enää selitä asioita omin nokkinesi, Albus sanoi.

-Joten lupaatko? Hän kysyi.

-Selvä, minä lupaan, vastasin.

-Selvä, totuus on, että onnistuit aika hyvin noukkimaan tietoa, Albus sanoi.

-No mutta nyt sinun täytyy mennä aamupalalle, mieli sinun jotain syötävää ennen tunteja, Albus sanoi.

-Mutta eihän tuo ole totuus! Parahdin.

-Mennäänhän nyt, Albus sanoi hyssyttelevästi.

Olin tuohtunut. Jälleen kerran. Kävelin vaitonaisena Albuksen perässä. Kun olimme jälleen Albuksen kansiliassa, Albus viitttoi minut pois osoittamalla ovea. Heilautin kättä ja lähdin. Kun pääsin takaisin käytävälle, pinkaisin juoksuun. En minä ollut millekkään aamiaiselle menossa. Minä tarvitsin vastauksia. Ja Sunnyn apua.

Juoksin Rohkelikkon oleskeluhuoneeseen. Huomasin heti Sunnyn tekemässä eilisen viimeisiä läksyjä.

-Niinpä tietenkin, ajattelin.

-Sopiiko liittyä seuraan? kysyin kohteliaasti.

-Toki, Sunny sanoi ja teki tilaa penkille.

Kerroin juttelustamme Dumbledoren kanssa. Sunny ihmetteli Dumbledoren tapaa kertoa totuus. Sunny lisäsi myös, etten minä saa ruveta selvittäämään asioita omin nokkineni.

Olin väsynyt, kouluun ei ollut mitään halua mennä. Kello oli jo 10 ja päivän ensimmäinen tunti alkaisi. Sanoin Sunnylle, että olen kipeä ja pyysin häntä välittämään tiedon opettajille. Sunny lupasi.

Aamiaisaika oli ohi, joten hiiviskelin Tylypahkan keittiöön hakemaan hieman aamupalaa. Leipää, muroja, jugurttia ja appelsiinimehua. Kun oli syönyt, lähdin väsyneenä ja pääkivun kanssa kävelemään Sairaalasiipeen. Matami Pomfrey ohjasi minut vuodeosastolle ja toi jotain, joka helpottaisi pääkipua. Nukuin tyyliin 6-7 tuntia siihen asti, että Sunny tuli hakemaan minua päivälliselle.

-Lupasit antaa minulle tukiopetusta tänään muodonmuutoksista, Sunny sanoi hieman äksynä.

-Ai niin, mennään heti kirjastoon päivällisen jälkeen, vastasin.

Söimme, jonka jälkeen opetin Sunnya. Pelasimme Velhoshakkia, jonka jälkeen kävimme nukkumaan. Mietin vielä ennen nukahtamista asioita.

Miksiköhän Dumbledore oli tuollainen? mietin, kun kelasin keskustelua päässämme.

-Ei kai hän vaan turvautunut valeasuun? mietin.

Toivoin, että mulla olisi joku joka jakaisi ajatukseni. Tunsin olevani yksin. Olihan minulla sadoittain ystäviä ja kavereita ympärillä, mutta silti. Samalla toivoin, ennen kun nukahdin, että homma ei olisi vuotanut kotiin. Surullisten ja pelonsekaisten ajatusten tuudittamana nukahdin.

//Tulipas pitkä tarina, hupsis! Ei ollut ihan tarkoitus näin pitkää, mutta jotenkin se vaan syntyi :D//

Vastaus:

Tämä oli oikein sopivan kokoinen tarina! :) Hienoa, että inspiraatiota riittää! Kokoa tärkeämpää onkin se, millainen kokonaisuus tarinasta muodostuu juonellisesti. Tästä tuli erittäin hyvä kokonaisuus, kun kaikki pyöri rehtorin keskustelun ja sen herättämien ajatusten ympärillä, ennen kuin Diana lopuksi vaipui levottomaan uneen. Rehtorin ja Dianan keskustelua oli taas mielenkiintoista seurata. Vaikutti siltä, että Diana oli ollut oikealla asialla, muttei kuitenkaan ymmärtänyt ihan kaikkea puutteellisin tiedoin. Rehtori perusteli asiallisesti, että tiedon pimittämisellä halutaan suojella nuorempia oppilaita. Se tuli lukiessa mieleen, että rehtorista olisi hyvä kertoa Albuksen sijaan rehtorina tai professori Dumbledorena, sillä etunimen käyttäminen on tuttavallinen ja epäsopiva tapa puhutella opettajaa Tylypahkassa (ja Englannissa). Raivostuttavasti heti kun ajatteli saavansa vihdoin tietää, mistä tuossa taudissa ja salaisuudessa on kyse, rehtori kiersi totuuden jälleen! Se olikin hyvä juttu, sillä mysteeri saa mielenkiinnon säilymään, niin että tarinaa haluaa lukea eteenpäin sen selviämiseksi. Lopputarinassa oli sopivasti jännittyneisyyttä ja mietintöjä siitä, mitä tästä kaikesta oikein pitäisi ajatella. Alusta tuli mieleen sama kommentti kuin viime tarinassa, että saman henkilön peräkkäiset vuorosanat kirjoitetaan samalle riville, siis näin:
- No ainakin 95 prosenttia, vastasin. - Eli kaikki muut paitsi ensiluokkalaiset, lisäsin.
- Asia ei ole ihan niin, Albus sanoi. - Kerroimme totuuden vain 5.-7. luokkalaisille.
Ensi tarinaa odotellen! :)

Saat 6 kaljuunaa, 15 tuparia sekä Tukiopettaja-, Lupautuja- ja Päärynänkutittaja-merkit!
Aurelia » 15.5.

Nimi: Whelan Macintosh, Luihuinen

13.05.2020 18:22
Luku 18
Aurinko paljastaa henkilöiden aurinkoisen puolen

Kesäloma läheni alkamistaan. Ilmat olivat lämpimät ja seuraavana päivänä olisi ensimmäinen V.I.P.-koe. Whelan istui järven rannalla, vierellään Celeste, joka yritti tentata häntä.
“Mitä aineksia tarvitset monijuomaliemeen?” Celeste kysyi ja kurtisteli kulmiaan auringonpaisteelle. Whelan piti silmiään kiinni varjoisalla alueella. Hän olisi varmasti voinut palaa ultraviolettisäteilyn takia varmaan ennätyksellisessä 15 minuutissa.
“Pitsiperhosen siipiä, iillimatoja, piharatamon lehtiä, kaksisarvisen sarvijauhetta, suikaloitua puukäärmeennahkaa ja pala sitä henkilöä, joksi aikoo muuttua”, Whelan vastasi varman oloisesti.
“Sulta puuttui vuoheinä, mutta muuten kaikki oikein”, Celeste vastasi ja nyökkäili, vaikka Whelan ei sitä nähnytkään. Kaksikko oli lähentynyt, kun Celeste pyrki melkein aina Whelanin juttusille vapaa-aikana. Whelanin vastustelusta huolimatta he alkoivat viettää aina vain enemmän aikaa yhdessä. Ei hän Celesteen vielä luottanut täysin ja tuskin tulisi ikinä luottamaankaan, mutta Celeste oli enemmän perillä mysteeristä kuin kukaan muu. Amaliekin oli yrittänyt auttaa kun sai tietää, mitä Whelanille tapahtui pääsiäislomaviikolla Viistokujalla. Celesten Whelan oli kuitenkin jättänyt mainitsematta.
“Monta kuuta Jupiterilla on?” Celeste jatkoi kyselyään.
“79.”
“Sä osaat jo kaiken. Miks haluat vielä tentata?” Celeste kysyi. Whelan kohautti olkiaan.
“Eikö sinua pelota S.U.P.E.R.-kokeet? Haluan päästä kaikista läpi Upeasti. Paitsi tähtitieteestä voin suorittaa O:n.”
“Tähtitiede on mielenkiintoista”, Celeste tokaisi.
“Ei oikeastaan. Kysele lisää.”
“Miten loihdit leijutusloitsun?”
“Siipiirdium lentiusa”, Whelan sanoi tottuneesti ja heilautti vasemmalla sauvakädellä sauvaansa. Hänen osoittamansa katkennut oksa alkoi leijailemaan taian avulla.
“Ihan totta, osaat kaiken. Saat varmasti kaikista U:n. Jopa tähtitieteestä, vaikka vihaatkin sitä”, Celeste kannusti. Whelan tuhahti ja hymyili hieman.
“Parasta olisi sitten saada.”
“Miten Githa, Ailred ja Edward ovat opiskelleet?” Celeste kuulusteli Whelanin toisista ystävistä. Edward seurusteli poikaystävänsä kanssa mutta silti satunnaisesti vietti muiden kanssa aikaa. Githa vietti paljon aikaa Jaden ja Ailredin kanssa kun Whelan oli ollut Celesten kanssa. Amalie oli ollut hieman huolissaan siskonsa kavereista mutta Whelan oli vakuuttanut, että he olivat vielä hyvissä väleissä.
“Hyvin. Olemme myös tentanneet”, Whelan vastasi ja Celeste nauroi.
“Uskon, että tenttasitte vaan sun käskystä.”
Whelan naurahti ja antoi siten ilmi, että se oli totta.
“Mitä teet kesälomalla?” Celeste kysyi varmaan tuhannen kerran viikon aikana.
“En tiedä. Emme ole edes matkustamassa, kun saatan olla uuden hyökkäyksen kohteena. Tai eivät vanhemmat tiedä Viistokujan tapahtumista mutta he pelkäävät syksyistä”, Whelan vastasi sen tuhannennen kerran ja muisteli aiempaa keskusteluaan vanhempien kanssa.
“Haluatko tulla meille? Vaikka loman toisella viikolla. Äiti ottaa vapaata töistä”, Celeste ehdotti innokkaana.
“En oikein tiedä. Pitää kysyä vanhemmilta mutta minulle se käy”, Whelan vastasi ja hymyili Celestelle hieman. Tytön vaaleat hiukset hohtivat auringon valossa ja siniset silmät näyttivät kirkkaalta kuin puhdas vesi.
“Mahtavaa. Kun tulet meille, älä ole noin muodollinen. Miks puhut noin asiallisesti aina?” Celeste nauroi ja istuutui lähemmäs. Vaalean tytön kasvot peittyivät hieman puun varjoon kun he tuijottelivat toisiaan silmiin.
“En minä puhu asiallisesti”, Whelan vastasi närkästyneenä. Celeste matki hänen lausettaan.
“Et vai? Ota musta oppia ja sano: En mä puhu asiallisesti”, Celeste ehdotti. Whelan pyöräytti silmiään.
“Mene asiallisuutesi kanssa muualle.”
Celesteä se tuntui paljon naurattavan. He istuivat sitten tovin ihan vain hiljaa katsoen järven kirkasta pintaa. Jopa Whelan oli saanut puettua vähemmän vaatetta päälle, hänellä oli shortsit ja t-paita. Kun Celeste oli nähnyt Whelanin ulkona, hän oli huutanut lujaa, että luuranko oli noussut haudastaan. Whelanista se oli hieman huvittavaa mutta muiden oppilaiden outo tuijotus oli ollut häiritsevää. Ilma oli kostean kuuma ja viileä tuuli tuntui hyvältä iholla.
“Meidän olisi parasta mennä kouluun. Kohta alkaa ukkostamaan”, Celeste sanoi jonkun ajan kuluttua ja osoitti kauempana olevia, tummia sadepilviä. Whelan vain nyökkäsi ja nousi maasta parin oppikirjan kanssa. He kävelivät vieretysten takaisin linnaan.
“Nähdään illallisella”, Celeste sanoi koulussa kun heidän tiensä olivat erkaantumassa. Whelan hyvästeli hänet ja lähti kohti tyrmiä. Luihuisten oleskeluhuoneessa oli paljon oppilaita, jotka pelasivat yhdessä tai lukivat tuleviin kokeisiin. Myös Githa näytti tuskastelevan jonkun asian parissa. Whelan päätti kuitenkin ensin käydä vaihtamassa mustan kaapunsa, ennen kuin tuli takaisin oleskeluhuoneeseen. Oppilaita ei ollut vähempää tai enempää ja Githa näytti räjähdysalttiita. Whelan meni hänen luokseen.
“Whelan! Tulen hulluksi!” Githa parkaisi heti, kun näki vanhan ystävänsä. Whelan hymyili hieman.
“No, mikä tuntuu epävarmalta?”
“Kaikki!” Githa vastasi ja peitti kasvonsa käsiinsä. Whelan tuhahti hieman. Githa olisi voinut opiskella aiemmin.
“Okei, mun ei oo pakko päästä kaikista aineista läpi, jos aion olla ammatiltani huispaaja. Jos siis en pääse muuhun kivaan työhön. Miten sä meinasit läpäistä kokeet? Tyhmä kysymys. Aiot saada kaikista U:n”, Githa puhui osin itsekseen. Whelan nyökkäsi.
“Panosta nyt loitsuihin, sillä huomenna meillä on teoria ja käytännön koe”, Whelan ehdotti. Githa nyökkäsi vimmatusti.
“Okei, joo. Mennäänkö iltapalalle yhdessä?” Githa kysyi jo rennommin. Whelan nyökkäsi taas vastaukseksi ja antoi Githan lukea loitsujen teoriaa rauhassa. Hän luki myös oppikirjoja mutta totesi Celesten olevan oikeassa siitä, että hän osasi jo kaiken.
Ilta eteni kepeästi kun Edward ja Ailred tulivat tyttöjen seuraksi. Edward tuntui löytävän itsevarmuutta ja räväkkyyttä uuden poikaystävänsä kanssa, sillä hän naureskeli kovaan ja oli paljon puheliaampi kuin ennen. Whelanista oli mukava nähdä, miten vanhasta ystävästä kuoriutui vihdoin avoimesti oma itsensä oleva poika. He menivät yhdessä iltapalalle. Edward erkani porukasta poikaystävänsä luokse ja Whelan poikkesi nopeasti Celesten luona tervehtimässä.
“Onnea kokeeseen, jos emme näe aamulla”, Celeste toivotti kun Whelan oli poistumassa Luihuisten pöytään istumaan Githan viereen.
“Voinko luntata sulta?” Githa kysyi puoliksi vitsillä.
“Et taatusti”, Whelan vastasi ja nauroi. Hänkin oli löytänyt itsestään pirteämmän puolen kun oli viettänyt aikaa aina niin nauravaisen Celesten kanssa. Kaikki tuntui muuttuneen niin paljon sen lukuvuoden aikana. Kuitenkin pitkästä aikaa Whelanista tuntui, että hän olisi aivan aidosti onnellinen. Sinclairin etsiminen ja mysteerin eteneminen jäi taka-alalle kun kesä oli tuloillaan ja kaikki tuntui olevan onnellisesti järjestyksessä.

Vastaus:

Aivan mahtava tarina! Lopussa oli mukavasti mietintää siitä, miten paljon kaikki oli muuttunut lukuvuoden aikana - ja niin tuli minullekin mieleen, miten paljon olet kirjoittajana kehittynyt tämän vuoden aikana. Tarina oli kokonaisuudessaan upean sulavasti kirjoitettu! Valmistautuminen kohti kokeita ja kesää toimi hyvänä, keveänä laskuna pääsiäisviikon jännityksen jälkeen - sillä vaikkei mysteeri vielä selvinnytkään, Viistokujan tapahtumat kävivät kyllä hyvin tämän lukuvuoden huippukohdasta. Kaikkien kokeisiin valmistautumisesta, eri ihmisillä vähän eri tavoin, oli mukava lukea. Tässä lujitettiin hyvin Whelanin ja Celesten ystävyyssuhdetta. Pidin siitä, että Celeste oli alkanut vaikuttaa Whelaniin monella tavalla: ehkä Celeste onkin juonen "positiivinen vaikutus", mitä tulee Whelanin kehittymiseen ja kasvamiseen henkilöhahmona. Vieläkin vähän mietityttää, miksi Celeste heti halusi ystävystyä Whelanin kanssa, mutta sitä ei välttämättä tarvitse tässä vaiheessa enää selventää, kun he ovat jo selkeästi ystäviä. Oli hauskaa, että Celesten puhekielisyys tuli otettua esille sillä tavalla, että Whelan onkin se, joka puhuu liian asiallisesti, ei niin että Celeste erottuisi vaan toisinpäin! Lisäksi hänen huudahduksensa Whelanin kesävaatteista sai naurahtamaan. Siinä tuli myös hyvin hienovaraisesti muistutettua lukijaa Whelanin ulkonäöstä. Kouluvuoden lopulla oli mukava kuulla, mitä Whelanin ystäville kuului: elämässä saattaa todellakin käydä niin, että ystävien tiet erkaantuvat. Onneksi alkuperäinen porukka oli vielä kuitenkin hyvissä väleissä ja piti yhä yhtä. Aivan muutama oikeinkirjoituksen juttu tuli tästä mieleen: joistain kohdista oli unohtunut laittaa pilkku ennen kun-alkavaa sivulausetta. Suomessa lause ei myöskään voi alkaa kuitenkin-sanalla, eli tuossa lopussa oikein olisi "Pitkästä aikaa Whelanista kuitenkin tuntui..." Nämä olivat jo todella pieniä juttuja, odotan innolla, mitä seuraava tarinasi tuo tullessaan! :) Lisään lukuvuoden loppumisesta saatavan merkin sitten, kun tiedän, onko tämä lukuvuoden viimeinen tarina vai esimerkiksi vasta seuraava.

Saat 8 kaljuunaa, 20 tuparia sekä Hymyhuulten hilaaja -merkin!
Aurelia » 15.5.

Nimi: Emily Hawkins

13.05.2020 15:15
Susan, sun tarina oli tosi hyvä! Hauska tarina ja aika hyvä Susan on kyllä, kun suojeliuksenkin osaa loihtia! :)

Vastaus:

5 tuparia kommentista! :)

Aurelia » 15.5.

Nimi: Luna Lilac, korpinkynsi

13.05.2020 13:09
Tää oli, Susan, tosi hyvä tarina! Susan on kyllä rohkea Puuskuks :) Tykkään itekki niinku jännittävistä tarinoista ja sitä tää oli:)) Jatka samaan malliin!

Vastaus:

5 tuparia kommentista! :)

Aurelia » 15.5.

Nimi: Susan Fall, Puuskupuh

13.05.2020 08:45
Pieni juonenkänne tuli tälläkertaa! ;)

Nimi: Susan Fall, Puuskupuh

13.05.2020 08:43
6 luku valehtelian titteli

. Susan toljotti ihmeissään Dumledorea. Dumledore vain huiskaisi Susanin ajatuksia vielä sumeammiksi. Susan otti tukea pöydästä ja alkoi voihkia. Yhtäkkiä Dumledore nousi ylös ja karjaisi:

-Tainnutu! Susan väisti hypähtämällä sivuun. Nyt hänen täytyi taistella, Susan kohotti sauvansa ja karjui:

-Odotumsuojelius! Hopeinen kissa loikahti sauvan kärjestä. Susan haukkoi henkeään ja kuiskasi kissan korvaan nopeasti:

-Apua! Dumledoren kansliassa!

Dumledore virnisti ja hän alkoi muuttua ulkonäöltään erinlaiseksi.

Susan sanoi raivoissaan:

-Monijuomalientä! Olisi pitänyt arvata!

Susanin suojelius oli jo lähtenyt matkaan, se loikki sulavasti oven läpi. Dumledore oli muuttunut valkoihoiseksi, jääsilmäiseksi ja mustahiuksiseksi pojaksi. Poika nauroi kolkkoa naurua joka kaikui huoneessa ja kylmäsi sisimmän. Hän tuhahti:

-Olet fiksu tyttö Susan, mutta et tarpeeksi fiksu!

Susan asteli lähemmäs poikaa, täristen pidätetystä raivosta. Poika vain tökkäsi sormensa Susanin rintaan. Susan vavahti, sormi oli kylmä kuin jää. Poika ajoi Susanin nurkkaan ja tuhahti:

-Naiset, aina niin olevinaan.

Susan kohotti kätensä ja mätkäisi poikaa joka kaatui seläleen lattialle. Susan asetti jalkansa pojan rinnan päälle ja sanoi:

-No niin, nyt sinä kerrot mistä on kyse. Poika virnisti ja katosi. Juuri silloi ovi pamahti auki ja oikea Dumledore syöksyi sisään ja Matami Pomfrey oli myös tullut kannoillaan Filipe ja James. James ja Filipe syöksyivät halaamaan Susania ja touhottammaan Pomfreyn kanssa. Susan vakuutti että hänellä oli kaikki hyvin. Heidän touhottaessaan Emily tuli halaamaan Susania joka itki ilosta. James ja Filip tuijottivat häntä hämmentyneinä. Filip huokaisi:

-Naisia on sitten vaikea ymmärtää. James alkoi nauraa ja pian kaikki lapset nauroivat. Ainoastaan rehtori kysyi Susanilta vakavana:

Tunsitko sinä tämän henkilön joka esitti minua? Susan pudisti päätään. Sitten rehtori alkoi hymyillä ja sanoi lempeästi:

-Toimiva Suojelius on erittäin suuri saavutus 11 vuotiaalta velholta. Susan nyökkäsi ujosti hän ei sanonut että loitsu oli vain yhtäkkiä tullut hänen mieleensä. Kuin kaukainen muisto... mutta Susan ei ajatellut sitä enempää, sillä hän oli tienannut Puuskupuheille 50 tupapistettä. Mutta kaikkein eniten Susan halusi nukkua. Kun hän laskeutui kansliasta ja käveli koulun käytävillä kaikki katsoivat häntä ihailevasti. Osittain varmaan sen takia että Filip, James ja Emily huusivat kaikille vastaan tuleville:

-Täältä tulee vale Dumledoren taltuttaja ja Tylypahakan pelastaja! Kun he lopulta pääsivät puuskupuhien oleskeluhuoneeseen jossa kuiskittiin Susanista joka kiipesi makuusaliin Emily mukanaan kun taas pojat menivät poikienmakuusaliin. Susan heittäytyi sängylle ja Shine alkoi kehrätä omistajansa nähdessään. Susan silitti sen turkkia ja vaipui uneen. Aamulla Susan heräsi Shinen naukunaan, Hän silitti kissaa ja mouruaminen loppui. Susan meni aamiaiselle ilman Emilyä koska ei halunnut herättää tätä. Kaikki suuressasalissa kuiskivat edelleen Susanin sankariteosta. James istui jo Puuskupuhien pöydässä kertomassa eilisillan tapahtumista. Susanin huomatessaan James huudahti äänekkäästi:

-Ah! Mikä seikkailu arvon neidille kelpaisi tänään!

Susan naurahti:

-Ensimmäiseksi voisin sulkeutua hurjaan seikkailuun ensimmäiselle lentotunnille!

James huoahti:

-Niin, meidän pitäsi varmaan odottaa kreivi Filipeä ja neiti Emilyä enneen kuin lähdemme!

Koko sali täyttyi naurusta kun Susan sanoi:

-Arvon kuningas on hyvä eikä enää rasita ääntään!

James nauroi vielä silloinkin kun Emily ja Filipe saapuivat paikalle. Emily hihitti:

-Kuulin että olen nykyään neiti!

Filipe purskahti nauruun:

-Minä taas kuulin että olen kreivi!

Emily naurahti:

-Sinusta ei saisi kreiviä tekemälläkään!

Susan hoputti kuitenkin kaikki matkaan etteivät he myöhästyisi tunnilta. Nelikko käveli lentotunille hiljaisuuden saattelemana. Luihuiset olivat jo odottamassa Matami Huiskia. Susan supisi Filipelle:

-Nyt vain ollaan ihan hiljaa.

Filipe nyökkäsi ja kuiskasi saman Emilylle ja Jamessille. Luihiuset osittelivat Susania ja virnistelivät. Luihuisen oppilas nimeltään Viktor Gerly huusi:

-Vai on sitä oikein vartio mukana! Muut luihuiset purskahtivat nauruun. James olisi syöksynyt Luihisen kimppuun jos Susan ei olisi pitänyt hänen kaavunhelmastaan kiinni. James käveli hieman vastahakoisesti nurmikolle ja istui Filipen ja Susanin väliin, Emily taas luki kirjaa jonka nimi oli: Huispaus kautta aikojen. Huiski kuitenkin saapui paikalle 5 minuutin päästä ja asetti Luihuiset Puuskupuheja vastapäätä. Matmi Huiski sanoi:

-Sanokaa luudallenne Ylös! Muistakaa että teette yhteistyötä sen kanssa!

Susan sanoi päättäväisesti:

-Ylös!

Luuta ponnahti Susanin käteen. Matami Huiski hurrasi:

-Hyvä! Nyt voit koittaa lentää sillä!

Susan nousi luudan päälle ja ponnisti ilmaan, hänet valtasi ihana tunne. Tuuli tuiversi ja Susan nousi ylemmäs ja teki silmukoita se oli hänen elämänsä onnellisin hetki. Sitten Susan syöksyi hallitusti alas hurrausten saattelemana. Seuraavaksi kaikkien muiden luudat nousivat kohti taivasta!














































Vastaus:

Huhhuh, nyt oli tosiaan niin mahtava juonenkäänne että omakin pää meni pyörälle! Edellisen tarinan dumbledoremaisen rehtorin perusteella en olisi ikinä arvannut, että kyseessä ei ollutkaan oikea Dumbledore! Tuo poika muodostui heti todella hyväksi pahikseksi: hänen kylmä ihonsa oli mieleenpainuva kuvaus, ja Susanin ja "naisten" vähättelevä kohtelu sai heti veren kiehumaan. Heti kun ehti ajatella, että nyt Susan päihitti hänet, poika vain virnisti ja katosi - mahtavaa! Suojeliuksen loihtiminen oli myös oiva keksintö ja apukeino. Aika paljon kyllä mietitytti, miten Susan ykkösluokkalaisena osasi loihtia niin vaativan loitsun, mutta epäilystä paikkaili Dumbledoren maininta asiasta. Kansliassa tapahtuva taistelu oli niin jännittävä, että tarinan olisi voinut melkein lopettaa siihen, kun Susan vaipui uneen kissansa vieressä. Myös jatko tarinasta oli erinomainen, mutta kokonaisuutena molemmat toimisivat paremmin erikseen. Kaverusten naljailu aamiaispöydässä oli erittäin hauskaa luettavaa, pidin erityisesti Emilyn naurahduksesta "Sinusta ei saisi kreiviä tekemälläkään!" Vähän mietin, eikö James sitten ollutkaan kadoksissa, kuten edellisessä tarinassa vaikutti? Nelikosta tuli tässä tarinassa mahtava ystäväporukka! Olit hyvin muistanut laittaa tarinaan vuorosanaviivat! Muutama oikeinkirjoituksen juttu tarttui silmään, esimerkiksi sama kuin viime tarinassa, että Dumbledore kirjoitetaan kolmella D:llä. Otsikko olisi oikein kirjoitettuna: "6. luku: Valehtelijan titteli." Luvun numeroon tulee siis tällä tavoin kirjoitettuna piste perään, koska piste ilmentää järjestyslukua kuudes (tai vaikkapa seitsemäs=7.). Toisella tavalla voisi kirjoittaa "Luku 6", joka lausutaan "Luku kuusi". Valehtelija-sanaan tulee j-kirjain mukaan, samoin muihin samantapaisiin sanoihin, kuten tanssija tai loitsija. Kaiken kaikkiaan mahtava tarina, odotan innolla jatkoa! :)

Saat 7 kaljuunaa, 16 tuparia sekä Valevauhkosilmä-, Lockhartin lempilapsi- ja Sauvat solmussa -merkit!
Aurelia » 15.5.

Nimi: Susan Fall, Puuskupuh

12.05.2020 19:40
Vau, Luna! Aivan mahtava tarina. Olet TOSI hyvä kirjoittamaan! Jos teksit kirjan niin ostaisin sen heti! :)

Vastaus:

4 tuparia kommentista! :)

Aurelia » 14.5.

Nimi: Diana Whelern, Rohkelikko

12.05.2020 19:27
Ihana aloitustarina Luna! Ihanaa, kun otit meitä muita oppilaita mukaan. Kannttaa vielä oikolukea tarina läpi ennen kun julkaisee(jonka minä aina unohdan tehdä:D) Sillä sinne oli päässyt lipsahtamaan muutama kirjoitusvirhe. Esim. juhla-ateria kirjoitetaan väliviivalla ei juhlaateria. Mutta erinomainen tarina aloitustarinaksi! Diana

Vastaus:

5 tuparia kommentista! :)

Aurelia » 14.5.

©2020 Tylypahkan taikakoulu - suntuubi.com