Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarinat

  oleskeluhuone • mainokset

Muistattehan, että seuraavan tarinan saa kirjoittaa vasta, kun edellinen on arvosteltu!

Vieraskirja <  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Whelan Macintosh, Luihuinen

06.06.2019 21:01
Luku 1
Kertakaikkisen yllättävää


Mustahiuksinen tyttö heräsi säpsähtäen jonkinlaiseen ääneen ja tyttö nousi salamana istumaan. Whelan katsoi huonetta tarkasti, eikä nähnyt mitään liikettä eikä kuullut mitään muuta kuin oman hengityksensä. Hän vilkaisi täysikuun valaisemaan kirkkaaseen ulkoilmaan ja otti sauvansa pöydältä. Hän tarkkaili huonetta aistit tarkkana ja oli valmiina hyökkäämään.
“Anteeksi isäntä, enhän herättänyt teitä?”
Se oli kotitonttu Rebe. Pieni, aika ruman näköinen tonttu jolla oli isot, hieman roikkuvat korvat. Silmät olivat puoliummessa ja hänellä oli päällään vanha tiskirätti.
“Herätit”, Whelan vastasi hieman ärsyyntyneenä ja pisti sauvan pois.
“Rebe ei halunnut herättää isäntää!” tuo parkaisi ja alkoi itkemään tosi kovaa.
“Ole hiljaa äläkä itke”, Whelan sanoi kovasti. Rebe lopetti itkemisen, pyyhkäisi vähän silmäkulmiaan ja oli vaiti. Whelan kävi makuulleen kyljelleen ja jatkoi nukkumista aamuun asti.

“Huomenta Whelan”, perheen äiti toivotti, kun mustahiuksinen tyttö oli laskeutunut keittiöön.
“Miten nukuit?”
“Ihan hyvin. Rebe vain herätti minut yöllä”, Whelan vastasi tylsästi ja katsoi murhaavasti kotitonttua. Rebe käveli nöyränä kauemmas Whelanista katse maassa. Muu perhe ei kiinnittänyt tuohon huomiota.
“Syökää nopeasti ja pakatkaa loput tavaranne”, äiti sanoi ja hoputti Whelania syömään, joka oli istahtanut pöytään viimeisenä. Isä istui pöydän päässä ja luki Päivän Profeettaa kulmat hieman kurtussa.
“Onko siellä jotain mielenkiintoista Bryant?” äiti kysyi samalla, kun istahti pöytään muiden kanssa. Whelan vilkaisi talon suurta keittiötä, jonka päävärinä toimi musta. Keittiössä oli pitkä tiskipöytä, kaksi isoa kaappia joissa oli lasiset ovet. Kaapin lasiovista näki isoja pinoja lautasia, laseja ja muita ruokailuvälineitä ja erikoisia astioita. Jotkut astioista olivat suvun perinne-esineitä ja niihin oli kaiverrettu kaunein kirjaimin Macintosh. Keittiössä oli myös kaksi leveää ikkunaa, josta näki ulos puutarhaan.
“Azkabanista on yrittänyt karata noin kymmenen vankia”, mies vastasi vähän poissaolevasti. Whelan hotkaisi aamupalansa nopeasti ja lähti sitten omaan huoneeseensa. Hän pakkasi loput tavaransa ja laittoi vielä Deacon nimisen tunturipöllön häkkiin ja vei tavaransa talon eteiseen. Perhe asui suuressa kartanossa lähellä Lontoota. Kartanossa oli kolme kerrosta, huoneet olivat isot ja avarat ja jokaisessa huoneessa koristeli Macintoshien perinnetavaroita.
“Ootko opiskellu V.I.P.- kokeisiin?” Amalie, Whelanin isosisko kysyi samalla kun raahasi isoa matkalaukkua ja luutaansa Whelanin tavaroiden viereen. Amalie oli Whelania vähän lyhyempi, hän oli lakanan kalpeaa siskoaan paljon tummempi ja hänellä oli hyvin vaaleat ruskeat hiukset ja siniset silmät. Vaikka Whelan ja Amalie olivatkin biologiset siskokset, ei heissä ollut ulkonäöllisesti paljoa yhteistä. Amalie oli pikkusiskoaan vuotta vanhempi ja hän pelasi huispausta Luihuisen joukkueessa.
“Typerä kysymys. Tietenkin olen”, Whelan vastasi ja hymähti.
“Harmi ettei susta tullut valvojaoppilasta”, Amalie sanoi ja silitti raidallista kissaansa.
“Ei se haittaa ollenkaan”, Whelan vastasi ja hymyili vähän.
“Minä voin sitten olla perheen ainoa valvojaoppilas”, Amalie sanoi ylväästi ja suoristi ryhtiään. Whelan nauroi siskolleen sarkastisesti.
“Lähdemme nyt!” äiti huusi jostain keittiöstä päin. Whelan tarttui matkalaukkuunsa ja katsoi vanhempiaan, kun he tulivat eteiseen jästivaatteissa.
“Menemme ministeriön autolla. Nyt, vauhtia! Meillä on kiire!”
Whelan otti matkalaukustaan kunnon otteen ja piti toisessa kädessä Deaconin häkkiä. Sitten hän raahasi tavaransa ulos ja näki heidän oven edessä vaaleansinisen auton. Autosta nousi mies, jonka Whelan tunnisti isänsä hyväksi kaveriksi.
“Hei Whelan!” tuo toivotti ja tyttö vastasi tuohon vain pienellä tekohymyllä.
“Mille luokalle oletkaan menossa?” mies kysyi samalla kun nosti matkalaukkua autoon. Mies oli vähän lihava, lyhyt ja hänellä oli rasvaiset, harmaat hiukset.
“Viidennelle”, Whelan vastasi ja pidätti hieman hengitystään, koska mies haisi.
“V.I.P. kokeet siis tulossa!” mies huudahti ja Whelan hymyili hänelle taas tekohymyään.
“Mitä meinaat tehdä sitten Tylypahkan jälkeen?” mies jatkoi kyselemistä.
“En tiedä vielä.”
“Tule ministeriöön! Sinusta tulisi hyvä aurori”, mies sanoi ja hymyili leveästi. Whelan vain nyökkäsi ja istahti auton takapenkille.

Whelan perheineen oli saapunut King’s Crossiin asemalaiturille yhdeksän ja kolme neljännestä viittä vaille yksitoista.
“Hei sitten, kirjoita paljon pöllöjä”, äiti sanoi ja hän halasi pikaisesti Whelania.
“Nähdään ehkä joululomalla”, Whelan vastasi ja nousi junaan.
Whelan etsi itselleen vaunua ja näki yhdessä vaunussa hänen luihuiskaverinsa. Whelan avasi oven ja astui sisään tervehtien muita pikaisesti.
“Whelan! Oletpa ruskettunut!” Whelania hieman pidempi, maantienharmaat hiukset omistava poika huudahti kun Whelan astui vaunuun.
“Voi kiitos Edward”, Whelan vastasi sarkastisesti hymyillen. Hänelle aina vitsailtiin hänen kalpeudesta.
“Oletko jo lukenut V.I.P. kokeisiin?” Whelan ikäinen tyttö kysyi. Hänen nimensä oli Emily ja hänellä oli tummanruskeat hiukset, ruskeat silmät ja hän oli aika lyhyt. Hänen kanssa Whelan tuli kaikista parhaiten juttuun, koska he olivat niin samanlaisia.
“Kysytkin vielä”, Whelan vastasi. Junan etuosasta kuului kova pillin ääni ja samassa juna lähti liikkeelle. Whelan katsoi ikkunasta ulos ja näki vanhempiensa vilkuttavan. Whelan vilkutti takaisin ja suoristautui sitten penkillään.
“Mä en ole lukenut yhtään”, toinen poika vastasi samalla kun selaili Päivän profeettaa.
“Lyödään vetoa et Whelanista tulee tänä vuonna koulun parhaiten opiskellut oppilas”, samainen ruskeatukkainen tyttö sanoi ja virnisti.
“Sanot tuon joka vuosi”, Whelan muistutti ja hymyili vähän.
“Meistä ainakin sä saat parhaimmat arvosanat V.I.P.:eistä”, Päivän profeettaa selannut poika sanoi ja laski lehden taiteltuna penkille.
“Älä viitsi Ailred, tuotat paineita muille”, Edward sanoi tekokauhistuneella äänellä ja Whelan nauroi tälle.
“Mut se on totta”, toinen tyttö sanoi liittyen keskusteluun.
“Mullekin alkaa tulla paineita”, Whelan sanoi johon muut vain naurahtivat.

Matka Tylypahkaan tuntui kestävän vain pienen hetken. Whelan ystävineen vain keskustelivat tulevasta vuodesta ja juoruilivat muista oppilaista. Se oli heidän tapaistaan ja kun kärry noita tuli kohdalle, he ostivat paljon erilaisia makeisia. He vaihtoivat myös jästivaatteensa mustiin kaapuihin ja heillä kaikilla koristi rinnassa Luihuisen merkki.
“Minä oikeastaan luulin että Githasta olisi tullut valvojaoppilas”, Edward sanoi ja kurtisti samalla hieman kulmiaan.
“Onneksi ei tullut”, Githa vastasi. Hänellä oli pitkät vaaleanruskeat hiukset ja siniset silmät. Hän oli Whelanin pituinen ja pelasi huispausta jahtaajana. Hänellä oli monta sisarusta, kolme isoveljeä, isosisko ja pikkusisko. Hän oli luonteeltaan tosi ailahteleva.
“Juna pysähtyy”, Emily sanoi vähän poissaolevasti ja Whelankin tunsi, kuinka junan vauhti hiljentyi. Whelan, kuten muutkin vaunussa istujat valmistautuivat junasta poistumiseen. Kun juna vihdoin pysähtyi, he lähtivät viidestään tarpomaan ulos vaunusta ja sitten ulos junasta. Laiturilla Whelan näki jättiläismäisen Hagridin, taikaeläinten opettajan joka oli ainakin kahden tai jopa kolmen ihmisen mittainen. Hänellä oli pitkä parta ja hiukset. Hän viitilöi ensiluokkalaisia, he olivat menossa Tylypahkaan veneillä järven yli.
Viisikko tarpoi ensiksi pientä polkua pitkin vaunuille, joita kukaan ei vetänyt. Kun he kaikki nousivat vaunuun, se lähti samantien liikkeelle. Whelan katsoi pimeitä maisemia ja pian hänen katseensa siirtyi lähenevään linnaan, jonka ikkunoista paistoi kirkkaat valot.

Whelan kulki muiden edellä suureen saliin. Muu nelikko vilisti hänen perässään ja he istuutuivat Luihuisen pöytään ja he katselivat muiden tupien pöytiä. Kauimpana oli Rohkelikon pöytä, josta Whelan tunsi yhden Garwode nimisen pojan. Kun Whelan huomasi Rohkelikko ystävänsä ja tuo toinen huomasi Whelanin, he vilkuttivat toisilleen tervehdykseksi.
Salissa kaikui kova puheensorina, mutta Whelan oli uppoutunut omiin mietteisiinsä ja oli vaitonainen. Kun professori McGarmiwa, Tylypahkan rehtori nousi korokkeelle ja hiljensi oppilaat, saliin lankesi tyhjä hiljaisuus. Whelan vilkaisi opettajien pöytää. Kaikki opettajat näyttivät olleen ennallaan.
“Tervetuloa uudet oppilaat ja tervetuloa takaisin vanhat oppilaat. Tänään aloitamme taas uuden lukuvuoden Tylypahkassa. Aloittakaamme vuoden ensiluokkalaisten lajittelulla.”
Edessä seisseet ensiluokkalaiset näyttivät hermostuneilta. Opettajien pöydän eteen ilmestyi jakkara ja sen päällä oli musta, rähjäinen lajitteluhattu. Se puhkesi laulamaan laulun, jossa se kertoi hieman tupien luonteista. Kun laulu loppui, professori Bianchi alkoi huutamaan ensiluokkalaisten nimiä vuorotellen lajitteluhatun alle italialaisella aksentilla.
“Andrea Hanley!”
Hieman täristen ruskea hiuksinen tyttö istui korkealle jakkaralle. Hän nosti vanhan, räsyisen hatun päähän joka valahti hänen silmiensä eteen. Pian lajitteluhattu huusi:
“Puuskupuh!”
Koko Puuskupuhin pöytä täyttyi onnittelu huudoista ja taputuksista. Whelan vain huokaisi raskaasti ja odotti, että lajittelu menisi nopeasti ohi ja niinpä tytöltä jäikin melkein kaikki lajitellut henkilöt täysin ohi sivu suun, kun hän oli taas omissa maailmoissaan.
“Lilith Lestrange!”
Saliin lankesi syvä hiljaisuus, kun vaaleahiuksinen tyttö istui jakkaralle. Silloin myös Whelan kohotti katseensa mielenkiintoisena.
“Bellatrixin lapsi?” joku kuiskasi kauempana. Whelan vilkaisi Emilyä, joka näytti mietteliäältä.
“Luihuinen!” kuului hetken kuluttua lajitteluhatun suusta ja Whelankin osallistui taputuksiin. Tyttö sai hieman vaimeammat taputukset kuin muut ennen häntä, mutta blondi näytti sangen itsevarmalta.
Lopun lajittelun ajan Whelan oli vain omissa ajatuksissaan eikä edes tajunnut ajankulua. Vasta kun Emily töyttäisi Whelanin maanpinnalle, tyttö huomasi että pöytä oli täyttynyt ruualla.
“Mitä mietit siitä Lestrangesta?” Emily kuiskasi kun Whelankin alkoi syömään.
“En tiedä. Otetaan selvää, kuka hän on”, Whelan vastasi ja vilkaisi tuota vaaleahiuksista Lilith nimistä tyttöä, jolla oli vihreät silmät. Hän istui ja söi pää painuksissa ja näytti aika laihalta.

Kun pidot olivat ohi, Whelan ponkaisi ylös penkiltä ja juoksi rynnivien ensiluokkalaisten läpi tyrmiin, jossa Luihuisen oleskeluhuone sijaitsi. Whelan pääsi sisään oleskeluhuoneeseen tunnussanalla, jonka oli kuullut kovaääniseltä valvojaoppilaalta.
Whelan ehti ensimmäisten joukossa oleskeluhuoneeseen. Oleskeluhuone oli iso ja matala ja huone oli koristeltu vihrein ja hopein värein. Huoneessa oli paljon kuvia käärmeistä, joka oli Luihuisen tunnus. Oleskeluhuone oli aika viileä, vaikka takka oli sytytetty. Huone oli osin veden alla ja kun ikkunoista katsoi, näki vedessä olevia kaloja akvaariomaisesti.
Whelan meni makuusaliinsa ensimmäisenä, kun kuuli muiden oppilaiden vierivän sisälle oleskeluhuoneeseen. Makuusalissa Whelan vaihtoi vikkelästi kaapunsa yöpukuun ja hän vain jäi makaamaan sängylleen peiton alle. Hän ei ehtinyt edes näkemään muita tulijoita, kun hän jo nukahti rauhalliseen uneen.

Whelanin aamu oli mennyt kuten yleensä. Hän oli aamuvirkku, joten hän heräsi virkeänä ja paljon aikaisemmin kuin muut. Hän ehti järjestellä osan tavaroistaan omiin lipastoihin, kun hän lähti aamupalalle Emilyn kanssa. Githa oli kuulemma jo mennyt syömään.
“Tänään saadaan lukujärjestykset”, Emily sanoi kun kaksikko astui suureen saliin.
“Niin”, Whelan vastasi hyvin poissaolevasti. Whelan katseli ympärilleen, kun hän käveli ystävänsä kanssa suureen saliin. Salissa oli jo paljon oppilaita ja siellä oli kova melu siihen nähden, että oli aamu.
“Oletko kunnossa? Olet vaikuttanut poissaolevalta eilisestä lähtien”, Emily sanoi, kun kaksikko istahti vieretysten pöytään. Githaa ei näkynyt, eikä myöskään Ailredia tai Edwardia.
“Olen aivan kunnossa. Olen vain miettinyt asioita”, Whelan vastasi ja Emily ymmärsi vastauksen vajaudesta, että Whelan ei ollut kertomassa enempää.
Whelan söi aamupalansa Emilyn kanssa kuulumisia vaihdellen. He eivät olleet lähetelleet paljoa kirjeitä toisilleen kesällä, koska Whelan oli matkustellut hyvin paljon.
“Siinä teidän lukujärjestykset”, Luihuisen tuvanjohtaja professori Murphy sanoi samalla kun ojensi tytöille lukujärjestykset. Whelan ei kiittänyt, vaan nappasi lukujärjestyksen käteensä ja katsoi sitä.
“Ensimmäisellä mulla on numerologiaa”, Whelan sanoi puoliksi itsekseen ja vilkaisi Emilyn lukujärjestystä.
“Sama”, Emily vastasi ja sitten hän jätti lukujärjestyksensä pöydälle ja katsoi kauas eteen.
“No?” Whelan kysyi, kun Emily oli yhtäkkiä tosi hiljaa.
“Mietin vain, että miten pärjään tänä vuonna. On V.I.P. kokeet ja äiti haluaa et saan kaikista U:n. Ja tiedäthän sinä, etten pidä opiskelusta. Tai pidän, mutta mulla ei ole motivaatiota”, Emily vastasi ja näytti aika ahdistuneelta.
“Kyllä sä pärjäät. Sun pitää vaan luottaa ittees ja sun pitää ottaa ittees niskasta, että opiskelisit. Autan, jos tarvitset”, Whelan vastasi samalla kun veti hiussuortuvan korvansa taakse.
“Niin kai”, Emily vastasi jo vähän pirteämmin.
“Sut ois ihan totta pitänyt lajitella Korpinkynteen, kun opiskelu merkkaa sulle noin paljon. Oot lukenut varmaan koko loman aikana kaikki oppikirjat kahteen kertaan”, Emily jatkoi ja naurahti. Whelan hymyili tytölle hieman, mutta ei vastannut mitään.
“Pian tunnit alkavat, mennään”, Whelan sanoi hetken päästä ja nousi penkiltä. Emily nousi hänen perässä ja kaksikko lähti kävelemään pois suuresta salista.
“Whelan!”
Mustahiuksisen tytön korviin kantautui hänen oma nimensä ja Whelan kääntyi dramaattisesti äänen suuntaan, joka kuulosti tuntemattomalta. Whelan näki vaaleahiuksisen tytön pika kävelevän häntä päin, jonka hän tunnisti Lilith Lestrangeksi.
“Olethan sinä Whelan Macintosh?” tyttö kysyi kun hän saavutti kaksikon. Hän ei edes vilkaissut Emilyä ja hän vaikutti hyvinkin ylpeältä kun jutteli Whelanin kanssa.
“Kyllä, ja sinä olet?” Whelan kysyi takaisin, vaikka tiesikin, kuka hän oli.
“Lilith Lestrange, ensimmäiseltä luokalta. Minulla on sinulle kirje”, Lilith vastasi ja kaivoi kaapunsa sisäpuolelta kirjettä.
“Keneltä?” Whelan vastasi kulmat kurtussa. Hänen tummanvihreät silmänsä porautuivat noihin toisiin vihreisiin.
“Äidiltäni. En tiedä mitä kirjeessä on, mutta äitini toive oli, että antaisin sen sinulle”, vaalea tyttö vastasi ja ojensi kirjeen Whelanille. Whelan otti kirjeen ja katseli sitä. Siinä oli sinetti, jossa luki koristelluin kirjaimin Lestrange.
“Mistä tunnistit minut?” Whelan kysyi epäilevästi. Olihan hänen sukunsa tunnettu, mutta Whelania harvoin nähtiin minkäänlaisissa piireissä, joten oli hänestä oli outoa, että hänet tunnistettaisiin niin helposti.
“Kysyin eilen yhdeltä Luihuiselta”, Lilith vastasi leveästi hymyillen. Whelan nyökkäsi ymmärtäneensä ja sujautti kirjeen kaapunsa sisään.
“Selvä, mulla kuitenkin alkaa pian oppitunti”, Whelan sanoi samalla kun otti pari askelta poispäin. Lilith vain nyökkäsi ja lähti takaisin suureen saliin.
“Mä en tajua”, Emily sai sanottua kun kaksikko käveli tyrmiin.
“En minäkään”, Whelan vastasi ollen samaa mieltä Emilyn kanssa.
“Aika yllättävää. Kertakaikkisen yllättävää. Mitäköhän Lestrange haluaa sinusta?”
“En todellakaan tiedä”, Whelan vastasi ja mietti samalla itsekin. Kuka oli Lilith Lestrangen äiti ja mitä hän halusi Whelan Macintoshista?

Vastaus:

Tässäpä ehti jo tapahtua vaikka mitä! Tarinan olisi lajittelun jälkeen voinut katkaista kahteen osaan, sillä tämä oli jo melko pitkänpuoleinen. Tarinassa tuntui olevan kaksi kokonaisuutta; ensimmäisenä tarinan alustus ja Tylypahkaan saapuminen, ja toisena ensimmäisen aamun tapaaminen Lilithin kanssa. Aloitus oli jännittävä ja vähän karmivakin kuun valon loisteessa, ennen kuin jännitys sitten laukesi Rebe-kotitontun ilmoittaessa itsensä. Whelanin reagointi vähän säälittävään kotitonttuun toi hyvin esiin tytön luonnetta, joka onneksi sai tarinan aikana myös pehmeämpiä puolia hänen jutellessaan ystäviensä kanssa ja luvatessa auttaa Emilyä opiskelussa. Whelanin opiskeluinto ja älykkyys tulivat nekin hienosti selväksi muiden henkilöiden viittauksista opiskeluun ja kavereiden ennustuksista Whelanin menestystä koskien! Whelanin kaveriporukka vaikutti kokonaisuudessaan mukavalta, vaikka heitä tulikin esiteltyä niin iso joukko kerralla, että kestää hieman tutustua heihin paremmin. Edwardin letkautus Whelanin "ruskettumisesta" oli hauska yksityiskohta! Pidin myös Luihuisen oleskeluhuoneen kuvauksesta - oli hauska ajatella, että ikkunoista voi katsella järven sisäistä elämää. Lilithin ilmestyminen kouluun vaikuttaa erikoiselta mysteeriltä, mahtaakohan Azkabanin vankien karkauksella olla jotakin tekemistä hänen tai kirjeen kanssa? Muutama pieni juttu jäi mieleen: alussa kotitonttu olisi luultavammin viitannut tyttöön emäntänä, ja tuo-sanaa ei voi käyttää pronominina ihmisestä. Se viittaa vain elottomaan asiaan, eli ihmiseen voi viitata hän-sanalla, kotitonttuun myös se-sanalla. Hieno aloitustarina, jään odottamaan jatkoa! :')

Saat 7 kaljuunaa, 16 tuparia sekä Mysteerimetkuilija- ja Miljöön muotoilija -merkit!
Aurelia » 12.6.

Nimi: Gianna Nox, Luihuinen

06.06.2019 03:08
6. luku, osa 1

Tylypahkan pikajuna kolisteli raiteita pitkin kohti Tylyahon junalaituria, matkan määränpäätä. Vaunut olivat täynnä opiskelijoita ensimmäisen vuotensa aloittavista viimeisen vuoden S.U.P.E.R.-kokeista stressaaviin nuoriin.
Niin Wrenin, Halin kuin Lianan mentyä etsimään Meyrickin veljeksiä, oli Gianna jäänyt heidän vaunuunsa pitämään paikkoja. Muutamat kesän aikana nokkaviksi toisen vuoden oppilaiksi kasvaneet nuoret olivat jo aikaisemmin yrittäneet viedä heidän paikkansa vaunusta. Välttyäkseen käytännön piloilta ja turhalta draamalta oli nelikko sopinut keskenään edes jonkun jäävän vahtiin.
Käytävää pitkin kuuluvista eloisista äänistä huolimatta tummahiuksinen tyttö oli nukahtanut hetkeksi. Tylypahkaan paluuta edeltänyt parin viikon sukulointi oli vienyt veronsa, väsymys voitti hetkellisesti hiljaisuuden laskeuduttua heidän pieneen junankoppiinsa. Giannan kavereiden käheltäessä muualla, kevyelle levolle oli tarjoutunut mahdollisuus.

Uuvuttaneet sukuloinnit eivät onneksi tunkeutuneet uniin vaan Gianna sai rauhassa eksyä unimaailmassaan perheensä puutarhaan. Tutun riippasalavan varjon alle istuuduttiin kuuntelemaan, kuinka tuuli kahisutti puiden lehtiä toisiaan vasten. Linnut lopettelevivat laulujansa, kun sirkat olivat vasta aloittamassa konserttejaan auringon laskiessa.
Unessa vallitseva rauhallisuus rentoutti mieltä paremmin kuin mikään muu viime viikkojen aikana. Gianna ei ollut helposti stressiin taipuvaa sorttia, mutta jopa hän oli jännittänyt sukulaisten välisiä kuvioita jonkin verran. Varsinkin, kun hänen nuorempi veljensä oli joutunut jälleen niin perheen sisällä kuin muutaman muun sukulaisen tarkkaavaisen katseen alle. Noxien suku tunnettiin vanhoillisuudestaan, vaikka kaikki sen jäsenet eivät todellakaan olleet samalla aaltopituudella esimerkiksi jästisyntyisiin ja jästeihin suhtautumisesta.
Hetken levon lisäksi Tylypahkaan palaaminen varmasti auttaisi Giannaa rentoutumaan entisestään. Unimaailmassaan hänellä ei kuitenkaan ollut minkäänlaista aavistusta siitä, millaiset elämänkäänteet häntä ja hänen ystäviään odottivat alkavana viidentenä lukuvuotena.

// erittäin nopea ja lyhyt pohjustus näin pitkän tauon jälkeen :'D meni enemmän ajatuksenvirran kirjoitukseksi, mutta toisaalta tällainen oli ihan piristävää vaihtelua välillä. yleensä suunnittelen aika tarkasti luvut ennen kuin lähden kirjoittamaan niin oli mukavaa saada lyhyt aloitus ennen suurempia käänteitä ja yksityiskohtaista tekstin tuottamista! //

Vastaus:

Lyhyt tämä tosiaan oli, mutta oikein toimiva silti! Uneen vaipuminen oli hyvä tapa tuoda esiin, missä Giannan alitajuiset ajatukset vuoden alussa pyörivät, ja samalla unimaailman kotipuutarha toimi hyvänä siltana kesän tapahtumien muistelemiseen. Tarinaa olisi saanut hieman venytettyä, jos olisi selitetty, miksi nuorempi veli oli joutunut perheen katseen alle. Ehkä siitä on jo aiemmissa tarinoissa mainittu, mutta tarinan kokonaisuuden kannalta ja muistin herättelemiseksi sitä olisi ollut hyvä avata. Kerronta toimi tässä oikein hyvin ja se oli paikoittain jopa ihanan runollista: pidin eniten tuosta "uuvuttaneet sukuloinnit eivät onneksi tunkeutuneet uniin", joka u-voittoisuudessaan solahtaa mukavasti kieleltä melkein lorun tavoin! Muutenkin muhkea sanavarastosi puhkesi tarinassa mukavasti esiin. Passiivimuotoisen "istuuduttiin" sanan olisi voinut korvata jollain muulla, esimerkiksi "tutun riippasalavan varjon alla kuuli, kuinka..." johdonmukaisuuden vuoksi. Mukava pätkä, jatkoa odotellen! :)

Saat 5 kaljuunaa, 13 tuparia sekä Uneksija- ja Sanaseppä-merkit!
Aurelia » 12.6.

Nimi: Nicholas Dennell, Rohkelikko

05.06.2019 23:25
Luku 17. - osa I

Ronan Short ei ollut sellainen poika, jota olisi yleensä kiinnostanut millään lailla muiden ihmisten elämät tai niihin liittyvät enemmän tai vähemmän typerät valinnat. Juuri nyt hänen edessään pimeässä makasi kuitenkin sellainen henkilö, joka oli tehnyt monta huonoa valintaa putkeen ja se ärsytti häntä aivan suunnattomasti siihen nähden, miten heikosti hän yleensä reagoi asioihin. Ronanin mielestä kaikelta sekasotkulta oltaisiin voitu välttyä, jos Nicholas Dennell olisi ajatellut välillä muitakin kuin vain itseään. Eikä ongelman ydin ollut pelkästään siinä, että Dennellin puuskupuh-ystävä - rauha hänen muistolleen - oli kuollut, vaan tupatoverin siitä seuranneiden päivien käytös oli saanut Noahin huolestuneeksi, mikä puolestaan vaikutti Ronaniin.
“Ronan! Älä ole pelottava, Dennell saa vielä sydänkohtauksen”, tummatukkaisen pojan takaa kuului hiljaiseen, toruvaan sävyyn ja harmaat silmät käännettiin hetkeksi pois itkuisesta huonetoverista. Kovia kokenut rohkelikko näytti lähinnä käytetyltä nenäliinalta. Loppuun niistetyltä, surulliselta ja roskiin heitetyltä. Ja siltä, että oli säikähtänyt pahan kerran.
Ronan astui syrjään Noahin tieltä, jotta poika pääsisi paremmin Nicholaksen näkösälle.
“Me mennään Ronanin kanssa hakemaan kaakaota ja ajateltiin, että sä haluisit varmaan tulla mukaan”, Noah selitti kuiskaten ja hymyili toiveikkaasti. Dennell ei kuitenkaan näyttänyt järin vakuuttuneelta. Se ei ollut mikään yllätys, ainakaan Ronanille. Hän pyöräytti silmiään ja tunki Noahin vierelle verhon rakoon ennen kuin kärttyinen huonetoveri ehtisi kieltäytyä sanallisesti.
“Noah älä anna sille vaihtoehtoa peräytyä”, tummatukkainen poika sanoi miltei töykeästi ennen kuin lisäsi vaaleatukkaiselle: “Tulet tai itket ja tulet.”
Dennell siristi silmiään samalla kun Noah tuuppasi Ronania kyynärpäällä käsivarteen. Ronan ei kuitenkaan reagoinut, vaan tuijotti haastavasti sängyssä makaajaan. He molemmat tiesivät, että Ronan oli vallan kykenevä pakottamaan Dennellin mukaan taikakeinoin, jos oli tarvis, joten lopulta itkuinen poika mutisi jotakin myöntävän suuntaista ja kampeutui ylös sujauttaen paljaat varpaansa ylellisen näköisiin aamutohveleihin.

Kolmikon matka jatkui makuusaleista oleskeluhuoneen kautta käytävälle. Lihava Leidi soi heille pahoja katseita, mutta Noah vinkkasi taululle silmää ja heitti leidille lentosuukon. Ketään ei näkynyt missään, mikä ei ollut ihmekään, sillä hiljaisuus oli alkanut monta tuntia sitten.
Ronan ei voinut käsittää, miksi Noahille oli ollut niin tärkeää huolehtia Dennellistä. Tai tavallaan hän ymmärsi, tavallaan ei. Noah oli kuitenkin Noah, ja jos hän halusi toteuttaa jotain, Ronan harvemmin esteli. Se ei silti estänyt häntä kyseenalaistamasta Noahin toimia.
Kolmikon ehdottomasti positiivisin persoona johti joukkoa etunenässä yrittäen aina välillä jutustella hiljaisella, mutta kellonaikaan nähden hyvin pirteällä äänensävyllä Dennellin kanssa. Nicholas se sijaan näytti vähintäänkin panttivangilta laahustaessaan eteenpäin. Poika oli kokenut kovia, mutta Ronanin mielestä marttyyriksi heittäytyminen tässä tilanteessa oli pelkästään raukkamaista ja typerää. Puuskupuh oli ollutta ja mennyttä, ei kukaan hänen kuolemalleen enää mitään voinut. Asioita piti osata ennakoida ja oman käytöksen ja valintojen seurauksia punnita etukäteen, mutta sitä vastahakoinen rohkelikkotoveri ei selvästi hallinnut.

Noah ja Ronan tunsivat suurimman osan linnan salakäytävistä, joten matkaa jouduttaakseen ja mahdollisilta opettajilta tai Riesulta välttyäkseen Dennellkin ohjattiin käyttämään niitä. Ronan pani merkille sen, miten kaikessa nyreydessäänkin blondi näytti huojentuneelta siitä, ettei hänen tarvinnut käyttää rappusia. Nicholas varmasti kuvitteli, ettei kukaan ollut huomannut hänen korkeanpaikankammoaan, mutta Ronanilta jäi harvoin mitään huomaamatta.
“Mihin te oikein viette minua?” vaaleatukkainen poika kysyi heidän kulkiessaan eteisaulan läpi, mutta ohi Suuresta salista. Dennell veti aamutakkiaan paremmin päälleen ja näytti normaaliakin epäluuloisemmalta. Oliko hän kuvitellut heidän menevän Suureen saliin?
“Kaakaolle”, Noah toisti aiemman vastauksensa, mutta se ei näyttänyt tyydyttävän nirppanokkaa, joten Ronan liittyi puheeseen: “Noah oli huolissaan siitä, ettet ole käynyt syömässä, joten menemme nyt kaikki hakemaan yöpalaa.”
Dennellin ilme näytti yllättyneeltä ja heti sen jälkeen siltä, ettei häntä mitään tarvitsisi auttaa. Matala kurina kertoi kuitenkin enemmän kuin tuhat sanaa tai pojan osalta levittyvä ärtynyt hiljaisuus. Ronan tuhahti ja pyöräytti silmiään samalla kun Noah yritti peittää hyväntahtoista hihitystään.
“Haetaan mistä?” yrmy tupalainen kysyi happamasti samalla kun painoi vatsaansa. Hän oli ilmeisesti ottanut Noahin nauruista itseensä.
“Täältä”, Noah vastasi ja pysähtyi suuren taulun eteen. Dennell näytti siltä kuin ei olisi ymmärtänyt samalla kun Ronan vilkaisi ympärilleen tarkistaakseen, ettei ketään näkynyt. Noah ei vaivautunut moiseen, vaan kurkottui kutittamaan taulussa olevaa vihreää päärynää tottunein elkein. Ronan kääntyi katsomaan Dennellin reaktiota, kun päärynä muuttui kikattaen ovenkahvaksi. Poika räpäytti silmiään epäuskoisesti ja epäuskoisemmaksi ilme meni, kun Noah avasi oven ja sen takaa paljastui kokonainen sali.
“Tervetuloa Tylypahkan keittiöön!” Noah hihkaisi kykenemättä peittämään innostustaan ja kiipesi sisään huoneeseen perässään tyrmistynyt Nicholas ja hyssyttelevä Ronan.


//luku meni niin pitkäksi, että tulee nyt useammassa osassa, sry :'D

Vastaus:

Ei haittaa, parempi niin! Pitikin hieman herätellä muistia, mihin edellisessä tarinassa oltiin jääty, etenkin kun näkökulmakin vaihtui! Myös kolmas persoona luonnistui sinulta erittäin hyvin, joskin välillä roolipelaamiselle ominaiset tyylittelyt pistivät silmään ja keskeyttivät kerrontaa. Roolipelaamisessa henkilöiden kuvaaminen heidän ulkonäöllisten piirteidensä kautta saattaa muistuttaa vastapelaajaa henkilön ominaisuuksista ja antaa kohteita, joihin tarttua, mutta tarinassa lukija odottaa sujuvuutta ja kyllästyy helposti pitkiin kuvauksiin. Tapahtumien keskellä ei ole olennaista, onko henkilöhahmolla tummat vai vaaleat hiukset, joten henkilöiden erottamisen välineenäkin se on enemmän turhauttavaa kuin toimivaa, kun yhtä hyvin voisi käyttää nimiä tai pronomineja. Myös kuvaus "kolmikon ehdottomasti positiivisin persoona" kannattaa ennemminkin tuoda esiin tekoina. Jos siis tällaiset tekijään liittyvät ylimääräiset adjektiivit poimii pois, toimii kerronta paljon sujuvammin! Muuten pidin tarinasta kovasti, oli mukava palata värikkään kerrontasi ja henkilöhahmojen pariin. Colinin vertaaminen käytettyyn nenäliinaan ja panttivangin raahustukseen olivat erinomaisia ja juuri sopivan koomisia kuvauksia. Ronanin "tulet tai itket ja tulet" kohta sai myös hymyä huuleen ja toi henkilön luonnetta hauskasti dialogin kautta esiin, ettei hän jäänyt aivan Colinin ja Noahin hallitsevien persoonien alle. Odotan innolla tulevaa kohtausta keittiössä! :')

Saat 7 kaljuunaa, 16 tuparia sekä Päärynänkutittaja-, Sanaseppä- ja Näkökulman noituja-merkit!
Aurelia » 12.6.

Nimi: Wenla Rapidstream, Luihunen

05.06.2019 11:35
Laituri 9 3/4 tulvi eri-ikäisistä Tylypahkalaisista. Oli kouluvuoden viimeinen päivä. Takana oli puuduttava junamatka takaisin Lontooseen. Minä, Sanna ja Anna hyvästelimme toisemme perusteellisesti jo junassa, sillä tiesimme että Sannan perhe ei arvostaisi, jos he näkisivät puhdasverisen tyttärensä edes puhuvan meille.
- Mä lupaan kirjottaa teille molemmille! hän huudahti hypätessään junasta ulos.
Minä ja Anna odottelimme hetken, että Sanna pääsisi pois alta perheineen. Olimme kyllä hyviä ystäviä keskenämmekin Annan kanssa, mutta joskus tuntui siltä kuin Sanna olisi meidät yhdistävä lenkki.
- Kai mekin sitten kirjoitellaan, Anna totesi hymyillen pienesti.
- Joo, sanoin, otin Annaa kevyesti käsistä kiinni, ja hymyilin takaisin vähintään yhtä ujosti. Olin aina ollut parempi puhumaan eleillä kuin sanoilla.
Poistuimme junasta käsi kädessä. Perheemme nähdessämme vilkaisimme vielä kerran toisiamme hymyillen, ja juoksimme sitten lähimmäistemme luo.

Hei, Anna!
Olen saanut nyt koko matka-arkkuni purettua. Et ikinä usko mitä löysin sen pohjalta! Sen leluhiiren, jota etsimme huhtikuussa melkein koko sen illan! Tassu on onnensa kukkuloilla saadessaan sen nyt takaisin! Löysin vaateideni seasta myös sen kirjan jota suosittelit minulle sinä kohtalokaana päivänä, jolloin Sanna palasi Tylyahosta itkien. Olen miettinyt Sannaa paljon tätä kirjaa lukiessani. Toivottavasti sillä on kaikki ihan okei. Oletko saanut Sannalta vielä yhtään kirjettä? Minä en ole saanut vielä yhtäkään. Toisaalta nyt on vasta kesäloman neljäs päivä. Ehkä olen hieman liian skeptinen, mutta kyllähän sinä minut tunnet.
Aurinkoisin terveisin Wenla

Rakas Wenla!
Miten kesälomasi on alkanut? Minun on ollut aivan hirveä! Unohdan aina, kuinka kamala perheeni osaa olla! Pääsin vihdoin livahtamaan lähettämään nämä kirjeet sinulle ja Annalle. Anteeksi, että en ole voinut kirjoittaa aikaisemmin! Arvaa mitä! Tapasin eilen serkkuani Karia (Sitä ainoaa siedettävää). Hän kertoi minulle, että Visitokujalla pidetään heinäkuun alussa nuorille suunnattu velhošhakki-tapahtuma. Tulisitko sinne kanssani? En haluaisi mennä ihan yksin. Vastaa pian! Sanna

Moi!
Sain Sannalta kirjeen aamupäivällä. Hän kirjoitti, että oli lähettänyt yhden sinullekin, joten lähetän vastaukset teille molemmille nyt samalla kertaa. Kiva että olet lukenut sitä kirjaa. Mitä pidät? Se on jästien maailmassa oikea kuuluisuus. Oli ihme, että se löytyi Tylypahkan kirjastosta, mutta oletan että Dumbledorella on ollut siinä näppinsä pelissä~ Minulle tulleessa kirjeessä Sannalla vaikutti olevan kaikki ihan okei. Oletko saanut jo omasi? Kävin eilen lammella. Muistot iskivät minua niin kovaa, että meinasin alkaa itkeä. Kumpa olisi jo syksy ja näkisin teidät kaksi taas! Kaivaten, Anna

Hei, Sanna!
En voi toivottaa sinulle kuin onnea perheesi kanssa! Muista, että minä ja Anna rakastamme sinua aina! Kesälomani on ollut ihan okei tähän asti. Olen vihdoin saanut vakuutettua aivoni siitä, että on loma ja voin ottaa rennosti. Sen ansiosta luovuuteni on lähtenyt taas kukkimaan. Olen saanut piirettyä, kirjoitettua ja tanssittua ensimmäsitä kertaa joululoman jälkeen! Olen myös lukenut paljon! Kuulin myös siitä tapahtumasta. Oliko se nyt heinäkuun 7. päivä? Tulen mielelläni! Nähdään siellä!
Rakkaudella, Wenla

Hei, Anna!
Olin eilen Sannan kanssa Viistokujalla. Kävimme eräässä velhošhakki-tapahtumassa. Se oli aivan mahtava, mutta en saa ajatuksiani irti eräästä jutusta mitä siellä tapahtui. Tapasimme Sannan kanssa Viistokujalla jo aikaisin aamulla, joten meillä oli paljon aikaa, ennen kuin se tapahtuma alkoi. Sanna halusi ehdottomasti mennä erääseen keskustelutilaisuuteen, joka pidettiin yhdessä Iskunkiertokujan pubeista. No minähän menin mukaan. Anna voitko uskoa, siellä puhuttiin samoista asioista, mitä se sinun kirjasi käsittelee! Se selvensi minulle todella paljon, mutta nyt olen alkanut pelätä. Jos näistä asioista puhutaan niinkin pimeiden velhojen suosimalla alueella, kuin Iskunkiertokujalla, voivatko ne olla hyviä? Olenko minäkin paha, jos tunnistan itsessäni osia tuon keskustelun aiheista? Onko Sanna paha, jos hän haluaa puhua tuollaisista asioista? Olen niin hämmentynyt! Anna rakas, auta minua! Wenla

Voi rakas Wenla!
Pelkäsinkin, että näin tapahtuisi! En osaa sinulle näin kirjeen välityksellä selittää tätä tarpeeksi hyvin. Lukutoukka kun olet aina ollut, tiedät varmaasti jonkin jästikirjaston alueellanne. Vie se minun kirjani sinne, ja pyydä jotakuta virkailijaa etsimään sinulle tietokirja samasta aiheesta. Sen pitäisi selventää asioita! Wenla, toivotan sinulle onnea, mutta tämä on asia, minkä vain sinä voit itse itsessäsi ymmärtää. P.S. Kun olet lukenut sen kirjan, tiedät mitä tarkoitan tällä. Olen se, jonka lipussa on punaista, keltaista ja sinistä. Anna

Anna, kiitos, kiitos, Anna!
Vinkkisi siitä tietokirjasta oli korvaamaton. Uskon nyt ymmärtäväni itseäni ja koko aihetta paremmin. On kamalaa, miten tähän suhtaudutaan täällä Velhomaailmassa! Onneksi minulla on sinut! Emmekä ehkä ole myöskään kahdestaan tässä. Sannan puheissa on nyt paljon enemmän järkeä, kun olen lukenut nämä molemmat kirjat. En ole aivan varma vielä mistään, mutta en malta päästä puhumaan Sannan kanssa ensiviikolla. Kuvittele! Koulu alkaa taas jo viikon päästä. Nähdään silloin!
Tunteikas Wenla

//Siirtäisitkö Wenlan 4. vuodelle?

Vastaus:

Olipas ihana tarina lukea varsinkin näin kansainvälisen Pride-kuukauden aikaan! :') Kirjeenvaihto ja lgbta-tapahtuma olivat hieno tapa keksiä uudenlainen juoni kesälomalle! Tarina oli ylipäätään todella kekseliäästi ja upeasti kirjoitettu - kirjeenvaihtoon keskittyvä kerronta ja tarinan teema nivoutuivat erottamattomina osina yhteen, kun lomakirjoittelussa siirryttiin muista asioista maltillisesti ja nokkelasti todelliseen pääasiaan, eli keskustelutilaisuuteen Iskunkiertokujalla. Lisäksi kirjeenvaihdon mahdollistama minämuotoinen kerronta erityisesti korosti sitä, että kyseessä on identiteettiä ja itsensä löytämistä koskeva asia; asiaa ei käsitelty kertojan kautta, vaan Wenla itse pohti asiaa ja hänen äänensä pääsi esiin. Wenlan hämmennys asian "pahuudesta" nousi mielenkiintoisesti yhteydestä Iskunkiertokujaan ja sitä kautta pimeään taikuuteen. Miksiköhän tilaisuus tosiaan pidettiin Iskunkiertokujalla, ja miksi velhomaailma suhtautuu asiaan huonosti, kuten Wenla sanoi? Nämä tosin ovat hyvin vaikeita kysymyksiä käsitellä, joten ne eivät välttämättä tarvitsekaan vastausta: oli hienoa, että otit asian miljöön puitteissa esiin! Anna oli korvaamaton ystävä tapahtumissa, onneksi hän tuki Wenlaa niin hyvin. Lempparini oli tuo "tämä on asia, minkä vain sinä voit itsessäsi ymmärtää." Loppu kruunasi tarinan, kun Wenla oli lopussa jo paljon ymmärtäväisempi ja paremmalla ja itsevarmemmalla mielellä - niin myös lukijakin oli! :) Mahtavaa!

Saat 8 kaljuunaa, 19 tuparia sekä Matkantaittaja-, Tasa-arvotaistelija-, Kerronnankietoja- ja Näkökulman noituja-merkit!
Aurelia » 12.6.

Nimi: Lou Humphrey, Luihuinen

05.06.2019 00:58
Luku 3 ~ Valintoja

”Ensiluokkalaiset seuraavat minua ja professori Mavoria, tännepäin!”
Uudet Tylypahkan oppilaat kiirehtivät pimeässä junalaiturille vaunuista päästyään. Junassa oli vain vähän ennen asemalle saapumista ohjeistettu matkustajia jättämään tavaransa vaunuihin, ja vaikka Lou yrittikin parhaansa uskoakseen tavaroiden päätyvän oikeaan paikkaan, ei hän voinut olla hieman huolissaan jättäessään Paahtiksen häkin valvomattomaan vaunuun.
”Ei sille mitään tapahdu”, Leona oli tuhahtanut hermostuneena, kun Loulla tuntui kestävän ikuisuus päästä liikkeelle paikaltaan. Kiharahiuksinen poika onnistui yllättävän mielikuvituksellisesti keräämään päähänsä kauhukuvia siitä, mitä kaikkea pöllölle voisi tapahtua, mutta koska kukaan muu ei uskonut yhdenkään näistä tapahtuvan, joutui Lou jättämään pöllönsä ja raahaamaan itsensä muiden mukana laiturille ensiluokkalaisia kutsuvan naisen luo. Hänestä tuntui nyt entistä orvommalta kuin aikaisemmin, kun Paahtiskaan ei ollut enää lähettyvillä.
”Rauhoitu vähän, ei Paahtikselle tai muillekaan tavaroille tapahdu mitään kamalaa”, Darius hymähti pienesti Loulle huomatessaan, kuinka omituiselta tämä vaikutti verrattuna normaaliin rauhalliseen olotilaansa. ”Ne viedään makuusaleihin sillä välin kun me ollaan Suuressa salissa, isä kertoi.”
”Niin kai”, Lou mumisi ja toivoi, että tieto olisi helpottanut hänen oloaan edes jotenkin. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaikka salaa hieman pettyneenä poika käänsi katseensa Dariuksen suuntaan ja kiitti tätä avusta. Tummahiuksinen poika ei sanonut tähän mitään, kohautti vain nopeasti kulmiaan ja hymyili lähes huomaamattomasti.
“Selvä, tässä on näköjään kaikki. Eiköhän mennä, seuratkaa Ursulaa tarkasti!” sanoi aikuinen, jonka Lou uskoi olevan professori Mavor, koska tällä oli erilainen ääni kuin isokokoisella naisella, joka piteli lyhtyä. Professori Mavor sytytti sauvaansa valon loitsulla, jonka Lou oletti olevan valois. Hän muisti mummonsa käyttäneen kyseistä loitsua toisinaan iltaisin, kun Lou yöpyi isovanhempiensa talossa ja mummo halusi tarkistaa, olihan poika vielä sängyssä. “En ymmärrä, miksi käytät lyhtyä tässä hommassa”, professori Mavor huomautti Ursulalle, jonka hyväntuulinen hymähdys kuului jopa oppilasjoukon perällä olevien korviin.
“Silloin kun minä kuljin tästä ensimmäisen kerran, käytettiin myös lyhtyä, se herättää jonkinlaista nostalgiaa.”
“Hagrid käytti lyhtyä, koska ei saanut taikoa, sen takia en sinua ymmärräkään”, professori Mavor pyöräytti silmiään. “Minäkin kuljin tästä hänen kanssaan, mutten ole käyttämässä lyhtyä.”
“Sano mitä sanot Robin, mutta minusta tämä on tunnelmallisempi kuin taikasauva tässä ympäristössä”, Ursula totesi välittämättä professorin nurinoista, “sitä paitsi, pidän tästä lyhdystä. Noniin, eiköhän lähdetä.”
Lou vilkaisi kaksosia, Jeffiä ja jopa Freyaa sekä Morgania, mutta kaikki olivat liian keskittyneitä seuraamaan oppilasjoukon perälle jättäytyvää professori Mavoria huomatakseen häntä. Niinpä poika päätti olla hiljaa, ja lähti kulkemaan muiden perässä kohti metsää. Ursula sanoi, ettei metsässä olisi toistaiseksi mitään pelottavaa, jos he vain kulkisivat naisen perässä kiltisti polulla. Eikä kukaan ensiluokkalaisista uskaltanut olla tottelematta, tosin Lou uskoi syyn olevan ennemminkin perässä varjostava professori Mavor kuin rento ja hyväntuuliselta vaikuttava Ursula.
“Mitäköhän hän opettaa?” Leona pohti vilkaisten takana kävelevää professori Mavoria, joka keskittyi katsomaan tiiviisti oppilasjoukon taakse kuin vahtiakseen, ettei sieltä tulisi kimppuun mitään.
“Mä en tiedä”, vastasi edellä Freyan kanssa käsikkäin oleva Morgan, “hänen on oltava uusi. Mikäli hän olisi ollut aikaisemmin opettamassa, Nanna olisi kyllä maininnut hänet–”
Enempää ei Morgan ehtinyt sanoa, kun he kävelivät valtavan järven äärelle. Tähdet heijastuivat kauniisti veden pintaan, ja järven toisella puolella kohosi vuori, jonka päälle oli rakennettu linna. Linnan ikkunoista loisti hieman valoa, joka yritti epäonnistuen kilpailla tähtien kanssa.
“Tässä me menemme veneisiin, yhteen saa nousta korkeintaan neljä”, Ursula ohjeisti ja oppilaiden takana kulkenut professori Mavor siirtyi naisen luokse eteen samalla, kun Lou, Jeff, Darius ja Leona ottivat itselleen yhden veneistä.
“Ääh, lahkeeni kastuivat”, huokaisi Darius, joka ei päässyt rantavedessä olleeseen veneeseen yhtä mutkattomasti kuin muut.
“Surullista”, Jeff totesi välinpitämättömästi ja katsoi toista poikaa halveksuvasti, “ehkä se teki hyvää jaloillesi eivätkä ne enää haise yhtä kamalalta. Kuraveren hajua on kyllä vaikea peittää, eli uskon ettei näin ole.” Lou päätti jälleen olla kuulematta serkkunsa sanoja, jotka kaksosiin kohdistuivat, ja tuijotti mahdollisimman kiinnostuneen näköisenä vuorella olevaa linnaa ja vielä sitäkin innokkaammin leikki olevansa kuuro. Jeff heitti kaksosille vielä suorastaan ilkeitä kommentteja, joihin nämä yrittivät parhaansa mukaan vastata tälle nasevasti, ennen kuin professori Mavor tuli näiden veneen luokse kulmat kurtussa.
“Sinä”, hän osoitti Jeffiä, jonka kasvoille kohosi hämmästynyt ilme, “juuri sinä. Sinä vaihdat venettä”, professori komensi. Vaikka Jeff näytti olevan hieman vastahakoinen tottelemaan, totteli tämä kuitenkin ja nousi pois veneestä vilkaisten vielä kerran serkkuaan, joka piti katseensa yhä harvinaisen tiukasti linnassa.
“En ymmärrä miten kestät tuota”, Leona puuskahti Loulle, joka ei vieläkään ollut halukas kääntämään katsettaan, vaikka meinasikin horjahtaa veneiden lähtiessä itsekseen liikkeelle. “Hän on tosi ilkeä. Ja vanhanaikainen ja ties mitä!”
“Hän on silti serkkuni”, Lou sanoi kohauttaen olkiaan. “Ja voi olla, että hän ja hänen perheensä ovat ottaneet mummun sanat liian vakavasti”, poika yritti vielä sovitella serkkunsa käyttäytymistä, “ei se hänen vikansa ole. Vaikka olisi hän kyllä voinut olla mieluummin hiljaa kuin sanoa mitään niistä sanomistaan asioista.”
“Ei kai sitten”, Darius sanoi, muttei kuulostanut niin vakuuttuneelta kuin Lou olisi toivonut, “mutta sinä ja sinun perheesi ette ole. He olisivat voineet tehdä ihan saman valinnan. Ja vaikkeivät olisikaan, niin se ei muuta sitä, ettei hän ole erityisen mukava.” Lou olisi halunnut sanoa, että mikäli kaksoset olisivat puhdasverisiä, ei Jeffillä ja Nolanien puolella sukua muutenkaan olisi mitään ongelmaa heidän kanssaan. Poika kuitenkin piti suunsa kiinni, sillä vaikka se olikin totta, ei edes Lou keksinyt tapaa, jolla saisi asian ilmi ilman, että se kuulostaisi todella törkeältä ja kamalalta. Eikä hän halunnut valita puolia kaksosten ja Jeffin välillä, sillä kumpikin osapuoli kuului hänen rajattuun ystäväpiiriinsä, ja puolien valitseminen muutenkin aiheuttaisi niin paljon kinaa, että olisi silti fiksumpaa olla puolueeton kuin kallistua suoraan kummallekaan puolelle. Niinpä hän vain kohautti olkiaan ja jatkoi veneestä maisemien katselua vältellen kaksosten katseita ja täten muita vastaavanlaisia keskusteluja.

Suureen saliin, ainakin Ursula oli sanonut sen nimen olevan Suuri sali, saavuttuaan Lou yllättyi sen hiljaisuudesta; tilan voimakkaimmat äänet tuntuivat kuuluvan uusien ensiluokkalaisten askeleista ja pingottuneesta hengityksestä. Salissa oli selkeästi huomattava määrä oppilaita ja opettajia, vaikka poika ei massaa yksityiskohtineen nähnytkään salin hämäryyden vuoksi. Katon tummuus ihmetytti häntä hieman, ja vielä enemmän ihmetytti osan hämmästyneet ja henkeä haukkovat huokaukset. Lou oli aikeissa kääntyä Dariuksen puoleen ja kysyä tältä katosta, muttei ehtinyt voimakkaan miesäänen rikkoessa tiiviin tunnelman:
”Kiitos Robin ja Ursula. Minä jatkan lajittelun loppuun, te voitte siirtyä jo pöydän ääreen.” Miehen ääni oli aika vaikuttava, ja vaikka Lou silmiään siristämälläkin näki tästä vain punaisen kaavun ja harmahtavan ruskean parran, ei hän voinut olla ajattelematta tämän olevan Tylypahkan rehtori. Olettamus kuitenkin osoittautui vääräksi, kun punakaapuinen mies jatkoi puhumistaan: ”olen professori MacKenzie, Rohkelikon tuvanjohtaja sekä Tylypahkan noitien ja velhojen koulun vararehtori. Mikäli professori Mavor ja Muffett tekivät tehtävänsä oikein, teidän pitäisi tietää nyt alkavan lajittelu, kunhan eräs perinteemme on suoritettu.” Osa oppilasjoukosta nyökkäili, mutta loput eivät uskaltaneet tehdä elettäkään liikahtaakseen mihinkään suuntaan. Jotkut näyttivät pelkäävän professori MacKenzietä, mutta loput, Lou mukaan lukien, olivat kiinnittäneet katseensa paikalle leijailevaan jakkaraan ja sen päällä odottavaan, vanhaan hattuun. Joku vaaleahiuksisen pojan lähellä oleva tyttö kuiskasi sen olevan Lajitteluhattu, ja hän kuuli takanaan rivissä seisovan Jeffin tuhahtavan itsekseen. Tietenkin se oli lajitteluhattu, ei heitä sinne tuotu koettamaan vaatteita päälleen. Tai leikkimään muotinäytöstä, niin kuin Leona toisinaan kotonaan ollessaan halusi.
Lou ja muutama muu ensiluokkalainen kuitenkin yllättyivät, kun hattu alkoi yhtäkkiä laulamaan. Kyllähän poika oli tietoinen hatun laulamisesta, mutta vähitellen kerääntyvä ahdistus ja jännitys saivat tämän unohtamaan niinkin typeriä asioita kuin itsestäänselvyyksiä. Hatun laulutuokio ei ollut kovin pitkä, ja siitä suurin osa meni Loulta ohi, kun tämä yritti siristellä silmiään nähdäkseen paremmin jakkaran ja hatun takana olevan professoririvin. Hän erotti professori Mavorin puhumassa tummahiuksiselle, nuorelta vaikuttavalle miehelle, joka nyökkäili vaitonaisesti ja vilkuili ensiluokkalaisia päin. Mustahiuksinen, vanhempi nainen katsoi myös ensiluokkalaisten riviä sellainen ilme kasvoillaan, ettei Lou osannut tulkita sen merkitystä.
”No niin. Nyt kun sanon nimenne, tulette istumaan jakkaralle ja Lajitteluhattu lajittelee teidät tupiinne. Ensimmäisenä Orla Armadill.”
Lyhyt, vaaleahiuksinen tyttö kipitti lyhyin, mutta nopein askelin jakkaran luokse ja melkein astui kaapunsa helman päälle istahtaessaan sille. Hattu mietti jonkin aikaa, ennen kuin huusi tämän tuvaksi Korpinkynnen. Lou ei ollut erityisen kiinnostunut seuraamaan jokaisen lajiteltavan tupaa, ja havahtui Leonan kuiskaukseen siitä, ettei tyttö missään nimessä haluaisi Luihuiseen.
”Ihan kuin se edes lajittelisi kuraverisiä Luihuiseen”, Jeff naurahti hiljaa ja Lou leikki, että serkun sanat jäivät kokonaan hänen korviensa ulkopuolelle.
”Luihuiseen on jo vuosia päässyt jästisyntyisiä oppilaita”, Darius tiuskaisi kuiskaten kalpealle pojalle, joka ei sanonut enää mitään, vaan pyöräytti silmiään kyllästyneen näköisenä. ”Ja eiköhän Lajitteluhattu lajittele sinne, minne parhaiten sopii, joten turhaan hätäilet siinä.” Tässä välissä hattu oli saanut lajiteltua pidemmän aikaa jakkaralla istuneen Dale Hillaryn Rohkelikkoon.
”Neal Howard.”
Tämän nimen kohdalla Lou huomasi keskittyvänsä enemmän kuin aikaisempien, ja joutui hetken miettimään, mistä nimi oli niin tuttu. Ruskeahiuksinen poika käveli kovin rentoutuneen näköisenä jakkaran luokse, ja istui joitain sekunteja hattu päässään ja näytti keskustelevan sen kanssa, kumpikin kovin vaimealla äänellä. Neal Howard lajiteltiin Luihuiseen, ja tämän jälkeen listalta kuului Loun nimi. Lou vilkaisi ystäviään, joista kaksoset näyttivät jännittyneiltä ja rohkaisevilta, Jeff muuten vain kiinnostuneemmalta kuin aikaisemmin. Poika onnistuikin pääsemään kompuroimatta jakkaralle istumaan, ja yritti pitää selkänsä suorana ja kädet rauhallisina sylissään. Turhaan tätä tilannetta jännitti, lajitteluhattu pistäisi hänet juuri sinne mihin hän sopisi. Tuskin tupa hänen opiskeluunsa niin paljoa vaikuttaisi, että jokin tupa pistäisi panostamaan enemmän kuin toinen, vaikka olisihan se loppujen lopulta mukava päästä kaksosten ja Jeffin kanssa samaan tupaan.
”Hmm, tällainen tapaus. Olet älykäs ja tiedonjanoinen, etkä ole tyytymässä vähään. Haluat myös pitää ystäväsi lähellä...” Lajitteluhattu puheli ja ilmeisesti tutki Loun pään sisustaa. Tai siltä hänestä ainakin vaikutti, millä muulla tavalla hattu muka tulkitsisi hänen ajatuksenkulkuaan ja olemustaan. ”Et tee tätä kovin helpoksi.”
”Pitäisikö sen olla helppoa?” Loun oli pakko kysyä mumisten, etteivät ulkopuoliset kuulisi häntä ja hänen mahdollisesti tyhmää kysymystään.
”En sanoisi. Hmm... Luihuinen vai Korpinkynsi, Korpinkynsi vai Luihuinen.” Lou ei vastannut hatun pohdiskeluun mitään. Hän voisi istua jakkaralla vaikka koko illan, kunhan hattu tekisi oikean valinnan ja valitsisi pojalle oikean tuvan. ”Selvä, olen tehnyt päätökseni. Luihuinen!”
Professori MacKenzie nosti hatun pois uuden Luihuisen oppilaan päästä, ja tämä käveli mahdollisimman rauhallisesti ja jalkoihinsa keskittyen vihreän ja hopean väreihin sonnustettuun pöytään. Muutama vanhempi oppilas ojensi käsiään ja kätteli Louta onnitellakseen tupaan pääsemisestä, ennen kuin poika istuutui Neal Howardin viereen.
”Neal Howard”, ruskeahiuksinen poika sanoi, ja nyt lähempänä katsoessaan Lou huomasi tämän kasvojen olevan pisamien peittämät. ”Sä tapasit mun veljen ja isän kesällä Parisien kanssa. Jacob mainitsi.”
”Tosiaan”, Lou yritti kuulostaa kohteliaalta valaistuttuaan toisen henkilöllisyydestä ja siitä, miksi nimi oli niin tuttu. ”Mukava tutustua”, hän lisäsi ja hymyili vienosti, ennen kuin käänsi katseensa jakkaralle ja yritti nähdä vielä vuoroaan odottavat ihmiset paremmin. Heikko kynttilävalaistus oli suurempi este Loun näkökyvylle kuin tämä olisi osannut odottaa, ja poika tyytyikin kuuntelemaan nimiä. Daima Khalil, Luihuinen. Chase Kultasarvi, Puuskupuh. Nimiä toisensa jälkeen, ennen kuin joku edes etäisesti tuttu nimi kantautui hänen korviinsa. Morgan MacFhilib lajiteltiin Luihuiseen, ja tämä istuutui Nealia ja Louta vastapäätä vähän jännittyneen, vaikkakin hyväntuulisen näköisenä.
”Jeffrey Nolan.” Luihuinen. Hän istahti päättäväisesti Nealin ja Loun väliin, ja hymyili vähän, kun tummempi pojista onnitteli häntä samaan tupaan pääsemisestä. Ainakaan Lou ei ihan yksinäiseksi tuntisi oloa tuvassaan, vaikkei häntä tietystikään olisi haitannut paljoa, jos ei olisi tuttuja samaan tupaan saanutkaan.
Siitä huolimatta Lou tunsi jonkin latistuvan sisällään, kun kaksoset viimein lajiteltiin ja Darius päätyi Korpinkynteen ja Leona Rohkelikkoon.

//Sori kun kesti :'D luvun ensimmäinen osa on kirjoitettu jo joulukuussa, mutta itse lajitteluosuus pääsi tehtävälistalle vasta tässä lähiaikoina. Ehkä en enää aiheuta itselleni tällaista väliä varsinkaan kesken luvun :'D

Vastaus:

Erittäin mielenkiintoinen tarina! Alkuosa oli lempparini, vaikka osat laadultaan olivat toki tasaveroiset eikä kirjoitusajankohdan eriaikaisuutta huomannut! Lou'n yritykset jättää Jeffin loukkaukset huomiotta nostivat esiin uuden puolen pojasta, joka kytkeytyy hyvin hänen perhehistoriaansa ja kohteliaaseen luonteeseen, tässä ehkä konfliktia välttelevään. Luin mielenkiinnosta (ja muistin virkistämiseksi) Lou'n tietoja läpi, ja eräs hyvän käytöksen rikkomista koskeva kohta herätti huomion: "nämä kyseiset tapaukset tapahtuvat pääasiassa silloin, jos Lou kokee jonkun kohdelleen pojan lähimmäisiä väärin ja loukanneen näitä syvästi tavalla tai toisella." Kuraverinen on kuitenkin erittäin loukkaavaksi tarkoitettu nimitys, joten luulisi tämän saavan Lou'n menettämään malttinsa - mitä mutkistaa tietenkin perheeseen juurtunut "vanhanaikainen" ajatus jästisyntyisistä. Hyvin mielenkiintoinen asetelma - kenties Lou jossain vaiheessa kasvaa ja murtautuu ulos perheen kautta sisäistetyistä ajatusmalleista? Onneksi sentään koulun opettajat puuttuvat asiaan! Uudet hahmot olivatkin hyvin kirjoitettuja, pidin eniten Ursulasta, jonka perustelut lyhdystä saivat hymyä huuleen ja saivat hahmon heräämään eloon. Jollain lailla tarinassa ja Tylypahkaan tutustumisessa oli jopa hieman pahaenteinen tunnelma, en osaa aivan sanoa miksi; siihen ehkä vaikutti professorin vilkuileminen taakse sekä ylipäätään se, että fokus oli jännittävissä ja epämiellyttävissä asioissa, kuten puhdasverisyyskeskustelussa ja lajittelussa. Kouluun saapumisen lumo ja merkitys jäivät kuvailussa jännitteiden alle, mikä ei tosin ole välttämättä huono asia. Lopetus oli hyvin valittu kuten myös otsikko!

Saat 9 kaljuunaa, 20 tuparia sekä Ekaluokan enkeli-, Osuva otsikoija- ja Kappaleenkatkoja-merkit!
Aurelia » 12.6.

Nimi: Emily Hawkins

03.06.2019 15:43
Luku 1 -  Viistokuja

Vaaleahiuksinen nainen astui huoneeseen, jossa kaunis tyytö nukkui. Tyttö nukkui sikeästi ja mutisi välillä jotain.
Yhtäkkiä tyttö nousi istumaan, ja hänen huoneessaan seisova nainen säpsähti.
"Onko nyt se päivä?! Onko äiti, onko? " tyttö kysyi.
"Mikäli tarkoitat Tylypahkaan lähtöä niin ei. Tänään menemme Viistokujalle ostamaan kaiken tarvittavan. Mutta älä säikyttele noin, Emily" Emilyksi kutsutun tytön äiti sanoi. Emily laski pettyneenä päänsä tyynyyn.
"Nuose ylös, kohta lähdetään", äiti sanoi. Emily nousi sängystä ja katsoi ikkunasta ulos. Aurinko paistoi ja ulkona näytti lämpimältä. Vedettyään vaatteet päälle, Emily meni portaat alas keittiöön ja kaiveli kaappeja.
"Äiti, voisitko auttaa, haluan jotain hyvää aamupalaksi, mutta en jaksa millään kaivella kaappeja", Emily sanoi toiveikkaasti. Äiti kuitenkin pudisti päätään.
"Saat nähdä vähän vaivaa oman aamupalasi eteen."
Emily näytti pettyneeltä ja jatkoi kaappien kaivelemista.

Emily seisoi Vuotavan noidankattilan takapihalla, muurin edessä. Emilyä jännitti hieman, kun hänen isänsä napautti kolme kertaa erästä tiiltä. Muurista muodostui hitaasti suuri aukko, jonka ali Emily käveli katsellen ympärilleen. Kun kaikki kolme olivat kävelleet aukosta, se umpeutui.
"Menkää te ensin Säilä & Imupaperiin, minä käväisen Irvetassa", äiti sanoi. Lievästi pettyneenä Emily käveli isänsä perässä erilaisten kauppojen ohi. Hän olisi halunnut nähdä Irvetan ja kaikki ne maahiset, mutta päätti ettei antaisi sen pilata hänen päiväänsä. Pääsisihän hän myöhemminkin Irvetaaan.
Viistokujalla oli paljon väkeä. Emily puikkelehti ihmisten välistä ja yritti olla kadottamatta isäänsä. Vihdoin hän näki Säilä & Imupaperin ja astui ovesta sisälle. Hän katsoi ihmeissään ympärilleen. Seiniä koristivat tuhannet kirjat. Se oli ihmeellistä. Emily olisi halunnut jokaisen erilaisen kirjan, mitä kaupasta löytyi, mutta isän nähtyä Emilyn ilme, hän sanoi jyrkästi:
"Saat vain ne kirjat, mitä tarvitset Tylypahkaan. Ei yhtään ylimääräistä." Emilyn kasvot valahtivat. Pian hän kuitenkin unohti murheensa, kun sai keräillä tarvittavia kirjoja. Yrttitiedon, muodonmuutoksien, loitsujen, pimeyden voimilta suojautumisen ja muiden aineiden kirjoja. Kun Emily sai kaikki kirjat kerätyksi, isä voihkaisi ja sanoi:
"Olisi pitänyt ostaa ensin noidankattila." isä oli jo maksamassa kirjoja, kun hän vasta huomasi ylimääräiset kirjat.
"Emily, mitäs nämä ovat?" hän kysyi ja kaivoi kasasta neljä kirjaa, jotka eivät todellakaan olleet pakollisia ensiluokkalaiselle. Emily näytti pettyneeltä ja otti kaksi kuudennen luokan kirjaa ja kaksi seitsemännen luokan kirjaa.

Kun Emily vihdoin astui ulos Säilä & Imupaperista, äiti käveli häntä vastaan, pussi täynnä kaljuunoita.
"Minne seuraavaksi?" Emily kysyi.
"Matami Malkinille", äiti sanoi ja lähti kävelemään kohti pientä kauppaa.

Kun melkein kaikissa tarvittavissa kaupoissa oli käyty, Emily astui Ihmeiden eläintarhaan. Kauppa oli täynnä kissoja, pöllöjä, rupikonnia, rottia ja niiden tarvikkeita. Emily olisi halunnut kissan ja pöllön, eikä osannut päättää kumman ottaisi.
"Nyt täytyy päättää", isä sanoi. "Haluatko söpön lemmikin, vai kirjeitä kuljettavan pöllön?"
"Minä otan tuon kissan. Se on söpö." Emily osoitti erittäin pitkäkarvaista kissaa.
"Selvä, otetaan se. Tuleeko sen nimeksi karvakasa?" isä  kysyi hymyillen. Emily tuhahti.

Hetken päästä Emily astui Ihmeiden eläintarhasta kirkaaseen päivänvaloon, pehmeä kissa sylissään. Enää oli jäljellä sauvan haku. Emily antoi kissan isälle, joka jäi odottamaan ulkopuolelle, kun Emily astui Ollivandersin sauvakauppaan. Emily ei ehtinyt kääntyä takaisin, kun hän huomasi kaupassa verivihollisensa, Alexin. Alex oli nopeampi.
"Kas, kas, kas, sieltähän tulee pikku Emily", hän sanoi pilkallisella äänellä. Emily mulkaisi Alexia, joka hymyili omahyväisesti ja heilautti sauvaa, saaden aikaan punaisia ja kultaisia kipinöitä. Ollivander näytti tyytyväiseltä.
"Kymmenen ja puoli tuumaa, eebenpuuta, ydin lohikäärmeen sydänjuurta", Ollivander sanoi. Alex lähti tyytyväisenä kaupasta, ja Emily jäi seisomaan toimettomana kauppaan.
"Haluatko sauvan?" Ollivander kysyi. Se oli Emilyn mielestä outo kysymys, koska siksihän sauvakauppoihin mentiin. Hän kuitenkin nyökkäsi. Ollivander otti tuhansien pitkulanmuotoisten laatikoiden seasta yhden, ja antoi sauvan Emilylle.
"Yksitoista tuumaa, englannin tammea, ydin yksisarvisen jouhesta, joustava." Emily huitaisi sauvalla, ja sai aikaan vienon tuulahduksen. Ollivander nappasi sauvan Emilyn kädestä ja ojensi toisen.
"Kaksitoista ja puoli tuumaa, kastanjaa, ydin feeniksin sulasta, hivenen taipuisa", hän sanoi. Emily heilautti sauvaa ja sen päästä purkautui kultaisia kipinöitä. Ollivander katsoi sauvaa hyväksyvästi ja sanoi:
"Tämä on oikea. Melkein samanlainen kuin äidilläsi."
Emily astui ulos sauvakaupasta uusi taikasauva kädessään, ja otti uuden kissansa syliin. Enää muutama päivä, ja Emily lähtisi Tylypahkaan.

// Tää eka tarina on nyt tämmöinen lyhyt ja tönkkö, kun en ole vähään aikaan kirjoitellut tarinoita. Jatkossa on kyllä tulossa pidempiä, ja muutenkin parempia tarinoita. Aika huonoksi tämä aloitustarina jäi.

Vastaus:

Tämä oli oikein hyvä aloitustarina, eikä lainkaan liian lyhyt! :) Pidin alusta, jossa kerronta ikään kuin vähitellen zoomasi kohti Emilyä ja hänen äitiään - aloitettiin kuvailemalla, ja vasta henkilöiden alkaessa puhua tutustuttiin heihin nimeltä. Emilyn kysymys Tylypahkaan lähdöstä erinomainen aloitus, sillä se toi hyvin esiin sen, mitä Emily halusi eniten, ja mitä tarinan aikana odotettiin ja valmisteltiin. Emilyn suhde vanhempiin oli mielenkiintoinen; vanhemmat vaikuttivat mukavilta, mutta samaan aikaan tiukilta halutessaan Emilyn itse laittavan aamiaista ja seuratessaan tiukasti kirjojen ostoa. Kirjakauppa oli lempikohtani tarinassa - minäkin varmaan olisin yrittänyt livauttaa sekaan pari ylimääräistä kirjaa! Se toi myös hyvin esiin Emilyn tiedonhalun ja älykkyyden, kun hän olisi halunnut lukea monta vuotta edistyneempiä koulukirjoja. "Tuleeko nimeksi karvakasa" hymyilytti, vaikka Emily ei siitä innostunutkaan. Tapaaminen Alexin kanssa oli hyvä huippukohta tarinalle, hän vaikutti kyllä inhottavalta kutsuessaan Emilyä vähättelevästi "pikku Emilyksi". Sitä jäin vähän kaipaamaan, miksi Alex ja Emily ovat verivihollisia ja mistä he toisensa tuntevat. Kaiken kaikkiaan upea ensimmäinen tarina!

Saat 6 kaljuunaa, 15 tuparia sekä Viistokujan vierailija- ja Hymyhuulten hilaaja -merkit!
Aurelia » 11.6.

Nimi: Kristian Wheeler, Korpinkynsi

02.06.2019 12:38
Luku 42
~Kolmas koetus~

Fanfaari raikui professori Lipetitin johdolla pitkin huispausareenaa, jossa korkeuksiin kohosi se samainen lasinen kupu, jonka näimme aamulla ja josta laskevan auringon säteet kimpoilivat leikkisästi. Yleisön suosionosoitukset kaikui epäselvänä massana korvissani sekoittuen kivuliaasti rintakehässäni hakkaavaan sykkeeseen, eikä illalliseni meinannut tahtoa pysyä vatsassani aloillaan. Oikealla puolellani Fortuné hyppi tasajalkaa ja ravisteli käsiään lämmitelläkseen ja vasemmalla puolellani Laurente venytteli niskaansa jokseenkin hermostuneen oloisena. Olin itse kauhusta jäykkänä, enkä saanut itseäni lämmittelemään.Yritin sen sijaan vain tasata hengitykseni ja keskittyä, vaikka puristinkin eebensauvaani nyrkissäni rystyset valkeina. Ilta oli lämmin, tai pikemminkin helteisen kuuma, mutta minua kylmäsi silti.

Juuri silloin kajahti Bagmanin taialla vahvistettu ääni, joka hiljensi pauhaavan väkijoukon.
“Hyvät naiset ja herrat, tytöt ja pojat sekä arvoisat tuomarit ja ottelijat! On tullut aika kolmivelhoturnajaisten kliimaksille - KOLMAS KOETUS ALKAKOON!” hän ilmoitti, ja meteli alkoi taas. Osa tömisti jalkojaan, osa vislasi ja huusivat kannustushuutojaan.
“Ensimmäinen ottelija, joka selvittää tiensä läpi kuvun alla olevan metsän ja koskettaa kolmivelhopokaalia voittaa turnajaiset sekä tuhat kultakaljuunaa. Ottelijat astuvat sisään järjestyksessä”, Ludo Bagman selitti. “Ensimmäinen kanuunan laukaus on lähtömerkki Tylypahkan ottelijalle, Kristian Wheelerille!” Jylinä täytti stadionin. Jos en olisi paremmin tiennyt, olisin voinut luulla pommin räjähtäneen katsomossa, niin voimakas ääni oli.
“WHEELER, WHEELER, WHEELER!” Hermostuksesta huolimatta kannustushuudot töytäisivät itsevarmuuttani ja se nousi pintaan. Väläytin nopean, mutta leveän hymyn kohti yleisöä ja kumarsin syvään ja suureleisesti saaden aikaan vielä suuremman mekkalan. Olin kuulevinani väkijoukon pauhinasta leikkimielistä vislausta ja tutun äänen, joka huusi: “Me rakastetaan sua Kristian!”. Metelin takia oli mahdoton sanoa, olinko sittenkin vain kuvitellut sen.
“Toisena kupuun menee Beauxbatonsin oma Fortuné Babineaux!” Fortuné vilkutti hurraavalle yleisölle, kuin peittääkseen käsiensä selvän vapinan. Selvästikään hän ei ollut niin rohkealla mielellä kuin oli vakuuttanut.
“Ja viimeisenä, muttei missään nimessä vähäisimpänä, Durmstrangista - Laurente Kovaljenko!” Laurente oli paljon pieneleisempi kuin minä tai Fortuné. Hän vain nyökkäsi kohti yleisöä tervehdykseksi. Asetin jalkani jo lähtöasentoon, vaikka yleisö vielä osoittikin suosiotaan. Sekunnit tuntuivat jälleen venyvän tunneiksi, aika tuntui pysähtyvän - eikä millään hyvällä tavalla - kunnes…

Kanuuna laukesi.

Jalkani toimivat ennen kuin aivoni ehtivät edes rekisteröidä tapahtumaa ja pinkaisin saman tien kylmiltäni juoksuun. Kuulin kuin kaukaa Bagmanin selostavan sen, että olin mennyt sisään kupuun, mutta pian huomasin jokin olevan pielessä. En nähnyt enkä kuullut enää yleisöä, vaan näytti siltä, kuin olisin astunut ovesta sisään aivan toiseen maahan. Kasvien lehdet olivat nahkamaisia ja ilma oli kuuman kosteaa. Eksoottiset kasvit ja puut kohosivat korkeuteen joka puolella ympärilläni. Minua ympäröivästä viidakosta kuitenkaan sen suurempia välittämättä juoksin eteenpäin lähes kokonaan nurmen ja puskien peittoon jäävällä polulla, vaikka kuumuus uuvuttikin minut nopeammin kuin ehkä olisi ollut hyvä. Yritin painaa mieleeni jokaisen mahdollisen maamerkin, oli se sitten käyrä puurunko tai valtava kivipaasi, sillä nyt ei ollut varaa eksyä. En uskonut, että pokaali olisi löytynyt vain juoksemalla suoraan eteenpäin, joten otin tiukan käännöksen oikeaan. Kylkeeni pisti jo nyt ja verryttelyasuni liimautui ikävästi ihooni, vaikken ollut ollut liikkeessä vielä kovinkaan kauaa.

Juuri silloin kuulin vaimean pamauksen jostain kaukaa. Fortuné oli astunut sisään.

Minulla oli outo olo koko koetuksesta. Pelkkä metsässä käveleminen oli epäilyttävän helppo haaste, enkä ymmärtänyt, miksi koetuksista viimeinen olisi niin… Yksinkertainen. Helppo. Naiivi. Jos vain omaa hyvän suuntavaiston tai suuren itseluottamuksen, eikä pelkää harhaan astumista, tällainenhan on ihan helppo nakki. Mutta silloin jokin pahaenteinen tunne hiipi ylleni kuin salamyhkäinen viitta, joka olisi laskettu taivaalta harteilleni. Mitä jos puiden ja pensaiden muodostamassa sokkelossa piileekin jotakin suurempaa ja vaarallisempaa? Entä, jos liian monta väärää käännöstä koituisikin kohtaloksi? Entä, jos sitten ei enää pääsisikään ikinä pois, ennen kuin kuolee janoon ja nälkään?

Toinen kaukainen pamaus kieli Laurenten tulleen sisään. Peli oli nyt virallisesti päällä.

Vasen, oikea, oikea, vasen… Yritin pitää lukua jokaisesta käännöksestä, jonka tein, mutta pian sekosin laskuissa. Kuumuus ja hengästyminen hidastivat kulkuani merkittävästi ja hiestä nahkea ihoni kutisi epämieluisasti koko ajan. Hiki kirveli kasvoillani ja kylkeäni pisti ikävästi, kuin joku olisi tökkinyt minua pitkällä tikulla jatkuvasti kylkiluiden väliin. Olin hidastanut juoksuni kevyeen hölkkään. Aurinkokin oli jo painunut niin alas, että kuvun sisällä oli lähes pilkkopimeää. Silloin muistin puristavani edelleen eebenpuista taikasauvaani kädessäni, joten kohotin sen eteeni.
“Valois”, mutisin, ja sauvani kärkeen syttyi kelmeä valo, joka juuri ja juuri valaisi tietäni. Ei se paljoa ollut, mutta se tuntui ainakin tuovan pientä turvallisuuden tunnetta. Minulla oli edelleen sauvani, minulla oli jotain, millä suojata itseäni. Siitä selvästi rohkaistuneena otin ja käännyin vasemmalle, kun näin suuren kiven, jota voisin käyttää apuna suunnistamisessa.

Se oli ilmeisesti virhe, sillä törmäsin johonkin lujaan, mutta joustavaan ja pahaenteisesti tahmaiseen. Yritin perääntyä kauemmas siitä, mihin ikinä törmäsinkään, mutta huomasin kauhistuksekseni, etten päässyt irti, vaikka kuinka riuhdoin. Sauvani oli sentään edelleen kädessäni, mutten saanut edes sauvakättäni irti tahmeasta verkosta. Silloin hiipivä kauhuntunne valtasi mieleni. Olin jäänyt kiinni hämähäkin seittiin ja seitin koosta ja vahvuudesta päättelin, ettei kyseessä ollut mikään leppoinen huonehämähäkki, vaan jokin minua ainakin viisi kertaa suurempi hirviö. Se sai minut rimpuilemaan vielä enemmän, mutta sekin osoittautui virheeksi, sillä rimpuiluni vain kutsui juurikin sen, jota olin pelännyt.

Valtava, suuren hevosen kokoinen musta hämähäkki lähestyi minua verkkoa pitkin rumia leukojaan nälkäisesti loksuttaen. Se sai minut vain rimpuilemaan lisää, vaikka pieni järjen ääni huusi mieleni takana ja käski minua lopettamaan. Mutta se oli huomattavasti helpommin sanottu kuin tehty, sillä kuka nyt olisi vapaaehtoisesti tahtonut tulla jättiläishämähkin syömäksi? En pystynyt edes kättäni heilauttamaan, joten en voinut edes taikoa mokomaa hirviötä kauemmas minusta. Enkä kyllä tiennytkään yhtään loitsua, jolla olisin saanut sen karkoitettua. Sauvalamppuni oli edelleen päällä ja hämähäkin kaikki kahdeksan silmää kiiluivat uhkaavasti sauvan kelmeässä valossa. Suustani ilmoille karkasi epätoivoinen avunhuuto, vaikka en oikeasti uskonutkaan sen auttavan.
“Mene pois, senkin rumilus! Apua!” parahdin niin lujaa, kuin vain keuhkoistani lähti. Ei kahdeksanjalkainen hirviö kuitenkaan siitä hätkähtänyt, vaan lähestyi ehkä jopa nopeammin tärisyttäen verkkoaan jokaisella askeleella. Puristin silmäni kiinni, sillä en todellakaan halunnut nähdä mokoman otuksen tulevan yhtään lähemmäs. En halunnut nähdä sen rumia leukoja, kun se tulisi syömään minua, en halunnut nähdä sen valtavan pitkiä karvaisia jalkoja enkä todellakaan halunnut nähdä sen kahd-
“Irtijo!” joku karjaisi ja lennähdin irti verkosta ja kompuroin rähmälleni maahan. Vierelläni seisoi Laurente, joka jo tarrasi minua käsivarresta ja repi minut pystyyn vapaalla kädellään samalla mutisten jonkun minulle tuntemattoman loitsun hämähäkkiä kohti ja - mikä ikinä se loitsu olikaan - sai kammotuksen vetäytymään oudosti äännellen takaisin jonnekin hämärään. Silmiäni kirveli ja aluksi luulin sen vain olevan hikeä mutta nopeasti kirvely osoittautuikin suolaisiksi kyyneleiksi, jotka sumensivat näkökenttääni ja raidoittivat hikistä ja uskoakseni melkoisen likaistakin naamaani. Tärisin kauttaaltani kiireestä kantapäähän, enkä edes huomannut sormieni puristuvan Laurenten käsivarren ympärille, ennen kuin poika parahti ja riuhtaisi itsensä irti.
“Sina puristat liian lujaa!” hän huudahti ja hieroi käsivarttaan.
“A-anteeksi”, sopersin voimakkaasti nieleskellen. “Kiitos.”
“Eipa mitaan, Wheeler”, Laurente sanoi nyökäten, kunnes hän jo käänsi selkänsä ja katosi puiden lomaan. Jouduin itse vielä hetken kokoamaan itseäni, ennen kuin olin varma, että tutisevat polveni varmasti kantoivat.

Lähdin nopeasti vastakkaiseen suuntaan kuin Laurente, mutta hämähäkin kohtaamisen jälkeen kaikki käyrät puunrungot näyttivät pitkiltä jaloilta ja jokainen rasahdus sai minut kiristämään tahtiani, vaikka jalkojani kivisti väsymyksestä.
“Jos selviän tästä”, puuskutin itsekseni, “vannon, että alan harrastaa maastojuoksua. Tai suunnistusta.” Jalkani tuntuivat lyijynraskailta ja ne tarttuivat jokaiseen juureen ja kiveen saaden minut kompuroimaan kerta toisensa jälkeen. Jotenkin kuitenkin onnistuin pysymään pystyssä eikä tasapainoni antanut periksi. Jalkani tuntuivat hyytelöltä, mutta ne eivät pettäneet. Kompastelu totta kai hidasti matkaani huomattavasti, mutta tunsin oloni määrätietoiseksi. Kiristin leukapieliäni, nostin pääni pystyyn ja jatkoin varmoin (tai niin varmoin kuin huterin polvin pystyin) askelein umpinaista polkua pitkin. Toivoin, että olisin osannut taikoa jostain vesipullon, sillä kosteassa kuumuudessa suuni tuntui inhottavan kuivalta. Hikipisarat valuivat korvieni takaa pitkin kaulaani ja niskaani aina vain paidan alle ja selkääni pitkin. Kauanko aikaa oli jo kulunut lähdöstäni? Olisiko Fortuné tai Laurente jo löytänyt pokaalin? Kauanko minulla vielä olisi aikaa?

Annoin katseeni pyöriä tutkien ympäristöä, mutta jokin ei sopinut kuvaan. Olin vasta kävellyt tuon käyrän puunrungon ohi, mutta eihän tässä vielä äsken ollut isoa kiveä. Kauhistunut ajatus kiipesi tietoisuuteen jostakin mieleni syövereistä. En ollut vain kävellyt ympyrää, vaan kuvun alla oleva metsä muuttui. Aivan kuin suunnistaminen ei olisi ollut jo tarpeeksi hankalaa! Turhautuneena kännyin ympäri palatakseni takaisin sinne, mistä tulink-

Vastaus:

H-hetki on vihdoin täällä! Koetus muistutti Nälkäpeliä hurjalla ja tuntemattomalla ilmapiirillään - tosin tuohon vaatteet ihoon liimaavaan kuumuuteen pystyi ihan suomalainenkin samastumaan näin viime viikkojen tukalan kuumuuden jälkeen. Tässä voisi sanoa olleen jopa intertekstuaalisuutta - jota voi tulkita Potter-kirjoistakin - sillä Kristianin rimpuilu seitistä muistutti Frodon epätoivoista yritystä irrottautua Lukitarin verkosta. Ehdin juuri tuolin reunalle jännittyneenä toivoa, että joku ehtisi Kristianin pelastaa, kun Laurente saapui paikalle! Ihanaa, kun kilpailijat laittavat voitonhalunsa hetkeksi sivuun auttaakseen toista hädässä. Kerronta oli tarinassa hyvin jaksotettua ja muutaman virkkeen kappaleet toivat hyvin jännittynyttä rytmiä muuten kuvailevaan tekstiin. Kuvailu ja vertauskuvat olivat nekin kohdillaan, salamyhkäinen viitta ja leppoisa huonehämähäkki, kuten myös "metelin takia oli mahdoton sanoa, olinko sittenkin vain kuvitellut sen" olivat kaikki lemppareitani! Lopetus kuin seinään kesken lauseen oli melko epäselvä ja hieman vahingonomainen, oletettavasti Kristian törmäsi tai kohtasi jotakin kääntyessään takaisin? Lopun olisi voinut jäsentää jotenkin eri tavalla, mutta muuten erinomainen tarina!

Saat 8 kaljuunaa, 17 tuparia sekä Ihmetysotus-merkin!
Aurelia » 11.6.

Nimi: Edith Wang, Korpinkynsi

26.05.2019 21:08
Luku 1: Valmisteluja
Elokuun 28. päivän ensimmäiset auringonsäteet sarastivat sisään Woodside Close 8:n ikkunoista. 11-vuotias Edith Wang makoili tammipuisella sängyllään kirjoittaen merkintöjä päiväkirjaansa. Ulkopuolisille hänen päiväkirjansa lukeminen olisi mahdotonta - ensin muutamia englanninkielisiä sanoja, sitten muutama kiinalainen hanjamerkki, ja lauseen lopuksi muutama monégasquen kielellä kirjoitettu fraasi. (Ei Edith varsinaisesti monégasqueta puhunut, mutta elettyään Monacossa neljä ensimmäistä vuottaan, osasi hän joitakin yksittäisiä sanoja. Ei kai kukaan voisi vastustaa kolmikielisen päiväkirjan kirjoittamista, jos siihen olisi kyvykäs... Eihän?)

Isosisko Kaya, jonka kanssa Edith jakoi huoneen, oli yhä unessa. Kayan pitkät, mustat hiukset lentelivät jokaiseen suuntaan tyynyn pellavakankaisella pinnalla - aivan kuin sisko olisi sukeltanut unimaailman sijasta syvän, kirkkaan veden alle. Edith nosti katseensa kirjasta. Vanhan, punaisen herätyskellon viisarit näyttivät kahtakymmentä vaille kahdeksaa. Äiti olisi jo lähtenyt töihin. Päivästä tulisi erityinen Edithille, sillä äidin tultua töistä perhe matkustaisi Viistokujalle tarkoituksenaan ostaa Edithille oma taikasauva. Paljoa muuta hän ei Tylypahkaan tarvitsisi - isoveli Alfien vanhat kirjat kävisivät vallan mainiosti myös hänelle. Uusi kaukoputki täytyisi ostaa, ja punnussarja, mutta noidankattila olisi hänen isovanhempiensa vanha, joskin se oli valmistettu posliinista, eikä tinasta kuten kirjeessä pyydettiin... Mutta kattila oli kaunis, siihen oli maalattu sinisiä lohikäärmeitä ja ruusunnuppuja, kuten Kiinassa oli tapana. Edith oli kysynyt äidiltään, kestäisikö posliinikattila kuumuutta, sillä ilmeisesti materiaali ei ollut yhtä vahvaa kuin tina - mutta ilmeisesti kouluikäisten taikajuomatunneilla sillä ei ollut väliä.

Edith nousi istumaan. Ikkunan takana näkyi punatiilinen rivitalo, hyvin samankaltainen kuin se talo, jossa Wangin perhe asui - kaikki talot Woodside Closella muistuttivat toisiaan. Näkymä oli Edithistä äärimmäisen puuduttava, vaikka jonkun mielestä Knaphillin pienet kadut ja kujat vaikuttivatkin idyllisiltä pienine puutarhoineen ja pensasaitoineen. Myös Kaya heräsi vihdoin, ja siskokset vaelsivat yhdessä keittiöön, jossa Oliver ja Aya jo istuivat syömässä aamiaista, eli mántou-pullia lämpimän teen kanssa. Oliverilla oli kädessään supermies-sarjakuvalehti, Aya tuijotti hiljaisena eteensä. Kaksi mántouta leijui ilmassa hänen edessään. Pöydällä lojui äidin kirjoittama paperilappunen: "Alfie, muistathan viedä Edithin Viistokujalle!" ja joitakin puntia matkarahaa sekä Irvetan holvin avain. Edith istuutui pikkusisarustensa väliin.
"Huomenta", Kaya sanoi väsyneesti. Aya kääntyi katsomaan häntä, ja mántout putosivat pöydälle.
"Huomenta, Kays", Aya hymyili leveästi. Kahdeksanvuotias tyttö oli juuri menettänyt etuhampaansa, jonka vuoksi hymy ei näyttänyt niin hurmaavalta, kuin voisi luulla - hurja olisi ollut kuvailevampi sana. Kaya vastasi hymyyn väkinäisesti. Edith katsoi sisartaan tutkivasti. Siskon oikea nimi oli Kateanne, mutta häntä oli kutsuttu Kayaksi niin pitkään, kuin Edith jaksoi muistaa. Aya oli syntynyt juuri sen jälkeen, kun isän perhe havaitsi, ettei Kayalla ollut taikakykyjä - siispä perheen kuopus oli nimetty lähes samalla nimellä, ikään kuin "uusi yritys", parempi versio ensimmäisestä tyttärestä. Aya itse ei tietenkään tätä tiennyt, ja hyvä niin - Kayalle puolestaan oli langennut huonompi osa perheen mustana lampaana, ainoana surkkina rikkaassa monacolaissuvussa. Isän kuoltua pois oli hänen taakkansa onneksi keventynyt, mutta tavasta, jolla Kaya katsoi Ayaa, Edith arvasi, etteivät kaikki arvet olleet vielä parantuneet.
Samassa Alfie asteli huoneeseen jästien tumma puku päällään. Veli oli säästänyt pukuunsa vuosikausia, ja nyt hän käveli ympäri taloa niin kuin hän omistaisi koko maailman.
"No niin, Edith siskosein, lähtekäämme kohti kauppakatua", Alfie totesi. Voi miten Edith vihasikaan tapaa, jolla isoveli puhui - mukarunollinen, itseään ylöspäin asettava vanhanaikaisuus suorastaan oksetti tyttöä.
"Syön ensin... Kello ei ole edes kahdeksaa, mäntti." ärsytys kuulsi Edithin äänestä. Alfie kohotti kulmiaan.
"Nimeni ei ole mäntti, rakas sisareni."
Edith nappasi viimeisen mántoun lautaselta, ja käveli huoneeseensa vaihtamaan vaatteitaan.

Viistokujalla kuhisi ihmisiä kuin mehiläisiä liian pienessä mehiläispesässä valmiina parveiluaikaan. Edith puikkelehti Alfien perässä pyydellen anteeksi ihmisiltä, joihin hän törmäili. Lopulta isoveli pysähtyi Ollivanderin sauvaliikkeen edessä, ja viittoi Edithin tulemaan sisään. Kulkunen helähti jossain kaukana, kun Edith avasi kaupan raskaan puuoven. Yksinäinen, hontelo tuoli nökötti täysin tyhjässä kaupassa kapeiden sauvalaatikkopinojen vieressä. Edith seisoi aloillaan - hän ei tiennyt, oliko tuolille istuminen sopivaa. Sitä paitsi näytti siltä, että istuin sortuisi pienimmästäkin painosta. Alfie astui Edithin vierelle, ja asetti kätensä tämän olkapäälle.

"Hyvää päivää, Alfie Wang ja neiti Wang", sanoi vanha, suurisilmäinen mies, joka tuntui ilmestyneen sisarusten eteen kuin tyhjästä.
"Päivää, herra Ollivander", Alfie nyökkäsi miehelle, "sisareni Edith tarvitsee taikasauvan."
"Aivan... Olettaisin, ettei hänen sauvansa tule olemaan samankaltainen kuin sinun sauvasi... Saksanpähkinää, kolmetoista tuumaa, ydin yksisarvisen jouhta, eikös?" Edith ei ollut varma, olivatko Ollivanderin sanat kysymyksiä vai toteamuksia.
"Tosiaan, Edith - kumpi on sinun sauvakätesi?"
"Olen oikeakätinen", Edith vastasi, vilkuillen sauvapinoja ympärillään. Pitkä mittanauha mittaili hänen vartaloaan, kun Ollivander katosi hyllyjen väliin.
"Kokeilepa tätä. Yhdeksän ja puoli tuumaa mustaa saksanpähkinäpuuta, lohikäärmeen sydänjuurta, sangen notkea."
Edith otti sauvan ja pyöräytti sitä ilmassa, mutta herra Ollivander nappasi sauvan hänen kädestään.
"Ei, ei... Entäpä kastanjaa, kolmetoista tuumaa, feenikslinnun sulkaa?"
Edith kokeili uutta sauvaa, mutta Ollivander vei senkin häneltä. Vanha mies katseli häntä vaaleilla, läpitunkevilla silmillään.
"Kenties... Kirsikkapuu voisi sopia sinulle - sitä käytetään synnyinmaassasi usein. Vaarallinen se voi olla, ja äärimmäisen voimakas, hyvä kaksintaisteluihin... Mutta jos ydin ei ole räjähtelevää lohikäärmeen sydänjuurta, voisi se kenties olla hyvä. Tässä, kirsikkaa, 14 tuumaa, yksisarvisen jouhta, erittäin joustava."
Edith otti sauvan käteensä, ja tunsi voiman virtaavan koko kehonsa läpi - hirvittävän voiman, jota hän ei voisi itse ikinä kontrolloida. Sauva putosi lattialle.
"Aivan, ei sittenkään... Kenties akaasia sopisi - sopivan omapäinen ja konstikas, mutta äärimmäisen hienovarainen. Ydin feeniksin sulkaa. Kymmenen, ei, Yksitoista ja puoli tuumaa. Hivenen taipuisa."
Edith kokeili sauvaa. Tällä kertaa sen päästä purskahti kipinöitä, jotka tanssivat hetken ilmassa ja vajosivat sitten takaisin tyhjyyteen.
"Oi, kyllä!" Ollivander huudahti. Edith hymyili vienosti puristaen akaasiasauvaansa hellästi sormiensa välissä. Taikasauva tuntui pehmeältä ja lämpimältä ja silti niin voimakkaalta, juuri oikeanlaiselta. Alfie antoi Ollivanderille seitsemän kultakaljuunaa, ja sisarukset suuntasivat kohti kotiaan.
Edith piirsi ruksin seinällä riippuvaan kalenteriinsa - enää kolme päivää ennen lähtöä Tylypahkaan. Hän oli odottanut taikakouluun pääsyä niin kauan kuin jaksoi muistaa - muutaman vuoden kuluttua ne jästit, jotka olivat pilkanneet häntä koulussa, saisivat maksaa omaa lääkettään...

// Heyo, ensimmäinen tarina kirjoitettu! Woohoo! Tuntuu, ettei tekstiä oikein synny, kun en ole suomeksi kirjoittanut mitään vuosikausiin... Mutta ehkä tämä tästä!

Vastaus:

Erinomainen ensimmäinen tarina! Ei huomannut lainkaan vaikeuksia tekstin tuottamisessa, eihän se äidinkieli niin vain unohdukaan. Tarinan alku johdatti juuri sopivasti mukaan tapahtumien pariin ja Edithin elämään, tutuksi tulivat menneisyys Monacossa, perhetausta ja jännitteet sisarusten välillä Kayan surkin osan tähden. Kolmikielinen päiväkirja kuulostaa tosiaan erinomaisen salaiselta ja yksityiseltä! Kuvailit alussa unimaailmaan sukeltanutta Kayaa aivan ihanasti, ja sen takia sympatiat olivat alusta lähtien Kayan puolella. Toki on ylipäätään ikävä ajatus, että "epäonnistunut" lapsi pitäisi korvata seuraavalla, joten varmasti hänestä olisi joka tapauksessa pitänyt altavastaajana. Varsinkin kun lopussa Edith itse mietti pääsevänsä pois kiusanneiden jästilasten parista, kävi sääliksi Kayaa, joka joutuu jatkamaan koulussa, jonne ei ehkä tunne kuuluvansa. Saatkin heti Silmät sivuhenkilöön -merkin Kayasta, joka jäi vahvasti mieleen! Edith oli tietenkin myös hyvä päähenkilö ja kertoja tarinalle, kun asioita seurattiin hänen näkökulmastaan. Tarinan alkupuoli sisälsi paljon mielenkiintoista kerrontaa Edithin ajatusten värittämänä, minkä takia loppupuoli tuntui etenevän nopeammin, kun kerrottiin lähinnä vuoropuhelua ja tapahtumia. Alun hauskoja yksityiskohtia olivat "puuduttava" naapurusto, leijuvat vehnäpullat ja siskon hurja hymy! Olisikin ollut kiva kuulla vielä enemmän Edithin ajatuksia Ollivanderista, kaupasta ja jännittävästä sauvojen kokeilusta. Kaiken kaikkiaan hyvä aloitustarina!

Saat 6 kaljuunaa, 16 tuparia sekä Viistokujan vierailija- ja Silmät sivuhenkilöön -merkit!
Aurelia » 2.6.

Nimi: Wenla Rapidstream, Luihunen

16.05.2019 22:54
"Wohoo! Vihdoin kaksin!", hihkui Anna. Hän hyppelehti hetken natisevalla sängyllään, ja heittäytyi sitten makaamaan sille. Sanna ja Luca olivat lähteneet Tylyahoon. Olimme Annan kanssa onnistuneet vakuuttamaan Sannan siitä, että he tarvitsivat hiukan kahdenkeskeistä laatuaikaa. Tämä tarkoitti sitä, että Anna ja minä voisimme vihdoin panna täytäntöön pitkään suunittelemamme likkojen päiväohjelman.

Kevät oli ulkona jo pitkällä. Puut vehreinä, kukat kukkimassa ja linnut visertämässä. Oli juuri oikea hetki lähteä vuoden ensimmäiselle uinnille. Vedimme uikkarit päälle, ja ryntäsimme kiljahdellen Mustajärveen. Ei ehkä kaikista Luihusmaisinta toimintaa, mutta olihan kaveriporukkamme jo muutenkin tunnettu tuparajojen rikkomisesta.

Anna pulpahti leveästi hymyillen pintaan, ja kipusi takaisin rannalle. Hän kipitti salkulleen, kaivaen sieltä taikasauvansa.
"Isonnus!", Anna huudahti. Hetken kuluttua, maassa lojunut puukuutio oli pienen hyppytelineen kokoinen. Anna hihkaisi innoissaan, ja kipusi kuutiolle.
"Täältä tulee pommi!" Suuri loiskahdus seurasi perässä. Nauroin saadasseni vettä naamalleni.

Vastuullisina oppilaina, kuution pienennettyämme ja vaatteet vaihdettuamme, suuntasimme lounaalle suureen saliin. Tarjolla oli pihvejä ja munuaispiirakkaa. Ei aivan meidän makuumme. Siksi kipitimmekin kerrosta alemmas koulun keittiöön. Meistä oli tullut hyviä ystäviä kotitonttujen kanssa, viimetalvisen kaakaoisen välikohtauksen jälkeen. Nykyään voimme luottaa siihen, että keittiöstä löytyy aina tarvittaessa lihaton versio päivän ruuasta.

Kasvispihvit ja muut sälekoriin nosteltuamme, ja viltit Luihusen oleskeluhuoneesta haettuamme, kirmasimme takaisin pihalle kuin nuoret kentaurit. Istuimme pajun alle ja vietimme mukavan puolituntisen jutellen ja syöden. Aina välillä Annan helmeilevä nauru kaikui ympäri Tylypahkan maita.

Seuraavaksi askeleemme kulkivat kohti kirjastoa. Annalla oli kuulemma minulle täydellinen kirjavinkki. Sen lainattuani, vetäydyimme erääseen kirjaston lukuisista nurkista, ja aloimme pelaamaan velhošakkia. Aikamoinen riski, ottaen huomioon Matami Prillin tuiman katseen, mutta ei hän ollut meitä ennenkään pihalle heittänyt. Loppu iltapäivästä kului itse edestään.

Itkua, aivan liian kovaäänistä vollotusta.
"Mä olen etsinyt teitä joka paikasta!"
Matami Prilli sai vihdoin tarpeekseen. Yhden tuiman mulkaisun saatuamme, selvisimme hieman shokistamme ja tajusimme, että olisi parasta saattaa nyyhkyttävä Sanna ulos kirjastosta salamavauhtia.
"Mitä ihmettä oikein tapahtui?", Anna kysyi, heti makusaliimme päästyämme.
Hän ansaitsi minulta vielä toisen mulkaisun, mutta Sanna oli onneksi avoimella mielellä.
"Se kuraverinen ällötys haukku mua läskiks!", hän sai suustaan ennen kuin romahti taas itkemään syliini. Minä ja Anna vaihdoimme huolestuneita katseita. Sanna ei koskaan antanut puhdasverisen sukutaustansa ja kasvatuksensa vaikuttaa hänen puheisiinsa tai toimintaansa. Tämä oli siis jotain todella vakavaa. Oli totta, että Luca oli jästisyntyinen, mutta emme olisi ikinä uskoneet Sannan käyttävän kenestäkään tuota nimitystä. He erosivat seuraavana päivänä. Päättelimme Annan kanssa, että taustalla oli pakko olla jotain muutakin, mutta Sanna ei puhunut koko pojasta enää koskaan.

Vastaus:

Ohhoh, olipas käänne! Nyt oli kyllä viime tarinan olettamukset aivan väärässä, kun Luca vaikutti niin mukavalta. Mitähän tosiaan oli oikein tapahtunut, että Luca noin muuttui? Sannan kielenkäytön muutos toi hyvin esiin sen, että Sanna oli vihainen ja loukkaantunut ja halusi loukata Lucaa niin kuin tämäkin oli loukannut häntä. Todella ikävä tapa erota! Lopussa sanottiin, ettei Sanna "enää koskaan" puhunut pojasta, mikä hyppäsi kertomaan jo aika pitkälle, kun tarinaa seurataan kuitenkin läheisesti nykyhetkestä. Itse mietin, miten Wenla mahtaa lukupiirissä tulevaisuudessa suhtautua Lucaan, ja tuleeko siitä Sannan kanssa puhetta.. Alkutarina oli vastakohdaksi lopun järkytykselle oikein mukava; nyt kun on ollut muutama oikein kuuma päivä, olisi itsekin halunnut hypätä järveen uimaan ja viettämään kesää. Kasvisruoan hakeminen keittiöstä oli hyvä yksityiskohta, ja piknik Tylypahkan tiluksilla kuulosti aivan ihanalta! Mukavaa, että Wenla ja Anna pääsivät viettämään kahdenkeskisen vapaapäivän, vaikka se päättyikin ikävästi. Ensi tarinaa odottaessa!

Saat 6 kaljuunaa, 15 tuparia sekä Päärynänkutittaja-merkin!
Aurelia » 23.5.

Nimi: Faith West

08.05.2019 19:46
Luku 4
//Aamiainen//

Kun vihdoin pääsin sänkyyn ja valot sammutettiin, aloin miettiä, miten päädyin Puuskupuhiin. Fane oli sanonut, että päädyn varmasti Korpinkynteen. Olisiko lajitteluhattu siis laittanut minut väärään tupaan? Voiko edes lajitteluhattu tehdä niin? Ajatukseni pyörivät päässäni, kunnes silmäni alkoivat painaa kuin vesitynnyrit ja nukahdin.

Heräsin aamulla aikaisin, jotta voisin lukea, lukemiseni kuitenkin päättyi, kun eräs tytöistä, muistaakseni hänen nimensä oli Sofia, nousi sängystä vauhdilla ja alkoi jostain tuntemattomasta syystä herättämään muita.

”Hei! Kirja pois ja nouse sängystä!” tyttö sanoi kovaan ääneen ja otti kirjan kädestäni. Olin hiljaa ja katsoin häntä silmiin hämmentyneenä. Tytön hymy katosi ja hän tuijotti minua myös hämmentyneenä.
”VAU! SULLA ON ERIVÄRISET SILMÄT!” hän huusi ja samalla muita alkoi kerääntymään ympärilleni. Olin jo ajatellut, ettei ketään kommentoisi silmiäni, mutta olin väärässä.
”Ainiin, unohdin esitellä itseni. Olenpa höpsö!” Hän pahoitteli ja otti oikean käteni ja kätteli minua.
”Nimeni on Sofia Townsend! Entä sinun?” Sofia kysyi ja jatkoi kättelyä.
”Faith, Faith West”, sanoin ja yritin irrottaa kättäni, mutta Sofia ei ilmeisesti halunnut lopettaa kättelyä.
”Mukava tavata! Mitä enemmän kavereita sen parempi! Eikö niin?” Sofia sanoi, edelleen kätellen minua.
”öhh… voisitko jo irrottaa kätesi? Minulla ainakin alkaa jo käsi väsyä”, Sanoin ja Sofia vihdoin lopetti käteni ravistamisen ja päästi irti.
”Oi! Anteeksi! Innostun nopeasti”, Sofia sanoi ja hymyili.
”Eipä mitään, mutta”, ennen kuin sain lauseeni loppuun Sofia otti taas kädestäni ja veti minut pois sängystä niin, että lasini melkein lähtivät lentoon.
”Nouse jo ja laita itsesi valmiiksi!” Sofia sanoi ja antoi vihdoin kirjani takaisin minulle. Niin hennon näköiseksi tytöksi, hän on todella vahva.

Sofia ystävineen oli menossa aamiaiselle raahaten minua perässään, ainoa ongelma oli, että menimme väärään suuntaan. Enkä ole pystynyt sanomaan sitä, kun Sofian suu kävi kuin papupata.
”Hei kaverit, minusta tuntuu, että me eksyttiin”, Sofia tajusi vihdoin ja kääntyi katsomaan meitä. Huokaisin, nostin silmälasejani ja aloin kävelemään, suuntaan, jota ajattelin oikeaksi. Tytöt seurasivat minua ja jatkoivat samalla höpöttämistä. Kävelimme muutaman minuutin, kunnes tunsin käden olkapäälläni ja käännyin katsomaan ketä se oli.
”Hei Faith, ymmärrän että susta tuntuu ulkopuoliselta, mutta voit tulla keskusteluun mukaan!”Sofia sanoi hymyillen. Katsoin häntä suoraan silmiin.
”Anteeksi, mutta haluaisin olla mielummin rauhassa näin aamulla”, Sanoin ja jatkoin matkaa.
”Miksi hattu laittoi hänet Puuskupuhiin?” kuulin jonkun tytöistä kuiskaavan.
”Sen kun tietäisin itse”, kuiskasin ja jatkoin matkaa suoraan eteenpäin, tytöt perässäni.
Yritin muistella, mistä tulimme, mutta aivoni eivät tahtoneet toimia. Kävelimme jonkin aikaa ja kaikkien yllätykseksi, pääsimme perille. Menin istumaan muiden puuskupuhien kanssa ja aloin syömään. Harmiksi syömiseni keskeytyi, kun Fane ja Aaron tulivat luokseni.
”Faith, milloin ajattelit kertoa sinun uudesta poikaystavästä?” Fane kiusoitteli ja voisin vannoa että näin Aaronin punastuvan.
”Ei hän ole minun poikaystävä. Tapasin hänet vasta”, Sanoin ja aloin juomaan mehua.
”Eli tää on niitä ”ihastukseni on paras ystäväni” juttuja vai?” Fane kysyi irvistäen. Meinasin purskauttaa mehut suustani.
”Aaron ei ole minun paras ystävä. Ja miten sinä tunnet Aaronin?” kysyin.
”Kuulin kun hän puhui susta kavereillensa ja päätin mennä esittäytymään veljenäsi”, Fane kertoi.
”Ja mitä sinä Aaron musta puhuit?” kysyin Aaronilta.
”En minä mitään pahaa. Sanoin vaan miten mukavaa on kun pidät samoista kirjoista kuin minä”, Aaron kertoi.
”Okei”, Sanoin ja jatkoin syömistä. Ajattelin saavani vihdoin ruokarauhan, mutta olin väärässä.
”Hei Aaron!” kuulin tutun äänen sanovan. Se ääni kuului Abbylle.
”Äiti lähetti mulle kirjeen ja pyysi näyttämään sen sulle”, Abby kertoi ja antoi kirjeen Aaronille. Aaron luki kirjeen. Näin hänen kalpenevan ja hänen silmänsä suurenivat.
”Olet melkein valkoinen kuin paperi Aaron”, Abby sanoi.
”Mitä siinä kirjeessä luki?” Fane kysyi. Nyt minuakin alkoi kiinnostamaan.
”Ei mitään ihmeellistä”, Aaron sanoi ja laittoi kirjeen pois ja kääntyi. Katsoin Fanen kanssa kun hän ja Abby kävelivät yhdessä pois.
”Minua alkoi kiinnostamaan, mitä siinä kirjeessä on”, Fane sanoi ja kääntyi katsomaan minua.
”Sama täällä, mutta en halua sotkeutua Aaronin asioihin”, Sanoin ja jatkoin syömistä.
”Nähdään lounaalla täällä. Mulla on asiaa”, Fane sanoi ja lähti pois. Minulle tuli huono aavistus, että Fane haluaisi selvittää, mitä kirjeessä luki.

Vastaus:

Jäi itseäkin mietityttämään, mitä tuossa paperissa oikein luki, kun Aaron valahti niin valkoiseksi! Vähän kyllä jännittää, mitä siitä oikein tulee, jos Fane alkaa selvittää asiaa kuten Faith aavisteli. Mutta toisaalta jos Faith ei sitä selvitä, ehkä Fanen kautta saadaan selville! :') Tarina, keskustelut ja ihmissuhteet kuvasivat taas Faithin luonnetta kivasti, pidän hänen maltillisuudestaan ja vetäytyvyydestään. Pieni sokeus esimerkiksi Aaronin tunteille antaa myös oivallisesti mahdollisuuksia väärinkäsityksiin ja käänteisiin, jotka tuovat tarinoihin draamaa. Vaikuttaa nimittäin pahasti siltä, että Aaron on hieman ihastunut... Vaikka vaikeahan siinä on olla punastumatta, kun Fane noin suoraan kiusoitteli. En ole ennen tainnutkaan lukea näiden tupien kohdalla mietinnöistä, onko päätynyt oikeaan paikkaan, mielenkiintoista. Yleensä Puuskupuh on hyvin vastaanottavainen tupa - mutta eiväthän oppilaat aina vastaakaan tupansa piirteitä; kuten tässä, Sofia oli kyllä ärsyttävä, vaikka yrittikin tehdä tuttavuutta Faithin kanssa. Tässä kieltämättä alkoi miettiä, että Faith olisi mahtanut sopia myös Korpinkynteen! Oikeinkirjoituksesta sen verran, että ellei tarkoituksellisesti halua kirjoittaa puhekieltä, on hyvä muistaa omistusliitteet, siis "sinun poikaystävästäsi", "minun paras ystäväni". Tapahtumien seuraksi voisi myös lisätä jonkin verran kuvailua, esimerkiksi miltä näytti käytävä, jossa tytöt haahuilivat, tai kaikuiko aamiaissalissa puheensorina. Loppu oli todella hyvä, koukutti odottamaan ensi tarinaa!

Saat 6 kaljuunaa, 16 tuparia sekä Yks, kaks eksyksissä -merkin!
Aurelia » 23.5.

Nimi: Kristian Wheeler, Korpinkynsi

08.05.2019 09:44
Luku 41
~Perhostarha vatsanpohjassa~

Heräsin seuraavana aamuna säpsähtäen ja kylmän hien peitossa. En muista tarkalleen, mitä unta näin, mutta laukkaava sydämeni kieli, ettei se mikään hyvä uni ollut. Yritin jahdata mielessäni sitä ja sen yksityiskohtia, mutta en saanut niistä kiinni. Makasin vielä hetken pylvässängyssäni verhot visusti kiinni, kunnes vihdoin nousin istumaan. Haroin unesta pörröistä tukkaani, vedin verhot sivuun ja nousin venytellen seisomaan sänkyni viereen. Muut pojat olivat jo lähteneet makuusalista, mutta kello ei onneksi ollut vielä paljoakaan, joten ehtisin vielä hyvin aamiaiselle. Sikäli pystyisin edes syömään, sillä vatsani oli jo valmiiksi täynnä perhosia, jotka lepattelivat ikävästi ympäriinsä.

Suuressa salissa vallitsi iloinen puheensorina. Leppoisa höpötys tuntui kuitenkin hieman kaukaiselta istuessani Korpinkynnen tupapöydän ääreen. Deageila huomasi minut ja hymyili reippaasti.
“Huomenta!” tyttö hihkaisi ja katsoi minua hyväntuulisesti, mutta jokin kasvoissani sai hänen hymynsä hyytymään hieman. “Herttinen, sä näytät ihan kamalalta!”
“Kiitos”, sanoin kuivasti naurahtaen ja vilkaisin itseäni kultaisesta pikarista. Tottahan se oli, silmieni alla olivat tummat varjot ja silmäni olivat huonosti nukutun yön jäljiltä punaiset. “Mä en nukkunut juuri yhtään…”
“Ja se näkyy”, Deageila sanoi kulmiaan kurtistaen, mutta hänen huolestunut ilmeensä ei kestänyt kauaa. Tytön pisamaisille kasvoille nousi jälleen aurinkoinen hymy. Hän selvästi yritti antaa minulle muuta ajateltavaa kuin silmiä kirvelevä väsymys tai illalla kummitteleva kolmas koetus.
“No kuitenkin”, aloitti tyttö haukatessaan paahtoleipää. “Isä vastasi mun pöllöön. Posti tuli ennen kuin sä tulit.”
“Aijaa?” vastasin kiitollisena. “Mitäs sun isälle?”
“Ihan hyvää”, Deageila vastasi olkiaan kohauttaen.
“Ei mitään suuria uutisia?” kysyin ottaessani paahtoleipää, vaikka suutani kuivasi niin paljon, etten uskonut saavani palaakaan alas.
“No, isä haluaa viedä meidät kesällä vaeltamaan.”
“Meidät?” kysyin hämmästyneenä. “Ketkä meidät?”
“No meidät!” Deageila huudahti. “Sut ja mut.”
“Mitä, miksi?” kohotin kulmiani sivellessä appelsiinimarmeladia leivilleni.
“En mä tiedä”, tyttö vastasi hymyillen. “Mutta siitä pitää vielä jutella sun vanhemmillekin ja sitten-”
“Kas, ‘yvää ‘uomenta Wheeler”, kuului tuttu ja hyväntuulinen ranskalainen korostus. Viereeni istui Beauxbatonsin ottelija Fortuné Babineaux. En ollut nähnyt poikaa toisen koetuksen jälkeen lähes kertaakaan, mutta ehkä me vain olimme aina menneet ristiin.
“Ai, öh, huomenta”, vastasin ja vastasin Fortunén hurmaavaan ja vitivalkoiseen hymyyn.
“Tänään se loppuu, vai mitä?” Fortuné sanoi, mutta huomasin ilokseni hänen äänensä kepeyden olevan liioitellun huoleton. Myös hänen oliivinväriset kasvonsa olivat hiven kalpeat ylpeän ilmeen takana.
“Joo. Jännittääkö?”
“Ei, ei lainkaan!” vastasi beauxbatons ehkä hieman liian kärkkäästi. “Tiedän, että se tulee menemään ‘yvin, mutta paras velho voittakoon.” Fortuné ojensi kättään minulle, ja tartuin siihen hieman ymmälläni. Ei ollut yhtään pojan tapaista puhua niin nopeasti tai teennäisen kepeästi, mutta ehkä hänen sanansa olivat vain puoliksi totta ja hän tosissaan oli melko jännittynyt.
“Paras velho voittakoon”, toistin ja hymyilin niin itsevarman oloisesti kuin vain osasin, kunnes jo pyöreät, poikamaiset kasvot ja oljenkeltainen tukka lähestyi Korpinkynnen tupapöytää.
“Kappas, huomenta pojat!” Ludo Bagman sanoi pirteästi. “Herra Kovaljenkon kanssa jo vaihdoinkin pari sanaa, nyt voinkin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla!”
“Miten niin?” Fortuné sanoi ja kurtisti kulmiaan.
“Teidän täytyy tulla huispauskentälle kunhan olette syöneet. Koetusta varten.”
“Mutta eikös koetus ole vasta illalla?” kysyin, ja sydämeni ehti jo tippua vatsaani, joka jo tässä vaiheessa tuntui olevan täynnä lyijyä.
“Oi, on toki”, Bagman nauroi kauhistuneelle ilmeelleni. “Kunhan selitämme vain käytännön asioita iltaa varten.” Huokaisin helpottuneena ja annoin hartioideni lysähtää.
“Ai, okei”, sanoin. Bagman hymyili sädehtivästi.
“Äkkiä nyt sitten pojat”, hän tokaisi. “Murua rinnan alle.”

Huispausareena oli jälleen todella erilainen verrattuna siihen, millainen se normaalisti oli, kun jokin, mikä näytti valtavalta lasikuvulta oli täyttänyt lähes koko areenan. Areena näytti jopa hieman kasvaneen, jotta kupu oli saatu mahtumaan omassa valtaisassa mittakaavassaan kentälle. Kuvun korkein kohta nousi ainakin sadan jalan korkeuteen, eikä sen toista puolta näkynyt juuri ollenkaan. Lisäksi sen sisällä näytti olevan jonkinlainen metsä; monen kymmenen jalan korkuiset puut kohosivat korkeuksiin uljaina vieri vieressä, tiheät pusikot loivat lähes seinämäisiä muodostelmia ja köynnökset roikkuivat korkeista puista kuin kapeat, lehdelliset käärmeet.
“Eli”, Ludo Bagman keskeytti ajatukseni, ja käännyin katsomaan häntä. Durmstrangin ottelija Laurente Kovaljenko säpsähti vieressäni, mutta Fortuné ei näyttänyt edes huomaavan, että Bagman oli avannut suunsa.
“Koetuksen idea on yksinkertainen. Tuonne kupuun piilotetaan Kolmivelhopokaali ja ottelijoista se, joka sen ensimmäisenä löytää, on voittanut turnajaiset ja tuhannen kaljuunan voittopotin”, Bagman jatkoi edelleen hyväntuulinen ilme pyöreillä pojankasvoillaan.
“Te menette sijoitustenne mukaan järjestyksessä kupuun. Wheeler on siis ensimmäinen-” hän nyökkäsi päätään minua kohti, “- ja Kovaljenko viimeinen.” Hän viittasi vielä Laurenten suuntaan.
“Kysyttävää?”
“Mita me teemme, jos joudumme ongelmiin kuvussa?” Laurente kysyi. “Siis sellaisiin, joissa meinaamme kuolla ja joudumme keskeyttamaan?”
“Ah aivan! Hyvä kysymys, olin jo vallan unohtaa”, herra Bagman sanoi ja löi kätensä yhteen. “Silloin te lähetätte punaisia kipunoita suoraan taivaalle.”
“Miten sitten, kun voittaja on saanut pokaalin? Pitääkö meidän vielä etsiä tiemme ulos kuvusta, vai?” Fortuné kysyi. Bagman näytti kiemurtelevan epämukavasti, kun olikin unohtanut selittää noinkin oleellisia asioita.
“No tuota, ei. Ei tarvitse”, hän vastasi. “Pokaali on porttiavain, joka ohjaa voittajan saman tien pokaalin kanssa kuvun ulkopuolelle” Me kaikki kolme nyökkäsimme yhtä aikaa, eikä kukaan sanonut enää yhtään mitään.

Kun palasimme suureen saliin, huomasin kaksi vallan tuttua hahmoa opettajainpöydän edessä keskustelemassa professori McGarmiwan kanssa. Toinen heistä oli lyhyt ja hieman pyöreämmänpuoleinen nainen, jolla oli pitkä, vaaleanruskea tukka ja kiltit, ruiskukan siniset silmät. Hänen vieressään seisoi puolestaan pitkä ja harteikas mies, jonka tukka oli jopa minun hiuksiani sotkuisempi ruskea hiuspehko, joka oli alkanut jo vuosien varrella harmaantua. Siellä seisoivat äiti ja isä, jotka kääntyivät katsomaan minua leveästi hymyillen ja käsivarret levällään. Siinä vaiheessa heitin kaiken ylpeyteni pois, sillä vuosi oli tosiaan ollut pitkä ja raskas, enkä ollut edes tajunnut, kuinka kova ikävä minun oli ollut. Siispä kiirehdin heidän luokseen, ja äidin hajuveden tuttu tuoksu syleili minua vanhempieni kietoessa käsivartensa ympärilleni. Kukaan ei hetkeen sanonut mitään, kunnes vetäydyin pois heidän sylistään.
“Mitä te täällä teette?” kysyin kummastellen sitä, miksi tosiaan äiti ja isä olivat täällä, Tylypahkassa.
“Ottelijoiden perheet kutsuttiin seuraamaan kolmatta koetusta”, isä selitti rennosti hymyillen.
“Mutta entäs kolmoset ja Walter?” ihmettelin, kun tajusin äidin ja isän tosiaan olevan paikalla vain kahdestaan. Neljästä nuorimmasta veljestäni ei näkynyt ketään.
“Pojat ovat mummilla”, äiti vastasi ja katsoi minua pitkään, kuin tutkien. Olihan siitä pitkä aika, kun viimeksi olimme nähneet, mutta äidin ilme kieli hänen olevan huolissaan. Miksei hän olisi ollut? Olihan vuosi tietysti ollut minulle raskas, mutta epätietoisuus ja Profeetan vääristellyt artikkelit olivat varmasti olleet uuvuttavia kotonakin.
“Oletko sä kunnossa?” äiti kysyi, kun oli saanut minut skannattua katseellaan päästä varpaisiin.
“Täh? Ai joo on”, vastasin ja katsoin hänen huolestuneita kasvoja. “Mitä nyt vähän jännittää.” Äiti oli jo avaamassa suutaan esittääkseen jatkokysymyksen, mutta isä oli nopeampi.
“Mites, joko nyt on löytynyt tyttöystävää?” hän kysyi silmät vekkulimaisesti välkehtien, kun laski valtavan kouransa olkapäälleni. Poskiani kuumotti ja käänsin kasvoni pois, mutten voinut piilivälle hymylleni mitään.
“Ei, ei uutisia silläkään saralla.”

Äiti ja isä halusivat välttämättä, että veisin heidät kävelylle ympäri linnaa ennen koetuksen alkua. Ei se kyllä minua haitannut, oli ihan kiva viettää aikaa heidän kanssaan pitkästä aikaa. Deageilakin oli kävellyt meitä vastaan matkallaan kirjastoon, ja äiti oli jäädä ikuisuudeksi suustaan kiinni tytön kanssa. Koko sen ajan, kun äiti jutteli Deageilan kanssa, isä katsoi minua merkitsevästi kulmat koholla, eikä hän suostunut vastaanottamaan millään kieltäviä eleitäni. Tosin minusta tuntuu, että hän vain vitsaili.

Kun palasimme takaisin eteishalliin lyhyen kierroksen jälkeen, ulko-ovista asteli sisään tuttu kiharapää, ja sydämeni heitti voltin.
“Olivier!” hihkaisin sen enempiä miettimättä, ja poika nosti katseensa hämmentyneenä lattiasta, katsoi hetken ympärilleen ja huomasi meidät portaikossa. Hymy levisi hänen kasvoilleen, kun hän käveli luoksemme.
“Ai, moi Kris”, hän sanoi ja vilkaisi selkäni takana seisovia vanhempiani hieman vaikeaselkoinen ilme kasvoillaan.
“Moi”, vastasin hymyillen. Tuntui ikuisuudelta siitäkin, kun viimeksi olin poikaa nähnyt. Kokeet olivat vieneet pojalta niin paljon aikaa, ettei hän ehtinyt tehdä mitään muuta. En tiedä, oliko kyse vain äidistäni ja isästäni, mutta kiusallinen hiljaisuus lankesi meidän neljän välille, vaikka normaalisti Olivierin kanssa oli helppo puhua kaikesta.
“Ai joo”, sanoin ja löin otsaani kämmenelläni. “Olivier, tässä on mun äiti ja isä. Äiti, isä, tässä on Olivier Flint. Mun… ystävä” Katsoin poikaa anteeksipyytävästi, mutta hänen ilmeensä oli ymmärtäväinen. Olivier hymyili vanhemmilleni ystävällisesti.
“Iltaa”, hän sanoi kohteliaasti ja ojensi kättään puristaakseen isän ja äidin kättä. Äiti otti tarttui hänen käteensä hieman vastentahtoisesti, mutta hänen ilmeensä oli kuitenkin ystävällinen ja hänen hymynsä oli lämmin.
“Hauska tavata muitakin Kristianin ystäviä, kuin vain Deageila”, äiti sanoi, kun tuli isän vuoro puristaa Olivierin kättä.
“Vaikka taitaapa tyttö olla enemmänkin sisko tälle meidän pojalle”, isä lisäsi ja taputti ronskisti selkäänsä. “Siitä tulikin mieleeni, muistatko Wilma kun Kristian ja Deag-”
“Meidän pitäisi varmaan mennä pitoihin”, kiirehdin keskeyttämään isän tarinan, mutta hän vain virnisti.
“Toki, toki”, hän totesi. “Mennään sitten.”

Vastaus:

Jännittäviä hetkiä, kun kohtaaminen vanhempien kanssa tapahtui! Ilmeisesti koulussa levinnyt tieto Olivierista ja Kristianista ei vielä ollut saavuttanut heidän korviaan. Mahtaakohan se tapahtua vielä tässä koetuksen pyörteissä... Oli tosiaan kiusallista, kun isä kyseli tyttöystävästä ja viittaili vielä Deageilaan, mutta ehkä hän sittenkin uskoi Kristiania, kun kutsui häntä enemmän siskoksi lopussa. Oikeinkirjoituksesta sen verran, että ennen kuin-sanaa ei useimmiten kirjoiteta pilkkua, siis "-muitakin Kristianin ystäviä kuin vain Deageila". Jälleen tarinan jaksotusta olisi voinut hieman muokata: kun viime tarinan lopussa nukahdettiin jo jännityksestä levottomaan uneen, jännitys lässähti, kun päivä alkoi jälleen tavallisesta heräämisestä ja aamupalasta. Vanhempien saapuminen oli tietenkin tärkeä juttu, mutta jännityksen säilyttämiseksi tämän tarinan olisi voinut aloittaa suoraan koetuspaikalta ennen lähtölaukausta (silloin viime tarinassa rakennettu jännite olisi saanut huippunsa tapahtumista), jolloin myös Deageilan kuulumiset olisivat voineet toimia Kristianin rauhoittelijana ja antaa hänelle muuta ajateltavaa ennen h-hetkeä. Näin niillä olisi ollut rakenteessa tunnelmallista merkitystä. Jotain asioita voi myös jättää lukijan täydennettäväksi: varmasti viimeisen koetuksen säännöt ja areenan ulkonäkö tulisivat selväksi myös ennen toiminnan hetkeä, ilman että Ludo suoraan kertoo niitä. Vanhempien tapaaminen ja siitä syntyvä ilo ja toisaalta jännitys oli tämän tarinan kohokohta! Kyllä tässä alkaa myös miettiä, mitähän viimeisessä koetuksessa on oikein luvassa.. Hyvä tarina!

Saat 7 kaljuunaa ja 16 tuparia!
Aurelia » 23.5.

Nimi: Benjamin Sirén Korpinkynsi

27.04.2019 16:49
luku 1
[Tylypahka]
Olin aina haaveillut tästä päivästä. Päivästä jona vihdoin pääsisin Tylypahkaan. Ja nyt. Nyt vihdoin kun istuin junassa matkalla Tylypahkaan minua jännitti aivan älyttömästi. Katson ohi vilkkuvia maisemia istuessani yksin vaunussani. Näen mielessäni itseäni halaavan isän, joka jäisi nyt kotiin aivan yksinään. Näen päivän jolloin sain kirjeen ja olin maailman onnellisin poika. Ja viimeisenä näen äidin kasvot. Mutta viimeisen kuvan haihdutan pois mielestäni, sillä tänään en voi surea äitiäni. Mietiskelyni keskeytyvät kun joku avaa vaunuosaston oven.
"Hei moi voinks mä tulla tänne istuu. Mä olin istuu tuol joidenki vanhempien Korpinkynsien kaa mut niitten jutut oli niiiiiin tylsiä et mä meinasin oikeesti kuolla. Siis literally ihan oikeesti. Mä oon muuten Mila Boknadoff", tyttö selittää suu vaahdossa samalla kun minä vasta sulattelen tytön sanoja hän istuu alas.
"Joo.. istu vaa siihen. Moi... öö... mä.. mä oon Benjamin. Benjamin Sirén", saan esiteltyä itseni änkyttäen. Tyttö, Mila katsoo minua hymyillen ja katseeni jäätyy tytön kauniisiin kasvoihin. Sinisimmät silmät mitä olen koskaan nähnyt, kalpea iho ja kauniit vaaleat hiukset. En ole koskaan nähnyt mitään niin kaunista. Kun tyttö kääntää katseensa takaisin minuun käännän katseeni takaisin ikkunaan. Ei ole kohteliasta tuijottaa.
"Mihin tupaan sä luulet pääseväs? Tai siis sillä oletuksella et sä oot ekavuotinen. Mä oon ekavuotinen. Mun koko suku on aina ollut Puuskupuhissa paria Rohkelikkoa lukuun ottamatta. Luihuisia meidän suvussa ei oo. Ei kuulu meidän tyyliin. Mut mä oon kyl ihan varma et musta tulee Korpinkynsi. Sit musta tulis perheen musta lammas", Mila alkaa taas papattaa jotain suu vaahdossa. Nyökkäilen vaan tuon kommenteille. En ymmärrä miten hän pystyy puhumaan noin nopeasti.
"Mä... Mulla on ollu tosi paljon sukulaisia Korpinkynnessä ja jos oon yhtään tullut mun äi-", pysäytän lauseeni kesken kaiken ja tyttö kohottaa kulmiaan.
"Siis mun siskoon ni mä tuun olee Korppari. Se ois siistii", jatkan ja luon varovaisen hymyn kasvoilleni.

Loppumatkamme kuluu hyvin jutustellessamme mukavia ja syöden herkkuja. Kun olemme vaihtaneet kaapumme ja juna alkaa pysähtyä jännitys valtaa minut. Mitä jos en pääsisikään mihinkään tupaan? Mitä jos en osaisikaan mitään? Mitä jos Mila menisi eri tupaan enkä saisi yhtään kaveria? Hengitykseni alkaa kiihtyä.
"Häh? Tuutsä vai aatteliks mennä kotiin takaisin?" Mila kysyy ovelta katsoen minua päin.
"Joo tottakai mä tuun", vastaan ja nousen. Lähdemme kävelemään Milan kanssa junasta pois joka osoittautuu vaikeaksi projektiksi sillä juna on aivan täynnä. Kun vihdoin pääsemme ulos junasta kuulen isokokoisen miehen huutavan:
"EKALUOKKALAISET TÄNNE PÄIN!" Lähdemme Milan kanssa kohti ääntä. Ja kohta me olimmekin jo Tylypahkassa.

Vastaus:

Tässä tuli hyvin esiteltyä lähtö Tylypahkaan ja samalla hieman Benjaminin perhetaustaa! Johdatit alussa hyvin tapahtumien keskelle ja äiti oli hienosti koko ajan mukana tapahtumissa: äidin kasvojen näkeminen mietiskelyjen keskellä oli liikuttavaa. Ei ihmekään, että noin suurella hetkellä kuin Tylypahkaan lähtiessä äiti tulee uudestaan mieleen, vaikka kuolemasta olisikin aikaa. Kävi Benjaminia melkein sääliksi, kun hän ajatteli, ettei voisi surra äitiään tällaisena päivänä. Mila taas oli tuulahdus huumoria ja hyvää mieltä tarinassa, hän oli hauska tyyppi! Varsinkin lopun "Tuutsä vai aatteliks mennä kotiin takaisin?" nauratti. Odotan innolla, pääseekö kaksikko samaan tupaan ja tekevätkö he läheisemmin tuttavuutta. Lopussa kuvasit jännitystäkin hyvin, kun mieleen tuli kaikenlaisia kysymyksiä lajitteluun ja sopeutumiseen liittyen. Vuorosanojen oikenkirjoitus oli hienosti kunnossa, hyvä! Välillä tarinassa oli monta lausetta yhteen pötköön kirjoitettuna ja pilkkuja jäänyt välistä, niihin voisi kiinnittää huomiota. Esimerkiksi näin:
"Mä oon muuten Mila Boknadoff", tyttö selittää suu vaahdossa. Samalla, kun minä vasta sulattelen sanoja, hän istuu alas.
Pilkku tulee siis erottamaan eri lauseita toisistaan, ja aina ennen konjunktioita (joka, mikä, kun, kunnes, jne.) Näin tarinaa on selkeämpi lukea. Mahtava aloitustarina kaiken kaikkiaan! :)

Saat 5 kaljuunaa, 14 tuparia sekä Liikutuksen liikauttaja- ja Hymyhuulten hilaaja -merkit!
Aurelia » 5.5.

Nimi: Makenna Briggs

14.04.2019 18:17
Luku 4
Tupa

Toivoin kuulleeni väärin tai sen olleen unta, mutta havahduin hyvin pian karuun todellisuuteen. Minut ihan totta lajiteltiin juuri Rohkelikkoon. Minusta ei koskaan ollut tuntunut niin pahalta, kun kävellessäni Rohkelikon pöytään istumaan. Olin jaksanut uskoa niin kauan, mutta se kaikki oli turhaa. Nyt olisin ikuisesti sukuni vihaama hylkiö.

Joku vanhemmista oppilaista taputti minua innoissaan selkään ja joku toivotti tervetulleeksi kädenpuristuksen kera, mutta minä en piristynyt. Tuijotin silmät lasittuneina pöydän pintaa ja toivoin katoavani. Loput lajittelusta meni minulta melkein kokonaan ohi, kuulin vain sivumennen, että serkkuni Mary ja Leah lajiteltiin Puuskupuhiin ja Jacob ja Liam tulivat molemmat Rohkelikkoon. Muiden nimet menivät toisesta korvastani sisään ja toisesta ulos, sillä en tuntenut heitä.
Rehtorin puheen ajan olin aivan kuin painuksissa veden alla, tunsin painetta korvissani ja erotin vain sanan sieltä täältä. Kuulin jotakin sen tapaista kuin:
"Tervetuloa - ekaluokkalaiset - kiellettymetsä - syödään."

Puheensa jälkeen professori Dumbledore taputti käsiään kahdesti ja pöytiin ilmestyi uskomaton määrä kaikkea mahdollista ruokaa, mitä vain saattoi kuvitella, mutta mikään ei sillä hetkellä näyttänyt hyvältä. Yritin syödä jotain, mutta mikään ei maistunut miltään. Sisälläni kyti erittäin ikävä tunne, sillä vatsani huusi ruokaa, mutta luulin oksentavani, jos saisin jotain nielaistua. Näykin vastahakoisesti uuniperunaa ja vilkuilin hieman ympärilleni. Rohkelikon pöydässä kaikki vasta lajitellut ekaluokkalaiset hymyilivät ja nauroivat iloisesti. Oikeastaan kaikki salissa olivat iloisia. Minua oikeasti oksetti.

Miksen minä istunut nyt Luihuisten pöydässä? En minä piru vieköön ollut mikään urhoollinen Rohkelikko-sankari! Mikä se typerä hattu oli laittamaan minut tänne?! Huusin ja kirosin mielessäni.

Kun pidot viimein loppuivat valvojaoppilaat lähtivät johtamaan ekaluokkalaisia oleskeluhuoneisiin. Rohkelikon valvojaoppilaspoika oli ärsyttävän yli-innokas ja paimensi meitä kuin viisivuotiaita.

“Makenna”, joku löi kämmenensä niin kovaa ollalleni, että polveni meinasivat pettää alta. “Ollaan samassa tuvassa, miten siistiä! Luulin jo, että se hattu laittaisi sinut Luihuiseen”, Jacob ilmestyi virnistellen viereeni. Liam hymyili minulle hänen toiselta puoleltaan.
“Ai siistiä? Miten niin”, pihisin kiukkuisena.
“No, mehän tunnetaan jo ja on kiva, kun on heti uusia kavereita. Me tutustuttiin kyllä jo muutaman muunkin kanssa salissa ja ne vaikutti tooosi mukavilta. Olit niin keskittynyt tuijottamaan pöytää, ettet kuullut etkä nähnyt kun me huhuiltiin sulle. Totta puhuen onko sulla kaikki ih…”
“Suu kiinni!” tiuskaisin, saaden hänet vaikenemaan. “Tiedoksesi vaan, ensinnäkin; me ei olla kavereita, toiseksi; ei voisi vähempää kiinnostaa kaveerata teidän kanssa, joten antakaa mun jo olla.” Yritin olla korottamatta ääntäni liiaksi, mutta tiesin lähimpänä olleiden kuulleen ja tunsin heidän katseensa niskassani, kun käänsin pojille selkäni harpoin lähemmäs ryhmän kärkeä.

Kuljettuamme läpi vielä monta pitkää käytävää ja liikkuvaa portaikkoa saavuimme ison muotokuvan eteen. Se oli Lihava leidi, tunnistin hänet kyllä. Hänelle meidän pitäisi kertoa tunnussana, jotta pääsisimme rohkelikon oleskeluhuoneeseen, joka avautuisi muotokuvan takaa. Havahduin siihen, etten tiennyt tunnussanaa, mutta ei kai kukaan muukaan vielä.
“Oi, ekaluokkalaisia. Kuinka ihastuttavaa”, Lihava leidi puhkesi puhumaan kun huomasi joukkomme. “Iltaa Brian”, hän jatkoi valvojaoppilaspojalle lirkuttelevaan sävyyn. Sitä en osannut odottaa. Brianiksi kutsuttu poika karisti kurkkuaan ennen kuin vastasi:
“Iltaa. Kirsikkavene”, kuulin Brianin sanovan. Täytyisi muistaa se, että pääsisin jatkossakin sisään.

Muotokuva väistyi tieltä ja avasi meille oven Rohkelikon oleskeluhuoneeseen. Huone oli avara ja täynnä pehmeän ja houkuttelevan näköisiä sohvia ja nojatuoleja. Takassa räiskyvä tuli loi tilaan lämpimän tunnelman. Näky oli upea, mutta sen värit tuntuivat väärältä. Punainen ja kulta.

“Tyttöjen makuusalit on täällä. Seuratkaa niin vien teidät huoneisiinne”, valvojaoppilas sanoi. Lähdin muiden tyttöjen kanssa seuraamaan häntä.
Tyttö ohjasi meidät huoneisiimme. Huone oli tilava ja näytti kotoisalta. Pinnat olivat tummaa puuta ja huone oli valaistu kynttilöin, jotka hohkasivat kauniina valoa ja lämpöä myöhäisillan pimeässä. Seinustalla oli viisi korkeaa pylvässänkyä ja jokaista niitä vastapäätä toisella seinustalla oli työpöytä ja pieni vaatekaappi. Ainoa asia mikä minua sillä hetkellä kalvoi, oli että kaikki kankaat, verhoista mattoihin olivat punaista ja kultaa. Miten paljon toivoinkaan niiden muuttuvan vihreäksi ja hopeaksi.

Joku ryki kurkkuaan takavasemmallani ja tajusin viimein kääntyä katsomaan huonekavereitani. Valvojaoppilastyttö oli jo kadonnut ja jatkanut matkaansa muiden uusien oppilaiden kanssa. Kohtasin neljä silmäparia, jotka katselivat arkoina vuoroin toisiaan, vuoroin minua ja vuoroin seiniä tai lattiaa.
“Moi”, se kurkkuaan kakistellut tyttö sanoi leveästi hymyillen paljastaen täydellisen valkoisen hammasrivistönsä. “Minä olen Gabriela.” Tuijotin häntä kylmästi kykenemättä sanomaan yhtään mitään. Halusin jälleen vain kadota enkä jutella taas mukavia jollekin.
“Minä olen Abigail King. Kiva tavata”, sanoi toinen tyttö. Hänellä oli pyöreät kasvot ja silmälasit.
“Minä olen Makenna ja menen nukkumaan. Tuo viimeinen on mun”, sanoin ja osoitin kauinmaista sänkyä. “Öitä.” Näin muiden vilkuilevan toisiaan sanattomina, mutta pian he puhkesivat puhumaan aivan kuin en olisi paikalla. Istuin hiljaa sängylläni jalat ristissä. Painoin silmäni kiinni ja vedin syvään henkeä. Kaivoin matka-arkustani pergamenttia, sulkakynän ja musteen.

‘Hei äiti. Matka Tylypahkaan sujui hyvin. Minut lajiteltiin Rohkelikkoon.’

Harkitsin vielä mainitsevani Jacobista ja Liamista, sillä äiti olisi varmasti iloinen, jos minulla olisi kavereita. Jätin sen kuitenkin tekemättä ja kirjoitin isälle samanlaisen kirjeen.

Hautauduttuani peittoni alle ja käännettyäni selkäni muille kuulin heidän kinaavan hiljaa, kuka ottaisi sängyn, joka oli lähimpänä minua. Lopulta Abigail antoi periksi ja siirsi tavaransa sängyn luo. En tuntenut oloani tervetulleeksi, mutta enhän minä koskaan ollut tervetullut minnekään. Olin kyllä odottanut Tylypahkaan pääsyä, mutta kun suljin silmäni, toivoin vain, että aamulla heräisin kotona.

Vastaus:

Voi että, nyt sitten päästiin käsittelemään tuota viime tarinan tulosta! Melkein koko tarinan oli itselläkin kulmat kurtussa lukiessa, kun Makennalla oli niin kurja olla. Varsinkin lopussa tarinaan pääsi eläytymään hyvin, pidin siitä, että Makenna kuitenkin kirjoitti kirjeen äidilleen. Huolimatta kirjeen sisällön vähäpuheisuudesta kaiken muun perusteella tuli hyvin ilmi, mitä Makenna tunsi, ja silti hän salasi tunteensa kirjeessä kirjoittaen vain tärkeimmän. Mietintä Jacobista ja Liamista oli mielenkiintoinen lisä - miettikö Makenna heidän mainitsemistaan todella vain äidin takia, vai mahtoiko hän sittenkin vaikka sitten aivan tiedostamatta pitää heitä ystävinään? Vaikka olikin sanonut pojille päin naamaa toisin. Kaikenlaiset ristiriidat ylipäätään tulivat erinomaisesti tarinassa esille, kuten kuvailussa oleskeluhuoneesta ja makuuhuoneesta. Kaikki oli kodikasta ja kaunista, mutta samaan aikaan mukana kulki katkera ajatus Luihuisen väreistä! Itsensä kotoisaksi tunteminen oli selkeästi tarinan teema, ja lopussa tuli sääli Makennaa, kun hän syvästi pettyneenä toivoi itsensä pois Tylypahkasta ja kotiin. "En tuntenut oloani tervetulleeksi, mutta enhän minä koskaan ollut tervetullut minnekään" oli yksi lempivirkkeistäni tarinassa - siitä tulee hyvin esiin kierre, jossa Makenna on; jouduttuaan niin huonosti kohdelluksi hän tuntee olonsa kaltoinkohdelluksi, ja kohtelee sitten muita samoin, mikä taas johtaa uudelleen vihamieliseen kohteluun. Upea tarina, odotan innolla, miten Makenna tulee käsittelemään Rohkelikkoon sopeutumista!

Saat 7 kaljuunaa, 17 tuparia sekä Kerronnankietoja-merkin!
Aurelia » 5.5.

Nimi: Masha Novikova, Puuskupuh

11.04.2019 20:10
luku 3

Maanantai-aamu valkeni pimeänä ja armottomana Tylypahkan koulussa. Lukuisat oppilaat kirosivat herätyskellojaan, Masha heihin mukaan lukeutuen. Yleensä aikaiset heräämiset eivät tuottaneet hänelle ongelmia, olihan hän koko pienen elämänsä herännyt viimeistään yhdeksältä, mutta tämä aamu oli harvinaisen vaikea. Kenties edessä pelottavana häämöttävä ensimmäinen koulupäivä Iso-Britanniassa liittyi siihen jollain tapaa, tai hänen karmean huono olonsa, joka muistutti pelottavan paljon pahaa krapulaa.

Tunneilta tuntuneen taistelun jälkeen Masha lopulta pääsi istumaan sängyn reunalle. Kaikilla makuusalissa oli korkeat, mukavan pehmeät kerrossängyt. Istuen sänkynsä laidalla Masha muisteli muiden makuusalissa olevien tyttöjen nimiä. Ruskean polkkatukan omaava siro noita oli Puuskupuhin valvojaoppilas nimeltään Liz, hän oli sama noita joka oli jutellut hänelle koko viime illan ruokailussa. Kahden muun tytön nimeksi hän muisti Heather ja Mary. He kikattivat inhottavan kovaa ottaen huomioon sen, ettei kello ollut paljoakaan.
"Huomenta. Aamiainen alkaa kahdeksalta ja loppuu yhdeksältä, joten ei mitään kiirettä vielä", Liz sanoi hänelle miellyttävä hymy kasvoillaan. Masha oli sanoin kuvaamattoman iloinen siitä, miten ystävällinen Liz oli hänelle, hän ei todellakaan tiennyt miten olisi kestänyt, jos kaikki olisivat kohdelleet häntä täysin ventovieraana, mikä hän olikin.

Saatuaan puettua ja meikattua Masha lähti aamiaiselle yhdessä Lizin kanssa. Heather ja Mary olivat lähteneet jo paljon ennen heitä, mutta Liz oli odottanut häntä. Masha ei ollut aivan varma, oliko Liz näin ystävällinen vain velvollisuudesta valvojaoppilaana vai välittikö tämä oikeasti siitä, miten hän viihtyi. Oli miten oli, hän ei olisi ikinä löytänyt aamiaiselle oleskeluhuoneesta yksin ja Liz kertoi mielenkiintoisia tarinoita koulun opettajista ja kertoi säännöistä.

"Hei Masha, nähdään aamiaisen jälkeen loitsukäytävällä, okei?" Haley sanoi hämmästyttävän pirteästi huomatessaan Mashan aivan edessään. Masha nyökkäsi pikaisesti ystävälleen ennen kuin kiirehti Lizin perään. Jokin oli kiristynyt puuskupuhin olemuksessa hänen huomattuaan Haleyn puhuneen Mashalle.
"Masha, kai tiedät että tunnit alkavat heti aamiaisen päätyttyä yhdeksältä? Meillä on muinaisia riimuja, loitsukäytävä ei ole lähelläkään sitä", Liz sanoi yllättävän kepeästi heidän päästyään pöytään, vaikka jokin kertoi Mashalle, että Liz ei todellakaan halunnut hänen näkevän Haleya. Hän päätyi kuitenkin vain kohauttamaan olkiaan toivoen Lizin jättävän asian sikseen.
"Olen sinulle nyt rehellinen, Masha. En tiedä miksi olet tullut tänne, mutta oletan että sinun koulutuksesi jatkamiselle täällä Tylypahkassa on painavat perusteet ja jos arvostat tätä mahdollisuutta edes pikkiriikkisen, osallistut kiltisti tunneille, teet läksysi etkä myöhästele tai riko sääntöjä. Minun täytyy mennä tapaamaan professori Versoa, mutta annan sinulle yhden vihjeen. Tee itsellesi palvelus ja pysy erossa Haley Diazista", Liz pakottautui pitämään äänensävynsä maltillisena ja asiallisena hänen katsoessaan venäläisen noidan hämmästyttävän tummiin silmiin.
"Mitä tarkoitat?" Masha sai suunsa lopulta auki, mutta Liz ei vastannut hänelle mutisten vain jotakin käsittämätöntä kelloa katsoen. Masha katseli hämmentyneesti Lizin kiiruhtamista ulos salista. Liz-parka ei todellakaan tainnut tuntea häntä. Jos joku käski hänen pysyä erossa jostakin, voi olla varma että hän tekevän täysin päinvastoin. Äkillinen huvittuminen sai Mashan naurahtamaan ääneen, jonka jälkeen todella nuoren näköinen poika häntä vastapäätä hymyili hölmön näköisesti hänelle.

Masha ei voinut yksinkertaisesti vastustaa houkutusta mennä loitsukäytävälle, vaikka hänen olisi pitänyt olla muinaisten riimujen tunnilla. Viimeinenkin omatunnon kolkutus hyvästeli hänet hänen nähdessään Haleyn kuuden muun tytön kanssa seisoen ikkunan vieressä.
"Okei, Masha, koska olet uusi täällä et varmaankaan tiennyt, että muutama rohkelikko järjestää aina ensimmäisen koulupäivän iltana pienimuotoiset juhlat. He tietävät salaisen reitin Tylyahoon ja siellä on baari joka myy alaikäisille. Sinne tulevat kaikki koulun suosituimmat oppilaat, meitä on noin kaksikymmentä viidenneltä luokalta seitsemänteen. Carla oli siellä viime vuonna ja hän sanoi niiden olevan mahtavat, vai mitä Carla?", ruskeahiuksinen tyttö nyökkäsi innoissaan, "joten mitä sanot, Masha? Tuletko mukaan?"
Masha kävi sisällään pienen taistelun. Yksikin virhe voisi riittää hänen erottamiseensa ja palauttamiseensa Venäjälle, mutta toisaalta hän todella halusi olla näiden ihmisten ystävä. Ja tuskin näitä juhlia voisi pitää joka vuosi, jos kiinni jäämisen riskin olisi suuri. Hänellä oli enemmän hävittävää kuin kellään tässä koulussa, mutta eihän Dumbledore tai Verso häntä erottaisi tästä, eihän?

Ja niin Masha löysi itsensä illalla istumasta baarista kahdenkymmenenkolmen muun Tylypahkan oppilaan kanssa. Vaikka hän tiesi tämän olevan väärin, hän ei kertaakaan katunut baariin tuloa. Masha oli välittömästi samalla aallonpituudella jokaisen kanssa ja hän todella tunsi itsensä tervetulleeksi joukkoon. Muinaisten riimujen professori ei ollut edes ollut aamulla vihainen hänen myöhästymisestään, mikä vain nosti hänen mielialaansa entisestään.
"Soisitko minulle tämän tanssin, kaunotar?" Masha kuuli äänen takaansa ja kääntyi katsomaan poikaa, joka oli kysynyt häntä tanssimaan. Poika näytti häkellyttävän tutulta ja yrittäessään muistaa mistä hän tiesi pojan Masha unohti vastata hänen kysymykseensä.
"Tiedätkö, en minä niin hyvännäköinen ole, että ihan mykistyä täytyisi", poika naurahti ja tarttui Mashaa kädestä vetäen tämän mukanaan tanssilattialle.
"Anteeksi, näytät vain niin kummallisen tutulta", Masha naurahti heidän alottaessaan tanssimaan.
"Olen Luke, tapasimme eilen junassa", vaaleahiuksinen poika hymähti, "sinähän olit Masha? Tai niin ainakin Haley minulle sanoi."

Masha todellakin muisti nyt pojan junasta ja miten hän oli lähtenyt heidän luotaan. Hän tunsi vienon punan leviävän kasvoilleen ja katsoi alas hetken verran. Kerättyään itsensä hän alkoi hymyileen, kokemuksesta hän tiesi kauniin hymyn pelastavan jokaisen tilanteen, eikä tämäkään kerta ollut poikkeus.

Masha vietti lähestulkoon koko loppuillan Luken kanssa. He puhuivat kaikesta maan ja taivaan välillä. Luke kertoi haaveistaan tulla ammattihuispaajaksi ja perheestään, joka asui Brightonissa. Kello oli reippaasti yli puolen yön ja muutama juhlija oli jo lähtenyt kohti Tylypahkaa. Masha ja Luke olivat suunnanneet uudelleen tanssilattialle.
"L-u-k-e, noin älykkääksi noidaksi osaat olla aika tyhmä", Luke sanoi naurahtaen katsoen samalla edessään olevan tytön tummiin silmiin, "onko kaikki hyvin? Näytät huonovointiselta."

Huonovointinen saattoi olla vähättelyä. Masha pystyi tuntemaan, miten kaikki hänen voimansa valuivat ulos hänen jo ennestään heiveröisestä ruumiistaan ja hän kykeni vain pakonomaisesti tuijottamaan Luken säikähtäneihin, harmaisiin silmiin. Pojan ilmeestä päätellen hän taisi näyttää jopa pahemmalta kuin hän olonsa tunsi. Hänen katseensa hämärtyi ja valaistua jatkuvasti niin nopealla tahdilla, että Masha todella pelkäsi tulleensa hulluksi. Hän ei tiennyt kuvitteliko sen kaiken kivun joka esti häntä luovuttamasta, mutta oliko sillä todella siinä hetkessä väliä. Armollisesti pimeys kävi valoa voimakkaammaksi ja kysymättä Mashan mielipidettä veti hänet mukanaan kaataen hänet baarin tanssilattialle huolestuneiden kanssatanssijoiden kerääntyen hänen ympärilleen.

Vastaus:

Olipas tässä jännitystä kerrakseen! Osaat todellakin lopettaa tarinan kunnon koukkuun, jäin penkinreunalle jännittämään, mitä lopussa oikein tapahtui! Lisäksi viimeisen lauseen kuvaus tapahtumista oli erinomainen, esimerkiksi tanssilattialle kaatuvan Mashan ympärille kerääntyvä väkijoukko oli hyvin eläväinen mielikuva! Ystävien saaminen on varmasti uudessa koulussa ykkösprioriteetti, joten ei ihmekään, että Masha halusi palata Haleyn porukkaan. Halu rikkoa sääntöjä oli lisäksi hyvä lisä selittämään Mashan käytöstä, vaikkei se tyypillinen Puuskupuhin piirre olekaan! Se toikin hyvän kontrastin Liziin ja syyt hänen varoittaville sanoilleen. Tykkäsin hänestäkin, vaikka vähän ehkä ylimielisen oloinen varoitus olikin ärsyttävä. Tylyahoon juomaan hiiviskeleminen oli hivenen epäuskottavaa tai vähintään Potter-kirjojen teemojen ulkopuolelta, mutta toki oppilaat olisivat varmasti ainakin yrittäneet löytää keinon, mikäli Tylypahka todella olisi oikea! Jokainen kirjoittaja tekee myös tarinoista omanlaisensa ja sääntöjen rikkominen tuo aina jännittävää sisältöä tarinaan, joten pistetään tästä Kohtuuden koettelija -merkki! ;) Mielenkiintoista, että Masha tutustui paremmin Lukeen, mahtaakohan heidän välilleen kehittyä jotakin... Tylyaho antoi hyvät puitteet tarinalle. Sen verran oikeinkirjoituksesta, että johtolause päättyy aina pisteeseen ja uusi vuorosana alkaa isolla alkukirjaimella, ellei johtolausetta haluta pistää keskelle lausetta (esimerkiksi pilkun paikalle), jolloin se tauottaa puhetta. Tässä esimerkit:
"Olen Luke, tapasimme eilen junassa", poika hymähti. "Sinähän olit Masha?"
"L-u-k-e", poika sanoi naurahtaen, "noin älykkääksi noidaksi osaat olla aika tyhmä." Mahtava tarina jälleen!

Saat 6 kaljuunaa, 17 tuparia sekä Kohtuuden koettelija- ja Saapastelija-merkit!
Aurelia » 5.5.

Nimi: Wenla Rapidstream, Luihunen

03.04.2019 12:00
Viimeinen tunti. Loitsuja. Tai eihän tämä oikeastaan virallinen tunti ollut. Olin pyytänyt kolmannen vuoden alussa loitsujen lisätunteja. Pidin loitsuista. Pidin niistä paljon. Siksi olinkin päätynyt tänäkin lauantaina istuman avaraan loitsujen luokkaan. Tuntui kuin tilaa olisi enemmän, nyt kun ihmisiä luokassa oli vain vähän, verrattuna normaaliin kolmannen vuoden tunteihin.

Pommitus. Pommitus. Pommitus! Räjähdä nyt! huudan mielessäni. Ei tästä tule mitään.
"Lopetellaanpa tältä päivältä" kuulin professori Lipetitin pikkuisen äänen sanovan. Vähitellen minä ja muutama muu hikke keräsimme tavaramme ja lähdimme tallustelemaan pois luokasta, kuka minnekin. Itse lähdin raahautumaan pitkin Tylypahkan kolkkoja, mutta ah niin kotoisia käytäviä. Laukkuni painoi ainakin tonnin. Olihan sinne pakattu normaalien tavaroideni lisäksi loisukirja sekä painavat Siuontio Silosäkeen tarinat.

Olin menossa lukupiirin tapaamiseen, joten suuntasin raskaat askeleeni kirjastoa kohti. Olin ilmoittautunut mukaan kerhon toimintaan viime viikolla, joten tämä oli ensimmäinen tapaamiseni. Minulla oli nyt vapaa-aikaani kuluttamassa kaksi kerhoa, tämä sekä maantaisin kokoontuva velhošhakkikerho —maksimi määrä. Olin onnistunut vakuuttamaan itseni siitä, että minulla olisisi kyllä aikaa kaikelle. Totuus oli kuitenkin lähempänä kellastuneiden sivujen rapinaa kolmelta aamuyöstä.

Kirjasto oli hiljainen, kuten aina. Matami Prilli piti siitä säännöstä tiukasti kiinni. Yleensä hiljaisuus tuntui kotoisalta. Oli ihanaa kuulla sulkakynänän rapina pergamentilla niin mahdottoman selkeästi. Tällä kertaa hiljaisuus oli kuitenkin ahdistava. Tuntui kuin se olisi sitonut minut vahvoilla käsivarsillaan aloilleni.
"Tänne päin Wenla!"
Melkein pudotin kirjani.
"Huhuu!" joku huutokuiskasi jälleen.
Pyörähdin ympäri vain nähdäkseni Lucan virnistävän naaman.
"Se tapaaminen on täällä" hän sanoi, osoittaen pientä nurkkausta aivan kirjaston perällä.
"Sinnehän sä olit tulossa, eikö?"
Sain vihdoin puhekykyni takaisin.
"J-joo" älähdin, katuen heti sitä, etten ollut keksinyt mitään järkevämpää sanottavaa.
"Ja ennen kuin kysyt, joo me mahdutaan tonne hyvin. Ei meitä ole kuin muutama. Kaikki ilahtui kun kuuli, että saatiin uusi jäsen" Luca totesi hymyillen kuin aurinko.
"Shh" kuulimme matami Prillin kuiskaavan vähemmän lempeästi. Vaikka olimme molemmat Lucan kanssa kirjaston kanta-asiakkaita sekä lukupiirin jäseniä, ei meilekään suotu minkään näköistä armoa tiukkojen sääntöjen suhteen.
"Mennään" Luca kuiskasi ja kiskaisi minut mukaansa virnistäen jälleen.

Tapaamisen aikana tapahtui kaksi asiaa. Sain kolme uutta ystävää kaksoistytöt Veran ja Violetan puuskupuhista sekä söpön ykkösvuotisen rohkelikkopojan Justinin. Sen lisäksi opin valtavasti Lucasta. Olemme yllättävän samanlaisia. Lempivärimme on oranssi, pidämme sushista ja tärkeimpänä kaikista, rakastamme Sannaa henkeen ja vereen. Toki minulla oli myös valtavan hauskaa keskustellessamme koko porukalla Silosäkeen välillä jopa hieman pöhköistä tarinoista. Kuitenkin, kun viimein makasin pehmeässä sängyssäni, Tassu vieressäni, kuuntelemassa Sannan ja Annan tuhinaa, pystyin ajattelemaan vain yhtä asiaa. Kuinka samanlaisia minä ja Luca olimmekaan. Siihen, ehkä jopa huolestuttavaan ajatukseen, minä nukahdin.

Vastaus:

Oi, olipa ihana tarina, huippuhyvä tällä kertaa! Kuvailit tapahtumia ja linnaa todella hyvin, kun käytit tavallisen näköaistin lisäksi apuna muitakin. Lempparini oli tuo lause "Totuus oli kuitenkin lähempänä kellastuneiden sivujen rapinaa kolmelta aamuyöstä", siitä tuli täydellisesti ilmi myöhään venähtävät yöt, ilman että olisi suoraan tarvinnut sanoa "totuus oli, että valvoin myöhään tekemässä läksyjä" tai muuta senkaltaista. Osoitit hyvin taitosi kuvailla ja verrata, mistä saatkin Kielikuvakonkari-merkin! Tekisi hieman mieli antaa myös Kuvailukunkku-merkki, mutta taidan pihdata sitä vielä hetken aikaa. Jatka samaan malliin, samankaltaiset yksinkertaiset mutta vahvat yksityiskohdat saavat tarinan heräämään eloon! Kirjastoon saapuessa tuli hetkeksi jopa vähän pahaenteinen tunnelma, kun hiljaisuus olikin ahdistavan sitovaa, mutta ilmeisesti se liittyi Wenlan jännitykseen uudesta lukupiiristä. Luca vaikutti kyllä tosi mukavalta, ja lopussa melkein hypin tuolillani innosta ja jännityksestä, kun Wenla nukahti ajatuksiin hänestä. Pidän yleensäkin ihmissuhdesotkuista ja olet onnistunut hyvin virittämään näitä tunteita! Pidin myös siitä, että yksi Lucaa ja Wenlaa yhdistävistä piirteistä oli rakkaus Sannaa kohtaan - luvassa on selkeästi vaikeuksia, kun kyseessä on rakkaita ihmisiä. Sen verran oikeinkirjoituksesta, että vuorosanan ja lainausmerkin jälkeen tulee toteamuslauseessa aina pilkku ennen johtolausetta, siis näin:
Mennään", Luca kuiskasi. Upea tarina!

Saat 7 kaljuunaa, 18 tuparia sekä Kirjastokuiskuttelija- ja Kielikuvakonkari-merkit!
Aurelia » 2.5.

Nimi: Kristian Wheeler, Korpinkynsi

20.02.2019 17:03
Luku 40
~Sähköinen jännitys~

Kokeet olivat ohi, ja niistä aiheutuva stressi ja hermostus vaihtui pikkuhiljaa jännittyneeksi innostukseksi, koska kolmas koetus kurkki nurkan takana ja hiipi lähemmäs päivä päivältä. Spekulointi ja pohtiminen siitä, mitä koetus toisi mukanaan oli vallannut jälleen puheenaiheet, niin Korpinkynnen oleskeluhuoneessa kuin suuressa salissakin.

Varsinkin kolmatta koetusta edeltävänä iltana.

“Mitäköhän sieltä on luvassa?” yksi neljäsluokkalainen puuskupuh ihmetteli viereisessä pöydässä illallisella.
“Mä kuulin, että siellä olisi lohikäärmeitä!” vastasi toinen innokkaasti.
“Älä hölmöjä puhu, Alan, ei siellä mitään lohikäärmeitä ole! Mulle kerrottiin, että koetuksessa pitäisi painia peikon kanssa”, vastasi ensimmäinen puuskupuh. Mitä pidemmälle kuuntelin heidän keskusteluaan, sitä enemmän mielialani laski. Mitä jos oikeasti joutuisinkin taistelemaan lohikäärmeitä vastaan? Tai painimaan peikon kanssa? En minä tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä, jos tieni kohtaisikin jonkin valtavan taikaeläinten kanssa. Deageila ilmeisesti huomasi hermostukseni, sillä hänen siro kätensä laskeutui olkapäälleni.
“Äh, älä kuuntele heitä, Kris”, hän sanoi rohkaisevasti. “Eivät he oikeasti tiedä, mitä sieltä on tulossa.”
“Joo, mutta en tiedä mäkään”, mutisin vilkaistessani Deageilaa. Tyttö puristi olkapäätäni.
“Älä ota siitä turhaa stressiä. Sä olet ekalla sijalla, kyllä sä siitä selviät.”
“Toivottavasti”, sanoin ja yritin hymyillä, mutta hymyni ei tainnut kauheasti vakuuttaa ystävääni. Niin tai näin, hän ei ainakaan sanonut sitä ääneen, mutta hänen kulmiensa väliin ilmestyi pieni ryppy.
“Ai niin”, sanoin puheenaihetta vaihtaakseni, “Milloin kokeiden tulokset tulee? Milloin sä saat tietää, miten ne meni?”
“Voi, siihen on vielä pari viikkoa”, Deageila naurahti. Juuri silloin meitä vastapäätä istunut Scott liittyi keskusteluun.
“Me saadaan tietää vasta lomalla, miten huonosti meillä meni”, hän sanoi huolettomaan sävyyn. “Tai siis”, hän lisäsi, “kuinka monta V.I.P:tä me ollaan suoritettu.”
“Onko veikkauksia?” Deageila kysyi Scottilta, ja hänen kulmiensa välissä ollut ryppy sileni olemattomiin. Scott nauroi.
“No hyvä jos neljäkin saan. Taikajuomista ja ennustamisesta on turha toivoakaan edes kelvollista”, hän vastasi huolettomaan sävyyn ja pyyhki tukkaa rempseästi naamaltaan. “Ei ne arvosanat nyt niin lopullisen tärkeitä ole.”
“On ne aika tärkeitä kuitenkin”, sanoi Deageila. Olin salaa tyytyväinen siitä, että puheenaihe oli vaihtunut niinkin nopeasti, eikä Deageilakaan näyttänyt enää miettivän samalla tavalla kolmatta koetusta ja minun siihen liittyvää hermostuneisuutta. Toivoin vain, että olisin voinut itsekin noin helposti unohtaa piinaavan koitoksen.
“Äh, niistä mitään hyötyä kuitenkaan ole”, Scott sanoi kiusoitellen.
“No, ilman hyviä V.I.P- tuloksia sä et pääse S.U.P.E.R- tasolle ja sitten-”
“Äh, mikään S.U.P.E.R mua kiinnosta. En mä mihinkään ministeriöön meinannut Tylypahkan jälkeen mennä.”
“Mitä sä sitten meinasit?” kysyin puuttuen puheeseen. Katsoin Scottia, ja tosiaan, ei häntä ministeriön virkaan voinut kuvitella rempsotavine kaapuineen ja sotkuisine hiuksineen. Poika virnisti.
“Meinasin alkaa pelata huispausta ihan työkseni. Jos pääsisi vaikka Kanuunoihin”, hän vastasi. “Ja siitä sitten maajoukkueeseen.”
“Kanuunoihin?” älähdin nopeasti ja katsoin Scottia ja tunsin leikkimielisen virneen vetävän suupieliäni kohti korviani. “Älä nyt, onhan susta paljon parempaankin.” Scott tarttui silmät kiiluen syöttiini, tiesin hänen aina vastaavan haasteeseen, kun puhe oli huispauksesta.
“Häh, ai niinkuin Ampiaisiin vai? Viimeksi kun tarkistin, Kanuunat olivat liigassa neljänsiä ja Ampiaiset vasta yhdeksäs!”

Kävellessämme kohti Korpinkynsitornia kolmisin - minä, deageila ja Scott - oli oma oloni kevyt. Leikkimielinen kiista Scottin kanssa sai ajatukseni pois kolmivelhoturnajaisista ja viidesluokkalaisen pojan äänekkäät ja tajuttoman huonot vitsit raikuivat kiviseinäisistä käytävistä helisevän naurun saattelemana. Scott tuntui tervehtivän kaikkia vastaantulijoita, ja vastaantulijat tervehtivät häntä, mutta myös minua. Osa katsoi minua kuin viimeistä kertaa, mikä tietysti sai minut kiemurtelemaan, mutta suurin osa hymyili rohkaisevasti ja taputti jopa olalle ohi kulkiessaan.

Sama huomio jatkui myös oleskeluhuoneessa, jossa osa oppilaista vilkutti minulle heti, kun astuin huoneeseen sisään.
“Hei, Wheeler!”
“Kristian, moi!”
“Onnea huomiseen, Wheeler!”
“Tsemppiä, Kris!” Minulla oli valtaisa kiire tervehtiä kaikkia takaisin, enkä edes huomannut vaaleatukkaisen pojan ilmestyneen viereemme. Wyn iski kanssani nopeasti ylävitosen, kunnes hän katsoi tiukasti Scottia.
“Mikä teillä kesti? Sun piti olla täällä jo kymmenen minuuttia sitten”, hän sanoi, mutta vaikka hänen ilmeensä oli tiukka, oli hänen äänensä pehmeä.
“Joo, sori Winnie”, Scott virnisti. “Se perhanan kotkanpää laukoi niin vaikeita kysymyksiä, että meillä kesti hetki selvittää ne.” Wyn pyöräytti silmiään, mutta suli hymyyn ja antoi Scottin suukottaa poskeaan. Tajusin vasta, ettei poika oikeasti ollut kiukkuinen Scottille, vaan laski leikkiä. Kohteliaisuudesta käänsin katseeni pois, ja annoin sen pyyhkiä lähes täyttä Korpinkynnen oleskeluhuonetta. Laskevan auringon säteet tulvivat korkeista ikkunoista ja maalasi oleskeluhuonetta ruusukultaisella loistollaan. Rowena Korpinkynnen rintakuvakin sai hieman väriä kivisille poskilleen valon osuessa siihen. Vaikka huone pidettiinkin siistinä, silti huonepöly tanssi valonsäteissä kaunista valssiaan. Se sai minut hieman lumoutuneeksi, vaikka jokin kaihersikin takaraivossani ikävästi. Pitkään painostanut kireä ilmapiiri oli poissa, ja sähköinen jännitys yhdistettynä lähestyvän kesäloman tuntuun kevensi koko oleskeluhuonetta ja sai sen tilavamman oloiseksi, vaikka kaikki parhaat istumapaikat olivatkin täynnä.
“Kris? Kris!” Deageilan ääni lävisti tärykalvoni ja tytön terävä kyynärpää kaivautui kylkeeni.
“Aih- mitä? Mitä nyt?” kysyin kylkeäni hieroen, kun palasin tämän maan pinnalle ryminällä. Scott nauroi hämmentyneelle ilmeelleni, ja Wyn pudisteli päätään.
“Ei, kun kysyin vain, että hermostuttaako”, Wyn sanoi ja hymyili. “Huominen.”
“Ai, joo. Arvaa vaan”, vastasin naurahtaen. Tunsin poskiani kuumottavan nolostuksesta.
“Hyvin se menee”, poika tokaisi ja puristi rohkaisevasti, mutta lujasti olkapäätäni.
“Joo…”, mutisin.
Yksitellen ja pareittain oppilaat lähtivät kohti makuusaleja, ja oleskeluhuone tyhjeni pikkuhiljaa väenpaljoudestaan. Tiesin, että minunkin pitäisi käydä nukkumaan tuota pikaa, mutta tiesin sen olevan lähes mahdotonta. Vatsani oli niin solmussa, ettei mikään asento oikein tuntunut mukavalta. Kämmeneni tuntuivat kylmiltä ja nahkeilta, enkä oikein osannut istua paikallani oleskeluhuoneessakaan. Siispä kävelin edestakaisin takkatulen edessä levottomin askelin, kun en tiennyt mitä muutakaan olisin voinut tehdä. Deageila makasi pitkin pituuttaan sohvalla ja katsoi vaeltamistani hieman uneliaan oloisena. Olin kiitollinen, että hän päätti jäädä oleskeluhuoneeseen kanssani, vaikka hänkin oli väsynyt.
“Kristian hei”, hän sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen haukotuksen saattelemana. “Pitäisikö sun käydä nukkumaan? Huomenna on pitkä päivä.”
“Joo. Tai siis ei, en mä pysty nukkumaan”, vastasin, kun pysähdyin katsomaan Deageilaa, jonka toinen jalka roikkui sohvan reunan yli.
“Sun pitää yrittää”, Deageila sanoi, ja hieraisi kasvojaan. “Jos käytäisiin kysymässä Matami Pomfreylta jotakin nukkujuomaa?”
“Äh, ihan turhaa. Ei tarvitse”, mutisin, ja Deageilan haukotus tarttui minuunkin. “Mä taidan sittenkin mennä jo nukkumaan.” Aloin jo perääntyä kohti poikien makuusaleihin vieviin portaisiin, kun kuulin vielä Deageilan väsyneet hyvänyöntoivotukset.

Pujahdin nopeasti raidalliseen pyjamaan ja kiipesin pylvässänkyyni vetäen tummansiniset satiiniverhot kiinni. Makasin siis peiton alla pilkkopimeässä makuusalissa kuunnellen muiden tasaista hengitystä ja kuorsaamista, enkä tiennyt, kauanko aikaa oikeasti siinä meni. Minuutit tuntuivat tunneilta, tunnit ikuisuudelta. Matelevien sekuntien syödessä yötä mennessään olin hukannut ajantajuni tyystin, enkä siis huomannut, milloin vaivuin levottomaan uneen.

Vastaus:

Kuvasit hyvin koetusta edeltävää jännitystä, johon tällä kertaa sekoittui ristiriitaisesti toiveikkaita sävyjä - ainakin muille kuin Kristianille. Jännitteitä tarinaan onkin hyvä rakentaa tunnelman vaihtelulla, joka tässä oli hienon omalaatuinen sekoitus. Jännitys ja tarinan fokus kohdistui nyt kuitenkin pelkästään vielä hämärän peitossa olevaan koetukseen. Tavallisesti huippukohdan tai jännitysmomentin seuraksi rakennetaan myös sisäistä konfliktia tai isompi juonenkäänne, johon huippukohta johtaa. Avarsit viime tarinassa hienosti Phoboksen ja Kristianin yhteyttä, mikä tuntuu olevan tällä hetkellä tarinoidesi taustalla kulkeva pääjuoni, mutta sitä olisi vielä vahvemmin voinut sitoa tai vihjata olemaan vahvasti juonessa mukana. Liekehtivässä pikarissakin ennen kolmatta koetusta oltiin selvitetty Valedron talon ja Barty Kyyry Juniorin mysteeriä, jotka yhdessä ennakoivat tulevaa lopputulosta, mutta eivät olleet vielä ratkenneet. Jännitykset olivat siis rakentuneet monesta eri suunnasta kohoamaan huippuunsa. Osa konflikteista on tietenkin hyvä ratketa kun on tyyntä ennen myrskyä, ja esimerkiksi näennäisen rauhallinen, mutta kysymyksiä herättävä keskustelu Sylvesterin kanssa tarjoaa varmasti monia piilevän juonenkäänteen mahdollisuuksia. Varmasti sinulla on jo jokin tajunnanräjäyttävä suunnitelma tulevien tarinoiden varalle, mutta tuli tämä mieleen, kun eri juonentasot tuntuvat vielä erillisiltä. ;) Panokset olisivat voineet olla vielä korkeammalla! Tästä huolimatta pidin tarinasta jälleen kovasti, tykkään aina lukea kirjoittamiasi keskusteluja, tässä lempparivuorosanani oli "Joo, mutta en tiedä mäkään" vastaukseksi Deageilalle! Siitä ilmeni todella hyvin Kristianin hieman surkeat fiilikset ennen tuntemattoman kohtaamista. Pieni kinailu Scottin kanssa sai hymyä huulille ja toimi hyvin pienenä hengähdystaukona sekä Kristianille että lukijalle. Rowena Korpinkynnen patsaan punoittavat posket oli ihana yksityiskohta! Kaipailin vähän Olivieria tässä tarinassa, mutta ainahan minulla on Olivieria ikävä ;')

Saat 8 kaljuunaa ja 19 tuparia!
Aurelia » 2.5.

Nimi: Michaela Wolf, Rohkelikko

08.02.2019 22:14
5 luku~Tylypahkan arki

Kävelin kohti suurta salia nälissäni. Todennäköisesti muut oppilaat olivat jo syömässä, mutta ehtisin vielä aamiaiselle. Matami Pomfrey oli päästänyt minut etuajassa poikkeuksellisesti, sillä sain vakuutettua hänet siitä, että olen kunnossa.
Kiirehtiässäni käytävällä, törmäsin vahingossa ekaluokkalaiseen poikaan.
”Varoisit vähän minne juokset!” vaalea hiuksinen poika voihkaisi, mutta heti, kun hän nosti katseensa minuun, poika hiljeni.
”O-olen pahoillani, tietysti törmäsit vahingossa!” hän soperti säikähtäneenä.
”Älä pyytele anteeksi, olet oikeassa. En saisi kiirehtiä käytävillä katsomatta mihin törmään”, vastasin hänelle hymyillen. Ojensin maassa nököttävälle pojalle käteni, jotta hän pääsisi ylös. Hän pomppasi reippaasti ylös, mutta käyttäytyi silti ujosti.
”Olen Verner Bottom”, hän sanoi ja katsahti minuun ujosti. Katsoin Verneriä tarkemmin. Hänellä oli vaaleanharmaat silmät, joiden edessä oli vinksallaan olevat pyöreät lasit. Vaaleat, takkuiset hiukset roikkuivat silmien tiellä, ja Verner vähän väliä huitaisi ne sivulle. Nenän ympärillä oli paljon pisamia, ja kun hän avasi suunsa, hammasraudat pilkottivat väkisin näkyviin. Verner oli myös erittäin lyhyt ja laiha.
”Olen..”, aloin esittäytymään, mutta hän keskeytti.
”Tiedän kuka olet. Michaela Wolf, kolmannella luokalla”, hän sanoi ihailevasti.
”Mistä sinä..”, ehdin taas aloittaa, ennen kun Verner alkoi puhumaan päälleni.
”Voi ei, olen myöhässä, todella myöhässä!” hän kiljahti ja riensi pois melkein kompastuen omiin jalkoihinsa.
Jäin katsomaan, kuinka hän kiiruhti pois kömpelösti juosten.

Avasin Suuren salin puisen oven. Se narisi kuuluvasti, ja kaikki salissa olevat oppilaat kääntyivät katsomaan minua. Samassa he alkoivat kuiskailemaan ja liikkumaan hermostuneesti.
Katsoin hetken kummissani, miksi kaikki tuijottivat minua siten, mutta huomattuani Atomin tunkemassa liian isoa lusikallista toukanmätipuuroa suuhunsa, menin hänen luokseen, ja istuin Atomia vastapäätä.
”Hei, pääsit jo pois sairaalasiivestä!” vieressäni istuva Coral hihkaisi.
”Niin, Matami Pomfrey suostui minun jankattua siitä koko aamun”, kerroin heille.
”Eikö olekin mahtavaa olla Tylypahkassa!” Lähellämme oleva kolmasluokkalainen tyttö sanoi ja liittyi keskusteluumme. Hänen nimensä oli Amalie.
”Kieltämättä tämä aamu on ollut outo. Joku ekaluokkalainen poika tiesi kuka olin ja käyttäytyi kuin olisin hänen idolinsa, ja nyt, kun astuin Suureen saliin, kaikki alkoivat yhtäkkiä kuiskimaan ja vilkuilemaan minua”, kerroin heille.
”Aivan, et olekaan vielä kuullut, tai siis nähnyt”, Amalie sanoi.
”Nähnyt mitä?” kysyin ihmeissäni.
”joku on lähetellyt Tylypahkan oppilaille kirjeitä pöllöjen avulla, joissa lukee uusimpia juoruja ja kiinnostavia asioita oppilaista ja opettajista. Viimeisin juoru oli sinun ja Coralin matka Tylypahkaan”, hän kertoi.
”Nyt kaikki pitävät sinua jonkinlaisena sankarina. Tai ainakin melkein kaikki”, Atom sanoi, ja katsahti paheksuen luihuisten suuntaan.
”Tietääkö kukaan, kuka juoruja kirjoittaa?” kysyin uteliaana. Kaikki pudistivat päätään.
”Eivät, mutta häntä sanotaan juorupöllöksi. Kuka ikinä juoruja lähettääkin, tietää kaiken, mitä täällä tapahtuu”, sanoi viides luokkalainen John Keller, joka oli kuunnellut keskusteluamme.

Lähdimme kohti oleskeluhuonetta Atomin sekä Coralin kanssa, ja matkalla he kertoivat ensimmäisestä Yrttitiedon tunnistaan, joka minulta oli jäänyt väliin.
”Se uusi professori Pernilla Leef on kamalin noita koko maailmassa, ja ennen kaikkea surkea opettaja!” Coral valitti.
”Mitä teitte?” kysyin.
”Kirjoitimme sääntöjä pergamentille koko tunnin!” Atom puuskaisi.
”Käteeni sattuu vieläkin”, Coral jatkoi.
”Hän on todella tiukka, meinasi ottaa Korpinkynneltä kuulemma 20 pistettä, koska yksi oppilas puhui opetuksen aikana”, Atom kertoi.
”Ehkä oli ihan hyvä asia, etten päässyt sille tunnille”, naurahdin katsoessani ystävieni tuskaisia kasvoja.
”Mutta sen jälkeen meillä oli taikajuomia, ja se oli elämäni hauskin tunti!” Coral hihkaisi.
”Doloruksen kanssa ei voi olla hauskaa”, sanoin miettien, oliko Coral vain sarkastinen. Dolorus oli ollut ensimmäisestä vuodesta lähtien opettajamme taikajuomissa, ja kaikki vihasivat häntä. Opettaja oli ottanut silmätikukseen Atomin, ja poika parka oli kärsinyt jokaisella hänen pitämällään tunnilla vielä enemmän kuin me muut, jos se oli edes mahdollista.
”Dolorus ei ole enää Tylypahlan koulun opettaja, hän muutti Ranskaan uuden työn perässä”, Coral kertoi, ja Atom puuskaisi.
”Niin kaikki sanovat. Minä uskon, että hänet lähetettiin hullujen huoneelle, koska oli päästään niin sekaisin”, Atom sanoi pohtivalla äänellä, ja me kaikki naurahdimme.
”Millainen tämä uusi professori oli?” kysyin heiltä.
”Paras tähän mennessä! Hän opetti meille heti ensimmäisenä liemen, joka kutistaa ruumiinosan, joka joutuu kosketukseen liemen kanssa! Sitten, kun liemi oli tehty, saimme kokeilla sitä toisiimme, sillä sen teho lakkasi muutaman minuutin kuluttua”, Atom kertoi hymyillen.
”Vaikka hän oli hauska ja leppoisa, oli hänessä silti napakkuutta, ja teki selväksi koko luokalle, että hänen tunneillaan täytyy keskittyä”, Coral kertoi ihailevasti.
”En malta odottaa, että tapaan”, pysähdyin miettimään, ”mikä hänen nimensä olikaan?” kysyin tajuten, etteivät he olleet kertoneet.
”Lexa Warren”, Atom kiiruhti kertomaan.
Ajattelin mielessäni, että opettajan on oltava uskomattoman hyvä, sillä Atom yleisesti vihasi kaikkia opettajia.

Sillä tänään oli vapaapäivä- eli meillä ei ollut yhtäkään oppituntia, vietimme päivän oleskeluhuoneessa jutellen, pelaillen ja tutustuen uusiin Rohkelikkoihin.
Vaikka ihmisiä oli ympärillämme paljon, huomasin, kuinka vähän väliä Verner Bottom vilkuili minuun päin silmät säihkyen.
”Michaela, tuletko ulos pelaamaan Huispausta kanssamme?” kysyi Katarina, neljäsluokkalainen Rohkelikko, joka oli myös Rohkelikon Huispausjoukkueessa.
”Mikä ettei! Tuletteko te myös?” kysyin Atomilta ja Coralilta.
”Tiedät, että olen surkea lentämisessä”, Coral sanoi kiusaantuneena.
”Voin tulla sinun kanssasi katsomoon, ja Michaela voi lainata Tulisalamaani”, Atom sanoi reippaasti.
”Oikeasti, kiitos Atom!” sanoin ja halasin häntä. Lähdimme isolla porukalla kohti Huispauskenttää.

Seisoin kuivalla ruohikolla Tulisalama kädessä. Mieleeni palasi pakolla minun ja Coralin matka Tylypahkaan, ja hetki jolloin menetin luudan hallinnan. Siirsin ne ajatukset mielestäni pois ja katsahdin katsomoon, jossa liikkelehti kaksi pientä pistettä, Atom sekä Coral.
Nostin toisen jalkani luudan yli ja pompautin itseni ilmaan. Tulisalama nousi nopeasti ja sulavasti ilmaan, ja leijuin kevyesti muutamankymmenen metrin päässä maasta. Nousin vielä vähän ylemmäs, ja lähdin lentämään kenttää ympäri tehden silmukoita ja kierrellen muiden Rohkelikkojen ympärillä. Se oli mahtavaa. Olin aina rakastanut lentämistä ja Huispausta, mutta en ollut koskaan yrittänyt päästä itse Huispausjoukkueeseen, sillä vanhemmillani ei ollut varaa hyvään luutaan, enkä pärjäisi koulun huonoilla luudilla.
Jaoimme joukkueet, ja pelasimme varmasti tunteja. Olin itse jahtaajana, ja onnistuin tekemään kolme maalia, kiitos Tulisalaman. Se oli niin nopea, että suurin osa ei mahtanut mitään minulle. Kun vihdoin lopetimme pelaamisen, oloni oli mahtava, mutta olin väsynyt. Lähdimme kaikki samaa matkaa takaisin kohti oleskeluhuonetta, ja Atom sekä Coral tulivat luokseni.
”Olet mahtava!” Coral kehui, ja Atom nyökkäsi.
”Arvaa, kuka tuli katsomaan sinua kanssamme”, Atom sanoi yllättäen.
”Kuka?” Kysyin ihmeissäni.
”Verner Bottom, se poika, johon törmäsit aamulla. Kertoi meille kuinka mahtava olit, kun saavuit sillä tavalla Tylypahkaan, ja ei muuta tehnytkään, kun selitti, kuinka aikoi kysyä sinulta tukiopetusta lentämiseen”, Atom kertoi virnistellen.
”Tein ilmeisesti vaikutuksen siihen poikaan”, sanoin virnistäen takaisin. Jaksoin hädin tuskin edes hymyillä, sillä minua väsytti niin paljon, joten loppu matkan oikeastaan vain kuuntelin Atomin sekä Coralin juttuja.

Lysähdin ensimmäistä kertaa pylvässänkyyni pehmeä yöpukunu päällä, otin mukavan asennon punaisen peiton alla, ja vaivuin hetkessä uneen. Tämä oli paras päivä pitkään aikaan, enkä malttanut odottaa, mitä huominen toisi tullessaan.

Vastaus:

Mukavaa että tämä tarina loppui vähän edellistä paremmilla mielin; muutenkin tarinaa oli helppo lukea ja samalla se toi monia uusia asioita esiin, jotka paljastivat lisää sekä Michaelasta että juonesta! Voi Verner Bottom-parka, hän taitaa olla ihan Michaelan lumoissa! Ei ihme, että Michaelasta tuli koulun uusin julkkis, tuo kouluuntulo päihitti varmasti jopa Harryn ja Ronin lentävällä autolla saapumisen! Tilanne selvisi Michaelalle ja lukijalle hienosti asteittain, kunnes lopuksi paljastui, että Tylypahkassa on joku, joka on ottanut juorujen levittämisen asiakseen. Juorupöllö on mahtava nimi ja tapaus on lisäksi kutkuttava ajatus! Tuli hiukan mieleen Gossip Girl -tyyppinen tapaus, en malta odottaa, miten samanlainen idea sopeutuu Tylypahkan koulumaailmaan! Varmasti siellä riittää yhtä lailla juoruja kuin missä vain jästikoulussa, ja juoruista ja väärinkäsityksistä syntyy helposti vaikka minkälaista draamaa - mikä on tietysti aina mielenkiintoinen juttu juonen kannalta. Vuoropuhelu oli tässä tarinassa erinomaisen luontevasti kirjoitettua, oli tosi kiva lukea esimerkiksi ystävysten kertomusta oppitunneista ja uusista opettajista! Kaikkien persoonat pääsivät esiin ja keskustelu kuljetti samalla juonta eteenpäin eikä vain junnannut paikallaan. Myös lentämisestä oli mielenkiintoista lukea - en olisi kyllä yhtään ihmetellyt, jos Michaelaa olisi ensin jonkin aikaa kammottanut astua luudan selkään Tylyahon sattumuksen jälkeen! Muutama juttu oikeinkirjoitukseen liittyen: huispaus ja huispausjoukkue kirjoitetaan pienellä, kuten jalkapallo ja jalkapallojoukkue. Tarinassa oli pari yhdyssanavirhettä, vaaleahiuksinen, viidesluokkalainen ja poikaparka kirjoitetaan yhteen, sillä sanan alkuosa määrittää loppuosaa ja ne yhdessä viittaavat samaan asiaan. Kaiken kaikkiaan erinomainen tarina! :')

Saat 6 kaljuunaa, 17 tuparia sekä Lockhartin lempilapsi-, Mysteerimetkuilija- ja Keskustelukeisari-merkit!
Aurelia » 28.3.

Nimi: Amanda Dawson

05.02.2019 19:55
Syntymäpäivästäni oli kulunut jo muutamia viikkoja, joten pian olisi joululoma. Professori McGarmiwa oli kierrellyt tupapöydissä ja kysellyt, ketkä jäisivät koululle jouluksi. Alkuperäinen ajatukseni oli ollut viettää kaikki mahdolliset lomat perheeni luona kotona, mutta Lucy oli kertonut jäävänsä Tylypahkaan jouluksi. Kun Sindra sitten oli kertonut tarinoita jouluruoista, jotka eivät mahtuneet pöydille, ja joulukuusista, jotka olivat isompia kuin professori Hagrid, en oikein voinut muutakaan kuin jäädä Tylypahkaan.
Enkä katunut päätöstäni sekuntiakaan. Joulukuun alkupuolella satoi ihanaa, pehmeää puuterilunta. Sindralla oli otsaa valitaa, että lumi oli vääränlaista. Kun kysyin, miksi, hän sanoi:
”Se on liian kuivaa. Ei siitä saa tehtyä lumipalloja.”
Oli meillä siitä huolimatta hauskaa. Siro vaikutti olevan ihan tyytyväinen, kun lumi oli pehmeää eikä litimärkää turkkiin tarttuvaa suojalunta. Pari kertaa saavuin makuusaleillemme enkä nähnyt Siroa missään. Sitten, muutaman minuutin kuluttua Siro tupsahti sängylleni turkki lumessa. No, sen ei tarvinnutkaan tehdä läksyjä puolta ikuisuutta joka päivä.
Syyslukukauden loppukokeet lähestyivät, ja kaikki opettajat tuntuivat olevan samaa mieltä; mitä enemmän läksyjä, sen parempi.
Kun jouluun oli enää muutama päivä, edes seitsemäsluokkalaiset nirppanokat eivät pystyneet peittämään innostustaan. Joulukuusia höystettynä upeilla koristeilla oli ilmestynyt joka kerrokseen(ne eivät olleet isompia kuin Hagrid, vaan hänen kokoisiaan, mutta se ei haitanut). Suuressa salissa oli kahdeksanmetrinen jättikuusi. Jotkut puhuivat käytävillä, että jokainen oppilas saisi ripustaa siihen oman koristeensa.
Opettajat suostuivat pitämään viimeiset tuntinsa jouluteemassa. Professori McGarmiwa opetti meidät muodonmuuttamaan piparin joulutähdeksi(minun omani näytti siltä, kuin riehakas huispaaja olisi osunut siiheen). Professori Verson tunnilla saimme kerätä sadon upeista velhonmisteleistä. No olivat muuten samanlaisia, kuin tavalliset mistelit, mutta niiden marjat olivat isompia ja kullanvärisiä. Kolmen luudanvarren kuuluisa glögi kuulemma valmistettiin niistä.
Joulua edeltävänä päivänä minä, Lucy, Katie, Sindra, Diana ja Julia kiertelimme Tylyahossa. Se oli toinen Tylyahonreissuni, joten en meinannut keksiä enää mitään ostettavaa. Tai siis, keksin vaikka ja mitä olisin HALUNNUT, mutta en mitään, mitä olisi ollut pakko ostaa. Ensimmäisellä reissullani olin hankkinut aivan käsittämättömän ihanan korun Velhovaatehtimo Hepenestä. Se oli ketjussa riippuva ohut hopealaatta, johon oli upotettu jadea tassukuvion muotoon. En ollut vielä ehtinyt käyttää sitä, mutta aioin laittaa sen jouluaattona.
Olin jopa hankkinut joululahjat kavereilleni. Lopulta luovutimme ja menimme sisälle lämpimään juomaan sitä kuuluisaa glögiä Kolmeen Luudanvarteen.
”Kuulkaa”, Julia sanoi yhtäkkiä. ”Mitä aiotte tehdä huomenna?”
”Maata sängyssä”, Sindra huudahti.
”En tiedä”, minä sanoin. ”Kuinka niin?”
”No minulla on idea, että mitä voisimme tehdä”, Julia sanoi hymyillen salaperäisesti. ”Tulkaa huomenna yhdeltätoista ihan makuusalikäytävänne päähän.”
”Selvä”, minä sanoin.
”Hetkinen… mistä sinä tiedät, missä makuusalimme sijaitsevat?” Katie kysyi hämmentyneen näköisenä.
”Näin minne te kävelitte… silloin”, Julia sanoi vaivaantuneesti katsoen minuun. Muut kuin minä ja Lucy eivät tajunneet, mitä Julia tarkoitti, mutta he eivät kyselleet mitään. Julia nimittäin tarkoitti sitä iltaa, kun olimme riidelleet täysin mitättömästä asiasta lajittelun jälkeen, ja… no, se oli arka puheenaihe.


Seuraavana aamuna heräsin hiljaiseen kuiskutteluun huoneessamme. Makasin hetken lämpimässä pylvässängyssäni, mutta sitten muistin, mikä päivä tänään oli. Ponnahdin istumaan niin riehakkaasti, että melkein pudotin lahjakasan sänkyni jalkopäässä.
”Ota rauhallisesti, unikeko”, Sinda sanoi minulle. ”Joskaan et onnistunut voittamaan tuota laiskiaista tuolla.” Hän sanoi nyökäten päällään Katien sänkyyn päin. Hän tuhisi vielä paksun peittonsa alla. Kaikki muut taas olivat jo hereillä, ja he olivat aloittaneet operaation Avataan paketit ja roskataan mahdollisimman paljon. Niinpä minäkin liityin ilonpitoon.
Sain vaikka mitä lahjoja. Lakritsitaikasauvoja, toisen tupahuivin, kermakaljaa sekä kauniin punaisen kaulapannan Sirolle. Se oli yksinkertainen punainen kangasrinkula, joka tuntui käsissäni kevyeltä. Ajatteli, että se ei häiritsisi Siro ainakaan niin paljon kuin jokin painava nahkainen kaulapanta kulkusella.
Kuin käskystä Siro alkoi liikehtiä jalkopäässäni.
”Huomenta, kaunokainen”, sanoin. ”Sinäkin sait joululahjan”.
Pujotin pannan varovasti Siron kaulaan. Se seisoi hetken hämmentyneenä paikallaan ja jatkoi sitten aamupesuaan kuin mitään ei olisi tapahtunut.
”Nyt ainakin löydän sinut, jos lähdet taas omielle teillesi”, tuumasin.


Lopulta saimme puettua. Ja Katie noustua. Ennen lähtöä Julian salaiseen aktiviteettiin minä taistelin vielä hiusteni kanssa; ne olivat auttamattomasti takussa.
”Menkää te edeltä”, sanoin muille. ”Minä tulen perästä.”
Suin hiuksiani vielä muutaman kertaa, mutta annoin sitten olla.
”Nyt ainakaan isoimmat takut eivät näy”, sanoin Sirolle. Se vain tuijotti minua kuin alienia.en minä niin oudolta näyttänyt. Ripustin viellä sen ihanan tassukorun kaulaani ja aioin astua ulos makuusalista, kun kuulin äänen.
”Minnekäs sinä aiot mennä?”
Käännyin hitaasti ympäri, mutta huoneessa ei ollut muita kuin minä ja Siro.
”Hu-huhuu?” sanoin säikähtäneenä. ”Riesu, sinäkö siellä?”
Oikeastaan tiesin, ettei se voinut olla Riesu. Ääni oli nuoren tytön ääni.
”Mitä sinä nyt, idiootti? Minähän se tässä olen. En tosin tajua, miksi edes puhun, kun et kerran ymmärrä.”
”Siro?” tuijotin hopeaista kissaa, joka istui pylvässängylläni.
”Ymmärrätkö minua sittenkin?” Siro kallisti päätään. ”Hetkonen, minähän ymmärrän sinua!”
”Siro… osaatko sinä puhua?” huudahdin.
”No totta miaut minä puhua osaan. Et vain ole aiemmin ymmärtänyt minua.” Siro vastasi.
”Mitenkä minä yhtäkkiä opin ymmärtämään sinua?” mietin.
”Ethän sinä oppinutkaan”, Siro tuhahti. ”Vaan MINÄ opin ymmärtämään SINUA. Ja sitten sinä opit sen minulta.”
”Just”, naurahdin hiljaa. ”Kuule, Siro. Jos selvitetään tämä illalla, koska minun täytyy todella mennä.”
”Selvä on”, Siro vastasi. ”Saatkin sitten selittää, miksen ole saanut ikuisuuksiin niitä kylmiä hiiriä.”

//Joulutarina helmikuussa… noh, minä olen aina myöhässä :’D

Vastaus:

Minä se vasta myöhässä olen, joulutarinan lukemista maaliskuun lopulla ;) Ei haitannut, hauskaa oli lukea näinkin! Kuvailit joulun tapahtumia ihanasti, kyllä minuakin houkuttaisi jäädä kokemaan edes yksi taianomainen joulu Tylypahkassa! Tarinaan ripottelemasi yksityiskohdat tekivät siitä entistä eläväisemmän ja toivat hymyn huulille, oli esimerkiksi hauskaa kuvitella luminen kissa ilmestymään tyhjästä sängyn peitteelle! Tarkennus joulukuusista, etteivät ne itse asiassa olleet Hagridia isompia, muttei se haitannut, sai sekin hymyä suupieleen. Yhden joulukuusen koristelu yhdessä muiden oppilaiden kanssa toi Potter-kirjat mieleen, niissäkin aina tuollaiset leppoisat yksityiskohdat tekivät sen kotoisan tunnelman! Samoin toimivat oppituntien tehtävien kuvaukset, ihanan maagista ja samalla jouluista! Julian ehdotus jäi mietityttämään ja sai odottamaan seuraavaa tarinaa, kun hänen ajatuksensa ei vielä tässä tarinassa selvinnyt! Ensin ajattelin lopussa, että makuusaliin oli ilmestynyt jokin kummitus ja melkein jo puistatti, kun sitten kävikin selville yllättävä käänne, että Siro osaa puhua! Eläinten puhuminen ei tainnut Potter-kirjoissa onnistuakaan, mutta se oli kekseliäs lisä - mitähän merkitystä sillä mahtaa vielä tulevaisuudessa olla? Jäin myös miettimään, pitäisikö Amandan olla jo kolmannella luokalla ja olenko unohtanut merkata sen tietoihin, kun tytöt kävivät jo keskenään Tylypahkassa. Selvästi liian pitkä päivitystauko, kun tällaiset asiat ovat unohtuneet! :') Seuraavaa tarinaa odotellen!

Saat 15 tuparia, 5 kaljuunaa sekä Kuvailukunkku-merkin!
Aurelia » 28.3.

©2019 Tylypahkan taikakoulu - suntuubi.com