Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarinat

  oleskeluhuone • mainokset

Muistattehan, että seuraavan tarinan saa kirjoittaa vasta, kun edellinen on arvosteltu!

Vieraskirja  << <  26  27  28  29  30  31  32  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Sebastian McCartny

08.01.2017 21:15
VII


Taikajuomien oppitunti meni hyvin ja ilman välikohtauksia - toisin kuin aamuinen muodonmuutosten tunti. Yllättävää oli myös se, että sain murrettua tuvanjohtajani asenteen minuun. Hänen kohtelunsa minua kohtaan muuttui aamuisesta täysin valmistettuani täydellistä elävien kuolleiden juomaa. Kuten itsekin tiesin, taikajuomat olivat vahvuuteni.

Olimme jo matkalla lounaalle tupatovereideni kanssa, kunnes muistin tilaukseni Ihmeiden eläintarhaan. Eihän eläinten kuljetukset voineet kestää pitkään? Poikkesin muiden oppilaiden tasaisesti valuvasta nälkäisestä virrasta ja lähdin harppomaan portaita alaspäin kohti luihusten oleskeluhuonetta. En tiennyt miten muissa tuvissa pöllöpostin tuominen muulloin kuin aamupalalla toimi, mutta ainakin meille oli rakennettu erityinen lentoväylä tupahuoneemme sijainnin takia. Kaksi suurta pöllöä seisoi ylväästi kiiltävän mahonkipöydän reunalla kolmannen huhuillessa ”pöllöjen jätöspaikalta” (mikä oli kaikkien onneksi loitsittu hajuttomaksi). Pöydällä pöllöjen takana oli pieni neliskulmainen häkki, jossa rapisteli maailman suloisin albiinorottapoika. Se oli vielä nuori, mutta sen verenpunaiset silmät olivat jo auenneet, aivan kuten sille oli alkanut kasvaa jo valkoinen turkki. Otin rottavauvelin varovasti kämmenelleni ja huomasin sen nauttivan pienestä silityksestä.
”Oi, olet vielä söpömpi kuin Robert!” kuiskailin rotalle heti varmistettuani tyhjän selustan.
”Churchill, haluaisitko tulla lounaalle kanssani?” silitin pehmeästi yhdellä sormellani varovasti sen päätä ja laskin sen sitten kauluspaitani povitaskuun lämpimään.
Olin kuittaamassa pöllöille tarpeellisen määrän kaljuunoita Churchillista, kunnes toinen suurista pöllöistä ojensi vielä jalkaansa, johon oli sidottu kaksi pikkuruista pussukkaa. Avasin ne hämmentyneenä, enhän ollut tilannut muuta? Ensimmäisestä löytyikin Churchilille tullut hopeinen kaulapanta, jonka kylläkin olin itse tilannut. Toinen kangaspussi oli vielä edellistäkin pienempi, joten nappasin sen vain mukaani ruokailuun.

Suurin oppilasmassa oli jo Suuressa Salissa syömässä, joten matkani sinne sisälle taittui vaivattomasti. Analysoin katseellani luihusten pöytää ja sydämeni jätti yhden lyönnin lyömättä. Robertin tummanruskeat hiukset suorastaan loistivat minua kutsuen muiden seasta. Huomasin pettymyksekseni hänen ympärillään olevan aivan liikaa väkeä siihen nähden, että olisin itse mahtunut sinne. Jäin harmistuneena istumaan pöydän päähän huonetovereideni seuraksi.
”Katsokaa mikä saapui äsken tänne!” sanoin ensimmäiseksi hämmästyttävän iloisena ja vedin Churchillin varovasti ulos taskustani.
”Se on – elävä?” Rasmus kysyi ensin varuillaan laskien pokerinaaman päällensä ja näin saman ilmeen muidenkin kasvoilla. Lopulta he eivät pystyneet esittämään kovia vaan sulivat pienen rottavauvan ympärillä. He alkoivat vuorotellen inttämään sitä heidän omaan syliinsä silitettäväksi. Churchillin ollessa Paulin suurten ja kömpelöiden kämmenten välissä käänsin katseeni Robertiin. Hän istui Samanthaa ja Rickiä vastapäätä ja hänen vieressään istui joku vaaleatukkainen tyttö. Olin jo aikeissa sanoa heillekin jotain tervehdykseksi, kunnes huomasin vaaleatukkaisen tytön laittavan toisen kätensä Robertin hartialle ja nojaavan hänen olkapäähänsä. Ajatukseni katkesivat.

Tuntui ikuisuudelta katsella tytön rauhallista hengitystä Robertin rintaa vasten. Aivan kuin hän olisi kuullut ajatukseni ja halunnut repiä ja ennestään arastavan haavan auki sydämestäni. Jo nyt niin tutut kirkkaan harmaat silmät välähtivät minuun, aluksi säikähtäen, sitten pettyneen välttelevästi. Katsoen vielä minuun Robert laski omaa leukaansa ja nojasi vaaleahiuksisen tytön päälaelle. Hän sulki silmänsä ja suuteli vielä tämän otsaa pyyhkäisten samalla hiussuortuvan pois hänen kasvoiltaan. Sitten hän katsoi jälleen minuun räpäyttämättä silmiään.
Keuhkoissani oli reikä, kylmät piikit ilmasta porautuivat suoraan sisälleni. Hengitys koski, vatsa heitti nurin.
Nousin ylös ja jalkani tuntuivat hatarilta. Otin Churchillin nopeasti ystäväni käsistä katsomatta häneen ja lähdin kävelemään ulos salista. Käteni tärisivät niin paljon, että minun oli pakko vain pudottaa rotta povitaskuun ja jatkaa matkaani. Kiihdytin vauhtiani ja juoksin suoraan ulos Tylypahkan - Helvetin koulun ovista ulos. Jalkani pettivät järven rannan tuntumassa ja romahdin alas suuren pyökin juureen edes yrittämättä estää itseäni. Yritin nostaa kättäni kasvojeni suojaksi ulkopuolisilta, tältä helvetin koululta ja saatanan tunteilta. Tärinä teki viimeisenkin yritykseni mahdottomaksi ja kaaduin maahan selälleni välittämättä raajojeni asennosta. Minulla ei ollut koskaan aiemmin ollut paniikkikohtausta, mutta katkonaisen hengityksen lisäksi tunsin petturikyyneleiden valuvan poskipäitä ja leukaani pitkin nurmikolle.

Isäni on ollut aina oikeassa. Hänen poikansa on häpeäpilkku. Jo kaikesta siitä päätellen mitä hän on pojastaan saanut selville, ja siitä kaikesta josta hän ei ole vielä edes uskaltanut pelätä. Perkeleen hintti joka ei edes koulusta selviä läpi ja unelmoi vaan huispauksesta, normaalin arvomaailman vastainen työ ja täysin saavuttamattomissa tuollaiselle pojalle. Suvun häpeäpilkku tosissaan. Siirretään hänet siis kuraveristen ja karvasydämien maanpäälliseen helvettiin, sen hän on ansainnut. Mikä ilo edes tunnustaa sellaista poikaa omakseen, ulkopuolinen, saastainen, tahra pergamentissa, nuutunut lehti kukassa. Ne poistetaan.

Hengitykseni alkoi tasaantua mutta puristus päässäni vain kasvoi. Aloin ymmärtää, että maa jota vasten olin jo maannut pidemmän ajan, oli kylmä. Aloin tuntea viileän tuulen ihoani vasten ja tajusin vasta nyt mihin asentoon olin maahan kaatunut. Kevyet painallukset alkoivat pyöriä rintani päällä. Churchill kömpi ulos taskusta ja vipelsi pienin kevyin askelin pitkin kehoani. Yritin tyhjentää pääni ja nousin ylös. Pieni rottaraukka meinasi pudota liikahdukseni johdosta päältäni, mutta sain sen tuettua kehoani vasten. Nostin sen hellästi kämmenteni taakse turvaan. Tunsin taas kyynelteni alkavan valua pitkin poskia, niiskaisin vain kuuluvasti ja pyyhkäisin viitallani suurimmat osat niistä pois.
”Et näe minun enää koskaan itkevän”, lupasin rotalle. Se kiersi pienen ympyrän kämmenteni välissä ja kävi sitten makuulleen aivan kuin pesäkoloon.
”Tiedän. Miten voin mennä karsintoihin ja mitä minulle jää, jos en mene?” Laskin Churchillin rintataskuuni ja pieni lämpö levisi onttoon ja tyhjään kehooni. Tunsin Churchillin lisäksi taskussani jotain muutakin. Nostin kahdella sormella rottaa varoen pienen pussukan, jonka olin jo unohtanut, taskustani. Avasin sen nyörin ja käteeni tipahti hopeinen sormus timantein koristellulla sukuvaakunalla. Sormuksen sisälle oli kierretty pikkuruinen pergamentin palanen. Rullasin sen auki ja katsoin tunteettomina siinä seisovia sanoja: Tee minut kerrankin ylpeäksi.
Helvettiin koko maailma, tätä poikaa ei pelasta enää mikään. Laitoin sormuksen vasemman käden keskisormeen ja aloin repiä isäni viestiä. Heitin pienet silput suoraan järveen ja lähdin kävelemään kohti huispauskenttää.

Vastaus:

Todella hieno tarina! Etenkin loppupuolella käytit hienosti kirjoittamisen keinoja vahvistamaan Sebastianin tunnetilaa ja välittämään sen lukijalle; tavalliseen kerrontaan ujuttautui tulistuneita tunteita kirousten myötä, ja isää sekä tilannetta pohtivassa kappaleessa oli jopa häivähdys ajatuksenvirran tyyliä. Tarinan alku- ja loppuosilla oli vahva kontrasti, mutta sidoit ne onnistuneesti yhteen Churchill-rotan avulla! Taidanpa antaa myös Kohtuuden koettelija -merkin kiroilusta, vaikka se olikin ymmärrettävää tilanteen valossa. Sebastianin tausta toi juuri täydellisen balanssin romahdukseen, kun Robertin petos laukaisi alkuperäiset pelot koskien isää ja pettymyksen tuottamista. Vaikka toiseksi viimeinen kappale oli tarinan tunteiden kulminoituma ja tunteikas teksti toimi, sen olisi voinut vielä oikolukea, esimerkiksi ajatuksia olisi selventänyt puolipiste huispaus-sanan jälkeen, näin:
"unelmoi vain huispauksesta; normaalin arvomaailman vastainen työ-". Ne-sanan olisi myös voinut muuttaa sellainet-sanaksi. Etenkään joulutarinan valossa Robertin tyttöystävä ei ollut yllätys, mutta poika kyllä vaikutti aika ikävältä, kun lainkaan selittämättä oikein hieroi pettymystä Sebastianin naamaan suutelemalla tytön päälakea. En jaksa odottaa, minkälaisia jännitteitä jatkossa seuraa!

Saat 10 kaljuunaa, 18 tuparia sekä Kohtuuden koettelija-merkin!
Aurelia » 16.1

Nimi: Nicholas Dennell

08.01.2017 17:12
Luku 5.


Muutama päivä kului niin kuin aiempinakin vuosina. Onnistuin välttymään suuremmilta ongelmilta, joskin kuluneen kahden päivän aikana jouduin näpäyttämään Erik Sullivania sanallisesti useampaan otteeseen. Poika ei tuntunut oppivan kerrasta, vaan kaivoi verta nenästään joka käänteessä. Siinä oli huonotkin puolensa, etten ollut ensimmäisenä iltana pannut häntä ojennukseen, vaan olin teeskennellyt nukkuvaa. Lopulta olin räjähtänyt Sullivanille tänä aamuna ja liimannut hänen jalkansa taialla kiinni makuusalin kattoon. Noah Smithiä tilanne oli huvittanut, mutta Ronan Short oli pyytänyt minua varsin kohteliaasti irrottamaan Erikin katosta. Sen jälkeen Sullivan oli kuitenkin ollut varsin hiljaa, mikä oli pelkästään hyvä asia. Kyräilyä ja ivallisia katseita aiempi kiroukseni ei silti näyttänyt estävän, mutta koetin olla kiinnittämättä niihin sen kummempaa huomiota.

Päivän ensimmäinen oppitunti oli taikuuden historiaa. Olin tavallaan odottanut tätä tuntia, sillä nyt selviäisi uuden kuraverislisän opetustaidot. Mitä huhuja olin kuullut parilta päivältä, suurin osa oppilaista piti häntä hyvänä, mutta itse olin skeptinen ihan vaikka edellinen opettaja oli ollut aivan järkyttävän huono. Tästä ei siis ollut suunta kuin ylöspäin, niin että vähänkin parempi edelliseeen verrattuna oli varmasti jo hyvän kriteerit täyttävä muiden silmissä.
Valuimme käytävältä luokkaan, missä uusi opettajamme jo odotti meitä. Tällä kertaa hänellä oli päällään vinottaisilla valkeilla raidoilla varustettu kypsän luumun värinen kaapu. Se ei ollut ihan niin paha kuin se kaapu, joka hänellä oli ollut päällään alkajaispidoissa, mutta turhan eksoottinen silti minun makuuni. Hän hymyili meille hermostuneesti, kun otimme tutut istumapaikkamme pulpeteista.
“Huomenta kaikille. Te varmaan jo tiedätte minut nimeltä, sillä kouluissa juttu liikkuu aina niin nopeasti”, mies naurahti hermostuneesti ja korjasi lasejaan samalla kun kiersi katseellaan luokkaa. Hän oli ihan oikeassa siinä, että varmasti jokainen meistä muisti hänen nimensä, sillä se oli suoraan sanottuna niin typerä, ettei sitä voinut olla muistamatta.
“Noh, niin, siis”, mies tuntui häkeltyvän hiljaisuudesta, jonka oppilaat hänelle soivat. Kaikki olivat toki ääneti, mutta äänettömyys oli ennemmin kiinnostunutta kuin vaivaantunutta. Ei Tylypahkan opettajisto kovin usein vaihtunut, joten hän oli mielenkiintoinen uutuus. Siitä varmasti kunnia, että kaikki olivat kerrankin hiljaa.
“Noh”, mies aloitti uudestaan ja risti kädet selkänsä taakse vain ristiäkseen ne uudelleen eteensä. “Olen siis professori Archie Butts ja opetan teille taikakausien historiaa tänä vuonna.”
Muutama ei voinut olla hihittämättä professorin nimelle, mutta ilmeisesti hän oli jo niin tottunut yleiseen reaktioon, ettei se rillipäätä hetkauttanut. Tai sitten hän oli muutenkin jo niin hermostunut, ettei se tehnyt eroa hänen käytökseensä.
“Ajattelin aloittaa tunnin hivenen oppikirjoista poiketen ottamalla aiheeksi albiinojen käytön taikuudessa läpi vuosisatojen, sillä luin vasta vähän aikaa sitten erittäin mielenkiintoisen opuksen aiheesta ja ensimmäinen tunti menee usein muutenkin ihan harakoille. Oppilaat kun eivät yleensä jaksa keskittyä heti kesälomalta tultuaan, mikä on aivan normaalia ja tervettä köytöstä...”, professori aloitti höpötyksensä ja alkuun päästyään hän näytti rentoutuvan huomattavasti, minkä seurauksena juttua tuli entisestään. Samalla violettikaapuinen mies lähti haahuamaan ympäri luokan etuosaa kuin pitääkseen omat ajatuksensa kasassa.
Suoraan sanottuna tunnin aihe yllätti minut positiivisesti, vaikken ollut odottanutkaan paljoa untuvikolta. Siltä Archie Butts nimittäin opettajana näytti. Varmaankin mies oli vastavalmistunut opettajaksi ja tämä oli hänen ensimmäinen oikea työpaikkansa. Olikohan hän koulun entisiä oppilaita..?
“Ah, unohdin aivan, nimenhuuto”, professori Butts pysähtyi äkisti kesken askeleidensa ja palasi työpöydänsä ääreen kaivaen nimilistan käsiinsä. Pöytä oli yhtä sekaisin olevan näköinen kuin mitä hän itsekin vaikutti olevan.
“Verena Williams?” mies aloitti löytäessään oikean paperin. Kyseinen oppilas tunnusti läsnäolonsa ja opettaja merkitsi jotain papereihinsa vilkaistuaan tyttöä pikaisesti. Ilmeisesti hän oli tosiaan kiinnostunut siitä olimmeko ylipäätään tunneilla toisin kuin edellinen opettaja.

Päästyään nimilistan loppuun asti, osa oppilaista oli alkanut supattamaan omiaan, niin kuin oli ollut tapana tehdä edellisen opettajan kohdalla. Harmikseni professori Butts ei kiinnittänyt mitään huomiota taustahälyyn, vaan kohottautui pysyasentoon ja lähti jälleen marssimaan pitkin luokan etuosaa.
“No niin, elikkäs albiinot”, hän aloitti ja vilkaisi luokkaa palaten vain takaisin omiin pohdintoihinsa. “Ovat ulkonäöltään valtavirrasta poikkeavia yksilöitä, jotka useimmiten tunnistaa valkean ihon, turkin, suomujen tai sulkien väristä. Koska en ole taikaeläintenhoidon saati liemien opettaja, yritän pitää luentoni ihmisläheisenä.”
Osa oppilaista hiljeni opetuksen alkessa, mutta harmillisen moni näki omat asiansa tärkeämmiksi kuin oppitunnin. Minua ärsytti tuollainen. Kerrankin olisi ollut mahdollisuus kuulla jotain mielenkiintoista, niin muiden oli tietenkin pakko hölöttää omiaan. En edes ehtinyt takertua omaan käytökseeni, joka alkoi pahasti vaikuttaa siltä, että pidin opettajasta, vaikka eihän se niin voinut mennä, hänhän oli kuraverinen.
“Albiinoja on käytetty taikuudessa läpi vuosisatojen, sillä täysin pigmentitön eläin tai ihminen on hyvin ymmärrettävästi harvinainen ilmestys ja tämän takia niiden on uskottu kantavan sisällään aivan erityisiä taikavoimia”, professori jatkoi ja yhä useampi tuntui menettävän mielenkiintoaan, kun hän ei mennyt heti suoraan asiaan.
“Paljastan salaisuuden: ihmisen kohdalla albinismi ei vaikuta mitenkään taika-ainesten laatuun, vaikka useat jästipoppamiehet niin kuvittelevatkin. Myös esimerkiksi albiinoihmisten luista valmistetut taikakalut vaikuttaisivat yhtä tehokkailta tai tehottomilta kuin muutkin ihmisperäiset taikatuotteet.”
Huomasin, että olin niitä harvoja oppilaita, jotka tekivät muistiinpanoja. Itse en ollut alunperin edes meinannut - lukisin kaiken kuitenkin myöhemmin kirjoista - mutta jotenkin siinä alun jälkeen löysin itseni raapustamassa mielenkiintoisia faktoja ylös. Lisäksi kuten professori oli tunnin aluksi sanonut, näitä asioita ei löytyisi kirjoista, sillä tämä tuskin kuului aivan normaaliin opetussuunnitelmaan.

Tunnin edetessä tajusin kauhukseni pitäväni opettajan hivenen rönsyilevästä kerrontatyylistä, sillä jos jaksoi kuunnella, väleistä paljastui erittäin paljon mielenkiintoista faktatietoa. Professori esimerkiksi kertoi ohimennen, miten Afrikassa yhä tänä päivänäkin albiinolapset olivat vainon kohteina, kun ei-taikovat ihmiset, jotka esittivät jotain muuta, olivat sitä mieltä, että albiinoissa oli aivan varmasti jotakin erityistä taikuutta.
“Tietenkin albiinoihmisissä on se mielenkiintoinen yksityiskohta, että heidän joukossaan on hyvin usein jästisyntyisiä noitia ja velhoja, joten ehkäpä heidän maagisuutensa ei ole aivan niin tuulesta temmattua hölynpölyä kuin historia ja tiedemielessä tehdyt kokeilut antavat ymmärtää”, mies jatkoi seilaten ympäri luokan edustaa ja kohotellen silmälasejaan. “Esimerkiksi vuonna 1641 albiinonainen Awotwi Viisas pelasti kylällisen ihmisiä harvinaisen afrikkalaisen köynnösvaanijan kynsistä, mistä tulikin mieleeni...”

Tunnin lopuksi olin suorastaan typertynyt ja haltioissani, vaikken olisi sitä kuuna päivänä kenellekään mennyt ääneen myöntämään. Olin kirjoittanut kaksi ja puoli pergamenttirullallista muistiinpanoja tiheällä epäselkeällä käsialallani.. Tunti oli lentänyt kuin siivillä. Olin esimerkiksi oppinut, että albiinojen taikuudellinen merkitys oli kautta aikojen ollut tummien keskuudessa yleisempää kuin vaaleiden. Oletettavasti vaaleaihoiset olivat omineet uskomuksen itselleen vasta myöhemmällä ajalla. Yleisyys tummaihoisten keskuudessa oli toisaalta ihan loogistakin, kun otti huomioon, että vaaleaihoisille vähän normaalia vaaleampi-ihoinen lapsi ei ollut niin dramaattinen asia, kun taas tummaihoisille täysin päinvastaista ihonväriä edustava biologinen lapsi oli varmasti shokki.
Professori oli onnistunut jotenkin survomaan yhteen oppituntiin jopa tuhansien vuosien varrelta tietoa tekemättä tunnista kuitenkaan raskasta. Tai ei se minusta ainakaan tuntunut raskaalta, pelkästään mielenkiintoiselta, varsinkin, kun edellinen opettaja oli ollut niin surkea.
“Harmi että se puhuu niin paljon. On vaikea keskittyä torkkumiseen”, kuulin sivukorvalla Erikin sanovan samalla kun pakkasin mustepulloa, sulkakynää ja pergamenttirullia takaisin laukkuuni. Onneksi kukaan ei ollut todistamassa typertynyttä katsettani, jonka soin huonetoverini suuntaan. Oliko hän tosissaan?
“Et vain yritä tarpeeksi. Näithän, miten Noahkin koisasi koko tunnin”, Ronan huomautti Erikin viereisestä pulpetista omaan rauhalliseen tapaansa, mutta huomasin, että hänelläkin oli useamman pergamenttirullan edestä tekstiä. Tunsin kateuden piston sisuksissani. Miten hän osasi keskittyä sekä opetukseen että Sullivanin märinään samaan aikaan ilman, että hänen keskittymisensä kärsi tippaakaan?
Heilautin laukkuni hihnan vähän aiempaa äkäisemmin pääni yli ja pyyhkäisin hiukset olkahihnan alta pois. Olin ollut oppitunnin ajan jo miltei hyvällä tuulella, mutta sitten todellisuus oli lyönyt päin naamaa ja palasin takaisin omaksi itsekseni.
Mulkaisin jopa luokasta poistuessani professori Buttsia kylmästi, vaikka eihän hän ollut minulle mitään tehnyt. Päinvastoin, tunti oli ollut mielestäni loistava ja professori olisi ansainnut jopa kehuja, mutta koska hän oli jästisyntyinen, hän ei varmasti ansaitsi mitään muuta kuin kylmää kohtelua osaltani. Tai niin minulle oli ainakin opetettu.
Professori Butts ei kuitenkaan näyttänyt joko tajuavan pientä kytevää ärsyynnystäni tai sitten hän ei välittänyt, ja toivotti vain hyvää päivänjatkoa ystävällisesti katseidemme kohdatessa.
En puolestani vastannut mitään, vaan marssin vain päättäväisesti ja ääneti ulos luokasta kasvoillani minulle ominainen hapan ja tyytymätön ilme. Seuraava oppitunti olisi loitsuja, mikä toisaalta vähän lievensi olotilaani. Pidin loitsujen opettajasta.
Toivoin kuitenkin, että ehtisin nähdä Rosea ennen lounasta, sillä halusin juoruta hivenen uudesta taikahistorian opettajastamme. Olin myös aivan varma, että Rose ei ollut nähnyt hänessä mitään hyvää, joten voisin huoletta unohtaa äskeisen oppitunnin ja palata takaisin alkuperäiseen näkökantaani professori Buttsista.


//Tuli nyt väliin tämmöinen turinatarina, joka ei pituudellakaan ole pilattu.//

Vastaus:

Oikein hyvä tarina niin pituudelta kuin turinoiltaankin! Asiaahan tässä tuli, sillä uusi opettaja vaikutti junamatkasta lähtien olevan yksi tarinasi erottuvista teemoista. Eikä opettaja tuottanut pettymystä; hahmona tämä hiukan ristiriitaisen koominen henkilö jäi varmasti mieleen! Opettajan nimen paljastamisen olit kirjoittanut erityisen hyvin, se tuntui eräänlaiselta jännitteiden purkautumiselta vaikka tapahtuikin muun kerronnan seassa. Myös nimi oli erinomainen, ja pakko kai myöntää että nostatti suupieliä ruudun tälläkin puolen :') Tunnille olit keksinyt yllättävän mielenkiintoisen aiheen, siitä plussaa ja päälle Oppitunnin omaksuja -merkki! Tunnin alettua Nicholaksen kasvavan tyytyväisyyden opettajaan olisi voinut kertoa hienovaraisemmin, nyt tuntui että tunnin alusta saakka tiesimme jo, että Colin piti opettajasta, ja se tuli vain monta kertaa ilmi.

Saat 9 kaljuunaa, 18 tuparia sekä Oppitunnin omaksuja -merkin!
Aurelia » 13.1

Nimi: Ada Wilson
Kotisivut: http://maapallo05/

06.01.2017 02:21
luku 7
Pysähdyin, kun kuulin huudon. Pysähdyin ilmeisesti juuri ajoissa, sillä mienasin astua käärmeen päälle. Tarkenmin ottaen kuningaskobran päälle. Mutta ei niitä ole Iso-Biritanniassa! Kuningaskobra nousi täyteen pituuteensa, ja sihisi uhkaavasti. Sitten kaikki pimeni.
~•~•~•~•~•~
Herään Pyhässä Mungossa. Minuun on yhdistetty useita letkuja ja ties mitä. Äiti oli kuulenma nähnyt minut huoneeni ikkunasta, ja heti vanginnut Kobran taialla vahvistettuun häkkiin. Kuningaskobra ei ollut kuulemma vielä ehtinyt purra tarpeeksi myrkkyä, että kuolisin 6 tunnin sisässä. Mutta Pyhässä Mungossa ei ollut vastalääkettä. Tulisin kuolemaan 2 päivän sisään ellen saisi tarpeeksi pian apua.
Mutta kuka minua varoitti?
Hän näytti ihan edesmenneeltä siskoltani.
Mutta eihän se voi olla hän?
Eihän?

Vastaus:

Jännittävä uusi käänne tapahtumille! Kerroit tarinasi taas mukavan yksinkertaisella tyylillä, ja Adan ymmälleen jättävät kysymykset olivat hyvä lopetus tarinalle. Tarinaan uppoutumista varten olisi hyvä kuvailla vähän enemmän, niin lukija saisi paremmin kosketuksen tapahtumiin. Myös yksityiskohdat tekevät lukemisesta vielä mielenkiintoisempaa! Tarina jätti kyllä miettimään; koska Ada oli oikein menettänyt siskonsa ja minkä näköinen tämä sitten oli? Kahden päivän aikaraja tuo juoneen hienon jännitteen; selviääkö Ada? Koska sivuston teemana on kuitenkin kirjoittaa tarinoita Tylypahkassa, olisi hyvä, että Ada piakkoin alkaisi tehdä lähtöä koululle.

Saat 5 kaljuunaa ja 9 tuparia.
Aurelia » 13.1

Nimi: Rune Velaeris

03.01.2017 17:31
Den triú uair
// This time in english, because why not?
(Ajattelin kokeilla enkuksi kirjoitusta kun en ainakaan huomannut, että olisi jossain kielletty - mutta jos tämmöiset eivät ole sallittuja, pyydän anteeksi)
Ja koska ainakin musta on aina tärkeää tietää, miltä mikäkin hahmo kuulostaa, tässäpä on lista (myös hahmoista, jotka eivät esiinny tässä luvussa mutta esiintyvät tulevissa):
Rune: leveä irlantilaisaksentti; Kieli on lausuessa suun etuosassa ja esim. O-vokaalit kuulostavat usein U-lta, ärrät ovat vahvoja
Callista & Castor - hienostunut brittiaksentti
Verna - lontoolainen brittiaksentti, verrattavissa stadin slangiin mutta englantilaisversiona (esimerkkinä Adelen aksentti)
Marius - bristolinaksentti ärrävialla
Ben - eteläenglannin aksentti
Harendra & Uma - brittiaksentti, jossa ripaus intian aksenttia
______________________________________________
"Rune, truth or dare?"
Callista stared at me. She had an expression on her face that made it feel to me as if she was be reading my mind.
"Truth." I did not trust Callista enough to give me a dare, since she had a habit of giving the worst dares out of the group.
"Alright, lemme think of a good one", Callista said turning to Verna. They whispered to each other about something, and then Callista turned back to me.
"Do you have a crush on somebody right now?"
"Hum", i said, trying to hide my grin, "i gotta admit, Marius is a very alluring. Such a hunk, that man."
Marius, who was sitting nearby looked at us with a baffled expression. He was in the middle of taking a bite out of an apple, so his cheeks were full which made him look exactly like a squirrel. Callista started laughing.
"Ah yes, i see. But seriously, Rune. Spill the beans!"
"I do not have a crush on anybody", i confessed. For some reason, a sense of doubt started knocking on the back of my head, but i quickly shook it out of my thoughts. Callista, who was apparently wishing for something juicy, pouted at me.
I saw Azure flying a few feet above us. I called her by the name, and soon the raven came down and landed on my arm. She pushed her beak against my cheek gently and then started shuffling her feathers into a better position.
"My turn to ask!" I yelled a tad bit too loud, making a couple of older Gryffindors sitting by scoff at us. Azure winced from the sudden loud noice, but stayed still perched on my arm.
"Verna, truth or dare?"
"Dare", she answered. "Bring it."
Verna started regretting her decision, after i had consulted Callista and we had decided on a dare embarrassing enough for her.
"I dare you to go tell those gryffindors that there is a bunch of Nargles flying over their heads. If they ask you how you know that, just tap your temple and say 'i have a sixth sense for these kinds of things.'"
Verna accepted the dare. Callista could barely control her giggling, when Verna went up to the gryffindors - 3 seventh-year boys, who appeared to be studying for their upcoming N.E.W.Ts - and explained the thing about the nargles with a completely straight face. The gryffindors looked very baffled, and stared at her with very confused expressions. After asking her to repeat the sentence and still not making any sense of it, they asked something from Verna which resulted in her quickly coming back to us - and that was exactly when Callista couldn't control herself anymore.
"Did you see their faces?"
Callista howled from laughter. Verna's face started turning a shade of deep red once she noticed that the gryffindors were still staring at us. Azure started schreeching, so i gave her a snack to shut her up.
"We should probably go", Verna said as she glanced at her watch. Callista hopped off the handrail she was sitting on and grabbed her bag from the ground.
"Azure, as a théann tú", i said to the raven. She took flight and soared above us.
"Cailín maith!"
Callista looked at her schedule and started murmuring about having to deal with Jezebel and Anthony - the fifth-grade Ilvermorny transfer students that were put into Slytherin - for the whole day. Verna glared at her judgmentally.
"At least you don't have to share classes with Keetes!"
"Alright, i'll give you that one. Is he still doing the thing with the black smoke in every class?"
"Pretty much. Also", Verna lowered her voice and glanced around her to make sure nobody was listening as she was saying this, "I have noticed that his eyes sometimes go white if he is particulary upset about something. Then he starts shaking, and in a few minutes he goes back to normal."
I looked at her with a stunned expression. It seemed like Keetes was being more repressed day by day, and to top that off, he was now getting seizures too?
Verna looked worried. "I hope he is okay."
"Verna, are you seriously worrying about his health here?" Callista asked Verna, astounished. "If he is going mad - which he probably is -, every one of us could be in danger!"
We were passing by the staircase that lead to the Slytherin common room. Callista stopped and turned around.
"Wait here, i have to get my Potions book from my dorm", Callista said. "I just hope i don't run into Jezebel again."

//tämmöinen pikku chit-chat - kappale tähän väliin :) ja tässäpä taas muutama käännös iiri-suomi:

as a théann tú = menehän nyt
cailín maith! = hyvä tyttö

Vastaus:

Ei ole kiellettyä, vaikka pääasiassa tietenkin kirjoitellaan suomeksi. :) Todella hyvin olit saanut kirjoitettua englanniksi, ja hienosti tarinan loppupuolella oli vielä mainintaa noista mystisistä vaihto-oppilaista, ettei tarina ollut pelkkää englanniksi kirjoittamista! Olit hyvin käyttänyt oikeissa konteksteissa vaikeampia ja epätavallisempiakin sanoja, kuten baffled ja astonished. Jotkin lauserakenteet olisi voinut sanoa helppolukuisemmin, esimerkiksi:
"She had an expression on her face that made it feel to me as if" kuulostaisi paremmalta vaikkapa "she had an expression on her face that made me feel as if" muodossa. Jotkin vuorosanat olivat myös hyvin muodollisesti muotoiltuja keskusteluun kuuluviksi, esimerkiksi Vernan vuorosanassa Keetesiä koskien "I have noticed" ja "he is" voisivat olla lyhenteinä "I've noticed" ja "he's", ellei halua erityisesti painottaa tekijää. Muutaman kerran isolla kirjoitettava "I" sana oli pienellä. Selvästi kuultavien aksenttien olisi myös hyvä näkyä itse henkilöiden puheesta, mutta niiden harjoitteleminen ja kirjoittaminen on ymmärrettävästi vaikeaa. Kaiken kaikkiaan kuitenkin todella hyvää tekstiä englanniksi, ja juonikin oli mukavan leppoisa merkityksillisin maininnoin maustettuna!

Saat 6 kaljuunaa ja 15 tupapistettä!
Aurelia » 9.1

Nimi: Linnea Grunwald

02.01.2017 00:43
II

Hyvin nopeasti joukon äänekkyys kasvoi; oppilaat tervehtivät vanhoja tuttujansa ja vaihtoivat kuulumisia, ensimmäisen vuoden opiskelijat etsivät toisiaan ja pöllöt huhuilivat hämmennyksissään. Tämän kakofonian läpi Linnea kykeni kuulemaan huudon: ”Ensimmäisen vuoden opiskelijat: tänne näin! Ääntäni kohti!”

Katsahdus lyhyempään Lucettaan ja veljeensä yläilmoissa varmisti Linnealle, että hän ei ollut ainoa, joka huudon oli kuullut. Ylivoimaisella mitallaan Reuben huomasi naisen, jonka kädet oli nostettu ylös maamerkiksi koulun nuorimmille.

”Vasemmalle, neidit, siellä riistanvartija jo odottaa”, Reuben sanoi elehtien kädellensä oikeaan suuntaan. Vaistonvaraisesti Reuben kuitenkin päätyi itse johdattamaan sisartaan ja hänen ystäväänsä kohti määränpäätä, sillä oppilaiden määrä oli yhtä suunnaton kuin meri – jos meri olisi musta ja siinä kelluisi ruskean, vaalean ja punaisen sävyisiä leviä pinnalla.

Hetki meni ennen kuin Linnea ja Lucetta matkatavaroineen olivat riittävän lähellä huutavaa naista ja muita ensimmäisen vuoden oppilaita. Kun Reuben oli varma, ettei tytöillä ollut mahdollisuutta enää eksyä, hän toivotti heille onnea matkaan ja siirtyi omien tavaroidensa kanssa kohti vanhempien oppilaiden kulkuyhteyksiä.

Nainen oli Linnean mielestä pelottava. Hänellä oli leveät hartiat, mutta kapea vyötäro, jota korosti suuri vyö. Vaatteet olivat tummat, lähes mustat, ja tehty nahkasta. Hänen hiuksensa olivat räikeän punaiset ja kiinni korkealla poninhännällä. Mutta Linnean mielestä naisen ulkonäkö ei tehnyt hänestä pelottavaa, päinvastoin, naisen korkeat poskipäät ja suora nenä tekivät hänestä lähes kauniin. Pelon synnytti naisen silmät, jotka tuntuivat tarkkailevan kaikkea kuin haukka. Vaikutelmaa syvensi tiukka ja leveä suu.

”Onhan kaikki tässä? Ei? Ensimmäiset teistä voivat kuitenkin lähteä jo laiturille. Älkää nousko vielä veneisiin”, nainen sanoi tiukasti ja nosti kätensä reippaasti oikeaan suuntaan päin. Tytöt siirtyivät muiden oppilaiden kanssa hiekkarannalle ja kiviselle laiturille, jossa odotteli kymmenkunta pientä puuvenettä.

Kauaa ei heidän tarvinut odottaa, kun riistanvartija jo tuli muutaman hitaamman oppilaan kanssa. Ensimmäinen oppilaista näytti pahoinvoivalta, kun taas toinen piti matkatavaroistaan kiinni kuin hengestään. Hän hengitti samalla hyvin voimakkaasti mutta rauhallisesti. Matkapahoinvointia, Linnea tunnisti. Yleistä heillä, jotka eivät olleet tottuneet porttiavaimella matkustamiseen.

”Kuten terävimmät teistä ovat jo huomanneet, veneeseen mahtuu vain neljä ihmistä. Jätätte matkatavaranne tähän; ne ja teidän lemmikkinne kyllä siirretään Tylypahkaan ja tupiinne, kun lajittelu on suoritettu”, riistanvartija piti lyhyen tauon ja katseellansa kävi läpi kaikki nuoret velhot ja noidat, painaen heidän kasvonsa mieleensä. ”Jos siis tarvitsette arkuistanne jotakin ennen iltaa, teidän on parasta alkaa kaivamaan! Loput, siirtykäähän veneisiin. Kaikki on täytettävä! Yhteen veneeseen mahtuu vain neljä ihmistä. Jos veneessä on enemmän kuin neljä, kaikkien venematka voi muuttua uintimatkaksi”, riistanvartija sanoi vakavasti.

Muutama oppilas näytti surulliselta, kun he joutuivat hyvästelemään lemmikkinsä. Vaaleatukkainen tyttö rutisti kissaansa niin kovaa, että Linnea kykeni kuulemaan eläinparan naukunan. Yksi poika kaivoi arkustansa jotakin, mutta Linnea ei nähnyt mitä, sillä hän keskittyi kävelemään Lucettan perässä pieneen veneeseen.

Kun kaikki oppilaat olivat löytäneet paikan itsellensä, vaikkakin jokunen nyrpeä naama joukosta paistoi, riistanvartija katsoi tyytyväisenä oikein täytettyihin veneisiin ja otti oman paikkansa vajaaksi jääneestä. Kun hän oli istunut alas, veneet alkoivat rauhallisesti lipumaan suuren järven poikki. Linnea kuuli muutaman hämmästyneen henkäyksen, joista yksi tuli suoraan hänen takaansa. Hän olisi valehdellut, jos olisi yrittänyt väittää, ettei näkymä olisi ollut lumoava: vuoret nousivat horisontissa Tylypahkan kivitornien tavoin.

“Ah, unohdin mainita”, riistanvartija sanoi itsekseen ja veti taikasauvansa esille. Hän kuiskasi niin hiljaa sanat, etteivät edes samassa veneessä olleet olleet varmoja siitä, oliko hän oikeasti sanonut jotain vai käyttikö hän sanatonta loitsua. Linnea ei hämmästelynsä keskeltä huomannut mitään, ennen kuin hän kuuli niin sanattomaksi käyneiden oppilaiden keskeltä kuulutuksen: ”Nimeni on Wynona Charteris ja olen Tylypahkan riistanvartija. Kun olemme perillä, vararehtori Rowntree on teitä vastassa ja hän opettaa teille Tylypahkan käytänteet valvojaoppilaiden kanssa.”

Esittelynsä jälkeen hän kertoi, mitä kaikkea heidän ylittämästään järvestä löytyi kuvaillen sen eliökunnan kokoja, elintapoja ja jopa tunnettua kulttuuria, kun aiheeksi tuli vedenväki. Vaikka Linnea oli haltioitunut kuvauksesta, Lucetta ei ollut, sillä tämä siirtyi lähemmäksi Linneaa veneen reunalta. Linnea vilkaisi ystäväänsä, mutta ei sanonut mitään.

Charterisin rauhallisesti kuvaileva ääni yhdistettynä tyyneen vedenpintaan sai suurimman osan lapsista hyvin rentoutuneeksi, mutta murattiverhon läväistyään ja rannan tullessa näkyviin joukon levollinen ilmapiiri kasvoi takaisin jännittyneeksi mutta innostuneeksi. Kun veneet olivat viimeinkin rannassa, lapset nousivat niistä pois ja kulkivat riistanvartijan johdolla maanalaisesta luolasta ylös ja ulos saliin, jossa heitä jo odoteltiinkin.

Vararehtori, joka hymyili heille lempeästi, oli pitkä ja solakka mies. Hänen tumma ihonsa loi suuren kontrastin helmiäisen valkoisen suippohatun ja vaatteiden kanssa. Hänen kätensä oli ristitty ryhdikkään selän taakse.

”Kiitos, neiti Charteris”, vararehtori sanoi hampaat vilkkuen saaden nyökkäyksen vastaukseksi. Linnea oli yllättynyt siitä, kuinka valkoiset hampaat hänellä oli. Vararehtori kuitenkin keskeytti Linnean hämmästelyn puhuttelemalla joukkoa: ”Tervetuloa Tylypahkaan velhojen ja noitien kouluun! Olen vararehtori Cassius Rowntree. Opetan pimeyden voimilta suojautumista sekä toimin Rohkelikkojen tuvanjohtajana. Olette varmasti halukkaita saamaan selville, mikä tupa tulee toimimaan teidän kotinanne seuraavat seitsemän vuotta.”

Muutama oppilas nyökkäsi innoissaan, mutta professori Rowntree vain hymyili heille ja jatkoi pahoittelevaan äänensävyyn: ”Valitettavasti lajitteluseremonia alkaa juuri ennen lukukauden alkajaispitoja, jotka pidetään vasta illalla. Sitä ennen on aika esitellä teille Tylypahka. Seuratkaa minua!”



Aurinko laski horisontissa, kun ensimmäinen vuoden oppilaat pääsivät viimeinkin pitkän kierroksensa päätepisteeseen. Professori Rowntree oli jättänyt nuorukaiset kuudennen vuoden valvojaoppilaiden sekä johtajapojan käsiin luvaten kuitenkin johdattavansa heidät lajitteluseremoniaan. Linnea oli ollut iloinen tunnistaessaan tutut kasvot vanhempien oppilaiden joukosta, vaikka olikin tavannut Clarissa Averillin ensimmäistä kertaa vasta sinä päivänä. Neiti Averill kertoi innokkaasti muiden oppilaiden tapaan erilaisista tapahtumista, joita pitkin vuotta tultaisiin järjestämään: huispauskisat, talvitanssiaiset, liemiturnajaiset... Rohkelikkojen valvojaoppilas vihjasi naurahtaen, että tietysti myös tuvilla oli omia, sisäisiä tapahtumiaan, mutta niistä puhuttaisiin vasta, kun lajitteluseremonia olisi ohi. Tupasalaisuuksia ei kuulunut jakaa toisten tupien kanssa eikä toisiin tupahuoneisiin kuulunut mennä, ellei halunnut tulla rangaistuksi, samaisen tuvan toinen valvojaoppilas sanoi pariaan vakavemmin.

Siitä oli nyt hetki aikaa, kun valvojaoppilaat olivat jättäneet heidät odottamaan vararehtoria ja lajitteluseremonian alkamista. Kukaan ei tiennyt, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Linnean korviin kantautui mitä villimpiä teorioita, joista yksi tuli jästisyntyisen Elizabeth Smithin suusta: heidän poltettaisiin roviolla ja katsottaisiin, kuinka kauan menisi, ennen kuin he pääsisivät liekkien keskeltä pois. Poispääsytapa ja –aika määrittäisivät heidän tupansa. Linnea ei ollut ainoa oppilas, joka hiljeni järkytyksestä teorian kuultuaan.

Leikkimielinen arvailu oli muuttunut vakavuudeksi, ja tähän ilmapiiriin vararehtori Cassius Rowntree laskeutui portaikosta käsissään pergamenttikäärö. Hän tulkitsi muuttuneen ilmapiirin tavalliseksi jännitykseksi ja aloitti nuorukaisten ohjaamisen.

”Käykäähän parijonoon ja siistikää itsenne, jos siihen on tarvetta!” Rowntree sanoi kuuluvasti rappusilta. Eteishalli kuhisi hetken aikaan, kun levinnyt oppilasmassa suoristui kahteen mustaan parijonoon. Rowntree käveli jonon kärkeen, jolloin valtavat ovet Suureen Saliin avautuivat.

Jonon ensimmäiset parit lumoutuivat salin katossa leijuvista kynttelistä ja nopeasti tummuvasta taivaasta, mikä johti kompurointiin, kun heitä johdatteleva Rowntree oli saatava jo monen askeleen päästä kiinni. Mitä enemmän jännittyneitä ensiluokkalaisia virtasi saliin, sitä paremmin kuului hämmästyneiden huokauksien kuoro.

Linnea tuli Lucettan vieressä kolme paria etupään jälkeen, joten hän näki hyvin – pituuttansa kiittäen – , kun professori Rowntree pysäytti ensimmäiset parit kädellänsä ja hymyllänsä saaden koko jonon pysähtymään. Nuorten pysähdyttyä hän siirtyi kaapu liehuen pienen jakkaran ja sen päällä olevan hatun viereen.

Linnean mielestä jakkaran ominut hattu näytti muinaiselta, ja muinaiselta se kuulostikin, kun sen ryppyinen olemus suoristui ja ryhtyi laulamaan omasta syntymästään ja eri tuvista. Linnean mielestä laulu oli kaunis. Kun se loppui, professori Rowntree hymyili tietävää hymyään ja sanoi: ”Kun sanon teidän nimenne, astukaa eteenpäin lajiteltavaksi.”

Toisessa kädessä vasta-avattu käärö ja toisessa laulava suippohattu hän alkoi kutsumaan oppilaita aakkosjärjestyksessä lajiteltavaksi. Ensimmäinen oppilas, Osborn Adams, päätyi Rohkelikkoon. Hattu istahti vain silmänräpäyksen ajaksi pojan mustille hiuksille, ennen kuin se huusi tuomionsa. Koko sali taputti, Rohkelikkojen pöytä kaikista riehakkaimmin.

Lucettan vuoro tuli ennen Linneaa. Linnea huomasi ystävänsä näyttävän hyvin hermostuneelta, melkeinpä pahoinvoivalta. Hattu ei kauaa viettänyt aikaa hänen päässään, kun se huudahti Lucettan tuvan: ”PUUSKUPUH!”

Linnea taputti muiden kanssa ja hymyili katsellessaan, kuinka hänen ystävänsä otettiin avosylin vastaan Puuskupuhien pöydässä. Mitä hän oli oppinut kyseisestä tuvasta kuulosti hyvältä: Puuskupuhit olivat lojaaleja sekä ahkereita. Lucetta näki paljon vaivaa ollaakseen sellainen ihminen, mitä hänen vanhempansa halusivat: ahkera, hiljainen, nöyrä, mutta kuitenkin taidokas mitä erilaisimmissa asioissa.

”Linnea Grunwald!” Rowntree kutsui. Linnea veti syvään henkeä ja hymyili leveästi kävellessään jakkaralle. Hattu tiputettiin hänen päähänsä, minkä seurauksensa Linnean maailma pimeni.

”Hmm.... Puuskupuh vaiko Luihuinen?” Linnea kuuli kuiskeen kysyvän. Hän veti pinnallisesti henkeä järkytyksestä. Puhuiko hattu hänelle – ja vielä hänen päänsä sisällä? Kuinka se oikein teki sen?

Vastaukseksi Linnea kuuli syvää ja hiljaista naurua, jonka jälkeen vanha hattu huusi päätöksensä koko koululle: ”LUIHUINEN!”

//Tylypahka: Historia on kirjoitettu vasta 1900-luvulla ('40-luvulla?), joten leikin ettei niillä ollut mitään muuta yleispätevää kirjaa ennen sitä, eli kaikki tieto on jouduttu kertomaan suullisesti :D (näin ratkaisen myös ongelman, miten kaikki löytävät ensimmäisinä päivinä oikeisiin luokkiin)

Vastaus:

Jälleen oikein hyvä tarina! Tällä kertaa kaikki lauserakenteet tuntuivat luonnollisilta ja koko kerronta näin helppolukuiselta. Tekstissä ei tuntunut olevan mitään ylimääräistä, niin täytesanojen kuin tapahtumienkaan puolesta, joten kaiken kaikkiaan syntyi vaikutelma taidokkaan kirjoittajan tarinasta. Tulipa minulle Rowlingin teksti mieleen riittävässä yksinkertaisuudessaan! Kuten edelliseenkin tarinaasi kommentoin, valitsemasi aikakausi avaa suuren määrän niin mielenkiintoisia mahdollisuuksia kuin pulmiakin, kun joutuu miettimään miten entisaikojen Tylypahka eroaa silloisesta jästimaailmasta. Oli mukava huomata, että kirjoittamassasi Tylypahkassa ainakin tasa-arvo toteutui hyvääkin (ehkä nykyistäkin) paremmin, ja lisäksi uudet hahmot, Charteris ja Rowntree, vaikuttivat mielenkiintoisilta. Saisi nykyajankin ekaluokkalaisille pitää tuollaisen koulun kierroksen, kun eihän kukaan sitä Tylypahkan historiikkia kuitenkaan lue! Lajitteluhatun hiljainen nauru vastaukseksi Linnean mietinnöille oli hyvä yksityiskohta ja lopetus osui sopivaan kohtaan.

Saat 9 kaljuunaa, 19 tuparia sekä Ekaluokan enkeli -merkin.
Aurelia » 9.1

Nimi: Margot Riggs

01.01.2017 23:24
Luku 8

Kohotin katseeni, kun yläilmoista alkoi kuulua siipien kahinaa. Ensimmäinen pöllö oli juuri lehahtanut sisään yläikkunasta, ja kaarsi nyytti jalassaan vasten vaaleansinistä ja pilvenhahtuvaista taivasta. Sen toimittama paketti kuului jollekin Rohkelikosta, mutta jo pian taivaan alla kaarteli kymmenittäin eri pöllölajeja toimittamassa paketteja omistajilleen.
Laskin kuuman teekupposen käsistäni ja varauduin jo valmiiksi - ja kun suurikokoinen tornipöllö pudotti kohdalle rullaksi käärityn sanomalehden, sain kuin sainkin napattua sen sormieni väliin. Perään tipahti myös pienemmältä liitäjältä soma pussi toffeekärpäsiä, kuten joka perjantai, mutta tällä kertaa herkku ei houkutellut minua.
Pujotin auki nyörin umpisolmun ja levitin Päivän Profeetan luettavakseni.
Olin ehtinyt selailla pari sivua, ennen kuin katseeni jumittui silmäilemään tekstiä tarkemmin.
"Mitään kiinnostavaa?" Juliet kysyi. Jos lehdestä jotakin löytyi, minä olin se joka uutisen hänelle luki; Juliet ei perustanut paljoakaan lukemisesta, ei romaanien, lehden eikä pahemmin koulukirjojenkaan.
"Jotakin siitä Hollowayn kartanon ruumiista ja taikaministerivaaleista", vastasin hajamielisesti jälkimmäistä lukien.
"Kerro ruumiista", Juliet vastasi, enkä yllättynyt valinnasta yhtään. Käänsin sivua takaisinpäin ja karaisin kipeää kurkkuani.
"'Richard Hollowayn tutkinta jatkuu: Kaksi viikkoa sitten kuolleena löydetyn Richard Hollowayn oletetun murhan tutkinta jatkuu. Holloway, 49, löytyi kuolleena ilman näkyviä vammoja, minkä johdosta viranomaiset epäilevät tappokirousta. Hollowayn löysi vaimo Honoria, joka hälytti parantajat paikalle välittömästi. Holloway oli ollut kuolleena kaksi vuorokautta. Ruumis löydettiin perheen kartanon olohuoneesta, mutta talouden asukkaat eivät olleet nähneet mitään poikkeavaa ennen tai jälkeen murhan." Vieressä vilkkui kuva massiivisesta kartanosta, josta kävi ilmi niin rakennuksen kuin tilusten suuruus. Tiheä metsä näkyi ympäröivän talon takaosaa. "Holloway kuului Taikaministeriön Sanattomien osastoon, jonka johtoon tämä kuuleman mukaan oli viime vuosina kohonnut. Suuren omaisuutensa ja tilansa Holloway oli kerännyt niin palkkansa, entisten varojensa kuin vaimonsa varojen avulla. Perhe eli sulkeutunutta elämää niin jästi- kuin velhoyhteisön piirissä." Jätin lukematta loppuosan, jossa oli mieleeni turhaa tietoa ja spekulointia tapahtumien kulusta.
"Hyi että", Juliet vain vastasi puistellen päätään. "Että tuollaista tapahtuu vielä nykyään." Minä pidin jonkin hyväksyvän äänen, vaikka en uskonut, että näillä tapauksilla oli mitään tekemistä vuosisadan kanssa.
"Mitä ne Sanattomat edes tekevät?" kysyi Elodie.
"Kukaan muu ei taida tietää. Ei kovin demokraattista minusta, sanonpahan vaan."
"Minä olen saanut sen kuvan, että ne on jotain tiedemiehiä", pistin varovasti väliin laskiessani lehden pöydälle ja napatessani sitruunateen takaisin käsieni väliin. "Että ne testaa tiettyjä asioita - kuten aikaa. Siitähän oli juttua silloin kymmenen vuotta takaperin, että niiden osaston ajankääntäjävarastot tuhoutuivat."
"Hullua. Että tuollainen osasto on olemassa ja me ei tiedetä siitä mitään. Ei kyllä sillä että jaksaisinkaan kiinnostua mistään tiedemieskokeiluista", Juliet naurahti keveästi perään kuin olisi sanonut jotain samastuttavaa ja hauskaa.
Minun huomioni kiinnittyi kuitenkin toiseen ääneen, remakkaan, hyvin tuttuun nauruun seinustan viereisestä pöydästä. Vastustin halua katsoa vain hetken, ennen kuin silmäni kohosivat hänen suuntaansa; Kit oli revennyt nauruun ja heittänyt päätään taaksepäin, vaikka kohta hän tasoitti kasvonsa hymyyn ja jäi taas kuuntelemaan, mitä Kawaguchi supatti hänen korvaansa. Laskin silmäni takaisin pussista hiljalleen kullankellertäväksi muuttuneeseen teehen. No, ainakaan Kit ei ollut turmellut vielä kaikkia ihmissuhteitaan. Kaksikko näytti yhtä paljon rakastavaisilta kuin ennenkin.

Seuraava tunti, Taikakausien historia, kului ohi tavalliseen kuolettavan hitaaseen tapaansa, paitsi että professori Binns häkeltyi ja hiljeni hetkeksi joka kerta kun aivastin, eli noin neljän minuutin välein. Olisin säälinyt professoriparkaa, ellen olisi vihannut aaveopettajaamme palavalla liekillä. Olin jo kerran vedonnut muihin opettajiin asian puolesta, sillä oli lähes mahdoton uskoa, että yhdessä Euroopan parhaista taikakouluista sai niin huonoa opetusta.

Seuraavalle tunnille raahustaessani aloin olla jo vähän väsynyt. Aivastelun, kurkkukivun ja muun yleisen kurjuuden seuraksi oli hiipinyt kumea yskä, joka väsytti kurkkua entisestään ja kertakaikkiaan uuvutti laiskan palleani, joka ei ollut tottunut sellaiseen höykytykseen. Tiesin, että minun olisi kannattanut saman tien laahata itseni matami Pomfreyn hellään huomaan, mutta kyseessä oli kuitenkin päivän viimeinen tunti, ja Pimeyden voimilta suojautumisen luokka oli muutenkin lähempänä Sairaalasiipeä. Ainoa harmi oli, että etenkin Elodie oli alkanut pitää melkoista turvaväliä bakteeripesän näköiseen olemukseeni, varmasti hillittömän tautipelkonsa tähden. Olin siis paljon enemmän omissa oloissani kuin aamupäivällä.
Asettauduin pulpettiin luokan takaosaan, toisin kuin yleensä istuessani eturiveissä valmiina miellyttämään opettajaa. Lämpimään villaiseen kaulahuiviini kääriytyneenä kuin venäläinen mummo konsanaan teki mieleni enemmän piiloutua jonnekin vähemmän näkyvälle paikalle.
Ajatuksenkulussani unohdin tietenkin, että Robb istui yleensä juuri niillä tienoilla ystäviensä kanssa.
"Margot, onko kaikki hyvin? Näytät kipeältä", kuulin pehmeän äänen samaan aikaan, kun Robbin olemus istuutui pulpettiin oikealle puolelleni. Valutin huivin päältä hartioilleni toivoakseni sulavasti.
"Ai, hei, jotain syysflunssaa vaan", vastasin pahimman tukkoisuuden vastahakoisesti nielaisten. Kohtasin Robbin katseen, valmiina hymyilemään varovasti, mutta varovainenkin hymy jäi puolitiehen.
Poika itse ei näyttänyt kovinkaan paljon paremmalta, vaikka nuhasta sinänsä ei näkynyt merkkejä. Tämä vaikutti paljon kalpeammalta kuin viimeksi, ja silmien alla riippuivat mustat varjot lähes kuin puolikuun muotoiset mustelmat.
Punnitsin vain sekunnin murto-osan, olisiko viisaampaa ja kohteliaampaa jättää kysymättä, ennen kuin kysyin.
"Etpä näytä aivan terveeltä itsekään", sanoin epäröiden. Robb hymähti, mutta jotenkin kireästi.
"Univaikeuksia. Kärsin niistä aina silloin tällöin." Hymähdin itsekin, kuin ymmärtäisin, mutta katsoessani hänen mantelinmallisiin silmiinsä en pystynyt karistamaan tunnetta siitä, että hän valehteli. Katse oli liian liikkumaton, aito, ja silti uskoin näkeväni syvällä häivähdyksen surua. Käänsin katseeni.
Mutta mitäpä minä tiesin, eikä minun kuulunutkaan tietää. Mitä sitten, vaikkei Robb olisi halunnut kertoa minulle jotakin, minulle, jonka hän oli tavannut vasta viikko sitten. Silti…
Jo se, ettei hän sanonut enää mitään, vaan kääntyi tutkailemaan oppikirjaa kuin löytäisi siitä ikuisen elämän salaisuuden, vaivasi minua. Aivan kuin kysymykseni olisi karkoittanut hänet kuoreensa. Mahtoiko hän jostain syystä loukkaantua? Sitä ei olisi huomannut ilmeestä, mutta olimme tunteneet tarpeeksi kauan, että ensivaikutelmani oli ehtinyt muovaantua. Ja vaikka poika vaikutti oikealta enkeliltä, jokin sai minut miettimään, ettei hänen ajatuksiaan voinut tietää.
En kuitenkaan ehtinyt huolehtia pidempään eikä Robb tutkia kirjaansa kauaa, sillä opettajamme Vespertine Auvo saapui luokkaan ja hiljensi kuuluvalla äänellään kaikki muutkin mykiksi.

“Neiti Riggs. Kuulitteko varmasti tehtävänannon?” kuulin kysymyksen, joka veti minut pintaan mietteideni valtamerestä, johon olin vajonnut. Kohotin väsyneet silmäni pulpettini edessä seisovaan kiharapäiseen naiseen, jonka mustasankaiset lukulasit lepäsivät tapansa mukaan päälaella. Voipuneella vilkaisulla ympärilleni huomasin, että muut olivat kumartuneet pergamenttiensa puoleen kynien terät rahisten ja sulat väpättäen.
“Olen pahoillani, professori, en… en tiedä mikä se oli”, jouduin vähän häpeillen myöntämään. Vaikka saatoinkin varmaan syyttää uinahtamisestani osaksi flunssaa, joka teki jäsenistä uupuneet ja ajatuksista kuin paksua, tahmeaa taikinaa. Taikinaa, joka tuskin liikkuisi mihinkään vaikka kuinka kauhalla vääntäisi.
“Mikset ole sairaalasiivessä, Riggs?” professori kysyi toruvasti, mutta räpäyttäen myötätuntoisesti silmiään. Aloin olla niin kyllästynyt tuohon lauseeseen, että olisin siinä paikassa suostunut marssimaan matamille ihan vain siitä ilosta, ettei tarvitsisi kuulla sitä enää ikinä.
“Minulla.. ei rehellisesti sanottuna ole enää hyvää syytä”, vastasin avuttomana olkiani nytkäyttäen. Paitsi että jalkani tuntuivat lyijyltä ja sekin parin käytävän matka Sairaalasiipeen pitkältä kuin pyhiinvaellus.
“Suosittelen sitten, että hylkäätte huonotkin syyt ja menette Sairaalasiipeen tuntia häiritsemästä”, professori sanoi, mutta hymyili kuitenkin sanojensa tasapainoksi. Nyökkäsin kuuliaisesti, keräsin pöydällä toimettomina lojuneet tavarani ja nousin.
“Professori”, kuulin sointuvan äänen ennen kuin olin ottanut kahta askelta. “Pyydän lupaa saattaa Riggsin Sairaalasiipeen.” Pysähdyin aloilleni hämmästyneenä. Ainakaan hän ei ollut suuttunut. Pyyntö herätti luokasta muutaman hörähdyksen ja kuiskatun kommentin. Kukaan ei kysynyt opettajalta noin hölmön virallisesti.
“Erittäin ritarillista, Pryke”, professori Auvo vastasi, tällä kertaa avoimen tietäväisesti hymyillen. “Menkää nyt sitten.”
Robb ei ollut reaktiosta moksiskaan, vaan nousi tuolinjalat lattiaa raapien. Ja minä odotin hiljaa, edes yskimättä, että Robb käveli vierelleni, katsoen minua suoraan silmiin, suupielet kohoamatta mutta hymyillen. Hän avasi minulle luokan oven.

// alko taas loppuu kärsivällisyys loppua kohden :d

Vastaus:

Jälleen mielenkiintoisia teemoja tarinassa, joka kuitenkin jatkoi edellisten tarinoiden flunssateemaa. Pikku hiljaa alkaa selvästi rakentua kunnollinen alustus juonelle; paljastat palapelin palasia aina vähän kerrallaan, kuten vaikkapa tuo Hollowayn murha. Lehtikirjoituksesta saat Lehdenlukija-merkin! Kitin ja Kawaguchin suhteeseen tuli tässä uutta ulottuvuutta ja jätti miettimään... Myös uusi opettaja vaikutti omanlaiseltaan hahmolta. Uusien asioiden tasapainoksi jatkoit hyvin siitä, mihin edellisessä tarinassa jäätiin, ja "mikset ole sairaalasiivessä?" oli hauska yksityiskohta. Kirjoituksessasi on mielenkiintoinen kontrasti; Margot henkilönä esimerkiksi aina puhuessaan vaikuttaa ystävälliseltä ja sovittelevalta, mutta etenkin tarinan toisessa osassa tämän "ajatukset" eli kerronta oli todella värikästä ja räiskyvää. Kirjoitit jo vähän tarkemmin Margotin flunssaisista tuntemuksista, ja muutenkin kuvailit juuri tarpeeksi niin etteivät henkilöt tuntuneet sumussa puhuvilta miljööstä irrallisilta päiltä. Jään odottamaan jatkoa!

Saat 11 kaljuunaa, 19 tuparia sekä Lehdenlukija-merkin!
Aurelia » 8.1

Nimi: Edward Tanner

26.12.2016 20:32
Edward Tanner osa 5
Ovi avautui ja sieltä kurkisti hopea hiuksinen poika - heidän vanha tuttunsa.
Edward nousi seisomaan.
"Oliver!" hän huudahti halaten poikaa.
"Moi, Ed. Hauska nähdä teitä.. Noel ja.. Bruno?" Poika vastasi ja katsoi tutkivasti ystävyksiä.
Brian ei vastannu, vilkaissut tai edes tervehtinyt.
Hän nosti katseensa Oliveriin hetkeksi.
Noel naurahti.
"Brian. Hänen nimensä on Brian McQueen " ,Noel sanoi hymyillen.
"Aa.. vai silleen. No, Brian joko hankit aivot? Viimevuonna ei näkynyt" ,Oliver kysyi irvistäen omahyväisesti.
Brian mulkaisi Oliveria pahasti ja nousi ylös suoraan Oliverin eteen.
"Oliko jotain asiaakin, vai tulitko vain ilkkumaan?" Brian sanoi katsoen Oliveria suoraan silmiin.
Oliver naurahti itsepäiselle pojalle edessään.
"Mitä sä oot sanomaan mulle?" Hän sanoi katsoen Briania.
"Brian.. rauhoitu.." hetken vierestä katsonut Edward sanoi viimein.
"Oliver.. ehkä sinun kannattaisi mennä, Brianilla on huono päivä. Nähdään myöhemmin", Noel sanoi nyökäten Brianin suuntaan.
"Ok.. nähään tylypahkas", Oliver sanoi ja lähti sulkien ovet.
Brian istahti penkille ja mulkaisi ystäviään.
Viime lukuvuonna Brian oli ihastunut Lauren- nimiseen tyttöön. Oliver oli pahaksi onnekseen ihastunut myös Laureniin. Oliver oli heidän yksi hyvistä ystävistään, siksi Noel ja Edward pitivät pojasta edelleen. Asiaan, Oliver oli vetänyt pidemmän korren.. ja saanut Laurenin parikseen tanssiaisiin.
Brian oli monta päivää aivan mykkänä eikä sanonut kenellekkään mitään, edes Edwardille ja Noelille.
Brian taisi edelleen olla hieman näreissään asiasta, eikä siitä puhuttu lainkaan.

Edward vilkaisi Noelia ja molemmat alkoivat kaivaa laukkujaan.
Brian katsoi heitä sivusilmällä kiinnostuneena, vaikkakin esitti ettei välittänyt asiasta ollenkaan.
Edward veti esiin nallekarhun ja Noel suklaarasian, mutta laittoikin sen heti takaisin.
"Tiedäthän meillä on aina mukana kaikkea 'sydänsuruihin' , joten ole hyvä", Edward sanoi antaen Brianille nallensa.
Noel kaivoi esiin toisen suklaarasian.
"Tuossa toisessa oli jäljellä enää viisi suklaata.." hän naurahti vaimeasti.
Brian tuhahti ja otti nallen ja suklaat mukaansa lähtien pois osastosta.
Hän heitti käytävällä lahjat pois.
Joku otti ne koppi.
"Ovatko nämä minulle?"
Brian punastui nähdessään kysyjän.
"..Lauren.. tuota.. minä.." Hän vaikerteli.
"Brian tarkoittaa että ne ovat sinulle!" Noel huusi huomatessaan tapahtumat.
"Voi kuinka suloista sinulta Brian." Lauren sanoi poninhäntä heiluen.
Hän halasi täysin punaista Brinia.
"O- ole hyvä.." Brian vastasi hämmästyneenä.
Lauren jatkoi matkaansa ja jätti Brianin seisomaan.
"Vau" , Brian mutisi ja astui takaisin koppiin.
Noel ja Edward nauroivat.
"Sanoinhan että ne auttavat!" Noel hymyili.

Muutama tunti myöhemmin (muutama ja muutama..), lähes keskiyöllä, Noel ja Brian nukkuivat sikeästi vaunun heiluvassa liikkeessä.
Edward ei saanut unta, tai sai hän, mutta hän ei halunnut nukkua herättyään äsken näkemäänsä uneen.
Unessa oli se sama salaperäinen mies, jonka hän oli nähnyt talon pihalla.

Hän otti sauvansa taskustaan.
"Valois",Edward kuiskasi hiljaa.
Sauvan päähän ilmestyi valo.
Hän halusi lähteä pienelle kävelylle joten hän laittoi kengät jalkaansa ja avasi oven mahdollisimman hiljaa.
Hän sulki oven perässään, jälleen hiljaa.
Hän ei nähnyt ketään joten hän lähti kävelemään käytävää pitkin. Hän näki ohi mennessään kun kopeissa nukkuvat velhot ja noidat kuorsasivat ja tekivät outoja asioita nukkuessaan.
Yhdessä kopissa eteenpänä hän huomasi valon.
Hän hämmästyi, sillä ei uskonut kenenkään muun olevan hereillä keskiyöllä.
Hän hiipi hiljaa kopin luo.
Hän näki ikkunassa jonkun etsivän laukuista jotain. Valon kanssa. Hän katsoi
Penkkejä. Neljä tyttöä nukkuivat sikeästi niillä..
"Tunkeilija", Edward totesi kuiskaten.
Edward mietti hetken.
"Alohomaro!" Edward huudahti ja ovi avautui.
Tunkeilija huomasi tämän ja katsoi hetken laukku olallaan Edwardia, sitten tunkeilija otti jalat alleen ja juoksi Edwardin ohi ovesta käytävää pitkin.
Edward lähti perään
herättäen samalla muita.
Hän saavutti tunkeilijaa, mutta sitten hän tuli junan päätyyn ja tunkeilija oli kadonnut.
Hän katsoi ympärilleen.
Matka-arkkuja..
"Valouis", Edward mutisi huomatessaan valon sammuneen.
Hän katseli ympärilleen.
Sitten hän huomasi maassa pienen lapun riekaleen.
Se oli vain pala lappua.
"13.30", oli ainoa mitä lapussa oli.
"Entistus" , Edward yritti, mutta lapun muut osat olivat tunkeilijalla, eivätkä siksi kiinnittyneet lappuun.
Edward kääntyi ja huomasi joukon oppilaita takanaan.
Kaikki katsoivat Edwardia ihmeissään.
"Minä.. joku yritti varastaa numerosta 2013 jotain.. varas pääsi karkuun.. ja minä löysin.." Edward sanoi sekavasti.
"2013?" Joukon takaa kuului.
"2013?!" Sama ääni jatkoi.
"Niin, en usko että hän sai mitään ihmeellistä.." Edward vastasi etsien katseellaan äänen omistajaa.
"Voi ei, voi ei.. " ääni jatkoi.
"Voisitteko .. kuka olet?" Edward puikkelehti rykelmän taakse.
Tyttö katsoi Edwardia.
"Arvokas medaljonkini oli.. tai on siellä!" Tyttö huudahti.
"Mennään katsomaan..", Edward sanoi melkein lähtien, mutta hän pysähtyi ja kääntyi.
"Tuletteko muk-"
"Oppilaat! Takaisin nukkumaan niinkuin olisi jo! Mikä mekkala tämäkin on?" Vanhahko mies huudahti käskevästi.
Jokainen kääntyi tätä kohti hämmästyneenä.
Hetken aikaa oli täysin hiljaista, eikä kukaan sanonut tai edes kuiskinut mitään.
Noel pyöräytteli silmiään ja raivasi tiensä miehen eteen.
"Jaa-a, täällä oli varas, joka teiltä sattumoisin jäi paitsi.. herra..?" Noel sanoi katsoen miehen kättä - Se oli vihreä.
"Olen professori Streetwall. Mitä te siinä tuijotatte kuin olisin velho? Tai.. minähän olen velho" , mies vastasi naurahtaen ontosti.
Kaikki katsoivat häntä hieman epäillen ja lopulta lähtivät koppeihinsa.
Edward tosin käytti älykkyyttään.
Hän kääntyi äskeistä tyttöä kohti.
"En tiedä nimeäsi... mutta vaihdetaan paikkoja, niin pääsen katsomaan jos löydän medaljonkisi" , Edward kuiskasi.
"Okei.. olen Bertta Juhansson. Selitäthän ystävälleni Janikalle? Nukun oikealla puolella.." tyttö vastasi.
"Selvä, menen nyt" Edward kuiskasi takaisin ja katsahti professoria joka raivosi Oliverille.
Hän avasi numero 2013-kopin ja astui sisään.
Laukku lojui maassa ja tavarat oli leviteltynä jokapuolelle.
Edward katseli ympärilleen, mutta ei nähnyt ketään.
Hän istahti penkille.
Hänen silmänsä alkoivat pikkuhiljaa painua kiinni, mutta ovi kolahti auki ja Edward säpsähti takaisin maanpinnalle.
"Kuka sinä..?!" Sisälle tullut polkkatukkainen tyttö huudahti katsoen Edwardia hämmästyneenä.
"Hei, Janika. Olen Edward Tanner ja tulin täksi yöksi etsimään ystäväsi Bertan medaljonkia. Bertta nukkuu minun paikallani numerossa 1999" Edward sanoo rennosti ja katseellaan yrittää löytää medaljonkia.
"Ai.. minä tiedän missä medaljonki on.." Janika hymähti.






// juu jatkoa edelliseen.. :)




Vastaus:

Jäipä jännittävään kohtaan! Tässä oli jo aivan erilainen tunnelma kuin edellisissä tarinoissasi, ja tarinan tapahtumat etenivät niin että tarinaan aivan uppoutui - en edes ehtinyt kiinnittää huomiota kielioppisääntöihin lukiessani! Tarinassa oli melkein kaksi osaa, ensin keveämpimielinen selkkaus Oliverin kanssa ja sitten varkaus, niin että tarinan olisi voinut jakaa kahtia. Oliver vaikutti kyllä yllättävän paljon ärsyttävältä kiusaajalta, vaikka heillä olikin Brianin kanssa syy riidellä! Toisaalta oli ymmärrettävää etteivät Edward ja Noel puolustaneet Briania, kun Oliverkin oli kuitenkin heidän ystävänsä, ja myöhemmin he antoivat pojalle lohdutuslahjat. Saa nähdä, mihin Lauren-tapaus etenee.. Loppuosa oli todella jännärimäinen, oli mielenkiintoinen alusta tapahtumille, että junamatka kestääkin yön yli! Varmasti yöllisellä junamatkalla voi sattua vaikka mitä yllättävää. Vuorosanojen oikeinkirjoitus oli nyt suurimmaksi osaksi mallillaan huolimattomuusvirheitä lukuunottamatta, hyvä! Toisessa osassa varsinkin oli todella paljon rivinvaihtoja, jokaisen lauseen jälkeen ei tarvitse vaihtaa riviä. Jotta saat kappaleisiisi pituutta, voit koettaa kuvailla tarkemmin kuvittelemalla eläväisemmin tapahtumapaikkaa ja tilannetta. Miltä tuntui seisoa käytävällä, jos se oli tupaten täynnä? Tai tönikö varas Edwardia kun tunkeutui hänen ohitseen takaisin käytävälle? Heräsivätkö nukkuvat tytöt heti meluun, joka selkkauksesta syntyi? Mahtava tarina joka tapauksessa! :)

Saat 8 kaljuunaa, 16 tuparia sekä Sekasorronsynnyttäjä -merkin!
Aurelia » 8.1

Nimi: Maya McCoy

19.12.2016 21:03
Protologi- midnight's gift

Aurinko laskeutui puiden taakse ja kuu alkoi nousemaan. Nuori Carmen ähki sängyllä kivusta. Supistukset vain kasvoivat kerta kerralta. Naisen otsa kimalsi tähtien loisteessa hiestä. Pitkä mies istui tuoreen vaimonsa vierellä pidellen tätä kädestä. Nuorukaisen komeita kasvoja varjosti huoli. Huoli vaimosta ja vielä syntymättömästä lapsesta. Jos he eivät selviäisi? Carmen ähki kivusta. Naisen pitkät kiharat hiukset kehystivät kuvankauniita kasvoja. Nuori äiti sulki silmänsä tuskan vain yltyessä. Viereisestä huoneesta kuului kaksivuotiaan Rafaelin itkua. Carmen puri huultaan ja yhtäkkiä kipu lakkasi. Nainen huohotti ja katsoi miestään. Pedro ymmärsi yskän ja poimi pienen lapsen sängyn jalkopäästä, juuri kun kello alkoi lyömään. Lapsi, tyttö makasi täysin avuttomana, paikallaan vahvan miehen hellissä käsissä. Pedro alkoi jo menettää toivoaan, kun kello löi kahdennentoista kerran. Silloin tyttölapsi liikahti ja aukaisi silmänsä. Pedro katsoi onnellisena lasta, maailman suurinta ihmettä. Onnenkyyneleet virtasivat miehen silmistä, kun hän kapaloi lapsen ja ojensi sen Carmenille.
Carmen otti lapsen syliin ja kuiskasi itkuisella äänellä: "Maya."
Äidin silmät kimmelsivät kyyneleistä kun hän halasi lastaan.
"Keskiyön ihme", hän kuiskasi lapsensa korvaan, jonka nimesi Mayaksi.
Maya vain oli ja katsoi äitiään, hiljaa ja hievahtamatta, kuunteli äitinsä sydämen sykettä, vailla pelkoa tulevasta, vailla vastuuta. Tyttö ei tietänyt mitään tulevaisuuden paineista tai velvollisuuksista. Hänelle oli olemassa vain tämä yksi hetki, hetki jona hän vain tarkkaili ja tutki maailmaa aisteillaan. Ovi kolahti ja pieni Rafael astui huoneeseen, jossa hänen vanhempansa vain katsoivat vastasyntynyttä. Rafael aukaisi suunsa, kuin sanoakseen jotain hellää ja herkkää. Poika veti henkeä ja...
"Rafaelilla on nälkä!" lapsi huusi kuin syötävä.
Pedro katsoi poikaa säikähtäneenä ja purskahti nauruun. Pain myös Carmen yhtyi tähän iloiseen joukkoon. Mutta yhtäkkiä hän lopetti ja käänsi katseensa vauvaan. Se jokelsi iloisena. Carmenin sydän täyttyi onnesta ja rakkaudesta tuota pientä kohtaan. Pian hän sulkikin silmänsä ja vaipui uneen, miehensä ja poikansa huomaamatta, vastasyntynyt rintaansa vasten.

//Joo oli pakkoXD

Vastaus:

Kirjoitit hienon eläväisesti tapahtumista, lisäämällä tunnelmaa myös hyvin kuvaavilla sanoilla ja verbeillä. Tarinassa oli selvästi prologimainen kerrontatapa, jonka loit kaikkitietävällä kertojalla ja melkein vanhoillisilta tuntuvilla sanoilla kuten "nuorukainen". Keskiyön ihme kuulostaa oikein kiinnostavalta symboliikalta, ja odotan mielenkiinnolla, mikä tarkoitus sillä tulee olemaan Mayan elämässä ja tarinoissasi! Tarinan vakavia ja herkkiä teemoja tasapainotti ja kevensi hauskasti isoveljen huudahdus. Se tuntui hyvin uskottavalta, sillä pienet lapset tuskin ymmärtävät tuollaisten hetkien merkityksellisyyttä, vaan huolehtivat luonnollisesti omista tarpeistaan. Plussaa tarinaan olisi ehkä tuonut muutamien faktojen tarkistaminen, koskien esimerkiksi synnytyskipujen loppumista ja vauvan reaktioita sekä aisteja sen syntyessä maailmaan. Siten tarina olisi tuntunut realistisemmalta ja siihen olisi pystynyt samastumaan paremmin. Toisaalta Mayan yliluonnollinen rauhallisuus toi kyllä tarinaan oman taianomaisuutensa! Otsikko olisi hyvä kirjoittaa suomeksi, kun suomeksi muutenkin kirjoitetaan. Mielenkiintoinen aloitus tarinoillesi!

Saat 6 kaljuunaa sekä 12 tuparia!
Aurelia » 8.1

Nimi: Rune Velaeris

15.12.2016 19:09
Don dara huair 2/2
____________________________________________________________

Uudet oppilaat tuntuivat olevan koko Tylypahkan puheenaihe. Luihusetkin olivat ilmeisesti hieman tolaltaan; viidestä Serpentistä neljä oli kieltäytynyt liittymästä Korpinkynteen Luihusen sijasta, ja nyt vaihto-oppilaat olivat ilmeisesti vallanneet Luihusen oleskeluhuoneen.
"Ne puhuvat ainoastaan jotain omaa, outoa kieltään, ja jos joku tulee oleskeluhuoneeseen kun ne ovat siellä, ne vain tuijottaa ja sihisee hiljaa, kunnes vieras poistuu", Callista - niminen luihunen selitti silmät suurina, kun olimme kertaamassa loitsujen läksyjä kirjastossa. "Ne on oikeasti ihan hirmu outoja! Se tyttö - kai sen nimi on Jezebel jotain - tuijottaa meitä makuusalissa oudosti ja kirjoittelee jotain kirjaansa, aivan kuin se ottaisi meistä muistiinpanoja. Ja minä vannon, että näin sen tummahiuksisen yrittävän loitsia Ikaro Alencaria viime torstaina!"
Callista näytti perin järkyttyneeltä. Oli hänen tapaistaan vetää asiat vähän yli, mutta yleensä dramaattisuus ilmeni lähinnä kielen naksautteluna ja silmien pyörittelynä. Nyt tyttö tosin vaikutti olevan tosissaan, ja risti kätensä, kun Marius avasi suutaan.
"Callista, rauhoitu. Eivät he varmaankaan tarkoita pahaa kenellekään. He yrittävät vain sopeutua tähän uuteen kouluun", Marius totesi. Poika oli käytännössä elävä esimerkki mallipuuskupuhista, eikä ikinä suostunut puhumaan kenenkään selän takana tai tekemään mitään vilpillistä. Callistan paasauksen kuunteleminen selkeästi koetteli hänen hermojaan - hän sanoi asiansa aina harkitusti ja kohteliaasti, mutta äänensävystä, jolla hän nyt puhui, tiesin Mariuksen ärsyyntyneen. Marius palasi takaisin läksyjensä pariin, ja mumisi itselleen yliviivatessaan joitain kohtia.
"Hikke mikä hikke", Callista puuskahti. "Minä olen ihan tosissani tässä!"
Mainittakoon, että ainoa asia, joka oli viime vuosina alentanut tämän Odotukset ylittävän pojan arvosanoja oli hänen taipumuksensa nukahdella tunneilla, joka oli kaikkien muiden paitsi Mariuksen itsensä mielestä hauskaa - hän kun tahtoi puhua unissaan.
Ai niin, ja tietenkin Marius oli myös valvojaoppilas. Mistä vetoa, että hän olisi parin vuoden päästä Johtajapoika.

Minun täytyi myöntää, että olin tässä asiassa Callistan puolella; uudet oppilaat olivat erittäin epäilyttäviä. Keetes Grimm, puuskupuhiin laitettu kuudennella luokalla oleva vaihto-oppilas oli varsin omituinen, miltei jopa omituisempi kuin kuusi muuta. Keetes oli joukosta useiten erillään, ja istui ruokasalissakin tuijottaen eteensä tyhjin ilmein. Tunneilla hän kuulema vain loitsi luokan nurkassa jotakin, josta lähti välillä tummia tuprahduksia; varsinaista loitsua oli vaikea arvata, sillä Keetes sattui olemaan erityisen taitava sanattomissa taioissa.
"Juorutaanko täällä Ilvermornylaisista?"
Callista tukehdutti kirkaisun ja Marius näytti siltä, että hänen sydämensä oli kiivennyt kurkkuun. Tunsin kylmien hikipisaroiden valuvan niskaani pitkin; en todellakaan halunnut jäädä kiinni jonkun heidän tuttavansa toimesta.
Kirjahyllyn takaa kurkistava Ben virnisti meille ilkikurisesti. Marius ähkäisi pidellen rintakehäänsä ja sipaisten ohimennen Valvojaoppilaan merkkiään.
"Moi Rune, onko se käsi parantunut kunnolla?"
"Jep. Matami Pomfreylla meni siihen tasan kahdeksan minuuttia", totesin virnistäen takaisin.
"Hyvä juttu. Mutta hei", Ben aloitti vetäen samalla tuolia alleen, "minäkin olen saanut kuulla juoruja niistä uusista oppilaista."
Callistan kiinnostus heräsi, ja hän kääntyi tuijottamaan Beniä. Marius paheksui avoimesti tällaista juoruamista, mutta kuunteli silti tarkasti, vaikka hän esittikin uppoutuvansa Loitsujen käsikirja vitoseen.
"Se yksi joka tuli meidän tupaan, Magwina, on ollut poissa miltei kaikilta tunneiltaan. Kaikki korpinkynnet tietysti paheksuvat sitä syvästi, mutta huhuja kulkee myös siitä, että hän olisi maannut koko viime viikon sairaalasiivessä. Epäilevät, että hänellä on joku mielenterveyshäiriö."
"Mikä?"
"Niitä on monenlaisia. Jästit ovat tutkineet niitä paljon, ja yleisimmät häiriöt ovat neuroosit ja psykoosit-"
"Siis jästit", Callista totesi puuskahtaen keskeyttäen Benin uudelleen. Ben ei tainnut huomata häntä, koska jatkoi selitystään.
"- sekä persoonallisuushäiriöt. Magwina vaikuttaa ainakin etäisesti neuroottiselta, tyttöjen mukaan hän istuu yöt valveilla ja istuu sykkyrässä sängyllään, ja tunneilla hän on poissaoleva ja ahdistuneen oloinen. Tietenkin se voi olla myös ihan normaali tauti tai koti-ikävää, mutta juuri tuollaisia isän potilaat usein ovat, kun he tulevat hakemaan häneltä apua."
"Apua?"
Marius kakaisi kurkkuaan äänekkäästi osoittaakseen, että hänen mielestään Callista uteli liikaa.
"Niin, apua. Isä on psykoterapeutti."
"Hei, mitä te saitte vastaukseksi kakkostehtävästä? Minä laitoin siihen, että se neutralisoi kangistumis tyystilyksen, mutta en tiedä, olisiko siihen muitakin vaihtoehtoisia vastauksia", Marius möläytti vaihtaakseen aihetta, ennen kuin Callista ehtisi analysoida Benin selitystä syvällisemmin.
"Minun käsittääkseni se neutralisoi myös liikkumitor kuolituksen", sanoin kumartuen tarkistamaan vastaustani. Ben kaiveli pergamenttirullansa myös esille.
"Kirjan mukaan se voi myös neutralisoida liikkumatiksen, mikäli sitä on käytetty ihmiseen. Usein liikkumatiksen neutralisointiin tosin käytetään lopeti loitsuimesia, jotta kohde ei vaurioidu taiasta", Ben luki pergamentistaan. Marius alkoi täydentää vastaustaan vauhdilla. Ben pakkasi pergamentin takaisin laukkuunsa ja alkoi tehdä lähtöä.
"Minun pitää lähteä. Huispausharjoitukset", hän huikkasi saaden kirjastonhoitajan hyssyttämään vihaiseen sävyyn hyllykön päästä. "Nähdään!"
Callista tuijotti kasvojani miettiväisen näköisenä.
"Mikä se juttu siitä sun kädestä oli?"
"Ben tormäsi muhun Pikajunassa ja ranne venähti, kun kaaduin. Ei sen kummempaa."
Callista näytti hetken taas pohtivan jotain syvällisesti. Sitten hän pudisti päätään ja iski Mariusta, joka edelleen korjasi vimmaisesti läksyjään, olkapäälle. Marius ehti juuri ja juuri nostaa sulkakynänsä niin, ettei paperille tullut isoa tahraa.
"CALLISTA-!"
"Marius, tiedätkö, minusta tuntuu, että meidän pitäisi mennä tekemään se yksi juttu kohtapuolin", Callista sanoi hymyillen hieman hermostuneen oloisesti.
"Mikä juttu-?"
"No se juttu!"
Marius näytti tajuavan jotakin ja nousi ylös niin nopeasti, että rämäytti tuolin selälleen lattialle.
"Oi - hups - Rune, meidän pitää mennä. Nähdään oleskeluhuoneessa."
Callista ja Marius kävelivät vauhdikkaasti ulos kirjastosta, ja matami Prillin silmien ulottumattomissa he pyrähtivät juoksuun. Jäin istumaan paikalleni ymmyrkäisenä. Nousin ylös, pakkasin tavarani laukkuun ja lähdin rauhallisesti Puuskupuhin oleskeluhuoneelle. Kirjaston ovella hymyilin anteeksipyytävästi matami Prillille, joka näytti perin väsyneeltä meidän mekkalointiimme.
Olin matkalla Puuskupuhin oleskelutiloihin, kun kuulin takaatani juoksuaskelia. Käännyin ympäri ja huomasin Callistan veljen, Castorin, seisovan nyt takanani huohottaen.
"Hei Rune, oletko sinä nähnyt Callistaa? Hänelle on postia", Castor sanoi hinkaisten.
"He lähtivät Mariuksen kanssa jonnekin. Miksi se posti on niin tärkeää?"
Castor avasi laukkunsa. Läpän alta tuprahti savupilvi, ja hetken kaiveltuaan poika nosti jotakin, josta hän piteli ainoastaan sormenpäillään kiinni.
"Callista sai räyhääjän mummolta."
Lähdin Castorin kanssa juoksuun huudellen Callistaa nimeltä. Kaksi kerrosta myöhemmin, kun Castor sai enää hädin tuskin henkeä, huomasin Callistan seisovan liikkuvien portaiden päässä Mariuksen kanssa rupatellen.
"CALLISTA! SINULLE TULI POSTIA!"
Callista etsi hetken huudahduksen kohdetta, äkkäsi sitten meidät ja pinkoi portaita alas. Hän nappasi punaisen, räjähtämispisteeseen paisuneen kirjeen Castorilta ja juoksi tyhjään käytävään, jossa hän avasi sen pelokkain ilmein.
"CALLISTA QUINN, KUINKA SINÄ KEHTAAT HÄPÄISTÄ SUKUSI NÄIN?! VELJEILET JÄSTISYNTYISTEN KANSSA JA LAIMINLYÖT OPINTOSI, SINUN VANHEMPASI OVAT VARMASTI HÄPEISSÄÄN-"
"Eivät he todellakaan ole", Callista totesi väliin, "Minun serkkuni ovat puoliverisiä, ja äidin parhaat ystävät ovat jästisyntyisiä."
"-VUOSIEN JA VUOSIEN AJAN TÄMÄ ON OLLUT PUHDASVERISIN VELHOLINJA KOKO ISOSSA-BRITANNIASSA, JA NYT SINÄ MENET JA KURAAT NIMEMME TÄYSIN, TÄMÄ EI KÄY PÄINSÄ! KOKO VIIME VUONNA YKSI UPEA KOKO TODISTUKSESSA JA SEKIN YRTTITIEDOSSA - JA NYT SINULLA ON V.I.P - VUOSI JA MITÄ SAAN KUULLA? KAKSI HUOMAUTUSTA ENSIMMÄISTEN KYMMENEN PÄIVÄN AIKANA!
OLEMME ERITTÄIN, ERITTÄIN PETTYNEITÄ SINUUN!"
Kirje roimahti liekkeihin, ja Callista päästi siitä irti. Hän tuijotti tummenevaa kirjettä hetken vaisuna, mutta kääntyi sitten meihin päin naama ilkikurisessa hymyssä.
"No niin, Castor, minä olen nyt sitten koko perheen häpeän kohde. Mennäänkö paiskaamaan muutama Tohtori Jarrumiehen ilotulitus Tällipajua päin sen kunniaksi?"

Vastaus:

Mielenkiintoinen tarina; sidoit tässä hyvin yhteen kaksi edellistä tarinaasi, joissa oli toisiinsa nähden eri teemat ja erilainen tunnelma. Tällä kertaa sait hyvin puitua vaihto-oppilaiden mysteeriä ja samalla tuotua tarinaan Runen jokapäiväistä elämää ja mukavampia pulmanaiheita! Kaiken kaikkiaan juonellasi näyttää olevan hyvä rakenne; vaihto-oppilaat ovat pääongelma, mutta uusi törmäys Beniin punoutui hyvin tämän tarinan yhdeksi pääjuonikuvioksi pyörien osaltaan alkuperäisen ongelman ympärillä. Upeat sivuhenkilöt tekivät tarinasi ja onnistuit muutenkin tekemään miljööstä kiehtovan, mukaansa imaisevan ja pottermaisen. Benin lisäksi Callista ja Marius olivat mahdottoman hyviä sivuhenkilöitä ja omasivat hauskasti yhteen sopivat persoonallsuudet. Pidin erityisesti Callistan kommentista räyhääjän pauhauksen väliin. Heidän vierellään täytyy vain varoa, ettei Rune itse jää täysin tyhjäksi persoonaksi muiden vierellä - tässäkin tarinassa hänestä kerrottiin kaikista vähiten eikä Rune tuntunut kuin kertovan, mitä kaikille muille tapahtuu. Alkukappaleessa hän tuntui puuttuvan melkein kokonaan. Tässä auttaisi juuri se Runen tunteiden kuvaus (mitä hän tunsi, kun Ben ilmestyi paikalle? Jäi kokonaan hämäräksi, mitä Rune pojasta ajattelee, onko kyseessä orastava ihastus vai vain uusi ystävä), tämän omien tekemisten ja menneisyyden kuvaaminen. Muuten oikein hyvä tarina!

Saat 10 kaljuunaa, 16 tuparia sekä Punainen kirjekuori -merkin!
Aurelia » 19.12

Nimi: Jonest Sparow

15.12.2016 16:01
Luku 2 "Suuri paljastus"

Aamulla Jonest on jo unohtanut painajaisen. Hänen "huoneensa" ei näyttänyt enään yhtään pelottavalta, seinällä roikkui hitusen yksinäinen laivataulu, nurkassa oli kirjahylly jota koristivat muutama merikirja, pyödällä makasi kompassi ja hänen riippumatossaan oli lempeä turkoosi viltti. Merirosvotkaan tuskin odottivat ulkona. Jonestin aivot puksuttivat ja yrittivät muistaa jotain tärkeää. Vastaus tuntui olevan, kuin vanhojen pölyisten arkistojen salisimmassa piilossa. Mutta sitten aivot löytävätkin sen, salaisen lisä lokeron, jonka sisässä on muisto.

"Mikä on maailman suurin eläin sinun mielestä?" Joku kysyy.
"Doddilopo" Jonest vastaa.
"Onko sellainen muka olemassa?" Joku kysyy taas.
"Ei ole, mutta se on maailman suurin eläin" Jonest vastaa.

Ei, ei se tuo muisto ollut, se oli jotain paljon lähempänä tapahtunutta. Hmm, kas tässä... Toinen muisto.

"Me tietäisimme mitä tehdä, äitisi kanssa" Joku sanoo.

Tuo on se muisto! Arkisto lähettää viestin aivoille ja aivot lähettävät sen Jonestille.

-Äiti! Isä! Mitä te tekisitte? Jonest ryntää vanhempiensa "huoneeseen".
-Mitäh..! Aivan aivan, odotappa hetki, niin saat tietää vastauksen ilman meidän apua, Jimmy sanoo.
-Aivan, mennäänpä kannelle, Julia jatkaa. Hämmentynyt Jonest ja virnuilevat vanhemmat siirtyvät kannelle.
-Malta vielä hetki, Dumbelore on aina ajallaan, Jimmy sanoo Jonestille.
-Kuka ihmeen Dumbe... Jonestin kysymys jää keksken kun laivan kannelle lennähtää pallokala.
-Hmm, taputappa sitä selästä, varo piikkejä, Jimmy neuvoo.
-Mutta isä, tuo on PALLOKALA! Ei siihen voi koskea, Jonest panee vastaan. Jimmy siirtää Jonestin sivuun ja taputtaa pallokalaa! Jonest katsoo kauhuissaan kuinka kala alkaa yskiä ja sätkiä! Yhtäkkiä Pallokala sylkäisee kirjekuoren.
-Onpa hän oma peräinen, Julia sanoo merkillisesti ja auttaa pallokalan takaisin mereen. Jonestin huomio kiinnityy kirjekuoreen jossa lukee hänen nimensä kauniisti käsinkirjoitettuna. Jonest ottaa varovasti kirjeen ja avaa sen.
-Mikä ihmeen Tylypahka?! On Jonestin ensimmäinen lause, kun hän on lukenut kirjeen.
-Se on Taikakoulu. Olimme sielä isäsi kanssa, mutta sitten jätimme taiat ja lähdimme merille, Julia selittää.
-Hyvä juttu. Ei minua kiinnosta mitkään hokkuspokkus jutut tai silmänkääntö temput, Jonest tuomitsee heti.
-Et tainut nyt aivan ymmärtää. Sielä opit oikeasti taikomaan! Jimmy yrittää selittää. Jonest nauraa ja antaa kirjeen vanhemmilleen.
-Niin varmaan, hän sanoo sarkasmisesti ja lähtee "huoneeseensa". Vanhemmat katsovat hämmentyneinä hänen perään.

Jonet hyppää turkoosiin riippumattoon.
"Vai muka oikea paikka missä voi opetella taikomaan! Ja mä luulin ettei me vietetä aprillipäivää" Jonest nauraa. Jimmy on huoneen ulkopuolella ja miettii mitä sanoisi pojalleen, lopulta hän astuu huoneeseen. Jonest vilkaisee häneen ja kääntää päänsä pois.
-Kai sitten kuva kertoo enemmän, kuin tuhat sanaa, Jimmy toteaa ja vilkaisee Jonestia.
-Hei! Älä jaksa, Jonest mutisee, mutta katsoo kuitenkin isäänsä. Jimmy ei sano mitään, vaan leimauttaa Jonesti riippumaton liekkeihin! Jonest kiljaisee ja hyppää pois riippumatosta. Julia tulee myös sisään ja sammuttaa tulen käsillään. Jonest tuijottaa aivan hämmillään riippumattoa jossa ei näy mitään merkkejä poltosta.
-Te siis oikeasti osaatte taikoa! Miksette ole kertoneet?! Jonest huudahtaa.
-Halusimme elää normaalia elämää, joten jätimme taiat. Ensin päätimme kirjoittaa Dumbelorelle ja pyytää ettei lähettäisi sinulle kirjettä, mutta sitten... Julian lause jää kesken.
-... Päätimme, että saat itse päättää, Jimmy jatkaa lauseen loppuun.
-No totta kai minä lähden Tylypahkaan, niinhän se oli? Jonest kysyy innoissaan. Jimmy nyökkää ja vanhemmat lähtevät huoneesta.

-Meidän on annettava hänen mennä, Julia sanoo surullisena, Jimmy nyökkää myös surullisena.

//Vähän sekava stoori, toivottavasti kelpaa?//

Vastaus:

Oikein hyvä tarinahan tämä oli, tarinasi miljöö eli ympäristö ja hahmot ovat ehdottomasti mielenkiintoisia! Mukavaa että lisäsit tarinaasi kuvailua, ensimmäisestä kappaleesta sai jo paremmin selville, minkälaisessa paikassa ollaan ja se toi tekstiin enemmän toden tuntua. Tuon huone-sanan voisit korvata vaikka sanalla hytti, jotta lainausmerkit voi jättää pois. Muistojenkaivelu alkukappaleessa oli hauska keino edetä tarinassa - vielä vähän aamu-unisena kestääkin varmaan muistella, mikä tärkeä juttu piti aamulla muistaa! Doddilopo kuulosti ehdottomasti joltain taikaeläimeltä. Olit keksinyt muutenkin paljon hauskoja yksityiskohtia ja juonenkäänteitä, jotka tekivät tarinastasi aivan omanlaisensa, esimerkiksi Tylypahkan kirjeen lähettäminen pallokalan avulla! En minäkään varmaan uskoisi, jos vanhemmat kertoisivat yhtäkkiä käyneensä taikakoulua, mutta hyvä että he saivat kertomansa todistettua. Tarinassasi oli melkein elokuvamaista tuntua, kun viimeiseksi vielä kerroit lukijalle vanhempien haikeudesta päästää Jonest kauas kouluun. Oikeinkirjoitukseen olisi hyvä kiinnittää huomiota, sillä kirjoitusvirheitä oli muutamia, ja tarinan alussa aikamuoto vaihtui vähäksi aikaa imperfektiin (ei näyttänyt, roikkui) preesensin sijaan (ei näytä, roikkuu). Kannattaa myös katsoa, että Dumbledore tulee kirjoitettua oikein. Joka tapauksessa hyvä jatko tarinalle! :)

Saat 6 kaljuunaa sekä 14 tuparia!
Aurelia » 19.12

Nimi: Gianna Nox, Luihuinen

11.12.2016 22:52
Toinen luku: Sauvan valitsee kantajansa, osa 2

Kolme ylös, kaksi ristiin. Isoisän naputtaessa kolmesti taikasauvallaan tiettyä tiiliskiveä muurista Vuotavan noidankattilan muurein aidatulla takapihalla, Gianna seurasi tapahtumia tarkasti painaen ne mieleensä mahdollisimman hyvin. Isoisän koskettama tiili alkoi ensin väristä ja lopulta se liikkui niin, että keskelle muuria ilmestyi pieni reikä, joka alkoi vähitellen laajentua. Pienestä rei'iästä laajentui lopulta holvikäytävä, mikä vei Viistokujan mutkittelevalle mukulakivikadulle.
Vaikka sinä päivänä Lontoon säätä aikaisemmin hallinnut sade oli loppunut ainakin toistaiseksi, oli Viistokujan mukulakivikadun pinta edelleen märkä. Lähimmän kaupan, noidankattiloita myyvän sellaisen ikkunoissa näkyi vielä vesipisaroita ja niiden muodostamia virtoja ylhäältä alaspäin. Sateenvarjoa ei kuitenkaan enää tarvittu, minkä seurauksena Eoin taitteli sen kokoon käyttääkseen sitä kävelykeppinä. Sateenvarjo kävelykeppinä Eoin lähti Giannan kanssa kädestä jälleen kerran kiinni pitäen liikkeelle, jotta Gianna voisi ensimmäistä kertaa tutustua Viistokujaan, noitien ja velhojen kauppakatuun Lontoossa. Viistokuja tunnettiin myös paikkana, mistä Tylypahkan oppilaat vuosittain kävivät ostamassa kutsukirjeidensä mukana tulleen tarvikelistan luettelemat koulutarvikkeet.
Isoisän johdattamana Gianna kulki sateen kastelemaa mukulakivikatua eteenpäin katsellen koko ajan ympärilleen. Aikaisemman huonomman puoleisen sään takia muu Viistokujalla vieraileva väki oli pääasiassa ahtautunut sisälle kauppoihin, puoteihin, jäätelöbaariin ja muihin kadulla oleviin rakennuksiin. Vasta nyt pikkuhiljaa eri ikäisiä velhoja ja noitia alkoi astua takaisin ulkoilmaan mukulakivikadulle. Näyteikkunoiden tutkiminen alkoi olla taas turvallista, kun kastumisen vaara ei ollut enää niin suuri kuin aikaisemmin.
Paljon nähtävää, kuultavaa ja tutkittavaa oli kummallakin puolella katua. Jostain pimeästä puodista kuului erilaisten pöllöjen matalaa, pehmeää huhuilua, kun taas toisen kaupan kyltti ilmoitti kaupan nimen olevan Matami Malkinin kaapuja kaikkiin tilaisuuksiin. Eniten tungosta näytti olevan kirjakaupassa, jossa näytti sillä hetkellä olevan enimmäkseen asiakkaina vanhempia lapsineen etsimässä syyskuussa alkavan uuden lukuvuoden tarvittavia oppikirjoja.
Vaikka nähtävää ja tutkittavaa oli Viistokujalla heidän ympärillään paljon, Gianna käänsi lopulta katseensa isoisäänsä. He olivat kulkeneet jo monen kaupan, puodin ja muun rakennuksen ohi. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mihin he olivat menossa ensimmäisenä käymään.
”Isoisä, minne me olemme menossa?” Gianna kysyi isoisältään pitäen katseensa tässä, vaikka vähän matkan päässä joku kadun toiselta puolelta Hienoja huispausvarusteita -nimisen kaupan näyteikkunan eteen juossut nuorten velhojen ja noitien muodostama seitsemän henkinen porukka ihasteli kovaanääneen näyteikkunassa olevaa koskematonta tulisalamaa.
”Näet kohta, kun pääsemme perille”, isoisä vastasi sen kummempia paljastamatta vielä pojantyttärelleen, selvästi tämä halusi pitää jonkinlaista odotuksen tunnelmaa yllä loppuun asti, kunnes he olisivat saapuneet määränpäähänsä.
Toisin kuin nuorempi veljensä Orion olisi tehnyt, Gianna ei alkanut kyselemään enempää vaan vain käänsi katseensa eteenpäin jatkaen taas ympäristön tutkimista katseellaan. Kauan ei enää mennyt, kun he saapuivat viimeisen kaupan luokse, minkä kohdalla isoisä viimeinkin pysähtyi. Gianna kohotti tällä kertaa katseensa tutkimaan kapeaa, nuhjuista kauppaa. Vaatimattoman näköisen kaupan pölyisessä näyteikkunassa oli yksi ainoa sauva esillä purppuranpunaisella tyynyllä, mistä Gianna tajusi heidän saapuneen Ollivandersille ennen kuin tyttö oli ehtinyt edes vilkaista kunnolla hilseileviä kirjaimia kaupan oven päällä.
”Hienoimpia taikasauvoja vuodesta 382 eKr.”, isoisä luki ääneen hilseilevien kultakirjaimien muodostaman mainostekstin kaupan Ollivanders-nimen perästä, minkä jälkeen hän käänsi katseensa edelleen kauppaa katseellaan tutkivaan pojantyttäreensä. ”Astummeko sisälle?”
Äneen vastaamatta Gianna nyökkäsi hyväksyvästi tytön katseen siirtyessä pölyisestä näyteikkunasta puuoveen. Näyteikkunan pölyisyyden takia Gianna ei ollut kadulta huomannut, että kaupassa sisällä oli useampi kuin yksi henkilö. Vasta isoisän avattua ovi ja heidän astuttuaan sisälle, kumpikin heistä huomasi pitkän miehen ja tämän vierellä seisovan Giannan ikäisen pojan, joka oli vetänyt hupparin hupun päähänsä. Ilmeisesti edellisillä asiakkailla oli vielä asioinnit kesken, jolloin Gianna ja hänen isoisänsä siirtyivät tyhjässä kaupassa ovelta hieman syrjemmälle odottamaan vuoroaan.
Omaa vuoroaan kärsivällisesti odottaessaan Gianna seurasi katsellaan ikäisensä pojan ja tämän isän asiointia herra Ollivanderin kanssa. Pojan ollessa selkäpäin tyttöä kohti Gianna ei nähnyt tämän kasvoja saatika päätä muutenkaan kunnolla hupparin hupun ollessa pojan päässä. Tyttö ei myöskään kuullut pojan puhuvan vaan sanallisen puolen hoitivat niin pojan isä kuin herra Ollivander.
”Hmm...” Gianna kuuli herra Ollivanderin pohtivan samalla, kun vanha mies kääntyi ympäri mennen tiskin takan olevien hyllyjen luo, jotka pursusivat eri värisiä sauvakoteloita sauvoineen. Herra Ollivander veti hyllystä yhden kotelon sauvoineen ja kääntyi sen jälkeen takaisin isän ja tämän huppupäisen pojan puoleen.
”Voisikohan tämä olla se oikea... Eebenpuuta, sisältää feenikslinnun sulan... Kolmetoista ja puoli tuumaa pitkä, varsin kestävä ja jämäkkä”, herra Ollivander kertoi samalla, kun nosti sauvakotelon kannen pois ja laski sen pöydälle ennen kuin ojensi mustan sauvan huppupäiselle pojalle.
Poika tuntui hetken aikaa katsovan epäröiden mustaa sauvaa, noin kymmenen sekunnin paikoillaan pysymisen jälkeen tämä kuitenkin kohotti kätensä ja otti sauvan vastaan. Kauppaan laskeutui hiljaisuus, kunnes poika heilautti eebenpuusta valmistettua sauvaa ja sen päästä purkautui yötaivaan kuun hopeinen valopallo, joka jäi hetkeksi leijumaan ilmaan pojan kasvojen korkeudelle, kunnes himmeni kadoten lopulta kokonaan. Gianna näki, kuinka Ollivanderin huulille nousi hymy, mutta vanha mies ei ehtinyt sanoa mitään, kun pojan isä tuhahti jo ääneen epäuskoisesti.
”Anteeksi, mutta sanoitteko sauvan olevan tehty eebenpuusta? Ja sisältävän feenikslinnun sulan?” pitkä mies kysyi epäuskoisella ja hieman halveksivalla sävyllä vilkaisten poikaansa sivusilmällä, joka ei kohottanut katsettaan isäänsä vaan laski katseensa kädessä olevasta sauvastaan kaupan puiseen, tummaan lattiaan.
”Kyllä, eebenpuu sopii hyvin niille, joilla on rohkeutta olla oma itsensä, kun taas feenikslinnun sulka on hyvin omapäinen ja valitsee omistajansa hyvin tarkkaan”, Ollivander kertoi ja kurtisti hieman kulmiaan pojan isän kylmälle ja epäuskoiselle käytökselle poikaansa kohtaan, vanha mies käänsi sen jälkeen katseensa isästä tämän huppupäiseen poikaan, joka piti katseensa edelleen lattiassa, vaikka Ollivander puhui seuraavaksi hänelle. ”Sauva valitsee aina omistajansa eikä se erehdy päätöksessään, vaikka muut eivät siihen uskoisikaan. Tuolla sauvalla oli varmasti hyvä syy valita sinut.”
”Hyvä syy valita sinut... Niin varmaan...” pojan isä tuhahti ja kaivoi taskustaan seitsemän kaljuunaa maksuksi sauvasta tiputtaen ne tiskille niin, että osa kultaisista velhorahoista vieri lattialle isän ja pojan jalkoihin. Mies ei kuitenkaan vaivautunut alkaa kerätä rahoja lattialta vaan kääntyi poikansa puoleen tarraten tämän käsivarteen miltein väkivaltaisesti.
”Tule Drake, sait sauvasi. Meillä ei ole enää mitään asiaa täällä”, mies sanoi jälleen tylysti ja lähti vetämään poikaansa ovea kohti, joka oli juuri ja juuri ehtinyt ottaa vastaan Ollivanderin ojentaman sauvakotelon, jotta pystyisi säilyttämään juuri saamaansa sauvaansa siinä.
Ollivandersin ulko-ovi kolahti ilkeästi pitkän miehen poistuttua kaupasta poikaansa perässä vetäen. Hiljaisuus laskeutui jälleen kauppaan, kunnes herra Ollivander huokaisten kyykistyi poimimaan lattialle pudonneita kaljuunoita. Gianna ei kauan miettinyt, kun irroitti isoisänsä kädestä ja asteli vanhan miehen avuksi kyykistyen itsekin poimimaan kultaisia kolikoita lattialta ojentaen ne sitten herra Ollivanderille kummankin heidän suoristauduttua seisomaan.
”Siitä onkin jo muutamisen vuotta, kun viimeksi Eoin Nox tuli etsimään ensimmäistä taikasauvaa lapsenlapselleen”, Ollivander sanoi pitäen katseensa Giannassa, vaikkain puhui melkein enemmän hänen isoisälleen. ”Magnusin tytär, keskimmäinen kolmesta lapsesta”.
”Aivan oikein”, isoisä sanoi ja astui samalla Giannan vierelle. ”Nyt on Giannan vuoro päästä aloittamaan opintonsa Tylypahkassa.”
”Aivan, aivan... Tuntuu siltä kuin hänen isoveljensä ja isänsä olisivat vasta eilen käyneet kanssasi ostamassa ensimmäiset taikasauvansa...” herra Ollivander puhui Eoinille samalla, kun kaivoi takustaan esiin pitkän mittanauhan kääntyen sen jälkeen taas Giannan puoleen. ”Ojentaisitko kätesi? Kumpi sinun sauvakätesi on?”
”Oikea”, Gianna vastasi ja sen kummempia vastaan panematta ojensi kätensä, jolloin herra Ollivander alkoi mitata pituuksia Giannan ranteesta kyynärpäähän, olkapäästä lattiaan ja niin edelleen. Muutaman mittauksen jälkeen herra Ollivander kuitenkin perääntyi hyllyjen luokse, mutta mittanauha jatkoi itsekseen mittaamista.
”Me käytämme sauvan ytiminä yksisarvisen jouhta, feenikslinnun pyrstösulkia ja lohikäärmeen sydänjuuria, kaikki niistä ovat voimakkaita taika-aineita sauvan ytimenä. Tekemämme sauvat eivät ole koskaan samanlaisia”, herra Ollivander kertoi samalla, kun nosti hyllyistä esiin rasioita laskien ne sitten tiskille.
Hetken päästä herra Ollivander käski mittanauhaa lopettamaan mittaamisen, jolloin nauha lysähti lattialle omaksi kasakseen. Gianna laski silloin kätensä alas ja silmienräpäytyksen aikana herra Ollivander ilmestyi häneen eteensä, ojentaen ensimmäistä taikasauvaa kokeiltavaksi Noxien keskimmäiselle lapselle.
”Ole hyvä, kokeile tätä ensimmäiseksi. Pajua ja yksisarvisen jouhta, yksitoista ja puoli tuumaa, joustava”, herra Ollivander kuvaili ennen kuin Gianna otti sauvan vastaan.
Gianna heilautti sauvaa, minkä seurauksena muutama sauvakotelo lensi hyllyistä lattialle. Herra Ollivander pudisti päätään ja nappasi sauvan tytön kädestä ja ojensi saman tien toisen. Punatammea ja lohikäärmeen sydänjuurta, kymmenen tuumaa pitkä, kestävä. Sauva tuntui kuitenkin pelkästään jo kädessä epämukavalta eikä se kauan ehtinyt edes olla Giannan kädessä, kun herra Ollicander oli jälleen napannut sen pois häneltä. Seuraavat neljä sauvaa eivät myöskään antaneet hyvää tulosta.
”Ei, ei...” herra Ollivander mutisi napattuaan kuudennen sauvan pois Giannan kädestä. ”Mitenköhän... Saarnia ja yksisarvisen häntäjouhta, yksitoista ja puoli tuumaa, taipumaton...”
Ja niin herra Ollivander ojensi seitsemännen sauvan Giannalle, joka otti sen käteensä. Sauva tuntui kädessä paljon mukavammalta kuin aiemmat kuusi, kihelmöivä tunne ja lämpö sormissa tuntui hyvältä. Gianna heilautti sinimustaa sauvaa, minkä seurauksena sauvan päästä purkautui hopeisia kipinöitä, jotka muodostivat ilmaan hetkeksi miniatyyrin kokoisen hevoskotkan. Kipinöiden muodostama hevoskotka haihtui lopulta ilmaan ja vasta silloin Gianna huomasi herra Ollivanderin nyökyttelevän hyväksyvästi. Tyttö myös tunsi, kuinka isoisän käsi laskeutui hänen vasemmalle olkapäälleen. Sanomattakin oli selvää, että saarnista valmistettu ja yksisarvisen jouhen ytimekseen saanut taipumaton, yksitoista ja puoli tuumaa pitkä sauva oli valinnut hänet.

Isoisän jäätyä vielä hetkeksi keskustelemaan herra Ollivanderin kanssa, oli Gianna jo luvan kysyttyään ja saatuaan astunut ulko-ovesta ulos. Ollivandersin ollessa Viistokujan perällä oli ympäristö hieman rauhallisempi kuin esimerkiksi kirjakaupan luona. Ihmisten puheensorina kuului hieman etäisenä, kun ihan lähellä ei ollut ketään, joka olisi ollut äänessä – tai niin ainakin Gianna luuli.
Otettuaan muutaman askeleen pois Ollivandersin ulko-oven edestä lähistöltä kuului ikävä läsähtävä ääni. Giannan katse kääntyi siinä samassa olan yli oikealle ja melkein heti tyttö tunnisti häntä ja isoisäänsä aikaisemmin Ollivandersilla asiakkaina olleet huppupäisen pojan ja tämän isän. Pojan isän kehonkielestä näki selvästi, että tämä oli vihainen. Jännittymisestä ja käden asennosta päätellen tämä oli juuri myös läimäissyt poikaansa suoraan kasvoille niin, että huppu oli valahtanut pojan päästä.
Myrskynharmaan hupun ollessa pois tieltä Gianna näki pojan leuan terävät piirteet, kylmäntummanruskeat, tuuheat hiukset ja tummat silmänaluset männyn ruskeiden silmien alla. Pojan kasvojen ilme pysyi ilmeettömänä, vaikka toiselle poskelle nousi punoittava jälki tämän isän lyönnin seurauksena. Silmien katse oli vähintään yhtä ilmeetön kuin kasvojen ilme, melkein tyhjän oloinen. Pojan kasvojen ilmeestä, silmien katseesta ja kehonkielestä päätellen tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän sai isältään osakseen läimäyksen. Tyhjä katse pysyi maassa, vaikka pojan isä jo toistamiseen tarttui poikansa käsivarteen ja lähti vetämään tätä perässään kohti Vuotavaa noidankattilaa Viistokujan mukulakivikadun toisessa päässä.

// No niin, viimeinkin! Meni kyllä vähän turhan kauan tämän toisen luvun toisen osan kirjoittamisessa, koulu on kyllä yksi kiusanhenki joskus muiden menojen lisäksi. D: Onneksi torstaina alkaa loma, jos sitä lomalla ehtisi kirjoitella näitä tarinoita edes varastoon. :''D Mutta niin sen kummempia tässä tämä toinen ja viimeinen osa, hieman pidempi kuin aiempi, mutta tapahtumia onkin hieman enemmän tällä kertaa. :'') Ja yhden oman lempisivuhahmon ensimmäinen esittely, vaikken vielä liikaa suostukaan paljastamaan. :D //

Vastaus:

Elämä vie kyllä kamalasti aikaa näistä luovista harrastuksista, itsekin olen viime hetkessä tarinoita arvostelemassa ennen lomaa :') Ei ole vaikea arvata kuka oli lempisivuhahmosi, uusi poika kohosi minullakin heti korkealle mielenkiintoisten hahmojen listalla. Gianna ja tämän perhe ovat erinomaisia henkilöhahmoja, mutta Drake ja hänen isänsä toivat hyvin erilaisen dynamiikan Noxin perheen jäykkään arvokkuuteen, mikä ehdottomasti elävöitti tarinaa. Myötätunnot Drake sai puolelleen alusta lähtien - jos isä käyttäytyy tuolla tavalla julkisella paikalla on ikävää kuvitella, mitä kaikkea poika joutuu kotona kestämään. Draken tapaaminen oli selvästi tarinan pääasia, mutta alustit tapahtumaa hyvin ja siinä sivussa oli hienoja yksityiskohtia. Pidin erityisesti sauvojen koettamisesta, jolloin sopivan sauvan löytyessä purkautui päästä yötaivaan kuu tai pieni hevoskotka. Kuvailu oli muutenkin ensiluokkaista ja sinulle ominainen kerrontatyyli vei mukanaan. Muutamassa kohdassa sattui olemaan taas liian pitkiä lauseita, eivätkä silmät jaksaneet keskittyä, esimerkiksi "Isoisä, minne me olemme menossa?" vuorosanan jälkeen. Joka- ja mikä-sanojen kanssa oli myös pari kertaa sekaannusta: mikä-sana viittaa siis koko edelliseen lauseeseen, joka vain yhteen asiaan ja sanaan. Ensimmäisen kappaleen lopussa holvikäytävän yhteydessä kuuluisi siis olla 'joka'. Joka-sanaa käyttäessä asia, johon viitataan, kuuluu olla lauseen lopussa, jotta yhteys pysyy selkeänä. Esimerkiksi "vilkaisten poikaansa sivusilmällä, joka ei kohottanut katsettaan" kuuluisi siis olla "vilkaisten sivusilmällä poikaansa, joka ei kohottanut katsettaan". Saattoi olla että sekaannukset olivat vain huolimattomuutta, mutta tähdensin asiaa kuitenkin :) Upea tarina taas!

Saat 11 kaljuunaa, 17 tuparia ja Viistokujan vierailija -merkin!
Aurelia » 19.12

Nimi: Susan Starr

11.12.2016 17:51
Kirje Tylypahkaan

Susan Starr raotti huoneensa ovea varovasti, hän ei kuullut ääniä. Nancy-täti oli luultavasti jo lähtenyt pois. Susan huokaisi helpotuksesta, sillä hän voisi viimein mennä syömään aamupalaa rauhassa. Susan koetti hiipiä mahdollisimman äänettömästi narisevia valkoisia portaita alas, siltä varalta että Nancy olisi vielä kotona. Hän oli nimittäin saanut ihan tarpeeksi siitä nöyryytyksestä ja moittimisesta jota oli saanut runsaasti viimeisen viikon aikana. Mutta ei, Nancy-täti oli vielä juomassa aamukahviaan pöydän ääressä. Susan koetti kävellä takaisin niin pian kuin suinkin.
- Minne matka, Susan-kultaseni? kysyi Nancy-täti inhottava virne paksuilla kasvoillaan.
- Menen huoneeseeni, sanoi Susan rehellisesti.
- Mutta kultaseni, ethän sinä ole vielä syönyt edes aamupalaa! Kello on jo kaksitoista, mitä sinä olet puuhaillut siellä huoneessasi? sanoi Nancy.
Susan ei pitänyt siitä että Nancy-täti sanoi häntä kullaksi. Varsinkaan kun hän ei sanonut sitä lainkaan ystävällisesti.
- Heräsin vasta äsken, sanoi Susan koettaen näyttä niin viattomalta kuin suinkin, vaikka hän olikin odottanut koko ajan Nancyn lähtöä.
- Älä valehtele minulle, Starr. No, otahan tästä leipää. En aio myrkyttää sinua Susan, vaikka sitä kovasti haluaisinkin. No niin, ota se ja mene huoneeseesi. Siellä luultavasti odottaa jokin, joka kiinnostaa sinua, sanoi Nancy ja vinkkasi silmää.
Susan lähti sanaakaan sanomatta huoneesta ulos, hänestä tuntui että jotain erittäin outoa oli tapahtumassa, sillä Nancy-täti oli kerrankin edes hitusen ystävällinen hänelle.
Ikkuna oli ollut auki, ja Susanin sydän pysähtyi hetkeksi kun hän huomasi työpöydällään istuvan valkoisen pöllön. Pöllöllä oli kirje sidottu sen jalkaan, jota se ojensi Susanille kun hän lähestyi. Susan vieläkin hieman yllättyneenä otti kirjeen linnulta ja avasi sen. Susan voihkaisi onnesta lukiessaan kirjettä, jota hän oli jo kauan odottanut :
Hyvä Susan Starr,
Täten ilmoitamme että sinulle on varattu paikka Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa.
Ohessa saat luettelon kirjoista ja välineistä jotka tarvitset. Lukukausi alkaa 1. syyskuuta. Tylypahkan pikajuna lähtee King´s Crossin asemalta, laiturilta yhdeksän ja kolme neljäsosaa. Odotamme pöllöäsi viimeistään 31. elokuuta.
Parhain terveisin,
Minerva McGarmiwa
Vararehtori
Susan heittäytyi onnessaan makaamaan sängyllensä. Hän jo pelkäisi että ei saisi koskaan kirjettä.
- Toivottavasti isä tulee pian, että voin kertoa kaikki hyvät uutiset , sanoi Susan itsekseen katsellen pöllöä, joka lenteli pilvisellä taivaalla Perhoskadun yllä, ja katosi hetken päästä.
Juuri silloin oveen koputettiin. Susan juoksi alakertaan niin nopeasti kun vaan pystyi, ja pysähtyi oven eteen. Hän avasi innoissaan oven, jonka takaa paljastuivat Nancy Murrayn inhottavat kasvot. Juuri se mitä vähiten toivottiin.
- Unohdin lompakkoni, sanoi Nancy-täti ja kiiruhti pöydän luo, etsiskeli hetken liskonnahkaista lompakkoa ja käveli sitten sanaakaan sanomatta ovesta lompakko paksuissa käsissään ulos.
Susan käveli pettyneenä keittiöön tekemään itselleen ruokaa. Oli sentään iltapäivä, eikä Susan ollut syönyt kuin yhden leivän. Hän söi eiliseltä jäänyttä keittoa, ja katsoi toiveikkaana ikkunasta. Milloin isä ja Mill oikein tulisivat? Heidän olisi pitänyt tulla jo pari tuntia sitten. Susan vilkuili vuorotellen kelloa ja ikkunaa ja vihdoin, he tulivat. Tumma, puinen ovi avautui ja sisään tuli kaksi ihmistä, pitkä iloinen mies ja hoikka, pieni tyttö.
- Isä, sain kirj-
- Tiedän, rakas lapsi, toivottavasti Nancy ei ole kiduttanut sinua täällä. Näytät väsyneeltä, sinun kannattaisi mennä jo nukkumaan, samoin tämän nuoren neidin, sanoi Dean Starr katsoen hellästi tyttöä joka näytti niin väsyneeltä, että voisi minä hetkenä hyvänsä kaatua maahan.

Vastaus:

Mukava ensimmäinen tarina! Tuo Nancy vaikuttaa ihan uskomattoman inhottavalta tyypiltä, "kultaseksi" nimittäminen tarkoittaessaan aivan päinvastaista on kyllä selvä merkki niljakkaasta tyypistä. Puheet myrkyttämisestä vielä lisäsivät vaikutelmaa. Susanin maininta Nancyn ystävällisyydestäkin oli hyvä silaus, sillä jos tuo oli Nancy mukavana, millainen hän mahtaa olla ilkeänä... Olisi ollut kiva saada tarinassa vähän valaistusta siitä, kuka tämä Nancy oikein oli ja miksi hän asui Susanin perheen talossa, kun isäkään ei ainakaan täysin vaikuttanut pitävän tästä. Tarinassa oli hyvä rakenne, kun Nancyn sietämisen vastapainoksi tapahtui iloinen asia, kirjeen saaminen, ja huippukohtana oli Susanin isän ja siskon saapuminen. Olit lisännyt myös yksityiskohtia, jotka toivat kerrontaan lisää elävyyttä; esimerkiksi Perhoskadun mainitseminen ja liskonnahkalompakko. Loppu vaikutti vähän kiirehdityltä, eikö Susanin isä tai sisko sanonut muuta Tylypahkan kirjeen saamisesta? Susanin tunteita loppupuolella olisi myös voinut kuvata konkreettisemmin. Joka tapauksessa oikein hyvä aloitustarina!

Saat 7 kaljuunaa ja 14 tuparia!
Aurelia » 15.12

Nimi: Jonest Sparow

10.12.2016 20:27
Luku 1 "Menneisyyden painajaisissa"

Jonest nukkui laivassa riippumatossaan. Merellä oli tyyntä ja kuun valo heijastui laivan kannelle. Yhtäkkiä valon peitti varjo, jotain mitä ei toivottu laivaan... Merirosvoja! He tyhjentävät kultavaraston ja vievät korut. Koko laiva on tyhjä merirosvojen käsittelyn jälkeen. Laivan miehistö heräsi, mutta liian myöhään. Merirosvot olivat jo lähdössä pääkallolippua kantavalla laivallaan.
-Äh! Nyt, kun pilasitte hienon ryöstömme... Jätämme teille jäähyväiset! Merirosvojen kapteeni sieppaa kuusi vuotiaan Jonestin. Laivan miehistö seuraa kauhuissaan tapahtumaa, mutta kukaan ei voi tehdä mitään.
-Päästä poikani! Tee mitä vain, mutta päästä poikani! Jimmy pyytää. Merirosvot eivät anna armoa vaan katoavat pimeyteen. Julia tulee kannelle ja purskahtaa itkuun.
-Ainoa poikamme! Julia nyyhkyttää.
-Totta kai me haemme hänet takaisin, vai mitä Jimmy? Casper, perämies kysyy epävarmasti.
-Heitä on mahdotonta saada kiinni, Jimmy myöntää totuuden.
Sitten kaikki alkaa muuttua sekamelskaksi ja kuuluu, vain Jonestin ääni.
-Isä ei! Isä auta! Isääääää..! Ja uni katkeaa.

Todellisuudessa.
-Jonest! Rauhoitu, näit painajaista, Jimmy herättelee poikaansa.
-Isä... Sinä jätit minut... Et lähtenyt perään, koska luulit ettette saisi merirosvoja kiinni, Jonest vapisee.
-Kuuntele, me haimme sinut silloin, sinä pääsit takaisin luoksemme. Sitä paitsi, siitä on jo kauan aikaa, Jimmy rauhoittelee Jonestia.
-Niin, mutta mitä jos he kostavat, mitä jos he tulevat ja tappavat minut? Jonest vapisee yhä.
-Eivät he tule, ja vaikka tulisivat me tietäisimme mitä tehdä, äitisi kanssa, Jimmy vannoo.
Jonest yritää selvittää huijaako isä.
-Ette te tietäneet viimeksikään mitä tehdä! Jonest pelkää.
-Olimme silloin, vain liian shokissa, niin kuin shou kissa konsanaan, Jimmy virnuilee.
-Isä ei naurata. Olen tosissani, mitä te muka tekisitte? Jonest kysyy epäillen.
Jimmy miettii mitä vastaisi, mutta Julia keskeyttää heidät.
-Käykää nukkumaan molemmat, huomenna saatat saada tietää, Julia sanoo ja Jonest hämmentyy.
-Te siis oikeasti estäisitte merirosvoja?! Jonest hämmillään.
-Nukkumaan! Jimmy komentaa ja laiva hiljenee täysin yöhön.

Vastaus:

Hieno alku tarinallesi ja Jonestille, jonka menneisyydestä kerroit myös hakulomakkeessasi. Olit ottanut hyvän ja tärkeän teeman juoneesi; kun on joutunut kokemaan nuorena jotain noin pelottavaa, varmasti mieleen ovat painuneet vahvat traumat eikä ole ihmekään, että painajaiset vaivaavat Jonestia vielä vuosia myöhemmin. Punoit menneisyyden myös hyvin tarinaan unen muodossa, joka kuitenkin erosi todellisuuden tapahtumista - näin unesta heräämiseen ja asian puimiseen tuli paljon enemmän jännitettä, kun Jonestin pahin pelko kerrottiin lukijalle. Vihjaus tulevasta ja Jonestin vanhempien salaisuudesta oli selvästi näkyvissä sille, joka osaa katsoa, hieno juttu! Jonestin ja tämän perheen epätavallinen tausta merimiehinä antaa tarinaan varmasti paljon aihetta mielenkiintoisille juonikuvioille. Tarinassa oli hyvä ja kokonaiselta tuntuva rakenne ja dialogista tuli hahmoista paljon ilmi. Vuoropuhelun ja tapahtumien kerronnan lisäksi olisi ollut mukava kuulla lisää kuvausta vaikkapa ympäristöstä, Jonestin vanhemmista ja suoraan pojan tunteista. Tuntuiko painajaisen kauhu vielä kurkussa unesta herätessä, miltä rauhoitteleva isä näytti tai millainen oli paikka, jossa Jonest heräsi? Oikein hyvä aloitustarina!

Saat 5 kaljuunaa, 12 tuparia sekä Menneisyyden muistelija -merkin!
Aurelia » 15.12

Nimi: Rune Velaeris

10.12.2016 14:11
Don dara huair 1/2
_________________________________________________________________
nKouluvuosi oli alkanut sujuvasti, mutta kaikki ei tuntunut olevan yhtä huoletonta ja hilpeää kuin aikaisempina vuosina - toki V.I.P - vuoden alku hermostutti kaikkia viidesluokkalaisia, mutta tunnelma oli silti apeampi kuin normaalisti. Kukaan ei tiennyt sille syytä, mutta sitten eräänä sateisena lokakuun tiistaina kesken päivällisen alkoi tapahtua.

En itse aluksi huomannut mitään, sillä olin keskittynyt höyryävän porkkanakeittoni lapioimiseen suuhuni, mutta hetken kuluttua joku läpsäisi minua selkään ja kuiskasi sihahtaen: "Katso tuonne!"
Vältin nipin napin tukehtumisen keittooni ja käänsin katseeni siihen suuntaan, johon koko suuri sali nyt tiiraili kiinnostuneena.
Oveen oltiin koputettu kahdesti, ja pian niiden päättymisen jälkeen sisään astui seitsemän pikimustiin kaapuihin pukeutunutta nuorta. He olivat kalpeita ja ilmeettömiä, miltei kolkon oloisia, mutta rehtori nousi siitä huolimatta opettajien pöydästä hymyillen.
"Saanen esitellä", hän kajautti kirkkaalla äänellä, "vaihto-oppilaamme Ilvermornysta! Lämpimästi tervetuloa."
Oppilaat seisahtuivat keskelle suurta salia, ja seurasi hetken kiusaantunut hiljaisuus. Kuusi heistä suuntasi lopulta Luihusen pöytään, mutta yksi kääntyikin kannoillaan ja istui Puuskupuhin pöydän päätyyn. Muut tuvat näyttivät olevan yhtä hämmästyneitä valinnasta kuin itse puuskupuhitkin; kuiskutukset valtasivat salin täysin. Kuulin lähelläni istuvan kolmosluokkalaisen tytön, Idrissan, selittävän kiivaasti jotakin kansainvälisen velhosodan tapahtumista Amerikassa ystävälleen, ja jotakin Ilvermornyn suhteista Durmstrangiin. Luihusen pöytään istuneet oppilaat tuijottivat ruoanpaljoutta nälän paistaessa heidän silmissään, mutta heidän tuttunsa Puuskupuhin pöydässä tuijotti vain syliinsä sanomatta mitään. Hetken kuluttua kuiskutus alkoi laantua, ja ihmiset keskittyivät jälleen ruokiinsa. Opettajien pöydässä kävi kiivas keskustelu; muutamien opettajien ilmeistä päätellen tämä oli tullut heillekin täytenä yllätyksenä. Suuren salin kattokin oli tummunut huomattavasti oppilaiden saavuttua - vaikka harmaa se oli ollut jo aikaisemminkin - ja muutama korpinkynsi tuijotti sitä huolestuneena supisten toisilleen.

Kerrassaan omituisen päivällisen jälkeen minulla oli vuorossa taikuuden historiaa. Lysähdin pulpettiin lähimpänä ikkunaa ja etsin oppikirjaa laukustani. Muutkin Puuskupuhit alkoivat valua hiljaa luokkaan, ja hetken kuluttua professori Binns leijui liitutaulun läpi luokan etuosaan ja aloitti tunnin selostuksen kehoittamalla kaikkia avaamaan kirjansa sivulta satakuusikymmentäjotakin. Yritin keskittyä aiheeseen, mutta noin kymmenen minuutin kuluttua olin varma ainoastaan siitä, että puhuimme 1700 - luvun maahismellakoista. Katsahdin pergamenttiani ja huomasin sutanneeni musteella kirjoitetun otsikon kämmenselälläni. Yritin pyyhkiä sitä pois, mutta annoin lopulta periksi ja aloin piirrellä kukkia pergamentin reunoille. Ikkunan ohi liisi suurikokoinen sarvipöllö, jonka jalkaan oli kiinnitetty rusehtava kirje. Tuijotin sitä niin pitkään kuin pöllön saattoi erottaa, ja jatkoin sitten kiehkuroitani. Vieressäni istuva Marius oli nukahtanut kirjansa ylle, ja kuulin takanani Uman kynän raapivan pergamenttia. Uman paras ystävä, Harendra, istui luokan toisella puolen ja pyöritteli mustia hiuksiaan sormensa ympärillä puhuessaan yhdelle Puuskupuhin huispausjoukkueen jäsenistä, ja se närkästytti Umaa. Tunti alkoi olla lopuillaan, joten tökin Mariuksen hereille ja aloin pakata kirjojani laukkuun. Harendran kimeä kikatus kaikui toiselta puolen luokkaa. Uma tuhahti jotakin pojista ja lykkäsi kirjat laukkuunsa, kun kello alkoi soida tunnin loppumisen merkiksi ja innokkaimmat olivat jo ryntäämässä luokasta täyteenahdetulle käytävälle.
Päivän viimeinen tunti keskeytettiin, kun katouttamista opettanut McGarmiwa pyydettiin selvittelemään jotakin oven ulkopuolelle. McGarmiwan ääni oli luja, joten saimme helposti selvää hänen puheestaan. Hiireni, josta oli nyt näkyvissä vain takaruumis ja häntä, säikähti oven pamausta ja sain taistella pitääkseni sen pulpetilla.
"He eivät siis suostu Lajitteluhatun lajiteltaviksi? Hyvä on. Missä tuvassa he ovat olleet Ilvermornyssa opiskellessaan?"
Keskustelun toinen osapuoli selitti jotain, josta emme saaneet selkoa, ja sitten McGarmiwa puhui jälleen.
"Ahaa - no - se yksi, joka oli Ukkoslinnussa, saa alustavasti olla Rohkelikossa. Serpenteistä osa Korpinkynteen, osa Luihuseen, ja Pukwudgie menee Puuskupuhiin."
Taas kuului muminaa.
"Sanoinkin, että alustavasti. Jos se ei toimi, voimme keskustella tästä uudelleen kaikkien tuvanjohtajien kanssa, mutta tämä on minun ehdotukseni. Nyt, jos sallitte, minulla on luokallinen V.I.P - kurssin opiskelijoita odottamassa, joten jatkaisin tuntiani heidän kanssaan."
Jatkuu!


Vastaus:

Mielenkiintoista virittelyä tulevalle juonelle! Ilvermornyn vaihto-oppilaat antavat ehdottomasti paljon aihetta jännittäville juonikuvioille, vaikka nämä oppilaat vaikuttivat kyllä melko epätavallisilta kolkkoine olemuksineen ja nälkiintymisineen. Heti alkoivat spekulaatiot surraamaan, ovatko nämä omituiset tulokkaat tosiaan Amerikan suosituimmasta taikakoulusta? Tarinassa oli hauskoja yhteyksiä: selvästi joku on kuitenkin kuunnellut Taikahistorian tunnilla, kun Suuressa salissa heräsi kiivasta keskustelua kansainvälisestä velhosodasta. McGarmiwan keskustelu oli hyvä kohta ja professorin järkeily vaikutti pätevältä. Jäin miettimään, miten Benjamin tulee istumaan kuvioon Ilvermonyn oppilaiden kanssa... Tai onko Rune ylipäätään törmännyt tähän enää koulussa? Tarinan kahdessa ensimmäisessä kappaleessa oli oikein hyvä tahti ja tarpeeksi tasapainoa yksityiskohtien ja pääasian välillä, mikä siivitti lukemista eteenpäin. Taikahistorian tunnilla kerroit selvästi opettajan aiheuttamasta tylsistymisestä, mutta tekstissä tuntui kerronnallisesti olevan hiukan liikaa epäolennaisia tarkennuksia liittyen tunnin oppilaisiin, mikä hidasti ja hämmensi lukemista. Pääosin kuitenkin oikein hyvä tarina!

Saat 7 kaljuunaa ja 16 tuparia!
Aurelia » 15.12

Nimi: Ada Wilson
Kotisivut: http://maapallo05/

10.12.2016 11:06
Luku 6
Suorastaan vihasin vanhenpiani sillä hetkellä.
Äiti ei päästänyt minua ulos, joten en voinut tehdä muuta kuin maata sängyssäni ja tuijottaa huoneeni kattoon. Huoneeni katto oli musta kuin yötaivas ja siihen oli maalattu 'Velho Simsalabimin liikkuvalla ja kimaltavalla hopeamaalilla' tähtiä ja kuu. Huoneeni seinät olivat taivaan siniset ja niihin oli maalattu pilviä puolestä välistä ylöspäin, sillä alaosa oli vihreä ja siihen oli maalattu liljoja ja ruusuja.
Vaikka huoneeni oli pieni, sen katto oli korkea ja se seinä, jonka olisi pitänyt olla puutarhaan päin, siinä olikin taialla vahvistettu koko seinän kokoinen ikkuna
Ikkuna/seinäni edessä oli hennon vaaleanpunaiset verhot, ja ikkuna laudalla oli syvennys, jossa istuin useasti ja tuijotin ulos.
Punainen kampauspöytäni oli sänkyni edessä.
Otin kirjahyllystäni kirjan, 'totta vai tarua? Noitavainoot' ja juoksin puutarhaan syreenien ja ruusujen keskellä olevalle lammelle jossa ui kultakaloja.
Silloin joku huusi
-Varo!
// Sori, lihavoitin tekstiäni pikkasen


9

Vastaus:

Olit hienosti panostanut tällä kertaa kuvailuun, ja Adan huoneesta oli mukava lukea. Se kuulosti ihanalta, olisipa minullakin seinän kokoinen ikkuna ja katossa maalattu tähtitaivas! "Velho Simsalabimin hopeamaali" oli todella pottermaisen hauska yksityiskohta, joka teki kuvauksesta viimeisen päälle taianomaisen. Kotiaresti on ikävä rangaistus, minäkin varmasti olisin suuttunut vanhemmilleni jos he tekisivät noin, eivätkä edes selittäisi mitään tilanteesta. Lopetus päättyi taas kohtaan, joka jätti lukijan arvailemaan, mistä oikein voi olla kyse. Jos vielä haluat elävöittää tarinaa, voit kuvailla tarkemmin Adan tunteita: miltä hänestä tuntui tai mitä hän ajatteli juostessaan kauniisti kukkivaan puutarhaan, tai pelästyttikö huuto häntä? Mielenkiintoinen jatko tarinalle!

Saat 5 kaljuunaa ja 9 tuparia!
Aurelia » 14.12

Nimi: Edward Tanner

10.12.2016 01:56
Edward Tanner 4
Edward raahasi arkkuaan kivisellä tiellä. Hän kompastui isompaan kiveen.
"Sattuiko Ed? Ei hätää.. enää noin.. 23-metriä.." Brian virnisti.
Edward kompuroi ylös ja pyyhki kämmenellään viittaan tullutta tahraa.
"Miksi naapurinne asuu 57- metrin päässä? Haluaisin niin ottaa taikasauvani ja.." Noel huitoi kädellään, mutta lopetti nähdessään Brianin synkän katseen.
Viimein he olivat Brianin naapurin pihassa.
Edward katsoi ruusupensaita.
"Nuo ruusut taitavat olla lumottuja.." Brian sanoi huomatessaan Edwardin katseen.
"...Noel onko Korpinkynnessä lintuja?" Edward kysyi hymyillen.
"Mitä..? Ei! Miksi sinä tuollaisia kysyt? Korpinkynnen tupa on kuule aivan samanlainen kuin teidänkin.. tai siis melkein.." Noel vastasi.
"Mietin vain. Hassua etten ole ennen kysynyt! Mitä oikein teet siellä ilman meitä?" Edward kysyi katsoen Noelia silmiin.
"..Okei. Ed on seonnut lopullisesti.", Noel sanoi katsahtaen kenkiään.
"No, siellä on Sarah ja Roosa.. muistatteko? Se kikkarapäinen?" hän jatkoi hetken mietittyään.
"Sarah Bellows, Noelin tuleva vaimo... Sarah Wertons! Täydellistä. Noel olette loistava pari!"Brian hymähti näyttäen vaaleanpunaista kieltään.
"No, entäs Rohkelikko? Onko oleskeluhuoneessanne eläviä leijonia jotka syöksyvät tulta?" Noel virnisti.
"ON!" Edward hymyili leveästi.
"Onko?" hento ääni poikien takaa kysyi.
"Ai hei, Emily. Laskin vain leikkiä.", Edward naurahti kääntyen tytön suuntaan.
"Luulin että olette kaikki samassa tuvassa! Eli.. Ediseni on Rohkelikossa ja Noel ja Brian Korpinkynnessä?" Emily kysyi viattomasti.
Noel ja Brian tirskuivat.
"Ediseni!" Noel nauroi.
Kommentista välittämättä:
"Ei, Noel on korpinkynnessä ja minä ja Brian Rohkelikossa.", Edward vastasi.
"Okei. Miten teillä on noin isot arkut? Miten nuo kaikki mahtuvat autoon?" Emily huolestui katsoessaan poikien arkkuja.
Emilyn mummo tuli ulos.
"Ai hei, pojat.", hän tervehti hymyillen.
"Laittakaa arkut autoon, hopi! Ei vain seisoskella!" mummo jatkoi.
"Eivät ne mahdu, mummi kulta.", Emily sanoi osoittaen arkkuja.
"Höpsis! Kyllä ne mahtuvat. Takakontti on melkein hehtaarin kokoinen! Tai oikeastaan hieman pienempi, mutta iso se on!" Emilyn mummo sanoi huitaisten kädellään ympärillään lentävää kärpästä.
Hieman hakonaisesti Brian otti arkustaan kiinni ja raahasi sen pieneltä näyttävään autoon.
"Voi juku! Ompa iso takakontti! Onko tuo uima allas? Laskin vain leikkiä, mutta kyllä tänne arkut mahtuvat.", Brian sanoi tutkien takakonttia.
Edward ja Noel raahasivat hekin arkkunsa takakonttiin.
Emily toi omansa myös, mutta se oli niin pienen näköinen että Noelin oli pakko naurahtaa.
"Mahtuuko tuohon tosiaan kaikki?" hän sanoi virnistäen.
"Kyllä, kiitos kysymästä.", Emily sanoi hypäten auton kyytiin. Hän istahti pelkääjän paikalle eli etupenkille ja pyyhkäisi ikkunanlasia.
Edward,Brian ja Noel istuivat takapenkille ja mummo rattiin.
Siitä matka alkoi.
"Mitä kello on? Hetkinen.. unohdinko sammuttaa valot?" Brian hermoili.
"Sammutin ne.", Noel vastasi miettien.
"Brian, voisitko antaa junassa parin valkoisia sukkia? Taisin Taisin ottaa vain kahdet.",hän sanoi lopulta.
Brian mulkaisi ystäväänsä.
"Minä voin.", Edward naurahti ja katsahti edessä avautuvaa kaupunkimaisemaa.
"Enää 7- minuuttia asemalle!" Brian huudahti.
"Oletteko te muuten jo kolmannella luokalla?" Emilyn mummo kysyi.
"Joo.", Noel vastasi.

"Asema!" Emily huudahti silmät loistaen nähdessään korkean rakennuksen.
Noel vilkaisi kelloaan.
"Meillä on vajaa 10- minuuttia ennen junan tuloa. Pitäkää kiirettä!" Noel huudahti ja nousi autosta.
Kaikki tekivät samoin.
He ottivat arkut ja raahasivat niitä asemaa kohti.
Emilyn mummo hymyili ja auttoi Emilyn arkun kanssa. "Otetaan tuollainen tavaravaunu.", Edward sanoi ja kiskaisi vaunua.
Hän laski arkkunsa sen päälle.
Muut tyytyivät raahaukseen.
He etenivät harmaan tiiliseinän luokse.
"Kiitos kyydistä, nähdään jouluna!" Brian huudahti vilkaisematta muita.
Hän juoksi päin seinämää.
Emily katsoi ihmeissään Brianin kadotessa seinän sisään.
"Menen viimeisenä.", Edward sanoi.
"Selvä.", Noel vastasi ja hänkin juoksi seinämää kohti.
Emilyn vuoro.
Hän katsoi mummoaan hieman surullisen näköisenä.
"Mummo!" Tämä huudahti ja halasi mummoaan.
Muutama kyynel putosi hänen punertavilta poskiltaan tämän irrottaessa otteensa ja juostessaan päin seinää.
Hän oli kadonnut.
Edward hymähti ja kääntyi mummoa kohti.
"Kiitos vielä kerran, oli todella mukava tavata.", hän sanoi hymyillen jälleen.
"Ole hyvä, nuori mies.", mummo sanoi vilkuttaen.
Edwardkin juoksi seinää kohti arkkuineen kaikkineen.
Hän hieman horjahti päästessään muiden luokse.
Asema oli täynnä ihmisiä, niinkuin aina. Pojat sanoivat hyvästit pienelle ystävälleen ja lähtivät kulkemaan aseman päätyä kohti.
Edward kulki edellä ja sai osakseen tuuppimista ja tönimistä.
Hän huokaisi päästessään aseman päätyyn ystäviensä seurassa.

"Numero 1999, jälleen!" Noel sanoi virnistäen.
Kahtena ensimmäisenä vuotenaan, eli viime lukuvuosina he olivat istuneet sillä osastolla.
Juna saapui juuri tasan tarkkaan ilmoitettuun aikaan.
Pojat astuivat vaunuun.
"..1992..1993..1994.." Noel laskeskeli.
"..1998.. Perillä!" hän huudahti heidän osastonsa kohdalla.
Brian mulkaisi osastoa.
Siellä oli kaksi poikaa.
"Voi ei.. Louis Harrison ja Ned Fendilson!" hän tuhahti.
Noel avasi oven.
"Menkää viereiseen, tämä on aina ollut meidän.", Brian sanoi vihaisena.
"Ei tänään.", Ned vastasi tyynesti.
"Louis.. isäsi pitää varmasti, siitä että luet hänen valitsemiensa kirjojen siaan 'Vekkulit jekut', etkä esimerkiksi 'näin saavutat määränpääsi.' Lupaan että hän saa tietää ellei.." Brian tuhahti.
"Hyvä on, hyvä on. Me häivymme." Ned tuhahti pyöritellen silmiään.
Poikien kadottua ystävykset istuivat
alas.
"En tiennytkään, että osaat olla häijy!" Noel virnisti ja tuuppaisi leikillisesti vieressä istuvaa Briania.
Edward istui heidän vastapäätään.

Noel vilkaisi lasi ikkunaista pariovea. Vaaleat hiukset lehahtivat ohi.
Brian ja Edward huomasivat sen myös.
"Hän oli jonkun seurassa, hyvä että Emily löysi ystäviä!" Edward sanoi ja nosti kätensä ottaakseen repustaan kirjan.
Noel kuitenkin esti tämän kädellään.
"Ed, juttelisit mielummin meidän kanssamme.", Noel hymyili vilkaisten Briania.
Alkoi kuulua tuttua natinaa.
Makeiskärrynoita avasi poikien osaston oven.
"Bertie Bottin Jokamaunrakeitako vai kenties suolaisia suklaasammakoita, vaiko makeita undulaatteja? Kunhan valitset ,sen sulle annan leikiten, mutta muistathan maksaa sillä Max saa voileivät jättiläiset.", myyjä lauloi.
"Anteeksi?", pojat hämmästyivät.

"Äh..Saisiko olla makeisia?", kimeä ääninen myyjä kysyi.

"Bertie Bottin jokamaunrakeita ja toffeekärpäspussi.", Brian vastasi ottaen kaljuunapussinsa esiin.
"viisi kaljuunaa, kiitos.", noita sanoi ja ojensi kätensä ottaakseen kaljuunat vastaan.
"Muuta?", hän jatkoi.
"Ei kiitos.", pojat sanoivat ja makeiskärrynoita jatkoi matkaansa.

Poikien yllätykseksi ovi avautui jälleen ja..
// joo siis oon innostunut kirjottamisesta nyt viime aikoina ja sen takia kirjoitan tosi tiuhaan, eikä kaljuunatkaan olisi paihteeksi.XD mutta joo, yritä tottua tähän tiuhaan tahtiin :DD anteeksi kirjoitusvirheet jälleen, puhelimella saattaa niitä tulla. :)

Vastaus:

Asia selvä, mahtava juttu että olet innostunut! :') Itse en aina ehdi kovin nopeasti arvostelemaan, joten jollet jo tee niin, kannattaa alkaa kirjoittaa tarinoita johonkin tekstitiedostoon aina kun inspiraatio iskee. Emily selvästi ehti tykästyä pojista Edwardiin! Hauska juttu, vaikka Emily onkin poikia pari vuotta nuorempi. "Ai, hei Emily, laskin vain leikkiä" -vuorosana sai hymyn huulilleni. Tytön ja mummon eroamisen hetki oli melkein liikuttava, varmasti tuntui rankalta erota moneksi kuukaudeksi. Olisi kiva tietää Emilystä ja mummosta lisää: miksi Emily asuu mummon kanssa eikä vanhempiensa luona? Nuo esitellyt uudet hahmot vaikuttavat vähän kiusankappaleilta, jätti miettimään, tuleeko heidän kanssaan vielä uusia yhteentörmäyksiä. Noel oli mukava kun huomautti Edwardille toivovansa tämän juttelevan mieluummin kuin lukevan - nykyään valitetaan aina kännyköiden huonosta vaikutuksesta, mutta yhtä hyvin ennenkin on voinut kaivaa kirjan esiin ja uppoutua siihen. Oli kiva nähdä, että olit kiinnittänyt huomiota neuvoihini; tarinan alkupuolella huudahdus- ja kysymyslauseiden kirjoitussäännöt menivät ihan nappiin. Koska oikeinkirjoitus on nyt muuten suht hyvin kunnossa, teroitan vielä alkuperäistä asiaani, eli normaalisti pisteeseen päättyvien vuorosanalauseiden oikeinkirjoitusta. Pilkun laittaminen ei päde muihin välimerkkeihin päättyviin lauseisiin, mutta se korvaa vuorosanoissa pisteen. Rakenteena siis lainausmerkki, vuorosana, lainausmerkki, pilkku ja johtolause, eli näin:
"Ei kiitos", pojat sanoivat. Jään odottamaan jatkoa!

Saat 7 kaljuunaa sekä 16 tuparia!
Aurelia » 14.12

Nimi: Evy Noth

08.12.2016 21:25
Luku 1. En kuulu tänne

Hetken aikaa vain makaan selälläni peittoni alla ja tuijotan suoraan ylöspäin, näkemättä kuitenkaan ylläni kohoavaa kattoa. On vielä täysin pimeää ja hiljaista, lukuun ottamatta peittojen kahahduksia ja jonkun hiljaista kuorsausta. Kuuntelen hiljaisuutta, tuijotan pimeyttä ja tunnen itseni jälleen kerran todella yksinäiseksi. Tunnen kuinka kyyneleet yrittävät karata silmistäni, mutta ankarasti räpytellen saan ne pysymään poissa.
”Evy Noth. Lupasit ettet itke,” mutisen itselleni ja alan etsimään lattialta sukkia.
Kun löydän lattialta kaikkien tavaroideni alta pörrösukat, laukun, saan villatakin ja lämpimämmät housut jalkaani, avaan hiljaa sänkyäni kiertävät verhot ja lähden Rohkelikon oleskeluhuoneeseen. Oleskeluhuoneessa käyn istumaan mukavan pehmeään nojatuoliin takan eteen ja kiedon ympärilleni huovan, jonka olen edellisenä iltana unohtanut samaan tuoliin. Siinä istuessani muistan hetken kun Thomas antoi huovan minulle samana päivänä, kun koulu alkoi tänä kesänä.
***** ***** ****** *****
Olemme menossa rautatieasemalle, josta minun pikajunani (laiturilta 9 ¾) Tylypahkaan lähtee. Istun automme takapenkillä yhdessä poikaystäväni Thomasin kanssa, joka on lähtenyt saattamaan minua. Pikkusiskoni Amalia, joka on nyt tulossa ensimmäiseksi vuodekseen Tylypahkaan, istuu edessä ja lukee jotain kirjaa. Huokaisen hiljaa ja käännyn katsomaan ulos ikkunasta. Thomas tajuaa sanomattakin miksi huokailen ja ottaa minua kädestä kiinni.
”Äiti äiti! Tiesitkö että Helga Puuskupuhin kuppi on piilotettu jonnekin Tylypahkaan!” Amalia huutaa innoissaan.
Huokaisen vielä syvemmin. Huomaan jälleen kerran, etten kuulu tähän perheeseen ollenkaan. Molemmat vanhempani, veljeni sekä todella varmasti myös siskoni ovat Korpinkynsiä, mutta minä olen Rohkelikko. Olen siis hylkiö omassa perheessänikin (ja koko suvussa) sekä koulussa. En tunne kuuluvani myöskään Rohkelikon tupaan. Muut Rohkelikon oppilaat ovat rohkeita, mutta sääntöjä noudattavia toisinkuin minä. Olen aina tuntenut olevani erilainen, kuin vanhempani ja veljeni. Jo pienenä tiesin, että minusta ei tule Korpinkynsi ja tunsin heti kuuluvani Luihuseen, mutta ei. En kuulu sitten sinnekään.
”Äiti äiti! Ollaan perillä!” Amalia huutaa innoissaan.
”Jihuu,” mutisen sarkastisesti, jolloin Thomas puristaa kättäni lohduttavasti.
Saman tien kun auto on parkissa, hyppää Amalia ulos autosta ja juoksee takakontille ottamaan matka-arkkuaan. Äiti menee nopeasti perässä auttamaan pikkuista tyttöään, kun taas minä en pidä mitään kiirettä noustessani ulos autosta. Äidilläni menee hermot hidasteluuni ja hän heittää minulle matka-arkkuni suoraan syliini, jolloin meinaan tiputtaa sen saman tien, sen painavuuden takia. Onneksi Thomas nappaa matka-arkun sylistäni ja antaa minulle Hopen häkin, jossa pöllö selkeästi mököttää minulle.
Äiti ja Amalia menevät ensimmäisenä kaiteen läpi, koska Amalia haluaa välttämättä juosta eikä äitini halua päästää rakasta tytärtään silmistään.
”Kaikki hyvin?” Thomas kysyy.
En vastaa pojalle mitään, mutta Thomas tajuaa kyllä sanomattakin, mikä minua vaivaa. Thomas laskee matka-arkun käsistään maahan ja ottaa minulta Hopen häkin ja laittaa senkin maahan. Ihmettelen hetken mitä Thomas haluaa, kunnes poika halaa minua tiukasti. Painan pääni poikaystäväni olkapäälle.
”Voi Thom,” mutisen.
”Tiedän Evy kulta,” Thomas vastaa.
”Rakastan sinua ja minun tulee kamala ikävä,” sanon.
”Minunkin sinua, mutta näemme viimeistään ennen joulua,” Thomas kuiskaa ja suutelee otsaani.
”Lupaatko?” kuiskaan.
”Totta kai,” poika vastaa hymyillen ja suutelee minua pitkään.
”Laitoin sinun matka-arkkuusi huovan, jonka ostin sinulle. Voit käpertyä sen alle, kun on kylmä ja ajatella että minä olen sinua lämmittämässä,” Thomas kertoo.
Halaan Thomasia vielä tiukemmin ja suutelen häntä poskelle.
”Kiitos, olet ihana!” sanon.
Katsahdamme molemmat suurta seinäkelloa ja lähdemme käsi kädessä (toisessa kädessä minulla Hopen häkki ja Thomasilla toisessa matka-arkkuni). Kävelemme käsi kädessä kaiteen läpi toiselle puolelle, jossa on kamalasti ihmisiä, jotka yrittävät keretä junaan ja kamala meteli.
”Evy! Alahan mennä nyt, ettet myöhästy,” äitini tiuskii ja tuuppii minua pois Thomasin luota kohti junaa.
Halaan Thomasia vielä nopeasti ennen kuin astun junaan matka-arkkuni ja pöllöhäkin kanssa.
***** ***** ***** *****
Istun yksin Rohkelikon oleskeluhuoneessa ja hymyilen itsekseni, rutistaen huopaa tiukasti itseäni vasten. Minua alkaa pikku hiljaa uudelleen väsyttää ja päätänkin lähteä hiljaa takaisin nukkumaan tai sitten lukemaan hyvää kirjaa jonka sain myös Thomasilta ennen lukuvuoden alkua. Nousen hitaasti ylös mukavasta tuolista ja hiivin yhtä hiljaa makuusaliin, kuin sieltä tulinkin.
Käyn makaamaan sänkyyni, vedän sukat pois jaloistani ja heitän ne takaisin lattialle josta ne poiminkin. En laita vilttiä pois vaan rutistan sitä edelleen itseäni vasten, vaikka minulla on peittonikin päällä.
”Kiitos Thom. Pian nähdään,” kuiskaan ja vaivun rauhalliseen uneen.

Vastaus:

Hieno aloitustarina, olit pätevästi nivonut tarinasi takauman muotoon - kertoen tarpeellisen Evyn perheestä, mutta lisäten tunnearvoa hänen pohtiessaan ikävää jo koulussa ollessa. Oletettavasti menossa oli ensimmäinen ilta koulussa, jolloin tunteet ovat varmasti pinnassa. Evyn perhe vaikuttaa todella epäreilulta, ja tuollainen pieni seikka kuten äidin matkalaukun heittäminen on selvä merkki vahingoittavasta käyttäytymisestä. Onneksi sentään Thomas toi jonkin toivon pilkahduksen, vaikka Evy koulussa joutuukin selviämään ilman häntä. Jäin heti uteliaaksi Thomasista: ilmeisesti tämä on jästi, kun ei käy Tylypahkaa? Vaikka kaksikon suhde oli kyllä tarinan pääasia ja varmasti heistä selviää jatkossa lisää. Oli myös kekseliästä kirjoittaa Evyn tunteneen kuuluvan Luihuiseen kun lajittelun kanssa kävi näin, se toi lisäulottuvuutta tarinaan vaikka lisäsi varmasti Evyn ahdistusta. Suomessa vuorosanojen kanssa pilkku laitetaan vastan lainausmerkin jälkeen, eli näin:
"Pian nähdään", kuiskaan. Mutta muuten oikeinkirjoitus oli pääosin hienosti kunnossa! Kaiken kaikkiaan erinomainen tarina!

Saat 7 kaljuunaa, 16 tuparia sekä Menneisyyden muistelija -merkin!
Aurelia » 9.12

Nimi: Edward Tnner

08.12.2016 13:07
Edward Tanner luku 3
He kävelivät takaisin sisälle.
Brianin äiti juoksi heitä vastaan sanomatta mitään.
Heidän yllätyksekseen Rouva McQueen juoksi heidän ohitseen - suoraan Brianin perheen tummaan autoon. Pian jäljellä oli enää savupilvi ja lasten hämmästyneet katseet.
"Minne hän meni tuollaisella kiireellä..?" ,Edward mutisi.
"Ehkä Lontoossa on SALE- myynnit?",
Noel virnisti.
"Tai Viistokujalla!", Edward virnisti takaisin.
"Mitä sano, Brian?.. BRIAN? Hei! Minne menit?", Hän jatkoi. Noel katsoi ympärilleen.
"TÄÄLLÄ! TULKAA KATSOMAAN!" Keittiöstä kuului.
Edward ja Noel katsoivat toisiaan, sitten he kurkistivat keittiöön.
Brian tosiaan oli siellä, mutta hänellä oli kädessään jotain.
"Se on kirje äidiltäni. Ed, mummisi kaatui saadessaan sydänkohtauksen ja hänen lonkkansa katkesi. Äitini meni auttamaan häntä, joten joudumme kävelemään King’s Crossin rautatieasemalle, ellei..", Brian selitti ja veti syvään henkeä.
"Ellei kysytä kyytiä naapurista..", Hän jatkoi lausettaan.
"No, mitä odotatte? Mennään kysymään!", Edward hymyili.
"Ei me voida...", Noel pudisteli päätään.
Briankin pudisti päätään.
"Mikä teitä vaivaa?", Edward kysyi epäuskoisena.
"Se muutti tänne viimevuonna, kun olin käymässä kesälomalla. Se on hirveen pelottava vanha käähkä , joka on hirveen ilkeä.. Tai pelottava. Se nauraa silleen *ghähähäähhäähä*", Noel matki.
"Mistä tuo aksentti Noel?",Edward virnisti, avasi keittiön kaapin ja otti keksipaketin.
Sitten hän meni ulos.
"Voi ei, ED! ÄLÄ! TULE TAKAISIN!", Brian huudahti.
Brian ja Noel juoksivat Edwardin kiinni. Edward koputti oveen heitä vilkaisematta.
Noel löi otsaansa kämmenellään.
"Pyörryn kohta..", Brian mutisi.
Ovi avautui.
Brian ja Noel katsoivat epäuskoisena näkyä.
Ovella oli nuori tyttö jolla oli pitkät vaaleat hiukset. Tyttö oli ehkä vuoden, tai kaksi nuorempi kuin pojat.
"...Hei..", Tyttö sanoi arvioiden poikia.
"Oletko jästi..", Noel mutisi, mutta huomasi pian, mitä oli juuri sanonut.
" Oletteko Tylypahkassa?!" , Tyttö huudahti silmät kiiltäen.
"Öh.. Joo. Olet siis noita? Tuota.. Pääsisimmekö teidän kyydillä King’s Crossin rautatieasemalle?", Edward hymyili ja ojensi keksipaketin.
"Olen Emily Wirthlon, yksitoistavuotta vanha, ensimmäinen vuosi alkamassa, palveluksessanne!", Hän hymyili, otti keksipaketin ja huusi:
"Muuummii! Täällä on tylypahkalaisia!"

Brian ja Noel katsahtivat toisiaan avuttomasti.
Edward vain hymyili.
Vanha nainen astui ovelle. Hän näytti noidalta, nenineen kakkineen. Ehkä vähän pelottavaltakin, mutta hänellä oli herttainen hymy kasvoillaan, eikä Edward voinut olla pitämättä naisesta.
" Päivää, olen Edward Tanner, ja tässä ovat ystäväni Brian McQueen ja Noel Wertons. Tarvitsisimme kyydin King´s Crossin rautatieasemalle, pääseekö teidän?", Edward hymyili.
"Totta kai!", Nainen hymähti.
"Lähdemme puolessa tunnissa. Tulkaa tänne arkkuinenne!" , Hän jatkoi.
//kolmas osa eikä vieläkään edes junassa. :D hyvä minä. Anteeksi mahdolliset kirjoitusvirheet. ;)

Vastaus:

Eipä mitään, ihan hyvää tahtia tässä mennään! :) Ja tässähän edetään juonessa koko aja sitä junaa kohti - todella kekseliäs käänne, että poikien täytyisi hakea apua naapurin pelottavalta noitamummolta! Sekin oli hauskan odottamatonta, että oven avasikin nuori, ystävällinen tyttö. Edward vaikutti myös pitävän tästä, kun hymyili niin paljon... Muutenkin Edward oli mukava tässä tarinassa, esimerkiksi kun otti keksipaketin mukaan naapuriin lähtiessään. Kummallista, että Brianin äiti lähti sanomatta sanaakaan, vaikka juonen kannalta se toimi hyvin. Ehdin jo mietiskellä, oliko mysteerisellä miehellä jotain tekemistä naapureiden kanssa, mutta tämä jäi ilmeisesti edelleen mysteeriksi... Muistuttelisin vielä noista puheenvuorojen oikeinkirjoitussäännöistä; pilkkua ei siis laiteta, jos lause loppuu huutomerkkiin, kysymysmerkkiin tai kolmeen pisteeseen. Siis näin:
""Oletko jästi.." Noel mutisi, mutta huomasi pian, mitä oli juuri sanonut.
"Oletteko Tylypahkassa?!" tyttö huudahti." Kannattaa myös kiinnittää huomiota siihen, että puheenvuorojen jälkeisten johtolauseiden (hän sanoi) kuuluu alkaa pienellä alkukirjaimella, ellei lausetta aloita nimi (Edward sanoi). Jään innolla odottamaan jatkoa! :)

Saat 5 kaljuunaa ja 11 tuparia!
Aurelia » 9.12

©2020 Tylypahkan taikakoulu - suntuubi.com