Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarinat

  oleskeluhuone • mainokset

Muistattehan, että seuraavan tarinan saa kirjoittaa vasta, kun edellinen on arvosteltu!

Vieraskirja  << <  21  22  23  24  25  26  27 [ Kirjoita ]

Nimi: Lucy Drafoy

09.08.2016 21:47
Oli ilta ja makasin sängyssäni. Odotin huomista enemmän kuin koskaan. Yksi asia kuitenkin painoi Lucyn mieltä. Macus ei enää tulisi hänen kanssaan Tylypahkaan. Mutta siellä on Audrey ja Sacris. Lucy yritti lohduttaa itseään. Huoneen ovi aukeni ja Marcus tuli sisään. Macus huomasi Lucyn ja kysyi: Onko jokin vinossa tai painaako jokin mieltäsi?
Muetin hetken että kertoisinko Marcukselle murheeni ja tulin tulokseen että kerron koska Marcus on hyvä kuuntelenaan, ymmärtää, lohduttaa, ja suhtautuu Lucyn murheisiin ymmärtäväisesti.
-No, kun sitä et enää tule kannsani Tylypahkaan, ja joo tiedän että siellä on Ada ja Saki mutta ne ei ole sama asia, ne eivät ole perhettä. Marcus katsoi Lucya hetken ja sanoi sitten: En tainnut vielä mainita edellisessä keskustelussamme että hain töihin Tylypahkaan Pimeydenvoimiltasuojautumisen opettajaksi. Sanoin kyllä kun viimeksi keskustelimme että pitää alkaa etsiä niitä mutta tulin tässä tilanteessa toiseen päätökseen
Toivonkipinä syttyi Lucyn rinnassa.
-Tuletko sinä töihin Tylypahkaan?!
Lucy minä sanoin että minä 'hain' töihin Tylypahkaan.
Ei ole vielä varmaa että minä pääsen mutta todennäköisesti pääsen.
Lucyn mieliala nousi kun kuuli että hänen veljensä voisi olla aina hänen kanssaan.
-Mutta pistä nyt nukkumaan tai et jaksa herätä huomenna kouluun. Marcus otti sängyltään yöpukunsa ja puki sen päälleen, kävi makulleen ja sanoi Lucylle: Kun sanoit ettei Audrey ja Sacrid ole perhettä, niin onko äiti sinun mielestä parempi?, tai onhan minullakin ikävä isää mutta äitiä ei niinkään. Entä sinulla?
Lucylla oli vastaus valmiina.
-Minulle on ihansama mitä äidille tapahtuu kunhan isälle ei vain tapahdu mitään pahempaa.
-Arvelinkin että sanoisit jotain tuollaista. Marcus sanoi.
-Olet niin isäsi näköinen. Rakastat häntä syvimmästä sydämestäsi.
- Niin rakastan sinuakin. Lucy sanoi.
-Minäkin sinua Lucy. Marcus sanoi.
-Moni on sanonut että näytän paljon äidiltämme, onko se totta?
-Ulkonäöltäsi kyllä aika paljon mutta sisimmässä olet äidin täysi vastakohta.
-Hän halveksii minua, Baley ei välittänyt ollenkaan minusta antoi minun nähdä nälkää ja olisin kuollut jo pienenä ilman sinua, sinä ruokit minua, hoidit, huolehdit ja uhrasit sen kerran henkesi minun vuokseni kun äiti uhkasi tappaa minut jos en suostu nukkumaan pihalla.

Vaikka ei hän se niin paha uhkaus ollutkaan mutta minulle se oli kuitenki uhraus.
-Sinä tulit nukkumaan kanssani pihalle ja rakesit meille kotoisan majan lähelle merta.
-Sinä pelastit monen monituista kertaa henkeni ja koska äiti ei tahtonut tappaa sinua hän ei saanut tapettua minua.
-Ja onneksi sinä olet vielä elossa Lucy!
-Sinun pitäisi kiittää itseäsi että ole noin rohkea ja hyväsydäminen ja ystävällinen ja kaikkea! Lucy sanoi.

Sitten tuli pitkä tauko jonka katkaisi Marcus sanomalla: kello on yksitoista, voisit panna nukkumaan että jaksat huomenna herätä ajoissa.
-Joo, hyvää yötä Marcus.
-Hyvää yötä Lucy.

Vastaus:

Ihana tarina, meinasi lähes tulla tippa linssiin, kun Lucy ja Marcus puhuivat niin syvällisesti perheensä tilanteesta ja rakkaudesta toisiinsa. He ovat selvästi kokeneet kovia yhessä ja onneksi heillä on ollut toisensa. Tilanne on selvästi hyvin monimutkainen, odotan kiivaasti, että saan tietää lisää siitä miksi sisarusten äiti on Azkabanissa ja isä Pyhässä Mungossa. Kaiken tämän takia aloin heti pitää kovasti hahmoistasi. Tässäkin tarinassa oli myös toimiva rakenne: ensin orastava huoli ikävästä, sitten toivo yhdessäpysymisestä, sen jälkeen raskaat muistot perheestä ja heidän menneisyydestään - ja lopuksi vielä turvallinen nukkumaanmeno, kun lukija on jäänyt miettimään edellisiä asioita. Hyvin toimiva versio draaman kaaresta. Olit hyvin parantanut rivinvaihtoja, mutta petrattavaa löytyy vielä. Jos kirjoitat johtolauseen (eli vaikka "Lucy sanoi") ennen vuorosanaa, tulee silti rivinvaihto ja vuorosanaviiva eteen. Näin:
Marcus huomasi Lucyn ja kysyi:
- Onko jokin vinossa tai painaako jokin mieltäsi?

Saat 4 kaljuunaa ja 9 tuparia, sekä "liikutuksen liikauttaja"-merkin.
Aurelia » 13.8

Nimi: Lucy Drafoy

09.08.2016 11:50
Oli aamu. Heräsin hyvin nukkuneena mutta nälkäisenä kuten melkein aina. Veljeni oli taas herännyt aikaisemmin ja lähtenyt varmaan hakemaan vettä, sillä meillä ei ole vesihanaa, vaan haemme vetemme läheltä yhdestä lähteestä. Minulla ei ole omaa huonetta vaan minä ja Marcus mukumme samassa. Huoneessamme on kaksi sänkyä yksi pieni työpöytä, ja vaatelipasto. Pukeuduin, ja lähdin syömään. Otin kaapista leivän ja juustoa. Kun olin syönyt jäin odottelemaan Marcusta jonka pitäisi kohta tulla. Kului viisi minuuttia, sitten kymmenenen viisitoista kaksikymmentä ja lopulta oli kulunut tunti. Missä ihmeessä Marcus oli? Ja mitä hän teki? Oliko hän kenties jäänyt ihailemaan rantaa tai eksynyt? Ei, eksynyt hän ei voinut olla. Olihan hän kulkenut saman tien varmaan satoja kertoja. Sitten Lucyn päähän pälkähti tajuton vaihtoehto. Oliko...oliko.. Ei, Marcus ei voinut olla..olla... ja sitten ovi aukeni ja sisään astui: Marcus, missä ihmeessä sinä olet ollut?! Ehdin jo luulla että sinulle olisi käynyt jotain! Älä huuda, älä huuda Lucy! No kerro sitten missä oikein olet ollut? Lucy tiuskaisi. No, muistatko mikä päivä huomenna on? Marcus oli komea yhtä tummasilmäinen kuin Lucykin, pitkä lihaksikas, hänen hiuksensa olivat tummanruskeat niinkuin äidillä, joka oli Marcuksen vastakohta, mutta silti, silti Marcus oli tuolla tavalla ärsyttävä. Hän arvuutteli ja kyseli kaikenlaista tuollaista eikä ikinä, ei ikinä, voi sanoa suoraan että mikä päivä silloin on, tai että mitä silloin tapahtuu. No mikä, mikä päivä huomenna on? Yritä muistaa! Ääh, kerro! Ei, vaan arvaa! No syyskuun ensimmäinen! Lucy vastasi, ja silloin hänelle valkeni. Sinä olet ollut ostamassa kirjojani neljännelle luokalle! Kyllä, hyvin arvattu! Marcus nauroi. Ja kaikki, kaavut ja sulkakynät ja kaiken! Itse kun en enää tarvitse mitään. Silloin Lucy muisti että marcushan oli käynyt koulun. Mutta mihin sinä menet töihin? Lucy kysyi. No, pitää alkaa etsiä niitä. Marcus vastasi. Huomenna koulu alkaisi taas ja Lucy näkisi paraita ystäviään Audreyta ja sacrista.

Vastaus:

Mahtava eka tarina! Tykkäsin, miten esittelit Lucyn kotia ja veljen, mutta samaan aikaan sait tarinaan jännittävän rakenteen Marcuksen katoamisella. Marcuksen hahmoon tuli myös kivaa luonnetta, kun hän ärsytti hiukan Lucya ja pisti tämän arvuuttelemaan. Saa nähdä, löytääkö Marcus töitä - onneksi Lucy sentään lähtee pian Tylypahkaan, niin ei tarvitse huolehtia raha-asioista. Voisit seuraavaan tarinaan laittaa kappalejaot, niin tarinaa olisi vielä helpompi lukea. Esimerkiksi eri ihmisten vuorosanat aloitetaan uudelta riviltä. Näin:
- Ääh, kerro!
- Ei, vaan arvaa!
- No syyskuun ensimmäinen! Lucy vastasi. Myös kerronnassa käytetään rivinvaihtoa, kun siirrytään asiasta toiseen. Esimerkiksi: kun kerroit Marcuksen ja Lucyn huoneesta, ennen "Pukeuduin"-sanaa voisi sopia rivinvaihto. Hyvä tarina joka tapauksessa! :)

Saat 3 kaljuunaa sekä 8 tuparia.
Aurelia » 9.8

Nimi: Nova Houston

08.08.2016 12:21
•Toinen luku•
kirjeestä selkoa ja piilotettuja, unohdettuja muistoja


Kirkkaat auringon säteet paistavat sillan alle, vaikka yleensä kivinen rakennelma ei päästä mitään valoa mihinkään koloon, varsinkaan sinne, missä minä vietän yöni.
Nyrpistän hieman nenääni, mutta avaan silti silmäni, joutuen kuitenkin sulkemaan ne melkein samantien takaisin kiinni sokaisevien valojuovien takia. Nostan toisen käteni silmieni eteen suojaksi kirkkaalta valolta, kun taas toisella, vapaalla kädelläni tunnustelen housujeni taskuja, joissa onneksi kuuluukin olla pieniä reikiä.
Tunnen hennon paperin vasemmassa taskussani. Hypistelen sitä hetken aikaa taskun pohjalla ennen kuin nostan sen silmieni korkeudelle.
Kuvittelen hetken aikaa paikkaa, missä veljeni on juuri tällä hetkellä, ja mihin minäkin olen pian lähtemässä.
Hetken kuluttua hengitän syvään ja repäisen punaisen sinetin auki. Pidättelen hengitystäni, kun vedän hitaasti mutta varmasti hieman kulahtaneen värisen paperin esille. Huomaan, että kirjekuoressa on myös muitakin papereita, mutta ensitöikseni aloitan ensimmäisestä kirjeestä minkä saan käteeni.
Tarkastelen sen molemmat puolet, varmistaakseni vain, ettei mikään jää minulta huomaamatta.
Paperissa lukee mitä kaikkea minun pitäisi hankkia. “Mutta millä rahalla?” mielessäni pyörii muutkin kysymykset, mutta tiedän ettei niille ole juuri nyt tarpeeksi aikaa uhrattavissa.
Voisin toki käyttää Willin lähettämiä rahoja...mutta ei siinä ole kuuna päivänä tarpeeksi rahaa, ei edes tärkeimpiin hankittaviin asioihin, eikä minulla ole aikaa odottaa seuraavaa kirjettä. Eikä toista tilaisuutta varmasti tule enää toista kertaa.
Hengitän uudelleen hartaasti aamun viileää ilmaa rauhoittuakseni.
Olen iloinen, että Will pyysi minua mukaansa kyseiselle Viistokujalle, koska muuten en osaisi sinne, harhailisin vain kaikkialla, enkä osaisi kuvitellakaan tiiliseinästä joka avautuu, ja jonka takaa paljastuu taianomaisesti noitien sekä velhojen kauppakuja. Muistelen kuinka Will osti pöllön Viistokujalta yhdestä kaupasta, ja jonka hän sitten nimesi Rustyksi. Haluaisin itsekin lemmikin, mieluummin kissan kuin pöllön. Nimeäisin sen Hazeliksi.
Junan lähtöasemakin on onneksi tuttu paikka...ainakin jotenkuten, tiedän loppupelissä miten sinne pääsee. Se on toivottavasti hyvä alku, tai no se on toden totta hyvä alku, koska keneltä nyt voisin kysyä mitään asiasta.
“Hei! Sinä juuri, tiedätkö missä Viistokuja tai yhdeksän ja kolme neljännestä laituri mahtaapi sijaita?” päähäni ponnahtaa repliikki.
Naurahdan hieman itsekseni, vaikka en oikein edes tiedä miksi. Ehkä tämä jännitys saa minut vain liian positiiviseksi. Onneksi en sentään huutanut sitä vielä ääneen, se olisi vasta ollutkin jotain.
“Rauhoitu! Sinulla on vielä paljon tekemistä, etkä voi käyttää sitä surkeiden vitsien kerrontaan!” tuhahdan tällä kertaa ajatukseni ääneen, sulkien sen jälkeen silmäni.
Avaan ne vasta hetken kuluttua, kun olen varma siitä, että en alkaisi kiljumaan kuin palosireeni.
En vieläkään ymmärrä miksi en pysty pitämään itseäni kurissa. Ehkä en ole koskaan pystynytkään, mutta en ole koskaan ollut tällainen. Vai olenko?
Tietenkinhän se on katsojan silmissä, mutta silti.
“Olen näköjään todellakin hermostunut, kun en pysty enää keskittymään edes elämäni mullistavaan kirjeeseen ilman että harhailen asiasta toiseen.”
Ennen kuin ehdin tarkastelemaan toista paperia, varjo laskeutuu ylleni. Käännän katseeni valppaana ympärilleni ja huomaan myrskypilvien peittävän auringon.
Tänään mitkään kojutkaan eivät siis olisi auki, joten ruokaa olisi tiedossa varmaan vasta parhaimmassa tapauksessa huomenna.
Taittelen toisen lappusen auki ja luen tekstin tällä kertaa melko nopeasti. Tekstiin oli listattu kaikki oppikirjat mitkä tarvitsisin Viistokujalta. Käyn sen vain nopeasti läpi, koska voisin kyllä silmäillä sen uudelleen sitten kun olisi sen aika.
Mietin mitä viimeisessä kirjeessä olisi, joten taittelin senkin auki ja luin ääneen: “Täten ilmoitan, että sinulle, Nova Houston, on varattu paikka Tylypahkasta, noitien sekä velhojen koulusta.” Jopa ensimmäiset sanat maistuvat suussani kuivilta ja minulle liian virallisilta, joten en jaksa lukea tekstiä niin tarkasti, luen sen vain läpi nopeasti. Oletan, että kaikki tärkein luki kahdessa muussa kirjeessä.
Tummalta taivaalta alkaa hiljattain tippua isoja vesipisaroita. Yllättävän sään muutoksen takia en todellakaan ajatellut lähteä heti Viistokujalle. Olisi hyvä ensiksi muistella tarkemmin veljeni tekemisiä neljä vuotta sitten, jotta osaisin itsekin toimia kyseisellä noitien ja velhojen kauppakadulla.
Suljen silmäni ja annan muistojen, jotka muistuvat mieleeni kuin eilinen, virrata lävitseni kaikkine tunteineen.

“Tästä se alkaa”, Will naurahti ja kopautti punaisia tiilejä tietyssä järjestyksessä. Katsoin tiilejä, jotka avautuivat ja järjestäytyivät kuin taikaiskusta uuteen järjestykseen, henkeä haukkoen.
Huomasin kuitenkin Willin naurahduksessa pientä kireyttä, joka varmaan johtui jännityksestä.
Nyökkäsin pojalle ja tartuin tuota tiukasti kädestä kiinni, ennen kuin astuimme eteenpäin.

“Katsos sauva valitsee omistajansa”, Will selitti ja kokeili toista sauvaa sitä heilauttamalla.
“Ei ihan”, myyjä mutisi ja toi kolmannen sauvan kokeiltavaksi. Nyökkäsin ymmärtämisen merkiksi ja katsoin lumoutuneena, kun kolmannen sauvan päästä lähti tyytyväisenä kipinöitä.
“Sauva valitsee omistajansa”. mielessäni kaikui.

“Nova, tässä on Rusty, tunturipöllöni”, veljeni esitteli ja antoi minun pidellä sitä hetken aikaa, ennen kuin laittoi sen takaisin häkkiin.
“Se on kaunis”, henkäisin ja hymyilin, tarttuen yhä tiukemmin Willin kädestä. Tuo hymyili kun lähdimme etsimään hänelle oppikirjoja ja kaapua.
Olin onnellinen, sain olla Willin kanssa ja sain kokea hänen kanssaan ihmeellisyyksiä, mahdottomuuksia, mutta myös pelkoa ja synkkyyttä.

Mieleeni muistuu varjot, jotka lentelivät yllämme ja sai kaikki muutkin ympärillämme hiljaisiksi, mutta pelokkaiksi. Veljeni tiukensi otettaan minusta, kuin tietäisi, että kohta eroaisimme lopullisesti.
Will lähti juoksemaan johonkin minulle tuntemattomaan suuntaan. Seurasin vain häntä sinne, minne menimmekin, koska en tiennyt muutakaan vaihtoehtoa, hän oli ainoa, jonka tunsin, johon pystyin luottamaan.
“Mitä tapahtuu?” kysyin, mutta en saanut vastausta. Ehkä se olikin hyvä.
Muistan, että Will ei saanut ostettua sillä kerralla kaikkia tarvitsemiaan tavaroita, mutta muistan myös sen, että pelastuimme joltakin, joltakin suurelta ja pelottavalta.

Kylmä tuuli paiskautuu kasvojani vasten ja avaan jälleen silmäni. Hengitykseni on kiihtynyt, joten se vie oman aikansa tasaantuakseen. Rauhoitan nopeasti itseni ja mieleni. En muistanut ennen tätä mitä siellä tapahtui, enkä olisi halunnut muistaakaan. Yritän parhaani mukaan kerätä rohkeutta, jotta uskaltaisin mennä sinne ilman Williä. Hänkin lähti sinne hieman myöhemmin uudelleen, ilman minua kylläkin, joten eiköhän se onnistu, en ole enää avuton. Eikä silloin kuulemma tapahtunut mitään. Mitään.
Painan pääni käsiini ja yritän yhä tasata tunteitani, pääosin yritän pitää ne kurissa. En ymmärrä yhtään mitään tästä maailmasta, saati sitten siitä maailmasta, minne olen lähdössä.
Toivon vain, että en tule hulluksi ja etten tuota Willille pettymystä.
Istuudun rikkinäiselle sohvalle ja alan lukemaan veljeni kirjeitä, jotka hän lähetti aina silloin, kun vain pystyi. Se rauhoittaa kummasti mieltäni, mutta ei tarpeeksi, että haluaisin lähteä Viistokujalle vielä.
“Anna aikaa. Rauhoitu. Kerää rohkeutta”, ajattelen ja syvennyn Willin sanoihin.

//Lyhkäisempi ja hutaistumpi (siitä pahoittelut) tarina.

Vastaus:

Voi että, minusta tämä tuntui vielä paremmalta kuin edellinen! Oli ihan mukavaa, ettet edennyt tässä tarinassa suoraan Viistokujalle, vaan jatkoit vielä aikailusta kirjeen kanssa. Tarinaan tuli hyvin rauhallinen ja syvällinen tahti. Sen sijaan Viistokujan muistoissa edettiin hiukan hypähdellen, mikä sopi takaumiin erinomaisesti ja toi lukijalle mieleen vaikkapa ajatuseulassa vaihtuvat yksittäiset muistikuvat tapahtumista - juuri kuten ihmisille luonnollisesti jääkin. Muistelot loivat myös orastavan alun tulevalle juonelle uhkaavilla tummilla varjoilla. Odotan innolla, kun mysteeri myöhemmin aukeaa. Toivottavasti Nova selviää yksin Viistokujalle ja saa käsiinsä Tylypahkan antamat varat koulutarvikkeisiin. Oikeinkirjoitus oli hyvää ja kirjoitustyylisi jatkoi syvän mietteliästä teemaa. Erityisesti keskivaiheilla kerronta hiukan rönsyili, eli sisälsi vähän liikaa toisiinsa liittymättömiä pointteja. Taisit itsekin huomata sen, kun Nova huomauttaakin itselleen keskittymisestä. Ei se paljoa haitannut, mutta lukijalle ylimääräisten ajatusharhailujen poisjättäminen on helpompaa lukea. Erittäin hyvä tarina!

Saat 7 kaljuunaa, 15 tuparia sekä "Menneisyyden muistelija"-merkin takaumista.
Aurelia » 8.8

Nimi: Axel Grimes

07.08.2016 01:00
//Pahoittelen noita etenkin viimeisen kappaleen näppäilyvirheitä, huomasin ne vasta nyt :> Varsinkin ä-kirjaimia näyttää puuttuvan, sillä näppäimessä on jotain häikkää. Yritän jatkossa oikolukea hiukan tarkemmin :'D ja selvittää tuon ä-näppäimen kohtalon

Vastaus:

Eipä mitään, tuskin edes huomasin :') Yksittäiset kirjoitusvirheet ovat ihan ymmärrettäviä.

Aurelia » 8.8

Nimi: Axel Grimes

06.08.2016 22:17
LUKU I – Kolme aurinkoa, sarjakuvalehti ja pöllö

Juoksen rantaa pitkin kohti merta. Vaikka haluaisin, jalkani eivät pysähdy. Pian kenkäni kohtaisivat veden, ja minä uppoaisin. Mutta jostain kumman syystä niin ei käy. Jatkan juoksua veden päällä. Eihän sen pitäisi olla mahdollista! Juoksen, ja pian alan nauttia vauhdista. Juoksen lujaa, kovempaa kuin koskaan. Tuuli puhaltaa kasvojani vasten, ja näen horisontissa kolme laskevaa aurinkoa. Tiedän, että niiden laskettua aikani loppuu. Juoksen, jos mahdollista, entistä lujempaa, ja yritän ehtiä ajoissa. Auringot laskevat tismalleen samaa tahtia, ja ne uppoavat horisonttiin yhtä aikaa. Minä en ehtinyt. Valo katoaa kokonaan, Vesi katoaa jalkojeni alta, ja putoan. Haluan huutaa, mutta ääntä ei lähde. En näe alas, mutta tiedän, ettei pudotus lopu koskaan. Putoan ikuisesti.

Säpsähdän hereille, ja hengitän muutaman kerran nopeasti. Tunnen pulssini nopeana, kuin sydämeni juoksisi maratonia ja hyppisi hyppynarua yhtä aikaa. Rauhoitu, Axel. Hengitä. Tottelen omia käskyjäni, ja pian kaikki on taas tavallisenharmaata arkea. Venyttelen, ja nousen ylös. Huoneeni on pieni, ja siellä on sänky, ahdas työpöytä ja lipasto. En minä kyllä väitä, etteikö se riittäisi minulle. Voisi olla huonomminkin. Astelen lipastolle, ja vaihdan vaalean yöpaitani harmaaseen ruutuflanelliin ja mustiin farkkuihin. Pyyhkäisen hiukset puolihuolimattomasti ylös, ja avaan huoneeni oven. Kuulen jo ääniä alakerrasta, ja tiedän kokemuksesta niiden olevan aamiaisen ääniä. Astelen kapeat portaat alas, ja käännyn käytävälle. Äänet voimistuvat, ja pysähdyn hetkeksi seisomaan oven toiselle puolen. Vedän syvään henkeä, ja työnnän puuoven auki.

Ruokasalissa on tornado käynnissä – tai ainakin jokin vastaava ilmiö. Toistakymmentä ipanaa huutaa, kilistelee astioita ja kaataa maitoa pöydälle. Minuun ei kiinnitetä huomiota, sillä olen yleensä aina viimeinen ylhäällä. Mutta onko se nyt minun syyni, jos rakastan valvoa öisin ja katsella taivasta? Kävelen nopein askelin huoneen toiselle puolen, missä ruoanjakopiste sijaitsee. Pullea keittiön täti hymyilee lämpimästi ja ojentaa minulle täyden lautasen harmaata moskaa, jonka pitäisi olla kaurapuuroa. Nyrpistän nenääni aavistuksen verran, ja täti katsoo minua myötätuntoisesti.
”Olen pahoillani Axel, mutta tämä on tänään ainoa mitä on tarjolla. Tiedäthän sinä miksi...”, hän sanoo, ja jos en aivan väärin kuullut, hänen äänessään oli hiukan haikeutta. Ja kyllähän minä tiedän, olenhan ollut kaikista orpokodin lapsista kauiten täällä. Rahaa ei ole paljon, sillä kaupungin ihmiset haluavat käyttää ylimääräiset varansa turhaan roskaan. Nyökkään, ja otan lautasen sen enempää mukisematta käsiini. Löydän itselleni paikan pitkän pöydän päädystä, jossa ei istu ketään. Vilkaisen niinkutsuttua ruokaa kuvotuksen vallassa, ja pakotan itseni nielemään ensimmäisen lusikallisen. Ja meinaan yökätä heti kättelyssä. Puuro on koostumukseltaan kuin liisteriä, ja se tarttuu kieleen ja kitalakeen. Maku taas on jotain niin kamalaa, ettei sitä voi edes kuvailla. Pudotan lusikan lautaselle, ja työnnän sen kauemmaksi itsestäni. Tätä ei todellakaan voi syödä. Nousen penkistä ylös ja vien miltei koskemattoman annoksen tiskipöydälle muiden melkein samanlaisten joukkoon. Ilmeisesti en ole ainoa, jota puistatti ajatuskin tämän päivän aamiaisesta.

Myöhemmin samana päivänä istun orpokodin pihakeinussa lukemassa sarjakuvaa. Sää on lämmin, ja satunnaiset auringonsäteet pihakoivun lomasta tanssivat lehteni päällä. Linnut laulavat puiden oksilla ja jossain kaukana haukkuu koira. Puukeinu narisee hiljaa sen keinuessa varovasti eteen ja taakse. Silloin tällöin aidan takaa kuuluu pyörän tai auton ääni. Kello oli noin viisi iltapäivällä, ja ihmiset alkavat vähitellen suunnata työpaikalta kotiin perheidensä pariin. Ilmassa tuoksuu syksy. Nojaan taaksepäin sulkien silmäni, ja jätän lehden avoimena syliini. Vajoan ajatuksiini, ja hetken jälkeen olen seikkailulla mielikuvitukseni syövereissä. Tähänhän voisi vaikka nukahtaa.

Rauhallista hetkeäni kestää tosin vain hetki, sillä räväytän silmäni auki kuulessani ääntä aivan liian läheltä.
”Herätys, unikeko! Pian on iltapalan aika”, kirkas ja pehmeä ääni sanoo edestäni. Tuijotan tulijaa säikhtäneenä, ja näen vaaleaihoisen tytön, jolla on tulipunaiset, sinne tänne sojottavat kiharat hiukset, smaragdinvihreät silmät ja kasvot täynnä pisamia. Tytöllä on yllään musta hame ja vaalea paita. Tunnistan hänet heti, sillä tuosta itsevarmasta olemuksesta ei voi erehtyä. Tulija on Lydia Kelly – tyttö, joka nauraa koko ajan ja on nokkela sanoissaan. Hän sattuu olemaan myös toinen paras ystäväni.
”Hitto Lydia, sain melkein sydänkohtauksen!” sanon närkästyneenä, mutta hän vain nauraa.
”Ihan oikein sulle, lukutoukka. Mikä tämä on?” hän kysyy ja tekee pienen pyörähdyksen istuessaan viereeni keinuun. Hän suuntaa katseensa kiinnostuneena lehteä kohti, ja nappaa sen käsiinsä.
”Varo, ettei se sekoitu! Ja se on vaan jokin vanha supersankarisarjakuva”, vastaan mutisten.
”Höh, onpa tylsää. Mikset sä vaikka mielummin pelaa jalkapalloa meidän kanssa?” hän ehdottaa toiveikkaasti. Katson tyttöä kulmat koholla, kasvoillani epöuskoinen ilme.
”Ei käy. Sä tiedät, että mä vihaan jalkapalloa. Joten, ei kiitos. Ja etkö sä sanonut, että iltapala on kohta?”, vastaan, ja Lydian kasvoille leviää sama ilme kuin pikkulapselle, joka ei saa haluamaansa.
”Älä viitsi, Axellllllll”, hän nurisee venyttäen nimeäni niin kuin aina silloin, kun kieltäydyin hänen sekopäisistä päähänpistoistaan. ”Ja kyllä sanoin. Älä nukahda siihen”, Lydia sanoo ja pyrähtää pois luotani. Katson hänen peräänsä, kun hän juoksee kohti pihan toisella laidalla olevaa sorakenttää. Tuhahdan huvittuneena. Hän sitten jaksaa aina yrittää, vaikka tietäisi, että minä sanon ei.

Iltapalan ja hampaidenpesun jälkeen istun huoneessani, ja luen samaa lehteä kuin aiemmin – se osoittautuikin oikeastaan aika mielenkiintoiseksi. Olen uppoutunut toimintakohtausten räjähteiden äänitehosteisiin ja supersankarin tehtävän käännekohtiin niin, etten huomaa jonkun tulevan huoneeseen.
”Axel?” tulija kysyy, ja kohotan katseeni hämilläni lehdestä. Tulija on tummaihoinen, lyhyt poika, jolla on kulmikkaat silmälasit nenällään. Hänen nimensä on Benjamin Pearson, toisin sanoen toinen parhaista ystävistäni. Hän on ollut orpokodissa melkein yhtä kauan kuin minä. Benjamin on hauska tyyppi, ja hän puolustaa aina heikompiaan.
”Benjamin? Eikös nyt ole jo...” ehdin kysyä, mutta minut keskeytetään.
”Shhh! Tiedän, että nukkumaanmenoaika on mennyt mutta tämä on tärkeää”, hän sanoo ja istuu tuolille sänkyni viereen.
”Okei, kerro”, sanon ja lasken lehden alas.
”Minä… Sain perheen”, hän sanoo. Hänen kasvoillaan on ristiriitainen ilme. Hän näyttää olevan hiukan pahoillaan, mutta näen hänen silmissään kiiltävän toiveikkuuden. Minä en tiedä miten reagoida.
”Sehän on… Hienoa”, saan sanotuksi. Oikeasti olin vähän surullinen. Tiesin, että jos joku tästä koko huushollista saa uuden kodin, se on Benjamin. Hän on juuri niin mukava ja täydellinen lapsi kuin olla ja voi. Minä sen sijaan… Noh, en ole niin ihmisläheinen.
”Se on siis okei?” hän kysyy ja katsoo minua alta kulmain.
”Totta kai! Eihän se ole edes minun päätettävissäni”, sanon hiljaa, ja käännän katseeni lattiaan. ”Mä olen iloinen sun puolesta”, jatkan, ja ainakin yritän vakuuttaa itselleni, että olen.
”Niin, no hyvä. Tuntuu oudolta jättää tämä paikka ja-” hän aloittaa mutta kääntää katseensa salamannopeasti ikkunaan. ”Mikä se oli?”
”Ei… Mikään? Mikä siellä nyt muka olisi, me ollaan toisessa kerroksessa hei”, sanon epäilevästi, mutta katson silti ikkunaa. Ja sillä sekunnilla olan melkein huutaa. Ikkunassa on musta, pyörehkö hahmo. Katson otusta silmät lautasen kokoisina, kunnes se alkaa nakuttaa ikkunaruutua. Ja tajuan mitä juuri säikähdin.
”Sehän on pöllö!” henkäisen, ja katson ikkunaa hmilläni.
”Mutta ei tällä seudulla ole pöllöjä”, Benjamin sanoo ääni hiukan vapisten. Lintu alkaa nakuttaa ikkunaa kiivaammin, määrätietoisemmin. Se räpistelee pontevasti ruudun takana, kuin se haluaisi sisään. Ja jostain syystä tiedän, että minun on päästettävä se huoneeseen. Niinpä astun ikkunalle, ja toteutan pähkähullun ideani. Benjamin vaatii minua lopettamaan, mutta siitä huolimatta kiskaisen ikkunan ylöspäin. Pöllö hypähtää siipiään kahisuttaen pöydälleni, ja pudottaa nokastaan kirjeen siihen paikkaan. Sitten se lennhtää takaisin pimeään yöhön, jättäen jälkeensä vain kaksi ruskeaa linnunsulkaa. Otan kirjeen käsiini. Se on vanhaa paperia ja jotenkin erilaista kuin tavallinen piirustuspaperi. Etupuolella on jonkinlainen neliosainen vaakuna, jossa on kuvattuna leijona, käärme, jokin iso lintu ja mäyrä. Yläpuolella lukee ”Tylypahka”. Minulla on hataria muistoja tästä nimestä, mutta niihin ei ole luottamista. Vaakunan alla on vahasinetti, johon on painettu sama kuvio. Taustapuoli järkyttää minua kaikkein eniten. Siinä on kerrottu nimeni tarkka sijaintini ja osoitteeni. Kuka ihme muka tällaista lähettää? En minä saa koskaan postia.
”Avaa se!”, Benjamin kannustaa innoissaan, ja olenhan minäkin kiinnostunut tietämään kirjeen sisällön. Avaan sinetin varovasti, repimättä kirjettä, ja vedän kaksi lappusta ulos. Luen ne molemmat nopeasti läpi, ja kohotan katseeni Benjaminiin.
”No, mitä siinä lukee? Kerro jo!” hän hoputtaa.
Nielaisen, ja luen tekstin aavistuksen värisevällä äänellä:
”Hyvä herra Grimes. Täten ilmoitamme, että Sinulle on varattu paikka Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa”

//selvennän siis vähän, eli Axelille on kerrottu pienenä Tylypahkasta ja taikamaailmasta jne, mutta sitten kun perheellä meni huonosti, Axelin äiti päätti että on helpompi sulkea poika taikamaailmasta c:

Vastaus:

Tekisi melkein mieleni läntätä heti perään Kuvailukunkun merkki, mutta taidan kuitenkin pihdata sitä vielä - oletan, että parempaakin on vielä tulossa. ;) Todella hyvä tarina siis, pidin kovasti tavastasi kirjoittaa ja kuvata. Ruokasalitilanteen kuvaaminen tornadoksi sai minut heti puolelleen. Orpokoti on taustana hyvin kulutettu valinta, mutta onnistuit kirjoittamaan siitä kiinnostavasti. Henkilöhahmotkin olivat hyvin kirjoitettuja, pidin erityisesti Benjaminista. Keskustelu Benjaminin lähdöstä oli hiukan ennalta-arvattava, mutta toimi hyvänä alustuksena seuraaville tapahtumille. Pöllön saapuminen kesken poikien keskustelun oli hienosti tarinaa elävöittävä yllätysmomentti. Mitähän siitä seuraa, jos Benjamin jästinä saakin siinä sivussa tietää Tylypahkasta? Erityisesti painajainen alussa teki tarinasta hyvin mielenkiintoisen: luonnollisesti Axelilla on traumoja aikaisemmin tapahtuneesta. Oikeinkirjoitus oli lähes virheetöntä, siitä plussaa. Eipä kai minulla tässä vaiheessa sen enempää kritiikkiä :)

Saat 9 kaljuunaa sekä 17 tupapistettä.
Aurelia » 8.8

Nimi: Elowyn Eden

05.08.2016 20:29
Toinen luku: Axel Grimes

Oli vasta ensimmäinen päivä, mutta minä nappasin yöpöydältäni eilen illalla kirjoittamani kirjeen Adamille, Evelynille ja muille perheenjäsenille. Siinä oli oma kirje jopa äidille, joka oli enne lähtöäni toivottanut onnea ja käski olla varovainen. Tietenkin olisin, jollei tänne sitten hyökkäisi ankeuttajia, jotka imisivät sieluni irti.
Vaihdoin kaavun päälleni ja sidoin kaulahuivin kaulaan. Julia kuorsasi sängyllä pää retkottaen sängynreunalla. Minun sänkyni viereisellä sängyllä tuhisi hiljaa tummaihoinen tyttö, jonka hiukan kiharat musta hiukset oli letitetty.
Me kolme olimme ensimmäisen luokan ainoat tytöt Puuskupuhista tänä vuonna.
Keskeytin ajatukseni ja aukaisin maanalaiseen käytävään johtavan pyöreän, mustaksi maalatun oven ja pujahdin käytävään. Suljin oven perässäni. Työnsin paksun kirjeen kaapuni taskuun ja lähdin kulkemaan himmeää, soihduilla valaistua käytävää pitkin kohti oleskeluhuoneeseen johtavaa ovea.
Pian olikin perillä. Aukaisin oven ja astuin hämärään, avaraan huoneeseen, joka oli varustettu isoilla nojatuoleilla. Kaikkien ikkunoiden eteen oli vedetty mustat tai sitruunankeltaiset silkkiverhot. Kävelin muotokuva-aukolle, joka aukesi kun kopautin sitä.
”Hyvää matkaa, minne ikinä menetkin!” ystävällinen leidi muotokuvassa toivotti kun lähdin juoksemaan käytävää pitkin.
Kun astuin ulos pihamaalle, kylmä syystuuli jähmetti hiukan sormiani. Olisi pitänyt ottaa ne sormikkaat mukaan. Jatkoin nopeasti matkaani kohti katettua siltaa.
Kävelin sillan toiselle puolelle. Aloin juoksemaan, kunnes törmäsin johonkin. Kaaduin ja vasen käteni vääntyi.
Nostin katseeni. Sitten näin hänet. Axel Grimesin, luihuisesta. Hän vetäytyi usein erilleen muista, eikä puuttunut toisten asioihin. Hän tuijotti minua hiukan ärtyneenä ja närkästyneenä, kunnes aukaisi suunsa.
”A-anteeksi”, hän sopersi. Sen jälkeen hän lähti tiehensä. Katsoin pojan perään hämmentyneenä, jonka jälkeen nousin ylös oikean käteni avulla. Vasen käteni oli turtana kivusta. Olisi parasta mennä sairaalasiipeen.

***

”Joudut ikävä kyllä olemaan täällä tämän päivän ja yön yli tarkkailussa”, matami Pomfrey kertoi ja antoi minulle lasillisen kurpitsamehua. Nyökkäsin ja join kulauksen mehusta. Sen jälkeen laskin sen pöydälle. Kipsissä oleva käsi oli kantositeessä. Mahtavaa. Se siitä varovaisuudesta.
Olin vihainen Axel Grimesille. Nyt se ainakin tuli selväksi, että kaikilla Luihuisilla oli kylmä ja musta sydän.
Ajatukseni keskeytyivät, sillä ovet aukaistiin ja Julia pelmahti sisään se mustahiuksinen tyttö kannoillaan.
”Elowyn!” Julia huudahti iloisena ja ryntäsi luokseni, halaten minua sievästi.
”Miksi hän on mukana?” kysyin.
”Voi, minä pakotin Abbeyn mukaan”, Julia kuiskasi. Mustahiuksinen tyttö hymyili.
”Hei. Löysin tämän makuusaliimme johtavasta tunnelista”, Abbey sanoi intialaisella aksentilla ja kaiveli hiukan taskujaan. Hän ojensi minulle kirjeen, jonka tunnistin omakseni. Hän laski sen pöydälle minun soperrellessa kiitokseni.
”Meidän pitää nyt mennä. Leonardo tuo sinulle illemmalla läksyt ja auttaa sinua niiden kanssa”, Abbey kertoi. Hän otti Juliaa ranteesta ja he lähtivät.
Olin minä sitten nerokas. Huokaisin ja lysähdin sairaalansängylle ja suljin silmäni, ajatellen jostain kumman syystä; Axel Grimesiä.

//Hiukka lyhyt edelliseen lukuun verrattuna... heh...

Vastaus:

Hieno jatko tarinalle! Tykkäsin, kun Puuskupuhissa oli samalla vuosiluokalla vain kolme tyttöä, ja yksi oli intialaistaustainen :) Lopun kirjeenpalautus vaikutti siltä, että kaikista voisi tulla ystäviä. Pidin myös siitä, kuinka yksityiskohtaisesti kuvailit Puuskupuhin oleskeluhuonetta, en olekaan itse oikein sen ulkonäköön perehtynyt. Ensimmäisenä päivänä Sairaalasiipeen joutuminen kuulostaa aika pahalta, toivottavasti Elowyn pääsee opiskelussa silti kärryille. Onneksi tämä sentään löysi Sairaalasiipeen ilman sen enempiä kommelluksia. Mukavaa, että olit ottanut Axelin mukaan tarinaasi - mitähän tästä oikein seuraa, kun Elowynille ehti jo tulla ennakkoluuloja luihuisia kohtaan? Mainitsit lopussa myös Leonardon, mutta olisi ollut mukava saada väliin vähän lisää tutustumista, ennen kuin Leonardo auttaa jo mukisematta läksyissä. Tarinassa oli todella hyvä rakenne, liitit asioita tarinan alusta hyvin myös loppupuolelle. Lisäkuvailu olisi vielä elävöittänyt kerrontaa entisestään; miltä tuntui kuulla, että joutuisi viettämään päivän Sairaalasiivessä, särkikö kättä tai oliko ystävien vierailu mukava? Oikein hyvä tarina!

Saat 4 kaljuunaa ja 10 tupapistettä.
Aurelia » 8.8.

Nimi: Nova Houston

04.08.2016 12:20
•Ensimmäinen luku•
Ylimääräinen kirje


Seison paikoillani postitoimiston ulkopuolella ja odotan. Odota yhä kirjeen saapumista. Odotan sitä niin kovasti, että unohdan hetken aikaa jopa hengittää.
Tumma, tasaisen pilvinen taivas ei päästä vahingossakaan pienintäkään auringon sädettä lävitseen. Viileä tuuli riepottelee hiuksiani näkökenttäni eteen, mutta en välitä siitä, koska tiedän, että näkisin kuitenkin milloin seuraava postiauto saapuu.
En pidä kirjaa päivistä, yritän vain pysyä hengissä siihen asti kunnes saan seuraavan paperikuoren käsiini. En odota rahamäärää, mikä tulee aina pienen lappusen mukana kirjekuoressa, vaan odotan itse kirjettä. Odotan, että saisin kuulla jotakin Willistä, veli puolestani, ja ainoasta omaisesta kenet tunnen ja muistan.
Puiden latvat huojuvat rauhalliseen tahtiin tuulessa. Autoja vilisee ohitseni koko ajan, samoin ihmisiä, jotka ovat matkalla töihin jalkaisin.
Ilmaa ei voi kehua, mutta silti se on parempi kuin kylmä, raastava pakkanen, joka vie ruoan sekä lämmön mennessään.
Lapset katsovat minua peläten ja inhoten. Vaatteeni ovat kuluneet ja repaleiset, mikä ei ole ihme, olenhan elänyt jo melko pitkään kadulla vailla suojaa. Käytän veljeni lähettämät rahat ruokaan ja hetkelliseen yöpymis paikkaan. Siinä kohtaan vaatteet ovat pienin murheeni.
Ketkään ohi kulkevista, hemmotelluista lapsista eivät voi ymmärtää minua, joten he eivät myöskään saisi ilmeillä naamoillaan kuvotustaan minua kohtaan. Se ei kuitenkaan loukkaa minua, koska en välitä, odotan vain kirjettä. Odotan aina kirjettä.

Harmaata, mustaa, punaista ja läpinäkyvää. Autoja, asuntoja ja ihmisiä.
Vaatteita, ruokaa ja rakkautta.
Rakkautta.
Rakkautta ja turvaa.
Turvaa.
Niitä kahta en ole koskaan saanut kokea. Toki Will piti minusta huolta ja rakasti, mutta turvaa en ole koskaan tuntenut. Ja rakkaudenkin kohdalla sen antoi velipuoleni, eikä vanhempani.

Harmaa taivas, musta savu, joka kohoaa korkeasta, tiilestä tehdystä piipusta korkeammalle ja korkeammalle.
Savu näkyy selvästi tummanharmaalla taivaalla. Linnut kiertävät sen kaukaa, enkä ihmettele miksi, onhan se sokaisevaa.
Mustan savun kitkerän hajun voi jopa haistaa tänne saakka, vaikka se onkin hyvin korkealla ja melko kaukana. En ole koskaan pitänyt siitä, vaikka sillä saakin paljon etuja. Vaikka muut saavatkin siitä ilon irti.
“Punaiset tiilet ja läpinäkyvät ikkunat tekevät kodin”, jotkut sanovat. Olen kuitenkin eri mieltä. Kodin tekevät sen jäsenet ja tunnelma. Tunnelma, joka on unohtumaton, mutta samalla myös liiankin itsestään selvä. Minulle se ei ole koskaan ollut itsestään selvä, mutta tekisin mitä vain, jos saisin sellaisen ajatuksen siitä.

Autojen tööttäys äänet saavat minut palaamaan takaisin nykypäivään ajatuksistani.
Katselen ympärilleni nähdäkseni syyn, miksi niin vähän käytetty autojen “tööt” ääni kaikuu liikenteessä vailla loppua.
En kuitenkaan ehdi nähdä syytä, kun postiauton liiankin tutuksi tullut peruutus valo sekä ääni keskeyttävät minut.
Tunnen kuinka hymy kaartuu suupielilleni, ennen kuin olen edes nähnyt kyseisen auton peruuttavan kulman takaa. Melkein hypähdän innosta ilmaan, kun noin kolmekymppinen nainen astelee luokseni kiiltävä rivi valkoisia hampaita näkyvillä.
Nainen ojentaa minulle ystävällisesti kirjeen käteen.
“Kiitos, Nina”, kiitän leveästi hymyillen. Ainoat kerrat milloin olen hymyillyt aidosti ovat ne kerrat, kun olen ollut Willin kanssa, tai kun olen saanut häneltä kirjeen. Nina nyökkää tuttuun tapaansa ja vie loput kirjeet sisälle rakennukseen. Itse lähden juoksien kohti siltaa, minkä alle olen tehnyt kotoisan paikan missä nukkua ja oleskella sen ajan päivästä kun olen siellä.
Juoksen kivettyä katua pitkin kirje kädessäni. En malta odottaa!
Ihmiset ympärilläni vilkuilevat minua siihen tapaan, kuin olisin varastanut kirjekuoren joltakin.
Lysähdän rikkinäiselle sohvalle, mikä olikin jo sillan alla, kun saavuin sinne viikkoja sitten. Katson kirjekuorta ja avaan sen nätisti auki. Otan ensimmäisenä kirjeen ja alan lukemaan sitä.
Olen ollut hyvin kiitollinen siitä, että opettelin lukemaan lastenkodissa, koska muuten joutuisin vain katselemaan tekstiä mitä en ymmärrä.
Hengitän syvään ja alan lukemaan kauniisti kirjoitettua tekstiä hiljaa ääneen.

“Rakas sisko kulta….
Ei näin...en voi aloittaa kirjettä näin. *naurahdus*
•••
Hei, olet varmaan pärjännyt oikein hyvin ilman minua. Tässä taas vähän rahaa korvaukseksi siitä, että en ole luonasi. Ja pahoitteluni siitä.
Mutta siinä oli varmaan taas ne tärkeimmät kohdat, joten sitten kuulumisiin:

Muistat varmaan, että olen Rohkelikossa, vaikka eihän siinä mitään kehumista ole...mutta silti. Kohta on taas se aika, kun uudet oppilaat saavat kutsunsa Tylypahkaan. Se on hieno ja suuri asia, mutta joka kerta, kun on tämä aika, muistelen aina, että on harmillista kun sinä et ole niissä uusissa. Et toki ole vielä täyttänytkään kymmentä vuotta, mutta silti…
•••
Taas aiheesta puskaan.
Minulla menee oikein hyvin, tavallaan.
En ole kovinkaan hyvissä väleissä Luihuisten kanssa, joka ei tuo lisää tupapisteitä. Se on valitettavaa…
Mutta miten sinulla menee?
Odotan taas innolla tapaamista. Pahoittelen kylläkin taas sitä, etten päässyt viimeksi tapaamaan sinua. Syyt ovat kuitenkin henkilökohtaisia.
Ei siis sillä, että en voisi kertoa sinulle niitä!!!….mutta….silti, toivottavasti voit ymmärtää sillä sinun oudolla tavalla. *virnistys*
•••
Ja taas tämä kirje on päätöksessään, eikä se taaskaan mennyt niin hyvin kuin odotin, mutta kaikki ei ole täydellistä. Sinähän sen tiedät parhaiten.
•••
Will”

Lopputulos ei kyllä ollut niin hienostunut, mitä käsiala antoi ymmärtää, mutta olihan nyt kyseessä Will. Eikä hänen kirjoittamistaan kirjeistä pysty koskaan erehtymään.
Naurahdan pienesti ja puristan kirjeen rintaani vasten, tuntien sen pehmeän ja hennon paperin ihoani vasten.
“Minäkin odotan tapaamista”, lausun hiljaa samalla, kun yksi ainoa kyynel valuu silmäkulmastani. Hymyilen jälleen.
Taitan kirjeen hellävaraisesti muutaman kerran. Astun askeleen lähemmäksi pimeää seinää ja irroitan yhden kiven sillan seinämästä. Laitan taittelemani kirjeen sinne ja asetan kiven takaisin paikoilleen.
Olen juuri lähtemäisilläni kirjekuori, jossa on vähän rahaa, kädessäni ostamaan jotain syötävää, kun kuulen kiven kolahduksen.
Käännyn salamana ympäri ja näen pöllön, joka on tiputtanut samaisen kiven maahan, minkä olin juuri laittanut paikoilleen kirjeiden peitoksi.
Huidon käsilläni eläintä häipymään, koska en halua, että se koskee kirjeisiin.
Rakastan kyllä eläimiä, mutta en kestäisi, jos kaikki Williltä saamani kirjeet vain katoaisivat.
Puhtaan valkoinen pöllö nousi jälleen siivilleen, mutta laskeutui seuraavaksi sohvalle, ikään kuin odottamaan, että tekisin jotakin.
Kiirehdin nopein askelin maassa lojuvan, tasaisen kiven luokse. Asetan sen uudelleen nätisti paikoilleen ja istahdan pöllön vierelle.
Eläimen silmissä näkee tuon viattomuuden. Se muistuttaa minua Willistä ja….
siitä pöllöstä, mikä toi veljelleni kirjeen Tylypahkaan!
Henkäisen hämmennyksestä.
En uskalla katsoa onko pöllöllä kirjettä, koska jos tuolla ei olisi sitä, mitä kaikkein eniten toivon, pettyisin varmasti niin kovasti, että en enää tietäisi mitä tekisin elämälläni.
Vilkaisen kuitenkin sivusilmällä tuon jalkoja. Näen kuin näenkin kirjeen, jossa on samainen leima, mikä oli myös veljeni kirjeessä.
En pysty uskomaan. Ehkä tämä on vain unta. Tai sitten toiveajattelua!
Kurotan kuitenkin ottamaan kirjettä käteeni.
Kun saan otteen kirjeestä, pöllö lentää pois, jonka seurauksena tiukennan otettani kirjeestä entisestään niin, että se rypistyy hieman.
En uskalla hellittää. Entä jos se katoaa?
Lopulta, kun olen seisonut siinä iltaan saakka, jolloin katulamput syttyvät, uskallan viedä kirjettä kauemmaksi rinnastani.
Katson sitä silmät loistaen. Sen punainen, vanhahkon näköinen leima ja hieman kellahtanut paperi saavat henkeni salpautumaan.
En tiedä mitä sanoa. En voi kiljua, enkä toitottaa kaikille, että pääsen Tylypahkaan, velhojen ja noitien kouluun.
Hypin vain huomaamattani paikoillani silmät ummessa.
En ole vielä avannut kirjettä, mutta päätin avata sen vasta huomenna, koska en näe mitään tässä ylleni langenneessa pimeydessä.
“Päiväni on pelastettu. Pian näen sinut, veljeni. Tämä olkoon yllätys.”
//Toivon, että ei menny ihan pahasti pieleen tämä eka tarina. Ja hakemuksessa olleet jutut selviävät kyllä (toivottavasti) tarinoissa ;))

Vastaus:

Oikein hyvä ensimmäinen tarina, aloitit mukavan hitaalla tahdilla ja totutit lukijan kerrontaan, ennen kuin hyppäsit toimintaan. Lukija pystyi oikein tuntemaan Novan kirjeenkaipuun, niin syvällisesti siitä kirjoitit. Pidin myös luomastasi miljööstä ja siitä, miten vaivattomasti ujutit kerrontaan kuvausta Novan tavallisesta elämästä, lähtemättä kuitenkaan paneutumaan menneisyyteen. Mielenkiintoista, että Will mainitsi jo kirjeessään, ettei ole kovin hyvin väleissä Luihuisten kanssa - saa nähdä, mitä tapahtuu, kun Nova lajitellaan Luihuiseen. Myös salaisuus, josta Will mainitsi, jätti jo miettimään tulevaisuutta. Oli mukava huomata, kuinka paljon lempeyttä Novasta löytyi lievän kyynisyyden ja alakulon ohella. Ylläpitäjäkin täällä ruudun toisella puolella hymyili, kun Nova puristi kirjettään ja tajusi sen sitten olevan oikea. Yhdyssanavirheitä oli jonkin verran, esimerkiksi "tööttäysääni" ja "peruutusvalo" kirjoitetaan yhteen. Hyvä tapa on miettiä, sopisiko väliin adjektiivi, esimerkiksi "peruutus punainen valo" ei kuulosta oikealta. Oikein hyvä tarina! :)

Saat 6 kaljuunaa sekä 14 tuparia.
Aurelia » 5.8

Nimi: Cici Twinkling

04.08.2016 12:18
♠ SHAKKIA JA ILO UUTISIA ♠

"Jokohan se pöllö tulee?" Kysyin kärsimättömänä tädiltäni Tialta, joka istui sängylläni. Tia naurahti ja sanoi:
"Odota, kyllä se kohta tulee." Nyökkäsin hiukan nolostuneena ja menin Tian viereen istumaan. Tätini Tia asui perheeni kanssa samassa talossa, sillä hän omisti erään hevosen, joka asusti isäni tallissa ja lähellä ei ollut myytäviä taloja tai tontteja, joten tätini ei olisi päässyt tallille joka päivä vaikka olisi halunnut. Tätini huone oli minun huoneeni vieressä. Hain shakki laudan komerostani ja laskin sen sängylle. Tätini nappasi heti kaikki mustat nappulat, sillä musta oli hänen lempivärinsä. Katsoin tätiäni pidätellen naurua ja keräsin samalla valkoisia nappuloita. Olimme juuri aloittamassa peliä, kun kuulin ikkunan takaa koputusta. Se oli pöllö! Ryntäsin ikkunaan ja avasin sen. Pöllö lehahti sisään ja pudotti käärön käsiini. Avasin käärön ja istuin takaisin sängylleni tätini Tian viereen. Luin innoissani tekstiä ja lopulta suljin sen.
"Pääsin Tylypahkaan", kerroin innoissani tädilleni.
"Hienoa, onneksi olkoon", tätini sanoi iloisena. Hyppäsin äkkiä sängyltäni pystyyn ja juoksin alakertaan. Ojensin kirjeen isälleni, joka istui pöydässä syömässä muroja. Isäni katsoi kirjettä ja avasi sen.
"Onneksi olkoon kulta", isäni sanoi iloisena ja halasi minua. Hymyilin vain ja juoksin takaisin yläkertaan. Kuulin kuinka isäni kutsui kovalla äänellä vaimoaan eli äitiäni Carolinea. Isäni kertoi iloisena uutisensa äidilleni ja äitini alkoi kävelemään portaita kohti minua.
"Onnea Cici, tiesin, että pääset läpi", äitini kehui. Hymyilin ja syöksyin äitini syliin. Mielessäni kävi vielä eräs jolle uutiset täytyi kertoa ja hänelle uutiset eivät olisi välttämättä ihanat. Juoksin ulos paljain jaloin ja otin suunnaksi punertavan tallimme. Leväytin ovet apposen auki ja avasin ensimmäisen karsinan oikealta. Suljin karsinan oven huolellisesti perässäni ja käännyin kohti kaunista vuonohevos tammaani Evelyniä.
"Menen Tylypahkaan", sanoin hiukan surullisena ja halasin Evelyniä. Se laski päänsä olkapäälleni ja pärskähti. Painoin pääni sen pehmeään karvaan ja halasin sitä. Lyyhistyin karsinan lattialle nyyhkyttäen.

"Cici? Oletko täällä?" Kuulin tätini äänen. Mumisin jotain ja tätini kurkisti karsinaan, jossa istuin.
"Voi Cici pidän Evelynistä hyvää huolta, lupaan sen, voin vaikka kertoa viikon välein sen kuulumiset, lähettää kuvia ja lähettää sen päivä ohjelmat. Ihan mitä haluat", tätini kertoi. Nostin katseeni tätiini ja nyökkäsin.
"Pelkät kuulumiset ja kuvat riittävät", sanoin hitaasti.
"Tarvitsen myös paksun kuvakirjan, jotta saan kaikki kuvat talteen", sanoin tädilleni huvittuneena.
"No se voidaan ostaa samalla, kun ostamme sinulle muut noita tarvikkeet, tule mennään ostoksille", tätini sanoi innoissaan. Nyökkäsin ja lähdin jo hiukan helpottuneempana tätini perässä ulos.

Vastaus:

Hyvä aloitus, tulit esitelleeksi Cicin perheenjäsenet, ja varsinkin Cicin kiintymys Evelyniin tuli tarinassa hyvin ilmi. Voin hyvin uskoa, että rakkaasta hevosesta eroaminen lähes kokonaiseksi vuodeksi on kova pala, vaikka sitten olisikin muuten innoissaan lähdöstä. Pidin myös Cicin suhteesta tätiinsä, Tia vaikutti tädin lisäksi hyvältä ystävältä. Loppu oli oikein tyydyttävä, ja oli kiva että Tia sai lupauksillaan Cicin hymyilemään. Lopetus myös sitoo tämän tarinan seuraavaan, ja lukija tietää mitä odottaa, vaikka tämän tarinan juoni tuntui kokonaiselta ja päättyi sopivaan kohtaan. Oikeinkirjoitus oli oikein hyvällä mallilla, mutta yhdyssanavirheitä esiintyi jonkin verran. Esimerkiksi "ilouutinen" ja "shakkilauta" kirjoitetaan yhteen. Jos olet epävarma, voit miettiä, sopisiko sanojen väliin adjektiivi. "Ilo hauska uutinen" ei kuulosta hyvältä, sen sijaan "hauska ilouutinen" kuulostaa. Oikein hyvä aloitustarina! :)

Saat 5 kaljuunaa ja 8 tuparia.
Aurelia » 5.8

Nimi: Kristian Wheeler
Kotisivut: http://musteenvarikirjo.omablogi.fi//

29.06.2016 12:20
kolmas luku
~unettomuutta~
Nukuin ensimmäisen yöni Tylypahkassa huonosti. En ollut saanut unta ennen aamuyötä, ja pimeys oli tuntunut vain todella painostavalta. Heräsin aamulla siihen, että auringon ensimmäiset säteet loistivat kasvoilleni. Kello ei ollut paljoa, olin nukkunut vain muutaman tunnin, mutta nousin kuitenkin ylös. Kaivoin piirrustusvälineet matka-arkustani ja kävelin korpinkynsien oleskeluhuoneeseen ja aloin luonnostella näkymää ulkona. Taivaankannen eri värisävyjä, kielletyn metsän puita ja horisonttia. Olin uppoutunut työhöni niin, etten huomannut, kun Deageila tuli luokseni tyttöjen makuusalista.
”Huomenta Kristian”, hän sanoi ja istui viereeni. Hän hymyili minulle ja katsoi piirrostani.
”Huomenta Deageila, nukuitko hyvin?” kysyin ja laskin piirrokseni pois.
”En oikeastaan, entä sä?”
”En, mä sain nukuttua ehkä vain tunnin tai kaks.”
”Voi ei, toivottavasti sä et nukahda tunneilla.”
”Toivotaan”, sanoin haukotellen. Nousin ylös ja lähdin kävelemään suurta salia kohden Deageilan kanssa, se ei kuitenkaan ollut niin helppoa kuin luulisi. Olin varma, että kävelimme oikeaan suuntaan, mutta taisin olla väärässä. Pian kuitenkin pääsimme suureen saliin aamiaiselle. Istuimme korpinkynsien tupapöytään ja lastasin lautaselleni puuroa ja marjoja. Lapoin ruokaa suuhuni, samalla, kun saimme lukujärjestyksemme.
”Meillä on loitsuja ekana”, Deageila sanoi juodessaan teetään.
Aamiaisen jälkeen, kävimme oleskeluhuoneessa hakemassa loitsukirjat. Jos halusi päästä korpinkynnen oleskeluhuoneeseen, piti osata vastata kysymykseen oikein.
”Minulla on neljä jalkaa ja selässäin siivet. Voin olla myös vaarallinen, kynteni ovat terävät kuten näet. Mutta mikä minä olen?” loruili ovessa oleva kotkanpään muotoinen kolkutin.
”Tohon nyt sopii kolme taikaeläintä”, voihkaisin.
”Neljä jalkaa, siivet ja terävät kynnet… Voi olla vaarallinen”, Deageila mietti. Hänellä oli kolme sormea pystyssä ja pian hän hymyili autuaasti.
”Mitä?” kysyin hämmentyneenä.
”Tietenkin, vastaus on hevoskotka!” Deageila hihkaisi. Katsoin häntä hetken, hän oli oikeassa. Hevoskotkalla oli siivet ja terävät kynnet ja se oli vaarallinen, jos sitä ei kohdellut oikein. Hän oli nero.

Pian suuntasimme tiemme loitsutunnille. Loitsuja opetti pikkuinen professori Lipetit, joka oli myös korpinkynnen tuvanjohtaja. Mies oli niin pieni, että hän joutui seisomaan kirjapinon takana. Se oli oikeastaan jotenkin huvittavaa, mutta en kuitenkaan nauranut.

Kului tunti tunnin perään ja pian oli lounaan aika. Lounas oli vähintäänkin yhtä hyvää kuin edellisen illan päivällinen.
”Mitä meillä on seuraavaks?” kysyin suu täynnä perunamuusia. Deageila vilkaisi lukujärjestystään.
”Taikajuomien kaksoistunti puuskupuhien kanssa… Tyrmissä?” hän sanoi kurtistaen kulmiaan.

Lounaan jälkeen tiemme suuntautui kohti tyrmiä, mutta meillä ei ollut minkäänlaista hajua minne meidän tulisi mennä. Meillä meni ainakin kaksikymmentä minuuttia löytää tyrmiin, ja ihmeeksemme olimme silti ajoissa. Luulin, että olisimme olleet myöhässä, mutta ehdimme juuri ja juuri ennekuin taikajuomia opettava professori Severus Kalkaros saapui paikalle ja avasi oven. Istuimme Deageilan kanssa eturiviin, ja kuuntelimme kaiken, mitä professori Kalkaroksella oli sanottavaa. Hän ei edes ollut niin kamala. Tunti oli mielenkiintoinen, mutta en oikeastaan ollut kiinnostunut taikajuomista.

Tunnit kuluivat vinhaa vauhtia ja ilta alkoi pimentyä. Korpinkynnen oleskeluhuoneessa minä ja Deageila pelasimme velhošakkia. Tai ainakin yritimme. Kun sain syötyä yhden Degeilan sotilaista, hän näytti järkyttyneeltä.
”Tämä on kauhean brutaalia!” hän sanoi.
”Ei, se on vain velhošakkia”, eräs kuudesluokkalainen sanoi virnistäen. Deageila hymähti ja jatkoimme peliä.

Viikot kuluivat nopeasti, ja pian syyskuu oli jo ohi. Puiden lehdet varisivat puista peittäen maan punaisen ja
keltaisen sävyisiin lehtiin. Ilma viileni, ja yöllä oli pakkasta, mutta päivällä oli vielä lämmintä.

Eräänä iltana istuin pitkään hereillä oleskeluhuoneessa tehden läksyjä. Katseeni harhaili ja pimeys syveni syvenemistään, samoin kuin painostava hiljaisuus. Deageila oli jo mennyt nukkumaan, mutta minä en saanut unta. En tiedä, paljonko kello oli, kun viimein nukahdin sohvalle oleskeluhuoneessa.

Kolmannen luvun loppu

Vastaus:

Tässähän ehti tapahtua jo paljon! Olit kirjoittanut mielenkiintoisesti ekan päivän tapahtumista ja kouluun tutustumisesta; oli uskottavaa, että ekana päivänä meinaa eksyä eikä välttämättä löydä suoraa tietä luokkaan. Oli kiva, että olit ottanut Korpinkynnen sisäänkäynnin mukaan tarinaasi, ja kolkuttimen loruilu hevoskotkasta oli hauskasti runomuodossa. Sekin oli mukava yksityiskohta, ettei Kalkaros vaikuttanut Kristianista niin pahalta opettajalta - ilmeisesti Kalkaros ei kiusannut korpinkynsiläisiä ja puuskupuheja yhtä pahasti kuin rohkelikkoja. Velhoshakkikin oli hauska yksityiskohta, vaikka vuoropuhelu olikin melkein suoraan elokuvasta. Lopun hyppy lokakuuhun oli ehkä hiukan liikaa, varsinkin kun lopussa ei enää tapahtunut mitään ihmeellistä. Tarinan kokonaisuus olisi ollut yhtenäisempi, jos tässä olisi ollut vain ensimmäisen päivän tapahtumat, ja kuuta olisi vaihdettu vasta seuraavan tarinan alussa. Hyvä tarina joka tapauksessa!

Saat 5 kaljuunaa ja 12 tupapistettä.
Aurelia » 5.8

Nimi: Axel Grimes

28.06.2016 14:49
♦ PROLOGI ♦

Pidätän hengitystäni, puristan silmiä kiinni ja peitän korvani käsillä. En halua kuulla. En halua olla paikalla.

Minuun sattuu. Mistään ei tule verta, ja olen ihan ehjä. Mutta minä tunnen tuskan. Kipu kohisee korvissa. Se päästää kovia ääniä, ja joka keralla satuttaa enemmän.

Viimeisellä kerralla sattuu kaikkein eniten. Kipu viiltää pitkin kehoa, ja haluan juosta karkuun. Viimeisellä kerralla huuto lakkaa. Missään ei hetkeen kuulu mitään. Avaan silmät, ja lasken kädet alas. Lattialankkujen narina kuuluu kaukaisena, ja lopulta ulko-ovi käy. Vasta silloin uskallan hengittää kunnolla.

Raotan puisen kaapin ovea, ja kylmä ilma puhaltaa kasvoilleni. Happea. Kierrän katseellani huonetta, ja ihan kauimmaisessa nurkassa on iso mytty. Ja se ei liiku.

En halua kävellä lähemmäs. En halua mennä. Mutta minun on pakko. Astun askeleen. Ja toisen. Tuntuu, kuin niihin kuluisi ikuisuus. Tumma lattia on jonkin kostean peitossa, ja minä haistan jotain vastenmielistä. Astun lähemmäs myttyä, ja sydämeni sykkii kovemmin.

”Äiti?”

Mutta hän ei vastaa. Äiti on ihan hiljaa. Ikkunasta tulvii sisään himmeää kuunvaloa, ja laskeudun polvilleni maahan. Käteni osuu lattiaan, ja tunnen sen kosteuden. Nostan käden äkkiä pois, ja kohotan sitä eteeni. Ikkunasta tuleva valo osuu käteeni, ja se kiiltelee tummanpunaisena. Älähdän, ja kavahdan kauemmas kädestäni, mutta enhän minä sitä pakoon pääse.

Kiinnitän huomioni taas lattiaan. Äiti ei ole vieläkään puhunut. Lasken käteni hänen olkapäälleen, ja ravistan sitä. Se muljahtaa iljettävästi, ja käännän katseeni pois. Ei. Äiti vain nukkuu. Ja tosiaan, siltä hän näyttääkin – Hänen silmänsä ovat kiinni, ja hänen suunsa on hiukan raollaan. Ainoa asia, mikä on hiukan poikkeava, on kehon oikea puoli. Oikea käsi retkottaa hervottomana ja luonnottomassa asennossa, ja oikea jalka on niin vastenmielisen näköinen että inhottaa katsoakin.

Mutta äiti vain nukkuu, toistelen itselleni. Hän herää pian ja sitten kaikki on taas hyvin. Istun lattialle äidin viereen ja nojaan seinään. Ja minä odotan.

Aamu valkeaa salakavalasti, kuin huomaamatta. Olen nukahtanut. Aurinko paljastaa huoneen, ja tuijotan sitä silmät suurina. Lattia on punaisen peitossa. Minun vaatteeni ovat punaisen peitossa. Äiti on punaisen peitossa. Ja äiti ei ole herännyt.

”Äiti, meidän pitää mennä. Äiti, minun on nälkä”, sanon hiljaa, ja ravistan äitiä hartioista.
”Äiti! Nouse ylös! Etkö kuule, nyt pitää mennä!” huudan. Mutta äiti ei nouse ylös.

Tunnen vastenmieliset kyyneleet silmissäni, ja ne kastelevat kasvoni. Äiti ei herää enää. Äiti nukkuu, muttei herää. Nousen ylös, ja katson viimeisen kerran äitiä. Hän ei todellakaan aio nousta. Kävelen huoneen ovelle, enkä käänny ympäri. Äiti jää huoneeseen, mutta minä lähden.

Ulkona on kylmä. Tuuli puhaltaa vasten kasvoja, ja tie katoaa sumuun. Kävelen pitkin tietä.

Ja kohta minäkin katoan.

Vastaus:

Todella erinomainen ensimmäinen tarina! Tarina oli todella taidokkaasti kirjoitettu, tavalla, joka oli juuri sopivan hämärä kuvaamaan lapsen havaintoja ja välitti kertojan sekavan ja musertuneen tilan. Meinasi lukiessa melkein tulla tippa linssiin - täytyykin muistaa lisätä sopiva merkki palkkioksi sitten kun saan tarinamerkit lisäiltyä! Pidemmän päälle tällaista tyyliä ehkä väsyisi lukemaan, mutta prologiin se sopi hyvin. Tämä kertoi myös Axelin taustasta ja mahdollisesti syistä, jotka ovat muovanneet hänen luonteensa sellaiseksi kuin se on, mutta odotan innolla tarkempia, selittävämpiä tietoja tapahtumasta. Aloituksena tämä antoi melko synkän alkuasetelman tarinalle, ja uteliaana odotan myös, kuinka kyyninen Axel sitten kertojana nykyään on. Tarina oli hiukan siinä rajoilla, oliko tässä nyt melkein liian rankka teema, mutta et kuitenkaan ollut liiallisesti kuvannut vastenmielisiä yksityiskohtia. Todella hyvä tarinakokonaisuus!

Saat 9 kaljuunaa ja 18 tuparia.
Aurelia » 31.7

Nimi: Jack Harris

22.06.2016 09:33
Sori noi edelliset kun tää ei suostunu tulee kokonaisena:/
Ja toi on ka on kai*;)

Vastaus:

Ei haittaa, poistin keskeneräiset viestit. :)

Aurelia » 26.6

Nimi: Jack Harris

22.06.2016 09:31
Tää on nyt ka kolmas luku...

Jack oli hyvin iloinen, hän oli päässyt rohkelikkoon! Jack heräsi, eilen oli ollut hänen elämänsä paras päivä, hän päätti heti kirjoittaa mummille ja vaarille. Kirjoittaminen oli vaikeaa sillä hän ei muistanut kovin hyvin eilisiä tapahtumia...

Moi!
Ette arvaa? Mä päässin Rohkelikkoon!!!
No joo se hattu mietti Luihuista... D: Mut silti en joutunu sinne!!! Arvakkaa mitä? Sain uuden kaverinkin Oliverin. Tapasin junas jonku Daviddin mut, se meni Luihuisenn ni en oo sen kaveri...
Täällä on tosi kivaa! Heräsin just ja kohta mennään varmaan aamiaisella...? Vaari mitä jos Severus... Okei joo no mitä jo Kalkkaros on semmonen hapan naama? No joo se varmaan on... Ei oo saatu viellä lukkareita mut, tiiän et meil on tänään liemii:(
Ystävällisin terveisin pojan poikanne: Jack

Jack oli tyytyväinen kirjeeseensä. Hän ei välittänyt kirjoitus virheistä, ollennaista oli se että kirjeessä ei lukenut "Voi ei vaari! Joudun Luihuiseen, tule kipnappaamaan minut". Jack virnisti. Sitten hän herätti Oliverin.
-Oliver! Lähdetään aamiaiselle! Jack huusi niin kovaa, että viereisessä sängyssä ollut Manny heräsi. Oliver nuosi unisena, Jack päätteli että Oliver ei ollut aamu ihminen.
-Mitä nyt, ei vielä...? Oliver mutisi. Jack kiskoi Oliverin pois sängystä.
-Eiku nyt mennään, mä haluun nähdä mitä siellä on aamupalaks, Jack sanoi päättäväisenä. Lopulta Oliver suostui lähtemään. Jack kietoi kirjeensä taskuun, hän veisi sen aamiaisen jälkeen pöllölään. Pojat harhailivat käytävillä.
-Mitä te siellä pyöritte? Kumman tuttu ääni sanoi.
-Te menette aivan väärän suuntaan, jos siis aamiaiselle olette menossa? Ääni jatkoi. Jack ja Oliver kääntyivät, David seisoi heidän edessään, virne kasvoillaan.
-Öö... Me vaan katteltiin paikkoja, Oliver heitti selityksen.
-Niin just, Jack vakuutti. David nauroi. Jackia ärsytti kamalasti.
-Mitä sä meille puhut? Me luultiin et oot meiän kaveri! Ja sit menit Luihuiseen!? Oliver sanoi.
-Minkä mä sille voin, että olen aito kunnianhimoinen velho? David sanoi virnistäen. Jack ja Oliver jättivät Davidin käkättämään ja jatkoivat matkaa.
-Hei... Hihihi... Toi on oikeesti...hehe... Väärä suunta, David nauroi vatsa kippuralla.
Jack ja Oliver kääntyivät taas ja näkivät suuren salin ovet Davidin selän takan. Jack ja Oliver lähtivät mitään sanomatta takaisin ja ohittivat Davidin.
-Kyllä me se tiedettiin, yritettiin vaan hämätä, Oliver vielä sanoi, ennen kuin he menivät aamupalalle. Aamupala oli Jackin mielestä tosi hyvää. Aamiaisen jälkeen Jack ja Oliver lähtivät pöllölään, Oliverkin oli kirjoittanut kirjeen, illalla. Oliver näytti kirjettä Jackille.

Moi äiti ja iskä! Oon Rohkelikko, sain uuden kaverin Jackin, ei muuta.
T: Oliver

-Onnenpekka, Jack sanoi.
-Miten niin? Oliver kysyi.
-No kun sulla on vanhemmat, mulla on vaan mummi ja vaari, Jack sanoi ja näytti omaa kirjettään. Oliver lukaisi Jackin kirjeen.
-...pojan poikanne: Jack... Aaa... Sori, otan osaa, äiti on sanonu et pitää sanoo, otan osaa, Oliver selitti. Jack virnisti. Sitten he hakivat pöllönsä.
-Ei mitään, ne kuoli kun olin pieni... Mun pöllön nimi on Steven, mikä sun? Jack vaihtoi puheen aihetta.
-Tän nimi on Aksel. Miks sun kirjeen luki muuten, et Severus? Eiks opettajiin kutsuta sukunimel? Oliver kysyi.
-Ööö... Se on vähä vaikee juttu, kun mun vaari sanoo aina et Severus, ni sit mäkin sanon. Ja kun mun vaari tunsi Severuksen... Äh Kalkkaroksen isän ni ne ei ollu oikeen kavereita ja sit no toi Severus Kalkkaros ei tykänny vaarist... Koska Severuksen isä ei pitäny mun vaarist... Ni sit mun vaari ei pidä Severuksesta eikä sen isäst... Ni sit mäkään en tykkää Kalkkaroksista, Jack selitti. Oliver mietti hetken.
-Ok, tajusin ehkä, Oliver sanoi. Pojat päästivät pöllöt vapaiksi ja lähtivät takaisin sisälle.
-Missä te olitte? Mckarmiwa jako lukkarit ja kysy et missä te ootte? Mä sanoin et te menitte vessaan, otin teiän lukkarit, Katie juoksi portaat alas poikien luo ja ojensi lukkarit.
-Kiitti, me oltiin pöllölässä, Jack vastasi ja otti lukkarinsa.
-Sinne saa mennä vaan tiettyinä aikoina, Katie moitti.
-Ups, me oikeesti unohdettiin, Oliver sanoi.
Katie nyökkäsi. Jack ärähti.
-Mikä nyt? Katie kysyi.
-Sanperi, mä tiesin et meillä on liemii mut, et heti eka tunti Tylypahkas ikinä! Jack sanoi.

Vastaus:

Mahtava tarina, tässähän tapahtui vaikka mitä niin ihmissuhteiden kuin kommellustenkin osalta! Tuota kirjettä lukiessa täällä päässä jälleen oikein hymyilytti, Jack oli selvästi kirjoittanut täsmälleen, mitä ajatteli. Kaksi ylimääräistä tupapistettä tuosta "vaari, tule kidnappaamaan minut"-kohdasta, se oli niin hauska :D Oliver vaikuttaa tosi hyvältä kaverilta, ja sait hyvin vuoropuheluun sisäistettyä kahden poikakaveruksen välisen keskustelun fiilistä. Kohtaaminen Davidin kanssa jäi mietityttämään, miten poikien välinen suhde kehittyy: pystyvätkö he ystävystymään uudestaan tuvistaan ja ennakkoluuloistaan huolimatta, vai tuleeko heistä vihollisia? Tuosta Katiesta tuli heti vähän hermionemainen kuva. Tarina jäi vähän hassuun paikkaan, olisin odottanut päättävämpää lopetusta juonelle. Yhdyssanavirheitä oli vielä muutama, esimerkiksi "aamuihminen" ja "kirjoitusvirhe", mutta eipä tuo mitään. :)

Saat 8 kaljuunaa ja 10 tuparia + 2 tuparia hauskoista kohdista.
Aurelia » 26.6

Nimi: Elowyn Eden

17.06.2016 14:26
Ensimmäinen luku

En saanut unta. Kello oli viittä minuuttia vaille kaksitoista. Entä jos en saisikaan kirjettä? Katsoin kelloon. Kolme minuuttia. Aika loppuisi kesken. Kaksi minuuttia. Ei vieläkään. Minuutti enää. Olin nyt varma, etten pääsisi. Kello oli tasan kaksitoista, kunnes kuulin pientä koputusta ikkunaltani. Käänsin tummat silmäni ikkunaa kohti ja sydämeni hypähti onnesta, kun näin pöllön ikkunani takana.
Kiireesti nousin ylös työpöydän tuoliltani ja aukaisin ikkunan. Ennen kuin pöllö ehti edes laskeutua käsivarsilleni, niin ovelta kuuluu koputus ja kaksoissiskoni astui sisään.
”Se tuli”, sanoin. Evelyn hymyili.
”Olen onnellinen puolestasi, Elowyn. Ihan totta”, siskoni kuiskasi. Nyökkäsin.
”Tiedän sen”, otin pöllön jaloista kirjeen, johon oli leimattu Tylypahkan leima. Kirje oli aika paksu.
”Toin meille kuumaa kaakaota ja suklaakeksejä”, Evelyn sanoi ja istahti sängylleen. Minä istahdin omaani, joka oli siskoni sängyssä kiinni.
”Kiitos”, sanoin. Evelyn hymyili. Otin yhden keksin ja otin kaakaostani hörpyn, kunnes aukaisin kirjekuoren sievästä auki. Valkoinen kirjekuori, totta kai. Valkoinen olikin lempivärini. Nytkin minulla on valkoinen yömekko.
Aukaisin ensimmäisen paperin.
”Hei, Elowyn Eden! Sinut on kutsuttu Tylypahkaan, velhojen ja noitien kouluun”, luin kirjeestä. Silmäilin vain kirjeen läpi pikaisesi, jonka jälkeen otin listan koulutarvikkeista, joita tulisi hankkia Viistokujalta.
”1. Kaapuja (Talvikaapu, normaalikaapu yms.)
2. Taikasauva.
3. Oppikirjoja ja loitsukirjoja (tarkemmat tiedot kirjoista erissä lapussa)…”
”Aletaanko jo nukkua? Tehdäänkö huomenna jotain yhdessä?” Evelyn kysyi ja heittäytyi sängylleen. Söin jäljelle jääneen keksin ja join kaakaoni, jonka jälkeen vein tarjottimen astioineen pöydälleni.
”Tehdään vain. Mennään vaikka kaupungille, kun sinne vielä on mahdollisuus mennä”, sanoin hymyillen. Evelyn nyökkäsi ja laittoi peiton päällensä.
”Hyvää yötä”, siskoni kuiskasi.
”Hyvää yötä”, vastasin ja nukahdin melkein heti, kun painoin silmäni kiinni.

***

Viikon kuluttua menin Viistokujalle. Veljeni oli tullut mukaan, sillä isä tai Evelyn eivät päässeet.
”Tule ensin sauvaostoksille”, Adam kehotti ja veti minut mukanaan.
”Kappas! Taas uusia ihmisiä, sauvaostoksilla! Oletteko menossa ensimmäiselle?” Ollivander kysyi.
”Minä olen jo käynyt Tylypahkan, mutta sisareni menee ensimmäiselle”, Adam kertoi. Mies nyökkäsi.
”Toivoton tapaus… tämä sauva ei ainakaan sovi sinulle”, Ollivander päivitteli, kun tämä oli mittaillut minua. Toinenkaan ei sopinut. No, kolmas kerta toden sanoo…
”Kokeile tätä. Se on tammea. Se on yksitoista ja puoli tuumaa pitkä, ja sisältää yksisarvisen häntäjouhea ja soveltuu erityisesti loitsimiseen”, Ollivander kertoi. Heilautin sauvaa kerran ja sen päästä tuli kirkkaita kipinöitä.
”Loistavaa!” mies huudahti. Tämä antoi laatikon minulle, johon laitoin sauvani. Lopulta kun lähdimme Ollivanderin kirjakaupasta, niin tyrkkäsin sauvan nauraen veljelleni ja tällä kertaa minä vedin hänet Säilä & imupaperiin.

***

Lopulta koitti aika, kun minun piti lähteä Tylypahkaan.
”Tsemppiä”, Adam kuiskasi halatessaan minua.
”Muista lähettää kirjeitä”, Evelyn hymyili halatessaan.
”Totta kai”, kuiskasin.
”Äläkä saata itseäsi vaaraan, systeri”, Adam lisäsi.
”En en”, naurahdin ja lähdin juoksemaan vilkuttaen kymmenennen ja yhdeksännen porttien välistä. En osannut hidastaa vauhtiani, joten kaaduin. Kirjosin hiukan, sillä vasen polveni vuosi hiukan verta.
”Tarvitsetko apua, neiti?” kuulin Nostin katseeni ja näin edessäni sama ikäisen pojan kuin minä. Nyökkäsin.
”Olen… kai…”, sanoin. Poika hymyili ja ojensi kätensä. Minä tartuin siihen ja hän auttoi minut ylös.
”Olen Leonardo Cylan, mutta sano vain Leoksi”, poika esittäytyi. Nyökkäsin. Otin laukkuni ja lähdimme kävelemään junalle päin, kun minä esittelin itseni:
”Elowyn Eden”, hymy etsi tiensä kasvoilleni. Leo hymyili. Sen jälkeen hän nosti minut ja auttoi junan tyhjään vaunuun.
”Kiitos, herra Cylan”, naurahdin. Poika virnisti ja hyppäsi vaunuun. Matkalaukkumme mahtui onneksi vaunuun, niin ettei niitä tarvinnut raahata tavaratilaan. Porukkaa nousi vielä junaan, mutta pian kuitenkin kuului pillin vihellystä ja juna lähti liikkeelle.
”Kuinka paljon sinulla on sisaruksia?” Leo kysyi. Hätkähdin.
”Odota… Adam… Evelyn… Alan ja Alex… Aladdin… viisi”, laskin ääneen. Leo virnisti jälleen.
”Ai niin! Unohdin haavasi, odota hetki!” Leo lähti vaunusta. Katsoin hämmästyneenä tämän perään. Pian poika kuitenkin palasi ensiapupakkaus mukanaan luokseni. Hän siirsi minut hellästi niin, että polvi oli hänen edessään. Sen jälkeen hän kääri housuni lahkeet yhtä hellästi kuin siirsi minut.
”Älä sitten huuda jos tämä kirvelee”, tämä murahti. Naurahdin mielessäni. Leo sitoi haavan tiukasti.
”Pystytkö kävelemään?” Leo huolehti. Hymyilin.
”Pystyn. Mene sinä vain jo omalle paikallesi”, kehotin. Poika nyökkäsi ja meni viemään ensiapupakkauksen takaisin ja sillä välin minä istahdin paikoilleni ja katselin maisemia.
Kuulin hiljaista huhuilua ja Leo astui hopeinen häkki kädessään vaunuun. Hän laski häkin viereeni.
”Oletko tosissasi? Pöllö? MINULLE?” kysyin ihmeissäni kun valkoinen ihana tunturipöllö kaivautui esiin siipiensä suojasta. Leo nyökkäsi.
”Huomasin että sinulla ei ollut vielä omaa pöllöä tai muutakaan, joten annoin pienen lahjan”, hän hymyili. Katsoin Leoa.
”Kiitos, kiitos, kiitos!” huudahdin ja kapsahdin pöydän yli Leon kaulaan. Leo oli ensin hiukan hämmästynyt mutta lopulta vastasi halaukseen.
”Tylypahkan juna on määränpäässään noin. kymmenen minuutin kuluttua. Olkaa hyvät ja vaihtakaa kaapu päällenne, kiitos”, naisääni kuulutti. Vaihdoimme nopeasti kaavut päällemme ja otimme matkatavaramme, sillä olisimme pian perillä.
”Ykkösluokkalaiset tänne!” Hagrid huusi. Juoksimme Leon kanssa veneille.

***

”Ääh, miten jännää voi olla!” Leo kuiskasi epätoivoissaan. Naurahdin.
”Elowyn Eden”, Mc Garmiwa sanoi. Astelin lajitteluhatun viereen ja laitoin sen päähäni.
”Hmm… Sinusta ei ainakaan olisi luihuiseen, ei, ei, ja ei!” Lajitteluhattu puhui pääni sisällä.
”Entäpä Rohkelikko? Ei, et ole tarpeeksi rohkea… Puuskupuh sopiva!” Lajitteluhattu kertoi.
”PUUSKUPUH!” hattu huusi. Kävelin Puuskupuhin pöydän luo.
”Hurraa! Saimme toisen Edenin keskuuteemme!” joku poika huusi. Hymyilin. Unohdin kokonaan että Adam oli ollut Puuskupuhissa.
”Leo Cylan!” rouva Mc Gamiwa huudahti. Leo asteli pöydän luo sillä välin, kun minä istahdin vapaalle paikalle jonkun tytön viereen.
”PUUSKUPUH!” lajitteluhattu huudahti. Koko puuskupuhin pöytä nousi ja alkoi taputtamaan. Myös minä tein niin, vaikka olin hiukan ujo.
”Mahtavaa”, kuiskasin kun Leo istahti viereeni virnistäen.
”Kiitos. Kivaa että pääsimme samaan tupaan”, poika hymyili ja otti käteni omaansa. Katsoimme hetken ajan toisiamme, mutta sitten molemmat punastuimme ja käänsimme katseemme pois.
”Noniin! Kaikki saavat tämän päivän vapaata jotta uudet oppilaat voivat asettua. Harry, Ron ja Hermione, te esittelette Rohkelikon tuvan. Charlie, James ja Carly, te esittelette Puuskupuhin. Angelina, esittelet Korinkynnen. Te esittelette luihuisen”, Mc Garmiwa ohjeisti. Kaikki nyökkäsivät ja lähtivät oman porukkansa kanssa kohti tupia.
”Hei! Oletteko Elowyn Eden ja Leo Cylan?” vaaleapäinen tyttö kysyi hymyillen.
”Ollaan”, Leo vastasi, sillä itse en uskaltanut.
”Mahtavaa! Olen Julia Creative”, tyttö esittäytyi.
”Tykkäättekö huispauksesta? Tylypahka etsii uusia jäseniä kaikkiin tuvan ryhmiin!” Julia hihkaisi. Uteliaisuuteni heräsi.
”Olen aina haaveillut jahtaajan paikasta”, kerroin. Julia hymyili.
”Minä olen myös!” tämä vastasi.
”Oi kun kivaa”, Leo mutisi tylsistyneenä. Vilkaisimme toisiimme Julian kanssa ja nauroimme. Otin Leon kädestä kiinni ja juoksimme kaikki kolme oleskeluhuoneeseemme, sillä olimme jääneet jälkeen. Nauroimme kaikki.
Ei Tylypahka ollut mikään ilkeä tai tylsä paikka, ei suinkaan. Tylypahka oli taikuuden koulu. Niin pahan, kuin hyvänkin taian.

//1037 sanaa... ups...

Vastaus:

Mahtava aloitustarina! Oli hauska lukea, miten suuri perhe Elowynillä oli, vaikka tarinassa vasta muutama sen jäsen esiintyikin. Jäi vielä hämärän peittoon, miksei Evelynkin lähtenyt Tylypahkaan, jos tämä kerran oli Elowynin kaksoissisko - mutta ehkä tarkoititkin jättää sen vielä kertomatta. Leo vaikutti heti ihanalta, oikea kulta kun auttoi haavan kanssa ja antoi vielä lahjankin! Oikeinkirjoituksessa oli tuskin lainkaan virheitä, siitä plussaa. Tarkemmat yksityiskohdat vaikkapa kuvailun ja Elowynin tunteiden osalta olisivat silti voineet parantaa tarinaa entisestään. Kuten ehkä itsekin huomasit, tarinan olisi voinut jakaa kahteen osaan, vaikka Tylypahkaan lähtemisen kohdalta. Siten yksityiskohtiakin olisi ehkä ehtinyt lisätä ja lukija olisi ehtinyt paneutua tapahtumiin paremmin. Mutta joka tapauksessa todella hyvä aloitustarina, odotan innolla jatkoa! :)

Saat 8 kaljuunaa ja 16 tupapistettä. (Sähläilen vielä näiden tupareiden ja kaljuunoiden kanssa, kun en oikein osaa päättää, mikä on hyvä määrä varsinkin tuon kaupan lisäämisen valossa :D Toivottavasti kohta vakiintuu.)
Aurelia » 17.6

Nimi: Kristian Wheeler
Kotisivut: http://musteenvarikirjo.omablogi.fi//

14.06.2016 14:20
Toinen luku
~Lajitteluseremonia~

Viimein koitti syyskuun ensimmäinen päivä. Olin herännyt aikaisin, sillä minun täytyi viimeistellä pakkaaminen. Minua jännitti hieman. Tylypahkasta en tuntisi muita kuin Deageilan. Vilkaisin kelloa, se oli jo viittätoista vaille kymmenen, ja kuulin koputuksen ovelta- se oli Deageila. Juoksin alakertaan kompuroiden ja avasin oven samalla hiuksiani haroen.
”Huomenta Kristian”, Deageila sanoi hymyillen. Hänen hymynsä tarttui minuun.
”Huomenta Deageila. Ootko valmis?” Kysäisin. Tyttö nyökkäsi innokkaana ja isäni tuli eteiseen.
”Ai, huomenta Deageila. Kristian? Kaikki valmista lähtöä varten?” isä kysäisi heilauttaessaan taikasauvaansa saadakseen matka-arkkuni alakertaan.
”Joo, kaikki on valmista”, vastasin. Deageila hymyili auttaessaan minua ja isää matka-arkkujen kanssa. Menin isän autoon pelkääjänpaikalle ja ystäväni istui taakseni. Näin pääsimme matkaan.

Aurinko paistoi pilvien lomasta ja loi erilaisia sävyjä maisemiin ja taloihin. Matka King's Crossille ei ollut kovin pitkä, joten saavuimme sinne nopeasti. Minusta oli helpottava kuulla, että Deageilakin sai kirjeen Tylypahkaan, joten perheeni pystyi lopettamaan salailun häneltä ja hänen perheeltään.

Menimme yhdessä laiturille yhdeksän ja kolme neljännestä. Kello oli vasta puoli yksitoista, mutta halusimme saada hyvät paikat helakanpunaisesta pikajunasta, joten nousimme jo junaan. Olin odottanut tätä hetkä koko elämäni. Siinä siis istuin, parhaan ystäväni istuessa minua vastapäätä, ja lähtemään Tylypahkan noitien ja velhojen kouluun. Deageila kulutti aikaansa lukien koulukirjoja ääneen minulle, silmissään innon kipinä. Hänkin oli innoissaan.

Pian junan pilli vihelsi ja päästiin matkaan. Junan vauhti kiihtyi, ja Lontoo jäi kauas taakse. Pellot ja pientareet vilistivät ohi, kun Deageila jatkoi lukemista ääneen ja minä kuuntelin. Hänen äänensä oli niin rauhallinen, joten se rauhoitti minuakin. Hänen äänensävynsä oli sekoitus hunajaa ja auringonpaistetta. Hän ei koskaan huutanut tai korottanut ääntään, muttei koskaan mutissutkaan. Minun ääneni oli ei ollut samanlainen. Se oli hiljainen ja mutta kirkas. Äänessäni yhdistyi tuulikellot ja rauhallinen tuulen havina. Minä saatoin kyllä huutaa, jos tarve sitä vaati.

Pian ulkona pimeni, ja vaihdoin vaatteen Tylypahkan kaapuun. Minä en ujostellut, mutta Deagela tahtoi yksityisyyttä, joten soin sen hänelle. Junan vauhti hidastui ja eikä aikaakaan, kun olimme perillä.

Hyppäsimme laiturille ja lähdimme seuraamaan valtavaa miestä, joka veisi meidät Tylypahkaan. Ylitimme veneellä järven ja pian olimme tammisilla ulko-ovilla, jotka heilahtivat auki, ja takaa paljastui valtava eteishalli, joka oli valaistu soihduin. Katto oli niin korkea, että sitä ei erottanut, ja portaiden yläpäässä seisoi tiukannäköinen nainen.

”Nimeni on professori Minerva McKarmiwa. Olen vararehtori, sekä rohkelikon tuvanjohtaja. Seuratkaa minua”, hän sanoi ja ohjasi ensiluokkalaiset pieneen tilaan odottamaan lajittelua ja katosi. Hetken kuluttua professori McGarmiwa palasi ja johdatti meidät suureen saliin ja lajittelu alkoi. Toivoin olevani korpinkynsi, niin kuin isäkin. Äiti oli luihuinen, enkä ymmärrä minkä takia sanotaan, että jokainen, joka tulee luihuisesta, on paha. Ei se ole totta. Äiti on yksi maailman hyväntahtoisemmista noidista heti Deageilan jälkeen.
”Deageila Venom”, kuului kutsu ja tyttö istuutui jakkaralle. Hetken kuluttua lajitteluhattu huusi: ”Korpinkynsi!” ja korpinkynnet taputtivat ja osoittivat suosiotaan. Sitten tuli minun vuoroni. Astelin jakkaralle ja sain lajitteluhatun päähäni. Se oli pitkään hiljaa ja julisti kaikille: ”Korpinkynsi!” Huokaisin helpottuneena ja menin korpinkynsien suosionosoitusten saattelemana istumaan Deageilan viereen.

Suosiota osoitettiin eritavalla kaikille. Jotkut saivat äänekkäämmät, toiset vaimeammat. Jokaisessa pöydässä suosio osoitettiin omalla tavallaan. Minä tunsin itseni tervetulleeksi tupaani, samoin tunsi Deageila, joka hymyili minulle. Hymyilin takaisin ja koulun rehtori Albus Dumbledore julisti pidot alkaneeksi.
Toisen luvun loppu.

Vastaus:

Oikein mukava lajittelutarina! Tapahtumat kulkivat tasaisesti alusta loppuun ja lukeminen sujui helposti. Alussa oli kiva lukea, kuinka innoissaan sekä Kristian että Deageila olivat. Pidin myös siitä, miten ennakkoluulottomasti Kristian suhtautui luihuisiin - tosin korpinkynsiläiset taitavatkin olla tuvista suvaitsevaisimpia. ;) "Hänen äänensävynsä oli sekoitus hunajaa ja auringonpaistetta" oli oikein ihana vertauskuva, vaikkei äänestä ehkä tavallisimmin tulisikaan auringonpaiste mieleen. Tarina seurasi kuitenkin tiukasti samoja kaavoja, kuin Potter-kirjojen lajittelussa, joten odotan innolla, josko keksit seuraavaan tarinaan jotakin aivan omalaatuista. :)

Saat 5 kaljuunaa ja 9 tuparia.
Aurelia » 16.6

Nimi: Kristian Wheeler
Kotisivut: http://musteenvarikirjo.omablogi.fi//

13.06.2016 22:34
//ÄäääääÄää kirjoitin deageilan nimen väärin XD Eli kysessä on Deageila Venom, ei Deleageia!!//

Vastaus:

Eipä mitään :D Vaikean nimen olet valinnut, yritän itsekin pitää mielessä, miten se kirjoitetaan.

Aurelia » 14.6

Nimi: Kristian Wheeler

13.06.2016 17:21
//mä nyt julkaisen tän tarinan, vaikka mua ei olla lisätty, tää on nyt vähän lyhyempi ku normaalisti//

Ensimmäinen luku
~Viistokuja~

Oletko koskaan miettinyt, miten montaa sävyä maailman väreistä, soinnuista ja äänistä löytää. Miten vastaleikatun nurmikon tuoksu saa ajattelemaan kesää, ja miten avautuva tiilimuuri voi luoda portaalin täysin uuden maailman tutun ja turvallisen maailman väliin. Tässä sitä siis oltiin.

Seisoin parhaan ystäväni Delageian kanssa katsomassa, kuinka muuri avautui ja Viistokuja aukesi edessämme. Vilkaisimme toisiamme ja astuimme kujalle, jonka iloinen puheensorina oli täyttänyt. Sen molempia puolia reunustivat kaupat, kuten kirjakauppa Säilä & Imupaperi ja Ollivander's sauvapuoti. Kaikennäköiset ja -ikäiset noidat ja velhot kulkivat kauppoihin ja niistä pois, mutta minä ja Delageia kuljimme kohti suurta valkoista marmorirakennusta, velhopankki Irvetaa. Astuimme ovista sisään ja menimme tiskille, jonka takana istui maahinen terävine hampaineen, pitkine sormineen ja ilkeine hymyineen. Piakkoin olimme saaneet taskumme täyteen pronssisia sulmuja, hopeisia sirppejä ja kultaisia kaljuunoita ja lähdimme kohti Ollivander'sia.

Kun astuimme sisään, herra Ollivander tervehti meitä ystävällisesti ja sanoi: ”Ah, Tylypahkaanko menossa? Aivan, aivan, tätä tietä olkaa hyvät.”
Minä sain kokeilla sauvaani ensin. Herra Ollivander ojensi minulle sauvan, joka oli kaksitoista ja puoli tuumaa pitkä, tehty eebenpuusta ja oli hyvin taipuisa. Ydin oli valmistettu lohikäärmeen sydänjuuresta. Heilautin sauvaa ja tunsin lämmön kädessäni ja kultaisia kipinöitä purkautui sauvan päästä.
”Aivan, sauva valitsee velhonsa. Merkillistä… hyvin merkillistä. Muistan kaikki myymäni sauvat, ja yksikään, ei ole velhoaan valinnut ensimmäisellä yrittämällä..”, mutisi herra Ollivander. Maksoin sauvani ja odotin kunnes Delageia sai sauvansa ja maksoi, sen jälkeen menimme etsimään koulukirjojamme.

Iltapäivä oli jo pitkällä, kun lähdimme Viistokujalta. Delageian tulipunaiset hiukset hohtivat laskevan auringon valossa, ja hänen päänsä näytti kirjaimellisesti siltä, että se olisi ollut umpiliekeissä. Hänen smaragdinvihreät kiiluivat kuin kissalla, kun kävelimme kohti kotia. Asuimme naapurissa, joka oli aika hauska yhteensattuma. Aamulla menisimme yhdessä King's Crossille ja nousisimme Tylypahkan pikajunaan laiturilta yhdeksän ja kolme neljännestä.

Illalla istuimme vierekkäin puumajassamme. Söimme herkkuja ja nauroimme paljon
”Tuunko mä teille aamulla?” Delageia kysyi.
”Öö joo, tuu vaan”, vastasin. ”Me lähetään kymmeneltä, eli tuu ennen sitä.”
Delageia hymyili minulle. Hän hymyili aina.

Myös joka hymyssä on oma sävynsä. Delageian hymy oli aina iloinen ja aurinkoinen. Hän on ehkä maailman hyväsydämmisin ihminen.

Ensimmäisen luvun loppu

Vastaus:

Voi että, todella hyvä aloitustarina! Pidin erityisesti siitä, miten alku ja loppukappaleet sopivat yhteen ja nivoivat luvusta yhtenäisen kokonaisuuden. Muutenkin varsinkin alku sai hymyilyttämään ja mielikuvituksen juoksemaan. Käynti Ollivanderilla herätteli jo mielenkiintoa; mitähän Kristianin tarinalle oikein on luvassa, jos hän nyt jo löytää ensimmäisellä yrittämällä sauvansa? Deageilakin vaikutti todella kiinnostavalta henkilöhahmolta, odotan innolla, mitä kaksikon ystävyyssuhteelle tapahtuu, kun he pääsevät molemmat Tylypahkaan ja lajitteluun. Toisaalta niin syvällinen alku nosti odotukset korkealle, ja esimerkiksi keskikohdilla olisi voinut olla enemmän erilaisia adjektiiveja pelkkää kerrontaa värittämään. Olisi myös ollut kiva kuulla enemmän Kristianin taustasta, vaikkapa perheestä tai fiiliksistä Tylypahkaan lähtöä koskien. Joka tapauksessa erinomainen aloitustarina!

Saat 6 kaljuunaa ja 10 tuparia.
Aurelia » 14.6

Nimi: Jack Harris (Rohkelikko)

13.06.2016 13:29
Tylypahkaan lähtö päivänä, Jack heräsi neljältä ja häntä jännitti niin paljon ettei hän saanut enään unta. Jack tarkisti vielä laukkunsa varmistaakseen ettei ollut unohtanut mitään. Tunnin päästä hänen isovanhemmatkin heräsivät. Aamupalalla Jack ei pystynyt syömään, jännitys oli niin kova.

Klo:10.15 Jack, vaari ja mummi olivat King's Crossin asemalla.
-Pidä hyvää huolta Stevenistä ja itsestäsi, mummi sanoi ja taputti Jackin päätä.
-Ja muistakkin että et mene Luihuiseen! Ja kiusaa vähän Severusta... Ja pysy tyttöjen suosiossa, vaari sanoi. Mummin moittiva katse hiljensi vaarin.
-Ei haittaa,mihin tupaan menet, lajittelu hattu tietää oikean valinnan. Ja keskity kouluun, älä härnää opettajia. Me olemme tyytyväisiä joka tapauksessa, mummi korjasi.
-Paitsi jos menet Luihuiseen, vaari yritti vielä. Nyt mummi potkaisi vaaria kovasti, jalkaan.
-Joo en mä mee Luihuseen ja kyllä keskityn, kouluun. Mutta mä myöhästyn kohta heippa! Jack sanoi ja astui junaan. Hetken päästä suuri punanainen juna lähti kohti Tylypahkaa.
-Sinne se meni, ihan kuin äitinsä, mummi huokasi.

Jack etsi junassa tyhjää vaunuosastoa. Viimein hän löysi osaston, jossa oli kaksi poikaa.
-Moi mä oon Jack, voinko istua tähän? Jack kysyi.
-Joo tietty, mä oon David, vaalea tukkainen poika sanoi.
-Istu vaan ja mä oon Oliver, tumma tukkainen poika sanoi.
Jack nyökkäsi ja raahasi, laukkunsa sisälle. Pojat jutustelivat vähän ja sitten makeis kärry tuli.
-Saako olla jotain? mukavan oloinen nainen kysyi. Pojat ostivat yhdessä kuusi rasiaa, Bertie Bottin joka maun rakeita sekä 10 noidankattilakakkua. Sitten he vaihtoivat kaavut ylleen. Jack oli iloinen, hän oli saannut, jo kaksi uutta ystävää jotka pitivät, kepposista yhtä paljon kuin, hän.

Vastaus:

Hieno jatko tarinallesi! Tuo keskustelu mummin ja vaarin kanssa oli oivallinen, oikein nauroin ääneen täällä ruudun toisella puolella - joskin turha ennakkoluulo edes Luihuista kohtaan tuskin on sinänsä naurun aihe. Jackin isovanhemmat vaikuttavat oivalta parilta, olisin melkein tykännyt kuulla heistä lisääkin, esimerkiksi tunteeko Jackin vaari Kalkaroksen paremminkin, kun kutsuu tätä "Severukseksi"? Dialogisi oli muutenkin hyvin kirjoitettua ja muodoltaan virheetöntä. Mukavaa, että Jack sai jo junamatkallaan kaksi potentiaalista ystävää. Yhdyssanoissa voisi olla vielä jonkin verran korjaamisen varaa, esimerkiksi "lähtöpäivä" ja "lajitteluhattu" kirjoitetaan yhteen. Tiedät usein, onko sana yhdyssana, kun yrität sovittaa sen väliin adjektiivin. Esimerkiksi "lajittelu vanha hattu" kuulostaa väärältä, mutta "vanha lajitteluhattu" oikealta. Odotan innolla jatkoa!

Saat 2 kaljuunaa sekä 6 tuparia.
Aurelia » 14.6

Nimi: Jack Harris (Rohkelikko)

12.06.2016 15:41
Syyskuu oli aluillaan kun Jack istui ikkunassa. Hän odotti odotti ja odotti... Mitään ei tapahtunut ja Jack oli luovuttamassa ehkä hän ei saakkaan kutsua! Kun hän lähti ja oli huoneen ovella ikkunasta kuului kopautus! Jack kääntyi ja suuri tunturipöllö odotti kärsimättömänä ikkunalaudalla. Jack ryntäsi ikkunan luo innoissaan ja avasi ikkunan.
-Mummi, Vaari pöllö tuli! Jack huusi onnellisena.
-Hyvä juttu se toi varmaan taikaministeriön kirjeen minulle, Vaari sanoi ja tuli huoneeseen.
-Mutta, siinä on minun nimeni! Jack vastasi tyrmistyneenä.
-Varmaan erehdys mutta, avaa se nyt kuitenkin, Vaari sanoi.
Jack avasi kirjeen ja hänen suureksi onneksi sisältä paljastuu kirje jossa oli neljän eläimen vaakuna. Hän näytti pitkää nenää vaarille ja pinkaisi kertomaan mummille.
-Mummi sain kirjeen! Jack huusi niin kovaa että se kuului varmasti koko korttelissa.
-No sitten pitää lähteä Viistokujalle, mummi vastasi.
Jack nautti Viistokujan retkestä kovasti ja hän sai kaiken tarpeellisen eka luokkalaiselle. Parasta koko retkessä oli kuitenkin vierailu Oliwanderin kaupassa. Jackin sauva oli tammea, neljä tuumainen ja ydin oli feeniksen sulka. Jack sai myös oman pöllön ja hän nimesi sen Steveniksi.

Vastaus:

Oikein hyvä aloitustarina! Tarinaan toi hyvin jännitystä Jackin huoli kirjeen saamisesta, ja sen jälkeen vaarin epäusko. Oli kuitenkin mukavaa, että mummi uskoi ja puhui heti ostoksille lähtemisestä. Pidin myös tarinan muutamasta yksityiskohdasta, kuten Tylypahkan kirjeestä, jossa "oli neljän eläimen vaakuna". Käytit myös hienosti kuvailevia verbejä ja adjektiiveja, kuten "rynnätä" ja "tyrmistyneenä". Ne auttoivat lukijaa ymmärtämään tarinan tunteita. Varsinkin alussa tekstiä olisi ollut hiukan helpompi lukea, jos pilkut olisivat erottaneet pää ja sivulauseet toisistaan. Esimerkiksi virke "Kun hän lähti ja oli huoneen ovella, ikkunasta kuului kopautus!" lukeutuu helpommin, kun ennen "ikkuna" sanaa on pilkku. Puheessakin samaisessa kohdassa tulisi pieni tauko.

Saat 2 kaljuunaa ja 5 tuparia. Kaljuunoita pääsee kuluttamaan sitten, kun saan valmiiksi Viistokujan sekä Tylyahon kylän. :)
Aurelia » 12.6

©2019 Tylypahkan taikakoulu - suntuubi.com