Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarinat

  oleskeluhuone • mainokset

Muistattehan, että seuraavan tarinan saa kirjoittaa vasta, kun edellinen on arvosteltu!

Vieraskirja <  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Luna Lilac, korpinkynsi

17.05.2020 12:00
LUKU 3
1/2 Kaksoisolento ja kirje äidille

Hyllyjen välissä oleminen oli ahdistavaa. Tuntui kuin neljä seinää olisi piirittänyt minua. On vain minä ja kaksoisolentoni, ja tietysti matami Prilli. Kirjastossa oli hiljaista. Melkein kuulin oman sykkeeni. Se tyttö istui edelleen toisella tuolilla. Luen, ja esitän etten näekään häntä. Miksi teen niin? En tosiaan tiedä. Se oli pakonomaista. Ehkä minua pelottaa kohdata.. jotain niin samanlaista. Älä aloita puhumista, älä aloita puhumista, älä aloita puhumista..  Lause pyori päässäni monen monta kertaa. Hän alkoi lukemaan kirjoja. Uskallanko aloittaa puhumista kaksoisolennolleni? ajattelin. Ei onneksi tarvinut.
"Kuka sinä olet?" tyttö kysyi. Katsoin häneen.
"Olen LunaBell." vastasin ujosti.
"Entä sinä?" kysyin takaisin.
"Olen Nelly, Nelly Lilac." Nellyksi paljastunut tyttö sanoi. Hän on Lilac! Miten se olisi mahdollista? Tajusin että suuni oli jäänyt aivan auki. Loksautin suuni kiinni ja ihmettelin:
"Mutta miten se on mahdollista?". Nyt sain Nellynkin hämmentymään. "Ai nimi vai?" hän kysyi kyseenalaistavasti. "Ei..tai siis joo. Minunkin sukunimi on Lilac." kummankin suut olivat nyt auki. Olisi ollut varmaan huvittavan näköistä katsoa, kun kaksi saman näköistä ihmistä ovat samassa asennossa, samat ilmeet kasvoilla ja kummatkin kysyi yhteen ääneen:
"Olemmeko me siskoksia?" Sitten kummatkin purskahtivat nauruun. Naurummekin oli aivan saman kuuloista. Ainoa asia mikä erosi meissä oli hiusten väri ja niiden pituus. Kuulin kun matami Prilli käveli hyllyjen välissä etsien meitä, kun kuuli että nauramme kovaan ääneen, mutta menimme piiloon.
"Tule, mennään piiloon" sanoin ja otin Nellyn kadestä kiinni. Menimme kirjahyllyn taakse. "Vai menitte te piiloon minulta" matami Prilli sanoi ja kurkisteli hyllyjen välissä.
"Kyllä minä teidät löydän.." hän raakkui. "Enpä usko" sanoin ja tirskuimme samalla kun painelimme ulos. Matami Prilli juoksi sinne mistä äänen kuuli. Kylläkin aivan vääraan suuntaan. Menimme käytävälle, ja siitä oleskeluhuoneeseen päin.
"Unohdin kysyä, että oletko Korpinkynsi?" kysyin. "Joo, olen" Nelly vastasi.
"Kun olemme kuitenkin kummatkin Lilaceja, niin kuka on äitisi?" ihmettelin.
"Niin, sen kun tietäisin." hän vastasi haaveillen. Nelly jatkoi:
"Minut adoptoitiin jo vauvana.
"Halasin Nellyä, ja kuiskasin hänen korvaansa:
"Ei se mitään, olen sinun kanssasi aina" kummatkin meistä olivat herkkiä, joten Nelly alkoi itkeä.. Kuulin hänen sanovan hyvin hiljaa "kiitos". Menimme Korpinkynnen oven eteen ja aloimme arvuuttelemaan oikeaa vastausta. Vihdoin, kun pääsimme oleskeluhuoneeseen, aloin kirjoittamaan Nellyn kanssa äidille kirjettä.

~"Rakas äiti, olen löytänyt kaksoisolentoni. Hänen nimensä on Nelly. Tiedätkö mitään hänestä tai hänen suvusta? Uskon että hän on kaksoseni. Oletko salannut minulta jotain? Vastaa pian.
-Luna ja Nelly~

"Onko tämä nyt hyvä?" kysyin kun olin lukenut kirjeen ääneen. "Mielestäni joo" hän vastasi hymyillen. Tarkistin vielä tekstin.
"Viemme sen huomenna pöllöllesi, ja se vie sen äidille." sanoin päättäväisesti. Nelly nyökkäsi. "Tiedätkö, haluaisin kutsua sinua.. siskoksi. Sopiiko se?" kysyin häpeillen ja nypläsin hameeni helmaa. Yhtäkkiä Nelly hyppäsi kaulaani. Hän halasi minua tiukasti. "Tietysti se sopii.." hän halasi minua ja villapaitani olkapään kohta oli aivan kostea. Nelly itki. Taas. "Voi.. älä itke, sisko." rauhoittelin häntä. Hän tosiaan oli tosi herkkä, jopa herkempi kuin minä.
"Tule, mennään nukkumaan." sanoin ja menimme makuusaliin. "Öitä Luppana!" Hän oli keksinyt minulle lempinimen. "Öitä Neppana!" huusin takaisin. Sitten aloimme nauraa. Olimme ensimmäisiä nukkumassa ja nukahdimme jo ennen kuin muut tulivat. "Toivottavasti äiti vastaisi pian" toivoin ennen kuin nukahdin.

//ei varmaan ole varmaan hirveen pitkä tarina, mut tuntu paremmalta jättää tää tähän kohtaan.. :D

Vastaus:

Oi, tämä olikin ihana jatko kaksoisolennon löytämiselle! Kirjoitit alussa hyvin jännittyneestä ja ahdistuneesta tunnelmasta, kun LunaBell ei oikein tiennyt, mitä tehdä. Onneksi hänen ei tarvinnutkaan tehdä aloitetta, kun Nelly huomasi hänet ja alkoi puhumaan. Oli hauskaa lukea siitä, miten samanlaisia tytöt olivat, ja miten se näkyi naurussa asti. Lisäjännitystä tapahtumaan toi hyllyjen välissä vaaniva matami Prilli! Vaikutti tosiaan siltä, että LunaBell ja Nelly olivat siskoksia, ja Nellyllä oli vähän traagisempi menneisyys, kun oli joutunut eroon oikeista vanhemmistaan. Ihanaa, että LunaBell oli heti valmis ottamaan hänet siskoksi ja lohduttamaan herkkää Nellyä! Tarinassa oli muutama hyvä yksityiskohta, jotka tekivät kerronnasta eläväisempää, kuten esimerkiksi kyynelistä kastuva paita! Lopun lempinimet olivat hauska lisä, vaikuttaa siltä että kaksikolla tulee olemaan hauskaa yhdessä! Hienoa, että aloit kirjoittaa lainausmerkeillä! Kirjoitit pääasiassa hyvin oikein, mutta tavallisissa puhelauseissa on lainausmerkkien kanssa vähän erilaiset säännöt. Kysymys- ja huudahduslauseet olivat siis oikein, mutta tavallisissa vuorosanoissa tulee aina ensin lainausmerkki, sitten pilkku ja sen jälkeen johtolause. Lisäksi saman henkilön peräkkäin sanomat lauseet alkavat samalta riviltä. Siis näin:
"Olen LunaBell", vastasin ujosti. "Entä sinä?"
"Olen Nelly, Nelly Lilac", Nellyksi paljastunut tyttö sanoi.
Upea tarina jälleen, jään innolla odottamaan, mitä äiti vastaa tyttöjen kirjeeseen! :)

Saat 5 kaljuunaa, 14 tuparia sekä Liikutuksen liikauttaja -merkin!
Aurelia » 17.5.

Nimi: Susan Fall, Puuskupuh

17.05.2020 11:55
HEH HEH tuli taas hieman lyhyt mutta ei nyt oikein ollut mitään aihetta tarinaan:)

Nimi: Susan Fall, Puuskupuh

17.05.2020 11:53
Kirja luku kahdeksan

Hän otti kirjan mukaaansa ja kiiruhti linnan poikki kaaataen yhden haaraniskan lattialle. Susan juoksi yhä nopeammmin ja sisään makuusaleihin. Hän kiskaisi oven auki, Susan jähmettyi kun jääkylmä tuuuli virtasi hänen sisällään. Figur ylpeä istui hänen sängyllään ja Shine raapi poikaaa minkä kerkesi. Figur ulvoi kuin palosireeni. Susan otti kissan syliinsä, se lopetti rimpuilun kuin sähköiskun saaneena. Nyt Susan jo karjui:

-MITÄ SINÄ PÖLLÖNKAKKA TÄÄLLÄ TEET!?

Figur kavahti kauemmmas ja hänen jääkylmät piirteensä muuttuivat hätääntyneiksi. Figur huomasi Susanin toljottavan häntä pistävästi. Susan lähestyi häntä sähisevä Shine sylissään. Figur totesi tällä kertaa rauhallisesti:

-Olet näemmä löytänyt tiputtamani kirjan. Susan mulkaisi poikaa ja sanoi:

-Sinä kehtaat vielä lukeakkin itsestäsi ja tulla minun sängylleni! Juuri silloin ovi aukeni. James astui sisään ja kysyi:

-Kuka tuo on?

Susan vastasi:

-Figur Ylpeä, sama joka yritti nitistää minut rehtorin kansliassa.

James nyrpisti nenäänsä pojalle joka oli kavunnut ikkunalle ja oli hyppäämässä. Susan kuitenkin huusi:

-Seis! Sinä kuolet!

Poika vähät välitti ja hyppäsi alas humahduksen saattelemana. James kurkisti alas ja sanoi:

-Hän livisti taas.






























Vastaus:

Olipas jännittävä jatko! Shine olikin todella hyvä apu ja urhea vastus, kun huomasi heti, miten paha Figur oli ja hyökkäsi tätä vastaan! Varmasti vihainen Susan ja sähisevä kissa olivatkin aika hermostuttava näky. Susanin karjahdus melkein vähän hymyilytti, vaikka se kuvastikin hyvin hänen raivoaan. Kirjan perässä Susanin seuraaminen oli hyvä syy sille, miksi hän olikin tyttöjen makuusalissa. Onneksi tällä kertaa myös James saapui paikalle, niin Susanin ei tarvinnut taas kohdata Figuria aivan yksin. Itseäkin jännitti, että meinaako poika oikeasti hypätä ikkunasta ulos, mutta hän hävisikin ikkunasta aivan vaivattomasti! Kerrassaan jännittävää! Joihinkin sanoihin oli vahingossa tullut sama kirjain vähän liian monta kertaa, esimerkiksi sanoissa "mukaansa", "kaataen", "nopeammin", tuuli", "lukeakin". Tarinan lopun voisi myös tarkistaa ennen lähettämistä, ettei mukaan tule turhaan niin monta rivinvaihtoa. Erittäin mukaansatempaava tarina jälleen, jään odottamaan, mitä seuraavaksi tapahtuu! :)

Saat 5 kaljuunaa, 13 tuparia sekä Silmät sivuhenkilöön -merkin!
Aurelia » 17.5.

Nimi: Miranda Mudiltong, Rohkelikko

17.05.2020 09:06
Tarina kehitteillä, julkaisen sitten kun se on valmis:)

Vastaus:

Hieno juttu, ei mitään kiirettä! :) Tulevasta tarinasta ei tarvitse ilmoittaa, paitsi jos on jo erotusuhka tulossa.

Aurelia » 17.5.

Nimi: LunaBell lilac

17.05.2020 08:46
Mitenhän tää tästä jatkuu? Ihan hirveen jännittävä tarina Emily! Mitähöhän Emily sanoo Vivianille Amysta ja Bobista.. Aivan loistava tarina sanon minä! :))

Vastaus:

4 tuparia kommentista! :)

Aurelia » 17.5.

Nimi: Emily Hawkins, Korpinkynsi

17.05.2020 07:57
Luku 11 2/2 – Suhdesotkuja ja lemmenjuomia

Professori Millénin silmät laajenivat ja hän katsoi Zeniä haltioituneena. Amy, joka ei ollut huomannut tapahtunutta, katseli järkyttyneenä opettajaan ja kuiskasi Emilylle:
”Mitä hittoa tuo on olevinaan?” Emily naurahti vaivaantuneena.
”Professori Millén joi juuri Zenin kutistusjuomaa, johon lorahti lemmenjuomaa”, hän sanoi. Ilkeä suru alkoi taas pikkuhiljaa tulla takaisin ja hän halusi päästä äkkiä pois luokkahuoneesta, mutta jäi seuraamaan vielä tilannetta. Professori Millén kaappasi Zenin kainaloonsa ja Zen parahti:
”Auttakaa! Hakekaa äkkiä apua!” Joku rohkelikkotyttö lähti hihitellen luokasta.
”Minä haen apua!” hän hihkaisi mennessään. Kukaan ei liikahtanutkaan, kun professori alkoi suudella Zeniä kiihkeästi kasvoille. Zen näytti inhoavalta ja käytti kaiken voimansa työntääkseen opettajaa loitommas ruipeloilla käsivarsillaan. Sitten Bob ryntäsi apuun ja heti perässä tuli rohkelikkolainen poika, Celvin. Celvinillä oli kuhmurainen nenä ja kalpeat kasvot. Hän oli lihaksikas, mutta erittäin lyhyt. Käsivarsillaan hänen onnistui työntää professori Millén kauemmas Zenistä. Zen ryntäsi heti pois alta ja näytti kauhistuneelta. Sitten hän nappasi koululaukkunsa ja juoksi ovelle.
”Öh.. moikka!” hän puoliksi kiljaisi inisevällä äänellä. Millén yritti päästä perään, mutta Celvin ja Bob pitivät hänet istumassa tuolilla, jolle hänet oli työnnetty.
”Minä – haluan – hänet. Päästäkää minut – pois”, tämä ähki yrittäen nousta seisomaan. Amy näytti hieman epäröivältä, mutta meni apuun. Hän piti käsiään tukevasti Millénin harteilla ja painoi häntä alas.
”Pääset ihan kohta pois, Leila vain meni hakemaan vähän apua”, Amy sanoi rauhallisesti. Professori Millén näytti Emilystä huvittavalta, kun hän pyristeli pois ja näytti rakastuneelta. Häntä ei yleensä nähty niin iloisena.

Luokkahuoneen ovi aukesi ja professori Rosenberg astui sisään. Tapansa mukaan hössöttäen yrttitiedon opettaja meni professori Millénin luokse ja kysyi lempeästi:
”Haluaisitko juotavaa Xelia?” Professori Millén nappasi lasin ja joi ahnaasti paksua, kirkkaan sinistä juomaa. Juotuaan koko lasin Emily näki hänen lyyhistyvän tuolille, joskaan sitä ei kunnolla erottanut opettajan paksuuden ja muhkean tuolin takia. Professori Rosenberg puuhasi jotakin, mitä Emily ei nähnyt, mutta hetken päästä professori Millén nousi taas virkeänä ylös.
”Mitä te täällä luokassa teette? Tunti on päättynyt jo, ulos!” Millén sanoi kipakasti. ”Mitä sinä täällä toimitat, Melica?”
Emily ei kuullut enää professori Rosenbergin vastausta, sillä hän käveli ripeästi ovesta ankeaan käytävään, jossa vain lyhdyt valaisivat reittiä tehden kaikesta vähän aavemaista. Amy, Bob ja Vivian tulivat perässä. Bob huohotti vähän ja valitti:
”Minulla on nälkä, aamupala olisi kelvannut. Ruokaankin on vielä yli tunti.” Emily tunsi pienen omatunnonpistoksen, sillä hänenhän takia Bob ei ollut saanut aamupalaa. Amyn kasvoille kuitenkin levisi hymy, josta Emily tiesi, että asia olisi pian korjattu.
”No mutta, keittiöönhän ei ole pitkä matka. Eiköhän joku anna näin ystävänpäivänä meille jotain”, hän sanoi ilkikurisella äänellä. Emilyn mielestä idea kuulosti harvinaisen hyvältä, sillä hänenkin vatsansa murisi. Edes Vivian ei näyttänyt kovin vastahakoiselta. Bob nyökkäsi kiitollisena Amylle, ja Emily oli näkevinään jotain muutakin katseessa, muttei ollut varma, johtuiko se vain nälästä.
Muut oppilaat olivat jo lähteneet tyrmistä ja Emily lähti kävelemään Amyn perässä kohti keittiötä. Siellä he eivät olleet käyneet ennen, mutta he tiesivät, että seinämaalauksen päärynää kutittamalla pääsi sisään. Askeleet kaikuivat kolkkoina tyrmissä, ja Emily kiiruhti eteenpäin. Hän halusi nopeasti takaisin päivänvaloon, sillä karmivuuden lisäksi se tuntui lisäävän ahdistusta ja surua. Kun kaikki olivat hiljaa, surulla ei ollut lainkaan esteitä tulla mieleen ja kasvaa. Emilyn vatsassa alkoi myllertää inhottavasti, kuin satapäinen norsulauma olisi laukannut täyttä vauhtia sisuskalujen päällä. Oksennus alkoi maistua suussa ja kurkussa tuntui inhottava tunne, joka ei enteillyt hyvää. Hän tunsi, miten oksennus saattaisi tulla hetkenä minä hyvänsä ja säntäsi juoksuun sanomatta mitään. Hän ei välittänyt ystävistään, joille ei ollut sanonut mitään. Hän vain syöksyi lähimmän vessan ensimmäiseen koppiin ja oksensi. Kyyneleet alkoivat valua poskille ja räkä tulvi nenästä ulos samaan aikaan, kun suusta pursusi kaikki viimeisetkin ravintoaineet. Vessan ovi kalahti ja Amyn, Bobin ja Vivianin äänet tulivat sisään. Emily tunsi lämmön vierellään ja näki sivusilmällä Amyn, joka oli tullut sisälle pieneen koppiin. Amy laski kätensä hellästi Emilyn selälle, ja hänen kasvoillaan oli huolestunut ilme. Emilylle tuli mieleen, miten monta kertaa Amy oli jo näyttänyt huolestuneelta hänen seurassaan, ja se lisäsi vähän hänen pahaa oloaan. Hän ei halunnut kenenkään olevan huolissaan hänen takiaan.
Vatsassa alkoi jo helpottaa, ja Emily nousi ylös. Hän olisi halunnut halata Amya, muttei viitsinyt. Sen sijaan hän väläytti kiitollisen hymyn Amylle ja veti vessan.


Bob kutitti päärynää Emilyn nojatessa Amyyn. Olo tuntui vieläkin heikolta, mutta oli jo helpottanut paljon. Vivian seisoi hänen toisella puolellaan, ja piti häntä hellästi kädestä. Se oli Vivianin hellävarainen keino näyttää, miten tärkeä Emily hänelle oli. Taas kerran Emilylle tuli turvallinen olo, kun hän oli parhaiden ystäviensä ympäröimänä. Kun seinään ilmestyi ovenkahva, ja Bob veti siitä, keittiön hiljaiset äänet kantautuivat käytävään. Kaikki neljä astuivat sisään, Bobin pitäessä perää. Kun Emily ohitti Bobin, hän huomasi, miten tämän katse ja eleet viestivät, että hänkin tuki Emilyä, vaikkei hänelle ollutkaan vapaata kättä. Emily hymyili Bobille lämpimästi ja katsoi ympärilleen. Keittiössä oli paljon suippokorvaisia kotitonttuja, joilla oli keittiöliina lanteillaan ja kädet täynnä hommia. Yksi niistä huomasi tunkeilijat ja kipitti heidän luokseen.
”Tulitteko tekin hakemaan syötävää ystävänpäivän juhliin niin kuin kaikki muutkin?” se kysyi vikisevällä äänellä.
”Ei, ei, me tulimme vain hakemaan jotain pientä, kun aamupala jäi välistä”, Vivian vastasi lämpimästi ja hymyili tontulle. Kotitonttu, joka ylettyi Emilyä vain vähän polven yläpuolelle, joutui nostamaan katseensa reilusti ylöspäin, että näkisi Vivianin.
”Totta kai, odottakaa hetki, aamupalaa tulossa”, se sanoi äänellä, josta Emily päätteli tontun luulevan, että sen velvollisuus oli totella oppilaiden käskyjä. Hän kuuli, kun tonttu huuteli muille, että tarvitsi paljon aamupalaa neljälle. Hetken päästä neljä kotitonttua jo kipittikin heidän luokseen, jokainen kantaen yhtä tarjotinta, jolla oli suuri kasa paahtoleipiä, hilloa ja teemuki. Emily joutui kumartumaan, että pystyi nostamaan tarjottimen erityisen pienen kotitontun käsistä. Hän kiitti kohteliaasti ja kahmaisi paahtoleivän käteensä.


”Ei, en minä halua Sairaalasiipeen. Kaikki on ihan hyvin, leipä auttoi jo tarpeeksi”, Emily vastusteli, kun Amy, Vivian ja Bob työnsivät häntä eteenpäin. Amy vain nauroi ja työnsi Sairaalasiiven oven auki. Matami Pomfrey kiiruhti paikalle ja katseli Emilyä.
”Mitä sinulle on taas käynyt?” hän kysyi ja tarttui Emilyn ranteeseen. ”Näytät kalpealta.” Emily oli jo katsomaisillaan ystäviään murhaavasti, kun muisti, miten paljon he olivat häntä auttaneet ja tukeneet kaikessa. Hän laskikin katseensa maahan ja istui alistuneesti sängylle, jolle matami Pomfrey hänet määräsi. Sitten Pomfrey kääntyi hänen ystäviensä puoleen, jotka selittivät hänelle tilanteen.
”Menkää tunnille ja sanokaa, että Emily on Sairaalasiivessä. No niin, hus siitä sitten”, hän sanoi tomerasti. Emilyn hän käski pitkälleen ja lähti työhuoneeseensa. Emily huomasi, että hän oli Sairaalasiivessä ainoa. Muut sängyt olivat kauniisti pedattuja ja ammottivat tyhjinä. Hetken päästä matami Pomfrey jo pyyhälsikin takaisin lasi kädessään. Emily huokaisi ja katsoi inhoten myrkynvihreää litkua, jota lasissa oli. Pomfrey ojensi lasin hänelle ja totesi:
”Juo se, niin voit lähteä tämän tunnin päätyttyä.” Emily otti lasin käteensä, ja mietti, miten jonkin niin ällöttävän pitäisi helpottaa vatsakipuja. Hän kuitenkin halusi päästä Sairaalasiivestä mahdollisimman nopeasti pois, joten hän joi koko lasillisen. Juoma maistui yllättävän hyvältä, jotenkin metsäiseltä. Se kuitenkin pisteli suussa kuin hän olisi tunkenut sinne kourallisen havunneulasia.


Kun kellot soivat, Emily nousi innoissaan sängystä. Juoma oli kuin olikin vaikuttanut, eikä hänellä ollut enää lainkaan huono olo. Hän huikkasi matami Pomfreylle lähtevänsä, ja juoksi ovesta ulos. Kauempana hän näki taas jonkun kiihkeästi suutelevan parin. Hän hiipi paria kohti, sillä hänen täytyi mennä heidän ohitseen päästääkseen ystäviensä luokse. Kun pari alkoi erottua selkeämmin, hän kuitenkin pysähtyi niille sijoilleen. Muutaman metrin päässä hänestä seisoivat Amy ja Bob, liimautuneina toisiinsa. Emilyn suu loksahti auki, ja hän astui nopeasti vieressään olevan haarniskan taakse. Hän katseli suudelmaa, joka ei tuntunut loppuvan ikinä. Amyn kädet pitelivät Bobia tiukasti niskasta, ja Bob oli kiertänyt kätensä Amyn selälle. He seisoivat aivan kiinni toisissaan, ja Amyn tummat hiukset valuivat poskille. Molemmat olivat sulkeneet silmänsä ja vaikuttivat täysin kuuroilta, kun he eivät olleet kuulleet Emilyn tuloa. Emilyä ällötti, kun hän näki Amyn painautuvan vieläkin lähemmäs Bobia. Hän oli nojaamassa seinään, kun yhtäkkiä seinä hänen takanaan katosi, ja hän tömähti istumaan jollekin tasolle, potkaisten samalla haarniskaa. Haarniska kaatui rämähtäen maahan, ja Emily vilkaisi nopeasti taakseen. Seinään oli avautunut pyöreä, halkaisijaltaan noin metrin oleva pimeä tunneli. Hän käänsi taas katseensa takaisin käytävälle. Amy ja Bob tuijottivat häntä säikähtäneinä ja nolon näköisinä. Amyn kasvoilla näkyi kuitenkin myös jokin vihantapainen. Emily katsoi heitä tietämättä lainkaan, mitä pitäisi ajatella. Hän tunsi samaan aikaan tulleensa petetyksi, olevansa iloinen Amyn ja Bobin puolesta, sekä pelkäävänsä, hylkäisivätkö he hänet.
”Mitä sinä siinä teet?” Amy avasi vihdoin suunsa.
”Olin tulossa teidän luokse, kun pääsin Sairaalasiivestä”, Emily vastasi edelleen järkyttyneenä. Amy katsoi häntä kuin arvioiden, oliko hän oikeasti siinä.
”Lupaa, ettet kerro kenellekään”, Amy sanoi uhkaavasti ja jatkoi, ”Et edes Vivianille.”
”Okei, lupaan. Mutta kauanko tätä on jatkunut?” Emily kysyi korottaen äänensä melkein huudoksi. Amy näytti vaivaantuneelta ja sanoi hitaasti:
”No, jonkun aikaa. Ehkä jotain… muutaman kuukauden?” Emily tunsi vihan alkavan kiehua sisällään.
”Muutaman kuukauden?” hän karjui. ”Muutaman kuukauden, ja sinä petturi et ole kertonut mitään? Et MITÄÄN!” Käytävillä kaikui Emilyn huuto, ja muutama utelias oppilas tuli seuraamaan tilannetta. Bobin kasvot kirkuivat tummanpunaisina, ja hän näytti siltä kuin voisi vajota maan alle.
”Mitä täällä oikein tapahtuu?” Vivian tuli paikalle ja katseli kysyvänä Emilyä, Amya ja Bobia.

Vastaus:

Suhdesotkuja tosiaan! Professori Millénin kävi juuri niin kuin viime tarinan lopusta päätellen odottikin - ja Zen vaikutti lisäksi pääsevän kuin koira veräjästä, kun ei saanut edes jälki-istuntoa! Toisaalta ehkä opettajalle parempi, ettei muistanut tapahtunutta, sillä se olisi voinut olla aika noloa... Keittiössä käyminen oli mukava lisä tarinaan, ja sitä kehysti ja ohjasi tietysti myös tuo huono olo, jonka Pomfrey sitten korjasi, ja joka johti Amyn ja Bobin näkemiseen. Johdatitkin hienosti tapaukseen, kun vihjasit jo aiemmin, että Bob katsoi Amyä kiinnostavan merkitsevällä tavalla. Siitä osasi jo vähän arvailla, että heidän välillään oli ehkä jotakin enemmänkin! Salakäytävä muodostui tällä kertaa hauskasti piilopaikan pilaavaksi! Lopussa tulivat hyvin esiin kaikki erilaiset tunteet, mitä tuollaisessa tilanteessa varmasti heräisi, kun Emily pohti sekavia tunteitaan Amyn ja Bobin huomatessa hänet. Myös lopun keskustelu oli erittäin hyvä, kun Emilyn raivo nousi vähitellen. Sitä mietin, miksi Amy vaikutti vihamieliseltä Emilyn huomatessa heidät, kun oli kuitenkin tähän asti ollut jopa epätavallisen huolehtivainen ja ystävällinen Emilyn surun takia. Kaverit ovat tarinoissasi jääneet vielä vahvasti sivuosaan, joten tarina muuttuukin vielä mielenkiintoisemmaksi ja eläväisemmäksi, kun sivuhahmotkin tuntuvat kokonaisilta henkilöiltä, joilla on omia elämänkäänteitään! Tarinan tapahtumia säesti hienosti yksityiskohtainen kuvailu. Lempparini oli tuo metsänmakuinen juoma, joka pisteli kurkussa kuin havunneulaset! Odotan innolla, miten lopun tenkkapoo ratkeaa! :')

Saat 8 kaljuunaa, 17 tuparia sekä Päärynänkutittaja-, Matami Pomfreyn päänvaiva-, Kelmien kartoittaja- sekä Suhdesopankeittäjä-merkit!
Aurelia » 17.5.

Nimi: Whelan Macintosh, Luihuinen

16.05.2020 20:39
Luku 19
Kesäloman alku

Oli kesäloman toinen viikko kun Whelan oli tekemässä lähtöä sovitusti Celesten luokse. Celeste oli tullut Macintoshien kartanoon ja tapasi samalla perheen vanhemmat. Isä ja äiti ottivat Celesten ystävällisesti vastaan eikä heillä ollut ongelmaa päästää Whelania Callaghanien luokse.
“Oletko jo valmis?” Celeste kysyi viidettä kertaa vartin sisällä. Hän makasi Whelanin sängyllä, kun nuorempi tyttö pakkaili omia tavaroitaan.
“Ihan hetki vielä”, Whelan vastasi jo äkäisesti ja työnsi matkalaukkuun muutaman kirjan. Amalie tuli huoneen ovelle ja jutteli hetken Celesten kanssa koulusta. He olivat molemmat valvojaoppilaita ja siten tiesivät toisensa jo ennestään.
“Nyt olen valmis”, Whelan sanoi ja sulki matkalaukun. Hän otti pöllönsä häkin ja laski sen matkalaukun päälle. Amalie tuli oven viereltä ja halasi odottomattomasti Whelania.
“Lähetä kirjeitä äläkä ole kauaa”, Amalie sanoi ja rutisti siskoaan lujasti, “mulla on sitten paljon tekemistä meille.”
Whelan muisteli aiempia kesälomia lämmöllä.
“Tietenkin”, Whelan vastasi ja päästi sitten siskostaan irti. Amalie auttoi kantamuksissa kantamalla Deaconin häkin. Kolmikko käveli portaat alas peräkkäin.
“Pitäkää hauskaa”, äiti toivotti Whelanille ja Celestelle, kun he olivat menossa pihalle kaikkoontumaan. Whelan hyvästeli perheensä ja Celeste teki niin myös, erittäin nöyrästi, koska Whelan vihjaili vanhempiensa olevan erittäin tarkkoja siitä, kuinka heitä kohdeltiin. Pihalla Celeste otti pöllöhäkin käteensä ja Whelan tarttui Celesten vapaaseen käteen. He kaikkoontuivat sanaakaan sanomatta.
He ilmiintyivät hyvin lähelle Celesten kartanoa. Kartano oli paljon pienempi kuin Macintoshien ja sen pääväreinä olivat sininen ja pronssi.
“Onko talo maalattu Korpinkynnen väreillä?” Whelan kysyi aidosti paheksuvana, kun he avasivat rautaiset portit. Celeste nauroi.
“Ei.”
Deacon yritti päästä häkistään lentoon ja hakkasi siivillään häkin reunoja. Pöllölle kaikkoontuminen tuntui varmasti aika ikävältä.
“Päästätkö sen?” Whelan pyysi ja Celeste päästi pöllön ilmoihin. Valkoinen tunturipöllö levitteli siipiään komeasti, kun se liiteli talon yli. Tytöt astuivat pienet portaat ja Celeste avasi ulko-oven. Whelan nosti matkalaukun hieman vaivalloisesti Celesten avustuksella kynnyksen yli. Talon värit olivat hyvin vaaleat. Lattia kiilsi ja seinät olivat hyvin vaalean harmaat. Eteisestä nousi heti portaat yläkertaan, josta kuului hiljaista puhetta.
“Meidän lasten huoneet ovat ylhäällä, paitsi Conlaedin, hän nukkuu vanhempien makuuhuoneen vieressä”, Celeste kertoi ja viittoi kädellä, että Whelan jättäisi matkalaukun portaiden juureen.
“Tule, vanhempani ovat ulkona”, Celeste jatkoi.
Whelan käveli Celesten perässä koko talon poikki. Hän katseli ympärilleen. Keittiö oli suuri ja siinä oli pitkä ruokapöytä. Katossa roikkui kaunis kattokruunu ja ikkunat olivat suuret. Kartanon perällä oli kahdet isot lasiovet, joista pääsi ulkoterassille. Perheen äiti, Brielle, oli juuri poistattamassa menninkäisiä puutarhasta. Naisen kengät olivat kurassa ja hiukset olivat sotkuisesti nutturalla. Kauempana oli isä Jonah, joka myös näytti tappelevan menninkäisten kanssa yhtä kuraisena. Vielä taaempana siinsi tumma metsä.
“Hei! Me tulimme!” Celeste huusi vanhemmilleen. Molemmat nostivat päänsä ja näyttivät iloisilta. Briellen kasvoissa oli jonkun verran mutaa ja Whelan ajatteli, miksi he itse tekivät kaiken likaisen työn. Eikö heillä ollut kotitonttua tai muuta tekemistä?
Celeste ja Whelan kävelivät lähemmäs vanhempia. Whelan esitti kohteliaan tervehdyksen aikuisille.
“Terve, Whelan. Miten kesän alku on sujunut?” Brielle heittäytyi heti oikein ystävälliseksi. Jonah katseli hieman sivusta ja oli hiljaa. Hän kurtisteli kulmiaan ja tuijotti.
“Oikein hyvin”, Whelan vastasi ja nyökytteli vielä päätään.
“Se on hyvä kuulla. Kuulkaas, jutellaan tytöt myöhemmin. Celeste-kulta, voisitko pyytää Coralinen ja Conlaedin tänne?” Brielle pyysi hikeä valuvana. Celeste vain nyökkäsi.
“Entä Cathan?” hän vielä kysyi.
“Antaa hänen opiskella niistä sauvoista”, nainen vastasi ja jatkoi menninkäisten poistamista. Tytöt kävelivät takaisin sisälle.
“Cathan opiskelee sauvasepäksi. Se on varmaan hieman outoa, sillä se ammatti ei kulje suvussamme. Tai tiedäthän Ollivanderin, koko suku on työskennellyt sauvaseppänä”, Celeste selitti kun oli nousemassa portaita Whelanin matkalaukku kädessä, “mutta Cathan oppii nopeasti.”
“Käytä taikaa sen laukun nostamisessa, et ole enää alaikäinen”, Whelan muistutti jo 17-vuotiasta tyttöä. Celeste ei kuitenkaan luovuttanut, vaan nosti laukun portaiden yläpäätyyn. Hän puuskutti raskaasti.
“Tuo teki ihan hyvää”, hän selitti ja koputti ensimmäiseen oveen kolme kertaa, ennen kuin avasi sen.
“Hei, Coraline ja Conlaed. Whelan tuli meille ja äiti pyysi, että menette ulos menninkäisiä poistamaan.”
Whelan ei nähnyt huoneen sisälle mutta kuuli kaksi hyvin raskaasti huokaisevaa huokausta.
“Onko pakko?” tyttömäinen ääni kuului ja Whelan oletti häntä Coralineksi. Whelan katseli vielä ympärilleen. Toisessa kerroksessa oli ikäänkuin parveke, josta näki talon eteiseen ja keittiöön. Talo oli hyvässä kunnossa mutta Whelan tuumi, että heidän talonsa olisi ollut paljon arvokkaampi. Kuului kolinaa avatusta ovesta ja sieltä saapuivat Whelania vuotta nuorempi Coraline sekä syksyllä vasta Tylypahkaan menevä Conlaed. He seisahtuivat Whelanin eteen ja tapittivat samanlaisilla, sinisillä silmillään. Heillä olivat myös hyvin vaaleat hiukset ja Coraline oli suunnilleen siskonsa mittainen.
“Hei”, Whelan tervehti nuorempiaan. Conlaed hymyili.
“Moi! Onko totta, että olet luihuinen? Osaatko puhua käärmeille?”
Vaikka Conlaed nauroi oman lauseensa jälkeen, kysymys tuntui aidolta.
“En osaa puhua käärmeille”, Whelan vastasi vähän oudosti kun ei tiennyt, miten jutella niin nuoren kanssa.
“Selvä. Musta tulee sitten korpinkynsi!” poika julisti urheasti.
“Se on hyvä”, Whelan vastasi taas oudosti. Nuori poika nauroi ja lähti portaiden kautta ulos Coralinen kanssa.
“Conlaed on, tuota, hieman innokas”, Celeste kertoi hieman nauraen. Hän lähti viemään matkalaukkua ja tyhjää häkkiä sen päällä viimeiseen huoneeseen. Viimeistä huonetta ennen oli huone, josta kuului yksipuolista puhetta.
“Se on Cathanin huone. Tuo huone”, Celeste osoitti toista ovea viimeisimmästä katsottuna, “on mun huone. Sun huone on siis tässä.”
Whelan nyökkäsi ja astui huoneeseen. Huone oli viileä ja siellä oli sänky, pöytä, kaappi sekä korkea peili. Celeste työnsi hänen matkalaukkunsa huoneeseen ja oli poistumassa.
“Tekeydy kodiksi. Olen omassa huoneessani”, hän sanoi vielä, ennen kuin sulki oven. Whelan hymyili itsekseen ja alkoi järjestelemään tavaroitaan.

Vastaus:

Mielenkiintoista päästä tapaamaan Celesten perhe! Whelanin vanhempien suhtautumisen perusteella ainakin vaikutti, ettei heillä ollut mitään erityistä Callaghaneja vastaan, joten mistäköhän Wrightien nihkeä suhtautuminen sitten johtui? Molempien tyttöjen vanhempien tapaaminen korosti hienosti eroja heidän perheidensä välillä - Whelanin vanhempiin tuli suhtautua todella kohteliaasti ja kunnioittavasti, kun taas Celesten vanhemmat eivät välittäneet kunnioituksesta ja olivat lämpimän tuttavallisia. Pidin varsinkin äidin kuvauksesta, kun hän hiukset suttuisina ja hikeä valuvana veti menninkäisiä puutarhasta. Menninkäisten vetäminen olikin hyvä kohtaus esittelemään tutuista vanhemmista aivan erilainen pariskunta! Myös kartanon vertailu Whelanin omaan kotikartanoon oli hauska tuomaan esiin eroja heidän välillään. Celesten sisarukset olivat mukavan persoonallisia, ja oli hauska yksityiskohta, ettei Whelan oikein tiennyt, miten suhtautua heihin. Tykkäsin lisäksi siitä, että Celeste halusi väkisin nostaa matkalaukun taikomisen sijaan - se pisti miettimään, mitenköhän tosiaan käy niiden velhojen kunnolle, jotka välttävät kaiken liikunnan taikomalla! Ainoa mitä nyt tuli mieleen oli lopussa sana tekeytyä: se tarkoittaa kirjaimellisesti joksikin toiseksi muuttumista tai jonkin esittämistä, eli tuossa kontekstissa Celeste pyytäisi Whelania muuttumaan kodiksi. Suomeksi sanotaan siis "Ole kuin kotonasi", jos verrataan englannin "Make yourself at home" kehotukseen, tai vaihtoehtoisesti "tee olosi kotoisaksi". Odotan innolla, miten Whelan sopeutuu Callaghanien perheeseen vierailulle! :)

Saat 7 kaljuunaa, 17 tuparia sekä Matkantaittaja-merkin!
Aurelia » 17.5.

Nimi: Emily Hawkins

16.05.2020 20:01
Diana, sun tarina oli taas tosi hyvä! Mä tykkäsin siitä, että tuli uusi oppilas kesken vuoden :D ja toi uni ja lehden teksti teki kaikesta tosi salaperäistä ja mielenkiintoista. :))
Ja Valeria, sun tarina oli ihan älyttmän taitavasti kirjoitettu! Mun mielestä ei haitannut, vaikka olikin tuollainen tarina, joka ei niin kauheasti johdattanut juonta eteenpäin. Sun teksti kulki alusta loppuun tosi sujuvasti ja vaivattomasti, toi pohtiminen tossa tarinassa oli tosi kiva :D

Vastaus:

5 tuparia kommenteista! :)

Aurelia » 17.5.

Nimi: Valeria Ainsworth

16.05.2020 18:32
Luku 5 osa 2/2

Illalla minä ja Olivia olimme ainoat makuusalissa. Rose viipyi piknikillään ja samassa makuusalissa asuvat kaksi muuta tyttöä olivat omilla teillään. Olin juuri tullut suihkusta ja kuivailin hiuksia pyyhkeeseen istuessani sängylle. Kuten oli aamulla näyttänyt, ulkona oli alkanut tihkuttaa, ja ulkoilman pimenevä harmaus välittyi järven ja suurten kaari-ikkunoiden läpi pieneen, pimeään saliin. Onneksi makuusalissa sentään oli lämmin, eikä tarvinnut olla ulkona sateessa.
”Eli… odotas nyt. Reece oli siellä ja kysyi sinulta, miksi hänen pitäisi antaa päiväkirja takaisin. Ja siellä oli joku muukin?” Olivia kysyi. Hän istui risti-istunnassa sänkynsä päällä ja rustasi valmiiksi ensi viikon läksyjä. Kohautin olkiani rutistaessani hiuksia kuivaksi pyyhkeeseen.
”Joku poika”, sanoin. ”Tai siis, se oli varmaan seiskaluokkalainen, mutta en yhtään muista kuka.”
”Miten sinä et muista, kun ollaan käyty kaikkien kanssa samoilla tunneilla yli kuusi vuotta?” Olivia kysyi laiskasti – mutta piilotetun itsetyytyväisesti. Hän oli ylpeä siitä, että muisti kaikki ja lisäksi omisti mielipiteen jokaisesta. ”Sen on pakko olla joku rohkelikko.”
”Joo, voisi olla”, vastasin. Heitin pyyhkeen tuolin päälle, ja yritin muistella, miltä poika oli näyttänyt. ”Se oli jotenkin höntin näköinen, tai siis… ihan söpö, mutta liian innokas.”
”Ei tuosta saa vielä mitään selvää.” Pyörittelin kaulaani naksauttaen niskajumit, ja lisäksi silmiäni, mutta tiesin miten kauan Olivia jankkaisi, jos en nyt vastaisi hänen kysymyksiinsä. Huomenna hän osoittelisi ihmisiä aamiaispöydässä ja kyselisi kuka heistä poika oli – niin oli tapahtunut ennenkin.
”Sillä oli… vaaleanruskeat hiukset, vähän kiharat. Ruskeat silmät ja silmälasit… Pieni lovi leuassa. Upeat poskipäät. Hassu ääni, en osaa edes kuvailla sitä. Yllättävän korkea ja poikamainen, mutta… kuin samettia.” Kohtasin Olivian katseen, mutristetun suun ja hänen puolitiessä riippuvat raskaat silmäluomensa. Hän pudisti hitaasti päätään.
”Voi pyhä Merlin. Olet ihastunut Näkijän päätoimittajaan”, hän sanoi.
”Enkä ole!” kielsin, mutta vahingossa kieltoon karkasi vähän hymyä, eikä se kuulostanut enää niin vakuuttavalta. ”Älä vedä mitään johtopäätöksiä. Näkijä, siis… siis koulun lehti?” samassa hymy valahti ja tunsin kuumotusta kasvojen alueelta. Olivia virnuili. ”Vähänkö noloa! Me riideltiin Reecen kanssa vaikka mistä.”
”Onneksi se ei välitä mistään sellaisesta. Mehän puhuttiin, ettei se ole niin kuin Bunty.”
”Se vaan seisoi ihan hiljaa siinä vieressä! Miten minä en tunnistanut sitä?”
”Älä minulta kysy”, Olivia sanoi. Hän nauroi uudestaan. ”Miksi sinua häiritsee se vasta kun kuulit lehdestä? Äsken et välittänyt pätkääkään mitä se kuuli.”
”En tiedä, joku siinä vaan… häiritsee.” Olivia puisteli vielä päätään ja palasi läksyjensä pariin. Istuin hetken ajatuksiin unohtuneena, ennen kuin vedin Rosen tähtitieteen esseen eteeni. ”Miksi se vaan seisoi ihan hiljaa? Sillä on jotain vikaa päässä.”
”Ehkä se ei halunnut osallistua teidän draamaan.”
”Minkälainen lehden nimi edes on Näkijä? Onko se joku ennustuslehti?”
”Ei, pöljä. Kai se viittaa jotenkin kaiken näkemiseen… siinä on aika poliittisia juttuja.”
”Just joo. Ihan kuin kaikki ei saisi niistä tarpeekseen jo Profeetassa”, sanoin kulmiani kohottaen.
”No mutta onhan se nyt hyvä, että eriäviäkin ääniä on. Ettei kaikki tieto tule vaan Profeetasta. Profeetta on joskus julkaissut tosi kyseenalaisia juttuja, kyllä sä tiedät.” Se oli totta. Kaikki velhot saivat uutisensa pääasiassa vain yhdestä lähteestä: Profeetalla alkoi olla jo pitkä historia vääristä uutisista, lahjomisesta ja muusta epäilyttävästä toiminnasta. En voinut väittää vastaan, joten en sanonut mitään. Päätin, että joku kerta minun olisi saatava sellainen Näkijä käsiini, ihan että näkisin, mistä siinä oli oikein kyse. Yritin keskittyä Rosen esseeseen.
”Lehden päätoimittaja…” Olivia mutisi vieläkin huvittuneena. ”Mitähän se mahtoi tehdä jälki-istunnossa?”



Aamiaisella eteeni tipahti pieni kirjekuori: se tipahti yksi kulma edellä mehupikariin ja jäi siihen pystyyn, niin että alakulma hädin tuskin pysyi kuivana. Katsoin ympärilleni kesken puurolusikallisen, mutta kukaan muu ei näyttänyt kaipaavan kirjettä, vaan keskittyi omaan postiinsa, jos oli jotain saanut.
Minä en koskaan saanut postia. Kuka minulle olisi edes kirjoittanut? Alistair-setä? Kaikkien näiden vuosien aikana hän oli kirjoittanut vain muutaman kerran, kyselläkseen voinnistani, koska koki sen olevan häneltä vaadittua. Henkilökohtaisin asia, mitä hänen kirjeissään oli ollut, oli ilmoitus toisen kotitontun, Squinkyn kuolemasta.
Tartuin ruskeaan kirjekuoreen, ja siinä tosiaan luki minun nimeni. Ajattelin, että käsiala näytti tälläkin kertaa Alistair-sedän käsialalta – mutta sitten mieleen muistui isä, jonka käsialaa en olisi enää edes tunnistanut. Samassa sydän alkoi hakata epämukavasti rinnassa. Toivoin, että Olivia olisi ollut aamupalalla, sillä vieressä istui vain Rose uusinta Me Noitia selaillen. Heistä kahdesta Olivia osasi katsoa asioita rationaalisemmin.
Kirje oli lyhyt, ja muistutti melkein täsmälleen muita aikaisemmin saamiani. Ainoastaan loppu kiinnitti huomioni.

Rakas Valeria,
Toivon, että voit hyvin, ja että kouluvuotesi on alkanut hyvin. Pyysin jonkun katsomaan ullakkoa, kuten ehdotit, asia on nyt korjattu. Tiedän, että suoritat tänä vuonna S.U.P.E.R.-tutkintosi, mikä vie varmasti paljon aikaasi. Kuulisin mielelläni kirjeessä, miten koulu on sujunut. Tiedäthän, että voit aina kirjoittaa minulle.

Ystävällisin terveisin,
Alistair Ainsworth

Kaikki muu oli kuten aina ennenkin, kuin etäisyyden päästä kirjoitettu, kuin en olisi viettänyt kesää siellä puhumattomuuden ilmapiirissä, mutta kuitenkin lähellä. Tietysti suoritin loppututkintoni tänä vuonna, tietysti hän tiesi sen. Alun toivotukset, toivo kirjoittamisestani – niissä ei ollut mitään todellista tunnetta, ei koskaan ollut, pelkkää kohteliaisuutta. Ainoastaan viimeinen lause oli tavallisesta poikkeava. Pilkun jälkeen paperissa oli pieni, sakarareunainen mustetahra. Kuin hän olisi pysähtynyt miettiäkseen oikeita sanoja.
Taittelin kirjeen kiinni kulmat kurtussa – Rose ei ollut edes huomannut, että luin kirjettä. En pystynyt karistamaan pahaa aavistavaa tunnetta. Epämukavaa tunnetta. Mistä minä haluaisin puhua Alistair-sedän kanssa? Minkä hän ajatteli olevan sellaista, kesän jälkeen tapahtunutta, josta minun tarvitsisi puhua? Mielessäni välähti muutama kuva, kasvot laiturilla, ja pieni lehden sivuun präntätty uutisteksti. Oliko kyse isästä? Tiesikö setä jotain hänestä, mitä minä en vielä tiennyt – minkä hän ajatteli vaivaavan minua? Jos jossain setä oli ollut hyvä, niin herkkyydessä sille, etten halunnut puhua isästä. Että halusin päästä hänestä vapaaksi.
En sanonut Roselle mitään. Ehkä puhuisin heille molemmille myöhemmin, mutta nyt jättäisin sanomatta. En edes tiennyt, kannattiko kirjeestä huolestua. Onneksi seuraavaksi olisi huispausharjoitukset, voisin unohtaa koko jutun.

- tästä tuli nyt vähän tällainen täytetarina :D

Vastaus:

Ei haittaa, täytetarinatkin kuuluvat juoneen! :) Tässä alustettiin hyvin erilaisia asioita, sekä tuon uuden pojan että isän mysteeriä. Lisäksi ensimmäisessä osassa oli mukavasti dialogia ja toisessa osassa enemmän kerrontaa ja pohdintaa. Alkuosa olikin hyvä jatko edellisen tarinan jälki-istunnolle, jossa tapahtunutta tässä puitiin. Viime tarinassa ei vielä pahemmin kuvattu tuota kiinnostavaa poikaa, mutta kuvailu tulikin hauskasti esiin keskustelussa Olivian kanssa. Koko pojan kuvaus oli hauska ja jotenkin hellyyttävä, vaikka tämä selvästi onkin samalla luokalla heidän kanssaan ja lisäksi toimittaa vakava-aiheista lehteä. Sedän kirjekin oli oikein mielenkiintoinen - siinä tuli aivan tavallisista asioista hienosti kiinnostavia. Erityisesti mustetahra oli hyvin kuvaileva yksityiskohta. Setä ja isä ovat todella kiehtovia henkilöhahmoja, ja kappaleen pohdinta muistutti taas heihin liittyvistä ongelmista. Loppu vihjasi mukavasti, mitä ensi tarinalta kenties voi odottaa. Tarina oli taas pääosin erittäin sujuvasti kirjoitettu! Ainoastaan lopussa osa virkkeistä oli vähän liiankin koukeroisia, esimerkiksi kirjeen jälkeinen ensimmäinen virke. Jään odottelemaan innolla jatkoa!

Saat 8 kaljuunaa, 18 tuparia sekä Tunnelmaan tuudittaja- ja Pöllöposteljooni-merkit!
Aurelia » 17.5.

Nimi: Diana Whelern, Rohkelikko

16.05.2020 16:24
LUKU 9

Uusia alkuja Profeetan varassa

Päässä ei enää hirveästi pyörinyt Dumbledoren kanssa käyty keskustelu. Toki sitä kelasi aina silloin tällöin päässä, mutta ei siihen voinut jäädä jumittamaan.

Koulu pyöri normaaliin tahtiin. Jouluun oli enää pari viikkoa, kun meille tuli kesken lukukauden uusi oppilas. Oppilaan nimi oli Elena ja hänet Dumbledoren päätöksellä sijoitettiin Rohkelikkoon.

Elena tuli illalla, jo päivällisen jälkeen. Elena oli meille ihmetys, emmehän me Sunnyn kanssa odottaneet uutta oppilasta, saati häntä Rohkelikkoon ja parhaaksi ystäväksi. Kelataan kuitenkin vähän taaksepäin, jotta tiedämme mistä kaikki alkoi.

Elena tuli siis vasta illalla, kun minä ja Sunny pelattiin velhoshakkia. Sunny oli jättänyt ihailijakaverinsa ja ruvennut olemaan enemmän minun kanssa. En tiennyt vieläkään, mitä teen Isadoran ja Susanin kanssa. Ihmissuhteet eivät olleet minun juttu. Eivät todellakaan.

Dumbledore tuli oleskeluhuoneeseen. Hän sai pelkällä askeleella säikyimmät karkuun. Suurin osa pojista kaikkosi, samoin kuin aroimmat tytöt. Minua Dumbledoren tulo ei haitannut yhtään, jatkoin Velhoshakkia Sunnyn kanssa.

-Minulla olisi tärkeää ilmoitusluontoista asiaa ensiluokkalaisille, hän sanoi. -Joten kaikki ensiluokkalaiset tänne ja heti! hän huusi perään.

Kaikki ensiluokkalaiset, eli minä, Sunny ja Miranda Mudiltong, joka oli uusi. Hän ei sanonut mitään. Hän kai ei vielä luota meihin.

-Minulla on teille uusi oppilas, Elena, Dumbledore sanoi.

Elenaksi kutsuttu tyttö tuli oleskeluhuoneeseen. Hänellä tummat, ruskeat hiukset ja kauniit sinertävät silmät.

-Hei, Elena sanoi hiljaa ja vähän ujosti.

-Elena, Diana näyttää sinulle vuoteesi ja muut paikat, Sunny voi viedä matka-arkkusi, Miranda tulee minun mukaan hakemaan sinulle syötävää, Dumbledore selkeästi ilmoitti.

Elena jätti matka-arkunsa Sunnylle, joka hieman nyrpisti nenää minulle. Dumbledore ja Miranda lähtivät, joten minun ei auttanut muuta kuin näyttää Elenalle paikat.

-Mennään ensiksi katsomaan missä nukut, sanoin, jotta tunnelma kevenisi.

Kun kävelimme makuusaleja kohti kysyin:

-Miksi tulit Tylypahkaan kesken lukukauden? kysyin.

-Kävin ennen Beauxbatonsin taikakoulua, Elena vastasi. -Siis ehdin käymään muutaman kuukauden, hän lisäsi.

-Mutta miksi tulit Tylypahkaan? kysyin.

-Me muutimme Ranskasta Iso-Britanniaan, siksi en voinut enää käydä Beauxbatonsia, vaan minun piti ruveta käymään Tylypahkaa, Elena kertoi. -Äiti kirjoitti pöllön Dumbledorelle ja hän lupasi järjestää asian niin, että pääsen Tylypahkaan vielä tänä lukuvuonna, Elena lisäsi ja hymyili ujosti.

-No mutta tervetuloa Tylypahkaan, sanoin. -Meitä on vain 3 rohkelikkoa, joten oli kiva saada neljäs ja sinut varmaan sitten lajitellaan ensi vuonna? lisäsin.

-Niin kai, Elena sanoi. - Huomennahan on lauantai, voisitko näyttää minulle koulun paikkoja? Elena lisäsi kysyen.

-No, kyllä se varmaan käy, sanoin ja hymyilin Elenalle.

Näytin loput paikat, jonka jälkeen Elena söi ja kävimme nukkumaan. Nukahdin ja näin mielenkiintoista unta.

Unessa minä istuin kirjastossa. Luin kirjaa Euroopan tunnetuimmista lohikäärmelajeista, jonka olin löytänyt kirjastosta. Elena tuli pyytämään minua ulos. Kävelimme yhdessä käytävää pitkin ja Elena odotti, kun kipaisin makuusalissa. Vein kirjan sinne ja huomasin sängylläni lapun. Siinä luki näin.

“Valitsit puolesi” “Älä ala katumaan sitä” “Onnea”

Minua alkoi unessa pelottamaan. Juoksin Elenan luokse ja olin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kävelimme Tylypahkan tiluksilla, kun Susan ja Isadora tulivat. He kävivät Elenan päälle. Huusin. Yritin lopettaa tappelun.

-EI!!!! huusin.

Heräsin. Hengitin kiivaasti ja yritin tajuta, että juttu oli unta. Yritin käsittää, että Susan ja Isadora eivät tienneet Elenasta mitään. Silti minua pelotti. Tiesin ettei kaikki ole hyvin. Tiesin, että joku oli vaarassa.

Menin aamiaiselle aikaisin ja yksin. En kaivannut ystäviä ympärille. Tarvitsin aikaa olla yksin. Toivoin, että Hoppo toisi postia. Saisin ajatukset pois unesta.

Söin huonolla ruokahalulla muroja ja paahtoleipää, kun Hoppo muutaman muun pöllön kanssa lensi sisään.

Otin Profeetan ja muut postit Hopolta ja se lensi pois. Katselin mitä päivän Profeetassa oli.

Pyörryin melkein lattialle. Pimeyden voimien piirto. Tylyahossa, että Lontoossa. Luin muutamalla silmäyksellä artikkelin ja lähdin juoksemaan pois Suuresta Salista. Tiesin kuka oli vaarassa. Olin nyt täysin Profeetan varassa.


Vastaus:

Paljon jännittäviä tapahtumia! Mielenkiintoinen käänne, että Tylypahkaan tuli uusi oppilas kesken lukuvuoden, ja olitkin keksinyt hyvän syyn sille, miksi hän tuli vasta nyt, eikä kouluvuoden alussa kuten muutkin. Elena vaikutti ihan mukavalta, vaikka olikin vähän ujo. Oli hauska, että kerroit ensin kaikkien olevan jo parhaita ystäviä, mutta sitten kelasit taaksepäin kertomaan ystävystymisestä tarkemmin. Mitenköhän Elena sopeutuu uuteen, erilaiseen kouluun? Uni oli sekin erittäin jännittävä - tuntui, että sekä lapulle kirjoitetut sanat että unessa käyty tappelu kertoivat Dianan jännityksestä koskien ystävyyssuhteiden muotoutumista. Varmastikaan Susan ja Isadora eivät silti oikeasti reagoisi, kuten Diana vaikutti pelkäävän. Unen jälkeen säilyi hyvin ikävä tunnelma, joka syntyy aina painajaisen näkemisestä. Loppu jätti miettimään, mitä ihmettä Diana keksi nähdessään Profeetan uutisen! Lopetuslause kävi mukavasti yhteen otsikon kanssa. Oikeinkirjoituksesta tuli mieleen, että aina omistussanan (siis minun, sinun, hänen, meidän, teidän, heidän) kanssa seuraavaan sanaan tulee myös omistusliite. Tarinassa siis näihin kohtiin: minun kanssani, minun juttuni, minun mukaani. Jään jännityksellä odottamaan seuraavaa tarinaa! :)

Saat 6 kaljuunaa, 16 tuparia sekä Uneksija- ja Lehdenlukija-merkit!
Aurelia » 17.5.

Nimi: Emily Hawkins

16.05.2020 12:33
Susan, toi oli hyvä tarina, vaikkakin vähän lyhyt :D Viimeinen virke oli paras, oli kiva, kun siinä tuli Susanin tunteet hyvin esiin. :)

Vastaus:

4 tuparia kommentista! :')

Aurelia » 17.5.

Nimi: LunaBell lilac

16.05.2020 12:20
No joo, tuli tosta aika lyhyt, mutta sitäkin koukuttavampi.. Hienoa! Ootan seuraavaa tarinaa :)

Vastaus:

3 tuparia kommentista! :')

Aurelia » 17.5.

Nimi: Susan Fall, Puuskupuh

16.05.2020 11:53
Tuli tarinasta "hieman" lyhyt

Vastaus:

Ei haittaa, laitoinkin siitä kommenttiin! :)

Aurelia » 17.5.

Nimi: Susan Fall, Puuskupuh

16.05.2020 11:53
"Taas täällä" luku seitsämän

Susan oli ihan kauhuissaan sillä Albus oli kutsunut hänet kansliaansa. Hän mietti päänsä puhki miten pääsisi tällä kertaa pakoon jos poika palaisi taas. Hän jätti Jamesin juttelemaan Emilyn ja Filipen kanssa, Susan juoksi kirjastoon ja alkoi lehteillä kirjoja jotka olivat vain entistä omituisempia. Lopulta hän kinnitti silmänsä kirjaan joka oli tipahtanut hyllystä, sen kansi oli kuin hienointa silkkiä ja hopeinen nauha piti sen tiukasti kinni. Susan tihrusti pienenllä kirjoittettua nimeä, Se oli: Pimeyden velhoista voimakkaimmat Susan tuijotti ensimmäistä sivua, juuri tuo poika oli hänelle ilmestynyt. Hänen nimensä oli Figur Ylpeä, nimi oli ylpeilevälle limanuljaskalle mitä sopivin Susan ajatteli raivon kuohahtaessa sisälläään.

Vastaus:

Susan ryhtyi neuvokkaasti heti toimeen ja selvitti, kuka poika oli, hienoa! Varmasti olisi aika kammottavaa pelätä joutuvansa uudelleen samanlaiseen tilanteeseen. Mitenköhän pojasta oli jo onnistunut tulemaan eräs voimakkaimmista pimeyden velhoista? Mielenkiintoista! Yksityiskohtainen kuvaus kirjasta oli hyvä lisä kerrontaan. Lisäksi jäi mietityttämään, oliko kirja kenties tarkoituksella jätetty hyllystä tipahtaneeksi, että Susan löytäisi sieltä pojan nimen... Pidin tästäkin tarinanpätkästä kovasti! Jos et kuitenkin jo tee niin, suosittelen kirjoittamaan tarinan ensin johonkin talteen, eikä suoraan vieraskirjaan. Silloin tarinaa voi jatkaa, jos se tuntuu ensin jäävän liian lyhyeksi, ja siten on myös helpompi tarkastaa kirjoitusvirheitä! :)

Saat 4 kaljuunaa ja 8 tuparia!
Aurelia » 17.5.

Nimi: Emily Hawkins

16.05.2020 10:50
Täytyi nyt vielä laittaa, että huomasin aiemmassa tarinassa olleen Amyn sukunimen, jota en muistanut tarinaa kirjoittaessani, joten siksi Amyn sukunimi on siis nyt toi Wilkins (lisäksi huomasin, että Whelanin tarinassakin on Wilkins sukunimenä, pahoittelen)

Vastaus:

Ei haittaa! :) Minäkään en kuitenkaan muista kaikkien sivuhenkilöiden sukunimiä.

Aurelia » 17.5.

Nimi: Emily Hawkins

15.05.2020 11:49
Kiitos paljon! Sullakin oli tosi hieno tarina, tykkäsin, ku toit Hagridin persoonallisuuden hyvin esiin. :) Ja toi loppu oli tosi kiva, odotan jo innolla seuraavaa tarinaa ja sitä, kuka mahtaa olla se toinen :D

Vastaus:

4 tuparia kommentista! :)

Aurelia » 17.5.

Nimi: LunaBell lilac

15.05.2020 11:34
Emily mä tykkäsin kovasti tosta tarinasta. En ihmettele jos saat jopa 5 merkkiä siitä! ;)

Vastaus:

4 tuparia kommentista! :)

Aurelia » 17.5.

Nimi: LunaBell lilac

15.05.2020 11:22
Oho, no tästä tulikin aika pitkä :D

Vastaus:

Ihan mukava lukea välillä pidempiäkin! :)

Aurelia » 17.5.

©2020 Tylypahkan taikakoulu - suntuubi.com