Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarinat

  oleskeluhuone • mainokset

Muistattehan, että seuraavan tarinan saa kirjoittaa vasta, kun edellinen on arvosteltu!

Vieraskirja <  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Valentine Wright
Kotisivut: http://Potterheadfin.blogspot.com/

06.10.2019 13:08
LUKU 4~
Muutoksia


Taas yhtenä perjantaitaiaamuna Valentine heräsi omassa pylvässängyssään luihuisen tyttöjen makuusaleissa. Hän tunnusteli vasemmalla kädellään oikeaa kättään, jossa oli edelleen side ja lasta kolmen viikon jäljiltä. Hän oli vaihtanut siteen joka päivä, mutta luu ei ollut silti vielä täysin kunnossa.
Noita katsahti ylös kattoon ja hänen suupielensä kohosivat hitusen tämän ajatellessa kolmen viikon takaista iltaa. Avery oli saattanut hänet luihuisen oleskeluhuoneen ovelle ja kadonnut sitten selittämättä varjoihin jättäen samalla pienen tuoksahduksen hunajaa ilmaan.
Valentine nousi istumaan ja huomasi, että muut olivat tiessään lukuunottamatta yhtä tyttöä, joka kuorsasi parin sängyn päässä.
Valentine otti sauvansa käteensä ja mumisi loitsun. Hänen luihuisen kaapunsa lennähti hänen syliin ja hän puki sen nopeasti ja hiljaa ylleen. Hän ei pystynyt koukistamaan niin paljoa oikeaa kättään kuin jos se olisi terve, joten se tuotti pientä tuskaa. Caddy nukkui noidan pylvässängyn päässä, mutta se raotti silmiään Valentinen sujautettua jalkaansa valkoiset korkokengät, joissa oli musta pohja ja samanvärinen korko.
Noita hiipi ulos makuusaleista Caddyn jäädessä hänen sängylleen. Hän meni reippaasti oleskeluhuoneen läpi saaden samalla tuijottavia katseita selkäänsä. Valentine arvasi niiden johtuvan hänen äänekkäästä askelluksesta huoneen poikki, joten ei välittänyt niistä sen enempää.

Suureen saliin astuessaan kukaan ei kääntynyt katsomaan häntä päin. Hän vain käveli oman tupansa pöytään, nakersi yhden paahtoleivän, kulautti lasillisen appelsiinimehua kurkkuunsa ja lähti pois sanomatta kenellekään sanaakaan.
Hän kävi kivisten käytävien kylmimmissä osissa oman tupansa, luihuisen, makuusaleista hakemassa koulukirjansa, jotka hän joutui leijuttamaan muodonmuutosten luokkaan.

"Myöhässä, neiti Wright", kuului professori McGarmiwan ääni. Smaragdinvihreään kaapuun pukeutunut mustahiuksinen noita katsoi vihreillä silmillään suoraan Valentineen.
"Anteeksi", Valentine sanoi ja leijutti kirjat edellään pulpetilleen.
"Jatkaakseni siitä, mihin jäimme, neiti Wrightille tiedoksi, olimme puhumassa siitä, ketkä aikovat jatkaa S.U.P.E.R -tasolle tämän lukukauden jälkeen. Avatkaa kirjanne sivulta 298", professori sanoi pöytänsä takaa napauttaen samalla sauvallaan kirjaansa, joka aukesi sivulta 298.
Valentine istuutui eturivin pulpetteihin Averyn, joka pyöritteli sulkakynää kädessään hieman tylsistyneenä, viereen. Hän avasi paksun kirjansa vasemmalla kädellään ja keskittyi sitten katsomaan professoria.
"Kuten pystytte huomaamaan, on S.U.P.E.R -tasolla luvassa ihmismuodonmuutoksia. Ne ovat muodonmuutoksista haastavimpia ja myös ehkä vaarallisimpia", professori sanoi luoden katseensa ensin Valentineen ja sitten Averyyn. "Herra Cox, rauhoittuisitko ja laittaisitko tuon sulkakynän pöydälle", professori McGarmiwa sanoi.
Valentine katsoi Averya. Hän näki ensimmäistä kertaa Averyn rauhattomana sen hiljaisen ja siistin pojan sijaan. Valentine katsoi häntä kysyvästi. Avery ei alkuun ollut huomaavinaankaan, vaan yritti esittää olevansa kiinnostunut McGarmiwan puheesta ihmismuodonmuutoksista, mutta Valentinen katsottua tätä hetken, hän viimein kääntyi ja katsoi vihreillä silmillään Valentinea. Valentine näki niissä ensin pientä hermostuneisuutta, joka peittyi melkein heti Averyn normaaliin, tyyneeseen katseeseen. Velho kääntyi ja keskittyi laittamaan sulkakynäänsä suoraan, niinkuin hänellä oli yleensä tapana tehdä.
Valentine räpäytti silmiään ja kääntyi takaisin professori McGarmiwan puhetta kuuntelemaan. Hän pystyi kuulemaan takaataan kuiskutuksia ja hänestä tuntui, kuin kaikki puhuivat hänestä, vaikka he puhuivat lähestyvistä tanssiaisista, jotka pidettäisiin lokakuun 31. päivä. Tai niin Valentine halusi uskoa. Hän ei suostunut ajattelemaan, että olisi taas liikkellä joku typerä huhu hänestä, niinkuin viimevuonna oli ollut. Hänestä oli väitetty kaikenlaista, esimerkiksi, että hänen ja Averyn välillä olisi jotain. Vaikka Avery olikin Valentinen hyvä ystävä, he eivät olleet sen enempää. Kai?
He harjoittelivat tunnin loppuun fera verto -loitsua, joka muuttaa eläimen pikariksi. Valentine oli opetellut kyseisen loitsun muiden mukana jo toisella luokalla, mutta professori McGarmiwa halusi varmistaa, että jokainen osasi sen, Valentine ei tosin tiennyt miksi.
Avery ei puhunut hänelle koko tunnin aikana, mutta noustessaan ylös ja lähteäkseen tunnin loputtua, hän ojensi Valentinelle palan pergamenttia. Siinä luki:
Tänään kello 18.00 Kolmessa luudanvarressa. Evelyn tulee myös.

Hymyillen Valentine taitteli lappusen siististi ja tunki sen kaapunsa taskun pohjalle, että se pysyisi tallessa. Hän laski paksun kirjansa vasemmalla kädellä kirjapinoon ja sanoi loitsun, jonka avulla hän lähti leijuttamaan kirjapinoa. Hän ei huomannut professori McGarmiwan tutkivaa ilmettä tämän pöydän takaa. Sen sijaan hän lähti kohti seuraavaa tuntia, joka pidettäisiin kellarikerroksissa, professori Kalkaroksen pitämänä.

Seuraavat tunnit tuntuivat Valentinesta sekä nopeilta että hitailta. Professori Kalkaroksen taikajuomatunti oli ollut hivenen tylsä ja siksi hidas: he olivat vain käyneet läpi taikakasveja ja -yrttejä, eivätkä sen takia olleet tehneet juuri mitään jännittävää. Valentinen ajatukset olivat pyörineet tulevassa Tylyahon reissussa. Hän oli saanut vanhemmiltaan paketin aiemmin, jossa oli tullut mukana tummansininen, pitkä ja hopealla koristeltu tanssiaisleninki, mutta kengät uupuivat yhä. Averyn ja Evelynin tapaamisen lisäksi hän olisi menossa ostamaan juhlakengät siitä kaupasta, joka oli avattu tanssiaisia varten väliaikaisesti Tylyahoon, jotta ne oppilaat, joiden vanhemmat eivät syystä tai toisesta pystyneet lähettämään juhlapukua, -kenkiä tai -koruja lapsilleen pystyisivät käydä hankkimassa joko omalla rahalla hienompia pukuja, kenkiä tai koruja tai sitten koulun kassan avulla jonkinnäköisen halvan puvun tai kengät.
Kalkaroksen taikajuomien jälkeen oli vuorossa ollut välitunti ja sen jälkeen professori Pomona Verson, pienen, paksun ja harmaahiuksisen noidan pitämä yrttitiedon tunti. Valentinesta tuntui, että professori Kalkaros olisi juoninut Verson kanssa tuplatunnin taikayrteille.
Valentine huokaisi astuessaan sisään kasvihuoneeseen numero kaksi. Luihuiset muut menivät omille paikoilleen jättäen Valentinen yksin valitsemaan paikkaansa. Heidän yllätyksekseen professori Verso oli kuitenkin vienyt heidät keräämään taikayrttejä Kielletyn Metsän läheltä. Se oli ollut hyvä asia, sillä Valentine kaipasi tuulta kolkkojen tyrmien jälkeen.
Yrttitiedon jälkeen heillä oli ollut lounas, mitä Valentine ei ollut käynyt syömässä. Sen sijaan hän oli etsinyt sopivan nurkan Tylypahkan käytäviltä ja jatkanut harjoitteluaan animaagiksi. Tämän jälkeen, vatsa nälästä muristen, hänellä ja muilla luihuisilla oli ollut tuplatunti pimeyden voimilta suojautumista. He olivat joutuneet kohtaamaan omia mörköjään samalla, kun kaikki muut naureskelivat tai pilkkasivat vieressä kunkin peloille. Valentine ei ollut pärjännyt kaikista oppilaista parhaiten; vain samanikäinen Jessica Braithwaite oli pärjännyt häntä paremmin ja kukistanut oman mörkönsä häntä nopeammin.
Väsyneenä ja nälkäisenä pimeyden voimilta suojautumisen tunti päättyi ja professori Lupin oli päästänyt heidät lähtemään pois. Valentine oli parhaansa mukaan kursinut itsensä kokoon ja mennyt muiden mukana lentotunnille ulos viilenevään ilmaan lentämään luudalla sen sijaan, että olisi mennyt keittiöön ja hakenut jotain syötävää saadakseen vatsansa lopettamaan murinan.
Lentotunti oli mennyt, ihme kyllä, ihan hyvin nälkää lukuunottamatta. Valentine ei ollut törmännyt puuhun, kaatunut vatsalleen nurmikolle tai lentänyt synkkään metsään niinkuin oli joskus aikaisemmilla vuosiluokilla onnistunut tekemään. Hän oli takertunut siihen ainoaan ajatukseen, Tylyahon reissuun, koko tunnin ajan ja onnistunut tekemään mitä muutkin.
Kun tunti viimein loppui, hän oli alkuun menossa linnaan seuraavalle tunnille, kunnes oli tajunnut, että hänellä oli seuraavat kaksi päivää täysin vapaata. Niinpä hän oli juossut tavaroitaan sauvallaan lennättäen kohti luihuisen tyttöjen makuusaleja. Matkalla hänen edelleen tuli kuitenkin este. Utelias oppilas.
"Miksi olet leijuttanut koko päivän tavaroitasi. Tai oikeastaan, miksi olet tehnyt sitä viimeiset kolme viikkoa?" Valentine sävähti yksin hämärällä kivikäytävällä ollessaan. Hän oli luullut olevansa yksin, kunnes ääni puhkesi puhumaan.
"Taivas Adele, melkein sain sydänkohtauksen", Valentine sanoi huojentuneena tunnistettuaan tutun rohkelikon äänen. Adele oli pitkä, neljäsluokkalainen rohkelikko, jonka Valentine oli tavannut edellisenä lukuvuonna tämän seurattua häntä, Averya ja Evelyniä pitkin linnaa eräänä myöhäisenä iltana heidän kartoittaessaan salakäytäviä kelmien kartan puutteessa. Adele oli paljastunut vasta tehtyään virheliikkeen - hän oli epähuomiossa kompastunut omaan kaapuunsa ja näin kompastunut lattialle. Sen jälkeen hän ja Valentine olivat jutelleet joskus, eivät kuitenkaan aktiivisesti tai siksi, että kumpikaan haluaisi olla toisen ystävä.
"No, onneksi et saanut", Adele vastasi Valentinelle. "Mitä on meneillään ja mistä olen jäänyt paitsi?"
"Et juuri mistään. Käteni on ollut vain vähän kipeä", Valentine vastasi ja hänen huomionsa karkasi epähuomiossa pois oikeasta kädestä, joka kantoi sauvaa, joka puolestaan leijutti isoa kirja-kaapu-sulkakynä-pergamentti-mustepullopinoa. Kaikki tavarat rymisivät alas kivestä tehdylle lattialle.
Valentine kuuli metelin ja voihkaisi. Sitten hän leijutti tavarat takaisin ilmaan.
"Yksi mustepulloista on auki ja nyt kaapuni on musteessa", hän sanoi ankeana.
"Anna minä yritän korjata tämän, minähän se huomiosi vein", Adele sanoi ja kohotti sauvaansa.
"Ei sinun tarvitse, pystyn hoitamaan tämän itsekin", Valentine sanoi ja lisäsi sitten: "Minun täytyykin tästä mennä. Nähdään.. Joskus?"
"Muista, että jos tarvitset minua, tiedät mistä minut löytää!" Adele huusi noidan perään Valentinen kadottua kulman taakse.
Valentine seisoi henkeään pidätellen kahden käytävän päässä Adelesta, joka oli juuri kääntynyt lähteäkseen pois tyrmistä. Valentine leijutti tavaransa hiljaa alas ja nosti sitten vasemmalla kädellään ilmaan kaapunsa.
"Scourgify", hän sanoi hiljaa ja puhdisti kaapunsa musteesta sauvallaan. Sitten hän nosti loput tavaransa ilmaan ja leijutti ne perässään oman pylvässänkynsä luo.
Valentine oli laskenut tavaransa sängylleen. Hän avasi matka-arkkunsa ja laittoi tavaransa sinne käsin. Sitten hän sulki arkun ja käveli sänkynsä viereen. Hän kaatui selälleen sängylleen ja katseli sänkynsä kattoa. Vielä olisi kaksi kokonaista tuntia aikaa tehdä mitä haluaa.
Valentine sulki silmänsä ja antoi oikean käden rentoutua ja päästää irti sauvasta. Caddy nousi istumasta ja tassutteli Valentinen vatsan päälle. Sitten se käpertyi mustaksi karvapalluraksi ja alkoi kehrätä. Valentine nousi istumaan ja hymyili. Hän oli iloinen pienestä puolustajastaan, joka selvästikin piti hänestä erittäin paljon. Hän silitti kissan mustaa ja sileaa turkkia vasemmalla kädellään.
"Montakohan kertaa joudun vielä kohtaamaan sen kolmikon. Olisi mielenkiintoista, jos tietäisin miksi kaksi puuskupuhia oli tullut Beatricen kanssa luokseni", Valentine sanoi hiljaa puoliksi itselleen, puoliksi kissalleen.
Valentine kohotti katsettaan ja antoi sen harhailla makuusalissa. Kaikki muut luihuiset olivat jossain muualla, Tylyahossa, oleskeluhuoneessa, kirjastossa.. Missä he nyt ikinä saattoivat haluta viettää aikaansa. Huoneessa vallitsi lähes täydellinen hiljaisuus. Vain Valentinen hengitys ja Caddyn kehräys rikkoi sen.
Makuusalin mustasta puusta valmistetut lankut keräsivät hiljaa leijailevaa pölyä, ja kun niille astui niistä osa narisi. Makuusalien suurista ikkunoista näki vain vettä, sillä luihuisen tyrmän makuusalit oli rakennettu järveen tai järvi makuusalien ympärille, Valentine ei ollut siitä täysin varma.
Auringon valo siivilöityi samean veden läpi paljastaen samalla useita vesikasveja, mukaanlukien levää ja taikayrttejä.
Valentine katseli tuota maisemaa pitkään, ennen kuin havahtui nopeiden askeleiden ääneen. Joku oli tulossa.
Valentine käänsi katseensa makuusalien ovea kohden ja kun se avautui, hän näki tummahiuksisen noidan tulevan sisään.
"Hei Christine", Valentine sanoi suoristaen samalla ryhtinsä. Christine oli lyhyt luihuisen noita, joka oli samalla vuosiluokalla Valentinen kanssa. Hän toi yleensä kirjeet tai Valentinelle osoitetut pergamentit Valentinelle. Kuten arvata saattaa, hänellä oli nytkin kädessään kellastunut kirjekuori.
"Tämä... on sinulle", Christine huohotti. Hän oli ilmeisesti juossut pitkän matkan, Valentine ajatteli mielessään.
"Kiitos", Valentine sanoi tyynesti ja otti kirjeen noidalta kädestä. Caddy nosti päätään Valentinen sylistä. Se katsoi meripihkan värisillä silmillään Christineä, joka edelleen seisoi Valentinen edessä. Valentin pyöritteli kirjekuorta kädessään. Hän ei välittänyt Christinestä vaan tutki kuorta. Sen toiselle puolelle oli kirjoitettu hutaistulla käsialalla Valentinen nimi. Hän käänsi kirjekuoren ja avasi sen varovasti. Hän veti esiin pergamentille kirjoitetun kirjeen.

"Hei Valentine", kirje alkoi.
"Kun pyysit minua toissaviikolla selvittämään, mitä ne kaukokorvat ja puuskupuhit sekä Beatrice tekivät luonasi, en tiennyt mitään. Nyt, kahden viikon kuluttua luulen saaneeni pienen vihjeen. Luulen, ettei heidän yrityksensä jäänyt ensimmäiseksi tai viimeiseksi. He odottavat seuraavaa hetkeä iskeä, joten pidä varasi. Älä liiku yksin niin paljoa, jooko?
-Calvin"

Ensimmäisen kerran kirjeen luettuaan Valentine luki sen uudelleen. Kirje näytti käsialasta päätellen, että se oli kirjoitettu kiireessä. Calvin oli yksi Valentinen luotetuimmista suhteista, jota hän käytti ahkerasti. Calvin oli viidesluokkalainen korpinkynsi, joka sai asioita helposti selville.
Valentine laski kirjeen Caddyn kera sängylleen ja oikeasta kädestään välittämättä tunki sen matka-arkkuun heti sen avattuaan. Hän kaivoi sieltä esiin, hieman kivuliaasti kylläkin, palan pergamenttia, sulkakynän ja mustetta. Hän kirjoitti pergamentille nopean vastausviestin Calvinille, taitteli sen ja laittoi samaan kuoreen, jossa Calvin oli oman kirjeensä lähettänyt. Calvinin kirjoittaman kirjeen Valentine taittoi ensin kahtia ja sitten kahtia ja laittoi sitten matka-arkkuunsa. Hän kaivoi samalla arkustaan kymmenen hopeasirppiä ja viisi pronssisulmua, laittoi ne kirjekuoreen ja sulki kuoren. Sitten hän antoi suljetun kirjekuoren Christinelle ja sanoi: "Vie se takaisin sille, joka sen sinulle antoi."
Christine nyökkäsi ja kuorta puristaen noita juoksi ulos makuusaleista.
Kaksistaan jääneet Valentine ja Caddy istuivat nyt molemmat Valentinen sängyllä. Valentine vilkaisi Caddya ja sanoi sille: "Minun pitää mennä, ruokin sinut kunhan tulen!" Sitten hän otti sauvansa ja juoksi ulos makuusaleista oleskeluhuoneen poikki tyrmien käytäville.
Hän jatkoi juoksemista niin kauan kuin jaksoi, eli liikkuvien portaiden luo, ja antoi sitten itsensä hengähtää. Hän puristi vasemmalla kädellään hermostuneesti marmoristen portaiden kaidetta ja katsoi portaiden yläpäätä, joka pysähtyisi hetkenä minä hyvänsä.
Kun portaat viimein pysähtyivät, Valentine juoksi ne ylös ja kolmannen kerroksen käytävää eteenpäin kohti syrjässä olevaa, hieman käyttämättömämpää portaikkoa.
Valentine puuskutti ja hän tunsi sisällään outoa paloa. Hän oli aikaisemmin harjoitellut muodonmuutoksia huvikseen, mutta nyt hän tunsi tarvetta omalle eläinmuodolle. Se voisi ehkä tulevaisuudessa pelastaa Valentinen nahan.

Valentine pysähtyi mustien kierreportaiden luo. Hän lähti kulkemaan niitä ylöspäin ripeästi, koko ajan hengästyneemmäksi tullen.
Viimein, noin viidennen kerroksen kohdalla hän pysähtyi. Tyhjä käytävä avautui hänen edessään. Missään ei kuulunut ääniä ja isot lasittomat ikkunat päästivät tuulen vapaasti sisään. Täydellinen paikka. Ei muita oppilaita, ei meteliä, ei ketään muuta paitsi Valentine.
Viidesluokkalainen noita nousi kaksi viimeistä rappusta ylöspäin ja muisti vasta huipulla nälkänsä. Hän ei ollut syönyt mitään aamiaisen jälkeen.
Syön myöhemmin, Valentine päätti ja käveli sitten vähän matkan päähän portaikosta. Hän asettui haara-asentoon ja sulki silmänsä. Hän tunsi polttavan tunteen leviävän ympäri kehoaan. Valentine ei tiennyt, johtuiko se jalkojen loputtomasta väsymyksestä ja nälästä, vai oliko se aivan jotain muuta. Hän ei kuitenkaan välittänyt.
Tunne tuntui voimistuvan joka sekunti, jonka Valentine piti silmiään kiinni. Se yltyi kuumemmaksi ja kuumemmaksi, kunnes Valentinesta tuntui, että hänen kehonsa olisi liekeissä. Hän puristi hampaitaan yhteen ja puristi silmiään lujemmin kiinni, kuin kaikki riippuisi tästä liekistä, joka voimistui hetki hetkeltä hänen sisällään. Hän alkoi kokoamaan mielessään jyskyttävän tulen ajatuksia yhteen ja keskitti viimeiset kykynsä rippeet muutokseen.
Sitten hän tunsi sen.
Hän tunsi käsiensä pitenevän. Hän tunsi jalkojensa lyhenevän, keskivartalonsa kutistuvan. Hän tunsi


//Ajattelin, että ehkä nyt olisi hyvä hetki pätkästä tää luku, ettei se nyt ihan veny loputtomaksi. En pysty nyt tarkistamaan mahdollisia virheitä, joten jos niitä on tavallista enemmän, syy on ajan loppumisen. Kiitos ja kumarrus, katsotaan mitä tulevaisuudessa tapahtuu.

Nimi: Valeria Ainsworth

04.10.2019 02:21
Luku 1 osa 1/2

Olin vielä lapsi, kun jätin hänet. Tai oikeastaan jätimme toisemme - hän ei yrittänyt pitää minusta kiinni. Melkein kuin olisi ollut helpottunut siitä, että olin vihdoin poissa, niin ainakin kuvittelin. Tavallisesti yritin olla kuvittelematta häntä, mitä hän nyt teki, millaista hänen elämänsä nyt oli, mitä hän oli silloin ajatellut. Minulle oli sanottu, että se oli epäterveellistä. Mutta tänään hän oli erityisen vahvana mielessä, heti aamusta, kenties sateen takia. Silloin oli satanut, eikä lähdön päivänä ollut satanut kertaakaan sen jälkeen.
Ei ollut oikeastaan edes aamu, oli aamuyö, ja sade hakkasi ikkunaan kuin parvi kirouksia, taukoamatta, rummutti kattoa ja pyyhki ikkunalasit puhtaaksi. Pystymättä nukkumaan, heitin peiton syrjään ja astelin ikkunalle, joka hohkasi lävitse ulkoilman tihkun jäätävää kosketusta. Väkivaltaisista pisaravirroista sumean lasin läpi saattoi hädin tuskin erottaa nummen toisella puolen sateessa ja tuulessa rauhattomasti huojuvat, melkein vääntelehtivät puut. Painoin otsan vasten lasia. Ajatukset iskivät melkein yhtä konkreettisesti kuin lasin läpi tuntuvat pisarat, eivätkä ne huuhtoutuneet pois, sätkäyttivät vain yhä uudestaan. Käännyin keräämään lattialta eilisen vaatteita.
Sadetta ei päässyt pakoon missään. Tämä oli vanha talo; rummutus ei vaiennut käytävällä, ei alakerroksessa. Suuret ikkunat virtasivat sumeina ja hohkasivat kylmää sisään. Vanha talo, täynnä vanhoja muistoja. Harvoin pääsin pakenemaan niitä, mutta nyt ne suorastaan jahtasivat. Nyt kun muistin hänet, muistin hänet kaikkialla; kävelemässä eteishallissa tumman parketin päällä ja polttamassa sikaria ulkokatoksen alla. Melkein pysähdyin katsoessani ulos, kuvajainen oli niin elävä. Hän nojasi harmaudessa katoksen pylvääseen, toinen käsi taskussa, ja puhalsi savua sivulleen sadeseinämän suuntaan. Pelkäsin, että hän kohta kääntäisi terävät silmänsä minuun, pelkäsin niin, että pysähdyin aloilleni uskaltamatta avata ovea. Mutta minä voitin tappelun; voitin, koska hän ei todella ollut siellä. Astuin ulos, kävelin terassin poikki, ja sade kasteli minut läpimäräksi.

Hiukset olivat vielä märkä sähärä, kun astelin portaita alas aamiaiselle. Sade oli hiljentynyt tulituksesta maltillisemmaksi taustahuminaksi. Vältin katsomasta ulos terassille kävellessäni läpi aulan.
Alistair-setä istui aamiaispöydässä lehti kädessään. Se oli ainoa, mitä hän tuntui koskaan tekevän: lukevan sanomalehteä, lukevan kirjaa, istuvan. Joskus se kävi hermoille. Usein arvostin sitä. Minut oli opetettu tekemään ikuisesti jotain, mutta setä ei vaatinut mitään. Vaikka vaatimusten puute monestikin tarkoitti sitä, ettei hän kiinnittänyt minuun edes huomiota. Aluksi sekin oli armollista.
"Miksi olet märkä?" hän kysyi istuessani pöydän ääreen.
"Kävin ulkona."
Hän kohotti hetkeksi silmät lehdestä.
"Mitä olen sanonut nokkeluudesta?" En tiennyt mitä vastata. Hän laski katseensa. "Älä kerro sitten."
Söimme hetken hiljaisuudessa, tai minä söin, sillä yleensä setä söi aamiaisensa täsmällisesti kahdeksan aikoihin, joi teensä ennen kuin se ehti jäähtyä, ja käytti lopun aikansa lehden parissa. Minä harvoin olin ylhäällä niihin aikoihin, mutta tänään sade oli keskeyttänyt rytmin.
Hän taitteli sanomalehden, ja asetti katseensa taas minuun. Hänellä oli se sama painava katse kuin isällä, samat tummat kiharat ja terävät kasvot, mutta kokemus oli auttanut, etteivät ne tuntuneet yhtä pahalta. Silti, jokin esti laukomasta hänelle vastaukseksi samalla tavalla kuin jollekin muulle, vaikka olin rentoutunut siinäkin. Sitä kai voisi sanoa henkiseksi kasvuksi.
"No, onko kaikki valmiina?"
"Aika lailla." Henkisesti ei.
"Käy tänään vielä kaikki läpi. Jos et tulekaan takaisin lukuvuoden jälkeen."
"En tule." Siitä ei olisi epäilystäkään. Siitä hetkestä, kun olin astunut jalallani kartanoon ensimmäisen kesäloman alussa, olin halunnut pois, pois niiden muistojen keskeltä, ja Alistair-sedän seurasta, täältä keskeltä ei-mitään.
"No, kunhan tiedät, että voit palata."
"En palaa."
"Niin sitten."
Ja siinä kaikki.

Totuus oli, etten ollut valmis, niin halukas kuin olinkin palaamaan takaisin kouluun, takaisin linnan kuluneiden kiviseinien sisään, ystävien pariin. Menneisyydessä oli yksi asia, josta pidin kiinni, ja se oli äiti - äidin päiväkirja. Asia, josta olin Alistair-sedälle kaikista kiitollisin, sillä hän oli antanut sen ennen toisen vuoden alkua. Löytänyt sen ullakolta, niin hän oli sanonut. Ainoa linkki, joka minulla oli äitiin. Luin sitä melkein rituaalisesti, mutta koko kesän se oli ollut kateissa. Oli tietysti mahdollisuus, että se oli jäänyt koululle, viime vuoden tapahtumien jälkeen olin jonkin aikaa niin sekaisin, etten tiennyt, missä vaiheessa sen kadotin. Mutta en kai unohtaisi niin tärkeää asiaa matka-arkusta, sitä jonka aina ensimmäisen pakkasin ja pistin tyynyn alle.
Olisi pitänyt vain sanoa sedälle, että lähettää sen, jos se on löytyäkseen, mutta en halunnut sanoa hänelle, että se oli kadonnut. Jokin siinä, miten hän oli antanut sen, esti puhumasta siitä, ja oikeastaan äidistä yleensäkin. Se oli toinen piirre, jonka isä ja setä jakoivat. Aina kun yritin puhua äidistä, seurasi hiljaisuus. Isällä yleensä jotain ikävämpääkin.
Mutta luultavasti ei tulisi edes tarvetta sanoa tai lähettää mitään. Sen oli oltava koululla, Tylypahkassa, niin epätodennäköiseltä kuin sekin tuntui.
Joka tapauksessa, tämä olisi ehkä viimeinen päiväni täällä, jos tosiaan pystyin löytämään itselleni muun paikan kouluvuoden jälkeen. Mitä sitten pitäisi tehdä viimeisenä päivänä paikassa, joka oli ainakin esittänyt toista kotia kuuden vuoden ajan? Alistair-sedälle en voinut puhua. Emme me ikinä puhuneet, miksi nytkään?
Seisoin keskellä huonettani ja katselin ympärilleni. Siellä olin viettänyt taas koko kesän, vaikkei sitä paljon mistään nähnyt Minulla ei ollut tavaroita, joita levitellä ympäriinsä, jos ei vaatteita laskettu. Eikä kartanossa ollut tavaroita, joita kuljetella ympäriinsä ja jättää lojumaan tasoille, yöpöydälle, senkille, vaatelipastolle. Sotkuisimmillaan askeettinen huone oli ehkä ollut matka-arkkua pakatessa, kun olin levitellyt kaikki kirjeeni sängynpeitteelle ja retkahtanut itsekin niiden päälle lukemaan. Kirjeitä Olivialta ja Roselta oli kymmenittäin, ehkä jopa sadoittain - ainoa henkireikä, joka oli elättänyt minua yli kesän. Pitkiä, ikävää herättäviä kirjeitä, ja sitten: "Hei Ria - jos sinulla olisi avaimet Voron toimistoon tai reitti Binnsin piilopaikkaan kumman valitsisit? Vastaa pian, koska täytyy voittaa väittely Oliviaa vastaan." "Hei R, Rose näytti kirjeen, jonka mukaan vastasit, että avaimet Voron toimistoon olisi parempi valinta. Näytti siltä, että Rose oli vain väärentänyt käsialasi. Pliis vahvista, ettet vastannut niin, tai lähetä kirjeen mukana perustelusi." He olivat sitä jotain.
Nyt kaikki oli tyhjää, tyhjempää kuin yleensä. Ei se ollut paha paikka asua, itse asiassa ihan mukava huone, iso ikkuna, takka, jonka kotitonttu kävi sytyttämässä, jos oli oikein kylmää, vaikka kesällä nyt harvoin oli. Sade maalasi huoneesta vain entistäkin harmaamman. Seinilläkin maisemamaalausten auringonpaiste oli vaihtunut sadepilviksi. Istahdin neuvottomana pylvässängyn reunalle. Kautta Merlinin, mitä tässä nyt vielä tekisi?
Päätin käydä kartanon vielä kerran läpi, nostalgian nimissä. Jos pystyi unohtamaan menneisyyden haamut, se oli kaunis paikka, tai oli ainakin joskus ollut. Yritin muistaa, että äitikin oli joskus ollut täällä, mutta sitä oli vaikea kuvitella. Hän oli kuvitelmissa aina jotain aivan muuta kuin mikään, mikä liittyi tähän paikkaan, tai lapsuuteen. Hän oli helppo nauru, tumma iho, sisustettu, eletty olohuone. Lämmin koti.
Kuljin läpi huoneita, hallista pitkään ruokasaliin, salista keittiöön. Keittiöstä huoneeseen, jossa ei varmaan muuta oltu tehty kuin istuttu. Läpi huoneiden samaa puuverhoilua, samaa hiljaisuutta ja koskemattomuutta. Jokainen huone oli aina siisti, mutta yhtä hyvin takanreunuksia ja puupanelointia olisi voinut peittää pölykerros paksu kuin keskitalven lumi. Kukaan ei elänyt täällä, hädin tuskin me kolme, minä, setä ja kotitonttu.
Kohotessani läpi huoneiden ja kerrosten aloin etukäteen aavistella, mihin olin kaiken aikaa ollut matkalla, ja aloin kulkea nopeammin, etsiä huonetta, josta kattoluukku löytyi. Oli oikeastaan ihme, etten ollut tainnut kertaakaan päätyä sinne, ullakolle, missä äidiltä jälkeen jääneet palaset oletettavasti olivat. Ehkä sieltä löytyisi jotain mukaan ottamisen, muistamisen arvoista.

// en tykkää yhtään tästä lopetuskohdasta, luku siis jatkuisi vielä mutten halunnut lähettää ihan liian pitkää tekstiä, tämäkin on kyllä jo aika pitkä..

Vastaus:

Ei ollut liian pitkä! Hieno aloitustarina, tässä oli sopivassa määrin taustaa ja mysteeriä, etkä selittänyt asioita liikaa auki. Kehityksen kyllä huomaa, sillä tällä kertaa tapahtumat ja yksityiskohdat tuntuivat olennaisilta ja herättelivät kysymyksiä ja odotuksia tarinan suhteen. Alku oli mukavan unenomainen ja savua sateeseen puhaltava mies tosiaan eläväinen kuva. Loppuosa ei ollut yhtä mielenkiintoinen kuin alku, mutta sekin viritteli tunnelmaan ja kertoi Valerian elämästä. Muutama lause osui oikein nappiin, esimerkiksi "Kukaan ei elänyt täällä, hädin tuskin me kolme, minä, setä ja kotitonttu". Setä oli mielenkiintoinen hahmo, jotenkin kylmä, mutta silti hän sai osakseen sympatiaa kun kerrottiin hänen toistuvista yksitoikkoisista rutiineistaan ja yksin asumisestaan. Edes kotitontusta ei tainnut olla hänelle seuraa eikä toisinpäin. Ystävien kirjeet vaikuttivat hauskoilta, odotan innolla, millainen Valeria on heidän seurassaan, kun kotona tunnelma on niin kolkko!

Saat 8 kaljuunaa, 18 tuparia sekä Kerronnankietoja-merkin!
Aurelia » 12.10.

Nimi: Nora Collins

03.10.2019 12:28
Viidestoista luku
Jos sinulla olisi ystäviä, ymmärtäisit

Melanie Carter ja Nora Collins olivat parhaita ystäviä kahdeksan vuotta. He tunsivat toisensa jo pienestä asti, sillä he olivat naapureita. Ei haitannut, että Melanie oli vuoden vanhempi, ystävykset tulivat todella hyvin toimeen keskenään. He viettivät päivänsä haaveillen urasta ammattilaishuispaajina ja etsivät läheisestä metsästä keijuja. Kaikki kuitenkin muuttui, kun oli aika lähteä Tylypahkaan. Melanie lähetteli toki kirjeitä ensimmäisen vuotensa aikana ja tytöt näkivät toisiaan lomilla. Suurimman osan vuodesta Nora joutui kuitenkin viettämään aikaa sisarensa kanssa, eikä hän malttanut odottaa pääsevänsä myös Tylypahkaan Melanien kanssa. He suunnittelivat, kuinka he viettäisivät aikaa yhdessä Rohkelikkotornissa, pelaisivat velhoshakkia, Melanie opettaisi Noralle kaikki ensimmäisen vuoden loitsut ja he istuisivat yhdessä katsomassa huispausta. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat, kun lajitteluhattu sijoitti Noran Puuskupuhiin. Ystävykset pyrkivät viettämään aikaa yhdessä siitä huolimatta ja hetken he onnistuivatkin siinä. Melaniella oli kuitenkin omat ystävänsä omalta luokaltaan ja omasta tuvastaan. Melanie ja Nora erkanivat toisistaan hitaasti. Vuosien aikana Carterit muuttivat pois naapuristakin. He yhä tervehtivät toisiaan käytävällä, mutta siihen se aikalailla jäi. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä pian ensimmäisen vuoden aikana punahiuksinen tyttö Noran tuvasta esitteli itsensä Rosalyniksi ja siitä alkoi seuraava ystävyys.
Nyt Norasta kuitenkin tuntui, että hänen ystävyytensä Rosalynin kanssa oli hiipumassa samalla tavalla.

“Jos sinulla olisi ystäviä, ymmärtäisit” - niin Grace oli sanonut ennen lomaa. Silloin se oli tuntunut tavalliselta sisaren ilkeilyltä, mutta nyt Norasta tuntui, että hän todella oli yksin.
Eihän hän ollut saanut uusia ystäviä viiteen vuoteen. Tuttuja hänellä toki oli, mutta ei ketään jolle kertoa asioita kuten Rosalynille. Hannah oli vain joukkuekaveri ja henkilö, jolle hän opetti muodonmuutoksia kaksi kertaa viikossa. Ja Spencer, hänen kanssaan Nora vain harjoitteli huispausta. James ja Henry olivat Rosalynin tuttuja, joiden kanssa Nora tuli toimeen, mutta ei sen enempää. Miksi ystävystyminen oli niin vaikeaa? Linna oli kuitenkin täynnä ihmisiä. Oliko hänessä jotain niin vastenmielistä, etteivät muut oppilaat halunneet edes lähestyä häntä? Nora ei kuitenkaan ollut Rosalynin ainoa ystävä ja aikoinaan Melaniekin oli nopeasti kerännyt itselleen ystäväjoukon, joka lopulta sivuutti hänet. Hän ei ollut kenenkään ensimmäinen valinta. Kai se oli luonnollista, että ystävykset kasvoivat erilleen, eihän tämä ollut ensimmäinen kerta. Ja kyllähän Nora jollain tasolla ymmärsi, miksi Rosalyn halusi viettää aikaa poikaystävänsä kanssa, mutta hänen itsekäs puolensa halusi kaiken palaavan samanlaiseksi kuin viime vuonna. Vaikka Henryssä ja Jamesissa ei ollut mitään vikaa, Nora tunsi itsensä ylimääräiseksi siinä seurassa ja kaipasi kahdenkeskistä aikaa ystävänsä kanssa. Ja silloinkin kun he olivat kahdestaan keskustelu pyöri lähinnä koulun ympärillä. Tosin eipä kai Noralla muuta ollutkaan elämässään. Pahinta oli, ettei Rosalyn tuntunut edes huomaavan, miten ikävältä hänestä tuntui. Kirjoihin hukuttautuminen oli helppoa ja sai ajatukset aiheesta pois ainakin hetkeksi, joten Nora käytti paljon aikaa opiskeluun tammikuun alussa.

“Hei Nora, olen menossa sisäpihalle poikien kanssa, haluatko tulla mukaan?” Rosalyn kysyi jälleen eräs iltapäivä lähtiessään makuusalista.
“En, minun pitää opiskella”, Nora sanoi, nostamatta katsettaan kirjasta. Rosalyn pysähtyi hetkeksi ja puri huultaan. Pitäisikö hänen sanoa jotakin vai ei?
“Ai opiskella?” hän toisti ja istui ystävänsä viereen sängylle. “Tässä on mennyt nyt hetki enkä ole sanonut mitään, mutta nyt aion sanoa. Onko kaikki hyvin? Olet ollut todella kummallinen lomien jälkeen.”
“Ei tässä mitään. Minun pitää vain opiskella”, Nora yritti sivuuttaa aiheen, mutta Rosalyn ei halunnut nyt luovuttaa.
“Olet aina nenä kiinni kirjassa. Loma loppui vasta. Mitä opiskeltavaa sinulla enää voi olla?” hän ihmetteli ja ennen kuin Nora ehti vasta jatkoi hän hieman lempeämpään sävyyn: “Huomaan kyllä, että jokin on vialla. Olemme ystäviä, voit kertoa kyllä.” Nora mietti hetken. Hän ei halunnut loukata Rosalynia, mutta selkeästi tämä oli täysin tietämätön tilanteesta, joka hänelle taas oli itsestään selvä. Niin kiusalliselta kuin asiasta puhuminen tuntuikin, ehkä olisi hyvä sanoa jotain.
“Selvä”, Nora sanoi ja sulki kirjan syliinsä. “Haluatko puhua siitä mikä minua vaivaa? Puhutaan sitten.” Hänen äänensävynsä oli hieman tarkoitettua pistävämpi. Mistä hän edes alottaisi?
“Kai minusta vain tuntuu yksinäiseltä”, Nora sanoi punnittuaan ajatuksiaan hetken.
“Yksinäiseltä?”
“Niin. Tuntuu vähän tyhmältä sanoa niin, mutta - en tiedä. Tuntuu, ettet enää halua edes viettää aikaa kanssani. Ja eihän siinä mitään, luonnollisesti haluat olla Henryn kanssa ja hän on todella kiva tyyppi. Te vain olitte koko loman yhdessä ja loman jälkeen olet tuntunut jotenkin etäiseltä. Et edes kysy minua mukaan, kun menette jonnekin. Eikä me puhuta enää oikein mistään. Ja kun minulla ei ole ketään muita. Onhan tämä aika itsekästä. Mutta niin, tällaista olen miettinyt”, Noralla oli vaikeuksia saada ajatuksiaan muotoiltua, mutta pääsi lopulta asiansa loppuun. Rosalyn näytti mietteliäältä. Nora oli valmis kuulemaan pahinta.
“Mikset ole sanonut mitään aiemmin?” Rosalyn kysyi. “En todellakaan halua, että sinusta tuntuu tuolta. Olet todella tärkeä minulle ja olen yrittänyt pyytää sinua aina mukaan, kun vietän aikaa Henryn kanssa. Jossain vaiheessa vain lopetin kysymisen, kun arvasin, että vastaus olisi ei. Mutta olet aivan oikeassa, minun pitäisi olla enemmän kanssasi.”
“Ai, okei, no kiva”, Nora sanoi hieman häkeltyneenä. Hän ei ollut odottanut tällaista vastausta.
“Olen takertunut jotenkin liikaa Henryyn, kun on hänen viimeinen vuotensa ja sitten emme näe toisiamme niin paljon. Olen varmasti ollut niin ärsyttävä, vain höpöttänyt hänestä kokoajan”, Rosalyn sanoi.
“No ehkä vähän”, Nora myönsi hymyillen. “Mutta ymmärränhän minä tuon.”
“Käyn sanomassa hänelle heti, että aion viettää tämän iltapäivän sinun kanssasi, sopiiko?” Rosalyn ehdotti.
“Sopii”, Nora sanoi ja ystävykset halasivat vielä nopeasti.

//Wow sainpa tämänkin pätkän vihdoin valmiiksi, viimeisestä on vierähtänyt hetki. Yritin kokeilla jotain uutta näkökulmaa vaihtamalla ja yhdistin pari tarinaideaani yhteen (vaikka paljon jäi lopulta kirjoittamatta, kun laiskistuin ja halusin vaan saada tämän valmiiksi). No, ehkä tämä tästä nyt vihdoin etenee.

Vastaus:

Ihanaa päästä takaisin Noran pariin, hän on kyllä yksi rakkaimmiksi muuttuneista hahmoista Tylypahkan ajalta! :') Näkökulman vaihto oli aivan nappisuoritus, siitä tuli mielenkiintoisen painottava tunnelma tarinan alkuun, mikä alusti hyvin Noran yksinäisyyden tunnelmaa. Mietinnät ystävien puutteesta ja Gracen tokaisun myöhempi tarkastelu olivat erinomaisesti kirjoitettuja; samastuttava asia, eikä toisaalta niin harvinainen, mutta osasit kirjoittaa siitä koukuttavasti. Ystävyyden hiipuminen on tosiaan niin tavallinen, mutta toisaalta niin riipaiseva asia, miltä se tässä tarinassakin tuntui. Ehdin tutustua Melanieen vain hetkeksi, mutta silti sydämeen sattui vähän lukea tyttöjen eriytymisestä. Oli muutenkin mielenkiintoista kuulla Melaniesta, Noran aikaisemmasta ystävästä, ja saada samalla selville lisää Norasta ja tämän elämästä ja menneisyydestä. Pidin lopustakin, mutta alkupuoli viritteli niin hienoa tunnelmaa, että kaikki tuntui selviävän liian nopeasti. Juonen tekee oikeastaan kaksi asiaa: henkilön päämäärä, ja este, joka sen tielle asettuu. Päämäärän ei tarvitse olla mikään henkilön tietoisesti ajattelema asia, vaan ylipäätään jokin, josta tulee juonta ajava asia - tässä tarinassa, ja ehkä laajemminkin Noran tarinoissa - päämäärä voisi olla yksinäisyyden voittaminen tai ylipäätään päämäärän löytäminen. Esteenä on Noran oma eristäytyneisyys, ystävien puute, ehkä ystävät jotka eivät kunnolla kuuntele. Ilman näitä osasia ja niiden yhteen toimimista tarina on lähinnä sarja tapahtumia. Yksinkertaistettuna kappaleiden rakenteita voisi luonnostella mallilla: 1) päämäärä, konflikti, katastrofi, ja 2) reaktio, dilemma, päätös. Tässäkin Noran ahdinkoa olisi siis voinut pitkittää, esimerkiksi jättämällä hänet yksin lukemaan Rosalynin jäljessä, kun sitten jokin uusi tekijä saapuisi sotkemaan pakkaa, ehkä tarve lähteä oleskeluhuoneesta, ehkä jokin toinen kohtaaminen? Keskustelun ja välien parantamisen olisi voinut säästää myöhempään hetkeen konfliktien jälkeen, sillä vaikka se oli mieltä lämmittävä nytkin, se olisi päässyt siten paremmin oikeuksiinsa. Annan usein näitä juonineuvoja, toivottavasti se ei haittaa, en vain usein pääse niitä antamaan ja Noran tarinassa on todella paljon kiinnostavaa potentiaalia! :') Ei siis myöskään haittaa, jos tulee vähän lyhyempiä tarinoita, tarinan alkupuolellakin ehti jo niin hyvin uppoutua tapahtumiin, ettei pidemmän puutteessa lyhyempikään haittaisi!

Saat 7 kaljuunaa, 20 tuparia sekä Näkökulman noituja-, Menneisyyden muistelija- ja Osuva otsikoija -merkit!
Aurelia » 3.10.

Nimi: Valentine Wright
Kotisivut: http://draamanoita.wixsite.com/taikakoulussa/

02.10.2019 15:17

Luku 3~



Valentine putosi ison kivisen linnan korkeimmasta kerroksesta musta kissanpentu sylissään. Luihuinen kohotti sauvaansa välittämättä lähestyvästä maasta. Caddy oli tarrannut kiinni Valentinen kaapuun ja oli nyt puoliksi sen alla ja varassa.
"Tämän on pakko toimia.." noita mumisi ääneen ja sanoi sitten: "Aresto Momentum!"
Mitään ei tapahtunut. Maa lähestyi noitaa ja kissanpentua hälyttävällä vauhdilla.
"Aresto Momentum!" hän huusi. Caddyn mennessä Valentinen kaavun alle se raapaisi Valentinen rintaa kynsillään. Valentine kohotti vasenta kättään laskeakseen sen haavan päälle, mutta puri sitten hammastaan ja oikaisi itsensä putoamaan vatsa maata kohden.
Nyt hän pystyi näkemään vauhdilla lähestyvän maan. Hetki, ja hän ja Caddy olisivat murskana vain punaiset läikät maassa ja luunsirpaleita siellä täällä. Kukaan ei löytäisi heitä ennen aamua.
"ARESTO MOMENTUM!" hän huusi, sulki silmänsä ja puristi sauvaansa.
Hetken hän tunsi ilmavirran vasten kasvojaan, mutta sitten kaikki pysähtyi sekunniksi. Valentine raotti silmiään ja näki maan kahden metrin päässä itsestään ja Caddysta.
Hän yritti kääntyä selälleen, ettei murskaisi kissaansa, mutta onnistui putoamaan kylki edellä.
Hän tunsi Caddyn tulevan ulos kaavun taskusta. Se oli viimeinen asia, jonka hän tajusi ennen kaiken pimenemistä.



-



"No?" kysyi hahmo varjoissa.
"Hoitelimme hänet", vastasi toinen.
"Tarkalleen ottaen hän hoiteli itse itsensä", kolmas ääni vastasi. "Hän heittäytyi ulos ikkunasta", sama ääni jatkoi.
"Typerykset", ensimmäinen ääni mumisi.
"Me teimme parhaamme", neljäs ääni vastasi ikkunan luota.
"Hän muuten käski sanoa, ettet pääsisi hänestä niin helpolla", kolmas ääni totesi välinpitämättömästi.
"Mitä me teemme?" ikkunan äärellä seissyt hahmo kysyi.
"Te menette, ja hoitelette hänet. Seuraavalla kerralla haluan nähdä hänen sauvansa jäänteet teidän käsissänne. Tehkää hänelle itsessään mitä haluatte, mutta muistakaa kuka tappoi Agnethan", ensimmäinen puhuja sanoi. "Ruokkikaa sillä vihaanne häntä kohtaan!" hän lisäsi ja heilautti kättään. Sitten musta puhuja oli kadonnut.

"Tiedän jo miten.." ikkunahahmo astui kuun valoon niin, että varjot hänen kasvoiltaan ja siluetistaan hävisivät. Beatrice seisoi tupansa merkki suoristettuna mustassa paidassa.



-



Caddy katsoi pimeyteen meripihkan värisillä silmillään. Liikkumaton ruumis makasi kissan vierellä. Caddy istui hänen vierellään, odottaen.
Kuun valo valaisi kahta tummaa hahmoa. Avery seisoi ikkunan äärellä Korpinkynnen makuusalissa.
"Toivottavasti tuo ei ole hän.." hän mutisi ja käveli takaisin sänkynsä luo. Sen sijaan, että hän olisi käynyt nukkumaan hän otti sauvansa, puki päälleen mustan korpinkynsi-kaapunsa ja hiipi ulos poikien makuusaleista ulos käytäville.
Hän käveli hiljaa varjoissa ja oli kuulevinaan askelia takaataan, joten hän jatkoi matkaansa entistä hiljempaa.

"Norriska, kuuletko tuon?" Voron ääni kuului jostain läheiseltä käytävältä. Avery nielaisi ja kiipesi lähimmän ikkunan luo. Hän otti kaapunsa taskusta nenäliinan, asetti sen ikkunalaudalle ja kohotti sitten sauvaansa osoittamaan itseään kohden. Norriskan askeleet samasta käytävästä nostivat hiostusta Averyn mielessä.
"Nyt jos olisi näkymättömyysviitta.. Diminuendo!" hän mumisi ja tunsi olemuksensa kutistuvan.
Ei yhtään liian myöhään, sillä juuri silloin Norriska saapui ikkunan ääreen.
"Olet myöhässä", Avery sanoi ivallisesti kissalle, vaikka tiesi, ettei kissa välttämättä ymmärtäisi muuta kuin äänensävyn.
"Norriska mitä nyt? Onko siellä oppilas?" Voron ääni kaikui hiljaisuudessa.
Avery seisoi pikkiriikkisenä ikkunalaudalla ja laittoi sauvansa kaapunsa sisätaskuun ja otti nyt erittäin ison nenäliinan kahdesta kulmasta kiinni. Hän hyppäsi alas ikkunasta Voron astellessa kattinsa luo.
"Ei täällä ketään ole", Avery kuuli Voron sanovan ennen kuin tuulen äänet peittivät kaiken metelin.
Hän leijui alaspäin nenäliina eräänlaisena laskuvarjona tuulen viedessä häntä milloin minnekin hänen melkein olemattoman painonsa takia. Koska hän ei myöskään voinut suurentaa itseään putoamisen vuoksi, hän joutui katselemaan kissaa ja tummaa möykkyä liian kaukaa ja toivomaan, että tuuli olisi kerrankin sopiva.
Ei ollut.
Tuuli heitteli häntä ympäriinsä niin, että Avery sai vaivoin pideltyä kiinni nenäliinasta. Hänen jalkansa sinkoilivat ympäriinsä tuulen mukana. Velhon jalassa olleet kengät putosivat tämän jalasta, koska hän ei ollut solminut nauhoja. Avery tunsi käsivoimiensa pettävän noin kahdenkymmenen jalan korkeudessa.
"Ei nyt.. Kirottu!" hän manasi itsekseen vasemman käden menettäessä otetta nenäliinasta.
Hän erotti juuri ja juuri maan tulevan lähemmäs, koska nenäliina ei enää toiminut vauhdin hidastajana.
Hän putosi maahan. Onnekseen kylläkin ruohikkoon, missä ruohonkorret tuntuivat kahden talon korkuisilta. Nenäliina oli levittäytynyt hänen ylleen kattona, jonka takia hän ei nähnyt eteensä. Saatuaan sauvansa käsiinsä hän sanoi: "Engorgio", ja suureni silmissä normaaliin mittaansa.
Hän lähti juoksemaan sauva kädessään kohti kissaa ja tummaa möykkyä.

"Sinä lupasit, ettet tekisi tätä..." hän sanoi hiljaa päästyään tarpeeksi lähelle, että tunnisti möykyn Valentineksi.
"Ferula", velho sanoi ja osoitti sauvallaan noitaa. Kiitos isältään perityn kirjan, velho oli oppinut jo nuorena monia parannusloitsuja. Siihen rajoittuikin hänen osaaminen loitsujen parissa, ellei muutamia poikkeuksia otettu lukuun.
"Throwenusc", hän sanoi ja kohotti Valentinen ruumiin ilmaan kääntääkseen sen selälleen makaamaan. Hän laski Valentinen varovasti maahan ja sanoi sitten: "Ferula."
Valentinen oikean käden ympärille ilmestyi lasta ja valkoinen side.
"En voi jättää häntä tähän. En voi myöskään tehdä juuri nyt enempää täällä ulkona. Tiedän, ettet haluaisi minun vievän häntä pois, mutten voi muutakaan. Minun on vietävä hänet Matami Pomfreyn luo", Avery sanoi hiljaa Caddylle, joka tuijotti häntä meripihkan värisillä silmillään.
Juuri silloin Valentine raotti silmiään.
"Avery? Mitä.. Missä olemme?" hän kysyi.
"Olemme ulkona. Täältä minä sinut löysin", Avery vastasi maassa makaavalle ystävälleen.
Valentine katsoi Averya kysyvällä ilmeellä.
"Sinä teit sen mitä pelkäsin", Avery vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen. Valentine ilme kirkastui.
"Minun oli pakko.. He kävivät päälle", Valentine yritti nousta ylös.
"Älä liiku", Avery sanoi Valentinelle. "Vien sinut Pomfreyn luo."
"Ei.. En halua kenenkään tietävän tästä.." Valentine sanoi melkein kuiskaten.
"Sinulla on luu murtunut, luuletko, ettei kukaan huomaa sitä?" Avery kysyi.
"Ei, jos pidän kaapua päälläni."
Valentine yritti uudelleen nousta, mutta tällä kertaa Avery auttoi häntä.
"Au!" Valentine kiljaisi Averyn koskettaessa tämän kylkiluuta.
"Katso nyt. Et pysty menemään tuossa kunnossa tunneille", Avery sanoi.
"Voinpas", Valentine ähkäisi korpinkynnelle ja yritti kumartua maahan noukkimaan sauvaansa. Avery kumartui ja antoi sauvan Valentinelle, joka otti sen vasempaan käteensä.
"Ferula", tämä sanoi ja osoitti tökerösti kylkeään vasemmalla kädellään. Mitään ei tapahtunut.
Avery huokaisi.
"Jos oikeasti haluat tunneille, on olemassa yksi vaihtoehto. Riskinä on, että poistan vahingossa kylkiluusi, jolloin sinun on pakko mennä Matami Pomfreyn luo", Avery sanoi.
Valentine nyökkäsi.
"Tee se", hän sanoi.
Avery varmisti, että Valentine pysyi itse pystyssä ja otti sitten askelia taaksepäin. Hän kohotti eebenpuusta tehtyä sauvaansa ja tähtäsi sillä Valentinen oikeaan kylkeen.
"Braccium Emendo!" hän huusi ja sulki silmänsä.
Sitten he molemmat olivat hiljaa.
"Toimiko se?" Avery kysyi avatessaan silmänsä.
"Kai", Valentine vastasi hiljaa. Noita tunnusteli oikeaa kylkeään ja hänen kasvonsa muuttuivat iloisiksi kun luut olivat ehjät.
"Kiitos!" hän huudahti ja juoksi Averyn luo halaamaan tätä. Avery vastusteli häntä alkuun, mutta antoi lopulta tämän halata itseään.
"Meidän kannattaa mennä ennen kuin aurinko nousee", velho sanoi viimein.
"Tiedän", Valentine vastasi päästäen samalla pienen huokauksen.
He lähtivät kävelemään vierekkäin kohti Tylypahkan suuren linnan alimpien kerroksien ikkuinoita.


//Noniin, sano suoraan. Venyikö luku vahingossa kahdensadan tuuman mittaiseksi?

Osa loitsuista, joita käytin on peräisin elokuvista ja peleistä. Tämä siksi, ettet luulisi minun keksineen jotain omaa :"D

Vastaus:

Huhhuh miten jännittävää! Vasta kolmas tarina, ja juonessa on jo monta rautaa tulessa, mahtavaa! Oli yllättävää, että tapahtumia päästiin seuraamaan myös pahisten näkökulmasta, ja että puhuttiin jonkun Agnetan kuolemasta. Tämä syvensi hienosti mysteeriä - vaikka tuota koulun hämärää verkostoa, tapahtunutta kuolemantapausta ja jännityskokonaisuutta olisi voinut alustaa jo aivan ensimmäisestä tarinasta lähtien, niin juoni olisi tuntunut selkeämmältä. Valentine olisi esimerkiksi junamatkalla voinut mietiskellä viime vuoden tapahtumia. Tarinan jännitystunnelma on kyllä kehittynyt nopeasti hienoon suuntaan, tapahtumissa on paljon dramatiikkaa, ja vaikka hän kohtaakin jo vaikeuksia, Valentine tuntuu olevan aika etevä voittamaan niitä. Juonta on mielenkiintoista seurata, kun voi kannustaa häntä voittoon. Myös Averyn matkan seuraaminen oli jännittävää, ja erilaiset tapahtumia höystävät kuvaukset saivat ne heräämään eloon: esimerkiksi talon kokoiset ruohonkorret ja päälle katoksi levittäytynyt nenäliina. Tällaista kuvailua voisi olla lisääkin! Tarina kertoi myös vähän lisää Averystä, ja tuli mieleen, että hänestä tulisi hyvä parantaja, vaikka hän sanoikin ettei tiennyt loitsuja kirjasta opittua enempää. Muutama pieni juttu: "takaansa" olisi oikea muoto "oli kuulevinaan askelia takaansa" lauseessa, ja alussa näkökulman/kohtauksen vaihdon ympärille ei tarvitse väliviivoja tai muitakaan merkkejä kappaletta erottamaan, lukija ymmärtää vaihdon ilmankin. Seuraavaa tarinaa odotellen! :)

Saat 7 kaljuunaa, 17 tuparia sekä Näkökulman noituja-, Saapastelija- ja Sauvat solmussa -merkit!
Aurelia » 3.10.

Nimi: Valentine Wright
Kotisivut: http://draamanoita.wixsite.com/taikakoulussa/

29.09.2019 13:06
Luku 2~

Edellinen ilta oli mennyt kuten jo vuosia aikaisemminkin: Valentine oli paennut luihuisen tuvan jäseniä Evelynin ja Averyn luo. Luihuisen oppilaat eivät oikeasti halunneet olla ystäviä, tai siis, miksi kukaan luihuinen ystävän haluaisi, he halusivat vain palveluksia tai suosiota Valentinen silmissä. Siispä hän oli paennut sopivan tilaisuuden tullen perulaisen pikapimeyspulverin avulla ulos luihuisen oleskeluhuoneesta Tylypahkan käytäville. Hän oli väistänyt täpärästi pieniä ryhmiä muita linnan oppilaita, esimerkiksi sen yhden uuden luihuisen ekaluokkalaisen ympärillä pyörineet kaksoset, ja kolme rohkelikkoa, yhden säkkärätukkaisen tytön kahden pösilöiltä näyttävien velhojen kanssa, sekä professori Kalkaroksen, joka pysähtyi yhteen kivisistä käytävistä, jonka pimeimmässä nurkassa Valentine oli ollut piilossa. Mitään ei kuitenkaan ollut tapahtunut, joten Valentine pääsi jatkamaan matkaansa kohti kirjastoa, missä kolmikko oli sopinut pöllöpostin avulla hieman ennen lukuvuoden alkua tapaavansa. Juostessaan pitkin kolkkoja ja kylmän oloisia kivikäytäviä hän ei tajunnut katsoa jalkoihinsa tai eteensä. Hän kompastui johonkin ja kaatui käytävälle.
"Kas kas kas. Olet arvatenkin Valentine, josta kaikki niin paljon puhuvat. Davina ja Becy kertoivatkin sinusta."
Becy ja Davina. Ne olivat siis niiden kahden blondi-hemmoteltu-Angelan hännystelijän nimet.
Valentine nosti päätään ja nousi kiireesti ylös. Vaikka Angela olikin vasta 11-vuotias, hän oli ikäisekseen pitkä ja ylsi Valentinea olkapäille.
"Oletko joku rohkelikko kun säntäilet itseksesi täällä käytävillä?", blondi ekaluokkalainen jatkoi.
"Ehkä, mutta mitä se sinua liikuttaa? Itse kuljeskelet täällä ja kuvittelet omistavasi käytävät", Valentine tokaisi takaisin. Hän työnsi oikean kätensä kaapunsa sisään ja otti esiin sauvansa. Angela oli hiljaa. Becy ja Davina tuijottivat hiljaa Angelan takaa Valentinea. Angela tuhahti ja otti kasvoilleen hetkellisen hämmästyksen jälkeen ilmeen, joka näytti voitonriemuiselta.
"Jos satutat minua, kerron Severukselle ja hän järjestää sinut hankaluuksiin", hän sanoi.
Valentine mulkaisi Angelaa ja laski kätensä.
"Kiitä onneasi, etten kironnut sinua saman tien", hän puhisi Angelalle ja ohitti tämän kylmänviileästi. Hän jatkoi turhankin harkituilla askelilla käytävän päähän ja jatkoi juoksemista sitten. Hän tiesi, että tulisi törmäämään tuohon hemmoteltuun ja itserakkaaseen oppilaaseen vielä montakin kertaa. Ja jos hän ei haluaisi menettää asemaansa verkostoissa oppilaiden kesken, hänen olisi pidettävä siitä kiinni ja osoitettava Angelalle kuka määrää. Noiden ajatusten kanssa hän juoksi kirjastolle.

"Vihdoinkin", Avery sanoi heti, kun Valentine oli kuuloetäisyydellä.
"Tuli esteitä", Valentine vastasi lyhyesti. Avery katsoi kysyvästi noitaa.
"Kaksi sanaa, hemmoteltu kakara."
Evelyn kohotti katseensa kirjastaan. Valentine käänsi katseensa heitä vuotta vanhempaan rohkelikkoon. Hän piteli käsissään tummanpunaista, nahkakantista kirjaa, jollaista Valentine ei ollut nähnyt aiemmin.
"No, mitä te tuijotatte?" hän kysyi Averyn kääntyessä katsomaan Evelyniä.
"Ei mitään", Valentine sanoi ja pudisti päätään. "Miten kesänne meni?" hän kysyi vaihtaakseen puheenaihetta ja saadakseen katki kiusallisen hiljaisuuden.
"Normaalisti, isä oli töissä melkein koko kesän, reissasi kuulemma työmatkoilla ympäri maailmaa äitini hoitaessa Taikaministeriön hommia", Evelyn vastasi.
"Me olimme melkein koko kesän serkuillani, tai no minä olin, äitini oli voittanut jonkin jästien kilpailun ja lähtenyt risteilylle. Älkää kysykö mitä sekin tarkoittaa", Avery sanoi pilke silmäkulmassaan.
"Risteily on.." Evelyn aloitti, mutta Valentine keskeytti hänet. Evelyn mulkaisi pienesti Valentinea, joka viittoi silmillään taakseen. Aivan hänen takanaan kiviseinän vieressä oli kaukokorva.
Evelyn nyökkäsi hitaasti.
"Ahaa, Valentine tule, mennään ulos hieman jalottelemaan, täällä alkaa olla hieman tunkkaista", hän sanoi astetta kovemmalla äänellä viitaten samalla Averynin ja Valentinen mukaansa.
Kolmikko käveli pois kirjaston luota ja jatkoivat sitten Valentinen johdolla ylimmän kerroksen käytäville.
"Mitäs tuo nyt oli olevinaan? Valentine, oletko hankkinut yli-innokkaita faneja", Evelyn kysyi kärkkäästi.
"En tiedä", Valentine vastasi hieman vaisusti.
Evelyn otti kasvoilleen miettivän ilmeen.
"Lähetän jonkun tutkimaan tätä", Valentine sanoi kaiveli kaapunsa taskuja löytääkseen pergamentia.
"Äh, eikö sinua kiinnostaisi kerrankin kunnon seikkailu?", Avery kysyi oltuaan hiljaa viimeiset kaksikymmentä minuuttia.
"Todennäköisesti se on jonkun harmiton pila, en viitsisi aloittaa turhaa sotaa siitä kun voin laittaa muut asialle", Valentine vastasi ja kysyi sitten Evelyniltä mitä kello on.
"Se on kymmentä vaille kymmenen, tai tarkemmin sanottuna viisikymmentäyksi yli yhdeksän", rohkelikko vastasi.
"Mutta entä jos se tämän "pilan" tehnyt olikin edellisvuoden oppilas, tai, no se tyyppi joka järjesti sinulle usein hankaluuksia? Sanokaa mitä sanotte, mutta minusta meidän kannattaisi nyt mennä takaisin omiin makuusaleihin ennen kuin olemme tekemässä jotain, mitä Voro haluaa meidän tekevän sen takia, että hortoilemme liian myöhään käytävillä."
Noiden sanojen saattelemana Avery kääntyi ja lähti selkä suorassa kohti sitä siipeä, jossa korpinkynnen oleskeluhuone sijaitsi.
"Ehkä. Kerro sitten mitä sait vastaukseksi", Evelyn sanoi ja otti esiin sauvansa. "Nähdään!" tämä sanoi ja lähti kohti rohkelikon makuusaleja.
Valentine oli jäänyt yksin käytävälle. Hänen ja kahden ainoan ihmisen, jotka oikeasti välittivät hänestä edes jollain tasolla, keskustelu oli jäänyt erittäin latteaksi ja tylsäksi.

Hän käveli käytävän päähän ison ja lasittoman ikkunan äärelle. Kuu paistoi kirkkaana keskellä tummaa taivasta. Lukeamattomat tähdet valaisivat pieninä pisteinä kuun kanssa.
Valentine hengitti syvään raikasta yöilmaa. Hän sulki silmänsä ja kuvitteli itsensä vapaana taivaalla lentämässä viileän ilman kohottaessa häntä ylemmäs ja ylemmäs. Hän mietti viime lukukauden oppilasta, joka toistuvasti oli järjestänyt Valentinelle tukalat oltavat ja miten hän ei ollut saanut selville tämän oppilaan henkilöllisyyttä, vaikka hän oli lähettänyt puolet tuntemistaan henkilöistä selvittämään asiaa. Joko he eivät yksinkertaiesti saaneet mitään selville tai sitten joku esti heitä puhumasta.
"Throwenusc", hän sanoi kuullessaan ääniä käytävältä. Hän osoitti sauvallaan käytävän päätä. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. "Homenum Revelio", Valentine kuiskasi ja näki käytävän päässä kolme hopeankuultavaa hahmoa. "Tulkaa esiin", hän jatkoi kovemmalla äänellä. Kolme hahmoa astui esiin varjoista. Heistä jokainen osoitti Valentinea sauvoillaan. Yhdellä hahmoista oli mustat hiukset ja ne oli kiharrettu korkkiruuvikiharoiksi. Toisella oli pisamia, Valentine tunnisti hänet Beatriceksi ja kolmannella oli vaaleanruskeat hiukset jotka kimalsivat kuun valossa.
"Mitä teette täällä?" Valentine kysyi puoliksi kiinnostuneena.
"Tulimme hoitamaan sinut pois paikaltasi suhdeverkostossa", keskimmäinen, pisamanaamainen sanoi.
"Eli tappamaan, tainnuttamaan, murskaamaan..?"
Pisamanaama tuhahti ja vakautti aiemmin hieman tärisseen kätensä. "Ei sillä ole väliä", tämä sanoi.
"Hoidetaan tämä nyt pois alta. En haluaisi olla väsynyt huomenna, ekana koulupäivänä tänä lukuvuotena", korkkiruuvikiharainen sanoi. He osoittivat sauvoillaan Valentinea.
"Throwenusc!" Beatrice, se pisamanaamainen, sanoi ja Valentine nousi ilmaan. Hän ohjaili Valentinea ylös, alas ja oli heittämässä häntä päin seinää, kunnes jokin, jolla oli meripihkan väriset silmät, hyökkäsi Beatricen kimppuun. Kaksi muuta noitaa vain katsoi vieressä säikähtänäeenä Valentinen noustessa ylös. Musta varjo teki useita viiltoja Beatricen kasvoihin Beatricen yrittäesä saada varjoa pois kasvoiltaan.
"Antaa olla, teen tämän teille helpommaksi", hän sanoi ja käveli takaisin ikkunan luo. "Tule", Valentine jatkoi pimeydestä tulleelle hyökkääjälle. Ensin se ei meinannut päästää Beatricesta irti, mutta sitten Valentinen katseen alla se päästi irti ja tassutteli kivilattiaa pitkin Valentinen luo. Kuun valon osuessa mustaan hahmoon Beatrice erotti sen kissaksi. Kissa hyppäsi Valentinen kädelle, pentu kun vielä oli.
"Mitä te siinä vielä odotatte?" Beatrice tiuskaisi korkkiruuville ja brunetelle. Molemmat ottivat askeleen lähemmäs Valentinea.
"Kuka teidät lähetti tänne?" Valentine kysyi välittämättä korkkiruuvista ja tämän ystävästä. "Vai lahjoiko joku teidät muutamalla hassulla kaljuunalla?"
"Ei muutamalla hassulla, vaan parillakymmenellä!" brunette huudahti. Beatrice mulkaisi jäätävällä ilmeellä brunette-puuskupuhia.
"Hoidelkaa hänet!" Beatrice karjaisi turhautuneena. Korkkiruuvi, joka muuten oli myös puuskupuhissa, käveli metrin päähän Valentinesta.
"Saanen tehdä tämän itse?" Valentine kysyi ja nojautui ulos ikkunasta. "Hyvästi! Viekää viestini lahjojallenne, ettei hän pääse minusta niin helpolla!" hän lausahti traagisesti ja nojautui selkä edellä alas ikkunasta suoraan putoamaan tyhjyyteen. Hänen hymynsä oli viimeinen asia, jonka Beatrice erotti käytävällä seistessään.
Sitten hän ja puuskupuhit juoksivat kilpaa ikkunan äärelle ja katsoivat alas yhä alemmas loittonevaa Valentinen ruumista.
"Hän ei voi selvitä tuosta", mustahiuksinen noita sanoi hiljaa.


//Kuten tekstistä voi huomata, motivaatiota kirjoittamiseen löytyy mutta ei luovuutta. Puuskupuhit uhkailijoina voivat vaikuttaa ehkä hieman oudolta, ovathan he rehtejä, luotettavia ja ahkeria. Samaan aikaan puuskupuh on kuitenkin ns. 'hylkiötupa', jonne menevät kaikki loput, jotka eivät sovi korpinkynteen, luihuiseen tai rohkelikkoon.
HEI! Sain tän tekstin takaisin selaushistoriani ansiosta! Olkaatten hyvä ja tervetuloa lukemaan tekstiäni..

Vastaus:

Luovuutta tässä oli kerrakseen, siitä ei missään nimessä tarvitse huolehtia! Etenkin loppu oli erittäin jännittävä käänne, jollaista en ole tainnut ennen lukea. Se jätti itsenkin pahiskolmikon rinnalla arvailemaan: miten ihmeessä Valentine pystyy selviämään tuosta? Oveluutta häneltä tosiaan löytyy, kun hän mietiskeli apurien tutkimaan lähettämistä, ja sitten lopussa jollain lailla pääsi tilanteen herraksi, vaikka hetken aikaa näytti ylivoimaiselta. Kolmikon asettaminen Puuskupuhiin tuntui kieltämättä vähän kummalta, sillä piirteidensä puolesta he olisivat sopineet paremmin Luihuiseen, ehkä jopa Korpinkynteen tai Rohkelikkoon. Angelan itsevarmuus ja Beatricen kunnianhimoinen halu syrjäyttää Valentine verkostossa tuntuivat osuvan yksiin Luihuisen kanssa. Lisäksi vierastan Puuskupuhin kuvaamista hylkiötuvaksi, vaikka Helga Puuskupuh sanookin ottavansa joukkoonsa kaikki loput. Tupalajittelu ei nimittäin ole yksioikoinen asia, sillä kaikissa meissä on jonkin verran jokaisen tuvan piirteitä. Puuskupuhiin päätyvät luultavasti ne, jotka ovat uskollisia, ahkeria ja kilttejä, mutta myös ne, joilla ei painotu mikään muun kolmen tuvan merkkipiirteestä - nehän ovat melko suuria (rohkeus, viisaus, kunnianhimo) kun taas Puuskupuh on käytännöllisempi ja maanläheisempi. Näkisin, että Puuskupuhin oppilaan saa tavallisesti vihollisekseen vain, jos tekee jotain pettääkseen tämän luottamuksen tai tehdäkseen väärin. Tästä huolimatta tarina kehitteli hienosti mysteeriä tuon viime vuoden ongelmien aiheuttajan ja lahjojan ympärille - hän saattaa ehkä olla Valentinen arvoinen vastus... Mielenkiintoista, että moni tuntuu ajattelevan, että Tylypahkassa vallitsee jokin hierarkkinen verkosto oppilaiden välillä. Välillä oli hiukan epäselvää, kuka puhui - tarinan lukeminen läpi olisi voinut auttaa korjaamaan nämä kohdat. Kaiken kaikkiaan jännittävä jatko, jään tuolin reunalle odottamaan, miten Valentinen käy! :')

Saat 6 kaljuunaa, 17 tuparia sekä Mysteerimetkuilija-merkin!
Aurelia » 30.9.

Nimi: Valentine Wright

29.09.2019 13:05
//Wtf? Kirjoitin pitkän tarinan ja se ei ilmestynyt tänne, vaikka laitoin roskapostisuojauksen oikein... Haluaako joku selventää? Painoin 'kirjoita' -nappia, en tyhjennä..

Vastaus:

Suntuubi kadottaa tekstin, jos sivu on liian kauan auki ennen lähettämistä. Siksi tarinat kannattaa aina kirjoittaa ensin johonkin tekstitiedostoon ja vasta sieltä kopioida tekstikenttään lähetettäväksi. Tätä kautta tarinat ovat myös yhtenäisesti tallessa omalla koneella, ja niitä on helpompi oikolukea kuin vieraskirjan pienestä laatikosta. :)

Aurelia » 30.9.

Nimi: Valentine Wright

28.09.2019 19:28
//Korjauksia: Hän, jona hän tapasi ensimmäisen kerran Averyn ja Evelynin, toisena lukuvuonnaan, miinus yksi sävähtämättä, noita.**********

Nimi: Valentine Wright
Kotisivut: http://draamanoita.wixsite.com/taikakoulussa/

28.09.2019 19:23
Luku 1~

Valentine oli odottanut tätä päivää jo melkein kesäloman alusta asti. Hän oli päässyt vihdoin pois siitä isosta kartanosta, jossa Valentinen vanhemmat olivat häntä pitäneet. Hän ei ollut saanut mahdollisuuksia tavata ystäviään ja seuraa hän sai ainastaan Caddystä, pienestä mustasta kissanpennusta, jonka än oli saanut edellisen lukuvuoden päätteeksi.
Tämä päivä oli ensimmäinen syyskuuta.
Valentine istui punaisen pikajunan kyydissä tyhjässä vaunuosastossa. Kukaan ei joko uskaltanut tai löytänyt tulla noidan luo, joten hän piti Caddya vapaana hytissään. Maisemat vilisivät ikkunan takana junan kiitäessä kiskoilla. Oli aurinkoinen sää, mutta illan tummuessa ja tuntien vieriessä eteenpäin se tulisi muuttumaan lähes mustaksi.
Kärrynoita kävi ja Valentine osti kolmella hopeasirpillä muutamia herkkuja, esimerkiksi yhden kurpitsaleivoksen.
Tylsyydessään Valentine eksyi ajatuksissaan miettimään sitä päivää, jona hän tapasi ensimmäisen kerran. Se meni suurinpiirtein näin:

Ensimmäisenä lukuvuonnaan Valentinen noustessa thestralien vetämien vaunujen kyytiin kaikki muut oppilaat menivät kiireesti eri vaunuihin. Vain yksi oppilas nousi samoihin vaunuihin. He istuutuivat vastakkain tummien vaunujen penkeille. Valentinesta tuntui, ettei hän muistanut täysin tämän nimeä, vaikka oli varma, että tunsi nuo kasvot. Pojalla oli vaaleat ja lyhyet hiukset ja tämän vihreät silmät tuijottivat sävähtämättä Valentinen omiin, kastanjanruskeisiin silmiin sävähtämättä.
"Mikset mennyt toiseen vaunuun kuten muut oppilaat", Valentine kysyi samalla, kun vaunujen ovi avautui. Pitkähiuksinen, noin kolmetoistavuotias noita oli noussut vaunuihin.
"Ei ollut tilaa", poika vastasi välittämättä juurikaan sisään astuneesta noidasta.
"Kyllä siellä tilaa oli, ainakin kolmen kärryllisen verran", juuri vaunuihin noussut noita sanoi. Valentine huomasi tämän tasaisen ruskean väristen hiusten alta pilkottavan rohkelikon merkin.
"Mikset sitten itse mennyt sinne?" Valentine kysyi rohkelikolta.
"Ei tehnyt mieli."
Hiljaisuus. Vaunut nytkähtivät liikkeelle ja rohkelikko istuutui pojan viereen. "Nimeni on muuten Evelyn", rohkelikkonoita esitteli itsensä hetken hiljaisuuden jälkeen.
"Avery", poika sanoi ja ojensi kätensä Valentinelle käteltävästi. Valentine kätteli velhoa ja veti kätensä sitten pois. Hän oli juuri avaamaisillaan suutaan kertoakseen oman nimensä, kun Evelyn sanoi: "Äh, ei sinun tarvitse esitellä itseäsi. Olet Valentine."
Hieman hämillään Valentine painautui samettipenkkiä vasten. Mistä noita oli tiennyt Valentinen nimen? Hän oli toista vuotta Tylypahkassa, eikä juuri kukaan tuntenut häntä. Hän ei sanonut enää mitään, sillä ei keksinyt sanottavaa. Evelyn tutkaili Valentinen kasvoja mietteliään näköisenä, kuin ahmien ja opetellen niitä kuin lukisi kirjaa.
"Älä tuijota", Valentine sanoi vahingossa liian tiukalla äänellä. Evelyn sävähti ja käänsi katseensa.

Valentine räpäytti silmiään. Juna oli pysähtynyt. Kiireesti hän nousi ja nosti Caddyn olkapäälleen samalla kun juoksi ulos hytistään. Hän juoksi pää kolmantena jalkana mustien vaunujen luo ja nousi viimeiseen kyytiin. Se oli tyhjä lukuunottamatta Evelyniä, joka oli niin uppotutunut kirjaansa, ettei Valentine viitsinyt häiritä tätä.
Lopulta, useiden kuoppien ja ihmettelyjen jälkeen miten Evelyn ei milloinkaan huomannut Valentinea, kärryt pysähtyivät ja Valentine pääsi takaisin ulkoilmaan. "Kyllä minä sinut huomasin", Valentine kuuli Evelynin äänen takaansa. Ruskeahiuksinen noit luki edelleen kirjaansa vaikka oli noussut ulos vaunuista. Valentine oli jo tottunut tähän, toisen vuoden aikana hän, Evelyn ja Avery olivat ystävystyneet. Evelyn tuntui lukevan kirjoja enemmän kuin Avery, vaikka Avery sentään oli Korpinkynnessä. Evelyn yllätti aina sillä, mitä kaikkea tiesi, mutta Valentine oli päätellyt sen johtuvan paljosta kirjojen lukemisesta. Avery puolestaan oli enemmän pikkumainen ja varovainen kuin Valentine, joka käytti mottonaan nyt tai ei koskaan -lausetta.

Jonkin ajan kuluttua Valentine istui oman tupansa pöydässä aivan toisessa päässä, lähellä opettajien pöytää. Avery oli istumassa korpinkynnen pöydässä ja Evelyn rohkelikon.
Ekaluokkalaiset lajiteltiin ja luihuinen sai vaivaiset kuusi uutta jäsentä: lyhyt, vaaleat hiukset omaava lettipäinen Angela, joku poika, samanlaisilla vaaleilla hiuksilla, kaksoset Becy ja Davina, sekä kaksi muuta lasta, joiden nimiä Valentine, outoa kyllä, ei jaksanut opetella.
"Tervetuloa!", Albus Dumbledore, Tylypahkan rehtori sanoi. "Tervetuloa aloittamaan uusi lukuvuosi Tylypahkassa. Ennen kuin alamme juhlimaan, tahtoisin sanoa muutamia asioita liittyen tulevaan lukuvuoteen. Kurpitsajuhlan aikaan järjestetään kurpitsajuhlatanssiaiset, joihin voivat osallistua kaikki kolmasluokkalaisista ylöspäin." Koko sali oli hiljentynyt.
Valentine katsoi kiinnostuneena rehtoria, odottaen ja suorastaan vaatien tätä jatkamaan puhettaan.
"Tylyahoon on avattu väliaikaisesti kauppa, josta te, jotka ette omista juhlapukua, voitte käydä ostamassa juhlavaatteet, kengät ja niinedespäin. Tanssiaisten aikana kruunataan Kurpitsajuhlan Kuningas ja Kuningatar. Muistakaa siis hankkia tanssipari jos mielitte päästä osingoille kilpailun tittelistä", rehtori sanoi ja rykäisi kurkkuaan. "Toivotan teille hyvää alkavaa lukuvuotta!" sitten hän istuutui penkilleen ja sali puhkesi aploodeihin.


//Anteeksi kun näin myöhään tulee tämä tarina. Kirjoitin aikoja sitten jo yhden version tästä, mutta unohdin kopioida sen WordPadiin, joten se tuhoutui koneestani loppuessa akku. Toivottavasti et ehtinyt erottaa minua :"D

Vastaus:

Ei vielä mitään kiirettä, muutenkin olen aika joustava aikarajojen kanssa! :') Tässä päästiin hyvin Valentinen elämän arjen makuun ja tunnelmaan, ja lopuksi tuli vielä hyvin esiin nuo Kurpitsajuhlatanssiaiset, joita osaa sitten seuraavilta tarinoilta odottaa! Ystävykset tässä olivat oikeastaan pääosassa, ja mielenkiintoinen ystäväporukka he ovatkin. Ihastuin jo heti Evelynin hahmoon, kiehtova seikka, että hän lukee noin tiiviisti! Sekä takauman että nykyajan tapahtumien kautta pääsivät upeasti esiin henkilöhahmojen erilaiset luonteet - pienetkin asiat voivat kertoa paljon. Evelyn siis lukee ja on kävelevä tietokirja - mutta on rohkelikko, mikä asettaa lukuinnon erilaiseen kehykseen kuin vaikkapa korpinkynnellä. Valentinen vetäytyvyydestä taas kertoi se, ettei hän avannut suutaan sanoakseen jotain Evelynille, vaikka ihmettelikin, ettei tämä vaikuttanut huomaavan häntä vaunussa. Selvästi kolmikko siis on ystäviä, mutta mielenkiintoisella tavalla, kun eivät tyypilliseen tapaan istu samassa vaunussa ja pulise kesäloman tapahtumista. Joitakin kysymyksiä tässä jäi kutkuttamaan: esimerkiksi se, miten Evelyn tosiaan tunsi Valentinen nimeltä ennen kuin he olivat kunnolla tavanneet, ja miksi Valentine vaikutti tuntevan Averyn kasvot? Nämä ovat juuri niitä koukuttavia juttuja, jotka saavat odottamaan vastauksia seuraavista tarinoista! Oikeinkirjoituksesta sen verran, että eri henkilöiden vuorosanat alkavat aina uudelta riviltä, eli "nimeni on muuten Evelyn" ja "äh, ei sinun tarvitse esitellä itseäsi" tulisivat uudelle riville. Erinomainen aloitustarina! :)

Saat 6 kaljuunaa, 17 tuparia sekä Menneisyyden muistelija -merkin!
Aurelia » 28.9.

Nimi: Amanda Dawson
Kotisivut: http://https://draamanoita.wixsite.com/taikakoulussa/

28.09.2019 12:00
Pureskelin huultani hermostuneena ja hieroin sormiani kaulakoruni jadeupotuksien päällä. Diana vilkuili vähän väliä kelloa, ja Sindra ravasi ympäriinsä hermostuneena. Lucy vain istui sänkynsä laidalla, mutta tiesin hänen sinisten silmien välkkeestään, että hänkin oli hermostunut. Siro vaikutti olevan ainoa, jota ei häirinnyt tai pelottanut Katien katoaminen. Hän istui sänkyni laidalla ja pesi korvantaustojaan.
”Pitäisikö lähteä etsimään?” ehdotin hiljaa.
”Tuskin. Ehkä hän meni kirjastoon”, Siro vastasi, ja minä vilkaisin säikähtäneenä ystäviäni. He eivät kuitenkaan tainneet kuulla, koska kukaan heistä ei edes kääntynyt katsomaan Siroon. Huokaisin helpotuksesta ja keskityin taas isoimpaan ongelmaan: Katieen.
”Ehkä meidän tosiaan pitäisi mennä etsimään”, Diana sanoi.
”Mutta tähän aikaan ei saisi liikkua enää ulkona”, Lucy huomautti.
”Kuka ulkona liikkumisesta puhui?” Sindra huomautti ilkikurisen pilkkeen syttyessä uudelleen hänen silmäkulmaansa.
Minä katselin Siroa idean muotoutuessa mielessäni. Ainoana ongelmana oli, miten selittäisin idean ystävilleni.
”Mitä jos Siro kävisi etsimässä?”kysyin hitaasti, päättäen olla välittämättä mitä ystäväni ajattelisivat. ”Hänhän voisi vain käydä tarkastamassa paikkoja ilmiintymällä.”
”Mutta miten ajattelit saada sen ymmärtämään, eihän se ymmärrä sinua vaikka onkin puoliksi gäätä”, Diana huomautti.
”Siro, kävisitkö etsimässä Katieta?” kysyin Sirolta välittämättä Dianasta. ”Palaa heti takaisin, jos jotain vaarallista tapahtuu.” En enää välittänyt siitä, etten ollut kertonut Siron puhetaidosta muille, enkä siitä, että he todennäköisesti pitäisivät minua hulluna.
”Mutta hän haisee pahalta”, Siro vastusteli nyrpistäen nenäänsä. Kohotin katseeni nähdäkseni ystävieni reaktion. Eihän sitä joka päivä tapaa puhuvaa kissaa. He eivät kuitenkaan edes kohottaneet kulmiaan,vaikka olinkin varma että he olivat kuulleet mitä Siro oli sanonut.
”Siro, tuo on epäkohteliasta”, minä huomautin.
”Ei sillä tavalla pahalta”, Siro sanoi. ”Vaan… epämiellyttävältä.”
”No epämiellyttävällä ja pahalla onkin paljon eroa”, minä puuskahdin. ”Menisit nyt vain.”
”Mutta kun… no hyvä on. Sinun vuoksesi”, Siro mutisi ja kaikkoontui poksahtaen.
Olin hetken hiljaa katsellen kohtaa, josta Siro oli kaikkoontunut, ja sanoin sitten ystävilleni:
”No, nythän tiedätte.”
”Mitä tiedämme?” Lucy kysyi kurtistaen kulmiaan hämmentyneenä.
”Että Siro osaa puhua!” Minä huudahdin ällistyneenä. Kyllähän he olivat kuulleet, kun Siro puhui!
”Amanda… oletko nyt ihan varma? Eihän Siro puhunut, sinä vain juttelit sille ja sitten se yhtäkkiä kaikkoontui”, Diana sanoi varovasti.
”Mutta…” aivoni tekivät ylitöitä yrittäessään keksiä selitystä asialle, mutta mitään ei tullut mieleeni. Voihkaisin hiljaa ja nojasin pääni käsiini.
”Pystyn ihan oikeasti puhumaan Sirolle. Tänään aamulla ennen kuin lähdimme Julian kanssa sinne luolaan hän puhui minulle ja minä pystyin puhumaan takaisin”, minä sanoin.
Kaikki muut paitsi Lucy katsoivat minua epäilevänä. Tiesin, että Lucy tiesi minun puhuvan totta – näin sen hänen silmistään. En kuitenkaan pystynyt todistamaan, että puhuin totta, muille makuusalitovereilleni.
”Keskitytään nyt Katieen. Hän voi olla vaikka missä”, Lucy sanoi.
Minä nyökkäsin turhautuneesti. Siinä samassa, kuin käskystä, Siro ilmiintyi eteeni. Minä hätkähdin mutta kysyin häneltä siitä välittämättä:
”No? Löystitkö Katien?”
”Hän on matkalla tänne”, Siro vastasi. ”Hän on täällä… nyt.”
Makuusalin ovi aukesi kamalasti naristen ja paljasi Katien, jonka kasvot olivat punaiset kuin hän olisi juossut huispauskentälle ja takaisin.
”Moi”, hän sanoi hengästyneellä äänellä selvästi kiusaantuen meidän muiden tuijotuksesta.
Hän laahusti pylvässängylleen makaamaan ja sulki sen verhot. Kuulin hänen kahistelevan sängyn vuodevaatteita. Sitten hiljeni. Pudistelin päätäni hämmentyneenä, mutta samalla helpottuneena että hän oli vihdoin löytynyt yhtenä kappaleena.
Vaihdoin vaatteet ja kävin makaamaan sängylleni. En jaksanut paneutua enää tänään Siron ongelmaan. Huokaisin ja suljin silmäni.
Hetken kuluttua tunsin, kuinka neljä tassua hypähtivät peittoni päälle ja sitten karhen kielen, joka nuolasi poskeani.
”Huomenna kaikki näyttää selkeämmätä”, Siro sanoi hiljaa.
Minä hymyilin itsekseni ja riisuin kaulaani hiertävän korun pois, ennen kuin vajosin uneen.
Mikä jouluaatto.

Vastaus:

Olipas mystinen tapaus - tai oikeastaan tapaukset! En ollut ajatellutkaan, että pelkästään Amanda voisi kuulla Siron puheen, hieno käänne! Vaikka heti sitten heräsikin ajatuksia siihen liittyen, mahtaisiko esimerkiksi jadekaulakorulla olla jotakin tekemistä asian kanssa, kun se mainittiin jälleen tarinan alussa..? En kyllä enää kunnolla muista, onko kaulakorun taustaa tai merkitystä selvitetty, täytyykin käydä lueskelemassa aikaisempia tarinoita. Tai sitten Amandalla on vain jokin uusi kyky muodostaa yhteys Siroon, jännittävää! Vihjasit hyvin siihen, että vain Amanda ymmärtää Siron puheen, kun kukaan muu ei reagoinut Siron sanoihin, niin että ennen keskustelua ystävien kanssa ehti jo vähän epäillä siihen suuntaan. Onneksi sentään Lucy tuntui uskovan Amandaa. Tässä on paljon selvitettävää, mutta vielä enemmän kysymyksiä jätti Katien yhtäkkinen palaaminen. Oli toisaalta mukava, ettei kukaan ystävistä halunnut häiritä Katietä, mutta eikö heitä kiinnostanut selvittää, mitä oli tapahtunut? Ja miksi Siro sanoi, että Katie haisee pahalta? Loppu oli ehdoton lempparini, ihanaa miten Siro on nyt niin suureksi lohduksi ja avuksi Amandalle. Sängyssä lämpöisenä makaava kissa on jo ennestään ihana asia, mutta vielä kissa, joka osaa antaa rohkaisevia sanoja, ihanaa! Loppuun mennessä oli taas ehtinyt unohtua, että oli kyse joulusta, mutta silti oikein osuva lopetus tarinalle! :')

Saat 6 kaljuunaa ja 16 tuparia!
Aurelia » 28.9.

Nimi: Kristian Wheeler, Korpinkynsi

24.09.2019 16:16
Luku 45
~Deageilan paljastus~

Kun minun oli aika lähteä sairaalasiivestä kohti suurta salia, matami Pomfey tuplatarkisti jalkani siteen (ilmeisesti Phoboksen kiroamaa haavaa ei saatu parannettua taialla) ja varmistaa, että osasin oikeasti käyttää kainalosauvoja, jotka minulle annettiin. Kun hän vihdoin ei voinut viivytellä minua enempää, lähdin sairaalasiivestä rinta raskaan painon alle puristuen.

Heilautin salin oven auki. Siellä vallinnut puheensorina lakkasi kuin seinään ja hiljaisuus oli niin syvää, että olisi voinut luulla jonkun upottaneen minut monen jalan syvyiseen hyiseen veteen. Sitten - aivan yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin - hiljaisuus särkyi, kun suosionosoitukset täyttivät salin. Näin vilauksen lähestyvää punaista, kunnes tunsin jo jonkun paiskautuvan itseäni vasten lähes saaden tasapainoni pettämään. Ja sitten toiset käsivarret kertyivät ympärilleni ja niitä seurasivat kolmannet ja neljännet, kunnes en enää tiennyt mistä alkoivat minun raajani ja mistä kaikkien muiden. Vähitellen väkijoukko alkoi kuitenkin harventua, mutta ympärilleni jäi neljät käsivarret. Yhdet olivat lihaksikkaat, toiset maalitahraiset ja hontelommat. Kolmansien käsivarsien kalpean ihon olisin tuntenut missä vain, mutta neljänsien käsivarsien lämpöä olin kaivannut. Scott, Wyn, Deageila ja Olivier halasivat minua tiukasti jokainen. Vaikkakin se kyllä muistutti enemmän sekasortoa, jossa oli viidet raajaparit ja kahdet kainalosauvat, kuin halausta.

Lopulta hekin erkanivat minusta ja nyt ehdin katsoa tarkemmin ympärilleni suuressa salissa. Voittaneen tuvan värien sijaan raskaat, mustat kankaat peittivät ne paikat, jotka tavallisesti oli koristeltu iloisin värein. Näky nostatti mieleeni kauhukuvan Fortunén ruumiista Phoboksen kellarissa ja palan kurkkuuni. Se ei ilmeisesti jäänyt huomaamatta. Vaikka huomioni oli kiinnittynyt mustaan verhoiluun, tunsin huulien liikkuvan aivan korvani vieressä ja pehmeän hengityksen kutittavan ohimoani.
“Nähdään pitojen jälkeen”, Olivier kuiskasi, kunnes poika hävisi takaisin luihuisten sekaan. Scott, Wyn ja Deageila puolestaan ottivat ja saattoivat minut Korpinkynnen tupapöytään juuri parahiksi, kun Dumbledore nousi seisomaan ja katsoi oppilasmerta surumielisesti sinisillä silmillään. Beauxbatonsin oppilaat itkivät ja durmstrangit olivat jokainen kietoneet käsivarteensa siniharmaan nauhan solidaarisuuden merkiksi.
“Taas on päättynyt yksi vuosi”, rehtori aloitti verkalleen. “Ja vaikka yleensä tämä tilaisuus on iloinen - tietysti haikea - on se tänään synkkä. Koska sana leviää tällaisessa väenpaljoudessa nopeasti ja tarinoilla on taipumus saada väriä matkallaan, kerrottakoon kaikille, jotka eivät tiedä tai ovat saaneet väärää tietoa Kolmivelhoturnajaisten tapahtumista.” Hiljaisuus täytti jälleen salin, kuului vain beauxbatonsien hiljaista nyyhkytystä ja muita satunnaisia ääniä. Olin näkevinäni Korpinkynsien joukossa ruskeatukkaisen beauxbatonsin, joka kääntyi katsomaan rehtoria kasvoillaan toiveikas ilme.
“Beauxbatonsin ottelija Fortuné Babineaux on kuollut, se on totta”, Dumbledore jatkoi, ja beauxbatonsin oliivinvihreät silmät täyttyivät kyynelistä. Silloin huomasin yhdennäköisyyden hänen ja Fortunén kanssa ja syyllisyys kouraisi vatsaani. Käänsin katseeni pojasta pois ja yritin keskittyä taas Dumbledoreen.
“Hän kuoli jo pian toisen koetuksen jälkeen-”
“Valetta! ‘Änhän tuli mukaan kolmanteen koetukseen, ei ‘än voinut kuolla jo silloin!” vihersilmäinen poika keskeytti, mutta ei näyttänytkään enää niin varmalta. “Eihän?”
“Toisen muodon ottaminen ei ole pimeintä tai edistyneintä taikuutta ja pahoin pelkäämme, että hänen sijaan teidän ympärillänne ja keskuudessanne on kävellyt joku, joka on vain ottanut Fortunén muodon. Me tiedämme, kuka hän on kiitos Kristian Wheelerin.” Koko sali pidätti henkeä, kunnes se puhkesi kuiskauksiin. Supina oli kiihkeää ja kuulosti isolta joukolta joitakin hyönteisiä. Dumbledore katkaisi supinan kuitenkin lyhyeen nostamalla kätensä hiljaisuuden merkiksi.
“Moni teistä ei välttämättä ole kuullut eräästä pimeyden velhosta. Vanhempanne ei varmasti pidä siitä, kun kerron teille hänen nimensä, mutta on vaarallista elää tiedottomuudessa.” Ne sanat saivat kylmät väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin.
“Kris?” Deageila sanoi pehmeästi saaden minut säpsähtämään. Hänen kulmiensa välissä oli huoliryppy ja tytön huulet oli kaartuneet mutruun.
“Mitä? Kaikki okei, älä huoli”, mutisin takaisin, ennen kuin Deageila edes ehti kysyä. Kaikki kysyivät sitä, enkä jaksanut enää vastata siihen. Ajattelin vain, että luojan kiitos kesäloma alkaisi. Keskustelumme katkaisi lyhyeen henkeään haukkova väkijoukko ja muutama kiljahdus. Ilmeisesti Dumbledore oli jo kertonut kenestä oli puhe, sillä lähes jokainen tylypahkalainen näytti järkyttyneeltä ja kalpealta. Meiltä se oli mennyt kokonaan ohi.

Konkatessani ulos suuresta salista ihmismassan mukana sisintäni kalvoi jokin epämääräinen. Ehkä syyllisyys, ehkä jokin muu. Väenpaljoudessa erotin Korpinkynnen huispausjoukkueen etsijän Idé Clearwaterin. Katseemme kohtasivat hetkeksi, mutta tyttö käänsi päänsä nopeasti ja kullankeltainen tukka hulmusi hänen harppoessaan pois. Aivan. Hänellähän oli kai ollut jotain sutinaa Fortunén kanssa ja saada nyt kuulla, ettei se ollutkaan ollut Fortuné neljään kuukauteen… Voisin veikata tytön tuntevan olonsa todella petetyksi tuollaisen jälkeen. Minä ainakin tuntisin.

Lämmin käsivarsi kiertyi hartioideni ympärille. Sen suurempaa huomiota siihen kiinnittämättä, annoin sen ohjata minut sivuun ihmisvirran tieltä pylvään taakse. Kun pysähdyimme, kävin nojaamaan pylvääseen ja kohotin katseeni sinisiin silmiin ja mustaan kiharaiseen hiuspehkoon.
“Miten-”
“Älä jumankiuta kysy miten mä voin, Liv, tai mä kiroan sut. Vannon, että kiroan”, sanoin uupuneesti. Olivier näytti ensin huolestuneelta, sitten hämmästyneeltä kunnes hän lopulta hymyili ja naurahti.
“Okei, en kysy”, hän vastasi. Hänen kätensä lepäsi kyynerpääni kohdalla kun hän ilmeisesti tutkaili kasvojani katseellaan. Yritin hymyillä.
“Hei tota-” aloitin, mutta Olivier avasi suunsa täysin samaan aikaan.
“Haluaisitko sä-”
“-eiku sano sä ensin-”
“-eiku sä-”
“-Tulisitko sä meille kesällä?” sanoimme lopulta yhteen ääneen. Katsoimme toisiamme, kunnes purskahdimme nauruun molemmat. Olivier hautasi kasvonsa kaulaani vasten hartiat naurusta täristen.
“Joo, mä haluisin tulla teille.” Olivier sanoi ilahtuneena. “Varmaan parempikin niin päin.”

Juna kolisteli eteenpäin tasaista tahtia, eikä vaunosastomme seesteisestä tunnelmasta voinut päätellä, millainen vuosi oli ollut takana. Deageila oli uppoutunut johonkin kirjaan, Scott ja Wyn pelasivat keskenään velhoshakkia ja Olivierin pitkät sormet tanssivat sotkuisessa tukassani verkkaisesti. Olin oikaissut itseni makaamaan penkille niin, että pääni lepäsi Olivierin sylissä, mutta kuitenkin niin, etten vallannut koko penkkiä.
“Milloin te olette menossa kesällä Viistokujalle?” Scott kysyi hiljaisuuden rikkoen.
“Elokuussa varmaan”, Olivier vastasi ja rummutti sormillaan otsaani. Se ei haitannut.
“Joo, joskus silloin”, vastasin. “Vai mitä Deageila?” Tyttö hymisi myöntävän vastauksen, muttei nostanut katsettaan kirjasta. Silloin kiinnitin huomiota siihen, mitä tyttö oikein luki.
“Mistä sä oot saanut Siuntio Silosäkeen tarinat?” kysyin kummastuneena.
“Kyrie… Collins - Se yksi puuskupuh - antoi sen mulle. Joululahjaksi. Kun mä kerroin, etten ollut koskaan kuullutkaan siitä”, Deageila vastasi ja nosti kirjan kasvojensa suojaksi, mutta hänen pisamainen otsansa loisti punaisena. “Ja mä annoin… Kyrielle sitten Grimmin satukirjan.” Nousin niin äkisti istumaan, että otsani kolahti Olivierin leukaan ja poika älähti.
“Kristian!” poika kiljahti. “Mä purin mun kieleeni!”
“Itselläsi on kova leuka”, vastasin otsaani hieroen ja näytin Olivierille kieltäni, mutta keskityin nopeasti uudestaan Deageilaan.
“Deageila”, sanoin painostavasti. “Oletko sä jättänyt jotain kertomatta?”
“Ihmeen kauan sillä kesti”, Scott sanoi Wynille ojentaessaan kättään. “Pulitahan pois, rakas.” Wyn pyöräytti silmiään painaen kaksi kultakaljuunaa Scottin kämmenelle. Poika otti Wynin kätensä omaansa, suukotti tämän kämmenselkää ja sujautti kolikot taskuunsa.
“Nokun… Sullakin oli kaikki… kolmivelhohäsläykset ja… “ tyttö sopersi.
“Deageila Venom. Onko sulla poikaystävä?”
“Joo”, Deageila vinkaisi. Tunsin voitonriemun ja oudon onnen tunteen kuplivan rinnassani, vaikka päätinkin syvästi loukkaantunutta.
“Mikset sä kertonut mulle heti?” tivasin, mutta vastauksen sijaan sainkin kasvoilleni kourallisen Bertie Bottin jokamaun rakeita. Deageila hymyili ja minä hymyilin takaisin, kunnes hän paneutui takaisin kirjaansa. Itse olin laskemassa päätäni takaisin Olivierin syliin, mutta pojan käsi pysäytti pääni.
“Hei, ei onnistu ennen kuin lupaat, ettet väkisin yritä saada kieltäni poikki!” hän sanoi, mutta hänen äänestään kuului selvästi leikkimielisyys.
“Lupaan ja vannon kautta kiven ja kannon”, vastasin käsi sydämellä. Olivier nauroi ja päästi minut syliinsä. Annoin silmieni painua kiinni kuunnellen muiden verkkaista juttelua ja keskityin vain Olivierin lämpimien sormien tuntuun hiuksissani.

Kun juna pysähtyi, hidastelin tarkoituksella vaunuosastossa. Tarkistin kolme kertaa, että kaikki oli varmasti mukana, yritin asetella kainalosauvoja paremmin uudestaan ja uudestaan. Kaikki muut olivat jo lähteneet, kaikki paitsi minä ja Olivier. Hän odotti kärsivällisesti vaunuosaston ovenpieleen nojaten ja katsoen minua kulmat hieman kurtussa. Pojan leuka punoitti edelleen siitä kohtaa, johon olin kolauttanut otsani.
“Kristian?” hän sanoi pitkältä tuntuneen ajan jälkeen. “Meidän pitäisi ihan totta mennä jo.”
“Joo, mä tiedän”, vastasin huultani pureskellen. “Minä vain… Äh, en minä vain ole valmis vielä kesäloman alkuun.” Olivier kohotti kulmiaan ja astui yhdellä askeleella luokseni.
“Älä nyt. Kivahan se on kun loma alkaa, kyllä sä siihen totu-”
“Ei, kun en minä sitä”, mutristin suutani. “On vain outoa, kun olet yhtäkkiä satojen kilometrien päässä, etkä heti tavattavissa. Etkö sä voisi jäädä suoraan meille? Onko mun pakko odottaa elokuuhun?” Olivier näytti kysyvältä ja jostain syystä se turhautti minua aivan kamalasti.
“Höh, senkin idiootti. Yritän tässä vihjailla, että mun tulee sua ikävä”, töksäytin ja kiedoin käteni tiukasti hänen vyötärönsä ympäri ja painoin pääni vasten hänen olkapäätään. Olivier nauroi hiljaa ja rutisti minua lujaa.
“Kyllä munkin sua ikävä tulee”, hän mutisi hiuksiani vasten. “Sä vaan uskalsit sanoa sen ääneen.”
“Elokuuhun on pitkä aika.”
“Niin on.”

Vastaus:

Jälleen yksi vuosi päätöksessään! Kaiken jännityksen jälkeen leppoisampi tunnelma sopi hienosti vuoden loppuun. Hienoa, miten pitkälle olet ehtinyt tarinoissasi edetä. Oli ihanan voitokas olo, kun Kristian sai salista raikuvat suosionosoitukset - ne hän oli kyllä ansainnut! Tilanne oli tosin hieman ristiriitainen, kun beauxbatonsilaiset itkivät ja salin muu tunnelma oli raskas. Vaikka saapuminen oli ehkä lempikohtani tarinasta, tilanteeseen olisi sopinut paremmin hiljaisempi hyväksyntä, vaikkapa selkään taputukset ja yksittäiset huudot eri pöydistä. Siitä huolimatta, suu suli hymyyn kun kaikki juoksivat halaamaan Kristiania. Lisäksi erinomainen kuvaus tuo, ettei enää tiennyt mistä omat ja toisten raajat alkoivat ja loppuivat. Muutama muukin kuvaus oli nappisuoritus, kuten Deageilan punaisena kirjan yli loistava otsa. Mukava kuulla, että Deageila on siirtynyt eteenpäin elämässään, vaikka pysyykin edelleen Kristianin uskollisena ystävänä! Kappaleiden lopetukset olivat nekin erinomaisia, olet siinä kyllä erityisen haka! "Meiltä se oli mennyt kokonaan ohi" ja "keskityin vain Olivierin lämpimien sormien tuntuun hiuksissani" jättivät juuri tietynlaisen tunnelman tai kuvajaisen viipymään mielessä ennen seuraavaa kohtausta. Olivieriakin tässä saatiin kylläkseen - kaksikko vaikuttaa nyt kunnolla vakiintuneen pariksi. Lopun keskustelu oli mukava, vaikka odotinkin, että Kristianin viivyttely liittyisi pikemmin vanhempien kohtaamisen jännitykseen, kaiken tapahtuneen ja selvitettävän vuoksi. Tässä kohtaa odottaa, että Kristian kävisi vihdoin äitinsä kanssa pitkällisen keskustelun menneisyyden tapahtumista ja mysteerin hämäryys selkenisi niin Kristianille kuin lukijalle - etenkin, kun äiti ei voi enää peitellä asiaa. Tämä saattaa toki olla helpommin sanottu kuin kirjoitettu, mutta tähän suuntaan odotukset ovat johtaneet! :') Hienoa, jään jännityksellä odottamaan, mihin suuntaan tästä edetään!

Saat 8 kaljuunaa ja 18 tuparia!
Aurelia » 28.9.

Nimi: Michaela Wolf, Rohkelikko

19.09.2019 17:19
6 luku~Katseita selässä, osa 2

Kävelin kielletyssä metsässä yksin näkemättä eteeni. Vaikka täysikuu olikin kirkas, sen valo ei päässyt puiden läpi.
”Valois”, kuiskasin, ja kädessäni olevan sauvan päähän syttyi kirkas valo.
Koko metsä oli hiljainen. Mistään ei kuulunut yhden yhtä ääntä.
”Verner, oletko täällä?” huusin tyhjyyteen. Hän oli todennäköisesti seurannut minua Hagridin mökille ja säikähtänyt, kun tajusi että näin hänet. Ja nyt hän oli vaarassa törmätä vihaiseen ihmissuteen tietämättään asiasta.
Kävelin hitaasti eteenpäin kapeaa polkua pitkin syvemmälle metsään. Jostain kaukaa alkoi kuulua jotain, ja pysähdyin hetkeksi. Sen oli pakko olla Verner.
Nyt ääni kuului aivan läheltä. Parinkymmenen jalan päässä raksahti oksa, ja jokin lähti kävelemään minua kohti.
”Verner?” kuiskasin. Suustani tuli ulos höyryä, sillä ilma oli niin kylmä.
Askeleet kovenivat, ja eteeni hyppäsi joku. Se oli Verner.
”Michaela! Onneksi olet täällä!” hän huudahti huojentuneena.
”Miksi seuraat minua kaikkialle?” kysyin äkäisesti.
”Mi-mitä?” poika kysyi säikähtäneenä.
”En minä sinua seurannut, tulin tänne Creevyn seurassa. Hän sanoi, että minusta tulee kuuluisa, jos tulen!” Verner selitti.
”Onneksi törmäsin sinuun, sillä en ottanut sauvaani mukaan ja kadotin muut”, hän jatkoi.
Huokaisin raskaasti. Creevy oli tuonut kiellettyyn metsään ensiluokkalaisen onnettoman pojan, jolla ei ollut edes sauvaa mukana. Kaiken lisäksi hän oli vieläpä jättänyt pojan yksin.
Juuri, kun olin käskemässä Verneriä palaamaan takaisin koululle, Verner alkoi vapisemaan.
”Oletko kunnossa?” kysyin huolissani.
Hän yritti saada sanoja suustaan, muttei kyennyt. Sen sijaan hän nosti tärisevän kätensä, ja osoitti taakseni.
Tunsin, kuinka jokin tuijotti minua, ja käännyin hitaasti ympäri.
Edessäni seisoi miltei kaksi metrinen ihmissusi, jonka isot hampaat näkyivät selvästi, kun se irvisti. Sen turkki oli likainen ja takkuinen, ja sen suunpielessä oli syvä viilto, josta vuoti hieman verta.
Ennen kuin ehdin tehdä mitään, se hyökkäsi. Lensin maahan täräyttäen pääni johonkin kovaan. Samalla sauvani lensi jonnekkin.
Pelko valtasi koko kehoni. Näin, kuinka peto valmistautui puraisemaan minua, ja vaistomaisesti käännyin mahalleni suojatakseni kasvoni. Hiukseni vierähtivät ylös, ja niskani oli paljaana ihmissuden alla. Olin varma, että se puraisisi minua tai raatelisi niskani riekaleiksi, mutta sen sijaan se hyppäsi kauemmas minusta.
Nostin varovasti katseeni, ja huomasin kuinka se tuijotti minua. Kylmät väreet kulkivat kehoni läpi, kun katsoin harmaata olentoa suoraan sen keltaisiin silmiin.
Jostain alkoi kuulua ääniä, ja ihmissusi juoksi pois.

Puiden takaa alkoi näkymään valoa, ja pian tunnistin, että Creevy juoksi luokseni hänen kätyreidensä sekä Vernerin kanssa. En ollut tajunnut, että Verner oli lähtenyt hakemaan apua.
”Oletko kunnossa, Verner kertoi mitä tapahtui?” Creevy kysyi huohottaen.
”Olenko kunnossa? Ihmissusi juuri hyökkäsi kimppuuni, sillä sinä otit mukaasi ensiluokkalaisen pikkupojan!” huusin vihaisesti.
”Hei, rauhoitu sinusta-”, hän alkoi sanomaan jotain, mutta keskeytin hänet.
”Sinulle ei ilmeisesti riittänyt, että vaaransit itsesi, sinun piti myös vaarantaa hänet”, ärähdin. Yritin nousta seisomaan, mutta päähäni vihlaisi. Laitoin käteni pääni päälle, ja tunsin verta. Katsoin kättäni, joka oli yltäpäältä punaisessa veressä.
”Sinut pitää viedä sairaalasiipeen”, Verner kiljaisi.
”Lähdetään pois täältä, nyt”, John Murphy sanoi, ja lähti juoksemaan pois päin Josh perässään. Verner oli seuraamassa, mutta jäi aloilleen.
”Autan sinut ylös”, Creevy sanoi.
”Älä koske minuun”, tiuskaisin, ja nousin ylös, vaikka se sattuikin. Näin maassa sauvani, ja nostin sen, sitten lähdin Creevyn sekä Vernerin kanssa takaisin kohti linnaa.
Koko matkan tuntui kuin pyörtyisin, ja joka kerta kun koskin päähäni, verta oli tullut lisää. Sinnittelin koulun pihalle asti, ja Hagridin mökin lähellä pysähdyimme.
”Sinua ei voi viedä sairaalasiipeen”, Creevy sanoi yhtäkkiä.
”Mutta hänet pitää viedä!” Verner parahti.
”Ihme kyllä, olen samaa mieltä Creevyn kanssa. Kukaan ei saa tietää missä olimme”, sanoin jämäkästi. ”Menen Hagridin luo, hän osaa auttaa minua”, ilmoitin heille, ja käskin heitä palaamaan koulun sisälle.
Yllätyksekseni Creevy ei keksinyt mitään, mistä kettuilla, tosin se johtui varmaan siitä, että hän oli niin säikähtänyt.

Koputin Hagridin oveen, ja yllätyksekseni sen avasi Atom.
”Oletko kunnossa?” hän huudahti ja halasi minua tiukasti.
”Lukuunottamatta sitä, ettö ihmissusi juuri hyökkäsi kimppuuni ja päästäni vuotaa verta, kyllä. Olen mainiossa kunnossa”, sanoin ilkikurisesti, ja selitin heille mitä oli tapahtunut ja miten olin päätynyt metsään.
”Istu tohon, tuo haava pitää ommella kiinni jollain”, Hagrid sanoi ja lähti etsimään lankaa sekö neulan.
”Jos Verner ei kattonut sua siellä metsän rajalla, niin kuka sitten?” Hagrid pohti yrittäessään saada päässäni olevan haavan kiinni.
”En tiedä, en ollut ajatellut tuota”, vastasin. Jos tällä kertaa joku-tai jokin-muu katseli minua, olisiko mahdollista, että myös aijemmin kävellessäni kirjastoon en olisi ollut vainoharhainen, vaan joku olisi oikeasti katsellut minua metsästä.
Hörppäisin varovasti sitruunamintun makuista yrttiteetä, mutta sitä läikkyi paidalleni, sillä se oli niin kuumaa etten voinut pitää kuppia paikallaan.
”Pahus!” kirosin, ja pyysin Coralia tuomaan minulle rätin.
”Mikäköhän sai ihmissuden perääntymään?” Atom pohti.
”Olen miettinyt samaa”, sanoin, ja pyyhkäisin kaulassani roikkuvaa kultaista medaljonkia, jonka sisällä oli kuva minusta vauvana isäni sylissä. Se oli ainoa muisto hänestä.
”Ehkä se haistoi jonkun eläimen metsässä”, Coral sanoi.
”Se on mahdollista, en vain ymmärrä miksi se tuijotti minua niin pitkään ennen kuin lähti”, sanoin ihmeissäni.
”Joka tapauksessa, teijän muksujen pitää palata nukkumaa ennenkun joku tajuu että ootte kateissa. Dumbledore ei tykkäis jos kuulis että olitte täällä”, Hagrid mörähti. Join pikaisesti edelleen todella kuuman yrttiteeni loppuun, ja lähdimme sitten takaisin kohti koulurakennusta.

Hiippailimme käytävällä kohti Rohkelikkojen oleskeluhuonetta. Onneksemme matkalla ei tullut ketään vastaan, ja kiiruhdimme omiin makuuhuoneisiimme nukkumaan.
Otin mukavan asennon sängystäni, ja jäin hetkeksi silittämään Hectoria, joka kehräsi tyytyväisesti vieressäni. Päähäni edelleen sattui, mutta Hagrid oli onnistunut lievittämään kipua. Pikkuhiljaa luomeni muuttuivat raskaimmiksi, ja vaivuin syvään uneen.

Vastaus:

Huhhuh, edellisen tarinan odotukset kyllä täyttyivät, kun päästiin kokemaan hurjan jännittävä kohtaaminen ihmissuden kanssa! Lisäksi Verner ja ihmissusi sekoittuivat mielenkiintoisesti toisiinsa kun mietti edellistä tarinaa, niin että jäi mietityttämään, milloin tarkkailija oli Verner ja milloin ihmissusi, hyrrr. Puhumattakaan tarinan alusta, kun sai jännittää, kuka - tai kumpi - lähestyvä oksien risauttelija oli. Henkilöistä paljastui myös paljon uusia puolia, esimerkiksi Verneristä se, että hän toivoo kunniaa ja mainetta ja on valmis lähtemään niinkin hurjaan paikkaan kuin kielletty metsä sitä varten. Creevy taas sai vähän pehmentäviä ja mukavampia puolia, kun hän sentään huolehti Michaelasta vaikka olikin niin säikähtänyt. Michaelan sättimisen hän silti ansaitsi, ja hyvä että Michaela antoi hänen kuulla kunniansa! Selvästi Creevyn itsevarmuus ja uhittelu on vain pinnallista, kun hän oli tositilanteessa niin paljon vaisumpi. Pidin kohtauksesta Hagridin mökissä, se toi hyvin vähän tuttua ja turvallista jännityksen jälkeen, vaikka mietinkin, eikö Hagrid olisi sittenkin pitänyt oppilaiden terveyttä paljastumista tärkeämpänä ja passittanut heidät Sairaalasiipeen. Hengitysilman höyrystyminen oli lemppariyksityiskohtani, se toi tunnelmaa ja sai kuvittelemaan kohtauksen! Joissakin kohdissa oli aika tarkasti kerrottu, mitä tapahtuu ja mitä hahmot tekevät - jotain voi jättää myös lukijan kuviteltavaksi ja täydennettäväksi. Esimerkiksi lopussa ei tarvitse kertoa matkasta makuusaliin, jos mitään ei tapahdu - tärkeintä on se, että Michaela pääsee nukkumaan turvallisesti omaan lämpimään sänkyynsä kaiken tapahtuneen jälkeen. Siksi kappale voisi alkaa suoraan "sängyssä ennen nukahtamista jäin silittämään Hectoria". Tätä voi siis harjoitella, mutta kaiken kaikkiaan elin mukana jännityksessä ja mietinnöissä, hienoa! :)

Saat 6 kaljuunaa, 17 tuparia ja Saapastelija- sekä Ihmetysotus-merkit!
Aurelia » 26.9.

Nimi: Amanda Dawson

14.09.2019 10:39
Oli jouluaatto, ja minä sekä kaverini olimme päättäneet viettää ystäväni Julian meille näyttämässä maagisessa vesiputousluolassa melkein koko päivän. Niinpä kello oli jo melkein kahdeksan, kun tulimme ihmeellisen kivioven läpi käytävälle. Minä tulin oven läpi ensimmäisenä ja aloin venyttämään askeltani ehtiäkseni ystäviäni ennen Puuskupuhin makuusaleihin. Katosin käytävän kulman taakse samalla sekunnilla kun Lucy putkahti käytännössä näkymättömän oven läpi käytävälle.
”Minne Amanda oikein katosi?” kuulin Lucyn ihmettelevän kulman takana. Minusta tuntui vähän pahalta vain kadota kertomatta ensin parhaalle ystävälleni, mutta minun täytyi selvittää yksi asia. Aikaisemmin samana päivänä lemmikkikissani – tai oikeastaan gäätäni, oli alkanut yhtäkkiä puhumaan. Eiväthän lemmikit noin vain opi puhumaan, vai mitä?

”Miksi sinä olet noin märkä?” Siro tiedusteli ja katseli, kuinka vesipisarat putoilivat hiusteni latvoista lattialle.
”Tule tänne”, minä kuiskasin ja vilkaisin taakseni. Vaikka olinkin harpponut edeltä makuusaleille, kaverini saapuisivat hetkellä millä hyvänsä.
”Ja olen märkä, koska putosin lampeen!” minä tokaisin. ”Nyt mennään!”
”Hyvä on, hyvä on”, Siro huokaisi. ”Minä en kyllä ymmärrä, miksi tämä on touhottamisen arvoista, sehän oli ihan odotettavissa, että niin fiksu kissa kuin minä oppisi puhumaan.”
”Niinpä,” minä vastasin ja nappasin Siron syliini, ”paitsi että sinä et ole kissa vaan puoligäätä.”
Siro hämmentyi kommentistani niin paljon, ettei sanonut mitään vähään aikaan, joten ehdin hyvin pujahtamaan takaisin oleskeluhuoneeseen. Ahtauduin oppilastarvikekaapin taakse toivoen, että kukaan ei katsellut. Suljin käteni varmuuden vuoksi Siron kuonon ympärille, kun Lucy, Diana, Sindra ja Kate astuivat sisään oleskeluhuoneeseen ja kävelivät huoneen halki makuusaliimme.
Sillä sekunnilla, kun makuusalin ovi sulkeutui kaverieni perässä, minä kiemurtelin ulos kaapin takaa ja hiivin ulos oleskeluhuoneesta käytävälle päästäen irti Siron kuonosta. Ehdin kävellä muutaman askeleen eteenpäin ennen kuin Siro sai puhekykynsä takaisin.
”Niin, mutta jos olen puoliksi gäätä, niin silloinhan olen myös puoliksi kissa!” Siro tokaisi voitonriemuisena.
”Shhhh!” minä sihisin ja ja pujahdin tyhjään luokkahuoneeseen käytävän varrella. Tiesin, että se oli tyhjä, koska olimme kerran Julian kanssa riidelleet samassa huoneessa. Joskaan ei tarvinnut olla järin fiksu päätelläkseen saman asian rähjäisitä pulpeteista seinien vieressä ja hämähäkinseiteistä nurkissa.
”Niin, mitä ajattelit nyt tehdä? Jonkinlaisia kokeitako?” Siro kysyi terävästi loikaten sylistäni lähimmälle pulpetille, joka narahti uhkaavasti hänen tassujensa alla.
”En tiedä”, mutisin ja hieroin peukaloani vasten kaulakoruni jadetassunkuvaa.
”No miksi sitten toit minut tänne?” Siro kysyi kopeasti.
”No halusin selvittää tämän!” tokaisin.
”No mitä siis aiot tehdä?”
”En minä tiedä.”
”No mitä järkeä oli sitten tulla tänne?”
Minä huokaisin.
”Hyvä on. Oletko syönyt tänään mitään outoa?” kysyin.
”En, jos sinun tyynyliinaasi ei lasketa. Se oli vitsi!” Siro lisäsi, kun mulkaisin sitä - häntä? – vihaisesti.
”Onko kukaan langettanut sinuun loitsuja?” kysyin.
”Ei, miksi ihmeessä olisi?” Siro kysyi.
Minä huokaisin. ”Mennään takaisin makuusaleihin.”
Siro kallisti päätään. ”Etkö aio kertoa muille?”
”En. Haluan ensin selvittää, että tämä ei ole vain väliaikaista.”
Siro taisi huomata pientä tekosyyn makua, sillä hän sanoi:
”Kuule, tämä on taikakoulu. Eivät ystäväsi tuomitse sinua, ja sinä tarvitset apua, koska et selvästikään pysty hyväksymään sitä, että minä yksinkertaisesti vain olen fiksu kissa.”
Huokaisin hiljaa. ”Hyvä on”, sanoin. ”Kaipa minun pitää sitten uskoa sinua, kun olet niin ’fiksu’.”
”Oikeasti, Amanda. Ystävät ova parhainta, mitä voit ikinä eämässäsi saada. Älä riko suhteita heihin salailemalla asioita, joita voit yhtä hyvin selvitellä heidän kanssaan”, Siro sanoi hiljaa. Katsahdin häneen yllättyen elämänkokemusta, jota gäädän pentu oli minulle juuri ladellut.
”Sitä paitsi, minullakin on oikeus päättää, tämähän asia koskee oikeastaan minua!” Siro tokaisi silmissään tuttu ilkikurinen pilke.
”No mennään sitten”, minä sanoin ja kävelin tunkkaisen luokkahuoneen ovelle ja avasin sen irvistäen vinkunaa, joka kuului oven ikivanhoista saranoista. Käännyin katsomaan taakseni ja näin Siron istuvan edelleen pulpetilla. ”Tuota… voisinko saada kyydin? Tätä lattiaa ei ole varmaankaan pesty sen jälkeen kun koulu perustettiin”, Siro tiedusteli.
Minä hymähdin itsekseni ja menin nappaamaan Siron syliini. Pujahdin vanhasta ovesta ulos ennen kuin se ehti suolkeutua ja pujahdin käytävälle. Koetin parhaani mukaan olla välittämättä maalausten henkilöiden uteliaista katseista, kun kiirehdin eteenpäin.
Kiskaisin Puuskupuhin oleskeluhuoneen oven auki ja vedin syvään henkeä. Takkatulen iloinen rätinä rauhoitti minua edes vähäsen, kun kuljin varpaillani kohti ensiluokkalaisten makuusalien ovea.
”Pitäisikö meidän lähteä etsimään häntä…?”
”Kello on jo melkein yhdeksän, kohta ei saisi enää liikkua ulkona…”
”Kuka sanoi että hän on ulkona?”

Kuuntelin keskustelua oven takana. Vedin syvään henkeä ja avasin oven.
”Tässähän minä”, sanoin hiljaa. ”Sori kun karkasin sillä lailla.”
”Amanda”! Lucy huudahti. ”Me ei puhuttu sinusta, mutta hyvä että olet täällä.”
”No kenestä te sitten puhuitte?” kysyin hämmentyneenä. Koko Siron puhumistaidon paljastamisaikomukseni katosivat päästäni.
”Katiesta.” Diana sanoi hiljaa. ”Hän lähti vessaaan, kun me tultiin tänne.”
”Siitähän on kohta neljäkymmentäviisi minuuttia”, minä huudahdin. ”Missä hän voi olla?”

Vastaus:

Yllättävä loppukäänne! Siirtyminen takaisin Siron mysteeriin toimi hyvin, vaikka Julian esittelemä luola oli niin ihmeellinen, että olisi tehnyt mieli tietää siitä lisääkin. Sirosta on nyt puhumisen ansiosta tullut vielä enemmän oma hahmonsa, ja hyvin mielenkiintoinen sellainen - nokkela, itsevarma, ja yllättävän viisas, kuten ystäväkommentista huomasi! Siro oli tietenkin oikeassa, montaa asiaa on parempi selvittää yhdessä ystävien kanssa kuin yksinään. Lempparikohtani oli tuossa alkupuolella se, että Siro hämmästyi siitä, ettei olekaan täysin kissa, niin että meni oikein sanattomaksi. Mahtavaa, heräsi paljon ajatuksia, jotka voivat liittyä ihan ihmistenkin identiteettiin. Jos Siroa on kohdeltu kissana, varmasti hän on aina kokenut itsensä kissaksi - mutta entäs sitten, kun kokemus ja todellisuus eivät vastaakaan toisiaan... Muutenkin kuin henkilöhahmojen persoonien kannalta, tarinan vuoropuhelu oli erittäin hyvin kirjoitettua - kaikki pyöri hyvin keskeisen ongelman, eli Siron yllättävän puhumisen syyn ratkaisemisen, ympärillä. Keskustelussa ei ollut turhaa täytettä, vaan kaikki tuntui olennaiselta tapahtumien ja juonen kannalta, ja siksi sitä oli niin mielenkiintoista seurata. Loppu oli tietysti yllättävä, mutta toimi hyvin - vaikka ehti jo odottaa, että Amanda kertoisi Sirosta ystävilleen, itse tapahtuma ei välttämättä olisi ollut enää niin mielenkiintoinen, kun sitä oli jo osannut odottaa. Nyt yllättävä käänne toi odotetulle tapahtumalle juuri sopivan esteen, josta lisäksi heräsi mielenkiinto tätä uutta ongelmaa kohtaan! Odotan innolla jatkoa!

Saat 7 kaljuunaa, 18 tuparia sekä Mysteerimetkuilija-, Keskustelukeisari ja Silmät sivuhenkilöön -merkit!
Aurelia » 26.9.

Nimi: Kristian Wheeler, Korpinkynsi

27.08.2019 12:19
//luku saattaa sisältää materiaalia, joka ei välttämättä sovi ihan nuoremmille

Luku 44
~Surinaa~

Tik… tak…

Kuolema oli helppo. Se oli rauhallinen, eikä sen ääni ollut pelottava huuto, vaan pehmeä kuiskaus. Se oli lämmin autuus, uni sitä kaipaavalle. Elämän kellon viisari vain pysähtyi ja tikitys lakkasi.

Paitsi etten minä ollut kuollut.

Tik… tak…

Kun makasi tuntikaupalla jääkylmässä ja pimeässä kellarissa, ajankulua oli mahdoton arvioida. En tiennyt enää, oliko päivä vai yö, vaikka rannekelloni näyttikin suunnilleen, paljonko kello oli. Viisarit näyttivät kahta.

Tik… tak…

Kuulin askeleita yläpuoleltani. Ne lähestyivät lattialuukkua.


Tik… tak...

Lattialuukku heilahti auki, ja pitkätukkainen mies asteli kellariin silmät kissamaisesti kiiluen. Hän oli vaihtanut Beauxbatonsin verryttelypuvun syvän verenpunaiseen kaapuun, joka leijui hänen ympärillään kuin punainen savu siinä valokeilassa, joka lattialuukusta lankesi kellariin.
“Alan kyllästyä odotteluun”, hän sanoi heti päästessään luokseni. “Kyllästyä, totta tosiaan.” Velho - Phobos - alkoi kävellä edestakaisin ympärilläni ja minä katsoin hänen mustia nahkasaappaitaan, jotka vilkkuivat hänen kaapunsa alta. En sanonut mitään, en jaksanut. En uskaltanut.
“Ehkä Wilma ei tosiaan välitä, jos yksi hänen poikakatraastaan häviää. Montako teitä olikaan, kuusi? Toisaalta viimeksi, kun yritin keskustella äitisi kanssa kasvotusten teitä oli vain yksi. Aivan, kolmetoista vuotta sitten kun sinä olit vasta vauva.” Pysyin edelleen vaiti, mutta yritin nostaa katsettani Phoboksen kasvoihin, mutta ne olivat jääneet lähes kokonaan varjoihin.
“Se oli varsin hauskaa, kiusata niitä kaikkia jästejä samalla, kun yritin tavoittaa vanhempiasi. Käsittääkseni he joutuivat kuulusteluihinkin hyökkäyksen takia”, hän sanoi mietteliäänä pysähtyen selkä minuun päin. Huone hiljeni ja kuulin oman hengitykseni turhankin voimakkaana, kun tarkkaillin Phoboksen liikkumatonta siluettia. Hän oli kuin puettu patsas seistessään sillä tavalla pitkään ja aivan ääneti. Jokin siinä karmi minua, mutten osannut osoittaa sitä sormella. Jokin hänen olemuksessaan oli jotain täysin epäluonnollista. Vahanukkemaista. Veistettyä.

Punnersin itseni istumaan nähdäkseni paremmin ympärilleni. En ollut kaukana portaista jotka viettivät jyrkkinä ylös pois kellarista. En ehtisi niitä pitkin ajoissa ylös, Phobos voisi kääntyä ympäri hetkenä minä hyvänsä. Toisaalta lattialuukku oli auki, joten minun ei tarvinnut taistella sen kanssa. Toisaalta, ehkä se oli vain ansa? Siitäkin huolimatta, nousin varovasti seisomaan. Purin huultani, ettei kurkkuuni karannut vingahdus vain pääsisi ilmoille - kivilattialla makaaminen useamman tunnin ajan sai selkäni jomottamaan ja jäseneni huutamaan armoa. Eikä muutaman tunnin - ehkä jopa päivän - takaisista tapahtumista ollut säryn syynä epäilystäkään.

Vilkaisin Phobosta, sitten avointa lattialuukkua ja jälleen Phobosta, joka oli yhtäkkiä kääntynyt ympäri ja tuijotti minua nyt kasvoillaan hieman kummastunut ilme. Se tosin hälveni nopeasti ja hänen kasvoilleen levisi myrkyllinen hymy. Jähmetyin paikalleni ehkä puoleksi sekunniksi, mutta sitten jalat ottivat vallan päältäni, joka tuntui sumealta.

Ehdin ensimmäiselle askelmalle, sitten toiselle ja kolmannelle, mutta neljännelle askelmalle päästyäni tunsin viiltävän kivun pohkeessani ja kaaduin taaksepäin tömähtäen kellarin jäiselle kivilattialle. Isku sai kaiken ilman pakenemaan keuhkoistani ja haukoin henkeäni kuin hukkuva. Kipu, joka säteili jalastani yhdistyi kaikkeen muuhun kipuun ja pienen hetken minusta tuntui siltä kuin menettäisin järkeni. Ehkä se oli adrenaliini, joka humahti suoniini tai järjenvastainen jääräpäisyys, joka sai minut toimimaan sillä tavalla. Mutta kivusta huolimatta pakotin itseni ensin istumaan ja sitten seisomaan, kavahtaen, kun laskin jalalleni pienimmänkään määrän painoa. Vilkaisin olkani yli Phobosta joka näytti -minun täydeksi yllätyksekseni - samaan aikaan kyllästyneeltä, mutta myös uteliaalta. Aivan samaan tapaan kuin lapsi, joka oli jo kyllästynyt leikkiin, mutta ei halunnut lopettaa sitä vielä. Kuin kissa, joka leikki nappaamallaan hiirellä ennen sen syömistä. Hän nosti laiskasti sauvaansa ja heilautti sitä heittäen minut päin puisia portaita, joita pitkin olin vasta yrittänyt päästä ylös. Vihlova kipu valtasi pääni lyödessäni sen vasten portaan reunaa ja valahtaessani istumaan askelmien juurelle, jalat levällään ja jälleen henkeäni haukkoen. ohimoani pitkin valui jotain kuumaa ja tahmeaa. Puristin silmäni kiinni, kohotin kivusta väristen kohti jalkaani, kun tunsin painon sen päällä. Se sai silmäni värähtämään auki ja Phoboksen nahkainen saapas painoi jo haavoittunutta jalkaani säären kohdalta. Painon tunne vain lisääntyi, kunnes kuulin ilkeän napsahduksen, joka sai minut huutamaan tuskasta.

Juuri sillä hetkellä tapahtui monta asiaa yhtä aikaa.

Kuului pamaus, joka sai Phoboksen kavahtamaan kauemmas minusta. Hän kohotti katseensa yläkertaa kohti, potkaisi minut syrjään ja kiirehti ylös. Minä puolestani kurotin kohti vertavuotavaa, murtunutta jalkaani kuullessani ääniä, joista sain juuri ja juuri selvää. Korvissani humisi ja yritin keskittyä olemaan oksentamatta. Valot, niin punaiset kuin vihreätkin, vaihtoivat kellariin lankeavan valokeilan väriä. Äänet tuntuivat sulautuvan yhdeksi surisevaksi massaksi, josta ei saanut kunnolla selvää. Päässäni jyskytti, jalkani tuntui turtuvan kivusta. Minuun sattui niin paljon, etten enää tiennyt, mistä minä aloin ja mihin kipu loppui. Jokainen sydämen sykäys tuntui kasvattavan aina vain uuden kivun aallon kerta toisensa perään.
“Kristian!” kuului jostain yläkerrasta tuttu naisen ääni. Se oli lohdullinen ääni. Turvallinen.
“Äiti!” minä halusin huutaa, mutta sanaakaan ei päässyt huuliltani. Yritin kaikin voimin taistella tajuttomuuta ja kipua vastaan. Lisää ääniä kuului ja suljin silmäni, yrittäen sulkea kivun ja säryn ulkopuolelle.

Tajusin jonkun nostavan minut ylös.

Sitten en tajunnut enää mitään.

Joku silitti poskeani. Se oli ensimmäinen asia, jonka herätessäni ymmärsin. Silmäni avautuivat hitaasti ja toinen asia iski mieleeni. Kolmet - ei, neljät - sumuiset kasvot häilyvät yläpuolellani ja jokaiset niistä näyttivät helpottuvan, kun liikahdin pehmeällä sängyllä.
“Voi luojan kiitos, Kristian”, sanoi äiti tukahtuneella äänellä. Hänen kasvoillaan oli jokunen naarmu ja hänen silmissään kiilteli kyyneleitä, kun hän auttoi minut istumaan. Pääni tuntui todella raskaalta.
“En- En usko että nyt on hyvä idea nousta istumaan”, isä sanoi toiselta puoleltani yrittäen painaa minua hartioista takaisin makuulle. Äiti loi häneen katseen, joka sai isän lopettamaan, mutta hän silti piti valtavaa kouraansa olkapäälläni.
“Mitä oikein tapahtui?” kysyi Sylvester hiljaa. Hän näytti aivan yhtä kalpealta, kuin isä ja äiti.
“Antakaa pojalle tilaa herätä kunnolla”, sanoi lempeä, vanhan miehen ääni. Aivan, ne neljännet kasvot, jotka etäisesti tunnistin. Dumbledore seisoi sänkyni jalkopäässä ja toppuutteli sekä isääni että äitiäni.
“V-Vettä…” sain soperrettua kurkustani hyvin, hyvin hiljaa. Tajusin vasta, kuinka paljon kurkkuani kuivasi.
“Mitä, kultaseni?” äiti kysyi.
“Vettä”, kähisin hieman vahvemmalla äänellä ja isä kaatoi yöpöydälläni olleesta kannusta vettä mukiin, jonka otin tärisevin käsin vastaan. Siemaisin vettä kiitollisena tuntien itseni virkistyvän heti hieman. Silloin minulle valkeni, missä olin. Olin Tylypahkan sairaalasiivessä, joka oli muuten autio, jos minun sänkyni ympärille kerääntynyttä ihmisjoukkoa ei laskettu.
“Onko... Lukuvuosi päättynyt jo?”
“Ei, ei vielä. Siirsimme päättäjäispitoja huomiselle”, Dumbledore sanoi silmät tuikkien, mutta kuitenkin huolestuneen näköisenä. “Mutta ennen niitä… Kristian, sinulla taitaa olla meille jotakin kerrottavaa.” Kurtistin kulmiani ja pyyhkäisin nopeasti hikisiä kasvojani.
“Ai, joo”, sanoin hieman poissaolevasti, kunnes sain itseni potkaistua takaisin maan pinnalle. “Joo.”

Ja minä kerroin kaiken kuvun tapahtumista Phoboksen kellariin. Sitä ennen äiti yritti hätistää Sylvesteriä pois, mutta isän ja Dumbledoren mielestä oli kai hyvä, että hänkin sai tietää. Kun aloin takellella, rehtori osasi kysyä juuri oikeat kysymykset johdatellakseen tarinaani eteenpäin. Vaikka koetuksen tapahtumia oli vaikea elää uudelleen ja vaikka minusta tuntui, että sen kertomisessa kului monta tuntia, mutta kun olin saanut sen kokonaisuudessaan kerrottua, oli kuin taakka olisi otettu pois mielestäni. Tosin hiljaisuus, kun kuulijat sulattelivat tarinaani, tuntui kireältä. Sitten mieleeni tuli yksi asia, joten käännyin katsomaan äitiäni.
“Sä… Sä jäit taistelemaan Phoboksen kanssa? Mitä siinä oikein tapahtui?” kysyin kummastuneena. Yllätyksekseni äiti hymyili.
“Ei mitään, mistä sinun tarvitsisi huolehtia, mutta hän lähti aika äkkiä livohkaan, kun ministeriön velhoja alkoi ilmiintyä paikalle”, hän vastasi hieman välttelevään sävyyn, “isäsi taisi ottaa yhteyttä ministeriöön sen jälkeen, kun olitte lähteneet.” Äidin olemuksesta huomasin, ettei hän aikonut kertoa enempää, vaikka olisin kuinka kysynyt. Eikä mieleni juuri tehnytkään kysellä, olin vain tyytyväinen siitä, että velho oli nyt jossain poissa. Siltikään en voinut karistaa levottomuudentunnetta mielestäni. Vaikka Phobos olikin poissa, häntä ei oltu saatu kiinni.
“Siitä puheen ollen”, rehtori sanoi yhtäkkiä, “Wilma, Gerard, minun täytyy vaihtaa kanssanne pari sanaa. Ja Sylvester, sinun kannattaa mennä takaisin Luihuisen oleskeluhuoneeseen.” Äiti suukotti poskeani ja isä puristi olkapäätäni, kun he nousivat sänkyni viereltä. Sylvester vain nyökkäsi Dumbledoren sanoille. Perheeni poistui professori Dumbledoren vanavedessä.

Kävin takaisin makuulle ja tuijotin kattoa hiljaa.

Vastaus:

Phobos on kyllä oikein kunnon klassinen pahis, kun osaa monologeilla ja noin riepotella uhrejaan! On ollut hauska seurata Phoboksen kehittymistä. Hänen niin sanottu monologinsa oli nappisuoritus, sillä se vihjasi hienosti menneeseen, paljastamatta kaikkea kuitenkaan suoraan, niin että lukijana piti tehdä vähän aivojumppaa johtolankoja yhdistellessä. Phoboksen ja kohtauksen dramaattisuus sopi hienosti yhteen viipyilevän ja kuvailevan kerronnan ja etenkin kohtalokkaan alun kanssa. Jalan naksahtaminen oli tosiaan kuvottava, viimeistään siinä kohtaa huomasi, että Phobos on vaarallinen ja panokset ovat korkealla. Tiukasta paikasta pois pääseminen kävikin sitten (lukijan kannalta) aika helposti, kun Kristian itse ei ollut taistelun tuoksinassa mukana. Kristian pääsi nyt jo toista kertaa pinteestä tällä tavalla! Odotus hiukan latistui tilanteen selvitessä tällä tavalla, mutta toisaalta se sopi vielä tähän kohtaan, kun ei kerran oltu vielä niin sanotusti lopputaistelussa. Jonkinlaista kovempaa vastusta Kristianin osalta olisi tosin odottanut, sillä Kristian on tähän mennessä tarinoissa vaikuttanut aika avuttomalta. Vaikka ehkäpä se tuntuu sitten entistä paremmalta, kun Kristian vihdoin ryhtyy tositoimiin! Odotan innolla, mitä juonesta selviää, kun hän pääsee vihdoin puhumaan kaikesta paremmin äitinsä kanssa. Sairaalasiivestä herääminen oli sekin hyvin kirjoitettu, kun Kristian pikku hiljaa pääsi tilanteen tasalle. Hieno tarina kaiken kaikkiaan! :')

Saat 7 kaljuunaa, 18 tuparia sekä Matami Pomfreyn päänvaiva -merkin!
Aurelia » 20.9.

Nimi: Michaela Wolf, Rohkelikko

09.08.2019 19:45
6 luku~katseita selässä, osa 1

Istuin yksin Rohkelikkojen oleskeluhuoneessa, sillä kaikki muut nukkuivat vielä. En ollut saanut unta enää herättyäni, joten olin tullut istuskelemaan lämpimän takan ääreen. Lumi oli peittänyt maan miltei kokonaan, ja koulua oli mennyt jo yli kolme kuukautta. Pian olisi joulukuu, ja kaikki alkaisivat puhumaan joululomasta. Mitään erityistä ei ollut tapahtunut lukuunottamatta juorupöllöä, joka edelleen lähetti oppilaille erilaisia juoruja, sekä Topias Creevyä, joka oli ollut ensimmäisen kuukauden poissa koulusta. Jotkut kertoivat, että hän oli ollut isänsä kanssa ulkomailla hoitamassa joitain perintöasioita, kun taas toiset sanoivat, että hänet oltiin pidätetty jostain varkaudesta.
Minua itseäni ei kiinnostanut vaivata päätäni niin ylimieliseen ja itseään täynnä olevaan ihmiseen, mutta Creevy oli tehnyt siitä hankalaa. Hän oli koko lukuvuoden yrittänyt saada minua kiinnostumaan hänestä, sillä oli ilmeisesti ihastunut minuun.
Rohkelikkoja alkoi pikkuhiljaa virtaamaan oleskeluhuoneeseen, ja kun Coral sekä Atom tulivat, lähdimme yhdessä aamiaiselle.
Sali oli täynnä väsyneitä oppilaita. Istuimme Rohkelikkojen pöytään ja jäimme kuuntelemaan joidenkin viidesluokkalaisten keskustelua.
”Luitteko lehdestä siitä ihmissudesta, joka on hyökkäillyt useisiin velhokyliin?” joku heistä kysyi.
Muut nyökyttelivät, mutta Carol kysyi, ämitä hän tarkoitti.
”Ilmeisesti joku ihmissusi, joka ei osaa pitää itseään kurissa täydenkuun aikaan. Se on hyökkäillyt useisiin kyliin, ja juorupöllö kertoi, että se liikkuu kohti Tylypahkaa”, hänelle selitettiin.
”En usko että siitä on mitään haittaa meille, sillä koulussa on niin hyvät suojat”, Angelina Thompson sanoi.
”Ei sitä ikinä tiedä, ihmissudet voivat olla ovelia”, joku sanoi dramaattisesti, mutta vaihtoi sitten aihetta johonkin iloisempaan.
Kun olin syönyt, lähdin yksin pois aamiaiselta, sillä tahdoin mennä kirjastoon opiskelemaan hetkeksi.

Koko matkan kävellessäni kirjastoon tuntui kuin joku olisi tarkkaillut minua, mutta missään ei näkynyt ketään.
Olin todennäköisesti vainoharhainen niin kuin normaalisti, joten en tarkemmin katsellut ympärilleni vaan kiiruhdin kirjastoon.
Kirjastossa ei ollut juuri ketään, sillä kaikki olivat varmaankin vielä syömässä.
Istuuduin pyöreän pöydän ääreen ja otin muodonmuutosten, taikayrttien sekä loitsujen oppikirjat esille. Tein ensin niiden aineiden läksyt, sitten aloin kirjottamaan muistiinpanoja tärkeistä asioista. Tein niin aina, jotta ennen kokeita minun olisi helpompi valmistautua. En kuitenkaan pystynyt keskittymään, sillä minusta edelleen tuntui, kuin joku olisi tarkkaillut minua. Nostin katseeni kirjoista ja katselin ympärilleni. Mitään ei näkynyt, mutta kirjahyllyn takaa kuului ääni. nousin seisomaan ja kävelin hitaasti kohti kirjahyllyä. Katsoin sen taakse, ja näin Verner Bottomin piilossa hyllyjen välissä.
”Mitä ihmettä sinä teet?” kysyin häneltä.
”Minä vain, ööm, katselin näitä kirjoja. Tiedäthän, opintoja varten”, hän änkytti.
Katsoin kirjoja, joita hänen edessään oli.
”Taikaeläinten käsittely ja kesytys”, luin ääneen erään kirjan kannen.
”Sinullahan ei edes ole vielä taikaeläinten hoitoa”, sanoin hänelle.
”Hyvä on, tulin kirjastoon, sillä tykkään viettää aikaa täällä, ja sitten näin sinut. Jäin vain hetkeksi katsomaan mitä teet. En tiennyt että joku noin siisti niinkuin sinä opiskelee vapaaehtoisesti”, hän tunnusti.
”Anteeksi, että tavallaan seurasin sinua”, hän sanoi nolona.
Katsoin häntä hetken ihmeissäni, ja käännyin pois.
”Outo lapsi”, kuiskasin itsekseni.
Kun olin tehnyt muistiinpanot, pakkasin kirjani takaisin reppuun ja lähdin pois.
Saavuin viimeisenä Taikayrttien luokkaan, ja istuin Coralin viereen.
”Missä olit?” hän kysyi.
”Kirjastossa, tahdoin opiskella hieman rauhassa”, kerroin hänelle.
”Et ikinä usko mitä Topias Creevy ja Murphyn veljekset aikovat tehdä tänään”, hän kuiskasi.
Murphyn veljekset, John sekä Josh, olivat Creevyn niin sanottuja ystäviä, mutta oikeasti he olivat vain hänen kätyreitään, jotka tekivät kaiken, mitä Creevy tahtoi.
”En ole varma tahdonko edes tietää”, vastasin hänelle. He eivät ikinä keksineet mitään järkevää.
”He menevät illalla kiellettyyn metsään etsimään sitä ihmissutta, joka on riehunut vapaana. Tänään on täysikuu, ja jos juorupöllö on oikeassa, se saattaa olla kielletyssä metsässä”, Coral kertoi.
”Harrington ja Wolf, tukkikaa suunne ja seuratkaa opetusta”, professori Leef tiuskaisi ja jatkoi opetusta.
”Ovatko he hulluja?” huudahdin.
”Neiti Wolf, kertoisitko koko luokalle mikä on noin tärkeää, ettei se voi odottaa välituntiin asti”, professori Leef sanoi.
”Ei mikään, anteeksi”, sanoin nöyrästi.
”Mistä kuulit?” kysyin Coralilta.
”He huutelivat siitä kaikille”, Coral kertoi.

Tunnin loputtua kiiruhdin ulos luokasta, ja pysäytin Atomin sekä Coralin.
”Menen etsimään Creevyn, hän ei saa lähteä etsimään ihmissutta täysikuulla”, kerroin heille.
”Mitä väliä, vihaamme heitä”, Atom ihmetteli.
”He voivat kuolla jos törmäävät siihen, enkä välitä kuinka ärsyttäviä he ovat, eivät he silti voi lähteä”, vastasin hänelle. Atom ja Coral nyökkäsivät, ja lähdin etsimään heitä.
Löysin Creevyn sekä Murphyn veljekset alimmasta kerroksesta luihuisen oleskeluhuoneen läheltä.
”Hei, Creevy!” Huusin kaukaa. Kaikki kolme kääntyivät katsomaan minua.
”Mitä tahdot?” Josh kysyi.
”Oletteko hulluja? Kielletty metsä, ihmissusi, mitä luulette saavuttavanne?” kysyin ihmeissäni.
”Aika suloista Octavia, sinua taitaa kiinnostaa miten minulle käy”, Creevy sanoi ja virnisti.
”Älä jaksa Creevy, tiedät, että jos törmäätte ihmissuteen, se raatelee teidät”, sanoin hänelle.
”Ei”, Hän tokaisi.
”Ei?” toistin ihmeissäni.
”Kun me olemme tappaneet sen otuksen, meistä tulee kuuluisia”, John sanoi ja alkoi seistä ryhdikkäämmin.
”Olette hulluja”, huokaisin, ja käännyin pois päin.
”Tule mukaamme, näemme kaatuneen tammen luona”, Creevy huusi perääni.
”Unissasi”, huusin takaisin. En ollut tajunnut, että heidän egonsa nousisi itsesuojeluvaistojen ylitse.

Istuin Coralin sekä Atomin kanssa Rohkelikkojen oleskeluhuoneessa.
”Mitkä läksyt seuraavaksi?” kysyin molemmilta. Teimme monesti yhdessä läksyjä.
”Muodonmuutosten”, Atom ehdotti.
”Pahus, kirjani ovat Hagridilla, unohdin ne sinne pari päivää sitten kun olimme siellä”, Coral voihkaisi.
”Ei se mitään, käy vain hakemassa ne”, Atom sanoi.
”Katso, kuinka pimeää ulkona on! Pelkään kuollakseni pimeää”, Coral sanoi surkeana.
”Minä voin nopeasti hakea ne”, sanoin, ja heilautin sauvaani. Samassa Atomin antama lipilinnan lepakot fanihuppari, sekä itse neulottu huivi lensivät luoksemme.
”En vieläkään ymmärrä, miten osaat sanattomia taikoja jo nyt”, Atom sanoi vaikuttuneena. Puin hupparin ja huivin ylleni, ja virnistin.
”Tulen kohta takaisin”, sanoin heille.
Ulkona satoi hiljalleen lunta, ja maassa oli jo mukava kerros lunta. Täysikuu lepäsi tummalla tähtitaivaalla, ja valaisi kielletyn metsän rajaa. Koputin Hagridin mökin oveen, ja hänen koiransa Tora rupesi haukkumaan samantien.
Hagrid avasi oven, ja hymyili nähdessään minut.
”Hei muksu, mitä teet täällä tähän aikaa?” kysyi Hagrid. Hän oli aina puhunut hassusti.
”Tulin hakemaan Coralin oppikirjoja, jotka hän unohti”, kerroin hänelle.
”Aivan”, Hagrid tokaisi, ja nouti kirjat. Hän ojensi ne minulle, ja lähdin takaisin kohti linnaa.
Vaikka olin ollut Hagridin mökissä vain hetken, ulkona oli pimentynyt jo aika paljon. Päätin kävellä kielletyn metsän rajaa pitkin, sillä kuunvalo edelleen valaisi sen hyvin. Kävellessäni tuntui taas, kuin joku katselisi minua. Katsoin kohti kiellettyä metsää, ja silmäpari katseli minua puskasta. Kun huomasin sen, kuka ikinä sielä olikaan, lähti juoksemaan.
”Se outo poika, joka seurasi minua aijemminkin”, tajusin nähdessäni juoksevan hahmon paremmin. Muistin myös ihmissuden, joka mahdollisesti olisi tällä hetkellä kielletyssä metsässä.
”Pahus!” kirosin itsekseni, ja pienellä empimisellä lähdin pojan perään.

//Anteeksi, kun minusta ei ole kuulunut pitkään aikaan! Minulla on ollut rippileiri sekä rippijuhlat, ja paljon muuta menoa. Siinä samassa täällä käynti on hieman unohtunut.

Vastaus:

Eipä mitään, aivan ymmärrettävää! :) Otsikko oli erinomainen, se vihjasi hyvin tarinan sisällöstä ja kutkutteli odotuksella! Lisäksi se, että kyseessä on vasta ensimmäinen osa, sai miettimään, mitä kaikkea jännittävää tarinaan mahtuu - ja jännitystä siihen mahtuikin! Kun kuvataan oloa, että joku tarkkailee, käy aina väre selkäpiin läpi, ja siksi tästäkin tarinasta menivät karvat hiukan pystyyn. Varsinkin lopussa, kun Michaela huomasi silmäparin pusikossa, oikein värähdin! Vaikka kyseessä olikin ilmeisesti vain Verner Bottom, hän ainakin vaikuttaa melko harmittomalta. Tarinassa oli hieno rakenne, kun alkupuolella viriteltiin tarinaa vapaasta ihmissuhdesta, ja lopussa osasi jo odottaa, että vääjäämättä Michaelakin joutuu iltasella tapahtumien keskiöön. Creevy ja kumppanit kuulostivat kyllä todella uhkarohkeilta ja typeriltä, kun kuvittelivat, että voisivat todella tappaa ihmissuden. Varmasti "tappamisella" uhittelu oli vain nuoruuden uhkarohkeutta ja mustavalkoisuutta sekä oman egon pönkittämistä niin kuin Michaela epäili, mutta aika karua, että pojat halusivat noin vain tappaa jonkun, huolimatta siitä että se joku oli itsekin aiheuttanut tuhojaan muuttuessaan kuutamolla. Jään odottamaan jännityksellä jatkoa!

Saat 7 kaljuunaa, 18 tuparia sekä Osuva otsikoija- ja H-h-hui kauhistus! -merkit!
Aurelia » 1.9.

Nimi: Faith West

07.08.2019 17:25
Luku 5
//epäilyksiä//

Aamun tunnit olivat vihdoin ohi ja oli lounas aika. Faith oli kävelemässä kohti suurta salia pari kirjaa sylissään, kunnes joku otti häntä olkapäästä kiinni.
”Oletko se sinä Fane?” Faith kysyi, ilman, että edes kääntyi.
”Joo. Onko sulla nykyään kyky aistia, jos se oon mä?” Fane kysyi.
”Ei, mutta se olisi joskus kyllä aika tarpeellinen”, Faith vastasi ja jatkoi matkaansa.
”Kuules, siitä aamuisesta”, Fane aloitti, mutta ei ehtinyt sanoa loppuun, kun Faith keskeytti.
”Kuule, mua kiinnostaa se melkein yhtä paljon kuin sua, mutta mä en halua työntää mun nenääni asioihin, jotka ei kuulu mulle”, Faith kertoi. Häntä rupesi jo vähän ärsyttämään.
”Mutta eikö sun mielestä muka ollut outoa, että Aaron reagoi sillä tavalla, mutta hänen siskonsa taas käyttäytyi normaalisti?” Fane sanoi ja Faith pysähtyi.
”Olet oikeassa, se on kummallista”, Faith totesi ja alko miettimään.
”En aiemmin tajunnut sitä, mutta nyt kun mainitsit, se on epäilyttävää”, Faith sanoi ja kääntyi katsomaan kohti Fanea.
”Musta tuntuu, että se Aaronin sisko, mikä ikinä hänen nimensä olikaan, on jotenkin tämän takana”, Fane kertoi Faithille.
”Ensiksi, hänen nimensä on Abby. Toiseksi, kuinka paljon sä olet lukenut niitä dekkareita?”, Faith kysyi.
”Sä tiedät hyvin että ainoat asiat joita mä luen on läksyt, jos edes niitäkään”, Fane sanoi irvistäen.
”Kuules, mulla on nälkä ja se tarkoittaa että minä haluan ruokaa. Joten jutellaan myöhemmin käykö?” Faith kysyi.
”Okei, jutellaan sitten enemmän vaikka kirjastossa tuntien jälkeen”, Fane ehdotti.
”sopii mulle, jos pääsen nyt syömään”, Faith sanoi ja alkoi kävellä Puuskupuhien pöytään.
Hän ei kuitenkaan saanut Fanen sanomisia pois päästään.
”Abby käyttäytyi kyllä oudosti, mutta ehkä hän ei lukenut sitä osaa kirjeestä. Toisaalta se saattoi olla asia, josta hän ei välittänyt”, Faith mutisi ja istuutui, laittaen samalla kirjat pöydälle.
”Kuule, voisitko lopettaa sun muminan? Se on vähän pelottavaa”, Faith kuuli jonkun sanovan vieressään. Hän kääntyi katsomaan ja näki Sofian.
”Anteeksi”, Sanoi Faith.
”Kuules, mä oon pahoillani aamusta. Halusin vaan tutustua suhun. Onko sulle okei jos aloitetaan vähän rauhallisemmin alusta?” Sofia kysyi. Faith mietti hetken, mutta nyökäytti kuitenkin päätään myöntyvästi.
”Okei, Mun nimeni on Sofia Townsend, mukava tavata”, Sofia sanoi ja ojensi kätensä.
”päivää Sofia, olen Faith, Faith West, mukava tavata sinutkin”, Faith sanoi ja kätteli Sofiaa. Tällä kertaa se ei ollut hurja kädenpuristus.
”Kuules, voidaanko me ehkä tutustua toisiimme paremmin?” Sofia kysyi.
”Ei ainakaan nyt. Mulla on nälkä ja haluan syödä rauhassa”, Faith sanoi ja alkoi vihdoin syömään.
”okei sitten”, Sofia sanoi ja jatkoi ruokailua.

Lounas meni nopeasti, kiitos ruokarauhan jonka Faith oli vihdoin saanut, ja uusi tunti oli alkamassa. Ei ollut enää kauan, kunnes Faith tapaisi Fanen kirjastossa. Faith ei oikein pitänyt ideasta sotkeutua Aaronin yksityiselämään, mutta Fanella oli hyvä pointti. Hän ei ymmärtänyt, miten hän antoi isoveljensä puhua hänet ympäri, ja Fanen tuntien, hän on varmana puhunut myös kaverinsa ympäri, jotta hekin tulisivat mukaan. Tästä voisi seurata vain katastrofi, tai jotain vielä pahempaa.

Vastaus:

Epäilyksiä tosiaan! Tarinassa pystyi aistimaan jännitteen, joka syntyi Fanen mietinnöistä Abbyn suhteen, ja Faithin vastahakoisesta myöntymisestä asian tutkimiselle. Fane oli tässä hauska tyyppi, naurahdin hänen kommentilleen: "sä tiedät hyvin, että ainoat asiat, joita mä luen on läksyt, jos edes niitäkään" - ja vielä irvistys päälle, mikä paljasti ettei kommentti ollut pelkästään vitsi. Faith ja Fane käyvät hyvin sisaruksista; vaikka he ovatkin luonteeltaan erilaisia, heidän välisestään keskustelusta paistaa läpi ikään kuin samalla aaltopituudella oleminen. Se tuli esiin myös alussa, kun Faith katsomattakin tiesi, että häntä olkapäästä tarttunut oli Fane. Aaronin kirjeen mysteerin jännitystä tasapainotti mukavasti uusi alku Sofian kanssa. Kiva että Sofia oli itsekin tajunnut, ettei aamulla oikein ollut ottanut Faithiä huomioon ja oli ollut vähän liian innokas. Hän oli selvästi oppinut, kun antoi mukisematta Faithin syödä rauhassa! Tarinan olisi voinut lukea nopeasti toiseen kertaan läpi, tässä oli jonkun verran kirjoitusvirheitä, ja sana "kuule" toistui monta kertaa. Myös kuvailun lisäämistä olisi voinut kokeilla. Loppu vihjasi hyvin siitä, mitä ensi tarinoilta voi olla luvassa, vaikka katastrofin ennustus kuulostaa aika pahaenteiseltä!

Saat 6 kaljuunaa, 14 tuparia sekä Silmät sivuhenkilöön -merkin!
Aurelia » 1.9.

Nimi: Amanda Dawson

02.08.2019 10:15
”Minnekä me ollaan menossa?” kysyin Julialta.
”No itse asiassa tämä oli minun äitini idea”, Julia paljasti. ”Näet pian.”
Julia, rohkelikkokaverini, oli luvannut järjestää minulle ja ystävilleni jouluaatoksi jonkinmoisen yllätyksen. Niinpä minä ja makuusalitoverini seisoimme käytävän päässä, jonne Julia oli meidät johdattanut, ja katsoimme häntä odottavasti.
Julia kääntyi ja painoi kämmenensä kiviseinää vasten ja kuiskasi jonkun sanan. Kuulosti aivan kuin hän olisi sanonut ’apua’. Kurtisitin kulmiani hämmentyneenä, mutta en sanonut mitään. Seinän reunoilta alkoi levitä tummaa väriä, kuin joku olisi alkanut maalata seinää. Seinä tummeni tummenemistaan, kunnes tajusin, että se kastui, koko päätyseinä oli vesipisaroiden peitossa.
Tuijotin lumoutuneena, kun tummuus kiinteytyi puiseksi, raskaaksi oveksi. Julia kehotti meidät astumaan sisään vilkuillen olkansa yli.
Olimme saapuneet hyvin elottoman oloiseen kiviseen tunneliin. Hiekkalattialla ei ollut kasvin kasvia. Ainoastaan sammal oli onnistunut sinnittelemään hengissä kiiltävillä seinämillä.
”Huonu juttu tässä on”, Julia mutisi, ”Että se vesipisaran kuva häipyy minuutissa.”
”Niin mitä?” kysyin Julialta.
”Kun salaovea käyttää, ovi katoaa siinä samassa kun se sulkeutuu, mutta kahvan kohdalle jää vesipisaran symboli noin minuutiksi. Joku voi huomata, että ovesta on tultu läpi”, hän kertoi. ”No, täytyy vain toivoa, että kukaan ei huomaa.”
Vaihdoin Lucyn kanssa epäilevän katseen.
”Niin ajattelitko kertoa meille, että mikä tämä paikka on?” kysyin.
”En, muuten tämä olisi surkea yllätys. Antakaa minun näyttää. Tännepäin!” Julia huudahti ja alkoi kulkea kivistä tunnelia pitkin eteenpäin. Astellessani eteenpäin tunsin ikivanhan linnan painon kivitunnelin yläpuolella.
Kun olimme kulkeneet suunnilleen niin pitkään, että olin jo kerennyt käydä päässäni läpi kaikki asiat, jotka voisivat mennä pieleen: tunneli voisi sortua, tuoksuva sammal seinämillä voisi muuttua lihansyöjäsammaleeksi… joka tapauksessa aloin kuulla jylinää. Ensin luulin, että kuvittelin koko jutun, mutta ääni voimistui, joten totesin, että tunneli aikoi sortua. Juuri kun olin sanomassa Julialle pari valittua sanaa turvallisuudesta ja asioiden salaamisesta, nenääni kantautui raikas veden tuoksu. Samassa Diana huudahti:
”Vesiputous!”
Toden totta, synkkä käytävä päättyi kallionkielekkeelle, joka oli niin lähellä vesiputousta, että saatoin kävellä kielekkeen reunalle ja pestä käteni virtaavassa vedessä. Nyt oli talvi, ja ulkona satoi lunta, mutta en silti juurikaaan yllättynyt, kun huomasin, että kielekkeellä kasvoi ruohoa ja joitain minulle täysin tuntemattomia kasveja. Itse vesiputous alkoi korkealta katosta, joten arvelin veden tulevan jostain päin Kiellettyä metsää. Virtaavan veden aiheuttama jyrinä tuntui aluksi peittävän kaiken alleen, mutta parin yrityksen jälkeen sain ääneni kuuluviin esittääkseni kysymykseni Julialle:

”Eikö tämän luolan pitäisi täyttyä vedestä?” kysyin.
”Ei, tuolla alhaalla on lampi, jonne vesi tulee, ja siitä joki, joka kuljettaa veden jonnekin muualle.
”Alhaalla…”, Kate henkäisi ja nielaisi kuuluvasti.
”Jep. Eiköhän kiivetä”, Julia virnisti.
Kaikki tuijottivat häntä kuin hullua. Minä avasin suuni ensimmäisenä:
”Ai tuonne alas? Oletko täysin sekaisin?”
”Tuskin se on niin hankalaa”, Julia sanoi. ”Katsokaa.”
Hän istui kielekkeen reunalle ja osoitti vyötäröään. ”Sidojo.”
Tyhjästä ilmestyi köysi , joka kietoutui hänen vyötärönsä ympärille ja sitten Julian sauvan ohjaamana terävän kiven ympärille tiukkaan solmuun.
”Näin sitä mennään”, Julia virnisti ja alkoi kapuamaan alaspäin. Kaikki muut paitsi Sindra tuijottivat tyrmistyneinä, kun Julia katosi näkyvistä. Sindra sen sijaan katseli mietteliään näköisenä jyrkännettä. Sitten hän veti taskustaan jotain, mikä muistutti etäisesti karkkia. Hän tunki sen suuhunsa ja juoksi kielekkeen reunalle – ja hyppäsi alas.
Vetäisin terävästi henkeä, kun Sindra katosi näkyvistä. Astelin varovasti reunalle ja kurkistin alas. Sindra putosi alaspäin –näytti kuin hän olisi pudonnut hidastettuna.
”Idiootti”, Diana mutisi viereltäni. ”Eihän yksi viuhpiipore häntä saa leijumaan alas. Viuhpiiporeet ovat velhojen karkkeja, ja ne saattavat aiheuttaa leijumista”, Diana selitti ja vilkuili hermostuneena alas.
Pian kuului mahtava molskahdus – kauniin laskeutumisen sijaan Sindra oli molskahtanut järveen.
”No, mennäänkö?” kysyin ja yritin esittää rohkeaa.Lucy, Kate ja Diana katsoivat minua kuin sekopäistä.
Minä istuuduin äärimmäisen varovasti reunalle. Älä katso alas, älä katso alas, hoin itselleni samalla kun sanoin ”Sidojo!”
Sauvani kärjestä purskahti esiin köyttä, joka kietoutui vyötärölleni ja tiukasti Julian tekemän solmun ympärille. Vedin syvään henkeä ja tiputtauduin alas. Köysi antoi sopivasti myöten niin, että en pudonnut suoraan alas vaan laskeuduin tasaista tahtia.

Lopulta jalkani tapasivat maan. Horjahdin ja meinasin kaatua Julian päälle. Hän otti minut kiinni ja huudahti:
”Katso! Eikö olekin uskomaton paikka!”
Minä koetin selvittää pääni ja kohotin katseeni.
”Vau”, minä mutisin.
Alhaalla oli niin paljon kasvustoa, että en erottanut luolan seiniä. Paikka toi mieleen viidakon, sillä kaikkialla oli erikoisia kukkia ja yrttejä, joita en ollut aiemmin nähnytkään. Ja vesiputouksen aiheuttama ääni oli jo hiljentynyt. Lammen pinta oli tyyni kaikkialta muualta paitsi vesiputouksne laskukohdasta. Kuulin takaani kolmen jalkaparin tömähdykset, kun Lucy, Kate ja Diana laskeutuivat.
”Eiköhän syödä, Julia virnisti ja veti tyhjästä esiin joulutortun.
//Joulussa mennään edelleen :D No, enköhän kohta saa jatkettua pidemmälle ☺

Vastaus:

Ehkä yhteisyrityksellä saamme viivyteltyä joulua reaaliaikaiseen jouluun asti :'D Oikein ihana tarina ja ihana yllätys Julialta! Tässä melkein unohti, että ollaan vielä joulussa, kun kerrottiin tuosta maanalaisesta vesiputouksesta ja lammesta. Kuvailu oli lumoavaa, kerroit hienosti erilaisista aistimuksista, ja etenkin kaikki kuullut äänet olivat kirsikka kakun päälle! Esimerkiksi se, että Amanda mietti ensin kaikkia niitä asioita, joita tunnelissa voisi mennä pieleen, ja sitten jyrinä toi mieleen tunnelin sortumisen, oli upea harhautus ja tunnelman luoja. Pidin myös kuvauksesta, että vesiputous oli niin lähellä että siinä pystyi pesemään kätensä, se maalasi hyvin tarkan kuvan ympäristöstä. Maalaamisesta puheen ollen, lempikohtani oli se, että kiviseinämään ilmestyi ovi hitaasti pisaroiden, upea mielikuva! Lisäksi kaikki kaverukset saivat osansa tarinassa, Julia oli rohkea - tai kenties vain tunsi luolan - mennessään ensimmäisenä, Sindra kekseliäs käyttäessään viuhpiiporetta, ja Amanda keräsi rohkeutensa ja kannusti muita. Mukavan leppoisa tarina! Odotan mielenkiinnolla, mahtaako Julia ensi tarinassa selittää, miten on oikein saanut kuulla luolasta.

Saat 16 kaljuunaa, 7 tuparia ja Kelmien kartoittaja- ja Miljöön muotoilija -merkit!
Aurelia » 1.9.

Nimi: Masha Novikova, Puuskupuh

30.07.2019 16:16
luku 6
Masha oli ihminen, joka piti muista ihmisistä ja viihtyi kaikista parhaiten keskellä isoa joukkoa. Siitä huolimatta Mashasta tuntui tällä hetkellä siltä, kuin jokainen silmäpari Suuressa Salissa olisi kiinnittynyt häneen, nähden syvälle hänen sisimpäänsä ja ilkkuen heikkoudelle, joka tuntui tihkuvan hänestä välittämättä siitä kuinka paljon hän yritti paikata vuotoa.
"Maa kutsuu Mashaa", Liz sanoi harvinaisen pirteän kuuloisesti tökäten Mashaa kylkeen, joka sai hänet havahtumaan todellisuuteen. Liz puhui huomattavan paljon enemmän kuin normaalisti, ehkä hän yritti kompensoida Mashan puhumattomuutta.
"Megan ja Crystal tappelivat eilen käytävällä. Sinun olisi pitänyt nähdä, kuinka lujaa Crystal löi", Liz naurahti saaden Mashan huomion kiinnittymään.
"Crystalin mielestä Megan yrittää viedä hänen poikaystävänsä. En tiennyt, että sinua kiinnostaa tällaiset asiat", Masha sanoi kiiinnittäen katseensa Liziin, joka kohautti olkiaan ja hiljeni antaen Mashan paeta omiin ajatuksiinsa. Hänen päässään kaikui inhottavasti ja hän pystyi kuulemaan isänsä äänen päässään. Hän vihasi sitä, miten paljon hänen vanhemmillaan oli valtaa hänee ja sitä miten heikoksi ja voimattomaksi hän tunsi itsensä. Oli suoranainen mahdottomuus saada palaakaan alas aamiaisesta, joten hän päätyi pudottamaan kovaäänisesti aterimensa lautaselle ja nousemaan pöydästä ylös.

Välittömästi Mashan astuessa Suuresta Salista ulos hänen huono olonsa helpotti. Hän ei yllättynyt siitä, että Liz ei ollut lähtenyt hänen peräänsä. Toisaalta oli ahdistavaa olla yksin autiossa käytävässä, joka oli ihmisten puutteessa hirvittävän aavemainen. Masha pystyi kuulemaan oman sydämenlyöntinsä inhottavan selvästi ja potkaisi vihaisesti seinää.
"Mikä sinua risoo?" hän kuuli sadatellessaan kipuaan takaansa ja tunsi kuinka, käsi laskeutui hänen olkapäälleen. Piilotellen säikähtämistään Masha kääntyi hitaasti ja kohtasi Luken vaaleanvihreät silmät.
"Ei mikään", Masha vastasi pakotetun rauhallisesti pakottaen hymyn kasvoilleen ja toivoi siten hälventävänsä huolen Luken kasvoilta. Hänet valtasi hetkellisesti huono omatunto, siitä miten välinpitämättömästi hän oli kuluneiden viime viikkojen aikana kohdellut ystäviään, Lukea mukaanlukien.
¨"Vanhempani ovat tulossa tänne, koska kouluni menee niin huonosti", Masha sanoi kuulostaen pintapuolisesti välinpitämättömältä, vaikka pinnan alla kuohuikin. Hän nieleskeli epätoivoisesti palaa kurkustaan ja toivoi ettei alkaisi itkemään.
"Ai, minulla ei ollut aavistustakaan. Vastahan sinun kaikki arvosanasi olivat upeita", Luke totesi yllättyneen kuuloisesti. Masha hymähti surumielisesti ja avasi suunsa vastatakseen, mutta aamiaiselta pois vyöryvän ihmismassan äänet keskeyttivät hänet. Kuunnellessaan kohti tulevia ääniä Luke tarttui Mashan käteen ja veti hänet mukanaan pois muiden ihmisten luota.

Masha tunsi itsensä yllättävän tyyneksi istuessaan professori Verson työhuoneen ulkopuolella käytävässä katsellen kellon viisarien matelemista, sillä hänen keskustelunsa Luken kanssa oli todella rauhoittanut häntä. Hän oli nähnyt vanhempansa vilaukselta heidän mennessään Verson huoneeseen. Professori oli pyytänyt häntä odottamaan huoneen ulkopuolella. Masha ei täysin ymmärtänyt, mitä järkeä hänen oli istua tyhjänpanttina käytävässä jo toista tuntia. Toisaalta se oli kyllä helpotus, ettei hänen tarvinnut istua samassa huoneessa vanhempiensa kanssa, kun Verso kertoisi heille hänen edesottamuksistaan Tylypahkassa. Hän viihdytti itseään kuvittelemalla vanhempiensa ilmeen, kun he kuulisivat hänen laskeneesta koulumenestyksestään.
"Masha, voit tulla tänne", Verson ääni havahdutti Mashan hänen ajatuksistaan. Vältellen vanhempiensa katsetta hän istui ainoaan vapaaseen tuoliin lähelle Verson pöytää. Masha oli aina ihmetellyt, miksi monet aikuiset pitivät aina jännityksessä muita. Verso sekoitteli kaikessa rauhassa lusikallaan teetään ja hänen vanhempansa istuivat selkä suorana tuoleillaan suomatta katsettakaan Mashalle. Hänen teki mieli käskeä Verso puhumaan, mutta jokin huoneen tunnelmassa sai hänet pitämään suunsa vain kiinni. Tai ehkä hän ei vain halunnut pöyristyttää vanhempiaan yhtään enempää.
"Sovimme vanhempiesi kanssa, että jatkat Tylypahkassa", Verso sanoi ja piti tauon, kuin odottaen Mashan riemastuvan ja haluavan kiitellä. Masha kuitenkin tyytyi vain nyökkäämään, vaikka hänen todella teki mieli kiitellä professoria vuolaasti.
"Kirjasi eivät virallisesti ole Iso-Britanniassa, joten periaatteessa et olisi oikeutettu käymään Tylypahkaa. Muistathan siis, että sinulla on suuri etuoikeus olla täällä", Verso sanoi äänellä, josta Masha kuuli sen olevan kehoitus käyttäytymään. Hän katsoi hymyilevää professoria ja nyökkäsi osoittaakseen kuulleensa hänet.
"Voit palata tunneillesi, Masha", Verso sanoi ja hymyili lämpimästi. Masha kääntyi nopeasti ja käveli huoneen ovelle helpottuen päästyään pois jäätävästä tunnelmasta, joka oli vallinnut Verson huoneessa. Hän lähti kävelemään nopeaan tahtiin kohti muodonmuutoksien luokkaa, kun hän tunsi käden olkapäällään. Hän pysähtyi ja kääntyi nähden häntä itseään vain muutaman sentin pidemmän äitinsä.
"Mihin isä meni?" Masha kysyi ensimmäisenä katsoen täysin identtisiin silmiin.
"Hän meni vessaan", hänen äitinsä vastasi ja hymyili. Masha oli aina rakastanut äitinsä tapaa hymyillä.
"Oliko hän kauhean vihainen?" Masha kysyi peläten vastausta. Hänen äitinsä hymy hyytyi aavistuksen verran ja silmät vakavoituivat.
"Ei hänellä ole juurikaan aikaa murehtia sinua. Ivanov pidätettiin ja isäsi pelkää, että hän puhuu", hänen äitinsä sanoi. Hän puhui niin hiljaa, että Mashan piti kumartua lähemmäs häntä. Hän pystyi aistimaan äitinsä hermostuneisuuden, eikä hän pitänyt siitä.
"Minä menen", Masha sanoi nopeasti nähdessään isänsä tulevan vessasta. Hänellä ei ollut pienintäkään halua tavata isäänsä, varsinkin jos äidin kertoma oli totta. Sillä hetkellä hän kiitti kohtaloa siitä, että hän olisi tuhansien kilometrien päässä isästään, jos Ivanov puhuisi.

Masha ehti juuri ja juuri muodonmuutoksien luokalle ennen tunnin alkua. Professori McGarmiwa tosin katsoi häntä pahalla silmällä muiden oppilaiden ollessa jo luokassa valmiina opetuksen aloitukseen.
"Miten meni?" Liz kuiskasi mahdollisimman huomaamattomasti hänen korvaansa.
"En ainakaan potkuja saanut", Masha kuiskasi takaisin yrittäen tehdä sen piilossa McGarmiwalta, mutta naisen mulkaisusta päätellen hän oli huomannut.

Masha ei tiennyt mistä se johtui, mutta muodonmuutostunnit olivat aina väsyttäviä. Ehkä McGarmiwan melkeinpä yli-inhimillinen vaatimustaso oppilailleen sai heidät totaalisesti väsymään, tai sitten loitsujen ollessa niin vaativia ne kuluttivat normaalia enemmän energiaa. Tällä tunnilla Masha oli todella onnistunut loitsuissaan ja hän oli tienannut tuvalleen 50 pistettä. Edes Liz ei ollut onnistunut niin hyvin loitsuissaan ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Masha tunsi todella onnistuneensa.

He olivat istuneet Lizin kanssa kirjastossa jo ties kuinka monta tuntia tehden läksyjä. Se oli outoa, miten rentoa Lizin kanssa oli olla hiljaa eikä hiljaisuus hänen kanssaan tuntunut ikinä painostavalta tai kireältä.
"Masha", hän kuuli Luken äänen takaansa. Hän säikähti yhtäkkistä puhuttelua, eikä hän ollut kuullut kenenkään tulleen heidän taakseen. Hän pakottautui kuitenkin pysymään hiljaa ja hidastamaan hengitystään kääntyen kohti Lukea. Lukella oli omituinen kyky onnistua säikäyttämään hänet, mikä ihmetytti Mashaa. Hän ei normaalisti säikähtänyt helposti, vaikka toisaalta tavallisesti kukaan ei tullut äänettä hänen taakseen ja alkanut puhumaan hänelle.
"Tule illalla kahdeksalta Rohkelikon oleskeluhuoneen eteen. Haluan näyttää sinulle jotain", hän sanoi ja lähti niin nopeasti, ettei Mashalla ollut mahdollisuutta sanoa mitään, mikä saattoi olla Luken tarkoitus.
"Menetkö?" Liz kysyi vaimeasti pitäen katseensa visusti kirjassa, jonka pohjalta hän oli kirjoittamassa esseetä. Masha kohautti olkiaan, vaikka tiesi menevänsä. Sitä ei ollut tarvetta sanoa ääneen, sillä Masha tiesi Lizin tietävän, että hän menisi.

Masha katseli Puuskupuhin oleskeluhuoneessa kelloa, jonka viisarit näyttivät puoli kahdeksaa. Hänellä oli käsissään puoliksi valmis kirje, joka hänen pitäisi lähettää Venäjälle ystävälleen Elenalle. Hän oli tuntenut Elenan aivan pienestä pitäen ja toivoi tämän kykenevän valaisemaan tapahtumia joiden johdosta tytön isä oli pidätetty. Katsellessaan pergamentille raapustamiaan sanojaan hänelle iski kova koti-ikävä. Hän todella kaipasi ystäviään entisestä kotimaastaan.
"Sait kirjeen", pienikokoinen, ehkä toisluokkalainen tyttö, sanoi ujosti ja ojensi hänelle kellastuneen kirjeen, johon hänen nimensä oli kirjoitettu hieman suttuisella, mutta sitäkin tutummalla käsialalla.

Hän luki kirjeen monta kertaa peräkkäin siirryttyään rauhallisempaan makuusaliin, jossa oli vain Liz lukemassa kirjaa.
"Et mennytkään?" Liz kysyi yllättäen herättäen Mashan ajatuksistaan. Masha oli jo aukaisemassa suutaansa kysyäkseen Liziltä minne hän olisi mennyt, kunnes muisti. Kello oli kuin huomaamatta lipunut puoli yhdeksään.
"Ei voi olla totta", Masha sanoi nopeasti. Hän siloitteli hieman hiuksiaan, jotka olivat sotkeutuneet hänen maattuaan sängyssään.
"Ei sinun tarvitse asetella hiuksiasi enempää. Näytät kauniilta", Liz sanoi ylhäältä omasta sängystään. Masha hymyili kiitollisesti ja lähti ripeästi kohti makuusalin ovia.

Kuten Masha olikin arvellut, Luke ei ollut enää odottamassa häntä eikä hän voinut siitä häntä moittia. Tietämättä mitään parempaakaan tekemistä, hän jäi istumaan tuolille. Olisi ollut outoa palata niin nopeasti takaisin Puuskupuhin tupaan, eikä hän oikeastaan ollut sellaisella tuulella, että olisi halunnut viettää aikaa ystäviensä kanssa. Masha tunsi itsensä jälleen käsittämättömän yksinäiseksi ja lohduttaakseen itseään hän kaivoi kirjeen esiin, jonka hän oli ottanut mukaan ettei Liz lukisi sitä.

Kirje itsessään ei ollut mitenkään järkyttävä sisällöltään. Se oli täynnä kuluneita fraaseja sekä vastausta vaille olevien kysymysten haamuja. Se, mikä Mashan sai lukemaan kauniisti piirretyt sanat yhä uudelleen ja uudelleen, oli se keneltä kirje oli. Masha tunsi kylmien väreiden kulkevan selkäänsä pitkin ja väistämättä häntä alkoi pelottaa. Hänen siskonsa oli kuollut vuosia sitten, Masha oli itse nähnyt hänet kuolleena, mutta niin vain kirjeen alareunassa luki suttuisella, mutta jotenkin hauraalla tavalla kauniilla käsialalla rakkain terveisin, siskosi Natalia.

Vastaus:

Huhhuh mikä lopetus! Tarinassa oli paljon henkilöhahmoja, jotka toimivat oivallisesti yhdessä - olen aivan koukuttunut seuraamaan heidän kehittymistään. Pidin siitä, että Masha ja Liz olivat nyt lähentyneet kunnolla ystäviksi. Toki alun alkaenkin Liz käyttäytyi kireästi vain Haleyn takia, miten mahtaisi käydä, jos Haley palaisi..? Joka tapauksessa oli kiva lukea heidän vaivattomasta ystävyydestään, Lizin piristysyrityksestä aamiaisella ja supatuksesta tunneilla. Lisäksi Luke pysyy edelleen kuvioissa ja herättelee mietintöjä siitä, mitkä mahtavat olla hänen aikeensa tai Mashan ajatukset hänestä... Mahtavaa! Puhumattakaan pelätystä vanhempien tapaamisesta - mielenkiintoista, että Mashan välit äitiin vaikuttivat olevan melko hyvät, ainakin tämän kohtaamisen perusteella. Maininta Ivanovista sai pinnistelemään muistia, onko hänet mainittu aikaisemmin, mutta jos tarkoituksesi oli syventää mysteeriä vihjaamalla hänestä sen enempää selittämättä, se kyllä onnistui! Odottelu Verson huoneen ulkopuolella oli upeasti kerrottu ja kuvattu. Muutenkin tarinaan sisältyi vaivattomasti syvällisiäkin ajatuksia, jotka saivat minut uppoutumaan niin hyvin, että melkein unohdin lukevani tarinaa! Tarina olisi hyötynyt pienestä oikoluvusta: tekstissä oli joitain kirjoitusvirheitä ja samoja juttuja, jotka ovat viime tarinoissa tulleet mieleen, esimerkiksi lauseenvastikkeita, jotka olisivat tuntuneet luontevammilta muulla tavoin kirjoitettuna. Koska lauseenvastikkeet toimivat retorisesti korostamassa juuri samanaikaisuutta, ne tekevät tekstin raskaaksi ja niitä kannattaa käyttää maltillisesti. Lisäksi vaikkapa katsomisen tai kääntymisen maininta saattaa joskus olla tarpeeton, esimerkiksi "kääntyen kohti Lukea", sillä jotkin asiat voi päätellä kontekstista. Kirje oli yllättävä lopetus tapahtumien keskelle, tykkäsin siitä miten rakensit jännitystä kuvailemalla sitä ensin ja vasta viimeiseksi lausuit julki kirjeen lähettäjän! Hienoa!

Saat 8 kaljuunaa, 20 tuparia sekä Kirjastokuiskuttelija-, Pöllöposteljooni- ja Koukuttaja-merkit!
Aurelia » 1.8.

Nimi: Isadora Stone, korpinkynsi

30.07.2019 11:00
Luku 4

lajitteluseremonia

Professori McGarmiwa tuli takaisin hetken kuluttua.
”Tulkaahan”, professori sanoi. Kävelimme ovesta sisään ja oven takana odotti uskomaton näky. Oppilaat istuivat neljän pitkän pöydän ääressä. Sadat kynttilät hohtivat kirkasta valoa saliin. Katto oli kuin tähtitaivas, joka ei koskaan pysähtyisi. Professori McGarmiwan johdatuksella kävelimme kohti viidennettä pöytää, jossa istuivat uskottavasti opettajat.

”Kun sanon nimenne, te istutte tähän penkille ja laitatte hatun päähänne”, Professori sanoi. ”Klaus Fuller!” Musta tukkainen poika astui rivistä ja istuutui penkille ja laittoi hatun päähän.
”Puuskupuh!” hattu huusi.
”Max Grace!” sanoi McGarmiwa. Nyt vuorostaan tummaihoinen poika tuli rivistä. Hän istuutui jakkaralle ja laittoi hatun päähän.
”Luihuinen!” Poika käveli hurraavaan pöytään.
”Sienna Brown!” Sienna käveli itsevarmasti jakkaralle ja istuutui. Hän laittoi hatun päähän ja hetken päästä se huusi: ”Rohkelikko!” Sienna käveli hurraavaan pöytään hymyillen aurinkoisesti.

”Isadora Stone!” Oli minun vuoroni kävellä jakkaralle ja laittaa hattu päähän. Tunsin nahoissani satojen silmäparien tuijotuksen. Hattu oli niin iso, että se peitti koko näkökenttäni.
”Hmm… erittäin vaikea lajittelisinko sinut korpinkynteen vai rohkelikkoon? Uteliaisuutta riittää, mutta tunnut viihtyvän kavereiden kanssa.” hattu mutisi hiljaa. ”Nyt tiedän. Korpinkynsi!” Hattu kajautti viimeisen sanan koko salille. Kävelin vasemmalla olevaan pöytään. Tunsin pienen raapaisun sydänmessäni: en ollut päässyt samaan tupaan Siennan kanssa.

”Elsie Black!” Professori McGarmiwa sanoi. Tyttö, jonka olimme tavanneet junassa tuli rivistä. Hän istuutui jakkaralle ja laittoi hatun päähän. Eikä aikaakaan kun hattu huusi:
”Korpinkynsi!” Elsie näytti hieman pelästyneeltä. Hänen silmänsä loistivat kauhusta. Tupapöydästämme kuului tällä kertaa vaimeammat aplodit, kuin aiemmin. Elsie tuli istumaan vastapäätäni ja huomasin hänen poskelleen vierähtäneen kyyneleen.

”Mabel Blackfire!” McGarmiwa jatkoi. Rivistä astui tällä kertaa kaksi tyttöä, toinen näytti olevan johdattamassa ruskeatukkaista tyttöä.
”Kiitos neiti Myers”, McGarmiwa sanoi. Toinen tytöistä meni takaisin riviin. Professori saattoi ruskeatukkaisen tytön jakkaralle. Muukin Sali tuntui olevan ihmetystä täynnä, miksi Mabel oli tarvinnut apua jakkaralle menemiseen. McGarmiwa laittoi hatun Mabelin päähän. Tällä kertaa hatulla meni kauemman aikaa miettiä, mutta loppujen lopuksi se kajautti:
”Korpinkynsi!” Lyhyt opettaja nousi pöydästä ja johdatti Mabelin korpinkynnen pöytään.

Enää muutama lajiteltava olisi jäljellä.
”Orabelle Hed!”
”Puuskupuh!” Tunsin uuden raapaisun sydämessäni. Noh, ehkä saisin uusia ystäviä tuvastani ja vaikka olisimme eri tuvissa Siennan ja Orabellen kanssa voimmehan olla silti ystäviä.
”Pidot alkakoon!” Dumbledore julisti. Sen jälkeen en muistanut enää mitään. Tuntui kuin olisin muuttunut sokeaksi. Juhlat taisivatkin olla liian railakkaat minulle.





Vastaus:

Mukavan ytimekäs lajittelutarina, joka silti ehti herätellä monenlaisia ajatuksia ja tunteita! Tarinan kohokohdat olivat tietenkin Elsie Black ja Mabel Blackfire, sen lisäksi että jännitettiin Isadoran kanssa lajittelun tuloksia. Päälle päätteeksi soppaa sekoitti se, että kaikki ystävyksistä joutuivat eri tupiin. Mutta eihän se silti ystävyyden loppua merkitse, ja oli mukavaa, että Isadora mietti samoin. Ajatus uusista ystävyksistä sai kuitenkin miettimään, mahtaisiko Elsiestä ja Mabelistä kehkeytyä juuri näitä uusia ystäviä, kun he kerran aloittavat Tylypahkan samassa tuvassa...? Jonkinlaisia kohtaamisia on varmasti luvassa, mutta odotan innolla etenkin Mabelin mysteerin selviämistä! Kävi kovasti sääliksi Elsietä, jonka silmästä karkasi kyynel ja lajittelu tuotti niin suurta kauhistusta. Kohdasta saattoi päätellä, että varmaankin tytön suku on siskoja myöten ollut aina Luihuisessa, jolloin on varmasti vaikeaa erota suvun odotuksista ja normeista. Hän sai myötätunnot tässä heti puolelleen!

Saat 5 kaljuunaa, 14 tuparia sekä Ekaluokan enkeli- ja Silmät sivuhenkilöön -merkit!
Aurelia » 31.7.

©2019 Tylypahkan taikakoulu - suntuubi.com