Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarinat

  oleskeluhuone • mainokset

Muistattehan, että seuraavan tarinan saa kirjoittaa vasta, kun edellinen on arvosteltu!

Vieraskirja <  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Emily Hawkins

21.05.2020 22:11
Whelan, sun tarina oli upea, ja mä ainakin tykkäsin kovasti tosta kirjoitustyylistä! Toi alku oli kivan kepeä ja mukava, ja toi loppu oli mun mielestä tosi hyvin kirjoitettu. Lopussa alkoi mietityttämään, että oliko koko Callaghanien perhe mukana juonessa. Aluksi ajattelin, että oli, mutta loppu jäi mietityttämään kivasti. Sä myös lopetit tosi hyvään kohtaan, ja mä odotan innolla, että saan lukea lisää. :D

Vastaus:

5 tuparia kommentista! :)

Aurelia » 25.5.

Nimi: Valeria Ainsworth

21.05.2020 22:07
Mahtavia tarinoita kaikilla!! Oon ihan koukuttunut Susanin tarinaan, haluan tietää lisää Figur Ylpeästä joka on tosi hyvä pahis! :D Samoin Whelanin käänteitä on ollut tosi mielenkiintoista seurata, edellinen tarina oli ihan huippu!! Tosi monella on tosi koukuttavia tarinoita, myös Punaisen ruusun luvut saavat janoamaan lisää tietoa tapahtumista! Diana on erottunut itsevarmaksi persoonaksi ja tarinassa riittää yllättäviä käänteitä! Myös LunaBellin siskon löytämisesta on ollut ihana lukea. Ayan tarina jäi ihanaan kohtaan, en jaksa odottaa että Tony tulee uudestaan :D Parasta että täällä on niin paljon aktiivisia kirjoittajia nyt, jatkakaa samaan malliin!

Vastaus:

6 tuparia kommenteista! :)

Aurelia » 25.5.

Nimi: Whelan Macintosh, Luihuinen

21.05.2020 16:36
Luku 21
Petos

Oli kulunut muutama päivä siitä, kun Whelan oli Callaghanien vanhimpien lasten kanssa ollut ratsastamassa läheisellä hevospaikalla. Lihaksia särki edelleen eikä Whelan jaksanut oikein liikkua. Iltapalalla he olivat koko Callaghanin perheen kanssa keskustelleet Whelanin V.I.P.-kokeista, joiden tulokset olivat saapuneet. Brielle oli onnitellut riemukkaasti toisen suvun tyttöä, joka oli saanut kaikista aineista U:n, jopa tähtitieteestä. Coraline oli kysellyt paljon kokeiden kysymyksistä, sillä hänellä olisi sama tutkinto suoritettavana seuraavana vuonna. Cathan oli halannut Whelania Celesten kanssa hieman odottamattomasti ja Conlaed manasi, että tyttö oli luntannut kokeissa.
“Mutta Whelanhan on luihuinen ja vain korpinkynnet ovat viisaita!” Niin Conlaed oli huutanut painokkaasti iltapalapöydässä. Ainoastaan Jonah oli ollut hieman epäileväinen, kurtisteli kulmiaan ja vaikutti oudolta silloisena iltana, hän oli ihmetellyt kovasti Whelanin pärjäämistä koulussa. Koska Jonah ei tiennyt Whelanin poissaolosta koulusta, tyttö oli hieman hämmentynyt miehen käytöksestä mutta oli silti ylpeä omista tuloksistaan ja piti siitä, kun sai olla huomion keskipisteenä. Iltapalan jälkeen Cathan oli pyytänyt Whelanin huoneeseensa. He astuivat yhdessä Cathanin siistiin, yksinkertaiseen huoneeseen. Poika ei enää asunut kotonaan vaan opiskeli jossain päin Irlantia, missä myös asui eikä huoneessa sen takia ollut kamalasti tavaraa. He istuivat vieretysten pojan sängylle ja Cathan kertoi jotain omista opinnoistaan. Hän kertoi sauvapuiden erikoisuuksista ja siitä, miten vaikeaa oli löytää oikeanlainen ja sopiva sauvapuu. Cathan myös tarkasteli Whelanin omaa sauvaa ja ihasteli sen puuydintä jalavaa. Hän kertoi uskomuksen, joka liittyi kyseiseen puulajiin, vain puhdasveriset noidat ja velhot kuulemma voisivat käyttää jalavasauvaa. Whelan piti uskomuksesta, vaikkei sitä ääneen sanonutkaan. Cathan kertoi vielä opintojensa pituudesta. Siitä, että hän oli opiskellut jo pian kolme vuotta ja kuusi oli vielä edessä.
“Olet silloin 26-vuotias, vanhus”, Whelan sanoi nauraen. Cathania harmitti hänen ja Whelanin kolmen vuoden ikäero, sillä Whelan joutuisi opiskelemaan Tylypahkassa vielä pari vuotta. He nauroivat jonkun aikaa ja Whelan kertoi omista opinnoistaan Tylypahkassa. Cathania kiinnosti hyvin paljon riimukirjoitukset, sillä hän ei niitä ikinä ymmärtänyt, vaikka olikin valinnut ne valinnaisaineiksi omina oppilaisvuosinaan. He muistelivat omaa lapsuuttaan ja kertoivat toisilleen joitain hauskoja kertomuksia, kömmähdyksiä ja noloja tilanteita. Niitä ei ollut paljoa Whelanilla, tai ainakin Cathan tuntui kertovan enemmän omia juttujaan. Callaghanien perhe oli hyvin ulospäinsuuntautunut ja kertomien juttujen perusteella, heillä oli aina hauskaa. Whelan oli sen myös itsekin huomannut kun oli viettänyt aikaa perheen kanssa. Brielle rakasti heittäytymistä ja Celeste ja Coraline tykkäsivät näytellä. Conlaed lauloi aina isänsä ja Cathanin kanssa vanhoja, tuttuja lauluja. Whelan ei ikinä olisi voinut uskoa, että hänen vanhempansa heittäytyisivät noin lapsellisen hauskoiksi. Tyttö ei ole ollut varmaan eläessään nauranut niin paljon monien päivien ajan.
Kertomukset pian loppuivat ja kaksikolle syntyi pitkä hiljaisuus, joka ei ollut kuitenkaan kiusallinen tai painostava. Kaksi vierekkäin istuvaa nuorta katsoivat toisiaan syvälle silmiin. Cathanilla olivat kauniit, siniset silmät. Nenä oli hieman vino ja ruskeat kulmakarvat sojottivat hiukan eri suuntiin. Pojan suupieli nyki, kun heidän huulet lähenivät toisiaan. Hiljaisuus oli siinä tilanteessa kauneinta parin lisäksi. Whelanin ja Cathanin huulet juuri koskettivat toisiaan, kun ovi avautui räjähdysmäisesti. Kaksikko erkanivat toisistaan säikähtäneinä ja katsoivat ovelle saapunutta Brielleä, joka näytti vilpittömän iloiselta ja ilkikuriselta. Hän pahoitteli keskeytystään ja muistutti, että olisi pian mentävä nukkumaan. Kun hän poistui, hiljaisuudesta tuli painostava ja kiusallinenkin. Cathan raapi hieman niskaansa, Whelan tuijotti sukkiaan kuin niissä olisi ollut jotain mielenkiintoista.
“Olisi ehkä hyvä idea mennä nukkumaan”, Cathan sanoi rikkoen hiljaisuuden. Pojan ääni ei ollut kiusaantunut vaan melko itsevarma. Hän oli varmasti joutunut kokemaan saman tilanteen useastikin.
“Totta. Hyvää yötä”, Whelan toivotti pojalle ja nousi sängystä. Cathan toivotti tytölle kauniita unia kun hän sulki oven. Whelan kävi pukemassa pyjaman päälleen ja meni vielä Celesten huoneeseen.
“Nukutko mun kanssa tämän yön?” Celeste kysyi oitis kun näki Whelanin. Hän myöntyi, vaikka oli edelleen outoa nukkua puolituntemattoman tytön kanssa. Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun Celeste pyysi Whelania viereensä nukkumaan. He usein juoruilivat muista koulun oppilaista aina ennen nukkumaanmenoa.
Whelan sujahti peiton alle Celesten viereen ja katseli vanhempaa tyttöä. Hän oli myös niin veljensä näköinen.
“Huhuu, maa kutsuu”, Celeste huhuili kun Whelan ei vastannut hänen johonkin kysymykseen. Whelan kohotti kulmiaan kysyvästi, jolloi Celeste oli kysynyt uudestaan, että mitä Cathanin huoneessa tapahtui. Edelleen hieman kiusallisena aiemmasta tilanteesta Whelan vähätteli ja sanoi, ettei mitään tapahtunut. Celeste nauroi hieman mutta sanoi myös äkkiä, että häntä väsytti. Tytöt nukahtivat nopeasti ja kun Whelan sulki silmänsä, hän näki vain Cathanin sileät, hieman ruskettuneet kasvot sekä kirkkaat siniset silmät.

Whelan heräsi yöllä kolinaan alakerrassa. Hän avasi silmänsä ja ajatteli ensin, että Conlaed ei varmasti ollut saanut yöllä unta ja Brielle yritti nukuttaa nuorinta poikaansa. Alakerrasta kuului myös puhetta, joka oli selvästi Jonah. Hän kuulosti puhuvan itsekseen, sitten takaovi avautui narahtaen, ja sitten ovi kolahti kun se pian suljettiin. Mies oli poistunut talosta ja syntyi syvä hiljaisuus. Whelan aavisti jotain pahaa ja nousi sängystä ikkunalle katsomaan. Jonah käveli takapihan läpi metsään päin ja mies vilkuili jatkuvasti taakseen katsoen, oliko kukaan nähnyt hänen lähtöään. Whelan lähti sydän pamppaillen vierashuoneeseen, jonka oli saanut omakseen loman ajaksi ja riisui äkkiä pyjamansa, pukien ylleen tumman hupullisen kaavun. Hän veti hupun päähänsä ja otti sauvan jostain matkalaukkunsa pohjalta. Whelan katsoi jälleen ikkunasta ulos. Jonahin valkeat hiukset hävisivät näkyvistä kun mies astui metsään. Whelan avasi ikkunan ja kiipesi tikkaat alas. Hän vilkuili ikkunoita takanaan ja huomasi, ettei kukaan ollut nähnyt häntä. Silloin Whelan lähti liikkumaan varjoissa Jonahin perään. Hän pysytteli matalana ja yritti kuunnella mahdollisia ääniä. Kirkas puolikuu valaisi osan matkasta avonaisella pellolla. Metsässä oli jo pimeämpää ja synkempää mutta Whelan pystyi liikkumaan puiden varjoissa kuunnellen Jonahin huudahduksia. Mies huuteli L-kirjainta eikä Whelan ymmärtänyt miksi. Hän pian huomasi taas valkeat hiukset metsän keskellä pienellä avonaisella alueella. Jonah oli selin Whelaniin päin eikä siksi nähnyt häntä. Tyttö seisoi ison puun ja leveän kiven takana hengittäen raskaasti. Jonah huusi edelleen ja pian mies huusi kirjaimen sijaan:
“Lacey! Pääsit vihdoin!”
Whelan peitti suunsa, ettei olisi huutanut tai aloittanut suoraan taistelua. Hän pelkäsi pahinta ja vilkaisi puun takaa ja pahaksi onnekseen, hän näki Lacey Sinclair halaavan tuttavallisesti Jonahin kanssa.
“Whelan löysi minut!” Lacey sanoi hätääntyneenä. Whelan ajatteli, että siitäkin oli jo pari kuukautta. Oliko nainen piileskellyt kuukausien ajat hänen takiaan?
“Tiedän, Lacey. Mutta nyt Whelan on meillä, meidän talossa! Suunnitelma toimii!” Jonah hihkui innokkaasti. Whelan ei katsonut aukiolle, kuunteli vain. Hän yritti keskittyä ja kuunnella eikä uskaltanut enää katsoa kaksikkoa päin, sillä pelkäsi jäävänsä kiinni salakuuntelusta.
“Jonah, en pysty tähän enää. En halua kiristää Wilkinsiä! Tajuatko, Freya on-”
“Vaiti!” Jonah karjui. Lacey veti säikähtäneenä henkeä, Whelan taas luuli jääneensä kiinni vakoilusta. Hän kuitenkin huokaisi helpotuksesta, kun Jonah jatkoi rauhallisesti.
“Hän ei ole tyttäremme”, Jonah sanoi painottaen voimakkaasti sanaa ei. Whelan ei nähnyt mutta hän oli kuulevinaan Laceyn nyyhkäisyn ja palaset loksahtelivat paikoilleen tytön päässä.
“En silti voi enää tehdä tätä. Freya on kamalassa kunnossa ja se on minun syytäni!” Lacey sanoi jo itkuisena.
“Teit sen, koska rakastat minua”, Jonah sanoi dominoivasti ja ilkeästi. Lacey purskahti itkuun. Whelan arvasi, että koko Callaghanien perhe oli ollut mukana tässä suunnitelmassa, joka oli edelleen tuntematon hänelle. Cathanilla ei ollut oikeita tunteita ja Celeste oli esittänyt ystävää vain, jotta hänen isänsä saisi jonkun suunnitelman toimimaan. Whelan astui sauva ojossa puun takaa. Hän oli raivonsa sokaisemana ja häntä kuvotti, miten heikolta Lacey näytti itkuisena. Jonah kääntyi nopeasti kun kuuli oksan katkeavan Whelanin kengän alla ja näytti hyvin tietoiselta siitä, että tyttö oli seurannut häntä.
“Mikä suunnitelma toimii?” Whelan kysyi kovaan ääneen. Lacey vain itki entistä hysteerisemmin ja Jonah vaikutti välinpitämättömältä.
“Saat tietää, jos kerrot isäsi tunnusluvut Irvetaan”, mies kehotti ja otti sauvansa esille.
“En ikinä”, Whelan vastasi. Hän oli hämmentynyt, sillä Jonah halusi nähtävästi vain rahaa. Callaghanit eivät kuitenkaan olleet tietävästi vähävaraisia tai velkaantuneita.
“Ehkä kerrot sen pian”, Jonah vastasi irvaillen ja iski ensimmäisenä manauksia ja kirouksia Whelanille. Tyttö keskittyi aluksi vain torjumaan niitä mutta yritti myös tehdä vastamanauksia muistellen omia oppitunteja Tylypahkassa. Professori Turner, joka opetti pimeyden voimilta suojautumista ja oli entinen aurori muistutti oppitunneillaan aina, että kaksintaistelussa oli aina oltava keskittyneenä ja valppaana, jotta voisi voittaa. Väsymyksestä huolimatta Whelan toitotti itselleen mielessään, että hän häviäisi, jos keskittyminen herpaantuisi.
Taistelu tuntui aluksi aika tasavertaiselta, ennen kuin Lacey liittyi kaksintaisteluun Jonahin kanssa. Whelanin korvissa soi ja hän oli ajautumassa ahtaalle. Sekunnin murto-osan ajan Whelan ei keskittynyt täysin, milloin Jonah iski tyttöön kidutuskirouksella. Yhdellä anteeksiantamattomalla kirouksella, joka aiheutti suunnatonta kipua. Kipu lävisti Whelanin, se tuntui tuhansilta lasinsirpaleilta ihossa ja ihon sisällä. Tyttö kaatui maahan eikä hän pystynyt edes sulkemaan silmiään kivun takia. Jonah lopetti kirouksen pian ja kyseli edelleen tunnusluvuista. Whelan vain pudisti päätään ja sanoi, ettei ikinä kertoisi sukunsa asioita hänelle. Jonah käytti kirousta uudestaan ja taas uudestaan, kun Whelan ei suostunut kertomaan isänsä holvin tunnuslukuja. Kipu oli sietämätöntä ja Whelan huusi. Huusi niin paljon, että ääni oli lähteä. Jostain kaukaa kuului Celesten itkuinen ääni. Whelan ei nähnyt mitään ja hän tunsi kuolevansa. Pian kirous sammui, kun Celeste oli karkoittanut isänsä sauvan. Whelan näki silmäkulmassaan säikähtäneen Jonahin, joka juoksi Laceyn luokse ja he ryhmäkaikkoontuivat. Whelan jäi maahan makaamaan avuttomana. Jopa sauva putosi hänen kädestään ja hän keskittyi vain hengittämään omaan kipuaan pois. Vaikka Whelania ei enää kirottu, kipua edelleen säteili ympäri kehoa. Whelan nousi hitaasti ja vaivalloisesti ylös, otti sauvansa ja piti sitä kovassa puristuksessa. Celeste itki hysteerisesti ja silloin Whelankin huomasi hänet. Celeste yritti auttaa Whelania, yritti antaa hänelle tukea mutta Whelan työnsi hänet pois.
“Vannon, etten tiennyt!” Celeste huusi itkuisena.
“Ajattelinkin, että halusi ystävystyä ei ollut aitoa. Mikään ei ollut aitoa. Et löytänyt Larssonin päiväkirjaa, olet toiminut isäsi kanssa koko ajan. Tunsit Laceyn ennestään ja osasit kertoa hänelle, että hänen oli paettava. Cathan. Cathanillekin kaikki on ollut vain suunnitelmaa”, Whelan puhui tuskaansa peitellen ja käveli vaivalloisesti pois metsästä. Celeste käveli perässä itkien ja huutaen, että hän ei oikeasti tiennyt. Whelan ei sanonut enää mitään, käveli vain tuskissaan takaisin Callaghanien kartanoon. Ei tyttöä sattunut fyysinen kipu. Se kipu ei ollut mitään verrattuna siihen, mitä Whelan koki päässään. Hän luuli löytävänsä elämänkumppaninsa Cathanin sekä sielunystävänsä Celesten, mutta he olivatkin vain petollisia valehtelijoita.
Kartanossa Whelan pakkasi nopeasti kaikki tavaransa kaikessa hiljaisuudessa, ellei Celesten hysteeristä itkua laskettu. Whelankin itki yksin, itki omaan kipuunsa. Kun Whelan laskeutui portaat alas ja astui sisälle tulisijaan aikoessaan matkustaa hormiverkostossa, hän katsoi vielä ympärilleen. Talossa oli hiljaista, kukaan ei ollut herännyt Whelanin ja Celesten saapumiseen. Itkuisesti henkeä haukkoen, Whelan huusi selkeästi:
“Korpinkuja 76.”
Ja Callaghanien talo oli poissa näkyvistä.

// Kokeilin hieman erilaista kirjoitustyyliä :’D

Vastaus:

Huhhuh, mikä lopetus! Tämä vastasi hienosti tähän asti saatujen vihjeiden johdatuksiin, ja tuntui tarinan ansaitsemalta huipulta! Useimmiten tarinoiden huippukohta on sijoittunut lukuvuoden loppuun, joten oli mielenkiintoista lukea kesälomalle sijoittuvasta hitaasti voimistuvasta jännityksestä. Ensimmäisessä ja toisessa osassa tuli hienosti esiin onnen ja kauhun välinen kuilu, jossa molemmat tunteet korostivat toisiaan! En olisi kyllä osannut odottaa, että Callaghanit tosiaan olisivat niin pahoja kuin joksi Jonah paljastui. Kaikki Celesten sisarukset vaikuttivat mukavilta, ja nuoremmat sisarukset myös viattomilta - Briellestä puhumattakaan. Tämä jättikin hienosti kysymyksiä siitä, ketkä kaikki tosiaan olivat juonessa mukana: suurin osa perhettä vai pelkästään Jonah? Whelanille palaset vaikuttivat loksahtavan paikalleen, mutta lukiessa jäi vielä vähän hämäräksi, mikä Jonahin ja Laceyn todellinen suhde tarkalleen onkaan. Ja miksi he tosiaan haluaisivat päästä Macintoshien Irvetan holviin? Paljon tuli jo päivänvaloon, mutta yhtä paljon jäi vielä peittoon, kuten hyvässä tarinassa kuuluukin! Varsinkin lopputarinassa oli tosiaan aivan käsin kosketeltava tunnelma: pystyin kuvittelemaan, miltä Whelanin ikkunasta näkemä, nurmikentän ylittävä Jonah näytti vilkuillessaan taaksepäin, ja miten lohdutonta oli lähteä öisen kolkosta ja murheellisesta talosta. Kuvasit hyvin Whelanin verestäviä tunteita, hänen petettyä oloaan ja menetyksistä johtuvaa kipua. Alkutarinasta tarttui muutama oikeinkirjoituksen juttu mieleen - loppuosassa en sitten huomannutkaan mitään, kun tarina tempaisi niin hyvin mukaansa! Joissakin kohdissa oli vähän epätavallinen lausejärjestys: suomen tavallisin, suora sanajärjestys on subjekti+verbi+objekti, näin: "Whelan oli huomannut sen itsekin, (kun oli viettänyt aikaa perheen kanssa)." Suorasta lauserakenteesta poikkeaminen yleensä korostaa tiettyä asiaa, mutta tällöinkin korostettava sana tulee etualalle ja muu lause säilyy samankaltaisena: "Niitä Whelanilla ei ollut montaa." Lisäksi: "Oli kulunut muutama päivä siitä, kun Whelan oli ollut ratsastamassa läheisellä hevospaikalla Callaghanien vanhimpien lasten kanssa." Useimmiten kannattaa siis muistaa selkeä sanajärjestys! Myös pitkiä lauseita tulee usein selkeyttäneeksi, kun lukee tarinaa uudestaan selkeyttä ja sujuvuutta silmällä pitäen. Näistä jutuista huolimatta tämä oli aivan erinomainen tarina, varmasti paras tähänastisista! Loppulause oli kuin piste i:n päälle - upeaa!

Saat 8 kaljuunaa, 21 tuparia sekä Suhdesopankeittäjä-merkin!
Aurelia » 25.5.

Nimi: Emily Hawkins, Korpinkynsi

21.05.2020 12:58
Luku 13 – Kaunista ja hirveää

Ulkona oli kaunis sää, aurinko loi säteitään pihanurmelle, josta viimeisetkin lumihiutaleet olivat sulaneet. Oppilaat parveilivat linnan tiluksilla pienissä ryhmissä. Järvi oli sulanut ja peilityyni pinta houkutteli oppilaita viettämään aikaa sen rannassa. Helmikuun lopun sää oli tavallista lämpimämpi ja Emily istui mukavasti suuren puun alla. Amy, Vivian ja Bob olivat kaikki hänen kanssaan lukemassa V.I.P. -kokeisiin. Amy ja Bob istuivat sylikkäin varjossa ja Vivianin pitkät punaiset hiukset olivat harvinaisesti sotkuisella nutturalla. Nauru raikui yli pihamaan, kun nelikko jutteli iloisesti kirjojen ympäröimänä. Koko koulu tuntui olevan ulkona ja Emilystä oli mukavaa, että linnan tilukset olivat valtavat. Jokainen sai omaa rauhaa riippumatta siitä, missä oli. Emilyn onnea varjosti sillä hetkellä vain yksi asia. He eivät olleet vielä saaneet selville, mitä heidän ympärillään tapahtui. Hyökkäyksiä oli tullut pari lisää, aivan Tylypahkan lähettyvillä, mutta ne olivat loppuneet lyhyeen, eikä kukaan ollut loukkaantunut. Outo kello hohkasi edelleen kuumana, eikä edes Vivian ollut ehtinyt lukea päiväkirjaa, sillä V.I.P. -kokeisiin piti aloittaa harjoittelu. Heillä oli alle kolme kuukautta aikaa kerrata viiden vuoden asiat, ja uutta tuli joka tunnilla lisää. Professori Higgs oli edelleen ihana vaaleanpunainen enkeli, joka leijaili oppilaiden keskuudessa viljellen hyvää mieltä. Kaikkia neljää se vain ärsytti, kun he tiesivät totuuden. Joka kerta, kun Emily näki professorin, hänen sisällään kiehui. Usein hänen oli vaikeaa pitää kielensä kurissa, ja silloin jonkun oli pakko kääntää hänen ajatuksensa muualle.
Emily sulki hetkeksi silmänsä ja nautti auringon lämmöstä. Musta kaapu tuntui keräävän kaiken lämmön itseensä ja hän haaveili jääkylmästä kurpitsamehusta. Kirjan sivut kääntyilivät tuulessa pitäen rauhoittavaa ääntä. Linnut sirkuttivat iloisesti ja varikset raakkuivat jossain kaukana Kielletyssä metsässä. Joku molskahti järveen ja kiljui. Pehmeä nurmi tuntui hänen allaan mukavalta ja kotoisalta, vaikka kotona heillä ei ollutkaan kuin villinä ja hoitamattomana rehottavaa ruohoa. Hymy nousi väkisinkin huulille.
Kun Emily avasi taas silmänsä, valo tuntui sokaisevalta. Amy ja Bob istuivat taas suutelemassa, ja Vivian luki Pimeyden voimilta suojautuminen edistyneille -kirjaa. Emilyllä oli välillä hieman ulkopuolinen olo, kun Amy takertui Bobiin. Hän ei kuitenkaan antanut sen tulla enää ystävyyden tielle. Pitkästä aikaa Emily otti päiväkirjan käteensä ja selaili sitä. Hänen silmiinsä osui yksi nimi, jonka hänen äitinsä oli kirjoittanut suttuisella ja epäsiistillä käsialalla. Professori Feather oli listassa kellon kuvan alla. Hän näytti sivua Vivianille, joka nyökkäsi hitaasti. Emily kuiskasi tälle menevänsä käymään sisällä linnassa. Hänen täytyi saada tietää, kuka professori Feather oli ollut. Hän nousi ylös ja lähti puolijuoksua kohti linnaa. Sisällä oli autiota, sillä kaikki olivat ulkona nauttimassa lämpimästä säästä. Vaikka Tylypahkassa pääosin olikin kodikasta, Emilystä tuntui omituiselta ja jäykältä kävellä valtavassa tyhjässä tilassa, jossa askeleet kaikuivat. Edes opettajia ei näkynyt missään ja ainut paikka, minkä Emily keksi, oli opettajainhuone. Ehkä siellä olisi joku, jonka kanssa puhua. Hän juoksi opettajainhuoneen ovelle ja koputti hengästyneenä oveen, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Hän seisoi käytävässä jonkin aikaa, kunnes oli varma, ettei ketään ollut paikalla. Neuvottomana hän lähti maleksimaan kohti ulko-ovia. Käytävät olivat äänettömät, kunnes kahdet askeleet ja hiljainen puhe lähestyivät.
”Äiti on nyt hoidettu, se oli helppo nakki. Enää on jäljellä lapsi. Milloin se tehdään?” professori Higgsin ääni kantautui käytävästä. Emily säikähti lähestyviä askeleita ja etsi piilopaikkaa. Hätääntyneenä hän ryntäsi lähimpään luokkahuoneeseen. Se oli pieni, eikä Emily ollut käynyt siellä koskaan. Pulpetteja oli vain muutama keskellä luokkaa ja perällä oli vanha ruskea kaappi. Taulun edessä oli jykevä pöytä, joka tuntui valtaavan puolet koko tilasta. Äänet eivät enää kuuluneet, joten Emily kaivoi nopeasti kaukokorvansa ja kuunteli.
”…tarvitse huolehtia vielä. Ensin tyttö”, professori Rother sanoi. Emily kuuli professori Higgsin tuhahduksen.
”Mitä, jos hän tulee hakemaan tytön jonnekin, mistä heitä on mahdotonta saada?” Higgs jatkoi äreällä äänellä.
”Tyttö hoidetaan pois, ennen kuin hän saa mitään vihiä koko asiasta”, professori Rother tiuskaisi kärsimättömästi kuin asia olisi itsestäänselvyys. Sitten askeleet loittonivat, eikä Emily enää kuullut ääniä. Hän pujahti ulos tunkkaisesta luokasta ja palasi käytävälle. Marmori hohti kauniisti auringon valossa, mutta hänellä ei ollut aikaa jäädä ihailemaan sitä. Ainut paikka, minkä hän keksi oli kasvihuoneet. Ehkä professori Rosenberg olisi siellä. Kun hän astui ulko-ovista, raukea lämpö tervehti häntä ystävällisesti ja Emily hymyili juostessaan. Kasvihuoneissa näkyi kasveja, eri värisiä ja kauniita. Näky oli Emilyn mielestä ihana, sillä hän rakasti yrttitietoa ja kasveja. Kasvihuoneisiin astuessa tuntui kuin olisi saapunut pieneen viidakkoon. Kasvit olivat kuin eläimiä, ne halusivat päästä vapaiksi ruukuistaan ja elää villiä elämää. Kasvihuone kolmosessa näkyi pitkä professori Rosenberg, joka hyräili, kun Emily astui sisään. Hän oli hoitamassa alruunoita, ja huomasi Emilyn vasta, kun tämä avasi suunsa.
”Hei! Voisinko kysyä sinulta jotain?” Emily kysyi varovaisesti. Professori Rosenberg kääntyi ja hiljentyi.
”Totta kai, kulta pieni, mutta miksi sinä näytät noin huolestuneelta?” Hänen kasvoillaan oli, niin kuin aina, vähän pöllämystynyt ilme. Emily ei ollut tajunnut, että oli huolestuneen näköinen ja yritti saada naamansa peruslukemille.
”Tiedätkö sinä, kuka oli professori Feather?” Emily töksäytti. Professorin ilme muuttui yhtäkkiä synkäksi ja hän uteli:
”Miksi sinä sen haluat tietää?” Emily kohautti harteitaan ja yritti näyttää viattomalta, kun Rosenberg jatkoi:
”Professori Feather oli jästitiedon opettaja kaksikymmentä vuotta sitten, samaan aikaan, kun minä aloitin täällä.” Emily tunsi saavansa vihdoin tietää jotain merkittävää, ja hänen päässään alkoi raksuttaa.
”Minkä takia hän ei ole enää opettajana?” hän kysyi yrittäen olla kuulostamatta liian uteliaalta. Professori Rosenbergin kasvot menivät entistä synkemmiksi, eikä niissä näkynyt enää ilon hippustakaan.
”Miksi sinä tuollaista kyselet? Moni silloinen opettaja on jo lopettanut. Menepäs nyt nauttimaan ystäviesi kanssa lämpimästä säästä”, Rosenberg työnsi Emilyä hellästi selästä puhuessaan. Emily kiiruhti pois kasvihuoneesta miettien keskustelua. Hän suuntasi tiensä puun luokse ja istui järkyttyneenä nurmelle, joka tuntui yhtäkkiä pisteliäältä jalkoja vasten. Amy, Vivian ja Bob kääntyivät katsomaan Emilyä kysyvinä. Emily katseli vihreää ruohoa ja töksäytti järkyttyneenä:
”He aikovat hyökätä jonkun tytön kimppuun. Ilmeisesti Tylypahkassa.” Bobin suu loksahti hämmästyneenä auki, ja Vivian pudotti kirjansa maahan. Amy näytti omalla urhealla tavallaan pelokkaalta, kuin leijonalta, joka pelkäsi henkensä edestä.
”Mistä sinä sen tiedät?” Amy kysyi pitkän hiljaisuuden jälkeen. Emilyn päässä humisi, mutta hän kertoi yksityiskohtaisesti kaiken, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun hän oli lähtenyt pihalta.
”Oletko aivan varma, että Higgs sanoi ’tulee hakemaan’?” Bob piipitti hiljaa, ja Emily nauroi sisällään hiljaa, kauheasta tilanteesta huolimatta. Miten ihmeessä aina niin urhea Amy, ja herkkänahkainen ja säikky Bob, olivat päätyneet yhteen? Se oli varsinainen leijonan ja hiiren romanssi.
Emily nyökkäsi ja totesi synkkänä:
”Minulta meni ohi, milloin se tapahtuu.” Äkillinen tuulenpuuska lennätti kirjat kauemmas, ja Vivian kävi keräämässä ne. Emilyn iho meni kananlihalle, eikä edes aurinko saanut hänen mieltään enää paremmaksi.

Vastaus:

Kaunista ja hirveää tosiaan! Pidän siitä, miten Emilystä on tullut jo harjaantunut kaukokorvien käyttelijä, ja hän on monta kertaa onnistunut onkimaan tärkeitä keskustelunpätkiä - vaikka tälläkin kertaa tieto tuntui lisäävän tuskaa ja huolettomampaa olisi ollut olla kuulematta. Professorien tiputtelemat vihjeet ovat juuri sopivia, tälläkin kertaa ne jättivät miettimään, mistä oikein oli kyse: voisivatko he puhua Emilystä...? Samaan aikaan tiedustelu professori Featheristä oli toinen mielenkiintoinen selvityksenaihe. Mistä oikein on kyse, kun edes professori Rosenberg ei suostunut kertomaan hänestä? Hienoa! Sää toi hyvän tunnelmallisen latauksen tarinaan, kun kaunis ilma oli ristiriidassa synkkien keskustelunaiheiden kanssa. Ystävien kanssa ulkona istumisesta oli myös mukava lukea! Samastuttavan keväisen tunnelmansa puolesta tarina olisi voinut sijoittua vähän pidemmälle lukuvuoteen - ainakaan toivottavasti helmikuussa ei ole vielä niin lämmintä kuin tarinassa vaikutti olevan! Oikeinkirjoituksen puolesta ei jäänyt mieleen mitään korjattavaa, upeaa! Tarinan muutamat vertauskuvat olivat erittäin osuvia, esimerkiksi "vaaleanpunaisena enkelinä leijaileva" professori ja luonteiltaan ja näennäisesti rohkeuden asteiltaan erilaiset Amy ja Bob! Seuraavaa tarinaa odotellen! :)

Saat 8 kaljuunaa, 17 tuparia sekä Kielikuvakonkari-, Osuva otsikoija- ja Vihjailija-merkit!
Aurelia » 25.5.

Nimi: Emily Hawkins

21.05.2020 08:16
Valeria, sun tarina oli taas tosi hyvä! Sä oot tosi hyvä kirjoittaja ja tässä tuli hyvin esiin se, ettei Valeria halua vastuuta eikä esiintyä näyttämässä taitojaan. :)

Vastaus:

4 tuparia kommentista! :')

Aurelia » 25.5.

Nimi: Valeria Ainsworth

21.05.2020 01:50
Luku 6

Saavuin yhteiseen pukuhuoneeseen juuri, kun kello oli tasan kuusi, kiristellen käsisuojusten remmejä. Kaikki olivat jo paikalla, nojasivat olkapäitään seiniin – kaikki, paitsi Solt, joka joukkuelaisten katseista päätellen oli yhä kapteenin huoneessaan.
”Ehdit juuri”, Dawn Kaminski sanoi silmäten kelloa ranteessaan. ”Solt ei ole vielä täällä. Vielä minuutti, niin olisit joutunut-”
Kapteenin ovi lävähti auki ja Solt asteli paikalle.
”Ainsworth, olet kolme minuuttia myöhässä. Kolme juoksukierrosta kentän ympäri.” Pyöräytin hänelle silmiäni.
”Okei. Mutta siinä tapauksessa sinäkin olit kolme minuuttia myöhässä. Kisataanko?” kysyin Soltilta olkia kohauttaen. Hän oli leveäharteinen poika, jonka selkä oli kuin kaappi – tai kuin ruumisarkun kansi, leveä ja kulmikas. Hän oli kokonsa, tummien kulmakarvojensa ja kunnianhimonsa kanssa pelottavakin ilmestys, mutta olin pelannut hänen kanssaan jo neljä vuotta, enkä pystynyt ottamaan hänen auktoriteettiaan täysin vakavasti. Itse asiassa kapteenin paikkaa oli edellisenä vuonna tarjottu ensin minulle, mutta olin kieltäytynyt. Niin paljon kuin olinkin kiinnostunut huispauksesta, en uskonut, että minusta tulisi hyvä kapteeni. Päätökseen saattoi liittyä jokin vastuun välttelykin, mutta olin edelleen sitä mieltä, että minulla oli siihen oikeus. Olin yhdentoista ensimmäisen ikävuoteni aikana ottanut vastuuta niin paljosta, että isän jättämisen jälkeen aioin välttää kaikkea, mikä ei ollut pakollista. Minulle riitti, että kapteeninpaikkaa oli tarjottu – valvojaoppilaiden kylpyhuoneeseen pääsisin muutenkin, jos tarvitsi. Solt ei kuitenkaan ollut unohtanut, että minä olin ollut ensimmäinen valinta.
Kommentilleni hän siristi silmiään, mutta ei sanonut mitään. Tulkitsin, että se merkitsi rangaistuksen unohtamista. Vilkaisin Dawniin, joka virnisti minulle – hän oli kolmas joukkueen seitsemäsluokkalainen, joka oli tullut mukaan vuoden myöhemmin kuin minä ja Solt. Kaikki muut joukkueen jäsenet olivat luonnollisesti nuorempia, mutta se ei varsinaisesti haitannut. Joukkue tuntui yhä kuin perheeltä, vaikka uusi perheen pää olikin Soltin kaltainen pöllö.
”No niin, joukkue. Korpinkynnen uusi kapteeni on vihdoin päätetty”, Solt aloitti preppauspuheensa.
”Me tiedetään”, sanoi etsijä, Georgina Sparrow. ”Se tähtitiedetyttö, Lizzie joku.”
”Howard.”
”En usko, että meidän tarvitsee olla siitä huolissaan, Solt”, sanoi Roan, toinen lyöjä Soltin lisäksi. ”Kuulin, että se käyttää numerologiaa joukkuasemien laskemiseen.”
”Joo, ja se on ihan taikauskoinen. Kukaan ei saa kuulemma pelata, kun Merkurius on väärässä asennossa, tai jotain.”
”Niinhän ne haluavat meidän uskovan!” Solt keskeytti tuohtuneena. ”Ne ovat pelkkiä huhuja – korpinkynnet haluavat, että aliarvioimme heidät!” Siinä ajattelin hänen olevan oikeassa. Oli ihan Korpinkynnen tapaista aloittaa ottelu jo ennen pelin alkamista. ”Howard saattaa lukea numerologiaa, mutta opiskelee huispausta ihan yhtä raivokkaasti. Meillä on kovat joukkueet vastassa. Rohkelikon kapteeni pitää harjoitukset joka aamu ennen tunteja. Puuskupuhilla on paska etsijä-”
”Hei!” Roan kivahti, sillä kyseessä oli hänen pikkuveljensä.
”-mutta kapteeni korvaa sen kouluttamalla kaikki pelaajat melkein jokaiseen joukkuepaikkaan. Puuskupuhilla on tosi paha tiimi kokonaisuutena, tosi paha.”
”Mutta meillä on kapteeni, joka tietää kaikkien pelaajien vahvuudet ja heikkoudet”, Roan virnisti. Kommentti oli puolitosissaan lausuttu, oli kapteenien asia ottaa kaikki muista selville.
”Joo, lyön vetoa, ettei kukaan muu kapteeni puhu strategioista unissaan”, Dawn lisäsi. ”Ryan kertoi”, hän vinkkasi minulle. Ryan oli hänen poikaystävänsä, hänkin seitsemännellä luokalla.
”Hiljaa”, Solt sanoi tympääntyneenä. ”Jospa nyt vain kuuntelisitte, kun selostan suunnitelman. Eikä mitään keskeytyksiä, tai joutuu juoksemaan kentän ympäri.”
Varttia myöhemmin suuntasimme ulos huispauskentälle. Sillä aikaa ennen harmaa taivas oli pimentynyt, ja ulkona satoi tiheää, kylmää tihkua. Se tuskin näkyi paljaalla silmällä, mutta kasteli kaikki vaatteet kosteaksi muutaman askeleen aikana. Sadekausi oli selkeästi alkanut – kohta oli satanut viikon putkeen. Valittaa ei auttanut, sillä kuten edellisinäkin vuosina, harjoitukset keskeytyisivät vasta, kun kapteeni niin määräsi. Eikä sateen pelko tehnyt hyviä joukkueita; sen oli tiennyt edellinenkin kapteeni, joka piti harjoitukset, vaikka vihasi märkänä lentämistä.
Solt laski kolmeen, ja ponkaisimme kaikki yhteen aikaan luudat maasta, kaikki paitsi Solt, joka jäi maahan päästämään ryhmyt ja siepin vapaaksi. Muut joukkuelaiset häälyivät valmiina. He näyttivät hyvältä – joukkue oli yhtä varapelaajaa lukuun ottamatta täsmälleen sama kuin viime vuonna, ja olimme tulleet mestaruudessa toiseksi Korpinkynnelle, joiden kapteeni oli nyt vaihtunut. Georgina oli lintumaisen pieni, ja lensi sulavammin kuin varpunen. Solt ja Roan näyttivät jo päällepäin siltä, että pystyisivät lyömään ryhmyn kerralla kentän toiseen laitaan. Dawnia taas olisi voinut ajatella liian pieneksi ja kevyeksi vahtimaan maalisalkoja, mutta hän oli liikkeissään kuin haukka, ja tuntui osaavan aina etukäteen laskea, mihin kaato tulisi päätymään.
”HYVÄ LUIHUINEN!” kuului raivokas huuto katsomosta, ja käännyin katsomaan. Olivia ja Rose kyhjöttivät penkillä viltit ja suojaloitsu yllään. Heilautin heille kättäni, mutta sain sen takia melkein kaadon naamaani – kaadon, jonka kuitenkin nappasin.
”Keskittymistä, Ainsworth!” Solt sylkäisi heti.
”Joo, joo, kapu”, vastasin ja kiihdytin kohti maalisalkoja.

”Vartin tauko!”
Aloin olla niin märkä, ettei pelaaminen ollut enää kivaa: kosteus oli kainaloissa ja alusvaatteissakin. Muut laskeutuivat maahan perääntyäkseen pukuhuoneisiin kuivattelemaan, mutta kurvasin itse toiseen suuntaan, kohti lähes autiota katsomoa. Olivia ja Rose joivat höyryävistä kupeista ja mutustivat kasvispiirakoita – kuivina loitsunsa alla, mutta kaikesta päätellen yhä kylmissään. Liu’uin luudan kyydistä heidän vierelleen.
”Hyi, älä koske”, Rose sanoi, kun yritin ahtautua suojaloitsun alle ja kosketin märällä käsivarrellani hänen olkapäätään.
”No laajentakaa sitä loitsua sitten”, komensin hymyillen. Sade lakkasi ylläni, ja Olivia ojensi kupillisen kahvia.
”Sinä olet niin kipeä tämän jälkeen”, hän sanoi.
”No niin tekin”, vastasin nauraen. Aloin olla niin kylmettynyt, että kehossa tuntuva tärinä herätti hysteriaa. ”Mitä te täällä teette lämpimän oleskeluhuoneen sijaan, senkin hullut?”
”Sitä me ollaan tässä itsekin vähän mietitty”, Olivia sanoi.
”Me tultiin katsomaan, pääsetkö sinä mihinkään töihin tämän vuoden jälkeen! Siis että värvääkö kukaan niin kehnoa lentäjää kuin sinä”, Rose sanoi leikillään. Nauroin, mutta nauru tuntui ontommalta – sanoissa oli paljon totuutta. Ei siinä, että olisin kehno, vaan siinä, palkkaisiko mikään joukkue minua. Olivia pukkasi Rosea kyynärpäällä kylkeen.
”Rose vain halusi piknikille. Mikään sää ei häntä estä”, Olivia korjasi suu mutrussa. Mietin, mahtoiko hän kuulla ajatukseni. ”Mutta sinun pitäisi tiedätkö ottaa johonkin joukkueeseen yhteyttä. Vaikka Lipilinnan lepakoihin – tai Kadlein Kanuunoihin, niillä on kai nyt joku uusi nousu menossa.”
”Olivia! En minä voi ottaa yhteyttä joukkueeseen, jota en edes kannata.”
”Ei sillä nyt ole mitään väliä”, hän pyöräytti silmiään. ”Tärkeintä on, että pääset johonkin – sitten tietysti alat kannattaa joukkuetta, jossa olet. Ihan sama kuinka surkea joukkue se olisi. Kuule, minä voin lähetellä kirjeitä puolestasi, voin kutsua jonkun vaikka kaikista joukkueista, yksi kerrallaan.”
”Kiitos, kai”, sanoin innottomasti, vähän vastahakoisesti. Hänellä oli pointtinsa, mutta en halunnut ajatella sitä. Että pitäisi esiintyä jonkun edessä, todistaa taitonsa jollekin – se oli jo nähty jo koettu, enkä tykännyt siitä, kiitos ja ei. Halusin mieluummin ajatella, että joku Tylypahkan otteluun saapunut Profeetan sunnuntaisivujen toimittaja ottaisi kuvan juuri oikealla hetkellä, ja joku bongaisi minut lehdestä, ilman että tarvitsisi itse tehdä mitään.
”Joku muukin on tainnut tulla katsomaan, miten pärjäät”, Olivia sanoi sitten lähemmäs kumartuen, ja hänen äänensä oli erikoisen kiusoitteleva.
”Kuka?” Rose kysyi samalla kun katsoin Olivian nyökkäämään suuntaan. Katsomon oikeassa laidassa istui joku, ja jouduin siristämään silmiäni, että näin tihkun läpi. Sitten henkäisin.
”Onko tuo…”
”On! Näkijän päätoimittaja tuli katsomaan lentämistäsi!” Olivia kiljaisi kuin ei pystyisi enää pidättelemään nauruaan. Hänen pehmeisiin käsineisiin vuoratut kätensä tarttuivat omista kohmeisista sormistani. Raju väristys kävi läpi selkäpiini.
”Näkijän päätoimittaja? Miksi hän olisi täällä?” Rose kysyi oudoksuen.
”Etkö muista, hän oli siellä jälki-istunnossa Rian kanssa”, Olivia sanoi. ”Ria tykkäää siitä”, hän venytti.
”Enkä tykkää! Sanoin vain, että, että hän oli hyvännäköinen”, vastasin takertuen sanoissani.
”Just. Tämä on hyvä merkki – sekin on kiinnostunut sinusta!”
”Eihän sitä tiedä, minkä takia se on täällä, jos… jos se vaikka tekee juttua huispausjoukkueista”, Rose henkäisi kiirehtien. Hän ei vaikuttanut innostuneelta ihastuksesta.
”Niinpä, tuskin se on minun takiani täällä”, sanoin, vaikka samaan aikaan tunsin epämukavan tunteen sisuksissa, kuin jokin olisi pois paikoiltaan. En muistanut koskaan kiinnittäneeni häneen paljoa huomiota, mutta nyt hän oli jälki-istunnossa, sitten täällä…
Joukkue alkoi virrata pienenä vihreänä jonona takaisin kentälle. En ollut sateensuojassa ehtinyt varsinaisesti kuivaa, mutta tihkuun astuminen oli silti inhottavaa. Kiitin tyttöjä kahvista, jonka lämpö oli jo haihtunut käsistä, ja astuin luudan selkään. Lensin kohtaamaan muut, vähän itsetietoisempana kuin hetki sitten.

Vastaus:

Mahtavaa päästä seuraamaan huispausaiheista tarinaa! Vaikka tarinan pääaiheena olikin huispaus, juonessa kulkivat hyvin mukana myös muut olennaiset juoniaihiot, kuten tuo mystinen päätoimittajapoika ja tuvanjohtajan tapaamisessa vihjattu ammatinvalinta. Kirjoitit hyvin huispausjoukkueen persoonista ja Soltin ja Valerian välisestä vanhasta kilpahengestä, vaikka Valeria ei vaikuttanutkaan ottavan siihen osaa kuten kapteeni. Joukkuelaisten luonteita olisi voinut vielä vähän hioa, sillä esimerkiksi Roanin humoristinen kommentti kapteenille sen jälkeen, kun tämä loukkasi hänen sisarustaan, tuntui vähän epäjohdonmukaiselta. Tarinan toinen osa oli lempparini, sillä ystävysten keskustelua oli jälleen hauska seurata. Kaikkien luonteet tulivat keskustelussa esille: Rosen sateessa kastuneen Valerian väistämisessä ja Olivian päämäärätietoisessa joukkueista puhumisessa. Lopussa Rosen vastahakoinen asenne jätti mukavasti miettimään, mitä sanojen taustalla olikaan... Ja tietysti tuo vielä tähän mennessä puhumaton poika herätti kiinnostusta! Tämä saattoi olla vahinko, mutta oikeinkirjoituksesta tuli mieleen, että ja-sivulauseen kanssa tulee pilkku vain, jos verbeillä on eri tekijä. Tässä kohtaa "Georgina oli lintumaisen pieni ja lensi sulavammin kuin varpunen" tekijä on molemmissa verbeissä Georgina, jolloin pilkkua ei tule. Hienoa, jään jälleen odottamaan seuraavaa tarinaa, josko kohta jo päästään paremmin tapaamaan myös päätoimittaja! :)

Saat 8 kaljuunaa, 18 tuparia sekä Kappaleenkatkoja ja poikkeuksellisesti Huispaushuippu-merkin!
Aurelia » 25.5.

Nimi: Natalie Warren, Korpinkynsi

19.05.2020 18:15
PUNAINEN RUUSU
osa 5

Punainen Ruusu ei ottanut minuun yhteyttä. Ennen joulukuun alkua. Talvi oli kylmä, lunta satoi lähes joka päivä. Puut olivat huurteessa ja tällipaju natisi kylmyydessä. Yksikään lintu ei laulanut, ja oli helpotus päästä kasvihuoneista takaisin lämpimään linnaan.
Astelin Sharonin ja muiden tyttöjen kanssa tiiviissä joukossa. Olin tutustunut hiukan luokkalaisiini, ja tulimme hyvin toimeen. Rose oli eläinrakas ja luonnonläheinen, Adriana hiukan villimpi huispaaja ja Emily temperamenttinen ja hiukan sähläävä, mutta kiltti. Kaikkia luokkalaisiani yhdisti tiedonjano ja lukeminen. Pidin heistä kaikista, ja ihmettelin, miten en ennen ollut huomannut heitä. Pääasiassa olin kuitenkin kahden Sharonin kanssa. Muiden kanssa olin ennemminkin vain luokkatoveri.
Punaisen Ruusun kirje saapui aamiaisella. Suuri, valkoinen pöllö toi sen pöytään. Kuoressa ei lukenut lähettäjää, enkä aluksi tiennyt, keneltä se oli. Avasin kirjee. Kuoressa oli punaiselle pergamentille kirjoitettu valkoisella musteella:

Natalie
Uskoisin, että päässäsi pyörii satoja kysymyksiä. En kerro niitä tässä, vaan haluaisin tavata sinut Rääkyvässä röttelössä seuraavana Tylyahon viikonloppunasi. Voit ottaa ystäväsi Sharonin mukaan.
Punainen Ruusu

Sharon oli lukenut kirjeen olkani yli.
- Mistä hän tietää, että olet ystäväni? Kuka hänelle on kertonut? kysyin järkyttyneenä.
- Joku linnasta, ei kukaan muu voi tietää, Sharon sanoi mietteliäänä.
- Kyllä setäni Stankin tietää, huomautin.
- Uskotko, että hän olisi kertonut? Sharon kysyi. Pudistin päätäni.
- Minä en halua käydä Rääkyvässä röttelössä, Sharon sanoi. Hän värisi. Lähdimme salista.
- Mistä hän voi tietää sen kaiken? hoin.
- Minähän tiedän kaiken! Jopa sen, että sinä käytät vaippoja, ja että pottasi on alinomaa täynnä! kuului Riesun ääni pylväännokasta. Sillä oli yöastia kädessään, ja se nauraa käkätti. Riesun päässä olevan propellilakin propelli pyöri vinhasti, ja yöastia kallistui. Käytävä joutui sekasorron valtaan, kun Riesu kaatoi sisällön heidän niskaansa. Se oli vettä, mutta sitäpä ei heti huomattu. Juoksin Riesun hilpeän käkätyksen saattelemana, vettä valuen Korpinkynnen torniin.

Vastaus:

Mysteeri syvenee! Alun kuvaus talvisesta Tylypahkasta oli ihana ja herätti ympäristön eloon. Pidin erityisesti kylmyydessä natisevasta tällipajusta! Lisäksi oli kiva kuulla Natalien ja muiden luokkalaisten syventyneestä ystävyydestä. Kirje oli lyhykäisyydessään mielenkiintoinen. Tähän mennessä Punainen Ruusu on vaikuttanut aika hyväntahtoiselta, melkein äitimäiseltä hahmolta, vaikka haluaakin tavata Natalien niin karmivissa paikoissa. Myös Sharonille ulotettu kutsu vaikutti hyvältä - ainakaan Natalien ei siinä tapauksessa tarvitsisi mennä yksin. Itsellenikin heräsi kysymys, miten Punainen Ruusu saattoi tietää, ellei ollut paikalla linnassa. Kysymyksen pohtiminen kääntyi hauskaksi, kun Riesu puuttui asiaan! Hienosti kirjoitettu Riesusta - voi oppilasparkoja! Tarina oli erittäin hyvin kirjoitettu, ihan lopussa tuli mieleen, että ennen lauseenvastikkeita ei oikeinkirjoituksen mukaan tule pilkkua, eli kohta olisi vain "käkätyksen saattelemana vettä valuen", tosin tähän voisi sopia myös ja-sana. Jään innolla odottamaan, mitä tapahtuu Rääkyvässä röttelössä! :)

Saat 6 kaljuunaa, 15 tuparia sekä Weasleyn Welhowitsailija- ja Miljöön muotoilija -merkit!
Aurelia » 20.5.

Nimi: Susan Fall, Puuskupuh

19.05.2020 17:48
Äh! Taisi taas unohtua nuo vuorosanaviivat!

Vastaus:

Ei hätää, ensi tarinassa sitten! :)

Aurelia » 20.5.

Nimi: Susan Fall, Puuskupuh

19.05.2020 17:47
Luku 9
Kirje ja hormiverkko

Poika oli taas kadonnut Susan ajatteli tohkeissaan. Jos jonkun pitäisi tietää tästä niin rehtorin. Susan totesi:

Minulla on ilalla tapaaminen rehtorin kanssa.

James kysyi ymmällään:

Entä sitten?

Susan vastasi huoahtaen:

Haloo? Sitä sitten että voin mainita Ylpeästä hänelle!

James vastasi hieman nolostuneena:

Ai, joo.

Susan huokaisi ja lähti kävelemään Jamesin kanssa alas portaita. Oleskeluhuonessa tasutteli vain Shine joka naukaisi nähdessään Susanin ja Jamesin. Susan kaivoi laukustaan paperia ja alkoi kirjoittaa näin:

Hei, äiti! Mitä sinulle kuluu? Onko Ed jo kohta 11? Haluaisin kertoa kaiken sinulle mutta pergamentti ei taida rittää siihen! Olisi aivan mahtavaa jos Ed pääsisi Tylypahkaan! Minun seikkailuni on täällä vasta alussa! Kerro terveisiä isälle ja Edille!

Terveisin Susan

Susan tarkasteli kirjettään tyyytyväisenä ja laittoi sen lopulta kirjekuoreen. James jäi hetkeksi seisomaan takkatulen eteen. Hän vittasi Susanin lähemmäksi. Nyt Susankin näki paremmin, liekkien seassa vilahti pää. James laittoi kätensä Susanin suun eteen jotta hän ei kiljuisi. Pää erottui nyt selvemmin, se oli Albuksen pää joka huusi heille:

Tulkaa kansliaan! Tunnusana on Torakkatorttu!

Sitten pää katosi Susan ja James vilkaisivat toisiaan epäilevästi ja huohottivat takkatulen hiipuessa.










Vastaus:

Erittäin hyvä, vähän rauhallisempi tarina tähän väliin! Hyvä, että Susan oli jo sopinut tapaamisen rehtorin kanssa, ettei hän joudu vain yksinään selvittämään Figur Ylpeää koskevaa arvoitusta. Kirje äidille oli mukava - Susanille on tosiaan tapahtunut jo niin paljon hänen saavuttuaan Tylypahkaan, että kaikkea olisi vaikea mahduttaa yhteen kirjeeseen! Tapahtumat ovat olleet aika vaarallisiakin, mutta nyt äiti ainakin kirjeestä tietää, että Susanilla on kaikki hyvin. Dumbledoren kutsu lopussa oli todella yllättävä - mitähän nyt on oikein tapahtunut! Lopussa korostui hauskasti äkkilähtö, kun Susan ja James lähtivät huohottaen kansliaan takkatulen jäädessä perään hiipumaan. Tarinassa oli jälleen jonkin verran kirjoitusvirheitä, muuten oikein hyvä tarina! :)

Saat 5 kaljuunaa, 13 tuparia sekä Koukuttaja-merkin!
Aurelia » 20.5.

Nimi: Diana Whelern, Rohkelikko

18.05.2020 15:17
LUKU 10

Oikukkain ystävä

Juoksin suoraan Dumbledoren kansiliaan.

-Lakritsisauva! huusin kivihirviölle.

Kivihirviö siirtyi oven edestä hieman hämillään. Juoksin portaat ylös ja astuin kansliaan vaivautumatta koputtamaan.

-Aah, hyvää huomenta Diana, Dumbledore sanoi.

Hän istui työpöytänsä ääressä ja joi teetä.

En vastannut vaan löin Päivän Profeetan pöytään. Istuiduin alas ja jäin odottamaan, että Dumbledore sanoisi jotain.

-Olet erittäin fiksu tyttö ensiluokkalaiseksi, Dumbledore sanoi.

-Toisitko Feeniksin orreltaan, kirjoitan sillä aikaa viestin, Dumbledore sanoi. -Se on hieman vastahakoinen poistumaan välillä orrelta, hän lisäsi.

-Tuo auttoi todella paljon, tuhisin mielessäni.

Kävelin Feeniksin luokse ja ojensin käsivarttani. Feeniks lehahti käsivarrelleni, joten vein hänet Dumbledoren luo.

-Hienoa, Dumbledore sanoi. -Osaatko tehdä suojeluksen? Dumbledore lisäsi kysyen.

-Ööö, en tiedä, sanoin epävarmana.

-No, koita, Dumbledore sanoi vähän ärtyisästi epävarmuudelleni.

Yritin miettiä onnellisinta muistoani. Aaaaah. Keksin.

-Odotumsuojelius! huudahdin.

Valkea naali ilmestyi sauvan päästäni. Olin onnellinen. Se, että sain Hopon viemään kirjeeni kotiin asti, oli onnellisin muistoni. Ehkä tämä kuitenkin pomppasi kärkeen.

Dumbledore kuiskutti jotain naalin korvaan. En kuullut mitä.

-Toimit hienosti Diana, Dumbledore sanoi. -Saat täksi päiväksi vapaapäivän tekosi ansiosta. Saat vähän rauhaa julkisuudelta, Dumbledore jatkoi ja hymyili.

Kävelin kansliasta Rohkelikon oleskeluhuoneeseen. Mietiskelin Dumbledoren sanoja. Julkisuutta. Mitä hän tarkoitti.

-Ei, enhän minä voi olla kuuluisa, sanoin itselleni.

Harjoittelin muodonmuutosta ja loitsuja, erityisesti suojeliusta. Tein läksyjä, liemiä ja yrttitietoa. Riimuja tein myös. Luin kirjastosta lainaamaani kirjaa. Mitä. Ajatukset harhailivat taas uneen. Luin kirjaa nimeltä Euroopan Tunnetuimmat Lohikäärmelajit. Ei voi olla totta. Kävin nukkumaan ja yritin saada sillä ajatukset pois unesta. Osittain onnistuinkin. En halunnut mennä lounaalle. Pian oli kuitenkin pakko mennä.

Kun saavuin Suureen Saliin, oppilaat taputtivat. Ihmiset osoittivat suosiotaan ja olin hämilläni. Tiesin kuitenkin, että minusta oli tullut kuuluisa oppilaiden keskuudessa. Näin, kun professori McGarmiva katsoi minua ja hymyili.

//Tämä oli ehkä vähän outo tarina tähän väiin, mutta toivottavasti oli hyvä//

Vastaus:

Ehdottomasti oli hyvä, oudommatkin tarinat ovat yleensä mielenkiintoisia! ;) Dumbledore oli taas lempiasiani tässä tarinassa - erityisesti pidin siitä, että Dianan rynnätessä kansliaan hän istui rauhaisasti pöytänsä ääressä juomassa teetä. Se oli hauska yksityiskohta ja korosti Dianan yllättävää saapumista! Rehtori oli muutenkin taas salaperäinen sanoissaan. Mitähän hän kuiskasi suojeliuksen korvaan? Pidin myös suojeliuksen loihtimisesta, vaikka Pottereissa ensiluokkalaiset eivät osaakaan sitä loihtia: myös Harrylle kolmasluokkalaisena suojeliuksen taikominen oli iso saavutus, joka vaati paljon harjoittelemista. Oli kuitenkin mukava kuulla Dianan onnellisimmasta muistosta! Ja hän on tosiaan osoittanut olevansa jo erittäin etevä noita. Minäkin jäin miettimään, mitä Dumbledore tarkoitti julkisuudella, mutta lopussa kävi hienosti ilmi, että Diana oli tosiaan kohonnut koko koulun suosioon! Erityisesti tavallisesti niin tiukan McGarmiwan hymy oli paljon merkitsevä. Minkähän takia hän oli yhtäkkiä suosittu - siksikö, että oli värvännyt ensiluokkalaiset mukaansa selvittämään salattua mysteeriä? Mielenkiintoista, jään odottamaan ensi tarinaa! :)

Saat 6 kaljuunaa, 14 tuparia sekä Lockhartin lempilapsi-merkin!
Aurelia » 20.5.

Nimi: LunaBell Lilac, korpinkynsi

18.05.2020 14:36
LUKU 4
2/2 Kaksoisolento ja kirje äidille

Heräsin aamulla. Olin taas nukkumassa liian pitkään, mutta Nelly herätti minut.
"Älä nuku pommiin", hän virnisti minulle.
"Kiitti", sanoin siristäen silmiä että näen kenelle puhun.
"Näin kun viime viikolla et herännyt, kun me muut olimme jo", hän jatkoi. Haukottelin ja huomasin että Milo oli Nellyn sylissä. "Voi, pieni kisumisu.. Mikä tämän nimi on?" Nelly kysyi ihan haltioituneena Milon söpöydestä.
"Se on Milo. Minun kissani", sanoin hymyillen ja yhä tokkurassa. Nelly halasi Miloa vielä kerran ja laittoi sen takaisin sängylleni. "En jaksa nousta..", marmattelin vetäen peittoa päälleni, mutta Nelly raahasi minua jo sängyltä alas.
"Nyt - tulet!" Nelly veti minua.
"Auts!" voihkaisin kun tipuin sängyltäni kyljelleen. Kun olin pukenut, lähdimme kohti Suurta salia.
Luihuisen pöydässä oli ruokasota joka yltyi Rohkelikkojen pöytään asti.
"Mitä täällä tapahtuu!?" professori Mcgarmiva kysyi tarkkaillen kaikkia.
"Professori, professori tuo aloitti!" joku huusi ja osoitti yhtä Rohkelikkotyttöä.
"Luihuiselta ja Rohkelikolta 10 pistettä pois!" professori Mcgarmiva kiljui. Minä ja Nelly hihittelimme ja virnistelimme kun kaikki puhui yhteen ääneen kokoajan, eivätkä pitäneet taukoa. Istuimme Korpinkynnen pöytään. Näimme, että seitsemän oppilasta päätyi rehtorin kansliaan. He olivat aivan ruuan peitossa. Nyrpistin nenääni ja minulle tuli paha olo.
"Mikä noihin meni..?", ihmettelin ja katsoin heidän pelleilyä.  Natalie istui viereemme.
Hän ei alkanut puhua meille, mutta olin huomannut ettei hän ole hirveän sosiaalinen, niinpä päätin olla itsekin puhumatta. Olin saanut melkein syötyä, samoin Nellykin. Juuri kun olimme lähdössä, Natalie huikkasi:
"Vihdoin olette löytäneet toisenne", ja hän hymyili. Katsoin Nellyyn ja hän ihan säteili.
"Samaa mieltä", Nelly hymyili jälleen. Lähdimme Suuresta salista ulos ja menimme ensimmäiselle tunnille. Se oli liemitunti. Professori Danger on taikajuomien opettaja. Hän on erittäin tiukka nainen ja vähentää pisteitä melkein mistä vain. Professori Danger on aika tukeva. Hänen äänensä on kimakka ja terävä.
"Tänään opettelemme valmistamaan äkämienparannusjuomaa!" hän melkein kiljui, se sai heti pään kipeäksi. "Siihen tarvitaan kolme nokkosenlehteä, yksi käärmeen myrkkyhammas, kaksi sarvekasta etanaa, sekä seitsemän piikkisian piikkiä!" hän jatkoi kiljumista.
Aloin keittämään nokkoset ja myrkkyhampaan. Jauhoin sarvekkaat etanat ja laitoin ne liuokseen. Otin liemen pois tulelta. Lisäsin sinne vielä piikkisian piikit. "Miten menee?" kysyin huomaamattomasti Nellyltä.
"No katso itse", hän sanoi tympääntyneenä.
Kurkkasin hänen kattilaan, siellä oli ruskeaa mönjää joka kupli ja räiskyi.
"Oho" sanoin yllättyneenä. "Se.. ei ihan vastaa odotettua", sanoin huvittuneena.
"Mitä siellä supistetaan?" professori Danger kysyi kimeällä äänellään.
"Ei mitään", sanoimme yhteen ääneen. Menin katsomaan omaa lientäni joka oli ollut nyt viisi minuuttia hautumassa. Se oli juuri oikean väristä. Professori Danger alkoi tarkistaa juomia. Mitähän hän sanoisi Nellyn liemestä..? ajattelin huolestuneena. Oli minun vuoroni. Hän tarkkaili vähän aikaa lientä.
Sitten hän huokaisi. "Teit viimeksi kamalan liemen" professori Danger aloitti.
"Tänään päätit tehdä tämän.. Voin sanoa, Lunabell, se on LOISTAVA!" hän ilakoi. Hymyilin. Siinä välissä kerkesin heittää Nellyn huonon liemen pois, ja laittaa tilalle samaa lientä mitä minä tein. Professori Danger meni Nellyn luokse vahingoniloisena. "Mites sinä tyrit tämän?" ja hän kurkkasi kattilaan. Professori Danger pysähtyi niille sijoilleen kun näki Nellyn liemen. "Miten huijasit?" hän kysyi vakavana. Nelly esitti hämmentynyttä.
"Kuinka niin?" hän kysyi.
"Jotain sinä teit, eikä se ollut rehellistä", professori Danger oli siitä varma. Hän jatkoi: "Viisi pistettä pois Korpinkynneltä!"
Hän tarkisti kaikkien oppilaiden liemet.
"Tunti on päättynyt!" hän ilmoitti kimakalla äänellään. Lähdimme pois tyrmistä ja menimme oleskeluhuoneeseen.
"Argh! Professori Danger on ihan hirveä!" Nelly huusi.
"Monilla professoreilla on suosikkioppilas ja inhokkioppilas, sille ei mahda mitään", Natalie sanoi tyynesti. Lähdimme Suureen saliin syömään lounasta. Söin mahdollisimman nopeasti ja hoputin Nellyäkin.
"Tule, meidän täytyy antaa se kirje Betalle!" muistutin. Lähdimme juoksemaan pöllölään. Annoin Betalle sen kirjeen ja se lähti lentämään äidin luokse. Kävelimme oleskeluhuoneeseen ja katsoin kelloani.
"Tunti alkaa, mennään", sanoin Nellylle. Seuraava tunti oli muodonmuutostunti. Siellä ei onneksi sattunut mitään, kenellekään. Tai, niin vähän kun muodonmuutostunnilla voi tapahtua. Menimme oleskeluhuoneeseen kun tunti oli päättynyt, muut ratkaisivat arvoituksen. Silloin Beta sujahti ikkunasta sisään. "Nelly, Nelly, Beta toi kirjeen!" huusin hänelle. Nelly juoksi kanssani makuusaliin ja ihmetteli matkalla:
"Miten se näin nopeasti tuli?" ihmettelin itsekin. Kun pääsimme makuusaliin, istuimme minun sänkyyn. Avasin kirjekuoren. Henkäisin vielä.

"Lupaa, ettet suutu. Kyllä, olen salannut sinulta ja Williamilta että sinulla on kaksois-sisko. Enkä halunnut teidän tietävän. Olen niin pahoillani kaikesta.. Ymmärrän, jos et halua enää olla kanssani tekemisissä. Olen tehnyt väärin, kun en ole kertonut sinulle siskostasi. Ja Nelly, anteeksi kun annoin sinut pois. En tekisi sitä virhettä toiste. Antakaa anteeksi..
~Äiti"

Istuimme kummatkin ihan hiljaa hyvin kauan. Sitten avasin suuni:
"En olisi tätä uskonut äidistäni" ja purskahdin itkuun. Nelly katsoi minua surullisella ilmeellä. "Miten annan tämän anteeksi.. ?" nyyhkytin ja painoin pääni Nellyä vasten.

Vastaus:

Olipas surullinen loppu, vaihteluksi edellisen tarinan siskon löytämisen onnelle! Alun makuusalista herääminen oli kiva kohta, siitä tuli sellainen olo, että LunaBell ja Nelly olivat tosiaan jo lähentyneet ja tottuneet toistensa seuraan. Eli kuten Nataliekin tarinassa sanoi, ihanaa, että he vihdoin löysivät toisensa! Professori Danger oli mielenkiintoinen uusi hahmo, ja aivan Kalkaroksen veroinen - en haluaisi yhtään enempää Dangerin kuin Kalkaroksen tunnille! Vaikka toisaalta hän oli ehkä kuitenkin oikeudenmukaisempi kuin omia oppilaitaan suosiva Kalkaros, kun Danger kuitenkin ylisti Lunan onnistunutta lientä. Kimakka ääni oli hyvä lisä, pystyin melkein kuvittelemaan professorin käskyjen kiljunnan luokassa! Onneksi LunaBell ehti vaihtaa myös Nellyn taikajuoman. Viiden pisteen menettäminen tuntui aika pieneltä siihen verrattuna, mitä ehkä olisi voinut tapahtua... Äidin kirje oli yllättävä ja sydäntäsärkevä! Miksi ihmeessä äiti oli antanut Nellyn pois? Loukkaantumista vähän lievensi, että äiti sentään vaikutti kirjeessä oikeasti katuvalta. Loppu oli oikein liikuttava! Oikeinkirjoituksesta tuli mieleen, että omistussanojen (minun, sinun, hänen, meidän, jne.) kanssa seuraavaan sanaan tulee aina omistusliite: tässä tarinassa siis myös "minun sänkyni, hänen kattilaansa, heidän pelleilyään". Lisäksi tuli mieleen, että yhdyssanoissa tulee yhdysviiva, kun ensimmäisen osan viimeinen ja seuraavan osan ensimmäinen kirjain ovat vokaaleja (a, e, i, o, u, y, ä, ö), esimerkiksi sanassa ulko-ovi. Kahden konsonantin väliin ei taas laiteta yhdysviivaa, eli oikein olisi "kaksoissisko". Odotan innolla, miten LunaBellin ja Nellyn perhesuhde tästä kehittyy! :)

Saat 7 kaljuunaa, 16 tuparia sekä Joka sotkun taikaputsis- ja Oppitunnin omaksuja -merkit!
Aurelia » 20.5.

Nimi: Whelan Macintosh, Luihuinen

17.05.2020 19:41
Luku 20
Hevospaikka

Whelan oli sopeutunut aika hyvin Callaghanien luokse. Celesten sisarukset olivat mukavia mutta Whelan ei vieläkään osannut suhtautua Conlaediin, joka kyseli jatkuvasti, osasiko tyttö taikoa anteeksiantamattomia kirouksia ja olivatko hänen vanhempansa Pimeyden ruhtinaita. Yleensä Whelan vastasi tylysti, että hänen sukunsa oli oikeudenmukainen. Nyt hän oli matkalla hevospaikalle yhdessä Celesten ja Cathanin kanssa. Heidän suunnitelmissaan oli tehdä vaellusretki ratsastaen hevospaikan pariskunnan kanssa.
“Oletko aiemmin ratsastanut?” Celeste kysyi. Hän oli harrastanut veljensä kanssa ikänsä ratsastusta.
“En”, Whelan vastasi. Häntä jännitti oikein suuresti. Cathan huomasi sen ja nosti kätensä lohduttavasti Whelanin olalle. Tyttö vilkaisi itseään monta vuotta vanhempaa poikaa, jonka kanssa oli lähentynyt huomattavasti kesäloman aikana. Oli jo heinäkuun alku ja se oli Whelanin kolmas kerta Callaghanien luona saman kesän aikana. Aurinko paistoi pilvettömällä taivaalla, Whelanilla oli suuri hattu päässä ja hän yritti pysyä Cathanin takana varjossa. Tytön olkapäät ja posket olivat jo palaneet punaisiksi.
“Kuulkaas lemmenpari, me ollaan kohta perillä!” Celeste hihkaisi hieman teennäisesti. Whelan katsoi, kuinka hiekkatien vasemmalla puolella kohosi yksikerroksinen, puun värinen talo. Talon vieressä oli talli ja hiekkatien oikealla puolella avautui pitkä niitty, jolla kirmasi kymmenkunta hevosta. Hevoset näyttivät suurilta ja rauhallisilta. Kolmikkoa vastaan tuli hiekkatiellä vanhempi pariskunta, jotka tervehtivät kaverilliseen tapaan Celesteä ja Cathania.
“Hei, olemme Nyneve ja Adam Farlands. Kuka sinä olet, kaunis nuori neiti?” ystävällisen oloinen nainen kysyi.
“Whelan Macintosh”, tyttö vastasi asiallisella äänellä. Adam, lyhytkokoinen mies naurahti.
“Harvoin Macintoshejakaan näkee”, hän sanoi eikä Whelan oikein ymmärtänyt, mitä hän sillä tarkoitti.
“Oletko tulossa ensimmäistä kertaa ratsastamaan?” Nyneve kysyi, kun koko porukka oli kävelemässä hevosaitaukselle hakemaan hevosia. Adamilla oli käsissään erivärisiä talutus suitsia ja Whelan oletti, että he taluttaisivat niiden avulla hevoset talliin varustautumaan.
“Joo”, Whelan vastasi tylyn oloisesti mutta Nyneve ei ollut siitä moksiskaan.
“Ketkä ovatkaan vanhempasi?” ruskeahiuksinen nainen kyseli vielä. Celeste ja Cathan kävelivät Adamin kanssa edellä. Celeste otti yhden suitsista ja oli selkeästi valitsemassa omaa tiettyä hevostaan kun hän käveli erään isokokoisen, vaalearuskean tamman luokse, jolla oli kaunis harja.
“Bryant ja Juliette”, Whelan vastasi naiselle. Hän nyökkäsi.
“Miten tutustuitte Celesten kanssa? Minä kun aina luulin tietäväni, että suvuillanne ei ole keskenään kaikki aivan kunnossa.”
Lause tärähti Whelanin mieleen ja hän oli hyvin hämmentynyt. Miten tuokin vanha nainen tiesi jotain hänen sukunsa asioista, joita Whelankaan ei tiennyt?
“Koulun kautta. Mitkä asiat eivät ole kunnossa?” Whelan vaati tietää. Jo harmaantuva nainen vain kohautti olkiaan.
“En tiedä mutta se oli iso kohu yli kymmenen vuotta sitten ja on kuulemma edelleen. Etkö sinä tiedä siitä?”
Whelan pudisti pari kertaa päätään.
“No, se ei olekaan minun asiani. Ota tuo ruuna tuolta, täplikäs mustavalkoinen. Se sopii hyvin ensikertalaiselle”, Nyneve sanoi reippaammin ja käveli edellä ruunan luokse. Matkalla hän nappasi Adamilta yhden suitsen ja ojensi sen Whelanille. Siinä oli paikka, jonka sai puettua hevosen turpaan, mistä sitten lähti talutusnaru.
“Pue se Acelle. Ole vain rauhallisesti, ei se potkaise.”
Whelan ajatteli, että oli se helppoa sanoa, kun oli itse kokenut hevosten käsittelijä. Whelan astui lähemmäs suurta ruunaa ja puki Nyneven pienellä avustuksella suitset hevosen turpaan. Hevonen oli tyttöä korkeampi ja häntä karmi ajatus pudota hevosen selästä.
“Me teemme vaellusreissun noin 38 mailia”, Nyneve kertoi kun otti Whelanin hevosen vierestä toisen ruunan, joka oli vaaleanharmaa.
“Mene Celesten ja Cathanin perässä talliin”, nainen jatkoi vielä ja jäi hieman jälkeen aviomiehensä luokse. Whelan käveli vaaleahiuksisten sisarten luokse puristaen talutusnarua lujasti kämmenissään.
“Rauhotu”, Cathan kehotti ja piti narua rennosti toisessa kädessä. Pojalla oli kaikista korkein hevonen, joka oli väriltään tummanharmaa. Whelan mulkaisi vanhempaa poikaa paheksuvasti.
Hevosten varustukseen meni aika pitkään kun Whelan ei saanut käyttää taikaa ja Nyneve yritti opettaa häntä varustamaan hevosen oikein ilman taikaakin. Kun kaikki olivat valmiit, Adam auttoi Whelanin Acen selkään. Ruuna oli korkea ja maahan näytti olevan paljon matkaa. Whelan tarttui suitsista ja säikähti, kun hevonen taivutti päänsä alas näykkimään ruohoa.
“Vedä hieman ohjaksista, että sen pää nousee. Kevyesti näpäytät kantapäillä Acen kylkiä, niin se lähtee liikkeelle”, Celeste neuvoi. Nyneve oli vasta nousemassa hevosensa selkään, Adam oli lähtenyt jo liikkeelle. Celeste ja Cathan odottivat Whelania rauhallisesti ja neuvoivat. Whelan teki kuten ystävänsä sanoi, veti ohjaksista ja näpäytti kantapäillä hevosen kylkiä. Samassa se lähti kevyesti liikkeelle ja Whelan säikähti uudestaan kun luuli, että putoaisi.
“Huomaatko? Ei mitään hätää”, Celeste totesi kun hölkkäsi hevosensa kyydissä Whelanin vasemmalle puolelle. “Haluatko ravata?”
“Nyt jo?” Whelan kysyi hermostuneena ja otti tiukemman otteen suitsista.
“Joo. Kun haluat pysähtyä, vedä hieman ohjaksista ja nojaa taaksepäin. Ravatessa muista nostaa lantiota irti satulasta tai muuten voit tippua”, Celeste neuvoi. Whelan katseli käsiään, ohjaksia sekä edessä siintävää maisemaa. Hän nyökkäsi lopulta.
“Mene edeltä.”
Celesten kasvoille levisi iloinen hymy ja ennen kun hän lähti ravaamaan, hän huusi:
“Näpäytä kantapäillä hieman kovempaa, niin Ace lähtee ravaamaan!”
Hevonen lähti heti liikkeelle näpäytyksestä ja Whelan oli varma kohtalostaan. Hän hyppi satulan päällä kun ei muistanut nostella lantiota irti satulasta ja yritti pohkeillaan pitää itsensä kyydissä. Tuuli iski vasten naamaa ja Whelanin hattu tippui matkalla. Ace ohitti nopeasti Celesten hevosen ja Celeste huusi Whelanin perään nauraen, että he laukkasivat. Whelan meni hieman paniikkiin ja veti suitsista kuten Celeste oli neuvonut ja hevonen hidasti vauhtia rauhalliseen kävelyyn. Hiki valui tytön otsaa pitkin.
“No? Mitä tykkäsit?” Celeste kysyi kun ravasi Whelanin vierelle. Tumma tyttö pudisti päätään.
“Ei enää ikinä.”
Pian heidän viereen laukkasi Nyneve, joka ehdotti Celestelle laukkaamista järven rannalle saakka. Kun he hävisivät hetken päästä näkyvistä, Cathan ratsasti hiljaa Whelanin vierelle kädessään Whelanin aurinkohattu.
“Haluatko seuraa?” poika kysyi ja ojensi samalla hattua. Tyttö otti hattunsa omiin käsiin ja laittoi sen takaisin päähänsä. Luonnon helmassa oli rauhallista, ainoastaan hevosvarusteiden kilahtelu ja nahkasatulan ääni kuului laulavien lintujen joukossa. Nyneven kertoma Macintoshien ja Callaghanien välisestä eripurasta häiritsi kuitenkin tytön mieltä. Hän ajatteli kysyä asiasta Brielleltä ja Jonahilta mutta ajatteli sen olevan epäkohteliasta. Whelan päätti luottaa vanhempiinsa ja ajatella, ettei eripuraa ollut sukujen välillä. Vanhemmat eivät ikinä päästäisi Whelania paikkaan, jossa tytär voisi olla vaarassa tai missä hän voisi joutua tukalaan tilanteeseen. Eihän?

Vastaus:

Oi olipas ihana lukea ratsastustarinaa, jollaista en olekaan ennen päässyt lukemaan! Ratsastus toimi hyvänä kehyksenä kaikille tarinan tapahtumille. Tämä tarina pisti miettimään, mahtaisiko Whelanin ja Cathanille olla kehittymässä syvempää suhdetta... Olisin mielelläni lukenut Cathanista lisääkin! Sauvasepäksi opiskelu kuulostaa erittäin mielenkiintoiselta, ja oletettavasti hän on sitten jo Tylypahkasta valmistunut. Tässä hän vaikutti ainakin mukavalta. Oli hauskaa, että tässä oltiin taas ikään kuin Callaghanien alueella, kun Whelan ensikertalaisena oli alikynnessä ratsastamisen suhteen. Nyneve oli hänkin mukava uusi hahmo, joka toi taas lisää sukujen väliseen mysteeriin. Pidin lopun mietteistä, joissa Whelan yritti saada asiasta mielessään selkoa. Celesten perhe on tähän mennessä vaikuttanut niin mukavalta, ja Whelanin perhe taas arvokkaammalta ja synkemmältä: lopussa nousi mielenkiintoisesti nämä oletukset päälaelleen kääntävä ajatus, jos Callaghanit ovatkin eripuran aiheuttaja, eivätkä ylpeät Machintoshit? Tässä vaiheessa ei tosiaan vielä tiedä, mitä tulisi ajatella. Luonnon kuvaaminen loppuun oli erittäin hyvä, tunnelmaa luova lisä. Tässä tarinassa oli jo erittäin hyvin omistuspäätteet mukana, hienoa! Puunvärinen ja talutussuitset taas olisivat yhdyssanoja - tai vaihtoehtoisesti "taulutukseen tarkoitettuja suitsia". Jään odottelemaan seuraavaa tarinaa! :)

Saat 7 kaljuunaa ja 17 tuparia!
Aurelia » 20.5.

Nimi: LunaBell lilac

17.05.2020 17:55
Mä tykkäsin kovasti tosta tarinasta. Mukava kun Amy ja Emily sopivat<3 Mikähän mahtaa olla se outo kuva, kenties hän haluaa vanhanaikaiset kidutusvälineet takaisin jälki-istuntoon.. Mutta, ihana tarina! :)

Vastaus:

3 tuparia kommentista! :)

Aurelia » 20.5.

Nimi: Emily Hawkins, Korpinkynsi

17.05.2020 17:21
Luku 12 – Riita

Ystävänpäivästä oli kulunut viisi päivää ja Emily oli vältellyt koko sen ajan Amya. Vaikka Amy oli yrittänyt moneen otteeseen puhua hänelle, Emily ei antanut periksi. Vivian oli saanut kuulla tapahtumat vasta oleskeluhuoneessa. Hän ei ollut suuttunut samalla tavalla kuin Emily, mutta oli myöntänyt, että Amyn olisi pitänyt kertoa heille. Emily tukeutui Vivianiin ja oli lähes koko ajan hänen kanssaan. Valitettavasti Amy oli Emilyn tavoin ottanut valinnaiseksi aineeksi kolmannella luokalla jästitiedon, jota Vivianilla ei ollut. Emilyn ensimmäinen jästitiedon tunti ystävänpäivän jälkeen oli lähestymässä, ja hän mietti, voisiko mitenkään lintsata. Hän ei kuitenkaan tahtonut jälki-istuntoa, joten tunnille meneminen jäi ainoaksi vaihtoehdoksi.
Muodonmuutoksien tunti oli juuri loppunut, ja Emily käveli Vivianin kanssa kohti Korpinkynnen tupaa. Hän yritti pitää ajatukset poissa kovaa vauhtia lähenevästä jästitiedon tunnista, mutta se tunki vähän väliä hänen päähänsä.
”Etkö mitenkään voisi tulla kanssani tunnille?” hän kysyi Vivianilta vielä kerran, kun he ohittivat taulun, jossa pullea noita nukkui nojatuolilla ja kuorsasi äänekkäästi. Vivian pudisti päätään ja nauroi:
”Mitäköhän professori Rother sanoisi, jos ilmaantuisin tunnille ja sanoisin, että olen sinun henkivartijanasi?” Emily naurahti alakuloisesti. Professori Rother oli jästitiedon opettaja. Nuori mies opetti erittäin tiukalla otteella, eikä kukaan ollut nähnyt tämän hymyilevän ikinä, vaikka hän oli ollut Tylypahkassa töissä jo neljä vuotta. Legenda kertoi, että hän oli itse jästi, ja oli törmännyt vahingossa taikuuteen. Emily ei kuitenkaan pitänyt sitä kovin todennäköisenä, sillä hänen muistinsa olisi siinä tapauksessa pyyhitty. Tosin sitä ei voinut kieltää, ettei hänellä oltu ikinä nähty olevan taikasauvaa. Professori Rother pisti silmään myös opettajien pöydässä, jossa hän ei ikinä puhunut kenenkään kanssa.
Emily potkaisi jalkansa haarniskaan aivan Korpinkynnen tuvan edessä. Hän älähti ja sulki hetkeksi silmänsä, kunnes kipu lakkasi. Kunnon fyysinen kipu tuntui hieman helpottavalta pitkästä aikaa. Vivian odotti ovella pisamaiset kasvot hieman hymyillen.
”Ehkä kohtalo kiusasi sinua, kun et suostu sopimaan Amyn kanssa”, hän sanoi omalla ystävällisellä äänellään. Emily oli kuitenkin kuulevinaan pienen syytöksen äänessä.
”Minä en sovi Amyn kanssa niin kauan, kun hän ei aloita asiaansa anteeksipyynnöllä”, Emily totesi asialliseen sävyyn.
”Ihan totta, sinun pitäisi vain puhua Amyn kanssa. Rakkaus voi tehdä ihmisen sokeaksi, mene seuraavalla tunnilla puhumaan Amylle”, Vivian maanitteli ja meni oleskeluhuoneeseen Emily perässään. Emily jäi harkitsemaan asiaa mielessään, vaikka kallistui vahvasti siihen, ettei suostuisi puhumaan Amylle.
Emily otti jästitiedon kirjansa ja kiiruhti pois tuvasta. Tunnin alkuun oli enää pieni hetki ja Emily säntäsi juoksuun. Kello soi juuri, kun hän pääsi huohottaen perille. Muut oppilaat olivat jo ovella. Amy seisoi yksin vähän kauempana ja näytti miettivän jotain, melko iloisena. Emily meni luokkaan ja istahti toiseen riviin. Hän oli juuri kaivamassa kirjaansa koululaukustaan, kun hän näki Amyn istuvan hänen viereensä. Emily jätti kirjansa laukkuun ja nousi ylös, kun Amy sanoi hiljaa, mutta varmalla äänellä:
”Emily, kuuntele minua. En tahtonut loukata tunteitasi..”
”Et tahtonut loukata tunteitani! Olisit sitten käyttäytynyt kypsemmin”, Emily sähähti.
”Kuule, se ei ole epäkypsää käytöstä, että rakastuu toiseen.”
”En minä sitä tarkoittanutkaan, sinun olisi pitänyt kertoa siitä minulle ja Vivia..”
”Ei kaikesta tarvitse kertoa, etkä sinä voi suuttua noin verisesti, siitä etten kertonut teille heti”, Amy totesi. Heidän puheensa ei ollut enää kuiskailua.
”Ei se ole ainoa syy, kuuntelisit joskus loppuun saakka.”
”Tytöt lopettakaa heti paikalla!” professori Rother jylisi, mutta Emily ei välittänyt siitä. Hän näki silmäkulmastaan muiden tuijottavan heitä kiinnostuneena.
”Mikä sitten on se syy?” Amy kysyi uhkaavasti.
”Et olisi saanut suuttua minulle silloin käytävällä!” Emily korotti ääntään. Vivianin tultua ystävänpäivänä paikalle, Amy oli alkanut syyttää Emilyä vakoilemisesta ja lapsellisesta käytöksestä.
Emily katsoi Amya suoraan silmiin ja ensimmäistä kertaa ikinä, Emily näki hänen silmissään kyyneleitä. Hän ei tiennyt, johtuivatko ne suuttumuksesta vai jostakin muusta. Amyn ilme oli hieman surullinen, eikä silmissä leimunnut enää viha.
Professori Rother huusi luokan edestä kurkku suorana:
”Neiti Wilkins ja neiti Hawkins, jälki-istuntoon tänään kello kuusi minun työhuoneeseeni ja kaksikymmentä pistettä pois Korpinkynneltä!” Emily istui alas. Hänellä oli kamala olo, yhtä hyvin hän olisi voinut jäädä tunnilta kokonaan pois. Seurauksetkin olisivat olleet pienemmät, sillä nyt jokainen luokassa oleva tuijotti Emilyä ja Amya.

Tunti oli ollut kamala. Kukaan ei ollut kuunnellut opettajaa, ja tämä oli menettänyt hermonsa totaalisesti. Edes tunnin karjuminen luokalle ei ollut saanut oppilaita keskittymään. Korpinkynsi ja Puuskupuh olivat menettäneet tupapisteitä varmaan yhtä paljon kuin olivat saaneet viimeisten kahden kuukauden aikana. Emily oli istunut mietteissään koko tunnin. Häntä nolotti riita, sillä Tylypahkassa pienimmätkin juorut levisivät jo saman päivän aikana, viimeistään seuraavana. Hän istui Vivianin kanssa oleskeluhuoneen nurkassa. Amya ei ollut jästitiedon tunnilla näkynyt missään, ja Emily huomasi Bobin istuvan yksin pöydän ääressä pänttäämässä loitsuja. Hän ei ollut Bobille yhtä vihainen kuin Amylle, mutta vähän häntä suututti, sillä Bobkaan ei ollut kertonut mitään. Emily ei ikinä olisi osannut arvata, että Amylla ja Bobilla olisi ollut jotain säpinää. Vastahakoisesti hän myönsi itselleen, että kaikki se oli kuitenkin vienyt hänen ajatuksensa pois äidistä.
”Mitä sanot, pitäisikö Bob pyytää tänne?” Vivian kysyi keskeyttäen Emilyn ajatukset. Emily katsoi Bobia, joka melko surullisesti teki tehtäviään. Hän oli tälle vähän mustasukkainen, sillä Bob oli vienyt Amyn häneltä. Emily oli luullut, että oli Amylle tärkein ja läheisin ihminen Tylypahkassa, mutta asiat taisivatkin olla aivan toisin. Olivat olleet jo monta kuukautta, hän ajatteli taas vihaisena.
”Pyydetään vain, minun pitää lähteä kuitenkin muutaman minuutin päästä jälki-istuntoon”, hän kuitenkin sanoi melko neutraalilla äänellä, vaikka sisällään hän näki punaista. Vivian nousi helpottuneena ylös ja meni Bobin luokse Emilyn jäädessä istumaan jäykkänä ja seuraamaan tilannetta. Emily ei kuullut, mitä Vivian sanoi, mutta huomasi Bobin katsovan vähän epäilevästi häntä. Emilyn surkea olo paheni entisestään, ja häntä alkoi täysin varoittamatta kaduttaa. Koska hän ei ollut varautunut mihinkään sellaiseen, se tuntui musertavan hänet. Yhtäkkiä hänen teki mieli rynnätä halaamaan Bobia ja sanomaan, miten pahoillaan oli kaikesta. Tapa, josta hän oli oppinut vähän pois varttuessaan, tuli taas. Hän alkoi kyynelehtiä vuolaasti. Se oli sentään äänetöntä itkemistä, nuorempana hän oli suorastaan ulvonut. Vivian ja Bob tulivat hänen luokseen, Vivian kiirehtien, Bob epäröiden ja hitaasti.
”Mikä sinulla on hätänä?” Vivian kysyi heti nähtyään kyyneleet. Emily kuivasi kyyneleensä kaavun hihaan.
”Ei mikään, minun pitää nyt lähteä”, hän sanoi ja moikkasi lähtiessään Bobia. Professori Rotherin työhuone oli viidennessä kerroksessa, joten Emilyllä ei ollut pitkä matka. Hän saapui työhuoneen luokse yli viisi minuuttia ennen kuin piti. Työhuoneesta kuului hiljaista puhetta, ja Emily mietti, kuka siellä mahtoi olla. Hän muisti kaukokorvat, jotka oli ostanut Tylyahon vierailulla. Ne olivat hänen kaapunsa taskussa, sillä juuri tällaista hetkeä hän oli odottanut. Hän kaiveli kaapuaan ja ujutti narun varovasti oven alitse. Kun hän laittoi ne korvilleen, keskustelu kuului hyvin, aivan niin kuin hän olisi seisonut oven toisella puolen.
”Menitkö tyrimään sen? Minne sinä sen kadotit, ymmärrätkö lainkaan, mitä tapahtuu, jos joku löytää sen?” kuului professori Rotherin ääni.
”Tiedän kyllä, mitä silloin käy. Ymmärrätkö sinä lainkaan, mitä minun täytyy tehdä? Minun täytyy pukeutua vaaleanpunaiseen ja leperrellä oppilaille. Tajuatko? Vaaleanpunaiseen”, kuului toinen ääni. Se ei ollut kenenkään opettajan ääni, mutta Emily tiesi silti, kuka se oli. Kaikki Vivianin epäilyt professori Higgsistä olivat juuri varmistuneet. Hän vetäisi kaukokorvat nopeasti oven alta, ja sulloi ne takaisin kaapunsa alle. Ovi riuhtaistiin auki ja professori Higgs astui luokasta ja väläytti säteilevän hymyn heti, kun näki Emilyn.
”Mitä sinä täällä teet, Emily?” hän kysyi lempeällä äänellä. Emilyä kuvotti, mutta hän vastasi aivan kuin ei olisi tiennyt mitään:
”Odotan pääseväni jälki-istuntoon.” Professori Higgs hymyili ja pyyhälsi nopeasti matkoihinsa. Professori Rother kutsui hänet sisään ja sanoi:
”Tänään siivoatte tämän. Ei taikoja.” Emily katseli kauhistuneena työhuonetta. Se oli melko suuri ja sen keskellä oli pöytä, jossa lojui monen kymmenen sentin korkuinen sekaisten papereiden muuri. Lattialla ja tuolin selkänojalla oli kaikkea alkaen pienestä paperisilpusta päättyen hienhajuisiin sukkiin ja kaapuihin. Hajukin oli kuvottava. Vähän homeinen ja erittäin hikinen. Amy ei ollut vielä paikalla, joten Emily aloitti nenäänsä nyrpistäen järjestelemään pöydällä olevia papereita siisteiksi kasoiksi.

Vartin päästä oven läpi kuului hento koputus. Amy astui sisään riutuneen näköisenä ja mutisi:
”Anteeksi, että olen myöhässä.” Professori Rother katsoi ylimielisesti Amya.
”Kymmenen pistettä pois Korpinkynneltä”, hän sanoi ja siemaili kahvia. Emily mulkaisi Amya pahasti ja jatkoi työtään. Kasassa oli oppilaiden tietoja, tuntien suunnittelua ja kuvia joistain oudoista välineistä. Kasan alta pilkotti yksi paperi, jossa näkyi outo kello. Kun Emily katsoi tarkemmin, hän huomasi sen olevan juuri se samainen kello, joka tällä hetkellä oli hänen matka-arkussaan turvassa kaapujen alla. Hetkeksi Emily unohti kokonaan riitansa Amyn kanssa ja pukkasi tätä kyynärpäällä hennosti kylkeen. Amy kääntyi yllättyneenä ja iloisen näköisenä katsomaan häntä. Varmistettuaan, että professori Rotherin silmät olivat varmasti Päivän Profeetassa, Emily näytti kuvaa vaivihkaa. Sitten Amy teki jotain uhkarohkeaa – hän nappasi kuvan Emilyn kädestä ja kysyi opettajalta:
”Mikä tämä on? Näin tällaisen pienenä jossain satukirjassa.” Rother nosti katseensa ja ilmiselvästi säikähtäneenä hän otti kuvan Amylta ja oli tuijottelevinaan sitä ihmetellen.
”En minä yhtään tiedä. Keräilen tällaisia omituisien asioiden kuvia”, hän sanoi ja heitti paperin roskakoriin. Emily jatkoi papereiden selvittelyä Amyn keräillessä hikisiä sukkia lattialta.

”No niin, eiköhän tämä nyt olisi jo ihan hyvä”, professori Rother sanoi, kun kello oli kymmenen. Emily ja Amy olivat joutuneet hakemaan Vorolta mopin, jotta saivat huoneen ’kunnolla kuuratuksi’. Emilyllä oli hiki, ja hän päätti, ettei enää ikinä ansaitsisi itselleen jälki-istuntoa.
Käytävällä Amy kääntyi Emilyn puoleen.
”Anteeksi”, hän totesi hiljaa kasvoillaan melko surullinen ilme. Emily jähmettyi paikalleen, sillä sitä hän ei todellakaan olisi osannut odottaa. Mielessään hän antoi Amylle anteeksi sillä samalla sekunnilla, kun tämä pyysi sitä, mutta Amylle hän sanoi hitaasti:
”Ei se mitään. Saat anteeksi, anteeksi minun typerä käytökseni.” Amyn kasvoille levisi leveä hymy ja hän halasi Emilyä tiukasti. Emilyn sisuksiin levisi lämpö, ja hän tunsi pitkästä aikaa olevansa oikeasti onnellinen.

//En nyt voinut pitää Emilyä ja Amya kauan riidoissa, täytyi saada sovinto tähän loppuun :’D

Vastaus:

Mukavaahan tämä oli, että ystävykset päätyivät lopussa takaisin yhteen! Sitä paitsi olit lisännyt väliin muutaman mielenkiintoisen kohdan ja tuntui kuin ensimmäisestä riidanalusta olisi jo hetki aikaa, joten tämä oli oikein hyvä näin. Oli toisaalta mukava, että ystävysten näin eriytyessä päästiin jokaiseen tutustumaan vähän erikseen: Vivian pääsi loistamaan tukevana ystävänä. Pidin siitä, että hän sanoi alussa hienovaraisesti siitä, pitäisikö Emilyn kuitenkin sopia riitansa Amyn kanssa. Riita jästitiedon tunnilla oli erinomaisesti kirjoitettu, kun se yltyi ensin kuiskailusta puheääneen ja sitten kunnon riitaan. Professorin jylinä taustalla oli hyvä kaoottinen lisä kohtaukseen - riita olisi kenties voinut olla vielä vähän pidempi, tai sitten professori olisi ensin voinut aloittaa huomautuksella, sillä nyt tuntui, että Emily ja Amy ehtivät vasta lopettaa kuiskailun, kun professori jo huusi heille. Kohtaus Bobin kanssa oli mukavan tunteikas - osaat tosiaan hyvin kuvata kaikenlaisia erilaisia tunteita, joiden kanssa Emily painiskelee! Erityisen paljon pidin siitä, että Emily ajatteli olevansa Bobille vihainen, koska tämä oli "vienyt" Amyn häneltä: olisiko tämä kenties sittenkin verestävin haava ja suurin riidansyy, jonka painavuutta Emily ei ehkä ole myöntänyt itselleen? Keskustelu Rotherin - joka oli mielenkiintoinen uusi henkilö - ja Higgsin välillä oli kutkuttavan jännittävä! Ensin en ymmärtänyt, mistä hämärässä keskustelussa oli kyse, mutta kaikki selkiytyi Emilyn löytäessä kuvan kellosta. Amyn ja Emilyn ystävyyden jälleenrakentaminen alkoi hyvin siitä, että Emily unohti koko riidan halutessaan innoissaan näyttää löytönsä. Kaverusten erilaiset luonteet tulivat esiin, kun Emily näytti kuvaa vaivihkaa Amylle, ja Amy taas kohtasi asian suoraan. Loppu oli ihana! Ensi tarinaa odotellen! :)

Saat 8 kaljuunaa, 19 tuparia sekä Jälki-istuja-merkin!
Aurelia » 20.5.

Nimi: Diana Whelern

17.05.2020 16:12
Upea tarina Aya! Olen aivan hämmästynyt, tarinasi oli aivan mahtava. Kirjoitat mahtavasti, tarinasi oli minun mielestäni juuri sopivan kokoinen:) Tarina eteni juonellisesti mielestäni hyvin ja osasit taidokkaasti kuvailla Ayan mietteitä ja tuntemuksia. Aivan mahtava tarina kerrassaan! Ensi tarinaa odotellen! Diana

Vastaus:

5 tuparia kommentista! :)

Aurelia » 19.5.

Nimi: Dianan Whelern

17.05.2020 15:07
Ihana tarina taas LunaBell! <3 Tässä kuvailit hienosti LunaBllon tunteita kaksoisolentonsa kohtaamisesta. Oli myös mukava lukea kun LunaBellillä ja Nellyllä synkkasi heti. Kuvailit tunteita upeasti ja tarina oli juonellisesti hyvä;) Ensi tarinaa odotellen! Diana

Vastaus:

5 tuparia kommentista! :)

Aurelia » 19.5.

Nimi: Aya

17.05.2020 15:06
5. Tunteita

Heräsin, ja availin silmiäni. Oli niin hiljaista, että pystyin kuulla oman pulssini. Nostin päätäni, katselin ympärilleni ja huomasin olevani sairaalasiivessä. Ainiin, matami Huiskin tunti. Tapahtumat muistuivat mieleeni, hävetti. Ensimmäinen oppituntini Tylypahkassa päätyi siihen, että olen sairaalasiivessä. Tarkastelin siipeä. Siivessä oli sänkyjä rivissä molemmin puolin, ja sängyistä muodostuneiden käytävien päissä oli ovet. Siipi oli tyhjää täynnä. Katsahdin itseeni. Makasin sairaalasiiven sängyllä, ja käteni näytti olevan kipsissä. Kuulin oven avautuvat vasemmalla, se oli matami Pomfrey, sairaalasiiven hoitaja.
- Joko olet hereillä? Matami käveli minua kohti ja käsitteli viereisellä pöydällä olevia juomia ja tavaroita. - Minä annoin sinulle hieman uniuutetta, kun joukko oppilaita ei meinannut jättää sinua muuten rauhaan. Sääriluusi sain korjattua taikajuomalla, mutta käsivartesi vaatii pidempää huolenpitoa. Ensikerralla muista käyttäytyä oppitunnilla! matami selitti ja lähti kävelemään pois päin.
- Mitä kello on? huusin matamin perään.
Matami kääntyi minua kohti ja pyöritti päätään. Äkkiä huomasin jättimäiskokoisen kellon seinässä. Varttia vaille yksi. Hmm, päivä ei siis varmaankaan ollut vielä vaihtunut. Kokeilin kaapuni taskua. En tuntenut Viktoria. Pieni hämmennys ja huoli pimitti ajatteluni. Nousin jaloilleni, ja vasta noustuani muistin, että hei, jalkanihan murtui muutama tunti sitten. No, näemmä se ei sattunut. Sänkyäni vasten nojasi kävelykeppi. Ajattelin, että ehkä se oli siinä minua varten, ja ehkä on viisaampi käyttää sitä vielä. Nappasin kepin ja otin varovaisen askeleen vasemmalla jalalla kepin kanssa. Kävely onnistuu. Lähdin pois sairaalasiivestä. Äh, ensimmäisenä kierreportaat, tietenkin. Hyvä on, varovasti, yksi, kaksi…

Portaat alas päästyäni oikeaan jalkaani särki. Se joutui tekemään niin paljon enemmän kuin vasen. Kävelin kohti tyrmiä, ja aulassa vastaani tuli Joshua, Jason ja Tony.
- Hei pikkutyttö, joko olet kasvattanut kätesi, jalkasi, ja pienen tipan älyä? Joshua ilkkui. - Ai, käsi taitaa olla vielä rakennusvaiheessa, hän jatkoi ja loi katseen kipsiini.
Minua ärsytti suunnattomasti, ja hieman hämmästytti, sillä en tiennyt miksi minä nyt tyhmä olin.
- Sait ainakin opetuksen! Noin käy kun kaveeraa jästien kanssa! Ei sinusta tulisi kunniallista etsijää Luihuiselle! Joshua jatkoi.
- No niin, lopeta jo, Jason tönäisi pikkuveljeään. - Mutta se on kyllä totta, että jästien kanssa ei kaveerata, Jason jatkoi.
Tony vain katsoi minua. Hän oli niin pitkä, vielä pidempi kuin Joshua. Mustat, lyhyet hiukset ulottuivat melkein hänen silmiensä ylle. Hän oli lihaksikas, muttei yhtä lihaksikas kuin lyhyt Jason. Havaitsin ehkä pienen hymyn Tonyn kasvoilla. Hänen huomatessa minun katsovan häntä, hän käänsi katseensa pois.
- Mites se sun hiiri? Joshua kiusoitteli.
Ai niin, Viktor. Missähän se raukka oli. Onkohan Kalkaros jo teurastanut sen, vai pääsikö se pakoon luontoon siinä sairaalasiipirytäkässä? Minulle tuli niin surullinen mieli, mutten antanut sen vallata kehonkieltäni.
- Mikä? esitin hämmästynyttä.
- Älä nyt viitsi. Kaikki tietävät sinun pikku rotastasi, Joshua sanoi hieman tylsistyneellä äänensävyllä.
- Niin, kaikki paitsi Alex, Jason lisäsi, hieman virnistäen.
Minulla ei ollut ajatustakaan siitä, miten Alex reagoisi, jos saisi tietää Viktorista. Minusta tuntui hieman siltä, ettei Alex siitä niin piittaisi, mutta Jasonin virne kertoi jotain muuta.
- Niin, mitäköhän isoveli mahtaisi sanoa, kun saisi tietää? Joshua ilkkui.
- Mikä teidän ongelma on? Eikö Luihuisen tuvassa ole ollenkaan yhteisöllisyyttä? päätin kysyä. Miksi heidän oli pakko ilkkua koko ajan?
- Ylimielisyys pitää kitkeä ulos tuollaisista nörteistä, Joshua vastasi leuka koholla.
- Niin, vaikka oletkin Alexin pikkusisko, kunnioitus pitää ansaita, niin kuin kaikki muutkin, Jason lisäsi. - Et sinä niin ihmeellinen ole kuin luulet.
Sitäkö he oikeasti ajattelivat? Minä haluan olla suosiossa? Ehei, haluan vain oppia ja tulla maailman taidokkaimmaksi noidaksi. Okei, onhan se hieman ylimielistä, mutta nyt kyllä puhuimme aivan erilaisesta ylimielisyydestä. Naurahdin pojille vastaukseksi, ja jatkoin hidasta matkaani kohti tyrmiä. Jason ja Joshua antoivat periksi, ja jatkoivat matkaa, mutta sivusilmällä huomasin, että taakseni jäi seisomaan Tony. Pysähdyin, ja käännyin. Tony käveli hitaasti minua kohti, katsoen maahan, jotten voinut nähdä hänen silmiään hiusten ja luomien alta. Hän veti minut piiloon aulan portaikon alle, ja katsahti ympärilleen. Mitä hän oikein aikoo? Minusta tuntui hölmöltä, ja punastuin hieman. Kehossani tuntuivat pienet lämpimät väreet. Tony laittoi kätensä kaapunsa taskuun, ja ojensi minulle jotakin. Se oli Viktor!
- Viktor! Mistä sinä löysit sen? kysyin innoissani.
Tony loi minuun huolehtivan näköisen katseen, pieni hymy kasvoillaan, kunnes lähti juoksemaan Jasonin ja Joshuan perään. Se oli ensimmäinen hetki, kun katsoin häntä silmiin, ja tuntui, että kasvoni hehkuivat jotakin aivan muuta, kuin normaalia Ayaa. Kuinka noloa! Jatkoin matkaani kohti tyrmiä, miettien, mitä minulle juuri tapahtui.

// hieman lyhyempi pätkä tällä kertaa, toivottavasti ei haittaa.

Vastaus:

Mahtava käänne tuossa lopussa, en osannut yhtään epäillä etukäteen, että Tony olisikin Ayalle avulias! Tässä oli hyvä vaihdos edellisen tarinan lopusta sairaalasiiven hetkeen, kun matami Pomfrey oli jo tehnyt taikojaan kipeille paikoille. Pidin alun kuvauksesta, autio siipi korosti hyvin Ayan hämmentynyttä mielentilaa, kun hän hetken aikaa mietti, missä oli, mitä kello oli ja mitä oli tapahtunut. Tässä kohtaa tulivat taas mukavasti esiin Ayan ajatukset, lempparini oli tuo kierreportaisiin lähteminen! Jotakin olisi voinut mainita esimerkiksi auringonpaisteesta tai muusta summittaiseen kellonaikaan viittaavasta vihjeestä, sillä mietin jonkin aikaa, mahtoiko olla jo yö. Keskustelua luihuisten kanssa oli erittäin mielenkiintoista lukea - siinä tuli hyvin esiin se, että vaikka luihuiset ovatkin todella yhteisöllisiä, tähän yhteisöön ei sittenkään päästetä ketä vain. Erilainen kunnianhimoisuus tuli sekin hyvin esiin. Vähän jo ehti Ayan kanssa ahdistua Viktorin kohtalosta, mutta lopussa kaikki hyvin! Kuten sanoin, Tonyn käytös oli positiivisesti yllättävä, se ei tullut liikaa puskista vaan juuri sopivasti! En tosin muistanut enää, millä luokalla hän on, jos hänet on aiemmin mainittu. Oikeinkirjoituskin oli hyvin kunnossa, aivan alussa huomasin taas, että "pystyin kuulla" pitäisi olla "pystyin kuulemaan". Alussa myös toistui sairaalasiipi tai siipi monta kertaa, osalle olisi voinut keksiä jonkin korvaavan ilmaisutavan. Loppu oli aivan mahtavan kutkuttava, jään odottamaan mitä seuraavaksi tapahtuu - ja pääsemmekö törmäämään Tonyyn uudestaan...

Saat 6 kaljuunaa, 18 tuparia sekä Keskustelukeisari-merkin!
Aurelia » 19.5.

Nimi: LunaBell lilac

17.05.2020 12:02
Joo on toi tosi lyhyt :D sori siitä kaikille oikeesti

©2020 Tylypahkan taikakoulu - suntuubi.com