Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarinat

  oleskeluhuone • mainokset

Muistattehan, että seuraavan tarinan saa kirjoittaa vasta, kun edellinen on arvosteltu!

Vieraskirja  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: LunaBell Lilac, korpinkynsi

29.05.2020 09:17
Ihana tarina Emily! Loppu oli ihanan tunteellinen, ja pidin sun hienosta kerronnasta. Kuljetat upeasti juonta matkassa, ja otit hienosti Emily-tädin esiin lopussa :) koko ajan muutenkin oli sellainen käsinkosketeltava tunnelma, itellä oli lopussa tosi haikea ja surullinen fiilis :) ihana tarina, muuta ei voi sanoa!

Nimi: Miranda Mudiltong, Rohkelikko

29.05.2020 08:54
Osa 5 Suhdesoppa ja toinen luokka.

Makoilin viimeistä iltaa pylväs sängyssäni ennen kesälomaa. Seuraavana päivänä juna lähtisi takaisin kotiin ja kesäloma alkaisi. Tunsin haikeutta mutta myös iloa päästä taas pieneen kotiini. Samalla hänen ajatuksensa hortoilivat Michelissä. Hänen aivonsa keskeyttivät haaveilun lihaksista ja hellästä suukosta huutaen:
- Miten yksi poika voi sekoittaa ajatuksesi noin! Keskity elämään! Teidän suhteenne tulee päättymään nopeasti ja kivuliaasti!

Kunnes nukahdin hyvin onnelliseen mutta levottomaan uneen. Seuraavana päivänä nappasin täpötäyden matka-arkun, Puriflyn häkin ja juoksin eteishalliin. Tapasin siellä Dianan ja Fransin. He huusivat yhteen ääneen:
- Mikä sinuun on mennyt! Emme ole lähi aikoina tutkineet ympyrää yhtään!
Michelin jälkeen ympyrä ei tuntunut enää kovin tärkeältä. He astuivat junaan kävelivät tyhjään vaunuosastoon ja ottivat paikan. Noin puolessa välissä matkaa tuli koukkuselkäinen rouva kärryjen kanssa tarjoamaan makeisia. Minulle ei nyt maistunut. Diana ja Frans taas ostivat sylin täydeltä makeisia. Kuulemma kotiin vietäväksi.

Pian seisoin jo King's Crossin asemalaiturilla 9 ja 3/4. Siellä odotti äitini joka oli noita. Tunsin sopivaksi olla kertomatta suhteestani. Ainakin vielä. Lähettelin koko kesän kirjeitä Michelille, en vain voinut olla erossa hänestä. Michel veti minua puoleensa kuin mangneetti.
En vain ymmärrä. Aina ajatellessani Micheliä rupesin hyräilemään pienessä katon rajassa olevassa huoneessa hiljaa. Liian pitkän ajan päästä tuli Tylypahkasta kirje. Kirje tavaroista joita seuraavalla lukuvuodella tarvittiin. Siispä seuraavana päivänä (eli kesäkuun 30.)lähdimme Viistokujalle. Siellä keräsimme tavaroita joita tarvitsin. mm. Kirjoja, sulkakynä, mustetta... Välillä mietin, miksi joitain kirjoja pitää itse ostaa, jos ne kuitenkin seuraavana vuonna ovat hyödyttömiä?

Vihdoin tuli syyskuun ensimmäinen päivä. Tunsin viileän syys ilman tunkeutuvat luihini, joten vedin takkia tiukemmin ympärilleni. Tuttuun tapaan syöksyin huomaamattomasti (ainakin yritin) aseman 9 ja 10 välillä olevaan tiiliseinään,josta pääsi laiturille 9 ja 3/4. Astuin junaan. En huomannut ystäviäni missään, niin menin eräässä vaunussa istuvan yksinäisen pojan viereen, istuin hänen kanssaan samassa vaunussa. Kun olimme viimein puisilla jykevillä tammi ovilla, näin Dianan.

Luulin hänen tulevan käsikynkässä Fransin kanssa mutta se olikin Korpinkynsiläinen Michel!
- Michel! Michel Aaron Famous! Mitä teet Dianan kanssa! Huusin tukahdetun vihan, järkytyksen ja surun lomassa. Michel änkytti :
- Voih. E - En tuota, voin vannoa että...
Mutta en kuunnellut. Juoksin, juoksin tammiovista sisään itkien. Juoksin suoraan vessaan, enää pidot eivät kiinnostaneet. Itkin vain, itkin ja vain itkin. En ikinä antaisi Dianalle anteeksi, en ikinä. Kun sain viimein kasattua itseni, lähdin pois. Kävelin rohkelikon tornia kohti kunnes näin Fransin, en pystynyt vain kävelemään ohi.

Halusin purkaa vihani ja kaipuuni johonkin. Otin Fransista kiinni ja halasin, en vain voinut lopettaa. Purin kaiken raivon ja vihan Micheliä kohtaan. Kunnes vihdoin lopetin olin aivan järkyttynyt. Juoksin pois hämmentyneen Fransin luota.
- Tämä on jo vakavaa. Ajattelin.
En voinut jatkaa elämääni näin, piti tehdä jotain. Kunnes keksin sen! Lähtisin Fransin kanssa tutkimaan huone 8! Lupasimme sen... Mutta minusta tuntui, että nyt olisi hyvä mennä sinne. Niin yöllä hiippailimme huoneen 8 oven eteen ja avasimme sen. Kuulimme lähenevät vahtimestari Abenan askeleet joka oli hyvin pitkä ja pullea. Se hermostutti meitä, joten pujahdimme nopeasti ovesta sisään. Huoneessa oli nyt hiljaista, mitään ei näkynyt. Kävelimme hieman eteen päin, kunnes tapahtui se mitä pelkäsin. Pimeydestä astui suloinen pikku kani. Olin silittämässä sitä, kun se alkoi paisua, siitä tuli valtavan kokoinen. Sille ilmestyi neljä silmää.

Se ei ensi katsomalla näyttänyt miltään. Epämääräisiä karvatuppoja ja kaljuja kohtia, sekä raapaisuja. Se näytti sudelta lampaan nahassa. Ihan kuin oltaisiin tupsahdettu painajaiseen, tosiaan toden tuntuiseen. Jäykistyin en pystynyt tekemään mitään. Se hyökkäsi minua kohti, sain raapaisun käteeni,. Ennen kuin peto hyökkäsi uudestaan ( se oli homeisessa haisevassa ketjussa, joka voisi katketa milloin vaan), Frans joka oli vielä järjissään kiskoi minut pois huoneesta. Olimme kävelemässä pois päin kunnes kuulimme takaa iloisen äänen.

- Jaahas... Oppilaita liikkeellä, yö aikaan. Kuulimme onnelliselta kuulostavan Abenan äänen. Hän opasti meidät Rohkelikkojen tuvan johtajan Minerva McGarmiwan luo. Pidimme pitkän keskustelun. Minerva oli pettynyt meihin, jo toisen kerran kielletyn huoneen luona. Mieleeni tulvahti toista toisiaan surkeampia selityksiä. Lopulta jouduimme jälki-istuntoon. Autoimme koko pitkän yön kaikkien "kivoimmissa" ja vaikeimmissa tehtävissä joita vain Albena keksi. Aamu yöllä 5 aikoihin pääsimme nukkumaan. Seuraavana aamuna heräsin tuskaisasta unesta. Silmiä särki, posket olivat vitivalkoiset, oksetti, suorastaan kuvotti muistella Micheliä ja tehtäviä joita piti tehdä . Micheliä ajatellessani pienet pulleat kyyneleet alkoivat valua vaaleita poskia pitkin. Pian ystäväni Rebekka samasta makuusalista nousi ja katsoi minua.

- Näytät kauhealta! Oletko kipeä! Vien sinut matami Pomfreyn luo. Rebekka sanoi huolissaan.
Tiesin hyvin etten ollut kipeä mutta vastasin myöntävästi.
- Joo, mutta haluan mennä yksin. Pärjään kyllä hyvin. Lisäsin huomattuani Rebekan huolestuneen ilmeen. Niin lähdin laahustavin askelin kohti sairaalasiipeä. Matkalla kuulin tyhjästä luokka huoneesta puhetta, se oli Diana! Pysähdyin kuuntelemaan.
- Mutta rakastan sinua. Diana huusi.
- En voi! En tunne samoin mitä sinä! En en, en rakasta sinua! Kuului tuttu pehmeä ääni, se oli Michel.
- Rakastatko ketään, kun olet niin kylmä. Diana huusi itku kurkussa.
- Rakastan! Täydestä sydämestäni! Michel huusi hermostuneeseen sävyyn.
- Mutta rakastan sinua täydestä sydämestäni! Diana huusi tukahtuneeseen sävyyn. Suupieleni kääntyi herkkään hymyyn. Mutta sitten muistin, että minun pitäisi olla jo sairaalasiivessä. Viimein saavuin sinne, ja nyt tunsin oloni oikeasti kipeäksi. Poppy otti minut avosylin vastaan ja tarkasteli minua.

- Sinulla on suurta stressiä joka aiheuttaa huonoaoloa, sekä vähän silmätulehdusta, ei muuta. Juo tämä. Poppy sanoi. Litku haisi vanhoille sukille ja näyttikin siltä! Se oli kiisseli mäistä ja maistui homeelle. Juuri ja juuri sain nieltyä litkun oksentamatta mutta oksensin sängyn viereen jossa istuin.
- Tuo on yleensä parannus juoman vaikutus. Matami totesi tyynesti ja hoputti minut seuraavalle tunnille. Seuraava tunti oli jälleen taikaeläinten hoitoa Korpinkynsiläisten kanssa. Kuulemma he hoitaisivat jotain fletkumatoja kiinnostavampaa. Kaiken kukkuraksi matkalla tunnille törmäsin Micheliin. Juuri siihen henkilöön ketä vähiten halusin tavata. Minua kuvotti nähdä hänen kasvonsa niin rakkautta täynnä mutta samaan aikaan tunsin niin kovaa tahtoa päästä halaamaan tätä. Mutta muljauttaen silmiäni lähdin kohti Hagridin mökkiä.

- Tänään hoidamme Katkumatoja. Ne ovat oikein kiinnostavia otuksia. Katsokaa näitä yksilöä ne vain makaavat koko päivän. Hagrid totesi iloisena.
Minun teki mieli vain kävellä pois,mutta en halunnut loukata Hagridia, joten odotin koko tunnin tylsistyneenä katsellen Katkumatoja. Kaikki olivat yhtä tylsistyneitä kuin minä. Ainoastaan Michel pysyi kiinnostuneena Katkumadoista. Arvelin, että Michelin kiinnostusta piti yllä vain katsellessaan minua. Lähdin ripein askelin pois kuultuani Michelin yrittäen tavoittaa minua. Mutta lopulta Michel sai minut kiinni Tylypahkan ovilla. Jäykistyin vihasta. Tuli leiskui silmissäni. Michelkin varmaan huomasi sen, sillä hän perääntyi pari askelta. Kunnes hän sai takelleltua.

- K- Kuule e- en minä oikeasti, minä rakastan sinua, vain si- sinua. Rakastin kuunnella hänen pehmeää ääntänsä ja viha sammui,aivan kuin joku olisi kaatanut liekkiin vettä.
Kuin taika iskusta sydämmeni valloitti lempeys ja rakkaus.
- Minä myös. Sanoin lempeästi. Ja halasin häntä erittäin lujaa. Olin lähdössä kunnes Michel tarttui kädestäni ja antoi pitkän ihanan lämpimän suudelman. Minua alkoi ahdistaa Michelin lähentelyt. Pian kuulimme takaamme vihaisen murahduksen ja jäin katsomaan ihmeissään kuka se oli. Järkytyksekseni huomasin meitä vähän tönäisseen Dianan. Michelhän ei tiennyt että kuulin heidän keskustelusta.

Lähdin pikaisesti Dianan perään selvittääkseni asian mutta törmäsi Fransiin ja Rohkelikkolaiseen Rebekkaan kuhertelemassa käytävällä,
-Hei sanoin kikatellen suloiselle parille. He kääntyivät nopeasti minua kohti punastellen.
- Älkää huoliko, vedin vetoketjun suuni eteen. Sanoin tirskahdellen. Ajattelin itsekseni, että miksi näkyy niin paljon kuhertelevia pareja, vaikka ystävänpäivä ei ollut lähelläkään. Päivällisellä sen sain tietää, kun Albus Dumbledore kuulutti sen koko koululle:
-khöhöhömm... Minulla on tiedotettavaa rakkaat oppilaat, juolukuun 14. päivänä pidämme joulutanssiaiset, kaikki ketkä jäävät jouluksi koululle, saavat osallistua. Tiesin että jään jouluksi koululle, täällä saa varmaan jouluruokaa. Viimevuonna söin äidin kanssa vain voileipiä.

Olin aivan lumoissani, mutta muistin että olen vasta 12 saisinkohan silti mennä mukaan? Lunta satoi pikkuhiljaa. Illalla painoin pääni tyynyyn mietin tanssiaisia ja Micheliä, Dianaa ja Fransia ja Rebekkaa. Pian nukahdin levottomaan uneen. Aamulla raahauduin jälleen tylsästi suureen saliin. Lunta oli jo varmaan polviin asti. Oli lauantai. Päätin lähteä tekemään viikonlopun läksyjä.

Istuin lumeen ja riisuin upouudet Nahkahansikkaat kädestäni ja aloin kirjoittamaan sulkakynällä aihetta noidan ja velhon eroista, kunnes kuulin pehmeän äänen takanani joka sai tällä kertaa sydämeni painumaan vatsaan asti.
- Hei, teet näköjään läksyjä? Saanko istua viereesi. Kuulin Michelin sanovan takaani. Hän otti kädestäni kiinni ja sanoi.
- Helkkari sentään! Olet jääkylmä!
En vastannut. En saanut sanoja suustani, voin vain hymyillä. Olin aivan sekaisin, Michelin seura sai minut aivan oudoksi.
Pystyin vain katselemaan häntä.

Lähdin vastahakoisesti pois Michelin syleilystä. Hänen kirkkaan vihreät silmät tuijottivat minun jään sinisiin silmiin huolissaan. Minun piti saada omaa rauhaa. En pystynyt keskittymään läksyihini, kun Michel koko ajan höpisi jotain romanttista ja silitteli hiuksiani. Minun oli pakko saada läksyt tehtyä.
Vihdoin keskityin vain läksyihin. Sain Michelin pois mielestäni. Makoilin illalla pylväs sängyssäni. Tunsin yksinäisyyttä. Kaipasin tietyn henkilön viereeni. Mitä jos hän olisi unohtanut minut. Toivoin hänen hellää halausotetta. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin. Nukahdin lopulta kyyneliini. Monen tunnin päästä tyttöjen makuusaliin astui se henkilö, jolla oli kirkkaan vihreät silmat, se henkilö jolta olin pitkään halia toivonut. Hän istui sängylleni, ja antoi nopean suukon huulilleni. Hän kiipesi viereeni ja antoi halin jota olin pitkään toivonut. Avasin silmäni, siinä hän oli, Michel<3.
- En saisi olla täällä. Hän sanoi ja lähti.

Diana vihoitteli minulle. Se oli iso hidastus tutkinnoissa. Meidän piti Fransin kanssa tutkia yksin. Vihdoin sain ne vihreät silmät mielestäni. Niin voimme keskittyä tarkemmin.

Olemme huomanneet, että mitä lähemmäs joulua mentiin sitä hermoilevammiksi opettajat meni. Oppilaat alkoivat panikoitua opettajien oudosta käytöksestä. Pian oli joulukuu, minulla ei ollut vielä paria. Tänään lähtisivät kaikki ketkä eivät jäisi koululle.
Onnekseni huomasin Michelin jäävän koululle. Mutta olen huomannut että en tunne niin kovaa vetovoimaa enää häneen, vaan erääseen Luihuspoikaan... Hänen nimensä oli Dracion Yhdrock.
Joulutanssiaiset läheni. Minulla ei ollut vieläkään paria. Michel oli pyytänyt minua, mutta Dracion ei. Menen varmaan sitten Michelin kanssa...

Muuten voitko siirtää mut 2 luokalle

Nimi: Emily Hawkins, Korpinkynsi

29.05.2020 08:13
Luku 15 - Amy

Emily heräsi, kun Vivian ravisteli häntä. Hän avasi hitaasti silmänsä ja tuijotti Vivianin pisamaisia kasvoja, jotka näyttivät hätääntyneiltä.
”Mitä nyt?” Emily kuiskasi ja haukotteli. Vivianin poskelle vierähti kyynel, ja hän sanoi:
”Amy ei ole sängyssään. Hän ei ole ikinä ennen lähtenyt minnekään kertomatta meille.” Emily pomppasi salamana istumaan. Niin outoa kuin se olikin, Amyn lähtö ei ollut lainkaan normaalia. Emily näki edessään tyhjän vuoteen, verhot vedettyinä pois ja peitto mytyssä. Hän nousi ylös ja tunsi huolen valtaavan mielen. Koska Devondra ja Dev nukkuivat edelleen sikeästi, Emily lähti sanaakaan sanomatta ulos makuusalista. Pyjamasillaan hän laskeutui portaat alas oleskeluhuoneeseen, Vivian perässään. Aamuauringon valo tulvi ikkunoista sisään, kun Emily juoksi käytävälle. Hän pyöritteli päätään epätoivoissaan, etsien jotain merkkiä Amysta. Kun mitään ei näkynyt, hän kipitti paljailla jaloillaan käytävää eteenpäin, kunnes näki pienen punaisen tahran lattiassa. Vivian kyykistyi katsomaan sitä ja kuiskasi hiljaa:
”Tuoretta verta.” Emily vajosi kyykkyyn, kädet kasvoillaan ja nyyhkytti. Hän ei voisi menettää enää yhtäkään läheistä. Olisi liikaa, jos yhden lukuvuoden aikana kuolisi ensin äiti, sitten Amy.

Emily ei tiennyt, kuinka kauan hän oli istunut lattialla, mutta lopulta hän nosti itkuisen katseensa, kun kuuli professori Dickensin äänen. Emily nousi nopeasti seisomaan ja kuivasi poskensa. Vivian seisoi seinän vieressä aivan yhtä surkean näköisenä.
”Seuratkaa minua”, professori Dickens sanoi poikkeuksellisen ymmärtäväisellä äänellä. Siinä kuului kuitenkin myös tavanomainen viileys, ja Emily lähti hieman vastahakoisesti opettajan perään. Muutama oppilas kulki aamupalalle ja naureskeli Emilylle ja Vivianille. Emilyllä oli inhottava tunne, hänet oli jo monta kertaa nähty riutuneena yöpuvussa. Hän käveli katse maahan painettuna Dickensin perässä, ja mietti, mitä asiaa tällä oli. Samalla, kun hän toivoi, ettei professorilla ollut mitään huonoja uutisia, tämä avasi oven Sairaalasiipeen. Yhdessä sängyssä makasi Amy, kalpeana ja syvä, verinen viilto poskessaan. Bob istui sängyn vierellä, pitäen tätä kädestä ja silittäen päätä. Amy ei ollut hereillä, ja Emily ja Vivian syöksyivät vuoteen luokse.
”Mitä Amylle on tapahtunut?” Emily nyyhkytti.
”Emme tiedä vielä. Hänen täytyy itse selittää kaikki, kun hän herää”, professori Dickens sanoi viileästi ja lähti pois. Bobin kasvoilla vieri kyyneliä, kun tämä painoi hellän suukon Amyn otsalle. Emilyn teki kipeää katsella Amyn liikkumatonta ruumista. Sisällä kasvoi suuri möykky ja sydän tuntui raskaalta. Painostava hiljaisuus valtasi Sairaalasiiven, kun kaikki pelkäsivät Amyn puolesta.

Kun Emily oli ollut ikuisuudelta tuntuvan ajan Sairaalasiivessä, Amyn liikkumatta hiventäkään, matami Pomfrey tuli hätistelemään vierailijoita pois. Emilystä se tuntui epäreilulta, eikä hän liikahtanutkaan. Kyyneleet olivat loppuneet jo kauan aikaa sitten, mutta ne tulivat takaisin, kun Pomfrey yritti tuuppis heitä pois.
”Minä en lähde minnekään. Mitä haittaa siitä on, jos Amy kuitenkin lepää koko ajan, eikä avaa silmiään? Mitä hänelle on edes käynyt?” Emily nyyhkytti. Matami Pomfrey vaikutti ärtyisältä ja sivuutti viimeisen kysymyksen, mutta antoi heidän jäädä. Vivian oli jo repinyt punaiset hiuksensa takkuun hermostuksissaan, ja Bob näytti hirveältä, itki ja rukoili Amyn puolesta. Emily oli vältellyt koko ajan katsomasta kelloa, koska pelkäsi sitä. Jos olisi mennyt monta tuntia, se tekisi todellisemmaksi sen, ettei Amy ainoastaan levännyt. Kun hän kuitenkin viimein katsoi kelloon, hän yllättyi täysin. Kello oli jo neljä, hän oli ollut varmasti yli kahdeksan tuntia Amyn luona. Samalla hetkellä, kun se iski hänen tajuntaansa, hän tunsi, että oli nälissään. Vatsassa kurni niin, että se levitti huonoa oloa koko kehoon. Emilyn oli pakko mennä viereiseen sänkyyn ja käydä pitkäkseen. Hän tuijotteli sängystä Amya, jonka kasvot näyttivät entistä kalpeammalta, kun niitä katsoi sivulta. Bob lyyhistyi Amyn päälle hysteerisesti nyyhkyttäen, ja Emilyn oli käännyttävä katsomaan toiseen suuntaan, sillä hän tunsi kateuden pistoksen. Bob tulisi aina olemaan Amya lähempänä, eikä Emily enää ikinä olisi tälle yhtä läheinen ystävä.

Kun ilta tuli, ja matami Pomfrey yritti toden teolla saada Emilyn, Vivianin ja Bobin lähtemään, kaikki pistivät vastaan niin voimakkaasti, ettei Pomfreylla ollut mitään, millä olisi saanut heidät lähtemään. Bob jopa kaivoi sauvansa esiin, ennen kuin tämä suostui. Koko päivään Emily ei ollut syönyt mitään, sillä kukaan ei ollut tahtonut lähteä Amyn luota. Ketään muuta ei ollut Sairaalasiivessä, joten Emily ja Vivian varasivat itselleen pedit Amyn molemmilta puolilta. Bob työnsi Amya hellävaraisesti reunemmas, ja pujahti itse hänen viereensä. Emily yritti kaikin tavoin uskotella itselleen, että Amykin tahtoisi sitä. Niin hänen onnistui vääntää Bobille pieni hymy, kun tämä painoi kasvonsa Amyn hiuksiin. Matami Pomfrey toi erittäin vastahakoisen näköisesti tarjottimella jokaiselle ruokaa ja sanoi, ettei haluaisi kenenkään kupsahtavan ruoan puutteesta.
Syötyään koko tarjottimen tyhjäksi, Emily vääntelehti sängyssä, muttei saanut unta. Niin kauan kuin Amyn silmät olisivat kiinni, hänen pysyisivät auki. Peitto tuntui kuumalta ja nihkeältä, joten Emily tuuppasi sen syrjään ja katseli kyyneleet silmissä Amya. Tämän vihreitä silmiä ei näkynyt, ne olivat peitossa silmäluomien alla. Pieni nenä työntyi piikikkänä kasvoista, ja kapeat huulet olivat vääntyneet hieman pelokkaasti. Peiton peittämä vartalo oli pitkä ja hoikka, ja lantio työntyi muodokkaana ja terävänä esiin. Tyynyssä, aivan toisen posken alla, näkyi pieni tummanpunainen veripisara.

Kun jälleen kerran Emily näki varhaisen aamun säteet ikkunasta, Bob hihkaisi kovaa:
”Amy liikahti!” Emily käänsi katseensa välittömästi Amyyn ja näki pientä värähtelyä, joka näytti kulkevan läpi tämän kehon. Viimein hän pystyi erottamaan mielessään toivon pilkahduksen, ja hän meni polvilleen Amyn sängyn viereen ja otti tätä kädestä kiinni, niin kuin Amy oli tehnyt hänelle monta kertaa. Amy alkoi liikahdella enemmän, kun matami Pomfrey kiiruhti paikalle. Pomfreyllä oli taas kädessään lasi, tosin tällä kertaa siinä näytti olevan aivan tavallista vettä. Amy raotti silmiään hiukan, ja nosti varovaisesti päätään. Saman tien hän kuitenkin ähkäisi kivusta. Hän laski päänsä takaisin tyynylle, mutta avasi silmänsä hitaasti kokonaan auki.
”Juo tämä, se helpottaa oloasi”, Pomfrey sanoi. ”Tuon sinulle kohta jotain muutakin.” Amy otti varovaisesti lasin, mutta näytti siltä kuin ei olisi saanut suutaan kunnolla auki. Emily säikähti sitä, mutta pysyi hiljaa, ettei huolestuttaisi Amya. Amyn kädet tärisivät, ja hän pudotti lasin sängylle. Peitto kastui aivan märäksi, ja Emily katseli, kun se vesi imeytyi hitaasti laajemmalle alueelle. Amy voihkaisi ja painoi päänsä käsiinsä. Hiukset valuivat hänen sormiensa lomasta, ja hän näytti järkyttyneeltä. Emily ei olisi halunnut ottaa asiaa heti esille, mutta Vivian kysyi varovaisesti:
”Muistatko ollenkaan, mitä sinulle tapahtui?” Amy nosti kasvonsa, joilla Emily näki ensimmäistä kertaa ikinä kunnon kyyneleitä. Ne olivat tahrineet hänen kasvonsa ja hän näytti haavoittuvaiselta. Amy työnsi kätensä kaapuun ja veti pienen kellon esille. Emily henkäisi ja otti sen käteensä.
”Heräsin yöllä tuulen vinkunaan ja näin tämän”, Amy aloitti. ”Se pilkisti lapasista, ja valo hehkui näytöstä. Uteliaisuuteni heräsi, joten otin kellon ja lähdin makuusalista, etten herättäisi teitä. Varmuuden vuoksi menin käytävälle saakka, koska kun sinä, Emily, näit kirjastossa sen näyn, jäit istumaan tuolille, mutta et reagoinut mitenkään mihinkään. En halunnut kenenkään näkevän minua.” Amy piti pienen tauon ja veti syvään henkeä, ennen kuin jatkoi. ”Muistin, että sinä kosketit hehkuvaa valoa, ja painoin numeroa molemmilta puolilta. Sitten tuntui kuin pääni olisi ollut kaato, joka viskataan täydellä voimalla maahan mahtavalla kierteellä.” Oli aivan Amyn tapaista ottaa huispaus mukaan. ”Päädyin Tylypahkan pihalle. Professori Higgs ja joku vanha mies kävelivät täyden pihan poikki. Higgs oli nuori, eivätkä oppilaat ulkona olleet samoja, jotka nykyään käyvät Tylypahkaa. He katosivat porteille päin ja näyttivät kauhean varautuneilta. Yritin huutaa varoituksia, mutta kukaan ei kuullut minua. Sitten yhtäkkiä niitä velhoja ja noitia, jotka hyökkäsivät Tylyahossa, tuli paljon, en osaa arvioida määrää. Pihalla syntyi niin kamala sekasorto, etten osaa kuvailla sitä. Kaikki säntäilivät ympäriinsä, osa juoksi sisään. Opettajia oli ulkona vain yksi, Higgsin lisäksi. Tosin saattoihan se mieskin olla opettaja. Mutta kuitenkin, opettaja oli nuori ja näytti etäisesti tutulta, tosin en tiedä keneltä hän näytti. Sitten mies syöksyi yhteen nurkkaan ulkona, siellä istui kolme tyttöä. En nähnyt kunnolla, mutta kaksi niistä… kaksi niistä näyttivät ihan Emilyltä.” Amy piti taas tauon ja pyyhki kyyneleitä, joita alkoi tulla lisää. Kun hän jatkoi, hänen äänensä oli itkuinen ja sortuili vähän väliä. ”Kaikki kolme kaivoivat sauvansa esiin, mutta mies hyökkäsi ennen kuin kukaan ehti kunnolla sanoa mitään. Hän huusi jotain, mistä ei saanut selvää kovan metelin takia, ja punainen kipinäsuihku lensi hänen sauvastaan suoraan toisen Emilyn näköisen tytön rintaan. Tyttö kaatui, ja mies pakeni, sillä opettaja oli tullut juuri sinne. En nähnyt mitä muuta tapahtui, sillä katselin kaikkea aika suoraan niiden tyttöjen yläpuolelta. Juuri, kun ne kaksi muuta tyttöä kumartuivat itkien kuolleen ylle, en enää nähnyt mitään. Sen jälkeen seuraava muistoni on tämä.” Amyn lopetettua hiljaisuus lankesi vuoteen ympärille. Emilykin alkoi itkeä hiljaa, kun hän totesi kimakalla äänellä:
”Taisit juuri nähdä tätini kuoleman.”

Nimi: LunaBell Lilac, korpinkynsi

28.05.2020 12:57
LUKU 7
Vaarallinen aamu

Oli kulunut jo viikkoja siitä, kun Hagrid oli päästänyt Danin vapauteen. Heräsin siihen etten saanut happea kun eräs makasi kasvojeni päällä. "Milo, oliko pakko herättää minut", sanoin väsyneenä ja hoipperoin pystyyn. Milo tapsutteli takanani ja odotti että annan sille ruokaa. Kaadoin matkalaukkuni pohjalle kuivamuonaa ja yöpöytäni päälle kuppiin vettä. Milo hyppäsi yöpöydälle litkimään vettä ja sitten meni sänkyni alle luultavasti syömään. Katsoin itseäni peilistä ja huomasin että hiukseni olivat aivan pörrössä. En jaksanut välittää siitä, vaan löntystin väsyneenä oleskeluhuoneeseen ja näin siellä Nellyn ja jonkun pojan. He halailivat sohvilla mutta heti kun minä tulin sinne, Nelly äkkiä siirtyi toiselle sohvalle.
"Kuka hän on?" kysyin Nellyltä katsoen poikaa.
"Hän on Nicolas", Nelly sanoi ujosti. Unohdin heidät kun Magnus tuli poikien makuusalista ulos. Hän heilautti toffeen värisiä hiuksiaan taakse päin ja tuli lempeällä ilmeellä luokseni. "Mennäänkö syömään yhdessä, pörröpää?" hän kysyi huvittuneena ja sekoitti lisää hiuksiani. Naurahdin ja haukottelin venyttäen käsiäni.
"Mennään vaan", sanoin hymyillen ja yhä tokkurassa. Kävin pukemassa vaatteet päälleni ja harjasin nopeasti hiukseni, sitten lähdimme kohti Suurta salia aamiaiselle. Olimme juuri tulleet saliin, kunnes pöllöt tulivat taas sisään. Oppilaat saivat kirjeitä kotoa, paketteja ja muita tervehdyksiä ja lahjoja. Eräs 6 luokkalainen Luihuinen sai räyhääjän. Katselin poikaa tarkemmin.
"Tuo oli se poika joka eilen teki yhden anteeksi antamattomista kirouksista", kerroin Magnukselle. Pian punainen kirjekuori aloitti. "MITEN KEHTAAT?!EIKÖ SINULLE MUKA OLE KOTONA OPETETTU, ETTEI TOISIA IHMISIÄ KIDUTETA SAATI SITTEN TAPETA?! SAISIT HÄVETÄ, TOIVOTTAVASTI OPETTAJAT KUULEVAT TÄMÄN KIRJEEN JA EROTTAVAT SINUT!!" räyhääjä karjui. Suuni loksahti auki. Miten kukaan tekee tuollaista? ihmettelin ajatuksissani. Opettajat kuulivat kaiken, seurasin tilannetta, mitä he aikovat hänelle tehdä? Koko sali katsoi sitä poikaa ja opettajia. Professori Danger ryntäsi heti paikalle ja kiljui: "Oma tupalaiseni kehtaakin tehdä noin!! Nyt sinä lähdet pakkaamaan tavarasi ja häivyt tästä koulusta! Danger kiljui kurkku suorana. Hän oli aivan tuli punainen, hänen silmissään leiskui tuli ja hän hengitti kiivaasti. Kun professori Danger meni varmistamaan että poika oikeasti lähtee hän tupisi jotain tämän kaltaista: "Miten tällaisia oppilaita tuleekaan", ja painui tammioven taakse. Kun sali oli jo rauhoittunut, lukuun ottamatta kokoaikaista supattelua ja kuiskimista pian kuului kirkumista ja sen jälkeen kolahdus. Koko sali teki ison hengähdyksen ja professori Mcgarmiva ja Lipetit juoksivat ovesta ulos. "Rehtori Dumbedore! Tule tänne, on sattunut suuri järkysys!" kuului professori Mcgarmivan ääni. Dumbedore käveli ripeästi ulos, ja lukitsi samalla oven. Muistin, että Nelly ja se Nicolas olivat jossain, mahdollisesti jo 6 luokkalaisen pojan uhreina. Juoksin ovelle ja hakkasin sitä niin kovaa kuin pystyin ja huutoitkin hysteerisesti. Pian romahdin maahan ja Magnus tuli luokseni ja rauhoitteli minua. "Nelly..." nyyhkytin hiljaa.
"Ei heille mitään ole käynyt", Magnus rauhoitteli silittäen päätäni. Koko koulu katseli meitä ja näin sumeasti kyyneleiden peittäminen silmien takaa, kun ikkunan toiselle puolen oli sama poika. Hän taisi taikoa. Juuri ennen kuin silmissäni sumeni, hän hymyili vahingoniloisesti. Tunsin, että en pysty liikuttamaan raajojani tai päätäni. En saanut kehoani liikkumaan. Kuulin hetken kaiken. Kohta vähän huonommin.
"Mitä teen, mitä teen?" Magnus panikoi samalla yrittäen herättää minua. Professori Verso juoksi luokseni ja kuulin joitain sanoja. "Pitää, siipeen, paranemaan, ei voi, nyt, tulevat kohta", todellisuudessa hän sanoi "Hänet pitää saada Sairaalasiipeen paranemaan, mutta nyt ei voi. Kyllä he tulevat kohta" , tuntui kuin minut olisi jätetty yksin kärsimään. Pian näin taas sen pojan pääni sisällä. Hän nauraa räkätti ilkeästi. "Haluatko tietää mitä tein siskollesi?" ja hän nauroi taas pahaaenteilevästi.
"Kuka olet?" kysyin peloissani mielessäni. Pian se heilautti kättään ja mieleeni tuli kuva. Kuva Nellystä ja Nicolaksesta jonka kanssa Nelly halaili. He olivat liikkumattomina sohvalla ja ymmärsin heti, että tämä poika oli kangistunut jotenkin heidät, sekä varmaan professori Dangerinkin. Kuulin kun hän kuiskasi melkein äänettömällä äänellä: "Daniel" Oliko hänen nimensä Daniel? En saanut tietää sitä, vaikka kuinka huusin. Kuulin nyt kun ovi avattiin. Joku raahasi joitain. Sitten Verso hengähti: "Minerva!", ja tunsin että minut jätettiin yksin makaamaan maahan. Vaikka olihan Magnus siinä.
"Mitä LunaBellille on käynyt?" Lipetitkin oli siinä. Hän juoksi luokseni ja yritti herätellä minua. "Miten pääsemme Sairaalasiipeen?", hän hätiköi. Minerva katsoi surullisella ilmeellä Magnusta.
"Toin kangistetut tänne", professori Mcgarmiva sanoi. Nyt tiesin että Nelly oli vieressäni.
"Entä missä rehtori Dumbedore on? Kai hän selviää?" Magnus aloitti huolestuneena.
"Vielä ei tiedetä tuleeko rehtori takaisin, ja jos tulee, niin millaisena", Mcgarmiva kertoi surullisena. "Nyt on tärkeintä, että kaikki pysyimme yhtenä kasana täällä salissa", hän jatkoi päättäväisesti. Pian rehtori Albus Dumbedore kömpi ovesta sisään. Kaikki huokaisivat helpotuksesta.
"Hän katosi. En tiedä minne, eikä hänestä jäänyt jälkeäkään", Dumbedore kertoi rauhallisena.
"Mikä jalassasi on?" Magnus kauhistui. Rehtori katsoi jalkaansa.
"Hän teki siihen loitsun. Se paranee itsestään", Dumbedore rauhoitti. Hänen jalassaan oli syvä haava, ja se oli muuttunut vihreäksi. "Mikä tuolla tyttörukalla on?" Dumbedore katsoi minua huolestunut ilme kasvoillaan.
"Kukaan ei tiedä. Daniel teki hänelle jotain", professori Lipetit sanoi entistä kitisevämmällä äänellä.
"Nyt kun se pahis on kadonnut, voidaanko loukkaantuneet viedä sairaalaan?" eräs oppilaista kysyi.
"Mietimme sitä. Syökäämme nyt aamupalamme loppuun", rehtori Dumbedore vastasi. Useimmat oppilaat söivät pöydissään kuiskien välillä. Yrittäisivätpä he ajatella, miltä minusta tuntuu, kun he saavat syödä ja minä makaan maassa kuolleennäköisenä. Oppilaat ja opettajat saivat syötyä, ja ennen kuin kukaan oli lähtenyt salista, Dumbedore aloitti. "Olemme miettineet opettajien kanssa. Päädyimme tulokseen, että loukkaantuneiden ystävät saavat viedä heidät siipeen", rehtori sanoi rauhalliseen sävyyn. Magnus viittasi. "Mitä Magnus?" Dumbedore kysyi.
"Minun pitäisi viedä kolme ihmistä Sairaalasiipeen, miten vien heidät kaikki?" hän ihmetteli.
"Voisit ottaa jonkun professorin mukaan", Albus pohti. "Menisikö professori Verso?" hän kysyi Versolta. Hän myöntyi. Onneksi. Magnus nosti minut syliin. Eräs Nicolaksen kaveri nosti hänet ja Verso otti Nellyn. He veivät loukkaantuneet siipeen, ja matami Pomfrey otti meidät vastaan.
"Tulemme huomenna käymään", Magnus sanoi Pomfreylle.
"Katsotaan jos he toipuvat", Pomfrey ilmoitti. Juuri ennen kuin Pomfrey laittoi oven kiinni, kuulin kun professori Verso sanoi: "Menen tästä tekemään alruunamehua", ja hän lähti kävelemään kasvihuoneille.
Olimme huoneessa ja kuulin kun Pomfrey hyräili ja tutki meitä. "Syynä kangistuminen, tällä myös", sitten hän tuli tutkimaan minua. "Olet kangistunut, mutta sinulla on jokin muu asia kuin muilla", matami Pomfrey ihmetteli. Oli tainnut kulua aikaa. En kuullut ketään, en mitään. En jaksanut enää valvoa, oli pakko nukk... Zzzzzzzzzz...
Tuli aamu ja yritin nousta sängystä, mutta muistin, että minut oli kangistettu. Matami Pomfrey tuli taas ja sanoi: "Kohta saatte alruunamehua!", en ollut varma puhuiko hän yleensäkin potilaille, mutta outoa se oli.

Koulussa:
Magnus oli jo herännyt, hän oli eilen valvonut hyvin pitkään takiani. Hän lähti syömään yksin, eihän kukaan muu ollut hänen ystävänsä kuin me Nellyn kanssa. Hän oli apaattinen kun meni tunnille. Nyt on yrttitietoa. Magnus ajatteli kysyä professori Versolta, olisiko alruunamehu pian valmis. He tulivat muiden toisluokkalaisten kanssa kasvihuoneisiin. Professori Verso oli valmiina odottelemassa heitä. Magnus oli etunenässä tulossa tunnille ja kiiruhti Verson luokse.
"Miten alruunamehu?" hän kysyi hiljaa.
"Se voi olla jo tänä iltana valmis", professori Verso kertoi. Magnus innostui. Magnus ei jakanut kuunnella yrttitiedon tunnilla, sillä hänen päässään pyöri vain ajatuksia alruunamehusta ja minusta. Päivä kului hitaasti, mutta pian oli ilta, ja Magnus näki Verson käytävällä. "Magnus! Tuletko mukaani? Vien mehut nyt matami Pomfreylle", professori Verso ilmoitti. "LunaBell ja muut saatetaan herättää jo tänään", hän jatkoi. Magnus juoksi Verson matkaan. Magnus huokaisi helpotuksesta. He tulivat sairaalaan, ja näkivät kaikki kangistetut.
"Hagrid, mitä sinä täällä teet?" Verso kysyi ihmeissään.
"Ai joo, mä luin Päivän profeetasta että joku koulussa oli ruvennu pahaks ja että Luna ois ollu uhri", Hagrid selosti. "Nii aattelin sitte tulla kattomaan Lunaa", Hagrid jatkoi. Muut nyökkäsivät. Professori Verso antoi matami Pomfreylle lääkkeen. En malttanyt odottaa, että saan taas puhua ja kertoa teoriani miksi olen kuullut koko ajan vaikka kehoni ei toimikaan. Matami Pomfrey antoi lorauksen suuhuni alruunamehua. Hengähdin syvään ja pystyin avata silmiäni. Olipas rankkaa olla puhumatta, ajattelin.

Nimi: Miranda Mudiltong, Rohkelikko

27.05.2020 18:57
Upea tarina Susan! Vaikka harmillisesti vähän lyhyt, olisin mielelläni lukenut enemmän:)

Nimi: Susan Fall, Puuskupuh

27.05.2020 16:23
Kylmä kuolema

James nousi ylös ensimmäisenä, hänen namalaan oli mene jo ilme. Susan kaappasi sauvansa ja otti Jamesin kädestä kinni, hän vetäisi pojan mukaansa ja kiiruhti ulos. Filipe ja Emily tulivat heitä vastaan, Susan kiskaisi vielä heidätkin mukaansa. He huutelivat vastalauseita ja pyristelivät pois mutta Susanin ote piti. He juoksivat yrmeän näköisen kivihirviön eteeen, Susan ja James karjaisivat kuin yhdestä suusta:

-Torakkatorttu! Kivihirviö siirtyi pois tieltä ja nelikko juoksi likkuvat portaat ylös, he kiskaisivat oven auki ja näkivät että että oli käyty hurja taistelu. Huone oli nokinen rikkoutuneista tavaroista puhumattakaan. Feenix istui orella ja lauloi niin surullista sävelmää että kyyneleet kohosivat Susanin silmiin. Huoneen nurkassa makasi likkumaton hahmo, se oli rehtori jonka simät olivat lasittuneet. Susan nyyhkyrti holtittomasti nojaten vollotavaan Emilyyn, jopa James ja Filipe olivat peittäneet kasvonsa käsiin ja hytkyivät kuin transissa. Susan juoksi kyyneleet silmissä ulos huoneesta, hän juoksi ja juoksi kunnes törmäsi Lipetitiin. Susan tarttui miestä kädestä ja veti häntä mukanaan.


Tässä tarinassa ei paljo puhuttu! ;)

Nimi: Emily Hawkins

27.05.2020 08:02
Tosi hyvä tarina, Aya! Sä kirjotat tosi hyvin :) Oli kiva, ku toi kirje oli mukana melkein koko tarinan ajan, vaikka muutakin tapahtui. Tony on myös mielenkiintoinen hahmo, toivottavasti hänestä kuullaan vielä jotain lisää. :D

Nimi: Aya

27.05.2020 01:49
6. Arvoitus
Kävelin kiireen vilkkaa Tylypahkan käytävällä kohti yrttitiedon luokkaa, kasvihuonetta. Oli kulunut kolme päivää siitä, kun poistuin sairaalasiivestä. Matami Pomfrey tosin haki minut pian takaisin, ja paransi käteni kokonaan, ja nyt se oli kuin uusi. Olin oppinut loitsutunnilla leijutusloitsun onnistuneesti, taikajuomatunnilla kutistusjuoman valmistuksen, sekä taikuuden historiasta sen tunnilla – tai jos sitä oppimiseksi voi kutsua, olinhan kuitenkin lukenut oppikirjamme jo viidesti. Minua hämmensi vieläkin tunteeni Tonyn ojentaessa minulle gerbiilini. En ollut nähnyt häntä vilaukseltakaan sen jälkeen, en edes oleskeluhuoneessa. Jason ja Joshua olivat jatkaneet ilkkumista ja Viktorista pelottelua eilisiltaan asti, kunnes kerroin ihan itse Alexille Viktorin olemassaolosta. Kuten arvasin, Alexin reaktio ei ollut kovin ihmeellinen. Hän ihasteli hetken Viktoria, ja kysyi, voisinko lähettää sen Weasleyn Welhowitseihin varastamaan Kaukokorvia ja Lemmenjuomaa, johon minä vain naurahdin. Helpotti, kun ei ollut mitään salattavaa veljeltäni. Ilmeisesti Viktorista kertominen Alexille oli Joshualle ja Jasonille vain kiristyskeino minua vastaan. Mietin myös, kertoisinko heidän kiusaamisestaan Alexille, mutta päätin ainakin nyt olla kertomatta. Jason oli kuitenkin Alexin paras ystävä, enkä haluaisi pilata sitä.

Kasvihuoneelle päästyäni matami Verso puuhasteli kasvien parissa odotellessaan oppilaita. Kasvihuoneella oli myös muita luihuisia, sekä myös rohkelikkoja. Kate istui tuolilla kasvihuoneen suuren pöydän äärellä, alakuloisen näköisenä. Hän huomasi minut nopeasti, ja ryntäsi luokseni.
- Aya! Luulin jo, että olet hylännyt minut! Oletko kunnossa? Oletko vihainen minulle? En tarkoittanut pahaa, oikeasti! Kate selitti.
- En ole sinulle vihainen, vastasin hieman hämmentyneenä.
- Kiitos! Kate huudahti, ja hänen äänestään kuului pieni helpottuneisuus.
- Noniin oppilaat! Ketkä kaikki ovat myöhässä? matami Verso aloitti.

Oppitunnin päätteeksi oli hyvä, ja hilpeä olo. Olin taas oppinut uuden loitsun; hajoithus, ja saanut vielä toimia esimerkkinäkin! Joshua ei pitänyt onnistumisestani, ja yritti taikoa minut rotaksi, mutta onnistuikin taikomaan itselleen rotanhännän. Yhäkin teki mieli nauraa, mutta pidättelin itseäni. Matami Verso oli komentanut Joshuan jälki-istuntoon tuosta hyvästä. Kävelin ulos kasvihuoneesta. Aurinko paistoi, ja pysähdyin hetkeksi haistamaan raikasta ulkoilmaa. Kaikilla oli kova kiire pois tunnilta. Tunsin, kun joku otti kädestäni kiinni. Hätkähdin, ja käänsin pääni. Se oli Tony, joka laittoi käteeni jotakin. Olin aikeissa sanoa jotakin, mutta hän kääntyi, ja lähti pois. Nostin käteni, ja katsoin, mitä hän minulle ojensi. Se oli pieni pergamentin palanen. Luin sen ajatuksissani ääneen:
’’Ylipormestarin talliin tulla ei XXII’’
- Mitä sinä oikein höpiset? kuulin Katen äänen. - Mikä se on? hän kysyi ja yritti ottaa pergamentin kädestäni.
- Ei mikään, vastasin hämmentyneenä, ja laitoin pergamentin äkkiä kaapuni taskuun.
Mitäköhän ihmettä tuo oikein tarkoitti? Ylipormestarin talliin tulla ei? Voisiko XXII olla roomalaisia numeroita? Kaksikymmentäkaksi?
- Onko se rakkauskirje? Kate kysyi, ja hänen silmiinsä syntyi kipinä, ja kasvoilleen virne.
- Ei ole, vastasin.
- Se on rakkauskirje! Minä tiesin! Keneltä se on? Kate kysyi innoissaan ja tuli minua lähemmäs.
- Lopeta tuollainen typeryys! huusin ja lähdin tarpomaan kohti linnaa. Kuulin Katen juoksevan minut kiinni.
- Onko se Joshualta? Kate kysyi.
Joshualta? Onko tuo tyttö nyt täysin seonnut? Miksi ihmeessä hän kuvittelisi, että Joshua lähettäisi minulle rakkauskirjeen, varsinkaan sen jälkeen, kun hän on juuri päätynyt jälki-istuntoon tavallaan minun takiani.
- Ei ole, vastasin.
- No keneltä sitten? hän tivasi.
- Se ei ole rakkauskirje. Voisitko nyt antaa minun olla yksin? vastasin Katelle.
Katen silmistä näkyi, että hän arveli minun saaneen jotakin suru-uutisia.
- Hyvä on, nähdään myöhemmin, Kate sanoi säälivällä katseella.
Hienoa, nyt olisi ruokatunti. Voisin yhtähyvin mennä kirjastoon etsimään tietoa, jos tuo lausahdus olisi jokin tunnettu. Kaksikymmentäkaksi voisi olla päivämääräkin, ja huominen olisi kahdeskymmeneskahdes päivä. Jos se olikin aikaraja ratkaisulle. No, jokatapauksessa, nyt on kiire.

Vietin kirjastossa useita tunteja etsien tietoja kirjoista. En ollut löytänyt mitään, en yhtään mitään, joten arvelin sen olevankin anagrammi. Olin ratkonut jo erilaisia anagrammejakin jo usemman tunnin, mutten keksinyt mitään järkevää. Lukuisia versioita ylipormestari- lauseita, useita pyromaani-alkuisia, kuten pyromaanileirin listalle tulit, sekä lukuisia muita versioita. Laskin nopeasti, montako anagrammia olisi minun tiedoillani mahdollista tehdä, ja sain luvuksi yli kaksikymmentätuhatta. Toisaalta, niistä kahdestakymmenestätuhannesta yksikään ei olisi millään lailla hyödyllinen. En keksi mitään! Entä jos se ei edes ole anagrammi?
- Hei, mitä sinä tutkit? kuulin tutun äänen takaani.
Se oli Alex. Nappasin äkkiä pergamentin palasen kaapuni taskuun, ja käänsin kaikki 13 paperia ympäri, joihin olin luonnostellut anagrammeja ja teorioita.
- Ai jotain salaista? Alex uteli.
- Ei kuulu sinulle, vastasin.
- Oletko sekaantunut johonkin typerään? Alex kysyi hieman ärsyyntyneenä.
- En. Oliko sinulla jotakin asiaa? kysyin. Alex ei ole mikään kirjastojen erityisystävä, joten hän ei tosiaan ollut täällä lukemassa kirjoja.
- Miten lentoharjoitukset ovat edistyneet? Oletko jo valmis harjoittelemaan huispausta? Alex kysyi.
- En ole lentänyt ensimmäisen oppitunnin jälkeen, enkä aio lentää kuin pakollisilla oppitunneilla. Usko jo, minusta ei tule joukkueesi etsijää, vastasin Alexille.
- Sinun on pakko! En voi päästää Joshuaa joukkueen etsijäksi. Minun vaikutusvaltani on vaarassa, jos niin käy, Alex sanoi.
Totta, Joshua ei voi päästä etsijäksi. Tosin minun mielestäni vain siksi, koska hän oli ärsyttävä.
- Okei, vastasin päättäväisenä.
- Sinä suostut? Alex kysyi innoissaan.
- En, vastasin. - Suostun haastamaan hänet lentokilpailuun.
- Jes, hyvä! Mutta sinä et saa epäonnistua, tiedäthän sen? Alex vastasi.
- Minä en epäonnistu, vastasin hieman ylpeänä.
- Tiedän sen, Alex sanoi ja taputti selkääni. - Nähdään huomenna huispauskentällä, harjoitellaan, hän huikkasi kävellessään pois kirjastosta.
Huoh, mihin taas lupauduinkaan? Haastamaan Joshuan lentokilpailuun? En tosiaan saisi epäonnistua, muuten tulevat vuoteni Tylypahkassa olisivat yhtä kirousta. Ainiin, takaisin anagrammin pariin.
- Y-li-por-mes-ta-rin tal-liin tul-la ei, tavasin ääneen.
Nyt sen keksin! Tule illalla on pakko olla alku. Mitä kirjaimia silloin jää? Yksi Y, neljä I, yksi P, yksi O, kaksi R, yksi M, yksi E, yksi S, kaksi T ja yksi A. Mitä niistä kehittelisi?

Illan hämärtäessä, nukkumaanmenoaika häämöttäen, minä sen keksin! Tule illalla tyrmien portaisiin 22. Se oli lause, jonka oli pergamenttiin salattu. Ehkä numero kaksikymmentäkaksi tarkoittikin kellonaikaa? Miksi Tony halusi nähdä minut tyrmien portaissa nyt illalla? Katsahdin kelloon: varttia vaille yhdeksän. Pian olisikin jo aika olla tuvassa. Keräsin paperini ja kirjani, ja lähdin kohti tupaa.

Oleskeluhuoneessa näytti olevan tiivis tunnelma. Suuri joukko oppilaita kiisteli kiivaasti jostakin. Yritin kuunnella samalla, kun kävelin ohi kohti makuusaleja.
- Eivät ne huhut ole totta! Jos ne pidettäisiin, Dumbledore olisi sanonut siitä jo ensimmäisenä koulupäivänä!
- Jos se nyt vain menee eri tavalla?
- Miksi menisi? Ei ole mitään syytä, miksi menisi?
- Minä ainakin osallistun!
Tunnistin viimeisen äänen isoveljekseni Alexiksi. Mihin hän nyt taas on työntämässä nenäänsä?
- Et sinä voi, olet aivan liian nuori.
Äänet hiipuivat, kun saavutin makuusalit. Sanny ja Fanny olivat jo nukkumassa, ja Kimistä ei taaskaan jälkeäkään. Mitäköhän hän tekee joka ilta? En vieläkään ollut nähnyt Kimin kasvoja. Hän ei ollut yhdelläkään oppitunnilla mukana.
- Uskotko sinä huhuihin? Fanny kysyi minulta heti, kun astuin makuusalin ovesta sisään.
- Mihin huhuihin? kysyin, ja astelin sängylleni.
- Mitä? Miten sinä et ole kuullut vielä? Fanny huudahti.
- Koulussa on huhuttu jo kaksi päivää, että aiotaan järjestää kolmivelhoturnajaiset, vaikka alussa ei niistä infottukaan mitään, Sanny kertoi.
Kolmivelhoturnajaiset? Niihinkö Alex halusi osallistua? Hänhän oli aivan liian nuori! No, aina saa unelmoida.
- Aijaa, vastasin, ja menin peiton alle sänkyyn makaamaan.
- Se tarkoittaa, että helmikuussa on tanssijaiset! Fanny hihkaisi. - Onneksi minulla on jo upea mekko!
- Aiotko sinä nukkua kaapusi päällä, Sanny sanoi.
Äsh, miksi muita kiinnostaa niin paljon toisten asiat.
- En, vastasin.
- Hmm, okei, selvä, hän vastasi ja katsoi minua oudoksuen.
Odotin, että muut menivät nukkumaan. Mietin huhuja kolmivelhoturnajaisista. Miksi ne pidettäisiin nyt? Alex ei sinne tule pääsemään, hänhän on vasta tokaluokkalainen. Voisi olla ihan mielenkiintoistakin, jos jotakin niin suurta todella tapahtuisi. Missäköhän koulussa ne järjestettäisiin? Aloin jo lämmetä ajatukselle. Katsahdin rannekellooni; kymmentä vaille kymmenen. Ehkä olisi aika lähteä.

// mun oli pakko jättää tämä tähän, vaikka se vähän tyhmältä tuntuukin, tästä olisi muuten tullut niin järkkypitkä.. :D

Nimi: LunaBell Lilac, korpinkynsi

26.05.2020 21:00
Ihana tarina Miranda! :) rakastin tota söpöstelyä mitä oli. Pidin äänestä pään sisällä. Joo, toivottavasti suhde kestää pitkään<3 en nyt osaa paremmin palautetta antaa, Mutta toivon että sait jotain tästä irti :D

Nimi: Emily Hawkins

26.05.2020 19:07
Olipas hieno tarina, Miranda! Alku oli aika jännittävä ja jäi kyllä mietityttämään Päivän Profeetassa mainittu tapaus. Olikin sitten mukavaa lukea lopussa Michelistä, toivottavasti tosiaan suhde jatkuu pitkään! Oli ihanaa, että Michel tunsi heti samoin kuin Miranda. :)

Nimi: Emily Hawkins, Korpinkynsi

26.05.2020 18:54
Luku 14 – Kello

”Vihdoinkin nämä tulivat!” Emily huudahti avatessaan ruskean pöllön tuoman paketin. Paperien seassa makasivat mustat lapaset, joita Amy katsoi huvittuneena.
”Mihin sinä lapasia tarvitset, nyt on huhtikuu? Ja vielä erityisen lämmin vuosi”, hän ihmetteli. Emily sanoi vaivaantuneesti:
”No, kello on käynyt vähän… hmm… kuumaksi viime aikoina, joten ajattelin ostaa nämä. Sitten ei haittaa, vaikka se polttaa reikiä.” Vivian näytti järkyttyneeltä. Emily tiesi, mitä tämä ajatteli, muttei voinut antaa kelloa vielä pois. Ei ennen kuin olisi selvittänyt, mikä se oli.

Lapasiin käärityn kellon kuumuus tuntui monin kerroin olevien lapasten läpi. Emilyllä oli hiki aina hänen kantaessaan kelloa, mutta lapaset hillitsivät sitä vähän.
Emily istui tyhjässä kirjastossa ystäviensä kanssa ja kaivoi kellon varovaisesti esille, henkäisten sitten kovaa. Kellotaulussa hohteli oranssi valo 2000-luvun kohdalla. Emily kosketti varovaisesti valoa ja tunsi sietämättömän kuumuuden lävistävän sormea. Kääntäessään kellon toisin päin, hän näki samanlaisen valon kellotaulun numeron 0, kohdalla. Kun hän koitti, oliko sekin kuuma, jotain outoa tapahtui: tuntui kuin hänen päänsä olisi nykäisty irti vartalosta ja viskattu villinä riehuvaan aallokkoon. Pää tuntui pyörteilevän ympäriinsä, ja Emilyä huimasi. Ajatukset eivät olleet selkeitä, ainut mielen täyttävä asia oli kauhu. Sitten se loppui aivan yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin. Pää tuntui jysähtävän hirveällä voimalla lattialle, mutta ei kirjastoon. Ystäviensä sijasta hän näkikin professori Higgsin vanhan miehen kanssa. Higgs näytti paljon nuoremmalta kuin normaalisti, mutta oli silti ihoa lukuunottamatta kokonaan vaaleanpunainen. Emily tunnisti huoneen professori Rotherin työhuoneeksi. Huone oli aivan yhtä sotkuinen kuin silloin, kun Emily oli käynyt siellä viimeksi. Emily katseli kolmea likaista kahvimukia yläviistosta. Higgs ja hieman kurttuinen mies seisoivat noin puoli metriä hänen alapuolellaan. Kun Emily vilkaisi suoraan alas, hän huomasi, ettei hänellä ollut vartaloa. Hän kirkaisi hiljaa, mutta toiset eivät näyttäneet kuulevan. He puhuivat vaimeasti jostain, ja kun Emily kuunteli tarkasti, hän erotti sanat.
”Ferdinand, Emily on saanut jotain selville. Hän kantaa paksua muistikirjaa koko ajan mukanaan, ja sanoo, että se on päiväkirja. Mutta näin tänään, kun hän kirjoitti siihen. Siinä oli kellon kuva ja sinun nimesi!” professori Higgs kuiskaili hysteerisesti. Emilylle tuli kumma tunne. Jollain oudolla tavalla hän oli aivan varma, että professori Higgs tarkoitti juuri sitä päiväkirjaa, joka hänellä oli. Mutta Emily tiesi myös, ettei Higgs puhunut hänestä. Hän ei ollut ollut koulussa, kun Higgs oli ollut niin nuori. Eikä koulussa myöskään ollut sitä vanhaa kaljua miestä hänen aikanaan. Emily ei ymmärtänyt, että kenestä Higgs puhui, ennen kuin hänellä välähti. Hänen äitinsä edesmenneen siskon nimi oli ollut Emily. Hän ei tiennyt, milloin tai miten Emily-täti oli kuollut, mutta hän ei ikinä ollut ehtinyt tavata tätiään.
”Yksinkertaista. Emily on pakko tappaa, emme voi ottaa sitä riskiä, että joku estää meitä. Eihän muut tiedä mitään?” mies puhui käheällä äänellä. Emily mietti nopeasti. Käsiala päiväkirjassa näytti aivan äidin kirjoittamalta, mutta joitakin pieniä eroja oli. Hän ei ollut ikinä nähnyt tätinsä käsialaa, joten päiväkirjan kirjoitus voisi olla myös tädin tekemää.
”Mutta milloin? Ja miten? Dumbledore pitää huolen, ettei kukaan ulkopuolinen pääse tänne”, Higgs kyseli ihmeissään. Emilyn mielen täytti kauhu, vaikka hän tiesi, että Emily-täti kuolisi joka tapauksessa. Hitaasti hän alkoi ymmärtää. Täti oli kuollut taistelussa, koska oli saanut selville liikaa asioita.
”Rauhoitu nyt, me autamme hyökkääjät aluksi sisään portista, kun sanomme, että lähdemme käymään Kolmessa Luudanvarressa. Sen jälkeen kaikki on liiankin helppoa, sillä Dumbeldore haluaa vaaran uhatessa kaikki Suureen Saliin. Opettajatkin hän lähettää muualle linnaan”, mies sanoi tyytyväisesti, ja Emilyn päässä alkoi taas pyöriä. Se tuntui taas jysähtävän jonnekin, mutta tällä kertaa silmissä sumeni heti sen jälkeen. Hän ravisteli päätään, mutta se ei auttanut. Tunne oli kamala, hän oli hereillä ja tunsi kaiken selvästi, mutta ei nähnyt eikä kuullut mitään. Silmien edessä näkyi pelkkää valkoista usvaa, joka ei hälvennyt. Hän laajensi ja pienensi silmiään vuorotellen, mutta ilmassa leijuva hento usvainen muuri oli ja pysyi. Emily tunsi ahdistuvansa ja hengitti kiivaasti. Ilma kulki keuhkojen läpi, muttei tuonut tyydyttävää hengittämisen tunnetta. Muuri alkoi hiljalleen liikkua, mutta pysyi edelleen tiellä. Kun Emily ojensi kätensä eteen, hän ei tuntenut mitään. Sitten yhtäkkiä vieras käsi tarrasi kiinni hänen sormistaan. Sydän hypähti kurkkuun, kunnes ote hölleni ja pehmeni. Käsi tuntui ystävälliseltä ja turvalliselta. Se ei silti hellittänyt pakokauhua. Joku tarrasi häntä kainaloista ja veti. Tuntui kuin hänet olisi vedetty muurin toiselle puolen, ja hän näki taas tutun kirjaston. Amy piti häntä kädestä, ja Bob päästi irti kainaloista. Vivian nousi heti tuolistaan ja istui lattialle Emilyn eteen.
”Mitä ihmettä sinä teit?” Amy kysyi ääni pahasti väristen. Emily avasi suunsa ja alkoi puhua hiljaa:
”Minä sain tietää, miten he aikovat hoitaa hyökkäyksen.” Amy katsoi häntä hölmistyneenä ja yllytti kertomaan lisää. Juuri silloin Emily näki kuitenkin käytävällä professori Higgsin ja Rotherin, kävelemässä ulko-oville päin. Hän pomppasi ylös tuolista ja viittoili muut mukaansa. Emily käveli kirjastosta nopeasti pois ja meni suoraa päätä professori Higgsin luokse.
”Minne te olette menossa?” hän kysyi mahdollisimman viattomasti, mutta pelkäsi kuulostavansa liian uteliaalta. Higgs vilkaisi nopeasti Rotheria ja vastasi silkinpehmeällä äänellä:
”Me menemme Tylyahoon tapaamaan ystäviä.” Emily tuijotti järkyttyneenä Higgsiä samalla, kun asiat hänen päässään loksahtivat paikalleen. Molemmat professorit katsoivat häntä silmien takana jokin puhdasta vihaa viestivä pilke. He olivat nähneet hänellä päiväkirjan ja halusivat siksi tappaa hänet. Hän, Emily, oli se tyttö, jonka äiti oli hoidettu, ja joka pitäisi tappaa ilman, että kumpikaan professori jää kiinni. Hänestä oli puhuttu sinä kauniina päivänä, kun Emily oli piiloutunut luokkahuoneeseen. Emilyn ilme muuttui järkyttyneeksi, ja Rother kysyi äkäisesti:
”Mitä nyt?”
”Tarvitsen apua yhdessä loitsussa. Ja oikeastaan jästien sähköjärjestelmän ymmärtämisessä. Pystyisittekö tulla nyt heti auttamaan, niin ehdin harjoitella V.I.P. -kokeisiin?” Emily sopersi, ja toivoi, että olisi keksinyt paremman valheen.
”Me autamme myöhemmin, meillä on jo kova kiire”, Higgs sanoi kärsimättömyyden värittämällä äänellään. Amy oli ilmeestä päätellen tajunnut tilanteen ja asettui professorien ja ulko-oven väliin.
”Te ette mene minnekään. Kumpi on tärkeämpää, yksi kermakalja, jonka voitte saada milloin vain, vai oppilaan V.I.P. -kokeet, jotka voivat määrätä elämän kulun?” hän puhui haastavalla äänellä. Professori Higgs näytti säikähtäneeltä, mutta Rother tuuppasi Amyn tieltään.
”Sinä et meitä estä, meidän on päästävä lähtemään”, Rother sanoi. Samaan aikaan ulko-ovi aukesi ja professori Rosenberg astui sisään. Amy kääntyi häneen päin ja huusi:
”Professori Higgs ja professori Rother aikovat päästää hyökkääjät sisään koulun porteista!” Rotherin ja Higgsin kasvot muuttuivat äkkiä täysin, kumpikin katsoi Amya silmät vihaa leimuten.
”Mistä sinä tuollaista sait päähäsi?” Rosenberg kysyi ystävällisesti. Amy meni hiljaiseksi, ja Emily otti ohjat käsiinsä koottuaan itseään hetken.
”Se olin minä. Minä sain sen selville. Mutta eikö nyt olisi tärkeämpää estää heidän aikeensa kuin miettiä, miten minä sen olen saanut selville?” hän sanoi yrittäen saada ääneensä itsevarmuutta. Professori Rosenberg näytti siltä kuin ei tietäisi, mitä tehdä. Kun Amyn haastava ja hieman epätoivoinen katse kohtasi Rosenbergin, tämä sortui ja totesi:
”No, ei kai siitä haittaakaan voi olla, jos menen katsomaan, mitä he tekevät.” Emily tunsi helpotuksen valahtavan koko kehoon. Käytävän täytti kiusallinen hiljaisuus. Lopulta professori Rosenberg pyysi opettajat mukaansa, ja he lähtivät ulos, Rosenbergin luvattua hämillään, että hän vahtii heitä koko matkan, aina Tylypahkan eteisaulaan saakka. Emily ei ollut uskoa korviaan, kun Rosenberg lupasi sen. Hänen mieleensä palasi professori Feather ja Rosenbergin jyrkkä suhtautuminen tähän. Voisikohan olla, että professori Rosenberg pelkäsi?

//Ties mitä virheitä tarinassa on, ei millään riittänyt jaksaminen oikolukemiseen. :’D Nyt myös hyppäsi edellisestä tarinasta vähän outoon kohtaan, mutta en millään saanut aikaan tähän kohtaan järkevän tuntuista tarinaa.

Vastaus:

Hieno jatko tarinalle, juuri sopivan mysteerinen ja jännittävä! Kellon taikavoimat paljastuivat vihdoin, ja se vaikutti olevan jonkinlainen aikamatkustuksen väline, vaikka sitten vain muistojen kautta, mielenkiintoista! Pidin tuosta kohdasta paljon, sillä kuvailit erittäin eläväisesti tuntemukset kellon vaikutuksesta. Olikin kekseliästä, että puheenaiheena oleva Emily oli joku muu kuin Emily itse: itselläkin kesti hetken yhdistää langanpätkät. Kohta "Emilyn mielen täytti kauhu, vaikka hän tiesi, että Emily-täti kuolisi joka tapauksessa" oli todella hyvä! Myös juonittelevien opettajien keskustelu oli kirjoitettu uskottavasti ja mukaansatempaavasti. Emilyn pään jysähtäminen uudelleen oli mielenkiintoinen lisä: siitä jäi sellainen olo, olisikohan Emily voinut nähdä vielä jotakin muutakin, joka nyt jäi vielä usvan peittoon. Keuhkojen läpi kulkeva, auttamaton ilma oli upea kuvaus! Pidin jälleen Emilyn neuvokkuuden lisäksi Amyn rohkeudesta ja haastavasta käyttäytymisestä, kun hän esimerkiksi tiedusteli, kumpi muka olisi tärkeämpää, kermakalja vai "oppilaan V.I.P -kokeet, jotka voivat määrätä elämän kulun". Hienoa! Loppu oli helpottava, kun Rosenberg suostui auttamaan heitä, mutta itseäkin jäi vähän huolestuttamaan, miten professorin käy, yksin tuollaisten pahojen velhojen seurassa. Tarina oli erinomaisesti kirjoitettu! Sellainen tuli mieleen, että kohdissa, joissa on enemmän kerrontaa, voisi hyödyntää vielä enemmän kappalejakoja. Kappalejaoilla ilmennetään yleensä paikan tai ajan vaihtumista, uuden aiheen esittelyä tai tunnelman vaihtumista. Se myös painottaa tiettyjä kohtia ja lisää dramaattista vaikutusta. Tässä tarinassa olisi voinut olla kappaleen vaihto esimerkiksi lauseen "Sitten se loppui aivan yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin" jälkeen. Silloin korostuu siirtyminen eri paikkaan ja aikaan: lukija tietää, että kyseessä on jokin muutos tai tärkeä asia. Toinen vaihto olisi voinut olla virkkeen "Kun Emily ojensi kätensä eteen, hän ei tuntenut mitään" jälkeen. Mitään virheitä en löytänyt, ja tämäkin oli tällainen hiomisehdotus, jatka samaan malliin! :) Lopetus jätti hyvään paikkaan, odotan innolla, mitä ensi tarinassa tapahtuu!

Saat 8 kaljuunaa ja 20 tuparia!
Aurelia » 28.5.

Nimi: Miranda Mudiltong, Rohkelikko

26.05.2020 18:28
Osa 4 Suhde?

!VAROITUS! siirappisuutta!VAROITUS!

Aamulla minä ja Diana raahustettiin suureen saliin aamiaiselle. Meitä väsytti kauheasti. Frans istui jo kauhomassa puuroa lautaselleen. Kunnes hän kysyi:
- No, saitteko mitään selville?
- Joo. Tytöt vastasivat kuin samasta suusta, ja alkoivat suut täynnä leipää kertoen suojeliuksesta.

Hilpeä ja jännittynyt tunnelma loppui lyhyeen silloin, kun Satakunta pöllöjä toivat postia. Miranda sai Purifyltä Päivän Profeetan. Mirandalla lensi kurpitsa mehut suusta loivassa kaaressa luettuaan otsikon.
Hän luki sen ääneen hölmistyneille ystävilleen.
" Outo kuolema tapaus, syytä ei tiedetä. 18 velhoa löydettiin menehtyneenä viistokujalta viime iltana (maanantaina) klo 19.00. Uhreilla ei ollut mitään satuttamisen jälkiä, tappoloitsua epäillään.
- Se on pakko olla! Frans huusi. Tappoloitsua ei voi käyttää niin moneen huomaamatta! Hän jatkoi.
-Niin mikä. Minä kysyin.
- Kide! Sitä on käytetty! Frans sanoi hiljempaa huomattuaan koko salin tuijottavan häntä.

Myöhemmin Rohkelikkojen oleskelu huoneessa Diana, Frans ja minä tutkimme tarkemmin sitä loitsukirjaa, kunnes Mcgarmiwa tuli huoneeseen vakavan näköisenä.
- Huonoja uutisia rakkaat oppilaat. Emme voi salata sitä edes teiltä. Koulussa on vaarallista,valitettavasti emme voi vielä paljastaa sitä teille. Minerva totesi huolestuneen näköisenä.
- En voinut olla huomaamatta että Garmiwa yritti peitellä kyseistä ympyrää. Minä totesin kavereilleni hiljaa. Eräällä pimeyden voimilta suojautumisen tunnilla minä taistelin tahtoani vastaan. Olisin halunnut kysyä ympyrästä, mutta, mutta en voi. Tunnin lopussa en pystynyt enää hillitsemään itseäni ja kysyin kuuluvasti:
- Professori.
- Niin Miranda?
- Mikä on kipu?
- No tuota... Cendricin ääni hiljentyi kuulostamaan hiiren piipitykseltä,kun jatkoin.
- Mistä se koostuu?
- Kuules Miranda, se on niin pimeää taikuutta että en voi... Mutta voin kyllä kertoa mistä se koostuu...

- Kipu koostuu kiteestä ja kiteen luomasta sielusta. Tässä tapauksessa se on Vola... Eikun siis en voi kertoa en voi. Cendric alkoi suutahtelemaan itselleen.

Illalla minä pureskelin kahta sokeri sulkakynää jotka olin saanut valvoja oppilaalta tervetuliaislahjaksi,miettien Cendricin sanoja.
- Miten olemme olleet niin tyhmiä. Pian huudahdin. Ja herätin Dianan viereisestä pylväs-sängystä.
- Olemme unohtaneet ne silmät! Huusin innosta pinkeänä. Unenpöpperoinen Diana ei jaksanut ymmärtää niin unisena. Kului varmaan 3 minuuttia ennen kuin Diana tajusi mistä puhuin. Hän alkoi pomppia innosta mutta lysähti pian sängylleni. Käskin Dianan mennä nukkumaan jos ei nyt jaksa tutkia niitä silmiä. Koin itsekin parhaaksi mennä nukkumaan ja kapusin omaan pylväs sänkyyni. Aamulla opettajien pöydässä oli kiristynynyt tunnelma. Kaikki arvelivat että he olivat lukeneet myös päivän profeetan. Pienikin rasahdus niin kaikki opettajat alkoivat hädissään selvittämään rasahduksen syytä tihrustaen ympärilleen. Tuntui kuin he yrittäisivät salata jotain.
- Nyt riitti! Minä huusin ystävilleni.
- Meidän pitää toimia, nähdään aamupalan jälkeen kirjastossa. Sanoin noustessani pöydästä. He tulivat heti syötyään ja tutkimme kaikki outoihin otuksiin liittyvät kirjat. Tai niin paljon kuin ehdimme. Nappasimme vähän kirjoja mukaan oleskelu huoneeseen, kun kirjaston tunkkainen haju alkoi kyllästyttää. He eivät löytäneet mitään.
Kunnes Diana kyllästyi selailuun ja totesi tylsistyneenä:
- Minä lähden kertaamaan läksyä, en jaksa enää.
En minäkään jaksanut ikuisuuksia selata kirjoja joten lähdin haukkaamaan raitista alku kevään ilmaa ulos. Annoin raikkaan kesä tuulen hyväillä poskiani, tunsin, kun tuuli pörrötti hiuksiani. Annoin niiden hulmuta tuulessa. Tunsin ihanaa onnellisuutta. Ulkona oli vähän porukkaa eri tulvista, mutta ei yhtään Rohkelikko laisia. Rannalla näkyi 2 luokalla oleva Korpinkynsiläinen poika, Michel Famous. Nähdessäni hänet tunsin kuin sisäelimeni olisi heittänyt kuperkeikkaa sisälläni. Tiesin olevan pihkassa häneen,mutta ääni huusi päässäni:
- Miranda Mudiltong! Olet 11 vuotias! Et voi et vain voi!
Mutta en voinut pitää itseäni kurissa. Lähdin ujoin askelin lähemmäs Micheliä. Katselin hänen vaalean ruskeita hiuksia ne olivat hieman pörrössä, hänen upeita pehmeän näköisiä käsiään ja kauniita kasvojaan jotka saivat sydämmeni sykkimään. En olut kertonut sala ihastuksesta edes ystävilleni. Michelin huomattua minut hän lähti kävelemään minua kohti. Pelkäsin jotain pahempaa, mutta Michel tarttui minuun hän halasi minua kuin olisi tuntenut minut vuosia. Sydämmeni pomppasi kurkkuun jo ensi kosketuksella häneen. Hän vain kuiskasi hiljaa korvaani:
- Miranda, minä rakastan sinua.
Ihan kuin katuen sanojaan Michel irrotti tiukasta halaus otteestaan ja lähti rivakoin askelin kohti linnaa. Olin unohtanut joululahjaksi saaneen ilmiskoopin taskuuni, se ei värissyt kertaakaan. Tykkäsikö Michel oikeasti minusta? Miranda yritti piilottaa intonsa nähtyään Michelin Korpinkynnen pöydässä astuttuaan suureen saliin päivälliselle ja istuttuaan rohkelikon pöytään jossa Frans ja Diana jo istuivat. Kun astuin makuusaliini yöpöydälläni oli kirje. Se oli Micheliltä! Avasin innoissaan kirje kuoren ja luin
" Hei Miranda. Tulisitko järven rannalle heti huomattuasi tämän?
- Michel"
Olin sulaa onnesta, mutta ääni huusi yhä päässäni.
- Miksi Michel ottaisi juuri sinut? Et ole hänen arvoisensa!
Saavuin kuitenkin pienen usvan saattamana järven rannalle jossa erotin Michelin upeat piirteet. Hän ei sanonut mitään saavuttuani paikalle. Hän teki van yhden asian veti minua lähemmäs ja antoi hellän suukon huulilleni. Lumouduin ensi kosketuksesta hänen pehmeisiin ja helliin huuliin. Kun heräsin tanssista huomasin istuvani yksin järven rannalla. En tiedä kuinka kauan olin siinä istunut, mutta oli jo pimeä. Lähdin huojuvin askelin kohti linnaa ja mietin, mitä Michel ajatteli juuri nyt. Vaapuin hiljaa omaan makuusaliin. Aamulla hän nukkui pommiin. Ehdin juuri ja juuri aamiaiselle. Michelin oli siellä. Kaadoin puolet puurostani tuijottaessa Micheliä. Huomasin tytön istuvan Michelin viereen ja keskustelemaan iloisesti.
Tunsin lehahtavani punaiseksi, ja kiukun kiehuvan sisälläni. Lähdin vihaisena liemi tunnille. Olin niin lumoutunut eilisestä etten jaksanut keskittyä tunnilla liemiin. Kalkaros oli tosi tiukka ja kohteli minua kuin syöpäläistä, kun heräsin haaveistani. Tunnin jälkeen oli hieman vapaata ennen loitsuja ja silloin päätin lähteä ulos. Ihan vain jos Michel olisi siellä... Ja onnekseni hän kirjoitti oppi ainetta muodon muutoksesta. Varmaan läksyksi. Katselin haltijoissani sitä huoletonta lempeää ilmettä ja samalla mietti menisikö hänen luo. Ryhdistäydyin ja lähdin Michelin kohti. Istahdin hänen viereensä. Olin jo unohtanut aamuisen selkkauksen. Aloin juttelemaan lempeällä sävyllä. En tiedä miten, mutta siitä alkoi meidän suhde, toivottavasti pitkä sellainen;)

Oli vähän siirappisuutta...

Vastaus:

Siirappinen lopputarina tosiaan, ihana lukea välillä näin romanttista tarinaa! Tässä ehtikin tapahtua jo vaikka mitä, kun alussa vielä selviteltiin enemmän synkkiä asioita. Jännitys tiivistyy, kun nyt asiaan liittyi tuollainen kauhea kuolemantapaus! Ei ihmekään, että McGarmiwa puhui siitä jo oppilaille. Tuo Cendriciltä kysyminen oli hyvä kohta: pidin siitä, miten Miranda ensin mielessään tappeli siitä, kysyisikö vai ei, ja miten Cendric sitten vastahakoisesti takelteli sanoissaan ja päätyi kertomaan asiasta vähäsen. Sekin oli hyvä kohta, kun Miranda huudahti, että he olivat unohtaneet miettiä silmiä. Ei kuitenkaan ihme, etteivät he jaksaneet koko aikaa istua kirjastossa, kun ulkona oli ihana ilma - ja muutenkin ihastuminen oli tähän kohtaan hyvä vastapaino kaikelle opiskelulle! Kuvailit Michelin aivan ihanasti! Minäkin ehdin hetken pelätä, mitä Michel sanoisi tullessaan Mirandaa kohti, mutta sanat olivatkin hyvällä tavalla yllättävät! Ilmiskooppi taskussa oli todella hyvä lisä kohtaan. Kohta järven rannalla oli oikein romanttinen, se onkin hyvä paikka tuollaiselle tapaamiselle. Ehdin kiukustua Mirandan mukana aamiaisella, mutta onneksi kaikki päättyi hyvin! Tarinassa oli muutamia yhdyssanoja, jotka kirjoitetaan yhteen: esimerkiksi oleskeluhuone, alkukevät, kesätuuli, vaaleanruskeat, pehmeännäköiset, halausote, liemitunti, muodonmuutokset. Yhdyssanoista on usein vähän vaikea tietää, mitkä kirjoitetaan yhteen, mutta jos sanan kaksi eri osaa viittaavat samaan asiaan, tai ensimmäinen sanaosa määrittää jälkimmäistä (esimerkiksi kesätuuli voisi olla myös kesäinen tuuli) kyseessä on yhdyssana. Yleensä sekin auttaa, jos miettii, tulisiko asiaa kuvaava adjektiivi (vaikkapa pitkä, vanha tai punainen) sanan eteen: esimerkiksi pitkä liemitunti, makea sokerisulkakynä. Odotan innolla, mitä seuraavassa tarinassa tapahtuu! :')

Saat 7 kaljuunaa, 18 tuparia sekä Suhdesopankeittäjä-, Lehdenlukija- ja Muiskausmestari-merkit!
Aurelia » 28.5.

Nimi: Susan Fall, Puuskupuh

26.05.2020 15:32
Vau, Luna! Sun tarina oli aivan mahtava! Itse en ole ehtinyt oikein kirjoittaa kun on ollut kiireitä, harmi! Tarinani on onneksi melkein valmis! :)

Vastaus:

5 tuparia kommentista! :)

Nimi: Emily Hawkins

25.05.2020 21:06
Sun tarina oli taas tosi hyvä, Luna! Olikin kiva kuulla Hagridista ja Danista :D Kirjoitit taas hienosti Hagridin puhetyylillä. Pidin taas Magnuksesta, toivottavasti saamme kuulla hänestä lisää. :)

Vastaus:

5 tuparia kommentista! :)

Aurelia » 28.5.

Nimi: LunaBell Lilac, korpinkynsi

25.05.2020 16:40
LUKU 6
Lohikäärme vapauteen

Kello oli 8.00 aamulla eikä kukaan ollut herännyt vielä. Menin makuusalista oleskeluhuoneeseen ja siellä oli joitain poikia pelaamassa velho shakkia. Ihmettelin hetken, missä Magnus on. Pian hän kuitenkin ilmestyi oleskeluhuoneeseen taas lempeästi hymyillen. Hymyilin hänelle takaisin. Nyt muitakin tyttöjä oli herännyt. Menin pian Suureen saliin syömään aamupalaa ja pöllöt tupsahtivat yhtäkkiä saliin. Ihmettelin hetken, sillä yksi pöllö tiputti minulle kirjeen. Pöllö oli ruskean ja valkoisen kirjava, se oli todella iso. Mietin, että onko tämä oikeasti minulle ja katselin ympärilleni. Ei kukaan sitä tullut hakemaankaan. Avasin kirjekuoren joka oli vanhannäköistä paperia ja sen sisällä oli kirjoitusta sotkuisella käsialalla. Luin kirjettä tarkemmin.

"Terve Luna, tulisikko käväsemään mun luona sun koulupäiväs jälkeen? Älä ota ketään mukaan. Olis aika tärkeetä kerrottavaa. Kiireellisin terveisin: Hagrid"

luin tekstin uudestaan. Kai voisin käydä tervehtimässä Daniakin, ajattelin tekstiä lukiessani. Magnus sai Päivän profeetan ja kauhistui näkiessään etusivun.
"Ne-Nelly ja Luna", hän änkytti. Katsoimme kysyvästi Magnusta.
"Mitä nyt?" kysyimme samaa aikaa. Magnus osoitti tärisevällä sormellaan lehden etusivua ja näytti sen meille. Nyt ymmärsin miksi Hagrid halusi tavata minut. Tuskahiki kihelmöi ihollani, minua ahdisti ja kuumotti. Etusivulla oli joukko pelästäneitä, kiljuvia ja liikkuvia ihmisiä ja heidän takanaan seisoi pelottava lohikäärme joka karjui. Lohikäärme oli punainen, vihreät silmät, seitsemän täplää rinnassa. Se oli Dani. Nyt ymmärsin, mitä kerrottavaa Hagridilla oli. Tunsin kuinka poskeni helottivat punaisena ja kuumina.
"Dani...", kuiskasin melkein äänettömästi katsellen Hagridin lohikäärmettä. Magnus ja Nelly nostivat katseensa minuun.
"Kuka? Tai anteeksi mikä?" Nelly kysyi ihmetellen silmät suurina. Magnus käänsi päätään toiselle sivulle yrittäen ymmärtää mitä sanon. Yritin sopertaa jotain hätäisesti.
"Ei mi-mitään, ta-tai siis onpas se pelottava, yritin keksiä.
Nelly nosti toista kulmakarvaansa kysyvästi. "Olen tosissani!" tiuskaisin hätääntyneenä vaikka valehtelinkin.
"Uskotaan sitten, älä hätäänny", Magnus naurahti keventäen tunnelmaa. Kun olimme saaneet syötyä, menimme vielä hetkeksi oleskeluhuoneeseen. Mietin Hagridin kirjettä. Kävelin edes takaisin oleskeluhuoneen lattiaa ja samalla pohdiskelin välillä ääneen. "Mitä mietit?" Magnus kysyi. Tajusin että hän oli katsellut koko ajan kun kävelin edes takaisin ja pohdiskellut ääneen. Säikähdin häntä. Huokaisin syvään, ja aloitin.
"No, en oikeastaan saisi kertoa", katselin lattiaan. Magnus kauhistui, mutta sen jälkeen hän hymyili.
"Voinko taas pelastaa sinut jostain pulasta?" hän nauroi. Onneksi hän tajusi sen noin, ajattelin. Naurahdin vaivalloisesti.
"No ei kuitenkaan ihan noin", sanoin tyytyväisenä kun Magnus ei ymmärtänyt tilanteen vakavuutta. Toinen tunti koitti, se oli taikajuomien tunti. Professori Danger odotti meitä jo.
"Tulittehan te jo", hän tiuskaisi ihan kuin olisimme olleet paljonkin myöhässä. Kukaan professori ei pitänyt Dangerista, ei myöskään rehtori Dumbedore. Magnus ei päässyt meidän mukaan koska on 2. luokkalainen. Olimme Puuskupuhien kanssa tunnilla.
"Tällä tunnilla valmistatte Älynteroitusjuomaa!" hän kiljui nyt. En muistanutkaan kuinka hirveä ääni naisella olikaan. Nelly ei tainnut saada selvää professori Dangerin kiljunnasta.
"Mitä hän sanoi?" Nelly kuiskasi.
"Älynteroitusjuoma", vastasin kuiskien. Nelly nyökkäsi.
"Ette saa käyttää tätä kokeessa, muuten joutuu jälki-istuntoon kolmeksi päiväksi", hän varoitti.
"Hakekaa Vyötiäisen sappea, Inkiväärin juuri, sekä pillerin pyörittäjiä", hän puhui kerrankin rauhallisemmin. Hain kaiken pöydälleni ja aloin valmistamaan Älynteroitusjuomaa. Jonkin ajan kuluttua liemet olivat valmiit. Sain liemestä ensin violettia, sitten oranssia. Kun pullotin liemeni, Danger katsoi sitä pitkään. "Unohditko suodattaa tämän?" hän tarkkaili yhä pulloa.
"En, professori Danger", sanoin ihmetellen. Professori Danger nyökkäsi ja sitten laittoi pullon takaisin pöydälle. Nelly vähensi taas omalla liemellään 5 pistettä pois Korpinkynneltä. Danger taitaa oikeasti inhota Nellyä. Pääsimme tyrmistä pois, 15 minuutin välitunnille.
"Sinun pitää skarpata, en halua että kulutat kaikki tupasiteet Korpinkynneltä", sanoin Nellylle kun menimme ylemmäs, kohti olekeluhuonetta. Aina liemitunnin jälkeen Nelly oli aivan masentunut. En tiedä, johtuiko se Dangerista vaiko omasta suoriutumisesta, mutta Nelly vihasi liemiä. Sitten muistin Hagridin. Onneksi on enää tämä tunti. 15 minuuttia kului nopeasti. Aloimme lähteä viimeiselle tunnille. Se oli taikuuden historian tunti. Professori Binns oli taas pöytänsä takana. Professori Binns on ainoa koulun aaveopettaja. Koulun alettua eräs 3. Luokkalainen kertoi että Binns olisi kuollut takkatulen ääreen ja jatkanut seuraavana aamuna opettamista normaaliin tapaan. Heti kun kaikki oppilaat olivat vastahakoisesti valuneet luokkaan, professori Binns aloitti.
"Tänään kertaamme maahiskapinoita!" hän kertoi oppilaille. Silloin luokassa alkoi vaivalloinen mutina ja yksi Luihuinen huusi:
"Miksei ikinä mitään jännittävää?!" hän sanoi turhautuneena. Professori Binns ei ottanut kuuleviin korviinsa, vaan alkoi opettaa lapsille. Vihdoin ja viimein tunti päättyi, ja pääsin livistämään suoraan, kohti Hagridin mökkiä. Juoksin niin lujaa kuin jaloistani pääsin, ja juuri ennen mökin ovea kuin koputin, kaaduin. Olin niin puhki, etten päässyt ylös.
"Voi hyvänen aika sentään! Mitä sää siinä maassa makaat?" Hagrid avasi oven.
"Juoksin.. Koko.. Matkan", huohotin. Hagrid kantoi minut sisälle. Se oli nöyryyttävää.
"Hagrid, päästäisitkö minut alas?" kysyin noloissani.
"Aa, joo. Tottakai!" hän naurahti. Olin aloittamassa Danista kun pääsin istumaan Hagridin sohvalle, mutta Hagrid kysyi ensin:
"Haluukko toffeeta?" ja ojensi minulle kulhon. En voinut vastustaa, joten otin pari karkkia. Niin, se mistä tulinkin puhumaan.
"Kiitos Hagrid", kiitin ja rykäisin. "Niin, luin Päivän profeetan", aloitin. "Etusivulla oli Dani", jatkoin synkkänä. Hagrid hörppi teetä hermostuneena.
"Niinkö?" hän aloitti yrittäen olla rauhallinen. "Oletko varma?" Hagrid jatkoi. Nyökkäsin myöntymisen merkiksi.
"Opetit minut tunnistamaan Danin", muistutin. "Minne jätit Danin?" kysyin katsoen profeettaa joka oli Hagridin pöydällä.
"Noo, vein sen tohon Kielletyn metän rajamaille", Hagrid kierteli.
"Eli toisin sanoen veit sen ovellesi?" olin pettynyt ja se kuului äänessänikin. Hagrid katsoi kenkiinsä. Hiljaisuus on myöntymisen merkki, ajattelin.
"Ja nyt se riehuu ihmisten niskoissa vai?" hän kysyi huolissaan. Nyökkäsin. "Ei ne rupee näköjään olemaa lemmikkejä", Hagrid totesi. Suuni loksahti ammolleen.
"Luulitko tosiaan niin? Hagrid!" huusin  ja läimäytin käteni otsalle. Hagridin mielestä siinä ei ollut mitään ihmeellistä.
"No, se on nyt tehty, eikä sille mittään enää mahda", hän sanoi. Olin oikeastaan samaa mieltä.
"Entä miten se saadaan rauhoittumaan?" kysyin. Hagrid mietti hetken.
"No mää tiiän yhen tyypin joka työskentelee lohikäärmeitten kanssa", Hagrid tiesi.

//Noniin, Hagrid pääsi vihdoin tähän, oon oottanut milloin saan tehdä taas Hagridista tarinaa! :D toivottavasti tykkäätte!

Vastaus:

Erinomainen tarina! Yhdistit hienosti aiemman juonen Hagridin kanssa tavalliseen kouluelämään, jossa LunaBell oli tavannut Nellyn ja Magnuksen. Mietinkin, miten mahtoi käydä Hagridin lohikäärmeelle, ja tässähän se selvisi. Alun kirje oli erittäin mystinen ja kirjoitit sen löytämisestä hyvin. Lisäksi siinä, kuten myös Hagridin vuorosanoissa, tuli hienosti esiin hänen erityinen puheenpartensa. Hetken aikaa ajattelin, mahtaako Luna kertoa Nellylle ja Magnukselle Danista, mutta ilmeisesti hän vältti kertomasta, kun piti lähteä taikajuomien tunnille? Toisaalta mukavaa, että Luna siten säilytti Hagridille lupaamansa, ettei kertoisi kenellekään, mutta toisaalta Nelly ja Magnus vaikuttavat hekin aika luotettavilta. Magnuksen kommentti pulasta pelastamisesta oli hauska lisä, hän vaikuttaa olevan pelastava ritari -tyyppinen poika! Nellyä kävi taas vähän sääliksi Dangerin silmätikkuna. Lopun keskustelu oli erittäin mielenkiintoinen, ja oli ihan Hagridin tyyppistä olettaa saavansa lohikäärmeestä lemmikin! Lisäksi pidin siitä, että Luna mietti asioita mielessään, mutta ei sanonut kaikkea ääneen: esimerkiksi ajatus siitä, että hiljaisuus on myöntymisen merkki. Odotan innolla, miten Hagrid ja Luna saavat asian korjattua! :)

Saat 6 kaljuunaa, 17 tuparia sekä Pöllöposteljooni-, Lehdenlukija- ja Humphrey Tupru -merkit!
Aurelia » 28.5.

Nimi: Emily Hawkins

22.05.2020 18:13
Miranda, sun tarina oli tosi hyvä! Olipas jännittävää ja toisaalta helpottavaa, että Miranda ystävineen sai ympyrästä lisää tietoa. :)
LunaBell, sunkin tarina oli taas tosi hyvä! Pidin siitä, miten Magnusista tuli heti hyvä ystävä ja teki LunaBellille palveluksen estämällä Nellyä menemästä salakäytävään. :)

Vastaus:

5 tuparia kommenteista! :)

Aurelia » 25.5.

Nimi: LunaBell Lilac, korpinkynsi

22.05.2020 17:46
LUKU 5
"Kaikki on hyvin"

Yritin unohtaa kaikki mitä äiti –jos enää äidiksi haluan kutsua– kertoi kirjeessä. Esitin ettei minua sureta, mutta sisältäni olin rikki. Täysin rikki. Kaikille, jotka kysyivät että olenko okei, vastasin "Kaikki on hyvin", todellisuudessa mikään ei ollut hyvin. Äitini on salannut koko elämäni minulta kaksosen, mitä hyvää siinä on? Kai sillekin on hyvä selitys, miksi äiti ei kertonut minulle, ajattelin. Olin oleskeluhuoneessa, enkä halunnut lähteä minnekään. Aina kun kukaan ei nähnyt, itkin. En ollut syönyt edes aamupalaa. Muistin toffeepurkin, jonka otin kotoa matkaan. Päätin syödä niitä. Milo tuli yhtäkkiä jostain syliini, en ollut nähnyt sitä pitkään aikaan. Olin unohtanut Milon olemassaolon. Järkytyin kun tajusin sen. Se vei nälän pois. Rapsuttelin Miloa kunnes Nelly tuli sisään. Pyyhin äkkiä kyyneleet peittoon ja otin Milon syliin, ettei Nelly   hyppää sen päälle. Nelly hyppäsi sängylleni. Hän katsoi minua pettyneenä.
"Etkö ole edes syönyt?" hän kysyi.
"En, enkä menekään", sanoin peläsyneenä. Nelly pyöräytti silmiään mutta pian hän teki minuun huolehtivan ilmeen.
"Nyt tulet mukaani", hän sanoi päättäväisesti. Yritin änkyttää vastaan, mutta Nelly kiskoi minut ulos huoneesta.
"Minne sinä viet minua?" kysyin juosten.
"Haluan sinulle muuta ajateltavaa", Nelly hymyili.
"Minulla on kaikki hyvin!" huudahdin vaikka tiesin ettei ollut. Milo seurasi meitä. Koppasin Milon syliini ettei se karkaisi koulun käytäville. En halua, että se tapaisi Norriskan. Ne eivät varmasti tulisi toimeen. Nyt Nelly pysähtyi. Katsoin ympärillemme. Olimme pimeällä käytävällä.. jossa oli paljon patsaita reunoilla.
"Mitä me täällä teemme?" kysyin ihmetellen. Nelly ei heti vastannut.
"Se oli jossain täällä..", hän pohdiskeli ääneen. Emme olleet käyneet aiemmin siellä. Kohta hän huusi:
"Ai, tuolla se oli!" hän juoksi yhden patsaan luokse. Nelly siirsi patsasta ja sen takaa paljastui oviaukko tai pikemminkin tunneli. Samanlainen kuin tupien oviaukot, mutta pimeämpi. Katselin sitä.
"Mikä se on?" kysyin Nellyltä.
"Löysin sen yhtenä iltana kun olin täällä", hän sanoi ja jatkoi: "Tuletko mukaan? Mentäisiin tutkimaan sinne", Nelly kysyi uhkarohkeasti. Hänestä paljastui uusi puoli. Hän oli oikeastaan aika rohkea. Mietiskelin hetken mitä sanoisin.
"Oletko varma?" kysyin takaisin.  Nelly nyökkäsi. Mietin vielä, uskaltaisinko mennä. Menisinkö mieluummin tunnille vai seikkailemaan? kysyin itseltäni.
"Entä jos emme pääsekään pois sieltä? kysyin epäröivästi. Lisäksi kohta alkaisi tunti", muistutin. Nelly huokaisi.
"Ääh.. No mennään tunnille." hän myöntyi. "Mutta menemme käymään tuolla koulun jälkeen" hän jatkoi ja osoitti tunneliin. Huokaisin helpotuksesta kun pääsin livistämään tilanteesta. Tilanne tulisi kyllä vastaan myöhemmin. En mieti sitä nyt. Lähdimme pihan kautta kasvihuoneisiin. Professori Verso oli taas multainen ja hänen hattunsa oli vinossa. "Noin, tervetuloa tunnille. Olitte viimeiset" pian hän jatkoi: "Olette ensimmäisen kerran yrttitiedon tunnilla, ja painotan, että täällä ollaan rauhassa, sekä hiljaa", hän sanoi. Oppilaat nyökkäsivät. "Nyt jaan teille vihkot!" hän korotti ääntään. Oppilaat nyökkäsivät taas. "Kirjoittakaa vihkoon", hän sanoi ja alkoi kirjoittamaan taululle.
"Al-ruu-noi-den hoi-to ja kas-va-tus" hän tavutti ääneen. Vain harvat kirjoittivat muistiinpanoja. Olin yksi heistä, jotka kirjoittivat. Olimme pöydän ääressä ja vieressäni oli poika. Sillä oli vaaleat hiukset ja ruskeat silmät.
"Ottakaa kuulosuojaimet, tästä tulee hirveä ääni", professori Verso varoitti. Kaikki ottivat suojaimet, mutta eivät jokainen käyttänyt niitä. Professori Verso nosti Alruunan mullasta, ja se alkoi rääkyä kovaan ääneen. —Räääääääääääääääää!
Luihuisen yksi oppilas ei laittanut kuulosuojaimia, vaan otti ne pois kun professori Verso nosti nuoren Alruunan mullasta. Huokaisin ja sanoin:
"Ja taas sairaalaan..."
"Onneksi oli nuori Alruuna, vanhemmasta hän olisi kuollut", Verso katsoi oppilasta.
Vein sen pojan kanssa oppilaan Sairaalasiipeen.
"Laita hänet tulemaan kouluun muutaman tunnin päästä", ilmoitin Verson käskystä. Pomfrey nyökkäsi. Olimme kävelleet lyhyen matkan ja olimme olleet koko ajan hiljaa. "Mikä on nimesi?" kysyin pojalta hiljaisuuden rikkomiseksi.
"Olen Magnus, entä sinä?" Magnus kysyi minulta. Huomasin että hänen silmänsä olivat ihanat. Unohdin ensiksi vastata, mutta sitten onneksi heräsin.
"Olen LunaBell, voit sanoa vain Luna" vastasin ujosti. Magnus hymyili ja kehui:
"Sinulla on kiva nimi", Meistä taisi tulla kavereita. Kiva että on muitakin kuin Nelly, ajattelin. Lähdimme takaisin kasvihuoneeseen ja saimme siellä omat Alruunat. Monet nauroivat ja hihittelivät Alruunoiden ulkonäön takia.
"Ja kaikki pitävät nyt kuulosuojaimet korvillaan", professori Verso ilmoitti. Alruunoita piti tutkia, ja kirjoittaa niiden ulkonäöstä. Sitten kun sai valmiiksi kirjoitukset, sai nostaa Alruunan mullasta. Pian tunti päättyi, ja oppilaat suuntasivat sisään. Muistin taas tunnelin, jonka Nelly minulle näytti. Katsoin kelloa. Koulun päättymiseen on enää viisi tuntia. Pitää keksiä jotain. Uskaltaisinko kertoa opettajalle tai rehtorille omasta siskosta? Nelly olisi niin vihainen. Juoksin Magnuksen luokse.
"Hei kuule, siskoni haluaa, että menen sellaiseen salatunneliin hänen kanssaan" aloitin. Magnus teki minuun pelästyneen katseen. "Hän löysi sen eräänä iltana kun hiippaili käytävillä kello 21 jälkeen", jatkoin.
"Ette saa mennä sinne", Magnus kielsi ja huomasin kuinka hänellä meinasi tulla kyyneleitä silmiin mutta hän katsoi maahan etten näkisi niitä.
"En haluaisikaan mennä sinne, mutta en haluaisi myöskään että Nelly menee sinne yksin", yritin sopertaa. Magnus mietti vähän aikaa.
"Pyydätkö minulta nyt apua, ettei siskosi mene tunneliin, muttet halua kertoa opettajille siitä?" hän ihmetteli.
"Aivan, juuri niin", vahvistin.
"Sopiiko jos keksin sen seuraavan tunnin jälkeen?" hän kysyi. Nyökkäsin ja hymyilin. 15 minuuttia oli kulunut. Lähdimme yhdessä seuraavalle tunnille. Se oli loitsutunti tokaluokkalaisten kanssa. Professori Filius Lipetit oli odottamassa meitä. Hän on erittäin lyhyt ja pienikokoinen mies ja on tupani johtaja. "Hyvää huomenta!" hän sanoi kitisevällä äänellään. Kaikki toisti yhteen ääneen: "Hyvää huomenta".
"Tänään opettelemmekin tekemään kokovartalolukon", hän jatkoi kitisevällä äänellään.
"Olen halunnutkin oppia tämän", kerroin Nellylle ja Magnukselle kun he istuivat vieressäni. Kuuntelin kaiken tarkkaan. Koekaniinina oli hämähäkki. Pian professori Lipetit huusi: "KANGISTUMIS TYYSTILYS!", opettaakseen meitä ja silloin hämähäkin raajat napsahti sen kehoa vasten. Hämähäkki ei enää liikkunut, vaan pysyi paikallaan. "Näin", professori Lipetit sanoi kepeästi. "Kuka haluaa kokeilla?" hän kysyi katsellen oppilaita. Halusin yrittää ja kähisin kun yritin nostaa käteni mahdollisimman ylös että professori huomaisi minut. "LunaBell, tule sinä vain kokeilemaan tänne", hän pyysi kitisevällä äänellään. Kävelin ripeästi luokan eteen. Hän poisti loitsun hämähäkistä. Hengittelin ja yritin ottaa paineita pois. Pian huusin: KANGISTUMIS TYYSTILYS!" ja Nelly ja Magnus taputtivat. Hämähäkin jalat hyppäsivät sen ruumiiseen kiinni, ja se ei enää äännellyt. Professori Lipetit sanoi:
"Hienoa, Lunabell", ja hymyili. "Tiesin että oma tupalaiseni osaa tämän" hän jatkoi. Hymyilin ja tunsin punastuvani. Kävelin nopeasti takaisin omalle paikalleni ja Nelly hihkui ilosta ja ylpeydestä. Kun istuin heidän viereensä, tunsin kuinka Magnus otti kädestäni kiinni. Katsahdin käteeni ja sitten Magnukseen. Hän hymyili lempeästi. Tunsin pientä ihastusta. Ehkä hän pitää minusta. Opettelimme koko tunnin kokovartalolukkkoa. Mielestäni se oli helppo, mutta muilla ei näyttänyt siltä. Oli vain pari oppilasta kanssani, joiden mielestä se oli kivaa ja helppoa. Minä, yksi tokaluokkalainen ja Magnus. Jotenkin Nelly ei päässyt tunneliin ja kaikki oli Magnusin ansiota. Pian oli ilta, ja menin nukkumaan. Olin jo unohtanut äidin, onneksi. Nyt kaikki tosiaan on hyvin, ajattelin.

Vastaus:

Tässä tosiaan ehti jo tapahtumien keskellä unohtaa äidin teon ja kirjeen! Otsikko oli hienosti mukana tarinassa, alussa valheena, kun kaikki ei oikeasti ollut vielä hyvin, mutta lopussa jo todellisemmassa merkityksessä. Mukavaa, että Nelly yritti saada LunaBellin unohtamaan murheensa, mutta loppujen lopuksi se taisikin olla Magnus, joka siihen pystyi... Magnus oli ihana uusi hahmo - hän vaikutti tosiaan lempeältä ja mukavalta. Oi voi, että Nelly halussaan auttaa päätyikin olemaan pieneksi päänvaivaksi, kun hän halusi saada Lunan piristymään vähän vaarallisen seikkailun kautta. Nelly vaikuttaa välillä aika rohkealta hahmolta! Magnuksen ja Lunan tapaaminen kävi mukavasti yrttitiedon tunnin ja sairaalasiipeen lähtemisen kautta. Kirjoitit muutenkin yrttitiedon tunnista todella mielenkiintoisesti! Multainen, tomera ja hattu vinossa opettava Verso oli ihan itselleen ominainen tässä tarinassa. Tykkäsin myös alruunan huudosta, joka tosiaan toi mieleen kovan rääkynän! Oli hyvä, että Magnuksesta LunaBell sai jonkun johon uskoutua, sen sijaan että olisi pitänyt mennä puhumaan Nellystä opettajalle. Hän oli tuossa kohdassa ihanan tunteellinen ja huolestunut. Lopussa palattiin hienosti alun huolenaiheisiin, vaikka jo iloisemmissa merkeissä! Se jätti myös miettimään, mahtaako asia tulla uudestaan esille ja vaivaamaan jossakin kohtaa. Muutamassa kohdassa oli jäänyt pilkkuja vuorosanoista. Nämä olivat varmaan vain vahingossa jääneitä, mutta esimerkkinä oikein olisi siis näin: "'Ääh.. No mennään tunnille", hän myöntyi. "Mutta menemme käymään tuolla koulun jälkeen", hän jatkoi.' Erittäin hyvä tarina jälleen, jään odottelemaan jatkoa! :')

Saat 6 kaljuunaa, 17 tuparia sekä Kelmien kartoittaja- ja Osuva otsikoija -merkit!
Aurelia » 25.5.

Nimi: Miranda Mudiltong, Rohkelikko

22.05.2020 07:51
Osa 3 Suojelius.

He makasivat ovea vasten opettajien ja oppilaiden ollessa piirissä ympärillä. Pian Minerva johdatti heidät Dumbedoren työhuoneeseen. Hän viitoi lapset istumaan. Minerva lähti huoneesta. Dumbledore alkoi puhua rauhallisella äänellä
- Mitä saatoiitte tehdä huoneen oven 8 edessä?
- Öö... Miranda sopersi. Dumbledore katsoi otsa rypyssä.
- Me etsittiin Kalkarosta. Diana huudahti. Dumbedore ällistyi. Frans loi Dianaan tuiman katseen. Heidän yllätyksekseen Dumbledore sanoi:
- Lupaattehan ettette enää mene huoneeseen 8?
- Luvataan. He sanoivat yhteen ääneen. Kun he astelivat ulos Rehtorin kansliasta kukaan ei puhunut kenellekkän. He kävelivät aivan hiljaa oleskelu huoneeseen. Miranda olisi ollut tutkimassa asiaa vielä mutta hänen ystävänsä eivät siihen enää suostuneet. Miranda tutki kuumeisesti kirjoja neli silmäisistä olioista kirjastosta ja Frans sekä Diana luki ahkerasti kokeisiin.

Seuraavana päivänä he pääsivät uuden aineen kimppuun se oli pimeyden voimilta suojautumista. Sitä opetti professori Cendric Slash.
Professori Cendric tervehti oppilaita:
- Huomenta oppilaat, tänään meillä on pimeyden voimilta suojautumista.
Mirandan mielestä Cendric näytti kasvoiltaan rotalta hänellä oli pitkä pullea nenä, ohuet viikset ja kalju päälaki. Cendric käytti taskumatti. Hänellä oli päällään ruskea kravatti sininertävä kaapu ja mustat housut.
- Aloitetaan. Professori köhisi karhumaisella äänellään.
- Avataan sivu 14. Professori jatkoi.
Oppilaat avasivat sivun 14.Miranda kauhistui. Se sivu käsitteli hyvin pimeää taikuutta, eihän heillä pitäisi vielä olla sellaista. Ja mikä pahinta siinä oli juuri se ympyrä minkä he olivat nähneet Rohkelikkojen oleskelu huoneessa!
Se sai taas Dianan ja Fransin tutkija kannalle. Tunnilla käytiin vain mitä kannattaa varoa he eivät onneksi vielä opetelleet mitään. Ihan kuin Cendric olisi yrittänyt vältellä ympyrästä opettamista niin he eivät saanut tietoa ympyrästä.

Tunnin jälkeen kolmikko aloitti tutkimukset ympyrästä. He eivät löytäneet ensimmäisenä päivänä mitään. Mutta seuraavalla viikolla he löysivät tietoa ympyrästä, ympyrää sanottiin kivuksi. Ympyrä koostui kahdesta eri asiasta. Ne olivat, Kide ja toisesta he eivät saanut mitään selville. Kirjassa ei kerrottu mitään kiteestä, mutta Frans tiesi siitä.
- Kide on voimakas taikaesine jolla voi
Köhh...Frans yritti selittää.
- Kiteellä voidaan... Vähän niinku... Ihmiset kuolee siihen jos sitä käytetään. Se jäädyttää kaiken elävän 500 metrin säteeltä paitsi sen käyttäjää. Frans sopersi.
-Mutta mikä tuo viiva sitten on? Miranda kysäisi. Kukaan ei tiennyt vastausta. Mutta he huomasivat erään kirjan hakemistosta sanan "kipu" ja scrollasivat siihen. Kirjassa kerrottiin näin"kipu on voimakas taikaesine joka koostuu kahdesta eri esineestä jotka tunnetaan nimillä kide ja" Joku oli sutannut taas sen nimen. Mutta Miranda jatkoi "Kipu merkitsee suojelua sen kanta alle henkilölle". OK, Frans totesi. Suojelua? Diana henkäisi. Etsitään kirjoista tietoa suojelemisesta. Ei! Miranda huudahti. Meillä alkaa loitsutunti!

Loitsutunnilla he opettelivat perustaikoja ja tavaroiden lennätystä. Viimeisen tunnin jälkeen he lähtivät kirjastoon, vaikka he olivat aivan naatteja. He olivat kirjastossa pidempään etsien tietoa lkuin sai. Heillä oli kyllä kova työ väistellä tiukkaa kirjastonhoitaja Kaisa Silliä:) Kaisa oli pullea pieni nainen, jolla oli lyhyet kiharaiset punaiset hiukset ja puolikuulasit, kuten Dumbledorella.
Vaikka he väistelivät Silliä, he saivat ujutettua yhden kirjan ulos kirjastosta. Se oli "kaikki loitsut kautta velhomaan".
Frans oli mennyt jo nukkumaan, mutta tytöt alkoivat tutkimaan heti "lainaamaansa" loitsukirjaa. He lukivat pikku tunneille asti olisiko kello ollut 2 yöllä. Kunnes lopulta he löysivät loitsun nimeltä "Odotum suojelius".Odotum suojelius? Miranda höpisi. Kuuntele siitä kerrotaan näin Diana sanoi ja alkoi lukea. "Odotum suojelius on vahva suojelu loitsu joka luo hopeaisen eläimen, riippuu henkilöstä, luo kuin silkkiä oli an eläimen ja se suojelee henkilöä joka on sille annettu suojeltavaksi. Suojelius karkottaa mm. Ankeuttajat." Oho, touko pitäis opetella, Miranda meni kysymään. Mutta Diana ei ehtinyt vastata, sillä hän oli nukahtanut kirjan päälle. Miranda sanoi, kello onkin jo kolme mennään nukkumaan. Hän ravisteli Dianan hellästi hereille ja he lähtivät kiipeämään portaita tyttöjen makuusaliin kirjan kera.
Jatkuu...

Vastaus:

Todella jännittävää! Viime tarinassa jäikin pelottamaan, jäävätkö Miranda, Diana ja Frans kiinni - ja niinpä jäivätkin, kuten tässä tarinassa kävi ilmi! Onneksi rehtori Dumbledore ei ollut heille liian ankara, vaikka pistikin heidät lupaamaan, etteivät he enää palaisi samaan paikkaan. Oli kiva, ettei rehtorin puhuttelu silti tukahduttanut Mirandan halua jatkaa asian tutkimista! Professori Cendric Slash oli hyvä uusi hahmo, vaikka hän vaikuttikin hyvin epäilyttävältä opettaessaan oppilaille pimeyttä taikuutta. Hänen kuvauksensa oli yksi lempikohtiani tarinassa: pystyin oikein kuvittelemaan hänen rottamaisen olemuksensa! Myös kirjastonhoitaja Kaisa Silli oli hauskasti kuvattu. Pidin erityisesti myös tuon ympyrän tutkimisesta, josta kirjoitit todella mielenkiintoisesti. Kirjoista löytyvät selitykset oli hyvin kiinnostavasti kirjoitettu. Heti nousi paljon kysymyksiä, esimerkiksi siitä, miksi Kiteen toisen osan tieto oli sutattu pois näkyvistä. Tässä tuli hyvin esiin kirjastossa vietetty pitkä aika ja väsyttävä tiedonhaku! Lopun pitkään yöhön jatkunut tutkimustyö oli erittäin hyvä lopetus tarinalle. Tykästyin kovasti Mirandaan ja Dianaan heidän yrittäessään saada selkoa kirjasta. Hienoa, että otit vuorosanaviivat mukaan tarinaan! Se tuli vielä mieleen, että pisteen sijaan vuorosanan loppuun tulee pilkku, ja johtolause (eli "hän sanoi") alkaa pienellä ellei kyseessä ole nimi. Tässä muutama esimerkki:
- Me etsittiin Kalkarosta, Diana huudahti.
- Aloitetaan, professori köhisi.
Kysymys- tai huudahduslauseessa lauseen loppuun tulee normaalisti kysymys- tai huudahdusmerkki, ja sen jälkeen johtolause: kuten olit kirjoittanutkin! Eli näin:
- Mutta mikä tuo viiva sitten on? Miranda kysäisi. Toivottavasti selitin selkeästi! Mahtava tarina, jään innolla odottamaan, mitä ensi tarinassa tapahtuu! :')

Saat 5 kaljuunaa, 15 tuparia sekä Oi johtajuus, rehtori-, Lupautuja- ja Kirjastokuiskuttelija-merkit!
Aurelia » 25.5.

©2020 Tylypahkan taikakoulu - suntuubi.com