Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarinat

  oleskeluhuone • mainokset

Muistattehan, että seuraavan tarinan saa kirjoittaa vasta, kun edellinen on arvosteltu!

Vieraskirja  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Whelan Macintosh, Luihuinen

17.11.2019 22:14
Luku 5
Kirjeitä

Whelan istui oleskeluhuoneessa Amalien kanssa. Heidän seuranaan oli muutama huispaaja, jotka puhuivat yhdessä jouluna alkavista otteluista.
“Mitä kerron äidille?” Whelan kysyi siskoltaan, kun hän oli kirjoittamassa kirjettä äidilleen. Whelan oli päättänyt kertoa vanhemmille Lilith Lestrangesta ja hänen äidin lähettämästä korusta. Amalie kurtisti hieman kulmiaan.
“Kerrot saman mitä kerroit minulle.”
“Kiitos paljon”, kalpea tyttö vastasi mutisten. Hän kostutti sulkakynää ja kirjoitti sitten äidille:

“Hei äiti.
Lilith Lestrange- niminen tyttö antoi minulle lyhyen kirjeen lukuvuoden alussa. Kirjeessä Lilithin äiti, Lily Wilkins, antoi minulle hopeisen korun. Kirjeessä hän kertoi, että Lilith olisi kovasti halunnut antaa sen minulle, eikä se ollut kuulemma kirottu. Pidin korua yllä hetken, mutta otin sen myöhemmin pois. En ole nähnyt Lilithiä nyt pitkään aikaan. Voisitteko ottaa isän kanssa asian ilmi, kun velhosuvut kokoontuvat?
Terveisin, Whelan Macintosh”

Whelan taittoi kirjeen ja ennen kuin hän ehti sulkea sen, hän ajatteli laittaa korun mukaan kirjeeseen.
“Mitä jos laitan Lilithin korun mukaan kirjeeseen?” Whelan sanoi ajatuksensa ääneen. Amalie vain nyökkäsi. Whelan otti kaavustaan vielä Lily Wilkinsin antaman kaulakorun ja laittoi sen kirjeeseen. Sitten hän sulki sen ja Whelan juoksi ulos Luihuisen tuvasta suoraan Pöllötorniin. Kun hän saapui tornista ja käveli toisessa kerroksessa, hän näki Ailredin ja Emilyn halailemassa keskellä käytävää.
“Riittää jo”, Whelan sanoi olevinaan inhottuneena. Emily vain nauroi heleästi, kun Whelan ohitti heidät. Emily ja Ailred alkoivat virallisesti seurustelemaan pari viikkoa sitten Kurpitsajuhla-päivänä ja siitä asti he olivat olleet tiiviisti kahdestaan. Emily oli etääntynyt kaikista kavereista ja se loukkasi Whelania. Kun Whelan kääntyi toisen kerroksen nurkalle, Whelan törmäsi lyhyeeseen, blondiin tyttöön, joka kaatui.
“Whelan, siinähän sinä olet! Olen etsinyt sinua!” tyttö huudahti ja nousi nopeasti ylös. Tyttö oli Lilith Lestrange. Whelan otti askeleen taaksepäin ja katsoi tyttöä oudosti.
“Miksi?” hän kysyi kylmällä äänellä ja veti kädet puuskaan.
“Eno lähetti sinulle tämän”, hän hihkaisi iloisesti ja ojensi Whelanille kirjettä. Tyttö tiiraili kirjettä vihreillä silmillään, sitten hän käänsi katseensa Lilithiin.
“Miksi sukusi lähettelee minulle kirjeitä? Mitä haluat?”
Vaalea tyttö näytti epäröivän eikä osannut aluksi vastata mitään. Hän mietti hetken, ennen kuin vastasi:
“Sukuni huolehtii sinusta. En tiedä muuta syytä.”
“Mitä tässä kirjeessä on?” Whelan tiuskasi tytöltä. Lilithin iloiset kasvot muuttuivat vakavaksi ja uhkaavaksi. Hän katsoi vaaleanvihreillä silmillä palavasti Whelania, joka seisoi rauhallisena kirje kädessä.
“Mistä minä tiedän”, Lilith sanoi kärttyisällä äänellä. Hän oli kävelemässä Whelanin ohi, kun pitkä tyttö tarrasi häntä paidan etumuksesta. Lilith kääntyi Whelanin voimasta ja he seisoivat nyt hyvin lähellä toisiaan. Whelan laskeutui hieman matalammaksi Lilithin tasolle ja katsoi häntä silmiin.
“Mitä piilottelet minulta?” Whelan kysyi tyynesti. Hän tuijotti pistävästi nuorta tyttöä silmiin, jotka eivät olleet enää uhkaavat vaan pelokkaat.
“Vannon, etten tiedä mitään sukuni aikeista”, tyttö tärisi ja kuulosti, kun hän olisi purskahtamassa itkuun. Whelan ravisti tyttöä kerran pidellen edelleen Lilithin paidasta kiinni.
“Miksi katoat aina välillä koululta? Miksi välttelet minua?” Whelan jatkoi kyselyä kammottavan tyynellä äänellä. Lilithin poskia pitkin vieri kyynel, mutta hän nielaisi ja kovetti itsensä.
“Isoäitini on sairas, käyn hänen luona aina välillä”, tyttö kertoi varmalla äänellä. Whelan ei uskonut häntä, mutta päästi irti tytön paidasta ja suoristautui. Lilith katsahti vielä Whelaniin, ennen kuin hän juoksi pois paikalta.
“Mikä häntä riivaa”, kalpea tyttö kysyi itsekseen ja käveli kohti tyrmiä. Hän laittoi kirjeen kaapunsa sisälle eikä hänellä ollut aikeissaan avata sitä vielä. Whelan tunsi mielessään, että kirje olisi vaarallinen eikä hän voinut avata sitä itse. Hänen täytyi antaa jonkun muun avata kirje, ennen kuin hän itse koskisi siihen. Hän mietti mielessään, kenet hän uhraisi. Sitten Whelanille tuli mieleen, kuinka Emily oli hylännyt vähitellen hänet ja muut ystävänsä. Whelan tiesi, että Emilyn uteliaisuus ei hidastaisi häntä avaamasta kirjettä ensimmäisenä. Itsekseen tyytyväisenä hymyillen Whelan palasi Luihuisen oleskeluhuoneeseen. Hän istuutuii Edwardin ja Githan seuraan. Whelania pidempi poika oli juuri auttamassa Githaa läksyissä.
“Mä hukun läksyihin! En millään selviä tästä lukuvuodesta!” Githa huusi surkeana ja painoi päänsä.
“Tee läksyt ajoissa”, Whelan sanoi, kuin asia olisi ollut itsestäänselvää.
“Huispausharjoitukset vievät niin paljon aikaa”, Githa sanoi, mutta ryhdistäytyi sitten. Hän oli hiljaa lopun illan läksyjensä parissa, kun Whelan ja Edward vetivät vetoa tulevasta huispauskaudesta. Whelan oli hyvin tyytyväinen ja hyvällä tuulella.

Nimi: Valeria Ainsworth

14.11.2019 00:43
Luku 2

Vuotavan noidankattilan hämärä olemus pyörähti esiin vihreiden liekkien läpi, ja sitten seisoinkin jo takassa seuraavien hormipulverimatkustajien tien tukkeena. Astuin ulos ja karistin tuhkia vaatteista, ennen kuin katsoin pubin seinällä riippuvaa mustasta noesta hämärtynyttä kellotaulua. Aikaa olisi runsaasti, kunhan metroasema ei olisi liian täynnä ihmisiä.
Aikaa oli runsaasti tarkoitti todellisuudessa sitä, että aikaa olisi runsaasti ehtimään asemalle juuri niin täpärästi, että ehtisin hypätä junaan ennen sen lähtemistä liikkeelle. Melkein-myöhästyminen oli ollut tapani toisesta vuodesta lähtien. Syy siihen oli selkeä, vaikka yritinkin väittää, ettei mitään syytä ollut. Pelkäsin, että isä ilmestyisi asemalle. Ajatus oli käsittämätön - hän tiesi, että olin Alistair-sedän luona. Sille ei ollut minkäänlaisia virallisia estoja, etteikö hän voisi saapua sinne minua tapaamaan, enkä silti siellä pelännyt. Ja jos hän ei ollut ottanut minkäänlaista yhteyttä vuosiin, miksi yhä pelkäsin hänen saapumistaan? Ehkä se ei ollut enää pelkoa, vaan tapa. Niin väitin.
Pubista oli matkaa asemalle kolmisen kilometriä. Edellisinä vuosina olin aluksi yrittänyt lähteä taksiin kaljuunoilla. Onneksi joku Vuotavan noidankattilan vanhemmista noidista katsoi pientä kolikoita kouristavaa nyrkkiäni ja tajusi tarkistaa, millä tavoin olin lähdössä ja mihin. Siitä lähtien olin koulutarvikkeita ostaessani käynyt Irvetassa vaihtamassa rahaa etukäteen, juuri sen verran, että pääsin avuliaiden jästien avustuksella kunnialla metroverkoston läpi asemalle. Järjestelmä ei ollut suopea lapsille, joiden olisi yksin selvittävä koululle.
Istuessani metron kovalla, heiluvalla penkillä vilkuilin vaivihkaa ympärilleni, oliko kukaan muista matkustajista velho. Tähän mennessä en ollut vielä kertaakaan tunnistanut toista kouluun lähtijää. Jästisyntyiset osasivat pukeutua muiden jästien lailla, ja velhosuvuissa kasvaneet eivät osanneet käyttää metroa.
Korviahuumaavaa kirskuntaa kuunnellessani ja ihmisten täplittämässä vaunussa istuessa mietin taloa, josta olin hetki sitten lähtenyt. Mietin setää, joka varmaan taas istui takan ääressä ja luki, ennen kuin siirtyi ruokasaliin lukemaan. Seurana ainoastaan mykäksi opetettu kotitonttu ja sade, josta oli tonttua enemmän seuraa. Olin sanonut hyvästit, mutta vain vaivoin. Yhtä hyvin olisimme voineet erota sanomatta mitään. Jos hän ei pystynyt puhumaan tärkeistä asioista, miksi puhua mitään? Nyt, olisi ollut helppoa unohtaa talo, ellei olisi ollut mahdotonta olla tuntematta suuttumusta, ja ehkä myös myötätuntoa. Mutta miksi tuntea myötätuntoa miestä kohtaan, joka oli yksin syytteessä elämästään?
Olin maannut edellisen yön tunnit hereillä, odottaen välttelevää unta ja aamua. Syksyn pimeä oli tukahduttava, tuuli ulvoi nurkissa, ja ajattelin, että kohta huoneen nurkasta ilmestyisi aave, vaikkei kartanossa ollut koskaan ollut haamun haamua. Kuka se edes olisi ollut? Äiti ei olisi jäänyt tälle puolen. Isä ei ollut kuollut, vaikka kummittelikin. Kun nukahdin, näin hänestä taas unta.
Vastapäätä istunut ja omasta mielestään varmasti hienovaraisesti vilkuillut mies tarjoutui auttamaan matka-arkun kanssa, kun ääni ilmoitti seuraavan aseman olevan King’s Cross St. Pancras, ja nousin lähteäkseni. Kiitin nopeasti ja livahdin ulos niin nopeasti kuin mahdollista, ettei hän ehtisi lähteä perään. Olin jo oppinut läksyni apua tarjoavista miehistä monta vuotta aiemmin. Asemalla oli helppo hukkua ihmispaljouteen, kaikkiin niihin, jotka olivat matkalla töihin, ruokatunnille, tai lomalle toisenlaiset matkalukut perässään.
Maan alta noustessa sade jatkoi yhä. Juoksin lyhyen matkan undergroundilta asemarakennuksen oville. Sisälle päästessä kultakaiverretun kellon viisari värähti osoittamaan neljää minuuttia vaille yksitoista, ja aloin pinkoa eteenpäin matkalaukku perässä kompastellen, sen rullat iskien välillä kantapäihin. Lasikattoon ropisevat pisarat loivat juoksulle painostavan marssitahdin, joka läheni oikeastaan pelkkää kohinaa sekoittuessaan suuressa asemakatoksessa kaikuvaan puheeseen, kuulutuksiin ja askeleisiin. Laiturilla yhdeksän oli hiljaisempaa, vain muutamia ohikulkevia salkkumiehiä ja seisoskelevia, pieniin laitteisiinsa tuijottelevia aikuisia. En pysähtynyt tarkastamaan, katsoiko joku, vaan sujahdin suoraan kellertävän kiviseinän läpi asemalle yhdeksän ja kolme neljännestä.
Näky oli yhtä hämmästyttävä kuin aina ennenkin. Jästiaseman lasitetut kaiteet, valot ja lippuautomaatit vaihtuivat menneeseen aikaan jämähtäneeseen tuttuun kapeaan, usvaiseen laituriin. Tylypahkan karmiininpunainen veturi seisoi jykevänä raiteillaan, ikkunat keikkuen jo lapsia. Heitä saattaneet vanhemmat olivat järjestäytyneet uudeksi, paljon vaikeammin läpäistäväksi seinämäksi junavaunujen ympärille, valmiina huiskuttamaan jälkikasvulleen, jota eivät näkisi moneen kuukauteen. Osa hieman taempana seisovista lapsista, jotka eivät vielä olleet tarpeeksi vanhoja lähteäkseen Tylypahkaan, osoittelivat innosta huudahdellen junan pöllähtelevää höyrykattilaa. Se kaikki sai hetkeksi hymyä huulilleni, ennen kuin junan pilli vihelsi ja muistin, että minun täytyisi vielä päästä tuon barrikadimaisen ihmisseinän toiselle puolen.
Taimmaiset eivät osoittaneet vastusta, mutta pian jouduin jo käyttämään kyynärpäitä, että sain tien raivattua. Osa ihmisistä ärähteli ja jupisi jotain henkeensä, mutta tuskin kukaan todella välitti minusta, kaikki olivat jo kääntyneet etsimään omia lapsiaan ikkunoista roikkuvista naamoista. Isät keikkuivat kantapäillään, äidit nojasivat nenäliinoihinsa tai osoittelivat vieressään seisoville nuoremmille lapsilleen heidän sisaruksiaan junasta, ja mietin, miksi kaikilla velhoperheillä oli niin monta lasta tässä ylikansoittuvassa maassa.
Laskin matka-arkun vetohihnan, ja nostin sen käsikahvasta päästäkseni kompaktimmin junan oville.
Olin jo kiinni junan kahvassa, kun huuto kantautui korviini.
 ”Valeria!”
Pääni käännähti etsimään huutajaa väkijoukosta, sillä se kuului laiturilta, tuskin erottuva huuto, jonka kaikki todellinen ääni oli kadonnut, pelkkä sanoma jäljellä. Selasin katseella ihmisiä: pyöreäposkinen, ryppyinen nainen, baskeripäinen nuori äiti, suippohattuinen, nuhjuinen mies. Hymyileviä kasvoja, hymyileviä ja huiskuttavia kasvoja toisensa jälkeen. Ja sitten, pidemmällä, kulmikaskasvoinen, mustakiharainen mies, silmissä tuttu tiukka, tyhjä katse. Hän kohotti arvostelevasti leukaansa.
Junapilli vihelsi jälleen, ja nousin hätäisesti kyytiin. Sisällä käännyin katsomaan, mutta en löytänyt kasvoja uudestaan.

Nimi: Amanda Dawson
Kotisivut: http://opistoemerald.wixsite.com/emerald/

07.11.2019 19:24
Heräsin siihen, että jokin pörröinen ja lämmin tökki otsaani. Avasin silmäni arvaten oikein hyvin, mitä näkisin: Siron lehdenvihreät silmät. Siro kallisti pörröistä päätään vähän, kuin sanoen jotain. Kohottauduin istumaan ja avasin suuni valtavaan haukotukseen, pää unesta sekaisin. Mietin, olinko nukkunut jotenkin oudosti, koska oloni oli jotenkin outo, kylmä ja tyhjä. Toivottavasti en ole tulemassa kipeäksi, ajattelin. Sitten kohotin katseeni Siroon, ja tajusin samassa, mistä inhottava oloni johtui. Nukahtaessani illalla minulla oli ollut mukavan lämmin ja turvallinen olo. Tarkemmin ajatellessani minulla oli ollut samanlainen tunne siitä hetkestä lähtien, kun olin alkanut puhunumaan Sirolle. Tunne oli ollut vahva yhteenkuulumisen ja seuran tunne, mutten ollut pannut sitä sen kummemmin merkille, kunnes vasta nyt, kun se puuttui. Kurtistin kulmiani miettien, miten oli mahdollista että olin tullut niin nopeasti riippuvaiseksi Siron kanssa puhumisen mahdollisuudesta.
”Huomenta, karvapallo”, sanoin Sirolle, toivoen, että hänelle puhuminen auttaisi tyhjään olooni. Siron katseessa ei välähtänyt ymmärtämisen merkkiä, ei minkäänlaista reagointia sanoihini. Voihkaisin hiljaa tajutessani, mistä se johtui.
”Voi ei. Se puhumishomma taisikin olla vain väliaikaista”, sanoin ääni väristen, vaikka olin juuri tajunnut, että Siro ei enään ymmärtänyt minua.
Siro ei vieläkään reagoinut mitenkään. Istuin pitkään paikallani, tuijottaen tyhjyyteen. Toivoin, että tämä olisi vain pahaa unta- että pian heräisin uudelleen ja Siro kinuaisi minulta niitä jäähiirikarkkeja, joihin än oli niin kovin mieltynyt. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, joten miä huokaisin ja heilautin jalkani lattialle.
Siinä samassa Siron silmät välähtivät ymmärtämisen merkiksi, ja hän loikkasi kuin mikäkin gepardi rintani päältäni puisen pylvässänkyni vieressä olevalle yöpöydälle. Minä seurasin Siroa katseellani, miettien, mikä hänelle oli oikein tullut.
Siro naukaisi turhautuneesti ja nosti jatkuvasti tassuaan ylös ja laski samaan paikkaan alas, kuin tassua olisi poltellut.
”Siro.. mitä sinä..” katseeni siirtyi jatkuvsti liikkuvasta tassusta sen alla olevaan kaulakoruun. Siihen samaiseen koruun, jonka olin ostanut Tylyahosta ja jossa oli hopeariipuksessa tassunmuotoinen jadeupotus.
”Voisiko…” minä mutisin kerrassaan hullun ajatuksen pälkähtäessä päähäni, ja ojensin käteni kohti korua. Siro väistyi tieltäni ja minä nappasin korun käteeni. Avasin korun hakasen ja pujotin sen kaulaani.
Suljin hakasen ja kosketin riipusta yllättyen jälleen, kuinka turvalliselta sen paino tuntui rintaani vasten.
”Kestipä kauan tajuta. Ymmärrätkö minua nyt?” Siro tiedusteli. Sisälleni levisi jälleen turvallinen ja mukava lämpö, ja minä tajusin, että se ei johtunut vain siitä helpotuksesta, että ymmärsin jälleen Siron puhetta.
”Toimii oikein hyvin. Se kyky riippuu siis tästä kaulakorusta”, minä totesin.
”No oletpa sinä fiksu”, Siro sanoi ylevällä äänellä. ”Sitä paitsi luulisin, että se on tuo riipus se mikä tekee sen yhteyden, ei koko koru.”
”No onpa neiti taas niin älykäs”, minä puuskahdin.”Joka tapauksessa minähän ostin tämän korun Tylyahosta. Mitenkä sillä voi olla taikavoimia?”
”En tiedä”, Siro sanoi näyttäen niin mietteliäältä kuin kissa vain voi.
Minä hieroin peukaloani vasten korun tassukuviota ja mietin sitä outoa mutta mukavaa yhteenkuulumisen tunnetta, jonka Siron kanssa puhuminen antoi. Mielessäni kävi, että tunne ei välttämättä ollutkaan lähtöisin minusta, kuten olin alun perin ajatellut, vaan korusta. Ehkä se oli sen tapa ilmoittaa minulle, että se toimi ja että pystyin kommunikoimaan Siron kanssa.
”Noh, parempi kai pukea ja mennä aamiaiselle kuin jäädä tähän kasvattamaan juuria”, minä huokaisin lopulta.
”Niinpä. Kuule, olisikohan siellä niitä sinisiä hiiriä?”


”Amanda, tiedäthän sinä että voit puhua minulle aina suoraan”, Lucy sanoi yht’äkkiä, kun minä ojensin viimeisen pekoninsuikaleeni Sirolle.
”Totta kai”, minä sanoin. ”Miten niin?”
”Noh.. mietin vain… se mitä tapahtui eilen”, Lucy sanoi kierrellen.
”Etkö usko minua?” minä kysyin soimaten itseäni ajattelemattomuudesta. Olin ollut niin jatuksissani, etten ollut edes kertonut Lucylle sen tarkemmin korusta ja kyvystä puhua Sirolle. Minä vilkuilinympärilleni ja sanoin Lucylle matalalla äänellä:
”Tavataan kirjastossa vartin päästä. En oikein haluaisi puhua siitä täällä, missä kuka tahansa voi kuulla.”
”Onko se muka sitten hyvä paikka puhua tästä?” Lucy kysyi nostaen toista kulmaansa kysyvästi.
”No on kirjasto ainakin parempi kuin Suuri sali!” minä huuudahdin.
”Okei, okei, rauhoitu vähän!”, Lucy hymyili ja nousi ylös penkiltä. ”Nähdään siellä!”

”Toivotonta. Missään ei puhuta kyvystä oppia puhumaan kissalle, täällä on vain läjäpäin kirjoja kärmeskieleydestä”, minä voihkaisin Lucylle ja nostin hyödyttömäksi osoittautuneen kirjan melkein itseni korkuisen pinon päälle. Olin selittänyt kaiken Lucylle: kuinka olin huomannut yht’äkkiä, että ymmärrämme Siron kanssa toistemme puhetta, ja kuink aolimme tajunneet, että kykymme kommunikoida oli riippuvainen kaulassani riippuvasta korusta. Olin pyytänyt Siron mukaamme kirjastoon, jossa yritimme löytää jotain tietoa aiheesta. Hän oli kuitenkin kyllästynyt nopeasti kirjojen katseluun ja kadonnut jonnekin kirjhyllyjen väliin.
”Ehkä meidän pitäisi kysyä matami Prilliltä apua”, Lucy ehdotti.
”Ja sitten meidän pitäsii myös selittää, miksi aihe kiinnostaa meitä niin paljon”, minä huomautin.
”Aivan”, Lucy huokaisi. ”Mitä jos käytäisiinkin katsomassa, löytyykö jotain kirjoja taikaesineistä”, Lucy sanoi.
”No käydään, ja viedään samalla nuo kirjat takaisin paikalleen, minä sanoin ja mulkaisin synkkänä horjuvaa kirjapinoa.
Minä nappasin puolet pinosta syliini ja horjahtelin kohti hyllyä, josta olin kirjat ottanut.
”Varovasti”, Siro sanoi lähimmän kirjahyllyn päältä.
Minä hätkähdin ja olin pudottaa kirjat varpailleni. Oikea gepardi, minä ajattelin. Miten hän tuonne pääsi?
”Kiitos varoituksesta”, minä mutisin. Laskin kirjat lähimmälle jakkaralle – varpaiden murtaminen ei oikein houkutellut. Lajittein kirjat nopeasti paikoilleen ja kiiruhdin etsimään taikaesineistä kertovia kirjoja.
Löysin etsimäni pian ja poimin hyllystä käteeni kirjan, jonka otsikko kuului: Taikamatot ja ajankääntäjät: taikavoimia omaavia esineitä. Hymyilin tyytyväisenä ja avasin paksun, järveltä tuoksahtavan kirjan. Sivut olivat kuivat ja ehjät, mutta epäilin, että joku oli pudottanut kirjan vahingossa järveen.
Seurasin sormellani hakemistoa: sauvat, luudat, matot, veitset… ja lopulta: kaulakorut. Avasin kirjan hakemiston osoittaman sivun kohdalta ja aloin lukea:

”Taikavoimia omaavia kaulakoruja on tunnettu kautta historian: ajankääntäjiä, jotka antavat kantajilleen kyvyn siirtyä ajassa taaksepäin: kirottuja koruja, jotka koskettaessa langettavat usien hyvinkin vakavan kirouksen, sekä muutamia, harvinaisempia koruja, joita on vain yksi kappale. Nuo harvinaisemmat korut toimivat yleensä aurataikuudella, eli niiden taiat vaikuttavat tietyllä säteellä, ja säteen sisäpuolella olevat ovat taian vaikutuksen alaisina. Kuitenkin myös ajankääntäjän tavalla toimivalla taikuudella varustettuja koruja on, joskin ne ovat äärimmäisen harvinaisia.”

Minä hyppäsin kursailematta ajankääntäjistä ja kirotuista kaulakoruista kertovista sivuista yli. Selasin muut ajankääntäjän kaltaiset korut nopeasti läpi: oli koru, jonka avulla pystyi säätelemään itseensä kohdistuvaa painovoimaa, ja koru, jolla pystyi hengittämään veden alla, ja muutama muu. Kunnes viimeisenä…

”Te-”
Kasvoilleni leyhähti palaneen pergamentin haju siinä samassa, kun avasin kyseisen sivun. ”Te” oli kaikki, mitä erotin otsikosta, sillä sivu – tai pikemminkin se mikä sivusta oli jäljellä - oli tumma ja hiiltynyt. Oli kuin joku olisi polttanut osan sivusta kiireessä pois.. Palaneen otsikon alla oli jonkinlainen kuva, mutta en erottanut siitä mitään noen alta. Vedin sauvani esiin ja kuiskasin: ”Tergeo.” Onnistuin imemään noin puolet tuhkasta pois, koska kyseinen loitsu ei ollut minulla kovinkaan hyvin hallussa – silti osasin sen onneksi paremmin kuin Sindra, joka oli kolmen loitsutunnin ajan yrittämisen jälkeen onnistunut imemään yhden pölyhiukkasen pois loitsuluokan nurkasta.
Noen alta paljastuva kuva esitti yksinkertaista hopeaketjua, josta riippui hopeainen, lusikan pesän kokoinen laatta. Laattaan oli upotettu sinivihreää jadea tassukuvion muotoon. Minä hymyilin voitonriemuisesti ja luin ainoan sivulla luettavissa olevan tekstin:
”Valmistaja: Agleh Meles.”
Nimi ei sanonut minulle mitään, joten nappasin kirjan kainalooni ja lähdin etsimään Lucya siinä toivossa, että hän tietäisi jotain tuosta henkilöstä.
Löysin Lucyn saman pöydän ääreltä, jossa olimme tutkineet ensimmäisiä kirjoja. Hän luki keskittyneen näköisenä jotain kirjaa – en tiennyt, mistä aiheesta se oli, sillä kahdella, suurella kellastuneella pergamenttisivulla ei ollut muuta kuin tiivistä tekstiä.
”Hei, Am”, Lucy sanoi ja kohotti katseensa kirjasta. ”Löysitkö mitään?”
”Joo”, minä vastasin. ”Taisin löytää sen.”
Laskin kirjan pöydälle Lucyn lukeman kirjan viereen ja avasin sen uudelleen sivulta, jossa oli minun koruni. Lucy irvisti nähdessään palaneen sivun.
”Joku on ilmeisesti pudottanut tämän kirjan takkaan”, Lucy totesi. ”Joko kokeilit käyttää entistusta?”
”Ei tullut mieleen”, myönsin.
Lucy veti koivusta valmistetun sauvansa esiin ja napautti palanutta sivua sen kärjellä. ”Entistus.”
Mitään ei tapahtunut. Lucy huokaisi ja työnsi sauvan takaisin kaapunsa sisään. ”Vähä arvelinkin, että siinä kävisi noin. Yleensä loitsu toimii vain, kun korjattava esine on ollut rikki vain vähän aikaa”, hän sanoi.
Minä huokaisin.
”Ei voi mitään”, sanoin. ”Nyt saimme kuitenkin johtolangan korusta. Ja lukeehan siinä silti kaksi ensimmäistä kirjainta korun nimestä sekä sen valmistaja.”
”Niinpä”, Lucy sanoi. ”Agleh Meles… ei sano mitään ainakaan minulle.”
”Ei minullekaan”, minä huokaisin. ”Ilmeisesti hän ei ole kovinkaan tunnettu velho – tai noita.”
”Mitä te löysitte?” Siro kysyi ja hyppäsi lähimmän kirjahyllyn päältä eteeni.
”Siro”, minä voihkaisin. ”Lopeta tuo, olen varma että saan seuraavalla kerralla sydänkohtauksen. Sitä paitsi, kynsistäsi ja hirveät jäljet puuhun.”
Siro kohotti toista tassuaan ja katsoi pöydän pintaa sen alla.
”Ehkä sinä olet oikeassa”, hän sanoi selvästi vastahakoisena. ”Mutta ei ole minun syyni, jos sinulla on niin heikko sydän, että se pettää, kun minä vähän hypin.”

//Nyt jos koskaan minua on alkanut ärsyttää se, miten tämän koko kirjoittamishomman aloitin. En juuri ajatellut, mitä kirjoitin, tai mitä juonessa tulisi tapahtumaan. Niinpä nyt, kun tiedän tarkemmin, mitä näiltä kirjoitelmilta halua, toivon, että olisin kirjoittanut monta asiaa eri tavalla. Pahoittelut, jos jotkin kohdat voivat varsinkin myöhemmin olla outoja :)

Nimi: Valentine Wright

04.11.2019 15:18
//Shippidippidiidaa, tajusin tekstissäni muutamia virheitä. Yksi: velhO*, eikä velh, kaksi: miinustetaan yksi seiska sieltä sanojen välistä pois.

Vastaus:

Ei haittaa, kirjoitusvirheitä sattuu :)

Aurelia » 12.11.

Nimi: Whelan Macintosh, Luihuinen

03.11.2019 18:57
Luku 4
Kurpitsajuhla

Whelan heräsi aamulla tuttuun tapaan hyvin aikaisin. Hän harjasi hiuksensa ja laittoi paksut, mustat hiukset kireälle letille. Jonkun ajan päästä tyttö kuuli toisesta sängystä aamuista mutinaa liian aikaisista herätyksistä. Whelan käveli Githan sängyn viereen ja katsoi tyttöä kysyvästi.
“Oletko hereillä?” Whelan kysyi. Githa oli varmasti maailman huonoin heräämään aamuisin.
“On kurpitsajuhlat ja minua pyydettiin avustamaan koristeluissa”, Githa valitteli ja nousi istumaan. Hän suoristi hieman pyjamaa ja korjasi sotkeutuneita hiuksia.
“Eihän oppilaat tee sitä”, Whelan sanoi oudolla äänellä. Githa naurahti kuivasti.
“No, tänä vuonna tekee. Sain tietää tästä vasta eilen, kun se Luihuisen tyttö joutui sairaalasiipeen kun putosi luudalta. Tuuraan häntä.” Whelan ei voinut pidättää vahingoniloista naurahdusta. Githa vain pudisti päätään väsyneesti. Mustahiuksinen tyttö lähti ystävänsä luota ja istahti sängylleen. Hän nappasi pieneltä yöpöydältä piirustus vihkon ja otti sulkakynän käteen. Hän selasi piirtämiä luonnostelmiaan ja otti paremman asennon sängyssä. Kun hän jatkoi aiemmin aloitettua luonnostelmaa isosta lohikäärmeestä, hän kuuli Githan huikkaavan hänelle hyvästit. Whelan piirsi luonnostelmansa loppuun, jonka jälkeen hän kirjoitti kotiin kirjeen. Kirjeessä hän vain kertoi kaiken olevan hyvin ja toivotti vielä hyvää kurpitsajuhlaa myöhässä, jos Whelanin pöllö Deacon ehtisi kotiin myöhässä.

Aamupalalla sali oli koristeltu kurpitsajuhlan mukaisesti. Monia kurpitsoita roikkui katosta ja tunnelma tuntui olevan katossa. Salissa kuului vilkas puheensorina, vaikka olikin vasta aamu. Whelan istui siskonsa Amalien sekä hänen ystäviensä vieressä. Emily ja Ailred istuivat heidän seurassa, mutta eivät liittyneet ollenkaan keskusteluun. Emily ja Ailred olivat lähentyneet hyvin paljon sinä syksynä, vaikka he väittivätkin muuta. Whelan ei jaksanut heidän hihittelyjä, joten keskittyi nauttimaan enemmän siskonsa seurasta.
“Taidan tulla täyteen pelkästä aamupalasta”, seitsemäsluokkalainen Antonina sanoi vahvalla espanjalais aksentilla ja naurahti sanomansa jälkeen. Muutama muukin naurahti.
“Katso, Carterin ainoa poika varmaan halkeaa”, Amalie kuiskasi siskonsa korvaan ja osoitti katseellaan suuntaa, jossa tanakka poika istui ja ahmi kaksin käsin munakasta ja kurpitsamehua.
“Tuo on ällöttävää”, Whelan vastasi ja esitti oksentavansa. Amalie nauroi heleää nauruaan.
“Näetkö tuon valkohiuksisen tytön tuolla?” Amalie kysyi. Whelan etsi katseellaan solakka vartaloista tyttöä, jolla oli lumen valkoiset hiukset. Tyttö näytti hyvin paljon Lilith Lestrangelta.
“Hän on yllättävän hyvä pitäjä”, Amalie jatkoi. Valkohiuksinen tyttö vilkaisi juuri samaan aikaan sisaruksia päin ja Amalie heilutti hänelle pirteästi kättä. Tyttö vastasi kauempaa samalla tavalla pienen hymyn kera.
“Kuka hän on?” Whelan kysyi siskoltaan.
“Tanya Lowell. Kuraverinen, mutta mukava senkin edestä.”
“En tiennyt, että kaveeraat kuraveristen kanssa”, Whelan sanoi inhoten.
“Jos et olisi noin ennakkoluuloinen, tutustuisit häneen ja tajuaisit, että hän on yhtä pätevä kuin puhdasveriset”, Amalie vastasi hieman töykeästi, mutta hymyili silti hieman. Whelan pyöritteli silmiään, söi aamupalan loppuun ja lähti oleskeluhuoneeseen. Edward istui siellä kahden muun pojan kanssa ja he pelasivat räjähtävää näpäystä. Whelan istahti vapaalle sohvalle ja avasi kirjan syliinsä. Ei mennyt kuitenkaan kauaa, kun hänen eteensä istahti Githa ja Jade. Jade Orman oli pitkä, punahiuksinen hoikka tyttö, joka pelasi Luihuisen huispausjoukkueessa. Hän oli tutustunut Whelaniin Githan kautta muutama viikko sitten välitunnilla. Jade oli heitä vuoden nuorempi, mutta oli hyvin fiksu ja asiallinen.
“En tiennyt, että Ailred ja Emily ovat yhdessä”, Jade sanoi yhtäkkiä.
“Eivät he kuulemma olekaan”, Whelan vastasi kuulostaen epäilevältä.
“Iltaan mennessä Emily varmasti tulee kertomaan seurustelevansa Ailredin kanssa”, Jade sanoi hieman naurahtaen. Whelan hymähti ja siirsi kirjan sivuun, takaisin laukkuunsa. Hän näki, miten Githa näytti hyvin poissaolevalta.
“Mikä noin mietityttää?” mustahiuksinen tyttö kysyi, vaikkei häntä oikeasti kiinnostanut asia paljoakaan.
“En nähnyt Lilithiä tänä aamuna”, hän vastasi ja katsoi Whelania kulmat kurtussa.
“Entä sitten? Jos hän oli nukkumassa.”
“Ei, hänen piti auttaa koristeluissa”, hän mutisi. Lilith Lestrangen kaulakorun arvoitus ei ollut vieläkään selvinnyt. Whelan oli jättänyt kaulakorun matkalaukkuunsa, eikä ollut käyttänyt sitä moneen kuukauteen. Hän ei myöskään saanut vastaus kirjettä Lilithin äidiltä, kun Whelan oli kysynyt häneltä korun tarkoitusta.
“Sinun olisi parasta kertoa vanhemmillesi. Kun velhosuvut kokoontuvat, he voivat ottaa asian ilmi”, Githa sanoi. Whelan punnitsi ajatusta mielessään.
“Kerron, jos tapahtuu vielä jotain. Lilith ihan hyvin saattoi vain nukkua aamulla”, Whelan sanoi hieman ärtyneesti. Githa nyökkäsi ymmärtäneensä ja aamu sujui muuten hyvin rauhallisesti. Päivällä he söivät ison juhla-aterian ja jälkiruoaksi oli paljon erilaisia herkkuja, kuten kurpitsajuhlaan kuului.
Illalla Whelan istui Edwardin, Githan, Jaden ja Amalien kanssa oleskeluhuoneessa. He pelasivat räjähtävää näpäystä ja pian heidän seuraan tuli vanhempia oppilaita mukaan peliin. Tunnelma oli rento ja iloinen. Muutama oppilas oli käynyt salaa keittiössä hakemassa kurpitsajuhlan herkkuja, joita oppilaat nauttivat pelin yhteydessä. Jossain vaiheessa oleskeluhuoneen ovi aukesi ja sisään saapuivat Emily ja Ailred, kyljet yhteen liimattuina.
“En olisi uskonut”, joku tyttö kuiskasi Whelanin korvaan, johon tyttö vastasi vain naurahduksella. Pari näytti onnellisilta yhdessä ja oli satavarmaa, että he seurustelivat. Kukaan ei kuitenkaan kiinnittänyt pariin sen enempää huomiota, vaan peliä jatkettiin myöhään yöhön.

//Tää tarina tuli vähän myöhässä, mutta sain vihdoin kirjoitettua tän. Teksti on tönkköä, pahoittelut :’D

Vastaus:

Mukava palata Whelanin pariin - tässä oli keskiössä ihan tavallinen arki, mutta pidit Lilithin kekseliäästi mukana juonessa keskustelun avulla. Olin jo vähän ehtinyt unohtaa kaulakorun mysteeriä, joten piti lueskella edellisiä tarinoita, mutta viittaus siihen ja Githan maininta velhosukujen kokouksesta oli hyvin kirjoitettu, kuten koko kohtaus ja dialogi läpi tarinan! Keskustelu Amelien kanssa Tanyasta oli ehkä olennaisimmalta tuntuva kohta tarinassa. Whelan on mielenkiintoinen hahmo ollessaan niin Luihuisen pahimpien stereotyyppien omainen nauraessaan vahingoniloisesti myös muiden luihuisten tapaturmille ja yleisesti väheksyessään muita, mutta samaan aikaan hän ei kuitenkaan ole kokonaisuudessaan kylmä tai itsekeskeinen. Tuollaisia piirteitä, kuten lihavuuden pilkkaamista ja jästisyntyis"rasismia", pidetään sellaisina, joista hahmon tulisi joko kehittyä yli, tai jotka lukijalle esitetään kerronnassa paheksuttavina, vaikkei hahmo muuttuisikaan - ainakin Potter konteksteissa. Whelanin kohdalla tällaisia vihjeitä ei ole vielä ollut, joten keskustelu siskon kanssa tarjosi ensimmäistä kertaa mahdollisuuden siihen, että muitakin näkökulmia on kuin Whelanin tyypillisen vanhoillinen perspektiivi. Vaikka Ameliekin tietenkin käytti edelleen tuota "kuraverinen" loukkausnimitystä.. Emily ja Ailred olivat hauska lisä tarinaan! Jään odottamaan jatkoa :')

Saat 6 kaljuunaa, 17 tuparia sekä Kurpitsajuhlija-merkin!
Aurelia » 12.11.

Nimi: Valentine Wright

03.11.2019 17:05
LUKU 6~
Tukahdutettuja tunteita
"En.. En tiennyt että..." Valentine sanoi hiljaa. Avery puristi oikeaa kättään nyrkkiin hermostuneen oloisena. Velho ei katsonut Valentinea, vain sivuun tumaan lattiaan.
"Tämäpä ihmeellistä. Kaikkitietävä, suhdeasiantuntija Valentine Wright ei tiedä mitä suhteiltaan haluaa", Calvin aloitti sapettavalla äänensävyllä. Velho väisteli luihuisen katsetta ja räpytteli silmiään.
"Calvin älä", Valentine sanoi nostaen samalla katseensa ylös Calviniin. Valentine niiskautti ja suoristi selkänsä.
"Miksi? Miksi minun pitäisi lopettaa? Mitä sinä minusta haluat? Muuta kuin tietoja? Kaikki nämä vuodet olet vain pyydellyt asioita tietoosi pientä maksua vastaan. En pidä sellaisessa osassa olemisesta", Calvin jatkoi. Velho kurtisti hivenen kulmiaan ja otti varovaisen askeleen taaksepäin.
"Ei.. En tiennyt.. tai oikeastaan, en tarkoittanut sitä. Luulin, että olit tyytyväinen. Emme ole jutelleet kunnolla kasvokkain vuosiin, joten en tiennyt mitä halusit", Valentine kuiskasi alkuun kovalla mutta sitten yhä hiljaisemmalla äänellä samalla, kun hän yritti tavoitella epätoivoisen oloisena Calvinin katsetta.
"Nytpähän tiedät", Calvin vastasi, kun ei saanut pakotettua ulos suustaan muutakaan.
"Niin", Valentine vastasi kevyesti. Hän näki Calvinin ottavan askelia eteenpäin ja nostavan sitten katsettaan Valentinen silmiin. Calvinin katse oli täynnä sisäistä tuskaa ja surua.
"Kaikki nämä vuodet katsoi kauempaa sivusta, kun sinä pidit hauskaa ystäviesi kanssa. Kuka oli tukenasi ensimmäisen vuotesi ajan, kun olit yksin?" Calvin piti tauon ennen kuin jatkoi: "Minä", lähes tukehtuneella äänellä.
"Ei..." Valentine kuiskasi hädin tuskin kuuluvasti. Hän otti pienen askeleen lähemmäs Calvinia. "Kuule, minulla ei ole vielä paria Kurpitsatanssiaisiin, joten..." Valentine jatkoi. Hän liikehti jaloillaan hermostuneen oloisena, vaikka samaan aikaan Calvinin juuri tekemät sisäiset surun ja tuskan viillot polttivat sisäisesti häntä. Tusinoittain muistoja Valentinen ensimmäiseltä vuodelta palasi hänen mieleensä. Noita ei ollut muistellut sitä vuotta aikoihin, vaan unohtanut lähes kokonaan kaiken ensimmäiseen vuoteensa liittyvistä asioista. Valentine ajatteli sitä muistoa, jossa hän ja Calvin lensivät yhdessä Calvinin luudalla salaa yöllä ilman lupaa. Heistä se oli ollut silloin jännittävä seikkailu ja Valentine saattoi edelleen tuntea kirpeänraikkaan yöilman kasvoillaan. Noidan mieleen pulpahteli yhä uusia muistoja lisää. Yksi niistä oli se, kun hän oli surun murtamana juossut Calvinin luo kirjastoon, missä he olivat tuolloin sopineet tapaavansa. Beatrice oli silloin vasta aloittanut Valentinen nälvinnän, mutta se tuntui jo silloin pahalta. Beatrice oli kampannut ja nolannut 11-vuotiaan Valentinen ja sen jälkeen vielä kastellut tämän paidan ja poistunut paikalta ilkeästi nauraen.
Valentine muisti lämpimän halauksen ja lohdutuksen, jotka Calvin oli antanut hänen juostessaan tämän luo silmät kyynelistä märkinä.
"Haluaisinko olla parisi?" Calvin lopetti Valentinen kysymyksen. Velho katsoi Valentinea silmiin. Tuuli puhalsi sisään ikkunasta saaden samalla Valentinen hiukset leijailemaan ilmavirran mukana. Calvin katsoi Valentinea ihaillen. Valentinen vaaleanruskeat, kiharat hiukset leijailivat puoliksi tuulessa ja tämän tummanruskeat silmät katsoivat kysyvästi Calvinia.
Pienen hiljaisuuden jälkeen Calvin vastasi: "Tottakai tulen!"
Valentine otti askelia kohti Calvinia, mutta tämä oli nopeampi: Calvinin suupielet nousivat hymyyn kun hän tuli Valentinen luo. Sitten he halasivat.
Calvinin lämpö tarttui Valentineen, joka unohti samalla hetkellä kaiken, mikä liittyi hänen ensimmäiseen vuoteensa tai Averyyn. Valentine alkoi hymyillä itsekin tuntien samalla sisällään olevan onnen pursuavan ulos hänen rutistaessa Calvinia.
Halatessaan Valentinea Calvin näki oranssit kiilusilmät pimeässä heitä tuijottamassa.
"Kuule, eikö kissallasi ole oranssit silmät?" velh kysyi.
"On kyllä, tarkemminsanottuna meripihkan väriset. Kuinka niin?" Valentine vastasi Calvinin irrottaessa otteensa halauksesta. Hän suuntasi katseensa sinne, minne Calvin tuijotti.
"Kuule, kissasi taitaa olla tuolla", Calvin vastasi ja osoitti sormellaan vähän matkan päässä käytävällä varjoissa istuvaa tummaa hahmoa, joka tuijotti sävähtämättä Valentinea ja Calvinia.
"Ei voi olla, jätin Caddyn tyttöjen makuusaleihin tupani tiloihin", Valentine sanoi hetken päästä. Hän vilkaisi sivusilmällä ulos taivaalle, joka oli alkanut tummumaan tummansiniseksi yötä, kuuta ja tähtiä varten.
Musta hahmo tuijotti heitä edelleen. Se ei edes liikahtanut tuulesta ja se ei räpäyttänyt kertaakaan silmiään. Se vaikutti enemmän patsaalta kuin elävältä olennolta lukuunottamatta kissan kylkien tasaista kohoilua.
"Caddy?" Valentine kysyi ottaen samalla hitaita askelia kohti kissaa. Calvin seurasi perässä hapuillen samalla sauvaansa kaapunsa sisältä päästämättä katsettaan irti kissasta.
"Caddy?" Valentine toisti kysymyksen mustalle kissalle, joka ei liikkunut edelleenkään. Vasta kun Valentine oli kahden jalan päässä siitä kissa kääntyi ja lähti juoksemaan pois. Sen kynnet raapivat Tylypahkan kivisiä lattioita.
Aikailematta Valentine lähti juoksemaan kissan perään. Jos se oli Caddy, hänen olisi saatava se kiinni ja jos se ei olisi... silloin hän vain haluaisi tietää kenen kissa se oli.
"Näitä kenkiä ei ole luotu juoksemiseen", Valentine mutisi juostessaan mustat korot kopisten pitkin käytäviä. Hän oli juossut aikaisemminkin samankaltaisilla kengillä, mutta vain ihmisten perään. Kissat olivat nop7eita ja vilkkaita, eikä niitä saanut kiinni kovin helpolla.
He mutkittelivat pitkin käytäviä, portaita alas, toisia ylös. He rynnistivät läpi oppilasjoukkojen saaden samalla oudoksuvia katseita selkiinsä.
"Hei!" yksikin oppilas tuhahti kun musta kissa raapaisi hänen jalkojaan.
"Anteeksi", Valentine sanoi juosten samalla vahingossa saman oppilaan varpaiden päältä.
"HEI!" oppilas sanoi uudestaan inhottavalla äänellä.
"Anteeksi hänen puolestaan, me, tuota, en ehdi selittämään", Calvin sanoi oppilaalle hengästyneenä.
"Kuinka kauan se perhanan katti jaksaa juosta?" Calvin mumisi itsekseen kun Valentine huusi häntä kiirehtimään.
Oppilas jäi tuijottamaan Calvinia monen muun oppilaan kanssa.

Musta kissa juoksi ja juoksi ja Valentine yritti tyrkkiä sivuun yhä useamman päänsä sisällä vinkuvan äänen, jotka kaikki pyysivät häntä muuntautumaan kotkaksi ja lentämään elikon kiinni.
"Ei", Valentine mutisi pihisten samalla kun kissa kääntyi kulmasta seuraavaan. Hän löi jalkansa seinän kulmaan.
Valentine tarrasi jalkaansa kiinni ja tajusi samalla menettäneensä arvokkaita sekunteja. Hän jatkoi yhä varpaassa sykkivän kivun kanssa seuraavalle käytävälle, jossa häntä vastaan tuli rohkelikon kaapuun pukeutunut, karamellinväriset hiukset omaava Adele.
"Oletko.. nähnyt mustaa.. kissaa?" Valentine kysyi Adelelta.
"Ei, en ole", tämä vastasi.


//Keskeytän luvun nyt, 1. koska en pysty jatkamaan kirjoittamista ja 2. koska tämä tuntuu olevan sopiva kohta p'tkiä.

Vastaus:

Tukahdutettuja tunteita tosiaan! Hienoa, että Valentine ja Calvin pääsivät käsittelemään tunteitaan - mutta samaan aikaan tuntui, ettei aivan kaikki vielä tullut esiin, kuten todellisuudessakin keskusteluissa usein käy. Valentinen aiheenvaihdos kurpitsajuhlaan oli hyvä kohta dialogissa, sillä kun Valentine oli ollut siihen asti melko hiljaa ja vastaamatta Calvinin puheisiin, kysymys jatkoi samaa välttelevää linjaa, jolla Valentine pakeni vastaamasta tämän tunteisiin suoraan. Pidin Calvinista kovasti, sillä tavallaan tuntui, että Valentine kyllä ansaitsi hänen syyttävän puheensa, ja hänen tunteensa tekivät hänestä sympaattisen. Penkinreunalla pihisten toivoin, että Calvin olisi vastannut kieltävästi pyyntöön, sillä juurihan hän oli avautunut tytölle eikä saanut edes kunnon vastausta! Valentine olisi ansainnut torjunnan. Mutta kyllähän sen ymmärtää, ettei voi kieltäytyä, jos on kovin ihastunut - ja tämä voi tuoda hienosti draamaa Valentinen ja Averyn välille. Kissan jahtaaminen oli hauska kohta - käy sääliksi tuon oppilaan jalkoja - vaikka tarina olisi voinut loppua vaikka kissan huomaamiseen tai jahtaamisen aloittamiseen, niin rytmi olisi ollut tarkempi ja lopetus osuvampi osuessaan yhden kohtauksen loppuun.

Saat 6 kaljuunaa, 18 tuparia sekä Tapaturmamagneetti- ja Silmät sivuhenkilöön -merkit!
Aurelia » 12.11.

Nimi: Amy Wind

02.11.2019 14:53
tuo oli vähän hutaistu :D

Nimi: Amy Wind

02.11.2019 14:52
Kirje tylypahkaan
luku 1
Heräsin sängystäni, josta näin huoneeni itse maalamani katon. Olin maalannut hevoskotkia, kaksintaistelijoita, päivän profeetan uusimman painoksen, kirjoja, sillä rakastin lukemista. Olin ylpeä saannoksestani, sillä kattoni värikäs olemus kuvasti juuri minua. Poimin silmälasini yöpöydältäni. Ne pukivat minua omalla tavallaan, mutta pidin silmälaseja silti vain kotonani. Mahaani kutkutti, sillä tylypahkan kirjeiden pitäisi saapua pian, ainakin äidin mukaan. Olin juuri vetämässä valkoista neuletta päälleni kun kuulin innostunutta kirkumista sekä huudon heti sen perään.
"Amy! Kirjeet tulivat!" huusi Canya keittiöstä.
Vedin neuleen nopeasti päällenni, ja ryntäsin portaat yläkerrasta alakertaan, jotks johtivat suoran keittiöön.
(Amyn huone sijaitsee yläkerrassa.)
Canya availi äidin vieressä jo omaa kirjettään. Äiti kehotti minuakin avaamaan omani. Ihastelin hetken kirjekuorta. Se oli paksua materiaalia, mutta samalla se tuntui hauraalta käsissä. Avasin kirjeeni täysin hiljaa, ja odottavaisesti.
Kirjeessä luki seuraavasti:

<<Arvon Amy Wind,
Meillä on ilo ilmoittaa että, sinulle on varattu opiskelupaikka tylypahkasta, noitien ja velhojen koulusta. Ohessa on lista tarvitsemistanne koulutarvikkeista.

Lukuvuosi alkaa perjantaina 1.9.2019, pidettävillä alkajaispidoilla, ja opetus alkaa siitä seuraavana maanantaina.

Ystävällisin terveisin:
Minerva McGarmiwa
vararehtori

Kääntöpuolella lista tarvittavista. <<

Pergamentti joka kirjeen sisältä oli paljastanut, oli hauraanpaa materialia kuin kuori, mutta sekin vaikutti pohjimmiltaan vahvalta.

"No tytöt, syödäänkö aamupalaa ja sitten lähdettäisiin Viistokujalle?" äiti kysyi.
"Ajattelin meidän lähtevän sinne poimmittaslinjalla."
Minä ja Canya nyökkäsimme melkein samaan aikaan, yhtä innostuneina. Olimmehan me kaksoset, vaikka saatoimmekin omistaa erilaiset ulkokuoret, olimme aina innostuneet samoista asioista.
Aamupalaksi söimme täyttettyjä, suolaisia pannukakkuja, maitoa, homejuustoa, voita ja papuja. Canya ei meinannyt saada papuja alas kurkusta, kun muisti poimmittaislinjan, tylypahkan ja viistokujan.

Vastaus:

Hauska ensimmäinen tarina, jossa oli tärkeimmässä osassa tuo innolla odotettu Tylypahkan kirje! :) Esittelit mukavasti päätapahtuman rinnalla Amyn persoonaa ja hänen perhettään. Maalattu katto kuulosti ihanalta, ja siinä oli paljon velhomaisia ja jännittäviä elementtejä! Ne olivat myös aika erilaisia ja toivat esiin Amyn erilaisia kiinnostuksia, kaksintaisteluista Päivän Profeetta -lehteen. Tarinassa oli lisäksi hyvä rakenne, esimerkiksi siten, että Canya tuli tarinaan huudahduksensa myötä, ja hänet esiteltiin vasta myöhemmin. Lukijana Canya siis ikään kuin tavattiin ennen kuin hänet esiteltiin, mikä oli hyvä, koska kiinnostus säilyi! Näin myös tapahtumat, eli Amylle jännittävin kirjeen saaminen, pysyivät etusijalla. Muutamassa kohdassa oli hienosti eläväistä kuvailua, kuten se, että kirje tuntui hauraalta huolimatta paksusta materiaalista, siitä tuli tietty fiilis, jonka pystyi hyvin kuvittelemaan! Oikeinkirjoitus oli kaiken kaikkiaan hienosti kunnossa, ainoastaan muutama erisnimi olisi kuulunut alkaa isolla kirjaimella, siis Tylypahka, Viistokuja ja Poimittaislinja. Jään odottamaan seuraavaa tarinaa! :)

Saat 5 kaljuunaa ja 13 tuparia!
Aurelia » 12.11.

Nimi: Valeria Ainsworth

28.10.2019 22:05
Luku 1 osa 2/2

Lattialuukku pamahti vasten lattiaa, pölläyttäen paksun kerroksen pölyä ilmaan. Huidoin itseni yskien sen läpi noustessani viimeiset portaat. Täällä sateen kohina tuntui lähes kuurouttavana.
Ullakolla oli pimeää, kaksi pientä ikkunaa tilan molemmin puolin olivat sateesta harmaina ja loivat vain keskilattialle ulottuvaa heikkoa valoa. Oli pakko kaivaa taikasauva esiin, sytyttää kelmeä valo sen päähän.
Lattia narahti, kun astuin sille. Ullakolla oli kostea, ummehtunut haju, makea ja tunkkainen, eikä ihmekään. Kattoparrujen raoista tipahteli pisaroita, ja lattialankut olivat paikoittain pelkkää märkää puuta. Tilaa riitti, mutta ainoat laatikot oli työnnetty yhteen nurkkaan ikkunaa vastapäätä. Pölystä ja nurkista roikkuvista hämähäkeistä päätellen täällä ei kukaan tosiaan ollut käynyt vuosiin, ei edes kotitonttu.
Pahviset laatikot oli järjestetty jotenkuten siististi, mutta niiden sisältö oli sotkussa, kuin joku olisi vain heittänyt tavarat kasaan saadakseen ne pois näkyvistä. Katto sentään oli tältä kohdin kuiva, eivätkä tavarat olleet kuin hieman hapertuneet kosteudesta. Vanhoja vaatteita, joitakin astioita, maalatuilla kukilla koristeltu puinen rasia. Sen sisällä oli värikkäitä koruja, puuhelmiä ja kirkkaita ketjuja, joista poimin kullanvärisen. Ketjun keskellä riippui vihreä kivi, joka ullakollakin tuntui välkähtävän kääntäessä. Katselin sitä hetken, mietin, kuinka väärässä paikassa se tuntui olevan siellä vanhojen, ikääntyneiden tavaroiden keskellä, jokin joka oli säilynyt muuttumattomana. Vein sen kaulalleni ja tappelin hetken lukon kanssa, ennen kuin viileä jalokivi lepäsi vasten solisluutani.

 Nostin päällimmäiset laatikot lattialle, ja kumarruin kyykkyyn tutkimaan alempien sisältöä. Pyyhin kosteudesta kaiken päälle tarttunutta harmaata tomukerrosta sivuun, sormet pyyhkäisin farkkujen sivuun. Tässä oli se mitä etsin; valokuvia, kirjoituksella täytettyjä papereita. Päällimmäisenä oli lyhyt kirje, jota pysähdyin lukemaan, mutta se sisälsi vain lyhyen päivityksen kuulumisista. ”Täällä on kaikki hyvin, aurinko on hyväillyt koko viikon”… Luin sen toiseen kertaan läpi. Käsiala ei voinut olla isän, eikä sedänkään, joten jäljelle jäi vain äiti. Nimeä ei lukenut.
Seuraavat paperit vilkaisin nopeasti läpi. Eräs pitkä kirje herätti huomioni, mutta muste oli levinnyt lähes lukukelvottomaksi. Laatikko ei näyttänyt kärsineen vesivahinkoja, joten sen oli täytynyt tapahtua kaikkea tätä ennen. Tihrustin tekstiä, mutta jo alun perinkin koukeroinen käsiala oli lukukelvotonta. Havaitsin heikon tuoksahduksen, mutta kun haistoin lähempää, tilan tunkkainen haju peitti sen alleen.
Seuraavana oli kasa valokuvia, joissa tosin oli paljon vähemmän kuvia äidistä, kuin olisin toivonut. Maisemakuvia, muutama tärähtänyt tilannekuva, ja sitten, äiti valkoisessa takissa, pöydän ääressä, kirjoja eteensä levitettynä. Tunnistin kasvoista itseäni, ja hymyilin. Ahmin ensin muistiini hänen huolesta kurtistuneet kasvonpiirteensa, ennen kuin siirryin tarkastelemaan takkia ja ympäristöä. Siinä oli isä, hänen takanaan, samanlaisessa takissa, katsoi kameraan vihaisena. Ihme, että kuva oli säilynyt kamerasta paperille ja yhä tänne ullakolle asti. Olisinpa voinut säilyttää kuvan leikkaamalla isän pois, sen tutun ilmeen, mutta se olisi melkein mahdotonta, puolet äidin rinnasta lähtisi mukana.
Löysin vain muutaman muun kuvan, joissa hän oli. Pihalla, Ainsworthien kartano taustalla murattia kiipeävine kiviseinineen. Julkisivu näytti terveemmältä kuin jona minä olin sen koskaan nähnyt, piha oli siisti, ikkunat kiilsivät, ulkokatoksen valkoinen maali näytti uudelta. Se näytti melkein kodilta. Nurmella istuivat äiti, isä, setä, muutama muu ihminen, heitä en edes tuntenut, kaikki valkoisia. Kaikki näyttivät iloisilta, ainakin päällisin puolin. Lähempää tarkasteltuna äiti oli kuvassa paljon muita syrjemmässä, vain setä häntä lähempänä. Alistair-setä ei myöskään hymyillyt kuten muut, mutta hän nyt tuskin oli koskaan hymyillyt.
Pohjalla oli yksi kuva äidistä nuorena, yhtä nuorena kuin minä. Hänellä oli selvästi juhlamekko päällään, hiukset oli palmikoitu kahdelle latvasta takaisin ylös kiertyvälle letille ja päälaelta riippui huntumainen päähine. Siinä oli se kuviteltu hymy. Hän näytti onnelliselta. En tiennyt, mikä tilaisuus oli kyseessä, tai oliko asulla jotain merkitystä, ja vihasin, ettei hän ollut siellä kertomassa sitä minulle, vihasin niin että rintaa kouraisi. Keräsin valokuvat kasaan, vanhin päällimmäisenä.

 Pengoin laatikoita, mutta en löytänyt enää mitään, mikä olisi erottunut muista tavaroista. Ei toista päiväkirjaa, ei ensimmäisen välistä pudonneita sivuja, jotka olisivat erottuneet englanninkielisten kirjeiden joukosta. Pohjalla oli pieni kapsäkki, jossa oli nimikirjaimet I.E., yksi vanha, haalistunut kesämekko, ja maalaus, joka esitti häntä, mutta vaikka kuinka odotin, se ei jostain syystä liikkunut.
Istuin viimein lattialle. Asetin maalauksen nojaamaan vasten pahvilaatikon reunaa, ja jäin katsomaan sitä. Niin, miksen ollut tullut koskaan aikaisemmin? Setä ei ollut koskaan kieltänyt minua, mutten silti ollut koskaan tullut ajatelleeksi laatikoita, ainoita muistoja äidistä. Ja niitäkin niin vähän, muutama laatikko. Siinä kaikki, mitä hänestä oli jäänyt, ainakin tänne Englantiin. Ja kaikki sitä edeltävä oli ulottumattomissani. Olin pettynyt, ettei mikään kertonut mitään kovin uutta, antanut minulle palaa äidistä, mutta kuinka paljon olisinkaan halunnut ottaa ne kaikki mukaan, kaikki ne merkityksettömätkin tavarat. 


Löysin Alistair-sedän takan äärestä lukemasta kirjaa. Ei ihme, että kartano oli hajoamispisteessä, kun hän vain istui takamuksellaan. Miten hän oli säilyttänyt solakan muotonsa, oli mysteeri. Kotitonttu kohensi halkoja ja hiiliä rätisevässä takassa.
”Katto vuotaa ullakolla”, sanoin nojaten hallin holvikaareen. ”Se kannattaisi korjata, ehkä muutenkin tarkastaa tilanne. Kartano on muuten kohta homeessa.”
”Ullakolla? Mitä sinä teit ullakolla?” hän käänsi katseensa, ja näin kuinka se pysähtyi kaulaketjuun.
”Pengoin vanhoja laatikoita. Jos olisin löytänyt jotain äidiltä. Nyt kun olen lähdössä.”
”Minähän kerroin ajat sitten, ettei äidistäsi ole paljon muuta jäljellä kuin päiväkirja.”
”Niin no, ajattelin että sinne olisi jäänyt jotain. Toinen päiväkirja, tai irtosivuja.”
”Päiväkirja ei koskaan ollut niissä laatikoissa.” Hän oli siirtänyt katseensa takaisin kirjaansa, sanoi sen kuin se ei olisi mitään, kuin se olisi mitätön huomautus. En hetkeen löytänyt sanoja.
”Sinä sanoit, että löysit päiväkirjan ullakolta.”
Hän oli merkitykselliseltä tuntuvan ajan hiljaa ennen vastaustaan, eikä katsonut minua, vaan kirjaa.
”Sanoinko? Ei, hän antoi sen minulle.”
”Äiti antoi päiväkirjansa sinulle? Äiti antoi sen sinulle?”
”Puhuinko epäselvästi?” hän kysyi kärkevästi. Merlin, en ollut koskaan halunnut huutaa hänelle yhtä paljon. Puhumattomuus tai välttelevä puhe olivat taattuja asioita kotona, ne olivat normaaleja, sellaista kotielämän kuuluikin olla, mutta ettei edes tärkeistä asioista voinut puhua suoraan…
En tiennyt mitä sanoa, joten en sanonut mitään. Perheperinteelle uskollisena käännyin ympäri ja jätin hänet lahoamaan takan ääreen talonsa mukana.

Vastaus:

Erittäin osuva loppu! Se korosti kommunikoinnin mahdottomuutta ja vaikeutta jättäessään keskustelun keskeneräiseksi ja kysymykset vastaamattomiksi. Tarina oli siltä osin mielenkiintoinen, että herätti paljon enemmän kysymyksiä kuin vastasi niihin tai maalasi asetelmaa. Se on hyvä asia näin alussa, sillä tarinaa tekee mieli lukea eteenpäin saadakseen vastauksia kysymyksiin. Toisaalta siinä piilee myös vaaransa, sillä moni kohta tarinassa tuntui merkilliseltä, ja jos odotettuihin kysymyksiin ei vastatakaan tarinan aikana, voi lukija pettyä. Tuollainen menneisyyden laatikko on oikein mehukas juuri antamaan erilaisia vihjeitä sekä menneestä että tulevasta, ja kannattaakin pitää mielessä kuva kartanon edessä sekä lukukelvoton kirje, sillä tapa jolla niistä kerroit, viittasi piileviin merkityksiin. Varmasti olet vastaamassakin moniin kysymyksiin tarinan edetessä. Samoin listatut tavarat antavat mahdollisuuden tehdä saman kuin Rowling medaljonki-hirnyrkin kanssa: mainita jonkin asian merkityksettömänä, ja nostaa se myöhemmin keskeiseen osaan. Tietysti tässä on jo monta tavaraa keskeisesti esillä, kuten äidin päiväkirja. Äidin ja Alistair-sedän välille tuntui tässä tulevan jokin yhteys, ensin valokuvassa ja sitten lopun keskustelun kautta, jos se oli tarkoituskin, niin hienoa!

Saat 9 kaljuunaa, 20 tuparia sekä Kuvailukunkku- ja Vihjailija-merkit!
Aurelia » 12.11.

Nimi: Valentine Wright
Kotisivut: http://https://potterheadfin.blogspot.com//

24.10.2019 20:15
LUKU 5~


Huoneen oli täyttänyt sekalainen meteli. Noitia ja velhoja, enimmäkseen Tylypahkan oppilaita, istuskeli hajanaisesti vanhojen ja puisten pöytien ääressä. Lähes jokaisella oli edessään kermakaljatuoppi tai mukillinen kurpitsamehua. He juttelivat milloin mistäkin. Valentine erotti sanasen sieltä täältä, ennen kuin ne katosivat takaisin muiden äänten humuun. "Hei", Evelyn sanoi Valentinen istuuduttua häntä ja Averya vastapäätä. Evelynin ruskeat, kiharat hiukset laskeutuivat siististi hänen olkapäilleen.
"Hei", Valentine vastasi hiljaa takaisin. Averylle lisäten hän sanoi: "Halusit tavata?"
"Niin. Ajattelin, että voisimme pitää pienen tauon kaikesta siitä, mitä tänään ja viimeisten viikkojen aikana on tapahtunut", velho vastasi toiveikkaalla äänensävyllä. Pieni pilke tämän silmäkulmassa kuitenkin kertoi, että oli muutakin.
"Ai", Valentine vastasi hämmentyneenä. Hän oli olettanut, että Avery tai Evelyn olisi löytänyt jotain tai että Avery olisi halunut puhua muodonmuutosten tunnista aiemmin. Valentine ravisti päätään tajutessaan, että hän tuijotti suoraan Averyn, vaaleahiuksisen velhon terävän vihreisiin silmiin. Ne herättivät Valentinen sydämessä pienen sykäyksen. Avery näytti hivenen yllättyneeltä.
"No, mitä olet suunnitellut?" Valentine kysyi rikkoen pienen jännityksen puoliksi teennäisellä, iloisella äänensävyllä.
"En tiedä.. Ajattelin, että voisimme juoda kermakaljat ja sen jälkeen mennä tutkimusretkelle Tylypahkaan", Avery vastasi pienesti hämmentyneenä ja samaan aikaan iloisena.
Kolmikko tilasi itselleen tuopit kermakaljaa. He eivät puhuneet keskenään mitään, seurasivat kukin eri asioita. Valentine oli keskittynyt viereisessä pöydässä oleviin noitaan ja kahteen velhoon, joilla näytti olevan isohko ongelma yli-ison kermakaljatuopin kanssa. Avery puolestaan tutkiskeli sauvaansa ja Evelyn oli niin syventynyt jostain taikomaansa kirjaansa, ettei huomannut suupieliensä yllä loistaviin kermaviiksiin.
Valentine käänsi päätään vain huomatakseen Evelynin viikset ja alkaakseen nauramaan. Avery kiinnitti huomionsa ensin Valentineen ja sitten kirjaansa syventyneeseen Evelyniin ja repesi sitten nauramaan omaa, hivenen hiljaista ja hillityn oloista nauruaan.
Evelyn ei alkuun huomannut mitään. Vasta, kun puolet lähellä olevista noidista ja velhoista olivat kääntyneet tuijottamaan häntä rohkelikko tajusi nostaa päätään.
"Mille te nyt nauratte?" hän kysyi pienesti vihaisena ja hämmentyneenä.
"Suu... pielesi", Valentine henkäisi ja jatkoi heleää nauruaan.
Evelyn pyyhkäisi sormellaan suupieltään ja nuolaisi sen jälkeen kaiken vaahdon pois. Sitten hetken vihaisen tuijotuksen, jonka tämä sinkosi Averyyn ja Valentineen, Evelyn alkoi itsekin nauramaan.
Kaikki kolmikkoa tuijottaneet käänsivät katseensa pois ja keskittyivät joko keskenäisiin keskusteluihinsa tai vieläkin isommaksi kasvaneeseen tuoppiin viereisessä pöydässä.
"No, menemmekö me nyt seikkailemaan linnaan?" Evelyn kysyi viimein. Ruskeahiuksinen noita pakkasi juuri kirjaansa ja tavaroitaan laukkuun, johon Valentine oletti käytettäneen jonkinnäköistä laajennusloitsua, sillä kirja näytti vain katoavan jonnekin.
"Se olisi mukavaa, mutta minun pitää tarkistaa yksi asia", Valentine vastasi nähden samalla pettyneet ilmeet Evelynin ja Averyn kasvoilla, vaikka Avery peitteli omaansa melko taitavasti.
Calvinin kirje oli kirjoitettu kiireessä, eikä Valentine jaksanut enää luottaa lauseeseen 'kaikki on hyvin', vaikka se merkitsisi yhteisen ja rennon iltapäivän uhraamista sekä Calvinin pyynnön vastustamista.
Valentine nousi pöydästä, puki kaapunsa ylleen oikeaa kättään varoen ja käveli ulos pubin portaille. Hän kuuli Evelynin ja Averyn seuraavan häntä.
"Avaa tämä vasta kun olet yksin eikä sinulla ole toista vaihtoehtoa", Avery kuiskasi. Valentine tunsi velhon viileän käden vasten omaansa tämän laskiessa sille paperisen, hieman painavan asian. Valentine tunsi kätensä hikoavan kun Avery kosketti sitä. Sitten se oli ohi, ja Valentine työnsi Averyn antaman asian kaapunsa syövereihin.
"Accio hopeanuoli!" Valentine kohotti sauvaansa kohti Tylypahkaa. Avery ja Evelyn ohittivat hänet portailla ja jatkoivat matkaansa kävellen kohti Tylypahkaa.
Hetken päästä ilmassa kohti Valentinea lensi luuta. Se ei ollut parhaimmasta päästä, päinvastoin. Se oli toiseksi halvin luuta luutamarkkinoilla. Valentine oli joutunut ostamaan sen omilla rahoillaan, sillä noidan vanhemmat olivat olleet ostamassa Caddya ja Valentine oli käyttänyt ylimääräisen rahansa silloin muuhun. Hän oli joutunut tyytymään kahdenkymmenen kaljuunan luutaan, joka ei kiihtynyt läheskään yhtä nopeasti kuin esimerkiksi Nimbus 2000 tai lentänyt yhtä nopeasti kuin jokin uudempi kilpaluuta.
Hopeanuoli lennähti Valentinen luo, joka asettui sen päälle istumaan ja laittoi sauvansa kaapunsa taskuun. Sitten tämä tarrasi molemmin käsin sauvaan kiinni ja ponkaisi ilmaan. Joku vanha velho sadatteli lähellä, kun Valentine nousi ilmaan.
"Ei minkäännäköistä kunnioitusta", Valentine kuuli vanhuksen sanovan.
Noita kohosi luudallaan ylemmäs ilmaan, muttei kuitenkaan niin nopeasti kuin mitä oli alunperin suunnitellut.
Ilmasta käsin ylemmäs kohotessaan Valentine näki Averyn ja Evelynin kauemmas kävelemässä sekä Beatricen, joka asteli keskellä Tylyahon läpi menevää tietä kuin omistaisi sen. Valentine yritti hoputtaa luutaansa ja viimein, pienen odottelun jälkeen luuta oli siellä korkeudessa, että Valentine pystyi vapaasti tekemään mitä halusi. Hän lähti kohti Tylypahkaa. Ja lujaa.
Valentine nojasi eteenpäin ja yritti saada luutaansa liikkumaan nopeammin. Juuri silloin hän kuuli takaataan äänen.
"Eikö sinulla, kuuluisalla Valentine Wrightillä ole varaa parempaan luutaan?" kuului ivallinen ääni Valentinen takaa. Angela seisoi siellä. Tai tarkemmin sanottuna, hän seisoi luudallaan pitäen käsillään kiinni Beckystä ja Davinasta, jotka istuivat luudillaan Angelan molemmin puolin.
"Mitä se teitä hetkauttaa millä minä lennän?" Valentine vastasi takaisin kylmällä äänensävyllä.
"Tästähän saisi mehukkaan juorun. Mitäpäs jos kertoisin kaikille, mitä teit viimevuonna? Mitä sinä teitkään? Ai niin, sinä sytytit professori Dumbledoren kaavun ilmiliekkeihin."
"Se oli vahinko. Sitäpaitsi, mistä sinä muka siitä tiedät?" Valentine vastasi samalla ihmetystään kylmään ääneen peittäen.
"Pari vanhempaa oppilasta kertoi siitä", Angela vastasi välinpitämättömästi. Nuoren ekaluokkalaisen kasvoilla säteili voitonriemuinen ilme.
"Niin, Sarah ja Lily Williamsit", Becy vastasi ilkeästi virnistäen. Angela mulkaisi raivoisasti Becyä.
"Miten sinä ja pikku hännystelijäsi muuten saatte lennellä täällä omilla luudillanne", Valentine kysyi vaihtaen samalla puheenaihetta.
"Äitini hoiti sen. Pöllö tai pari Dumbledorelle ja Matami Huiskille", Angela vastasi itserakkaasti. "Äitini on töissä Taikaministeriössä, hän on korkealla virassa oleva taikaministeri", blondi lisäsi.
"Aha", Valentine totesi ja kääntyi lähteäkseen. Hän lähti kiihdyttämään hopeanuolellaan toivoen samalla, että se pystyisi yhtäkkiä nopeampaan vahtiin. Angela tietysti laskeutui omalle luudalleen, joka muuten oli ulkonäöstä päätellen kalliimpi luuta kuin Valentinen ja lähti luihuisen perään. Heti Angelan perässä tulivat Becy ja Davina.
He lensivät alkuun Valentine etunenässä, mutta Angela sai hänet nopeasti kiinni. Valentine joutui siis tekemään erilaisia pyrähdyksiä, kieppejä ja voltteja saadakseen pidennettyä hänen ja Angelan välimatkaa. Nopeintahan olisi ollut vain luudan hylkääminen ja kotkana pakoon lähteminen, mutta se olisi ollut erittäin typerä veto Angelan ja tämän kahden seuraajan edessä.
He lentelivät taivaalla niinkin erikoisia liikkeitä tehden, että Tylypahka torneisse olleet oppilaat alkoivat kiinnostumaan ja tarkkailemaan heitä. Yksi heistä lähti juoksemaan portaita alas heti nelikon huomattuaan.
"En haluaisi tehdä tätä..." Valentine sanoi hiljaa kun hän ja Angela olivat tovin temppuiltuaan asettuneet vastakkain ilmaan. "Mutta et anna toista vaihtoehtoa", Valentine jatkoi välittämättä Angelan vihaisesta ilmeestä.
Valentine kaivoi kaapunsa sisältä sauvansa ja nosti sen hitaasti osoittamaan Angelaa.
"Ba-!" Valentine aloitti, mutta sitten jokin tarttui häntä käteen. Valentine käänsi katseensa ja näki Calvinin kirkkaat silmät, jotka sanoivat vain yhtä ja samaa: älä tee sitä.
Valentine laski kätensä ja laittoi sauvansa kaapunsa taskuun. Hän katsoi kysyvästi Calvinia, joka siirtyi eteenpäin luudallaan. Valentine ohjasi oman hopeanuolensa aivan Calvinin nimbuksen viereen ja vaihtoi varovasti tämän luudalle istumaan. Angela ei tehnyt mitään, katsoi vain.
"Angela, kiitä onneasi, että saavuin paikalle. Olisit muuten varmastikin kirottuna ties miksi sammakkosarvipääksi", Calvin sanoi varoittavalla äänellä nuorelle noidalle, joka nyrpisti nenäänsä Calvinille. Sitten Calvin ja Valentine kääntyivät ja lensivät yhdessä kohti Tylypahkan lasitonta ikkunaa.
"Odota! Luutani!" Valentine huusi hetken päästä tuulen keskellä.
"Voit käyttää acciota", Calvin vastasi tyynesti.
"Tulin katsomaan, että olet kunnossa. Huolestuin kirjeesi kiireessä kirjoitetusta käsialasta", Valentine sanoi kun hän ja Calvin olivat päässeet sisään linnaan.
"No, enempää sinun ei tarvitse huolehtia. Olen kunnossa. Niinkuin sinä", Calvin vastasi. Korpinkynsivelho otti askeleen taaksepäin kohti varjoja.
"Mikä nyt on?" Valentine kysyi huolestuneisuutta äänessään.
"Käsittääkseni halusit pitää suhteemme salaisena. Samaan aikaan halusit minusta ystävän, mutta silti vietät aikaasi muiden kanssa ja hankkiudut turhaan kahinaan", Calvin vastasi lähes tukahtuneella äänellä.
Valentine oli hiljaa.


//Noniin, nyt saa riittää. Jätän tämän luvun nyt sellaiseen kohtaan, jossa sinulle, joka tätä luet (siis kuka tahansa muu kuin Aurelia), että sinä suorastaan vaadit jatkoa.

Jos tekstin alku vaikuttaa tökköiseltä, se johtuu siitä, että kirjoitin sen kokonaiset kolme kertaa alusta. Enismmäisellä kerralla onnistuin tallentamaan vain ensimmäiset kolme-viisi kappaletta, toisella kerralla vaihngossa valitsin kaikki/'maalasin' kaikki ja painoin delete -nappulaa. Tämä teksti oli kolmas kerta. Voit siis ehkä ymmärtää miksi turhauduin ja tekstistä tuli takkuilevaa. Lisäksi mahdolliset virheet johtuvat osaksi motivaation lähtöä ja osaksi omaa laiskuuttani. Kiitos ja anteeksi.
Niinjahei, heti kun Aurelia saat tän arvosteltua, yritän kirjoittaa nopeasti jatkoa!

Vastaus:

Suosittelen tosiaan kirjoittamaan suoraan jonnekin muualle kuin suntuubin tekstikenttään, jos et sitä jo tee, sillä näin teksti on automaattisesti tallessa ja vahingossa poistuneet tekstit voi helposti palauttaa. Ymmärrän hyvin motivaatiokadon, mutta erillisessä tekstitiedossa tekstiä on helpompi editoida ja virheitä korjata - ja silloin sitä on tietysti myös sujuvampi lukea! :) Tarinoissasi on melkein agenttimainen tunnelma, kun Valentinen pitää peitellä monia asioita ja miettiä, mitä missäkin voi tehdä tai paljastaa. Samaan aikaan saa miettiä, mitähän kaikki muut tarkoittivat, esimerkiksi Avery mystisillä katseillaan. Jännittävää! Selvästi Valentinella alkaa olla jonkinlaisia tunteita Averyä kohtaan, mutta lopussa pakkaa sekoitti Calvin, josta ei oikein saanut selvää, oliko hänen ja Valentinen välillä myös jotakin... Siitä tulikin mieleen, että Valentinen mietintöjä voisi avata vähän enemmän, niin tapahtumista pysyisi paremmin kärryillä. Vaikka tuntemuksia tuleekin esiin, kuten sydämen sykähtäminen, niiden seuraksi kaipaisi ajatuksia, jotka auttaisivat lukijaa tietämään, mitä mistäkin tulisi ajatella. Taisin sanoa aiemminkin, että kerronnassasi on jotain elokuvallista, mikä on erinomaista esimerkiksi kuvailun osalta, näyttämään mitä tapahtuu. Kirjojen vahvuus on kuitenkin sisäinen ulottuvuus, eli mahdollisuus mennä pintaa syvemmälle - sitä oletkin hyödyntänyt monessa kohtaa, mutta varsinkin tärkeissä kohdissa sitä odottaisi vielä enemmän. Esimerkiksi kun Valentine tapaa Calvinin, katseista, sanotusta ja hiljaisuudesta voi ehkä päätellä, minkälainen suhde heillä saattaisi olla, mutta kun tarinaa seurataan Valentinen perspektiivistä, lukija odottaa saavansa tietää melko lailla saman kuin hänkin. Tähän kohtaan olisi voinut siis lisätä sisäistä ajatusmaailmaa. Kun Valentine kohtasi Calvinin silmät, mikä sai hänet vakuuttumaan, ettei pitäisi taikoa? Myöhemmin Valentine sanoi, että halusi tarkistaa Calvinin olevan turvassa, mutta se jäi silti vähän hämäräksi. Ajatteliko hän Calvinin nähdessään, että onneksi tämä oli kunnossa? Samoin lopussa "Valentine oli hiljaa" jättää päättelemisen varaa, mikä on usein hyvä juttu, mutta tässä kohtaa olisi ollut hyvä selittää tilannetta kertaamalla hiukan kaksikon historiaa. Tarinasi ovat jo niin mukaansatempaavia, että tuli tällainen kehitysalue mieleen! ;) Tunnelma oli taas upea, tykkäsin niin alun pubin kuvauksesta kuin luudilla käydystä selkkauksesta, puhumattakaan rauhallisesta ja intiimistä keskustelusta luotetun Calvinin kanssa. Valentinen luudalle nousemista sadatteleva velho oli mahtava, hymyilyttävä yksityiskohta! Sellainen juttu vielä, että suomeksi kirjoitettaessa käytämme suomenkielisiä käännöksiä, eli accion sijaan tulejo. Odotan innolla, miten tilanne kehittyy: mahtaakohan Valentinen, Averyn ja Calvinin välille olla luvassa jonkinlaista draamaa...?

Saat 7 kaljuunaa, 16 tuparia sekä Kermakaljailija-, Takaa-ajettu ja Suhdesopankeittäjä-merkit!
Aurelia » 25.10.

Nimi: Jasmine White

18.10.2019 18:37
Luku 2
Tylypahkaan
_______________________________________________________ ____________

Heräsin siihen, että joku tökki minua kylkeen. Raotin silmiäni, ja näin Julian jästivaatteissa seisomassa vierelläni.
"Herää Jasmine, tänään mennään Tylypahkaan", Julia kertoi.
Nousin sängystä ja mietin, miten Julia oli niin pirteä, vaikka itse olin hirveän väsynyt. Julia meni paljon myöhemmin nukkumaan ja vielä kun hänen on aina vaikea nukahtaa. *Ehkä se johtuu vain siitä, että olen juuri herännyt?* mietin. Sitten minulle heräsi toinen kysymys, mikä herätti Julian, herättämättä minua? En kuitenkaan jäänyt sitä kysymystä pohtimaan, sillä tajusin, että olisi pieni kiire, jos Julia olisi jo hereillä. Menin kaapille ja panin jästivaatteet päälleni.
Menimme yhdessä alakertaan syömään aamiaista. Mielestäni oli outoa, että äitimme kokkasi kuin jästi, vaikka äiti oli noita. Menimme istumaan pöydän ääreen ja otin leipää, jonka päälle laitoin voita ja kinkkua. Söin sen, ja join päälle lasillisen mehua. Emme keskustelleet tätä kertaa pöydässä, koska meidän piti hankkia vielä ragdollini.
Syötyämme veimme matka-arkkumme auton takakonttiin. Menin Julian kanssa istumaan takapenkeille ja vanhempamme menivät eteen. Isä ohjasi autoa.
Ajelemme jonkin aikaa. Autot olivat mielestäni outoja, enemmänkin haaveilin lentää luudalla, sillä en ole sitä kokenut. Olin vieläkin vähän unenpöpperöinen, ja otin vähän unihiekkaa silmistäni. Katselin ikkunasta ulos maisemia, jotka olivat kyllä vähän tylsiä, ihan kun olisi samat maisemat koko ajan. Mielestäni Lontoo on tylsä, mutta sen kautta ajaminen on sen arvoista, jos menee ostamaan itselleen rakasta asiaa, ja sen jälkeen menee ihmeelliseen Tylypahkaan.

***

Pääsimme Viistokujalle, kun menimme sinne pubin Vuotavan Noidankattilan kautta. En halunnut kertoa tylsästä matkastamme enempää, joten menin vähän aikaa eteenpäin.
Menimme kauppojen ohi, ja vihdoinkin näin kaupan, johon odotin päästä: Ihmeiden eläintarha.
Menimme perheeni kanssa sisälle. Eläimet pitivät kovaa mekkalaa, mutta se ei minua haitannut, sillä odotin ragdollia, mikä jossain siellä eläinten joukossa lymyili. Menin kissojen lul, ja näin ihanan ragdoll-kissanpennun. Sillä oli ihana, pehmeä, valkoinen turkki, mustat korvat, häntä, ja harmaita kohtia. Se katsoi minua söpöillä, kirkkaansinisillä silmillään.
"Haluan tämän", sanoin takana seisovalle isälleni.
"No onhan se kivan näköinen. Saat sen", isä sanoi.
Otin pennun syliini ja menimme ostamaan pennun. Isä osti pennulle myös pinkin kaulapannan ja naksupussin.
Lähdimme kaupasta. Menimme autolla King's Cross-nimiselle rautatieasemalle. Etsimme asemat 9 ja 10. Katsoimme, ettei kukaan jästi nähnyt ja juoksimme päin rautateiden välissä olevaa tiilihökötystä. Tai en oikeastaan tiedä, miten sitä sanoa, joten olkoon että se on tiilihökötys.
Menimme ihmeellisesti tiilihökötyksen lävitse, ja pääsimme laiturille 9 ja 3/4. Otimme matkatavaramme ja menimme junaan. Hyvästelimme vanhempamme ja nousimme junaan.
"Menetkö Puuskupuh-ystäviesi kanssa istumaan?" kysyin Julialta.
"Varmaan. Nähdään sitten!" kaksoissiskoni toivotti ja piankin hän löysi vaunuosaston, jossa hänen ystävänsä kikattelivat.
Itse kävelin eteenpäin. En nähnyt ystäviäni, ja pelkäsin, etten löytäisi heitä. Kuitenkin perimmäisellä osastolla näin Yuin ja Dianan. Menin sisälle ja heitin tavarani matkatavaratelineelle.
"Missä Anna on?" kysyin tytöiltä.
"Ääh, älä turhaa toivo Jasmine. Tuskin hän tulee tälle osastolle", Yui kertoi.
"Niin, hän näköjään seurustelee", Diana jatkoi.
"Kenen kanssa?" kysyin.
"Elliot Hiliostionin kanssa", Yui kertoi.
"Ai sen ääliön? Mistä te edes saitte tietää tästä?" ihmettelin.
"Joo, sen ääliön. Mutta siis, ollaan nähty niiden olevan kaksistaan jo monesti", Diana kertoi.
Sitten juna nytkähti liikkeelle.

***

Kikattelimme vaunussa puhuen vähän kaikesta. Välillä kikattelimme Annalle ja Elliotille, välillä professori Kalkaroksen viimevuoden epäonnistumiselle.
Se tapahtui niin, että olimme silloin tietenkin liemitunnilla. Teimme suurennuslientä. Kun me tehtiin lientä, Kalkaros näytti samaan aikaan, miten se tehdään. Siihen piti laittaa 3 koppakuoriaista, kuivattu metsähiiren häntä, 0,5 desiä iilimatomehua ja tuoretta vuoheinää. Kuitenkin kun me tehtiin oikein, Kalkaros laittoi 5 koppakuoriaista. Meidän liemiä vertailtiin laittamalla lientä kiviin. Minun lientä testattiin ensimmäisenä, ja kun Kalkaros laittoi omaa lientään kiveensä, kivi räjähti. Minun kiveni taas suurentui. Luihuiset nauroivat ja pari rohkelikkoa, ja sen takia Kalkaros määräsi nauraville rohkelikoille jälki-istuntoa. Onneksi ne olivat todella ärsyttäviä kaksosia, ja meitä ei haitannut, että he joutuivat jälki-istuntoon. Se oli meidän paras liemituntimme.
Olemme kikatelleet tuolle jo pitkään. Yritämme kuitenkin olla puhumatta siitä Kalkaroksen edessä, ettemme saisi jälki-istuntoa. Kuitenkin joskus Kalkaroksen nähdessämme alamme hihittelemään. Nyt häntä ei onneksi ollut varmaan koko junassa, ja saimme nauraa jutulle mielin määrin. Mutta se ei ollut ainoa asia mille nauroimme. Nauraessamme sille, kun kerran Diana oli vähällä myöhästyä loitsutunnilta, meidän vaunun ovi aukesi. Anna tuli sisään kiukusta pihisten.
"Mitä nyt Anna? Tulitko riitoihin Elliotin kanssa?" Diana kysyi.
"No sillein, tai no, eräs sen ystävistä murtautui matka-arkkuuni. Sain hänet häädettyä, mutta hän esitti, että hänellä on kova makeanhimo ja haistoi arkustani pippuripiruja, vaikkei minulla edes ole niitä! Oikeasti siellä oli suklaasammakoita teille. Ja tietenkin Elliot meni sen ääliön puolelle!" Anna kertoi kiukkuisena.
"Ole kiltti ja rauhoitu Anna", Yui pyysi.
"Entä jos sinun arkkuusi murtaudutaan ja, ja, ööh, hyvä ystäväsi pettää sinut? Varmasti sinäkin olisitkin näin!" Anna huusi.
"Yui on oikeassa, rauhoitu. Syö joku suklaasammakko sieltä sinun matka-arkustasi ja istuudu", pyysin.
"Kuulostat ihan ärsyttävältä opettajalta, mutta selvä", Anna kertoi rauhallisemmin ja väsyneenä ja meni matka-arkkunsa luo.
"Hän on varmaan noussut sängystään väärällä jalalla", Yui kuiskasi korvaani.
"Niinpä", vastasin hiljaa.
"Vähän outoa, kun juuri nauroimme minulle, ja sitten heti yritämme rauhoittaa hulluksi tullutta Annaa." Diana jatkoi.
Anna istuutui paikalleen mutustellen suklaasammakkoaan. Hän jakoi myös meille kaikille muillekkin.
"Kiitos Anna", vastasimme kolmistaan yhteen ääneen Annalle.
Anna ei näyttänyt olevan kuulevinaan vaan tuijotti ikkunaa. Kärrynoita tuli ja koputti osastomme oveen.
"Emme osta mitään, meillä on jo suklaasammakot." sanoin nopeasti ennen kuin kärrynoita ehti avata suutaan. Hän nyökkäsi ja lähti seuraavalle osastolle.
"Mistä edes sait nämä sammakot?" kysyin Annalta.
"Kärrynoidalta, meidän vaunumme oli ensimmäinen, eli hän kysyi meiltäkin ensimmäisenä", Anna kertoi.
Nyökkäsin ja istuuduin.

***

Taivas alkoi jo pimetä. Kohta olisimme perillä. Oppilaat muista vaunuista aloittivat vaihtaa kaapuunsa. Mekin aloimme vaihtaa kaapuihimme. Sitten junan vauhti alkoi hidastua. Pian se olikin jo paikallaan, jolloin osastoilta alkoi vyöryä oppilaita junan käytäville. Itse jäimme odottamaan vaunuun, ettei tarvitsisi uida oppilaiden seassa. Kun on jo jonkin verran oppilaita lähtenyt junasta, aloimme jo ottaa tavaroitamme matkatavaratelineestä. Kun käytävässä oli vihdoinkin tilaa, menimme ulos osastoltamme ja menimme muiden viidesluokkalaisten luo. Astuttuamme ulos junasta näin Tylypahkan, ison hienon ja ylvään linnan.

// n 1000 sanaa, hups jos tuli vähän pitkäksi mutta innostuin vähän kirjoittaa... :D//

Vastaus:

Se on aina kiva kuulla, että innostusta kirjoittamiseen riittää! :') Tästä päästiin mukavasti kohti Tylypahkaa, ja tavattiin matkan varrella Jasminen ystävät. Kaikki vaikuttivat hyviltä ystäviltä, vaikka Anna olikin tässä aika temperamenttinen. Se oli toisaalta hyvä, että ystävät tuli esiteltyä tällaisessa yllättävässä tilanteessa, niin nyt ainakin Anna jäi paremmin mieleen! Ja se, että hän toi kuitenkin kavereille suklaasammakoita, teki hänestä loppujen lopuksi mukavan oloisen, vaikka hermostuikin. Tuo Elliot vaikuttaa aika ärsyttävältä, miksiköhän Anna tosiaan seurustelee hänen kanssaan? Toinen tällainen mieleenjäävä kohta oli ehdottomasti sattumus Kalkaroksen liemitunnilla - mahtavaa, että Kalkaros sai kerrankin noin nenilleen! Se kertoi myös arjesta taikamaailmassa ja ystävysten yhteisestä historiasta. Tarinana tämä oli ihan sopivan kokoinen, mutta jotkin kohdat, esimerkiksi aamupalan listaaminen, eivät tuntuneet kovin olennaisilta. Sen sijaan alkupuolen yksityiskohta "olin vielä unenpöpperöinen, ja otin vähän unihiekkaa silmistäni" oli todella hauska, tällaisia voisi olla lisääkin! Muutamassa kohdassa aikamuoto vaihteli, esimerkiksi lopussa lauseessa "Kun on jo jonkin verran oppilaita lähtenyt, aloimme..." Kannattaa kiinnittää huomiota, että aikamuoto pysyy aina samana! Jään odottamaan mitä tapahtuu, kun Jasmine ystävineen pääsee Tylypahkaan! :)

Saat 5 kaljuunaa, 14 tuparia sekä Viistokujan vierailija -merkin!
Aurelia » 25.10.

Nimi: Isadora Stone

18.10.2019 13:25
Luku 7
Kello alkoi lähennellä keskiyötä ja kömmimme Arianan kanssa ylös sängyistä. Ulkona oli pimeää ja kylmää. Matka tuntui pitkältä, vaikka se ei sitä ollut. Hagridin mökille olikin hankala mennä ilman, että kukaan näkisi. Opettajia tuli kaikkialta ja törmäsimme muutaman kertaa Voroon ja Norriskaan. Lopulta kumminkin pääsimme perille jäämättä kiinni. Koputin varovaisesti oveen ja Hagrid tuli avaamaan. Astuttuamme mökkiin sydämen valtasi ihana tunne. Mökki tuntui lämpimältä, kotoiselta ja turvalliselta verrattuna ulkoiseen ilmaan.

”Isadora, Ariana käykää istumaan. Meillä on paljon puhuttavaa”, Hagrid sanoi karskeasti. Istuimme Arianan kanssa sellaisille paikoille, josta ei meitä näkyisi jos joku sattuisi kulkemaan ikkunan ohi.
”Noh, miten tämän nyt selittäisi. Tosiaan yks rohkelikko poika lydettiin kuolleena, mutta mukana oli lappu”, Hagrid piti tauon.
”Anteeksi, mutta ketä on siis murhattu?” Ariana kysyi.
”Steve Johnsson, ekaluokkalainen kiharatukkainen poika”, Hagrid sanoi. Silloin tiesin kuka poika oli ollut. Hän oli se, joka oli lähtenyt sairaalasiipeen muodonmuutosten tunnilla saatuaan neulasta silmään.
”Mitä viestissä luki?” kysyin.
”Öh, teidän ei pitäisi kuulla tätä, mutta siinä luki, että hän on palannut ja aikoo kostaa kaikille”, Hagrid kertoi vaisusti. ”Hän jätti nimimerkiksi Punainen kuolema.”
”Punainen kuolema”, sanoi Ariana miettivästi. ”Olen kuullut sen jossain.”

”Entä se kirja, josta Olivia kirjoitti?” kysyin.
”Tässä”, Hagrid sanoi ja ojensi ruskean nahkakantisen kirjan. Kirja oli pieni, mutta sen sisällä olevat salaisuudet olivat isompia kuin kukaan saattoi kuvitella. Avasin kirjan ja jo ensimmäisellä sivulla silmiin osui sana kosto.
”Isadora, meidän pitää mennä”, Ariana sanoi hiljaa. Sanoimme hyvästit Hagridille ja lähdimme kohti Korpinkynnen oleskeluhuonetta. Ulkona oli alkanut sataa kaatamalla ja kun pääsimme perille, olimme likomärkiä. Hiivimme hiljaa makuusaliin missä muut nukkuivat. Ariana nukahti melkein silmänräpäyksessä päästyään nukkumaan. Päätin lukea kirjaa vielä hetken ennen nukkumaan menoa.

Punainen kuolema, vuosisadan murhaaja
Niin kutsuttu Punainen kuolema on yksi taikamaailman taitavimmista pimeydenvelhoista. Kerrotaan, että kymmeniä vuosia sitten taikamaailma petti hänet ja siitä asti hän on hautonut kostoa. Punainen kuolema on tunnettu tulenpunaisesta kaavustaan. Hänen sanotaan tappavan kivuliaasti, mutta nopeasti. Punaisesta kuolemasta on hyvin vähän tietoa, mutta suurin osa hänen uhreistaan ovat nuoria noitia ja velhoja.

Silloin minun piti lopettaa lukeminen. En saisi muuten koko yönä unta ollenkaan. Oliko Punainen kuolema tullut kostamaan ja miksi hänestä oli niin vähän tietoa? Aamulla herättyäni Ariana halusi välttämättä luke itsekin kirjaa. Ja niin nopeasti kuin hän oli sen avannutkin, hän myös sulki sen.
”Luitko seuraavan sivun?” Ariana kysyi. Pudistin päätäni ja luin.

Punainen kuolema on myös varsin tuttu myös Brownien perheen vanhempien murhasta. Jack ja Lisa Brown menehtyivät sinä yönnä, mutta heidän vastasyntynyt tyttärensä ehdittiin pelastaa. Tämä oli ainoa kerta kun joku oli nähnyt Punaisen kuoleman.

Mielessäni myllersi monia ajatuksia. Oliko Punainen kuolema murhannut Siennan vanhemmat? Ja miksi Sienna oli sanonut meille hänen äitinsä kuolleen synnyttäessä ja isänsä kadonnut? Oliko Sienna valehdellut vai oltiinko hänelle valehdeltu? En tienyt mihinkään kysymykseen vastausta, mutta tärkein kysymys oli: kuka on Punainen kuolema?

Vastaus:

Huhhuh, hieman karmiva tarina lukea näin sateisena lokakuun iltapäivänä! Olet ehdottomasti keksinyt Voldemortin veroisen pahiksen; Punainen kuolema on hieno ja kuvaava nimi. Lisäksi pidän siitä, että suurin yhteys Punaiseen kuolemaan vaikuttaisi olevan Siennalla eikä Isadoralla - kuten sanoin edellisessäkin tarinassa, se tuo vähän erilaista perspektiiviä, kun kaikki ei keskity päähenkilön eli Isadoran ympärille. Toisaalta Isadorankaan vanhemmista ei tiedetä paljon mitään, paljon voi vielä paljastua... Samastuin tuohon, että oli pakko sulkea kirja, muuten ei saisi unta! Ja aika kammottavalta kertomus kuulostikin. Kävi vielä enemmän sääliksi Steve Johnssonia, hän oli vasta päässyt Tylypahkaan ja kohtasi heti kurjan lopun! Kohtaus Hagridin mökissä oli muuten mukava ja kirjoitit Hagridista hyvin. Siellä vallitsi hyvä tasapaino: keskustelunaihe oli painava, mutta tunnelma mökissä turvallinen. Tällä kertaa tarina tuntui etenevän vähän liiankin nopeasti, mitä saattaisi auttaa tarinan rytmittäminen. Tässä tarina esimerkiksi jakaantui kahteen pääasiaan, jotka olivat Hagridin mökissä käyminen ja ruskean kirjan lukeminen, mutta itse tarina eteni melko tasapaksusti tapahtumasta toiseen. Selkeyttä olisi saanut säästämällä rivinvaihdot pelkästään näiden kahden kohtauksen välille, esimerkiksi siten, että ensimmäinen kappale loppuisi "Ulkona oli alkanut sataa kaatamalla" ja toinen alkaisi "Makuusaliin päästyämme olimme likomärkiä" (tai jopa tyyliin "Ariana nukahti heti, mutta päätin lukea kirjaa vielä..."). Näin siirryttäisiin selkeämmin kohtauksesta toiseen. Lisäksi kuvailua ja yksityiskohtia lisäämällä saa yleensä hetken tuntumaan läheisemmältä ja pidemmältä, mutta toisaalta se ei ole välttämätöntä, pidän tyylistäsi keskittyä tapahtumiin ja Isadoran ajatuksiin. Varsinkin lopussa Isadora lausui julki tärkeitä kysymyksiä lopettaen tarinan hienosti! :)

Saat 6 kaljuunaa, 15 tuparia sekä Saapastelija-merkin! Antaisin myös Silmät sivuhenkilöön -merkin Arianasta, mutta sehän sinulla jo onkin! ;)
Aurelia » 25.10.

Nimi: Isadora Stone

15.10.2019 21:52
Luku 6
Vihdoin ja viimein päästyämme luokkaan olimme myöhässä viisi minuuttia. Professori McGarmiwa katsoi meitä tuimasti ja käski istuutua. Istuin Arianan viereen, Elsie Mabelin ja Daicy istahti Puuskupuhilaisen pojan viereen. Meidän oli tarkoitus muuttaa tulitikku neulaksi, mutta lievästi sanottuna se ei onnistunut. Tulitikku ei muuttunut neulaksi vaan syttyi palamaan. Mutta Elsiellä meni vielä huonommin. Hänen tulitikkunsa vieri milloin minnekin. Rohkelikot heittelivät tulitikkuja toisilleen kunnes yksi palavista tipahti kiharatukkaisen pojan päähän ja hänen hiuksensa alkoivat palaa. Luihuiset nauroivat täyttä kurkkua aina kun joku epäonnistui. McGarmiwa yriti kaiken mukaan hillitä käytöksen, mutta meno sen kuin yltyi. Loppujen lopuksi sama kiharatukkainen poika lähti itkien sairaalasiipeen Luihuisen sohaistua neulalaan häntä silmään. Minkäköhän lainen taikajuoma tunti tulisi olemaan?
 
Harmaa leidi Korpinkynnen tupakummitus ohjasi meidät seuraavaan luokkaan. Taikajuomia opetti professori Kalkaros, joka oli kuuluisa siitä, että suosi omia tupalaisiaan. Meidän olisi kuulunut valmistaa hiusten kasvatus juoma, mutta Daicyn litku näytti enemmänkin oksennukselta kuin miltään muulta. Silloin taas Rohkelikkolais tyttö Dahlia loisti, mutta Kalkaros ei edes vilkaissut häneen. Omasta mielestäni tunti meni paremmin kuin odotin.
 
”Tuletko kanssamme kirjastoon?” Sienna tuli kysymään Orabelle seurassaan. Nyökkäsin sillä meillä olisi paljon puhuttavaa. Lähdimme kulkemaan kohti kirjastoa kukin omiamme miettien. Lopulta Sienna sanoi:
”Kai me voimme pysyä ystävinä vaikka olemmekin eri tuvista?” Nyökkäsin empimättä, mutta Orabelle epäröi. Sienna katsoi huolestuneena häneen ja Orabelle huokaisi.
”Anteeksi, mutta minä olen muuttunut. Emme voi jatkaa näin. Minä tiedän, että salailette minulta jotain ja minulla on uudet ystävät”, hän sanoi ja kääntyi niine hyvineen pois. Jäin tuijottamaan tyrmistyneenä hänen jälkeensä tietämättä mitä sanoa. Sienna oli aivan poissa tolaltaan. He olivat olleet pienestä pitäen yhdessä eikä hän tajunnut mikä Orabelleen oli mennyt. Enkä minäkään. Tiesin, että minun pitäisi lohdutta Siennaa, mutta olisin vain pahentanut tilannetta. Sanoin nopeasti hyvästit Siennalle ja lähdin Korpinkynnen oleskeluhuonetta kohti.

Tultuani oven luokse kolkutin kysyi:
”Se ei pysähdy koskaan, eikä hengästy. Mikä se on?” Voi hitsi, olin unohtanut koko arvoituksen. Onneksi olin kuullut tämä aiemmin jo.
”Aika”, sanoin ja ovi avautui. Tokaluokkalainen tyttö oli aivan oven takana ja meinasi saada ovesta päähänsä. Huoneen keskellä henkeä pidätellen kolmosluokkalainen tyttö itki. Menin Mabelin luokse ja kysyin mitä oli tapahtunut.
”Tyttö näki mustiin pukeutuneen miehen jolla oli puukko käsissä. Eikä hän voi valehdella, koska hänen kädessään on tulenpunainen arpi ja oikeassa ranteessa hiertymä aivan kuin joku olisi pitänyt siitä kovaa kiinni”, Ariana tuli kiiruhtaen vastaamaan, koska Mabel oli tuntunut valuvan horrokseen. Hänen tyhjät siniset silmät tuijottivat eteenpäin. Silmät joilla ei nähnyt mitään, mutta oikeasti niillä näki kaiken ja paljon enemmän.

Tunturipöllö, minun tunturipöllöni lensi sisään avoimesta ikkunasta. Sen nokassa oli kirje. Pöllö toi kirjeen eteeni ja avasin sen.

Isadora,
kuulin juuri Dumbledorelta, että tällipajun vierestä oli löytynyt verinen pojan ruumis. Poika on yhä hengissä, mutta heikossa kunnossa. Sinun pitää pitää silmällä Siennaa ettei hän tee tyhmyyksiä. Jos tarvitset jotain lähetä vain viestiä. Käy yöllä Hagridin luonna hän antaa sinulle kirjan joka selittää kaiken. Älä jää kiinni. Kuulin myös Orabellestä ja olen pahoillani. Toivottavasti sopeudut hyvin kouluun ja saat ystäviä.
Terveisin: Olivia

Katsoin kirjettä hämmentyneenä. Käskikö Olivia minun rikkoa sääntöjä jo ensinmäisenä koulupäivänä? Ja mikä kirja? Päässä oli liikaa kysymyksiä yhtä aikaa. Ariana oli lukenut sivusilmällä kirjeen.
”Saanko minä tulla mukaan?” hän kuiskasi ja nyökkäsin. En minä ainakaan yksin aikonut mennä.
”Lähdetään kun kaikki ovat nukkumassa”, kuiskasin Arianalle ja hiivimme makuuhuoneeseen.

Vastaus:

Kysymyksiä tässä tosiaan heräsi - tilanne kiihtyi nopeasti luokkien löytämisestä hurjaksi mysteeriksi! Tykkäsin tästä tarinasta kovasti, kaikki tapahtumat olivat tosi mielenkiintoisia ja jännittäviä huolimatta nopeasta etenemisestä. Ensinnäkin ensimmäisen kappaleen muodonmuutosten tunti vaikutti todella kaoottiselta - palavia hiuksia, naurua ja neuloilla tökkimistä, huhhuh! Oli hieno idea, että kehitit tulitikun muuttamista neulaksi eteenpäin, nyt kun sitä miettii, molemmat esineet ovat aika vaarallisia. Kävi sääliksi kyllä tuota kiharatukkaista poikaa! Orabellen mielenmuutos taas oli ikävä juttu, mistäköhän tosiaan on kyse? Ja mitä hän tarkoitti, että Sienna ja Isadora salailevat jotain? Kirje taas oli todella hämmästyttävä, mutta ihan hyvällä tavalla, sillä lukiessa on kivaa päästä itse päättelemään asioita ilman että kaikkea kerrotaan suoraan, ja tässä heräsi paljon ajatuksia. Miksi Olivia esimerkiksi sanoi, että Sienna voisi tehdä tyhmyyksiä? Lopussa oli ihana, että Ariana oli rohkaisuna ja seurana matkalle illalla, vaikka lukikin kirjeen sivusilmällä. Ei varmasti olisi mukava lähteä luvatta illalla yksin kulkemaan läpi linnan tilusten, jos vapaana on puukkoa kantava mies. Lisäksi pidin siitä, että miehestä ja tällipajun luota löytyneestä ruumiista kerrottiin välillisesti itkevän tytön ja Olivian kirjeen kautta; näin syntyi enemmän karmivaa jännitystä kuin jos heidät olisi kohdattu suoraan. Muutama yhdyssana tekstistä: esimerkiksi hiustenkasvatusjuoma ja rohkelikkolaistyttö kirjoitetaan yhteen, ja rohkelikkotyttö vielä pienellä, koska rohkelikko on pienellä, kun sillä viitataan ihmiseen (ikään kuin adjektiivina). Tarinassa oli välillä oikein osuvia kuvauksia, kuten oksennuksen värinen taikajuoma ja Mabelin silmät, joilla "ei nähnyt mitään, mutta oikeasti kaiken ja paljon enemmän" - upeaa! Näitä voisi olla kerronnan seassa enemmänkin.

Saat 7 kaljuunaa, 17 tuparia sekä Pöllöposteljooni-, Oppitunnin omaksuja-, Mysteerimetkuilija- ja Koukuttaja-merkit!
Aurelia » 17.10.

Nimi: Jasmine White

13.10.2019 21:43
Älä ihmettele kun joskus saattaa tulla tuplat (edes vaikka monta tuntia sen jälkeen)

Vastaus:

Selvä juttu, ei haittaa! Poistin ylimääräisen kappaleen :)

Aurelia » 15.10.

Nimi: Jasmine White

13.10.2019 20:45
Luku 1
Päivä ennen Tylypahkaa
_____________________________________________________________ ______

Istuin kotona ruskealla sohvalla kaksoissiskoni Julian kanssa lukemassa punakantista kirjaa. Luimme vuorotellen ja kuuntelimme toisiamme. Yhtäkkiä kuului huuto äidiltä Chikolta:
"Syömään!"
Juoksimme keittiöön kilpaa ja hypättyäni ensimmäisenä tuolilleni aloimme kikattaa. Isämme Nathan istui omalla tuolillaan katsoen meitä hymyillen ja työnsi pitkät mustat hiuksensa sivuun. Äitimme kantoi pöytään kattilallisen riisiä ja herkullisentuoksuista kanaa. Syöksyin kanan kimppuun ja sain toivomani siivenpalan. Mutustellessani herkullista siipeä isä jakoi riisiä. Julia oli saanut myöskin siiven ja katsoi minua hymyillen. Hymyilin takaisin ja käännyin isän puoleen, joka etsi kanasta toivomusluuta. Pidin isän kanssa toivomusluutaistelusta ja katsoin isääni odottavasti. Lopulta hän vihdoinkin löysi luun ja antoi toisen pään minulle. Päätin, että tällä kertaa voittaisin, sillä isäni oli aina voittanut. Toivoin, jälleen kerran, että saisin söpön ragdoll-kissan, sillä ne olivat ihania. Julia antoi lähtölaskennan ja sitten aloimme vetää. Kun luu katkesi, yllättyneenä sain isomman palan.
"Annoin tällä kertaa vähän armoa." isä naurahti ilkikurisesti.
"Ethän, sinähän aina haluat voittaa." vitsailin takaisin.
Siirryin riisin puoleen.
"Sinähän lähdet huomenna taas tylypahkaan?" äitini kysyi.
"Niinpä. Ja minua edelleenkin ärsyttää lajitteluhattu, kun Julia ja minä ollaan eri tuvissa. Ja Julia, tällä kertaa Rohkelikko voittaa tupamestaruuden!" kerroin ja vilkaisin sivusilmällä Juliaa.
"Eipäs kyllä. Sitä paitsi, Rohkelikolla ei ole yhtään tuparia!" Julia naurahti.
"No ei kyllä Puuskupuhikaan ole johdossa." väitin vastaan.
"No riittää jo pienet. Ja huomenna saat sen ragdollin Viistokujalta Jasmine." isäni naurahti.
"Mistä tiesit että toivoin ragdollia?" ihmettelin.
"No kaikki sen tietävät että sinä haluat eniten ragdollin." isäni naurahti, nousi ja vei astiat keittiöön. Menin perään ja laskin tuomani astiat pöydälle. Äiti ja kaksoissiskoni jäivät syömään.
"Julian syötyä voitte pakata tavaranne huomiseksi." äiti kertoi.
Odotin Julian syömistä kärsimättömänä ja vihdoinkin hänen syötyään hän vei astiansa keittiöön. Matkan varrella hän kuitenkin pudotti vesilasinsa lattialle ja kuului lasin rikkoutumisen ääntä. Äiti nousi pöydästä, haki siivouskomerosta harjat ja aloitti siivoamaan sotkua.
"Anteeksi äiti, anteeksi." Julia voivotteli.
"Sellaista sattuu, ei hätää. Mene nyt pakkaamaan Jasminen kanssa." äiti rauhoitteli ja Julia tuli luokseni.
Yhdessä menimme yläkertaan kiviportaita pitkin. Kylmiä portaita kipittäessäni, haaveilin Tylypahkan koulusta, loitsutunneista ja ystävistäni Yuita, Annaa ja Dianaa. Toki ikävöisin vanhempiani, mutta silti Julia olisi koulussa. Oikeastikin ärsyttää se, että Julia lajiteltiin ensimmäisellä luokalla Puuskupuheihin, mutta onhan se parempi kuin ei mitään.
Päästyämme meidän yhteiseen huoneeseen etsin sänkystäni poppelisauvaani. Vedettyä sen koko huonekalun alta laskin sen pehmeästi matka-arkkuuni ja sitten etsin muut tavarat, vaatteet ja kaikkea muuta.
Viikattuani ja laskettuani sinisen japanilaisen mekon, joka oli myös suosikkivaatteeni, nousin ylös ja katsoin Julian pakkaamista. Hän etsi jotain ja vilkaistuani hänen laukkuaan tajusin, että hän ei ollut pakannut mitään.
"Mitä etsit?" kysyin kaksoissiskoltani.
"En löydä sauvaani." Julia voivotteli ja heitti vaatekaapistaan vaatteita lattialle.
"Voin auttaa." kerroin ja tulin kaapille.
"Sinun pitää pakata oma laukkusi." Julia esteli ja hätisteli minua kädellään. Hänen huomattuaan valmiiksi pakatun matka-arkkuni hän kuitenkin hiljeni ja päästi minut auttamaan. Lopulta huomasin Julian epätasaisen sauvan työpöydällämme ja nappasin sen sanoen samalla:
"Julia, löysin sauvasi työpöydältä."
Julia kääntyi ja otti sauvan laskien sen matka-arkkuunsa. Juoksin alas ja katsoin kelloa. Se näytti puoli kahdeksaa.
"Menen nyt nukkumaan niin jaksan huomenna herätä." ilmoitin sohvalla istuville vanhemmilleni.
Juoksin ylös, ja sitten takaisin alas, sillä muistin kirjan. Otettuani kirjan loikin portaat ylös ja laitoin kirjan valkoiseen kaappiin. Laitettuani yöpuvun päälleni menin sänkyyn. Julia oli vielä viimeistelemässä pakkaustaan, mutta en minä siitä välittänyt, sillä halusin saada hyvät unet. Sitten nukahdin.


//tälläinen aloitustarina sitten :D//

Vastaus:

Jasminen perhe vaikuttaa ihanalta, ja tässä tuli mukavasti perheen arkea ja perinteitä tutuksi! Esimerkiksi tuo toivomusluu oli varmaan lempparikohtani tarinasta, se oli persoonallinen yksityiskohta ja kertoi lisäksi isän kilpailullisesta luonteesta ja Jasminen toiveesta saada kissa. Isä vaikutti läheisemmältä, kun tytöt puhuivat hänen kanssaan äitiä enemmän, mutta molemmat vaikuttivat hyviltä vanhemmilta. Kaksoissisko Julia oli myös mukava hahmo, ihanaa että Jasmine ja hän ovat niin läheisiä, vaikka ovatkin eri tuvissa. Jäinkin miettimään, miksi Jasminea ärsytti, että Julia oli Puuskupuhissa? Tylypahkan elämää tuli hauskasti jo mukaan tarinaan, kun tupamestaruudesta puhuttiin kotona. Jasmine on tainnutkin periä vähän isänsä kilpailullisuutta, kun puhui niin hanakasti Rohkelikon voiton puolesta! Hän vaikutti myös tunnolliselta, kun pakkasi matka-arkkunsa ja meni sitten aikaisin nukkumaan. Oikeinkirjoitus oli oikein hyvin kunnossa ja tekstiä oli helppo lukea, muutama juttu vain tarttui silmään, esimerkiksi Tylypahka kirjoitetaan aina isolla, ja vuorosanoissa pisteen sijaan tulee pilkku ennen johtolausetta (esim. hän sanoi). Siis näin:
"En löydä sauvaani", Julia voivotteli.
"Voin auttaa", sanoin.
Hyvä aloitustarina joka alusti hyvin Tylypahkaan lähtöä, jään odottamaan jatkoa! :')

Saat 6 kaljuunaa ja 14 tuparia!
Aurelia » 15.10.

Nimi: Isadora Stone

13.10.2019 10:41
Luku 5
Korpinkynnen valvojaoppilas Nick Ceasar johdatti meidät Korpinkynnen oleskeluhuoneen sisäänkäynnin luokse. Hän kertoi, että Korpinkynnen oleskeluhuoneeseen päästäkseen tarvitsee vastata oikein arvoitukseen.
”Mikä tulee sitä suuremmaksi, mitä enemmän ottaa siitä pois?” pronssinen ovenkolkutin kysyi.
”Kuoppa”, Nick Ceasar sanoi kuin apteekin hyllyltä. Minua alkoi huolestuttaa hetki hetkeltä enemmän. En millään ratkaisisi tuollaisia arvoituksia. Nick opasti meitä vielä vähän sisällä. Kertoi missä makuuhuoneet olivat ja missä vessat. Vartin saarnauksen jälkeen puolet olivat varmasti nukahtaneet. Niinpä meitä kehotettiin menemän suoraan makuusaleihin. Korpinkynsien tyttöjen puoli sijaitsi oikealla, joten lähdimme sinne.

Makuusali oli iso ja pyöreä huone, jossa oli viisi sinisillä peitteillä varustettua sänkyä. Vasta oven sulkeuduttua jäljessämme Elsie purskahti itkuun. Eräs toinen Korpinkynsi rupesi Lohduttamaan häntä.
”Mi-minun koko sukuni on ollut luihuisia. He nirhaavat minut”, Elsie nyyhkytti. Sen jälkeisen tapahtuman jälkeen ei Elsien itkua enää kuullut. Jokin tai joku oli rämähtänyt päin seinää. Kaikki käänsivät katseensa ja näkivät Mabelin maassa.
”Oih, anteeksi. Ei ollut tarkoitus. Minä vain en nähnyt seinää kun olen sokea”, Mabel voihkaisi otsaansa pidellen. Autoin Mabelin sängylle Ariana Dicketin kanssa.
”Ehkä meidän pitäisi kertoa nimemme, kun tulemme opiskelemaan yhdessä kaikki seitsemän vuotta”, sama korpinkynsi sanoi, joka oli lohduttanut Elsietä. ”Minä olen Daicy Nuntucket.”
”Minä olen Isadora Stone”, esittelin itseni. Seuraavaksi esitteli Ariana sitten Mabel ja vielä viimeisenä Elsie ääni yhä itkusta vapisten.

Daicy ehdotti, että leikimme tutustumisleikkiä ja kaikille se kävi. Sovimme vain, että jokaisella olisi oma merkki äänensä, jotta Mabelkin pystyisi olemaan mukana. Leikissä oli ideana, että jokainen kertoo jotain itsestään. Ariana aloitti.
”Minulla on pikkusisko nimeltä Annabeth. Hän on seitsemän vuotias”, Ariana kertoi.
”Minulla on oma gerbiili ja sen nimi on Lux”, Daicy jatkoi.
”Minulla on monta sisarusta, jotka kaikki ovat Luihuisessa”, Elsie sanoi.
”Minä omistan oman tunturipöllön nimeltä Snow”, kerroin.
”Minä sokeuduin jo pienenä, kun kuolonsyöjät tunkeutuivat taloomme”, Mabel kertoi viimeisenä. Ulkona alkoi tulla jo hämärää ja päätimme mennä nukkumaan. Huomenna alkaisivat oppitunnin.

Heräsin aamulla Arianan kirkaisuun. Daicyn gerbiili oli onnistunut karkaamaan ja se oli ryöminyt Arianan sänkyyn.
”Viekää se pois, viekää se pois”, Ariana kiljui. Daicy otti sen käteensä ja vei sen terraarioon. Ariana haukkoi yhä henkeä kun menimme oleskeluhuoneeseen. Kuulemma hän oli herättänyt viereisen huoneen tokaluokkalaisetkin. Aamupala oli vieläkin kauhistuttavampi. Elsien eteen ilmestyi tornipöllön tuoma punainen kijekuori. Kaikki haukkoivat henkeä. Paitsi minä. En edes tiennyt mitä ihmeellistä kirjekuoressa oli ennen kuin Elsie avasi sen.
”Kuinka sinä kehtaat! Me olemme yrittäneet kaikki nämä vuodet tehdä sinusta siedettävän, mutta nyt tämä. Kuinka sinä uskallat pilata sukumme maineen”, kirjekuori räyhäsi. Sen jälkeen se lopetti. Elsie purskahti taas itkuun ja jostain päin Luihuisten pöytää kuului naurua. Lähdimme etsimään ripeästi muodonmuutosten luokkaa ennen kuin mitään muuta ehtisi käymään. Se tehtävä osoittautuikin vaikeaksi.
”Onko kenelläkään karttaa?” Daicy kysyi avuttomana. ”Myöhästymme pian tunnilta.”
Kaikki pudistivat päätään. Onneksi Rohkelikon valvojaoppilas sattui paikalle ja neuvoi meidät oikeaan suuntaan. Mitähän muuta tämä päivä toisi tullessaan?

Vastaus:

Ei ihmekään että Isadora mietti ahdistuneena kolkuttimen arvoituksia, minultakin kesti hetki miettiä, mikä vastaus voisi olla! Korpinkynnen oppilaiden porukka vaikutti nyt jo mukavalta, kiva että kaikki tulivat toistensa kanssa toimeen. Tutustumisleikki oli mahtava idea ensimmäisenä iltana, että kaikki saivat tietää jotain toisistaan. Elsa-parkaa kävi taas sääliksi! Mietinkin, mahtaako hän tavata lajittelun jälkeen vielä isosiskojaan, ja miten he tulevat suhtautumaan toisiinsa, mutta onneksi hän pääsi rauhassa nukkumaan ja muut luokkalaiset pystyivät lohduttamaan häntä vähän. Muistikohan Elsie Isadoran junasta? Sokeana eläminen Tylypahkassa on tosi mielenkiintoinen ajatus, sillä linna on niin monimutkainen ja portaikkokin muuttuu koko ajan - se sai heti kiinnostumaan Mabelista. Ei ihmekään, että ainakin aluksi tarvitsee vähän apua linnassa suunnistamiseen. Jos Mabel on sokeutunut jo pienenä, hän on kyllä varmaan tottunut jo elämään sen kanssa ja osaa toimia itsenäisesti. Toisaalta elektroniikkahan toimii apuvälineenä monille, joten mitenköhän taikamaailmassa - pystyisikö taika korvaamaan näitä apuvälineitä? Paljon mielenkiintoisia ajatuksia! Jos haluat paneutua asiaan, netistä löytää varmasti tietoa sokeiden jokapäiväisestä elämästä. Olisi myös kiva tietää Mabelista muutakin kuin sen, että hän on sokea. Tai miltä hänen sokeutensa näyttää, ovatko hänen silmänsä kenties valkoiset? Elsie ja Mabel olivat jälleen tarinan tähdet, eikä ihmekään, kun heidän taustatarinansa ovat niin dramaattisia. Jään odottamaan innolla jatkoa! :') Mahtaako Isadora tavata vielä Siennaa ja Orabelleä?

Saat 6 kaljuunaa, 14 tuparia sekä Punainen kirjekuori- ja Yks kaks eksyksissä -merkit!
Aurelia » 15.10.

Nimi: Valentine Wright

06.10.2019 20:51
LUKU 4~
Muutoksia
Osa 2/2

Sitten hän tunsi sen.
Hän tunsi käsiensä pitenevän. Hän tunsi jalkojensa lyhenevän, keskivartalonsa kutistuvan. Hän tunsi sulkapeitteen työnyvän ulos käsistään.
Kun Valentine avasi silmänsä, hän katsoi maailmaa uusin silmin. Kirjaimellisesti.
Hän näki kätensä, jotka olivat muuttuneet siiviksi. Niitä peitti tummanruskea, lähes musta sulkapeite.
Kun noita kohotti katsettaan kohti ikkunaa, se tuntui olevan korkeammalla kuin koskaan ennen. Ei mikään ihme. Hän oli kutistunut merkittävästi.
Valentine suoristi siipensä ja löi niillä pari kertaa ilmaa. Sitten hän löi uudelleen, tällä kertaa nopeammin. Hän näki kiven lohkareista tehdyn lattian jalkojensa kohotessa ilmaan.
Luihuisen tuvan noita räpytteli itsensä ikkunalaudalle.
Valentine katsoi alas ja tarrasi saman tien kynsillään tiukemmin lasittoman ikkunan ikkunalautaan kiinni.
Uusilla silmillään noita erotti asiat paljon tarkemmin. Hän näki kivilinnan vieressä, melkein maan tasalla luudan päällä istuvan mustahiuksisen pojan sekä maassa seisovat kaksi noitaa. Valentine katsoi siipiään. Sitten hän katsoi taivasta. Hän tunsi voimakasta vetoa lentoon lähtemisestä, mutta samaan aikaan häntä pelotti nousta käsiensä tai siis siipiensä varaan. Tuulen kiskoessa häntä sinisenä hohtavalle taivaalle Valentine päästi hetken vastaan pyristelyn jälkeen kyntensä vapaaksi. Hän alkoi putoamaan.
Valentine putosi ja putosi. Hän ihmetteli, miksi hän ei pysähtynyt ilmaan ja päässyt lentämään, kunnes tajusi oikaista siipensä. Tippuminen pysähtyi kuin seinään.
Lentäminen ilmassa tuntui Valentinesta ihanalta. Hän raksti luudalla lentämistä, mutta omilla siivillä ilmassa liitäminen vei voiton. Noidan lähes kaikki luudalla lentämiset olivat päättyneet useimmiten siihen, että hän posotti suoraan jorpakkoon tai päin puuta. Mutta nyt, mikään ei pystynyt olemaan tiellä. Hän oli vapaa.
Hetken ilmassa termiikkivirtausten avulla lenneltyään Valentine päätti kokeilla syöksyä. Hän supisti siipiensä kärkiväliä vetämällä ne lähemmäs itseään ja kääntymällä pää edellä -asentoon. Hän syöksyi maata kohti, kunnes hän avasi siipensä. Se tuntui ihanalta.
Ilmavirran kohottaessa noitaa ylemmäs ja tuulen puhaltaessa sulkien läpi huolet tuntuivat unohtuvan. Kunnes Valentine erotti silmänurkassaan vaaleahiuksisen velhon ja ruskeahiuksisen noidan kävelemässä kohti Tylyahoa.
Hemmetti, se Tylyaho, Valentine ajatteli ja lähti lentämään siivillään räpytellen kohti paria. Hän teki pieniä syöksyjä silloin tällöin päästäkseen alemmas, mutta ei kuitenkaan liian. Lopulta, kun Valentine ei enää jaksanut pieniä syöksyjä, hän päätti mennä kunnolla lähemmäs kertaheitolla.
Se oli virhe.
Sillä heti kun Valentine erotti oman kotkan muotoisen varjonsa Evelynin ja Averyn päällä, Evelyn kääntyi katsomaan ja nähtyään Valentinen - tai, hän näki vain valkopäämerikotkan, hän kääntyi ja hihkaisi: "Avery, katso!"
Noiden sanojen saattelemana Averykin käänsi päätään ja katsoi Valentinea, joka äkkiä iski siivillään ilmaa päästäkseen ylemmäs ja kauemmas noista kahdesta.
Valentine olisi toki voinut laskeutua ja muuttua takaisin omaksi itsekseen, mutta hän ei ollut täysin varma, halusiko kertoa kenellekään uudesta kyvystään.
Niinpä hän jatkoi korkeammalle kohoamistaan ja lensi Averyn ja Evelynin edelle Tylyahoon.
Vain tumma kotkan siluetti näkyi, kun Valentine laskeutui kylän syrjäisimmän talon taakse. Sen takaa ei kuitenkaan kohonnut enää uutta kotkaa, vaan sen takaa asteli esiin Valentine.

//Nonni. Kiitos erittäin ihanan kirjoitusrajan, jouduin laittamaan tämän tänne. *ARVOSTELE* tähän MYÖS EDELLINEN OSA TÄTÄ LUKUA, SILLÄ SE PÄTKESI SUNTUUBIN TOIMESTA!

Vastaus:

Alussa oli oikein hienosti kirjoitettu takauma! Tarina toimi sopivasti juuri näin, että hypättiin seuraavaan olennaiseen tapahtuma-aikaan, mutta paluu Averyn kanssa koululle selitettiin kappaleen takaumalla. Samaa olennaisen löytämisen taktiikkaa olisi voinut käyttää muuallakin tarinassa, silloin olisi myös saattanut karsiutua vähän pituudesta. Oppitunneista oli ihan mukava lukea, mutta koska muilla kuin muodonmuutoksen tunnilla ei tapahtunut mitään erityistä, tunnit olisi voinut tiivistää muutamaan lauseeseen tekemisten kertaamisen sijaan. Osaat erinomaisesti yhdistellä erilaisia juonta kuljettavia pohdintoja ja kertauksia tavallisten tapahtumien sekaan, kuten alussa ja makuusalissa Caddya silitellessä! Pysähtyminen Luihuisen makuusalissa olikin melkein lempikohtani, siinä oli hienoa kuvailua ja tunnelmaa! Makuusalin kuvaus oli lumoava, ja se pysäytti kerronnan hetkeksi, mikä oli juuri tarpeellinen lisä kyseiseen kohtaan, kun rauhallinen pysähtyminen sitten keskeytyi mahtavasti kiireisten askelien kautta. Kohtaukseen tuli erinomaisesti dynaamista vaihtelua! Oli myös hauskaa päästä seuraamaan Valentinen "valta-asemaa" Tylypahkassa kirjeentuojan ja -lähettäjän kautta. Toinen mielenkiintoinen hahmo oli Adele - toisaalta pidin hänestä ja hänen mutkattomasta tavastaan puhua, mutta samalla hiiviskely pisti miettimään, olisiko Adelessa jotain enemmän kuin mitä ensi silmäyksellä vaikuttaa… Sekin oli kiinnostavaa, ettei Valentine ottanut tämän apua vastaan, vaan sanoi pystyvänsä itse selviämään sattumuksesta - se kertoi hyvin Valentinen luonteesta. Jännitys ehdottomasti tiivistyi kirjeen lukemisen jälkeen, ja se toimi hyvänä katalysaattorina onnistuneelle muodonmuutokselle. Kirjoitit hyvin ensimmäisistä tuntemuksista kotkana ja lentämisen hurmasta ja haasteista. Välillä kappaleista tuli melko monimutkaisia henkilöistä puhuttaessa, esimerkiksi alussa Valentinen ja Averyn kohdatessa katseita tunnilla. Kolmannessa persoonassa kirjoittaminen onkin vaikeaa juuri pronominien takia. Sen takia kannattaa harjoitella asioiden ilmaisemista ilman henkilöhahmon olemusta lauseessa, esimerkiksi lause "Valentine näki niissä ensin pientä hermostuneisuutta, joka peittyi melkein heti Averyn normaaliin, tyyneeseen katseeseen" voisi olla "Niissä näkyi ensin pientä hermostuneisuutta, joka peittyi melkein heti normaaliin, tyyneen katseeseen". Kun ei aina kerrota, mitä Valentine tekee, vaan suoraan, mitä hän näkee, kuulee ja tuntee, lukijan on helpompi samaistua ja kuvitella tapahtumat itse. Sama olisi pätenyt varsinkin lentokohdassa: ”Lentäminen ilmassa tuntui Valentinesta ihanalta” olisi yksinkertaisesti ”Lentäminen ilmassa tuntui ihanalta”, jne. Lisäksi tämä tuo vaihtelua lauseiden rytmiin ja poistaa erilaisten pronominien toistoa. Rakastin kohtaa, jossa Valentine lensi Averyn ja Evelynin yllä! Se oli jotenkin runollinen tai elokuvamainen, ja Evelynin huudahtaessa kohtauksen pystyi kuvittelemaan myös heidän silmiensä kautta. Tarina oli tosiaan aika pitkä - hyvä ohjenuora voisi olla max 1000-1500 sanaa per tarina. Lukiessa huomasi selkeästi pääkohdat: Averyn tapaaminen tunnilla, Adelen kohtaaminen, oleskeluhuoneessa rentoutuminen ja kirje sekä muodonmuutos. Tarinan olisi siis voinut katkaista osiin vaikka Adelen kohtaamisen jälkeen. Kaiken kaikkiaan erinomainen tarina! Kommenttikin vähän venähti kun tarinakin :’)

Saat 8 kaljuunaa, 20 tuparia sekä Miljöön muotoilija- ja Pöllöposteljooni-merkit, vaikkei tässä kuljettajana pöllöä ollutkaan!
Aurelia » 12.10.

Nimi: Valentine Wright

06.10.2019 13:11
//Anteeksi, kirjoitin vahingossa liian pitkän luvun. Valitettavasti minun pitää nyt mennä, eli jatkoa saat vasta myöhemmin. Pahoittelut tekstin katkeamisesta!

©2019 Tylypahkan taikakoulu - suntuubi.com