Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarinat

  oleskeluhuone • mainokset

Muistattehan, että seuraavan tarinan saa kirjoittaa vasta, kun edellinen on arvosteltu!

Vieraskirja  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Lou Humphrey, Luihuinen

12.10.2018 15:10
// Meinasi tulla kiire, mutta onneksi sain puserrettua ulos. Oli hieman etsimistä siinä, kuinka kirjoittaisin, mutta onneksi nyt lopulta löysin helpon ja mukavan tavan :D Saa nähdä paljonko muuttuu vielä, lähinnä Loulla kirjoittelemisen kokeilemista nämä ensimmäiset tarinat :'3//

Luku 1 ~ Pöllö nimeltä Paahtis

”Lou, sinäkin sait varmasti jo kirjeen! Etkö saanutkin?”
”Mmh...”
”Häh? En ymmärrä sinua kun mumiset.”
”Joo.”
Lou siirteli edessään kylmenevää puuroa lautasellaan puolelta toiselle, yrittäen lusikasta vapaalla kädellään peitellä suustaan karkaavaa haukotusta. Poikaa väsytti enemmän kuin yhtenäkään aikaisempana aamuna koko kesän aikana, mutta toisaalta hän oli myös aikaisemmin kuin kertaakaan kyseisen ajanjakson aikana hereillä. Ja syy sille oli aikaisemmin hänen ikkunaansa koputtanut pöllö, joka oli vaatinut sisäänpääsyä välittömästi juuri tämän yksitoistavuotiaan pojan ikkunasta. Toisaalta, jos hän olisi mennyt aikaisemmin nukkumaan, ei väsymys olisi tällä hetkellä niin valtava, sen Lou tiedosti itsekin. Mutta mistä hän olisi voinut tietää, että joku yli-innokas pöllö haluaisi hänen huoneeseensa juuri sellaisena aamuna, kun hän voisi mielellään nukkua yli puolenpäivän.
”Milloin sinä oikein heräsit?” Darius näköjään huomasi Loun väsymyksen, mutta mikäli pojista pitempi olisi nähnyt itsensä peilistä aikaisemmin, hän ei osaisi edes ihmetellä ystävänsä huomiota. Tummat silmänaluset ja pahasti vielä sotkuinen hiuspehko antaisivat vihiä unettomuudesta ilman tahatonta nuokkumistakin.
”Vartti sitten kai”, Lou mumisi vastaukseksi ja yritti saada itsensä virkeäksi puhumalla hieman lisää ja vähän selkeämmin, ”luin sitä kirjaa olennoista, jonka tätini antoi syntymäpäivänäni. Se on tosi mielenkiintoinen, vaikka välillä hieman vaikealukuinen. Mutta kun tottuu Caitlínin omiin lisäyksiin ja hieman omituisiin sanojen kirjoitusmuotoihin, sen parissa kuluu helposti useampikin tunti.”
”Niinpä tietenkin”, Leona tuhahti hyväntahtoisesti, mutta kuitenkin ääni sen verran kireänä, että siitä huomasi kirkkaasti aiheen mielekkyys, tai ehkä ennemminkin sen puute, tytön mielestä.
”Olentojen salat on hyvä kirja”, Darius puolusti Louta, ”mitä minä sitä olen silmäillyt, se on paljon neutraalimpi kuin uudemmat kirjat. Ehkä sen takia sitä onkin aika vaikea löytää näinä päivinä. Sitä paitsi tätisi lisäykset ovat käsialan kiemuraisuudesta huolimatta hyviä ja asiantuntevia huomioita.”
”Tiedän, ei hän turhaan kiertele maailmaa”, Lou hymyili, ja yritti syödä aamupalansa loppuun välittämättä ystäviensä välisestä kamppailusta jossa taisteltiin siitä, kumpi saisi osuttua kovempaa toista kylkeen kyynärpäällä. Ei poikaa erityisemmin kaksosten ähinä ja jatkuva kilpaileminen innostanut, mutta hän oli tottunut siihen vuosien saatossa, ja tiesi varmasti, että huolestuisi enemmän jos Darius ja Leona joskus lopettaisivat kokonaan toistensa kurkkuihin syöksymisen ollessaan erimielisiä. Ja sitä he todella olivat, toisinaan Lou pohti, oliko kaksikko mistään samaa mieltä.
”Miksi te muuten tulitte näin aikaisin, eihän kello ole kuin vasta puoli kymmenen?” poika kysyi lopulta saatuaan aamiaisensa viimeisteltyä ja ehdittyään hieman tarkkailemaan ympäristöään.
”Ah, niin joo. Isä lupasi, että veisi meidät tänään jo Viistokujalle”, Leona hihkaisi silmät innosta loistaen, ”ja minä ajattelin, että olisi kiva jos tulisit mukaan.”
”Et vain jaksa kuunnella isän liiankin innostunutta touhotusta ja hössötystä koko päivää”, Darius pyrki ripeästi sanomaan, ja sisko näytti hänelle tästä hyvästä kieltä, ”ei sillä, en minäkään häntä koko päivää kestäisi. Olisi oikeasti tosi mukavaa jos tulisit mukaan, silloin hänkin saisi melkein luvan kanssa jäädä suuren suunsa kanssa kiinni johonkin. Hän ja äiti luottavat sinuun enemmän kuin minuun ja Leonaan yhteensä."
”Ja se on hieman epäoikeudenmukaista”, Leona puhahti ennen kuin Lou ehti edes aukoa suutaan, ”kyllä hänen pitäisi tietää sinun olevan mukanamme juonimassa kaikkea omasta tahdostasi.”
”Voisi kyllä olla mukavaa päästä täältä välillä jonnekin. Ja kyllä teidän äitinne minuakin epäilee aina välillä. Täytyy vain olla jäämättä kiinni ja osata toimita harkiten”, Lou hymyili kaksosille mahdollisimman viattomasti, ”sitä paitsi, se en ole minä joka teidän keittiössänne yrittää pohtia uusia ideoita aikuisten läsnä ollessa.”
Jälkimmäisen kommentin hän suuntasi lähinnä vähintään yhtä viattomasti hymyilevälle Leonalle, joka heilautti vaaleanruskeita hiuksiaan pois silmiltään.
”No, ei se minun vikani ole, jos äiti ja isä vain sattuvat olemaan lähettyvillä aina, kun minulle tulee hyviä ideoita.”
”Jos sinun mielestäsi isän sukkien piilottaminen rouva Claren kotioven lähettyville on hyvä idea, niin Vinny on ankeuttaja”, Darius naurahti ja vilkaisi Humphreyn kotitonttua, joka oli tullut järjestelemään pientä kirjahyllyä salin toisessa päässä.
”Vinny, ilmoittaisitko äidille, että menen Leonan ja Dariuksen ja herra Parisin kanssa Viistokujalle”, Lou pyysi ja yritti jälleen olla kiinnittämättä huomiotaan kaksosiin, jotka alkoivat kiistellä Leonan ideoiden laadusta.
”Tietenkin mestari, Vinny ilmoittaa rouvalle heti”, tummasilmäinen kotitonttu nyökkäsi, napsautti sormiaan ja katosi taas lasten näkyvistä.
”Ne puhuvat hassusti”, Leona mumisi heti Vinnyn kadottua, ja Lou oletti tytön hävinneen sanakiistansa leveästi hymyilevälle Dariukselle, ”kotitontut siis. Miksi ne tekevät niin?”
”En minä tiedä”, Darius kohautti olkiaan ja Loukin pudisteli päätään, ”ehkä ne eivät koe olevansa niin suuressa arvossa tai ajattelevat, ettei niiden omilla ajatuksilla ole niinkään väliä. Mutta ehkä ne ihmettelevät sitä, kun me puhumme eri tavalla kuin ne.”
”Tuskin”, Lou mietiskeli, ”ja jos ihmettelevätkin, niin en usko heidän koskaan tuovan ajatuksiaan esille. Ehkä Caitlín tosin tietää, voisin kysyä häneltä seuraavan kerran kun näemme...”
”Eikä, olen kuunnellut jo tarpeeksi puhetta tädistäsi ja olennoista, en halua enää yhtä sivulausettakaan kumpaankaan suuntaan!” Leona parahti ja sai pojat virnistämään, ”sitten kun Vinny tulee takaisin, sinä keräät tavarasi ja tulet meidän mukaamme.”
”Hyvä on, hyvä on. Ei enää sanaakaan olennoista tai Caitlínista”, Lou sanoi, yrittäen pidätellä nauruaan, ”mutta jos minä kuulen vielä jotain valittamista puheenaiheistamme Dariuksen kanssa joudut kuuntelemaan Tylypahkan pikajunassa koko matkan sitä, kun luemme Olentojen saloja sinulle ääneen. Sitä paitsi, se olit sinä joka toit kotitontut juuri esille.”

Herra Paris oli lyhyt, mutta erittäin äänekäs ja iloinen velho, jonka olisi voinut Viistokujalla olevan yksi lapsista, jos hänellä ei olisi ollut ruskeaa risupartaansa ja muutamia ryppyjä silmiensä ympärillä. Lou, Darius ja Leona seurasivat kuuliaisesti perässä, kun aikuinen kertoi todella pirteästi muistojaan lapsuudesta kyseiseltä kauppakujalta. Ei Louta erityisemmin miehen muistelot kiinnostaneet, sillä ne kulkivat kaikki aika samaa kaavaa, mutta vaaleahiuksinen poika kuitenkin pyrki nyökkäilemään ja näyttelemään edes vähän kiinnostunutta. Darius ja Leona eivät yrittäneet edes näytellä kuuntelevansa, vaan keskustelivat keskenään luudanvarsista. He olivat kuunnelleet puheita jo pitkän aikaa, ja heillä oli kattilat ja koulukirjatkin jo ostettuina, mutta
”Rick! Oletko se sinä, vanha kuoma?”
”Alan! Siitä on aikaa!”
Lasten pelastukseksi paikalle ilmestyi pidempi, tumma mies, jonka takana seisoi varmasti heitä nuorempi poika, joka tuijotti uusia ihmisiä jähmettyneenä ja hieman peloissaan. Hän oli tarrautunut niin tiukasti Alanin kaavun hihaan, että jos mies olisi päättänyt liikuttaa kättään mihinkään suuntaan, siitä olisi voinut repeytyä pala.
”Ovatko nämä lapsiasi?” Alan kysyi ja siirsi katseensa herra Parisin vasemmalle puolelle, jossa Leona, Darius ja Leona seisoskelivat ja supisivat toisilleen suunnitellen pakosuunnitelmaa tilanteesta.
”Vain Leona ja Darius”, herra Paris hymyili ja kaksoset heilauttivat käsiään, ”Lou on heidän ystävänsä ja suostui tulemaan mukaamme tänään.”
”Hyvää päivää herra...” Lou aloitti, mutta tajuttuaan, ettei tiennyt herra Parisin ystävän nimeä, hän keskeytti sanomisensa nopeammin kuin oli aikeissa. Tumma mies kuitenkin hymyili heille ystävällisesti ja esittäytyi:
”Olen Alan Howard, mukava tavata. Tässä on Jacob, tulimme ostoksille Nealin ja Charlotten kanssa, mutta he ehtivät jo karata silmistäni. Ei heille mitään tapahdu, Charlotte on ollut täällä jo kolmesti ostoksilla ja Neal on nokkela ja ollut aikaisemmin mukana ihan niin kuin Jacobkin.”
Lou huomasi herra Parisin olevan aikeissa jatkaa keskustelua, ja poika avasi suunsa ennen kuin oli täysin varma siitä, mitä sanoisi:
”Herra Paris, voisimmeko me käydä katselemassa kauppoja? Te voitte jäädä Howardien kanssa keskustelemaan, ja me löydämme tiemme luoksesi kun olemme valmiita. Meillä on vielä hyvin aikaa ennen kuin minua viimeistään aletaan kaipaamaan kotona, ja täällä on niin paljon kaikkea mielenkiintoista ja uutta mitä kotipuolessa ei ole.”
Tämän lisäksi Lou väläytti vielä viattoman hymyn kaksosten isälle, joka hymyili pian takaisin ja nyökkäsi:
”Tietenkin, tulkaa Ollivandersin eteen kun olette valmiita. Haluan nähdä kun valitsette sauvanne.”
Lou, Darius ja Leona eivät sen pidemmäksi aikaa jääneet seisoskelemaan keskelle Viistokujaa, vaan pinkaisivat nopeasti lähimpään kauppaan.
”Lou, tuo ei kuulunut suunnitelmaamme”, Darius muistutti katsoen ystäväänsä kulmat kurtussa.
”Minusta se oli nerokasta!” Leona virnisti leveästi ja mulkaisi veljeään, ”minun on myönnettävä, että se oli paljon parempi tapa kuin vaivihkaa katoaminen mitä suunnittelimme. Vaikken vieläkään ymmärrä, miksi kutsut isää ’Herra Paris’iksi. Olet tuntenut meidät jo neljä vuotta.”
”Jos en olisi sanonut mitään, seisoisimme vieläkin tuolla ja kuuntelisimme heidän keskusteluaan siitä, kuinka he joskus tapasivat jälki-istunnossa”, Lou hymähti vaisusti, ”ja vaikka kuinka paljon pidänkin isästänne, edes minä en valitettavasti pysty kuuntelemaan tuota yhtään enempää. Ja aikuiset pitävät siitä kun heille puhuu tuolla tavalla. He kokevat olevansa kunnioitettuja ja paremmassa asemassa kuin välttämättä ovat.”
”No, se voi olla”, Darius nyökkäsi ja aikoi vielä sanoa jotain, mutta hätkähti taaksepäin ja katsoi silmät suurina Loun taakse, osoittaen sinne sormellaan. Lou ei kuitenkaan ehtinyt tehdä mitään, kun tunsi jonkin tarttuvan hänen hiuksistaan ja... huhuilevan.
”Kannattaisiko harjata hiuksia enemmän”, Leona hihitti ja katseli kiinnostuneena pöllöä, joka oli hänen ystävänsä päähän laskeutunut, ”se luulee hiuksiasi pesäksi.”
Louta ei ensin paljoa naurattanut, mutta säikähdyksestä toivuttuaan hänenkin huulilleen kohosi vähäinen hymy. Mikäli poika olisi voinut nähdä päänsä yläpuolelle, hän olisi nähnyt kauniin tornipöllön, joka suki vaaleita sulkiaan ja tarttui kynsillään paremmin hiuksista kiinni, kun Lou hieman liikautti päätään.
”Voisitteko hieman auttaa minua?” poika kysyi lopulta, ja Leona tuli hyväntuulisena hänen luokseen ja tarttui pöllön jaloista kiinni. Darius jäi kuitenkin siskonsa taakse ja pudisteli päätään hermostuneena.
”Minä en pidä pöllöistä”, hän paljasti ja vilkaisi kauhuissaan, kun Leona yritti työntää pöllöä hänen naamaansa. Pöllö ei kuitenkaan pitänyt moisesta kohtelusta, vaan yritti näykkäistä tytön sormesta kevyesti. Pöllö kuitenkin epäonnistui siinä, ja koki Loun käden paremmaksi paikaksi.
”Se näyttää pitävän sinusta”, Leona hihkaisi ja yritti silittää pöllön sulkia, mutta pöllö yritti taas nokkaista, ”aika vihainen se kuitenkin on.”
”Eikä ole”, Lou puolusti vaaleaa pöllöä välittömästi, ”se ei vain pitänyt siitä kuinka pitelit sitä”, hän kertoi ja katsoi pöllöä mietiskelevästi. Pöllö voisi olla kiva lemmikki, ja sen avulla hän voisi lähettää Caitlínille viestejä kesken kouluvuodenkin. Yleensä hänen tätinsä varsin harvoin lähettämät pöllöt eivät jääneet odottamaan sitä, että Lou voisi kirjoittaa hänelle vastauksen, jonka vuoksi poika koki kirjeenvaihdon hieman yksipuoliseksi. Sen takia hän yleensä merkitsikin ylös kirjaansa, mitä ajtteli lukiessaan tätinsä kirjeitä, ja seuraavalla kerralla tavatessaan hän saattoi kertoa sen kaiken kasvotusten tädilleen. Caitlín aina kuunteli hymyillen ja kertoi yksityiskohtia tapahtumista, joista oli kertonut jos vain muisti, ja vastasi avoimesti sisarenpoikansa kysymyksiin.
”Minä ostan sen”, Lou totesi ja jätti taas kinastelevat kaksoset hetkeksi omaan rauhaansa ja meni vanhan naisen luokse, joka selasi papereita tiskin takana.
”Lensikö se sinunkin päähäsi?” nainen huokaisi raskaasti ja vilkaisi pöllöä, joka huhuili tyytyväisen näköisenä Loun kädellä.
”Tekeekö se sitä usein?” Lou kysyi yllättyneenä ja sormellaan rapsutti pöllöä nokan alta, ja huomasi sen pitävän siitä.
”Ai tekeekö? Joka päivä viimeisen kolmen viikon aikana! Se säikyttää osan asiakkaista tiehensä, kun he luulevat sen hyökkäävän”, nainen parahti ja poika ymmärsi noidan olevan jo varsin epätoivoisen näköinen.
”Sen ei tarvitse enää, haluaisin ostaa sen”, Lou kertoi ja hymyili kiltisti noidalle, joka nosti päänsä papereista ja katsoi kiharahiuksista poikaa kuin hänen Oisín-setänsä Vinnyn leipomaa suklaakakkua viime huhtikuussa.
”Ihanaa”, nainen hymyili säteilevästi ja ehdotti, että Lou ottaisi pöllölle myös naksupussin. Sen poika myös tekikin, ja maksoi ostoksistaan noidalle, joka näytti todella tyytyväiseltä päästyään tornipöllöstä viimeinkin eroon.
”Sen nimi on selkeästi Paahtis”, Leona totesi ja virnuili Lou ilmeelle, kun poika saapui heidän luoksensa.
”Eikä, minun pöllöstäni ei tule Paahtista”, hän vastusteli ja yritti mulkaista tyttöä ja saada jonkinlaista taustatukea Dariukselta, mutta tämä oli jo lähtenyt liikkeestä ja seisoskeli liikkeen ikkunan takana.
”Onpas, se on kuin lentävä paahtoleipä. Ja näköjään edelleenkin hieman kiukkuinen sellainen”, Leona naurahti ja veti taas sormensa pois pöllön nokan lähettyviltä, ”Darius muuten uhkasi jo lähteä välittömästi Ollivandersille jos et pidä kiirettä.”
Ja niin Lou ja Leona lähtivät pois liikkeestä Dariuksen luokse, yrittäen samalla keksiä nuorimman pöllölle nimeä. Valitettavasti se kuitenkin näytti kiintyneen vahvasti nimeen Paahtis, ja vaikka Lou mitä yritti keksiä, ei pöllö reagoinut muuhun kuin Paahtikseen. Pöllö huhuili todella tyytyväisen näköisenä ja nappasi nokallaan naksun, jonka Lou sille vielä tarjosi.
”Ole sitten Paahtis”, hän mumisi pöllölleen kun he kävelivät Leonan ja Dariuksen kanssa kohti uutta kauppaa, johon Darius halusi välttämättä vilkaista, ”mutta se on sitten oma vikasi jos muut nauravat sinulle.”

Nimi: Kristian Wheeler, Korpinkynsi

12.10.2018 13:20
//Pahoittelen jo etukäteen, jos Kristianin ääni kuulostaa oudolta, sillä olen työstänyt erästä omaa projektiani, jossa ääni on niin erilainen, että suhteellisen pitkän tauon jälkeen kestää hetki tottua Kristianin paljon rennompaan ääneen :’)

Luku 38

~Pääsiäisen kynnyksellä~
Viimeisenä iltana ennen pääsiäisloman alkua istuin Korpinkynnen oleskeluhuoneessa ja tuijotin takkatulta luonnoskirja sylissäni. Ei minun oikeastaan tehnyt mieli piirtää, en vain jaksanut vielä nousta mennäkseni makuusaleihin. Minua väsytti kyllä kuin vietävää, mutta en tehnyt elettäkä liikkuakseni yhtään mihinkään.
“Mitä sä täällä vielä istuskelet?” kuului ääni takaani ja vilkaisin sohvan selkänojan yli. Wyn seisoi nojaten selkänojaan päällään sama huppari, jonka olin nähnyt useita kertoja Scottilla. Hymähdin surkeasti.
“En jaksa vielä mennä makuusaliin”, vastasin ja kiinnitin huomioni taas luonnokseeni antaen kynän liitää paperilla sen suurempia miettimättä. Wyn kiersi sohvan, haroi vaaleaa tukkaansa silmiltään ja istui viereeni katsoen vaivihkaa, vaikkakin aika selkeästi, piirtelyäni.
“Saanko mä kattoa?” hän kysyi ja nostin katseeni häneen. Hän vastasi katseeseen mitään sanomatta, ja ojensin hänelle luonnoskirjani.
“Se on melko uusi, niin en oo kerennyt sitä vielä hirveästi täyttää. Sain sen joululahjaksi äidiltä”, sanoin ja käänsin katseeni pois Wynistä. Minusta oli aina jotenkin kauhean kiusallista, jos joku pyysi katsoa luonnoskirjaani tai nähdä piirrustuksiani. Vielä kiusallisempaa oli kylläkin, jos joku väen vängällä tahtoi kuulla minun soittavan.
“Nää on tosi hienoja”, poika sanoi ojentaessaan kirjaa takaisin minulle. Suupieleni nykivät.
“Kiitos.” En voinut olla huomaamatta, miten erilainen Wyn oli ilman Scottin läsnäoloa. Hän oli varautuneempi ja hiljaisempi, ja jotenkin ikään kuin jäykkä.
“Sä vaikutat jotenkin… erilaiselta”, töksäytin mitään ajattelematta. Wyn vilkaisi minua ja hymähti.
“Scottin kanssa on helppo olla rohkee, kun se on semmonen luonnonlapsi ja täynnä elämää. Eihän se välitä kenenkään mielipiteistä”, Wyn vastasi. Pysyin hiljaa ja katsoin vähän häkeltyneenä Wyniä, jonka olin jotenkin mieltänyt samanlaiseksi virtapommiksi kuin Scottin, koska kaksikko oli Korpinkynnen oleskeluhuoneen äänekkäimmät ilopillerit.
“Mut ei sekään ole aina sellanen”, Wyn mietti hetken, “ei silloin ku me ollaan kaksistaan.” Nyökkäilin hiljaa sanomatta mitään. Wyn ravisti päätään kuin karkoittaakseen ajatukset päästään.
“Meinaatko sä jäädä koululle lomaksi?” Hän kysyi.
“Joo, kyllä mä vähän meinasin. Voisin keskittyä mun läksypinoon, kerrankin”, vastasin naurahtaen. Wyn nauroi.
“Älä edes muistuta! Mun pitäisi alkaa lukemaan V.I.P:hin”, hän sanoi päätään pudistellen. “Paineet on kovat, mun isosisko sai ainakin kahdeksan V.I.P:tä ja multa odotetaan sitä ihan samaa.”
“Kahdeksan? Onnea siihen sitten”, hymyilin. Poika vastasi hymyyni.
“Kiitos, sitä kyllä tarvitaan.”

Nukuin pitkään seuraavana aamuna, ja heräsin siihen kuinka maaliskuinen aurinko paistoi verhojen raosta suoraan silmiini. Nousin tokkurassa istumaan hiuksiani haroen. Minulla kesti hetken, ennen kuin tajusin missä olin ja paljonko kello oli. Viisarit rannekelloni kellotaulussa osoittivat kymmentä, eikä auttanut muu kuin nousta ylös. Aamiainen oli jo ohi, mutta lounaaseen ei onneksi ollut kauhean pitkä aika - tosin nälkää huutava vatsani taisi olla asiasta toista mieltä. Venyttelin kankeita raajojani ja nousin sängystä. Vedin vain paksun villatakin pyjamani ylle ja sujautin palelevat varpaani tohveleihin, jonka jälkeen lähdin raahautumaan kohti Korpinkynnen oleskeluhuonetta.

Pyöreän, korkean huoneen suurista ikkunoista avautui keväinen näkymä vuorille. Aurinko pilkisteli huippujen takaa iloisesti hymyillen. Rowena Korpinkynnen rintakuvakin näytti hymyilevän, vaikkei tietenkään kivinen patsas voinut hymyillä. Toisaalta tämä oli Tylypahka, kaikki olisi ollut täällä ihan täysin mahdollista. Ehkä joku päivä en enää yllättyisi siitä, kuinka monta kertaa linnassa sai yllättyä, kun portaat veivätkin aivan väärään paikkaan, tai loitsittu haarniska tervehtisi aamulla kävellessään vastaan.

Suuren salin lumottu katto oli pilvetön tuhansien loitsittujen kynttilöiden yllä. Salin täyttävä puheensorina oli hyväntuulista, mutta keskustelujen aiheet kulkivat samojen aiheiden ympärillä; kokeet. Viidesluokkalaisilla kummitteli edessä V.I.P-tutkinto, seitsemäsluokkalaisilla S.U.P.E.R. - kokeet ja loppukokeet olivat kaikkien muiden yhteinen stressin aihe. Muutamilla oppilailla oli kirjat tai muistiinpanot auki lautastensa vieressä, ja osa jopa tuntui mutisevan ulkoa opeteltuja asioita päästään.
“Mä olen kateellinen sulle!” Deageila puuskahti istuessaan viereeni Korpinkynnen tupapöytään. “Kun sulla ei ole kokeita.”
“No ei kokeita, mutta valtava läksypino silti”, vastasin naurahtaen. Deageila vilkaisi minua ja voihkaisi.
“Sekin vielä”, tyttö vaikeroi. “Missä välissä olisi tarkoitus nauttia lomasta?” Minua nauratti, mikä sai Deageilan muksaisemaan minua ikävästi käsivarteen.
“Ei ole hauskaa, Kris!”
“Aih, anteeksi!”, hihitin hieroen kättäni. Ystäväni katsoi minua kummasti ja kurtisti kulmiaan.
“Olet pelottavan hyväntuulinen”, hän sanoi silmiään siristäen. Kohautin harteitani hymyillen ja iskin haarukkani ruokaan.
“No tänään on hyvä päivä”, sanoin ja aloin lappaa ruokaa suuhuni. Deageilakin suli hymyyn ja alkoi nostaa ruokaa omalle lautaselleen.
“No se on hyvä”, Deageila sanoi minua vilkaisten.

Ehkä hieman liian pian päivä taittui iltaan ja hymyilevä aurinko kävi nukkumaan. Siltikin istuin läksypinon takana kirjastossa. Ajattelin, että olisi parempi tehdä kaikki rästiin jääneet tehtävät nyt, sillä siten aikaa voisi jäädä vielä hetken hengähtämiseenkin, ennen kuin tunnit taas alkaisivat. Käytin siis sulkakynäni kärjen mustepullossa ja painoin sen vasten pergamenttia muodonmuutosten oppikirja vieressäni pöydällä avoimena leväten. Huokaisin syvään ja kirjoitin paperille nimeni ja aineen otsikon, mutta sitten kynäni pysähtyi, koska tunsin katseen porautuvan selkääni niskavillojeni noustessa pystyyn. Käännyin ympäri, mutta takanani ei ollut muuta kuin hyllykaupalla kirjoja. Kurtistin kulmiani kääntyessäni takaisin muodonmuutosten aineeni pariin, mutta tällä kertaa kuulin kevyitä askeleita takaani. Ehkä se oli jokin haamu? Paitsi ettei se voinut, aaveet eivät kävelleet. Käännyin jälleen ympäri ja leukani loksahti auki. Sylvester seisoi takanani pidellen Loitsujen käsikirja ykköstä rintaansa vasten ja siniset silmät katsoen suoraan omiini. Hänen liian pitkä otsatukkansa valahti silmille, mutta poika pyyhkäisi sen sivuun.
“Moi”, hän sanoi hiljaisella äänellä. Ravistin päätäni pyyhkiäkseni häkellykseni pois.
“Moi?” vastasin kysyvänä.
“Voitko sä… auttaa mua vähän?” poika kysyi istuessaan alas viereeni. Vilkaisin omaa läksypinoani, mutta sitten kiinnitin huomion pikkuveljeeni.
“Öhh… Joo, tottakai”, vastasin ja hymyilin Sylvesterille, ja oli näkevinäni jonkinlaisen hymynhäivän hänen suupielissään.
“Mikä on ongelmana?” jatkoin ja poika avasi kirjansa koirankorville käännetyn sivun kohdalta.
“No mä en ihan tajua tätä tän loitsun teoriaa”, poika vastasi.

Nimi: Wenla Rapidstream, Luihunen

10.10.2018 11:10
Päivän seuraavat oppitunnit, muodonmuutokset ja loitsut, lensivät ohi täysin huomaamattomasti, ja pian olikin jo lounasaika. Wenla, Sanna ja Anna olivat juuri pitämässä meielenkiintoista narksuja käsittelevää keskustelua, kun he astuivat kasvissosekeiton tuoksuiseen suureen saliin. Olimme kaikki iloisia siitä, että Tylypahkaan oli vihdoin saatu kasvisruokaa muutamaksi kerraksi viikossa. Istuimme vasemaalla puolella olevaan pöytään muiden viherkaapuisten nuorten joukkoon. Keitto näytti herkulliselta, ja olimme kaikki jo nälkäisiä. Mutta kohtalo oli päättänyt, että emme pääsisi syömään. Kuulin läheltäni hiljaisen tumpsahduksen. Käännyin ympäri ja näin, että joku oli heittänyt Sannaa leivänkannikalla. Ennen kuin ehdin reagoida mitenkään, oli Sanna jo noussut ylös, vetänyt köynnöksisen taikasauvansa esiin, ja loitsinut soppakulhon lentämään. Koko sali tuijotti meitä.
- Kuka heitti sen? hän tivasi.
Punatykkainen tyttö Korpinkynnen pöydästä nousi seisomaan.
- Minä! Onko sinulla joku ongelma sen kanssa? hän kysyi pilkallisesti. Olimme toki tottuneet tämänkaltaiseen nälvimiseen, Luihusiahan me olimme. Ja vaikka kaikki Luihuset eivät olekaan ilkeitä, kaikki saavat maksaa niiden ilkeiden pöljäilystä. Muut tuvat eivät nimittäin katsoneet naamaa, vaan kaavun väriä kun rupesivat kiusaamaan. Olihan minulla toki ystäviäkin muissa tuvissa, kuten esimerkiksi Mia Korpinkynnestä, mutta sain minä kyllä paljon vihaakin niskaani. Sannalla kiehui kuitenkin yli. Yhdellä ranteen heilautuksella oli punatukka joutunut soppavyöryn alle. Hän kiljaisi niin korkealta, että korviin sattui. Hänen pari ystäväänsä auttoivat häntä siistiytymään, ja yksi nousi seisomaan.
- Mitä te kuolonsyöjät oikein ajattelette?
- Eivät kaikki Luihuset ole kuolonsyöjiä! Sanna huusi. Nousin seisomaan.
- Ovatpas! tyttö huusi takaisin naama punaisena.
Noin sekunnissa vedin lehmuksisen taikasauvani esiin, ja loitsin omenan lentämään häntä päin. Mutta häneen osuikin kolme omenaa. Katsoin Annen ja Sannaan. Molemmilla oli taikasuvat ojossa. Yht' äkkiä tunsin jähmettyväni. Silmäni liikkuivat vielä, ja katsoin opettajienpöydän suuntaan.
- Noniin nuoret! professori Dumbledore sanoi. Hän oli vahvistanut ääntään Melutus-loitsulla.
- Loitsin teidät kaikki viisi paikalleen, ja siinä saattekin pysyä sen aikaa kun kerron teille, mitä teette seuraavaksi. Ensinnäkin 50 pistettä pois Korpinkynneltä ja 25 Luihuselta. Toiseksi, te kolme Luihusta tulette keskustelemaan kanssani toimistooni heti viimeisen tunnin jälkeen. Ja kolmanneksi, te kaksi Korpinkynttä tulette toimistooni nyt heti.
Tunsin kehoni rentoutuvan, ja pystyin taas liikkumaan.
- Voitte mennä! professori Dumbledore totesi. Minulla ei ollut enää ruokahalua, joten kysyin ystäviltäni:
- Voidaanko mennä?
- Joo, Sanna vastasi.
Nousimme ylös ja kävelimme salin ovelle. Heti kun olimme päässeet ulos, Anna kysyi:
- Sanna! Mikä sinuun oikein meni?
- Olen saanut tarpeekseni siitä, että kaikkia Luihusia kiusataan. Ehkä muut tuvat tämän jälkeen tajuavat, että emme ole kaikki ilkeitä.
- Ottaen huomioon, että kumosit juuri kattilallisen kuumaa keittoa yhden Korpinkynnen niskaan, ja kivitimme toisen omenilla, en olisi siitä niin varma, totesin. Ei sillä ettei se olisi ollut niille ihan oikein, mutta en tiedä parantaako se muiden mielikuvaa Luihusista.
- Mmhh, Sanna totesi.
- Anna hali, sanoin.
Sanna halasi minua.
- On siinäkin minulla Luihusia, Anna totesi nauraen.
Päästin Sannasta irti, ja totesin:
- Ja sitten Liemien tuplatunnille! Jos emme joudu hakatuiksi muiden Luihusten toimesta, professori Kalkaroksen toimesta viimeistään.
Seuraavat kaksi tuntia olivat siedettäviä. Noin puolet Luihusista vihasivat heitä, ja toiset puolet olivat iloisia siitä, että he olivat joko pitäneet Luihusen kunniaa yllä tai kertoneet muille, että kaikki Luihuset eivät ole ilkeitä. Professori Kalkaros oli heille normaaliakin ilkeämpi menetettyjen tupapisteiden takia. Huhu siitä, että Severus Kalkaros muka suosisi oman tupansa oppilaita, koski vain muutamia Luihusia. Professori Hagridin taikaeläinten hoitotunti oli helpotus, vaikka pääsimmekin vain hoitamaan fletkumatoja. Se oli oivaa keskusteluaikaa. Viimein tunnit olivat loppuneet, ja suuntasimme kulkumme professori Dumbledoren toimistoa kohti. Hän oli odottamassa meitä toimistonsa oven edessä ja nähdessään meidät sanoi:
- Mennään sisään.
Sen jälkeen hän sanoi ovelle:
- Sitruunatoffee, ja se aukesi.
Kävelimme sisälle toimistoon. Seinät olivat täynnä hyllyjä, ja hyllyt olivat täynnä toinen toistaan erikoisempia esineitä.
- Istukaa alas, professori Dumbledore sanoi, ja istui pöytänsä taakse. Istuimme.
- Kertokaapa nyt ihan alusta asti, mitä teidän mielestänne lounaalla tapahtui. Katsoimme Sannaa.
- Se punatukkainen Korpinkynsi heitti minua leivänkannikalla, minä kysyin kuksa se oli. Hän tunnusti ja alkoi nälvimään minua, Sanna aloitti.
- Mitä tapahtuu aivan liian usein, lisäsin väliin.
- Minua alkoi ärsyttämään, ja loitsin kulhollisen keittoa hänen niskaansa. Hänen kaverinsa haukkui meitä kuolonsyöjiksi, ja minä kerroin että emme ole. Hän jatkoi kiusaamistaan ja me kaikki ärsyynyimme ja loitsimme kolme omenaa lentämään häntä päin, Sanna jatkoi.
- Näin minä vähän ymmärsinkin, professori Dumbledore totesi.
- Ei tietenkään ole oikein, että joudutte kohtaamaan tällaista käytöstä, vain kaapunne värin takia, mutta ei myöskään ole oikein kaataa kuumaa keittoa jonkun niskaan, vain koska hän ei tiedä paremmin. Kerroin niille kahdelle Korpinkynnelle, millaisia ihmisiä Luihusessa oikeasti on. Ihan kaikenlaisia. Kilttejä, ilkeitä, rohkeita, ujoja, fiksuja ja yksinkertaisia. Ihan kaikenlaisia. Niin kuin kaikissa muissakin tuvissa. Toivon että teitä ei tulevaisuudessa nälvitä niin paljoa, mutta jos tämä jatkuu, tulkaa kertomaan minulle, sen sijaan että kivittäisitte nälvijän omenilla. Saatte 15 pistettä takaisin rehellisyydestänne. Voitte mennä! Nousimme kaikki ylös, kiitimme professori Dumbledorea ja kävelimme hiljaisuudessa makuusalillemme.

Nimi: Makenna Briggs

08.10.2018 18:11
Kolmas luku
Tylypahka ja typerä lajitteluhattu

Kuljin pitkin käytävää etsien tyhjää vaunua, mikä taisi olla sula mahdottomuus. Juna oli jo lähtenyt liikkeelle ja osassa vaunuissa oli niin paljon väkeä ja melua, että mieleni teki melkein lysähtää lattialle itkemään. Tajusin olevani niin yksin. Totta puhuen junassa oli melkein kymmenkunta serkkuani, mutta en ollut kenenkään kanssa niin läheinen, että olisin edes kehdannut tai edes halunnut mennä heidän kanssansa samaan vaunuun. Äidin veljen kaksostytöt olivat samanikäisiä kuin minä ja myös ensimmäisellä matkallaan kohti Tylypahkaa, eikä minua lohduttanut ajatus, että heillä oli toisensa, eikä minulla ketään.

Kun kuljin yhden vaunun ohi, jossa oli vain kaksi nuorta poikaa päätin kasata itseni ja avasin varovasti vaunun oven.
"Hei, voinko tulla tänne? Kaikkialla on niin täyttä", kysyin hiljaa mumisten. Pojat vilkaisivat pikaisesti toisiaan.
"Tottakai, tule vain", ruskeahiuksinen poika sanoi ja nousi auttamaan minua matka-tavaroideni kanssa.
"Kiitos", mumisin taas ja istahdin ikkunapaikalle, jossa hän äsken istui vastapäätä sitä toista poikaa.
"Mä olen Jacob Stone. Ja toi on Liam. Liam Terry”, ruskeahiuksinen poika sanoi ja istui viereeni ojentaen kätensä minulle nyökäten kohti toista poikaa, joka hymyili minulle leveää, mutta arkaa hymyä. Liamiksi kutsuttu poika oli paljon Jacobia pienempi ja hintelämpi ja hänellä vaaleat hiukset, vaaleansiniset silmät ja hieman hörökorvat.

Ensin vain hymyilin hänelle hieman, mutta kun hänkin ojensi minulle kätensä tartuin siihen.
"Me ollaan kumpikin ekaluokkalaisia. Sinäkin varmaan olet", Jacob sanoi todella nopeasti.
"Joo."
"Mikä sun nimi on, sä et vielä esittäytynyt?" Jacob kysyi taas.
"Makenna Briggs", esittäydyin. Jacob katsoi minua hetken kulmat kurtussa.
"Ai niitä Briggsejä? Oletko sä Horald Briggsin sukulainen", Jacob kysyi hieman epäilevän oloisena ja vilkaisi Liamia.
"Joo. Onko se ongelma?" Aloin nousta puolustuskannalle. En oikeastaan tiennyt, kuinka jyrkästi sukuuni suhtauduttiin muiden keskuudessa. Toisaalta, jos nämä pojat eivät olleet luihuissukua, kuten aavistelin, ei olisi ihme, jos he eivät pitäisi minusta. Horald Briggs oli isäni isoisä ja työskenteli aikanaan taikaministeriössä. Hän oli suuri velho, jota jotkut ihailivat ja jotkut taas vihasivat. Horald sekaantui pimeään taikuuteen ja sorsi jästisyntyisten oikeuksia. Ei mikään varsinainen ylpeydenaihe, mutta ei se ollut minun vikani tai vastuullani, mitä hän teki.
"Ei. Eipä kai. Oletko sä siis luihuinen?" Jacob kysyi taas. Hän tykkäsi selvästi puhua ja puuttua toisten asioihin varsin innokkaasti, mistä en varsinaisesti pitänyt. Liam istui vain hiljaa ja seurasi meitä katsellaan, mikä oli oikeastaan todella ärsyttävää
"En tiedä."
"Miten niin et tiedä? Eikö kaikki luihuisten sukulaiset ole itsekin luihuisia?"
"No miksi sä sitten edes kysyt?" tiuskaisin kiukkuisesti.
"Ei tarvitse hiiltyä, mua vaan kiinnosti tietää", poika koitti selitellä. Vaunuun laskeutui hiljaisuus.
"Mun isä oli Luihuisessa, äiti Rohkelikkossa." Se vain lipsahti suustani, enkä tiedä miksi. "Nyt jos voisitte olla loppumatkan häiritsemästä mua, olisin todella kiitollinen", sanoin ja käänsin kylkeni Jacobille ja tuijotin ikkunasta ulos.

Olin ikuisuudelta tuntuneen ajan istunut silmät kiinni ja kuunnellut poikien juttelua. Jacob oli aikoja sitten siirtynyt istumaan Liamin viereen. He olivat jutelleet huispauksesta, kesälomasta ja perheistään. Puheidensa perusteella heidän oli täytynyt tuntea jo kauan. Sain tietää muun muassa, että Liamilla oli pikkusisko ja Jacobilla kolme isoveljeä. Liam oli edelleen paljon vähäsanaisempi kuin Jacob, joka puhui lähes taukoamatta.

Olin kuoleman nälkäinen, koska en vaivautunut liikahtamaankaan paikaltani, kun se pyylevä nainen kulki ruokakärryn kanssa ohi. Mutisin, ettei minulla ollut nälkä, mutta pojat sen sijaan ostivat itselleen jotain. Ainakin suklaasammakoita ja Bertie Bottin joka maun rakeita. Vihasin niitä rakeita aivan älyttömän paljon, niissä oli aina aivan hirveitä makuja. Pelkkä ajatuskin korvavaikusta tai jalkamädästä suussani sai minut voimaan pahoin.

"Makenna", Jacob aloitti varovasti, "Me ollaan kai kohta perillä, joten meidän pitäisi vaihtaa kaavut päälle. Sinä voit vaihtaa omasi ensin, me odotetaan sen aikaa ulkopuolella." Pojat poistuivat vaunusta ja vaihdoin nopeasti kaavun ylleni. Menin itse vaunun ovesta ulos ja päästin heidät sisälle. Odotin hetken käytävällä, kunnes Liam kurkisti oven raosta ja sanoi, että voin tulla. Istuin heitä vastapäätä ja yritin hymyillä, mutta se näytti varmasti vain kamalalta irvistykseltä.
"Saavumme Tylypahkaan viiden minuutin kuluttua. Olkaa hyvä ja jättäkää matkatavaranne junaan, ne kuljetetaan kouluun erikseen", kaikui kuulutus juuri parahiksi koko junassa.

Vastaani kouraisi kauhusta ja nälkäni vain pahensi tilannetta laskemalla mielialaani. Lähdin poikien perässä tarpomaan pitkin junan käytävää lähimmälle ulko-ovelle. Olin kadottaa heidät ihmismassan keskelle. Eihän me edes oltu vielä ystäviä tai edes tunnettu toisiamme, mutta päätin mielummin roikkua heidän mukanaan, kuin jäädä yksin. Astuin ulos ja hengitin raikasta ilmaa keuhkojen täydeltä. Ilta oli jo pimennyt.

"Ekaluokkalaiset tänne päin! Ekaluokkalaiset seuratkaa mua!" Kuului huuto asemalaiturin toisesta päädystä, missä ihmisten päiden yläpuolella heilui lyhty. Sen täytyi olla Rubeus Hagrid, Tylypahkan riistanvartija ja tilusten ja avainten vahti. Olin kuullut hänestä ja käsittääkseni hän veisi meidän ekaluokkalaiset Tylypahkaan. Magnuksen mukaan hän oli mukava, joskin vähän hölmö vanha mies, mutta muut ajattelivat hänen olevan suurinpiirtein orja Tylypahkassa tai jotain sinne päin.

Linnaa ei nähnyt asemalle, koska sitä ympäröi sankka metsikkö ja oli todella pimeää.
"Makenna tule jo", Jacob sanoi tarttuen minua ranteesta kiinni ja lähti kuljettamaan minua ihmismassan läpi. Olin huomaamattani jäänyt paikoilleni seisomaan. Katsoin vuoroin ihmeissäni pojan takaraivoa ja hänen kättään joka piteli omaani, mutta seurasin häntä mukisematta.
"Onko kaikki ekaluokkalaiset nyt tässä? Älkääs kuhniko siellä. Kaikki ekaluokkalaiset tänne!"

Kun kaikki ekaluokkalaiset olivat kerääntyneet paikalle hän lähti johtamaan joukkoa kapeaa ja jyrkkää polkua alamäkeen.
"Kattokaa mihin astutte, älkää liukastelko", Hagrid paasasi. Keskityin olemaan kaatumatta enkä edes tajunnut Jacobin pitävän ranteestani edelleen kiinni, joten oli liian myöhäistä varoa, kun hän kaatui kumoon ja veti minutkin mukanaan.
"Ai", kiljaisin kun kaaduin mahalleni. Kun tavoitin pojan katseen mulkaisin häntä murhaavasti.
"Sori", hän mutisi ja nousi ylös ja tarjosi minulle kättään.
"Mitä te siellä maassa makaatte, jatketaan matkaa", Hagrid tuhahti, mutta hän ei kuulostanut edes vihaiselta, oikeastaan saatoin kuulla hymyä hänen äänessään. Hagrid vaikutti sangen leppoisalta. Sen sijaan minua ärsytti, että kaikki olivat pysähtyneet katsomaan meitä, kun möngimme maassa.
"Anteeksi, oikeasti. En minä yleensä ole näin kömpelö", Jacob selitti, jopa hieman hätääntyneen kuuloisena korvaani, kun koko letka jatkoi taas matkaa.
"Ei se mitään", sanoin samalla kun yritin pyyhkiä likaa kaavustani, vaikka oikeasti minua ärsytti.
"Älkää kompastelko enää", taakseni ilmestynyt Liam sanoi ja olin hypätä säikähdyksestä edelläni kulkevan Jacobin niskaan.
"Älä säikyttele", kihisin, mutta en ollut varma kuuliko hän sitä. Eihän näistä pojista ollut kuin harmia. Lisäksi olin säikkynyt tänään melkein jokaista pikkiriikkistäkin asiaa, koska hermoni olivat niin kireällä.

Porukan alkupäästä alkoi kuulua ihailevia huokauksia. Olimme saapuneet suuren mustan järven rannalle ja Tylypahkan linna avautui sankan kuusiston takaa vastarannan vuorella. Linna oli valtava ja siinä oli lukuisia torneja ja ikkunoita, joista kaikista kajasti valoa. En voinut olla ihastelematta näkymää. Yksikään kuva jonka olin Linnasta nähnyt ei vetänyt vertoja sille, miltä se näytti paikanpäältä.

"Kavutkaahan kyytiin", Hagrid huusi, ja huitoi rantavedessä kelluvia veneitä kohti, joita en aikaisemmin ollut huomannut. “Korkeintaan neljä samaan paattiin!" Hän asettui yksin yhteen veneistä, eikä sinne juuri muita olisi mahtunutkaan. Hän oli ainakin kolme metrinen ja tuplasti tavallista aikuista miestä leveämpi. Minä sain Jacobin ja Liamin lisäksi samaan veneeseen kanssani jonkun vaaleahiuksisen tytön, joka hymyili vieressäni ujosti silmälasiensa takaa.

Veneet kuljettivat meidät pitkän tunnelin poikki vastarannalle, missä kapusimme kalliolle. Hagridin tarkistettua veneet hän johdatti meidät käytävän läpi, jonka päässä eteemme avautui nurmikenttä ja Tylypahkan suuret tammiset ulko-ovet. Hagrid koputti oveen kolmesti ja se lennähti auki. Vastaan meidät otti professori McGarmiwaksi esittäytynyt tiukan näköinen vanha noita.

Professori McGarmiva johdatti meidät suuren eteishallin läpi tyhjään luokkahuoneeseen, johon me kaikki juuri ja juuri mahduimme.
"Tervetuloa Tylypahkaan", professori aloitti, "lukukauden alkajaispidot käynnistyvät aivan tuota pikaa, mutta sitä ennen teidät lajitellaan tupiin. Lajittelu on todella merkityksellinen seremonia, sillä koko Tylypahkassa viettämänne ajan tupanne on ikään kuin perheenne. Neljä tupaa ovat Rohkelikko, Puuskupuh, Korpinkynsi ja Luihuinen. Tylypahkassa ollessanne ansaitsette menestyksekkäällä toiminalla tuvallenne pisteitä, kun taas rikkoessanne sääntöjä menetätte pisteitä. Vuoden lopussa eniten pisteitä kerännyt tupa saa palkinnoksi tupapokaalin, joka on suuri kunnia..." Puhe ei tahtonut mennä ymmärrykseeni asti, kun hermostuneena vaihtelin painoa jalalta toiselle.

"Asettukaa parijonoon ja siistiytykää parhaanne mukaan. Tulen kohta hakemaan teidät, kunhan kaikki on valmista. Siihen asti odottakaa ystävällisesti hiljaa", professori McGarmiwa sanoi ja katosi huoneesta.

"Makenna, sinulla on likaa kasvoissasi", Liam sanoi varovasti ja vaikka mulkaisin häntä, hän astui lähemmäs ja pyyhki sen pois hihansuunsa sisäpuolelle. "Parempi", hän hymähti ja kääntyi jonossa ympäri. Seisoin hänen ja Jacobin takana sen saman tytön kanssa, joka oli vieressäni veneessä. Huoneessa kävi levoton kuhina, mikä loppui kuin seinään professori McGarmiwan saapuessa takaisin paikalle.
"Seuratkaa minua", hän komensi ja johdatti meidät Suureen saliin. Senkin upeudesta olin kuullut, mutta en voinut olla ihastelematta sitä. Katto oli lumottu näyttämään taivaalta ja ilmassa leijui tuhansittain kynttilöitä. Paljon vakuuttavampaa kuin Briggsin kartanossa.

Meitä tuijotettiin kaikkien neljän tuvan pöydistä ja välttelin vilkaisemastakaan Luihuisen pöytää päin, etten vahingossakaan kohtaisi yhdenkään siellä istuvan sukulaiseni halveksuvaa katsetta. Kun näin salin edessä tuolilla odottavan hatun nielaisin kauhuissani. Aloin melkein panikoida, mutta pakotin itseni rauhoittumaan ja vedin syvään henkeä. Toivoin hiljaa päässäni, että hattu lajittelisi minut Luihuiseen ja olin uppoutunut ajatuksiini ja kauhukuviin päässäni, että salin melu puuroutui korvissani, enkä hetkeen edes tajunnut missä olin. Olin vain. Havahduin mietteistäni vasta kun kaikki taputtivat ja hurrasivat kovaan ääneen Lajitteluhatulle, joka oli juuri päättänyt laulunsa.

Professori McGarmiva astui eteen, tällä kertaa pergamenttikäärö kädessään ja asettui tuolin viereen jossa hattu lepäsi.
"Kun sanon nimenne, te istutte tuolille ja asetatte hatun päähänne", hän sanoi. "Chloe Adams", hän luki ensimmäisen nimen. Chloe osoittautui vieressäni olleeksi tytöksi, joka käveli jännittyneenä eteen ja asetti hatun päähänsä. Kesti vain muutama sekunti, kun hattu huusi:
"KORPINKYNSI!" Aplodien saattelemana Chloe kipitti nopeasti korpinkynsien pöytään istumaan.
"Rocco Barrett!"
"KORPINKYNSI!

"Makenna Briggs!" Sydämeni jätti varmasti yhden lyönnin välistä, kun kuulin nimeni. Miksi se tuli niin pian? Olin jo kolmas. Polveni löivät melkein loukkua, mutta kävelin selkä suorana tuolille ja professori laski hatun päähäni.

“Hmm. Mielenkiintoista. Kertakaikkisen mielenkiintoista”, kuulin vaimean äänen päässäni. “Mikä lahjakas yksilö. Fiksu ja päättäväinen, joskin hieman ristiriidassa itsesi kanssa sinä kyllä olet.
“Luihuiseen, Luihuiseen”, ajattelin.
“Vai Luihuiseen. Tahtoisit siis seurata isäsi jalanjälkiä. Ymmärrän, ymmärrän. Siellähän te kaikki Briggsit olette olleet… Et tee tästä nyt lainkaan helppoa, tyttökulta… Nyt minä taidan tietää, mihin sinä parhaiten sovit.” Pidätin hengitystäni.
“ROHKELIKKO!

Nimi: Michaela Wolf, Rohkelikko

06.10.2018 18:25
2 luku~jälleennäkeminen

Laitoin hiuksiani nutturalle, sillä olimme menossa tänään äitini kanssa Viistokujalle, ja tapaisin parhaat ystäväni Atomin sekä Coralin. En ollut nähnyt kumpaakaan koko kesänä, sillä Atom oli ollut ulkomailla koko loman. Koska he olivat ökyrikkaita, he olivat kiertäneet maapalloa, ja olleet yli viidessä eri maassa. Onneksi Atom oli luvannut tuoda tuliaisia minulle ja Coralille.
Coral oli ollut uuden sijaisperheensä kanssa kotona, mutta ei voinut tavata minua, sillä hänen uudet ei-taikovat huoltajansa tahtoivat, että Coral tutustuu jästeihin, sillä se oli heistä normaalia. Coral oli joutunut orpokotiin jo vauvana, koska hänen oikeat vanhemmat olivat kuolleet kolarissa. Koko elämänsä ajan häntä oltiin siirrelty perheestä toiseen ja takaisin orpokotiin.

Kun hiukseni olivat hyvin, menin olohuoneeseen, jossa äiti minua jo odottikin. Matkustaisimme hormipulverilla, joka oli hieman inhottava, mutta erittäin nopea tapa matkustaa paikasta toiseen.
”Lähdemmekö me nyt?” kysyin äidiltä.
”Odotetaan Eriniä ja Esmeraldaa, Derek antoi heille luvan tulla mukaan”, hän vastasi. Jäin katsomaan häntä tympääntyneenä, sillä tiesin jo nyt, että tytöt aiheuttaisivat ongelmia Viistokujalla jos jäisin yksin heidän kanssaan.
”Olemme valmiit!” Esmeralda huusi ja ryntäsi olohuoneeseen Erin perässään. He pysähtyivät äidin taakse, ja jäivät kuuntelemaan, kun äiti selitti miten hormipulveri toimii.
”Ottakaa pulveria käteenne, ja menkää takan sisään. Kun heitätte pulverin takkaan, muistakaa lausua selkeästi paikka, jonne tahdotte mennä”, hän selitti, ja pyysi minua näyttämään esimerkkiä. Astuin takkaan käteni täynnä kimmeltävää pulveria. Yritin olla miettimättä sitä ahtautta, jonka tunsin matkan aikana, sillä ahdistuin ahtaissa paikoista.
”Michaelaa pelottaa”, Erin kuiskasi Esmeraldalle, ja tytöt alkoivat hihittää. Esitin, etten kuullut tuota, ja tiputin pulverin kädestäni.
”Viistokujalle!” huudahdin, ja ehdin nähdä pienen vilauksen vihreistä liekeistä ennen kuin maa jalkojeni alla katosi. kiepuin savupiipun tapaisessa putkessa kovaa vauhtia, ja yritin pitää pääni paikallaan, sillä normaalisti se osui johonkin kovaan.
Hetkessä tömähdin Säilä & imupaperin takkaan. Nousin ylös ja puistelin vaatteistani pölyt pois, jotka olivat tulleet matkan aikana.

Kaikki oltiin järjestelty kaupassa hienosti. Kaupan lattiasta kattoon ylettyvät puiset kirjahyllyt olivat pullollaan erilaisia ja erivärisiä kirjoja, jotka oltiin lajiteltu värin sekä aiheen mukaan. Kassalla seisoi kaksi myyjää, ja heidän takanaan olevalla hyllyllä myytiin erilaisia sulkakyniä.
”Mitä nuorelle noidalle saisi olla?” kysyi myyjä, joka oli seissyt kassalla. Luettelin kaikki kirjat, joita tarvitsin, ja hän lähti hakemaan niitä minulle. Sillä välin Esmeralda putkahti kaupan takkaan, ja näytti siltä, ettei pitänyt siitä mitä oli juuri kokenut. Samassa takkaan putkahti myös Erin, ja sitten äiti. He tulivat luokseni, ja äiti maksoi ostokseni.

Lähdimme pois kaupasta, ja saavuimme ihmisiä täynnä olevalle kujalle. Kujan molemmilla puolilla oli pelkästään kauppoja. Yritin etsiä Atomia tai Coralia, mutta tässä ruuhkassa oli mahdotonta löytää heitä.
”Michaela, minun täytyy mennä hoitamaan omia asioita Irvetaan, joten sinun pitää vahtia tyttöjä”, äiti sanoi ja pörrötti kaksosten hiuksia. Tätä minä olinkin pelännyt.
”Tästä tulee kivaa”, Erin hihkaisi iloisesti, mutta heti, kun äiti katosi ihmisjoukkoon, hän otti Esmeraldan kädestä kiinni.
”Ota kiinni jos saat”, hän sanoi ilkeästi, ja he lähtivät juoksemaan minua karkuun.
”Odottakaa, voitte eksyä!” huusin tyttöjen perään, mutta he eivät kuunnelleet. Lähdin juoksemaan heidän perään, mutta kadotin tytöt nopeasti.
Ajattelin mennä katsomaan, menivätkö tytöt Ihmeiden eläintarhaan, mutta matkalla sinne törmäsin Atomiin sekä Coraliin.
Kun he olivat kertoneet lomastaan lyhyesti, lähdimme etsimään tyttöjä yhdessä.
”Miksi Erin ja Esmeralda edes tulivat mukaanne?” Atom kysyi.
”Koska Derek suostuu kaikkeen, mitä tytöt ehdottavat. Hän on lellinyt heidät pilalle”, vastasin, mutta pysähdyin, kun kuulin jotain.

”Mitä teidän päässänne liikkui?” kuului läheltä, ja tunnistin heti, kuka sen sanoi.
”Tuohan on Hagrid!” Coral hihkaisi. Hagrid oli Tylypahkan riistanvartija, ja tilusten sekä avainten vahti.
Juoksimme hänen luokseen, ja huomasimme, että Hagrid räyhäsi Erinille sekä Esmeraldalle.
”Mitä täällä tapahtuu?” kysyin Hagridilta.
”Nämä kaksi tyttöä juoksentelivat iskunkiertokujalla!” Hagrid puuskahti. Iskunkiertokuja oli täynnä pimeydenvoimien liikkeitä, ja siellä pyöri hämärää porukkaa.
”Onneksi minä törmäsin heihin, ennen kuin mitään sattui.”, hän jatkoi.
”Niin tosiaan. Nämä ovat siskopuoliani, ja karkasivat luotani, joten minä voin jatkaa tästä”, sanoin Hagridille, ja hän nyökkäsi.
”Toivottavasti sulla oli kiva kesä”, Hagrid sanoi minulle vielä ennen kuin lähti. Vaikka hän oli todella iso ja hieman pelottavan näköinen, oli Hagridilla pehmeä sydän.
”Ethän kerro äidillesi?” Esmeralda kysyi nöyränä, kun lähdimme kävelemään.
”Ai sitä, että karkasitte, vai sitä, että häröilitte iskunkiertokujalla?” äyskäisin hänelle.
”Jos sinä et olisi niin huono vahtimaan meitä, emme olisi karanneet”, Erin sanoi koppavasti.
”Rauhoitutaas nyt. Meidän täytyy vielä ostaa tarvikkeita Tylypahkaa varten ennen kuin lähdemme”, Coral muistutti, ja lähdimme porukalla ostamaan niitä ja varmistimme, etteivät kaksoset päässeet taas karkaamaan.
Kun kaikki tarvittavat tavarat oltiin ostettu, menimme syömään jäätelöt Qaino Vahvahgon jäätelöbaariin, ja vaihdoimme kuulumisia Atomin sekä Coralin kanssa odotellessamme äitiä. Kun äiti vihdoin tuli, kerroin tyttöjen pienestä tempauksesta, ja he saivat minun ilokseni kunnon saarnan.

/Tarinan julkaisemisessa kesti, sillä kirjoitin tämän jo kerran eritavalla, ja sitten pyyhin kaiken pois, sillä päätin, että tässä luvussa kerron vähän millaisia Erin ja Esmeralda ovat.

Vastaus:

Olikin mukava kuulla lisää hahmoista, jotka esiteltiin jo edellisessä tarinassa, etenkin juuri Erinistä ja Esmeraldasta, jotka jo edellisessä tarinassa vaikuttivat oikeilta kiusankappaleilta. He olivat ehdottoman kurittomia tässäkin tarinassa, ja karkaustemppu toi varmasti esiin paljon heidän luonteestaan, samoin kuin Michaelan ahtaanpaikankammon pilkkaaminen. Hormipulverilla matkustamisesta oli hauska lukea, tuli heti taianomainen olo! Atom ja Coral vaikuttivat mukavilta ystäviltä, mutta tässä tarinassa he tuntuivat jäävän hieman taka-alalle ja kaksosten varjoon, huolimatta "Jälleennäkeminen" otsikosta. Alun esittely ystävistä oli sujuvasti kirjoitettu ja sai kiinnostumaan hahmoista, joten "Kun he olivat kertoneet lomastaan lyhyesti" maininnan sijaan heidän tapaamisestaan olisi voinut kirjoittaa tarkemmin. Etenkin alun kertomukset matkasta ja uuteen perheeseen sopeutumisesta kuulostivat todella mielenkiintoisilta, joten olisi ollut mukavaa kuulla heidän kertovan itse kesästään. Muuten ystävysten ottaminen mukaan etsintään toimi hienosti juonen kannalta! Onneksi Erin ja Esmeralda joutuivat lopussa läksytetyiksi, he ansaitsivat sen!

Saat 6 kaljuunaa, 17 tuparia sekä Viistokujan vierailija -merkin!
Aurelia » 8.10.

Nimi: Wenla Rapidstream, Luihunen

05.10.2018 16:44
Tänä aamuna heräsin puoli seitsemältä. Maanantai-aamuksi se oli minulle hyvin aikaista, eikä kumpikaan ystävistäni ollut herännyt vielä. Kävin suihkussa, harjasin hampaani ja puin kaapuni päälle. Istahdin sitten aikani kuluksi makuusalimme ikkunalaududalle letittämään hiuksiani. Eihän meillä tietenkään ikkunoita ollut ottaen huomioon että sekä oleskeluhuoneemme että makuusalimme sijaitsevat maan alla, mutta Salazar Luihunen tai kuka ikinä tämän osan linnasta oli suunnitellutkaan, oli selkeästi jostain syystä halunnut rakentaa makusaleihimme ikkunalaudat. Olin muutaman kerran käynyt Korpinkynteläisen ystäväni, toivottoman velhošakki addiktin Mian makuusalissa pelaamassa, ja olin huomannut miten kauniit näkymät Korpinkynnen tornista oli koko Tylypahkan maille. Ehkä minusta olisi sittenkin pitänyt tulla Korpinkynsi. Ihan vain ikkunoiden vuoksi. Naurahdin mielssäni istuessani makuusalini ah niin kuuluisalla ikkunattomalla laudalla. Oranssiraidallinen maatiaiskissani Tassu hyppäsi syliini, ja letin loppuun saatuani aloin silittelemään häntä. Ennen pitkää vasemmanpuoleisesta sängystä alkoi kuulua heräilemisen ääniä, ja pian Anna vetikin jo verhonsa syrjään.
- Huomenta, totesin.
Anna haukotteli hieman, ja vastasi sitten:
- Huomenta Wenla.
Laskin vieläkin sylissäni olevan karvapallon varovasti lattialle, ja hyppäsin sitten itsekin pois ikkunalaudalta.
- Pitäisiköhän meidän herättää Sanna? Kello on kohta jo kahdeksan, kysyin Annalta.
- Mmh, hän vastasi vieläkin melko unisella äänellä.
- Oliko tuo kyllä vai ei? naurahdin.
Vastaukseksi sain tyynyn naamaani.
- Hyvä on sitten, totesin. Mutta jos ette molemmat ala nousta pikapuoliin, myöhästymme vielä aamiaiselta.
Yllättävää kyllä, Sanna ei ollut vieläkään herännyt metelöinnistämme huolimatta. Katsoin tyynyä kädessäni, ja päätin, että sen olisi aika jatkaa matkaansa. Tällä kertaa vuorostaan, suoraan vieläkin tuhisevan Sannan naamaan. Sen jälkeen asiat alkoivat rullaamaan, ja pienimuotoisen tyynysodan jälkeen, pääsimme vihdoin ja viimein koko porukalla syömään.
- Mitä meillä on ekalla tunnilla? Sanna kysyi astuessamme ulos Suuresta salista.
- Minulla on jästitaidetta, totesin.
- Ja meillä kahdella on ennustusta, Anna vastasi Sannalle.
Meidän oli pitänyt viime lukuvuoden lopussa ottaa vähintään kaksi valinnaisainetta peruskurssiemme, kuten esimerkiksi loitsujen ja yrttitiedon lisäksi. Olimme kaikki kolme valinneet numerologiaa ja taikaeläinten hoitoa. Sen lisäksi Anna ja Sanna olivat ottaneet ennustamista, ja minä jästitaidetta. Olin jästien alakoulussa pitänyt todella paljon kuvaamataidontunneista, ja olin hyvin iloinen päästessäni jatkamaan jotain ainakin hieman sen kaltaista täällä Tylypahkassakin. Kiivettyämme viidenteen kerrokseen, jäin odottamaan Professori Burbagea, Sannan ja Annen jatkaessa matkaansa pohjoistorniin ennustustuntia varten. Pari minuuttia myöhemmin hän ilmestyikin paikalle, ja pääsimme aloittamaan tunnin.
- Hyvää aamupäivää oppilaat! hän totesi hilpeästi. Tänään teemme abstraktia taidetta.
Professori Burbage aloitti tunnin teoriaosuuden, ja minä vaivuin omiin ajatuksiini. Olin kasvanut jästimaailmassa, joten tiesin vallan hyvin mikä esimerkiksi sivellin oli. Oli toki ymmärrettävää että jotkut oppilaat eivät tienneet, mutta ei silti ollut mukavaa että noin puolet luokasta joutuivat kuuntelemaan tällaista jaarittelua siitä että vesivärejä ei saa syödä, täysin turhaan.
- Neiti Rapidstream!
Hätkähdin.
- Mitä professori Burbage? kysyin.
Joku hihitti takanani.
- Kysyin sinulta miksi vesivärejä ei saa syödä, hän totesi rauhallisesti.
Hän selvästi luuli saaneensa minut jujuun, mutta hänpä ei tiennytkään taiteellisesta taustastani.
- Vesivärit eivät ole itsessään myrkyllisiä, mutta ne saattavat sisältää joitakin epäterveellisiä aineita, vastasin.
Professori Burbage näytti yllättyneeltä.
- Olet aivan oikeassa neiti Rapidstream. Voisit silti kuunnella tunneilla, hän totesi.
- Kyllä opettaja, vastasin ja vaivuin takaisin ajatuksiini.

Vastaus:

Hauska tarina tavallisesta elämästä Tylypahkassa! Mietinnät ikkunoista ja ikkunalaudoista saivat hymyä suupieleen - kyllä minäkin varmaan mieluummin katselisin maisemia korkealta tornista kuin järvenpohjaa tyrmistä, tai olisin kokonaan ilman ikkunoita! Ensimmäinen kappale kerrontaa olikin kirjoitettu oikein sujuvasti ja mukaansatempaavasti. Valinnaiset kurssit ja niiden valitseminen kuulostivat todella mielenkiintoisilta, hienoa että kurssilistaan on lisätty myös taidetta! Potter-kirjoissa professori Burbage tosin opetti jästitietoa, joten jos kyseessä on eri opettaja, olisi hänelle voinut keksiä jonkin toisen nimen. Loppua oli nautinnollista lukea, kun Wenla näytti professorille kuunnelleensa, tai ainakin osaavansa tunnin asiat vastoin tämän odotuksia. Wenlan vastaus oli asiantuntevan kuuloinen! Velhoshakkiaddikti taitaa olla yhdyssana, mutta muuten tarinan oikeinkirjoitus olikin jo upeasti kunnossa, hienoa! Tarinaan voisi lisätä vielä hieman kuvailua, että tapahtumat pystyisi kuvittelemaan vielä paremmin: minkälainen tunnelma makuusalissa oli ja miltä siellä näytti, tai tuoksuiko Suuressa salissa ruoka? Odotan innolla jatkoa! :)

Saat 6 kaljuunaa, 15 tuparia sekä Hymyhuulten hilaaja -merkin!
Aurelia » 8.10.

Nimi: Wenla Rapidstream

27.09.2018 23:45
Huusin voimieni takaa. Tämä ei tulisi jäämään tähän. Miksi äidin ja isän piti aina saada oma tahtonsa läpi. Olin jo 11. Osasin kyllä jo huolehtia omista asioistani.
- Me yritämme vain auttaa sinua! Äitini Lena huusi.
- En kaipaa apuanne! Huusin takaisin.
Yht' äkkiä nurkasta kuului räsähdys. Kirjahyllyn vieressä ollut maljakko oli räjähtänyt kappaleiksi.
- Mitä? Miten? Kysyin peloissani.
Lena ja isäni John vaihtoivat huolestuneita katseita ja näyttivät tulevan päätökseen, vaihtamatta sanakaan.
- Meidän täytyy ehkä kertoa sinulle Tylypahkasta. Isäni sanoi, ja ohjasi minut istumaan sohvalle. Tämän tilanteen mahdollisuuta oli selvästi spekuloitu jo aikaisemminkin.
--
Kävelin hieman huterin askelin hatun luo. Se näytti aivan normaalilta vanhalta ja rusehtavalta hatulta, mutta ottaen huomioon että se oli juuri laulanut meille, en halunnut riskeerata mitään. Istahdin jakkaralle, ja professori McGarmiwa laski hatun päähäni.
- Jaahas. Täällähän näyttää olevan paljonkin materiaalia. Olet lukutoukka ja luova, mutta toisaalta taas hieman tyhmänrohkea ja kilttikin. Olisiko Puuskupuh, ehkä jopa Korpinkynsi? Ei mutta hyvänen aika! Mitäs tämä nyt on? Täällähän on hirmuisen paljon määrätietoisuutta, kunnianhimoa ja neuvokkuttakin. Minnehän minä sinut nyt laittaisin. Sinusta tulisi kyllä hyvä LUIHUNEN!
Huomasin hatun huutaneen viimeisen sanan koko salille. Nostin hatun nopeasti pois päästäni, ojensin sen professori McGarmiwalle. Tämän jälkeen kipitin nopeasti Luihusten tupapöydän luo. Vilkuilin vihreään ja hopeaan pukeutuneiden lasten joukkoa ympärilläni. Tämä tulisi olemaan uusi perheeni, enkä voisi olla siitä iloisempi.
--
Kävelin käytävän päähän, ja avasin nukkumasalini oven. Huoneessa oli kolme sänkyä, joista kahdella istui jo tyttö.
- Oh, Hei! Totesin
Molemmat kääntyivät katsomaan minua kohti.
- Te ootte varmaan mun uudet huonekaverit?
Molemmat nyökkäsivät.
- Mun nimeni on Wenla Rapidstream. Mä olen puoli-verinen.
Isä oli muistuttanut tuon lauseen tärkeydestä.
- Mä olen Anna Cape. Puoli-verinen myös. Äiti noita, isä jästi, Vasemman puoleisella sängyllä istuva tyttö sanoi.
Tuolla tytöllä oli lyhyt maantienvärinen tukka ja vihreät silmät.
- Minä taas olen Sanna Gulf. Puhdasverinen, Toisella sängyllä istunut tyttö totesi. Hänellä oli vaalea pitkä tukka jonka latvoissa oli haileita punaisia raitoja.
- Ei hätää. En vihaa puoli-verisiä tai jästisyntyisiä. Toisin kuin vanhempani...
Hän jatkoi mumisten viimeisen lauseen vain hädin tuskin kuuluvalla äänellä.
- Mun isäni on velho ja äitini jästi, mutta minut kasvatettiin kuin jästi sillä en näyttänyt mitään merkkejä voimistani ennen kun täytin 11, Totesin.
- Ei se haittaa. Me opetetaan, He vastasivat kuorossa. Tästä oli tulossa jotain suurta.

(Aloitin kirjoittamiseni tällaisella historiani-kappaleella jatkan nykyhetkestä (3 vuosi) seuraavassa "luvussa")

Vastaus:

Tämä olikin hyvä tiivistys Wenlan kouluunlähdöstä, jossa tuli hyvin esille ensimmäisen vuoden tärkeimmät tapahtumat! Oli jännittävää lukea tuosta hetkestä, kun vanhemmat tajusivat Wenlan olevan todella noita. Maljakon räjähtäminen olikin dramaattinen tapahtuma, ja riidanaihe tuntui realistiselta: monesti nuoret tuntevat vanhempien rajoittavan liikaa, joten ei ihme että Wenla niin hermostui. Lajittelukohtauksessa hattu pohti järkevän kuuloisesti sitä, mihin hänet laittaa, ja oli mukavaa että Wenla niin nopeasti ystävystyi muiden Luihuiseen lajiteltujen luokkalaisten kanssa. Loppu sai hymyä huulille, kun he lupasivat auttaa velhomaailman tavoille oppimisessa, olisivatpa kaikki kaverit noin kannustavia! Ujutit tapahtumien mukaan sopivasti persoonallista kerrontaa ja Wenlan ajatuksia, mikä teki tapahtumista mielenkiintoisempia. Lempparini oli ehkä tuo "Se näytti aivan normaalilta vanhalta ja rusehtavalta hatulta, mutta ottaen huomioon että se oli juuri laulanut meille, en halunnut riskeerata mitään." Kuvasi hyvin Wenlan tunnelmia ja varauksia tilanteen suhteen! Oikeinkirjoituksesta sen verran, että vuoropuhelun säännöt kannattaa korjata johdonmukaisiksi. Henkilöhahmon puhuman lauseen ja välimerkin jälkeen johtolause (hän sanoi) alkaa aina pienellä alkukirjaimella. Siis näin:
- Mitä? Miten? kysyin peloissani.
- Meidän täytyy ehkä kertoa sinulle Tylypahkasta, isäni sanoi. Hieno aloitustarina!

Saat 6 kaljuunaa, 14 tuparia sekä Ekaluokan enkeli -merkin!
Aurelia » 5.10.

Nimi: Amanda Dawson

23.09.2018 10:44
Voro ojensi kyhmyisen kätensä koputtamaan rehtorin kanslian puista ovea ja tempaisi sen sitten auki.
”Tämä kakara väittää, että sen typerä lemmikki olisi muka kadonnut, vaikka todellisuudessahan se tietenkin yritti lintsata, kuinka monta tuntia jälki-istuntoa annetaan…”
Annoin Voron puheiden liukua toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Huone oli pyöreä ja täynnä kaikkea ihmeellistä tavaraa. Kaapit kiersivät huonetta, ja saatoin kuvitella, että ne olivat täynnä ikivanhoja riimukirjoja ja kummallisia vekottimia. Yksi suurista ikkunoista oli auki, ja sisään tulvi raikasta syystuulen tuoksua. Mutta missään ei näkynyt Siroa.
Keskellä huonetta oli iso, jykevä työpöytä ja sen ääressä istui rehtori Dumbledore täysin tyynenä, sormenpäät yhteen liitettynä kuuntelemassa Voron saarnaa.
”…höpö höpö, sanon minä, vai muka kissa!” Voro lopetti.
”Kuuntelisin mielellän neiti Dawsonin kannan asiasta”, rehtori Dumbledore sanoi.
”Minun kissani on kadonnut suljetusta makuusalista, ja kun kuulin kuulutuksen keittiöstä löytyneestä kissasta…” kerroin, mutta tajusin äkkiä jotain. Tylypahka oli varmasti täynnä raidallisia kissoja. Tuskin minulla oli käynyt niin hyvä tuuri, että Siro olisi löydetty heti.
”Toivoin, että se olisi minun kissani”, sanoin hiljaa, kengänkärkiäni tutkiskellen.
”Se taisi mennä ulos. Fawkes vahtii sitä”, rehtori sanoi. Kohotin katseeni ja huomasin että Dumbledore hymyili.
Yhtäkkiä kuului heikko suhahdus, ja hopeanvärinen pörröpallo ilmestyi rehtorin pöydälle. Samaan aikaan pöydän takana olevalle orrelle oli ilmestynyt ihmeellinen lintu, mutta en ehtinyt tutkia sitä. Juoksin hopeaisen pörröpallon luo.
”Miu!” pörröpallo sanoi ja nousi istumaan.
”Siro!” huudahdin onnesta voipuneena ja silitin sen silkkistä karvaa. Se kiipesi varovasti syliini ja upotin kasvoni sen metsäntuoksuiseen turkkiin. Siro painoi päänsä rintaani vasten ja alkoi kehrätä.
”Voit mennä, Argus”, Dumbledore sanoi. ”Pikku karkulainen on löytänyt omistajansa.”
Tajusin vasta silloin, että Voro oli edelleen huoneessa ja toljotti Siroa kuin olisi nähnyt lohikäärmeen. Hups, ei taida olla velhomaailmaan sopiva vertauskuva…
Hitaasti Voro kääntyi ja käveli pois myrtyneen näköisenä, mutta minä en välittänyt vaan keskityin hellimään Siroa. Minusta alkoi tuntua, että olisi aika lähteä, sillä rehtori vain istui ja tuijotti tyhjyyteen.
Halusin kuitenkin tietää, miten Siro oli päässyt pois makuusalista ja nyt taas ilmestynyt takaisin, vaikka rehtorin kanslia oli varmaan kilometrin korkeudessa. Lopulta kysyin:
”Miten Siro vain ilmestyi tänne?”
”Luulisin, että kaunis neitisi on puoliksi gäätä”, rehtori totesi.
”Puoliksi mikä?” kysyin.
”Gäädät ovat vähän niin kuin kissoja, mutta niillä on erityisiä ominaisuuksia. Tämän sievän neidin erityiskyky taitaa olla se, että se pystyy tahdonvoimalla katoamaan jostain ja ilmestymään jonnekin muualle”, rehtori Dumbledore totesi.
Nyökkäsin, vaikka ymmärsin vain puolet rehtorin puheista, ja poistuin kansliasta kiiteltyäni professoria vuolaasti. Juuri kun olin astumassa ovesta ulos, professori sanoi:
”Ja katsoisitko, ettei se enää toista kertaa ilmiinny keittiöön. Se yritti hienona neitinä auttaa kotitonttuja hankkiutumaan eroon hiiristä. Ikävä kyllä kotitonttujen mielestä ei ollut kovin hygieenistä, että se asetti sievät tassunsa muutamaan marjapiirakkaan.”
Lupasin pitää Siroa silmällä ja lähdin kävelemään kohti oleskeluhuonetta. Historian tunnille olisi turha enään yrittää ehtiä, ja seuraavaan tuntiin oli vielä viisitoista minuuttia.
Kävellessäni pitkin käytäviä päätin laatia listan siitä, mitä kaikkea minun pitäsisi kysyä Julialta. Mietin, miten saisin pidettyä Siron kurissa, sillä alkoi vaikuttaa siltä, etteivät ovet enää pidätelleet sitä.

Vastaus:

Olipas hauska käänne, että Siro onkin puoliksi gäätä! En taida muistaa, että gäätällä olisi tavallisesti kykyjä ilmiintyä kuten kotitontuilla, mutta se oli tässä juoneen sopiva kekseliäs lisä! Lisäksi se toi hyvin esiin sen, että ollaan taikamaailmassa, ja siellä kissatkin voivat ilmestyä huoneesta toiseen, mikä oli mukavan maagisen oloista. Ja saipahan Vorokin tosiaan nenilleen, juuri sopivalla tavalla, kun Dumbledore jätti tämän vähäpätöiset puheet huomiotta! Dumbledore oli erinomaisesti hahmolle uskollisesti kirjoitettu: hän suhtautui tilanteeseen hyvin rauhallisesti ja kuin olisi jo paremmin ajan tasalla kuin muut. Erilaiset lempinimet kissasta sopivat nekin hänen suuhunsa, vaikka hieman eriskummallinen "neiti" nimitys kissasta toistui jo hieman liian monta kertaa, niin että se erottui muusta tarinasta. Muutenkin kannattaa tarkastaa, ettei sama, persoonallinen viittaus esiinny liian usein: myös "hopeainen pörröpallo" olisi toisella kerralla voinut olla yksinkertaisesti "kissa". Joka tapauksessa muutenkin hyvin kirjoitetun keskustelun lomasta erottui Dumbledoren leppoisan ironinen kuvaus Siron kissajahdista keittiössä, joka sai hymyä huulille! Kuvailua oli myös mukavasti, hienoa!

Saat 6 kaljuunaa, 15 tuparia ja Oi johtajuus, rehtori -merkin!
Aurelia » 27.9.

Nimi: Nicholas Dennell

21.09.2018 22:38
Luku 16.

Laahustin aamupalalle silmät turvoksissa. Vaikka olin pessyt naamani useampaan kertaan kylmällä vedellä, näytin yhä samalta kuin Noah ensimmäisellä luokalla, kun hän oli saanut öhmökkeenkuorijauhetta silmiinsä. Olin tietty varoittanut häntä etukäteen, mutta ei se ollut estänyt rohkelikkoa tunkemasta nenäänsä violettina kimaltelevaan purkkiin. Sentään pulveri hengitysteissä ei ollut niin paha kuin pulveri silmissä, sillä aivastuksen jälkeen jauhetta oli ollut käytännössä katsoen joka paikassa. Ehkä oli siis hyvä, että tupalaiseni oli oppinut nykyään olemaan pelleilemättä väärien purkkien kanssa kesken liemitunnin. Muistaisin silti ikuisesti sen, miten vihainen aina niin rauhallinen professori Lagoena oli ollut Noahin touhut tajutessaan. Liemien opettaja oli pelännyt, että pojalta lähtisi näkö vielä lopullisesti, mutta valitettavasti Noah oli selvinnyt pelkällä säikähdyksellä, niin kuin yleensäkin. Olisipa minullakin yhtä hyvä tuuri.
Olin keskustellut rehtorin kanssa heti herättyäni, mutta emme olleet päässeet puusta pitkälle. Olin selittänyt samat asiat kuin edellisiltanakin, tällä kertaa vain paljon selkeämmin. Vieläkään en saanut kerrottua sitä, että vika oli minun. Että minun takiani Benji ei ollut lähtenyt kasvihuoneilta suoraan sisälle, vaan oli päätynyt metsään. Jos emme olisi riidelleet, kaikki olisi nyt hyvin.
Olin itkenyt kuin mikäkin idiootti. Professori Aynesworth oli toki yrittänyt lohduttaa omalla kankealla tavallaan, mutta jäykkä kun oli, ei siitä ollut tullut oikein mitään. Sitä paitsi hän vaikutti siltä, että olisi halunnut saada parempia vihjeitä, muttei kehdannut lähteä niitä vaatimaan, kun olin jo valmiiksi niin poissa raiteiltani. Eipä minulla toisaalta niitä olisi ollutkaan, mutta tunsin silti pettäneeni rehtorin sillä, etten ollut jäänyt aloilleni ja kohdannut metsässä olijaa. Olin vain lähtenyt lipettiin Benjin kanssa. Professori oli kuitenkin “ehdottomasti sitä mieltä, että oli vain hyvä asia, että lähdin pois”. Sillä olisinhan niin tehdessäni voinut pelastaa Benjin, jos olisimme saaneet apua aiemmin. Niin. “Jos.” Vaan kun en ehtinyt.
Minun mielestäni karkuun juokseminen oli vain pelkkää typerää pelkuruutta. Mikä rohkelikko minä muka olin? Välttelin vaikeita tilanteita ja pakenin vaaran uhatessa ja nyt toinen parhaista ystävistäni oli kuollut sen takia. En osannut pitää suutani kiinni silloin kuin olisi ollut tarvetta. Olin vain pahentanut tilannetta olemalla ääliö, niin kuin aina ennenkin. Ei ihme, että sekä Rose että Benji olivat jättäneet minut.
Nielaisin vaikeasti ja istuin alas Rohkelikkojen pöytään. Olisin halunnut olla yksin, sillä minua itketti taas. Välttelin tupatovereideni katsetta samalla kun tunsin monen muunkin silmien porautuvan niskaani. Juttu oli ilmeisesti lähtenyt kiertämään.
Lyyhistyin kasaan, vaikka niin kuin pieneksi tekeytyminen ja lautasen tuijottaminen olisivat tehneet minusta maagisesti jollain tapaa olemattoman tai edes läpinäkyvän. Kuuroksikaan se ei valitettavasti tehnyt, vaan korvani rekisteröivät liiankin selvästi epämääräisen supatuksen ympärilläni.
“Kuulitko jo, että se eilinen puuskupuh-poika murhattiin?” “Aijaa? Minä kun luulin, että se teki itsemurhan.” “Ei, kyllä se tapettiin. Kuulin huhun, että tappaja olisi ollut kuolleen pojan kaveri, mutta joku sanoi, että murhaaja pakeni Kiellettyyn metsään…”
Nieleskelin ja puristin penkkiä rystyset valkeina. Onneksi kuiskiminen hiljeni kuin veitsellä leikaten, kun rehtori nousi salin edessä seisomaan ja rykäisi kovaäänisesti. Päät kääntyivät odottavana opettajien pöydän suuntaan, mutta minä tuijotin yhä tyhjää kippoa edessäni. Ei olisi pitänyt tulla. Minä tahansa muuna päivänä houkutteleva tuoreen leivän tuoksu olisi saanut veden nousemaan kielelleni, mutta nyt vatsaani lähinnä väänsi.
“Hyvät opiskelijat”, rehtori Aynesworth aloitti. “Kuten moni teistä onkin jo kuullut, eilen linnan tiluksilla tapahtui kuolemantapaus.” Salissa kohahti.
“Puuskupuhin oppilas Benji Corwin menetti henkensä, joten pidämme tänään päivällisellä hiljaisen hetken hänen muistolleen.” Pientä supinaa oli kuultavissa sieltä täältä. Tunsin saavani osakseni entistä enemmän vilkuiluja.
“Oho. Mitähän hänelle kävi? Hei Dennell, tiedätkö mitä Benjille kävi? Siehän oot sen kaveri?” kuulin Noahin utelevan, mutta Ronanin hiljainen kehotus olla hiljaa keskeytti hölöttävän tupalaiseni. En kohottanut katsettani tai reagoinut koko kysymykseen.
“En usko kuolemaan liittyvän minkäänlaista rikosta. Muistutan kuitenkin, että Kielletty metsä on nimensä mukaisesti kiellettyä aluetta. Ei muuta, jatkakaa.”
Pongautin pääni pystyyn ja tuijotin järkyttyneenä rehtorin suuntaan. Ei rikosta? Miten niin ei liittynyt rikosta? Benji oli murhattu! Miksei Aynesworth maininnut mitään siitä? Miksei hän varoittanut ketään?
Muut ympärilläni tuntuivat vilkuilevan vähän epäröiden sekä rehtoria että minua, mutta keskittyivät lopulta syömään. Tupalaisenikin jättivät minut rauhaan, vaikka Erik yrittikin nälviä jotakin minun suuntaani.
Minä en saanut alas mitään. Tuijotin vain rehtoria ennen kuin nousin aloiltani ja lähdin suorinta tietä Rohkelikkotorniin. Olin niin vihainen, että kyyneleet puskivat väkisin pintaan. Kuulosti ihan siltä, ettei rehtori aikonut tehdä yhtään mitään sen eteen, että Benjin murhaaja saataisiin kiinni. Ja minä olin ollut pahoillani omien johtolankojeni vähyydestä.

Vihani kuitenkin laantui varsin nopeasti, kun kuulin käytävillä jos jonkilaisia tarinoita Benji-paran lopusta. Osaan niistä sisältyi se, miten minä olin murhannut ystäväni ja nyt väitin, että sen oli tehnyt joku muu. Ne, jotka olivat kuulleet riitelymme, olivat sitä mieltä, että minun takiani Benji oli tehnyt itsemurhan. Rehtorin puhekin tuki tätä oletusta, joten suurin osa oli itsemurhateorian kannalla. Ne, jotka olivat sattuneet paikalle, kun kannoin Benjin sisään, uskoivat puolestaan murhaajan liikkuvan metsissä. Samaan oletukseen sisältyi myös se, ettei rehtori ollut kertonut murhaajasta, sillä se olisi aiheuttanut vain joukkohysteriaa.
Joka tapauksessa minua kartettiin kuin ruttoa. Jos nuoremmat oppilaat olivat aiemmin siirtyneet hätäisesti pois jaloistani jo pelkästä tuimasta mulkaisusta, nyt riitti, että satuin samalle käytävälle. Minne tahansa meninkin, sain osakseni vahempien oppilaiden suunnalta paheksuvia katseita ja tuomitsevaa supinaa. Nuoremmat sen sijaan katsoivat kauhulla ja väistivät käytävän seiniä vasten koululaukkujaan puristaen niin kuin olisin vaarallinen tai kanssani samassa tilassa olemisestakin saisi kuorimaveitsestä. Niin kuin muka puukottaisin jonkun ykkösluokkalaisen ihan vain sen takia, että hän sattui osumaan tielleni. Pah.
Ylipäätään tuntui siltä, että kaikki tiesivät nimeni, ja sen, että liityin puuskupuhin kuolleeseen poikaan. Rauhaa en saanut kunnolla missään.
Yritin päästä puheisiin Rosen kanssa, mutta joku tytön kavereista sylkäisi päälleni eikä entinen paras ystäväni tehnyt mitään estääkseen. Korkeintaan vain liittyi mukaan ilkkumiseen. Nielin kyyneleeni väkisin, sillä en halunnut alkaa pillittämään luihuisten nähden. “Heikko itkupilli” ei ollut nimitys, jonka olisin halunnut haukkumanimieni listan jatkoksi, joten annoin asian olla.

Kahta päivää myöhemmin sain räyhääjän vanhemmiltani suoraan aamupalapöytään. En ehtinyt tehdä elettäkään salin ovien suuntaan, kun se jo laukesi näpeilleni isäni tyytymättömän äänen täyttäessä koko Suuren salin.
“Saimme äitisi kanssa kirjeen rehtorilta. Olet kuulemma ystävystynyt jonkun puuskupuhin kanssa. Tiedätkö miten nöyryyttävää se on? Kuulla, että _rohkelikkoon_ joutunut lapsemme kaveeraa jonkun niinkin vähäpätöisen kuin puuskupuhin kanssa? Ja että olet sotkeutunut vielä johonkin kuolemantapaukseen? Sietäisit hävetä. Mitä sukulaisetkin sanovat, kun kuulevat? Äitisi oli kauhuissaan ja minä olen pöyristynyt. Emme siedä tällaista, kuten hyvin tiedät. Onneksi sovimme, ettet tule joululomaksi kotiin. Ei tarvitse sietää tuollaista lasta katseensa alla. Mietihän käytöstäsi.”
Olin hädin tuskin kompuroinut ylös penkiltäni, kun kyyneleet tulivat jo yli äyräiden. Noah yritti hidastaa menoani tarttumalla käteeni ja sanomalla todennäköisesti vain jotakin typerää, mutta äyskähdin hänelle, että jättäisi minut rauhaan enkä kuunnellut. Samalla tulin tönäisseeksi häntä kovakouraisesti niin, että hän oli kaatua selälleen. Osin toivoin, että niin kävisikin, mutta Ronan koppasi ystävänsä lennosta tuijottaen minua kylmästi suoraan silmiin. Hyvä, vihaisi hänkin minua, niin oltaisiin tasoissa. Kukapa minusta välitti, kun omatkin vanhempani vain huusivat siitä, miten hankin ystäviäni muualtakin kuin heidän ylistämästään luihuisesta.
En mennyt enää Suureen saliin syömään, sain siellä liikaa katseita osakseni. Tyydyin närppimään Rohkelikkotornissa vanhemmilta aiemmin saamiani herkkuja ja Tylyahon makeisia. Niistä tosin tuli vain entistä huonopi olo, mutta en kokenut ansaitsevani parempaakaan. Benji ei voinut syödä mitään enää koskaan. Enkä voinut pyytää häneltä anteeksi. Se oli ehkä kaikista pahinta.

En saanut öisin unta ja näin painajaisia. Minua itketti vähän väliä. Tuntuis siltä, että nälkä kairasi reikää vatsaani, mutten suostunut menemään syömään, sillä Suuressa salissa en saisi olla katseilta rauhassa. Suututti ja turhautti ja lopulta tuntui vain yleisesti ottaen pahalta. Olin kuvitellut, että pärjäisin hyvin itsekseni. Etten tarvinnut ketään, että olin yksinäinen susi.
Todellisuudessa olin kaukana siitä.
Olisin halunnut puhua jollekin, mutta kenelle olisin voinut puhua, kun toinen ystävistäni oli kuollut ja toinen vain vältteli ja kiusasi minua? Vanhemmilleni en ollut kirjoittanut mitään, sillä ei heitä kiinnostanut. Ei heitä koskaan kiinnostanut mikään, mitä minä tein. Paitsi jos tein sen väärin.
En voinut myöskään lakata ajattelemasta: tältäkö Benjistä oli tuntunut, kun minä ja Rose olimme nauraneet hänelle? Tältäkö hänestä oli tuntunut ilman ystäviä minun ja Rosen lisäksi? Sen oli täytynyt olla rankkaa.
Ajatuksenakin tilanne kuulosti kamalalta ja sai oloni tuntumaan entistä pahemmalta. Olin ollut hirveä Benjiä kohtaan ja silti hän oli pitänyt puoliani ja sietänyt seuraani. Hän oli välittänyt toisin kuin Rose, joka oli hylännyt minut typerän ihastuksensa takia, ja silti olin pitänyt tyttöä parhaimpana ystävänäni ylitse muiden. Miksen ollut tajunnut olla vähemmän itsekäs jo aimmen?
Jenkinsin ajattelu ei sekään parantanut oloani, sillä olin nähnyt myös korpinkynnen katsovan minua oudosti käytävällä. Oli kuin poika olisi ollut häpeissään. Minuako hän häpesi? Jos, niin miksi? En ollut osannut tulkita hänen ilmettään, mutta eipä minua kiinnostanutkaan. Tuntui jo ihan riittävän kauhealta muutenkin.

Neljä päivää pysyin jotenkuten kasassa. Sen jälkeen en yksinkertaisesti enää jaksanut mennä oppitunneille, joten jäin sänkyyn ja väitin olevani kipeänä. Noah tarjoutui hakemaan matami Proudfootin, mutta kielsin häntä. Noahin reaktio olisi varmaankin yllättänyt minut, jos en olisi ollut henkisesti niin loppu. Oli kuin olisin kieltänyt pojalta auttamisen sijaan joulun, niin pettyneeltä ja huolestuneelta hän näytti. Mutta miksi häntä muka kiinnostaisi minun hyvinvointini yhtään sen enempää kuin vanhempiani tai sitä yhtä ainutta ystäväänikään näytti enää kiinnostavan? En minä ollut koskaan kohdellut häntä hyvin. En ansainnut apua, ainakaan Noahin suunnalta. Niinpä vedin vain peiton korvilleni ja teeskentelin nukkuvaa, kunnes muut olivat lähteneet ja jättäneet minut ylhäiseen yksinäisyyteeni.
En saattanut ymmärtää, miten Benji oli jaksanut tällaista päivästä toiseen. Minä olin valmis luovuttamaan alle viikon jälkeen. Kaikki tuntui kamalalta. Pahalta ja samalla ei miltään. Enää ei edes itkettänyt, sattui vain silmiin. Ja päähän. Ja joka paikkaan.

En poistunut sängystä koko päivänä muualle kuin vessaan ja illan tullessa teeskentelin yhä nukkuvaa, jotta vältyin keskustelemasta muiden kanssa. Olisin kyllä oikeastikin halunnut nukkua. Kehoni kaipasi unta ja sen suomaa hetkellistä unohdusta, mutta sitä ei kuulunut. Oli vain minä ja ajatukseni sekä sängyn verhojen takaa kuuluva Erikin nurina ja valitus. Kuulin nimeni useampaan otteeseen, mutta en keskittynyt kunnolla puheeseen. En halunnut kuulla. Silmänurkissani kirveli, mutta ehkä se oli ennemmin unenpuutetta kuin itkua. Ainakin toivoin niin. Aloin olla jo kyllästynyt pelkkään itkemiseen. Olin hemmetin heikko. Vihasin itseäni ja ihan syystä.
Lopulta tuli hiljaista. Verhon takaa kuului kevyttä kuorsaamista, mutten vieläkään uskaltautunut kuoriutumaan peittoni sisältä. Mieluummin tuijotin vain uupuneena paksua verhokangasta. Pikkuhiljaa aloin toivoa, että metsässä ollut olisi Benjin sijaan puukottanut minua. Olisin saanut ansioni mukaan eikä puuskupuhin olisi tarvinnut kärsiä. Minä se tarinan suurin konna olin. Minut olisi pitänyt pistää hengiltä.
Niiskahdin ja huokaisin, mutta henkäys katkesi kuin seinään, kun kuulin raskaan kankaan kahinaa ja näin pimeässä jonkun raottavan katokseni verhoja. Ummistin salamana silmäni ja tekeydyin nukkuvaksi, vaikka sydän hakkasikin äkillistä tilannetta säikähtäneenä rinnassani. Jos se olisi Erik, kiroaisin hänet lopullisesti kiinni sänkyynsä. Jos se olisi Noah, käskisin häntä painumaan takaisin jästilään ja pysymään siellä.
“Ylös”, kuului kylmä, mutta rauhallinen käsky. Samalla tunsin jonkun vetävän määrätietoisesti peitteen pois yläruumiini päältä. Silmät auki räväyttäessäni en suinkaan kohdannut Erikin sinisiä silmiä tai Noahin lämpimänruskeaa katsetta niin kuin olin odottanut. Ei, pimeästä minua tuijottivat harmaat, miltei värittömän iirikset, joiden kantajan ilme kuvasti samanlaista tyytymättömyyttä niin kuin aina, kun tyrkin tai härkin tahtomattani Noahia. Katseeni tajutessaan hän tuhahti ja päästi peittoni otteestaan.
Ronan.

//:D en ole kuollut, olen vain hidas//

Vastaus:

Tämä oli erinomainen jatko edellisen tarinan tapahtumille! Toit hyvin esille vaikutukset, joita ystävän kuolema voi tuoda jäljessään, ja se toi tarinaan realismin tuntua. Olikin hyvä, että koko tarina oli omistettu Benjin kuoleman jälkimaininkien välittömille vaikutuksille, vaikka tapahtuma varmasti vaikuttaakin pitkälle tästä eteenpäin. Monen rivin pituinen muistelu Noahin vanhasta kommelluksesta tuntui heti alkuun hieman aiheesta poikkeavalta, mutta toi hyvin esiin trauman fyysisiä vaikutuksia Colinin ulkomuotoon. Muut vaikutukset pysyivät mukana koko tarinan ajan, mutta erityisesti "mitä jos"-ajatukset ja Benjiin samastuminen toimivat tarinallisesti lisäämässä Colinin katumusta, joka hienosti tässä vaiheessa tarinaa saa Colinin nöyremmäksi. Hän ajattelee yhä paljon itseään, mutta sekaan on kylvetty omien tekojen ajattelemisen siemenet, minkä ansiosta Colinia on helpompi kannustaa. Vanhempien räyhääjä herätti sekin rutkasti sympatiaa. Colinin orastava erimielisyys rehtorin kanssa oli eräs lempikohdistani - hieno paikka konfliktille, joka pistää mietityttämään rehtorin motiiveja tapauksen suhteen! Colinin masentuessa oli kiva kuulla muiden suusta spekulaatioita siitä, mitä olisi saattanut tapahtua, sillä sehän on kuitenkin polttava kysymys myös lukijan huulilla. Ainoana huomatauksena tuli mieleen tarttua alussa esiintyneeseen "tietty"-sanan käyttöön "tietenkin"-sanan sijaan, sen voisi jatkossa korjata! Loppu oli erinomainen, josko vihdoin sivuun jääneisiin muihin rohkelikkoihin tutustuttaisiin paremmin? Jään jännityksellä odottamaan, mitä tarina tuo tullessaan!

Saat 8 kaljuunaa, 21 tuparia sekä Lockhartin lempilapsi- ja Punainen kirjekuori -merkit!
Aurelia » 27.9.

Nimi: Michaela Wolf, Rohkelikko

18.09.2018 23:04
1 luku~Rikkinäinen perhe

Istuin kaksikerroksisen omakotitalomme katolla, ja katselin, kuinka oranssit lehdet leijailivat kohti maata ja lopulta laskeutuivat hieman kuivuneen nurmikon päälle. Ilma oli kolea, ja sadepilvet lähestyivät kovaa vauhtia. Koulu alkaisi tasan viikon kuluttua, ja minä menisin kolmannelle luokalle Tylypahkaan, noitien ja velhojen kouluun. Kahtena edellisenä vuonna olin saanut jo paljon ystäviä ja aika hyviä arvosanoja. Koulun lähettämä kirje, jossa kerrottiin, mitä oppikirjoja ja tavaroita seuraavaksi vuodeksi tarvittiin, oli tullut minulle jo kuukausia sitten, mutta emme olleet ehtineet käymään Viistokujalla vielä äitini kanssa ostamassa niitä.

Takaatani kuului laiska naukaisu, ja kissani Hector hyppäsi syliini.
”Miten sinä tänne pääsit?” kysyin kissalta, vaikka tiesin ettei se vastaisi. Sen valkoinen turkki, jossa oli mustia ja ruskeita täpliä, oli pehmeä ja lämmin. Kiedoin kädet Hectorin ympärille, ja kissa alkoi kehräämään. Vaikka Hector oli pullea ja laiska unikeko, se oli silti todella tärkeä minulle, ja lähtisi mukaani Tylypahkaan.
Taivaalta alkoi tippumaan vesipisaroita, joten menin takaisin sisälle kattoikkunan kautta. Jätin Hectorin sängylleni nukkumaan, ja lähdin itse alakertaan.

Alakerta oli kuin sirkus. Äiti istui tummanharmaalla sohvallamme samalla, kun pölyhuiska oli taiottu pyyhkimään itse pölyt, isäpuoleni Derek oli äidin vieressä ja luki kovaan ääneen jotain typerää uutista Päivän profeetasta ja Derekin yhdeksän vuotiaat tyttäret Erin ja Esmeralda riitelivät muroista sotkien koko keittiön. Vain vuoden vanha pikkuveljeni Sam konttasi lattialla, ja laittoi suuhunsa kaiken, mikä sinne vain mahtui.
”Octavia, hiljentäisitkö siskosi”, Derek kysyi minulta.
”Tiedät, että minua kutsutaan toisella nimelläni”, ärähdin hänelle. En ollut koskaan pitänyt Derekistä, enkä ensimmäisestä nimestänikään, siksi minun kutsumanimeni oli Michaela.
”Sitä paitsi, hiljennä nuo kaksi itse”, sanoin ja nyökkösin kaksosia kohti.
”Tulin hakemaan vain ruokaa.”
Nappasin omenan hedelmävadista ja menin äidin luo. Hän näytti hyvin paljon minulta. Molemmilla oli tumman ruskeat paksut ja kiharat hiukset, vaikka minulla oli lyhyemmät. Meidän molempien nenät olivat leveät, meillä oli pisamia, ja olimme todella lyhyitä. Ainut ero, mitä meissä oli, oli silmiemme väri. Minulla oli kellertävän ruskeat suuret silmät, jotka olin kuulemma perinyt biologiselta isältäni. Oikea isäni, Peter, oli lähtenyt vuosi minun syntymäni jälkeen pois ja jättänyt äidin yksin. Kukaan ei tiennyt missä Peter oli, tai oliko hän enää edes hengissä.
”Missä John on?” kysyin äidiltä. John oli ainut biologinen perheenjäseneni äidin lisäksi tässä talossa.
”Huoneessaan, niinkuin aina”, äiti vastasi. Nyökkäsin, ja lähdin veljeni huoneeseen.

Veljeni huone oli todella sotkuinen. Tavaroita oli ympäri lattiaa, vaatteet lojuivat rytyssä tuolin päällä, sänkyä ei oltu pedattu ja kaappien ovet olivat auki.
John katsahti minuun päin.
”Luulin hetken, että Derek tuli taas valittamaan huoneeni sotkuisuudesta”, hän huokaisi.
”Varmaan ensimmäisen kerran elämässäni olen samaa mieltä Derekin kanssa, sinun pitäisi siivota”, vastasin veljelleni. Hän hymyili ujosti, ja kohautti olkiaan. Katsoin veljeäni hetken hieman surullisena.
”Olen huolissani sinusta, et ole ollut oma itsesi sen jälkeen, kun Derek, Erin ja Esmeralda ovat muuttaneet asumaan meille. Sulkeudut aina huoneeseesi kun on mahdollista, et pidä paikkoja siistinä ja murjotat kokoajan”, sanoin Johnille.
”Perheemme on rikkinäinen”, hän vastasi, ja alkoi lukemaan. Lähdin omaan huoneeseeni ajatuksissani.
Veljeni oli oikeassa, perheemme oli rikkinäinen.

Vastaus:

Tässä tuli hyvin esitellyksi koko Michaelan perhe ja hänen arkensa! Aloitus oli juuri sopivan rauhallinen - kuten maahan leijailevat lehdet, lukijanakin lasku tarinan pariin tuntui pehmeältä ja sulavalta. Ympäristön kuvaus asetti myös hienosti tunnelman tarinalle, joka tuntui jatkuvan loppuun asti: sää ei ollut vielä liian synkeä, mutta ei myöskään aurinkoinen, kuten ei ollut Michaelan mielialakaan. Hän ei selvästi ollut tyytyväinen perheensä tilanteeseen, vaikkei ollutkaan äidilleen vihainen. Esmeralda ja Erin vaikuttivat aika ärsyttäviltä, mutta olisi ollut kiva kuulla vielä vähän lisää siitä, miksi Michaela vihasi isäpuoltaan. Samoin Derekin reaktio Michaelan ärähdykseen jäi syrjään, joten jäi mietityttämään, miten Derek sitten suhtautuu Michaelaan. Vuoropuhelut olivat muuten oikein sulavia, pidin etenkin tuosta viimeisestä Johnin kanssa käydystä keskustelusta! Samoin kuvailua oli ripoteltu hienosti tapahtumia kehystämään. Kerronta oli hyvin kirjoitettua ja oikeinkirjoitus oli sekin kunnossa, ainoastaan yksi sana kaipasi korjaamista: "takaatani" on murrekielinen ilmaisu, eli oikeinkirjoitettu muoto on yksinkertaisesti "takaani". Hieno aloitustarina!

Saat 5 kaljuunaa, 16 tuparia sekä Kerronnankietoja-merkin!
Aurelia » 27.9.

Nimi: Gianna Nox, Luihuinen

17.09.2018 15:24
5. luku osa 2: Ja niin se kaikki alkoi

"Gianna Nox!" professori Avery luki Giannan nimen pergamentista ennen kuin Luihuisen pöydässä oltiin vielä rauhoituttu Wrenille osoitettujen suosionosoitusten suhteen. Tyttö käänsi nimensä kuullessaan katseensa kohti lajitteluhattua ja jakkaraa, mutta ennen kuin hän pääsi liikkeelle, Liana oli tarttunut häntä käsivarresta.
"Nähdään pöydässä", maitokahvin värisen ihon omaava tyttö sanoi hymyillen ja päästi sitten irti toisen tytön käsivarresta. Gianna vilkaisi toisen kasvoja ennen kuin asteli lajitteluhatun ja jakkaran luokse. Liana oli näköjään varma siitä, että he pääsisivät samaan tupaan, mutta Gianna itse ei ollut yhtä varma asiasta, koska he eivät itse saaneet päättää tupiaan. Juuri äsken Wren oli päätynyt eri tupaan kuin veljensä, joten ei ollut mitenkään epätodennäköistä, että Gianna ja Liana voisivat joutua myös.
Professori Avery asetti nuhjuisen, elämäänsä nähneen lajitteluhatun Giannan päähän. Hetken hiljaisuus ei piinannut tai kiduttanut tyttöä, hänellä ei ollut mikään kiire. Eikä lopputuloksella ollut oikeastaan minkäänlaista merkitystä hänelle, vaikka melkein koko hänen sukunsa oli opiskellut Luihuisessa. Vain muutamat sukulaiset kuitenkin odottivat hänen jatkavan Noxien puhdasverisen suvun perinnettä ja pääsevän käärmeen tupaan.
"Hmm... Magnus Noxin tytär, Eoin Noxin lapsenlapsi... Yhdenkään aikaisemman Noxin sijoittaminen ei ole tuottanut ongelmia, mutta nyt... Menestyksesi olisi taattu missä tahansa neljästä tuvasta... Sinulla on sekä Rohkelikon rohkeutta että Korpinkynnen viisautta, Luihuisen kunnianhimo ei sokaise Puuskupuhin lojaaliutta..." Gianna kuuli lajitteluhatun pohdiskelevan. Äänensävystä kuuli, kuinka hattu teki kaikkensa keskittyessään analysoimaan häntä yrittäessään päättää, mikä neljästä tuvasta olisi hänelle sopivin. "Näiden neljän piirteen yhdistelmä voi näyttää sinulle niin valoa pimeässä kuin johdattaa harhaan, mutta itsenäisyytesi ja järkkymätön oma tahtosi vie sinut takaisin omalle tiellesi... Päätökseni on..."
Smaragdin vihreän ja hopean tunnusväreikseen saanut Luihuisen tupa osoitti jo toisen kerran peräkkäin suosiotaan saadessaan uuden jäsenen. Suoristautuessaan Gianna huomasi, kuinka myös Liana taputti hänelle hymyillen muiden lajitteluvuoroaan odottavien ekaluokkalaisten joukosta. Suosionosoituksiin erikoisemmin reagoimatta Gianna asteli kohti Luihuisen pöytää, missä hän istuutui alas pöydän ääreen. Huomaamattaan hän istui Wrenin viereen, joka oli vasta vähän aikaa sitten istunut itse jakkaralla sovittelemassa lajitteluhattua.
“Kahden oppilaan peräkkäin lajitteleminen samaan tupaan ei ole ehkä erikoisin sattuma, mutta hämmästyn, jos vielä kolmas lajitellaan Luihuiseen perässämme”, Gianna nosti katseensa Wreniin, joka oli juuri lämpimästi hymyillen puhunut hänelle. Hymy säilyi toisen kasvoilla, kun tämä hieman kallisti päätään harmaiden silmien katseen pysyessä Giannassa. “Olen Wren Graves.”
“Gianna Nox”, Gianna esittäytyi vastaamatta kuitenkaan Wrenin hymyyn, toinen tyttö ei tuntunut loukkaantuvan siitä. Ilmeisesti tämä ymmärsi, ettei hymy kuulunut hänen normaaliin kasvojen ilmeeseensä. “ Se voisi kyllä olla jo enemmän hämmennyksen arvoista, jos kolme oppilasta peräkkäin lajiteltaisiin samaan tupaan. Sattumaa se kuitenkin vain olisi.”
“Sattumaa, mutta ehkä vähän huvittavaa”, Wren hymyili vielä, kunnes käänsi katseensa seuraamaan lajitteluseremoniaa. Niin teki myös Gianna, joka katseensa kääntäessään kuuli, kuinka professori Avery kutsui tällä kertaa Halin lajiteltavaksi. Alati tuiman pojan ilme ei muuttunut yhtään rennommaksi, mutta ei myöskään myrtynyt entisestään. Poika ei kuitenkaan näyttänyt nauttivan tilanteesta, jossa joutui olemaan kaikkien muiden paikallaolijoiden silmien edessä.
“Luihuinen!” lajitteluhattu julisti miltein heti, kun se oli laskettu Halin päähän. Vauhdikkaasti poika nousi jakkaralta ja riensi Luihuisen pöytään aplodien ja muiden tervetulotoivotuksien saattelemana samalla, kun Giannan vieressä istuva Wren kohotti yllättyneenä kulmiaan. Kolmas peräkkäin Luihuiseen, olihan se jo vähän epätavallista, mutta ei tajunnan räjäyttävää.
“Toivottavasti Liana ei pääse Luihuiseen…” Hal mutisi istuutuessaan Giannaa ja Wreniä vastapäätä. Vaikka Gianna tajusi puhuvan hänelle, poika ei silti nostanut milliäkään katsettaan tytön suuntaan. Tilanne sai Wrenin kurtistamaan kulmiaan tällä kertaa.
“Tunnetteko te toisenne?” Wren kysyi heiltä. Halilta myrskysilmäinen tyttö sai vastaukseksi vain tuhahduksen, mutta Gianna selvensi toiselle tytölle, että hän ja Hal olivat istuneet samassa vaunussa junamatkan ajan. Eivät he sen paremmin toisiaan tunteneet. Hyvä, jos tiesivät juuri mitään toisistaan. Sen enempää kolmikko ei kuitenkaan ehtinyt keskustella, kun lajittelu jo jatkui.
Luihuisen lajitteluputki katkesi ainakin toistaiseksi, kun lajitteluhattu lajitteli muutaman oppilaan Korpinkynteen ja Puuskupuhiin. Jonkin aikaa meni ennen kuin professori Avery luki käsissään olevasta pergamenttikääröstä Lianan nimen. Gianna näki Luihuisten pöytään asti, kuinka kahvi-ihoisen tytön katse kirkastui. Kiharatukkainen vilkaisi vihreään ja hopeaan verhotun pöydän suuntaan ja hymyili pikaisesti hänelle ennen kuin asteli istumaan jakkaralle tyytyväisesti hymyillen. Liana näytti olevan hyvin varma siitä, että pääsisi liittymään heidän seuraansa Luihuisen pöytään. Gianna ei kuitenkaan ollut täysin varma asiasta, kukaan ei osannut lukea lajitteluhatun päätöksiä ennalta. Kaikki eivät ehkä olleet aina tyytyväisiä sen päätöksiin, mutta lajitteluhattu kyllä tietäisi, mikä tupa olisi kellekin sopivin.
“Rohkelikko!” punaiseen ja kultaan verhotun pöydän tupalaiset hurrasivat ja taputtivat, kun lajitteluhattu julisti päätöksensä. Kukaan heistä ei kuitenkaan huomannut, kun jakkaralla istuvan tytön huulilla ollut hymy suli hetkessä pois. Gianna näki, kuinka Liana jäätyi paikoilleen katsomaan suuren salin oville päin tilanteen alkaessa valjeta tälle. Kahvi-ihoinen ei ollut päässyt Luihuiseen ja mitä luultavimmin tämä ei tulisi olemaan tyytyväinen lajitteluhatun päätökseen hänen pistämisestään Rohkelikkoon.
Hieman kankeasti Liana nousi seisomaan ikuisuudelta tuntuneiden sekunttien jälkeen. Tyttö ei tällä kertaa vilkaissut lainkaan Luihuisen pöydän suuntaan kävellessään pois korokkeelta kohti uuden tupansa pöytään, missä rohkelikkolaiset ottivat hänet iloisesti vastaan.
“Kerrankin onni on puolellani…” Gianna kuuli Halin mutisevan hieman helpottuneeseen sävyyn, kun tyttö kadotti Lianan näkyvistä tämän istuuduttua muiden rohkelikkolaisten joukkoon. Tyttö ei sanonut mitään Halille, mutta huomasi sivusilmällä Wrenin olevan edelleen yhtä pihalla kuin aikaisemmin tilanteesta. Lajittelu kuitenkin jatkui ja kiinnitti kaikkien heidän huomionsa - tai oikeastaan vain Giannan ja Wrenin, koska Halia lajittelu ei ollut tuntunut kiinnostavaan missään vaiheessa.
“Drake Holbrook!” professori Avery luki jälleen kerran yhden uuden oppilaan nimen pergamentistaan. Nimi ei herättänyt mitään ihmeellistä reaktiota, mutta poika, jolle nimi kuului, palautti Giannan mieleen kaksi muistoa. Ensimmäinen oli Viistokujalta kesällä, toinen siltä päivältä junamatkalta. Terävää leukaa, tummanruskeita hiuksia, tummia silmänalusia ja männynruskeiden silmien tyhjähköä katsetta ei voinut olla tunnistamatta. Poika oli se sama, jota tämän isä oli kohdellut kylmästi Viistokujalla. Sama, joka oli istunut junassa huppu päässään katse luotuna lattiaan. Nyt pojalla oli vain nimi.
Drake istuutui jakkaralle satojen oppilaiden silmien edessä, mutta ei näyttänyt jännittävän tilannetta pätkääkään, vaikka oli antanut itsestään junassa ujon kuvan. Katse pysyi kuitenkin alaviistoon luotuna, kun professori Avery laski lajitteluhatun kylmänruskeiden hiusten päälle. Pientä puheensorinaa lukuun ottamatta suuressa salissa oli jälleen hiljaista, kun lajitteluhattu teki valintaansa.
“Luihuinen!” ja niin vihreään ja hopeaan verhottu pöytä pääsi osoittamaan suosiotaan. Myös Gianna ja Wren taputtivat, kun Drake nousi jakkaralta ja suuntasi Luihuisen pöytää kohti. Ruskeiden silmien katse vilkaisi pikaisesti Halia ennen kuin poika istuutui tämän viereen tyttöjä vastapäätä. Katse käväisi nopeasti heissäkin, mutta laskeutui sen jälkeen hyvin nopeasti pöydän pintaa kohti.
Sanaakaan ei sanottu nelikon kesken, kun lajittelu taustalla jatkui. Kauan ei kuitenkaan menisi, kun se loppuisi ja olisi rehtorin puheenvuoro ennen pitojen alkamista. Kauan ei myöskään menisi, kun heidän ensimmäinen vuotensa Tylypahkassa virallisesti alkaisi. Ilta ei kuitenkaan ollut ohi puhumattakaan uusien tuttavuuksien tapaamisesta.

Niin sen illan kuin ensimmäisen lukuvuoden tapahtumia he muistelevat oleskeluhuoneen takkatulen äärellä viidesluokkalaisina professoreiden muistutellessa lähestyvistä V.I.P.-tutkinnon kokeista. Ensin pitäisi kuitenkin päästä Tylypahkaan asti, pikajuna ei odota enää kauan laiturilla 9¾ . Uusi lukuvuosi ja seikkailu on alkamassa.

// Tämän kanssa menikin sitten aikaa, koska en meinannut keksiä millään hyvää lopetusta, minkä kautta pystyisi siirtymään sujuvasti ensimmäisestä vuodesta viidenteen. Vieläkin lopetus tuntuu vähän tönköltä, mutta en jaksanut enää painia sen kanssa pidempää. Ehkä joskus muokkaan sitä omille sivuilleni tai annan vain jäädä tuollaiseksi. :'D Tosiaan tämän tarinan myötä siirtäisin Giannan ensimmäiseltä viidennelle vuodelle, jos se onnistuu? Nämä ensimmäisen vuoden tarinat olivan enemmän pohjustavia ja viidentenä alkaakin sitten tapahtua vähän enemmän. Muutama henkilö jäi esittelemättä, mutta muutin heidän kohdallaan suunnitelmia niin, että heidän esittelynsä onnistuu erittäin hyvin myöhemminkin. :) //

Vastaus:

Siirrän Giannan viidennelle luokalle! :) Tämänkaltaista suoraa hyppyä vuoden tapahtumista seuraaviin on tosiaan todella vaikea toteuttaa sujuvasti, ja toki tälläkin kertaa olisin innolla kuullut, miten suhteet lajittelun jälkeen alkavat syntyä, ja etenkin: miten Liana sopeutuu tupaansa Rohkelikossa? Tuntui, että itselläkin särkyi pieni palanen sydämestä, kun kuvasit miten tytön kasvot puhkesivat loistamaan - odotuksien vain särkyessä lajitteluhatun huutaessa tuloksen. Kaikki muut hahmot päätyivät Giannan seuraan Luihuiseen, joten mitä asetelma tarkoittaa ystävyydelle Lianan kanssa? Lopussa tapahtumien "muistelu" on ehkä hitusen kliseinen tapa kuvata siirtymää, joten sen olisi voinut toteuttaa vaikkapa vihjaamalla vielä "nykyhetkessä" lajittelussa jollain lailla hahmojen tuleviin suhteisiin, ja hyppäämällä sitten sen enempää selittämättä viidenteen vuoteen. Luokkien välisen siirtymän voi sitten tuoda seuraavassa kohtauksessa esille juuri vaikkapa V.I.P-kokeista puhumalla tai muulla tavalla. Se oli kuitenkin pieni juttu, ja kaiken kaikkiaan tarina oli upea: kuten Wren sanoi, oli tosiaan mielenkiintoista nähdä, kuinka oppilaita lajiteltiin Luihuiseen. Kun pääsi "istumaan pöydässä" heidän kanssaan, sai todella nähdä miten erilaisia tuvan oppilaat voivat olla, kun Potter-kirjoissa heistä tuli kovin yksitoikkoinen kuva. Drake pääsi hahmona taas loistamaan tarinassa herätellessään mielenkiintoa erikoisella olemuksellaan! Kuvailu oli erinomaisen eläväistä ja sitä oli sopivassa määrin; ainoastaan johtolauseisiin oli livahtanut muutama turhan yksityiskohtainen viittaus, jotka olisi voinut korvata "hän"-pronominilla tai nimellä. Nostan erityisesti esiin tuon "maitokahvin värisen ihon omaava tyttö" viittauksen, jonka rakenne on melko monimutkainen, vaikka osa lauseessa on pieni. Yleisesti kehottaisin myös välttämään kuvaamasta tummempia ihonsävyjä ruokiin, juomiin tai makeisiin viittaavilla sanoilla, koska niitä pidetään arvoa alentavina.

Saat 8 kaljuunaa, 20 tuparia sekä Menneisyyden muistelija -merkin!
Aurelia » 17.9.

Nimi: Faith West

07.09.2018 19:54
Luku 3
//Tylypahka//

Pian juna olikin jo Tylypahkassa, ja Faith lopetti lukemisen. Hän katsoi ympärilleen ja kuunteli, jos kerrottaisiin jotain siitä, minne täytyisi mennä. Faith kuunteli ja katsoi ympärilleen, muttei tajunnut mitään, mitä piti tehdä. Pian hän näki Aaronin ja juoksi tämän luokse.
”Mitä nyt tapahtuu?” Faith kysyi. Pian sama ruskea hiuksinen tyttö juna-asemalta tuli heidän viereensä.
”Etkö kuunnellut?” Tyttö sanoi hiukan töykeästi.
”Totta puhuen, en”, Faith sanoi hiukan nolona. Tyttö huokaisi ja viittoi heitä tulemaan hänen perässään. Faith mietti, mihin tupaan hän menee. Ehkä hän menee rohkelikkoon veljensä tavoin. Tai ehkä korpinkynteen isoisänsä tavoin. Hän mietti myös opiskelua. Faith ei nimittäin halunnut käyttää koko vapaa-aikaansa opiskeluun. Pian Faith kuitenkin huomasi olevansa jonkin ison oven edessä. Hän oli ollut ilmeisesti niin ajatuksissaan, ettei huomannut matkaa sinne. Hän huomasi yllättäen jonkun naisen puhuvan heille ja Faith päätti kuunnella loput naisen puheesta.

Kun nainen oli puhunut, he menivät suureen saliin. Salissa oli neljä pitkää pöytää. Faith tunnisti ne tupapöydiksi, joista Fane oli kertonut. Hän näki myös opettajat, jotka istuivat tuoleilla, opettajien pöydän ääressä. Faith katsoi kattoa, se näytti siltä, kuin olisi ollut taivaan alla. Yllättäen joku kuiskasi hänelle. Se oli taas se ruskea hiuksinen tyttö.
”Nimeni on muuten Abby Watts. Olen Puhdasverinen. Ja varmaan arvasitkin, että Aaron on veljeni”, Abby kuiskasi ylpeänä.
”Ai, Minun nimeni on Faith West”, Faith esittäytyi kuiskaten.
”Mikä verisääty?” Abby kysyi taas.
” Watts Abby!” nainen huusi ja Abby meni istumaan penkille. Abbyn päähän laitettiin vanhan näköinen hattu.
”Onko tuo siis se Lajittelu hattu?” Faith Kysyi Aaronilta.
”J-Juu”, Aaron sanoi. Hän vaikutti jännittyneeltä.
”LUIHUNEN!” Hattu huusi yllättäen ja Abby meni luihusten pöytään.
”Samaan pääsi minne äitikin aikoinaan”, Aaron kuiskasi.
”Watts Aaron!” huusi nainen taas ja Aaron meni istumaan.
”PUUSKUPUH!” Hattu huusi ja Aaron meni istumaan muiden puuskupuhien joukkoon. Faith näki, että Abby ei ollut erityisen iloinen asiasta.

Nimiä huudeltiin lisää, ja Faith mietti edelleen, että mihin tupaan hän menee.
”West Faith!” Huudettiin ja Faith meni istumaan tuolille. Hattu laitettiin hänen päähänsä.
”Mielenkiintoista, erittäin mielenkiintoista”,Faith kuuli.
”Ei ainakaan luihuseen ei, eikä myöskään Rohkeliikkoon. Ehkäpä Korpinkynsi? Ei, ei sittenkään. Noh olet sitten kaiketi, PUUSKUPUH! Hattu huudahti ja Faith meni istumaan Aaronin viereen.
”Ki-kiva että ollaan samassa tuvassa, on helpompaa sopeutua, kun on ystäviä”, Aaron sanoi Faithille. Faith vilkaisi hämmentyneenä Aaronia.
”Minusta emme ole vielä ystäviä. Tapasimme vasta”, Faith sanoi ja alkoi kuuntelemaan lajitteluhatun huutoja. Aaron jäi tuijottamaan Faithia ilmeellä joka sanoi ” Voisiko joku selittää, mitä ihmettä hän juuri sanoi?”
(Anteeksi lyhyestä tarinasta ja epäaktiivisuudesta.)

Vastaus:

Lajittelu olikin nopeasti ohi! Tässä tuli jälleen lisää esiin Faithin luonteesta, kuten hänen hajamielisyytensä, kun hän seurasi Abbya ajatuksissaan läpi laivamatkan linnalle. Lopetus oli myös hyvin mielenkiintoinen: Faith ei tosiaankaan tainnut tajuta, että hänen sanansa saattoivat kuulostaa töykeiltä. Se toi hienosti esiin sen, ettei tytön ystäväksi ole helppoa päästä, kuten myös sen ettei hän välttämättä ymmärtänyt Aaronin yritystä hieroa tuttavuutta. Nämä kaikki tekevät Faithista hienosti omanlaisensa hahmon. Pystyin hyvin kuvittelemaan Aaronin ilmeen lopussa! Hän vaikuttikin mukavalta pojalta, paljon mukavammalta kuin siskonsa, joka taas oli melkein tyypillinen luihuisen stereotyyppi. Tykkäsin siitä, että kuvasit ettei Abby näyttänyt iloiselta veljensä lajittelusta - mitähän tapahtuu, kun he tapaavat taas lajittelun jälkeen? Tarinassa oli jonkin verran kirjoitusvirheitä; esimerkiksi vuorosanan jälkeen lause alkaa aina pienellä alkukirjaimella, ellei kyseessä ole erisnimi (Faith, Aaron), ja ruskeahiuksinen sekä lajitteluhattu kirjoitetaan yhteen. Siihen ei ole mitään kovin yksinkertaista sääntöä, mistä tietää sanan olevan yhdyssana, mutta esimerkiksi lajittelu ja hattu viittaavat tässä tapauksessa samaan asiaan, joten ne tulevat yhteen. Faith mietti tarinassa paljon sitä, mihin tupaan joutuisi, mikä toi hyvin jännitystä tarinaan! Olisi ollut vielä kiva tietää, mitä mieltä Faith oli lajittelun tuloksesta: oliko hän helpottunut, innostunut vai pettynyt? :)

Saat 5 kaljuunaa, 14 tuparia sekä Ekaluokan enkeli -merkin!
Aurelia » 17.9.

Nimi: Nora Collins

31.08.2018 14:46
Kolmastoista luku
Joulutanssiaiset

Näytin kauniilta. Minulla oli ylläni äidin kanssa kesällä ostamani tanssiaispuku. Se oli yksinkertainen ja samppanjanvärinen. Olkaimet pitivät huolta, ettei puku pudonnut päältäni ja v-kaulaukko peitti juuri tarpeeksi. A-linjainen sifonkimekko laskeutui vyötäröltäni kauniisti ja tunsin oloni kevyeksi. Rakastin mekkoa. Rosalyn oli myös tehnyt ihmeitä hiuksilleni ja nyt ne olivat kauniilla kiharoilla sen sijaan että olisivat vain roikkuneet suorina kuten aina. Hän oli myös loihtinut kasvoilleni nätin ja yksinkertaisen meikin. Näytin niin erilaiselta mutta silti itseltäni. Rosalynilla todella oli lahja kaunistautumiseen. Itselleen hän maalasi hieman voimakkaamman meikin, mutta se sopikin hänen tummanpunaiseen olkaimettomaan mekkoonsa. Hiuksensa hän oli laittanut nutturalle.
”Me näytämme upeilta”, Rosalyn totesi ja minun oli myönnettävä, että olin samaa mieltä. ”Meidän on parasta mennä. Pojat sanoivat, että odottaisivat meitä aulassa.”

Rappusia kävellessäni olin kiitollinen, etten ollut laittanut korkokenkiä. Rosalynille korkokengät eivät kuitenkaan tuottaneet ongelmia, vaan hän liihotteli menemään kuin ei mitään. Saavuimme aulaan, joka oli täynnä ihmisiä. Kaikki olivat hienoissa juhlakaavuissaan ja -mekoissaan. Pojat odottivat meitä portaiden juuressa. James oli ystävällisesti suostunut parikseni viime hetkillä. Minusta tuntui hieman ikävältä pyytää häntä, mutta poika oli vannonut, ettei parinani olemisesta olisi mitään haittaa. Olin myös hieman huolissani siitä, että viettäisin iltani kahdestaan hänen kanssaan, sillä en tuntenut Jamesia niin hyvin. Hän vaikutti todella mukavalta ja hauskaltakin, mutta en tiedä mistä olisimme keskustelleet.
”Sinä näytät todella kauniilta”, Henry kehui Rosalynia ja suuteli häntä. Tunsin oloni jo nyt kiusaantuneeksi. Niin onnellinen kuin olinkin Rosalynin puolesta, en kestäisi koko illan jatkuvaa hempeilyä.
”Pitäisikö meidän mennä sisään?” James ehdotti ja onnekseni rakastavaiset erottautuivat toisistaan.
“Hyvä idea”, Henry totesi.

Suuri sali näytti maagiselta. Tänä vuonna teemana näytti olevan jääpalatsi, sillä joka puolella oli upeita jääveistoksia. Perinteiset tupapöydät olivat poissa ja huoneessa oli useita pienempiä pöytiä, jotka myös näyttivät jäästä tehdyltä. Siniset liekit valaisivat huonetta ja jousimusiiki soi. En voinut olla päästämättä pientä ihastuksen huokausta. Päätimme ensin käydä tutkimassa seinän viereen asetetun pöydän tarjoilua. Onneksi kaikkea tarjoilua ei oltu tehty jää-teemalla, vaan osa ruuista oli myös lämpimiä. Pöydät oli toki koristeltu kauniisti pienillä veistoksilla ja jääpuikoilla. Emme kuitenkaan olleet ainoita, jotka olivat päättäneet tulla katsomaan tarjoilua, vaan törmäsimme Spenceriin ja Hannahiin.
“Hei Spencer”, Henry ja James molemmat huudahtivat innoissaan.
“Hei Nora, ihana mekko”, Hannah sanoi.
“Kiitos. Niin sinullakin”, vastasin. Hänen mekkonsa oli myös hyvin yksinkertainen niin kuin minulla. Se oli vaaleansininen ja siinä oli kauniit spagettiolkaimet ja hieman röyhelöitä helmassa. Hannahin hiukset sen sijaan olivat upealla lettikampauksella, johon oli upotettu muutama helmi. Joulutanssiaiset todella saivat ihmiset panostamaan ulkonäköönsä, sillä kaikki näyttivät upeilta.
“Mitäs te?” Henry kysyi.
“Tulimme hakemaan ruokaa, kuten näköjään tekin”, Spencer sanoi ja lisäsi sitten minulle hymyillen: “Kannattaa maistaa suklaapäällystettyjä toffeepalloja. Ne on taivaallisia.”
“No, oli kiva tavata. Pitäkää hauskaa”, Hannah sanoi ja vilkaisi minua ja Jamesia vielä kerran ennen kuin hän jatkoi Spencerin kanssa matkaa. Jep, hän varmasti luuli minun ja Jamesin olevan pari.

Otimme vähän kaikkea ja valitsimme vapaan pöydän, jossa syödä. Spencer oli ollut oikeassa, toffeepallot olivat taivaallisia. Jonkun aikaa syötyämme ja keskusteltuamme menneistä joulutanssiaisista Rosalyn ja Henry päättivät lähteä tanssimaan. Jäimme pöytään kahdestaan ja James kääntyi minun puoleeni.
”Haluatko sinä tanssia?” hän kysyi.
”En”, vastasin rehellisesti. Olin surkea tanssimaan ja Jamesin kanssa tanssiminen olisi ollut outoa. Tosin en tiedä olisiko kamalampaa vain istua loppuilta pöydässä hiljaa.
”Hyvä. En minäkään”, hän sanoi huojentuneena.
”Miksi sitten kysyit?”
”Ollakseni kohtelias”, poika vastasi.
”Ja senkö vuoksi sinä myös suostuit parikseni? Ollaksesi kohtelias?” kysymykset vain tulivat ulos suustani. Toivoin etten vaikuttanut töykeältä, mutta olin oikeasti kiinnostunut vastauksista.
”Oikeastaan joo. Aion tulla yksin mutta on aina ilo auttaa neitoa pulassa”, James sanoi ja iski silmää viimeisten sanojen kohdalla.
”Aivan”, nauroin. ”Miten sinulla ei ollut jo paria tai ylipäätään tyttöystävää?” Normaalisti en kysyisi tällaisia, mutta kysymykseni eivät näyttäneet häiritsevän Jamesia.
”Ai koska olen niin komea ja hauska ja hyvä huispauksessa?” hän kysyi hymyillen.
”No – niin”, myönsin ja lisäsin sitten nopeasti: ”Tai siis voisin kuvitella, että tytöt jonottaisivat ollakseen kanssasi.”
”No mutta kiitos kohteliaisuuksista. Voihan se olla, mutta minä en ole kiinnostunut heistä. Olen kyllä muutaman kerran seurustellut, mutta ei siitä koskaan tullut mitään, koska minä olen homo”, hän sanoi.
”Ai, anteeksi. En tiennyt”, sanoin. En tiennyt miten siihen olisi pitänyt reagoida. Kukaan ei ollut ollut näin avoin minulle seksuaalisuudestaan. Ei minulla ollut tullut mieleenkään, että James olisi voinut olla homo. Taas sitä oppi, että koskaan ei pitäisi olettaa mitään kenestäkään.
”Ei se mitään, ei monikaan tiedä”, hän sanoi. ”Ei siksi, että se olisi suuri salaisuus, mutta harvemmin se tulee puheeksi.”
”Selvä. Eli ei sinulla sitten ole poikaystävääkään, vai?” tiedustelin.
”Ei. Tällä hetkellä nautin vain Henryn ja Rosalynin pilkkaamisesta”, James naurahti. ”Entä sinä? Ketään söpöä poikaa kiikarissa?”
”Ei. Olen täysin keskittynyt V.I.P.-kokeisiin”, kerroin.
”Ai niin, sinähän olitkin kunnon hikipinko. Enkä tarkoita sitä pahalla, minusta on hienoa, että jotkut oikeasti jaksavat opiskella”, hän sanoi ja keskustelu kääntyi Jamesin huonoon koulumenestykseen. No, eipä ainakaan ollut huolta siitä, että istuisimme hiljaa loppuillan.

Yllätyin, kuinka hauskaa minulla lopulta oli tanssiaisissa. Sain hyvää ruokaa, juttelin Jamesin ja myöhemmin myös Rosalynin kanssa. Uskaltauduimme Jamesin kanssa myös tanssilattialle. Ehkä me vain pompimme musiikin mukana, mutta mielestäni sen voi laskea tanssiksi. Nyt pystyin lähteä hyvin mielin joululomalle.

//Ihmeen kauan meni tätäkin lukua kirjottaa, vaikka tuntuu ettei tässä juuri tapahdu mitään. Mietin pitkään annanko Noralle positiivisen vai negatiivisen tanssiaiskokemuksen, mutta päädyin positiiviseen. Päästään ainakin vihdoin sinne joululomalle :)

Vastaus:

Mukavaa, että päädyit positiiviseen kokemukseen - tanssiaisista on aina ihana lukea ja niin tälläkin kertaa! Kuvasit Noran tanssiaisasun kauniisti ja pidin siitä, miten Rosalyn ja Nora korostivat jälleen toistensa tyylejä ja toivat asuissaan esiin myös sen, millaisia itse ihmisinä ovat. Tykästyin Jamesiin kovasti, keskustelun perusteella hän vaikutti mahtavan rennolta tyypiltä! Hetki kuvasti hyvin pientä vaivaantumisen pelkoa, joka tuollaisissa tilanteissa helposti syntyy. Kuten sanoin, tapahtumasta oli mukavaa lukea, mutta olin kuitenkin jälleen odottanut jonkinlaista draamaa, vaiettuja tunteita tai väärinkäsityksiä. Tarinoissa lukija aina yrittää lukea tapahtumista, henkilöistä ja muista kirjoittajan jättämistä "vihjeistä", mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan, ja koska varsinkin Spencer on ollut mukana tarinoissa tavalla, josta voisi odottaa tämän muodostuvan romanttisen kiinnostuksen kohteeksi, alkaa tuntua pettymykseltä, kun mitään ei tapahdukaan heidän välillään. Esimerkiksi Noran ja Spencerin tavatessa tanssiaisissa olisi ollut oivallinen hetki Noralle spekuloida Hannahin ja Spencerin suhteesta vihjaten tämän tunteista poikaa kohtaan, tai sitten mahdollisuus pojalle sanoa tai viestiä katseellaan jotakin, joka paljastaisi tämän vaietut tunteet. Kun tapahtumat sujuivatkin suoraviivaisesti ja kaikki tuntuivat sanovan ääneen juuri sen, mitä tarkoittivat, jäi lukijana sellainen tunne, että on tulkinnut viestit väärin, eikä olekaan mitään mielikuvaa siitä, mihin tarinassa ollaan menossa. Suosittelisin siis satsaamaan vielä enemmän hahmojen tunteelliseen puoleen ja miettimään, miten henkilöiden välille saisi konfliktia! Muuten tarina olikin taas erinomainen! :)

Saat 7 kaljuunaa ja 17 tuparia!
Aurelia » 17.9.

Nimi: Poesy Cherish

31.08.2018 12:47
Luku 4 – osa 2

Kävelin yhdessä Terryn kanssa pois kasvihuoneesta yrttitiedon tunnin loppumisen jälkeen. Meidän molempien onneksi Terry oli onnistunut olemaan hiljaa professori Verson huomautuksen jälkeen. Huomasin, kuinka ystäväni avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta sulki sen melkein saman tien.
”Tiedäthän, että voit yhä puhua minulle?” katsoin toista hieman hymyillen. Lähes valkohiuksinen neiti kääntyi katsomaan minua, ja katsoin itse tämän sinisiin silmiin. Hymyilin ystävälleni.
”Totta kai, olin vain sanomassa jotain, mutta ei se ollut tärkeää”, Terry sanoi ja heilautti kättään ilmassa. Katsoin häntä kysyvästi:
”Terry? Sano vain jos sinua mietityttää jokin.” Terry näytti empivän hetken.
”Mietin vain sitä untani”, hän sanoi lopulta. Nyökkäsin hieman. Ei ollut yhtään Terryn tapaista miettiä jotain näin pitkään, yleensä hän oli se, joka ajatteli asiaa ehkä minuutin verran ja sitten ikään kuin heitti ajatuksen johonkin ajatusten roskakoriin.
”Hitsi kun minulla ei ole mitään unikirjaa!” valkohiuksinen ystäväni tuhahti. Katsoin Terryä hetken myötätuntoisena ennen kuin kuulin hänen hihkaisevan:
”Hei! Kirjastosta löytyy varmasti unikirja! Mennään tuntien jälkeen kirjastoon etsimään sitä!” katsoin ystäväni anovia silmiä, vihasin sitä kun hän teki koiranpentuilmeen.
”Hyvä on, tulen kanssasi kirjastoon tuntien jälkeen”, sanoin huokaisten. Tämä aiheutti sen, että Terry syöksyi halaamaan minua.
”Tiesin, että suostuisit~”, hän sanoi laulahtaen. Pyöräytin simiäni ja irroitin tytön otteen minusta.
”Mutta sitä ennen meidän pitää selvitä taikuuden historian tunnilta elävänä”, ystäväni kasvoille ilmestyi nyrpeä ilme. Huokaisimme yhtä aikaa, taikuuden historia ei kuulunut kummankaan lempiaineisiin. Syynä saattoi olla opettaja, sillä aihe oli kuitenkin erittäin mielenkiintoinen.

”Vapaussshh!” Terry juoksi edelläni kädet ylhäällä pois taikuuden historian luokasta.
”Olit äsken unessa. Miten jaksat huutaa ja kirmata kuin jokin eläin?” katsoin ystävääni turhautuneena ja kysyvänä samaan aikaan. Tähän hän vain kohautti olkapäitään ja hymyili leveästi:
”Kai olen vain innoissani siitä, että olemme lähempänä kirjastoon menemistä ja unikirjan löytymistä. Sitten saan tietää mitä uneni tarkoitti. Ja sitten voin hyödyntää tietoa siitä mitä uneni tarkoitti!”
”Hyödyntää sitä missä?” kysyin tällä kertaa hyvin hämmentyneenä. Valkohiuksinen tyttö kääntyi katsomaan minua yhtä hämmentyneenä.
”Tuota…” hän mumisi ja jatkoi tuijottamistani.
”Vaikka maailman valtaamiseen!” hän huudahti ja lähti kävelemään kohti Suurta salia. Jäin katsomaan yhä hämmentynyt ilme kasvoillani tämän perään ennen kuin pikakävelin hänet kiinni.
”Maailman valtaamiseen? Et ole tosissasi Terry! Vaikka olet Luihuinen, et voi olla tosissasi tuon kanssa. Sinä et ole sellainen ihminen, joka valtaisi maailman. Ja jos niin tekisit, et kestäisi sitä kauaa”, tällä kertaa se oli Terry, joka jäi jälkeen kun hän pysähtyi paikoilleen pienen ”vuodatukseni” jälkeen. Kuulin hänen vain sanovan hieman kauempana:
”Anteeksi kuinka?” kasvoilleni nousi pieni virne. Teresan kiusoittelu oli yhtä parasta viihdettä mitä tässä maailmassa oli.
”Olisin paljon parempi johtamaan tätä maailmaa kuin sinä, Poppy. Sinä tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin”, ystäväni jatkoi saapuessaan rinnalleni. Katsoin ystävääni hymyillen hieman leikkisästi ennen kuin tökkäsin tätä kyynärpäälläni kylkeen. Terryn kasvoille ilmestyi parin sekunnin ajaksi pieni irvistys. Sen kadottua tyttö läpsäisi minua hellästi käsivarrelle. Ruoan tuoksu virtasi yhtäkkiä nenääni. Olimmekin jo melkein Suuressa salissa, ja kuten yleensä kotitonttujen tekemä ruoka sai veden kielelle. Hätkähdin pienesti, kun tunsin vatsani mouruavan ja huomasin Terryn katselevan minua hymyillen:
”Taitaa olla hyvä, että saamme ruokaa nyt?” nyökkäsin parhaalle ystävälleni ja olin juuri astumassa Suureen saliin, kun suuri oppilas joukko ryntäsi ohitsemme. He suorastaan ryntäsivät ohitsemme niin, ettei tönimiseltä voinut välttyä. En ollut yhtään yllättynyt siitä, että suurin osa kyseisistä henkilöistä oli tupatovereitamme Luihuisesta. Terry tuhahti hieman.
”Vaikka emme olisi heidän ystäviään, kyllä he voisivat käyttäytyä meitä kohtaan kunnioittavammin”, hän kääntyi katsomaan minua turhautunut ja paheksuva katse silmissään. Vastasin tähän vain hiljaisella ”mmm”:llä. Ennen murehdin paljon sitä, etten tullut muiden Luihuisten kanssa toimeen. Nykyään se oli minulle se ja sama, minulla oli Terry enkä tarvinnut ketään muuta. Olimme yhdessä Terryn kanssa Luihuisen outolinnut, mustat lampaat ja vaikka mitä muuta. Näiden ajatusten saattelemana astuimme Suureen saliin, joka oli osittain tyhjillään, mutta myös osittain täynnä. Kävelimme pitkän pöydän ääreen, jossa oli muita Luihuisia. Osasimme jo istua niin, että muihin Luihuisiin jäi vähän väliä. Itse asiassa olimme tehneet sitä toisesta vuodestamme asti, ihan omasta halustamme. Hätkähdin kun joku istui viereeni ja näin hymyilevän Sandran. Hän tervehti minua ja Terryä ja aloitti syömisen saman tien. Katsoimme Terryn kanssa toisiamme hymyillen hieman epäröiden, totta kai Sandra oli ystävämme ja tunki seuraamme, mutta nyt tuntui siltä, että haluaisimme Terryn kanssa olla vain kahdestaan ja jutella. Emme kuitenkaan kumpikaan tohtineet sanoa siitä ääneen Sandralle.
”Mitä te meinaatte tehdä tuntien jälkeen?” punatukkainen kysyi yhtäkkiä. Käännyin katsomaan Teresaa kun kuulin tämän sanovan, että menisimme kirjastoon.
”Oi! Mitäs te siellä?” Sandra kysyi.
”Etsimme unikirjaa, jotta saisin tietää mitä viime yönä näkemäni uni tarkoittaa”, Terry selitti.
”Voit tulla mukaamme, jos haluat”, hän jatkoi nopeasti, vaikkakin näin hänen ilmeestään, että hän oikeasti halusi mennä vain minun kanssani.
”Nah, minulla on jo tekemistä. Anteeksi”, Sandra katsoi meitä pahoittelevasti.
”No, ei voi mitään”, sanoin hymyillen pienesti samalla kun silmissäni oli niin sanotusti murheellinen katse. En siis oikeasti ollut murheellinen, mutta osasin tehdä murheellisen katseen silmiini muutenkin.

Tunnit olivat nyt vihdoin ohitse. Se tarkoitti kirjastoon menemistä Terryn kanssa. Heti kirjastoon astumisen jälkeen ystäväni meni puhumaan matami Prillin kanssa. Kaksikko keskusteli oikeastaan yllättävän pitkään, vanhempi heistä näytti siltä, että hän ei olisi halunnut päästää meitä etsimään kyseistä kirjaa. Loppujen lopuksi nainen kuitenkin lähti tekemään omia asioitaan, samalla kun Teresa viittoi minua luokseen. Kävelin ystäväni luokse ja tämä vain nyökkäsi pikaisesti ennen kuin aloimme katselemaan hyllyjä läpi. Katselin kirjojen selkämyksiä etsien jotain, mikä voisi edes hieman liittyä siihen mitä etsimme. Valitettavasti yksikään vanhoista, kenties hieman kuluneista kirjoista, ei vastannut tarpeisiimme. Teresa katsoi minua hyvin turhautuneena. Olimme olleet kirjastossa vain vartin ja hän oli jo luovuttamista, kuten tavallista.
”Ei mikään tärkeä löydy koskaan hetkessä”, sanoin ystävääni katsoen. Hän oli selvästi ennen sanojani jo lähdössä pois kirjastosta, mutta niiden jälkeen hänen vaaleille huulilleen nousi vain pieni hymy.
”Eipä kai”, hän sanoi ja jatkoi kirjojen katsomista.

Vastaus:

Hieno juttu, että Terryn uni tuli isommaksi osaksi tarinaa - unien selvittäminen onkin aina mielenkiintoinen tapa edistää juonta, sillä niiden symboliikan kautta voi paljastua paljonkin henkilöistä ja heidän elämästään! Kumpikaan tytöistä ei taida olla opiskellut ennustamista, sillä ennustamisen tunneilla varmasti käsitellään myös unia. Kirjastosta on aina mukava lukea, mutta miksiköhän matami Prilli ei olisi halunnut antaa tyttöjen löytää kirjaa? Tyttöjen väliset keskustelut olivat hyvin kirjoitettuja, ja etenkin Sandran kanssa jutellessa tuli hyvin esiin se, miten ihmiset eivät välttämättä aina sano sitä, mitä oikeasti tarkoittavat tai haluavat, mikä useimmiten tekeekin dialogista realistisen oloista. Tarinassa oli välillä jonkin verran turhaa toistoa, esimerkiksi kohdassa "-samalla kun Teresa viittoi minua luokseen. Kävelin ystäväni luokse-" kohdassa jo ensimmäisen lauseen loppu antaa ymmärtää, että Poesy kävelee Teresan luo. "Valkohiuksinen neiti" tai "toinen" viittausten sijaan kannattaa käyttää yksinkertaisesti "hän" sanaa, koska se istuu sujuvammin tekstin sekaan, ja etenkin henkilöitä ollessa vain kaksi, sitä voi harvoin käyttää liikaa. Loppu oli mukava, kun kävi ilmi, miten hyvin Poesy tunsi ystävänsä, ja osasi valita oikeat sanat rauhoittaakseen häntä! :)

Saat 6 kaljuunaa, 15 tuparia sekä Kirjastokuiskuttelija-merkin!
Aurelia » 17.9.

Nimi: Kristian Wheeler, Korpinkynsi

15.08.2018 13:50
Luku 37

~Iso, paha "h"-sana~

Toisen koetuksen jälkeen, minusta tuntui kuin koko koulu olisi yhtäkkiä halunnut olla minun ystäväni. Tai ainakin melkein, sillä Sylvester käyttäytyi edelleen oudosti, eikä Olivierin kaksoissisko Yvonne ollut minua kohtaan sen ystävällisempi kuin ennenkään. Oikeastaan, minusta tuntui, että hän katsoi minua vielä kylmemmin
kuin aikaisemmin. Pari päivää sain olla ihan rauhassa, joten sain pelata Deageilan kanssa räjähtävää näpäystä tai velhoshakkia ilman, että joku häiritsi meitä. Tietysti, jos joku kysyi, kerroin mielelläni toisen koetuksen tapahtumista. Joista puheen ollen, lintujen tekemistä haavoista jäisi ikävät arvet käsivarsiini, mutta kasvoni matami Pomfrey oli onnistunut parantamaan täydellisesti.

Olin luvannut kirjoittaa kotiin ja kertoa, miten koetus oli mennyt, joten päätin kipaista nopeasti pöllölässä ennen nukkumaanmenoa. Minulla oli kuitenkin vielä noin tunti aikaa, ennen kuin minun pitäisi palata Korpinkynsitorniin. Kiviseinäisillä, soihduin valaistuilla käytävillä parveili muitakin oppilaita, osa heistä kiirehti jo oleskeluhuoneisiinsa ja osa heistä oli valvojaoppilaita, jotka pitivät huolen, ettei kukaan tehnyt taikoja käytävillä, sillä se oli kiellettyä.

Pöllölän ovelle päästyäni kuulin sieltä hiljaista puhetta. Ehkä en ollutkaan ainoa liikkeellä - varmasti muutkin oppilaat ilmoittivat perheilleen itsestään, joten sitä sen enempiä miettimättä astelin sisään. Keskustelevasta kaksikosta ei voinut erehtyä, ja kuunvalon kalpeassa loisteessa tytön valkoinen olemus hohti aavemaisesti, mutta pitkän pojan tummat kiharat tuntuivat imevän valoa itseensä. Kaksoset eivät ilmeisesti huomanneet tuloani, sillä he jatkoivat keskusteluaan.
“Mutta et sinä voi sitä kieltääkään”, Yvonne totesi. Hänen äänensä kuulosti kummalliselta, kun se ei ollut täynnä ivaa tai kylmää inhoa. Pöllöni kuitenkin huomasi minun tuloni ja huhuili lämpimästi. Sekään ei näyttänyt herättävän Olivierin ja Yvonnen huomiota.
“Miten niin en voi kieltää, kun se ei mene niin?” Olivier vastasi verkkaisesti. “Sitä paitsi koko oppiaine on ihan turha.”
“Sä olet vaan katkera, kun et osaa ennustaa”, Yvonne sanoi voitonriemuisella äänellä. Kohotin käsivarteni ja sarvipöllökoiras lennähti istumaan sille. Vieläkään kumpikaan sisaruksista ei huomannut läsnäoloani.
“No enhän. Sanon vaan, että esimerkiksi taikajuomat on paljon käytännöllisempi oppiaine”, Olivier totesi vähintään yhtä voitonriemuinen sävy äänessään. Hymyilin itsekseni samalla, kun sidoin kirjeen Pierren jalkaan. Silitin hetken pöllön selkää, kunnes se lennähti ulos ikkunasta. Flintit säikähtivät molemmat (ainakin siitä päätellen miten he loikkasivat ilmaan) isokokoista pöllökoirasta, joka lensi aivan heidän päidensä yli. Yvonne äkkäsi minut nopeammin kuin veljensä ja tytön olemus muuttui jääkylmäksi ja inhoavaksi.
“Mä mietinkin, mikä täällä haisi”, hän sanoi ivallisesti. Olivier vilkaisi siskoaan pahasti, mutta hymyili minulle ilahtuneen näköisenä.
“Hei Kris! Sä säikäytit meidät”, poika hymyili. Hymyilin takaisin ja mieleni teki loikata hänen syliinsä, mutta Yvonnen katse tuntui jäädyttävän minut niille sijoilleni. Hämmennyin taas siitä, miten erilaisia nuo kaksi luihuista olivat.
“Hei Olivier”, vastasin. “Hei Yvonne.” Tyttö tuhahti ja käänsi katseensa pois minusta ristien käsivartensa rinnalleen. Selvä, tyttö ei ilmeisesti tahtonut keskustella kanssani, mutta ei tehnyt elettäkään lähteäkseen pois. Tajusin juuri silloin, etten ollut jutellut Olivierin kanssa kunnolla sitten koetuksen.
“Sä onnistuit tosi hyvin sen koetuksen kanssa”, Olivier kehaisi, “mitä siellä metsässä oikein tapahtui?”
“Mä lähin vaan automaattisesti kävelemään lehmukselle, ja siellä oli se lasipallo, joka mun piti löytää. Se oli kylläkin puun latvassa”, vastasin. “Mulla oli vähän ongelmia kiivetä ylös, ja sitten kun mä yritin ottaa sitä palloa, varmaan jotain noiduttuja lintuja hyökkäs mun kimppuun.”
“Ai senkö takia sä olit ihan veressä?”
“Joo. Ja kun mä sain lasipallon, putosin puusta. Käsivarsi murtui, mutta matami Pomfrey korjasi sen hetkessä.” Käärin vaistomaisesti hieman liian ison Impoon Ampiaisten hupparin hihat ja näytin Olivierille käsivarsiani. Poika otti käsivarteni käsiinsä ja tutki sitä kulmat kurtussa.
“No ei sentään mitään vakavampaa käynyt”, hän totesi, mutta ei päästänyt käsivarrestani irti. Yvonne liikahti Olivierin vierellä ja ynähti kärsimättömästi, mutta hänen veljensä viis veisasi.
“Ne oli noloja salaisuuksia, vai mitä?” Poskiani alkoi kuumottaa.
“Oli joo.”
“Mikä sun noloin salaisuus on?” Olivier kysyi ja virnisti. Vastasin hänen virnistykseensä, mutta pudistin päätäni.
“En kerro”, vastasin salamyhkäisesti. “Saat selvittää sen itse. Tasan yksi ihminen koko maailmassa tietää siitä.” Olivier äännähti epätoivoisena, mutta nauroi kuitenkin hilpeästi.
“Älä nyt Kristian!” Näytin pojalle kieltä, ja tunsin naurun kuplivan vatsassani.
“Olivier”, Yvonnen terävän hyytävä ääni napautti. “Mennäänkö?”
“Täh? Ai, joo”, Olivier sanoi ja vilkaisi siskoaan nopeasti. Sitten hän kääntyi minuun päin, hymyili ja suukotti otsaani ohimennen. Punastuin. Olivier pyyhälsi ulos pöllölästä, mutta Yvonne veti sauvansa esiin ja osoitti sillä minua suoraan silmien väliin.
“Mä en luota suhun”, Yvonne sähisi. “Mä en usko, että sä oikeasti voisit olla noin okei ton homojutun kanssa, koska tiedoksesi, Olivier ei ole. Hänelle se on tosi vaikeaa, eikä oikeasti voi olla totta että sä olet noin, en mä tiedä, hyväksynyt sen!” Se tuntui iskulta vasten kasvojani, sillä en ollut koskaan sanonut sitä itse ääneen. En ollut koskaan edes ajatellut koko asiaa, olin aina kiertänyt sen jollakin muulla termillä. Kukaan muukaan ei ollut koskaan sanonut sitä minulle suoraan, ei edes Scott ja Wyn, jotka olivat ainoa poikapari minun ja Olivierin lisäksi, joista tiesin. Ja sitten minuun iski toinen isku; enhän minä tietenkään ollut “okei” sen asian kanssa.
“Enhän mä olekaan”, sanoin hiljaa hartiat lysähtäen. “Mä en vain halua ajatella koko asiaa.” Yvonne ei näyttänyt vakuuttuneelta.
“Auta armias, jos toi sun ‘en ole okei tän asian kanssa’ satuttaa Olivieria, vannon noitua aivosi pellolle”, tyttö ärisi. Jos sen olisi sanonut kuka tahansa muu, olisin nauranut, mutta myönnettäköön, että minä pelkäsin hieman Yvonnea.
“En tietenkään satuta!” kavahdin kauemmas kalpeasta luihuistytöstä. Hän laski sauvansa ja ilmeisesti hyväksyi vastaukseni.
“Hyvä”, hän vastasi ja hänen olemuksensa muuttui jälleen. Se ei ollut kylmä, muttei sitä ystävälliseksikään voinut kuvailla. Se oli viileän kohtelias. Ja tyttö hymähti. Sen jälkeen Yvonne lähti ja jäin yksin pöllölään.

Yvonnen sanat pitivät minua hereillä vielä pitkään. En voinut ymmärtää, miksi en ollut ajatellut sitä aikaisemmin. Olin vain työntänyt koko asian pois mielestäni sen suurempia sitä ajattelematta, mutta nyt en voinut enää sulkea sitä pois. En halunnut vieläkään sanoa sitä sanaa, enkä varsinkaan ajatella sitä; minusta tuntui, että jos olisin tehnyt sen, se olisi ollut musertavan raskas totuus. Tosin joka kerta kun yritin puhua siitä Deageilalle, tyttö keskeytti minut saman tien, ihan kuin hän ei olisi tahtonut minun puhuvan siitä. Ehkä hänkin ajatteli, että jos olisin sanonut sen ääneen, yhtäkkiä minuun olisi lyöty valtava leima. Leima, jota minä en saisi pyyhittyä koskaan pois. Leima, joka määrittäisi kaiken minussa: ihmisarvoni, luoteeni, jopa pätevyyteni velhona. Mutta enhän minä voinut ihan täysin olla hom- tai no, enhän minä voinut pitää vain pojista. Olin vielä neljä kuukautta sitten seurustellut tytön kanssa. Vielä lokakuussa olin ollut yhdessä Talaithin kanssa.

Minä en halunnut uskoa sitä. Minä en tahtonut hyväksyä sitä. En voinut.

Vastaus:

Hyvä paluu takaisin arkeen koetuksen jälkeen! Alkukappaleet tiivistivät tapahtumat hyvin ja kuvaukset olivat jälleen hienoja; lempparini oli tuo "kuunvalon kalpeassa loisteessa tytön valkoinen olemus hohti aavemaisesti, mutta pitkän pojan tummat kiharat tuntuivat imevän valoa itseensä." Kertoi paljon kaksosista! Keskustelut pöllötornissa johtivat tarinaa hyvin eteenpäin ja lopulta sujuvasti viimeisessä kappaleessa tunteellisesti vakavamman asian pariin, jolloin tarina eteni hienosti onnistumisen tunnelmista pohdiskeluihin. Kristian pohti tarinassa paljon seksuaalisuuttaan, mikä onkin ihan hyvä ja normaali asia hänen ikäiselleen teinille. Tämänkaltainen oman seksuaalisuutensa kieltäminen on kuitenkin melko stereotyyppinen tarina aiheesta, ja sitä kannattaa lähestyä varovasti. Loppukappale ja viimeinen rivi kertovat selvästi Kristianin sisäistetystä homofobiasta, mikä syntyy aina yhteiskunnan diskursseista, odotuksista ja normeista - meidän jästien yhteiskunnassa uskonnon vaikutuksesta. Kun aihe on niin vahvasti mukana tarinassasi, olisi hyvä pohtia asiaa syvemmälle, mistä fobia kumpuaa ja mikä merkitys sillä esimerkiksi on velhoille, ettei se ole mukana vain dramatiikan vuoksi. Onkin hyvä, että tarinoissasi on mukana myös toinen homopari, jotka ovat enemmän sinut seksuaalisuutensa kanssa, ettei Kristianin näkökulma tuo esiin pelkästään ajatusta homoudesta taakkana tai "musertavana leimana".

Saat 7 kaljuunaaja 17 tuparia!
Aurelia » 14.9.

Nimi: Nora Collins

15.08.2018 11:21
Kahdestoista luku
Pöllöpostia ennen joulua

”Nora, mitä sinä tuijotat?” Rosalyn kysyi.
”En mitään”, vastasin, vaikka tiesin kyllä tuijottaneeni. Istuimme Suuressa salissa aamiaisella ja olin yrittänyt jo hetken kerätä rohkeutta kävellä Spencerin luo. Olin unohtunut mainita aiemmin, että minun piti perua tämän päivän huispausharjoitukset, sillä Rosalynilla oli tänään kuoroesitys. Spencer istui vain muutaman metrin päässä minusta ja Rosalynista, mutta minusta vain tuntui, että kaikki katsoisivat minua, jos kävelisin sinne. Typeräähän se oli, tuskin kukaan edes huomasi minua täydessä salissa, mutta en halunnut missään nimessä vetää huomiota puoleeni. Onneksi minun ei tarvinnut vaivata päätäni asialla hetkeen, sillä aamuposti saapui. Sali tulvahti täyteen pöllöjä, jotka pudottivat kirjeitä ja paketteja oppilaille. Yllätyksekseni perheemme pöllö lennähti luokseni ja pudotti pienen kermanvärisen kirjekuoren pöydälle.
”Mitähän tämä nyt on?” mutisin ääneen kirjettä avatessani. En koskaan osannut repäistä kuorta auki siististi ja tälläkin kertaa reuna jäi repaleiseksi. En tajunnut miksi vanhempani lähettivät kirjeen näin lähellä joulua, sillä näkisimme kuitenkin pian. Syy kuitenkin selvisi, kun luin kirjeen.

Rakas Nora,
Olethan sinä tulossa jouluksi kotiin? Sisaresi on nimittäin ilmoittanut, että hän jää koululle ystäviensä kanssa. Voisitko sinä suostutella hänet tulemaan? Tiedät, kuinka tärkeää minulle on, että koko perhe on koossa jouluna. Rakastan sinua. Nähdään pian!
Äiti

Näytin kirjettä Rosalynille.
”Mikä tässä nyt on ongelmana?” hän kummasteli. ”Minäkin jään koululle jouluksi.”
”Mitä?” Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kuulin asiasta.
”Niin. Vanhempani sanoivat lähtevänsä Espanjaan sukulaistemme luokse ja haluamme viettää Henryn kanssa joulua yhdessä. Sitä paitsi, en ole koskaan viettänyt lomaa koululla. Haluan tietää, millaista se on”, Rosalyn selitti.
”Okei, mutta meidän äidille on kuitenkin tärkeää, että koko perhe viettää joulua yhdessä. Minun on pakko puhua siskolleni”, totesin ja taittelin samalla kirjeen takaisin repeytyneeseen kuoreen. Grace olisi toivottavasti illan kuoroesityksessä, joten yrittäisin keskustella hänen kanssaan siellä.

Kun olin syönyt aamupalani ja lähdössä hakemaan oppikirjojani yrittitiedon tunnille, muistin, että minun piti puhua Spencerille. Onneksi poika istui vielä pöydässä.
”Hei Spencer”, sanoin kiinnittääkseni hänen huomionsa. En ollut kävellyt hänen luokseen vain sanoakseni asiani vaan ikään kuin huikkasin sen ohi mennessäni, joten en tuntenut olevani huomion keskipisteenä. Tai niin ainakin luulin, kunnes kaikki kolme poikaa kääntyivät katsomaan minua. Menin hetkeksi lukkoon.
”Hei?” Spencer vastasi selvästi odottaen asiaani.
”Mietin vain, että voidaanko perua tämän päivän harjoitukset, kun minulla on muuta tekemistä?” sain sanottua todella nopeasti.
”Totta kai. Jatketaanko vasta loman jälkeen?” hän ehdotti hymyillen.
”Hyvä. Tehdään niin. No, moikka”, sanoin ja kiiruhdin sitten hakemaan kirjojani. Se oli kiusallista, mutta siinä vaiheessa sillä ei ollut enää väliä. Olin keskittynyt siihen, mitä sanoisin Gracelle illalla.

Kuoroesitys pidettiin aulassa ennen päivällistä. Vaikka tilaisuus oli periaatteessa vapaaehtoinen, lähes koko koulu oli kerääntynyt paikalle. Kuoro oli asettunut portaikkoon. Siihen kuului reilu kaksikymmentä jäsentä ja kaikki olivat pukeutuneet samanlaisiin asuihin. Huomasin Rosalynin eturivissä ja vilkutin hänelle. Hän hymyili minulle takaisin.
”Tämäkö on sinun ’muuta tekemistä’?” kuulin tutun äänen kysyvän ja kääntyessäni näin Spencerin hymyilevät kasvot.
”Ai hei! Lupasin Rosalynille tulla katsomaan hänen esitystään”, selitin.
”Ei sinun tarvitse selittää, minäkin halusin tulla tänne. Näyttääkin siltä, että he aloittavat kohta. No nähdään myöhemmin”, hän sanoi ja katosi sitten ihmispaljouteen. Kun esitys alkoi, tajusin, miksi se pidettiin aulassa. Joululaulut soivat taianomaisesti ilmassa. Olin aina pitänyt koulun kuorosta, mutta tällä kertaa se kuulosti vielä paremmalle. Ehkä olin hieman puolueellinen, koska paras ystäväni lauloi eturivissä mutta pidin esityksestä kovasti.

Kuoron lopetettua raikuviin aplodeihin aloin etsiä katseellani Gracea. Huomasin hänet juuri, kun hän oli tekemässä lähtöä.
”Grace!” huudahdin kiinnittääkseni sisareni huomion. Hän kääntyi katsomaan minua.
”Mitä nyt?” tyttö tuhahti. Hän ei selvästi ollut iloinen nähdessään minut.
”Kuulin, että aiot viettää joulun koululla”, sanoin.
”Niin, mitä sitten?” Hänen äänensävynsä ärsytti minua jo nyt, mutta yritin pitää keskustelun asiallisena.
”Sinähän tiedät, kuinka tärkeää äidille on, että kaikki ovat yhdessä jouluna. Etkö voisi tulla?”
”Äitikö sinut on yllyttänyt taivuttelemaan minua?” Grace arvasi heti mistä oli kyse.
”Ehkä. Mutta sinä voisit silti tulla. Tiedän, että serkut haluaisivat nähdä sinut”, yritin. Meidän serkkumme olivat vielä alle kouluikäisiä ja rakastivat Gracea. Se ei kuitenkaan auttanut nyt.
”No, minä olen päättänyt jäädä ystävieni kanssa koululle ja se siitä”, hän totesi ja kääntyi jo lähteäkseen pois. Siinä kohtaa minulle riitti.
”Grace, älä viitsi olla noin lapsellinen”, kivahdin.
”Kuule, ehkä jos sinulla olisi ystäviä, joiden kanssa jäädä koululle, ymmärtäisit”, hän sanoi ja kiirehti sitten kauempana odottavan ystäväjoukkonsa mukaan. Välillä minä en vain ymmärrä sisartani. Miten me voimme olla sukua ja niin erilaisia keskenämme? Kun minä olin murrosiässä, en ollut läheskään yhtä ikävä kuin Grace. Ja sitä paitsi minusta tuntuu, että hänen murrosikänsä on kestänyt jo useamman vuoden. Meillä on niin outo suhde. Yhtenä päivänä hän saattoi olla ilkeä lapsellinen kakara, joka haukkuu minua (kuten äsken) ja seuraavana päivänä hän tekee minulle kaakaon pyytämättä ja haluaa pelata huispausta. Yleisesti olimme hyvissä väleissä keskenämme. Totuus oli kuitenkin nyt se, etten ollut pystynyt kääntämään hänen päätään ja minun oli kirjoitettava äidille kirje. Ainakin pääsisin joulutanssiaisten jälkeen lomaksi kotiin.

//Sainpa vihdoin tämänkin valmiiksi. En ole täysin tyytyväinen tähän mutta ainakin nyt päästään eteenpäin. En tiedä välittyykö tuo Noran huomion välttäminen Suuressa salissa haluamallani tavalla, koska sitä oli vaikea kuvailla, mutta toivottavasti pidit tarinasta :)

Vastaus:

Mielestäni sait kuvailtua huomion välttämisen oikein hyvin! Se toi hyvin hieman jännitystä tarinaan, ja pystyin samastumaan tuohon "lukkoon" menemiseen. Pidän siitä, miten analyyttiseltä Nora vaikuttaa: vaikka häntä jännitti huomion kerääminen, ja nopea keskustelu Spencerin kanssa tuntui "kiusalliselta", hän ei jäänyt vellomaan asiassa vaan mietti jo Gracelle puhumista. Kohdassa tuli mieleen, että jos kiusallisuuden olisi halunnut vielä vahvemmin välittää lukijalle, olisi apuna voinut käyttää vahvemmin aisteja; tavallisia jännityksen ilmiantoja ovat kasvojen kuumotus, tykyttävä sydän, hikoilu tai vaikkapa ihon pistely. Mutta toisaalta juuri Noran luonne sai miettimään, että ehkä hän ei vain kokenut asiaa yhtä vahvasti. On mukava lukea vähän erilaisesta hahmosta, joka ei vähästä hätkähdä ja on mietteliäisyydessään ehkä jopa hiukan etääntynyt. Lopussakin oli mielenkiintoista, ettei Nora järkyttynyt Gracen syytöksestä, vaan jäi loukkaantumisen sijaan vain miettimään siskon mielentilanmuutoksia. Ehkä juuri tämän rauhallisen luonteen takia odotan jotain sellaista, mikä sitten todella saisi Noran tunnekuohun valtaan tai murtuneeksi! Pidin tarinasta kovasti ja tykkäsin siitä, että otit kuoron mukaan juoneen, mutta viime tarinan jälkeen syyhysin tietää, meneekö Nora nyt Jamesin kanssa tanssiaisiin? ;)

Saat 6 kaljuunaa, 17 tuparia sekä Pöllöposteljooni- ja hieman myöhässä Merkkimaakari-merkit!
Aurelia » 15.8.

Nimi: Charlotte Cooper, Puuskupuh

14.08.2018 21:56
Luku 14
|| Kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää ||

Kävelin käytävällä kirjoja pursuilevan laukkuni kanssa. Olin kiiruhtamassa lounaalle - yksin. Mia, Jade ja Susan olivat menneet ennen minua, kun olin heiltä sitä oikein vaatinut. Olin vain käynyt nopeasti nappaamassa muodonmuutoksien kirjan makuusalista, jotta voisin lounaan jälkeen vain kävellä muodonmuutoksien luokan luokse ja viimeistellä sen edessä läksyksemme saamamme aine. Halusin aina tarkistaa, että olin kirjoittanut kaiken oikein ja että tekstistäni sai selvää. Olin kirjoittanut muodonmuutoksien aineen hyvin myöhään illalla, sillä eilinen päivä oli mennyt kirjoittaessa kirjettä kotiin. Olin saanut sen jo lähetettyäkin kotiin koulun pöllöllä.

Hymyilin huomatessani Williamin kiiruhtavan käytävällä. Hän väläytti hymyn huomatessaan minut. Haroin hiuksiani paremmaksi ja heilautin kättäni tervehdykseksi.
"Hei", sanoin ennen kuin Will ehti tervehtiä. Luihuispoika tyytyi nyökkäämään.
"Emme olekaan tavanneet sen... tiedät-kyllä-minkä jälkeen", totesin huvittuneena. Juuri kun Will oli avannut suunsa ja oli sanomassa jotain, kauempaa alkoi kuulua askelia.
"Will! Mihin sä oikein katosit!" joku luihuispoika huusi ja hänen takanaan käveli pari luihuista lisää. Vaistomaisesti otin askeleen taaksepäin. En olisi halunnut törmätä heihin näin. Heidän puheensa olivat jo niin ilkeän kuuloisia - mitä olin käytävällä ohi mennen kuullut - etten halunnut törmätä heihin yksin.
"Mitä sä ton kanssa teet?" luihuispoika sanoi painottaen erityisesti ton-sanaa. Uskoin kuitenkin, ettei Will antaisi noiden poikien kiusaavan minua vaan puuttuisi asiaan. Hän vaikutti erityisen ystävälliseltä ja oli auttanut minua aiemminkin - miksei siis auttaisi nytkin?
"En mitään. Noi puuskupuhit sitten aina änkeemässä seuraan", Will hymähti. Mitä? Pojan äänensävy oli ilkeä ja miksi hän puhui minusta noin?
"No sitä minäkin. Hei tyttö, et sä tajua mitää? Me ei haluta sun roikkuvan meidän kaavuissa", yksi luihuispojista sanoi ja mutisi hieman hiljempaa: "Puuskupuhejen aivotoiminta ei taida olla mitään vilkkainta."
Ja sillä hetkellä minulle riitti.
"Kuka nyt teidän kanssa haluaisi olla! Olette sellaisia omahyväisiä-"
"Suu tukkoon ennen kuin käy vielä huonosti!" William sanoi ja painoi käden suulleni. Suorastaan kiehuin. Olin monta päivää haaveillut Williamin perään ja todellisuudessa hän olikin tällainen! En aikoisi suoda hänelle enää ajatustakaan. Pyyhkäisin pojan käden pois suultani ja katsoin tuota silmiin. Silmiin, jotka olin nähnyt ystävällisinä. Mutta sitä ne eivät enää olleet. Eivät ainakaan minulle.
"Ilmeisesti kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää, William", sanoin raivoissani ja marssin pois.

Marssin aina Puuskupuhin pöytään asti suureen saliin aamiaiselle. Istahdin Mian ja Susanin väliin. Mia kurtisti kulmiansa ja katsoi minua kysyvästi.
"Onko kaikki hyvin?" tyttö kysyi.
"On", sanoin nyökytellen päätäni, vaikka äänensävy taisi kertoakin jotain ihan muuta. Aloin syömään aamupalaa. Söin kaikessa hiljaisuudessa. Onneksi ystäväni tajusivat olla hiljaa, nyt en olisi kestänyt enää ainuttakaan "oletko kunnossa?" -kysymystä.

Kulauttaessani viimeiset kurpitsamehut kurkustani alas oloni oli jo parempi. Lähdin pöydästä vähin äänin suorinta reittiä muodonmuutoksien luokan lähettyville ja lysähdin alas istumaan. Kaivoin laukusta aineen ja aloin lukemaan sitä läpi. En nostanut katsettani sulkakynän raapustamasta tekstistä edes silloin, kun joku istahti viereeni. Ja se joku oli Mia.
"Charlotte. Voit kyllä sanoa minulle, jos jokin painaa mieltäsi", Mia sanoi ja yritti tavoitella katsettani, mutta turhaan. "Sitä varten ystävät ovat. Minulle voit kertoa kaiken."
"Entä jos en halua?" hymähdin katse edelleen tekstissä, mutten enää lukenut. Olin pysähtynyt vain erääseen sanaan ja jäänyt kuuntelemaan Miaa.
"Sitten sinun ei ole pakko. Mutta lakkaa pilaamasta toisten päivää mökötyksellä", Mia huokaisi ja siirsi katseensa minusta. Tuntui pahalta kuulla ystäväni sanat. Pilasinko tosiaan toisten päivän? Minun päiväni se tässä oli pilattu! Mia taisi kuitenkin olla oikeassa.
"Okei, okei. Selitän sinulle joskus", naurahdin ja tulin jo heti paremmalle tuulelle.
"Hyvä", Mia hihkaisi. Muodonmuutosten luokan ovi avautui ja astuin sisään luokkaan. Astuin sisään aivan uudella asenteella. William ei ansaitsisi enää ajatuksia. Tästä lähtien hän olisi vain ilmaa. Pelkkää ilmaa.

//Hmm... jäin miettimään aika pitkäksi aikaa julkaisisiko vai ei, mutta päätin sitten painaa Kirjoita-nappulaa. Ei tullut ihan sellainen luku, mitä olisin odottanut, mutta menkööt nyt. :'D + Olin ajatellut ensin vähän toistakin aihetta samaan, mutta siitä olis sitten taas saattanut tulla liian sekava, niin päätin jättää suosiolla pois. Liitän sen varmaan sitten seuraavaan lukuun, jos siihen sopis vaikka paremmin. | Ja pituus ei ole todellakaan mistään pidemmästä päästä, taitaa olla lyhyimpiä lukuja multa tämä.

Vastaus:

Tähän ehti ainakin ehti hyvin mahtua tapahtumia, vaikka nyt kun mainitsit niin jäin uteliaaksi, mikä se toinen aihe olisi ollut! :') Williamin luonteen muutos olikin dramaattinen käänne, juuri sellainen, joista minä ainakin tykkään! Kerroit siitä tavalla, joka jätti miettimään, oliko Will oikeasti tuollainen ilkimys, vai esittikö hän vain jostain syystä ystäviensä edessä...? Hymyn ja tervehdysten aikana hän tuntui niin mukavalta, mutta saisivatko pelkästään tupien ennakkoluulot hänet valehtelemaan ystävilleen? Joka tapauksessa pystyin hyvin samastumaan siihen, miten kamalalta käytös Charlottesta tuntui! Keskustelu Mian kanssa oli sekin todella hyvä; pidin siitä, että Mia ensin sanoi lempeästi, että hänelle voisi kertoa mitä vain, mutta sanoi kuitenkin suoraan, että mököttäminen ja muiden päivän pilaaminen ei olisi vaihtoehto. Reilu lähestymistapa! Charlotten katseen pysähtyminen sivulle Miaa kuunnellessa oli hyvä ja eläväinen yksityiskohta. Kerronnan sekaan voisi ehkä välillä ujuttaa lisääkin kuvailevia yksityiskohtia esimerkiksi ympäristöstä, mutta näin tapahtumiin ja Charlotten ajatuksiin keskittyvänä tarina toimi erinomaisesti näinkin! Vielä kerran "tuo"-sana oli tosin livahtanut viittaamaan Williin ;)

Saat 5 kaljuunaa ja 15 tuparia!
Aurelia » 15.8.

Nimi: Makenna Briggs

12.08.2018 16:54
Toinen luku
1. syyskuuta

Tänään oli 1. päivä syyskuuta, eli ensimmäinen päiväni Tylypahkassa. Heräsin aikaisin aamulla, koska en jännitykseltäni saanut enää millään nukutuksi. Istuin sängylläni ja kävin mielessäni läpi, että pakkasin varmasti kaiken tarvittavan. Matka-arkku makasi lattialla ja Todd katseli minua tympääntyneen näköisenä häkistään.
"Anteeksi Todd, mutta sinun täytyy olla junamatka häkissä. Tylypahkassa pääset pöllölään, siellä on sitten paljon muitakin pöllöjä", sanoin hieman säälivänä. Toivottavasti Todd pitäisi niiden seurasta. Normaalisti se sai olla huoneessani vapaana ja poistua avonaisesta ikkunasta milloin tahtoi, varsinkin nyt kun oli kesä.

Nappasin matka-arkun mukaani ja lähdin raahaamaan sitä portaita alas. Hakisin Toddin myöhemmin sillä arkku painoi niin paljon, etten uskaltanut lähteä kampeamaan kumpaakin samalla kertaa portaissa. Hengähdin hieman laskeuduttuani viimeisenkin askelman ja päätin jättää matka-arkun hetkeksi siihen ja käydä juomassa vettä. Kävelin käytävää pitkin ja kun olin tarpeeksi lähellä keittiötä kuulin äidin ja isän väittelevän taas jostain isoon ääneen. Äiti oli siis kai juuri tullut, koska hänen tulonsa kuuli aina.

Hänkin tahtoi saattaa minut kotoa asti asemalle, mutta osuin oikeaan kun edellispäivänä arvelin, ettei se olisi hyvä idea. Äiti vakuutteli kirjeessään, että tällä kertaa osaisi hillitä itsensä ja käyttäytyä asiallisesti isäni seurassa, joskin korosti, että isä oli se, joka haastoi riitaa. Todellisuudessa he olivat aivan yhtä pahoja siinä. Pysähdyin turvallisen välimatkan päähän kuuntelemaan. Keittiön ovi oli auki, mutta luulen, että olisin kuullut muutenkin selvästi, koska he puhuivat todella kovaan ääneen.

"Tyttö kuuluu Rohkelikkoon ja sillä selvä, ei hän ole yhtä alhaista sakkia kuin sinun sukusi. Sitä paitsi, eikö olisi häpeäksi, että Rohkelikon lapsi olisi luihuisessa", kuulin äidin tiuskaisevan.
"Itse olet kieroutunut noita-akka, kun kehtaat puhua sukulaisistani noin. Me olemme kunnon väkeä! Tyttö on tullut isäänsä, hän tuntee omat arvonsa eikä voi sietää kaltaisiasi vähäpätöisiä nokittelijoita..."
"Jos vihjaat, että Makenna ei pidä minusta tai,että olen huono äiti peru se heti! Sinä häpeät lastasi Marcus, myönnä se. Koko sukusi häpeää. Sen täytyy olla raskasta", äidin ääni oli täynnä inhoa, kun hän sanoi sen.
"Minä en missään nimessä häpeä omaa lastani Evelyn, miten sinä kehtaat?" isän ääni oli jäätä ja se sai ihokarvani nousemaan pystyyn, "tuo oli loukkaavinta, mitä sinä olet koskaan sanonut. Älä enää koskaan sano sitä. Makenna on minulle kaikki kaikessa."

Astuin oviaukkoon nähdäkseni kuinka he tuijottivat toisiaan suoraan silmiin.
Äidin täytyi katsoa isää ylöspäin sillä mies oli häntä paljon pidempi, tiesin sen ärsyttävän häntä silmittömästi. Isä oli vihaisempi kuin koskaan ja saatoin nähdä äidin silmissä nopeasti käväisevän katumuksen. Hän tajusi menneensä liian pitkälle, mutta hän ei pyytäisi anteeksi. He eivät koskaan pyytäneet toisiltaan mitään anteeksi, vaikka huutelivat toisilleen ties mitä syytöksiä ja loukkauksia. Sen sijaan he pyysivät aina anteeksi minulta, jos tajusivat minun kuulleen heidän riitansa.

"Te ette koskaan edes kysy, mitä minä ajattelen tai haluan. Te vaan huudatte toisillenne ja kilpailette kumpaan minä olen tullut enemmän", en voinut olla sanomatta sitä, koska se oli totta. Molemmat hiljenivät silmänräpäyksessä ja kääntyivät katsomaan minua.
"Ai hei kulta", äiti sanoi teeskennellyn pirteästi, mutta ei pystynyt piilottamaan säikähdystään, "me ei huomattu sinua." Äidin täytyi tuntea olonsa todella epämukavasti. Tiesin, että hän rakastaa minua ja yrittää olla hyvä äiti, ja kyllä hän olikin. Hän oli maailman ihanin ihminen, kun olimme kahdestaan, mutta isän läsnäolo sai hänen verensä kiehumaan. Häntä hävetti huutaa minun nähteni. Myös isä oli mukava, kun olimme kahden, joskin paljon vähäsanaisempi kuin äiti, mutta ei se minua haitannut. En pitänyt hiljaisuutta kiusallisena, jotkut ihmiset vain olivat äärettömän typeriä ja kiusallisia, koska eivät osanneet käsitellä hiljaisuutta.

Isä ryki kurkkuaan:
"Mitä sinä sitten haluat? Tai siis kumpaan tupaan haluaisit?"

Kävelin keittiöön laskeutuneessa hiljaisuudessa tiskialtaalle. Otin yläkaapista lasin ja laskin hanasta siihen vettä. Kaadoin sen kurkustani alas ja laskin lasin pöydälle.
"Mitä väliä", sanoin ja marssin takaisin käytävälle, mistä olin tullut, vaikka asialla oli minulle paljonkin väliä. Kautta Merlinin parran minä olin luihuinen. Niin minä uskoin suurimman osan ajasta, mutta en voinut olla pelkäämättä pahinta. En halunnut Rohkelikkoon, vaikka äitini pettyisi suuresti, jos saisi tietää. Isä taas julisti varmana, että olin luihuinen. Oikeastaan, en tiedä kumpi olisi pahempi, Rohkelikko vai Luihuinen, mutta olin varma, että isän sukulaiset eivät joka tapauksessa pitäisi minusta. Pudistin päätäni ikään kuin kadottaakseni ikävät ajatukset päästäni ja lähdin hakemaan Toddia.


Juuri kun astuin takaisin huoneeseeni ikkunasta lehahti sisään jotain. Se oli Magnuksen pöllö, joka piteli ruskeaa kirjekuorta kynsissään. Otin kirjeen ja silitin hellästi sen päätä ja rapsutin leuasta. Se rakasti sitä, enkä voinut olla hymähtämättä linnulle hyväntahtoisesti. Avasin kuoren ja taittelin kirjeen auki.

‘Hei Makenna
Toivottavasti Risse ehti ennen kuin lähditte kotoa, sillä ei olisi kiva, jos se lentelisi King Crossin asemalle. Saamarin lintu on jo niin vanha ja hölmö. Halusin vain toivottaa turvallista matkaa ja hyvää lukuvuotta! Kaikki menee varmasti hyvin. Madgalene pyysi lähettämään myös paljon terveisiä, hän lähti viime viikolla takaisin Norjaan. Nähdään taas joululomalla!
Magnus’

Naurahdin Magnukselle ja hänen kirjeelleen mielessäni. Otin pöytälaatikosta pergamenttia ja kirjoitin lyhyen vastauksen.

‘Kiitos kirjeestä, Risse toi sen juuri viime hetkellä. Nähdään joululomalla!
Makenna’

Annoin sen Risselle ja pyysin viemään turvallisesti Magnukselle. Lintu oli tosiaan jo aika vanha ja hajamielinen.

Huokaisin syvään. Magnuksen kirje piristi, kuten Magnus aina, mutta samaan aikaan minulla oli häntä ja Madgalenea jo kamala ikävä. Näkisin heidät seuraavan kerran vasta joululomalla. Magnukselle voin tietenkin kirjoittaa aina kun haluan, ja miksen Madgalenellekin, hän vain on niin kiireinen ja omistautunut työlleen. Hän tutkii taikuuden historiaa ja viime vuodesta lähtien hän oli työskennellyt Norjassa ja muissa pohjoismaissa.

Kun tulin takaisin alas isä ja äiti odottivat minua ulko-ovella.
"Anteeksi, sinun ei pitänyt kuulla sitä äskeistä. Totta kai sinä olet meille molemmille tärkeä tapahtui, mitä tapahtui", äiti aloitti katuvana ja isä nyökkäili mukana. Soin heille hymyn ymmärtämisen merkiksi, mutta en jaksanut vastata mitään.
"No niin, eiköhän lähdetä sitten.”

King Crossin asema kuhisi jästejä, jotka juoksivat kiireissään ties mihin suuntaan ja törmäilivät vastaan tuleviin. Mieleni teki karjua, jokaiselle joka hipaisikin minua ohi mennessään, mutta hillitsin itseni. Mutta siinä vaiheessa, kun vanhempieni äänenvoimakkuus alkoi kohota liikaa menetin malttini.
"Äiti, isä, suut tukkoon nyt!" Huusin ja ihmiset ympärillämme kääntyivät katsomaan meitä. Osa näytti vihaisilta, osa taas hämmentyneiltä ja osa naurahteli oudoksuen. Aina noita kahta sai hävetä. Äiti ja isä eivät osanneet pitää suitansa hetkeäkään kiinni toistensa seurassa vaan riidanaihe oli keksimällä keksittävä, jos sitä ei muuten ollut. Asema oli täynnä jästejä ja vanhempani olivat pukeutuneet kaapuihin, mikä ei heidän mielestään kai ollut tarpeeksi huomiota herättävää, koska he huusivat toisilleen lähes täyttä kurkkua.

"Makenna, miten sinä kehtaat puhua meille noin", isä mulkaisi minua ärtyneenä.
"Ole hiljaa Marcus, kuulit mitä hän sanoi", äiti tokaisi ja lähti marssimaan leuka pystyssä eteenpäin, "tule kulta."
"Kehtaa tuokin, samanlaisia molemmat", kuulin isän mumisevan, vaikka itsehän se sanoi aikaisemmin kotona, että olen tullut häneen.

Etsin katseellani laitureita yhdeksän ja kymmenen. Totta puhuen minua jännitti, sillä tämä olisi ensimmäinen kertani, kun menisin laiturille 9¾. Tiesin, että minun täytyisi juosta kahden laiturin välissä olevaa puomia päin, mutta se epäilytti minua. Ja miten kukaan jästi ei muka koskaan nähnyt kun velhot juoksivat päin seiniä ja katosivat? Älyttömän tyhmiä olentoja.

"Kas tässä", äidin ääni herätti minut mietteistäni, "mene edeltä niin me tulemme sitten sinun jälkeesi." Olimme tajuamattani jo saapuneet oikeille laitureille.
"Selvä", vastasin hieman epäröiden ja suuntasin kärryt, joissa matkatavarani sekä Todd olivat, päin laiturien välistä puomia.
"Ei tarvitse pelätä yhtään, anna mennä vaan." Suljin silmäni ja juoksin. Kun avasin silmäni eteeni avautui uusi laituri, joka kuhisi noitia ja velhoja. Henkäisin ihastuneena, raiteilla odotti Tylypahkan pikajuna, joka hehkui kirkkaan punaisena. Laiturilla kiiri puheensorina ja nopeasti kiersin katseellani laituria ja tarkkailin ihmisiä. Ketään tuttua ei osunut näköpiiriini, mikä oli helpotus.

Melkein säikähdin, kun äiti laski kätensä olkapäälleni ja lähti kuljettamaan kohti junaa.
"Voi, että kun sinä olet kasvanut niin äkkiä. Minä olen niin ylpeä sinusta", hän sanoi ja kahmaisi minut kunnon halaukseen. Tavallaan olin kaivannut hänen syliään niin kauan, mutta se oli silti todella kiusallista, vaikka tuskinpa kukaan kiinnitti meihin hirveästi huomiota. Toivottavasti.
"Muista lähettää kirje illalla juhlallisuuksien jälkeen."
"Muistan, äiti. Älä huoli." Silloin paha tunne alkoi taas myllertää sisälläni. Tylypahkassa minut lajiteltaisiin ja ainakin toinen vanhemmistani pettyisi. Ehkä ei olisi liikaa pyydetty toivoa, etten sentään joutuisi Puuskupuhiin, koska ihan totta se olisi kamalinta.
"No, menehän jo etsimään itsellesi vapaata paikkaa", isä sanoi ja halasi minua nopeasti yhdellä kädellä ja sipaisi hiuksia pois kasvoiltani. Nousin junaan ja isä nosti matka-arkkuni ja Toddin minulle.
"Nähdään joululomalla", hymyilin haikeana.
"Nähdään, minulla tulee sinua niin kova ikävä. Kirjoitellaan paljon kirjeitä", äiti sanoi kuulostaen siltä, että puhkeaisi kohta itkuun ja hetken hän vilkaisi isääni kuin olisi kaivannut lohdutusta, mutta kääntyi taas hymyilemään minulle.
"Hei hei", vilkutin heille ja lähdin etsimään itselleni paikkaa.

//Pätkäsinkin tän tästä poikki, alunperin tää oli pidempi, mutta tuntuu luontevalta jättää tähän :D

Vastaus:

Pätkäiseminen on ihan hyvä valinta, sillä pystyn aina antamaan paremmin palautetta, kun tarinat ovat sopivan kokoisia! :') Äidin ja isän ristituleen joutuminen oli tärkeä osa tarinaa ja hienosti kirjoitettu. Tuollainen tilanne voi todella olla hirveä lapselle, mutta onneksi Makenna oli vahva ja osasi jo suhtautua siihen. Heidän riitansa oli hyvin kirjoitettu - siinä tosiaan ammuttiin kovilla, syytöksiä tuli puoleen ja toiseen ja ne olivat raskaita! Kieltämättä loppujen lopuksi päädyin olemaan isän puolella, kun äiti sanoi niin ikävästi koko suvun häpeävän Makennaa, vaikka äitikin osoitti mukavampaa puoltaan loppua kohden. Sentään riidasta tuli edes pieni hyvän siemen: isän ihana vakuutus että Makenna on hänelle kaikki kaikessa. Makennan luonne tuli hienosti persoonallisesta kerronnasta esille, ja täytyy kyllä sanoa, että sen perusteella kallistuisin ajattelemaan Makennan päätyvän Luihuiseen. "Ihan sama", "älyttömän typeriä olentoja" ja Puuskupuhiin viittaaminen olivat hauskoja ja hyvin luihuismaisia hetkiä, vaikka emme toki tiedä vielä kaikkea Makennasta! Vuorosanojen oikeinkirjoituskesta sen verran, että johtolause (hän sanoi) erotetaan pilkuilla vain silloin, kun se laitetaan lainauksen keskelle, ja kyseessä on yksi ja sama virke. Esimerkiksi näin:
"'Anteeksi', äiti sanoi, 'sinun ei pitänyt kuulla sitä äskeistä.'" Sen sijaan kahden eri lauseen välissä perään tulee aina piste ja iso alkukirjain uudessa vuorosanassa:
"'Kuulit mitä hän sanoi', äiti tokaisi. 'Tule kulta.'" Hieno tarina taas, odotan innolla lajittelun jännitystä! :)

Saat 6 kaljuunaa, 18 tuparia sekä Sauvat solmussa-merkin!
Aurelia » 14.8.

©2018 Tylypahkan taikakoulu - suntuubi.com