Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarinat

  oleskeluhuone • mainokset

Muistattehan, että seuraavan tarinan saa kirjoittaa vasta, kun edellinen on arvosteltu!

Vieraskirja  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Vivian Fira, Korpinkynsi

18.07.2017 16:17
ÄÄÄÄÄÄH..... Miten voin olla näin myöhässä, kesä on pitänyt kiireisenä ja arvostan kovasti että et ole vielä minua erottanut, intohimo on ollut kauan nollilla, mutta vihdoin uutta osaa!


Jatkoa

Vivian heräsi virkeänä aamulla ja nousi vaihtamaan vaatteensa. Hän meni Chelsean kanssa alas rappuset ja he saapuivat oleskeluhuoneeseen. Vivian katseli hetken lumoavia näkymiä ja lauloi hiljaa. Oli vielä aikaista, joten hän oli ainoa huoneessa. Vivian jätti kissansa sinne ja lähti syömään aamiaista suureen saliin. Hän saapui saliin ja katseli muutamia oppilaita jotka olivat jo syömässä aamiaista. Vivian etsi katseellaan eilistä tyttöä, mutta ei nähnyt häntä missään. Hän istahti Korpinkynnen pöytään ja otti leivän. Vivian mutusteli leipäänsä ja katseli pöllöjä jotka lensivät muiden oppilaiden luokse. Hän söi loppuun ja nousi ylös. Vivian käveli muutaman nauravan Rohkelikon ohi salin ovista ulos ja lähti kävelemään kirjastolle.


Hän valitsi uuden kirjan nimeltä, Vampyyrit ja ihmissudet luontaiset viholliset. Vivian alkoi lukemaan kirjaansa ja samalla lähti kävelemään sohvalle, mutta törmäsi johonkuhun. Hänen kirja tippui lattialle, mutta Vivian ei huomannut tapahtunutta, sillä hän oli heti pyytämässä anteeksi.
“Anteeksi! Ei ollut tarkoitus törmätä!” hän huudahti ja auttoi kaatuneen tytön ylös, samalla napatessaan kirjansa.
“Äh, ei se mitään” tyttö sanoi ja hymyili.
“Tämä on kirjasto, ei eläinpuisto! Vaadin hiljaisuutta, tai joudutte poistumaan täältä!” sähähti paikalle saapunut matami Prilli vihaisesti. Vivian nyökkäsi nolostuneesti ja odotti että matami Prilli oli mennyt. Hän tunnisti tuon eiliseksi tytöksi ja katseli tuota. Vivian vihdoin huomasi tytöllä vihreän rusetin jossa oli hopean värisiä raitoja.
“Minä olen Vivian Fira, ja sinä olet?” Vivian kysyi ja katsoi tytön ruskeita silmiä.
“Minun nimeni on Lumi Stenback. Olen Luihuisessa.” tyttö sanoi pirteällä äänellä. Vivian nyökkäsi ja hymyili.
“Meidän kannattaa lähteä ennenkun Matami Prilli tulee takaisin.” Vivian totesi ja nyökkäsi ovea päin.
“Joo. Mennäänkö ulos, siellä on kaunis aamu?” Lumi kysyi ja katsoi ikkunasta ulos. Vivian kääntyi myös katsomaan ja huomasi ulkona olevan ihana sää. Tytöt lähtivät kirjastosta ja kävelivät aulaan. “Minun pitää vaihtaa lämpimämmät vaatteet, niin tavataanko tässä kymmenen minuutin päästä?” Vivian kysyi ja katsoi Lumia. Tyttö nyökkäsi ja lähti kävelemään reippaasti kohti tyrmiä. Vivian käännähti ja lähti kipittämään käytävää pitkin Korpinkynnen tornia.

Kun Vivian vihdoin pääsi tornin ovelle, kohtasi hän haasteen.
“Mikä syömällä elää, mutta juomalla kuolee?” kysyi kolkutin ja Vivian vain tuijotti sitä. Hän mietti ja mietti ja mietti, mutta ei keksinyt mitään. Hänen keskittymiskykyä häiritsi se, että jossain oli häntä vanhempia oppilaita jotka keskustelivat äänekkäästi eilisestä loitsutunnistaan. Vivian oli jo luovuttanut kun kuuli sanan
“sytyjo” ja sitten hän tajusi.
“Tuli.” hän sanoi ensiksi hiljaa.
“Tuli! Tuli elää kun se syö, mutta kuolee jos se juo!” Vivian hihkaisi innostuneena.
“Nokkelasti oivallettu!” kolkutin sanoi ja ovi heilahti auki.

Vivian ryntäsi tyttöjen makuuhuoneeseen ja vaihtoi lämpimät vaatteet, ja nappasi mukaansa huivin. Vasta oleskeluhuoneessa hän huomasi, että oli jo viisi minuuttia myöhässä. Hän juoksi ovesta ulos ja ryntäsi rappusiin. Vivian lähti harppomaan niitä alas ja saapui huohottaen suureen aulaan. Lumi virnisti Vivianille huvittuneena ja käveli oville. Vivian seurasi hänen perässä ulos ja istui Lumin viereen penkille. Lumi empi hetken ja kysyi
“Sinä taidat olla ekaluokkalainen?”
“Joo.” Vivian vastasi ja katseli alas järvelle.
“Minä käyn täällä toista vuotta.” Lumi kertoi ja vilkaisi Viviania.
“Onko sinulla iso perhe?” Vivian kysyi.
“No, minulla on isoveli äidin ja isän lisäksi.” Tyttö sanoi ja käänsi katseensa Vivianiin.
“Käykö hän vielä täällä, sinun isoveli?”
“Ei, Anthon on jo muuttanut pois.” Lumi kertoi ja katsoi jäässä olevaa nurmikkoa.
“Entä sinulla, millainen sinun perhe on?” kysyi Lumi
“Hhmh… No minulla on vähän monimutkainen menneisyys. Minun isä kuoli ennenkuin synnyin, asuin minun isovanhemmilla neljävuotiaaksi, sitten minun vanhemmat, Mark ja Julian adoptoi minut, ja nyt minä olen menossa jouluksi Islantiin tapaamaan minun biologista äitiä. Minulla on vielä koira, Taco ja kissa, Chelsea.” Vivian kertoi ja katsoi hieman hämmentynyttä Lumia.
“Jaa…” Lumi sanoi ja katsoi Viviania mietteliäästi. Tyttöjen keskustelun keskeytti huuto ovien suunnalta. Kummatkin nousivat ylös ja näkivät ensiluokkaisen pojan Rohkelikosta, joka oli liukastunut portaat. He riensivät pojan luokse ja Lumi kysyi
“Murtuiko mikään?” hän katsoi poikaa huolestuneena.
“Käteen sattuu…” poika mumisi ja katsoi nolostuneena tyttöjä.
“Noniin, etkö ollutkin Alex? Viedään sinut saitaalasiipeen .” Vivian sanoi hieman epäröivästi ja otti poikaa terveestä kädestä. Tytöt auttoivat pojan pystyyn ja lähtivät kohti sairaalasiipeä.


~Vivian Fira

Vastaus:

Kesäkiireet ovat ymmärrettäviä, hyvä vain ettei koko kesää tule istuttua koneella! :) Tämä olikin oikein mukava tarina! Tuli hyvä mieli, kun Vivian sai uuden ystävän, joka oli vieläpä toisluokkalainen ja luihuinen! Tyttöjen tutustuminen oli hyvin kirjoitettu, keskustelu tuntui juuri sellaiselta, jonka kaksi ujoa tyttöä voisivat käydä tavatessaan. Lumi on ihana nimi! Mukana oli pari mukavaa yksityiskohtaa, esimerkiksi, että Vivian ei kiinnittänyt kovasti huomiota kirjan tippumiseen, koska oli heti pyytämässä anteeksi - tästä tuli hienosti Vivianin persoonaa esille. Arvoitus oli hyvä, piti oikein itsekin miettiä mistä voisi olla kyse, ja oli nokkela juonenkäänne, että Vivian arvasi oikean vastauksen toisten oppilaiden puheen avulla! Loppu jäi jännittävään paikkaan. Vivian oli rohkea, kun otti tilanteessa ohjat, vaikka vähän epäröikin! Muutamia pikkujuttuja oli, joihin voisit kiinnittää huomiota, niin teksti olisi aivan moitteetonta; kuten edelliseen tarinaan kommentoin, jos vuorosana ei ole kysymys- tai huudahduslause, tulee vuorosanan jälkeen lainausmerkki, pilkku, ja viimeiseksi johtolause - ei siis pistettä. (”Tuli”, hän sanoi.) Tuo-sanaa ei käytetä ihmisestä, sen sijaan käytetään ”hän” tai hätätapauksessa ”tämä”. (Hän tunnisti tämän eiliseksi tytöksi ja katseli häntä.) Omistusmuodoista puuttui liitteitä perästä, eli oikea tapa olisi ”hänen kirjansa”, ”hänen keskittymiskykyään”. Nämä nyt olivat pieniä asioita juonen rinnalla, mutta nekin olisi hyvä korjata! :)

Saat 6 kaljuunaa, 15 tuparia sekä Kirjastokuiskuttelija-merkin!
Aurelia » 22.7

Nimi: Kristian Wheeler, Korpinkynsi

06.07.2017 00:20
Luku 22

~Bataille du voile~

Olin seuraavana aamuna melko pahalla päällä, mutta lokakuinen auringonpaiste pyyhki huonon tuulen pois. Hymyilin itsekseni ja astelin Korpinkynnen oleskeluhuoneeseen. Deageila odotti minua jo siellä. Tyttö purskahti nauruun heti minut nähdessään.
"Mitä?" kysyin naurahtaen. Deageila huiskautti kättään ja kokosi itsensä.
"E-ei mitään", hän sanoi kikatuksien välistä. Kohotin kulmiani sotkuista hiuspehkoani haroen. Tarkistin varmuuden vuoksi, olinko muistanut laittaa housut jalkaan. Lehahdin hiusrajaani myöten punaiseksi, housut olivat kyllä jalassa, tosin kyseessä oli pyjamani sieppikuvioidut housut.
"Mä käyn vaihtamassa", mutisin ja käännyin kannoillani palaten takaisin poikien makuusaliin. Ei mennyt kauaa, kun palasin oleskeluhuoneeseen.

Suuri sali oli täynnä puheensorinaa. Olihan tänään kuitenkin kolmivelhoturnajaisten avajaiset. Tuntien päässä toki kummitteli jälki-istunto, mutta se ei haitannut mielialaani. Istuin hyväntuulisena pöytään ja nappasin muutaman croissantin lautaselleni.
"Joku haluaa ilmeisesti huomiosi", Degaeila kuiskasi ja käännyin ympäri suu täynnä. Siinä seisoi pikkuveljeni Sylvester, jonka rintamuksessa komeili Luihuisen käärme.
"Huomenta", sanoin niellessäni croissantia. Poika ei sanonut sanaakaan ja tyrkkäsi käteeni rutistuneen pergamentinpalan. Kohotin kulmiani kysyvästi, mutta Sylvester marssi jo pois kaapu hulmuten. Avasin pergamentin ja aloin lukea sitä.

Katseeni harhaili ympäriinsä luokassa, jossa professori Binnsin monotoninen ääni kantautui toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Tylsistyneet korpinkynnet raaputtivat pulpettia, leikkivät sulkakynillään tai väsyneimmät oppilaat lepuuttivat silmiään. Ainoa, jonka näin tekevän muistiinpanoja, oli Deageila. Mieleni teki painaa pää pulpettia vasten, mutta hillitsin haluni. Piirtelin musteella pergamentinpalalle kuvia kasvoista. Kaikki kasvot olivat erilaisia, mutta niistä yhdet pistivät jopa omaan silmääni. Ne olivat sen unieni miehen kasvot! Havahduin sillä sekunnilla takaisin todellisuuteen. Ei, ei voinut olla. Yhdennäköisyyttä oli, mutta en minä tarkoituksellisesti niitä muistiinpanojeni sijaan luonnostellut, en todellakaan. Pudistin päätäni epäilevänä. Rypistin pergamentin ja nostin katseeni kohti professoria. Taikakausien historia oli ainoa aine, jota opetti aave, ja se kyllä näkyi sisällössä. Hieraisin kasvojani kämmensyrjälläni, johon oli tarttunut mustetta. Nyt kasvoissani oli siis musta viiru. Mahtavaa.

Muodonmuutoksien kaksoistunnin ja lounaan jälkeen seisoin muiden korpinkynsien seassa ympärilleni katsellen. Yritin miettiä kaikkia mahdollisia tapoja, joilla suuri joukko ulkomaisia noitia ja velhoja tulisi. Kaikki tavat, jotka päässäni kävivät, eivät vastanneet sitä tapaa, joilla Durmstrang ja Beauxbatons saapuivat paikalle. Ajatuksiini pompahtivat luudanvarret, threstalit, ilmiintyminen (sen vaihtoehdon suljin hyvin nopeasti pois, sillä Tylypahkan tiluksilla ilmiintyminen ja kaikkoontuminen ovat mahdotonta) tai jopa junalla saapuminen.
"Tuolla!" joku kirkaisi taivasta osoittaen. Sieltä lensi jotain paljon suurempaa kuin luudanvarret. Valtavat hevoset vetivät suuria vaunuja perässään. Palominojen isot kaviot tömähtivät maahan voimalla. Jos luulin noiden eläimien olevan mahdottoman kokoisia, niin oli nainenkin, joka astui ulos suuresta vaunusta. Hänhän oli melkein suurempi kuin riistanvartija Hagrid!
"'Yi! Onko täällä aina näin kylmä?" Eräs pitkänhuiskea poika kysyi nenäänsä nyrpistäen. Ei ihme että paleltaa, onhan Beauxbatonsin oppilailla siniharmaa silkkikaapu päällään ja nyt on lokakuu, lähes marraskuu. Rehtori Dumbledore tervehti sitä isoa naista lämpimästi. Näky oli jokseenkin huvittava, sillä harmaahapsinen velho näytti kovin pieneltä tuon noidan rinnalla. Beauxbatonsin mentyä sisään, laskeutui kuiskutuksen täyttämä hiljaisuus.Yhtäkkiä Mustajärven pinta alkoi vavahdella. Jäin tuijottamaan sitä päätäni kallistaen. Ei aikaakaan, kun järven pinnalla pilkisti puinen masto. Durmstrangin väki saapui laivalla? Miksei vesiteitse kulkeminen käynyt kertaakaan mielessäni? Pian kokonainen laiva loiskahti pintaan. Sekin oli järjettömän suuri, varmasti keulasta perään monta kymmentä jalkaa! Pohjoisesta tulevien oppilaiden asustus oli hieman paremmin varustautunut kuin Beauxbatonsin, sillä durmstrangilaisilla oli yllään turkisviitat. Ei täällä kyllä niin kylmä ole vielä tähän aikaan vuodesta, vaikka pikkuinen pakkanen kirpaiseekin jo varpaita ja sormia. Dumbledore tervehti myös Durmstrangin rehtoria ja toivotti vieraat tervetulleiksi.

Minua harmitti, sillä itse pidot jäivät minulta sivu suun jälki-istunnon takia. En onneksi ollut siellä kuitenkaan yksin, sillä myös Olivier seisoskeli tyrmien ovella odottaen juomamestari Severus Kalkarosta. Tervehdin poikaa nopealla hymyllä. Ystäväni vastasi hymyyni ja naurahti hieman huomatessaan mustetahran poskellani.
”Päätit sitten maalata sotamaalaukset, vai?” Hän hymähti. Nauroin hieman vastatessani: ”Valmistauduin vain maahiskapinoita varten.” Se sai Olivierin purskahtamaan äänekkääseen, heleään ja syvältä kumpuavaan nauruun, joka kaikui tyrmien tummista kiviseinistä luoden jokseenkin harmonisen soinnin. Professori Kalkaros avasi tyrmien oven hyvin happaman näköisenä ja iski eteemme kaski saavillista jotakin todella kuvottavan näköistä ja hajuista. Vilkaisimme toisiamme kuvottuneina ja ryhdyimme tuumasta toimeen.

”Ei. Enää. Ikinä”, sanoin hangatessani käsiäni kolmatta kertaa poikien vessassa. Olivier nojasi lavuaariin ja katsoi minua hymyillen vinosti.
”Se sun kirjoittama runo oli muuten kaunis”, tokaisin todetessani käsieni olevan vihdoin tarpeeksi puhtaat. Suljin hanan ja kuivasin käteni paidanhelmaan.
”Kiva, että tykkäsit”, Olivier sanoi säteilevästi. Oli kuin aurinko olisi laskeutunut suoraan poikien vessaan. Katsoin ystävääni peilin kautta kunnes käännyin ympäri.
”Meidän olisi paras varmaan mennä takaisin makuusaleihin, ettemme joudu taas vaikeuksiin.
”Mä haluan näyttää sulle ensi jotain”, sen sanottuaan Olivier kietoi pitkät sormensa kapean ranteeni ympärille ja lähti johdattamaan minua portaita pitkin. Yritin parhaani mukaan olla kompuroimatta saati astumatta kompaportaisiin, mutta minua neljä tuumaa pidempi poika lähes juoksi vetäen minua perässään. Käsittämättömän tuntuisen matkan jälkeen, tajusin seisovani henkeäni haukkoen seitsemännessä kerroksessa. Rintaani pisti, en ollut mitenkään parhaimmassa kunnossa kesän jäljiltä.
”M-mitä sä h-halusitkaan näyttää mulle?” puuskutin nojaten hieman eteenpäin.
”Odota hetki”, Olivier sanoi siniset silmät tuikkien kuin tähdet. Hän lähti kävelemään edestakaisin Barnabas Bauka-Aivoa esittävän patsaan ohi. Ehdin jo ajattelemaan, että olimme joko eksyneet tai ystäväni olisi seonnut lopullisesti, mutta yhtäkkiä seinään ilmestyi ovi, joka siinä ei todellakaan ollut vielä minuutti sitten. Silmäni laajenivat silkasta hämmennyksestä, kun Olivier ohjasi minut sisään.Katsoin laatikoiden täyttämää huonetta ihmeissäni. Mikä paikka tämä tällainen oli ja mitä siellä oikein säilytettiin?
”Kotitontut kutsuvat tätä tulee-menee huoneeksi, mutta oppilaiden keskuudessa tämä kulkee nimellä tarvehuone”, poika selitti, aivan kuin hän olisi juuri lukenut ajatukseni.
”Onko tämä aina sama huone?”
”Ei, olen kuullut, että se vaihtelee etsijänsä tarpeiden mukaan, mutta minä olen itse viettänyt juuri tässä kyseisessä huoneessa jonkin verran aikaa pakoillessani Yvonnea.”
”Ai... Mitä täällä oikein säilytetään?” kysyin kävellessäni ympäriinsä.
”Luultavasti joitakin koristeita, ainakin joulukoristeita on isot kasat”, Olivier sanoi olkiaan kohauttaen ja istui jonkin suurehkon puulaatikon päälle. Hän taputti tyhjää tilaa vieressään ja minä kävin istumaan siihen.
”Miten tänne sitten oikein pääsee?” kysyin mielenkiinnosta. Poika vilkaisi minua ja sanoi: ”Keskityt siihen, mitä tarvitset kaikista eniten. Kävelet vain kolme kertaa käytävän päästä päähän ja oviaukon pitäisi aueta Barnabas Bauka-Aivon patsasta vastapäätä.” Nyökkäsin ymmärrykseni merkiksi ja katselin jälleen ympärilleni, mutten noussut tutkimaan laatikoita. Oli epäkohteliasta mennä penkomaan toisten tavaroita, vaikka kuinka joulukoristeista onkin kyse. Olivierin katse oli kiinnittynyt johonkin suoraan päidemme yläpuolella. Kauhstuin, entä jos siitä roikkuisi valtava myrkkyhämähäkki, jonka myrkky voisi tappaa meidät sekunneissa. Se ei ollut myrkkyhämähäkki, onneksi.
”Ai huh, se olikin vain misteli” huokaisin helpottuneena. Haroin hiuksiani hetken ja vilkaisin taas Olivieria, joka näytti todella mietteliäältä.
”Hetkinen! Misteli?”, kavahdin ja katsoin taas ylös. Tosiaan, siinä roikkui punaisella satiininauhalla koristeltu vihreä oksa, jossa oli valkoisia marjoja. Loin pitkän katseen ystävääni, joka kääntyi myös katsomaan minua. Nostin käteni miettivästi leualleni, mitä minä nyt teen? Olivierin lämmin käsi tarttui vasempaan käteeni – siis siihen, joka oli leuallani – ja laski sen pois kasvoiltani. Ennen kuin huomasinkaan, huulemme koskettivat. Ensin todella varovaisesti, mutta sitten ne painautuivat toisiaan vasten hieman voimakkaammin, vaikka edelleen todella epävarmasti. Tunsin sähkön kulkevan päästä varpaisiini, päässäni löi tyhjää. Tarvehuone katosi ympäriltämme ja aika tuntui pysähtyvän.
”Olivier-!” henkäisin.

Vastaus:

Olit hyvin nivonut paljon erityyppisiä kohtauksia tarinaan, ensiksi alun keventävä kohta, Sylvesterin ojentama pergamentti, mystisen miehen piirustus ja kolmivelhoturnajaiset - lopusta puhumattakaan! Sylvester-kohta tuntui kyllä loppuvan kuin kesken - mitä merkitystä oli veljen antamalla pergamentilla? Oliko tarkoituksena osoittaa pojan muuttuminen etäiseksi? Kuvailu oli taas ihanan eläväistä, jäi mieleen erityisesti tuo linnan seinistä kaikuva nauru. Otit myös kolmivelhoturnajaiset paremmin esille, mutta koulujen saapuminen Tylypahkaan ei tuntunut oikein miltään, kun se muistutti niin paljon kirjoista tuttuja - olisit varmasti keksinyt aivan yhtä hienon kohdan itsekin! Satuin kuuntelemaan tarinan aikana musiikkia, ja spotifysta tuli päälle päätteeksi todella romanttinen biisi juuri kun päästiin loppukappaleeseen! Mielenkiintoista, miten tarinasi aloittivat pyörteensä Deageilan ympärillä, ja pikku hiljaa siirryttiin Olivieriin. Mitähän tyttö mahtaa olla tästä mieltä..? Tarinassa oli muutama kirjoitusvirhe; kysymyslauseen kanssa lainausmerkkien jälkeen ei tule pilkkua ("Misteli?" kavahdin.) ja koulujen saapumiskohtauksessa vaihtui aikamuoto pariin kertaan (Ei ihme, että palelsi, olihan Beauxbatonsin oppilailla siniharmaa silkkikaapu päällään). Otsikon on hyvä olla aina suomeksi!

Saat 8 kaljuunaa, 19 tuparia sekä hyvin ansaitusti Muiskausmestari-merkin!
Aurelia » 18.7

Nimi: Emma Carner, Korpinkynsi

05.07.2017 15:25
Ensimmäinen luku, Avain tulevaisuuteen

"Kiitos", sanoin ja otin rehtorin käsistä vastaan stipendin hyvästä koulumenestyksestä. En ollut kovinkaan iloinen, mikä saavutus oli saada tämä palkinto, kun muuta luokkaani ei edes kiinnostanut koulunkäynti pätkääkään. Karistin ajatukset päästäni ja keskityin hymyilemään koulun näyttämöllä yhdessä muiden stipendin saaneiden kanssa. Viimein yleisö lopetti taputuksen ja rehtori viittoi kädellään meidät pois lavalta. Seurasin muita takaisin istuma paikoillemme.
"Olet sinäkin melkoinen hikke", Lucy kikatti hiljaa vieressäni ja pukkasin häntä huomaamattomasti kylkeen. Aloimme taas seurata näyttämön tapahtumia, rehtori luki koulun pelle palkinnon, joka meni tietysti Damon Stanleylle. Damon juoksi näyttämölle ja kaatoi melkein rehtorin, hän esitti sen olleen vahinko. Yleisöstä kuului naurua, enimmäkseen poikien rykelmistä. Toisella puolellani istuva Iris pyöräytti minulle silmiään tuhahtaen. Damon yritti olla jotenkin hauska, mutta se tehosi vain poikiin. Lopulta tylsistyttävä kevätjuhla saatiin päätökseen ja palasimme luokkiin saamaan todistuksemme. Opettajamme Susan itki hirvittävästi jakaessaan todistukset, en tajua miksi ja mehän näkisimme seuraavana syksynä kesäloman jälkeen. Toisaalta vilkaistuaan muutamaa luokkani oppilasta, tajuaa että on hyvin mahdollista että hän itki vain onnesta.

"No millaiset olivat prinsessani saavutukset?" Teresa kysyi olohuoneesta heti ulko-oven avattuani. En pitänyt mummini sanavalinnasta, mutta pakotin kireän hymyn huulilleni.
"Sain stipendin hyvästä koulumenestyksestä", totesin ja pakenin nopeasti yläkertaan huoneeseeni. Istahdin sängylleni ja heitin todistukseni pöydälle. Tätä oli elämäni, koulussa käyntiä, harjoituksissa käyntiä ja hymyn pakottamista huulille. Tähän ei muka voisi kyllästyä, mutta minä kyllästyin. Halusin jotakin jännittävämpää ja uutta, jotakin mahdotonta. Avasin hiukseni ja heittäydyin makaamaan sängylle, sitten vaivuin kuvitteelliseen mielikuvitusmaailmaani.

"Emma, tule päivälliselle! Emma missä sinä olet?", heräsin äitini ääneen ja kuulin kuinka hän kiipesi portaita ylös. Ehdin juuri nousta istumaan, kun huoneeni ovi lennähti auki.
"Vieläkö sinulla on tuo mekko päälläsi? Vaihda vaatteet ja tule syömään", äiti sanoi ja sulki oven. Heti sen jälkeen ovi avautui ja Marcus vilisti sisään. Viisivuotias pikkuveljeni loikkasi sängylleni ja alkoi pälpättämään.
"Mun piti kertoo sulle, hei sun sängyllä voi pomppia paremmin kun mun sängyllä! Mutta niin piti kertoa, Jim muuten tänään söi muurahaisen päiväkodissa! Se oli tosi siistiä ja sit täti kielsi, mut sit mäkin söin muurahaisen ja sit..." Veljeni keskeytti kertomuksen muurahaisista Bonnien kipittäessä huoneeseen.
"Mummi pyysi minua kertomaan, koska Marcus ei kuitenkaan saa sitä kerrottua, että mummi haluaa keskustella sinun kanssasi ruuan jälkeen", viisivuotias pikkusiskoni sanoi Marcuksen mulkoillessa häntä.
"Kiitos Bonnie ja Marcus olisit ollut yhtä hyvä kertomaan, sitäpaitsi tarinasi muurahaisista oli todella mielenkiintoinen", sanoin ja kiitin sitä ettei viisivuotias ymmärtänyt ironiaa. Marcus tosin ei paljoa välittänyt, hän lähti ajamaan takaa Bonnieta joka itkien kipitti jonnekin äidin luokse. Suljin oveni ja vaihdoin päälleni turkoosin t-paidan ja farkut. Sen tehtyäni menin alakertaan syömään, meillä oli ruokana kalaa ja minä pidän kalasta, mutta Marcus ei siedä sitä lainkaan ja silloin saavat ruuan valmistajat kuulla kunniansa.
"Te teette tän tahalleen, te kiusaatte mua!" Marcus kiljui pöydän päässä. Pikkuveljeni elämän suurimmat ongelmat olivat huvittavia.
"Marcus, ajatteleppa jossakin maassa ihmisten ainoa ruoka saattaa olla kala ja he joutuvat kalastamaan sen käsin ja syömään sen raakana", isäni sanoi, mutta se ei tainnut paljoa auttaa, Marcus alkoi kiljumaan entistä enemmän, sillä hän ei halunnut syödä raakaa kalaa. Söin ruokani nopeasti kuunnellen Marcuksen kiljumista ja menin tiskaamaan astiani. Menin mummin huoneeseen jossa hän jo odotti kirjoituspöytänsä ääressä. Istuin häntä vastapäätä sametilla päällystetylle tuolille. Teresa oli jo aika vanha, muistaakseni jotakin kahdeksankymmentä vuotias. Hänellä oli kiharat hiukset jotka olivat jo aivan harmaat. Silmälaseja hän ei käyttänyt. Ryppyiset kasvot katsoivat minua kysyvästi ja lopetin tutkiskeluni. Mummini joi paljon vettä lasista joka oli pöydällä kirjan vieressä, siitä tiesin että hänellä olisi paljon kerrottavaa.
"Emma kulta, tiedätkös..?" Hän aloitti ja hiljeni hetkeksi. Minä nyökkäsin, mutta mummi ei jatkanut. Hän nousi ylös ja asteli minun ohi ovelle, joka oli auki. Kuuntelin hiljaa ja kuulin Marcuksen äänen. Mummi puhutteli häntä.
"Minulla on asiaa Emmalle, sinä voit mennä leikkimään huoneeseesi. Ethän salakuuntele meitä, se on rumaa", mummi sanoi ja näin kuinka Marcus lähti. Teresa laittoi oven kiinni ja tuli takaisin luokseni. Nyökkäsin ja hän jatkoi,
"Emma kulta, minusta tuntuu ettet palaa enää vanhaan kouluusi", mummi sanoi ja aloin ihmetellä.
"Mutta mihin alakouluun minä sitten menen? Onko järkevää vaihtaa koulua vain kuudesluokaksi?" Kyselin ja hän pudisti päätään.
"Ei ei, minusta tuntuu ettet enää koskaan mene alakouluun, etkä sinä mene syksyllä kuudennelle, sinä aloitat koulussasi ekaluokalta", mummini sanoi ja ojensi pöydän laatikosta minulle kirjekuoren. Otin kuoren käteeni, pääni oli täynnä kysymyksiä, mutta jostakin löytyisi aina vastaus, tai sitten vastaus keksittiin itse. Teresa näytti siltä kuin tietäisi ajatukseni, hän hymyili minulle ja repäisin kuoren auki.

//No niin sainpas tämän tehtyä! Vaivaiset 720 sanaa, mutta tämä tulikin tehtyä vähän hätäisesti. Kuten vieraskirjassa ilmoitin vaihdoin Emman siskon nimen Bonnieksi. Kirjoitusvirheitä on varmaankin miljoona, mutta opettelen koko ajan//

Vastaus:

Tämä tuntui mielestäni ihan sopivalta pituudelta, koska tarinan juonessa oli hyvä kaari, ei tähän aloitustarinaan olisi muuta kaivannutkaan! :) Kirjoitit hyvin siitä, miten Emmalla ei ole lainkaan aavistusta taikamaailman olemassaolosta ja omista taikavoimistaan! Jästikoulun kevätjuhlasta kirjoittaminen oli mielenkiintoinen uusi näkökulma, en ole tainnut tällaista tarinaa ennen lukeakaan. Stipendin saaminen oli hyvä alku tarinalle, koska sen avulla tuli hyvin esille niin tarinan miljöö, kuin vähän Emman luonnettakin. Tarinassa oli hauskoja kohtia, esimerkiksi opettajan itkeminen onnesta, kun pääsee eroon ongelmaoppilaista! Marcuksen selitys nauratti myös, kun hän harhautui puhuessaan testaamaan sängyllä pomppimista. Teresa oli arvoituksellinen hahmo, ja hänen hellittelynimensä Emmalle lisäsivät hahmoon persoonaa. Pari kertaa oli yhdyssanavirheitä, "istumapaikka", "pellepalkinto" ja "kahdeksankymmentävuotias" kirjoitetaan yhteen. Jos vuorosana on kysymys, ennen johtolausetta ei laiteta enää pilkkua, siis näin:
"Emma, missä sinä olet?" heräsin äitini ääneen." Tällaiset tuli mieleen, mutta ei kirjoitusvirheitä paljoa ollut, eikä se haittaa, vaikka niitä tuleekin, onpahan minulla jotain virkaa, ettei mene kommentit pelkäksi kehumiseksi! :) Hieno aloitustarina, jännää nähdä, miten Emma reagoi taikakoulun kirjeeseen!

Saat 6 kaljuunaa ja 14 tuparia!
Aurelia » 8.7

Nimi: Sebastian McCartny, Luihunen

24.06.2017 23:57
//Haastan itseäni ja testaan ensimmäistä kertaa kirjoittamista 3.persoonassa. Olin myös numeroinut aiemmat kappaleet väärin, sillä VII esiintyi kahdesti. Tämä on nyt siis kymmenes luku :D Tässä esiintyy yksi huima kirosana, varoitus lukijoille. Pahoittelen myös tämän luvun pituutta (leikitään nyt vaikka, että syyllinen on tuo 3.persoona ja tylsän puuduttava kerrontatapa).

X

Sebastian käveli lounaalle Suureen Saliin, yrittäen syrjäyttää Robertia ajatuksistaan ihanalla mielikuvalla kiehuvasta kahvikupista. Hän epäonnistui. Miksi Robertin oli pitänyt ilmaantua nyt rauhallisella lomalla takaisin ärsyttämään Sebastiania? Luihuspoika yritti alkaa listata Robertin huonoja puolia. Yrityksestä huolimatta, ainoat asiat, mitkä hänen mieleensä huispauskapteenista nousivat, olivat kuitenkin niitä kaikkein viiltävimpiä muistoja. Robert hymyilemässä hänelle. Robert kutittamassa päärynää. Robert juomassa teetä. Robert saattamassa häntä makuukamariin. Robert vain muutaman tuuman päässä hänestä… Robert, jolle Sebastian avasi elämänsä. Robert, joka oli omasta elämästään vaiti kuin kivi. Robert, ääliö Robert. Robert joka tunkeili kylpyhuoneeseen… Sebastian yritti kovasti kääntää ajatustensa suuntaa, mutta silti kaikki Robertin kiehtovat sanat kuitenkin jäivät soimaan pojan päähän ja tämä ohitti salin ovet murjottava ilme kasvoillaan.
Suuren Salin neljä tupapöytää olivat kadonneet aamiaisen jälkeen ja - kuten Sebastian huolestuneena pisti merkille - korvattu kaikille yhteisellä pöydällä. Hänen kulmansa kurtistui inhosta, sillä pöydässä istui ainoastaan Puuskupuhilaisia tyttöjä. Sebastian kiersi heidät mahdollisimman kaukaa ja istahti sitten aivan pöydän toiseen päähän. Hän alkoi kaataa itselleen kahvia, kunnes huomasi erään tytöistä tuijottavan häntä uteliaana. Poika mulkoili vihaisesti tummien kulmakarvojensa alta Puuskupuhia niin kauan, että tyttö käänsi katseensa pelokkaana oman ruokansa pariin.
”Ai helvetti!” Hän sihahti ajattelematta, kun hänen tuijotuskisansa aikana yli tulvinut kuuma kahvi tipahteli hänen housuilleen. Yrittäessään lopettaa nesteen valumista, hän vielä loiskautti juomaa pöydälle suuren lätäkön. Poika kirosi itsekseen vetäen setripuisen taikasauvansa esille.
”Tergeo!” Kahvitahra katosi kokonaan hänen housuistaan. Hän loitsi saman vielä osoittaen pöydän kahvilammikkoa. Sebastian tunsi nuorempien tyttöjen kiinnostuneen katseen sivusta, mutta yritti jättää heidät vähemmälle huomiolle. Hänen onnekseen loitsu onnistui täydellisesti, eikä mitään jälkiä jäänyt näkyville. Sebastian kohotti ryhtiään, työnsi sauvan takaisin taskuunsa ja alkoi sitten hörppiä kuumaa kahvia kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän halveksi mielessään noita yliuteliaita Puuskupuheja. Ketkä ylipäätänsä edes kantaa tupasymboleita koulussa lomalla – varsinkin jos tupana on Puuskupuh? Sebastianilla itsellään oli musta koruton poolopaita ja mustat housut. Hänen lumenvalkeat hiuksensa loistivat lampun tavoin tummien kulmien yllä, luoden hassun kontrastin. Ei puhettakaan, että hänellä olisi ollut mitään tupasymboleita vapaa-ajalla, vaikka hän tuvastansa pitikin. Ainoa, mikä jotenkin edes pystyi viittaamaan hänen tupaansa, oli kylmä ja kolkko asenne sekä hänen hopeinen sukusormuksensa. Toisaalta, mikäli kukaan vanhoja velhosukuja edes tunsi, kaikki McCartnyn suvun velhot olivat käyneet koulunsa Durmstrangissa. Sebastian ravisti ajatuksen kauas takaa-alalle. Hän oli ainoa, ainoa, joka oli karkotettu Durmstrangista ja siirretty muualle opiskelemaan. Hänen silmänsä välkehtivät pirunpalon lailla hänen sukusormukseensa. Hetken ajan hänen teki mieli repiä se pois vasemman käden keskisormesta ja heittää suoraan hyytelökulhoon.
”Hei”, aloitti hieman empivä ääni. ”Voit kyllä tulla istumaan meidänkin kanssamme. Ei sinun tarvitse olla yksin lomalla.”
Sebastian ei meinannut uskoa korviaan. Hän kääntyi katsomaan pöllämystyneenä pöydän toisessa päässä istuvia Puuskupuheja, joista ilmeisesti häntä juuri puhutellut taputti nyt tyhjää paikkaa hänen vieressään hymyillen ystävällisesti. Sebastian meinasi tukehtua kahviinsa ja sylkeä ne uudelleen syliinsä. Säälivätkö pikkutytöt juuri häntä? Ajattelivatko he, että hän oli säälittävä istuessaan yksin? Puuskupuhit? Sebastian ei edes osannut reagoida noihin limaisiin, yltiöystävällisiin –
”Ei hän ole yksin”, rauhallinen ja matala miesääni totesi Sebastianin selän takaa. Vaaleahiuksinen poika jähmettyi, muttei kääntynyt katsomaan kuka puhuja oli. Ääni ei muistuttanut kenenkään hänen tietämää. Äänen lähde näytti odottavan, että Puuskupuhilaiset tytöt kääntäisivät taas katseensa omiin ruokiinsa, ennen kuin hän kiersi pöydän istuakseen Sebastiania vastapäätä.
Poika istahti alas, heitti yhden nopean silmäyksen Sebastianiin ja alkoi sitten syödä sämpylää. Sebastian hämmästyi – jos vain oli mahdollista – pojasta vielä enemmän kuin äskeisistä tytöistä. Hän ei ollut koskaan nähnyt tuota opiskelijaa aiemmin, sillä hän olisi taatusti muistanut hänen ulkomuotonsa. Ensimmäistä kertaa hän näki vaaleaihoisella miehellä tumman, villinä alaselkään asti rehottavan afron ja raskaat tummat kulmakarvat. Hänen silmänsä olivat hohtavan oliivinvihreät ja hänen nenäänsä koristi sieraimesta roikkuva nenärengas. Vaikka kokonaisuus vaikutti aluksi naurettavalta, oli Sebastianin pakko myöntää hänen näyttävän coolilta. Mysteerisellä opiskelijalla ei myöskään ollut Sebastianin tavoin tupasymboleita. Ainoastaan valkoinen, avoimesti napitettu kauluspaita mustine housuineen. Kengät taisivat olla mustaa ja kiiltävää lohikäärmeennahkaa. Vaikka pojalla ei ollut mitään hänen tupaansa viittaavia merkkejä, oli Sebastian varma, että hänen täytyi olla Luihusessa. Ketkään muut eivät hänen ymmärtääkseen voineet käyttäytyä noin röyhkeän rennosti.
Sebastian huomasi jääneensä pitelemään kahvikuppiaan ilmassa, kuin patsaana. Hän piti itsestäänselvyytenä, että tuo toinen poika aloittaisi keskustelun. Sanoja ei kuitenkaan alkanut kuulumaan ja Sebastianin kulmat alkoivat painua hämmennyksestä kurttuun. Hän oli liian tottunut puheliaaseen seuraan. Varsinkin, kun joku istuisi noin selittämättömästi seuraan. Poikaa ei näyttänyt kuitenkaan haittaavan kiusallinen hiljaisuus, vaan hän tunki jo toisen sämpylän suuhunsa. Sebastian tyytyi vain tuijottamaan poikaa epäuskoisesti.
”Etkö aio sanoa mitään?” Sebastian puuskahti turhautuneesti. Hän ei voinut käsittää, miten tuollaisia ihmisiä saattoi olla olemassa. Ihmisiä, jotka vähät välittivät ympäristöstä ja elivät täysin omilla säännöillään, ilman huolta mistään. Häntä vastapäätä istuva poika kohotti katseensa yllättyneenä – aivan kuin hän ei uskoisi, että juuri häntä puhuteltiin.
”Ei minulla ole mitään sanottavaa”, hän vain totesi ja jatkoi sitten syömistään. Joskin tällä kertaa hän heitti Sebastianiin vielä toisen kummeksuvan katseen. Sebastian sen sijaan ei ollut tyytyväinen vastaukseen.
”Kuka olet ja miksi tulit siihen?” Sebastian päätti mielessään, että mikäli poika ei avaudu tuota enempää, hän lähtisi juomaan kahvinsa muualle. Kiharapäinen opiskelija kuitenkin nosti taas katseensa Sebastianiin. Tällä kertaa hänen kasvonsa eivät kuvastaneet yllätystä, vaan pikemminkin ’voisinpa vaikka pyöräyttää silmiäni tälle tilanteelle’-ilmettä.
”Dmitri ja koska tiedän Luihusten ja Puuskupuhien sydämellisistä väleistä.” Sebastianin täytyi hetken miettiä mitä oli kysynyt, sillä nähtävästi tämä opiskelija, Dmitri ei ollut kovin puhelias kaveri ja hän vastasi vain siihen mitä kysyttiin. Hänen kuitenkin täytyi olla Luihunen, miten muutenkaan hän heittäisi tuommoisen kommentin… Dmitri näytti huomaavan helposti Sebastianin ajatuksen kulun ja jatkoi Luihuspojan yllätykseksi puhumista nyt huomattavasti kevyemmin loput sämpylät nieltyään.
”Sinä olet Sebastian, Durmstrangin karkulainen, josta muutamat oppilaat lähettivät liikkeelle huhuja ennen sinun tänne saapumistasi. Olet yksi koulun tähtioppilaista taikajuomien oppitunneilla ja ilmeisen hyvä huispaaja. Sait ensimmäisellä oppitunnilla luokkatoverisi sairaalasiipeen ja puhuttelun professori McGarmiwalta. Et ole hyvissä väleissä Luihusten huispausjoukkueen kapteeni Robertin kanssa, etkä myöskään täysin viihdy vieläkään tässä koulussa. Tarkennan, tämän koululaisten joukossa. Linnasta on tullut sinulle jo tärkeä paikka.”
Sebastianin sydän jätti lyönnin välistä. Ensimmäinen ja pienempi syy hänen järkytykselleen oli nuo kysymysmerkiksi jääneet huhut, joita jotkut olivat hänestä levitelleet. Toinen, norjalaisen röpelöniskan kokoinen syy oli tuo pelottava määrä tietoa Sebastianista itsestään. Hän ei ollut koskaan aiemmin nähnyt koko poikaa – Dmitriä, mutta silti hän tuntui tietävän kaiken. Poika ei enää keskittynyt syömään kahdennettakymmenennettä sämpyläänsä, vaan tuijotti uteliaana Sebastiania. Nyt hän näytti ilmeisen kiinnostuneelta koko Luihuspojasta, aivan kuin hän olisi jokin mielenkiintoinen elokuva, jossa maailmanmatkaaja Gilderoy Lockhart taistelisi vampyyreita vastaan. Sebastiania alkoi koskea rintaan. Häntä ahdisti tuo poika. Hänen teki vaikeaa hengittää ja hän pelkäsi elämänsä toista ahdistuskohtausta. Dmitri näytti kuitenkin taas huomaavan tilanteen ja nousi vain rennosti ylös.
”Ehkä tapaamme vielä myöhemmin, sitten kun olet siihen valmis. Olet mielenkiintoinen”, hän väläytti puolivirnistyksen ja iski silmää. Sitten hän lampsi kauas Sebastianin selän taa, ulos Suuresta Salista. Sebastian jäi istumaan paikoilleen, puristaen oikealla kädellä paitaa sydämen ja keuhkojen tienoilta. Hän havahtui vasta monta hetkeä myöhemmin, kun tuttu tytön ääni (Sebastianista se tuntui monen vuoden takaiselta) puhutteli häntä jälleen. Se oli se Puuskupuhtyttö.
”Oletko kunnossa, haemmeko opettajia? Vai tarvitsetko vain halauksen?” tyttö kyseli ystävällisesti ja oli jo nousemassa ylös penkistä kädet valmiissa halausasennossa. Jokin napsahti Sebastianin päässä ja hän pomppasi ylös jästiraketin tavoin, karkuun koko Salista – unohtaen samalla ahdistavan tunteen rinnassa. Tärkeintä hänelle oli nyt päästä karkuun tuosta yltiöystävällisestä pikkutytöstä.

Kun Sebastian ohitti Luihusten oleskeluhuoneen oviaukon kooman kaltaisessa tilassa, hän ei edes aluksi huomannut ruskeahiuksista nuorukaista mustalla nahkasohvalla.
”Anteeksi siitä kylpyhuone-episodista”, Robert aloitti, palauttaen Sebastianin ajatukset takaisin maan pinnalle – tai tyrmän lattialle. Sebastian ei oikein nyt edes löytänyt aivoistaan paikkaa Robertin murehtimiselle, niin hämmentynyt hän oli siitä oudosta pojasta. Robert näytti huomaavan, ettei kaikki ollut ihan kunnossa. Hän ei kuitenkaan ehtinyt tehdä muuta kuin katsoa Sebastianin istuutumista smaragdinvihreään nojatuoliin.
”Onko Dmitri teidän makuukamarissanne?” Sebastianin silmissä paloi outo liekki. Hän ei itsekään tiennyt oliko kyse uteliaisuudesta, pelosta tai kenties mistä muusta. Hänestä se oli vain lähinnä outoa, ettei hän ollut nähnyt afropäistä poikaa kertaakaan aiemmin, varsinkaan vaikka he tulivat samasta tuvasta.
”Kuka Dmitri?” Robert kysyi hämmästyneenä. Hän oli kuitenkin iloinen aiheenvaihdoksesta eikä aikonut palata aikaisempaan.
”Ei meillä ole ainakaan ketään Dmitriä”, hän jatkoi.
”Mutta jos hän ei ole seitsemännellä, eikä minunkaan ikäinen, onko hän muka… Ei hän niin nuori voi olla?” Sebastian yritti koota saamistaan paloista kokonaista palapeliä.
”Ei Luihusissa ole ketään Dmitriä, tietäisin kyllä, jos olisi.” Robert näytti epäilevän jonkin sortin aivotärähdystä Sebastianilla.
”Ainoa Dmitri kenet tiedän, on se täysi friikki Korpinkynnestä. Seiskaluokkalainen, aivan pimeä kaveri”, Robert jatkoi. Nämä sanat saivat vastakaikua Sebastianissa. Nyt he puhuivat varmasti samasta ihmisestä.
”Korpinkynsi, onko hän… Korpinkynsi?” Sebastian tukisti toisella kädellään vaaleita hiuksia takaraivostaan. Hän oli ollut aivan varma, että poika olisi Luihunen. Robert katsoi huolissaan Sebastianin pähkäilyjä, aivan kuin Sebastian olisi harmistunut tuosta tiedosta.
”Hän on oikeasti friikki, pysy kaukana hänestä! Ehti käydä 11 vuotiaana vain puoli vuotta koulua, kunnes hänet potkittiin pimitetyistä syistä pihalle. Hän tuli vasta muutama vuosi sitten Tylypahkaan. Oli koko väliajan kotonaan. Dumbledore kun uskoo ihmisitä aina pelkkää hyvää, päästää kaikki syrjityt, kummajaiset, kouluista potkitut tänne säälistä –” Robert ymmärsi heti sanoneensa väärin. Sebastian oli noussut ylös, heittänyt tappavan ja kasvoille lyödyn katseen ennen juoksemistaan makuukamariin. Oven kiinnipaiskaus heilautti tärykalvotkin Robertin korvista, ja hän vajosi häveten omia sanojaan alemmas sohvalla.
Sebastian heittäytyi selälleen omalle tutulle sängylleen. Hän ei halunnut itkeä enempää Robertin takia – hän oli luvannut sen Churchillillekin. Albiino rotta vipelsi kuin kutsusta yöpöydän kautta Sebastianin vatsalle. Poika ei kuitenkaan jaksanut liikkua. Aivan kuin hänen mielensä olisi loitsinut kehon kokovartalolukkoon. Robertin sijasta Sebastianin ajatukset siirtyivät Korpinkynteen, Dmitriin. Oliko hän samanlainen hylkiö kuin hän itse? Kuinka poika tiesi niin paljon hänestä, ja mitä huhuja muut olivat hänestä levittäneet?
”Anteeksi, en tarkoittanut sitä”, ovelta kuului hiljainen koputus. Sebastianilla ei ollut kuitenkaan mitään motiivia vastata Robertille. Hän mietti Dmitriä. Mitä hän oli tehnyt ensimmäisenä vuonnaan saadakseen potkut? Milloin hän tapaisi Dmitrin seuraavan kerran ja saisiko hän kuulla kaikki vastaukset?
Robertin hiljaiset askelet kaikkosivat vähitellen kauemmas käytävällä.

Vastaus:

Hienoa että haastat itseäsi, sillä tavalla oppii aina jotain! Tarinassa tapahtui todella mielenkiintoinen - ja ehkä myös vähän yllättävä - käänne, tuntui melkein painopisteen siirrokselta. Tähän asti Robert on ollut pääpaino, ja juonen on olettanut jollain tapaa kulkevan häntä kohti, mutta nyt mukaan astui uusi henkilö, joka nappasi tältä parrasvalot alta aikayksikön! Hyvältä hahmolta vaikuttaa, osasit hyvin kirjoittaa uskottavaksi tuon kliseen, jossa joku mystisesti tietää päähenkilöstä kaiken. Hahmon kuvaus vähän ihmetytti - ehkä tarkoitit afrolla vain kiharaa päätä, mutta yleensä valkoihoisilla ei ole afroa. Robertista kyllä katosi tämän myötä vähän hohtoa, kun tarina suhtautui häneen sen verran tuttavallisesti ja tietäväisesti, mutta se on vain fanitytön kestettävä - yleisesti tarinassa oli kaikki hyvin kirjoitettu ja käänteet hyviä, lopetus toimi erinomaisesti. Tekstissä esiintyi taas vähän liian paljon täytesanastoa, ja välillä jopa samassa lauseessa, esimerkiksi "hän ei oikein nyt edes löytänyt"; "hän ei edes" löytänyt riittäisi, välillä tuntuu, ettei mitään täytesanaa tarvittaisi. Huomio kiinnittyi aika paljon Sebastianiin nimenä, se vähän katkaisi uppoutumista - "hän" toimii useimmiten, ja joskus voi miettiä, voisiko tekijän jättää kokonaan pois ja sanoa saman jotain muuta kautta. Todella hyvin luonnistui kirjoittaminen kolmannessakin persoonassa!

Saat 7 kaljuunaa, 18 tuparia sekä Joka sotkun taikaputsis- ja Näkökulman noituja-merkit!
Aurelia » 30.6.

Nimi: Nike Fawcett, Korpinkynsi

22.06.2017 18:02
Ensimmäinen luku - Valmistelua
Tuuli humisi kauniisti puissa ja aurinko lämmitti kasvojani. Makasin kodin katolla ja kuuntelin, kun linnut sirkuttivat puutarhassa. Jostain kaukaa kuulin koirien haukuntaa. Yläpuolellani taivaalla lensi lentokone, jonka moottori kaikui kovaan ääneen. Ilmassa tuoksui omenapuut ja mustaherukkapensaat. Sinisellä taivaalla liukuvat pilvet olivat lauttoutumassa, mikä aiheuttaisi ainakin muutaman päivän pilvisyyttä. Mutta se olisi jonkun muun päivän murhe, ajattelin, ja vetäisin syvään henkeä. Suljin silmäni ja nautin hiljaisuudesta.
Enkä ehtinyt nauttia siitä kuin vain muutamia minuutteja, kun tajuntaani murtautui kimeä ääni.
”Nike!”, ääni sanoi talon juurelta. Kurtistin kulmiani mutta pidin silmäni kiinni, enkä halunnut vastata. Ovi kolahti, ja ääni kuului talon sisältä, ja läheni sen aiheuttajan kiivetessä portaat ylös minun huoneeseeni. Säpsähdin, kun huoneeni kattoikkuna avautui vierestäni kovaäänisesti. Laitoin kädet kasvoilleni, enkä halunnut avata silmiäni. Mutta sitten se alkoi läpsiä minua paperinpalalla. Avasin silmäni ja näin ikkunassa seisovan siskoni Kalypson. Kurtistin jälleen kulmiani, koska yltääkseen ikkunalle, hänen oli seistävä minun sängylläni. Ja oltava minun huoneessani. Joka oli minun. Ei hänen tai kenenkään muun. Tarkoittaen, että sinne ei ole asiaa muilla paitsi minulla.
”Sinun Tylypahkan kirjeesi tuli”, Kalypso sanoi ja heilutteli kirjekuorta kasvojeni yläpuolella. Repäisin kirjeen hänen kädestään ja mutisin kiitokset. Kalypso jäi ikkunalaudalle nojailemaan, ja katsoin häntä pyytävästi, että hän jättäisi minut rauhaan. Hän vain hymyili suupielestään ja otti vielä mukavamman asennon. Hän muistutti minusta kovasti kissaa, kun hän viivytteli paikoissa missä hänen ei kuulunut olla, ja kulki oman mielensä mukaan, sekä hänen virneessään ja terävissä kulmahampaissaan oli jotain kissamaista.
”Mitäs opiskelette tänä vuonna?”, Kalypso kysyi, kun avasin vahasinetin ja liu’utin esiin kirjelapun, jossa kerrottiin tämän vuoden oppikirjoista ja muista tarvikkeista. Sivuutin hänen kysymyksensä. Olin kuulevinani hienoisen katkeruuden sävyn hänen puheessaan, mikä oli ihan ymmärrettävää. Olin aina miettinyt, kuinka katkeria Kalypso ja pikkusiskoni Spes olivat siitä, että he eivät olleet noitia. Minä ja veljeni Janus olimme velhoja, mikä periytyi isältämme. Tietysti Kalypso ja Spes olivat päässeet mukaan velhojuttuihin, he vaan eivät kyenneet tekemään niitä. Mutta se ei ollut minun huolenaiheeni.
”Ihan samoja aineita kuin ennenkin”, vastasin lopulta, kun luin kirjalistaa. Saisin osan niistä perittyä Janukselta, mutta osa piti käydä ostamassa viistokujalta. Siellä oli aina kiva käydä, mutta siitä oli aina vaivaa. Kalypso katsoi ympärilleen viivyttelevästi. Hän aukoi suutansa pari kertaa sanoakseen jotain, mutta sulki sen sitten.
”Kiva päivä tänään”, hän sanoi lopulta. ”oletko käynyt metsässä?”
”En”, vastasin. Olisin kyllä halunnut käydä, mutta tiesin, että kirje tulisi tänään. Isä oli sanonut, että voisimme käydä viistokujalla vielä tänään.
Kalypso näytti harmistuvan lyhkäisestä vastauksesta ja päätti luovuttaa. Hänen ilmeensä näytti jotenkin pettyneeltä, mutta en kyllä tajunnut miksi. Ei hän koskaan ennen ollut kiinnostunut minun kanssani juttelemisesta, miksi häntä kiinnostaisi nyt? Katsoin hänen peräänsä, kun hän pomppasi sängyltä lattialle pitkät vaaleat hiukset heiluen hänen perässään. Meitä oli sanottu hyvin samanlaisiksi; molemmilla oli samat vaaleat hiukset ja ruskeat silmät. Kalypso oli vain pidempi ja kurvikkaampi, kun minä olin lyhyt ja kapea. Minua ei kiinnostanut olla verrattavana Kalypsoon, joten yleensä lähdin keskustelusta, jos se tuli esille.

Juoksin portaat alas ja menin keittiöön etsiäkseni isäni. Näin vain Januksen lukemassa Päivän Profeettaa pöydällä ja Äidin laittamassa ruokaa.
”Missä Isä on?”, kysyin ja kumarruin vilkaisemaan Profeetan otsikoita. Minulle oli kerrottu monta kertaa, että minun tulisi olla kiinnostuneempi velhomaailman tapahtumista. Minusta kaikki siellä oli joka päivä samaa; ministeriössä oli kriisi, joku noita oli saanut turpiinsa omalta keksinnöltään ja joku roskajournalisti oli kirjoittanut roska-artikkelin jostakin kuuluisuudesta. Ei minua jaksanut kiinnostaa.
”Hän on varmaan työhuoneessaan”, äiti vastasi lieden ääreltä. ”Saitko kirjeesi?”
”Sain, sain”, vastasin, kun olin jo menossa. Isän työhuone oli yksi lempihuoneitani talossa. Siellä oli iso kirjahylly ja loihdittu pienoismalli aurinkokunnasta, mitä olisin voinut tuijotella tuntikausia. Kirjahyllyn vanhat ja kauniisti koristellut kirjat olivat seikkailullisia. Olin yrittänyt lukea niitä, mutta pitkät tekstit uuvuttivat minua, mikä oli aina harmillista. Nyt huoneen lattia oli melkein peittynyt paperinpaloilla ja kirjoilla. Isä istui pöytänsä ääressä selaillen jotakin kirjaa hajamielisesti. Hänen kasvojaan peitti kevyt sänki ja hänen silmien alla oli tummat renkaat, mutta hän näytti silti huolitellulta. Se oli osa hänen charmiaan, olin tajunnut joskus. Emme näyttäneet paljoakaan toisiltamme, sillä isällä oli tummat hiukset ja tumma iho, kun itse olin oli vaalea kuin mikä. Meitä yhdisti vain ruskeat silmät, mitkä olin muutenkin perinyt äidiltäni. Hän oli aina käskenyt meitä vaalimaan epätavallisia piirteitämme, jotka kuulemma juontuivat pohjoisesta.
”Hei Isä”, sanoin ja heitin kirjeen pöydällä olevan kirjan päälle.
”Mennäänkö viistokujalle? Tarvitsen ainakin kirjan taikajuomiin, loitsuihin ja pimeyden voimilta suojautumiseen”, luettelin isälle samalla, kun hän luki listaa. Halusin erityisesti päästä käsiksi uuteen pimeyden voimilta suojautumisen oppikirjaan. V.I.P.-kokeet olivat tulossa tänä vuonna, ja halusin ehdottomasti päästä niiden S.U.P.E.R-tasoille. Isä hymähti ja heitti kirjansa yhteen lattialla olevista kasoista.
”Mennään vain, ei minulla tässä mitään tärkeää ole”, hän sanoi, ja minä hymyilin.

”Oliko sinulla muuta ostettavaa, kuin oppikirjat? Etkö tarvitse uusia kaapuja? Tai sulkakyniä?”, Äiti kyseli samalla, kun suki takkini olkapäitä. Hän työnsi minut peilin eteen ja hymyili takaaltani. Olimme hyvin samannäköisiä, mutta äidin kasvoja koristivat pisamat ja äiti oli samalla tavalla kurvikas kuin Kalypso. Äidin lempeät silmät yrittivät tavoittaa omani, mutta käänsin katseeni pois.
”Uusi takkisi pukee sinua”, äiti sanoi. Hän oli käynyt ostamassa sen minulle Lontoosta. Vihreä sotilastakki oli liian suuri minulle ja palanut joistakin kohdista, mutta se oli hienoimpia vaatteita mitä omistin. Siinä oli Saksan lippu oikeassa hihassa, mikä saattoi olla vähän epäsopivaa Britannialaiselle. Mutta ei minua haitannut. Olin iristin nahkaisen olkalaukkuni hihnaa ja astuin pois peilin edestä. Isä oli jo mennyt Vuotavaan noidankattilaan, ja minä seurasin perässä. Äiti kiskaisi minut vielä takaisin ja suukotti minua otsalle.
”Pidä hauskaa”, hän sanoi, ja hymyili minulle.
”Kyllä minä”, vastasin ja juoksin takan luokse kahmaisin kourallisen hormipulveria. Äiti risti kätensä ja katsoi, kun astuin takkaan.
”Puhu selkeästi tällä kertaa!”, Janus huikkasi keittiöstä, ja hymähdin. Ensimmäisen kerran matkustaessani hormipulverilla olin päätynyt erään vanhan rouvan takkaan Skotlantiin. Siinä oli ollut selvittelyä, mutta rouva tarjosi minulle teetä ja pikkuleipiä, joten tilanteessa ei tuntunut olevan pahempaa vahinkoa.
”Viistokuja!”, huusin ja paiskasin pulverin jalkoihini vihreiden liekkien kiskaisten minut mukaansa.

// vähän on kirjotustaidot ja luovuus ruosteessa mut vähän aluks yritän esitellä hahmoja enemmän :p

Vastaus:

Hyvin onnistuit ekan tarinan kanssa, henkilöiden ja miljöön esittely kuuluu asiaan, ja ne tulivat hienosti esille. Alun kuvaus leppeästä, kesäisestä ilmasta oli mukava, pehmeä aloitus tarinalle. Muutenkin tarinassa oli hyvin kuvailua, alun lisäksi esimerkiksi isän työhuoneesta. Perheestä tulivat tutuiksi kaikki tärkeimmät henkilöt ja mielikuvankin heistä pystyi maalaamaan, vaikka henkilöiden samojen piirteiden vertailua tuli ehkä vähän liikaa - jokin persoonallisempi kuin hiusten väri tai kurvikkuus jää hahmoista paremmin mieleen, esimerkiksi Kalypson vertaaminen kissaan oli mieleenpainuva vertauskuva. Tykkäsin tarinan lomaan ujutetuista takaumista, kuten maininta Niken eksymisestä Skotlantiin, ja etenkin tarinan toisella puoliskolla oli mukavasti viittauksia taikamaailmaan, niin että tunnelmaan pystyi uppoutumaan. Joitakin juttuja huomasin oikeinkirjoituksen puolesta, esimerkiksi jos vuorosana päättyy kysymys- tai huutomerkkiin, lainausmerkin jälkeen ei tule pilkkua. Siis näin:
"Nike!" ääni sanoi talon juurelta. Viistokuja kirjoitetaan myös aina isolla alkukirjaimella, koska se on erisnimi. Välillä puuttui omistusliite, "hänen silmiensä", ja tuo "takaaltani" kirjoitetaan oikeaoppisesti "takaani".

Saat 7 kaljuunaa, 17 tuparia sekä Miljöön muotoilija- ja Menneisyyden muistelija-merkit!
Aurelia » 26.6

Nimi: Kristian Wheeler, Korpinkynsi

18.06.2017 00:33
Luku 21

~voihan pöllönjätös~

Katselin ulos pöllölän ikkunasta eräänä maanantai-iltana. Olin tullut lähettämään Pierren viemään kirjeen kotiin, mutta unohduin katsomaan nousevia tähtiä ja kuuta. Oli tulossa tähtikirkas yö. Kuulin ääniä takaani, joten käännyin ympäri.
"Kaunis ilta, eikö?" kiharapäinen poika tokaisi astellessaan viereeni ikkunalle. Hymyilin.
"Jep", vastasin ja käännyin uudestaan katsomaan ulos. Kevyt tuulenvire puhalsi sisään ikkunasta muutaman pöllön huhuillessa verkkaisesti taustalla. Vilkaisin Olivieria, jonka sinisistä silmistä heijastui edessä avautuva tähtitaivas.
"Mitä kuuluu?" kysyin rikkoakseni hiljaisuuden. Poika katsahti minuun.
"Ihan hyvää, sanoisin. Mitään ihmeellistä ei ole tapahtunut ja olen vielä toistaiseksi hengissä", hän vastasi olkiaan kohauttaen, "sulle?"
"Samoilla linjoilla", vastasin naurahtaen. Katsoimme toisiamme hetken, kunnes käännyimme katsomaan uudestaan ikkunasta ulos. Muutamat siivet kahisivat, tunsin oloni mukavaksi koulukiireiden keskellä.
"Vieläkö Yvonne vihoittelee sulle?" kysäisin.
"Vielä", Olivier huokaisi. Hän vilkaisi minua ja pudisti hetken päätään.
"Toivottavasti asiat selkiää", tokaisin ja kosketin ystäväni olkapäätä.
"Toivotaan", hän irvisti. Yritin hymyillä hänelle kannustavasti istuessani ikkunalaudalle. Olivier vastasi hymyyni omallaan. Hiljaisuus lankesi jälleen välillemme ja yritin keksiä jotain järkevää sanottavaa.
"Tähdenlento!" Olivier hihkaisi yllättäen lähes pelästyttäen sielun minusta. Vilkaisin olkani yli ja siellä se liisi, harhautuneena kiertoradaltaan, ohi tuhansien, jopa miljoonien tähtien.
"Toivo jotain!" Jäin miettimään mitä voisin toivoa, mutta aivoni naksuttivat tyhjää. Katsahdin poikaa, joka tuijotti taivasta lumoutuneena.
"Outoa, että olemme kovin pieni täplä muuten niin suuressa avaruudessa", hän totesi ja istui viereeni ikkunalaudalle.
"Pieni sininen pallo valtavassa tyhjiössä", sanoin myötäillen. Katsoimme toisiamme ja purskahdimme ehkä hieman liian äänekkääseen nauruun. Eräs koulun tornipöllö naksautti nokkaansa paheksuvana, joka sai meidät nauramaan vielä enemmän. Huomasimme häälyvän varjon pöllölän ovensuussa. Se varjo ei ollut ihmisen, se oli paljon pienempi sillä oli eläimen korvat.
"Norriska!" henkäisimme yhteen ääneen ja katsoimme toisiamme hädissämme. Pian portaista alkoi kuulua myös ääniä, jotka kuulostivat askeleilta, vahtimestari Voro oli varmasti tulossa, valmiina nylkemään meidät elävältä.
"Piiloon!" sähisin hampaideni välistä. Olivier katsoi hätääntyneenä ympärilleen.
"Minne?" hän kuiskasi. Minulla ei ollut minkäänlaista ideaa.
"En minä tiedä!"
"Tuonne!" hän sihahti, tarttui minua ranteesta ja johdatti minut orsien alle. Piilopaikkamme oli täynnä pöllöjen jätöksiä ja höyheniä ja olin jo valittamassa kovaan ääneen sotkusta, mutta Olivier painoi kätensä suulleni.
"Missä he ovat, pienoinen muruseni?" vahtimestari sanoi kissalleen leperellen. Katti vain maukaisi äänekkäästi isäntänsä lähestyessä. Voron lyhty valaisi pöllölää, joten painauduimme Olivierin kanssa mahdollisimman matalaksi. Asento oli hyvin epämukava, sillä yritin välttää suurimmat pöllönjätökset ystäväni maatessa päälläni käsi edelleen suuni edessä. Norriskan punaisten silmien katse osui minuun ja yritin jähmettyä paikalleni. Olivier manasi hyvin matalalla äänellä kirosanoja, joista en ollut koskaan kuullutkaan. Lyhdyn valokeila ei yltänyt meihin, mutta kyse oli vain muutamasta tuumasta.
"Vielä minä teidät saan kiinni, senkin sääntöjä uhmaavat ipanat", mies mutisi katsellessaan ympärilleen pöllölässä. Jos nyt jäisimme kiinni, päivämme olisivat luetut. Yritin päästä irti Olivierin otteesta, sillä oloni oli todella epämukava. Hän otti kätensä suultani, muttei liikkunut tuumaakaan pois päältäni. Katsoin vahtimestari Voron jalkoja, jotka liikkuivat ympäriinsä. Hetken kuluttua hän luovutti, otti mirrinsä mukaan ja hänen askeleensa kaikkosivat. Vihdoin Olivier siirtyi päältäni, mutta olimme molemmat hiirenhiljaa. Nousin istumaan puistatellen, pöllönjätösten määrä sai minut lähes voimaan pahoin. Emme uskaltaneet vielä poistua piilopaikastamme, joten istuimme siellä hiljaa vierekkäin. Istuimme niin lähekkäin, että olkapäämme koskettivat toisiaan. Vilkaisimme toisiamme ja hymyilimme hieman.
"Meidän pitäisi varmaankin mennä", sanoin hyvin hiljaa. Olivier nyökkäsi ja ryömimme pois orsien alta.

Yritimme kulkea pimeässä käytävässä niin hiljaa kuin mahdollista. Silti askeleemme lähes kaikuivat hiljaisissa, kiviseinäisissä käytävissä. Mieleni teki sytyttää sauvalamppu, mutta se ei ollut tarpeen. Silmäni olivat jo tottuneet hämärään. Kuitenkin yhtäkkiä jokin kirkas valaisi käytävää. Se ei ollut Olivierin taikasauva, vaan valo tuli suoraan takaamme. Nielaisin kääntyessäni ympäri katsomaan suoraan sysimustiin, kylmiin silmiin.
"Professori Kalkaros, voin selittää", ystäväni aloitti, mutta professori vaiensi hänet pelkällä katseellaan.
"Vai niin, herrat Wheeler ja Flint lyhyellä yökävelyllä, vai?" hän sanoi hyytävästi, "kymmenen pistettä pois Korpinkynneltä ja jälki-istuntoa molemmille."
"Epäreilua!" Olivier huudahti. Vilkaisin häntä hämmentyneenä.
"Mikset ota myös Luihuiselta pisteitä, professori?" hän jatkoi miltein hurjistuneena. Olin jo lähes unohtanut, kuinka kylmästi poika osasikaan katsoa.
"Hyvä on, viisi pistettä pois Luihuiselta", professori Kalkaros napautti. Hän katsoi meitä koukkuista nenänvarttaan pitkin.
"Senkin lipevä-" Olivier aloitti. Keskeytin hänet muksaisemalla häntä kevyesti kylkeen.
"Toiset viisi pistettä Luihuiselta. Älä pakota minua ottamaan enempää pisteitä kummaltakaan tuvalta", Kalkaros tuiskaisi ilkeästi, "huomeniltana, jälki-istunto tyrmissä. Molemmille."
"Mutta-"
"Ei muttia, herra Wheeler." Helkkari.

Kun vihdoin pääsin poikien makuusaliin, tunsin oloni väsyneeksi, likaiseksi ja hieman raivostuneeksi. Myönnettäköön, että syylliseltäkin minusta tuntui. Vaihdoin likaiset vaatteeni puhtaisiin kuumnellessani sinisten verhojen peittämistä sängyistä kuuluvaa tuhinaa, osasta kuului kuorsausta. Päätäni pudistaen kömmin itsekin lakanoiden väliin, vedin peiton korvilleni ja jäin tuijottamaan kattoa. En ollut eläissäni saanut jälki-istuntoa. Kai kaikelle on ensimmäinen kertansa, mutta en vain koskaan uskonut sen sattuvan minun kohdalleni. Mitä tekisin, jos Kalkaros kirjoittaisi vanhemmilleni? Miten minä selittäisin mitä olisin tehnyt? Näiden ajatusten saattelemina silmäni alkoivat tuntua raskailta ja vajosin pikkuhiljaa levottomaan uneen.

//Tarkoitukseni oli saada tämä luku ulos jo viime tiistaina, sillä silloin tuli täyteen tasan vuosi liittymisestäni :'D. Eikä tämä luku ole muutenkaan parhaimmasta päästä, koska ajanpuute, sairastuminen ja itsekriittisyys osuivat kaikki huonoon lokoseen samaan aikaan.

Vastaus:

Onneksi olkoon sinullekin vuosipäivästä :) Tarinassa oli jotenkin ihana tunnelma ja miljöö tuntui mukavan kotoisalta. Tähdet tekevät aina rauhaisan olon, ja ne toimivat hyvänä taustana Kristianin ja Olivierin jutustelulle. Myös Vorolta piiloutuminen ja muu yöllinen retki olivat hyviä tarinan aiheita. Kuvailu koskien öisessä linnassa kulkemista oli sekin hyvin eläväistä. Olivier on selvästi kuoriutumassa ulos perheensä odotuksista, hienoa, että hän uhmasi Kalkarosta. Kaiken kaikkiaan tarinaa oli mukava lukea, vaikka se tuntui kyllä eriävän pääjuonen mysteeristä, joka on jäänyt vähän vähemmälle. Välillä lauseet olivat aika pitkiä ja tuntui, että monta lausetta oli liitetty pilkulla yhteen, esimerkiksi: "Pian portaista alkoi kuulua myös ääniä, jotka kuulostivat askeleilta. Vahtimestari Voro oli varmasti tulossa, valmiina nylkemään meidät elävältä." Kuitenkin-sanalla ei yleensä aloiteta lausetta, lauseen olisi voinut muotoilla "yhtäkkiä jokin kirkas kuitenkin valaisi käytävää." "Helkkariin" loppuva kappale oli jälleen hieno!

Saat 6 kaljuunaa, 16 tuparia sekä Tasa-arvotaistelija- ja Saapastelija-merkit!
Aurelia » 26.6

Nimi: Gianna Nox, Luihuinen

17.06.2017 18:03
Neljäs luku, osa 2

Maisemien katseleminen junan ikkunasta vauhdin hidastuessa tuntui siltä kuin joku olisi pistänyt hidastetun filmin pyörimään, lopulta Tylypahkan pikajuna seisoi liikkumatta määränpäässään Tylyahon juna-asemalla. Junan kyydissä matkustaneet Tylypahkan noitien ja velhojen koulun uudet ja vanhat oppilaat eivät kuitenkaan pysyneet liikkumatta. Miltein heti, kun juna pysähtyi, nopeimmat olivat jo poistumassa junan kyydistä kavereidensa kanssa.
Hengitys huurusi hieman viilenneessä syysillassa, kun Gianna astui ulos junavaunun kyydistä. Ihmismeren liikkuessa ympärillään tyttö nosti katseensa taivaalle, missä monet tähdet ja kirkas täysikuu jo tervehtivät häntä. Junamatka oli kestänyt koko päivän, mutta silti Giannasta tuntui kuin vasta tunti sitten hän olisi nähnyt nuoremman veljensä juoksemassa junan vierellä niin kauan kuin pystyi.
Katsellessaan taivasta yläpuolellaan tummahiuksinen tyttö unohti täysin, missä seisoi. Tilannetajun ollessa minimaalinen hän ei huomannut ihmismeren liikkumisessa tapahtunutta muutosta ennen kuin tunsi jonkun törmäävän häneen. Gianna onnistui korjaamaan tasapainonsa helposti ottaessaan oikealla jalallaan korjaavan askeleen taaksepäin. Törmäyksen voima ei ollut onneksi kovin suuri, milloin mitään sen ihmeellisempää ei tapahtunut.
"Anteeksi, ei ollut tarkoitus törmätä", pehmeä, tuntematon miehenääni puhui pahoittelevasti hänelle.
Gianna nosti katseensa itseään pidempään ja vanhemapaan poikaan, joka oli tytön tavoin pukenut Tylypahkan koulupuvun päälleen. Tummahiuksinen poika katsoi häntä pahoittelevasti myrskynharmailla silmillään. Poika ei näyttänyt häntä montaa vuotta vanhemmalta, mutta koulukaavussa olevat värilliset raidat hihoissa ja kaavun reunoissa sekä tuvan tunnus kertoivat tämän olleen ennenkin Tylypahkassa opiskelemassa.
"Ei se mitään, ei se edes sattunut, yllätti vain", Gianna vastasi kohteliaasta pojalle, joka näytti hieman helpottuvan hänen vastauksestaan. Ilmeisesti vanhempi oppilas oli pelännyt satuttaneensa häntä, vaikka törmäyksestä ei mitenkään voisi tulla myöhemmin edes mustelmaa muistoksi.
"Okei, hyvä..." poika huokaisi vielä helpottuneena ennen kuin kääntyi katsomaan ympärilleen, pojan kulmien kurtistumisesta ja tähyilevästä katseesta päätellen tämä etsi selvästi jota kuta ihmismeren seasta, mutta siitä huolimatta tämä ei vielä jatkanut matkaansa vaan jatkoi jutustelua Giannan kanssa. "Oletko ensimmäistä vuotta Tylypahkassa?"
"Olen", tyttö vastasi lyhyesti samalla, kun edelleen piti katseensa vanhemmassa oppilaassa.
"Tervetuloa, sisareni on myös ensimmäisen vuoden opiskelijoita... Äh, hemmetin Wren... Missä oikein olet..." poika mutisi hieman turhautuneella sävyllä kirotessaan. Poika katseli vielä hetken ympärilleen, kunnes käänsi taas pahoittelevan katseen Giannaan.
"Pyydän anteeksi toisen kerran epäkohteliaisuuteni takia, yritän itseasiassa tällä hetkellä etsiä sisartani, joka ehti livahtaa junasta minua nopeammin ulos", poika naurahti hieman rennommalla sävyllä.
Gianna nyökkäsi pojalle ymmärryksen merkiksi samaan aikaan, kun kauempaa laiturilta kuuluva ääni pyysi ekaluokkalaisia tulemaan luokseen. Siinä samassa tytön harmahatavan sinivihreiden silmien katse kääntyi äänen suuntaan samaan aikaan, kun vanhemman pojan myrskynharmaidenkin silmien. Kutsu oli heille merkki siitä, ettei heillä ollut enää aikaa jatkaa keskustelua sen enempää, vaikka siihen asti keskustelu oli ollut hyvin ontuvaa.
"Pahoittelen vielä aikaisempaa törmäystä", poika sanoi vielä kääntäen samalla katseensa hetkeksi itseään lyhyempään Giannaan ennen kuin kääntyi taas tähyilemään ympärilleen yrittäen ilmeisesti vielä bongata sisarensa oppilaiden muodostamasta ihmismerestä, joka alkoi jakaantua kahteen eri suuntaan ekaluokkalaisten alkaessa suunnistamaan kauempana seisovan, heitä kutsuneen henkilön luokse.
Jo toisen kerran Gianna nyökkäsi pojalle vastaukseksi, vaikka tyttö ei ollut varma, huomasiko poika sitä. Samalla, kun tyttö oli nyökännyt vastaukseksi oli poika nimittäin ilmeisesti löytänyt katseellaan sisarensa ihmismeren seasta eikä kauan mennyt, kun poika oli lähtenyt liikkeelle pujotellen ihmisten seassa lähemmäs sisartaan, jota Gianna ei ihmisten seasta nähnyt kunnolla. Sen kummemmin pojan menoa seuraamaan jäämättä tyttö lähti tavaroineen kohti henkilöä, joka heitä ensimmäisen vuoden oppilaita oli pyytänyt tulemaan luokseen.

"Gianna!" Liana huikkasi tummahiuksiselle tytölle, kun tämä saapui muiden ekaluokkalaisten ja heitä kutsuneen miespuolisen henkilön luokse. Gianna muisteli Dariuksen kertoneen joskus miehen olevan Tylypahkan riistanvartija, jonka tehtävänä oli saattaa ensimmäisen vuoden oppilaat linnaan jokaisen uuden lukuvuoden alussa. Riistanvartijan nimeä tyttö ei kuitenkaan muistanut.
Sen enempää Gianna ei ehtinyt muistella asiaa, kun hän tunsi Lianan tarttuvan hänen käteensä ja vetävän hänet itsensä ja Halin luokse. Jälkimmäisenä mainittu näytti edelleen siltä, kuin olisi kepposen seurauksena erehtynyt nielemään fletkumadon limaa. Ilmeisesti se oli pojan normaali kasvojen ilme.
"Mihin sä oikein katosit?" Liana tenttasi heti Giannalta katsoen terävästi tyttöä silmiin omilla tummansuklaan värisillä silmillään. Tummaihoinen tyttö ei kuitenkaan ehtinyt saada vastaustaan, kun ekaluokkalaiset luokseen pyytänyt henkilö kyseli, olivatko kaikki nyt paikalla. Hiljaisuuden vastaukseksi saatuaan mies oletti sen myöntyväksi vastaukseksi ja esitteli sitten itsensä Waltoniksi ennen kuin pyysi heitä seuraamaan itseään.
"Mitä se sulle kuuluu, missä se luuras?" Hal tuhahti töykeästi Lianalle, kun he lähtivät liikkeelle seuraten heitä pidempää miestä. Pelkästään jo se kommentti riitti sytyttämään ties kuinka monennen riidan kipakan tytön ja töykeääkin töykeämmän pojan välillä. Onneksi Giannalla ei ollut ongelmia sulkea korviaan kaksikon kinastelulta, tummahiuksinen oli itseasiassa ihan tyytyväinen siihen, että ehti katsella taas yötaivasta, vaikka vieressä olikin käynnissä sanallinen sota.
He laskeutuivat järven rantaan mutkittelevaa polkua pitkin, missä he seuraavan kerran pysähtyivät. Maisema oli saanut muutamat ensimmäisen vuoden oppilaat haukkomaan henkeään. Olihan maisema kaunis, kun järven pinta peilasi taivaan tähtineen ja kuineen samalla heijastaen järven toisella puolella olevan linnan valaistuksineen. Näky painui myös Giannan mieleen ja sai Lianan ja Halin lopettamaan kinastelunsa yhtä nopeasti kuin ryhmy törmäisi huispausottelussa pelaajaan.
"Jokaiseen veneeseen vähintään kuusi oppilasta, sitten voimme mennä järven yli", heidät järven rantaan johdattanut Walton sanoi ennen kuin nousi itse yksin yhteen veneeseen tumma viitta hulmahtaen takanaan. Mitä ilmeisimmin riistanvartija ei ollut kauhean sosiaalista sorttia ja halusi pitää kaiken mahdollisimman ytimekkäänä ja nopeana.
Miehen tiukan äänensävyn seurauksena kaikki he nousivat kiltisti veneisiin vastaan pistämättä. Hal ehti livahtaa toiseen veneeseen kuin Liana ja Gianna, mikä saattoi olla ihan hyvä asia. Tytöt istuivat viimeiseen veneeseen ja luulivat jäävänsä kahdestaan, kunnes huppupäinen poika liittyi heidän seuraansa. Poika istui heitä vastapäätä aivan veneen toiseen päätyyn mahdollisimman kauas heistä kuin olisi yrittänyt vältellä. Huppua poika ei suostunut laskemaan päästään, milloin tämän kasvot jäivät pimentoon.
Paljon ei vaadittu, jotta Gianna pystyi tunnistamaan pojan siksi, jonka oli aikaisemmin nähnyt Viistokujalla ja aikaisemmin päivällä junassa. Liana tuntui myös tunnistavan pojan, jonka tämä oli junassa leimannut heti jo ensimmäisen katseen jälkeen oudoksi.
"Eikö muissa veneissä ollut enää tilaa?" Liana kysyi hieman töykeähköllä sävyllä osoittaen sanansa pojalle, tummaihoisen kulmat olivat kurtistuneet hieman ja tummansuklaanruskeat silmät katsoivat poikaa terävästi. Toisin kuin Giannaa, Lianaa tuntui häiritsevän pojan läsnäolo jostain syystä.
Huolimatta hänelle osoitetusta kysymyksestä, huppupäinen poika pysyi hiljaa katsellen mieluummin jalkojaan kuin ympärillään olevia maisemia. Veneiden lähtiessä liikkeelle Liana tuhahti hieman loukkaantuneeseen sävyyn, kun poika ei vastannut, keskeyttäen näin heidän veneessään vallinneen hiljaisuuden.
"Miksi et vastaa? Onko se muka noin vaikeaa?" tyttö kysyi aikaisempaa töykeämmin, milloin Gianna päätti puuttua tilanteeseen. Hän ei ymmärtänyt, miksi Liana oli pojalle niin törkeä, vaikka nämä eivät selvästi tunteneet entuudestaan. Jostain syystä tyttö oli leimannut pojan heti oudoksi.
"Liana, anna olla", tummahiuksinen, kalpea ihoinen tyttö sanoi vieressään istuvalle toiselle tytölle ja katsoi tätä suoraan silmiin. "Anna toisen henkilön olla rauhassa, jos hän ei ole tehnyt mitään väärää sinulle. Etäisyys ei ole syy tuomita ihmistä ensimmäisen silmäyksen jälkeen."
Gianna näki, kuinka Liana mutristeli suutaan. Toinen näytti siltä kuin haluaisi sanoa vastaan hänelle jotain, mutta lopulta tummahiuksinen vain tuhahti toisen kerran ja kääntyi mielenosoituksellisesti ympäri niin, että Lianan selkä oli poikaa ja kasvot menosuuntaa kohti.
Hiljaisuus laskeutui jälleen veneeseen, kun Gianna vielä tarkasteli hetken aikaa katseellaan huppupäistä poikaa ennen kuin kääntyi itsekin Lianan tavoin menosuuntaa kohti katsoakseen Tylypahkan valaistua linnaa tähtiyössä. Veneiden lipuessa järven yli valaistus loi lämpimän, kutsuvan tunnelman - näkymä tuntui toivottavan heidät tervetulleeksi.

// Näin alkuun pahoittelut vielä siitä, että tarinan kirjoittamisessa kesti. Toisekseen pahoittelut kirjoitusvirheistä ja muista, en ehtinyt alkaa tätä tarkistamaan, koska alan seuraavaksi piirtää synttärijuhlan piirrosta loppuun, jotta saan senkin valmiiksi. :'D Vieläkään ei mitään hirveän ihmeellistä tapahdu, mutta nämä Giannan ensimmäisen vuoden tarinat ovatkin enemmän henkilöitä esitteleviä. Näitä ei kyllä varmaan enää montaa tule, kunhan saan tämän neljännen luvun viimeisen osan kirjoitettua ensin. Voin sen luvata, että viidentenä vuotena on luvassa enemmän draamaa ja toimintaa, kunhan sinne pääsen joskus siirtymään - ihan vielä ei ole sen aika. :) //

Vastaus:

Tykkäsin tästä kovasti, tässä tuntui juoni etenevän melko hyvään tahtiin, kun tavattiin tuo uusi, vanhempi poika, lähdettiin veneisiin ja lopuksi oli vielä riita Lianan ja hiljaisen pojan välillä. Etenkin tuo riita tuntui merkitykselliseltä ja herätteli tunteita ja mielipiteitä henkilöitä kohtaan. Osasit hyvin tehdä Lianasta monipuolisen ja uskottavan hahmon, kun uskalsit kirjoittaa kiertelemättömästi ja ilman nokkelia heittoja hänen töykeytensä poikaa kohtaan. Pidän edelleen Giannasta päähenkilönä, hän on mielenkiintoisen rauhallinen persoona, jolla on kuitenkin viehättävää, kuivaa huumoria hauskojen vertauskuvien muodossa, esimerkiksi "joutunut nielemään fletkumadon limaa". Ympäristön kuvaukset oli taas lumoavasti kirjoitettu, kuten linnan heijastuminen järven pinnasta. Välillä tekstiin eksyi tarpeettomia seikkoja, esimerkkinä alkupuolelta "-tyttö unohti täysin, missä seisoi. Tilannetajun ollessa minimaalinen, hän-" kohdassa tilannetajun mainitseminen tuntuu edellisen toistolta. Silmien värien kirjoittaminen kohtauksen sekaan tuntui myös tarpeettomalta, ja tällaiset asiat pysäyttävät tarinan, johon välillä niin hyvin uppoutuu, ja joka veisi muuten mukanaan. Milloin ja jolloin-sanat menivät välillä sekaisin, milloin viittaa ajankohtaan, jolloin-sanaa käytetään, kun tarkoitetaan, että jokin seuraa jostain tapahtumasta. Hyvä tarina taas!

Saat 7 kaljuunaa, 16 tuparia sekä Hymyhuulten hiljaaja-merkin!
Aurelia » 25.6

Nimi: Ficer Cooper

17.06.2017 17:54
Neljästoista luku

Junan valkea höyry valtasi laiturin alkupään miltei täysin, ja oli aavemaista katsoa kuinka ihmiset kävelivät sen läpi peremälle. Nojailin uupuneena luutaani vasten ja kuuntelin kuinka Fia ja Felix nahistelivat vierelläni tuikituntemattomata aiheesta. Isämme oli löytänyt taas yhden työkaverinsa lähistöltä ja keskusteli tämän kanssa syvällisiä asioita tai jotain sinnepäin.
”Älä näytä noin kyllästyneeltä”, kuului yhtäkkiä takaani. En osannut odottaa Samuelia siitä suunnasta joten säpsähdin hieman kun toinen oli avannut suunsa.
”Älä tee noin! Tiedät että se on karmivaa”, tiuskaisin ja läpsäisin ystävääni rintaan. Samuel kohautti kulmaansa hymähtäen ja astui takaatani viereeni ja katsoi luutaani.
”Kävit vielä osatamssa tuon vai?” hän kysyi laiskasti ja nosti silmänsä luudastani minuun. En voinut pitkään katsoa Samuelia silmiin sillä pojan musta katse tuntui porautuvan syvälle sieluuni asti.
”Tietenkin. Pidätkö kun ostin sen sielusi värissä”, piikitin ja väläytin nopean virneen. Samuel hymähti huvittuneella sävyllä ja kallisti päätän.
”Minkä sielun?” hän vastasi ja nuolaisi huuliaan.
”Mennäänkö?” kysyin päätäni pudistellen. Samuel nyökkäsi miltei huomaamattomasti ja kumartui keräämään ne pari salkkua mitä hänellä oli mukanaan. Käännyin ilmoittamaan Fialle ja Felixelle että menen jo, mutta nämä vain äännähtivät vastaukseksi ennen kuin alkoivat taas jahdata toisiaan.
”Ja mikä oli ikä..?” kysyin itsekseni silmiäni pyöräyttäen. Huikkasin vielä isälleni että lähden ja tämä vilkutti kuin pikkulapsi hyttystä huitoen takaisin. Samuel naurahti edessäni ja nousi junan kyytiin tavaroineen päivineen. Nix istui kiltisti häkissään siipi naamansa edessä vaikka junaan noustessani häkki kolisi reunoihin kuten muutkin tavarani.
”Olemme aikaisessa, ja hyvä niin”, Samuel sanoi kun moni hytti oli tyhjillään. Kun vihdoin löysimme sopivan hytin, valtasimme sen niin että hytti näyttäisi töydeltä. Sitäpaitsi emme oikein uskoneet että kukaan haluaisi tulla hyttiin jossa on valoja rikki.

Kun olimme saaneet kevyimmät tavaramme nostettua istuimien päällä oleville hyllyille, astelin hakemaan Nixin häkkeineen lähelle ikkunaa. Avasin häkin oven ja jätin sen odottamaan että pöllöni heräilisi kunnolla puoliunestaan ja tulisi itse ulos.
”Etkö ole vieläkään hankkinut lemmikkiä?” kysyin Samuelilta joka ojensi kättään häkkiin ja silitteli tyytyväisenä purisevaa pöllöä.
”En ole viitsinyt. Onhan minulla Nix”, Samuel sanoi ja virnisti hieman. Tuhahdin vaikka olihan aika huvittavaa että Nixistä on tullut melkein yhteisemme. Istuin alas pehmeähkölle sohvalle ja käänsin katseeni laituriin.
”Aijotko vihdoin puhua unistasi?” Samuel kysyi huokaisten ja kurotti antaa kätensä Nixin uudeksi kökötyspaikaksi. Pöllöni siirtyi ystäväni kädelle siipi yhä kasvoillaan ja näytti nauttivan huomiosta jonka sai. Itse vain kohautin hareitani huokaisten ja pakotin vaisuksi jäävän hymyn huulilleni.
”Yritän. Toivottavasti en taas kangistu kauhusta”, sanoin. Olen myöntänyt monesti sekä Felixelle, Samuelille että itse rehtorillemme että minua pelottaa puhua aiheesta.
”Annatko minun tulla tällä kertaa mukaasi?” Samuel kysyi katkeralla sävyllä. Pudistin hitaasti päätäni ja hymähdin.
”Olen sanonut jo monta kertaa. En halua vaivata sinua sillä”, mutisin tuimasti. Samuel nosti katseensa silmiini korkealta yläpuoleltani ja veti hitaasti keuhkonsa täyteen happea.
”Ficer..” hän ehti aloittaa.
”Samuel, ei”, keskeytyin huokaisten ja nostin katseeni toiseen. Samuel ei avannut enää suutaan vastaväitteisiin, mutta ilmeestä näki että päätökseni ei vieläkään ollut siedettävä.

Kesti melkein tunnin ennen kuin ihmiset olivat kavunneet vihdoinkin junan kyytiin ja pääsimme lähtemään. Samuel oli vihdoin istunut alas, mutta oli minun vuoroni nousta. Nix oli mennyt avaamaan salkkuni jotta saisi kaivettua naksupussin esiin. Seisoin sen vuoksi riskeeravasti sohvan reunalla ja kurottelin salkkuani kohti joka oli puoliksi auki. Nix oli myös tonkiessaan kaivanut muutaman vaatteeni esiin ja kirosin pöllöäni siitä.
”Oletko varma ettet halua apua..? Tiput vielä”, Samuel naurahti, sillä ilmeisest touhuni oli niin huvittavan näköistä.
”Mitä jos vain nyt otat sen alas ja suljet sen turvallisesti maassa?” Samuel kysyi lopulta ja nousi ylös. Nix puristeli vahingoniloisella sävyllä häkkinsä päällä ja seurasi tapahtumia mielellään.
”Oletko varma että pärjäät?” Samuel kysyi toistamiseen. Kun sain vihdoin vaatteet tungettua salkun sisään, kuulin kuinka junan pilli kiljui metkiksi lähtöön. Naksautin vielä salkun kiinni ja käännyin kohti Samuelia.
”Sanoinhan että pär..! Mitä vi..!!” karjaisin kun juna ei lähtenytkään tasaisesti liikkeelle kuten yleensä vaan repäisi kunnolla vauhtia niin että monesta hytistä kuului yllättyneitä kiljaisuja.
Itse en silti kiljunut vaan älähdin kun otteeni hyllytasosta irtosi ja lensin Samuelia päin. Samuelkin lennähti taakse ja iski kätensä sohvaa vasten saadakseen tukea tai pehmittääkseen iskuaan. Polveni rämähtivät sohvalle Samuelin jalkojen väliin ja toinen sohvan reunaan, kun liikkeen voimasta lensin suoraan Samuelin rintaa vasten.
”Jos olisit kaivannut halausta, ei sinun olisi tarvinnut kuin pyytää”, Samuel härnäsi kun yritin suoristaa itseäni Samuelin jalkojen välissä olevan polveni varaan. Otin tukea Samuelin rinnasta ja katseeni nousi tämän silmiin.
”Sika..” kuiskasin.
Samuel vain nosti virneen kasvoilleen ja kallisti päätään.
”Mitä?” tiuskaisin. Samuel ei vastannut. Hän vain katsoi minua kunnes hillitsi virneensä hymyksi ja käänsi mustat silmänsä muualle.
Nousin ystäväni läheisyydestä pois ja tuhahdin. Avasin vielä hytin ikkunan Nixille jotta tämä saisi lennellä itsekseen Tylypahkaan jos niin tahtoi. En vielä voinut istua kasvot Samuelia kohti kun tunsin punan nousevan poskipäilleni. Äh..!

/Pahoittelen taas taukoani ja toivon että pidät tarinasta. Kuten varmaan lukiessa huomaa, inspiraatiota puuttuu vielä hieman, mutta eiköhän se taas pian löydy.
Toivottavasti vietät hyvää kesää! (:

Vastaus:

Oikein mukavaa kesää sinnekin päin! :) Samuelin ja Ficerin suhde syvenee jälleen, se on härnäävyydessään selvästi menossa flirttailevaan suuntaan... Onnistuneesti saat lukijan toivomaan, että jännitteet pääsisivät jotenkin laukeamaan, kun kerran poikien kanssakäyminen tuntuu välillä kovin vaivaantuneelta sen takia. Selväsit kaksikko on kuitenkin vaivautumisesta huolimatta läheinen, kun Samuel pitää huolta Ficerin unista. En jaksa odottaa, että päästään pureutumaan tuohon hämärän peittoon jääneeseen uni- ja menneisyysasiaan - vaikka pääkaksikosta onkin kiva lukea, muu juoni on jäänyt heidän kustannuksellaan aika vähälle. Toki jos suhdesotkut tuovat inspiraation paremmin esiin, tässä vaiheessa kannattaa vielä seurata sitä. Tarinassa oli hauskoja paikkoja, kuten isän heiluttaminen kuin hyttystä huitoen, sattumuksista puhumattakaan. Pilkkuja puuttui monesti ennen konjunktioita (joten, kun, sillä, yms) niihin voisi kiinnittää huomiota. Alku olisi myös tuntunut sujuvammalta, jos lauseita olisi katkonut, esimerkiksi: "Junan valkea höyry valtasi laiturin alkupään miltei täysin. Oli aavemaista katsoa, kuinka ihmiset kävelivät sen läpi peremälle." Meni taas nämä rakentavat pilkunviilaamisen puolelle, hyvä tarina taas :D

Saat 6 kaljuunaa, 15 tuparia sekä Sekasorronsynnyttäjä-merkin!
Aurelia » 25.6

Nimi: Hazel Grey

14.06.2017 23:44
LUKU 5 ~ Kirjeitä

Katselin, kuinka pöllöt toivat tavallista aamupostia. Suureen saliin lensi samalla muutama punetavan ruskea syksyn lehti. Lokakuun loppu. Oli kulunut noin kaksi kuukautta kohtaamisestani Christian Bondin kanssa ja tätä koskevista erimielisyyksistä Karenin kanssa, joka oli lopulta johtanut noin viikon kestävään välirikkoon. Karen oli lopulta lopettanut mykkäkoulunsa minua kohtaan, vaikkei kertonutkaan syytä. Joka tapauksessa kaikki oli melkeinpä entisellään. Jotta kaikki ei alkaisi alusta, välttelin Christiania. Olin jutellut hänen kanssaan vain muutaman kerran, kun Karen ei nähnyt. Minusta nimittäin tuntui, ettei hyvälle ystävälle kannattanut kääntää selkäänsä. Bondin poika oli vähemmän tuttu, joten selkään puukotus ei varmaankaan tuntuisi niin pahalta hänelle, kuin Karenille.
Mietteeni keskeytyivät kun eteeni pöydälle laskeutui melkeinpä valkoinen tunturipöllö, joka käänsi heti tarkkaavaiset silmänsä minuun. Nokassaan olevan käärön se tipautti minulle. Sitten se lensi pois.
Avasin käärön ja luin Päivän profeetan sisältä löytyneen kirjeen.

'Rakas Hazel,
koska Bud tosiaan kuoli, päätimme isän kanssa uuden pöllön ostamisesta. Kävin eilen Viistokujalla ostamassa Taran (voit vaihtaa nimen, mikäli se ei sinua miellytä, koska sinä saat sen omaksesi, jos kuitenkin lupaat, että saamme käyttää sitä kirjeiden ja Päivän profeetan lähettämiseksi sinulle). Uusi pöllösi lensi Pöllötorniin, joten löydät sen sieltä. Lähetä meille pian pöllöpostia!
Terveisin äiti ja isä'

Taittelin paperin ja sujautin sen kaapuni taskuun. Vastaisin kohta siihen ja kiittäisin samalla Tarasta. En nimittöin aikonut vaihtaa tuota yksinkertaista, mutta silti hieman erikoista nimeä.
Otin Päivän profeetan ja selasin sen nopeasti läpi. Taikaministeri oli antanut haastattelun aurorien palkansaannista, ja jästit olivat nähneet vanhalta mummelilta karanneen gäädän. Se oli jopa päässyt jästien lehtiin omituisimpana kissana, mitä kuunaan oli nähty. Barry Bartholomewillä oli näköjään ollut kiirettä, sillä tämän oli näköjään täytynyt henkilökohtaisesti mennä lievää dementiaa sairastavan rouva Hajamelin luo muistuttamaan tätä säännöistä. Yleisestihän noin korkeassa asemassa oleva velho ei tietääkseni mene henkilökohtaisesti tapaamaan muoreja. Ehkäpä tämä Hajamelin oli erilainen.
"Saanko lukea tuon?"
Kohotin katseeni lehdestä ja nyökkäsin. Ethan otti lehden toiselle puolelle pitkää Puuskupuhien pöytää. Poika ei saanut melkeinpä milloinkaan postia. Hänen jästivanhempansa eivät voineet lähettää pöllöpostia, joten jos heillä oli oikein tärkeää asiaa, he lähettivät tavallisia ja jästeille vanhanaikaisia kirjeitä postitse. Yleensä monikaan niistä ei löytänyt tietä Ethanin käsiin.
"Onneksi tänään on Kurpitsajuhla, joten ei ole oppitunteja", Karen sanoi nautinnollista äänensävyä rentoon lausahdukseensa tavoitellen. Takaisin ystäväkseni palannut tyttö risti kädet niskansa taakse ja oli nojaavinaan johonkin. "Professori Hunter varmaankin menettäisi malttinsa. Olen useasti mokaillut viime kertoina. Lisäksi niiden takia saamani lisäläksyt ovat yhä hieman kesken."
"Kiitä onneasi neiti Lane."
Matala ja uhkaava ääni sai tytön hätkähtämään ja muuttuvan sitten tulipunaisesta vitivalkoiseksi. Karen käänsi varovasti katseensa jo poispäin kävelevään Coleman Hunteriin.
"Niin minun tuuriani", tämä sanoi lopulta. Hymyilin rohkaisevasti.

Aamiaisen jälkeen kävelin Karenin ja Ethanin kanssa Puuskupuhin tupaan. Ystävieni jäädessä oleskeluhuoneeseen velhoshakkia aloittelemaan, kävelin portaita ylös tyttöjen makuusaliin. Kumarruin etsimään lempikirjaani matka-arkusta, kun huomasin sänkyyni kiinnitetyn taitetun paperilapun.

'Tule tämän luettuasi pöllötorniin.'

Viestissä ei lukenut nimeä, josta tietäisi sen kirjoittajan. Mutta sen oli pakko olla puuskupuhin tyttö, sillä eihän kukaan muu pääsisi tänne, tupaamme ja vieläpä tyttöjen makuusaliin. Karen oli varmasti kiinnittänyt lapun. Mutta miksi meidän pitäisi tavata pöllötornissa?

Kiipesin viimeiset askelmat pöllötorniin. Olin iloinen päästessäni tuulen tuiverrukselta ja vaakasuoraan satavalta sateelta suojaan. Kun olin räpytellyt vesipisarat silmistäni, huomasin tornin toisella puolella selin minuun seisovan hieman minua pidemmän mustahiuksisen, luisusten kaapuun pukeutuneen pojan. Vaikken nähnyt tämän kasvoja, tiesin kuinka tämä voisi hetkenä minä hyvänsä kääntää pohjattomien tummanruskeiden silmiensä katseen minuun. Ja sitten huomasin Taran istumassa hänen käsivarrellaan.
"Odotinkin jo sinua", poika sanoi ja käänsi rauhallisesti päätään, kunnes katsoi minua oudon lumoavilla silmillään. Jäin sanattomana seisomaan pöllötornin suulle. Oliko Christian sen saamani viestin lähettäjä? Mutta kuinka?
"Minulla on keinoni", Chris sanoi kuin arvaten ajatukseni, "mutta ne jäävät salaisuudeksi, jonka saat joskus myöhemmin tietää."
"Miksi pöllötornissa?" kysyin, koska en halunnut keskustelun pysähtyvän minun vuorollani.
Poika hymyili vinoa hymyä ja kohotti oikean kätensä rapsuttaakseen toisessa kädessä istuvaa pöllöäni nokan alta. "Huomasin, että vanhempasi lahjoittivat sinulle pöllön. Ja luultavasti he pyysivät sinua vastaamaan, joten voisithan vaikka lähettää pöllösi matkaan tässä samalla."
Äkkiä vanhemmiltani saama kirje alkoi polttamaan taskussani. Olin kirjoittanut sen kääntöpuolelle aamiaisella vastauksen, mutta en ollut ajatellut lähettää Taraa matkaan vielä tänään.
Kun en vastannut mitään, poika siirsi Taran pois kädeltään ja käveli ohitseni sateiseen ulkoilmaan. Sitten tämä käänsi päätään ja sanoi: "Mikäli et sitten lähetäkään pöllöäsi, varmaankin voisimme mennä nauttimaan Kurpitsajuhlasta."
Nyökkäsin hetken päästä. "Mennään vain."

"Minne sinä oikein menit?!" Karen tivasi, "minun ja Ethanin velhoshakkipeli keskeytyi alkuunsa, kun sinä äkkiä kävelitkin oleskeluhuoneen poikki ja lähdin. Meille mitään sanomatta!"
Ethan yhtyi varovasti saarnaan: "Jouduimme etsimään sinua läpi koko ajan, minkä olit meiltä kateissa. Et arvaakaan, kuonka paljon Karen huokaili ja vannoi taikovansa sinut kirkkaan keltaiseksi rotaksi!"
"Ja voin vielä tehdä sen", vaaleaverikkö tuhahti ja kurottautui ottamaan hopealautaselleen pari kurpitsamausteista kanankoipea.
En keksinyt sopivaa vastausta, joten annoin olla. Istuimme Puuskupuhin täyteen kurpitsajuhlan herkkuja katetussa pöydässä. Yllämme leijui kaiverrettuja kurpitsoja ja taiottu katto päidemme ympärillä jyrähteli ukkosesta. Vaikka olin melkeinpä odottanut kurpisajuhlaa, ei minulle maistunut pöydän antimet, eikä aavemainen tunnelma tuntunut oikealta. Ajatukseni olivat kokonaan Christianissa. Kuinka poika oli saanut toimitettua viestin Puuskupuhin tupaan? Miten hän saattoi tietää vanhempieni lahjasta?
Katsoin suoraan luihusten pöydässä istuvaa Christiania ja kuiskasin melkein äänettömästi: "Kuka sinä olet?"

Vastaus:

Oikein hyvä tarina taas, tarina alkoi hienosti pienemmästä näkökulmasta ja tapahtumapaikan maalailemisesta, ennen kuin siirryttiin pehmeästi kertomaan tarinoiden välillä tapahtunutta. Mysteerejä riitti, makuusalin lappu ja lehden gäätäjuttu. Selvästi tuossa rouva Hajamelin tapauksessa on jotakin epätavallista, kun oikein taikaministeri joutuu puuttumaan asiaan... Suupieletkin nousivat aina silloin tällöin, oli esimerkiksi hauska mielikuva, että jotkut jästivanhemmat yrittävät itsepintaisesti lähettää lapsilleen kirjeitä jästipostitse. Karenin epäonninen heitto opettajaa kohtaan oli sekin huvittava tapaus. Tuo Christian on kyllä kiehtova arvoistuksellisuudessaan, mutta mitähän salaisuuksia noiden pohjattomien silmien takana mahtaa piillä.. Loppu oli hienon dramaattinen, kun kurpitsajuhlan karmiva tunnelma pohjusti kohtalokasta kysymystä! Pari kertaa samoja sanoja esiintyi kahdesti lähekkäin (lopulta, näköjään), ja joitakin sanajärjestyksiä olisi voinut saada oikoluvulla sulavammaksi (vastaisin siihen kohta).

Saat 5 kaljuunaa, 16 tuparia, sekä Pöllöposteljooni-, Lehdenlukija- sekä Kurpitsajuhlija-merkit!
Aurelia » 23.6

Nimi: Nora Collins

14.06.2017 13:04
IV Oletko varma, ettei työtä ole liikaa?

Viidettä vuotta ei turhaan kutsuta raskaaksi. Professorit ovat tuplanneet kotitehtävien määrän ja ottaneet käytännöksi pitää kertaavia pistokokeita kerran viikossa. Ei varmaan kulunut tuntiakaan ettei V.I.P.-tutkintoa olisi mainittu. Kotitehtävien lisäksi minulla oli myös kerran viikossa huispausharjoitukset joukkueen kanssa ja toiset Spencerin kanssa. Ensimmäiset harjoitukset Spencerin kanssa olivat olleet aika kiusalliset, koska en osannut puhua mitään. Nyt harjoittelu on onneksi jo rennompaa. Toistaiseksi minulla ei ole ollut ongelmia aikatauluni kanssa, itse asiassa toimin tehokkaammin kuin ennen. Ehdin tehdä kaikki läksyni ajallaan ja hyvin ja minulle jää reilusti aikaa rentoutua. Saa nähdä mitä käy, kun ensimmäinen ottelu lähestyy marraskuussa ja huispausharjoitusten määrä kasvaa.

Keskiviikkoaamuna istuin muodonmuutosten tunnilla pisaroiden piiskatessa ikkunaa ja kirjoitin muistiinpanoja. Syyskuu oli vaihtunut lokakuuhun ja tuonut mukanaan rankkasateet. Tämä oli jo neljäs peräkkäinen sadepäivä eikä merkkiä loppumisesta näkynyt. Iltapäivän huispausharjoituksista tulisi varmasti mielenkiintoiset.
”No niin, eiköhän tämän päivän tunti ollut tässä. Muistakaa lukea kappale viisi huolellisesti ja tehdä antamani tehtävät”, professori ilmoitti työpöytänsä takaa. Loitsut ovat ehkä lempiaineeni, mutta muodonmuutoksia opettava pyöreähkö professori Branwell on epäilemättä lempiopettajani. Vaikka hän onkin ainut opettaja, joka yhä määrää meidät istumaan aakkosjärjestyksessä ja on aika tiukka, pidän hänen opetustyylistään. Hän myös aidosti tuntuu välittävän oppilaistaan ja usein kertoo omista kommelluksistaan oppitunnin aiheeseen liittyen. Pakkasin tavarat laukkuuni ja olin juuri tekemässä lähtöä luokasta, kun professori sanoi: ”Neiti Collins, voisitko jäädä hetkeksi?”
Vaihdoin Rosalynin kanssa kummastuneen katseen ja peruutin sitten takaisin luokan etuosaan. Tiesin, etten ollut tehnyt yhtään mitään väärää, mutta olin silti jännittynyt. Miksi minut oli pyydetty jäämään?
”Muistatko ilmoittautuneesi viime vuonna tukiopettaja-ohjelmaamme?” professori kysyi. En muistanut. En ainakaan ennen kuin hän siitä mainitsi. Professori Branwell oli koulun tukiopetus-vastaava ja viime keväänä hän oli kierrättänyt listaa, johon saattoi ilmoittautua vapaaehtoiseksi. Olin kirjoittanut nimeni listaan ajatellen, että siitä saisi hyvin kertausta V.I.P.-tutkintoa varten. Silloin minulla ei käynyt mielessäkään, että kalenterini olisi täynnä huispausharjoituksista.
”Muistan tietysti, professori”, sanoin kuitenkin.
”Kuulin myös, että olet liittynyt Puuskupuhin huispausjoukkueeseen tänä vuonna. Oletko varma, ettei työtä ole liikaa?”
”Kuinka paljon aikaa tämä tukiopetus oikeastaan vie?”
”Sanoisin, että muutama tunti viikossa helmikuuhun asti riittää, jolloin sinulle jää hyvin aikaa valmistautua kokeisiin”, hän kertoi. Mietin hetken. Minulla oli tällä hetkellä tilaa kalenterissani, mutta en tiennyt miten asiat muuttuisivat harjoitusten lisääntyessä. Pari tuntia viikossa olisi kuitenkin vain pieni määrä uhrattavaa vapaa-ajastani. Ja alkuperäsiset ajatukset siitä, että tukiopetuksesta olisi hyötyä myös minulle pitivät vieläkin paikkaansa. Niinpä sanoin: ”No eiköhän minulla ole sen verran tilaa kalenterissani.”
”Hienoa”, professori Branwell iloitsi. ”Ajattelin, että aikataulutus olisi varmasti helpompaa, jos opettaisit erästä joukkuetoveriasi. Olen järjestänyt ensimmäisen oppitunnin huomiselle kello kuusi tässä luokassa. Sen jälkeen voitte sitten sopia ajat itse”
”Kello kuusi huomenna – täydellistä.”
”Hyvä. Voit nyt mennä, ettet myöhästy seuraavalta tunnilta”, professori sanoi ja lähdin kipittämään kohti muinaisten riimujen tuntia.

Seuraavana päivänä istuin kymmentä vaille kuusi jälleen muodonmuutosten luokassa. Sade ei ollut vieläkään loppunut, vaan jopa voimistunut, mikäli se oli mahdollista. Odotin jännityksellä tukioppilaani saapumista. Vaihtoehtoja oli kaksi: Liam ja Hannah neljänneltä luokalta. En nimittäin uskonut, että joutuisin antamaan tukiopetusta vanhemmalle oppilaalle. Olin yrittänyt valmistautua hyvin, mutta en ollut aivan varma mistä aineesta minun oli tarkoitus antaa tukiopetusta. Oliko kyseessä pelkästään muodonmuutokset vai yleisesti kaikki aineet? Professori Branwell oli varmasti katsonut, etten joudu opettamaan jästitietoa tai ennustusta, koska niitä minulla ei ole omassa lukujärjestyksessänikään. Mitä jos olisin huono opettaja?
Kello tuli viittä vaille kuusi ja ovi luokkaan avautui. Tukioppilaakseni paljastui Hannah.
”Hei”, sanoin ystävällisesti hymyillen, kun tyttö tuli viereeni istumaan.
”Hei”, hän vastasi.
”Aloitetaanko vaikka siitä, että kerrot, minkä aineen kanssa sinulla on ongelmia”, minä ehdotin. Ei ollut tarvetta esittelyille, joten menin suoraan asiaan. Hannah vaikutti hieman ujolle, mutta toisaalta niin olin minäkin. Arvelin, että tästä tulisi aluksi yhtä kiusallista kuin minun ja Spencerin ensimmäisistä huispausharjoituksista, mutta toivon mukaan ilmapiiri rentoutuisi ajan myötä. Kävimme läpi muutamia kotitehtäviä ja sovimme jatkossa tapaamiset tiistaille ja torstaille.
Jos kalenterini oli täynnä aikaisemmin, se oli vielä täydempi nyt. En tiedä oliko tukiopetukseen suostuminen yksi elämäni parhaimmista vai huonoimmista päätöksistä.

Vastaus:

Selvästi tuli esille viidennen kouluvuoden vaikeudet, varsinkin ahkeran oppilaan kohdalla. Heti ensimmäinen lause asetti hyvin tarinan teeman, ja kiireiden pohtiminen sekä huispauksen yllättävä lisä kalenteriin toivat painoa tukiopettamisen valinnalle. Tarina kulki hyvin eteenpäin: aikahypyt seuraavaan tapahtumaan oli asetettu sopivin välein, ja Noran ajatuspohdintaa tasapainotti aina silloin tällöin ympäristöä ja tunnelmaa luova kuvaus. Pohdinta ennen opetettavan saapumista ja etenkin tuo "mitä jos olisin huono opettaja?" nostivat kuitenkin jälleen jännitettä, joka tuntui särkyvän, kun tuosta Hannahista ei ollut aiemmin puhuttu mitään, ja odotetun kohtauksen sijaan hyppäsit nopeasti pelkästään kertomaan tyttöjen kohtaamisesta. Hannah ei tuntunut merkitykselliseltä, koska häntä ei oikeastaan kuvattu lainkaan. Tuota Noran pahinta pelkoa huonosta opettamisesta olisi myös voitu testata jotenkin, niin kasaantuvat kiireet ja vaikeudet olisivat tuntuneet vielä painavammilta. Aikamuoto vaihteli jonkin verran - vaikka välillä hypätään Noran ajatuksiin asioista, jotka olisivat "yhä voimassa", jos muu tarina on imperfektissä, ovat nämäkin kohdat imperfektissä tai pluskvamperfektissä. Siis näin:
"Ensimmäiset harjoitukset Spencerin kanssa olivat olleet aika kiusalliset, koska en osannut puhua mitään. Nyt harjoittelu oli onneksi jo rennompaa. Toistaiseksi minulla ei ollut ongelmia aikatauluni kanssa." Yleisesti kuitenkin hyvä tarina taas, ja erityispisteet tuosta kohdasta, jossa Nora vakuutti muistavansa lupautuneensa tukiopetukseen, vaikkei ollutkaan muistanut!

Saat 5 kaljuunaa, 14 tuparia sekä Tukiopettaja-merkin!
Aurelia » 24.4

Nimi: Desiree Goutierés

13.06.2017 13:47
Toinen luku

- Ruttuisia lahjapapereita ja kiharaisia muistiinpanoja

"Me ollaan myöhässä me ollaan myöhässä me ollaan myöhässä..."
"Teepä tuosta laulu, miten olisi", totesin Penelopelle kääntyessäni nurkkauksesta niin vauhdilla, että meinasin liukastua.
Penelope oli höpöttänyt hermostuneesti koko matkan samaa lausetta, hän oli samalla aaltopituudella kanssani siitä, että myöhästyminen oli perseestä. Thalia kiilasi Penelopen ohitse rinnalleni.
"Mitä se haittaa vaikka ollaankin myöhässä! Loistava lukuvuoden aloitus, eikö vain?"
Ja Thalia oli esimerkki henkilöstä, jolle myöhästyminen oli vain mukavaa.
"Sinulle ehkä. Minulle ei. Mieti nyt, ensimmäinen tunti neljäntenä vuotenamme, ja olemme myöhässä professori MCGARMIWAN tunnilta", ärähdin.
"Älä ole niin tiukkapipoinen", Thalia totesi.
"Me ollaan myöhässä me ollaan myöhässä me ollaan myöhässä..."
"En minä ole tiukkapipoinen! Minusta ei vain ole mukava myöhästyä ilman kunnon syytä!"
"Meillähän on syy. Myöhästyimme aamupalalta, emme saaneet lukujärjestyksiä, jouduimme juoksemaan pitkin koulua kunnes saimme tietää, että meillä on muodonmuutoksia nyt", Thalia selitteli.
"Ja miksihän me myöhästyimme aamupalalta, se professoria kiinnostaa", sanoin.
"Me ollaan myöhässä me ollaan myöhässä me ollaan myöhässä..."
"Nukuimme pommiin? Ok?" Thalia sanoi.
"Ja miksi me nukuimme pommiin?" kysyin.
"Koska valvoimme eilen liian pitkään?"
"Miksi me valvoimme niin pitkään?"
"Ömm..Koska minä yllytin teitä valvomaan kanssani, koska minua ei väsyttänyt", Thalia myönsi viimein.
"Hyvä, että kerroitte tuon tarinan jo nyt, eikä minun tarvitse kysellä sitä teiltä tunnilla...kun viimein saavutte", kuului ääni edestämme.
Kohotimme kaikki kolme katseemme ja näimme professori McGarmiwan tummanvihreässä kaavussa edessämme, suoraselkäisenä, tiukka nuttura päälaellaan kuten tavallista.
"Kymmenen pistettä pois Rohkelikolta", hän jatkoi ja viittasi kohti luokan avointa ovea selkänsä takana.
Häpeillen, päät painuksissa kipitimme hänen ohitseen luokkaan ja päädyimme eturiviin istumaan, kun takarivin paikat oli jo viety.

"Mitä ihmettä? Miksi te tulitte kymmenen minuttia myöhässä tunnille?!" Claire kälätti, kun tunti oli loppunut ja olimme astelemassa kohti yrttitiedon tuntia.
"Sinä et herättänyt meitä aamulla", Thalia kohotti leukaansa.
"Kylläpähän herätin! Te kaikki vain mutisitte, että joo kohta, kyllä me keretään. Joten minä sitten lähdin Emilien kanssa aamupalalle", Claire sähähti.
"Hei rauha. Asia on juuri noin kuin Claire sen sanoi", huokaisin väsyneesti ja astuin kahden valeaskelman yli kulkiessamme portaita alas.
"Apua!" Penelope älähti, kun hän ei muistanut portaita ja hänen jalkansa upposi toiseen niistä.
Claire nappasi häntä käsivarresta ja auttoi valeaskelmien ohitse, ja matkamme jatkui. Hypistelin sormissani lukujärjestystä, jonka olin saanut professori McGarmiwalta tunnin lopulla, samoin kuin Thalia ja Penelopekin. Harmitti, että olimme menettäneet heti pisteitä Rohkelikolta ja muutenkin, mitähän McGarmiwakin oli mahtanut ajatella. Turhautuneena potkaisin yhtä seinän kivistä, mutta se ei helpottanut oloani. Päinvastoin, jalkaani sattui sen jälkeen monta minuuttia ja jouduin ontumaan rinnettä alas kohti kasvihuoneita.

"Näet kohta taas Christopherin", kuulin Thalian äänen viereltäni, kun olimme jo melkein kasvihuoneilla.
"No sehän onkin iloinen uutinen", murahdin.
"Älä jaksa vihoitella, ei tämä paljoa vaikuta. Kohta tienataan lisää pisteitä ja kaikki on taas hyvin", Thalia sovitteli.
"Joo..", mutisin ja katselin Puuskupuheja, jotka olivat samoilla yrttitiedon tunneilla kanssamme.
Thalian mainitsema Christopher oli lyhyt, punatukkainen ja finninaamainen Puuskupuh, joka oli toivottoman ihastunut minuun. Ja minä en tietenkään häneen. Hän melkeinpä ahdisteli minua tasaisin väliajoin, ja hänen takiaan ystävänpäivät olivat vuoden kamalimpia hetkiä. Välillä toivoin, että voisin olla yhdessä jonkun pojan kanssa, niin, että viimeinkin Christopher tajuaisi, etten ollut pätkän vertaa kiinnostunut hänestä.
"Sieltähän te tulette, Rohkelikot. Siirrymme samantien kasvihuone kolmoseen, olkaa hyvät", professori Verso tyrkkäsi oikean oven auki ja koko luokka valui siitä sisään.
Yritin pysyä poissa Christopherin näköpiiristä piiloutumalla Emilien ja Thalian väliin. Professori Verso käski meidät neljän hengen ryhmissä pienten pöytien ympärille. Jokaisella pöydällä oli ruukussa tavattoman korkea, piikikäs kasvi. Menimme Thalian, Penelopen ja Clairen kanssa yhden pöydän ympärille. Säälin hiukan Emilietä, kun hän vaelsi joidenkin Puuskupuhien luokse heidän pöytäänsä. Nämä kuitenkin ottivat tytön hyvin joukkoonsa. Professori Verso alkoi selittää jotain ja käski meidän kirjoittaa muistiinpanoja.
Puolessavälissä muistiinpanojen tekoa huomasin, että Thalia ei todellakaan tehnyt sitä mitä piti. Hänen pergamenttinsa alareuna oli täynnä kasvohahmotelmia, joilla kaikilla oli kiharainen, pitkä pojantukka. Terävä nenä, pusuhuulet, silmiä kiharoiden alla, sydämiä ja R-kirjaimia joka puolella.
"Thalia!" suhahdin hänelle.
Tyttö hätkähti ja käänsi katseensa minuun peittäen hihallaan piirroksensa. Vilkaisin ensin merkitsevästi hänen hihaansa, sitten omaa pergamenttiani täynnä muistiinpanoja. Thalia punastui pisamiensa alla ja käänsi katseensa pois.

"Ja läksyksi kirjoitatte lyhyen aineen siitä, että miten hoidatte tätä nimenomaista kasvia, jos se voi huonosti. Tähän löydätte apua kirjanne sivulta 134", professori Verso sanoi ja oppilaat alkoivat pakata tavaroitaan.
Minäkin sulloin tavarat laukkuuni ja nousin muiden kanssa pöydästä.
"Desiree!"
Ei, ei nyt. Mene hukkaan, Christopher Feyander, ajattelin ja yritin olla huomioimatta ääntä.
"Desiree! Odota, minulla on asiaa", hän jatkoi.
Jatkoin itsepäisenä kävelyäni kohti ovea.
"Sääli nyt vähän poikaa ja odota häntä", kuulin Penelopen äänessä naurua, kun hän tyrkkäsi minua kyynärpäällä kylkeen.
Hengitin syvään ja vastasin: "Olen säälinyt häntä vähän jo kolme vuotta, en aio enää. Hän saa luvan tajuta, ettei hän ole toivottu vieras minun näköpiirissäni."
Samassa nimenomainen henkilö oli juossut minut kiinni ja pysäytti minut juoksemalla suoraan eteeni. Ystäväni jatkoivat matkaa tirskuen, ja mulkaisin heitä silmäkulmastani, ennen kuin huokaisten käännyin Christopherin puoleen.
"Niin?" sanoin turhautunut sävy äänessäni.
"Minulla on sinulle lahja! Siksi, koska olemme taas täällä Tylypahkassa", hän intoili edessäni.
Huomasin, että Christopher oli kasvanut pituutta, mutta yhäkin hän oli minua muutamia senttejä lyhyempi. Hän näytti hontelolta, ja kasvojen pisamat olivat vielä kirkkaita kesän jäljiltä. Ja tietenkin finnejä oli vaikka millä mitalla.
"Kuule Chris, en minä tarvitse lahjoja..ei sinun tarvitse mitään sellaista", yritin.
"Ei, tässä", hän sanoi ja tyrkkäsi käsiini ruttuiseen lahjapaperiin käärityn lahjan.
"Kiitos kai. Mutta kuuntele", aloitin.
Pojan silmiin ilmestyi koiranpentumainen katse, kun hän odotti sanojani. Voi ei, ei kai hän luullut, että olin sanomassa jotain..positiivista tai kilttiä?
"Minä..en pidä sinusta Chris, en sillä tavalla. Olen sanonut sen jo monta kertaa. Mikset voisi luovuttaa? On kamalan rasittavaa, että olet koko ajan perässäni. Ymmärrätkö? Etkö voisi..jättää minua rauhaan?"
Christopherin kasvojen hymy laantui ja hän näytti aivan pöllämystyneeltä. Meinasin tyrkätä lahjan takaisin hänelle ja lähteä, mutta päätin olla edes hiukan kiltimpi, pidin lahjan sylissäni ja ohitin hänet.

Sain ystäväni kiinni vasta linnan eteisaulassa ja olin matkalla tunkenut lahjapaketin laukkuuni, jonne se rutistui piiloon kirjojen väliin ja valmiiksi kärsinyt lahjapaperi sai kärsiä vielä vähän lisää.
"Mitäs hän tahtoi?" Claire kysyi.
"Tällä kertaa", Penelope lisäsi.
"Mmh, ei mitään sen kummempaa. Käskin häntä taas jättämään minut rauhaan", sanoin.
"Hän on vähän raukka", Claire huokaisi ja meni ensimmäisenä kohti portaita, jotka veivät tyrmiin taikaliemien luokkaa kohti.
"Jos kerran säälit häntä, tarjoudu hänen tyttöystäväkseen, miten olisi. Jättäisi minut rauhaan", murahdin ja seurasin muita portaisiin.
"En minä nyt niin pitkälle mene, yäh", Claire naurahti.

Loput koulupäivän tunnit kuluivat tavalliseen tapaan ilman häiriötekijöitä, paitsi tietenkin Josh Yankov, joka räjäytti jonkin sortin hajupommin keskellä loitsujen tuntia. Professori Lipetit pyörtyi sen seurauksena, Josh joutui pakenemaan omaa hajupommiaan käytävään ja kaikki muut yrittivät aukoa ikkunoita, saada Lipetitiä hereille tai muuten vain auttaa tilanteessa, joka oli kaikille hankala kamalan hajun takia. En ollut vieläkään avannut Christopherin pakettia, ehkä avaisin sen vielä joskus illemmalla.
Viimeisen tunnin jälkeen, joka oli ollut pimeyden voimilta suojautumista, menimme käymään päivällisellä ja sen jälkeen kapusimme Rohkelikkotorniin. Valtasimme tavanomaisen nurkkauksen nojatuolit leveän pöydän ympäriltä ja pystytimme tavanomaisen läksyjentekorinkimme. Claire ja Penelope uppoutuivat taikaliemien esseeseen, Emilie liittyi seuraamme ja alkoi päntätä loitsuja ja minä ja Thalia valitsimme yrttitiedon. Kaivaessani kirjoja esiin muistin lahjan, joka oli painunut aina vain ryttyisempänä laukkuni pohjalle. Vasta silloin tajusin, että oliko ollut muka viisasta pitää lahja henkilöltä, jonka kanssa oli yrittänyt laittaa välit poikki? Hitsit, kun olin idiootti. Pitäisi palauttaa lahja hänelle, eikä edes avata sitä. Huultani purren yritin työntää ajatukset pois lahjasta ja Christopherista ja keskittää ne yrttitiedon aineeseen.
"Desiree, voinko kopioida sinulta ne muistiinpanot, kun en tehnyt kaikkia?" Thalia kysyi.
"Ja miksihän et tehnyt", murahdin ja katsahdin merkitsevästi pergamenttia, joka pilkisti Thalian yrittitiedon kirjan alta.
Thalia vilkaisi samaa kohtaa, punastui hiukan ja ojensi kättään napatakseen minulta muistiinpanoni. Annoin hänen tehdä sen, pyöräytin silmiäni ja aloin raapustaa ainetta.

Kun aineeni oli valmis, Thalia oli vasta aloittamassa sitä kaiveltuaan puhdasta pergamenttia vaikka kuinka pitkään. Hän alkoi raapustaa kieli keskellä suuta otsikkoa aineelleen, eikä huomannut kun minä nappasin hänen muistiinpanonsa. Tutkin alareunan piirroksia ja tekstiä, joka luki niiden yläpuolella koukeroisin kirjaimin. Raphael.
"Olet ihan toivottoman ihastunut, mutta siis ihan hyvin piirretty", sanoin Thalialle hetken kuluttua.
Hän ei heti huomioinut sanomistani, vaan jatkoi kirjoittamistaan, mutta sitten kohotti päätään ja kurtisti kulmiaan katsoessaan minua. Hän havaitsi pergamentin käsissäni ja riuhtaisi sen itselleen.
"Ääh, jätä minut rauhaan", hän murahti.
"Ethän sinäkään jätä minua rauhaan Christopherista, vaikka minä en edes pidä hänestä. Sinä sentään pidät Raphaelista", sanoin.
"Hiljaa! Joku voi kuulla!" Thalia pälyili ympärilleen ja kiinnitti katseensa hetkeksi oleskeluhuoneen toiseen reunaan, missä joukko viidesluokkalaisia poikia istui. Siellä oli myös hänen Raphaelinsa kiharat valossa kiillellen.
"Ei kukaan sitä kuullut, ja mitä sitten vaikka kuulisikin", virnuilin.
"Tiedät kyllä. Hän saisi kuulla että joku on puhunut hänestä. Tuosta meni äsken ohi yksi hänen kaverinsa, onneksi ei ihan samaan aikaan kun sinä tässä mölisit", Thalia mutisi ja uppoutui taas aineeseensa.
Se ei näyttänyt sujuvan kovin hyvin ainakaan huomautukseni jälkeen, hänen ajatuksensa taisivat seilata taas Raphaelissa, joten lopulta tyrkkäsin oman aineeni hänen avukseen.

"Saitteko te tehtyä jo liemet? Se oli kamalan vaikea se neljäs kysymys", Claire kysyi, kun olimme istuneet läksyjen parissa jo pitkään.
"Olen juuri siinä menossa..Miksi kirjassa ei ole tähän mitään apua?" murahdin ja yritin tajuta kysymyksen.
"Minä vastasin siihen noin", Thalia ylpeili ja tönäisi pergamenttinsa meidän eteemme.
Luin hänen vastauksensa ja tyrskähdin.
"Luuletko, että professori Kalkaros hyväksyy tuon", virnisti Clairekin.
"Mitä? Totta kai", Thalia kohotti leukaansa uhmakkaasti.
Emme voineet olla nauramatta, ja Penelopekin kumartui lukemaan Thalian vastauksen.
"Mitä jos vaan keksitään kaikki yhtä mielikuvituksellinen vastaus", hän virnuili.
"No hyvä on, en tiennyt siihen mitään joten keksin päästä. Mutta eihän se kääkkä voi valittaa, kun vastausta ei löytynyt mistään", Thalia nappasi vastauksensa takaisin itselleen.
"Paitsi että hän sanoo kuitenkin, että olisi pitänyt hyödyntää kirjastoa, tai sitten hän sanoi sen jossain vaiheessa eikä kukaan vain pistänyt sitä merkille", Claire huokaisi.
"Hänen kaikki sanomisensa täytyy pistää merkille tai hän huomaa sen ja alkaa raivota", Penelope pyöräytti silmiään.
"No joo, totta ja sitä paitsi minä kyllä kuuntelin häntä tarkasti koko tunnin, eikä hän sanonut mitään tuosta", sanoin ja katselin kirjan sivua jälleen yhden kerran läpi.
"Niin", Claire huokaisi, skippasi kysymyksen ja alkoi vastata seuraavaan.

Saimme läksyt lopulta tehtyä, vaikkakin vastaus numero neloseen oli aika epämääräinen, ja istuimme loppuillan pelaamassa shakkia. Sitten kapusimme makuusaliimme, ja tällä kertaa kukaan ei antanut Thalian edes ehdottaa minkään sortin valvomista. Hänen huulten mutristelunsa ei auttanut yhtään, vaan kaikki me muut asetuimme nukkumaan ja lopulta hänkin luovutti ja kävi yöpuulle. Minä tungin kärsineen Christopherin lahjan matka-arkkuuni ja päätin viedä sen heti huomenna pojalle takaisin.




Vastaus:

Kerrontatyylisi pääsi kunnolla oikeuksiinsa tämän tarinan juonessa ja teemoissa - pieni huumorinkipinä kulki koko ajan mukana ja monet kohtaukset saivat hymyn huulille! Jo ensimmäinen kappale tuntui osuvan aivan nappiin, ja alusta asti dialogi tuntui olevan tarinan tähti ja eteenpäin vievä voima. Toistuva "me ollaan myöhässä" mumina taustalla oli hauska keksintö. Kaikki muutkin tarinan keskustelut tuntuivat luontevilta ja pysyivät hyvin asiassa. Noin suuren ystäväporukan ylläpitäminen voi joskus olla vaikea tehtävä tarinassa, koska hahmoista voi tulla toistensa kopioita ja jotkut voivat jäädä aina taustalle, mutta ystävillä tuntui kaikilla olevan oma luonteensa ja viiden porukka toimi yllättävän hyvin. Voi Christopher parkaa - vaikka perässäroikkuminen voi kyllä olla ärsyttävää... Hajupommikohta oli aivan mahtava ja sen kruunasi tapauksen mainitseminen vain ohimennen - aivan kuin sen kaltaiset tapahtumat olisivat Tylypahkassa aivan tavallisia (kuten varmasti ovatkin).
Verbi "murahdin" esiintyi aika monta kertaa, se kannattaa ehkä varata erityistä fiilistä kaipaavaan kohtaan. Jotkin kohdat, esimerkiksi "Puuskupuhit ottivat tytön kuitenkin hyvin joukkoonsa" voisi ehkä sanoa jollakin yksityiskohtaisemmalla ja persoonallisemmalla tavalla, niin tarina ja teksti elävöityisivät vielä lisää.

Saat 8 kaljuunaa, 18 tuparia sekä Keskustelukeisari- ja Sekasorronsynnyttäjä-merkit!
Aurelia » 15.6

Nimi: Alexandra Hallow

13.06.2017 13:40
Ja (tietysti) unohdin, että suntuubin vieraskirjaan kirjoittaessa kappalejaot lähtevät pois ellei laita kahta enteriä kappaleiden väliin. Pahoitteluni, tämäkin sekoittaa tarinaa lisää :x

Vastaus:

Ei haittaa, minusta itsestä lukeminen tuntuu selvemmältä juuri tuossa muodossa, jossa lähetit, koska kyllä ne kappalejaot sieltä erottuvat :) Liian monet rivinvaihdot taas tekevät tekstistä hajanaisen tuntuisen.

Aurelia » 15.6

Nimi: Alexandra Hallow

13.06.2017 13:38
I
Tuli

Alexandra Hallow istui perheensä kanssa pöydän ääressä ja laski kädessään olevia rahoja.
”Viisisataa... viisisataakolmekymmentä... viisisataaviisikymmentä!” Alexandra julisti voitonriemuisena ja heilutti kädessään vaikuttavaa setelipinoa. Muu perhe katsoi häntä kateellisena. Alexandra oli Monopolissa lyömätön ja onnistui joka kerta voittamaan muun perheen sata-nolla. Nytkin toiseksi tulleen Emilyn rahat olivat jossain kahdensadan punnan tienoilla. Muilla oli hädin tuskin kymmentä puntaa.
Kuten yleensäkin, perheen kuopus Sebastian suuttui hävittyään äidin joukkueessa. Hän ärähti vihaisena ja kiljahti. Seuraavaksi pöytää kiersi pieni vaaleapäinen pyörremyrsky, kun suloinen viisivuotias juoksi Alexandran luokse ja nappasi rahat tämän kädestä.
”Sebu voitti! Sebu voitti!” Sebastian kiljui riemusta juostessaan pöydän ympäri ja heilutellessaan rahoja korkealla päänsä yllä. Äitiä, isää ja Emilyä nauratti tilanne; he taputtivat käsiään ja ojensivat kaikki vuorollaan rahansa pikku pojalle. Alexandraa kuitenkin suututti; tämän piti olla hänen päivänsä, ei ärsyttävän pikkuveljen...

Tilanne vaihtui. Tällä kertaa Alexandra oli puutarhassa komean suklaakakun vieressä ja poseerasi kameroille uudessa vaaleanpunaisessa pitsimekossaan ja hiukset kauniisti kiharrettuina olkapäillä. Kaikki ystävät ja sukulaiset henkäilivät ihastuksesta ja tulivat kukin vuorollaan onnittelemaan ja tuomaan hienoja lahjoja ”nuorelle naiselle”. Alexandra nautti kaikesta saamastaan huomiosta ja kuunteli muka nolostuneena, kun kaikki lauloivat yhdessä hänelle onnittelulaulun. Äiti napsi vielä muutaman kuvan juhlavieraista ja syntymäpäiväsankarista. Sen jälkeen hän nyökkäsi Alexandralle, joka kumartui viivytellen puhaltamaan kaikki kakkunsa kaksitoista kynttilää. Kaikki pidättivät henkeään, kun tyttö puhalsi siististi liekit sammuksiin.
Samalla hetkellä, kun liekit muuttuivat ohuiksi savujuoviksi kakun yllä, hiljaisuuden katkaisi odottamaton ääni – joku käänsi puutarhaletkun päälle. Alexandran kasvoilla viipynyt leveä hymy muuttui nopeasti vihan kiljahdukseksi, kun Sebastian ryntäsi nurkan takaa puutarhaletku kädessään ja osoitti sen suoraan kohti Alexandraa ja kakkua.
Alexandra tunsi kaiken kuin sumussa. Äidin vihaiset huudot, isän turhat yritykset saada veden tulo loppumaan. Vesisuihkun, kun se tuli järkyttävän kylmänä ja suihkusi hänen huolella kiharretut hiuksensa vettä valuviksi suortuviksi. Tämä oli kuin jostain huonosta komediasta, hän vain ehti likomärkänä ajatella, ennen kuin vihan aalto pyyhkäisi hänen ylitseen.
Alexandra ei ollut varma, mistä viha tuli. Yhtäkkiä hän vain tunsi kamalaa suuttumusta siitä, miten Sebastian oli pilannut hänen päivänsä jo moneen kertaan. Kuinka hän oli aamulla paljastanut lahjapaketin sisällön, kauniin hopeakorun, jossa roikkui pieni smaragdisydän, hänen onnenkivensä. Kuinka hän oli perheen perinteisellä syntymäpäiväaamiaisella syönyt parhaan vohvelin suoraan Alexandran nenän edestä. Kuinka hän oli Monopolissa napannut Alexandran saaman huomion itselleen. Ja nyt viimeisenä, hän oli mennyt pilaamaan koko Alexandran syntymäpäiväjuhlan ja nolannut hänet totaalisesti kaikkien vieraiden edessä.
Alexandralla ei ollut aavistustakaan, mitä seuraavaksi tapahtui; jotenkin valtavan suklaakakun kynttilät syttyivät uudelleen palamaan kakun kohotessa korkealle ilmaan ja pudotessa sitten kovalla vauhdilla alas, Sebastiania kohti. Seuraavaksi kakku räjähti tuhanneksi palavaksi muruseksi osuessaan pojan päähän. Alexandran tajuamatta tuli valaisi koko pihan ja sai kaiken haisemaan savulta, kun pienet palavat muruset sytyttivät nurmikon palamaan ja tuli lähti leviämään kohti taloa. Alexandra ehti nähdä vain tulessa roihuavan etuoven ja suklaisen Sebastianin, jonka Holly oli vetänyt nopeasti pois tulesta. Emilyn suu oli loksahtanut auki ja isä näkyi suihkuttavan tulta letkulla toivuttuaan järkytyksestä. Vieraat jähmettyivät paikoilleen, kun Holly veti valkoisen mekkonsa miehustan alta lähes mustana kiiltelevän sauvan. Hän osoitti sillä tyynesti kohti pihaa ja huudahti:
”Aquatulio!”
Sitten tuli hiljaista tulen osuessa Alexandran jalkoihin ja kaataessa hänet maahan.

-

Alexandra heräsi hikoillen pimeässä huoneessaan. Hän huohotti ja kohottautui istumaan. Sama painajainen oli toistunut jo monen viikon ajan joka yö, aina hänen kaksitoistavuotispäivästään saakka. Hän muisti vieläkin elävästi tulen, kun se oli kaatanut hänet maahan, ja vihan, joka oli roihunnut hänen sisällään.
Hän muisti myös syntymäpäivää seuranneet tapahtumat. Ensin kaikki järkyttyneet sukulaiset oli patistettu sisään ja äiti oli soittanut jollekin. Hän oli puhunut useampaan kertaan kiivaalla äänellä selittäessään tapahtumia ja oli myös maininnut moneen kertaan ”Pyhän Mungon”. Mikä se sitten oli, Alexandra ei ollut aivan varma, mutta huudettuaan puhelimeen jotain joukkounhoituttamisen vaikeudesta pihalle oli lopulta pysähtynyt pieni henkilöauto – erittäin epänormaalin näköinen, kun sinne oli sujuvasti tungettu kaksikymmentä tavallisen kokoista ihmistä ja kuljettajan mukaan kyytiin olisi mahtunut vielä kymmenen – joka oli kuljettanut kaikki pois. Äiti oli vihdoin huokaissut ja lysähtänyt tuoliin – vain joutuakseen uuden kysymystulvan uhriksi.
Seuraavien kahden tunnin äiti oli kertonut heille kaikille olevansa noita – no, senhän Alexandra oli tajunnut jo Hollyn vetäessä sauvansa esiin. Hän oli selittänyt, kuinka oli salannut sen aina ja toivonut, ettei Alexandra olisi noita. Kuinka hän oli kertonut kaikki samat asiat, jotka Alexandra jo tiesi parhaan ystävänsä Kristinan kertomuksista: Tylypahka, taikaministeriö, Viistokuja. Kaikki ne sekoittuivat Alexandran mielessä, kun hän muisteli tapahtumaa. Päällimmäisenä hän muisti kuitenkin vain ajatuksen, joka oli koko ajan vilkkunut kuin neontekstinä hänen näkökentässään: minä olen noita. Pääsenkö minä Tylypahkaan?
Kun Alexandra oli kysynyt asiaa – hän ei ollut varma, oliko äiti vielä siinä vaiheessa kertonut mitään Tylypahkasta, sillä hän oli näyttänyt todella hämmentyneeltä Alexandran tietäessä asiasta niin paljon – äiti oli hieman epäröiden vastannut:
”En ole varma. Perjaatteessa opiskelu olisi pitänyt aloittaa jo viime vuonna – yksitoistavuotiaana – joten sinä olisit todella jäljessä muista. Enkä tiedä miten... rehtori ja taikaministeri suhtautuvat sinuun – ja minuun – sen jälkeen, mitä juhlissasi tapahtui. Ymmärrät varmaan.” Mutta Alexandra ei ymmärtänyt. Miksi äiti oli valehdellut heille kaikille itsestään? Miten Alexandra olisi voinut ymmärtää asian, josta hän oli aiemmin kuullut vain ystävältään muutamaan otteeseen – äidiltään ei koskaan. Hän oli luullut äidin olevan yksi rehellisimmistä koskaan tapaamistaan ihmisistä, mutta nyt hän ei enää luottanut mihinkään, mitä äiti sanoi. Äidin koitettua selitellä hän oli lopulta vain rynnännyt pois huoneesta ja paiskannut oven kiinni perässään äidin luvattua, että hän laittaisi viestiä taikaministeriöön ja Tylypahkaan.
Alexandra oli juhlien jälkeen kuunnellut koko yön äidin ja isän riitelyä. Hän oli kuullut, kuinka isä oli lähtenyt ulos ja jättänyt äidin itkemään peräänsä. Hän oli valvonut lähes koko yön yrittäessään miettiä, miksi äiti oli halunnut salata kaiken. Lopulta, aamun jo sarastaessa, hän oli lopulta nukahtanut katkonaiseen uneen kuiskattuaan ensin toivomuksen taivaaseen:
”Älä anna äidin ja isän erota. Pidä heidät onnellisina yhdessä. Ja... Ja päästä minut Tylypahkaan.”

Nyt, kun syntymäpäivästä oli kulunut jo viikkoja, Alexandra oli jo jotenkuten ruvennut ymmärtämään asioita. Hän suostui taas puhumaan äidilleen, vaikka tapauksen jälkeen hän olikin lähentynyt enemmän myös isänsä kanssa. Hänestä oli myös tullut suojelevampi nuorempia sisaruksiaan kohtaan: he eivät ehkä vielä ymmärtäneet, miten paljon äidin valheet sattuivat, mutta he ymmärtäisivät kyllä jossain vaiheessa. Siihen saakka Alexandra halusi kuitenkin olla heidän tukenaan ja turvanaan.
Kirjeen hyväksymisestä Tylypahkaan Alexandra oli saanut valkoiselta tunturipöllöltä pari päivää sitten. Kirje oli ollut paksussa kuoressa, jossa oli verenpunainen sinetti. Jos Alexandra ei olisi ollut niin innostunut, hän olisi saattanut jäädä hetkeksi ihailemaan sinetissä komeilevaa Tylypahkan tunnusta; nyt hän oli kuitenkin vain repinyt kuoren mahdollisimman nopeasti auki äiti toisen ja Kristina toisen olkansa takana.

-

Oli aamupäivä. Ulkona oli kaunis keli – aurinko paistoi ja sinistä taivasta täplittivät vain muutamat valkoiset pilvenhattarat. Nurmikko hehkui taas vihreänä, joskin se oli muutamia senttejä lyhyempi Alexandran syntymäpäivätapahtumien jälkeen. Alexandra oli parhaan ystävänsä Kristinan kanssa nurmikolla pelaamassa jalkapalloa. Emily toimi tuomarina ja Sebastian – no, Sebastian lähinnä oli jokeripelaaja, joka säntäili edestakaisin kentällä ja koitti olla vuorollaan molemmille avuksi, todellisuudessa vain sähelsi pelaajien jaloissa ja avitti ainostaan vastapuolta. Tytöt eivät kuitenkaan antaneet sen häiritä liikaa. Silloin tällöin Alexandra joutui sanomaan Sebastianille jotain tiukalla äänensävyllä ja saikin pojan hetkeksi omiin puuhiinsa – noitapelkoa, ehkäpä? – mutta tämä tuli kuitenkin aina hetken päästä takaisin. Eniten Sebastianin häärääminen taisi ärsyttää Emilyä, mutta tämä ei halunnut aiheuttaa riitaa ja pysyi hienotunteisesti vaiti.
”Ja... MAALI! Kristina johtaa seitsemän-kaksi! Peliaikaa jäljellä...”, Emily kiljui kentän laidalla ja käänsi katseensa rannekelloonsa, ”tasan viisi ja puoli minuuttia! Pystyykö Alex enää nousemaan voittoon?”
Alexandra huohotti naurunsa lomassa juostessaan pallon perässä ympäri kenttää. Kristina oli tässä pelissä paras, se oli Alexandrankin pakko myöntää. Lopulta, monien nöytyyttävien kaatumisten ja epäonnistuneiden maalien jälkeen aivan hikiset tytöt keskeyttivät pelin ja Emily julisti Kristinan voittajaksi kuuden maalin etumatkalla.
”Kuka haluaa mehua ja mokkapaloja?” äiti huhuili terassilta, johon hän oli kantanut lapsille välipalaa. Kaikki ryntäsivät heti tarjottimen luo, Alexandra ja Kristina hieman muiden jäljessä.
”Onko sieltä Tylypahkasta muuten kuulunut vielä mitään?” Alexandra päätti hyökätä äitinsä kimppuun nyt, kun muitakin oli paikalla eikä äiti voinut vältellä aihetta. Hän ei lähes koskaan halunnut vastata Alexandran kysymyksiin velhomaailmasta, ellei Kristinakin ollut lähellä; silloin hän ei voinut vain pysyä hiljaa taikaministeriön auroripäällikön tyttären kuunnellessa korvat höröllä. Niin Kristina, Alexandra kuin Hollykin tiesivät tämän, ja Kristina auttoikin mielellään Alexandraa, sillä hän tiesi, miten vähän Holly suostui puhumaan ja miten paljon Alexandra halusi tietää. Vaikka Kristina osasikin kertoa joitain asioita Alexandralle ja oli aina kertonut kaiken kuulemansa, hän ei tiennyt neljäsosaakaan siitä määrästä, jonka aikuiset tiesivät velhomaailmasta.
”Ei vielä, kulta. Se tulee varmasti ihan pian. Yleensä taikaministeriön toiminta on ripeämpää, mutta se tulee kyllä varmasti pikemmin kuin arvaatkaan”, äiti totesi hetken epäröinnin jälkeen. Alexandra yllätyi pitkästä vastauksesta, mutta sitäkin enemmän pienestä väsyneestä hymystä, joka kohosi äidin kasvoille vastauksen jälkeen. Alexandra ei ollut aivan varma, miten hymy pitäisi tulkita, ennen kuin Emily kiljaisi:
”PÖLLÖ!” Alexandra kääntyi katsomaan taaksensa odottaen näkevänsä jotain massiivista ja dramaattista, mutta alkuun hän ei nähnyt mitään. Tarkentaessaan katsettaan hän kuitenkin näki lopulta taivaalla suurenevan valkoisen pisteen, joka poukkoili heidän yläpuolellaan hieman epäilyttävän näköisesti.
”Äiti... Lentävätkö ne aina noin... Epätaidokkaasti?” Alexandra ehti vain kysyä äidiltään, ennen kuin hän tunsi terävän vihlaisun takaraivossaan ja kaatui maahan.
”Ei, eiväthän ne. Tämä taitaa olla poikkeustapaus, aika nuori tunturipöllö”, äiti totesi purskahdettuaan nauruun. Jos Alexandralla olisi ollut näköyhteys äitiin, hän olisi mulkaissut tätä vihaisesti. Nyt hän kuitenkin tyytyi tarttumaan ojennettuun käteen ja nousi pystyyn välittämättä jomottavasta tunteesta takaraivossaan. Sitten hän nappasi käteensä terassille pudonneen paksun kirjekuoren. Kuoreen oli kirjoitettu kauniilla koukeroisella käsialalla Alexandran nimi ja osoite. Tekstin alle oli lisätty myös Hollyn nimi. Sen perässä ei ollut sukunimeä, mutta Alexandra ei ehtinyt suuremmin miettiä hieman outoa kirjoitustyyliä. Luultavasti joku oli vain unohtanut sukunimen tai todennut, että Holly Hallow ei kuulostanut kovin järkevältä nimeltä ja jättänyt Hallowin laittamatta kuoreen.
Kuori oli suljettu verenpunaisella Tylypahkan sinetillä ja Alexandra tunsi käsiensä vapisevan hieman niiden repäistessä kuoren heti auki. Hän tunsi Äidin ja Kristinan jännittyneet katseet, jotka seurasivat hänen jokaista liikettään tarkasti. Hetkeksi Alexandran aistit tuntuivat terävöityvän ja hän mietti, mikä olisi järkevin tapa lukea huonot uutiset. Päädyttyään vaihtoehtoon kolme (lue ensin kirje, ehkä siellä on sittenkin hyviä uutisia) hän kaivoi kirjeen suuren kuoren uumenista.
Kirje oli painettu paksulle pergamentille. Paperin yläreunassa oli Tylypahkan vaakuna, jossa oli kaikkien neljän tuvan tunnukset. Alexandra siveli sitä sormenpäällään valmistautuen kohtaamaan kirjeen sisällön. Lopulta, Kristinan hoputtamana, hän otti kätensä pois tekstin tieltä ja alkoi silmäillä tekstiä nopeasti.

”Hyvä neiti Hallow,
täten ilmoitamme, että Sinulle on varattu paikka Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa. Ohessa saat luettelon kirjoista ja välineistä, jotka tarvitset.
Lukukausi alkaa 1. syyskuuta. Odotamme pöllöäsi viimeistään 20. elokuuta.

Parhain terveisin
Yosea Blanc
Tylypahkan noitien ja velhojen koulun rehtori”

Kaikilla meni hetki tajuta kirjeen sisältö. Alexandra joutui käymään moneen kertaan läpi jokaisen kuoressa olevan paperin, mukaanlukien kirjeen taikaministeri Carter Dashnerilta Hollylle, tavaralistan ja taikaministeriön laskun joukkounhoituttamisesta. Mukaan oli ängetty myös pieni virallisen näköinen lappunen, jossa oli siistillä fontilla kirjoitettu varoitus alaikäisen taikuudenkäytöstä julkisella paikalla. Lapussa oli jälleen taikaministerin allekirjoitus, ja Alexandra alkoi viimein käsittää aiheuttamansa sotkun laajuuden tuijottaessaan ministeriöstä lähetettyjä lappuja. Varsinkin unhoituttamislaskun nollat aiheuttivat Alexandralle hienoista pahanolontunnetta; Holly ei onneksi näyttänyt olevan vihainen, vaan nappasi tyynesti taikaministerin laput ja lähti sisälle kirjeen tuoneen pöllön kanssa. Alexandra ehti kuitenkin nähdä hetkellisesti hänen ilmeensä; se oli hyvin peiteltyä vihaa ja epätoivoa tyynen pinnan alla. Tyttö nielaisi, mutta kääntyi sitten katsomaan innoissan pomppivaa Kristinaa.
”Sinä pääsit sisään oikeasti! Olet ihan oikeasti noita!” Kristina kiljui. Alexandra vilkaisi hädissään ympärilleen, mutta Kris tiesi mitä teki: missään ei näkynyt ketään. Alexandrakin yhtyi juhlintaan, mutta vaikeni sitten.
”Me unohdimme yhden jutun”, hän sanoi vakavalla äänellä ottaessaan kirjekuoren terassin pöydältä, johon äiti oli nostanut sen, ”juhlaselfie!” hän kiljaisi ja kaivoi taskustaan kiiltelevän iPhonen.
Kris purskahti nauruun ja veti kasvoilleen parhaimman selfieilmeensä.
”Yksi, kaksi, sano muikku!” Alexandra huusi ja nappasi kuvan, jossa hän ja Kris poseerasivat Tylypahkan hyväksymiskirje keskellään.

-

Tuntui kuin kirje olisi ollut Alexandran pelastusköysi pois kotoa, jossa meneillään oli koko ajan joku hässäkkä. Joko äiti ja isä riitelivät, äiti piti palaveria jonkun tärkeännäköisen velhon kanssa tai lähetteli pöllöjä ministeriöön tai Tylypahkaan. Aina, kun käymässä oli joku taikamaailman väestä, alakerrasta kuului, kuinka äiti riiteli jonkun kanssa. Kun samaan aikaan myös Emily ja Sebastian riitelivät jostain ja vetivät Alexandran mukaan riitoihinsa, kaaos oli täydellinen.

Nyt, herättyään jälleen kerran kamalaan painajaiseensa, Alexandra ei enää edes yrittänyt käydä nukkumaan. Hän huokaisi syvään katsoessaan kellon viisareita, jotka näyttivät aamukuutta. Oli aivan liian aikaista ruveta kolistelemaan keittiössä aamupalaa, mutta jos hän kävisi takaisin nukkumaan, painajainen alkaisi piinata uudelleen. Alexandra huokaisi uudelleen.
Tyttö koitti kaikkea mahdollista: hän yritti lukea lempikirjaansa, Pikku naisia – silloin painajainen tulvi takaisin hänen mieleensä ja poltti koko kirjan idyllin maantasalle. Hän yritti kirjoittaa omaa tarinaa – hän näki koko ajan mielessään suuren tulipalon. Alexandra yritti jopa piirtää Krisin tarinoiden perusteella Tylypahkan linnaa – mutta kädet liikkuivat kuin itsestään ja muotoilivat paperille suuria kultaisia lieskoja. Lopulta Alexandra luovutti ja lysähti takaisin sängylleen.
Maatessaan sängyllä Alexandra mietti kaikkea viime kuukausien aikana tapahtunutta. Hän ihmetteli, minkä takia hänen voimansa olivat näyttäytyneet vasta nyt, kun muut olivat tehneet hallitsemattomia taikoja koko lapsuutensa ajan. Hän mietti myös, minkä takia äiti oli valehdellut heille kaikille ja mitä hänen vihainen ilmeensä hyväksymiskirjeen saapumispäivänä oli tarkoittanut.
Lopulta kellon viisarit alkoivat siirtyä kohti seitsemää. Alexandra nousi sängyltä ja venytteli kipeytyneitä lihaksiaan. Hän veti yöpukunsa päälle pehmeän pörröaamutakin ja avasi sitten varovasti huoneensa oven. Huone oli remontoitu myöhemmin talon ullakolle, ja se täytti koko ullakon. Huoneesta oli loistava näköala Krisin taloon parinsadan metrin päässä.
Alexandran huone oli myös suuri – sinne mahtui helposti leveä parisänky, valtava kirjahylly, työpöytä, säkkituoli ja muutama lipasto, sekä kaikkea ylimääräistä pienempää. Niidenkin jälkeen tyhjää lattiatilaa jäi vielä kolmelle matolle. Lisäksi huoneeseen kuului oma pikku parveke, kylpyhuone wc-tiloineen ja tilava vaatehuone. Se oli kirjaimellisesti taivas talon korkeimmalla paikalla, mutta täydellisyyttä verotti hieman narisevat portaat, jotka johtivat korkealta ullakolta toiseen kerrokseen. Narinan takia kaikki kuulivat Alexanran menot ja tulot, eikä hän päässyt lähtemään edes pihalle ilman, että joku ihmetteli, minne hän oli menossa.
Laskeutuessan varovasti portaat ensin toiseen kerrokseen ja sen jälkeen alas ensimmäiseen kerrokseen Alexandra kääriytyi tiukemmin takkiinsa ja varoi pitämästä liikaa meteliä. Juuri nyt hän ei kaivannut mitään muuta kuin ihanan virkistävää appelsiinimehua ja rauhallista aamiaista ilman muita häiritsemässä.
Päästyään keittiöön herättämättä ketään Alexandra purjehti heti jääkaapille ja kaatoi itselleen suuren lasin edellispäivänä puristettua appelsiinimehua, joka kupli hieman valuessaan kirkkaaseen lasiin. Hän istui keittiön pöydän ääreen ja otti pitkän kulauksen keltaista nestettä. Se valui Alexandran kurkkuun makean kirpeänä ja tyttö huokaisi onnellisena. Mehu ja kirkkaana keittiöön paistava aurinko pyyhkivät Alexandran mielestä painajaisen ja hän pystyi taas hengittämään rauhassa.
Nautittuaan kaksi lasillista appelsiinimehua Alexandra nousi pöydästä ja nappasi hedelmäkorista banaanin aikomuksenaan mennä syömään se ulos terassille. Samassa hän tunsi kuitenkin käden olkapäällään ja kääntyi säikähtäneenä ympäri.
”Minne sinä olet menossa, Alex? Meillä on tänään tärkeää tekemistä”, Alexandra kuuli äitinsä sanovan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta ääni päättäväinen.
”Minä olen menossa ulos. Syömään aamiaista. En – en muistanut mitään tärkeämpää tälle päivälle”, Alexandra takelteli hieman sanoissaan ja katsoi epäröivänä keittiön kelloa, jonka mukaan kello oli nyt puoli kahdeksan. Äidin olisi kuulunut olla nukkumassa vielä yli tunti.
”Ai, en tainnutkaan kertoa suunnitelmistani sinulle. Niin. Siis, tänään – ” äidin täytyi nielaista, ennen kuin hän pystyi jatkamaan. Kalpeilta kasvoilta kuvastuvat tunteet pelottivat Alexandraa – hän näki epätoivoa, katumusta, vihaa ja pelkoa. Lopulta äiti jatkoi vahvemmalla äänellä:
”Tänään me lähdemme Viistokujalle.”

Alexandran sydän jätti yhden lyönnin väliin, kun äiti taikoi jostain kasvoilleen aivan pienen hymyn kivikovan naamion tilalle.

//Pahoittelen tarinan sekavuutta, juoni varmaankin hieman unohtui takaumien välissä, mutta toivottavasti se ei häirinnyt lukemista liikaa. :)

Vastaus:

Juoni pysyi oikein hyvin selvillä :) Näin alkuun on sanottava että tämä oli kaiken kaikkiaan todella moitteeton tarina: tarinan teksti oli monimuotoista ja helppolukuista, ja juoni tuntui pitkälle mietityltä ja siten loogiselta, ettei siinä ollut mitään turhaa. Pidin erityisesti vihjailuista äidin salaisuuteen, niitä oli juuri sopivasti - sen verran, että alkoi miettiä, jättikö äiti nyt jotain kertomatta. Yksityiskohtia oli myös sopiva määrä, ne maalasivat hyvän käsityksen tapahtumäympäristöstä ja loivat tarvittaessa tunnelmaa. Tuo juhlaselfie oli hauska - mutta miten mahtaa elektroniikkaan tottunut nuori pärjätä Tylypahkassa kirjeiden varassa... Alexandra vaikuttaa ihanan hemmotellulta, varsinkin hänen ullakkohuoneensa oli aivan kuin oma luksusasunto, saisipa itsekin sellaisen! Kaiken kaikkiaan tarina oli hyvin tasapainoinen ja lukemiseen oikein uppoutui, vaikka olisi pitänyt keksiä jotain kommentoitavaa. Hieman pitkä tämä oli, jossain sopivassa kohtaa tarinan olisi voinut pätkäistä kahteen osaan lähetettäviksi.

Saat 8 kaljuunaa, 20 tuparia sekä Vihjailija- ja Kerronnankietoja-merkit!
Aurelia » 15.6

Nimi: Sebastian McCartny

11.06.2017 22:53
//Tää ei oikeestaan nyt vie tarinaa sitten mihinkään suuntaan :c

IIX

Koulun käytävät olivat ihanan autiot. Oli ensimmäinen syysloman päivä, enkä voinut olla onnellisempi valinnastani pysyä Tylypahkassa. Ensimmäinen loma koko elämässäni ilman isäni alati tuomitsevaa tuhinaa niskassani. Kaikki huonetoverini - Werner, Nico, Rasmus ja Paul ottivat loman rennosti kotonaan, joten rauha ja vapaus olisi taattu.

Kävelin rauhallisesti nautiskellen vitoskerroksen kivikäytäviä pitkin. Kainalossa kulkeutui mukana oma piirustuslehtiöni, jota uskalsin ensimmäistä kertaa kantaa julkisesti. Aamupalan perusteella koko koulussa liikkui nyt yhteensä vain noin 20 opiskelijaa ja alle puolet professoreista. Pysähdyin erään suurikokoisen ikkunan luo ja istahdin sen laudalle. Näin alhaalla metsän rajamailla lauman thestraleja, jotka olivat alkajaisillan jälkeen pysytelleet omissa oloissaan. Niiden kolkot, mutta kauniit ja sulavat linjat erottuivat selvinä tänne asti. Nostin piirustuslehtiöni syliin ja kostutin sulkakynää mustepullossa.

Churchill alkoi kiemurrella sylissäni tylsistyneenä.
”Tiedän, olen aivan kohta valmis”, puhelin valkoiselle rotalleni. Se oli kasvanut jo melkein aikuisen kokoiseksi. Laskin sulkakynäni alas ja katsoin tuotostani. Ei huono, vaikkakin mittasuhteissa olisi parannettavaa. Isäni olisi varmasti heittänyt piirroksen suoraan takkaan. Silmäni piipahtivat välähtäen hopeisessa sukusormuksessa.
Pakkasin tavarani ja lähdin Churchill taskussani takaisin kohti luihusten oleskelutilaa.

Linnan hiljaisuus kiehtoi minua. Se oli yhtä aikaa hiljainen kuin hauta, mutta kuitenkin niin elävä, että sen hengityksen melkein kuuli. Aivan kuin linna olisi jopa salaperäisempi kuin aiemmin, mutta kuitenkin enemmän avoin seikkailuille. Syksyn hämärtyvät auringonsäteet hehkuivat himmeinä lasien läpi, muodostaen käytäville mitä ihmeellisimpiä kuvioita. Minun oli pakko pysähtyä hetkeksi nauramaan eräälle patsaalle, jonka päälle auringon säteet olivat muodostaneet mielenkiintoisia kuvioita. Samalla tajusin patsaan esittävän Boris Böllämystynyttä. Mieleeni muistui heti nasaaliääninen Samantha, joka oli ennen lähtöään kertonut, kuinka päästä patsaan ohi valvojaoppilaiden unelmakylpyhuoneeseen - ”Ettei sinulle vain tulisi kurjaa aikaa yksin suuressa linnassa”.
Virnistys levisi kasvoilleni muistaen Samanthan korkean ja kovan äänen. Ei hänkään ollut enää niin ärsyttävä, kun ei kommentoinut alati aksentistani. Harmikseni hän vain toivoi minusta asioita, joita ei vaan voinut saada.

Jätin Churchillin omaan virikkeitä täynnä olevaan häkkiin ja nappasin oman pyyhkeeni mukaan. Ajatus portaiden ravaamisesta uudelleen vitoskerrokseen ei kuitenkaan houkutellut. Toisaalta, linnassahan ei ole ristin sielua?
Liihotin Nimbus2001:ni selässä porrasvälejä ylöspäin. Ei opettajia näkemässä – ja vaikka olisi, viuhahtaisin ohi vain sekunneissa. Liikkuvien portaikkojen väistely ei ollut sen kummempaa kuin ryhmyjenkään väistely. Tuuli hulmusi hiuksissani vielä laskiessani jalat viidennen kerroksen käytävälle. Onnistumisen tunne humahti päähäni kerrassa ja minun oli pakko laskea leveä virnistys kasvoilleni. Harvat sitä pystyisivät liihottelemaan ympäri Tylypahkaa luudalla, ilman kiinni jäämistä.

”MMMIIAAAU”
Koko maailman rumimman ja raivostuttavimman kissan äänessä oli selvää torumista. Norriska tepasteli omahyväisenä ruikulijaloillaan kohti minua ja maukui yhä kovempaa kutsuen isäntäänsä. Vaikka mieleni teki kovasti potkaista tuota kissaa takapuoleen, maltoin mieleni ja otin jalat alleni.
”Männynraikas, männynraikas!” Pihisin malttamattomasti ja pujahdin auenneesta raosta sisään pimeään huoneeseen. Patsas peitti oviaukon takanani ja huoneeseen tulvahti valot. Olin eksynyt mitä ihmeellisimpään loukkoon. Valo loisti kauniin vedenihmistä esittävän lasimaalauksen takaa, suoraan valtavaan altaaseen. Annoin itselleni hetken aikaa hengähtää ja ravistaa Voron kissat ja muutkin murheet pois kannoiltani. Riisuuduin vapaasti tyhjässä mutta kotoisassa tilassa ja astelin altaan pohjaa myöten suurille, monikerroksisille hanoille. Kylmä kaakelilattia kivisti jalkojani, kun aloin vääntää tiukassa olevia hanoja. Ensimmäisen hanan suusta purskahti ruskeaa paksua mömmöä, jota kavahdin vaistomaisesti kauemmas. Aine muistutti mutavelliä, joten luonnollisestikin suljin hanan heti, kun refleksini antoi minun siihen kyetä. Testasin kauhuissani seuraavaa hanaa, ja altaan pohjalle alkoi suihkuta jäänkirkasta nestettä. Jätin toisen hanan auki ja aloin uteliaana testaamaan kaikkia loppujakin. Eräästä tuli vaaleanpunaista ja erittäin paksusti vaahtoutunutta vettä, seuraavasta mustaa liukasta ainetta ja kolmannesta kanariankeltaista porevettä. Vaikka vettä tulikin monen eri sävyistä ja väristä, oli lopputulos altaassa lämmin ja kuplikas.

Sammutin hanat ja kahlasin altaan syvimpään nurkkaan. Lämmin vesi oli uskomattoman ihanaa. Uppouduin leukaani myöten pehmeään vaahtomereen ja suljin silmäni.
”Empty spaces – what are we living for”, vaikka lauloin hiljaa, kylpyhuoneen täydellinen akustiikka täytti koko tilan herkällä soinnilla.
“Abandoned places – I quess we know the score
On and on – does anybody know what we are looking for…” Leikkiessäni veden kuplilla laskin taukoja mielessäni. Yhtäkkiä sydämeni tuntui jättävän lyönnin välistä, sillä äkkiä kajahti vastaus lauluuni huoneen toisesta päästä, oven tienoilta:
“Another hero, another mindless crime
Behind the curtain, in the pantomime
Hold the line, does anybody want to take it anymore.”
En tiennyt, tulisinko häpeämään enemmän omaa alastomuutta vieraan silmissä, vai salaista jästikappalepahettani. Vajosin yhä enemmän vedenpinnan alle. En nähnyt ovelle hanojen takaa, enkä ollut tunnistanut ääntä. Kukaan opettaja se tuskin olisi, joten suurimmat todennäköisyydet laskin jollekin valvojaoppilaalle.

”The show must go on”, ääni jatkoi omankin hiljaisen tuokion jälkeen.
”The show must go on.” Rauhallisten askelten ääni katosi osittain kuplien poksahteluun ja itse vahingossa aiheuttamien aaltojen liplatukseen.
”Inside my heart is breaking
My make-up may be flaking
But your smile, Sebastian, still stays on.”
En osannut reagoida häneen mitenkään. En ollut nähnyt Robertia lähes viikkoon, ja silloin kun hänet viimeksi näin huispausharjoituksissa, ei hän ollut huomaavinaankaan minua. Pysyttelin paikallani täysin hiljaa hänen astellessa valoon. Tuijotin häntä vakavana kulmieni alta vannoen itselleni sen, etten enää sotkeutuisi häneen uudelleen. Koulun aloitus ei nimittäin ollut helpoimmasta päästä.
”Luulin, että kaikki valvojaoppilaat olisivat lomilla”, hän selitti tuijotellen lattiaa. ”Mutta ethän sinä ole valvojaoppilas”, hän jatkoi ja katsoi sitten minuun hieman ilkikurisesti. ”Olet vain samanlainen pahuksen oppilas kuin minä, joka käyttää ystäviä pienen luksuksen tavoittelemiseen.”
Silmäni siristyivät kapeiksi viiruiksi ja ärtymys täytti otsalohkoni. Mitä noidenkin sanojen takana piili. Mitkä asiat hän laski omaksi luksukseksi?
Robert huomasi haluttomuuteni puhua, muttei silti lannistunut.
”Taisit olla se syy, minkä takia minun piti kyhjöttää piilossa jonkin aikaa ennen tänne tuloa. Voro nuuski nenä lattiassa vainuja sääntöjenrikkojaoppilaista Norriskan kanssa.” Hänen silmänsä välähtivät ja huomasin pienten hymykuoppien ilmestyvän hänen poskiinsa. Käänsin katseeni lasimaalaukseen.
”En tiennyt, että luihusista löytyisi muitakin jästiklassikoiden kuuntelijoita…”
”Mitä teet?” Avasin suuni ja sisälläni kihisi. Oma reaktioni oli jopa hieman yllätys itselleni, mutta omasta mielestäni kuitenkin täysin oikeutettu. Kuka kohtelee toista ihmistä tuolla tavalla?
”Voin poistuakin täältä heti, kunhan vain käännät selkäsi”, sanoin tasaisella äänellä ja lähdin lipumaan kuplavaahdon alla kohti vaatemyttyäni.
”Siitä puheenollen, miksi sinulla on luuta mukana?”
”Lensin tänne kun en portaita jaksanut nousta.”
Robertin suupieltä nyki.
”Vaikuttaa ihan asianmukaiselta.”
Pyöräytin silmiäni hänen kommentilleen.
”Arvostaisin kovasti, jos nyt kääntyisit selin”, nostin jo toisen käsivarteni altaan reunalle valmiina hyppäämään.
”Ihan miten vain, miehiähän tässä kuitenkin molemmat ollaan…”
Sivuutin suutuksissani hänen kommentin ja kiskaisin pyyhkeen ympärilleni. Vedin äkkiä myös housut jalkaan, mikä ei tuntunut niinkään mukavalta. Kuiva ja hiertävä kangas märkää ihoa vasten. Robert kääntyi jo takaisinpäin, kun vasta solmin nappiani kiinni. Keräsin tiuskimalla kaikki tavarani sekaiseen kasaan syliini ja ravistin nopeasti märkiä, lumenvalkeita hiuksiani.
”Pidä hauska loma.” Minulla se ei enää ainakaan ole. Pyörähdin vastausta odottamatta ulos patsaan takaa ja jätin Robertin yksin. Kaikki ihanat Tylypahkan lomahaaveeni kariutuivat hetkessä. Ehkä parasta olisi vain lukittua makuukamariin ja pysyä siellä Churchillin kanssa.
”I quess I’m learning, I must be warmer now
I’ll soon be turning, around the corner now
Outside the dawn is breaking
But inside in the dark I’m aching to be free”

Vastaus:

Mukava tarina, vaikkei kovin paljon tapahtunutkaan - rennosta lomapäivästä ja valvojaoppilaiden kylpyhuoneesta oli mukava lukea! Tarinan teema oli tärkeä, ja se tuli kyllä hyvin esille; laulun sanojen lisäksi esimerkiksi Sebastianin luonnoslehtiöstä, jonka hän uskalsi ottaa esille vasta, kun koulussa ei enää ollut ketään. Sebastian ei selvästi ole vielä aivan sinut itsensä tai joidenkin piirteidensä kanssa. Vaikka laulun sanat olivat tärkeitä tarinan teemoille, olisi aina hyvä pitäytyä suomenkielisessä tekstissä, vaikka sitten käännettynä. Tarinan kuvailu oli erittäin hyvin kirjoitettua; etenkin kuvaus tyhjästä Tylypahkasta sai mielikuvia piirtymään mieleen! Pidin myös siitä, miten thestralit vain mainittiin ohimennen, vaikken muistanutkaan, miksi Sebastian ne näki. Robert on kyllä kummallinen (vaikka jotenkin ihana) kun pystyy tuolla tavoin loukkaamaan Sebastiania ja olemaan sitten kuin mitään ei olisi tapahtunut - raivostuttavaa! Nyt kun tarinoiden välissä on aikaa, jonkinlainen kertaus tapahtumista, vaikkapa tuon "kuka kohtelee toista tuolla tavalla" kohdan liitteeksi, ei olisi pahitteeksi. Pieni hienosäätö olisi voinut täydellistää tarinan: joitakin liitepäätteitä puuttui (itse aiheuttamieni aaltojen, hänen kommenttinsa) ja painottavia sanoja/liitteitä olisi voinut vähentää, kuten myös oma-sanoja.

6 kaljuunaa, 17 tuparia sekä Kuoleman nähnyt-, Kylpijä- sekä Miljöön muotoilija-merkit!
Aurelia » 15.6

Nimi: Jaden Hettich

10.06.2017 22:40
Osa 1 - Kirjekatastrofi

Vihdoinkin. Vihdoinkin, vihdoinkin, vihdoinkin! Mitään muuta ei Jadenin päähän mahtunut juuri sillä hetkellä. Hän puristi kaksin käsin liian innokkaasta avaamisesta hiukan revennyttä pergamenttia, joka oli juuri saapunut pöllön toimittavana hänen ikkunalaudalleen. Valtava huuhkaja tapitti häntä hetken ja kallisteli päätään, mutta Jadenilta ei juuri nyt liiennyt linnulle huomiota. Vihdoinkin! Viimeiset pari viikkoa hän oli istunut kokonaisia päiviä ikkunalaudallaan vain ja ainoastaan odottaen. Nyt kun kirje viimein oli täällä, hän ei olisi millään halunnut laskea sitä käsistään. Teksti oli tavattu läpi jo ainakin kymmenen kertaa, mutta Jaden ei saanut tarpeekseen kuivuneesta musteesta, koukeroisista kirjaimista, vanhan paperin tuoksusta eikä vihreänä säihkyvästä allekirjoituksesta. Se oli totta. Hän lähtisi Tylypahkaan.

“Äiti, kirje tuli!” Jaden laukkasi alakertaan vähät välittämättä siitä, että isällä oli kokous kesken työhuoneessaan. “Jaden-kiltti, puhu hiljempaa.”
“Mutta katso nyt, minun kirjeeni! Se tuli!”
“Näenhän minä sen, tyttökulta. Suljetko jo suusi.”
“Äiti…” Jaden vihasi sitä, kun häntä nimitettiin “tyttökullaksi”. Varsinkin silloin, kun nimittäjä oli äiti, joka kuitenkin leikkasi hänen hiuksensa, ompeli hänen vaatteensa ja kielsi häntä leikkimästä nukeilla. Se ei tuntunut reilulta.
“Saanko nähdä kirjalistan?” äiti kurkotti sohvan kaiteen yli, ja Jaden sysäsi toisen pergamenteista naisen ojennettuun käteen.
“Muodonmuutokset sinulla jo on, muut saa varmasti käytettyinä. Paljonko sinulla on mustetta jäljellä?” äiti kysyi kohottamatta katsettaan paperista. Hänen silmänsä liikkuivat niin nopeasti, että Jaden epäili saiko äiti mitään selvää lukemastaan.
“Yksi ja puoli pulloa”, Jaden vastasi nöyrästi kuten aina.
“Se riittää jouluun.”
“Koska me lähdemme Viistokujalle?”
“Kysy isältäsi. Hän tuntee ne kaupat ja kuppilat paremmin kuin minä.”
“Selvä!” Jaden hihkaisi ja pinkaisi juoksuun. Äiti kääntyi ympäri ja parkaisi:
“Ei NYT, Jaden!” mutta liian myöhään. Tyttö oli jo loikannut porrastasanteelle ja tempaissut isän työhuoneen oven auki.

Hymy haihtui tytön kasvoilta ja muuttui nopeasti hämmennyksestä kauhistuneeksi.
“Mitä…?” puhuja oli yksi niistä kalpeakasvoisista velhoista, jotka istuivat isän työpöydän ympärillä. Mies tuijotti oviaukossa seisovaa Jadenia suoraan silmiin, ja tyttö tunsi poskiensa punehtuvan. Kaikki huoneessa olevat kymmenisen noitaa ja velhoa sekä hänen isänsä tuijottivat nyt häntä. Jadenin silmät vilkuilivat vauhkosti ympäri huonetta, kun hän koetti kaikin keinoin välttää katsekontaktia kenenkään kanssa.
“Mi-minä… Anteeksi”, hän sopersi ja yritti vetää oven takaisin kiinni. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä mies isän vieressä oli kohottanut sauvansa.
“Mitä sinä luulet täällä tekeväsi, tyttö?” isä kysyi saksaksi, sillä ilmeisesti hänen vieraansa eivät sitä ymmärtäneet. Jaden vastasi kuitenkin englanniksi:
“Anteeksi. Innostuin niin kovasti kirjeestäni, etten muistanut…”
“Oletko sinä lähdössä Tylypahkaan?” yksi isän ystävistä keskeytti hänet silminnähden innoissaan.
“Voi miten ihanaa! Jan, et kertonut, että poikasi on jo…” hänen puheensa kuitenkin katkesi isän kovaääniseen rykäisyyn.
“Kiitos, Angela. Ehkä on kuitenkin parasta, että lapseni lampsii nyt matkoihinsa.” isän ääni oli tyyni kuin valtameri, ja se sai aina kaikki muut vaikenemaan. Se, joka väitti, ettei isällä ollut taikavoimia, ei ollut koskaan kuullut hänen puhuvan. Angela-niminen noita sulki suunsa, mutta vinkkasi vaivihkaa silmää Jadenille.
“Kiitä onneasi”, isä sihahti vielä saksaksi, kun Jaden painoi raskastekoisen puuoven kiinni.

Kun yhdestä pahasta päästään, toinen odottaa jo oven takana. Jadenin äiti seisoi sauva kädessä sillä samaisella porrastasanteella, jolla isän työhuonekin oli.
“Huoneeseesi”, äiti sanoi. Ääni ei ollut lainkaan vihainen eikä toruva kuten isän. Sen sijaan se oli kylmän välinpitämätön ja leikkasi ilmaa jääpuikon lailla. Jaden laski vaistomaisesti katseensa.
“Saat luvan unohtaa vierailun Viistokujalla. Katsotaan, saammeko sinulle kaiken hankittua ennen koulun alkua. Mene.”
“Mutta sauva…”
“Valitsee velhonsa, entä sitten? Pärjäät mainiosti myös minun valitsemallani. Ala laputtaa.”
“Mutta…”
“Jaden!” äidin katse oli niin kylmä, että se sai tytön kielenkannatkin jäätymään. Tai ehkä sen teki sanaton taika, tyttö ei tiennyt.
“Ky-kyllä, äiti.”

Seuraavat viikot olivat niin hirveitä, ettei Jaden kyennyt muistamaan pahempaa. Oli hänelle ennenkin kotiarestia annettu, oli olemassa pahempiakin rangaistuksia kuin tämä, mutta toisaalta…
Ei ollut. Ei ollut olemassa pahempaa rangaistusta kuin se, ettei hän päässyt Viistokujalle. Ettei hän saanut hypistellä velhonkaapuja ja -hattuja ennen kuin ostaisi ne. Ettei hän saisi omaa sauvaa, hiisi vie! Jaden makasi sängyssään ja itki, itki omaa kurjuuttaan. Itki, kun ei muuhunkaan pystynyt. Aina välillä äiti huusi syömään, ja joskus hän söikin, mutta sitten hän taas itki. Joskus tyttö oli kuulevinaan, kun isä ja hänen työtoverinsa pitivät kokousta alakerrassa, ja aina silloin hän yritti kovasti olla pillittämättä. Jos hän nimittäin kuuli hämärästi, että alapuolella puhuttiin, niin mikseivät hekin sitten kuulisi ääniä yläkerrasta?
“Jaden, pojat eivät itke”, hän moitti itseään silloin tällöin, “joten et itke sinäkään.”
Se oli vain niin kovin, kovin vaikeaa.

***

Lopulta syyskuun ensimmäinen päivä koitti. Jadenin huone oli kuin hirmumyrsky olisi sen yli pyyhkäissyt, ja tytöllä oli kova kiire heitellä kaikki tarvitsemansa matka-arkkuun, joka lojui keskellä kaatopaikkaa. Vielä ahdistavammaksi tilanteen teki se, että hänen äitinsä nojaili ovenkarmiin ja huuteli aina välistä turhauttavia ohjeita, kuten
“mihin sinä sitä kirjaa muka tarvitset?” tai “nuo ovat rikkinäiset sukat - on kai sinulla parempiakin.” Jos äiti olisi OIKEASTI halunnut auttaa, hän olisi voinut järjestellä tavarat tytön huoneessa yhdellä sauvanheilautuksella. Mutta ei, äidistä oli ilmeisesti hauskempaa katsella, kuinka Jaden yritti paniikinomaisesti löytää kaiken tarvitsemansa ja saada ne sullottua pieneen puuarkkuun. Kello kymmenen he olivat viimeinkin sulloutuneet isän pikkuiseen jästityöautoon ja huristelivat melkoista taikavauhtia kohti King’s Crossia.

Kello oli viittätoista minuuttia vaille yksitoista, kun punainen auto parkkeerasi jarrut kirskahtaen mahdollisimman lähelle lähtölaitureita. Autosta nousi kolme ihmistä, jotka olisivat vaatetuksensa puolesta voineet olla matkalla naamiaisiin. Hikisinä ja kovasti puuskuttaen he livahtivat jonnekin laiturien yhdeksän ja kymmenen liepeille kadoten näkyvistä.

Vastaus:

Hieno aloitustarina, tässä päästiin heti tapahtumien makuun ja selville Jadenin elämäntilanteesta! Juoni oli kaikin puolin mukaansatempaava: altavastaajaa haluaa aina puolustaa ja nähdä, että tälle käy hyvin, joten Jadenin karu kaltoinkohtelu koukutti heti lukemaan. Sukupuolikysymys on todella mielenkiintoinen teema: se tekee tavallisesta huonosti kohtelevista vanhemmista juonena persoonallisemman, ja Jadenistä henkilöhahmona kiinnostavan. Sekin on hyvä, että koko tarinan oleellinen ongelma, jonka ratkaisuun se todennäköisesti tähtää, tuli heti alusta lähtien ilmi. Pidin kovasti myös mukavan yksinkertaisesta tyylistäsi, johon oli ripoteltu mukaan elävöittäviä yksityiskohtia. Kerronnassa kuului selvästi Jadenin ääni, vaikka se olikin selkeää luettavaa, ja osasit hienosti käyttää tekstin rytmiä hyväksesi vaikutelmien luomisessa (esimerkiksi alun vihdoinkin). Muutamat kohdat jäivät hiukan epäselviksi; mistä isän työkaverit tiesivät Tylypahkan, jos isä on jästi? Mitä tarkalleen tarkoitti, että perhe näytti kuin olisi menossa naamiaisiin? Kerroit isän taustasta kaksikielisenä hahmolomakkeessasi, mutta sen kaltaiset asiat kannattaa sulauttaa myös tarinaan - nyt saksan puhumista ei välttämättä olisi kunnolla ymmärtänyt, ellei olisi lukenut lomakettasi. Kaiken kaikkiaan kuitenkin upea aloitustarina, jatkoa odotellen! :')

Saat 7 kaljuunaa sekä 18 tuparia ja Kerronnankietoja-merkin!
Aurelia » 13.6

Nimi: Shawn Michael Graham, Rohkelikko

09.06.2017 17:24
//Shawnin nimi tulee tossa tarinassa liikaa esille, pahoittelen sitä.

Vastaus:

Eipä mitään, mukavaa että otit sen huomioon :)

Aurelia » 13.6

Nimi: Shawn Graham, Rohkelikko

09.06.2017 17:22
// En tykkää ollenkaan tästä luvusta, se on kömpelösti kirjoitettu ja asiat kulkee tosi kummallisessa järjestyksessä :/ Tämä luku on myös lyhyempi kuin yleensä,mutta toivottavasti kelpaa.

Toinen osa, kuudes luku

”Colby juokse!” Shawn huusi ja kääntyi ympäri ottaakseen Tähtitaivaan käsiinsä. Hän painoi kasvin rintaansa vasten, kukassa oleva multa tahrien hänen harmaan villapaitansa ja juuret raapien hänen ihoaan. Colby seisoi jähmettyneenä paikoillaan, aivan kuin hän ei olisi kuullut Shawnin huutoa. Hetkeäkään epäröimättä Shawn puski toisen Rohkelikon liikkeelle, käyttäen sen verran voimaa että Colby oli kaatua. Siniset silmät hätkähtivät liikkeelle, vilkuille ympärilleen ja Colby katsoi muutaman sekunnin toisen pojan vihreisiin silmiin, kunnes tajusi lähteä juoksemaan. Kiharahiuksinen Rohkelikko kompuroi nopeasti synkkiä puita kohti, jättäen punahiuksisen Shawnin seisomaan kasvi kädessään olennon luo. Shawn näki tumman hahmon, suden, siirtyvän kohti pakenevaa Colbya. Olento ei juossut, vaan kulki hitaasti eteenpäin, sen valkoiset silmät katsoen välillä paikallaan seisovaa Shawnia. Kylmänä hohkavat silmät liikkuivat kevyesti Shawnin kasvoilta takaisin Colbya kohti ja olennon lihakset nytkähtelivät, aivan kuin se valmistuisi juoksemaan. Paniikki leimahti kuin liekki Shawnin vatsassa. Mitä tapahtuisi jos susi saisi Colbyn kiinni? Jos susi tappaisi Shawnin, hänen pitäisi kertoa Grantille. Olisi parempi jos susi kiinnittäisi huomionsa Shawniin, eikö vain? Shawnilla ei ollut mitään menetettävää, kukaan ei surisi hänen peräänsä tai ainakin näin hän ajatteli, ja adrenaliinin tuomalla rohkeudella punapää tiputti Tähtitaivaan otteestaan, juoksi olentoa kohti ja loikkasi tumman hahmon päälle, painaen sen maahan.

Olento ulvaisi vihaisesti osuessaan maahan ja Shawn puristi sormensa karheaan turkkiin, yrittäen puskea olentoa maata kohti. Susi jota Shawn yritti pitää maata vasten, heitti helposti oppilaan selästään ja paljasti uudelleen valkoisena loistavat hampaansa, ärähtäen pojan pitäessä sormiaan sen turkissa. Olennon suusta valui tummaa nestettä, joka tahrasi maassa olevat lehdet punertaviksi ja matala korina kuului aukinaisesta kidasta. Sen hengitys hohkasi verenpunaisena ja sai ilman tuoksumaan saastaiselle. Susi heittäytyi maata kohti, repien itsensä irti pojan otteesta. Shawn osui kipeästi maahan, pidellen sormissaan tummia karvatukkoja. Punapää ehti hädin tuskin reagoida, kun tumma olento syöksyi ketterästi eteenpäin, hampaat irveessä ja valmiina tarraamaan kiinni pojan kaulasta.

Shawn nosti kipsin kasvojensa eteen ja puri hampaansa yhteen kaatuessaan maata kohti suden ruhon osuessa häneen kuin moukari. Pojan pää heilahti väkivaltaisesti taaksepäin ja hän kolautti takaraivonsa maata vasten äänekkään kolahduksen saattelemana. Valkoinen välähdys räjähti hänen silmiensä takana ja kipu tuntui vievän pojan tietoisuuden. Tyrmätty Rohkelikko ei huomannut tai ymmärtänyt mitä susi teki, mutta hän oli kiitollinen siitä, ettei olento tappanut häntä heti tilaisuuden tullen. Hän tunsi viileän ja märän nurmen selkäänsä vasten ja saastaisen tunkkainen ilma täytti pojan keuhkot. Lopulta hänen näkönsä palautui normaaliksi ja poika hätkähti, yrittäen kieriä olennon luota pois, mutta huomasi ettei pystynyt. Shawn käänsi päätään hätäisesti, yrittäen nähdä miksei hän voinut liikkua ja huomasi sitten suden seisovan hänen yllään, valkoisena välkkyvät hampaat kiertyneenä pojan kipsatun käden ympärillä.

Valkoiset silmät katsoivat häntä ja olennon suusta valuva punertavan musta kuola tahrasi kipsiä. Shawn jähmettyi nähdessään olennon tarkemmin, pelko kulkien hänen sormenpäistään varpaisiin, lamaannuttaen hänen ajatuksensa ja hengityksensä. Olento, joka puri hänen kipsiään kuin suurta purulelua, näytti suurelta suden ja karhun sekoitukselta. Sen silmät ja hampaat olivat ainoa selvästi kiinteä osa sen kehossa, kaikki muu tuntui siirtyvän ja ajelehtivan, muuttuvan savuksi ja takaisin kiinteäksi. Välillä näytti siltä kuin sudella olisi ollut leijonanharja tai siivet, mutta jos silmiään räpäytti, se näytti jälleen normaalilta. Yllättäen olento murahti matalasti ja puri kipsiä niin, että Shawn näki hampaiden katoavan lasikuidun läpi. Kipsistä kuului raksahduksia ja Shawn näki muutaman palan irtoavan, ennen kuin sai itsensä herätettyä takaisin toimintaan. Pelosta lamaantunut nuori oppilas yritti kiskoa kättään pois suden hampaista, mutta hän ei pystynyt siirtämään kättään senttiäkään valkoisten hampaiden otteista. Tumma olento murisi varoittavasti, mutta Shawn ei ottanut kuullakseen, vaan jatkoi yritystään vapauttaa kätensä olennon otteesta. Hänen sydämensä syke kiihtyi ja paniikki alkoi nousta, turruttaen omalla tutulla tavallaan pojan toimintaa. Susi näytti kyllästyvän pojan liikehdintään ja muutamassa sekunnissa suuri hukka heitti pojan maata vasten, repien hänen kättään mukanaan.

Rohkelikko huusi kivusta kätensä vääntyessä kummalliseen asentoon. Susi ei tästä välittänyt, vaan se alkoi raahata poikaa kädestä, vääntäen pojan kättä kivuliaasti. Mahallaan makaava Shawn tunsi jotain kovaa allaan ja kivusta hampaita purren hän kierähti kyljelleen sen verran, että sai terveen kätensä ujutettua allensa. Poika tunsi oksan kovan rungon sormiaan vasten. Hän tarttui oksasta kiinni ja riuhtoi sen altaan. Äkillinen liike sai suden suuttumaan ja tämä painoi tiukemmin kipsiä vasten. Kipu voimistui pojan olkapäässä ja hetken hän pelkäsi olkapään lähtevän sijoiltaan. Paine alkoi kasvaa Shawnin kädessä, niin olkapäässä kuin kipsin alueella ja kuullessaan raksahduksen, jotain tapahtui. Shawn ei tuntenut olevansa enää omassa kehossaan vaan hänen kehonsa toiminnat tapahtuivat ilman hänen tahtoaan. Oli kuin hän katsoisi elokuvaa itsestään. Shawnin terve käsi heilahti ja oksa iskeytyi suden kuonoa vasten ja ulvahtaen olento irrotti otteensa. Olennon uikutus sai Shawnin tiputtamaan oksan kädestään ja hän hätkähti, aivan kuin heräten syvästä unesta. Hän hetken pelkäsi loukanneen olentoa ja pojan keho tärisi, joko pelosta tai kontrollin menettämisestä. Hän kompuroi polvilleen vapautuneena suden otteesta ja katsoi olentoa edessään, pidellen vasemmalla kädellään oikeaa, kivusta turtunutta kättään.

”Anteeksi, ei minun ollut tarkoitus satuttaa”, Shawn kertoi hiljaa, mutta pysyen yhä varuillaan, ääni kuin pelokkaan pikkulapsen. Valkoiset silmät kääntyivät katsomaan häntä, kuin tutkien hänen kasvojaan. Suden kuonossa oli syvä haava, josta tihkui mustaa, paksua nestettä, joka tippui pisaroina tummalle nurmelle. Aiemmin saastaiselta lemunnut ilma tuntui keventyvän ja hetken Shawn luuli kuulevansa meren tasaisen ja rauhallisen liplatuksen ja haistavansa suolaisen meri-ilman.

”Pyydän, älä satuta ystävääni”, sanat karkasivat Rohkelikon huulilta hänen katsoessaan suden valkoisiin silmiin. Olento vaikutti älylliseltä ja Shawn vannoi näkevänsä suden nyökkäävän. Musta olento nousi varovaisesti jaloilleen, sen kuonossa oleva haava oli enää vain ohut arpi, jota tuskin näki metsän pimeydessä. Se liikkui epäröivin askelin kohti Shawnia, joka vilkaisi vierellään olevaa oksaa, valmiina ottamaan siitä kiinni jos susi aikoisi hyökätä uudelleen. Olento näki tämän ja päästi ääntä, jota Shawn voisi kuvailla kissan kehräykseksi. Se asettui pojan eteen, tuijottaen valkoisilla silmillään hänen pelosta laajentuneita vihreitä silmiä ja sitten se painoi kuononsa lapsen otsalle.

Shawn avasi silmänsä, jotka hän oli sulkenut suden koskettaessaan häntä kuonollaan, ja näki suden juoksevan takaisin varjoihin, sulautuen metsän pimeyteen ja kadoten kokonaan näkyvistä. Shawn nousi huterasti jaloilleen, pitäen katseensa varjoissa, joihin olento oli kadonnut. Kipu hänen selässään, päässään ja kädessään muistutti häntä tarkistamaan kuinka pahasti hän oli vaurioitunut mekkalassa suden kanssa. Varoen poika venytti raajojaan, pyörittäen nilkkojaan ja ranteitaan. Tappelusta jännittyneet lihakset tuntuivat jäykiltä ja kivuliaalta ja hän huomasi kipsinsä, joka oli melkein kokonaan haljennut. Teksti, joka ennen korosti valkoista kipsiä, oli kokonaan purtu irti ja jäljelle oli jäänyt vain syvät hampaan jäljet, joiden jättämistä koloista näki pojan käden. Hän jatkoi mahdollisten vammojen etsimistä, mutta loppujen lopuksi pahimmat vauriot olivat kipsissä, ei pojan keholla. Muutama uusi mustelma, luultavasti jonkinlainen aivotärähdys, pari uutta haavaa ja kipeytynyt olkapää, mutta muuten kaikki vaikutti toimivan juuri niin kuin pitikin.

Shawn huokaisi ja katsoi ympärilleen, kunnes löysi haluamansa. Tähtitaivas lepäsi maata vasten muutaman metrin päässä ja Rohkelikko käveli hitaasti sen luo, nostaen sen takaisin syliinsä. Hän piteli kasvia tiukasti itseään vasten, keho vieläkin täristen jännityksestä ja pelosta. Vaikka susi oli loppujen lopuksi jättänyt hänet rauhaan, sen kanssa taistelu sai pojan adrenaliinin hyrräämään hullun lailla. Hän keikkui edestakaisin nurmella, katsoen ympärilleen. Hänen päätään särki ja pahoinvointi alkoi velloa pojan vatsassa, mutta tästä huolimatta poika lähti kävelemään pienellä aukiolla, huutaen ystävänsä nimeä ja toivoen, että mikään muu yliluonnollinen olento ei kiinnostuisi hänestä. Lopulta poika päätyi suuren puun luo.

”Colby”, Shawn huokaisi henkensä alta, painaen päänsä paksun puun runkoa vasten. Karhea kaarna pisteli hänen otsaansa vasten, mutta hän oli liian väsynyt nostamaan päätään. Hän kuuli kahinaa läheisistä pensaista ja hetken päästä kuului tutun äänen sanat:

”Kutsuit?” Shawn hymyili puuta vasten kuullessaan Colbyn äänen, mutta pysyi silti pää tukevasti ruskeaa runkoa vasten.

”Oletko kunnossa? Näin kun se olento loikkasi sun kimppuun…” Colby kysyi varovaisesti, ääni hiipuen lauseen loppua kohti. Punapää ei liikkunut, kädet pidellen Tähtitaivasta itseään vasten tiukasti, peläten tiputtavansa kukan. Hän ei halunnut tiputtaa kukkaa. Colbyn askeleet kuuluivat hetki hetkeltä tulevan lähemmäksi ja pian Shawn tunsi käden koskettavan hänen selkäänsä. Kosketus oli hellä, varovainen.

”Shawn?” kysymys oli samanlainen kuin kosketus, varovainen ja rauhoittava. Shawn käänsi päätään varoen katsoakseen vierelleen saapunutta poikaa ja nähdessään tummat, huolesta pelästyneet kasvot, hän hymyili.

”Kutsuit?” poika vastasi, yhä hymyillen ja hänen vastauksensa sai toisen Rohkelikon tuhahtamaan. Hetken pojat katsoivat toisiaan, molemmat hymyillen, kunnes Colbyn ilme muuttui jälleen totiseksi ja hän siirtyi lähemmäksi, vetäen Shawnin itseään vasten. Tummemman pojan tärisevät kädet kiertyivät varoen punapään ympärille ja hän painoi kasvonsa Shawnin likaista paitaa vasten.

Shawn jähmettyi. Tähtitaivas luiskahti hänen käsistään maahan ja pojan kädet jäivät kömpelösti roikkumaan hänen sivuilleen. Hän ei tiennyt mitä tehdä, joten hän seisoi paikallaan jännittyneenä kuin kireälle vedetty jousi. Lopulta Shawn asetti varoen kätensä Colbyn kyljille, säikähtäen hieman fyysistä kosketusta, mutta pitäen kätensä paikoillaan. Shawn tunsi olonsa hermostuneeksi, mutta hyvällä tavalla ja posket punaisina hän hymyili. Se ei ollut täydellinen halaus, ei lähellekään, mutta se oli tarpeeksi.

Vastaus:

Tykkäsin kovasti tarinan lopusta, mutta tappelukohta tanssi kyllä taas sääntöjen rajoilla. Suosittelen vielä tiivistämään kivun kuvausta ja ehkä myös yksinkertaistamaan vammoja, niin pitäydytään varmasti sivujen tavoitesisällössä. Hyvin yksityiskohtainen tappelu käy myös helposti uuvuttavaksi lukea - jännittävät isku iskulta kuvatut vaiheet voivat toimia hyvin elokuvassa, mutta kirjoituksessa tilanteen nopeuden ja kaoottisuuden on hyvä tulla ilmi: lauseet voivat olla lyhyitä, koska nopea rytmi luo jännittynyttä tunnelmaa, ja koska tappelussa ei tule huomioineeksi yksityiskohtia, myös tekstin kannattaa olla hyvin askeettista. Kuten jo aiemmin mainitsin, rivinvaihdot helpottaisivat tekstin lukemista paljon. Esimerkiksi ensimmäisen kappaleen rivinvaihdot kuuluisivat alkaa jotakuinkin näistä sanoista: hetkeäkään, Shawn näki, paniikki. Sen lisäksi että lukeminen helpottuu, rivinvaihto tuo edellisen lauseen tapahtumille dramatiikkaa ja rytmin muutos on tärkeä osa tekstin jännityksen luomisessa. Nämä ovat huomion arvoisia asioita, mutta loppu kyllä teki tämän tarinan; tapahtumien jännityksen jälkeen oli ihana huokaista helpotuksesta, kun pojat rauhoittivat toisiaan ja kummatkin olivat taas turvassa, ystävyys tapauksen ansiosta syventyen. Shawn myös sai kauan kaivatun halauksensa, hurraa!

Saat 5 kaljuunaa ja 17 tuparia, sekä Kohtuuden koettelija-merkin!
Aurelia » 13.6

Nimi: Hazel Grey

08.06.2017 15:34
LUKU 4 ~ Yksin

Katsoin ikkunalasia pitkin virtaavaa sadevettä. Se toi mieleeni omat tunteeni, omat sadevettä muistuttavat kyyneleeni, jotka olivat eilen virranneet poskilleni itkiessäni yksin tyttöjen vessassa. Miksikö itkin? Sitä en edes oikein tiennyt. Varsinkaan, kun minulla ei ollut siihen kunnollista syytä. Olin vain tavannut pojan pimeyden voimilta suojautumisen -tunnilla ja myöhemmin kirjastossa etsiessäni tietoa thestraleista.
Karen vaan ei nähnyt asiaa niin. Koska poika oli luihunen, tämä oli mukamas epäilyttävä. Niinpä ystäväni - tai nyt ainakin entinen sellainen - ei suostunut puhumaan minulle. En voinut puhua kunnolla edes Ethanin kanssa, koska tämä ei oikein uskaltanut uhmata tuittupäistä ystäväänsä. Siispä olin yksin. Päätin panostaa koulutyöhön entistä enemmän. Sitä tarvittiin, koska meidän piti kirjoittaa monenmonituisia esitelmiä jokaiselle tunnille.
"Neiti Grey!"
Hätkähdin ja käänsin katseeni ikkunasta tiukkailmeiseen mieheen luokan edessä. Tämän räjähtänyt harmaa hiuspehko saisi kokemattomat nauramaan, samoin kuin miehen nuhjuiset vaatteetkin. Professorin opissa jonkinaikaa oltuaan kaikki yleensä ymmärsivät hyvinkin nopeasti, ettei nauraminen ollut suositeltua tämän tunneilla.
"Hioin vain jästitiedon esitelmää mielessäni", vastasin sujuvasti. Olin oppinut varastoimaan muutaman selityksen professori McAlstonin tunneille.
Harmaahapsi sitisti pyöreiden silmälasien takana olevia pieniä nappisilmiään ja tihrusti sitten kädessään olevaa sotkuisella käsialalla kirjoitettua paperiaan.
"Neiti Carvel, teidän vuoronne", McAlston mutisi ja kohdisti katseensa huoneen takaosassa istuvaan pieneen tyttöön, "toivottavasti saitte edes jotain kunnollista tehdyksi. Edellinen jästien tavoista kertova esitelmäsi oli sen verran pohjanoteeraus, että omaksi parhaaksesi toivon sinun petranneen. Olet sentään kurav- jästisyntyinen, joten sinun luulisi tietävän tästä paljonkin!"
Katsoin hieman säälivästi punatukkaista tyttöä, joka laahusti nuhjuisen luokan poikki ja ympäristöön sulautuvan opettajan ohi esityksiä varta vasten rakennutulle matalalle korokkeelle. Puinen rakennelma oli ainut uusi koko huoneessa, joten se pisti kirkkaasti silmään. Kun Lee Carvel käveli epävarmoin askelein sille ja avasi taitellun paperilappunsa, hiljainen supina luokassa vaimentui. Kaikki kääntyivöt katsomaan tuota epävarman näköistä tyttöä.
Huomasin kuitenkin epävarmuuden katsovan hiljalleen Leen kasvoilta, kun tämä aloitti suullista esitelmäänsä.
"Kuten professori McAlston näin muodollisesti sanoikin, olen jästisyntyinen. Tai kuten jotkut sanoisivat, kuraverinen. Haluaisin tässä ensin sanoa, ettemme ole yhtään sen huonompia kuin puhdasveriset velhot. Toivoisin siis, ettette katso meitä nenänvarttanne pitkin, vaan antaisitte meille kaikki tarvittavat eväät hyvään tulevaisuuteemme. Kaikki me toki tiedämme, että nykyinen taikaministeri Barry Bartholomew on jästisyntyinen. Lainatakseni hänen sanojaan: 'Menneisyydellämme ei ole väliä, tärkeintä on, mitä me teemme nyt. Siten kartoitamme tulevaisuuden.'
Ja nyt, palatakseni annettuun aiheeseen..."
Leen esitelmä oli todella vaikuttava. Häntä ei voinut edes uskoa samaksi tytöksi, joka oli saanut haukut edellisestä huonosta esitelmästään. Sivusilmällä vilkaistessani huomasin professori McAlstonin naaman olevan kireällä alkupuheen aikana. Olin vahvasti sitä mieltä, että professori ei pitänyt jästitiedon opettamisesta.
Kun Lee käveli ohitseni omalle paikalleen, nykäisin tämän hihaa ja kuiskasin: "Miten teit sen?"
Tyttö hymyili ja vilautti taskustaan pientä pulloa. Tunnistin sen heti Felix Feliciksi.
"Kähvelsin sen professori Hunterin varastosta", tämä kuiskasi ja virnisti. Olisin halunnut muistuttaa tyttöä, ettei huijaaminen ja varastelu ollut sallittua, mutta luultavasti luokassa oleva ainut juorukello Nörtti-Duncan istui muutaman paikan päässä. Tämä oli muutaman kerran käräyttänyt minut, Ethanin ja Karenin kirjaston salaiselta osastolta keskellä yötä. Meille jäi ikuiseksi arvoitukseksi, mitä hän siellä teki. Voinee sanoa, että kostoksi pommitimme häntä lumipalloilla. Siinä rytäkässä Duncanin isot nörtti-lasit menivät vahingossa rikki. Saimme hyvät naurut, varsinkin kun meille ei voitu valittaa. Poika ei nimittäin tunnistanut meitä naamioitumiseltamme.

Tunnin jälkeen, kun poistuin yksin viimeisten seassa luokasta, kuulin McAlstonin mutisevan paperipinoa pöytään napauttaen: "Miksi jouduin tähän työhön?"
Olin ollut professorin tunneilla ensimmäisestä luokasta lähtien, mutta minulla ei ollut aavistustakaan tämän suhtautumisesta työhönsä - ennen tätä.

Päivän tuntien jälkeen menin yksin Puuskupuhien oleskeluhuoneeseen. Avasin oppikirjani ja aloin luonnostelemaan esseetä taikajuomatunnille. Huokaisin. Minulla ei ollut aavistustakaan, miten saisin kirjoitettua viisisivuisen kirjoitelman monijuomaliemestä. Professori Hunter oli antanut pyydettyäni lupalappun, jotta voisin lainata kirjaston salaiselta osastolta Liemistä tenhoavimmat -kirjan. En tiennyt, kuinka moni oli lupalappuja pyytänyt, joten saattaisi käydä niinkin, ettei kirjaa voisi käyttää esseeseeni.
Tehtyäni kaikki muut läksyt, lähdin viemään kirjoja makuusaliin. Katseeni osui portaita laskeutuvaan Kareniin. Tyttö ei edes vilkaissut minua, vaan käveli ohitseni kasvot ilmeettöminä. Tämä ei edes osoittanut huomanneen minua.
"Karen", kuiskasin, "etkö voi jo antaa olla?"
Tyttö kääntyi katsomaan minua ja pudisti pienesti päätään. "En. Jos tietäisit paremmin, yritän suojella sinua."
Sen sanottuaan entinen ystäväni jatkoi matkaansa. Ja samalla tunsin kyyneleiden kihoavan silmiini. Mitä tuo edes tarkoitti?

Vastaus:

Tässä tarinassa loistivat kirkkaasti moniulotteisilta tuntuvat henkilöhahmot; etenkin McAlden, elämäänsä kyllästynyt jästitiedon opettaja, joka purkaa onnettomuutensa jästisyntyisiin! Olit kirjoittanut hahmosta todella hyvin, jopa hahmon ulkonäkö tuntui vahvistavan tämän luonnetta ja kurjaa vaikutelmaa. Hyvin kirjoitetusta hahmosta kertoi myös se, että pystyin päättelemään tämän vihaavan työtään - ja sen takia kiusaavan oppilaita - jo ennen kuin Hazel mainitsi asiasta ajatuksissaan. Karenilla taitaa myös olla jotain salattavaa, sillä luihuisten vihaamiseen tuntuu olevan jokin syvempi syy kuin ennakkoluulot... Hieno yksityiskohta oli tuo sitaatti Barry Bartholomew'lta! Jotkin viittaukset menneeseen, esimerkiksi maininta Nörtti-Duncanista, etenivät aika nopeaan tahtiin, ja kyseisessä kohdassa jäi vähän epäselväksi, mikä merkitys pojan mainitsemisella oli tai liittyikö hänen jekuttamisensa jotenkin tilanteeseen. Alkukappaleessa edettiin melkein yhdessä pötkössä itkemisestä (jonka syy vaikutti ensin olevan luihuispojan tapaaminen) ystävien vihoitteluun ja koulutöihin panostamiseen. Pienellä oikoluvulla asiayhteyksiä voisi ehkä saada selvemmiksi, ja alussa rivinvaihto "päätin panostaa"-sanojen jälkeen olisi erottanut asioita paremmin toisistaan. Joka tapauksessa hyvä tarina taas, juoni syvenee! :)

Saat 6 kaljuunaa, 16 tuparia sekä Oppitunnin omaksuja- ja Silmät sivuhenkilöön-merkit!
Aurelia » 13.6

©2017 Tylypahkan taikakoulu - suntuubi.com