Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarinat

  oleskeluhuone • mainokset

Muistattehan, että seuraavan tarinan saa kirjoittaa vasta, kun edellinen on arvosteltu!

Vieraskirja  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Shawn Graham

28.03.2017 23:58
//No voi herranjumala huomasin heti lähetettyä, että unohdin muokata yhden osan tarinasta:
Isoisän päiväkirjan päivämäärä pitäisi olla 1.9.1889, ei 5
9.1889
+ Isoisä ei myöskään ole oikeasti Shawnin isoisä, enemmänkin isoisoisoisä tai jotain siihen suuntaan, mutta paremman nimityksen puuttuessa poika kutsuu päiväkirjan kirjoittajaa isoisäksi. Huomasin myös pari kirjoitusvirhettä mutta minkäs sille enää voi

Nimi: Shawn Graham

28.03.2017 23:52
//Pahoittelen heti alkuun kankeaa kuvailua, kummallista sanajärjestystä ja tarinan pituutta. Varmaan vielä kasa kirjoitusvirheitäkin^^ En ole kirjoittanut kunnollisia tarinoita moneen vuoteen, joten minulla menee hetki päästä takaisin rytmiin. Viistokujalle päästään koputtamalla seinää, mutta selvästi unohdin tämän ja laitoin Leonin lausumaan jonkin epämääräisen loitsun, toivottavasti tämä ei kamalasti häiritse ^^

Ensimmäinen luku

Shawn tuijotti väsyneenä ulos isänsä tummanpunaisen auton ikkunasta. Ulkona oleva, harmaa kaupunkimaisema lipui ohi tasaista tahtia. Poika siirsi varovaisesti katsettaan masentavan tylsästä näystä kohti isänsä punertavien hiusten peittämää takaraivoa ja sitten pojan katse hakeutui hänen oikean kätensä luo, joka oli piilossa paksun, valkoisen kipsin alla. Shawn painoi vasemman kätensä sormet kovaa kipsiä vasten ja liikutti hitaasti sormiaan kipsiin kirjoitetun mustan tekstin päällä. Osa teksistä levittyi vaaleina jälkinä Shawnin sormenpäiden alla. Joku naislääkäri oli kirjoittanut siihen tussilla ''Parane pian!'' paksuin kiekura kirjaimin ja huutomerkin jälkeen lääkäri oli lisännyt nopeasti piirretyn hymynaaman. Shawn tuijotti hymiön vinoa virnettä muutaman minuutin, kiinnittäen huomiota siihen, kuinka tussin jälki näytti rosoiselta kipsin epätasaisella pinnalla, kunnes tunsi auton nytkähtävän pysähdykseen. Poika nytkähti auton mukana eteenpäin, mutta paksu turvavyö piti hänet tiukasti kiinni pehmeällä auton penkillä. Punahiuksinen kuljettaja sammutti auton muutamalla tutulla liikkeellä, ja loohduttava autonmoottorin korina sammui tasaisesti, jättäen jälkeensä mitäänsanomattoman hiljaisuuden.

"Ulos", Marcus, Shawnin isä, totesi karhealla äänellään, rikkoen hiljaisuuden ja työnsi oman ovensa auki, kiiveten punaisesta romukopasta, jota kutsui autoksi. Shawn katsoi hetken paikkaa, jossa hänen isänsä takaraiva oli ollut, kunnes lopulta irrotti turvavyönsä ja painoi terveen kätensä auton ovelle, työntäen sen auki. Ovi aukesi syvän naksahtelun saattamana, kun käytöstä kuluneet saranat pakotettiin liikkeeseen. Hitaasti hän liukui auton nahkaiselta penkiltä mustalle asfaltille ja siristi silmiään sinisen taivaan keskeltä heijastuvalta auringolta. Shawnin ei tarvinnut kääntyä ympäri tietääkseen olevansa juna-asemalla, kimeät junan vihellykset ja tasainen ihmisten jalkojen töminä oli tarpeeksi informaatiota hänelle sijainnistaan. Ilma tuntui myös raskaammalta täällä kuin kotona maalla ja Shawn puri varoen huultaan haistaessaan voimakkaan tupakan savun ja roskien löyhkän, jota viileä, syksyinen tuuli kuljetti mukanaan. Marcus kiersi nopeasti auton peräpuolelle ja Shawn katsoi hänen liikettään, yrittäen painaa muistiinsa isänsä ulkonäön. Marcus oli pitkä, pidempi kuin kukaan, jonka Shawn oli koskaan tavannut. Miehen punertavat hiukset olivat lyhyeksi leikatut ja tuolla oli tumma parrankasvu., jota mies ei ollut ajanut pois moneen kuukauteen. Shawn katsoi, kuinka hänen isänsä mutisi jotain henkensä alta tuijottaessaan auton takakonttia ja kuinka tuo painoi suuret kämmenensä lantioilleen. Shawn huomasi silmäkulmastaan toisista autoista nousevia perheitä, jotka olivat selvästi samoissa touhuissa kuin he, mutta Shawnin huomio kiinnittyi tarkemmin parin auton päässä olevaan mustaan, selvästi kalliiseen autoon, jonka takapenkiltä loikkasi ulos pitkäjalkainen teinipoika ja tuon perässä toinen, selvästi nuorempi poika, joka kuului ehkä samaan ikäluokkaan kuin Shawn. Molemmilla oli tummanruskeat, kihartavat hiukset ja normaalia tummempi, virheetön iho. Shawn tunsi olonsa kateelliseksi katsoessaan vanhemman pojan halaavan nuorempaa poikaa. Milloin viimeksi Shawnia oli halattu? Turhautuneena veljien välisestä kiintymyksestä, Shawn puri hampaitaan kipeästi yhteen. Kummallakin veljellä oli täydellisesti silitetyt, erittäin hyvin sopivat mustat puvut, jotka eivät kuitenkaan vetäneet huomiota parivaljakkoon. He olivat selvästi rikkaita. Shawn näki myös kuskin paikalta nousevan lyhyen, vanhan miehen, joka oli pukeutunut rentoon villapuseroon. Vanhan miehen iho oli tummempi kuin nuorempien veljesten ja tuolla oli sylissään suuri valkoinen kissa, joka makasi rentoutuneena miehen kantamana, paksu häntä roikkuen kuin pölyhuiska miehen käden yli. Shawn tunsi pienen hymyn venyttävän suutansa nähdessään ison kissan mantelin väristen silmien avautuvan. Vanhempi veli otti valkoisen karvakasan mielellään käsivarsilleen ja piti sitä hellästi rintaansa vasten. Kissa oli luultavasti vanhemman veljen. Kissan näkeminen tasoitti Shawnin tuntemaa kateellisuutta veljiä kohtaan ja hän hymyili hieman enemmän, kunnes nuorempi veljistä kääntyi katsomaan hänen suuntaansa. Vihreät silmät tapasivat kirkkaan siniset ja Shawn kääntyi ympäri nopeasti, sydän hakaten rinnassaan. Varovasti hän katsoi isäänsä ja rauhoittui nähdessään Marcuksen yhä tuijottavan auton takakonttia, turhautunut ilme kasvoillaan.

"Isä", Shawn sanoi varovaisesti, vihreät silmät tiukasti tuijottaen Marcuksen suurta kehoa. Shawn katsoi kuinka Marcus iski nyrkillään takakontin punaista metallia, jolloin takakontti napsahti äänekkäästi auki. Noin 42 tuntia aikaisemmin sama nyrkki oli iskenyt Shawnin kasvoja ja muiston kupliessa pojan mieleen hän siirsi terveet sormensa koskemaan suurta mustelmaa vasemmalla poskellaan. Hän painoi hellästi sormiaan ihoansa vasten ja tunsi kivuliaan vihlaisun. Pojan ajatukset harhautuivat takaisin veljeksiin. Löivätkö he koskaan toisiaan? Eivät varmaan ainakaan tarkoituksella. Marcus tarrasi vanhaan nahkaisen matkalaukkuun ja nosti sen takakontista asfaltille auton viereen. Shawn siristi silmiään, siirtäen sormensa pois poskeltaan ennen kuin isä huomaisi. Hänellä ei ollut mitään tietoa mitä laukku sisälsi, hän kun oli ollut leikkauksessa murtuneen käsivartensa takia matkatavaroiden pakkauksen aikana. Hän toivoi, että Marcus muisti laittaa sinne ainakin hänen kynänsä ja piirrustusvihkonsa. Ylimääräinen pari sukkia ei olisi myöskään pahitteeksi.

"Isä", Shawn yritti uudelleen kiinnittää isänsä huomion. Marcus ei kuitenkaan vieläkään katsonut häneen päin, vaan painoi takakontin kiinni ja pyyhki sitten kätensä kuluneeseen nahkatakkiinsa. Shawn huokaisi, väsymys painaen hänen hartioitaan. Hänen koko kehonsa itki uupumuksesta ja osa pojasta toivoi, että hän olisi voinut jäädä steriililtä tuoksuvaan sairaalaan, makaamaan paksupeittoiseen sairaalasänkyyn. Varoen Shawn kuljetti terveen kätensä kuluneen tuulitakkinsa taskulle, karvas hymy nousten hänen kasvoilleen. Hänen ostamansa taikasauva törrötti sinisen tuulitakin taskun reunasta ja Shawn kiersi sormensa puisen kepin ympärille, puristaen sitä inhosta. Shawn sulki silmänsä kiinni hetkeksi, rauhoittaakseen itseään ja muistellen tapaamista Ollivanderin kanssa. Hän kävi mielessään kaupan ulkonäköä, miltä kaupassa olo oli tuntunut ja kuinka ystävällinen vanha Ollivander oli ollut. Sauvan hankkiminen oli ollut erittäin hankalaa. Shawn muisti, kuinka Tylypahkan kutsukirje odotti häntä postilaatikossa kylmänä elokuu iltana. Hänen onnekseen Marcus oli tuolloin iltavuorossa. Shawn muisti, kuinka hän luki kirjeen läpi, uudelleen ja uudelleen kunnes viimein uskoi tummanvihreää tekstiä edessään. Ongelma kuitenkin oli, että hän ei voinut kertoa isälleen, joten samana iltana Marcus oli kerännyt homeelta haisevasta kellarista, isoisän arkusta, kourallisen kaljuunoita ja ottanut myös mukaansa isoisän päiväkirjan. Hän oli lukinnut vanhat, tammiset etuovet, jättänyt viestin isälleen jossa luki, että hän olisi ystävällään yötä ja juossut lähimmälle bussipysäkille, joka haisi hielle ja virtsalle. Keskustaan pääseminen oli kuitenkin retken helpoin osa.

//Muisto//

Lontoon kylmä ilma sai Shawnin hampaat kalisemaan ja sormen päät turtumaan. Hän piti tiukasti kädessään isoisän päiväkirjaa, jonka vanha nahka taittui pojan tiukassa otteessa. Kirja oli avattu keskiaukeamalta, johon oli taidokkaasti piirretty kartta ’’Viistokujalle’’. Shawn vilkaisi epätoivoisesti kartan kuvaa ja sitten edessään näkyvää maisemaa. Kellastuneelle paperille oli piirretty kaksi rakennusta, joihin oli kirjoitettu tarkat osoitteet ja joiden sijainnit hän oli tarkistanut bussipysäkillä olevasta kartasta. Kartan reittiä seuraten poika oli päätynyt pienen pubin eteen, jota reunusti levykauppa ja kirjakauppa. Isoisän päiväkirjan kartan mukaan Viistokujalle pääsee osoitteissa olevien rakennusten välistä...Shawn nosti katsettaan ja tuijotti pientä pubia, jonka sisältä loistava kellertävä valo värjäsi tumman kävelytien. Ikkunoista ei nähnyt sisälle, joka turhautti nuorta poikaa. Kylmä tuuli puski Shawnia takaa päin ja Shawn puri huultaan, niin että rautainen veri maustoi hänen sylkensä. Vetäen syvään henkeä pari kertaa, poika harppoi viimeiset metrit pubin ovelle ja nosti kätensä kahvalle, ahdistus pyörien kuin hurikaani hänen vatsansa pohjalla. Nopeasti poika veti oven auki ja varoen astui sisälle, katse liimautuneena lattiaan. Pubin tasainen melu muuttui kohinaksi pojan korvissa ja hänen silmissään sumeni hetkellisesti. Pubin puulattia oli kiiltävä ja puhdas, Shawn huomio itsekseen, keskittyen hengittämiseen. Shawm vannoi menevänsä terapeuttille, kunhan vain ensin selviytyisi tästä hetkestä elossa.

”Hei lapsi, mitäs sinä täällä teet tähän aikaan?” möreä ääni kysyi uteliaasti Shawnin edestä ja poika nosti katseensa kuin sähköiskusta saaneena. Hänen edessään seisoi suuri, melkein jättiläismäinen mies. Kyseinen mies ei kuitenkaan ollut yhtä pitkä kuin Marcus, Shawn huomioi. Miehellä oli Marcusta leveämmät olkapäät ja paksut kädet sekä tarkasti trimmattu parta ja terävät silmät. Tuolla oli kokonaan musta t-paita syvällä kauluksella ja lantiolla miehellä oli tummanruskea esiliina kiedottuna. Ahdistuksen luoma pahoinvointi nosti sapen Shawnin kurkkuun ja hän joutui nielemään muutaman kerran, ennekuin sai pahoinvointinsa pois mielestään.

”Viistokuja?” hän kysyi, ääni täristen, sormet yhä puristaen kirjaa kädessään. Shawn kavahti omaa ääntään. Tämä oli huono idea. Hänen olisi pitänyt polttaa Tylypahkan kirje nähdessään sen törrörrävän rautaisesta postilaatikosta. Miehen paksut kulmakarvat nousivat ylös huvittuneena ja Shawn tunsi tutun, polttavan häpeän hiipivän hänen kehoonsa. Epätoivoisesti poika nosti kirjan aukeamaa miehelle, kädet täristen. Mies tuijotti kirjan aukeamaa, tummat silmät kiiltelevän huvittuneesti. Shawn näki sivusilmästään muutaman asiakkaan katsovan heitä, mutta pojan onneksi suurin osa näytti olevan yhä keskittynyt omiin touhuihinsa. Mies katseli hetken kirjan aukeamaa, hieroen suurella kädellään trimmatua partaansa mietteliäästi. Sitten hän hymyili hellästi ja asetti kätensä lantioillensa.

"Nimeni on Leon", tuo totesi möreällä äänellään ja kääntyi ympäri, viittoen Shawnia tulemaan mukaansa. Shawn katsoi kauniisti solmittua esiliinaa, joka lepäsi Leonin selkää vasten muutaman sekunnin, kunnes hipsi miehen perään, vilkuillen ympärilleen. Ulkoa päin pubi oli näyttänyt erittäin hyvin valaistulta, mutta sisällä ollessaan Shawn näki, että mitä syvemmälle pubia meni, sitä hämäremmäksi tila muuttui. Seiniä reunustavilla paksuilla, pyöreillä pöydillä oli kolme tai neljä kynttilää, joiden liekit lepattivat tasaisina ja kirkkaan keltaisina. Leon ja Shawn ohittivat erään pöydän, jonka ääressä istui erittäin lyhyt mies, jolla oli pitkät sormet ja pitkä koukkunokka. Mies vilkaisi Shawnia ja tuon pitkät sormet olivat kiertyneet suuren viina pullon ympärille. Shawn kiinnitti huomionsa takaisin Leonin esiliinan rusettiin. Heidän kengät loivat tasaita kopinaa puulattiaa vasten ja Shawn tunsi panikoivansa hieman heidän kävellessään syvemmälle pubiin. Leon pysähtyi yllättäen ja Shawn oli iskeytyä miehen selkää vasten, mutta pysäytti itsensä juuri ajoissa. Leon viittoi suurella kädellään Shawnia tulemaan vierelleen ja poika käveli varoen pimeässä miehen oikealle puolelle. Lähemmäksi päästyään Shawn huomasi, että Leon tuoksui palaneelta puulta ja alkoholilta. Mies oli tuonut hänet suuren tiiliseinän eteen ja hellästi puski Shawnia eteenpäin. Shawn tuijotti silmät suurina tiiliseinää ja tunsi sydämensä sykkeen korvissaan. Hänen mielikuvituksensa laukkasi villinä muutaman sekunnin. Aikoiko Len murhata hänet? He seisoivat pubin perällä, kuluneen tiiliseinän edessä. Ehkä Tylypahka oli vain suuri huijaus, jolla houkuteltiin nuoria jonkinlaiseen kultti uhraukseen. Hän kuuli etäisesti takanaan olevan miehen sanovan jotain ja kirkas valo välkkyi Shawnin takana, loistaen tiilien karhealle pinnalle. Pian tiilit alkoivat raksahdellen siirtyä ja Shawn oli varma, että hän näki unta. Tiilien takaa näkyi suuri, käärmemäisesti kulkeva kivitie, jonka varrella oli kymmeniä kauppoja. Shawnin leuka loksahti auki ja kaikki epäluulot pyyhkiytyivät pois sillä sekunnilla.

"Jään odottamaan sinua tähän, että kopauta seinää sitten viidesti kun haluat päästä pois", mies totesi rauhoittavalla äänellä Shawnin takaa ja hellästi puski lämpimällä kämmenellään Shawnin liikkeeseen. Poika nytkähti liikkeelle hatarin askelin, muistuttaen kompuroinnillaan enemmän vastasyntynyttä kaurista kuin ihmistä, ja päästessään parin metrin päähän kiviselle tielle, hän kääntyi ympäri ja näki tiilien hitaasti siirtyvän takaisin paikoilleen, sulkien hänet kujalle. Shawn tujotti tiiliä vielä muutaman hetken, kunnes lopulta hän kääntyi ympäri ja katsoi mutkittelevaa kivitietä edessään. Monet eri kaupat kohosivat eri kokoisina tien ympärillä ja jokainen kauppa oli ulkomuodoltaan uniikki. Shawn lähti varoen kulkemaan tietä, kengät kopisten äänekkäästi hiljaisuudessa. Kadulla oli muutama velho, jotka kävelivät tasaista tahtia eteenpäin, viitat hulmuten lumoavasti heidän perässä. Shawn tunsi innostuksen nousevan ja hän vilkuili ympärilleen, ahmien kaiken näkemänsä. Hän näki suuren kaupan, jonka ulkopuolella roikkui kauniissa häkeissä henkeäsalpaavan komeita pöllöjä, jotka torkkuivat rauhallisesti hämärässä pimeydessä. Hymy loisti pojan kasvoilla, kun hän ohitti linnut. Shawn käveli muutaman askeleen eteenpäin ja katsoi sitten päiväkirjaa, selaten muutaman sivun päästääkseen isoisän kirjoitukseen, jossa hän sai taikasauvansa.

5.9.1889

Isäni näytti yhtä innokkaalta kuin minäkin, kun kävelimme Viistokujan kymmenien noitien ja velhojen läpi kohti Ollivanderin pientä kauppaa. En ollut aluksi nähdä sitä, kauppa kun on niin kapea ja nuhjuinen, mutta onneksi katsoin ylös ja näin suuren kyltin, jossa luki komein kirjaimin ''Ollivander's''!

Tekstin alle oli piirretty erittäin kömpelö kuva kaupasta ja itse tarina jatkui seuraavalla sivulla, mutta Shawn päätti olla lukematta isoisänsä muistiinpanoja kaupasta. Hän halusi itse kokea tapaamisen tämän tunnetun Ollivanderin kanssa. Hän ei halunnut tietää isoisän mielipidettä miehestä, sillä isoisän sanat tulisivat myös haittaamaan Shawnkn omaa mielipidettään. Shawn nosti katsettaan ja näki parin metrin päässä isoisänsä kehnosti piirtämän kaupan. Innostus muuttui jännitykseksi pojan lähestyessä kauppaa ja päästessään kaupan suuren oven eteen, jännitys kihelmöi pojan kehon alla kuin sähkövirta. Kaupassa ei ollut valoja ja Shawn tajusi yllättäen, että nythän oli yö! Shawn kirosi hiljaa henkensä alta. Innostus oli kehottanut häntä tulemaan Viistokujalle jo nyt, yöllä, vaikka hän olisi voinut tulla vasta aamulla käymään täällä. Ei ihme, että Leon oli niin huvittunut nähdessään hänet. Kuka täysjärkinen lähtee ostoksille yön pimeydessä? Shawn puri hampaitaan yhteen ja puristi päiväkirjaa tiukasti, pienet sormet vääntäen vanhaa nahkaa.

"Hei poika! Mitä sinä siinä pihalla seisoskelet?" joku kysyi yllättäen Shawnin yläpuoleta ja poika nosti katsettaan ylöspäin, luoden katsekontaktin vanhan miehen kanssa, jonka koko yläruumis törrötti kaupan näyteikkunoiden yläpuolella olevasta, pienemmästä ikkunasta. Miehellä oli ryttyiset kasvot, vaalean hopeiset silmät ja pörröttävä valkoinen hiuspehko. Shawn tuijotti miestä hetken, yrittäen löytää oikeita sanoja sekamelkaisesta aivostaan.

"Tarvitsen taikasauvan", hän lopulta sai todettua ja Shawn oli itseensä tyytyväinen, sillä hänen äänensä ei tärissyt sanojen kulkiessa hänen huuliltaan. Yllä olevasta ikkunasta tuijottava mies sen sijaan vain näytti hämmentyneemmältä ja tuo naksautti kieltänsä paheksuvasti.

"Miksi sinä tähän aikaan täällä olet? Eikö olisi parempi tulla päivällä, silloin kun kauppa on auki?" tuo kysyi mietteliäänä, ääni kaikuen tyhjällä kadulla. Shawn tunsi omaksi hämmennykseksi hymyn kutkuttelevan hänen suunpieltään. Shawn piti tästä miehestä, muttei tiennyt miksi. Hän näytti...rauhalliselta ja mukavalta. Poika tunsi hermojensa rauhoittuvan ja hän hymyili pienesti, rauhoittaen otettaan isoisän päiväkirjasta, jonka nahkakannet olivat nyt ikuisesti vääntyneet lapsen kovan puristuksen alla.

"En malttanut odottaa", Shawn kertoi. Mies ikkunassa naurahti äkillisesti, nauru muistuttaen harakan hekotusta ja katosi ikkunasta. Shawn tuijotti kummastuneena aukinaista ikkunaa ja yllättäen kaupan etuovi aukesi oven yläpuolella olevan kellon kilahtelun saattelemana. Vanha mies seisoi Shawnin edessä pitkähelmaisessa yövaatteessa, jonka alta näkyi miehen paljaat jalat.

"No tule sitten sisälle siitä, niin katsotaan mikä sauva nuorelle herralle kelpaa", tuo sanoi hymyillen ja viittoi Shawnin kaupan sisälle. Shawn veti syvään henkeä ja astui eteenpäin.

//Muisto loppuu//

Varovaisesti Shawn avasi silmänsä, puskien muiston takaisin aivojensa perukoille ja katui tekoaan välittömästi. Marcuksen katse oli liimautunut kiinni Shawniin. Vanhempi mies tuijotti pojan kättä, kuinka se oli kiertynyt uuden sauvan ympärille. Katkeran vihainen ilme oli piirtynyt miehen kasvoille ja Shawn tunsi sydämensä hakkaavan hetki hetkeltä nopeammin, peläten…peläten mitä? He olivat julkisella paikalla, ei Marcus täällä voinut tehdä hänelle mitään. Shawn nielaisi pelon vatsansa pohjalle ja laski katseensa varovasti maata kohti. Asfaltti oli kulunutta ja halkeilevaa. Muutama ruohonkorsi puski jääräpäisesti kyseisistä halkeamista. Shawn painoi kengällään yhden ruohon pätkän asfalttia vasten.

”Saatan sut juna-aseman sisälle, mutta laiturille meet ite”, Marcus tokaisi, ääni matalana ja muistuttaen villieläimen murinaa. Shawn nyökkäsi alistuneesti ja irrotti otteensa sauvasta, antaen kätensä pudota turhana kylkensä viereen. Hän tunsi tuttun pistelyn silmissään, mutta pakotti itsensä ryhdistäytymään. Hengittäen varoen sisään ja ulos, Shawn rauhoitti itsensä ja nosti vanhan matkalaukun asfaltilta. Tämä oli hänen ainoa mahdollisuus aloittaa uudelleen. Tämä ajatus päässään Shawn käveli isänsä vierellä kohti juna-aseman avoimia ovia.

Nimi: Bethany Hill

28.03.2017 20:02
Luku 1
Koulu oli alkanut noin viikko sitten ja ensimmäinen Tylyahon viikonloppu lähestyi vauhdilla. Kun vihdoin viikonloppu saapui, lähdin käymään Tylyahossa parhaan ystäväni Doran kanssa.
Kiertelimme Doran kanssa kauppoja läpi huolella ja viimeiseksi päädyimme Velho vaatehtimo hepeneeseen. Kun astuimme sisään kauppaan, silmäni osuivat heti vanhaan sormukseen, joka oli koristeltu pienen pienillä timanteilla.
– Dora, katso! hihkaisin Doralle.
– Häh, mitä pitää katsoa, Dora vastasi hölmistyneenä.
– Tämä sormus on aivan ihana! jatkoin innostuneena.
– Minusta se on vähän turhan vanha ja ruma sinulle, Dora sanoi inho kasvoillaan.
– Ehkä, mutta se kiehtoo minua, jatkoin Doran inhosta huolimatta.
– Minä en pidä tuosta, mutta jokaisella on omat mieltymyksensä, Dora sanoi ja lähti kiertämään kauppaa.
Menin ostamaan sormuksen ja lähdin ulos Doran odottaessa minua.

Kouluun palattuamme ja Rohkelikko torniin päästyämme, laitoin sormuksen sormeeni. Sormus oli kuin tehty minulle ja sopi sormeeni kuin valettu. Tarkastelin sitä lähempää ja huomasin siinä pienen naarmun, hymähdin, sillä sormushan oli vanha.

Olin menossa illalla nukkumaan, kun tunsin jonkun pistävän minua sormessa. Vilkaisin sormeani ja huomasin sormuksen puristavan sormeani tiukemmin kuin päivällä. Ajattelin sen johtuvan vain siitä, että olin käyttänyt sitä koko päivän. Olin ottamassa sitä pois, kunnes huomasin, että se ei liikkunut. Kokeilin irrottaa sitä vedellä, saippualla ja vaikka millä, muuta se ei irronnut. Olin niin väsynyt, että päätin sen saavan odottaa huomiseen ja kestäisin kyllä yön yli. Muutaman tunnin nukkumisen jälkeen en ollut enää niin varma.

Nimi: Nora Collins

25.03.2017 16:31
I Uusi vuosi, uusi harrastus
Aamuinen auringonpaiste tulvi sisään oleskeluhuoneen ikkunoista, kun astuin ulos makuusalista. Kesä oli mennyt ohi nopeasti ja nyt oli taas aika palata opiskelun pariin. Oppilaat parveilivat ilmoitustaulun edessä ja huomasin myös Rosalynin olevan siellä. Emme olleet nähneet toisiamme koko kesänä, sillä minä olin ollut Ranskassa ja Rosalyn viettänyt aikaa uuden poikaystävänsä kanssa. Onneksi olimme junamatkalla vaihtaneet kuulumisia.
”Huomenta”, minä tervehdin ystävääni. ”Meillä on taikajuomia ensimmäisellä tunnilla, eikö?
”Huomenta. On joo”, Rosalyn vastasi tutkaillen ilmoitustaulua.
”Mitä sinä katsot?” kysyin.
”Ilmoittaudun huispaus karsintoihin”, Rosalyn kertoi.
”Ai ilmoittaudut?”
”Tai no ajattelin, että ME ilmoittaudumme”, Rosalyn myönsi odottaen reaktiotani.
”En minä ilmoittaudu”, vastasin kummastuneena.
”Ole kiltti, tule vain kokeilemaan kanssani”, Rosalyn aneli.
”Miksi? En minä halua nolata itseäni kaikkien niiden ihmisten edessä”, sanoin. En ollut koskaan ajatellut liittyväni tuvan huispausjoukkueeseen. Lentäminen ei ollut vahvuuksiani, enkä edes tiennyt mitä paikkaa pelaisin.
”Ethän sinä edes ole huono huispauksessa! Ja mieti kuinka hauskaa olisi, jos pääsisimme molemmat joukkueeseen. Voi tulisit nyt, en halua mennä yksin”, Rosalyn maanitteli. Huokaisin syvään.
”No hyvä on. Minä tulen kokeilemaan”, myönnyin.
”Mahtavaa”, Rosalyn hihkaisi kasvot säteillen ja lisäsi nimeni listaan koukeroisella käsialallaan. Ei kai siitä mitään haittaakaan olisi. Rosalyn tuli ainakin iloiseksi.

Iltapäivällä kävelimme yhdessä huispauskentälle. Paikalla oli reilu tusina ihmistä ja etenkin monet ekaluokkalaiset olivat tulleet koittamaan onneaan. Joillain oli oma luuta, mutta monilla oli koulun lainaluuta, kuten minulla ja Rosalynilla. Ilmeisesti Rosalyn oli kesällä tajunnut, ettei hän ollut osallistunut mihinkään koulun harrastetoimintaan viimeisten neljän vuoden aikana ja hän kaipasi jotain piristystä elämäänsä. Niin kuin se, että tänä vuonna olisi V.I.P.-tutkinto ei muka olisi tarpeeksi aikaa vievää. Olimme keskustelleet aiheesta koko päivän ja tulleet siihen tulokseen, että minun kannattaisi hakea pitäjäksi ja Rosalynin jahtaajaksi. Näin pystyisimme harjoittelemaan yhdessä ja todennäköisyys, että me molemmat pääsisimme joukkueeseen olisi suurempi. Ihailin Rosalynin optimismia, mutta olin varma, etten pääsisi.
”Okei, kaikki kuulolle”, huusi joukkueen kapteeni. Hän oli seitsemäsluokkalainen tyttö, jonka muistan olleen joukkueessa viime vuonnakin lyöjänä. ”Kiva, että paikalla on näin monta innokasta hakijaa. Tehdään niin, että aloitetaan lyöjistä, sitten siirrytään jahtaajiin ja pitäjiin ja lopuksi testataan etsijät. Voitte odottaa katsomossa omaa vuoroanne.”

Kaikki olivat niin hyviä ja näki, että he olivat varmasti harjoitelleet kovasti ansaitakseen paikan joukkueessa. Ainut kokemukseni huispauksesta oli sen katsominen ja mitä nyt joskus pelasin isän ja Gracen kanssa takapihalla. En ollut huono, kuten Rosalyn oli aamulla muistuttanut, mutta en ollut erityisen hyväkään. Epävarmuuteni kasvoi kasvamistaan, kun lyöjät vaihtuivat jahtaajiin.
Jahtaajiksi oli selvästi hakemassa enemmän ihmisiä, mikä oli ymmärrettävää – olihan avoimia paikkojakin enemmän. Heidän joukossaan oli Spencer Milton. Hän oli poika luokaltani, joka oli pelannut joukkueessa kaksi vuotta. Hän oli aloittanut etsijänä, mutta vaihtoi viime vuonna jahtaajaksi. Ei ollut epäilystäkään, etteikö Spencer pääsisi joukkueeseen tänäkin vuonna. Rosalynilla oli silti mahdollisuus kahteen muuhun paikkaan.
Hakijoissa oli niin hyviä kuin huonojakin. Yksikin tyttö pudotti kaadon kahdesti suorituksensa aikana, minkä epäilen johtuneen jännityksestä. Rosalynilla meni itse asiassa todella hyvin. Hänen heittonsa olivat voimakkaita ja osuivat yhtä lukuun ottamatta kaikki maaliin. Hänellä oli varmasti mahdollisuus paikkaan joukkueessa.

Seuraavaksi oli minun vuoroni. Meitä oli yhteensä kolme hakijaa pitäjäksi. Tumma poika, joka oli uskoakseni neljänneltä luokalta ja toinen, joka oli kuudennelta. Vanhemmalla pojalla oli tyylikäs Nimbus 2000 ja pitäjän hanskat mukanaan. Hänen päättäväinen katseensa kertoi, että hän oli tullut ottamaan paikan itselleen. Olisin voinut luovuttaa jo siihen, mutta nousin luudalleni ja lensin maalisalkojen eteen jännittyneenä. Tässä kohtaa karsintoja jahtaajaehdokkaat tulisivat vuorotellen heittämään kaatoa salkoihin, pitäjien yrittäessä puolustaa niitä. En ollut aivan varma tarkoittiko torjuminen sitä, että olin hyvä pitäjä vai sitä, että heittäjä oli huono. En kuitenkaan ollut aivan toivoton ja torjuinkin suurimman osan heitoista. Päästin ehkä puoliksi tahallani Rosalynin heiton läpi, jotta hän näyttäisi hyvältä. En tiedä riittikö suoritukseni joukkueeseen pääsyyn, sillä en nähnyt muiden yrityksiä. Sain kuitenkin osakseni hurrausta, joten en ainakaan ollut nolannut itseäni.

Tulokset julkaistaisiin seuraavana aamuna tuvan ilmoitustaululla. Minä olin päässyt joukkueeseen, mutta Rosalyn ei.

>> En tosiaan ole kirjoittanut kunnolla varmaan neljään vuoteen ja taidot ovat selvästi vähän ruosteessa. Ehkä tästä alkukankeudesta kuitenkin pääsee eroon, mutta yritin nyt saada tämän ensimmäisen tarinan nopeasti alta pois. Olisi kiva kuitenkin saada jonkinlaisia parannusehdotuksia ja neuvoja.

Nimi: Vivian Fira, Korpinkynsi

24.03.2017 20:05
Tässä kohtaa Vivianin elämää hän ei siis vielä tiennyt ketkä hänen biologiset vanhempansa olivat.


Kolmas luku

Kuukausi ja kaksi viikkoa oli kulunut koulun alusta. Vivian oli taas yksinäinen. Suurin osa oppilaista ajatteli että Tylypahka oli yksi parhaista paikoista jossa oli ollut, mutta Vivian ajatteli toisin. Hänestä Tylypahka tuntui yhtä kylmältä ja yksinäiseltä paikalta kuin hänen edellinen koulu. Hän oli viestitellyt vanhempiensa kanssa ja pyytänyt saada lupalappua käydä Tylyahossa. Lukuvuoden ensimmäinen Tylyahon viikonloppu oli lokakuun puolivälissä ja Vivian oli päättänyt mennä sinne välittämättä siitä että meni sinne yksin.


Oli sateinen päivä juuri sellainen jona ei haluaisi mennä ulos mutta vihdoin Vivian sai mahdollisuuden liikkua yksin Tylypahkan ulkopuolella, joten tietenkin hän tarttui mahdollisuuten. Hän odotti että suurin osa oppilaista oli valunut ulos ennen kuin hän rupesi edes pukemaan lämmintä viittaa, sillä hän ei halunnut että muut näkivät hänet yksin. Vivian oli saanut sellaisen oletuksen että muut pitivät sitä hauskana että hänellä ei ollut ystäviä.


Tylyahossa hän alkoi katselemaan kauppoja ja kahviloita. Hetken kiertelyn jälkeen hänen silmänsä nauliintuivat vaatekauppaan nimeltä “Velhovaatehtimo Hepene” ja Vivian astui raskaasta kuusi ovesta sisään. Sisällä oli vähän ihmisiä ja suurin osa niistä oli vanhempia tyttöjä. Vivianin niin suuri muoti-intonsa joka oli unohtunut taika-asioiden myötä, oli taas palannut yhtä suurena kuin aiemmin, hänen nähtyään kaikki ne kauniit, lumotut vaatteet joita paikka oli täynnä. Vivianin maailmankaikkeus oli palannut normaaliksi. Hän vietti vaatehtimossa kaksi ikuisuudelta-tuntuvaa tuntia ennen kuin ymmärsi että hänellä oli nälkä.


Vivian lähti kävelemään rivakkaasti Tylypahkan linnaa kohti, mutta epäonnisesti kompastui kiveen ja lensi nenälleen syvään vesilammikkoon. Vivian oli kastunut aivan läpimäräksi ja hänellä oli kylmä joten hän kipitti sukkelasti Kolmeen Luudanvarteen, jossa hän jäi istumaan tiskin eteen sillä ei halunnut muiden huomaavan hänen olemassaoloa. Hän tilasi kahvin mikä herätti paljon mielenkiintoa heissä jotka olivat huomanneet Vivianin, sillä velhomaailmassa oli hyvin epänormaalia että lapsi joi kahvia, mutta Vivian ei välittänyt heistä. Kun Vivian oli juonut kahvinsa loppuun lähti hän vähin äänin kävelemään takaisin koululle.


Koululla hän meni suoraan Korpinkynnen tyttöjen makuuhuoneeseen vaihtamaan kuivat vaatteet. Sitten hän lähti kävelemään päivälliselle kun hän törmäsi käytävällä tupansa tuvanjohtajaan Professori Lipetittiin, päätti Vivian kysyä mystisestä Rohkelikon tytöstä vastasi Professori että tyttö oli eronnut koulusta. Vivian jatkoi matkaansa masentuneesti päivälliselle ja söi nopeasti ja lähti sitten Korpinkynnen oleskeluhuoneeseen tekemään läksyjä.


Vivian oli jo tottunut yllättymään velhomaailman ihmeisiin, mutta säikähti suuresti huomatessaan tunturipöllön lumen valkoisten höyhenien hehkun ja jään sinisten silmien katseen syöksyvän häntä kohti pieni paketti koivissaan. Hän ei ollut ikinä saanut pakettia postissa. Vivian ajatteli että hänen äitinsä lähettäisi vain lisäparin sukkia, mutta paketista ei kuulunut hiljaisia tömpsähdyksiä kun sitä ravisti, ei siitä kuului helinää. Lähettäjäkin oli joku josta Vivian ei ollut ikinä kuullut, mutta Vivian päätteli lähettäjän sukunimestä että paketin lähettäjä oli islantilainen. Paketin lähettäjä oli Liliana Geirsdóttir.




Olisikohan mahdollista saada tästä tarinasta pöllöposteljooni merkki? Toivottavasti kuitenkin piditte tarinastani!

Vivian Emily Fira

Nimi: Kristian Wheeler, Korpinkynsi

21.03.2017 22:41
//Noniin siis mä yritin kirjoittaa tän luvun englanniksi, mutta taisin kyllä epäonnistua aika taitavasti :D no, harjoitus tekee mestarin.

Chapter 15
~Choir angel~
I sat there in the snow with my eyes closed. Cold, white snow made my cloak moist and I was a shivering mess. I was waiting for the charms to fly around in the air, but I heard nothing so I dared to open my eyes. I felt a warm hand on my shoulder, carefully shaking me.
"What came into you lad?" smooth voice said. His face was only inches away from my own. Shaking my head I stood up, trying to get the last pieces of my proudness back together.
"Nothing, I am fine. Almost. Can you please but your wand away?" I said and glanced at Yvonne. She was laughing at me.
"What? Is our little Wheeler scared of a wand? Poor baby!" she said like she would have been talking to a child.
"Oh for Merlin's beard! Eat slugs", Olivier said with bored voice. I took few steps aside and the boy with illegally blue eyes followed me.
"Why do you stand for me? First you hate me and then you are playing a hero", I said bit too angrily. A slightly nervous laughter came out of his mouth.
"Why wouldn't I? Yvonne is always picking on someone and I am the one they blame. For once I tried not to be rude, sorry, if that hurt your feelings", he answered calmly. His voice was cold once again. I sighed and then I noticed the blonde girl from Slytherin spitting out slimy slugs. I felt nauseous only for looking at that. I brought my cold hand on my mouth and tried not to throw up.
"This might be yours?" Olivier asked and pointed at a black wand that was peaking out of the snow. I took my wand and checked if it was in one piece.
"Eben, isn't it? You must be very individual, if that wand chose you", he said sounding a little too interested. "Mine is made out of elm. Has Phoenix in it. What about you?" he sounded very proud while saying that. Of course he thought he was a better wizard than anyone else with a wand like that.
"Urm.. Why do you care?" I started wondering if Olivier knew about my wand choosing me at the first try. Dumbledore said, even if it isn't so common, it is not unforeseen. I was starting to think it was only good luck.
***
I was glad when Christmas holidays were over. I missed the lessons, I missed the rhythm of the day. But what I really miss are my friends, especially Deageila. She was tired but happy, and her sunny smile made me feel better. We were talking about our Christmas holidays as we sat in the common room. Still I was sinking in my own thoughts and I didn't quite hear the quietly asked quick question.
"Is something bothering you?" my best friend asked sounding very worried. "You've been so silent for all night. Has something happened?"
"Nah, not since Halloween", I said silently. Deageila touched my shoulder softly.
"Are you sure?"
"Yeah", I said and shook Deageila's hand off. The girl looked little hurt for my rejecting action. To apologize her I wrapped my arms around her. She smiled. I guess my way to apologize her worked like a charm.
***
I joined the school choir. I think I was a good singer, so I saw the choir a good opportunity to express myself. In a darker aide now I had to practice quidditch three times a week and now Tuesday evenings the members of the choir gathered up in the great hall. The pile of homework didn't seem to reduce.

On the positive side, I was able to sing from the bottom of my heart, or more like from the bottom of my lungs. Singing made happier. When I sung, I forgot all the bad events. Music, when it hits you, it won't hurt.
"You have a great voice", I heard a surprising compliment behind my bad. Olivier was standing right behind me in the second row. I glanced at him.
"Thanks, you're not too bad either", I said to him. He rolled his eyes but tries to smile at me. I didn't smile back. That compliment boosted my confidence maybe a little too much without me noticing it, and of course my voice cracked right in the middle of the next song.

After the choir rehearsal I was ready to go to Ravenclaw's common room but I was stopped by the boy from Slytherin.
"What?" I snapped. He sighed theatrically.
"I just wanted to introduce myself properly to you", he said sharply. It was my turn to roll eyes.
"Fine."
"I am Olivier Flint."
"Kristian Wheeler, something else?"
"Nice to meet you, Kristian. Nice to meet you officially", he smiled in a way, I couldn't resist myself from smiling back.
"You too, Olivier."

Vastaus:

Hyvinhän sinulla on englanti hallussa - vaikka olet oikeassa, harjoitus tekee aina mestarin! :) Oli mukavaa, että juoni kulki hyvin eteenpäin kielenvaihdosta huolimatta. Olivieristä paljastui taas uusia puolia, vaikka välillä kylmyys palasikin. Loppukeskustelu hymyilytti - selvästi Olivier haluaa jostain syystä tutustua Kristianiin paremmin... Keskustelut olivat hyvin kirjoitettuja, tosin sävy olisi ollut vielä rennompi ja sulavampi lyhennöksiä käyttämällä ("you're"). "Why do you stand for me" oli hiukan epäselvä lause, selvempi olisi ollut "Why did you stand up for me". Kannattaa yleensäkin kiinnittää huomiota siihen, että aikamuodot ovat johdonmukaisia - koska kirjoitat imperfektillä, tapahtumahetkestä menneeseen viitataan pluskvamperfektillä. Esimerkiksi ensimmäisen kappaleen loppupuolella: "Dumbledore had said, even if it wasn't so common, it was not unforeseen". Eli myös tapahtumahetken yleistykset kirjoitetaan imperfektissä (was), koska muukin tarina on imperfektissä. Tarinallisesti ekan kappaleen lopetus oli nappisuoritus pohdintoineen, siitä Kappaleenkatkoja-merkki!

Saat 7 kaljuunaa, 16 tuparia, sekä Kappaleenkatkoja-merkin - ja kaiken lisäksi Merkkimaakari-merkin 20 merkin keräämisestä!
Aurelia » 24.3

Nimi: Safiiri Moon
Kotisivut: http://koululainen90/

20.03.2017 22:17
Luku 2
Keittiössä väreili hetken täysi hiljaisuus, kunnes isä sihahti:
- Painu huoneeseesi, äläkä tule ulos ilman lupaa.
Sen minä tein enemmän kuin mielelläni. Kävelin eebenpuu portaita ylös, kävelin käytävän päähän ja avasin raskaan tammioven. Huoneeni oli kaikkea muuta kuin viihtyisä. Seinät oli maalattu mustiksi, lattialla oli vihreähopeinen matto, liian kovapatjainen sänky, kirjahylly jossa oli pelkkiä pimeyden voimiin kannustavia kirjoja, eebenpuinen kirjoituspöytä, johon oli kaiverrettu:
-On vain valtaa, ja niitä jotka ovat liian heikkoja käyttämään sitä.
Vihasin tuota lausetta, koska Voldemort oli sen itse sanellut.
Koko sukuni oletti, että minusta tulisi Luihuinen.
Jos edes pääsisin Tylypahkaan.
Minua itketti, se kirottu harmaaselkä oli tuhonnut minulta kaiken.
Mutta säpsähdin, kun huoneeni ikkunaan koputti suloinen helmipöllö, joka kantoi Tylypahkan kutsukirjettä.
//Joo, täs taas lyhyt osa,sairasta täl hetkel mahaflunssaa, siksi kirjoitus aika tönkköä.

Vastaus:

Toivottavasti olet jo parantunut! Tässä tarinassa oli hienosti eloisuutta ja tapahtumat pystyi näkemään sielunsa silmin, kun kuvailit ympäristöä ja Safiirin huonetta! Tuo Voldemortin sitaatti oli hyvä yksityiskohta, koska se kertoi vahvasti siitä, millainen Safiirin perhe on, ilman että sitä tarvitsi kirjaimellisesti sanoa. Käytit hienosti eläviä sanavalintoja ja monimuotoisia sanajärjestyksiä, esimerkiksi hiljaisuuden "väreily" ja "Voldemort oli itse sen sanellut". Tarina loppui jälleen vähän äkillisesti, viimeinen lause olisi voinut olla päättävämpi, vaikkapa "-pöllö, joka kantoi kirjettä. Se oli Tylypahkan kutskirje." Tämän ja edellisen tarinan olisi voinut yhdistää yhdeksi tarinaksi, niin kokonaisuus olisi ollut eheämpi. Hyvä tarina!

Saat 6 kaljuunaa sekä 12 tuparia.
Aurelia » 24.3

Nimi: Safiiri Moon
Kotisivut: http://koululainen90/

18.03.2017 21:38
Luku 1
-Herätys! äiti huusi. Laahustin alas yöasu ylläni, ja hieroin rähmää pois silmistäni ja törmäsin isääni. Kohtasin isäni kolkot kasvot, ja äitini tuiman ilmeen.
Ei edes hyvää huomenta viitsitty sanoa.
-Monta kertaa meidän täytyy sinulle sanoa, että yöasu päällä EI tulla ulos omasta huoneesta?! Isä sanoi aamutervehdyksekseen. Minua suututti. Ylihuomenna olisi täysikuu, ja olin luonnollisesti väsynyt. Mutisin jotain siihen suuntaan, että:
-Merlin sentään, joskus toivon olevani orpo.
Veljeni, Jack tuli alas sekä hän tietenkin kuuli sen ja kailotti:
Safiiri pelkää täysikuuta, lällällää...
Se oli minulle liikaa ja tein jotain typerää.
Murisin veljelleni,paljastin hampaani, tartuin posliinilautaseen ja heitin sen Jackia päin.
Ulvoin naurusta kun lautanen räsähti hänen naamaansa ja kananmunat olivat menneet mössöksi hänen villapaidalleen.
Minuahan ei loukattaisi täysikuun lähestyessä ilman seurauksia.
Vihaan perhettäni.

Vastaus:

Hieno aloitusluku, jossa tulivat selville Safiirin lähtökohdat ja tavallinen elämä. Safiirin perhe vaikutti aivan kamalalta, tyhmää että he rankaisevat ja kiusaavat Safiiria siitä, että hän on joutunut ihmissuden puremaksi. Ihan kuin itse purema ei olisi tarpeeksi! Onneksi Safiiri ei koko ajan murehtinut tulevaa täysikuuta. Liitit hienosti tarinan arkisiakin asioita sudenomaisiksi valitsemillasi sanavalinnoilla, esimerkiksi muriseminen ja naurusta ulvominen. Tarinassa jäi tapahtumapaikka vähän epäselväksi; mistä äiti huusi ja laskeutuivatko Safiiri ja hänen veljensä portaita alas? Lopetus oli myös aika äkillinen, kun ei selvinnyt, mitä lautasen heittämisestä seurasi.

Saat 5 kaljuunaa sekä 12 tuparia.
Aurelia » 20.3

Nimi: Lyra Devlin

14.03.2017 18:38
// Tosiaan vähän hävettää laittaa tämä tähän nyt varsinkin kun about 2 viikkoa sitten jo lupasin. :D Voisin tässä kohtaa selitellä jotain mutta en nyt lähde siihen koska who cares. Tää luku on nyt vähän tälläinen... tylsä koska tässä ei tapahdu mitään, mutta ehkä tän tarkoitus nyt vaan on syventää sitä miten ärsyttävä persoona Lyra on. :')




Lyra liu’utti kapeaa sormeaan karhean pergamenttipaperin pinnalla edestakaisin. Tyhjä paperi sai Lyran lähestulkoon voimaan pahoin, mutta vaikka hän kuinka yritti keskittyä, ei tyhjä tila täyttynyt tekstistä itsestään. Lyra poimi sulkakynän käteensä, kastoi sen pään musteeseen ja veti syvään henkeä.

“Alkemistien killan vallankumous Espanjassa vuonna 1470. Pohdi kyseiseen historiallisesti merkittävään tapahtumaan johtaneita syitä sekä vallankumouksen seurauksia.”

Vanhalla puupöydällä oli pergamentin ja mustepullon vieressä avoinna Taikakausien historian ensimmäinen aukeama. Etusivun yläreunaan oli siistillä, koukeroisella käsialalla kirjoitettu “Omistaja: Livia Devlin.”

Livia loisti historiassa. Hän oli varmasti aikoinaan kirjoittanut alkemistien killan vallankumouksesta nelisivuisen, pohtivan ja syvällisen esseen ja saanut professori Binnsin suunniltaan ylpeydestä. Lyra sen sijaan vihasi historiaa, mutta koska Livia oli sanonut “voi sisko rakas, ethän sinä voi koskaan oppia ymmärtämään nykyhetkeä, jos et tunne menneisyyttä”, yritti Lyra parhaansa. Mutta sen sijaan, että hänellä olisi ollut vilpitön halu sukeltaa menneisyyteen ja päntätä historian eri aikakausia, oli hänellä vain Livian vanha oppikirja.

Eikä oppikirja kirjoittanut hänen puolestaan esseetä. Lyra oli istunut siinä jo hyvän tovin tuijottaen paperia ja toivoen, että voisi olla ihan missä tahansa muualla, tekemässä ihan mitä tahansa muuta. Hänen mieleensä nousi jopa häilyvä ajatus siitä, että miksi kummassa hän edes tuhlasi energiaansa oppiaineisiin, jotka eivät herättäneet hänessä minkäänlaista mielenkiintoa. Hän lukisi oikein mielellään tähtikarttoja ja uppoutuisi universumin ihmeisiin pölyisten historiankirjojen sijaan, mutta Livia oli sanonut tähtitieteen olevan täysin turhaa ja samaa olivat sanoneet Livian ja Lyran vanhemmatkin. Historian läpikotainen tunteminen sen sijaan…

“Minä vihaan historiaa ja Binns voisi puolestani painua takaisin haudan taakse”, Lyra tuhahti ja pudotti sulkakynän pöydälle niin, että pergamentille roiskui mustetta.

Milena, joka makasi luihuisen oleskeluhuoneen vihreällä satiinisohvalla kullankeltaiset hiuksensa käsinojan yli roikkuen, kohottautui kyynärpäidensä varaan ja huokaisi. “Niin, niin. Ja silti sinä tuhlaat ajatuksiasi ja aikaasi siihen niin tuhottoman paljon. Miten edistyy?” hän kysyi.

Lyra pudisti päätään. “En saa edes aloitettua. Minua ei voisi vähempää kiinnostaa mitkään 1400-luvun alkemistit. Entä sinä?”

“En ole aloittanut”, Milena vastasi. “Eikä minulla ole mikään kiire, sillä en haali itselleni liikaa töitä tai kehitä tarpeettoman suurta stressiä arvosanoistani.”

“En minä kehitä mitään stressiä vaan yritän saada tehtyä esseen, joka on pakko joka tapauksessa kirjoittaa”, Lyra tuhahti. “Ja Binns antaa lisäpisteitä, jos palauttaa esseen ennen muita.”

“Joo, mutta katso ympärillesi. Eikö olekin täpötäyttä?”

Lyra käänsi päätään puolelta toiselle, mutta hän tiesi katsomattakin, ettei oleskeluhuoneessa ollut häntä tai Milenaa lukuunottamatta ketään muuta. Vihreän eri sävyillä kyllästetty huone oli tyhjä, ja ainoa ääni heidän puheensa lisäksi oli villisti tanssivan takkatulen hiljainen rätinä.

“Tiedätkö mistä se johtuu? Koulu on hädintuskin alkanut, ja ulkona on kaunis sää. Kukaan ei halua tuhlata hyppytuntiaan esseen kirjoittamiseen.”

“Jos sinä haluat ulos niin olet vapaa menemään”, Lyra vastasi ja poimi sulkakynän takaisin käteensä.

Milena nousi istumaan, suoristi hameenhelmansa ja kohotti leukansa. “Nähdään siis historiantunnilla”, hän sanoi. Lyra nyökkäsi, ja Milena hyppelehti ulos oleskeluhuoneesta taakseen katsomatta. Lyra tunsi Milenan tarpeeksi hyvin tietääkseen, ettei Milena tarkoittanut pahaa noin vain häipyessään, ja Milena tunsi Lyran tarpeeksi hyvin ymmärtääkseen, ettei Lyra pannut pahakseen sitä, että jäi yksin.

Lyralla oli neljäkymmentäviisi minuuttia aikaa saada essee valmiiksi, mikäli hän halusi palauttaa sen seuraavalla tunnilla. Ensimmäiset kymmenen minuuttia hän käytti sulkakynän pyörittelyyn: hän hipelöi sen ruskeankirjavaa sulkaa ja pohti, mahtoiko se olla peräisin pöllöstä vai kyyhkystä. Sitten hän avasi jälleen oppikirjansa ja silmäili esseen aihetta sivuavaa kappaletta. ‘Keskity’, Lyra hoki itsellensä, mutta mitä enemmän hän yritti, sitä vähemmän hän mitään lukemastaan sisäisti. Lopulta hän vain tuijotti keskiaukeaman kuvaa vanhasta sortuneesta katedraalista ja pohti, joutuivatko nuoret noidat kärsimään 1400-luvulla samalla tavoin kuin Lyra nyt.

Viimeiset kymmenen minuutin kohdalla Lyra luovutti. Hän rutisti tyhjän pergamenttipaperin palloksi ja viskasi sen maahan. Sitten hän sulloi loput tavaransa laukkuunsa ja nousi ylös. Mitä suotta tuhlata aikaa, hän voisi ihan hyvin mennä Binnsin luokkaan jo etuajassa. Kai sekin pitäisi yllä jonkinlaista kulissia siitä, että hän oli kiinnostunut historiasta ihan yhtä paljon kuin jokainen muukin Binnsin vuosien saatossa opetuksessa ollut Devlin.

***

Historiantunti alkoi hyvin tavanomaisesti. Lyra istuutui vakiopaikalleen luokan keskiosaan, kaivoi oppikirjansa pulpetin päälle ja yritti näyttää kiinnostuneelta. Binns leijaili luokan edessä ja suurin osa oppilaista haukotteli jo ennen kuin tuntia oli kulunut kymmentä minuuttia.

Milena tuli myöhässä, mikä ei ollut sekään millään tavoin uutta. Hän rymisteli sisään ja melkein siinä samalla kompastui kynnykseen, mikä aiheutti takarivin poikien keskuudella naurunpyrskähdyksiä. Milena pahoitteli syvästi myöhästymistään (Binns vähät välitti) ja istuutui sitten Lyran viereen. “Minä olin vakoilemassa”, hän kuiskasi.

Lyra kohotti toista kulmakarvaansa. “Vakoilemassa?” hän kuiskasi takaisin. Professori Binns rykäisi ja molemmat tytöt naulasivat katseensa tiukasti takaisin luokan etuosaan, jossa Binns suurin käsielein demonstroi aihettaan, josta kukaan tuskin oli enää tässä vaiheessa perillä.

“Viitosluokan Reesellä on ihan varmasti jotain juttua rohkelikko-Troyn kans-” Milena aloitti hetken päästä jälleen, mutta hänet keskeytti oven paukahdus. Binnsin puuduttava, monotoninen puhetulva katkesi kuin seinään ja koko luokka kääntyi katsomaan päivän toista myöhästyjää.

“Anteeksi”, sanoi Anthony Everthorn. “Minun lukujärjestystäni muutettiin. Tulen kai kesken kaiken mukaan.”

“Miten se on mahdollista? Kurssia on kulunut jo viikon verran”, Binns vastasi äkäisesti.

“En tiedä. Kysy rehtorilta”, Anthony vastasi ja kohautti harteitaan. “Mihin minä istun?”

Binns nappasi pöydältä karttakepin ja osoitti sillä Anthonya. “Kuulehan poika. Sen minä vain sanon, että en siedä yhtään tuollaista nenäkästä asennetta oppilailtani. Kehtaatkin noin vain lampsia myöhässä sisään ja keskeyttää oppitunnin. Eturiviin!”

Anthony nyökkäsi. “Olen pahoillani”, hän sanoi, eikä Lyra kuullut hänen äänessään häivähdystäkään ivaa tai nenäkkyyttä, mutta Binns pudisteli päätään hyvin kiukkuisen oloisesti. Anthony käveli eturivin pulpetille tyynen rauhallisesti ottamatta katsekontaktia kenenkään kanssa, vaikka luokan kaikki kaksikymmentäkaksi uteliasta silmäparia seurasivatkin tarkasti hänen jokaista liikettään.

“Aika puolueellista”, Lyra kuiskasi Milenalle. “Sinä tulit myöhässä myös, mutta et saanut samanlaista kohtelua.”

Milena kääntyi katsomaan Lyraa kulmat kurtussa. “Mutta hän onkin Anthony Everthorn. Ei kukaan halua häntä tänne”, Milena sanoi ääntään madaltaen.

Lyra vilkuili eturivissä yksin istuvaa Anthonya, joka pyöritteli sormiaan ja tuijotti lattiaa. Hänen ympärillään supistiin, ja Anthony varmasti tiesi, että hän oli itse kuiskailuiden aiheena, vaikkei hän välttämättä erottanutkaan sanoja tai lauseita. Lyran kävi poikaa melkein sääliksi - mutta vain melkein. Olihan hän silti itse ahdinkonsa aiheuttanut, tavalla tai toisella. Eikä Anthony ainakaan ulospäin näyttänyt kovin kärsivältä. Lyra nyrpisti nenäänsä. Ehkä oli ihan hyvä, että itseään muita parempana pitävät huispauskapteenit ja muiden huomiolla elävät luihuispojat pudotettiin edes joskus aivan pohjalle.

Tunti mateli loppua kohti, ja oppilaat alkoivat jälleen nuokkua pulpettiensa päällä. Binnsin puuduttava sanahelinä hukkui haukotusten alle. Lyra pisti likoon kaiken tahdonvoimansa näyttääkseen kiinnostuneelta, mutta todellisuudessa hän oli lopettanut kuuntelemisen jo hyvän aikaa sitten.

“Johan hujahti tunti nopeasti”, sanoi Binns lopulta. “Kenelläkään ei taida olla vielä esseitä valmiina?” Opettajan katse vilahti Lyrassa, ja Lyra pudisti turhautuneena päätään. Se niistä lisäpisteistä.

Mutta sitten Anthony rykäisi, ja Lyran silmät suurenivat. “Mahdotonta”, hän mutisi hiljaa.

“Minä otin selvää aikaisemmista läksyistä ja tein esseen. 1470-luvun alkemistit, eikö niin?” Anthony sanoi ja kaivoi esiin rypistyneen paperin. Hän vei paperin Binnsille, jolla oli kasvoillaan lähestulkoon pöyristynyt ilme.

“Vai niin, Everthorn… En tiennytkään, että pidät historiasta”, Binns sanoi, mutta inho hänen äänessään oli kitkeytynyt lähes kokonaan pois.

“Pidän, pidän”, Anthony vastasi asiallisesti.

Lyraa alkoi inhottaa. Hänestä oli suorastaan järkyttävää, että Tylypahkan oma kriminaalipoika veti lisäpisteet Lyran nenän edestä. Tekisikö hän sen tästä lähin joka ikinen kerta, palauttaisiko hän kaikki esseet etuajassa? Ja kehtasi vielä sanoa pitävänsä historiasta.

Anthony huomasi, että Lyra tuijotti. Poika tuijotti takaisin, ja Lyra aisti hänen katseestaan jotakin… jotakin hyvin ivallista.

Kun luokka alkoi tyhjentyä ja professori Binns lipui seinän läpi, päätti Lyra kerätä rohkeutensa ja marssi luokan etuosaan, missä Anthony Everthorn vielä pakkaili tavaroitaan. “Hei kuule”, Lyra aloitti. “Mikä sen vallankumouksen oikein sai aikaan?”

Anthony näytti yllättyneeltä. Hänen huuliensa välistä karkasi tukahdutettu, hermostunut naurahdus. “Lukee kirjassa”, hän vastasi ja kohautti olkiansa, ja jatkoi sitten tavaroidensa kasaamista.

“No ei kyllä lue suoraan”, Lyra intti.

Anthony nousi ylös ja tuhahti. “No lue tarkemmin”, hän vastasi ja käveli pois. Käveli pois niin vain Lyran ohi kuin tämä olisi ollut ilmaa - ja Lyra olisi varmasti ärsytyksissään huutanut jotakin nasevaa perään, ellei Milena olisi nykäissyt tätä hihansuusta sivummalle ja sanonut: “Mitä sinä oikein kuvittelet tekeväsi? Yritätkö suututtaa sen?”

Lyra laittoi kätensä puuskaan ja alkoi marssia Milena perässään kohti luokan uloskäyntiä. “Miksi sinun täytyy aina aloittaa sota niiden kanssa, jotka pärjäävät sinua paremmin”, Milena mutisi ja pudisteli päätään. “Kuvittele jos sinä todella olisit korpinkynnessä, olisit kuollut jo hermoromahdukseen ajat sitten…”

“Minä en sodi, minusta vain tuntuu että hän huijaa jotenkin”, Lyra vastasi astuessaan ulos luokasta.

“Miksi?” kuului jälleen tuttu ääni, ja Lyra säpsähti. Hän kääntyi ympäri ja näki Anthonyn nojailemassa kädet taskussa punertavaan tiiliseinään luokan ulkopuolella. “Siksikö, koska minä olen murhaaja”, hän sanoi painottaen murhaaja-sanaa, “vai siksikö, koska sinä haluat olla muiden yläpuolella.”

Lyra silmäili poikaa epäluuloisena hetken. Hän näytti loukkaantuneelta: hänen tummat kulmakarvansa olivat kurtussa ja suu mutrussa. Mutta samaan aikaan hänen kehonkielensä huusi itsevarmuutta ja ylimielisyyttä. Ikään kuin hän olisi itse kuvitellut olevansa muiden yläpuolella, eikä suinkaan Lyra.

“Ensinnäkään, sinä et ole murhaaja”, Lyra sanoi.

“Enkö?” Anthony vastasi ja kallisti päätään.

“Murhaajat kuuluvat Azkabaniin. Älä kuvittele itsestäsi liikoja”, Lyra sanoi. “Toisekseen, minä en todellakaan halua olla muiden yläpuolella.”

Anthony hymyili. Se ei ollut ystävällinen hymy, muttei myöskään ilkeä. Se oli hyvin eriskummallinen hymy. Lyra huomasi, että hänen poskeensa ilmestyi hymykuoppa.

“Hyvä on”, poika sanoi. “Olet oikeassa. Minä huijasin. Mutta en kerro miten.”

Sitten hän lähti, ja jätti pöyristyneen Lyran seisomaan käytävälle. Lyra tuijotti Anthonyn loittonevaa selkää niin kauan, kunnes hän kääntyi nurkan taakse ja katosi näkyvistä.

Siitä alkoi peli nimeltä Kuka Huijaa Ja Ketä Huijataan.
Lyralla tosin oli vielä paljon opeteltavaa säännöissä.

Vastaus:

Minusta tässä tapahtui paljonkin ja mikä vähintään yhtä tärkeää, tarina avasi hahmojen luonnetta. Kaikki henkilöt tuntuivat monitasoisilta ja realistisilta persoonilta, koska kaikilla oli oma agendansa; Lyralla koulussa menestyminen suvun paineen takia, Anthonylla jokin omansa, jonka perään lukijat saavat arvailla. Lukijana en myöskään pitänyt Lyraa ärsyttävänä, juuri sen tähden, että olet onnistunut kirjoittamaan hänestä uskottavasti. Hahmo sopii hyvin kertojaksi ja selvittämään Anthonyn salaisuutta. Kolmatta persoonaa oli helppo lukea ja tapahtumat tuntuivat vievän koko ajan eteenpäin, niin että tarina tempaisi mukaansa. Vihjaisit pojan huijaamisesta taidokkaan hienovaraisesti Lyran väittäessä, ettei vastaus lue kirjassa suoraan, siitä Vihjailija-merkki! Lopetus oli koukku suoraan lukijan sydämeen ja jätti miettimään, täysosuma siis! Tarinan alkuosa vaikutti ehkä hieman viimeistellymmältä, ja loppua kohden kerronta tuntui hiukan etääntyvän Lyrasta ja tämän ajatuksista. Erinomaisesti kirjoitettu tarina joka tapauksessa!

Saat 12 kaljuunaa, 21 tuparia sekä Vihjailija-, Mysteerimetkuilija- ja Kerronnankietoja-merkit!
Aurelia » 20.3

Nimi: Nicholas Dennell

10.03.2017 23:30
Luku 10.


Vaelsin kohti liemien luokkaa jo valmiiksi suhteellisen huonolla tuulella. Erik Sullivan oli vinoillut minulle jälki-istunnostani, minkä seurauksena olin taikonut hänen oppikirjansa räpyttelemään lintujen lailla ulos makuusalista kohti oleskeluhuonetta ja sieltä ikkunan kautta kaatosateeseen. Harmikseni valvojaoppilas oli ollut todistamassa kirjojen ohilentoa, joten jouduin loihtimaan opukset takaisin sisätiloihin. Pakenin kuitenkin paikalta ennen kuin minut pistettiin vielä kuivattelupuuhiinkin, ihan vain Erikin kiusaksi.
En edes tiennyt, mistä rohkelikkotoverini oli kuullut jälki-istunnosta. En ollut kertonut siitä kuin Roselle ja Benjille enkä uskonut siihen, että kumpikaan lavertelisi. Toisaalta Noahilla oli tapana kuulla joka ikinen koulussa liikkuva juoru ja hänen suulautensa takia huhut myös levisivät hänen kauttaan nopeammin kuin ehti haiskua sanoa.
Mukanani oli edeltä käsin tehty lista asioista, joita olimme opetelleet edellisvuonna, mutta olin aika varma, ettemme ehtisi millään käydä niitä kaikkia tänään läpi. Lisäksi olin ottanut mukaan muistiinpanovälineitä, sillä tarkemmin mietittyäni tässähän oli oiva tilaisuus kerrata edellisvuoden jo jokseenkin unohtuneita taikoja ja liemiä.
Hytisin mennessäni, sillä tyrmissä oli kylmä vaikkei syksy ollut edes pitkällä. Oppilaat olivat valittaneet asiasta professori Lagoenalle, joka oli yrittänyt tehdä asialle jotain, mutta ilmeisesti tyrmät oli suunniteltu hyytäviksi ympäri vuoden. Jollain koulun perustajista taisi olla maailman surkein huumorintaju, ajattelin, kun vedin liemien luokan oven auki itsekseni tuhahdellen.

En ollut ajatellut, että tukioppilaani olisi ehtinyt paikalle ennen minua, olinhan ajoissa, joten suljin oven perässäni ilman kiirettä. Henkäisinpä oikein syvään sisään ja suljin silmänikin, jotta sain kireää olemustani rauhallisemmaksi. Kertaamisesta ei tulisi yhtään mitään, jos olisin pingottunut kuin jännitetty jousi. Napsahtaisin vielä pienimmästäkin takaiskusta ja tämä jälki-istunto olisi sitten siinä.
Päästin ilmat keuhkoistani ja avasin silmäni aikoen pitää rauhallisen olemukseni tuli mitä tuli. Ainut ongelma vain oli se, että zen-moodini päättyi ennen kuin se oikeastaan oli ehtinyt alkaakaan, sillä en ollutkaan huoneessa yksin.
Eturivistä minua tuijotti tuttu sininen silmäpari tumman sotkuisen polkan alta. Korpinkynnen katse oli jossain määrin utelias. Oli kuin hän odottaisi minun reaktiotani tilanteeseen. Ja sen hän saikin.
“Et sinä!” älähdin samalla kun kasvoilleni nousi ärtynyt ilme. En niin todellakaan suostuisi tukiopettamaan häntä! Opettaisin ketä tahansa muuta - jopa Erikiä - mutten häntä.
“Hei vain sinullekin.” Jokin hymyntapainen nykäisi Jenkinsin suupieltä, kun hän nosti toisen jalkansa sille penkille, jolla istui, ja kallisti päätään.
Olin lähestulkoon pöyristynyt siitä, miten rauhallisesti toinen tilanteen otti. Minä olin valmis viskomaan pöytiä, jotta saisin ilmaistua inhoni häntä kohtaa, mutta siinä toinen vain istui ja esitti söpöä viatonta pikkupoikaa tai jotakin. Ihan niin kuin hän ei olisi aiemmin juossut minua päin, päästänyt pöllöä kimppuuni tai vilkuttanut minulle huispausaitioon.
Puristin olkalaukkuani vihaisesti ja siristin silmiäni uhkaavasti pojalle. Ilmeisesti korpinkynsi ei kuitenkaan ollut kanssani samalla taajuudella, sillä hän ei selvästikään aistinut murhanhimoisia aaltoja, joita lähetin hänen suuntaansa.
“Meinasitko tulla tänne opettamaan vai kyräiletkö sieltä kaukaa?” poika kysyi ristien käsivartensa penkille koukkuun nostetun jalkansa ympärille ja kohotti kulmiaan kysyvästi. En vastannut mitään, olin vain aloillani. Voisinkohan jättää jälki-istunnon välistä..?
“Minä ajattelin, että olet pelkästään epäkohtelias, mutten tiennyt, että olet vielä kuurokin”, hän lisäsi hetken päästä, kun painostava hiljaisuus laskeutui välillemme. Jos olisin siristänyt vielä hiutusenkin enemmän silmiäni, en olisi kohta nähnyt poikaa enää ollenkaan. Ei sillä, ettäkö se olisi ollut mitenkään huono juttu.
“En minä ole kuuro. Itse olet idiootti”, sihahdin. Olin aika varma, että korpinkynsi kantelisi, jos nyt lähtisin, joten päädyin lopulta liikkumaan kohti luokan etuosaa.
“Millä tavalla idioottius ja kuurous liittyvät millään tavalla toisiinsa?” mustatukkainen poika heitti takaisin huvittuneen hymyn ja kulmien kohotuksen kera. Rymäytin vastalauseeksi laukkuni pöydälle Jenkinsin viereen sellaisella voimalla, että pöydälle valmiiksi levitetyt pergamenttirullat lähtivät kierimään kohti tason toista päätä. Korpinkynnelle tuli kiire ottamaan ne kiinni, ennen kuin paperit olisivat kierineet pöydän reunalta alas lattialle. Harmikseni hän sieppasi molemmat rullat ennen kuin ne ehtivät osua maahan, joten kaipa huispauksesta oli sittenkin jotain hyötyä.
“Selvä on äkäpussi, ollaan sitten ihan hissuksiin”, Jenkins sanoi takaisin istuvilleen päästyään. Pyöräytin hänelle silmiäni samalla kun purin laukustani mustepullon, sulkakynän, pergamenttirullan ja taikajuomakirjani. Viime vuoden loitsukirjani oli kotona, mutta toisaalta Jenkinsillä näytti olevan pöydällä vastaavat opukset, joten omat kirjani eivät tainneet olla välttämättömiä.
Avasin näennäisen tyynenä “Taikaliemet ja -juomat” sattumanvaraisesti jostakin kohtaa ja olin keskittyvinäni nukkujuoman saloihin, mutta oikeasti kihisin kiukusta. Minua ärsytti se, miten sanavalmis korpinkynteläinen oli.

Ilmeisesti Jenkins piti sanansa hiljaa olemisesta, sillä äänettömyyden katkaisi ainoastaan minun sulkakynäni rapina vasten pergamenttia. Ihmettelin hetken miksei toinen tehnyt mitään muistiinpanoja, joten vilkaisin korpinkynteen päin vaivihkaa. Yllätyksekseni hän oli kaivanut pöydälle jostain puisen sulkakynän näköisen esineen, jossa ei kuitenkaan ollut sulkaa. Se oli väriltään keltainen ja päähän oli kiinnitetty metallisella osalla punainen nystyrä. Mustepulloa ei näkynyt missään.
“Mikä tuo on?” kysyin tuijottaen esinettä epäluuloisesti.
Jenkins katsoi kysyvästi suuntaani, seurasi sitten katsettani ja käänsi sen jälkeen siniset silmänsä takaisin omiini. Hänen ilmeensä oli huvittuneen epäuskoinen.
“Et ole aiemmin lyijykynää nähnyt?” Äänensävystä kuuli, että minun olisi aivan selvästi pitänyt tunnistaa esine, mutten ollut eläissäni nähnyt moista.
“Onko se jokin jästien keksintö?” jatkoin kysymysleikkiä ja kurtistin kulmiani. Nimestä päätellen lyijykynää käytettiin kirjoittamiseen, mutta millä tavalla se voisi olla parempi kuin sulkakynä ja muste?
“Kai”, korpinkynsi kohautti olkiaan ja alkoi tehdä omia muistiinpanojaan välittämättä jatkaa keskustelua.
Unohduin katsomaan vierestä, miten lyijykynä toimi käytännössä. Jälki ei ollut yhtä tumma kuin mitä musteesta tuli, mutta muuten esine näytti toimivan aivan samalla tapaa kuin sulkakynäkin. Paitsi että välissä ei tarvinnut tietenkään kastaa kynää musteeseen eikä lyijykynässä näyttänyt olevan sitäkään vaaraa, että mustetta tippuisi terästä minne sattuu.
Pistin myös merkille, että Jenkinsillä oli erittäin epäselkeä käsiala. Olin jotenkin aina kuvitellut, että kaikki korpinkynnet omasivat siistit muistiinpanot ja selkeän kirjoitustyylin, mutta mustatukan tekstistä ei saanut kyllä mitään selvää.
Yritin parhaani mukaan tulkita hänen koukeroitaan, kun kynän matka yhtäkkiä pysähtyi.
“Voitko lakata tuijottamasta?” korpinkynsi kysyi perin painokkaasti, katse minussa.
“En minä tuijota”, vastasin automaattisesti ja palasin omien muistiinpanojeni pariin. Vilkuilin kuitenkin sivusilmällä miten toinen käänsi kynänsä ympäri ja hankasi punaista nystyrää vasten tekstiä. Kirjoitus katosi niin kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.
“Mitä?”
Kohotin katseeni korpinkynnen kasvoihin. Hän ei selvästikään tajunnut kynänsä hienoutta. Kuvitella nyt, että kirjoittaisit pergamentista kaksi kolmasosaa ja sitten tajuaisit unohtaneesi lisätä virkkeen jonnekin tai suttaisit musteella tai kirjoittaisit väärin. Se tarkoitti yleensä sitä, että jouduit kirjottamaan koko tekstin uudelleen, mutta tuolla pojalla oli ratkaisu ongelmaan eikä hän edes tiennyt mitä omisti!
“Paljon tuollainen maksaa?” kysyin yrittäen peitellä ilmiselvää kiinnostustani. Tuskin opettajat antaisivat kirjoittaa lyijykynällä tunnilla, mutta läksyjen teossa tuollainen säästäisi monta hetkeä.
Jenkins tuijotti minua hetken tulkitsemattoman ilmeen kera ennen kuin kaivoi laukustaan samanlaisen kynän kuin omansa ja ojensi sen minulle.
“Saat ihan ilmaiseksi, jos viitsit selittää, miten huonomuistisuusjuoman valmistaminen toimii.”

Jotenkin sitten löysin itseni luennoimasta liemien eri valmistuksesta ja sen jälkeen jatkoin hyvin luontevasti loitsuihin. En edes huomannut, miten paljon nautin äänessä olemisesta, vaikka alunperinhän olin vihannut koko ajatusta korpinkynnelle juttelemisesta. Aloin pikkuhiljaa nähdä, minkä takia Rose oli Jenkinsistä niin innoissaan, vaikka enhän minä sitä ääneen olisi myöntänyt mistään hinnasta. Toinen tuntui kuitenkin saavan minustakin irti parempia puoliani, vaikka välistä yritin väkisinkin olla epämiellyttävä, jottei tilanne mennyt liian tuttavalliseksi. Ajantajuni olin niin ikään kadottanut jo aikapäiviä sitten.
“Miten sinä olet korpinkynnessä, kun et tätäkään osaa?” puuskahdin, kun mustatukka ei ollut monen yrityksen jälkeenkään onnistunut muuttamaan professori Lagoenan pöydällä olevaa lasista omenaa jänikseksi.
“Kuten jo reipas tuokio sitten sanoin, en ole hyvä kou-- loitsuissa”, korpinkynsi vastasi ja heilautti taikasauvaansa uudestaan keskittyneen ilmeen kanssa. Patsas pomppi pöydän toiselle puolelle ja piiloutui suuren purnukan taakse eikä suostunut enää tulemaan esiin, vaikka me kuinka sitä maanittelimme. Kun yritin mennä ottamaan sitä kiinni, patsas hyppäsi pöydän reunalta tuhoonsa.
“Kautta Merlinin parran!” kirosin, kun noukin kahtia haljenneen lasiomenan puolikkaat käsiini ja nostin palat pöydälle. “Mitä sinä oikein teit viime kevään?” mutisin itsekseni, minkä jälkeen henkäisin syvään ja päästin ilmat kiivaana puuskauksena ulos keuhkoistani. Sitten yhdistin puolikkaat entistus-loitsulla.
Koska Jenkins ei ollut kommentoinut mitään, käännyin takaisin hänen puoleensa. Poika pyöritteli hajamielisesti lyijykynäänsä sormissaan ja oli selvästi omissa ajatuksissaan.
“Onko sinulle koskaan tapahtunut mitään todella kamalaa?”
Räpäytin silmiäni. En ollut odottanut tuollaista kysymystä, joten kurtistin myös vaistomaisesti kulmiani. Korpinkynsi näytti edelleen ajatuksiinsa uponneelta.
“No, minä jouduin Rohkelikkoon…” aloitin, mutten ehtinyt sen pidemmälle, kun jo tajusin Jenkinsin nostaneen katseensa. Tuijotin hänen sinisiin sielunpeileihinsä ja näin pettymystä ...ja jotakin muuta.
“‘Jouduit Rohkelikkoon’?” hän lainasi minua, mutta äänensävy oli jokseenkin ivallinen. Iloisuus ja rauhallinen letkauttelu oli tipotiessään.
“Jos tuo oli kamalinta, mitä sinulle on tapahtunut, niin olet tainnut elää aika lailla pumpulissa koko elämäsi. Väärä tupa on aika pieni ongelma muiden, paljon isompien ongelmien rinnalla”, korpinkynsi jatkoi samalla kun pyyhkäisi tavaransa laukkuunsa ja nousi ylös penkiltä ennen kuin ehdin sanoa vastalausetta. Jenkinsin katse oli kylmä, kun hän katsoi minuun. Ihan niin kuin hän olisi loukkaantunut alkuperäisestä kysymyksestäni, mutten tajunnut miksi.
“Et sinä voi tietää, millaista on joka päivä nähdä ja kuulla, ettei kuulu omaan tupaansa! Kukaan ei pidä minusta eikä minulla ole ystäviä siellä!” äsähdin vastaan, sillä vaistonvarainen reaktioni oli tietenkin vastata syytökseen syytöksellä.
Jenkins soi minulle hymyn, joka meni ennemmin irvistyksestä.
“Siitä on neljä vuotta! Kasvaisit vähän henkisesti”, korpinkynsi sanoi ja heitti laukkunsa olkahihnan päänsä yli. Sen jälkeen hän marssi luokan poikki ovelle aikeenaan selvästi poistua tilasta.
“Mihin sinä luulet meneväsi!” huudahdin ja osoitin häntä taikasauvallani. Poika vilkaisi sauvaani niin kuin se olisi ollut pelkkä syömäpuikko tai muu suhteellisen vaaraton kapistus.
“Omaan makuusaliini. Ja en yhtään ihmettele, miksei sinulla ole lainkaan ystäviä omassa tuvassasi. Et anna kenenkään tulla lähelle eikä sinulla ole minkäänlaista tilannetajua. Sitä paitsi olet tyhmä kuin saapas”, Jenkins sanoi rauhallisesti, mutta sanojen takaa kuulsi muutakin.
Tämän sanottuaan korpinkynsi otti ja lähti.

Vastaus:

Jenkinsin luonne oli mukava rikkomus korpinkynnen siistiin, älykkääseen ja hikariin stereotyyppiin. "Söpö viaton pikkupoika" -poseeraus saattoi tosin vähän nakertaa realistisuutta. Tykkään kovasti siitä, miten kerrot koulun yleisestä ilmapiiristä ja miljööstä yksittäisten tapahtumien sivussa, kuten alussa, se tuo tarinoihin oman tunnelmansa. Osaat saada lukijan elämään ja tuntemaan tarinan mukana; johdatit lukijan ajattelemaan, että tässä voisi olla orastavan ystävyyden alku kaksikon tehdessä kynäkaupan, ja särjit sitten oletuksen loppupuolen riidalla. Lukijana suorastaan imaisin tarinan tunnelataukset! Yleisesti tarina on usein taidokas ja mukaansatempaava, jos henkilöillä on heille itselleen näkymätön sisäinen ristiriita; tavoitteet, joiden tiellä on kuitenkin jokin "valhe", johon he uskovat - Colinilla hänen marttyyrinen asenteensa Rohkelikkoon päätymisestä. Siksi yksinkertaisen mukanaelämisen lisäksi tunsin tyytyväisyyttä siitä, että joku kertoi hänelle karun totuuden. Hieno tarina!

Saat 10 kaljuunaa, 20 tuparia ja Tukiopettaja-merkin sekä Merkkimaakari-merkin 20 merkin saavuttamisesta!
Aurelia » 19.3

Nimi: Kristian Wheeler, Korpinkynsi

09.03.2017 20:27
Luku 14
~Pieniä ihmeitä~

Syksy vaihtui talveen kinosten ja läksyjen kasaantuvan joululoman lähestyessä. Deageila, Talaith ja oikeastaan kaikki ystäväni lähtivät koteihinsa jouluksi, mutta minä jäin Tylypahkaan. Isä oli työmatkalla joulun yli ja pikkuveljeni ja äiti menivät mummille ja ukille. Minä en oikein viihtynyt isovanhemmillamme, joten jätin sen väliin. Tarvitsin muutenkin omaa aikaani, aikaa sulatella kuulemiani asioita äidistäni. Aatonaattona istuin yksin Korpinkynnen oleskeluhuoneessa, jossa kerrankin vallitsi hiljaisuus, kirjoittaen äidilleni kirjettä.
"Hei ja hyvää joulua!
Kaikki on kunnossa, ainakin toistaiseksi. Vielä en ole jäänyt vuoripeikon kynsiin tai pudonnut tähtitornista, joten kurpitsajuhlan jälkeen kaikki on ollut rauhallista. Koulu menee ihan okei. Luokkakaverit on mukavia eikä muutenkaan ole hirveästi valittamista. Lähes kaikki ovat kyllä lähteneet koteihinsa, meitä on kaikenkaikkiaan kaksi tusinaa oppilasta koko koulussa.
Nähdään pian, rakastan teitä
Kristian
Ps. Kerro Sylvesterille synttärionnittelut! Huisia, että hän on jo kymmenen, hänhän tulee Tylypahkaan ensi syksynä!"
Hetken kirjettä silmäiltyäni päätin lähettää sen aamulla. Kello jo melko paljon, mutten ollut väsynyt. En vain jaksanut nousta takkatulen ääreltä. Siinä siis istuin hiljaisuudessa, jonka rikkoi vain tulen hiljainen rätinä takassa, kunnes viimein tunsin väsymyksen painon harteillani. Nousin sohvalta ja kiipesin raskain askelin portaat ylös poikien makuusaliin. Heittäydyin sängylle, vedin raskaat, siniset verhot sänkyni ympärille. Painoin pääni tyynyyn ja kietaisin peiton yli korvieni. Sängyn lämpö tuuditti minua, eikä ajatuksenikaan enää vaivanneet päätäni. Siinä samassa jo vaivuin levolliseen uneen.

Aamulla herätessäni, tunsin olevani levänneempi kuin aikoihin. Venyttelin hyväntuulisesti ja pirteänä, loikkasin ylös sängystä ja puin ylleni haalistuneen jumpperin ja farkut. Muistin kirjeeni ja kipaisin hakemassa sen oleskeluhuoneesta samoilla lämpöisillä askeleeni suunnaten kohti pöllölää. Kipusin portaat ylös nopeasti kuin sähinkäinen ja sidoin kirjekuoren erään koulun tornipöllön nilkkaan. Katselin pöllöä, kun se levitti siipensä ja lehahti ulos pakkasaamuun hiljaa huhuillen.

Suuressa salissa oli hiljaista. Normaalin puheensorinan sijaan, kukaan ei sanonut mitään. Katselin ympärilleni tyhjältä näyttävässä tilassa. Katseeni osui hyisiin, sinisiin silmiin, jotka porautuivat lävitseni. Luihuispoika, jonka mustat hiukset olivat siististi kammattu päätä pitkin. Hän tuijotti minua, kunnes todennäköisesti hänen ystävänsä palautti hänet maan pinnalle.
"Olivier, mitä sinä tuijotat?" hurmaava luihuistyttö vaalein palmikoin kysyi. Hänen äänensä oli komenteleva.
"En mitään, Yvonne. En yhtään mitään", hän vastasi ääni samettisen pehmeänä, lipevänä, jopa mielistelevänä. Edelleen katse kiinni pojassa istuin alas ja lapoin puuroa lautaselleni. Se oli maukasta, en tajunnutkaan, kuinka nälkäinen olin. Nautin joka suupalasta, jonka suuhuni sain. Join kurpitsamehua isoin kulauksin alas, sen makeus levisi suuhuni ja valui kurkustani alas kylmänä janoni sammuttaen. Syötyäni lähdin seesteisenä tutkimaan linnan käytäviä, nyt kun ei ollut tunteja. Kiipesin portaita ylös alas ja edestakaisin. Löysin aina uusia paikkoja linnasta, joka oli ollut toinen kotini jo puolentoista vuoden ajan.

Luulisi, että silloin, kun oppilaita on vain kaksikymmentäneljä, ei törmäisi toisiin niin paljoa. Olin väärässä. Poikien vessassa olin lähes törmätä poikaan, jota kutsuttiin Olivieriksi. Hän näki minut peilin kautta ja vilkaisi minua. Hänen silmistään heijastui omituista lämpöä, jota niistä en aikaisemmin ollut nähnyt. Poika käännähti ympäri. Minut sivuun sysäten (huomattavasti lempeämmin kuin ensimmäisellä kerralla) hän lähti vessasta taakseen katsomatta. Jäin hetkeksi paikalleni olkiani kohauttaen.

Jouluaamuna heräsin haukotellen ja hiukset pystyssä. Katselin hetken ympärilleni ja maiskautin kieltäni, kunnes muistin mikä päivä oli. Ponkaisin ylös sängystäni unohtaen siniset verhot sängyn ympärillä ja sotkeuduin niihin, mutta pian pääsin irti pinteestä. Kuusen alla huomasin kasan paketteja ja pöllön, jolla oli vastaus äidiltäni. Kiiruhdin ottamaan äidin kirjeen sarvipöllökoiraan jalasta ja avasin kirjekuoren.
"Hei kulta!
Olen edelleen todella pahoillani siitä, mitä jouduit kokemaan kurpitsajuhlailtana ja halusin hyvittää sen sinulle. Tässä on Pierre. Se on ylimääräinen joululahja minulta.
Hyvä, että voit hyvin. Niin mekin voimme, Sylvester kiittää onnentoivotuksista. Heillä on kaikilla ollut isoveljeä ikävä.
Rakkaudella
Äiti.
Ps. Mummilta ja ukilta terveisiä, vihreä paketti on heiltä." Työnsin kirjeen sivuun ja katsoin upeaa pöllöä, joka huhuili arvokkaana. Minulle? Silitin pöllön sulkia onnellisesti hymyillen. Pierre lehahti istumaan olkapäälleni, kun avasin muita paketteja. Deageilalta sain suklaasammakoita ja Bertie Bottin jokamaun rakeita. Minä olin antanut hänelle 20 puntaa, en minä tiedä, mitä ostaa tytöille lahjaksi. Talaithilta sain taitavasti neulotun Impoon ampiaisten kaulahuivin, itse olin piirtänyt hänelle kuvan meistä ja loihtinut sen liikkumaan. Nyt oli isovanhempieni paketin vuoro. Sen kääre oli kaunista pullonvihreää ja se oli siististi paketoitu. Avasin paketin varovasti ja kääreen alta paljastui rasia. Sen avattuani huokaisin lumoutuneena; pronssinen medaljonki, jossa oli sinisafiiri keskellä. Sininen ja pronssi, Korpinkynnen tunnusvärit. Koru oli raskas, sen paksu ketju kietoutui kaulani ympärille kuin käärme, kun laitoin sen kaulaani. Se roikkui pitkällä rintakehäni päällä. Autuas hymy levisi kasvoilleni. Nousin ylös ja sarvipöllökoiras siirtyi istumaan pääni päälle saaden naurun hykerryttämään minua. Lähdin oleskeluhuoneesta onnellisena, mutta kuitenkin yksinäisenä. Minun oli ikävä parasta ystävääni. Minun oli ikävä hänen aurinkoista itseään.

Hieman ennen lounasta kuljeskelin linnan tiluksilla, yksin tietenkin. Yhtäkkiä tunsin pääni nytkähtävän eteenpäin iskun voimasta. Käännähdin kannoillani vain huomatakseni platinatukkaisen kauniin tytön ja pitkän, komean pojan, joka ei kuitenkaan nauranut ystäviensä kanssa. Hän katsoi minuun hieman anteeksipyytävästi, muttei sanonut mitään.
"Hei, puoliverinen! Minne sä jätit kuraverisen tyttöystäväsi, vai joutuiko hän jättämään koulun kesken?" Ivallinen ääni sanoi naurunpyrskähdysten seuratessa perässä. Tonsin punaisten laikkujen ilmestyvän poskilleni silkasta kiukusta. Siristin silmiäni vihaisena.
"Älä jaksa Yvonne, sitäpaitsi olen kuullut Wheelerin olevan yhdessä sen pienen tytön kanssa, ei sen punapään." Kasvojeni ilme kävi varmasti läpi tuhat tunnetilaa, kunnes se jäi hämmennykseen. Tuo poika, Olivier, oli sanonut minulle minun kuuluvan ennemmin Puuskupuhiin, kuin Korpinkynteen, mutta nyt hän puolusti minua.
"Olivier? Pidätkö sinä tosissasi tuon roskasakin puolia?" Yvonneksi kutsuttu tyttö nauroi ilkeää naurua. "Tuossa oli vuosisadan vitsi!"
"Lopeta jo, Yvonne, Ihan totta", Olivier ärähti. Se säikäytti vaaleaverikköä hieman, kunnes tyttö jo keräsi ylpeytensä uudestaan. Nakelleen niskojaan hän väänsi kasvoilleen teennäisen hymyn.
"Hyvä on, Olivier", hän sanoi myrkyllisesti ja kääntyi minua kohti vetäen taikasauvansa esiin. Hän ei ollut ainoa, minä peräännyin nopeasti, sillä muistot kurpitsajuhlasta tulvivat mieleeni. Sykkeeni kiihtyi ja kompuroin lumihankeen. Sinisilmäinen poika osoitti sauvallaan ystäväänsä, silmät vähintäänkin yhtä kylmänä kuin lumi.

Vastaus:

Lähdit juonessa takaisin arkisempiin aiheisiin, mutta otit pääjuonen kuitenkin hyvin mukaan viittausten avulla ja selvästi tällä Luihuisen pojalla tulee olemaan oma osansa tulevissa tapahtumissa! Oli voitonriemuista nähdä, että luihuinen alkoikin puolustaa Kristiania, mutta olisin kaivannut hitaampaa kehitystä tai jotain vihjausta siitä syystä, minkä takia poika niin äkisti muuttikin kantaansa. Myös pojan silmistä kuvastuvat omituisen lämmön olisi voinut kuvata hienovaraisemmin - lukijalle on nimittäin mielenkiintoisempaa lukea, kun saa päätellä ja spekuloida juonen kulkua, sen sijaan että kirjoittaja tekee päättelyn tekstissä lukijan puolesta. Joka tapuksessa vaikuttaa siltä, että poika tulee olemaan erinomainen lisä hahmojesi dynamiikkaa maustamaan! Lahjojen avaaminen oli hauska kohta, minä ainakin olin utelias tietämään, mitä Kristian sai! Loppu jäi jännittävään paikkaan. Pieni oikoluku olisi kohentanut; tarinassa oli muutamia kirjoitusvirheitä ja joitakin lauseenvastikkeita, jotka olisivat toimineet paremmin erillisenä lauseena tai sivulauseena (esimerkiksi "luihuistyttö vaalein palmikoin").

Saat 7 kaljuunaa, 15 tuparia sekä Sauvat solmussa -merkin!
Aurelia » 19.3

Nimi: Ficer Cooper

04.03.2017 21:23
Yhdestoista luku

Parvekkeeni kivinen aita oli kylmä kämmeniäni vasten, vaikka loppukesän aurinko oli paistanut aamusta asti ilman ongelmia. Pilviäkään ei ollut näkynyt taivaalla öisen myrskyn jälkeen. Olin jo monta tuntia katsonut kartanoamme ympäröivien peltojen tanssahtelua tuulen rytmiin ja kuunnellut kuinka metsien puut suhisivat kuiskauksia toisilleen. Ilma tuoksui raikkaalta sateen jäljiltä ja sekoittui niittyjen ja metsien kukkasiin. Hopeiset silmäni kääntyivät parvekettani alustavaan pensaikkoon jota yksi kotitontuistamme saapui juuri tasoittamaan lauleskellen.
”Huomenta herra Ficer!” tonttu huikkasi kun huomasi minun katselevan. Heilautin kättäni tälle hymyillen ja nojauduin kaiteeseen kyynärpäideni varaan.
”Huomenta Chip”, vastasin. Tonttu nosti mitä onnellisimman hymyn huulilleen ja jatkoi töitään entistäkin iloisemmin laulaen. Isäni sanoo että tontut tuntevat ylpeyttä kun puhumme heille. Katselin vielä hetken kuinka Chip jatkoi työtään ja suoristauduin sitten lähtemään huoneestani.
”Huomenta Daisy, ompa nätti rusetti”, sanoin tyttötontulle joka tuli lakanoita kantaen vastaan. Tonttu henkäisi ja punastui sanojeni myötä.
”Voi kiitos, kiitos herra Ficer!” Daisy piipitti ja pyöritteli sinisen rusetin silkkiä laihan sormensa ympärillä siihen asti kun poistuin huoneesta.
Kuljin tummasti sisustetun kartanomme käytävää pitkin ja laskeuduin portaat alakertaan. Katseeni selasi sukumme tuoreita sekä ikivanhoja muotokuvia. Mustat haarniskat jotka vartioivat jokaista makuuhuonetta, kumarsivat lievästi aina kun kävelin ohitse. Kiersin valtavan eteisemme kautta taakse johtavalle ovelle joka oli auki. Fia oli jo ulkona ja leikki yhden lemmikeistämme kanssa ja isämme luki kirjaa samaa aikaa kun silitti yhtä koirasusistamme.
Kun pääsin vihdoin ulos, en välitänyt kun Rom ja Tank lähtivät iloisesti loikkimaan ympärilläni. Kun Rom oli kaataa minut kumoon, laskin käteni koskettaa sen selkää. Tank tökki kuonollaan reittäni, huomiota myös itselleen kerjäten. Rom ja Tank ovat vasta kaksi meidän koirasusistamme. Meillä on niitä yhteensäneljä, näiden ääliöiden lisäksi on myös Gia ja Lynn. Lynn on vatsa kaksi vuotias, Ginan pentueesta. Rom ja Tank ovat veljeksiä, Gian edesmenneen siskon viisi vuotiaat pennut.
”Huomenta Ficer. Nukuithan hyvin? Teillä on lähtö kolmen tunnin päästä”, isäni sanoi yhtäkkiä ja nosti katseensa Päivän Profeetasta minuun. Fiakin suoristautui leikkimästä Felixen pesukarhun kanssa ja asteli halaamaan minua.
”Nukuin kyllä. Miksi ette herättäneet minua?” kysyin kun halasin sisartani takaisin. Kumarruin sitten ottaa kepin jonka punertavan ruskea Rom toi ylpeänä luokseni. Isääni vielä vilkaistua viskasin kepin voimalla peremmälle pihaa. Koirasudet lähtivät kaikki siinä samassa sen perään ja alkoivat painia keskenään.
”Ei meillä ollut kiire. Haluatteko lähteä kohta?” isä naurahti ja nousi tuolilta ylös. Nyökkäsin samaa aikaakun Felix mumahti myöntävästi ja Fia vain hymyili. Meidän oli tänään määrä mennä ostamaan uusia kirjoja lukuvoteen.
”Ainiin, Ficer!” Fia henkäisi niin äkisti että säpsähdin. Ilme silti värähtämättäkään käänsin katseeni sisareeni.
”Mmhm..?” päästin suustani.
”Muistathan Naomin ja Marien? Ne kaksi ystävääni näytelmäkerhosta? No, olemme nyt suunnitelleet uutta näytelmää ja tarvitsemme kaks komeaa ja vahvaa so..!” Fia puhui innoissaan kunnes keskeytin.
”Ei.. Ei todellakaan!” sanoin tiukastija lähdin jo kävelemään sisälle.
”Minä voin tulla!” Felix innostui ja virnisti ilkeästi.
”No et muuten varmasti tule! Viimeksi kun pyysin sinulta näytelmään apua, piilotit läjäpäin hämähäkkejä hattuihin!” Fia kivahti ja läpsi Felixen pois kimpustaan. Fia tarasi heti sisälle ehdittyämme käteeni kiinni ja inahti anelevasti.
”Ole kiltti Ficer..! Sinä ja Samuel olisitte täydellisiä siihen! Sanderkin olisi innoissaan! Kiltti!” Fia rukoili. Käänsin kevyen mulkaisun tytön silmiin ja mutristin suutani.
”Ficer, autahan siskoasi. Minun aikanani jos pojat osallistuivat kerhoihin, niin saatiin paljon tytöiltä huomiota!” isäni hekotti kun sulki oven koirasusiemme perästä kiinni.
”En minä halua huomiota! Minulle riittää se huomio minkä saan jo isän vuoksi..!” murahdin. Fia väänsi suupielensä surkeana alas ja katseli rukoilevasti vielä hetken. Olin juuri torumassa häntä kun tyttö loikkasi aivan varoittamatta iloa täynnä ilmaan.
”Ha! Puhun Sanderille! Hän saa Samuelin aivan varmasti taivuteltua!” Fia innostui ja lähti kikattaen karkuun. Pyöräytin huokaisten silmiäni ja mutisin itsekseni kun näin Fian olevan tosissaan asian suhteen.
”Ficer, juokse hakemaan koululaukkusi niin lähdetään. Minullakin on viistokujalla tekemistä, enkä halua myöhästyä”, isä huikkasi olohuoneesta. En vastannut mitään vaan käännyin heti kävelläkseni hakemaan laukun ja tavaralistan.
Ainiin, olimme Samuelin kanssa sopineet tapaavamme Ihmeiden Eläintarhan edessä.


/Siinä taas jonkinlaista teksitä, hope you like it!

Vastaus:

Mukava aloitus uudelle vuodelle! Siirtymisesi ensimmäiseltä luokalta viidennelle toimi tarinoissakin yllättävän sulavasti; koska edellisessä tarinassa oli puhetta siitä, milloin Ficer on valmis puhumaan, lukijalle syntyi mielikuva, että nyt ollaan lähempänä sitä aikaa ja lähempänä mysteerin selviämistä. Alun kuvaus oli jälleen upeaa ja maalaili maiseman silmien eteen, ansaitsit kuvailumerkit täysin uudestaan! Oli mukavaa, että Ficer puhui ystävällisesti kotitontuille - vaikka isän sanat ylpeäksi tekemisestä tuntuivatkin jotenkin viittaavan ihmisten rooliin "ylempiarvoisina" olentoina.. Haarniskojen kumartaminen Ficerille oli aivan mahtava yksityiskohta! (Kaliseva kumartaminen voisi tosin olla huono juttu, jos yrittää hiiviskellä käytävillä yöllä! :D) Kuvaus perheen koirista tuntui vähän liian yksityiskohtaiselta ja se pysäytti tarinan kerronnan. Mukavaa, että otit näytelmäkerhon mukaan tarinaan, ja Felixin luonne jekkuilijana tuli hauskasti ilmi keskustelun avulla. Pilkkuja puuttui ennen alistuskonjunktioita (että, jotta, koska, kun,..) ja relatiivipronomineja (joka, mikä), niihin kannattaa oikeinkirjoituksen nimissä kiinnittää huomiota. Jatkoa odotellen!

Saat 7 kaljuunaa, 15 tuparia sekä Hymyhuulten hilaaja -merkin!
Aurelia » 8.3

Nimi: Vivian Fira, Korpinkynsi

04.03.2017 20:15
Toinen luku

Vivian oli ollut Tylypahkassa vasta kaksi viikkoa, ja hän oli jo osoittanut älykkyytensä, etenkin taikaolentojen hoidossa ja muodonmuutoksissa, vaikka hän olikin hieman ujo. Hän oli ystävystynyt paremmin Ella Winderin kanssa ja hän oli kiinnittänyt paljon huomiota uuteen maatiaiskissaansa Chelseaan, sekä hän oli oppinut tuntemaan tylypahkan tärkeimmät luokat, käytävät ja kerrokset. Ensimmäisinä päivinä Vivian oli hämmästellyt liikkuvia portaita, pöllöpostia aamiaisella, eläviä tauluja, puhuvia aaveita, taikoja sekä ennen kaikkea sitä ihmismäärää. Vivian oli tottunut edellisessä koulussaan hyvin pieneen määrään henkilöitä, mutta Tylypahkassa oli satoja oppilaita, jotka olivat tukkimassa käytäviä tai odottamassa liikkuvia portaita.

Vivian oli tykästynyt erityisesti taikaolentojen hoidon kaksoistuntiin rohkelikon kanssa, mutta oli hyvin pettynyt kun Ella mielummin kammoksui kuin ihaili pieniä haisevia näykkiviä lentogerbiilejä, joita Vivian lähes palvoi.
“Hei, Ella! Katso tätä lentogerbiiliä, se kaivaa maata!” minä hihkaisin.
“Yäk! Se haisee ja se on ihan likainen! Miten nuo otukset kiinnostavat sinua, tai siis nehän näyttävät, haisevat ja ovat ihan vastenmielisiä!?” valitti Ella
“Ei ne näytä tai ole vastenmielisiä vaan suloisia! Ja ne haisevat koska ne ovat vasta alle yksivuotiaita!” minä kivahdin Ellalle.
“Sinä et saa niistä millään tavalla siedettäviä, varsinkaan sillä tekosyyllä että ne ovat poikasia!”hän äyskähti
“Eivät ne ole tehneet sinulle mitään pahaa!” minä tiuskahdin
“Vivian, oletko tosissasi että pidät noista!?” hän tivasi, mutta jatkoi sitten
“Ai niin minähän melkein unhodin, sinulla ei ole muita ystäviä kuin kaivavat haisunäädät!” hän pamautti.
“Miksi minä edes puhun sinulle?! Sinä olet vain säälittävä ja typerä noitakakka! Ja sitä paitsi ne ovat lentogerbiilejä, ei haisunäätiä! ” minä huusin melkein itku silmässä, sillä hän oli osunut minun herkkään kohtaan ja lentogerbiili puri minun pikkusormea.
Ella näytti vain huvittuneelta sanoistani ja tokaisi aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut
“Katso tuota yhtä poikaa rohkelikosta, hänellä on ihanat ruskeat hiukset ja kastanjan väriset silmät.”
Minä olin päättänyt olla puhumatta enään Ellalle ja olin vain vielä ärsyyntyneempi siitä että minun sanani eivät vaikuttaneet häneen millään tavalla, joten minä kävelin toiselle puolelle aitausta missä lentogerbiilit olivat.

Tunnin loputtua minä odotin hetken että Ella oli mennyt sisään ennen kuin lähdin aitauksesta. Samalla kun kävelin linnaan päässäni soi oma ääneni joka sanoi lauseita niin kuin
“Hienosti meni tämäkin ystävyys.” ja “Ella oli oikeassa, ainoat ystävät jotka sinulla on ovat eläimiä.”ääni sanoi päässäni. Yhtäkkiä ajatukseni harhaantuivat, kun rupesin tutkimaan listaa joka oli linnan seinällä. Siinä näkyi kaikki uudet oppilaat ja huomasin että taikaolentojen hoidon tunnilla oli vain 10 rohkelikon oppilasta eikä 11 oppilasta.

Kun kävelin lounaalle huomasin meidän tuvanjohtajan hra. Lipetitin. Minä ihmettelin minne hänellä oli kiire joten päätin kysyä, sillä minulla ei ollut kiire päästä ruokailuun jossa joutuisin näkemään Ellan joka heilauttelisi ärsyttävästi pitkää vaaleanruskeaa poninhäntäänsä ja virnuilisi minulle hänen sinivihreäharmaat silmänsä pilkehtisivät.
“Minne teillä on kiire Herra Lipetit?” minä utelin kiinnostuneena ja samalla vaaleat hiukseni valahtivat kasvoilleni ja minulle tuli kova kiire siistiä ne, sillä en halunnut näyttää typerältä opettajan silmissä
“Minä menen sairaalasiipeen katsomaan erästä ensiluokkalaista rohkelikkotyttöä.” hän vastasi nopeasti ja kiiruhti käytävää pitkin pois. Minä jäi yksin käytävään ja rupesin itkemään sillä ymmärsin vihdoin että minulla ei taaskaan ollut ystäviä. Sitten hän näki erään viidesluokkalaisen luihuispojan joten minä päätti juosta pois sillä en halunnut saada itkupillin mainetta. Mutta minua jäi mietityttämään se rohkelikkotyttö joka oli sairaalasiivessä.

Tässä oli minun toinen tarinan ja käytin siinä kahta valmista oppilasta jotka löytyvät täältä. Toivottavasti nautitte siitä yhtä paljon kuin minä, sillä mun sormet ihan syyhysivät kun mä kirjoitin tätä tarinaa.

Vivian Fira, Korpinkynsi

Vastaus:

Hyvä tarina jälleen, mukava että syvennyit tällä kertaa vähän tarkemmin tapahtumiin! :) Olit osannut painottaa tärkeitä tapahtumia: kirjoitit lyhyen ytimekkäästi Vivianin ensimmäisistä viikoista Tylypahkassa, ja keskityit sitten paremmin Taikaolentojen hoidon tuntiin! Vivianin ja Ellan riitely oli hyvin kirjoitettua; olipa kamalaa, että Ella osasi loukata Viviania niin pahasti! Se, että Ella siirtyi ihan muihin asioihin pyytämättä anteeksi tai loukkaantumatta Vivianin sanoista tuntui ikävältä, myös sen takia, että lukijakin pystyi ajattelemaan sitä omien kokemustensa kautta. Jokainen on varmasti ollut joskus samankaltaisessa tilanteessa. Osasit siis kirjoittaa hyvin todentuntuisen kohtauksen! Tarina loppui vähän surullisesti Vivianin ollessa huonolla mielellä, toivottavasti hän saa vielä parempia ystäviä. Lopetus jätti myös mietiskelemään, mistä tuossa rohkelikkotytön mysteerissä on oikein kyse.. Aloitit tarinan hän-kertojalla (Vivian oli ollut), mutta oppitunnilla vaihdoit minäkertojaan (minä olin ollut), olisi hyvä valita jompi kumpi ja pitäytyä valinnassa. Tarinassa oli myös jonkin verran kirjoitusvirheitä; pisteitä puuttui lauseiden lopusta ja pilkkuja puuttui ennen konjunktioita (että, jotta, koska, sillä). Niihin voisi ensi kerralla kiinnittää huomiota - joka tapauksessa oikein hyvä tarina! :)

Saat 6 kaljuunaa, 12 tuparia, sekä Keskustelukeisari- ja Sauvat solmussa -merkit!
Aurelia » 8.3

Nimi: Margot Riggs

03.03.2017 00:16
Luku 10

Jos istuu iltapäivällä kirjastossa historiakirjojen välikössä ja aurinko paistaa sisään, täytyy vaihtaa istumapaikkaa puolen tunnin välein, etteivät säteet paista silmiin.
Sade oli loppunut. Kurottauduin kokeilemaan, joko Ivyn takki olisi kuivunut, nyt kun sillä oli paras paikka pilvien takaa kurkistaneen auringon paahteessa. Yhä kostea. 
 “Ei sillä ole väliä. En aio mennä ulos enää koskaan”, Ivy sanoi, nostaen nihkeät jalkapohjansa nojaamaan taas kirjastonpöytää vasten. Vaikka matami Prilli oli tuskin viittä minuuttia sitten käynyt tiuskaisemassa asiasta. Märät sukat riippuivat kuivattelemassa tuolinselkämyksellä hänen vieressään. Vetäydyin takaisin tuolilleni, mutta kurtistin kulmiani. 
 “Eikös teillä ole huispausharkat vielä tänään?” kysyin.
 “Eip. Eräs nimeltä mainitsematon mulkku on sairaana niin että koko joukkue pitää taukoa”, Ivyn katse ei kohonnut kirjan sivusta, mutta kulmakarvojen kohoamiset viestittivät selvästi hänen ajatuksensa asiasta.
Mahtaa Enoch - kapteeni - tosiaan rakastaa Kitiä, kun kerran pistää koko joukkueen paussille, mietin, jotenkin katkeralla nuotilla, mutta päätin olla sanomatta mitään ääneen. Kukapa nyt ei.
Yritin palauttaa ajatukseni takaisin taikajuomien läksyjen pariin, mutta huomasin kohta lukevani samaa lausetta kolmatta kertaa uudelleen. Puuskahdin turhautuneesti ja suoristauduin, kurotin kädet tuolissa ylös ja taakse, kuullen selästä hiljaiset, mutta ytimekkäät krunts, naks, naks. Sitten pyöritin päätä edestakaisin, nostin toista olkapäätä, sitten toista. Ei auttanut.
Ivy yritti vielä kulmat kurtistellen saada selkoa muistiinpanoistaan näyttäen kerrankin keskittyneeltä, joten en sanonut mitään, vedin vain teräksisen termoskannuni pöydän syrjältä opiskelureviirille ja kaadoin kahvia.
Tarkoitus oli pitää noin viiden minuutin lepotauko, sillä luettavaa oli vielä rutkasti, mutta ajatukseni lähtivät huomaamatta ajelehtimaan; ensin PVS:n kokeeseen ja sieltä edelliseen tuntiin ja siitä tunnin alkuun ja sieltä Robbin kasvoihin, kun hän nauroi irvistykselleni kappoja kohtaan. Jäin tuijottamaan valopilkkuja, jotka tanssivat puupöydän ainoalla vapaalla tilkulla.
”Haloo”, kuulin vaativasti pöydän toiselta puolen ja kohtasin Ivyn huvittuneet kasvot. ”Sun opiskelu etenee selvästi hyvin.”
”Kai sitä taukoja saa pitää”, puolustauduin. Koska Ivy ei jatkanut mitenkään, kurotti vain kohti omaa kahvimukiaan, pidin hetken mietintätauon ja päätin tarttua härkää sarvista.
"Tiedän, ettet tykkää puhua pojista, mutta... Halusin vain kysyä, mitä mieltä olet Robbista?" Ivy vilkaisi minuun nopeasti mukinsa ylitse ja kohotti harkitusti olkapäitään.
"No, on se ainakin hyvännäköinen."
"Vau", sanoin hiukkanen sarkasmia vireessä, ehkä peitellen helpotusta siitä, ettei hän ollut päättänyt ohittaa aihetta. "Tuo merkkaa paljon, sinun suustasi." Ivy oli vuosi sitten kärsinyt vahvasta kuvotuksesta aina Kitin nimen tai naaman tullessa esille, ja myös osoittanut sen.
"Olen homo en sokea", hän vastasi kuivasti. Pyöräytin hymyillen silmiäni. Ei välttämättä aivan, mihin viittasin, mutta menkööt. "Mutta joo, siitä vain."
"Siitä vain?"
"Jos pyydät lupaa ihastua siihen virallisesti, tai mitälie, niin siitä vain. Saat ’siunaukseni’.”
"Oikeasti? Tai siis, halusin vain varmistaa, ettei käy niin kuin viimeksi." Viimeksi, kun paras ystäväni ei kestänyt olla samassa tilassa poikaystäväni kanssa. Kaipa Ivylla oli näissä asioissa kuitenkin parempi intuitio kuin minulla.
"Ei käy", Ivy vastasi päättävästi. "Runopoika ei vaikuta mieshuoratyypiltä." Ilmeeni kurtistui inhoavaan suuntaan.
"Runopoika! Hyi mikä sana", sanoin ja irvistin päälle.
"Miten vaan", hän pyöräytti silmiään. Siitä huolimatta hänen kasvoilleen kohosi se tuttu, vastahakoinen hymy, joka sai minut aina nauramaan.

Kuristuskaasun havaitsemisesta ja vaikutuksista kyllä löytyi tietoa, mutta sen syntymisestä valitettavasti vain lyhyt teksti: ”Kuristuskaasua syntyy tietyin perustein tietynlaisesta taikajuomasta, jos aika on tietyllä tavalla otollinen”. Joten lähdin vaativalle tehtävälle kahlaamaan oppikirjojen rivistöjä.
Olin kolunnut jo yhden hyllyrivistön, ja kainalossani oli vasta yksi vaivainen - tosin vaivaannuttavan painava - kirja, Kuolettavan hyvät taikajuomat. Tylypahkan kirjasto oli täynnä kirjoja, ja taikajuomillekin oli varattu oma ainakin kymmenen korkeaa hyllyä käsittävä sektionsa, mutta ollakseen niin suuri, sieltä oli vaikea löytää mitään oikeasti hyödyllistä. Jotkut nimistä kuulostivat jopa niin typeriltä, että tuskinpa niiden kansien välistä löytyisi mitään vakavasti otettavaa, ainakaan nykyajan standardeilla; Keittokäryn kummitukset, Mikstuuramysteerit ja Oikean Keittäjän Sopukka. Jos kannessa täytyy lukea ”oikea”, on luotettavuus mielestäni valmiiksi hataralla pohjalla.
Hyllyn loppuun mennessä en ollut löytänyt mitään parempaa. Palasin takaisin ja nappasin sittenkin mukaani Keittokäryn kummitukset - jospa se vaikka kertoisi, että kuristuskaasu oli vain häkän aggressiivisempi muoto. Itse kirjan hajusta päätellen se oli kyllä liian kärähtänyt kertomaan enää mitään.
Laskin tyytymättömänä kirjan nenältä syliin ja hätkähdin, kun melkein törmäsin johonkuhun.
"Ai, sinä", sain suustani hälyttävän henkäisyn jälkeen. Se oli Kit, hiukset siististi sivulle kammattuna ja päällä koulun harmaa neulepusero. Siirsin silmäni nopeasti jonnekin muualle.
"Minä."
”Luulin, että olet sairaana.” Kit kääntyi hiukan ja kohotti veltosti kantositeessä lepäävää kättään.
”Olen minä. Auguuri puri.”
”Ja kätesi pitää olla kantositeessä sen takia?”
”Margot. Vihjaatko, että valehtelisin?” En useinkaan tunne tarvetta pyöräyttää silmiäni. En ole niin ilmeikäs. Paitsi kun kyseessä on eräs vihreäsilmäinen liero. Silloin pyöräyttelen silmiäni niin usein, että keskiarvoksi tulee vuodessa ainakin 365 kertaa.
”Hyvä että joku sentään tunnistaa pahan ihmisen."
"Minä yritin olla kunnon oppilas ja syöttää sitä riesaa."
"Aivan", vastasin ivallisesti. Yritin palata takaisin kirjojen pariin ja viestittää, että en välittäisi jatkaa keskustelua. Harvoinpa ne viestit välittyvät perille asti.
”Mutta piti vain sanoa, etten olisi sinusta uskonut”, hän sanoi vaihtaen painoa jalallaan, työntäen toisen kätensä taskuunsa. ”Sinä… ja Edmond Playfair.”
Silmäni syöksyivät hänen arvioiviin kasvoihinsa. Ja yllätyksekseni tunsin ensimmäiseksi taas vihaa, siitä, että hän saattoi kuulostaa pettyneeltä, kuin hän olisi tyytymätön isoveli, eikä se liero joka oli.
”Luoja! Lakkaa puhumasta kuin… kuin sinulla olisi joku oikeus välittää rakkauselämästäni! Sitä paitsi, Edmond ja minä ei olla koskaan oltu missään suhteessa joka antaisi aihetta niputtaa noin.” Lisäksi hän turhaan peläytteli minua! Ehdin jo hetken ajatella…
"Vaikka menit sen juhliin ja tulit ulos vasta seuraavana aamuna?"
"Mitä oikein vihjaat?” kysyin karvaasti. ”Sinä se niin tekisit, en minä."
"Oletko ihan varma?"
”Mistä sinä edes sait sen selville?"
"Sinusta oli kuva siinä roskalehdessä - Nuuskijassa." Hän työnsi kädet taskuihinsa ja nojasi toisella olkapäällään kirjahyllyyn.
"Mitä? Vitsailetko?" Kit oli erittäin hyvä valehtelija, mutta jokin sai minut ajattelemaan, että hän oli tosissaan. En hetkeen saanut mitään koherenttia suustani. "Mitä sinä sellaisia luet?" Ja miten minut sieltä oli bongattu? En ollut huomannut mitään! Toisaalta, Edmondin isä, Artegal Playfair, oli siihen aikaan ollut jo näkyvästi esillä vaalitoiminnassa ja -valmisteluissa.
"En lue. Joku näytti sen minulle", hän sanoi painokkaasti, silmät ja kulmat värähtämättäkään, mutta saaden minut juuri siksi jälleen epäilemään totuutta. Vedin hyllystä Taikajuomien sivuuttamattomat sivuvaikutukset, vaikka se kuulostikin vähän kaukaa haetulta. "Enpä olisi uskonut sinun välittävän Playfaireista. Eikös Artegal Playfairin näkemykset ole vähän eri suuntaan kuin omasi?" Enemmän, kuin kukaan arvaisikaan.
"Edmond ei ole isänsä."
"Eli teidän välillä oli kuitenkin jotain?” hän kurotti kaulaansa lähemmäs, vaikka katsoin päättäväisesti kirjojen otsikoita. ”Sehän on jotain...kaksikymmentäviisi!”
”Kaksikymmentäkolme”, korjasin tyynesti, mutta käännyin varmuuden vuoksi kohti seuraavaa hyllykköä pelossa, että poskeni punoittaisivat. Kit ei vastannut mitään, mutta pystyin selkäpäinkin kuvittelemaan hänen arvioivan silmien siristyksensä.
"Luitko muuten tämänpäiväisen lehden, mitä Playfair oli sanonut eilisessä haastattelussa?" sävy oli palannut rentoon.
"En, en ole välittänyt vähään aikaan lukea mitä hän päästää suustaan", vastasin topakasti, selaten sormella opusten selkämyksiä; kuluneita, kiiltäviä, kirjailtuja. Totuus oli, etten kestänyt joka aamu lukea sen niljakkeen mielipiteitä - ja vielä pahempaa, hänen kannattajiensa mielipiteitä - lehden sivuilta. Halusin istua rauhassa syömään aamupalaani ja yrittää piristyä edes hitusen päivän koettelemuksia varten, eikä se onnistunut jos ensimmäiseksi teokseni masensin itseni tarttumalla lehteen. Viimeisten kuukausien aikana tilanne oli pahentunut merkittävästi, ja Artegal Playfairin kuvia vilisi jo lähes joka toisella aukeamalla.
Kuten jokaisella poliitikolla, oli hänelläkin liian paksu ja kiiltävä tukka, sellainen, joka olisi jästimaailmassa leimattu peruukiksi, velhojen keskuudessa aivan ilmiselvän tuuhennusloitsun tulokseksi. Mutta se ei oikeastaan näyttänyt pahalta; yhdistettynä miehen teräviin piirteisiin kokonaisuus oli karismaattinen, ja siinä piili osa asian kammottavuutta. Artegal Playfair näytti ja kuulosti järkevältä vanhemmalta mieheltä, sellaiselta, joka saattoi auttaa sukulaistyttöjä läksyissä ja nostaa heidät pihajuhlissa olkapäilleen, ja suunnata sitten keittiöön auttamaan vaimoa ruoanlaitossa, suukottaa matkalla. Niin että ellei kuunnellut tarkkaan, ei todella tunnistanut tämän suustaan päästäviä sammakoita.
”Siinä puhuttiin jotain sen työstä Salaisuuksien osastolla, että se on saanut näkemään, mikä meidän yhteiskunnassa mättää - niin kuin miten me avataan ovia jästeille, ja - oli siinä jotain viime aikojen vampyyriepidemiastakin-"
"Kuten sanoin", vetäisin vielä yhden kirjan hyllystä niin että valkoisia haituvia pöllähti ilmaan, "en halua tietää."
Kit ei välittänyt politiikasta. Sen sijaan hän tiesi, että minä välitin. Ainakin keskiarvoteiniä enemmän. Ja tunsi hän minua sen verran, että tiesi mitä mieltä olin asioista. Ainoa syy, miksi hän haluaisi toistaa Artegal Playfairin sanoja minulle, oli minun ärsyttämiseni.
En halunnut kohdata hänen tyytyväisiä silmiään, mutta vilkaisin kuitenkin. Kuinka paljon ne kasvot ilmaisivatkaan, ollakseen niin värähtämättömät.
Lähdin takaisin kohti vakiopöytäämme toivossa, että Kit karkottuisi Ivyn pelossa.
"No, puoli-ihmisistä puheenollen, Robb joutui tänään luokanvalvojan puhutteluun”, kuulin hänen päästävän suustaan, kun pöytä häämötti jo. Ivy ei istunut siinä.
Hän sanoi sen kuin se olisi haukkumasana, puoli-ihminen. Kuin olisi hauskaa ja loukkaavaa ehdottaa Robbin olevan sellainen. Soin hänelle mulkaisun, mutten sanonut mitään. Olin tuntenut hänet tarpeeksi kauan tietääkseni, ettei sanoillani olisi hänen päähänpistoihinsa vaikutusta. Sitä paitsi puhuttelu tuntui sillä hetkellä painostavammalta seikalta.
”Miksi? Miten sinä siitä tiedät”, kysyin välttelevästi. ”Ei kai sinulla ollut tekemistä sen kanssa”, lisäsin sitten terävästi istuessani paikalleni. Ivyn tavarat olivat aivan yhtä levällään kuin äsken, joten pelastus ei ollut kaukana.
”Miksi vaivautuisin”, hän tuhahti ja istui levollisesti välttelemäämme paikkaan, vasten pistävää aurinkoa. Hän kylpi valossa kuin se olisi hänelle tarkoitettu, vihreät silmät kuin smaragdit. ”Ei, ihan itse se sinne joutui. Vänkäsi opettajan kanssa vastaan Metsän ihmissusista. 'Ei ne ole täysiä ihmissusia, eikä vaarallisia'", hän matki selvästi Robbin ääntä. Katseesta päätellen hän odotti minun vahvistavan, että poika oli täysi sekopää. Kaikkihan nyt tietää, että metsässä on ihmissusia.
"Ja kerrot tämän minulle, koska...?" kysyin vaikka tiesin oikein hyvin, miksi. Sen näki hänen katseestaan, katseesta joka kenen tahansa muun silmistä olisi saanut minut vaivautumaan ja pakenemaan paikalta. Olisi se voinut vaikuttaa niin nytkin, ellen olisi tuntenut häntä niin hyvin. Jotkin asiat muuttuvat, kun on ensin ollut toisen iholla ja nähnyt sitten sen saman ihon jonkun toisen huulilla.
Hän siristi silmiään, tyytymättömänä olemattomaan reaktiooni.
”Minusta sinun ei pitäisi luottaa siihen. Siinä on jotain… epäilyttävää.”
”Ai, luuletko että hän saattaisi olla sellainen joka seitsemän kuukauden jälkeen pettää minua, ja sitten valehtelee, ja sitten pettää uudelleen?” kysyin viattomasti kirjoja levitellen, ennen kuin suuntasin myrtyneen ilmeeni hänen kasvoihinsa. "Koska silloin olisit oikeassa."
"Kuinka pitkään aiot vihoitella minulle siitä?" hän kysyi yhtäkkiä terävästi, silmät palaen. "Minä pyysin anteeksi, me puhuttiin siitä. Mikset voi vain unohtaa sitä?"
"En voi uskoa että sanoit juuri noin", sanoin hitaasti, päätäni pudistaen. Harkitsin vakavasti hiljenemistä, mutta se olisi jättänyt tilanteen ennalleen. "Kun sanoin, etten halua nähdä sinua enää koskaan, tarkoitin sitä." Hän oli avaamassa suutaan, mutta korotin ääntäni, kumarruin paremmin pöydän ylle. "Sinä loukkasit minua. Minä luotin sinuun - annoin toisenkin mahdollisuuden, mutta eihän se sinulle mitään merkinnyt! Kuin, kuin minä en merkitsisi mitään!"
”Mags, älä viitsi. Tiedät, ettei se ole totta”, Kit sanoi vakavasti. Sanoissa ei ollut mitään erityistä, mutta taas äänensävy, asenne, saivat minut tuntemaan oloni tilanteen hölmöksi osapuoleksi. Ei hänen kanssaan voi edes puhua.
”Onhan se. On se, kaikki mitä teit osoitti että on. Et voi sanoa siihen mitään.”
”Totta kai voin - sitä paitsi minä pyysin anteeksi, ja tarkoitin sitä. Haluan olla ystäväsi, sinä olet se, joka haluaa välttämättä vihoitella-”
"Ei toista voi satuttaa sillä tavalla ja pysyä ystävinä!"
Ivy ilmestyi vihaisen näköisenä paikalle.
”Pää kiinni, ääliö! Matami Prilli on tulossa tänne päin”, hän sanoi Kitille ja latasi sylissään olleen kirjapinon muuriksi välillemme. Hätäilin nopeasti piilottamaan kahvitermoksen ja puoliksi sisältönsä pöydälle valuttaneen toffeekärpäspussin.
”Hän tässä on huutanut”, Kit painotti, tarkoittaen minua. Epäilin, ettei hän ollut oppinut sananvaihdosta mitään.
Matami Prillin kotkannokkainen olemus pyyhälsi paikalle kirjahyllyn takaa, valmiiksi kyräillen kuin olisimme tuhrineet kaikki hänen kirjansa suklaalla täyteen rivouksia. Mitä tulee Tylypahkan epäpätevään henkilökuntaan, matami Prilli oli top 5 -listalla toisena professori Binnsin jälkeen. Hänestä ei ollut kirjojen hakemisessa mitään apua, ja jos kokeisiin lukemisesta ylipäätänsä saisi mitenkään mukavaa, hän piti huolen siitä, ettei se ollut mukavaa ainakaan hänen kirjastossaan.
”Kymmenen pistettä pois Luihuiselta ja Korpinkynneltä!” matami hönki pöyristyneenä, tavalla jota käytti aina silloin kun ei huutanut oppilaita ulos kirjastosta. Ei hän nimiä olisi muistanut, vaikka olimme roikkuneet kirjastossa vuosia, mutta tuvat hänen oli pakko muistaa, koska oli ottamassa pisteitä aina kun joku aivastikin. ”Kirjastossa ei saa meluta!”
”Anteeksi, matami Prilli”, sanoin yrittäen huomaamattomasti avata kirjan kannen piilottamaan pöydällä räpistelevän toffeekärpäsen.
”Ollaan hiljaa sua varten”, Kit sanoi ja räpäytti silmäänsä siten, että se oli puolimatkalla vinkkaukseen. Minä ja Ivy käänsimme synkroonissa katseemme toisiimme. Mitä sitä aiemmin puhuttiinkaan.. Liekö sitten Kitin viehätysvoima vai tympeän kirjastonhoitajan luotto kunnollisuuteemme, että hitaasti hän kääntyi ja peräytyi sinne mistä tulikin, kertaakaan irrottamatta pistävää katsettaan pöydästämme.
”Hän kuikuilee meitä hyllyjen takaa koko loppuajan”, Kit sanoi.
”Muru, sinä et kuulu ”meihin”.” Ivyn katse oli järkkymättömän luotaansatyöntävä. Kit yritti hetken aikaa kamppailla tuijotuksensa kanssa tilanteen herruudesta, mutta päätyi luovuttamaan ja nousemaan. Matami Prillin erehtymätön varjo kulki hyllyrivistöjen välissä, valmiina narauttamaan meidät jostakin.
”Hei, ensi viikonloppuna päästään Tylyahoon”, Kit sanoi vielä, kääntyen vapaa käsi taskussa. Hän hymyili minulle. ”Tuletko deittiseuraksi?”
Ivy tarttui Kuolettavan hyviin taikajuomiin ja viskasi opuksen täydellä teholla kohti Kitin otsaa.

// anteeksi kamalasti tästä kilometristä, en vaan millään oikeen saanut sitä pätkäistyksi mistään D: ja tähän kasaan vielä! ps. joskus ehkä vielä jaksan palata otsikoinnin pariin

Vastaus:

Pitkähän tämä oli, mutta ymmärrettävästi kyseessä oli kuitenkin kokonaisuus, jota olisi vaikea jakaa osiin. Hyppäsit mielenkiintoisesti Sairaalasiiven kummastuttavista tapahtumista takaisin arkeen ja kohtaukset olivatkin omiaan tasapainottamaan ja jatkamaan tarinoiden teemaa. Tarinassa oli paljon hauskoja yksityiskohtia, kuten kirjaston kirjojen nimet ja Keittokäryjen kummitukset -kirjan haju! Juonesi pääteemat selvenivät tässä entisestään, mikä on hyvä! Tarinaa on entistä mielenkiintoisempaa seurata, kun lukija on mahdollisimman aikaisin selvillä siitä, mikä on tarinalle olennaisin "ongelma". Velhomaailman politiikassa tuntui osaltaan olevan jotain samaa kuin jästimaailmamme tapahtumissa.. Se loi tarinaan samastuttavaa pohjaa. Ivy oli mahtava hahmo, pidin erityisesti lopetuksesta, joka kaiken lisäksi jätti lukijan pääteltäväksi, mitä tarkkaileva matami Prilli mahtoi kirjan heittämisestä ajatella! Oli myös hyvä, että Kit vihjasi Tylyahon viikonloppuun, niin tietää, mitä seuraavalta tarinalta odottaa. Alussa rivinvaihdot olivat vähän sekaisin, mikä oli varmaan ymmärrettävä vahinko.

Saat 9 kaljuunaa ja 18 tuparia, sekä Kirjastokuiskuttelija- ja Kerronnankietoja -merkit!
Aurelia » 8.3

Nimi: Sebastian McCartny

02.03.2017 21:04
//Jo alkuun pahoittelut, että ängen tämän kilometrimadon tarkastettavaksi noin monen muun perään :c

VII

Alkoi sataa. Aluksi se tuntui viimeiseltä iskulta vasten kasvoja – ehkä Saturnus todella halusi nujertaa minut kerralla. Rankasti taivaalta putoavat pisarat alkoivat hiljalleen kuitenkin kirkastaa mieltäni. Ajatukseni alkoivat selkiytyä. Nostin suojaamattomat kasvoni suoraan taivasta kohden ja annoin pisaroiden huuhdella viimeisimmätkin itsesäälin rippeet.

Churchillin kiemurtelu taskussani palautti minut takaisin maanpinnalle.
”Huispaus – kiitos!” mieleeni palautui ja nostin rottavauvan hellästi kämmenteni väliin suojaan sateelta. En muistanut missä vaiheessa olin seisahtunut, mutta nyt huomasin seisovani keskellä märkää nurmikenttää. Jossain vähän matkan päässä seisoi jykevänä kivirykelmä, suuria kiviä – osa talon korkuisia. Kauempana näkyi tumman ruskeaa - miltei korppimustaa metsää. Ihmettelyni Tylypahkan monista oudoista paikoista kuitenkin tukahtui huutavaan ajatukseen: missä olin? Olin lähtenyt kävelemään jostakin järven tapaiselta huispauskentän suuntaan… mutta mistä edes tiesin mikä oli ”huispauskentän suunta”? Kirosin mielessäni oman heikkouteni ja ajatukseni Robertista isääni.

”Mitä sinä täällä hortoot?” jyrähti kova ja matala miesääni takaani. ”Mitä pirskuleen asiaa sulla o Kiellettyyn mettään mennä, hä?”
Käännyin varovasti ympäri ja huomasin tuijottavani kohti valtavaa miestä. Hänellä roikkui joidenkin karvaisten eläinten raatoja harteiltaan, kireälle venytetty nahkavyö sai suuren vatsan vain vaivoin pidetyksi housuissa, musta takkuinen ja pörröinen parta peitti sen osan kasvoista, mitä villit mustat hiukset eivät peittäneet. Näkyviin jäi vain silmät, mustat koppakuoriaisilta näyttävät silmät. En voinut sille mitään, mutta vastentahtoinen vilunväre kulki pitkin selkärankaani.
”Luihune, nii tiätty, oisha se pitäny arvata et piitata ei olleskaa…” mies murahteli itsekseen ja jatkoi kävelyään – kauhistuttavaa harppomista, kohti minua.
”Olen koulun oppilas”, sanoin heti asiallisesti saatuani äänen takaisin. Pelosta ei ollut enää jälkeäkään. Vain kylmä järki. ”Olen Tylypahkan opiskelija ja saan kyllä liikkua tiluksilla.”
”Tyhmänäkö mua pirät? Tartte tollai puhutella. Kiellettyyn mettään sulla ei silti oo asiaa sama se mikä merkki rinnassas killuu.” Olin arvioinut miehen koon väärin hänen seistessään kauempana. Hän ei ollut valtava, hän oli jättiläismäinen. ”Säännöt o sääntöi, Kalkaroksellekko pitää – OIH!” Puolijätin uhkailua enemmän säikähdin hänen huudahdustaan. Mies yhtäkkiä kipitti pienin askelin aivan eteeni – vyöryvä musta pilvi, mutta hänen auktoriteettinsä tuntui hävinneen ilmaan. Mustat, aiemmin niin teräviltä näyttäneet silmät katselivat nyt niin hellästi kohti käsiäni. Koko hänen ruumiinsa taipui pienelle kerälle, jotta hän saisi kasvonsa samalle korkeudelle kanssani. Vasta nyt tajusin kummissani hänen tutkailevan Churchillia.
”Kuka oikein olet?” kysyin nyrpistäen nenääni ja kavahtavan vaistomaisesti taemmas – puristaen Churchillin tiukemmin käsiini. Jättiä se ei näyttänyt hetkauttavan. Hän ojensi kätensä varovasti omiani kohti. Olin varma, että Churchill ei ollut edes puolta tuon miehen pikkurillin koosta.
”Rubeus Hagrid, Tylypahkan tilusten vahti ja avainten hoitaja. Iha tosi nääs, missä oot oikei eläny?” Hänen karvainen naamansa läheni yhä pelottavasti, vaikkakin hymyssä suin. Minun oli pakko peruuttaa ja laittaa rottani takaisin rintataskuun. Nyt Jätti kyllä ymmärsi vihjeeni ja suoristi selkänsä täyteen pituuteen. Hän tuijotti kasvojani kummeksuen kuten minäkin häntä. Molemmat yritimme nähdä toistemme pään sisälle. Kuinka tämmöinen Jeti voi olla jokin koulun opettaja?
”Sä oot se durmstrangilaine!” Ymmärrys levisi hänen kasvoilleen ja hänen poskipäänsä punehtui ja kulmat painuivat kurttuun.
”Nyt Tylypahkassa”, vastasin tyhjentävästi ja tuijotin häntä vakavana silmiin. ”Kertoisitko, missä suunnassa on huispauskenttä. Minulla olisi karsinnat siellä.”
”Käännyt vaa ympäri nääs vähä oikeelle kaartaen. Tuolla se on, polulle ku vaan osut, eiks jeh?” Jätti osoitti vielä valtavalla kädellään suuntaa. Halusin kauas tuosta miehestä, mikäli hän edes oli mies.
”Kiitos”, kiitin ja lähdin ripeästi rotta taskussani hänen neuvomaan suuntaan.
”Durmstrangilaine täällä? Paha juttu, paha juttu tosiaanki. Pahaa verta, mätä koulu, paha juttu tosiaanki…” Miehen mutina jäi soimaan perässäni. Oikeaa taskuani alkoi pistellä. Aivan kuin taikasauvani olisi halunnut tulla napatuksi – loitsimaan ehkä pari kirousta tuon Jätin selkään. Muistin kuitenkin aamullisen tapauksen ja sen noitaprofessorin. McGarmiwan. Maltoin mieleni ja nostin molemmat käteni sekoittamaan hiuksiani, pois sauvan lähettyviltä.


”HEI, durmstrangilainen jätkä, Sebastian!” Olin löytänyt oikean polun ja näin jo edessäni portit huispauskentälle. Linnakin häämötti taustalla ja mietin, kuinka alunperinkään olin saanut itseni eksyksiin. Rasmusin kova huuto sai minut kuitenkin horjahtamaan hetkeksi polulta. Hän hölkkäsi hiukset hulmuten Paul perässään raskaasti ähkien.
”Tekin tulette karsintoihin!? Mitkä pelipaikat?” Olin aluksi erittäin riemuissani tuttujen ihmisten näkemisestä, mutta maailma musteni heti, kun tajusin heidän olevan nyt kilpailijoitani.
”Minä meinasin yrittää jahtaajaksi, osunhan aina koloon kuin koloon”, Rasmus hörähti ja löi Paulin kanssa ylävitoset molempien röhkiessä huonolle alapään vitsille. Asia mitä kaipasin edellisestä koulusta: opiskelijat olivat ovelia ja älykkäitä, siinä sivussa saattoi tulla julmuus. Täällä oppilaat ovat tyhmiä ja ajattelemattomia. Pinnallisia. Robert tosin oli erilainen…
”Minusta tulee pitäjä. Pelasin joukkueessa jo viime vuonna. Täräytän Callisteria muuten nyrkillä otsaan ja heitän perään vielä pari lepakonräkäherjaa jos hän potkii minut ulos”, Paul uhosi silmissään ilkeä kiilu.
”Mmm joo.” Rapsutin rystysellä nenäni vartta ja laskin hitaasti kymmeneen.

Robert seisoi keskellä kenttää. Nurmikon pituus oli loitsittu varmasti kasvamaan vain tarkasti tietyn mittaiseksi. Hiekka-alueet kentän molemmissa päissä – maalisalkojen alla, olivat täysin identtiset keskenään ja virheettömät. Ei yhtään hiekkapaakkua tai naarmua tasaisessa pinnassa. Maalisalot kiiltelivät jopa sateella. Katsomot nousivat korkealle ja yllätyksekseni monessa niissä oli kaiken lisäksi vielä sateensuojat. Durmstrangissa oppilaat istuivat vuorenrinteellä säässä kuin säässä ja katselivat meidän pelaamista melko tasaisen maaston päällä. Maalisalot olivat vain taiottu kestämään kasassa. Olin silti ylpeä siitä pelikentästä. Se opetti sisua.
Robertin edessä odotti huispauspallolaatikko ja mytty kangasta. Vihreää ja hopeaa. Hän käänsi katseensa huomatessaan tuijotukseni. Jokin sisälläni raapaisi minua pallean kohdilta, mutta tukahdutin sen ja keskitin ajatukseni siihen, minkä takia tänne tulin: huispaukseen.
Nostin yhden huispauskaavun (nro. 5) pinosta ja laskin sen käsivarrelleni.
”Olen Robert Callister, niin kuin varmaan tiesittekin. Ykkös- ja kakkosluokkalaisia tänne ei suvaita”, hän sanoi kolkosti. Äänensävystä huolimatta pari pikkuluihustyttöä kikattivat ja poistuivat sitten tahallaan hidastellen. Robert pyöräytti hieman ärsyyntyneenä silmiään mutta henkäisi sitten syvään. Vesi oli litistänyt hänen hiuksensa, mutta nyt ne valuivat tasaisesti hänen kasvojaan reunustaen. Välillä hän heilautti päätänsä niin, että ne kerääntyivät ja lensivät pystyyn tai sivulle. Sitten katsoin taas maahan.
”Aloitetaan jahtaajista, muut voitte katsoa penkeiltä”, Robert sanoi rauhallisella äänellään. Muut kuin jahtaajakokelaat, minä mukaan lukien, nousimme lähimpään katsomoon. Samantha istui siellä vilkuttaen minulle iloisena. Nähtävästi hän oli unohtanut jo aiemman selkkauksemme naisopettajista.
”Hei Sebastian! Minulla on jo ollut ikävä outoa aksenttiasi!” hän hihkui tutulla nenä-äänellään. ”Niin kuin minullakin sinun ääntäsi…” pohdin sarkastisesti omassa mielessäni.

Jahtaajan paikkoja haki noin kaksikymmentä ihmistä. Vähemmän kuin Durmstrangissa, mutta täällä se on kuulemma isokin osuus koko tuvan koosta. Rasmus erottui muista minun yllätyksekseni edukseen. Loppukamppailuun selvisi hänen lisäkseen neljä muuta, joista Robert valitsi lopuksi itsensä lisäksi kaksi muuta seiskaluokkalaista poikaa. Rasmus paiskasi luutansa maahan ja lähti jurosti kävelemään kohti linnaa.
Paul oli ylivoimaisin pitäjäehdokas ja olisin itsekin valinnut hänet. Varmasti aiempi kokemuskin vaikutti, mutta hän oli ainoa jolta ei ollut yksikään kaato mennyt ohi. Muilta koepitäjiltä oli lipsunut vähintäänkin kaksi kaatoa haarojen välistä. Suoritukseensa ja Robertin päätökseen tyytyväisenä Paul nousi rehvastellen katsomoon minun ja Samanthan viereen.
”Sanoinhan Samantha sinulle jo aiemmin, että turhia nämä koelennot. Sen kun tietää jo oman parhautensa.”

”Lyöjät”, Robert huusi luutansa päältä muodostaen kämmenistään torven suun ympärille. Nousin ylös ja lähdin laskeutumaan kentälle. Minun lisäkseni jonoon liittyi vain kahdeksan muuta ihmistä.
”Te, keillä ei ole vielä omaa luutaa, tuolla laidalla on. Nopeat syövät hitaat. Sitten takaisin jonoon niin aloitetaan!” Robert ohjeisti ilmasta. Lähes kaikki hakijat lähtivät rynnistämään silmitöntä vauhtia kohti kentän laitoja hyvien luutien toivossa. Itselleni iski kuitenkin laiskuus, joten nostin taikasauvan taskustani ja sanoin kirkkaalla äänellä: ”Tulejo Nimbus2001!”
Muiden katse olisi yhtä hyvin voinut tappaa. Kiduttaa ensin hitaasti ja sitten tappaa. Parhain luuta singahti suoraan käteeni minun seistessä jo jonossa. Onneksi arvaukseni osui oikeaan ja luutien joukosta löytyi Nimbus, muuten olisin vain nolannut itseni. Nyt seisoin kuitenkin ensimmäisenä jonossa, musta vahattu ja kiiltävä luuta kädessäni.
”HYVÄ SEB!!” kuulin Samanthan ja Paulin nauravan katsomossa. Käännyin virnistämään heille päin ja erotin jopa Churchillin pikkuriikkisenä kasana Samanthan kädessä.

En olisi voinut sanoa, että koelento oli parhaimpiani, mutta kyllä se silti pirun hyvin meni. Ryhmyt näyttivät siltä kuin kuuntelisi viimeisimmät toiveenikin. Osuin juuri sinne, minne tähtäsinkin, ja erehdyinpä kerran heittää voltinkin ilmassa pelastaen toisen joukkuelaisen inhottavalta osumalta. Olin selkeästi kokenein lyöjä hakijoista, huolimatta hennosta ruumiinrakenteestani. Robertin ei auttanut muu kuin hyväksyä minut joukkueeseen vakavalla ilmeellä. Toinen hyväksytty lyöjä vaikutti onnekseni potentiaaliselta oppijalta. Kyllä hänestäkin saisi taidot revittyä irti.

Samantha ja Paul hihkuivat ja taputtivat käsiään minun noustessa takaisin katsomoon. Sain heti Churchillin takaisin Samanthalta ja kaupan päälle Paulin veljellisen taputuksen olalle.
”Nyt ollaan joukkueessa! Lensit pirun hyvin, luihuset voittaa tänä vuonna!” hän sanoi tosissaan.
”Toivottavasti”, hymyilin hänelle leveästi ja istahdin alas katsomaan heidän kanssaan vielä etsijöiden koelennot. Eivät nämä tylypahkalaiset loppujen lopuksi ole yhtään sen hassumpia, kun heidät oppii tuntemaan, ajattelin – tai ainakin uskottelin itselleni.


//Tää oli vähä tämmöne liibalaaba muistutusteksti itelleni siitä mitä kirjotan :'D

Vastaus:

Tässä ehtikin olla muutamaa eri elementtiä tarinaa höystämään, mutta pääjuonena oli mukavaa, että edellisen tarinan surkeista tunnelmista päästiin ystävien keskelle olkia taputtelemaan. Kiva, että tarinassa tavattiin myös Hagrid, ja sait hahmon hienosti tekstistä eloon murteellisen puheen avulla. Hagridin mutinat teiden erotessa tuntuivat kohtauksen tärkeimmältä osalta, ja se omalla tavallaan toi tarinaan hiukan pahaenteisen höysteen. Se jäi ehkä hiukan lyhyeen, kun Paul ja Rasmus liittyivät seuraan, mutta etenkin Paul nostatti hahmona hymyn huulille koko tarinan ajan. Vertailu koulujen välillä näkyi mielenkiintoisesti jälleen tässäkin tarinassa, mukavaa että viimeisessä kappaleessa näkyi Sebastianin lämpeäminen tylypahkalaisille. Loppu tuntui muutenkin tyydyttävältä, kun hän oikeastaan tunsi saaneensa pari ystävää Tylypahkasta! Kahden edellisen tarinan teemoihin olisi sopinut mainita lopussa vielä jotakin Robertista ja Sebastianin (mahdollisesti voitonriemuisista) tunteista poikaa kohtaan tilanteen valossa. Tarinan aloittaminen täsmälleen siitä kohtaa kuin johon edellinen loppui nakersi myös hiukan edellisen tarinan koheesia ja tunteikasta loppua. Hyvä tarina jälleen!

Saat 7 kaljuunaa, 16 tuparia ja Kerronnankietoja-merkin!
Aurelia » 7.3

Nimi: Kristian Wheeler, Korpinkynsi
Kotisivut: http://musteenvarikirjo.omablogi.fi//

02.03.2017 20:08
Luku 13
~Törmäyskurssilla~

Koen tarpeettomaksi kertoa, etten nukkunut lähes silmäystäkään koko yönä. Sen sijaan istuin oleskeluhuoneen ikkunalaudalla, pää painettuna jääkylmää lasia vasten. Pilvien peittämä taivas itki kaatosadetta maahan. Kiedoin käsivarsia ympärilleni lämmittääkseni itseäni, tunsin pienten vilunväreiden kulkevan lävitseni. Takkatuli hiipui hitaasti, jättäen minut yksin oleskeluhuoneeseen.

”Ooksä tulossa tunneille? Tarkotan, onkohan se ihan fiksua?” Deageila kysyi edelleen ääni kähisten. Hän oli ymmärrykseni mukaan saanut flunssan eräältä tytöltä, joka oli sairastanut tyttöjen makuusalissa. Hän oli paremmassa kunnossa kuin eilen, mikä oli mahtavaa.
”Samat sanat, mut kyl mä tuun, mutta lounaan jälkeen mä olen menossa sinne rehtorin työhuoneeseen”, vastasin lievästi haukotellen. Deageila nyökkäsi ja hymyili. Hiljaisuus laskeutui välillemme, kumpikaan ei keksinyt mitään sanottavaa. Oletin Deageilan varmasti kihisevän uteliaisuudesta ja hänen alkavan kysellä lisää eilisestä, mutta hän ei tehnyt sitä.
"Mitä meillä on ekana?" kysyä töksäytin rikkoakseni hiljaisuuden, joka alkoi muuttua kiusalliseksi.
"Meillä on muodonmuutoksia. Ainakin muistaakseni", tyttö vastasi miettien. Oli minun vuoroni nyökätä. En katsonut eteeni ja törmäsin suuren salin oveen, joka heilahti auki. En taida ikinä oppia katsomaan eteeni. Loppujen lopuksi istuin lattialla hieroen otsaani ja takamustani kaaduttuani iskun seurauksesta. Näin Deageilasta hänen yrittävän pidätellä naurua. Nousin ylös ja pyyhin pölyä kaavultani nolostuneena. Kolme puuskupuhia käveli ohitsemme meitä vilkuillen ja hiljaa kuiskien. Siitä sen enempää välittämättä astelimme sisään suureen saliin, joka oli täynnä väsyneitä oppilaita. Olin kävelemässä kohti Korpinkynnen tupapöytää törmätessäni erääseen samaa vuosikurssia käyvään luihuispoikaan. Mätkähdin hänen päälleen suuren salin kivilattialle ja punehduin kiusaantuneisuudesta korviani myöten.
"Katsoisit eteesi, senkin kömpelys!" poika kivahti yrittäessään päästä pois altani.
"O-olen pahoillani", mutisin sanoin noustessani ylös.
"Miten ihmeessä tuollainen tumpelo voi päätyä Korpinkynteen? Puuskupuhiin sinä kuuluisit!"
"Mähän sanoin olevani pahoillani!"
"Just joo", hän sanoi ylös noustessaan hänen kylmien, sinisten silmiensä porautuessa ihoni alle. Se sai minut kiemurtelemaan. Päätään pudistaen luihuinen naksautti kieltään ivaa tihkuen ja työnsi minut syrjään. Jäin katsomaan tummatukkaisen pojan perään, kunnes minut palautti maan pinnalle ystäväni, joka napsutteli sormiaan korvani juuressa.
"Maa kutsuu Krisiä, kuuleeko Kris?" sanoi hän nauraen. Vilkaisin häntä ja hymyilin kainosti istuessani toisten korpinkynsien joukkoon.
"Hei, meil on tänään huispausharjoitukset. Kai sä oot siinä kunnossa, et pystyt tulee paikalle?" sanoi yksi Korpinkynnen tupajoukkueen jahtaajista. Se kohotti mielialaani.
"Tottakai mä tuun, ei ois ees tarvinnu kysyä!" hihkaisin innostuneena. Deageila pudisti innostukselleni päätään ja vilkaisi puurokattilaa miettivän näköisenä. Katsoin häntä sivusilmälläni ja aloin ahmia perunamunakasta hyvällä ruokahalulla.

"Herra Wheeler? Herra Wheeler!" terävä naisääni lävisti tärykalvoni. Säpsähdin ja nostin pääni pulpetilta, muistiinpanojen pysyen kiinni otsassani. Otin pergamenttipalan pois iholtani ja katsoin suoraan silmiin hermostunutta professori McGarmiwaa.
"Anteeksi?" sanoin kieli sammaltaen. "En kuullut kysymystä?"
"No se ei ole ihmekään, olethan torkkunut viimeiset kolmekymmentä minuuttia!" opettaja napautti. "Viisi pistettä pois Korpinkynneltä." Perhana.

Rehtori Dumbledoren työhuone oli kotoisan oloinen. Katselin ympärilleni odottaessani rehtorin saapumista, enkä voinut olla huomaamatta hyllyn päällä retkottavaa piskuista lajitteluhattua saati sitten nurkassa sijaitsevaa ortta. Orren alla oli kasa tuhkaa, kuin jokin olisi juuri palanut poroksi. Utelias kuin olin, astelin lähemmäs ortta, kunnes yhtäkkiä tuhkasta pisti esiin linnun pää.
"UWAAH!" huudahdin ja hypähdin ilmaan silkasta säikähdyksestä. Kompuroin taaksepäin ja pidin sydänalaani. Minulta kesti hetki toipua säikähdyksestä ja lopulta naurahdin itselleni.
"Ah, Kristian. Istu ihmeessä. Taisit huomata lintuni, Fawkesin?" Dumbledore sanoi kävellessään huoneeseen. Nyökkäsin ja istuin alas tuolille rehtorin työpöydän edessä. Entisiä rehtoreita esittävät maalaukset pudistelivat päätään minulle ja tunsin oloni hieman kiusaantuneeksi.
"Miten voit?" vanha mies kysyi istuessaan minua vastapäätä.
"Yli vuorokauden valvominen vastaa noin promillen humalatilaa", naurahdin. "En loistavasti, olen todella väsynyt."
"Aivan ymmärrettävästä syystä. Joten, varmasti tahdot tietää, miksi mies tunsi äitisi?"
"Kyllä, jos vain voit kertoa?"
"Vuosia sitten oli eräs velho. Hän halusi värvätä kaikista terävimmät noidat ja velhot puhtaimmalla verellä joukkoihinsa. Yleensä kaikilla oli myös jonkinlainen erityiskyky- animaageja, metamorfimaageja ja kärmesuita. Hän tahtoi luoda kokonaan uuden sukupolven parempia velhoja ja päästä eroon hänen sanojaan lainaten "epäpuhtaista" velhoista."
Kuvittelin sen kaiken silmieni edessä. Velho, jolla oli ympärillään joukko kaikista vahvimpia velhoja tuhoamassa jästejä ja jästisyntyisiä velhoja, puoliverisiä (tämä ajatus sävähdytti minua itseäni, sillä olin puoliverinen) ja muita viattomia.
"Mutta... Äitinihän on puhdasverinen, kyllä. Muttei hän ole animaagi tai muutenkaan erityinen", sain mietteiltäni sanottua. Dumbledore silmäili minua sinisillä, välkyvillä silmillään.
"Aivan. Sinun äidilläsi oli harvinaisen hyvä kyky valehdella", hopeapartainen mies sanoi uneksuvalla äänellä. "Hän ei kuitenkaan ollut koskaan samaa mieltä kyseisen velhon kanssa."
"Mitä tarkoitat?" sanoin terävämmin kuin oli tarkoitus. Tunsin pienen vihan pulppuavan sisälläni, en ymmärrä, miksei äiti kertonut tästä minulle?
"Äitisihän meni naimisiin isäsi kanssa?" rehtori sanoi lievästi hymyillen. Nyt se valkeni minulle hieman. Aivan, jos hän olisi kannattanut tätä nimetöntä velhoa, hän ei olisi rakastunut isään.
"Mitä hän tarkoitti sanoessaan "sen alkavan taas"?" kysyin aidosti uteliaana. Dumbledore huokaisi raskaasti.
"On asioita, joita sinun ei tarvitse vielä tietää. On asioita, joita minä en voi sinulle kertoa. Osittain siksi, etten ole varma itsekkään", hän vastasi. Nyökkäsin ymmärryksen merkiksi.

Kävellessäni kohti huispauskenttää, tunsin kylmän viiman pieksevän kasvojani. Kypärä toisessa kainalossa, Nimbus 2001-luudanvarsi toisessa astelin hämärässä. Keli oli surkea, edelleen satoi vettä nihkeänä tihkuna, maa oli kurainen ja suuret lammikot kastelivat huipauskaapuni helmaa. Kentällä minua odotti kuusi muuta joukkueen jäsentä.
"Hoi! Wheeler!" joukkuetoverini hihkaisivat. Se toi hymyn huulilleni ja tervehdin heitä iloisena.
"Okei, eli mä oon miettinyt uutta kuviota meille...", aloitti joukkueen kapteeni, toinen lyöjistä. Loin katseeni pilvien peittämälle taivaalle, enkä oikeastaan kuunnellut mitään. Odotin vain pääseväni luudalle ja yläilmoihin. Onnekseni se hetki koitti pian. Ponnistin vauhtia mutaisesta maasta ja liisin ilmojen halki kohti maalisalkoja. Tunsin vapauttavan hyvänolon tunteen syvän väsymyksen läpi päästessäni pois maankamaralta. Jäinen viima ja vesipisarat tuntuivat virkistäviltä kasvojani vasten. Kaato vaihteli jahtaajien käsien välillä, kunnes se lensi kohti maalisalkoja. Minä pyrin torjumaan mahdollisimman monta yritystä, kuin pystyin. Pian totinen harjoittelu vaihtui leikin laskemiseen ja luudanvarsilla pelleilyyn. Etsijä jahtasi ryhmyä, siepin nappasin minä ja jahtaajat yrittivät kaikki kolme puolustaa maalisankoja lyöjien heittäen kaatoa heidän ohitseen. Siinä metakassa tuli törmättyä joukkuetovereihin ja putosin jopa luudaltani, onneksi vain viiden jalan korkeudesta.

Nauraen, märkinä, kuraisina ja rättiväsyneinä kävelimme yhdessä joukkueena kohti Korpinkynsitornia. Minä ja Paul (lyöjä, joka löi minulta tajun kankaalle) saimme loistoidean; kilpailimme siitä, kumpi ehtisi nopeammin ylös oleskeluhuoneen ovelle. Kiisimme haukan lailla kolme porrasaskelmaa kerrallaan kilpaa ylös. Koin tilanteen olevan epäreilu, sillä pojan jalat olivat varmasti kahdesti minun jalkojani pidemmät.
//Lomani taisikin jäädä hieman lyhyeen, mutta koin oloni sen verran hyväksi, että sain tämän luvun kirjoitettua :D Ei ole taaskaan hääppöinen, mutta ei varmaan ole ihmekään.

Vastaus:

Hieno juttu, että pääsit olosi puolesta takaisin kirjoittelemisen pariin :) Koska edellinen tarinasi oli niin synkkä, oli mukavaa että tässä tarinassa tasoitit vähän tunnelmaa; tarina eteni sulavasti vakavan alun avulla edellisistä tapahtumista nykyisiin arkisempiin askareisiin. Osasit myös tuoda esiin joitakin traumaattisten tapahtumien vaikutuksia Kristianiin, esimerkiksi nukkumisella McGarmiwan tunnilla. Se olikin yksi lempikohdistani, lyhyt, mutta tärkeä! Ja lisäksi kappaleena hienosti lopetettu. Tämän myötä tarinoidesi yleinen juoni alkaa huomattavasti selkiytyä, ja oli kutkuttavaa saada vähän paremmin selville, millä tavoin tämä uusi juoni ja Kristianin äiti liittyivät toisiinsa. Keskustelu rehtorin kanssa oli mielenkiintoinen, pidin erityisesti viimeisestä tunnustuksesta "Osittain siksi, etten ole varma itsekään". Kristian tuntui paikoin puhuvan ehkä liiankin rennosti, kun kyseessä oli koulun rehtori, joten rehtorin auktoriteetti ei kokonaan välittynyt lukijalle, mutta se nyt ei paljoa haitannut. "Uwaah"-huudahduksen olisi voinut korvata yksinkertaisesti "huudahdin kovaa" tai siihen suuntaan. Hieno jatko edelliselle tarinalle, juoni tiivistyy!

Saat 6 kaljuunaa ja 16 tuparia, sekä Huispaushuippu- ja Tapaturmamagneetti-merkit.
Aurelia » 7.3

Nimi: Nicholas Dennell

02.03.2017 00:53
Luku 9.


Aamuni ei olisi voinut alkaa paremmin. Olin nukkunut huonosti syyllisyyden takia, minkä lisäksi muut rohkelikot olivat ylimaallisen riemuissaan siitä, että jostain kumman syystä luihuisten tupapisteet olivat laskeneet edellisyönä neljänkymmenen pisteen verran.
Kirsikkana kakun päällä aamupalalla pikkiriikkinen pöllö tiputti laventelin värisen kirjekuoren puuroni sekaan, mikä vei viimeisetkin ruokahalunrippeeni mennessään. En kaivannut minkään sortin salmonellaa, kiitos vain.
Mulkaisin Noahia murhaavasti, kun hän nauroi raikuvasti inhon ilmeelleni. Jouduin onkimaan kuoren puurosta ja pyyhkimään sen kylmien väreiden kanssa lautasliinaan. Myös maitoa oli roiskunut osin päälleni kuoren laskeutumisalustan takia, mutta annoin kaapuni olla. Ehtisin varmaankin käydä vaihtamassa vaatteita ennen oppitunteja.
“Miksi sait sen?” ruskeasilmäinen huonetoverini kysyi niin kuin olisimme hyvääkin pataa keskenämme enkä olisi juuri äsken yrittänyt tappaa häntä katseellani. Onneksi Ronan tönäisi poikaa kyynärpäällään, mikä sai Noahin huomion muihin asioihin, vaikka kiinnostus kirjettäni kohtaan selvästi paistoi yhä hänen kasvoiltaan.
En halunnut jäädä avaamaan kuorta Noahin, Ronanin tai etenkään Erikin silmien alle, koska väristä saattoi jo tietää keneltä se oli. Täsmälleen yksi ihminen Tylypahkassa toimitti asiansa laventelinvärisillä kirjekuorilla.

Ruokalasta päästyäni aloin askeltaa kohti Rohkelikkotornia. Harhauttaakseni ajatukseni rappusista, repäisin kuoren auki ja vedin sen sisältä luunvalkean pergamentin.
“Hyvä Herra Dennell”, paperin yläosassa luki. “Olen saanut tietooni, että olette neiti Richardsin kanssa olleet yöllä poissa vuoteistanne, ja haluaisin keskustella asiasta sekä sopivasta rangaistuksesta kanssanne pikimmiten.”
Varsin nopeasti huomasin, etten ollutkaan ihan niin varma askelistani. Eilen rehtorin puhuttelu oli kuulostanut pikkujutulta kaikessa uhmassani, mutta auringon noustessa mieleni oli muuttunut. Kukaan ei halunnut mennä kaksin samaan tilaan rehtorin kanssa ja siihen oli varmasti syynsä.
“Tulettehan heti aamupalan syötyänne huoneeseeni. Salasana on ‘syylänpääpulveri’”, luin ja nielaisin. Allekirjoituksena oli “terv. rehtori Isolde Aynesworth”.

En ollut koskaan ollut rehtorin puhuttelussa, vaikka olinkin aiheuttanut kuluneiden kouluvuosieni aikana vaikka minkä tasoisia jäyniä. Jotenkin olin kuitenkin onnistunut välttymään tältä, ja suurimmaksi osaksi juuri sen takia, etten yleensä jäänyt kiinni kepposistani.
Olin kuitenkin kuullut monen oppilaan suusta mitä eriskummallisimpia huhuja liittyen rehtoriimme. Tietty suurin osa niistä oli väkisinkin pelkkää palturia, sillä tuskinpa “pikkulapsien lihaa syövän noita-akan” annettaisiin johtaa niinkin arvostettua koulua kuin Tylypahkaa.
Varmaan juuri päättömien juorujen takia nuorimmat oppilaat pelkäsivät rehtoria henkensä edestä, vaikka siivosti käyttäytyville oppilaille professori Aynesworth olikin varsin harmiton tapaus. Huonosti käyttäytyville nuorille hän ei puolestaan ollut aivan niin mukava. Kerrottiinpa hänen joskus räjähtäneen aulalliselle erittäin vilkkaita ykkösluokkalaisia, jotka eivät olleet suostuneet hiljentymään ennen lajitteluseremoniaa, mutta se tapahtui kaiketi silloin, kun hän oli vielä vararehtori.
Vaikka suurin osa nuoremmista oppilaista pelkäsikin tai vähintään ääneti kunnioitti rehtoria, ylempien luokkien oppilaat olivat erittäin hyvää pataa hänen kanssaan. Ilmeisesti jotain maagista tapahtui viidennellä luokalla, minkä johdosta kaikki sitä vanhemmat oppilaat alkoivat pitää hänestä. Mitä? Sitä ei kukaan nuorempi tiennyt.

Pohtiessani miten syvässä liemessä olin, päädyin lopulta kivihirviön luo, jonka kautta pääsisin rehtorin työhuoneeseen. Jokainen koulussa tiesi, missä rehtorin työhuone sijaitsi, sillä alle viidesluokkalaiset kiersivät sen kaukaa ja uudet oppilaat oppivat nopeasti saman käytännön.
En ollut aivan satavarma, miten minun olisi kuulunut kohdella kivihirviötä, mutta hetken käytävällä patsasteltuani päätin vain lausua salasanan ääneen. Homma ei näyttänyt olevan sen vaikeampi, sillä patsas siirtyi aloiltaan paljastaen reitin portaisiin.
Ne eivät kuitenkaan olleet aivan tavalliset rappuset, vaan askelmille päästyäni portaat lähtivät liikkumaan automaattisesti ylöspäin. Mieleni olisi tehnyt tarrata seiniin, sillä nousu oli ehdottomasti liian nopea minun makuuni. Kuka edes kehitteli tällaisia portaita? Eivätkö paikkaa vaihtavat rappuset olleet tarpeeksi? Pitikö niiden vielä liikkua automaattisesti ylöspäinkin?

Kauaa en ehtinyt portaikossa tuskastella, kun saavuin ovelle. Ajattelin käyttäväni hetken tasatakseni hengitykseni. Sitä hetkeä en kuitenkaan saanut.
“Voitte tulla rohkeasti sisään vain, herra Dennell”, kuului oven toiselta puolelta ja terästäydyin automaattisesti. Hengästykseni oli tipotiessään, vaikka hermostus kiihdyttikin sydämensykettäni. Muistutin itseäni olemaan rauhallinen ja normaali. Rehtori ei saisi huomata jännittynyttä olotilaani.
Avasin varovaisesti oven samalla kun taitoin kädessäni yhä olleen kirjeen taskuuni. Yritin välttää näyttämästä hermostustani suoraan, mutta enköhän minä silti varsin varautuneelta näyttänyt.
Rehtori Aynesworth puolestaan oli pelottavan näköinen nainen hänen istuessaan pöytänsä takana. Naisella oli auktoriteettiä jopa vielä enemmän kuin liemien opettajalla, minkä lisäksi hän näytti siltä, että oli niellyt aamupalaksi muutaman kokonaisen sitruunan.
Tullessani huoneeseen rehtori nousi kehottaakseen minua istuutumaan pöydän edessä olevalle tuolille. Hän oli pitkä ja hoikka, mutta ikäisekseen tarmokkaan näköinen. Huulet olivat vain tiukka viiva, enkä ollut ihan varma olinko koskaan nähnyt hänen hymyilevän.
Erityisen kauniskaan rehtori Aynesworth ei ollut, vaan näytti lähinnä kuivatulta rusinalta. Tiukkaa olemusta korosti hopeinen nuttura ja suora ryhti. Iästään huolimatta hän ei käyttänyt silmälaseja, vaan antoi jäänsinisten silmiensä tarkata läpi olemukseni. Punastuin pienesti, kun tajusin, että minulla oli edelleen maitoroiskeita kaavullani aamupalan jäljiltä. Kirosin mielessäni sitä, etten ollut vaivautunut käymään Rohkelikkotornissa ennen tätä.

En olisi halunnut siirtyä ovelta, sillä liikkuminen tarkoitti sitä, että minun olisi pitänyt mennä lähemmäs rehtorin pöytää. Äkisti kaikki ne kannibaalihuhut vaikuttivat erittäin uskottavilta, kun katsoin rehtoria silmästä silmään, enkä nähnyt hänen katseessaan tippaakaan myötätuntoa. Ne olivat kylmät kuin jää.
“En mielelläni kehota teitä kahdesti”, professori huomautti, jolloin nolona irrotin käteni ovenkahvalta ja sipsutin paikalleni istumaan jäykästi rehtorin pöydän eteen.
Vasta matkalla ovelta vihertävälle jakkaralle tajusin, miten epäsiistiltä ja sekavalta rehtori Aynesworthin työhuone näytti. Kurtistin kulmiani ristiriidalle, sillä olin aina kuvitellut naisen olevan mielettömän tarkka siisteydestä ja yksityiskohdista. Erikorkuiset paperipinot ja kirjahyllyistä tursuavat lehtiset kuitenkin loivat ristiriidan todellisuuden ja mielikuvan välille.
“Kuten kirjeessäni luki, halusin tavata teidät, koska professori Lagoena kertoi sinun ja neiti Richardsin yöllisestä retkestä”, rehtori aloitti istuen aloilleen. Samalla hän nojasi kyynärpäät pöytäänsä ja risti kätensä yhä tarkatessaan minua.
En vastannut mitään, sillä puolustelusta tuskin olisi apua. Professori näytti kireältä ja tyytymättömältä jo nyt, enkä halunnut olla todistamassa hänen räjähtämistään, vaikka toistaiseksi hän olikin ollut rauhallinen.
“Sopiiko, että sinuttelen?” hän kysyi. Räpäytin silmiäni yllättyneenä, mutta nyökkäsin, vaikkakin epävarmasti.
“Selvä. Oletan, että olet tietoinen koulun säännöistä, joten niistä saarnaaminen lienee täysin turhaa”, nainen jatkoi. “Lisäksi Lorene kertoi, ettei sinuun juurikaan tehoa tupapisteiden vähentäminen, minkä takia olet nyt täällä ja kuulemassa jälki-istunnostasi.”
Rehtorin puhuessa olisin voinut vannoa, että näin hänen silmissään lämpöä. Toisaalta se meni ohi niin nopeasti, että omissa silmissäni saattoi olla vikaa. Ja käyttikö hän kaikista opettajista etunimeä..?
“Olen sitä mieltä, että jälki-istuntoon joutuvat oppilaat oppivat parhaiten erheistään, jos he tekevät jotakin yleishyödyllistä koulun hyväksi”, nainen jatkoi.
Nyt olin jo varma, että olin kuvitellut lämmön. Sen verran saarnaavaan sävyyn hän puhui.
“Toisaalta lattioiden kuuraaminen tai muu vahtimestarin työssä auttaminen ovat suhteellisen nöyryyttäviä töitä etenkin päiväsaikaan, kun muut oppilaat ovat näkemässä.”
Nielaisin väkisinkin, sillä jälki-istuntoni ei kuulostanut näillä näkymin yhtään hyvältä. En myöskään epäillyt tippaakaan, etteikö professori Aynesworth pystyisi määräämään minulle kaikista kamalinta jälki-istuntoa, jossa olin koskaan ollut. Hänellä kun ei näyttänyt olevan sydän paikallaan.
“Yölliseen aikaan on tietenkin Kielletty metsä, jossa ei ole oppilaita näkemässä. Hagebak ottaa varmasti tuollaisen pojan apurikseen öiselle metsäkierrokselle”, rehtori jatkoi.
Oli kuin hän olisi nauttinut salaa siitä, miten värisin lievästä kauhusta. En halunnut astua jalallanikaan kiellettyyn metsään. Se oli mielestäni vielä pahempi kuin lattioiden julkinen kuuraaminen - jästikeinoin tai ilman.
“Harmi vain, että tällä hetkellä metsässä on ollut rauhallista. Niinpä minun täytyy keksiä sinulle muuta tekemistä.”
Mietin hetken mikä voisi olla kauheampaa kuin metsässä likaantuminen tai jonkin hirviön kitaan joutuminen, enkä äkkiseltään keksinyt mitään. Tältäkö Rosesta oli tuntunut, kun hän oli kuullut tupapisteiden menetyksestä?

Laskin katseeni alaviistoon ja hikoilin sisään päin. Rehtori oli paljon kamalampi kuin olin osannut kuvitellakaan. En ollut ajatellut, että tuollainen hapannaama voisi olla myös julma, vaikka tietty oppilaat aina varoittelivat hänestä. Olin aika varma, ettei rehtori silmäänsä räpäyttäisi, vaikka muutama oppilas katoaisikin metsään. Varsinkaan, jos oppilas oli rikkonut koulun sääntöjä.
Siitä en ollut varma, miten pahasti rehtori voisi minua rankaista. Ei opettajan pommittaminen fletkumadoilla voinut olla niin paha juttu, vaikka olimmekin olleet poissa vuoteistamme. Ei Aynesworth voisi määrätä minulle mitään hengenvaarallista jälki-istuntoa, eihän?
“Niinpä tulinkin siihen tulokseen”, professori aloitti, ja minä pidättelin henkeäni, “että saat luvan tukiopettaa erästä henkilöä, joka on jäänyt pahasti jälkeen sekä liemissä että loitsuissa.”
Katseeni pomppasi sylistäni edessäni istuvaan naiseen, enkä uskonut korviani. Toisaalta vielä vähemmän uskoin silmiäni, sillä rehtori hymyili. Ei mitenkään leveästi, mutta huomattavasti, ja silmistä paistoi tosissaan lämpö.
“Sinähän olet etevä kyseisissä aineissa, etkö olekin?” nainen kysyi ja hymy lähti hiipumaan.
“Olen kyllä”, vastasin nopeasti takaisin, yhä hivenen peläten, että professori sittenkin vaihtaisi jälki-istuntoni johonkin karmeampaan.
“No sitten ei pitäisi olla mitään ongelmaa. Tukiopetus järjestettäköön perjantaina oppituntien jälkeen professori Lagoenan luokkahuoneessa. Ota kirjasi mukaan ja valmistaudu kertaamaan lähestulkoon koko viime vuosi”, rehtori jatkoi ja nousi jälleen, minkä otin automaattisesti lähtökäskynä. Itse asiassa olin jo peräytymässä varsin ripein askelin ovelle, kun mieleeni nousi eräs kysymys.
“Mistä minä tiedän, ketä oikein avustan?” kysyin vilkaisten rehtoria. Hänen kasvoillaan oli tavallinen tiukka ilme, mutta silmät eivät olleet aivan yhtä jäätävät kuin normaalisti.
“Voi eiköhän se sinulle selviä. Ennemmin tai myöhemmin.”


//Alku on omasta mielestäni jokseenkin tönkköä skippimistä, mutta toivottavasti tämä kokonaisuutena kelpaa :'D

Vastaus:

En pitänyt alkupuolta lainkaan tönkkönä, itse asiassa pidin siitä melkein enemmän kuin loppupuolesta, vaikka pidin tietenkin loppupuolestakin :’) Mahtaako yhtenä syynä olla, että pidän Colinin ja hänen tupatovereidensa mutkikkaasta dynamiikasta.. Yksityiskohdat loistivat erityisesti aamiaiskappaleessa, aamupuuron sekaan roiskahtava pastellisävyinen kirjekuori oli hieno mielikuva. Kappaleiden lopetuslauseet (jälleen etenkin alkupuolella) olivat suorastaan täydellisiä, ne tekivät tarinasta hiotun kokonaisuuden. Siitä hyvästä Kappaleenkatkoja-merkki! Rehtorin maineeseen nivoutuva urbaanilegenda ja sen mystiset seikat olivat aivan mahtava lisä sekä tunnelmaa luomaan että yleisesti tarinoidesi miljööseen. Se olikin lempikohtani tarinassa! Itse hahmo legendan takana ei tuottanut pettymystä, vaikka aistinkin lievää samankaltaisuutta erääseen professori McGarmiwaan. Painotit Nicholaksen spekulointia rehtorin hymyilystä melko paljon, itse hymy - kun se vihdoin tuli - olisi yllättänyt ja vaikuttanut enemmän, jos sitä ei olisi alustettu. Loppu jätti minut tuolinreunalle odottamaan - olisiko tukiopetettavana mahdollisesti tuttu korpinkynteläinen poika? Erinomainen tarina jälleen!

Saat 9 kaljuunaa, 18 tuparia sekä Kappaleenkatkoja- ja Oi johtajuus, rehtori -merkit! (20 merkin mitalikin häämöttää jo..)
Aurelia » 4.3

Nimi: Vivian Fira, Korpinkynsi

27.02.2017 19:48
Vivian Emily Fira

Yksitoista vuotta sitten heinäkuun puolessa välissä Namibiassa noin 25 vuotias äiti synnytti ensimmäisen lapsensa.Tuo Namibian katukuvasta erottuva vaaleaihoinen, blondi,180 cm pitkä ja sinisilmäinen 25 vuotias nainen oli juuri synnyttänyt pienen tytön jonka hän nimesi Vivianiksi. Liliana Geirsdóttir oli tuo pienen tytön äidin nimi. Liliana oli kotoisin Islannista vaikka asuikin Namibiassa jonne hänen oli täytynyt muuttaa työnsä takia, Liliana työskenteli taikakasvien parissa. Hänet oli siirretty kahdeksi vuodeksi Namibiaan tutkimaan mimbulus mimbletoniaa. Mutta Lilianan täytyi lähteä takaisin Islantiin eikä hän voinut ottaa Viviania mukaan sillä hänen vanhempansa eivät hyväksyneet sitä että Liliana olisi rakastanut Namibialaista miestä. Liliana luovutti lapsensa Vivianin isän Gercon vanhemmille, sillä Gerco oli kuollut muutamaa viikkoa ennen Vivianin syntymää.


Vivian ei saanut yhtäkään ystävää sinä aikana mitä hän asui isovanhempiensa luona. Kun Vivian oli neljä tuli heille käymään tuore aviopari Lontoosta joka halusi adoptoida lapsen. He adoptoivat Vivianin ja he lähtivät heti Lontooseen, Chelseaan Vivianin uusien vanhempien Mark ja Julian Firan kotiin. Vivianin uudet vanhemmat päättivät antaa Vivianille toisen nimen jonka Vivian sai itse päättää. Hän halusi toiseksi nimekseen Emilynin ja hän sai myös uusien vanhempiensa sukunimen.

Vivian meni aivan normaalisti kouluun Chelseassa. Eräänä sunnuntaina Vivian oli vanhempiensa kanssa puistossa. Mark ja Julian jäivät keskustelemaan ystäviensä kanssa kun pikku Vivian lähti kävelemään ympäri puistoa. Yhtäkkiä hän näki aidassa raon ja päätti mennä siitä läpi. Hän ei ehtinyt ajatella mitään kun hän jo tippui alas. Alhaalla oli kuitenkin tunnistamaton velho joka päätti pelastaa tuon pienen tytön, niinpä hän loihti hopeaisen verkon Vivianin alapuolelle ja sitten hän käytti leijuntaloitsua Vivianiin jotta Vivian pääsisi takaisin ylös.

Mark ja Julian päättivät ostaa Norwichinterrierin Vivianille kuusivuotis syntymäpäivälahjaksi sillä Vivianilla ei ollut yhtäkään ystävää, sillä Vivian oli hyvin ujo sekä hän oli ystävystynyt erään Alicenin kanssa mutta Alice muutti pois, ja Vivian ei uskaltanut ystävystyä kenenkään kanssa sillä hän pelkäsi että hekin muuttaisivat pois. Kuusivuotias Vivian ja hänen äitinsä Julian yhdessä nimesivät pienen urospennun Tacoksi. Vivian ei oppinut ystävystymään ja häntä kiusattiin joten Vivian ei luottanut keneenkään paitsi vanhempiinsa ja Tacoon. Taco oli hänen ainoa ja paras kaveri. Vivian täytti 23. heinäkuuta 11 vuotta. Noin viikko Vivianin syntymäpäivästä tuli heille vanhan näköinen kirje. Kirjeessä kerrottiin että Vivian Emily Fira oli saanut paikan noitien ja velhojen taikakoulu Tylypahkasta. Vivianin vanhemmat olivat järkyttyneitä mutta toipuivat siitä nopeasti, toisin kuin Vivian. Hän ei vain uskonut sitä todeksi, hän oli noita!?

He lähtivät ostamaan koulutarvikkeita Viistokujalta lähes heti kun tiesivät miten sinne pääsi. Vivian ei ollut käynyt missään yhtä oudossa paikassa, mutta oli iloinen nähdessään muita nuoria noitia ja velhoja jotka olivat aivan yhtä ihmeissään.

Lukukausi alkoi 2. Syyskuuta ja Mark ja Julian Fira lupasivat viedä Vivianin King’s Crossin asemalle, ja he saattoivat hänet laiturille 9 ¾. Junassa Vivian meni vaunuosastoon jossa oli vähiten ihmisiä. Vaunussa hän tapasi ekaluokkalaisen noidan jonka nimi oli Ella Winder. Ella kertoi Vivianille koulun tuvista, joista Ella tiesi koska hänen isoveljensä Simon Winder meni neljännelle luokalle. Juna ja vene matkan jälkeen linnassa kaikki ekaluokkalaiset lajiteltiin eri tupiin. Vivian lajiteltiin alussa ja hän pääsi korpinkynteen, jonne pääsi myös Vivianin uusi ystävä Ella Winder.

Tuo oli siis ensimmäinen tarinani ja toivon että nautitte sen lukemisesta. Anteeksi jos se oli vähän liian pitkä ensimmäiseksi tarinaksi, mutta kerrottavaa oli paljon.

Vivian Emily Fira

Vastaus:

Ei ollut liian pitkä tarina, ja sait hienosti kerrottua todella paljon jo ensimmäisessä tarinassa! Olit keksinyt Vivianille ja tämän perheelle uskomattoman yksityiskohtaisen ja monivaiheisen menneisyyden! Menneisyys oli myös todella monikulttuurista, oli hienoa että Englannin lisäksi mainitsit Namibian ja Islannin. Tarinassa oli viitteitä tyypilliseen tarinan kaavaan, jossa on aloitus, jännittävä huippukohta, ja onnellinen loppu. Oli ikävää, ettei Vivian ollut oikein saanut ystäviä, mutta vaikutti mukavasti siltä, että Tylypahkassa Ella Winderistä voisi tulla hänen hyvä ystävänsä. Lopetit neljännen kappaleen hienosti virkkeellä ”Hän ei vain uskonut sitä todeksi, hän oli noita?!”. Tuollaiset tunnetta kuvaavat kohdat tekevät tarinasta entistäkin mielenkiintoisemman. Jos haluat, voisit ensi kerralla kertoa tapahtumien lisäksi tarkemmin Vivianin ajatuksista ja tunteista. Miltä tuntui mennä Tylypahkan pikajunaan, tai jutella Ella Winderille? Hieno aloitustarina joka tapauksessa! :)

Saat 4 kaljuunaa ja 11 tuparia sekä Viistokujan vierailija- ja Ekaluokan enkeli -merkit!
Aurelia » 4.3

©2017 Tylypahkan taikakoulu - suntuubi.com