Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarinat

  oleskeluhuone • mainokset

Muistattehan, että seuraavan tarinan saa kirjoittaa vasta, kun edellinen on arvosteltu!

Vieraskirja  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Amanda Dawson

16.12.2018 12:50
Äsh, ei tästä tule mitään, ajattelin sekoittaessani taikajuomaani. Tässä vaiheessa sen olisi kirjan mukaan pitänyt olla jo purppuranväristä, mutta noidankattilassani kupliva mömmö oli kuultavan keltaista ja siitä nouseva savu haisi ihan hikisille sukille. Eeppisin moka koskaan taikajuomien tunneilla, ajattelin tuskastuneena.
Taikajuomat olivat perjantain viimeinen tunti, mutta en kerta kaikkiaan vain pystynyt keskittymään. Edellisenä päivänä rehtori Dumbledoren kanssa käydyn keskustelun jälkeen minulla, Sindralla, Dianalla, Lucylla ja Katiella oli ollut kaksoistunti yrttitietoa, enkä ollut siinä tohinassa ehtinyt kertoa heille kissani Siron erikoisesta kyvystä.
Illemmalla meillä oli ollut aikaa puhua, ja juttumme olivat venyneet vähän liian pitkälle. Varttia vaille yksi yöllä maakusalimme ovi oli avautunut naristen. Olimme kaikki olettaneet itse professori Dumbledoren tulevan käskemään meidät olemaan hiljaa.
Tulija oli kuitenki ollut pieni, noin polvenkorkuinen olento, jolla oli isot korvat ja silmät sekä päällään jonkinlainen kangasvaate, jossa oli Tylypahkan vaakuna. Katie oli myöhemmin kertonut, että kyseessä oli ollut
kotitonttu.
Joka tapauksessa kotitonttu oli keskeyttänyt keskustelumme. Odotellessani peiton alla, että se lähtisi, olin nukahtanut, emmekkä olleet aamulla ehtineet jatkaa juttujamme.
Niinpä ei ollut ihme, että en tunnilla pystynyt keskittymään, kun mielessäni pyörivät kesken jäänyt keskustelu ja huoli Sirosta. Sillä oli taito kadota jostain ja ilmestyä jonnekin muualle, joten se ei välttämättä olisi makuusaleissa, jonne olin sen jättänyt.
Onneksi professori Kalkaros lopetti tunnin enne kuin taikajuomani ehti räjähtää.
”Läksyksi, kirjoittakaa omin sanoin ihottumanpoistoliemen valmistusohje. Ei kopiointia kirjasta, tai saatte kolme tuntia jälki-istuntoa. Ehkä te sitten opitte valmistamaan edes kelvollisen arvosanan taikajuomia”, professori Kalkaros sanoi tyynesti.
Pullotin helpottuneena liemeni pieneen kristallipulloon. En välittänyt, vaikka tiesin saavani liemestä surkean arvosanan, vaan kopion läksyn taululta ja työnsin pergamentin ja taikajuomien kirjan laukkuuni. Nousin ylös aikomuksenani kysyä Lucylta, aikooko hän mennä suoraan oleskeluhuoneeseen. Lucyn paikka vieressäni oli kuitenkin tyhjä. Myös Diana, Sindra ja Katie olivat jo lähteneet.
No, ehkä menivät edeltä, ajattelin ja astuin ulos tyrmistä. Ystäviäni ei kuitenkaan näkynyt hämärällä käytävällä. Mihinkä he nyt ovat menneet, kummastelin.
En nähnyt heitä matkalla Puuskupuhin oleskeluhuoneeseen enkä oleskeluhuoneessakaan. Nojatuoleissa ja takan edessä oli muutamia oppilaita, mutta en nähnyt ystäviäni missään. Ovatko he voineet jo ehtiä makuusaleihin, mietin.
Kiipesin portaita ylös kohti makuusalimme ovea. Yhtäkkiä oven raosta pujahti esiin Siro. Se naukaisi tervehdykseksi ja tassutti sitten oleskeluhuoneeseen. Avain makuusalimme oven helpottuneena siitä, että Siro ei ollut lähtenyt omille teilleen.
”Hyvää syntymäpäivää Amanda!” Lucy, Sindra, Diana ja Katie seisoivat kaikki pylvässänkyni ympärillä.
”Mitä ihm… Mistä te tiesitte, että tänään on synttärini?” kysyin.
”Lucy kertoi”, Sindra vastasi.
”Paljon onnea!” Lus sanoi ja ojensi minulle pussillisen jonkinlaisia karkkeja.
”Hetkinen… liikkuvatko nämä?” huudahdin, sillä pussissa olevat karkit tuntuivat todella kiemurtelevan kättäni vasten.
”Ne ovat jäähiiriä”, Lucy kertoi.
”Tykkäisiköhän Siro näistä”, mietin ja tutkiskelin pussia. En kuitenkaan uskaltanut avata sitä.
”Ehkä”, Sindra sanoi. ”Minä olen kuullut, että jos pussin jättää auki, hiiret saattavat karata. Ehkä Siro tykkäisi jahdata niitä.
Katie ojensi minulle kirkkaansinisen paketin, jonka sisältä löysin kotkansulkakynän ja väriä vaihtavaa mustetta.
”Kertoisitko vielä Sirosta”, Sindra pyysi.
Kerroin koko tarinan siitä, kuinka Siro oli kadonnut makuusaleista js kuinka olin lopulta kuullut professori Dumbledorelta, että Siro on gäätä. Samalla tutkin väriä vaihtavaa mustetta. Aine pyörteili hiljalleen läpinäkyvässä pullossaan ja vaihtoi samalla väriä.
Yhtäkkiä kuuluin vaimea poksahdus, ja Siro ilmestyi sänkyni päälle.
”Siro!” huudahdin säikähtäneenä. Siro vain tutkiskeli jäähiiripussia muina kissoina.
Yhtäkkiä se huitaisi tassullaan pussia, ja muovin avautui pieni aukko. Kaikki huoneessa jähmettyivät hetkeksi. Sitten aukosta alkoi tulvia vaaleansinisiä hiiriä, jotka syöksyivät alas sängyltäni ja melkein ehtivät ovesta ulos oleskeluhuoneeseen. Onneksi Katie oli nopea ja läimäisi oven kiinni ennen kuin yksisään karkki ehti ulos.
Huoneeseen tuli nopesti täysi sekasorto; Siro jahtasi hiiriä välittämättä siitä, minne tassunsa pani. Niinpä kirkkaankeltaiset päiväpeitot ja turkismatot olivat nopeasti täysin myllerretyt, kun Siro veti ikiomaa ralliaan ympäri huonetta. Minä ja ystäväni yritimme napata hiiriä, mutta ne olivat alle kananmunan kokoisia ja liukkaita kuin mitkä, joten tehtävä ei ollut helppo.
Kesken sekasorron Siro sain yhden hiiren kiinni. Se painoi karkin tassuillaan tiukasti lattiaa vasten ja kantoi sen sitten kuin suurenkin saaliin jalkojeni juureen.
Sillä hetkellä jok’ikinen hiirikarkki huoneessa kääntyi minuun päin ja tassutti jalkojeni juureen, jonne ne lysähtivät makaamaan kuin lyödyt viholliset.
Diana toipui ensimmäisenä järkytyksestä. Hän nappasi muovipussin sängyltäni ja keräsi kaikki luovuttaneet jäähiiret sinne.
Onnistuime olemaan kymmenen sekuntia hiljaa. Sitten purskahdimme nauruun.
Ihan tavallinen syntymäpäivä Tylypahkassa.

//Jee, sain kirjoitettua jotain! Toivoin, että olen nyt saanut motivaationi takaisin Amandan kanssa. Annoin Amandalle lahjaksi Tylyahosta ostamian tavaroista, toivottavasti se on ok.

Nimi: Nora Collins

14.12.2018 16:30
Neljästoista luku
Joululoma

On ihanaa päästä tauolle opiskelusta ja palata jouluksi kotiin. Kodin tuoksu, oma huone, vanhempani ja kotiruoka ovat kaikki tervetullutta vaihtelua. Makasin omalla sängylläni kirjaa lukien. Olin juuri purkanut osan tavaroistani hyllyyn. Tiesin, ettei kaikkea kannattanut purkaa, sillä joutuisin viemään suurimman osan kuitenkin mukanani takaisin. Oli ihanaa vain olla rauhassa. Asumme kaksikerroksisessa kivitalossa pääosin jästien asuttamalla asuinalueella. Carterit asuvat naapurissamme, minkä vuoksi olimmekin pitkään Melanien kanssa parhaita ystäviä. Makuuhuoneet olivat yläkerrassa ja muut huoneet alakerrassa. Grace oli saanut hieman isomman huoneen, sillä minä olin valinnut näköalan puutarhaan. Huoneeni ylpeyden kohde ovat kirjahyllyni, jotka kirjojen lisäksi on täytetty kaikilla pienillä esineillä, kuten matkamuistoilla ja valokuvilla. Kaikki tavarani olivat tarkasti järjestyksessä ja huone oli kaikinpuolin siisti. Grace oli meistä se sotkuisempi.
“Nora!” kuului äidin huuto. Se siitä rentoudesta.

Tänä vuonna suku oli tulossa meille jouluksi. Isovanhemmat ja vanhempieni sisarukset perheineen. Kaikki paitsi äidin sisko, joka asui ulkomailla eikä päässyt matkustamaan töidensä vuoksi. Äidillä oli päällä kova hössötys, mikä ei yleensä ollut hänen tapaistaan. Loman ensimmäiset päivät menivätkin ostoksia tehden, lahjoja pakkaillen ja taloa koristellen. Meidän koristeemme ei varmaan vetäneet vertoja Tylypahkan hienoudelle, mutta olin aika ylpeä koristelemastani kuusesta. Äiti halusi tehdä kaikki ruuat itse. Hän olisi voinut helposti käyttää taikuutta ja tehdä kaiken nopeammin, mutta hänen mielestään ruuasta tulee parempaa, kun sen tekee omin käsin. Isä ja minä autoimme tietenkin parhaamme mukaan, mutta parempi oli vain pysyä poissa tieltä. Me otimmekin tehtäväksemme usein “tunnelman testauksen”, mikä lähinnä tarkoitti jouluherkkujen syömistä ja kirjojen lukemista olohuoneen nojatuoleissa. Oli todella outoa kun Grace ei ollut kotona, vaikka emme juuri puhuneetkaan aiheesta. Isä sen sijaan oli todella kiinnostunut minun huispauskokemuksistani.

Jouluaattona, kun sukulaiset alkoivat saapua yksitellen, kaikki oli täysin valmista. Rakastan sukulaisiani todella paljon, mutta sukulaisten kanssa tulee aina kysymyksiä. Ja minä vihaan kysymyksiä. Aluksi kaikki tietenkin ihmettelivät Gracen poissaoloa.
“Missä Grace on?”
“Miksi hän haluaa viettää joulun ystäviensä kanssa eikä perheensä?”
“Voi harmi, kun Grace ei päässyt paikalle.”
“Kyllä minä muistan, kuinka Tylypahka oli hieno joulunaikaan, mutta on se vaan erilaista kotona läheisten kanssa.”
Sen jälkeen kysymykset kääntyivät minun puoleeni. Sain kertoa monta kertaa kaikille huispauksesta ja V.I.P.-kokeista ja “siitä tytöstä, mikä hänen nimensä nyt olikaan, Rose, mitä hänelle kuuluu?” Onneksi pääsimme pian istumaan ruokapöytään, jolloin kysely loppui ainakin hetkeksi. Ruoka näytti herkulliselta. Minä istuin serkkuni Ellen ja mummini välissä. Minulla on yhteensä kolme serkkua, isän siskon lapsia, kaikki syntyneet kolmen vuoden välein. Elle oli heistä vanhin ja tulossa ensi vuonna Tylypahkaan, mutta hän ei todellakaan halunnut keskustella siitä. Ehei, Ellellä oli muut asiat mielessä.
“Onko sinulla jo poikaystävä?” hän kysyi minulta innokkaasti.
“Ei”, vastasin.
“Miksi ei?” hän jatkoi.
“Ei vaan ole”, totesin.
“Koska aiot hankkia sellaisen?”
“En tiedä”, tuhahdin. Koska aiot itse hankkia sellaisen? Eikä niitä edes niin vain “hankita”. Sitä paitsi, mitäpä jos tykkäänkin tytöistä? En tietenkään sanonut näitä ääneen, mutta vihasin tätä ikuista samaa keskustelun aihetta.
“Koska aiot muuttaa pois kotoa?” Elle tivasi.
“En tiedä, varmaan sitten kun olen päässyt koulusta”, kohautin olkapäitäni.
“Haluatko sinä joskus lapsia?” hän jatkoi.
“En tiedä”, mutisin ja yritin keskittyä ruokaani. En tiedä kokkaamisesta juuri mitään, mutta äiti oli kyllä onnistunut todella hyvin.
“Mikset sinä tiedä mitään?” serkku vaikeroi. Onnekseni, tai ehkä enemmänkin epäonnekseni, mummini puuttui keskusteluun toiselta puoleltani.
“No Nora, mitä aiot tehdä Tylypahkan jälkeen?” Huokaisin. Jälleen keskustelun aihe, jota mieluiten välttelisin. Hymyilin kuitenkin mummilleni ja kerroin, että tällä hetkellä keskityin vain kouluun ja ajattelin pohtia asiaa vasta pääsiäislomalla kun ammatinvalinnanohjaus alkaisi.

Ruokailun jälkeen siirryimme olohuoneeseen vaihtamaan lahjoja. Äiti laittoi joululaulut soimaan ja tarjoili samalla glögiä ja pipareita. Lapset olivat kovin innoissaan. Yleensä vaihdoimme lahjoja vasta joulupäivänä, mutta kaikkien sukulaisten ollessa paikalla, se oli helpointa nyt. Äiti oli jästisuvusta ja olin aina miettinyt millaista mummosta ja papasta oli viettää joulua meidän kanssamme. Muistan, kuinka Grace oli joskus huijannut isovanhempamme syömään korvavaikun makuisia jokamaunrakeita. Sain mummolta ja papalta joka vuosi jotain neulottua, jästikirjan ja suklaarasian, enkä joutunut pettymään tänäkään vuonna. Mummo oli neulonut polveen asti ulottuvat sukat Puuskupuhin väreissä. Sain myös Dorian Grayn muotokuva -nimisen kirjan sekä rasiallisen toffeetäytteisiä suklaita. Kiitin heitä leveä hymy huulillani.
“Avaa tämä seuraavaksi”, isä sanoi ja ohjensi minulle pitkän paketin. Tiesinhän minä, että hän oli ostamassa minulle luutaa, mutta en odottanut niin kallista ja hyvää luutaa, kuin mitä paketin alta paljastui. Halasin vanhempiani kiitokseksi. Lahjojen jakaminen jatkui jonkun aikaa ja sain kaikenlaista mielenkiintoista. Olin myös todella iloinen, että muut pitivät minun antamistani lahjoista.

Loppuloma menikin aikalailla herkkuja syödessä ja kirjoja lukiessa. Vierailimme myös muutamien ystävien luona ja kävimme ostoksille Viistokujalla. Testasimme isän kanssa uutta luutaani. Dorian Grayn muotokuva paljastui todella mielenkiintoiseksi kirjaksi. Rosalyn lähetti joulupäivänä minulle rannekorun ja kortin. Gracesta sen sijaan ei kuulunut koko lomalla mitään.

//Halusin saada tän nyt ulos ennen taukoa, kun olen kirjottanut tätä niin kauan. Saatat huomata, että laiskistuin hieman lopun kanssa, mutta tulen kotiin vasta sunnuntaina ja kännykällä kirjoittaminen on tuskaa. Aion myös ostaa Noran saaman luudan jossain vaiheessa, enkä kuvaillut sitä sen tarkemmin kun en tiedä vielä minkä ostan :D Hyvää joulua kaikille!

Nimi: Cora Sanders, Luihuinen

13.12.2018 20:01
Ensimmäinen luku – Sauva valitsee velhonsa

“Sitten vielä taikasauva”, minun äitini, Emmy Sanders sanoi. Hän oli lyhyt, hieman koukkunenäinen noita, jolla oli ruskea polkkatukka. Minä katsoin häntä ja pyöritin silmiäni.
“Joo joo äiti”, minä puolestani vastasisin.
“Edith, mene hänen mukaan. Theodore, tule minun mukaani”, Emmy sanoi. Jokainen oli hieman hämillään niistä käskyistä, mutta pian minä sai tavoitettua katseellansa hänen isosiskonsa, Edithin, joka oli tylypahkassa neljännellä. Edith säntäsi väkijoukon aiheuttamaan pölypilveen, pian minä hänen perässään.

Ollivanderin maankuulu taikasauvakauppa oli hieman ränsistynyt, eikä sen edessä parveillut juuri ollenkaan ihmisiä, toisinkuin muiden liikkeiden.
“No mennään sitten”, Edith sanoi. Minä nyökkäsin ja astuin askeleen eteenpäin. Lopulta Edith huokaisi ja tarttui ovenkahvaan avaten oven minulle. Ollivanderin liikkeessä tuoksui tunkkaiselta ja se oli täynnä pieniä laatikoita hyllyissä. Arvatenkin niissä sisälsi taikasauvoja. Nyt vasta katseeni osui pieneen puiseen kassaan, jonka takana oli vanha, hieman kärsineen näköinen mies.
“Terve taas Edith. Kenes pikkunoidan sinä toit mukanasi?” vanha mies, arvatenkin Ollivander sanoi. Minun teki mieli vain huutaa Ollivanderille, sillä minä en olllut enää pikkunoita, olinhan sentään jo 11-vuotias. Muutenkaan en olisi uskaltanut.
“15 tuumaa, pikkipaatsamaa ja yksisarvisen jouhta, mukavan notkea”, Ollivander sanoi Edithille. Hän nyökkäsi.
“Tulin siskoni Coran kanssa”, Edith sanoi Ollivanderille. Hän nyökkäsi ja alkoi etsiä lumotuilla tikkailla minulle taikasauvoja. Pöydälle lennähteli erilaisia paketteja vinoon kasaan.
“Kokeiles tätä”, taikasauvakauppias sanoi ja avasi punakantisen rasian. Sisällä oli lyhyt taikasauva, joka oli melko sileän näköinen. Nostin sen varovasti rasiastaan.
“Heilauta sitä”, Ollivander sanoi. Minä heilautin. Rusehtavalta hyllyltä tippui taikasauvalaatikoilta.
“Ei aivan”, mies mutisi itsekseen ja ojensi minulle vihreäkantisen rasian.
“Se on 13 tuuma, jalavaa ja yksisarvisen jouhta”, hän sanoi. Nostin taikasauvan ja heilautin sitä. Taikasauvan päästä sinkosi vihreitä kipinöitä ja Ollivander nyökkäsi tyytyväsenä.
“Otamme sen”, Edith sanoi. Nyökkäsin tyytyväisenä. Siskoni läväytti Ollivanderin pöydälle seitsemän kaljuunaa.
“Muista Cora, sauva valitsee velhonsa”, Ollivander sanoi ennen kuin minä ja Edith suljimme liikkeen ovet.

Nimi: Violetta

07.12.2018 14:07
«osa 4»
On seuraava aamu ja ulkona on pimeää. Nään taas ukkosen taivaalla ja jotain valoja. Nyt menen ulos mietin itsekseni. Laitan takkini ja kenkäni päälleni. Otan taikasauvani mukaan ja lähden ulos. Rukoilin vain, että kukaan ei näkisi minua. Menin kielletyn metsän laidalle ja katson näkyykö siellä mitään. Näin jonkun mustan vilahtavan varjon.
"Hu huu", huudan ja pidän taikasauvaani kädessäni.
Kukaan ei vastaa. Lähden kävelemään syvemmälle metsään.
"Avada kedavra" kuuluu korvani takaa.
Näin kun musta varjo loistii jotain kohti. Nään, että hän kuolee loitsun seurauksena. Menen varovasti lähemmäksi ja nään, että se on kuolonsyöjä.
"Hei" , sanon.
Hän lähtee ylös mustana varjona. No ei sitten mietin. Menen sen tyypin luokse joka kuoli. Se oli cer. Katson häntä ja totean, kyllä hän on kuollut. Lähden juonsemaan Tylypahkaa kohti. Olen sisällä ja nään Mienrvan käytävällä.
"Minerva" , huudan.
"Niin, Violetta?" , hän kysyy.
"Cer on kielletyssä metsässä kuolleena. Näin, että joku kuolonsyöjä oli se" vastaan.
Minerva lähtee juoksemaan ja kovaa. Hän pyytää muota opettajia mukaan. Lähden heidän perään.
"Tuolla" , huudan.
He juoksevat entistä kovempaa. Olemme Cerin luona ja opettajat tarkistavat asian.
"Violetta, sinun pitää lähteä" Minerva sanoo.
Lähdin kävelemään ja mietin, että mitä juuri tapahtui. Olin ihan ihmeissäni. Kävelin koulun sisälle ja menin aamupalalle. Ei maistunut mikään. Pian Minerva aukaisee suurensalin ovet ja menee pöytien eteen.
"Tänään aamulla on tapahtunut suru uutinen" , hän sanoo.
"Nimittäin Cer on kuollut, kielletyssä metsässä. Nostakaamme sauvamme ylös ja näytämme valoa." Minerva sanoo. Kaikki nostavat sauvansa ylös ja tekevät valois loitsun. Nostan itsekkin sauvani. Mimusta tuntuu oudolle, koska näin kun joku kuolee. En olisi halumnut nähdä sitä. Minerva lähtee ja pyytää minut mukaan. Menemme yhteen luokkaan ja minerva avaa suunsa " mitä tapahtui aamulla".
"Minä heräsin ukkoseen. Heräsin siihen eilenkin. Ajattelin, että lähden nyt katsomaan miksi taivaala näkyy valoja. Menin kiellettyyn metsään, sillä näin siellä mustan varjon. Menin syvemmälle, syvemmälle ja vielä syvemmälle. Kuulen takaani sanan "avada kedavra" käännyn ja nään tyypin joka kaatuu. Menin lähemmäksi loitsijaa ja näin, että hän oli kuolonsyöjä. Pian sen jälkeen hän hyppäsi ilmaan ja hänestä tuli musta pilvi. Juoksi katsomaan kuka siellä oli ja näin, että se oli Cer" , vastasin.
"Kiitos, voit mennä" Minerva vastaa.
"Selvä" , vastasin ja lähdin kävelemään.

// sain jo nirkoitettua toisen osan tälle päivälle:))

Nimi: Violetta

07.12.2018 13:40
«Osa 3»
Herään ukkoseen. Katson ikkunasta ja nään taivaalla mustia varjoja. Alan miettimään, että mitä tapahtuu. Nään varmaan harhoja, sillä pääni kolahti kovaa. Tuntuu siltä, että olisin nukkunut ainakin kaksi viikkoa.
"Heräisithän sinä vihdoin", lääkäri sanoo.
"Joo heräsin. Kauan olen nukkunut?", kysyn.
"Kaksi viikkoa" , hän vastaa.
"Siis, mitä", sanon.
"Mutta olet valmiina taas jatkamaan opintojasi", lääkäri sanoo.
Nousen ja lähden kävelemään pois sairaalasiivestä. Mietin vain miten nukuin kaksi viikkoa.
"Katos koomalainen on heränny" Cer tokaisee.
Sepä kiva mietin mielessäni. Lähden kävelemään pois ja nään, että cer ei ala seuraamaan. Minua harmittaa, koska en voi alentu siihen, että puuskupuhilaiset kiusaa minua. Päätin, kun he vielä kerran sanovat jotain mikä liittyy minuun he saavat maksaa siitä. Kävelen käytävillä ja nään kuinka Tylypahka on koristeltu jouluisesti. Joulukuusia, köynnöksi ja vaikka mitä muuta. Menen oleskeluhuoneeseen. Kaikki tuojottavat minua, sillä ilmeellä että olisin ollut koomassa 2000 vuotta.
"Hienoa, että parannuit" joku sanoi.
En jalsanyt enään niitä ilmeitä ja lähdin pois. Mietin, että mitä kaikkea on tapahtunut kun en ole ollut ihan parhaimillani. Kokeita, kaksintaisteluita, mietin itsekseni. Mikäköhän päivä tänään edes on, kyselen itseltäni. No kaipa tänään on joku päivä. En jaksa miettiä sen tarkemmin. Outoa kävellä tuntuu siltä, että alkaa huimaamaan.
"Kyllä minä tähän totun" kuiskaan itselleni.

/// joo tästä on jo jonkun aikaa, kun julkaisin viime tarinani. Tässä nyt oisi taas lyhyt, mutta ajattelin että olen nyt aktiivisempi:))


Nimi: Lilith Axon

06.12.2018 12:26
Istuskelin sängyssäni hyvin väsyneenä. "Pitäisi vielä jaksaa rankka koulupäivä ennen korpinkynnen pikkujouluja jotka järjestän parin ystäväni kanssa" ajattelin. Nousin pois sängystä ja vaihdoin vaatteet.
Huomasin yöpöydälläni pienen paketin jonka päätin avata. Paketti oli hyvin tiukasti kiinni, mutta sain sen jotenkin auki. Paketissa oli pieni kirje. "Kukakohan minulle tämmöisen on jättänyt" ajattelin. Luin kirjeen ja se meni näin: "Hei pieni ystäväin! Nyt on joulun aika joten minun täytyi valita joku oikein kiltti oppilas jolle teen erään asian! Siitä asiasta saat lisää selville myöhemmin! Tässä sinulle pieni vihje: täällä hän yksin itkee ja putkistossa liikuskelee" "tämän täytyy tarkoittaa tyttöjen vessaa!" Tajusin ja lähdin sinne. Onneksi tyttöjen vessa ei ollut enää lukittuna vaikka niin se oli ollut kauankin. Kun saavuin tyttöjen vessalle, avasin oven ja astuin sisään. Paikka ei ollut hirveän hyvässä kunnossa, mutta täällä se vihje olisi. Huomasin juuri ja juuri numerosarjan 231, kun tajusin että minun täytyy kiirehtiä loitsutunnille. Onneksi olin kaiken varalta ottanut loitsutunnille tarvittavat esineet mukaan. Kun juoksin käytävää pitkin kohti loitsuluokkaa huomasin vahingossa oven 231. Siellä saattaisi olla seuraava vihje, mutta nyt en sinne ehtisi. Kun saavuin loitsuluokkaan en onneksi ollut myöhässä. Menin yhdelle vapaista paikoista. Hetken päästä tunti jo alkoikin. (Skippaan nyt illempaan koska pitää kohta häipätä) Pikkujoulut alkoivat, mutta kaikki eivät edes tulleet. Se oli aika surullista koska meitä oli siellä vain 5. Kyllä me onneksi tekemistä keksimme. Herkkuja oli yksi tyyppi tuonut mutta hän toi vain muutaman piparin. Niitä me sitten söimme ja pelailimme jouluisia pelejä kunnes täytyi mennä nukkumaan.
// Tää oli nyt aika lyhyt, mutta yritän myöhemmin tehdä pitempiä C:

Nimi: Wenla Rapidstream, Luihunen

16.11.2018 19:49
Oli keskiviikkoilta. Kello oli noin kahdeksan. Aurinko oli juuri laskenut. Nostin matka-arkustani kaukoputken. Makuusalin kivinen lattia ei päästänyt pienintäkään ääntä pyörähtäessäni ympäri raidalliset villasukat jalassani. Kaukoputki kainalossani hihkaisin kahdelle torkkuvalle tytölle:
- Nyt ylös sieltä! Meillä alkaa tähtitiedon tunti!
Anna nousi hitaasti ylös ja löntysteli matka-arkulleen pudottaen piirrustusvälineensä matkalla yöpöydälle. Katsoin Sannaan päin. Hän löhösi vielä vihreällä päiväpeitollaan, eikä näyttänyt olevan lähtemässä siitä hyvään aikaan.
- Lucakin on siellä, totesin virnuillen.
Tällä kertaa oli minun vuoroni saada tyyny naamaan.
-Kenen idiootin idea oli tehdä tänne näin monet portaat, Sanna puuskahti raahautuessamme tähtitornin huipulle. Kukaan meistä ei pitänyt yöllisistä tähtitiedon tunneista. Torstai aamun kaksoistunti taikajuomia tuntui vain puoliksi nukutun yön jälkeen täysin epäreilulta.
- Älä valita! Kohta ollaan jo huipulla, Anna tiuskaisi takaisin.
Tällaiset yöt toivat aina pahimmat puolemme esiin, joten olin jo tottunut purkamaan tilanteen, ennen kuin jompikumpi ystävistäni kiroaisi toisen. Usko kun sanon, Sannan löllösääri-kirous ei ollut naurun asia.
- Rauhoittukaa kumpikin! Ei tästä kukaan tykkää, totesin saaden vastaukseksi kaksi melkein identtistä heikkoa naurahdusta. Jatkoimme ylös raahautumista hiljaisuudessa.
- Tervetuloa ja hyvää yötä! Professori Sinistra hihkaisi päästyämme viimein tornin huipulle. Hyväähän hän tarkoitti, mutta siinä vaiheessa ketään meistä kolmesta ei naurattanut tippaakaan. Kävelimme vakkaripaikallemme tornin läntiselle puolelle, vain huomataksemme että siellä olikin jo joku. Jos se joku olisi ollut kuka tahansa muu, olisimme varmasti jo laukoneet hänelle pari valittua sanaa, mutta se ei ollut. Itse Luca oli seisomassa kaukoputkeensa tuijotellen, muuriin eräänä tylsänä yönä kaivertamiemme nimikirjaimieeme vieressä. Kaikki väsymys hävisi minusta kuin salaman iskusta.
- Mene sanomaan sille jotain, kuiskasin jähmettyneelle Sannalle.
- Enkä varmana mene, hän kuiskasi takaisin.
- Jos sinä et mene, sitten me mennään, Anna supatti vetäen minut samalla käsikynkkäänsä.
Sanna näytti kauhistuneelta.
- Mene jo! minä ja Anna melkein huusimme ja tyrkkäsimme Sannan matkaan. Hän kompuroi hetken, kääntyi sitten katsomaan meitä kuuluisalla "mä vihaan teitä" -ilmeellään, kokosi itsensä sekunneissa ja käveli Lucan luo. Katsoimme kun Sanna koputti Lucaa olkapäälle ja tuo kääntyi katsomaan Sannaa. He vaihtiovat pari sanaa ja välillä aina toinen naurahti. Noin kahden minuutin päästä he kääntuivät meihin päin, Sanna osoittaen meitä. Näytimme varmaan melko typeriltä siinä käsikynkässä seisoessamme ja vilkuttaessamme. Pian he kääntyivätkin takaisin ja Sanna sanoi Lucalle jotain. Tämä tummatukkainen, äskettäin niin vitsailevan näköinen poika hiljeni nyt täysin. Pelkässä kuun valossa oli vaikea nähdä, mutta näytti siltä kuin Luca olisi punastunut. Minua alkoi huolestuttaa, ja niin alkoi selkeästi Annaakin jos tulkitsin hänen liikehdintänsä oikein. Lopulta Luca kuitenkin sopersi jotain Sannalle. Sanna näytti samaan aikaan hämmästyneeltä sekä äärettömän iloiselta. He vaihtoivat vielä muutaman sanan ja sen jälkeen Sanna käveli takaisin luoksemme.
- NO? me huudahdimme niin kovaa että koko Tylypahka varmasti kuuli. Sanna vain naurahti
- Mennään vaan meidän perus paikalle. Ei se meitä syö. Sitä paitsi se tykkää musta, hän totesi virnistäen.

Nimi: Violetta

07.11.2018 18:41
«osa 2»
Diipadaapa, mietin mielessäni. Minua ei kiinnosta tämä tunti yhtään, joten otin kirjani. Luin kirjaa samalla tavalla, kun muut keskittyivät tuntiin. Tunti oli ohi ja hupsis en edes tiennyt mikä tunti oli. Lähden luokasta, mutta käytävällä tulevat vastaan tottakai Jesper ja Cer. Päiväni muuttuu koko ajan pahemmaksi. Nauran ärsyttävän näköisenä Jesperille ja Cerille. Nään kuinka heitä ärsyttää. Yllättäen joku juoksee selkääni. Kaadun ja kirjani lentää.
"Hups, anteeksi" tyttö sanoo.
"Varo vähän" sanon.
Heti kun nään että hän on Luihuinen, annan hänelle anteeksi.
"No ei se mitään", jatkan melkeen heti perään.
Kerään kirjani ja jatkan matkaa.
Ajattelin mennä harjoittelemaan huispausta. Vien kirjani pois ja vaihdan huispaus vaatteet.
"Kyllä tämä onnistuu" sanon itselleni.
Päädyn huispaus kentälle.
"Violetta!" kuulen äänen takaa.
Käännyn katsomaan kuka minulle huutaa.
"Hei, olen Estelle" tyttö sanoo.
"Oon Violetta, Violetta Mad" vastaan.
"Näin sinut yksin täällä joten ajattelin tulla luoksesi" tyttö sanoo.
"No sepä kiva" vastaan ehkä vähän ärsyytyneenä.
Oisin halunnut olla vain yksin, mutta ei sitten. Otan luutani ja nousen ilmaan. Vedän ensin vain pari kierrosta alkulämmitelyksi. Minua alkaa huimaamaan, mutta yritin olla välittämättä. Minua alkaa pyöryttää entistä enemmän ja yhtä äkkiä kaikki sumeni.
Herään sairaalasiivestä. Minua sattuu päähän ja selkään.
"Hän heräsi" Estelle sanoo.
"Huomenta Violetta" lääkäri sanoo.
" H h huomenta" sanon yllättyneenä.
"Miksi olen täällä" kysyn.
"Tipuit luudaltasi joten toin sinut tänne" Estelle sanoo.
"Oho, mutta kiitos" vastaan Estellelle.
Estelle lähtee ja jään yksin makaamaan tyhjään sairaalasiipeen. Olen odottanut, että jotain tapahtuu jo ihan tarpeeksi. Päätän lähteä sairaalasiivestä.
Kävelen käytävällä ja tajuan, että on jo ilta enkä ole käynyt kun yhdellä tunnilla. "No ei se mitään" mietin. Menen oleskeluhuoneeseen ja menen sohvalle istumaan. Minua särkee vieläkin päähän.
"Violettaaa!" lääkäri huutaa ovelta.
"Täällä" vastaan masentuneena.
"Sinä et saa lähte ilman lupaa sairaalasiivetä ja nyt joudut takaisin hoitoon" lääkäri sanoo.
" Selvä selvä" vastaan.
Lääkäri suoraan sanottuna taluttaa minut takaisin petiini. Minua alkaa väsyttää ja käyn nukkumaan.

// joo tässä toinen tarinani. Ajattelin, että kitjoitan lyhyitä tarina pätkiä. Ajattelin myös, että niitä tulee paljon. Yritin parantaa kirjoitus virheitä, mutta en tiedä mitä siitä tuli. Mutta onneksi, kun kirjoitan samalla opin:)

Vastaus:

Lyhyet pätkät sopivat hyvin! :') Hyvä asenne, että kirjoittamalla oppii, näin juuri! Vuorosanat olivatkin jo hienosti paremmalla mallilla, ihan tavallisiin lauseisiin tulee vielä vain pilkku puheen ja lainausmerkin jälkeen, siis näin:
"Täällä", vastaan masentuneena. Muuten hienosti korjattu! Jälleen jännittäviä tapahtumia, etenkin luudanvarrelta tippuminen! Se olikin jännittävästi kuvattu, kun Violettaa alkoi huimata ja sitten kaikki jo sumeni. Pystyin oikein kuvittelemaan, miltä tuntuisi alkaa pyörryttää korkealla ilmassa! Tykkäsin siitä, miten Violettaa ensin ärsytti se että Estelle halusi pitää seuraa, mutta loppujen lopuksi tytön saapuminen oli kuitenkin hyvä asia, koska hän pystyi viemään Violetan Sairaalasiipeen. Asiat seurasivat hyvin toisiaan! Ei mikään ihme, että Violetan päätä vielä särki ja häntä väsytti illalla, kyllä minäkin varmaan vain makoilisin sängyssä jos olisin menettänyt tajuni ja saanut tällin! Tarinan lukeminen Violettan kertomana on aina mielenkiintoista, hänellä on niin mielenkiintoinen persoona. Esimerkiksi että hän antoi törmänneelle tytölle nopeasti anteeksi, koska tämä oli luihuinen! "Näen" verbi on ollut muutaman kerran muodossa "nään", "näen" on siis oikein kirjoitettu. Jään jälleen odottamaan Violetan seuraavia seikkailuja! :')

Saat 5 kaljuunaa, 11 tuparia sekä Tapaturmamagneetti-merkin!
Aurelia » 9.11.

Nimi: Lou Humphrey, Luihuinen

04.11.2018 20:34
Luku 2 ~ Riidantäytteinen junamatka

13.8.2036
Tänään oli Jeffin syntymäpäivä. Hänen juhlansa pidettiin mummon ja ukon kartanossa. Äiti sanoi, että mummo vaati saada järjestää ne kotonaan vahtiakseen, ettei mikään menisi pieleen. Mummo ei tainnut tykätä siitä, että Darius ja Leona vanhempineen osallistuivat minun syntymäpäivilleni huhtikuussa. Hän ei kai halua saman toistuvan, mutten usko sen ajattelemisen olevan kovin tarpeellista, ainakaan tässä tapauksessa. Jeffin perhe on enemmän samanlainen kuin mummo ja ukko. Isä ei pidä mummosta eikä ukosta, eikä hän myöskään tullut mukaamme kartanolle vaan meni Ministeriölle. En tiedä, tietävätkö mummo ja ukko siitä, että isä ei pidä heistä, enkä ole kysymässä. On asioita, joista on vain parempi olla tietämättä.
Myöskään Jeff ei tainnut pitää Parisien ilmestymisestä syntymäpäivilleni huhtikuussa. Hän ei ole puhunut minulle tänään sanaakaan. Kuulin hänen kyllä nauravan kun saavuimme, mutta huomattuaan meidät hän hiljeni ja vaihtoi huonetta. En tiedä mille hän nauroi, mutta olin näkevinäni mummon ja ukon kotitontun huoneessa. Oli miten oli, niin ainakin hän oli hyvällä mielellä syntymäpäivänään, eikä harmistunut silloinkaan, kun saimme kuulla Caitlín-tädin joutuvan jättämään syntymäpäivät välistä. Hän on työmatkalla Kiinassa, ja sieltä on ilmeisesti yllättävän vaikea päästä pois ja takaisin helposti. Onneksi kuitenkin Cyneburga tuli paikalle, vaikka vältteli mummoa ja ukkoa niin paljon kuin ehti, enkä ihmettele miksi (kts. 27.9.2035 ja 18.4.2036). Hän lähti samaan aikaan kuin minä ja äiti. Toivottavasti mummo rauhoittuisi hänen kanssaan, mutta pelkään pahoin hänen tuntevan olonsa kuin loukatuksi hevoskotkaksi. En ymmärrä miksi, ei Cyneburgan yksityiselämän pitäisi kuulua mummolle tai kenellekään muulle kuin Cyneburgalle itselleen.

---

Tylypahkan pikajuna oli ehtinyt hädin tuskin edes liikkeelle, kun Darius ja Leona olivat jo keksineet jotain, mistä voisivat kinastella ja riidellä sydämiensä kyllyydestä. Louta ei erityisemmin huvittanut kiinnittää riitaan sen suurempaa huomiota, sillä hän esimerkiksi tiesi olemassa olevan mahdollisuuden jommankumman innostumiselle kiistelemään lisää, jos hän yrittäisi jollain tapaa puuttua kinaan, ja se taas ei ollut jotain mitä hän olisi halunnut. Ja tämän mahdollisuuden todennäköisyys vain kasvaisi, mikäli hän yrittäisi rauhoitella kumpaakaan, joten yrittäminen tuskin olisi kovin järkevää. Sen sijaan poika selaili päiväkirjaansa ensimmäistä kertaa pariin viikkoon ja yritti samalla olla hukkumatta siihen tai mietteisiinsä liian syvälle. Ajatus siitä, että joku näkisi ja tunnistaisi hänen kirjoitustaan nahkaopuksesta, tuntui pelottavalta ja jopa jollain tasolla uhkaavalta. Kirja oli täynnä Loun omia, henkilökohtaisia ajatuksia ja tietoja, joita kaikkia ei hänen korvilleen tai silmilleen ollut oikeastaan edes tarkoitettu. Ja se, että joku lukisi niitä, tuntui samalta kuin jos hän avaisi jollekin mielensä ja antaisi tutkiskella siellä mitä ikinä lystäisi. Se olisi viimeisiä asioita, mitä hän haluaisi koskaan itselleen tapahtuvan.
”Leona, ole kuolaamatta olkapäälleni!” Darius parahti ja töytäisi rajusti olkapäällään Leonaa, joka lepuutti päätään veljensä hartialla. Lou oli kuulevinaan tytön hampaiden osuvan voimakkaasti kalahtaen yhteen, ja tämä päästikin suustaan älähdyksen, joka sisälsi samanlaisia rumia sanoja kuin Oisín-sedän sammallus edellisenä jouluna muutaman tuliviskilasillisen jälkeen. Sen jälkeen Leona löi veljeään käsivarteen, joka sai Dariuksen riuhtomaan itseään taas lähemmäs ikkunaa ja yrittämään huitomaan käsiään, yrittäen osua sisareensa. Lou käänsi katseensa takaisin päiväkirjaansa haluttomana seuraamaan ystäviensä tappelua näitä muutamia sekunteja enempää ja huolissaan siitä, että jompaakumpaa sattuisi oikeasti. Hän ei kuitenkaan ollut tarpeeksi rohkea pyytämään kaksosia lopettamaan, eikä saanut edes keksittyä itselleen pätevää tekosyytä tuoda asia esille.
”Hei te kaksi, jos olisin kumpikaan teistä niin mä lopettaisin... tuon mitä ikinä teettekään. Nuo saa pian sellaisen kuvan, että uusien ekaluokkalaisten sijaan tänne on raahattu vain lauma ilkiöitä.”
Lou räpäytti silmiään hämmentyneenä, ja paiskasi ehkä hieman liiankin kovaa kirjansa kiinni ja kääntyi katsomaan vaunuosaston oviaukkoa, jonne oli vaivihkaa ilmestynyt kaksi uutta ihmistä. Toinen oli tummahiuksinen poika, joka oli kai melkein yhtä pitkä kuin Lou, ja tämän selkään oli painautunut lyhyt ja pyöreä tyttö kissa sylissään. Darius ja Leona, Loun helpotukseksi, lopettivat kuin lopettivatkin toistensa mätkimisen ja ystävänsä tavoin katsoivat hiljaa paikalle ilmestynyttä kaksikkoa, eivätkä hei oikein olleet varmoja, kuinka eivät olleet huomanneet oven aukenemista.
”Loppuja paikkoja ei varmaan ole varattu, niin varmaan sopii jos me istutaan tänne”, poika jatkoi puhumistaan, ja kun kukaan vaunun matkustajista ei vieläkään sanonut mitään, tämä kohautti olkiaan ja otti sekä omat että toverinsa matkatavarat sisälle ja asetti ne kaikessa hiljaisuudessa hyllylle kaksosten valtaaman penkkirivin yläpuolella. ”No te olette tosi sosiaalisia ja vastaanottavaisia”, poika pyöritteli silmiään ja vilkaisi Louta, Leonaa ja Dariusta kulmat koholla ja turhautunut sävy äänessään. ”Mä olen Morgan MacFhilib, ja tässä on Freya Turner. Älkää antako sen ujouden hämätä, kunhan siihen tutustuu niin ei se vaikene koskaan”, Morgan mainitsi ja istui Freya perässään Loun puoleiselle penkkiriville. Lou kurtisti itsekseen kulmiaan ja yritti muistella, mistä sukunimi MacFhilib oikein oli hänelle tuttu. Vaaleahiuksinen poika ei kuitenkaan millään muistanut, ja olisi kai lähtenyt etsimään sitä päiväkirjastaan jos hänen vieressään istuva, kissaansa käsi täristen silittävä Freya ei olisi katsonut sen kantta niin häikäilemättömän uteliaasti. Ja jos Leona ei olisi ehtinyt avata suutaan ennen muita:
”Minä olen Leona Paris, ja tässä on typerä veljeni Darius”, tyttö pukkasi kyynärpäällään veljeään, joka loi mulkaisun sisareensa. ”Ja tämä täällä”, Leona lisäsi ääntään hieman korottaen kai varmistaakseen, että saisi Loun täyden huomion ennen kuin poika ehtisi tehdä mitään ja kurotti kättään lähemmäs tämän polvea laskeakseen kätensä sille, ”on Lou Humphrey.”
”Mukava tavata”, Lou sanoi luoden pienen, kohteliaan hymyn kasvoilleen ja yritti sujauttaa päiväkirjansa kaapunsa taskuun. Toisin kuin kukaan muu vaunuosastossa, hän oli pistänyt sen ylleen jo ennen lähtemistään King’s Crossin asemalle. Tuskin yksikään jästi ajattelisi, että lapsi hieman poikkeavassa vaatetuksessa olisi merkki maailmasta joihin heillä ei olisi asiaa, vaikka hänet sinne saattanut isänsä hieman toista epäilikin. Lou oli kuitenkin saanut vakuutettua tämän muistuttamalla, että jästit itsekin käyttivät satunnaisesti viittoja, erityisesti talvisin, ja useampikin kaapuun kääriytynyt lapsi tuskin aiheuttaisi suurta paheksuntaa näiden joukossa.

Loun katse harhaili nopeasti pois muista vaunuissa olijoista, kun nämä alkoivat oikeasti tottua toistensa läsnäoloon. Poika ei itse vieläkään ollut erityisen innoissaan Morganin ja Freyan ilmestymisestä paikalle, mutta päätti olla ystävällinen ja antaa heille mahdollisuuden, vaikka tuskin kummastakaan kuoriutuisi jotain muuta kuin hyvänpäiväntuttuja. Eihän hänellä edes ollut mitään syytä olla niin epäluuloinen, joutui Lou muistuttamaan itselleen huomattuaan olevansa vieläkin epäluuloinen kaksosten keskustellessa Morganin kanssa, he olivat vain päättäneet tulla samaan vaunuosastoon koska siellä oli tilaa.
Lähes huomaamaton huokaus karkasi pojan suusta, kun hän yritti saada Paahtiksesta, jonka häkki oli ollut hänen jaloissaan oikeastaan koko matkan, jotain seuraa tai hupia itselleen. Tornipöllö kuitenkin vaikutti olevan paljon kiinnostuneempi sulkiensa siistimisestä kuin Loun sormesta, ja niin poika päätti luovuttaa lemmikkinsäkin suhteen. Hän vältteli parhaansa mukaan muiden katsekontaktia kääntelemällä katsettaan ympäri vaunuosastoa ja sen vanhoja, mutta siistejä penkkejä ja kulunutta lattiaa, yrittäen löytää vain pisteen, johon kohdistaisi katseensa. Tämä kuitenkin keskeytyi, kun Lou huomasi liikettä vaunuosaston ikkunan takana, ja hän nousi ripeästi avaamaan ovea ja katsomaan, kuka junassa oli juuri liikkunut. Kuvittelisi, ettei kukaan enää junan lähdön jälkeen olisi vaihtanut paikkaa, mutta ilmeisesti se olettamus oli mennyt todella väärin. Oven takana oli nimittäin lyhyt, mustahiuksinen poika, jonka silmät muistuttivat etäisesti Loun omia, ruskeita silmiä. Pojalla oli kalpea iho, hänen kasvoillaan mitäänsanomaton ilme ja jaloissaan oli nahkainen matkalaukku, ja hänen toisessa kädessään oli pieni kani, joka oli painautunut omistajansa koulukaapua vasten arkana ja kuin etsien turvaa tästä.
”Hei Jeff”, Lou hymyili hieman yllättyneenä serkulleen, ”tuletko istumaan meidän kanssamme?” hän kysyi ja unohti kokonaan lievän ärtyneisyytensä ja epäluulonsa siitä, kuinka Freya ja Morgan olivat aikaisemmin tulleet vaunuun. Jeff ei sanonut mitään, mutta nyökkäsi pienesti ja tuli sisään kaninsa ja tavaroidensa kanssa ja vilkaisi vaunun muita matkustajia pikaisesti. Lou auttoi serkkuaan tavaroiden siirtämisessä penkkien yläpuolelle ja yritti olla välittämättä Leonan terävästä katseesta hänen niskassaan tytön tunnistettua tämä uusi poika, jonka hän oli vielä vaunuosastoon päästänyt. Hän tiesi, ettei Darius ollut yhtään sen iloisempi Jeffin läsnäolosta kuin siskonsa, mutta poika sentään yritti pitää hämmentyneeltä kuulostavan Morganin kanssa keskustelua huispauksesta yllä ja vältti ystäväänsä päin katsomistakaan, kun tämä istui takaisin paikalleen. Jeff tuli perässä, ja Lou päätti olla kuulematta serkkunsa sihahdusta Freyalle siirtymisestä sekä olla kuin lyhyempi poika ei olisi tönäissyt ruskeahiuksista tyttöä tieltään.
”Mikä sua vaivaa?” Morgan tiukkasi Jeffille ja vaati jalkoihinsa katselevaa Freyaa, joka oli kuin olikin noussut pois lyhyen pojan tieltä, ottamaan hänen paikkansa. Tyttö kuitenkin pudisteli päätään kiivaasti, ojensi sylissään olevan kissan pojalle ja siirtyi mitään sanomatta Leonan viereen vaunuosaston toiselle puolelle, alle kahden metrin päähän alkuperäisestä istumapaikastaan. Jeff tyytyi vain mulkaisemaan Morgania, muttei sanonut mitään vaan keskittyi enemmän sylissään olevaan kaniinsa.
”Mikä sen nimi on?” Lou yritti herättää keskustelua serkkunsa kanssa hetken tämän tekemistä seurattuaan. Olisi ollut valehtelemista, jos hän olisi väittänyt, ettei yllättynyt huomatessaan Jeffin huhtikuussa aloittaman mykkäkoulun tulleen viimein päätökseensä.
”Ben. Sain sen mummolta lahjaksi”, poika kertoi ja veti kania kauemmas rinnastaan, jotta Lou näkisi sen paremmin. Kani oli aika pieni ja vaaleaturkkinen, jos jätti huomioimatta punaruskeat läiskät sen kehossa. Eläimen lupat korvat osoittivat eri suuntiin, ja Lou joutui tekemään kaikkensa, ettei olisi kumartunut enää yhtään lähemmäs serkkunsa suloista lemmikkikania.
”Söpö”, hän hymyili ja osoitti jaloissaan olevaa Paahtiksen häkkiä. ”Minulla on mukana pöllö. Mafalda olisi tuskin innostunut, jos olisin ottanut sen mukaan. Ja yhtäkään koirista nyt ei edes saisi ottaa mukaan, ei sillä että nekään pitäisivät erityisemmin. Niillä on parempi kotona kun saavat juosta pihalla minkä lystäävät.”
”Kiva.”
Tämän keskustelun jälkeenkin vaunussa oli varsin kiusallinen tunnelma. Darius luovutti keskustelemisen kanssa ja näytti vaipuvan omiin ajatuksiinsa tuijottaen tyhjästi ulos ikkunasta, Morgan ja Freya keskustelivat vaitonaisesti keskenään ja Leona keskittyi mulkoilemaan serkuksia tuomitsevasti. Jeff piti huomionsa pääasiassa Benissä, mutta aina välillä saattoi tiuskaista jotain Leonalle, josta nousi kaksikon välille riitoja matkan aikana niin monta, että Lou ei lopulta edes pysynyt mukana laskuissa. Eikä hän oikeastaan edes halunnut, mieluummin poika Dariuksen tavoin katsoi ikkunasta ulos ja yritti olla välittämättä siitä aiheutuvasta päänsärystä.
”Minä en voi sinun huonotuulisuudellesi yhtään mitään”, Jeff sihahti Leonalle vilkaisemattakaan vaaleanruskeahiuksiseen tyttöön, joka oli noussut seisomaan ja yritti turhaan saavuttaa katsekontaktia poikaan, joka istui häntä vastapäätä vaunussa.
”Itse asiassa sinä olet tällä hetkellä ongelmistani suurin!” tyttö julisti raivostuneena ja Lou äänien perusteella pelkäsi, että pian he kävisivät toisiinsa fyysisesti kiinni, ja sulki silmänsä pää yhä ikkunaa päin. Kuitenkin, hän tunsi Jeffin heittävän jotain ja Freyan tai Leonan henkäisevän ennen kuin koko vaunu hiljeni taas, eikä Lou voinut olla avaamatta silmiään ja tarkistamatta, mitä oikein oli tapahtunut.
Ben oli nyt Leonan sylissä, ja tyttö tuijotti Jeffiä silmät levällään ja Dariuskin oli lopettanut ikkunasta ulos tähyilemisen ja oli noussut tutkimaan kania alahuultaan purren.
”Sekopää!” Leonan suusta päässyt, järkyttynyt huudahdus kuulosti kimeämmältä kuin mihin Lou oli tottunut, ja viimeistään silloin poika tajusi serkkunsa heittäneen kaninsa tyttöä päin.
”Itse olet, oma vikasi”, Jeff sanoi kylmästi. ”Benille ei olisi käynyt mitenkään, jos olisit normaalimpi ja vähemmän vaarallinen kuin olet.”
”Turpa kiinni.”
Loun yllätykseksi puhuja oli Darius. Tai no, Leonan puolustaminen muiden kiusanteolta ei häntä oikeastaan yllättänyt, vaan enemmänkin se viha, joka pojasta kumpusi. Hän ei ollut huomannut koskaan aikaisemmin samanlaista, ja Lou oli sentään nähnyt kaksikon sen jälkeen, kun joku heidän jästikoulustaan oli huomannut heidän tekevän taikoja ja saaneen nämä mustelmille. Kaikkien matkatavarat tärisivät enemmän tai vähemmän Dariuksen tuijottaessa Jeffiä, ja Paahtiksen häkki kolisi ja kalisi niin kovasti, että Loun oli pakko päästää pöllönsä sieltä ulos. Jeffiä tämä raivo ei kuitenkaan vaikuttanut hetkauttavan sitten yhtään. Lyhyt poika vain tuhahti ja mumisi jotain niin hiljaa, että vain Lou saattoi kuulla sanat ”mitä muutakaan odottaa saastuneilta.” Sen jälkeen hän riuhtoi kaninsa takaisin vastahakoisilta ja yhä raivoissaan olevilta kaksosilta, ja Jeff palasi paikalleen hymähtäen itsekseen omahyväisesti. Tai sitten saattoi olla, että Lou vain kuvitteli serkkunsa hymähtävän. Hänestä tuntui pahalta, kun Darius ja Leona loivat heihin pisteliäitä mulkaisuja, ja kun järkyttyneen näköiset Freya ja Morgan näyttivät vain yrittävän pysyä tapahtumien ajan tasalla. Mutta Lou ei tehnyt mitään korjatakseen tilannetta ja helpottaakseen kamalaa oloaan, peläten sen johtavan vain uuteen konfliktiin. Hän saattoi vain toivoa, että Darius ja Leona eivät suuttuisi hänelle lopullisesti minkään junamatkalla tapahtuneen johdosta, ja että kaikki olivat nyt vain hermostuneita ja stressaantuneita uudesta kouluvuodesta. Poika halusi säilyttää kaikki ystävänsä, sisälsi se käsite nyt lähinnä kaksoset ja Jeffin, mutta jälleen kerran huhtikuun jälkeen se tuntui olevan vaikeaa, koska kumpikaan osapuoli ei tuntunut tulevan millään toimeen toistensa kanssa. Ja Lou nojasi päätään junan seinää vasten avuttomana ja epävarmana kuin pieni, vanhemmistaan eroon joutunut lapsi.

//Jeff on hahmo, joka tuli mukaan suunnitelmiin vasta kirjoitettuani ensimmäisen luvun (kaikki kunnia tästä ystävälleni), muuten olisi kai tullut mainintaa lomakkeessakin. Ensin piti pistää tähän loppuun vielä lajittelusta pätkä, mutta pyhitän sille sittenkin oman luvun, sillä tämä luku venyi melkein pidemmäksi kuin univelkani :'D

Vastaus:

Hyvä että lajittelu jäi seuraavaan, minun on tosiaan helpompi antaa palautetta kun tarinat ovat sopivan kokoisia! Jeff olikin hyvä hahmo ja lempparini uusista, sillä hänen kauttaan tarinaan tuli hienosti konfliktia! Melko erikoinen poika kyllä on, ja kanin heittäminen oli hurja temppu! Selvästikään hän ei ole kovin mukava, jos omaa lemmikkiäänkin tuolla tavalla heittelee. Morgan ja Freyakin vaikuttivat mielenkiintoisilta, mutta he jäivät loppuosassa hieman taka-alalle kun toiminta pyöri pääosin Parisien ja Jeffin riitaantumisen ympärillä. Alku oli erityisesti tarinan helmi, vaikka henkilöistä ja puhujasta olisi ollut helpompi päästä kärryille, jos Jeff olisi mainittu jo edellisessä tarinassa. Päiväkirjamerkintä johdatteli hienosti tarinan pariin ja lisäksi avasi serkusten suhdetta ennen kuin poika varsinaisesti esiteltiin sisään tapahtumiin! Loun päiväkirja on ylipäätään mahtava lisä tarinaan - lempparikohtani oli tuo "Se olisi viimeisiä asioita, mitä hän haluaisi koskaan itselleen tapahtuvan" sillä kohta tuntuu vihjaavan ja saa suorastaan odottamaan sitä, että Lou joutuu kohtaamaan tämän pahimman pelkonsa! Se oli siis hieno alustus tulevalle! Kirjoitat jo niin hyvin, että jos tahdot kerronnallisesti parantaa tarinaa, muutama asia tuli mieleen. Tekstiä olisi esimerkiksi voinut hieman yksinkertaistaa tapahtumien ympäriltä, niin se olisi liikkunut sulavammin eteenpäin. Jokaisen liikahduksen mainitseminen ja kaiken kertominen Loun kokemusten kautta tekee tarinasta hieman roolipelimäisen. Kolmannen persoonan käyttäminen ja sen keskittyminen henkilöhahmon näkökulmaan tuo kerrontaan aina tietyn etäisyyden, mutta koska kertojanääntä ei tässä tarinassa sinänsä erikseen ole, tapahtumiin uppoutuisi paremmin jos Loun tekijänä häivyttäisi välillä. Esimerkiksi uuden kaksikon saapumisen voisi vuorosanan jälkeen tiivistää lauseeseen "Oviaukkoon oli vaivihkaa ilmestynyt kaksi ihmistä, ja Lou paiskasi kirjansa kiinni." Näin tapahtuma ei aina ensisijaisesti keskity Lou'hun uusien asioiden sijaan, ja lukija pystyy kuvittelemaan tapahtuman ja tunnelman yksinkertaisemmistakin kuvauksista! Erinomainen tarina kuitenkin jälleen! :')

Saat 8 kaljuunaa, 18 tuparia sekä Sauvat solmussa- ja Menneisyyden muistelija -merkit!
Aurelia » 9.11.

Nimi: Charlotte Cooper, Puuskupuh

04.11.2018 15:59
Luku 15 || Päivä, jona astuin ensimmäisen kerran kentälle

Uusi aamu valkeni Tylypahkassa. Olin mahdottoman iloisella tuulella jo noustuani ylös sängystä. Mieleni olisi tehnyt loikkia ympäri makuusalia ja laulella iloisia lauluja. Hetken ehdin jo luulla, että minuun oli tehty jokin loitsu, kunnes muistin mikä päivä tänään oli.

Kiiruhdin juoksujalkaa kohti pelaajien pukuhuoneita - kyllä, pelaajien pukuhuoneita. En tiedä miten, mutta jotenkin olin onnistunut innostumaan huispauksesta, ja innostunut kaiken lisäksi vielä liittymään Puuskupuhin joukkueeseen. Olin erittäin hermostunut, sillä en tiennyt huispauksesta lähes mitään. Minut oli valittu Puuskupuhin huispausjoukkueeseen lentotaitojeni avulla, joita olin esitellyt parilla ensimmäisellä lentotunnilla. Lentäminen oli heti tuntunut luontevalta ja hyvältä - erittäin hyvältä - vaikken koskaan ennen ollut lentänytkään. Olin kuulemma lentämisessä luonnonlahjakkuus. Minut oli valittu joukkueeseen! Olin suorittanut jo kaiken mitä tarvitsisi, enää pitäisi vain kohdata ensimmäiset harjoitukset.
Mahan pohjassani kutkutti jännitys. Olin kuullut vain Beniltä lyhyen selityksen huispauksesta ja lukenut pari lukua hänen omistamastaan kirjasta Huispaus kautta aikojen. Tiesin nyt ainakin teoriassa, miten huispausta pelataan, mutta miten kävisi nyt ensimmäisissä harjoituksissani.
Pukuhuoneen oven edessä emmin hetken, oikeastaan aika pitkäänkin, kunnes uskaltauduin työntämään oven auki ja astumaan sisään.
"Charlotte?" heti ensimmäisenä eteeni ilmestyi tyttö punertavilla yli olkapäiden ylettyvillä hiuksilla. Nyökkäsin hänelle hymyillen.
"Hyvä, tervetuloa! Tule perässäni, niin näytän sinulle meidän kokoontumistilamme. Muut odottavat jo sinua", tyttö selitti.
"Anteeksi, yritin tulla tänne niin pian kuin pääsin läksyjen kimpusta. Minun piti saada huomiselle läksyt-", ehdin selittää uuden tuttavuuden jo naurahtaessa.
"Ei tarvitse selittää, jokainen myöhästyy joskus", tyttö sanoi hymyillen. Olisivatko muutkin yhtä ystävällisiä kuin hän? Tyttö johdatti minut tilaan, jossa näin tuttuja kasvoja, kaikki joukkueessa olivat tietenkin Puuskupuhista, mutten vain tiennyt heidän nimiään.
"Tässä on Charlotte", punertava tukkainen tyttö esitteli minut joukkueelle.
"Moi", sanoin hymyillen ja heilautin kättäni.
"Hienoa. Olen joukkueen kapteeni, James Wiltton. Joukkueessa on nyt tilaa yhdelle lyöjälle ja jos vain haluat, saat täyttää sen. Olemmekin jo nähneet taidonnäytteesi", James kertoi. Nyökkäsin.
"Tietenkin otan paikan vastaan. Mutta... minulla ei ole omaa luutaa", sanoin apeana ja vilkaisin toisten välineitä, "eikä myöskään noita, noita.... suojia."
"Koulu lainaa sinulle tämän Puhtolakaisun", James naurahti ja tyrkkäsi käteeni vanhan näköisen luudan. "Ei hätää, tarvitset vain luudan ja rohkeutta."
Hymyilin. Nyt vuorostaan toiset joukkuelaiset esittelivät itsensä. Kaikki vaikuttivat hyvin mukavilta, tuskin Puuskupuhissa ilkeitä henkilöitä olikaan.
"Ja nyt harjoittelemaan", James totesi ja lähti huispauskentälle upea luuta mukanaan.
"Tule Charlotte", punertava tukkainen tyttö, joka oli esittäytynyt Mandyksi, kehotti minua mukaansa. Puristin vanhaa Puhtolakaisun vartta ja nyökkäsin. Ja pian, ensimmäistä kertaa elämässäni, astuin kentälle.

//Päätin sitten julkaista tämän luvun, jonka olin jo kauan aikaa sitten väkertänyt. Yritän tällä hetkellä löytää sellaista mielekästä tapaa ja näkökulmaa kirjoittamiseen, joten nyt pitää tyytyä tähän. Olen kirjoitellut nyt paljon kaikkea muuta, ja mm. yhtä tarinaa olen kirjoittanut pojan näkökulmasta ja nyt tämä tytön näkökulmasta kirjoittelu ei oikein kulje halutulla tavalla. Saa nähdä, että vaihdanko jälleen hän-muotoon, kun sitä olen tällä hetkellä kaikista eniten käyttänyt. Katsotaan nyt, mihin suuntaan tämä tästä lähtee :')

Vastaus:

Hauska kuulla, että olet käyttänyt viime aikoina hän-persoonamuotoa, kun jokin aika sitten vasta kokeilit sitä! On aina hienoa nähdä, miten kirjoittaminen kehittyy! :') Tosiaan ei tarvitse ottaa stressiä, vaikka ei olisikaan tarinaan itse aivan tyytyväinen, en ikinä oleta, että tarinat olisivat lähetettäessä ikään kuin valmiita! Mielenmuutoksia tapahtuu joka tapauksessa aina, joten kannattaa tänne kirjoittelussa seurata sitä, mikä inspiroi! Kaiken kaikkiaan pidin tästä tarinasta kuitenkin erittäin paljon! Pidin siitä, miten syvennyit ehkä jopa entistä paremmin hetkeen, kuvailit yhtäläisesti tilannetta, ihmisiä ja Charlotten ajatuksia sekä odotuksia. Lentämisharrastuksen alun kertominen näin nykyhetken kannalta jo tapahtuneena toimikin erinomaisena alustuksena ensimmäisiä harjoituksia edeltävälle jännitykselle. Juuri Charlotten odotukset toivat tarinaan tunnelmaa ja etenkin jännitettä, joka on tarinoiden puoleensavetävä voima. Jos tarina asettaa kysymyksen joka kaipaa vastausta, kuten tässä "miten Charlotte sopeutuu joukkueeseen?" koukuttuu tarinaa lukemaan eteenpäin että selvittää vastauksen! Keskustelut olivat nekin hyvin kirjoitettuja. Esimerkiksi Charlotten selityksen keskeyttäminen tuntui realistiselta ja toi punatukkaiseen tyttöön persoonaa, vaikka hän olikin niin ystävällinen! Pidinkin Mandystä välittömästi, mutta mukava oli myös James, joka jäi mieleen rohkaisullaan "tarvitset vain luudan ja rohkeutta". Kaiken kaikkiaan tämä olikin jo edistyneen oloinen tarina!

Saat 5 kaljuunaa, 16 tuparia sekä Kerronnankietoja-merkin!
Aurelia » 8.11.

Nimi: Wenla Rapidstream, Luihunen

03.11.2018 18:24
Oli maanantai-iltapäivä. Tunnit olivat jo loppuneet, joten Wenla, Sanna ja Anna olivat makoilemassa vihertävän viehättävässä makuusalissaan. Sanna loikoili kaikista oikeanpuoleisimman sängyn päällä, kierien kyljeltä kyljelle tylsyyden vallassa. Anna taas oli piirtelemässä jotain aivan ärrivasemalla olevassa pylvässängyssään. Wenla istui ikkunalaudalla, hänen mielestään huoneen mukavimmassa paikassa. Tassu loikoili hänen sylissään rapsuteltavana, unen rajamailla.
- Tempus, Wenla kuiskasi.
Hän tuijotti hetken muille aivan normaalilta näyttävää kiviseinää, nosti sitten Tassun yöpöydälleen ja hyppäsi itse ikkunalaudalta alas, laskeutuen pehmeästi lattialle. Hän penkoi hetken matka-arkkuaan vetäen sieltä esiin hieman kuluneet velhošakkinappulat.
- Meillä alkaa kerhotapaaminen! Wenla huikkasi kavereilleen kadotessaan portaikkoon. Hän kipitti muodonmuutostenluokalle, jossa velhošakkikerho kokoontui kerran viikossa. Astuttuaan luokan ovesta sissän, hän bongasi tutun punatukan luokan etuosasta. Pulpetit oli järjestetty pieniin ryhmiin, ja Mia istui yhdessä niistä aivan yksin.
- Hei Mia! Wenla tervehti häntä.
Mia hätkähti hieman ja kääntyi sitten ympäri tuolillaan.
- Hei Wenla, hän totesi. Haluatko pelata?
- Totta kai! Wenla hihkaisi.
Mia alkoi asetella nappuloitaan laudalleen. Wenla avasi varovasti pienen ruusunpunaisen kangaspussinsa, kaatoi sieltä pöydälle mustat puiset šakkinappulansa ja alkoi sitten hänkin asettelemaan niitä Mian laudalle. Pari tuntia ja kaksi peliä vierähti nopeasti, ja pian Wenla tassuttelikin jo takaisin makuusalilleen kaskinkertaisena häviäjänä. Hän astui sisään hieman tunkkaiseen huoneeseen ja näki Sannan ja Annan istumassa lattialla, pullo heidän välissään. Wenla laski nappulansa äkkiä yöpöydälleen, ja kipitti sitten Sannan ja Annan luokse.
- Mennäänkö me pullonpyöritystä? hän kysyi.
-Joo! Pelkillä totuuksilla. Istu alas niin aloitetaan, Anna totesi.
Wenla istui alas, ja Anna pyöräytti pulloa. Se kieppui hetken ringin keskellä, ja pysähtyi sitten osoittamaan Sannaa. Anna mietti hetken.
- Jos sun pitäis luopua koko loppu elämäkses joko musiikista tai tanssista, kummasta luopuisit? hän totesi lopulta.
Sanna näytti hieman pahoinvoivalta.
- Et voi olla tosissas! hän älähti ja vaipui sitten miettimään asiaa.
- Kai mun on pakko valita musiikki. En vaan kestäis ilman sitä, Sanna huokaisi.
Hän näytti reipastuvan yht' äkkiä, ja hihkaisi sitten
- Mun vuoro!
Sanna kiepautti pulloa kevyesti, ja se kääntyi tällä kertaa Annaa kohti. Sanna näytti tyytyväiseltä.
- Jos sun pitäs luopua joko piirtämisestä tai niistä sun ihme jästi videopeli asioistas, niin kummasta sä sit luopuisit, hän kysyi virnuillen.
Anna näytti itsevarmalta. Ei mennyt kauaa ennen kuin hän vastasi.
- Videopeleistä. Ei ne ees toimi niin hyvin tällä velhomaailmassa. Sitä paitsi ei täällä oo ketään kenen kanssa pelata.
- Tylypahkaa pitäisi kyllä modernisoida, Wenla totesi.
- Niimpä! Eihän täällä ees toimis netti jos me ei oltas viimevuonna sitä niitten Puuskupuhien kanssa tänne loitsittu, Anna naurahti, ja kääntyi katsomaan pulloa.
- Nyt on jokatapauksessa taas mun vuoro.
Hän pyöräytti pulloa, ja hetken pyörittyyään se osoitti taas Sannaa.
- Joko taas! hän huokaisi.
Annakin näytti hieman kyllästyneeltä. Hän ei selkeästi ollut keksinyt vielä seuraavaa kysymystä. Wenla liikahti hieman ja kuiskasi jotain Annan korvaan. Kuin käskystä, Annan ilme kirkastui.
- Voi ei, Sanna huokaisi jo valmiiksi. Wenla oli tunnettu pahimmista kysymyksistään.
- Ootko sä ihastunut johonkuhun? Anna uteli virne kasvoillaan.
Sanna lehahti kirkkaan punaiseksi.
- Eli oot! Wenla ja Anna huusivat kuorossa.
- Hiljaa pöljät, Sanna kivahti. Tiedättekö te sen vitosvuotta käyvän Korpinkynteläisen pojan? Sen pitkän jolla on tumma tukka. Se käy samoilla tähtitietentunneilla meidän kanssa, hän jatkoi.
- Ai Lucako? Wenla kiljahti.
Jos mahdollista, Sanna punastui vielä enemmän.
- Joo. Mut nyt on mun vuoro, hän totesi nopeasti. Ja jos se pullo ei nyt päädy osoittamaan Wenlaa, niin sitten joku on kyllä lumonnut sen.

Vastaus:

Olipa hauska tarina jälleen! Tässä oli mukavasti jo vähän enemmän kuvailua, esimerkiksi alussa, minkä takia tunnelma olikin vielä käsinkosketeltavampi kuin edellisissä tarinoissa. Alkukappaleessa oli melkein jotakin elokuvamaista, kun makuusalin yleiskuvasta edettiin kuvaamaan jokaisen tytön tylsistyneitä tekemisiä, ennen kuin keskityttiin ikkunalaudalla istuvaan Wenlaan. Pystyin kuvittelemaan kohtauksen mielessäni! Rauhallisesta tahdista ja tyttöjen pitkästyneestä olemuksesta tuli itsellekin jotenkin rauhaisa ja kotoisa tunnelma. Voisipa myös makoilla ikkunalaudalla ja silitellä kissaa! Muita mukavia yksityiskohtia olivat esimerkiksi ruusunpunainen shakkinappulapussi ja Sannan punastuminen! Samanlaisia pieniä kuvauksia voisi ripotella vielä lisää kerronnan mukaan, niin tapahtumat heräisivät tekstistä todella eloon. Tarina vei kyllä mukanaan näinkin - pullonpyörityksessä oikein odotin, että tytöt kysyisivät toisiltaan mehukkaita kysymyksiä! Nyt saatiin selville, että Sannalla on ihastus, mitenköhän tämä vaikuttaa seuraaviin tarinoihin? Viimeinen lause oli mahtava paikka lopettaa tarina, hienoa!

Saat 6 kaljuunaa, 16 tuparia sekä Kappaleenkatkoja ja Salaisuuksien sankari -merkit!
Aurelia » 8.11.

Nimi: Violetta

25.10.2018 14:22
Tarinaan vielä, että unohin kappale jaot:(

Vastaus:

Ei haitannut lainkaan, mielestäni tarina oli ihan hyvin jaksotettu! :)

Aurelia » 30.10.

Nimi: Violetta

25.10.2018 14:21
«Osa 1»
Violetta Mad:

Astun Tylypahkaan sisään. Nään sen ärsyttävän, mutta myös ihanan paikan silmissäni. Kävelen suureensaliin, sillä se on perinne. Nään, kun avara suurisali on kohta nenäni edessä.
-"Violetta" joku huutaa.
Käännyn katsomaan, että kuka huutaa.
-"Noah, mitä täällä teet?" Kysyn.
-"No enkö ole aina täällä, kun uusi lukuvuosi alkaa?" Noah vastaa.
-"No joo olet, en tiedä mikäköhän minuun meni". vastaan.
-"Olit varmaan ajatuksissasi" Noah vastaa ja kävelee ohi.
Lähden kävelemään Luihuisen pöytää päin. Istuin tyhjälle paikalle ja vieläpä Noahin viereen.
-"On niin kivaa, kun koulu alkaa" Noah sanoo.
-" Ei ole" Vastaan.
-"Miksi?" Noah kysyy.
En jaksa vaivautua vastaamaan kysymykseen ja katson sivulle, jossa opettajat istuvat.
-"Ör ör" Dumbledore huutaa.
Kaikki hiljenevät.
-" Tervetuloa uudelle lukuvuodelle".
Lajittelu aloitetaan. Luihuiseen tuli uusia ihmisiä, nimittäin Kylie Snow ja Lou Humphrey.
-"Onnea" Sanon Kylielle ja Loulle.
Lajittelu on ohi ja saa alkaa syömään. Otan ruokaa lautaselle ja aloitan syömään.
Maiskutan hyvää ruokaa ja puhun Noahille. Olen sy?nyt, vaikka kuinka pitkään ja mahani alkaa olla täynnä. Lähden suurestasalista ja haen eteisestä matkalaukkuni. Raahaan ruskeaa ja painavaa matkalaukkua käytävillä. Ennen kuin huomasinkaan olin jo makuusaleissa. Menen paikalleni ja laitan tavarat paikalleni. Lähden oleskeluhuoneeseen, sillä minulla ei ole tekemistä. Olen oleskeluhuoneen ovella, kunnes nään jotkut pojat sotkemassa sulkakynillä koulun seiniä. Tuijotan heitä ja toivon ettei he huomaa minua.
-"Kuka sä oot" Yksi pojista kysyy.
Lähden juoksemaan pois, sillä en halua aiheuttaa mekkalaa. Nään, että he lähtevät seuraamaan minua. Juoksen entistä kovempaa, kunnes kaadun. Joku loihti minut niin, että kaaduin. Nousen nopeasti ylös ja otan taikasauvan käteen.
-"Katos katos, kukas se siinä Violetta Mad" Jesper sanoo.
Tein heille viime vuonna hauskan jutun, mikä heistä ei ollut hauskaa.
-"Vanha ystävämme tietenkin" Cer sanoo.
He loitsivat minua päin ja minä vaan torjun. Pojat ovat Puuskupuhilaisa, mutta eivät mielestäni kuuluis minnekkään muualle, kuin metsään. Severus saapuu paikalle ja antaa pojille jälkkää. Kiitin Severusta, sillä se on oikein niille pojille. Kun heidät käskettiin lähteä virnuilin niin, että he näkivät. Lähdin kävelemään uudestaan Oleskeluhuonetta päin. Kävelen sisään ja menen istumaan sohvalle.
-"Kuka sinä olet" Vieressä istuva tyttö kysyy.
-"Violetta, Violetta Mad" Vastaan.
-"Selvä, minä olen Merry" Hän vastaa.
-"Millä luokalla olet?" Merry jatkaa.
-"Kakkos" Vastaan ja lähden pois sillä ei huvita puhua. Minulla alkaa olla tylsää enkä tiedä mitä tehdä. Huomaan kyllä, että kello on jo aika paljon eli voisin mennä nukkumaan.

Aamulla:
Herään siihen, että muutkin heräävät. Vaihdan nopsasti kouluvaatteet ja lähden juoksemaan suurtasalia kohti. Lukujärhestykset jaetaan ensin ja sitten pääsemme syömään. Sain lukujärjestykseni ja nään, että minulla on Puuskupuhien kanssa tunteja. Päivän ilo meni siinä. Ajattelin vain, että tämä päivä ei tule olemaan kiva. Söin nopeasti jotain ja lähdin juosten kirjastoon. Menin kiellettyjen kirjojen luokse ja etsin kuolonsyöjien kirjaa. Etsin, etsin ja etsin. Kunnes löysin kirjan jonka halusin. Sujautan sen pukuni väliin ja lähden pokkana pois. Kukaan ei nähnyt minua, mikä oli helpotus. Ensimmäinen tunti alkoi.

// Jooh tässä oli eka tarina, en ole varma miten kirjotus meni. Kirjoitusvirheitä varmasti on, mutta kehityn, kirjoitan:)

Vastaus:

Hieno aloitustarina, tähän mahtui jo vaikka ja mitä! :') Alussa mietin, että miksi Tylypahka oli myös ärsyttävä paikka, mutta se taisikin tulla jo esille Violetan vastauksessa Noahille: koulunkäynti ei ole Violetan mielestä kivaa. Lopussa kävikin hyvin ilmi, että Violetta mieluummin lukisi pimeän taikojen kirjoja kuin koulukirjoja, jännittävää! Toisaalta oli myös yllättävää, että Violetta joutui puuskupuhien kiusaamaksi, vaikka hän ilmeisesti olikin tehnyt pojille edellisenä vuonna jonkin jekun! Onneksi loitsimisessa ei sattunut mitään pahempaa, ja pojat kyllä ansaitsivat jälki-istuntonsa käytävillä taikomisesta ja seinille kirjoittamisesta. Tunnit Puuskupuhin oppilaiden ja poikien kanssa eivät varmaan tule olemaan kovin kivoja. Tarinassa oli pari hauskaa kohtaa, jotka saivat melkein nauramaan, kuten Dumbledoren "ör ör" ja maininta "pojat eivät mielestäni kuuluisi minnekään muualle kuin metsään". Oikeinkirjotuksessa oli muutama korjattava juttu, jotka voisin tässä mainita niin tarinaa on sujuvampi lukea. Esimerkiksi henkilöiden keskusteluita on mahdollista kirjoittaa kahdella tapaa: joko vuorosanaviivalla tai lainausmerkeillä, joita olit tarinassa molempia käyttänyt. Voit siis päättää, kumpaa haluat käyttää. Joka tapauksessa henkilön puhuman lauseen jälkeen tulee aina pilkku, ja sen jälkeen "hän sanoo"-lause alkaa pienellä alkukirjaimella. Kysymys- tai huudahduslauseessa pilkkua ei laiteta. Laitan tähän muutaman esimerkin:
"Kuka sinä olet?" vieressä istuva tyttö kysyy.
"Violetta, Violetta Mad", vastaan.
tai
- Selvä, minä olen Merry, hän vastaa.
Nämä kirjoitussäännöt kannattaa siis muistaa keskusteluja kirjoittaessa. Oikeinkirjoituksesta ei tarvitse ottaa paineita, mutta harjoittele rauhassa korjaamista! Odotan innolla seuraavaa tarinaasi! :)

Saat 5 kaljuunaa, 12 tuparia sekä Sauvat solmussa- ja Takaa-ajettu-merkit!
Aurelia » 30.10.

Nimi: Michaela Wolf, Rohkelikko

24.10.2018 23:56
3 luku~Ystävää ei jätetä

Erin ja Esmeralda olivat olleet jo muutaman päivän normaalia ärsyttävämpiä minua kohtaan, sillä olin kertonut äidille heidän karkaamisestaan Viistokujalla iskunkiertokujalle, ja sen johdosta jopa Derek suuttui tytöille. Hän oli huutanut tytöille ja määrännyt heidät arestiin, mutta muutaman tunnin kuluttua häntä oli alkanut kaduttamaan, ja osti tytöille suklaata anteeksipyynnöksi. Onneksi tänään pääsisin eroon kaksosista sekä Derekistä, sillä minä ja John lähtisimme vihdoin Tylypahkaan. Laitoin vielä viimeisetkin vaatteet isoon tummanpunaiseen matkalaukkuun, johon oli kaiverrettu nimikirjaimeni M.W. Kun laitoin matkalaukun kiinni, Hector hyppäsi sen päälle, ja jäi siihen makaamaan. Se teki niin joka kerta, kun olin lähdössä Tylypahkaan, sillä se oli ilmeisesti sen tapa varmistaa, että pääsee mukaani.
Vaihdoin ylleni lämpimämmät vaatteet, sillä ulkona alkoi olla jo aika kylmä, ja katsoin kelloa, mikä oli vasta puoli seitsämän aamulla. Juna Tylypahkaan lähtisi kello 11 Kingscrosin asemalta, eli minulla olisi vielä runsaasti aikaa. Otin siis palan pergamenttia, ja aloin piirtämään.

Kun vihdoin tuli aika lähteä, juoksin alakertaan ja olin ensimmäinen auton luona. Menisimme tänään sellaisella, sillä äiti, joka oli aurori, oli saanut töistä lainaan tämän. Auton penkit olivat nahkaiset, mutta todella mukavat, ja ulkoa auto oltiin maalattu mustaksi. Istahdin etupenkille Hectorin kanssa, mutta Derek tuli valittamaan minulle.
”Michaela, sinun pitää mennä takapenkille”, hän murahti.
”Miksi muka?” uhosin ja siristin silmiäni. Hän pysähtyi tuijottamaan minua uhmaavasti.
”Sillä minä lupasin, että Esmeralda saa istua edessä, koska hän ansaitsee sen”, Derek aloitti, ja jatkoi.
”Vaikka äitisi ei syytä sinua siitä, että tytöt katosivat Viistokujalla, se ei tarkoita etten minä syyttäisi”, olin vastaamassa, mutta äiti putkahti paikalle.
”Onko täällä joku ongelma?” hän kysyi pienesti hymyillen. Derek pudisti päätään ja vaihtoi nopeasti puheenaihetta, ja minä siirryin Derekiä mulkoillen takapenkille. Äiti ja John laittoivat kaikki tavarat takakonttiin, ja sitten lähdimme kohti Kingscrosin juna-asemaa.
John oli koko matkan hiljainen, kun taas minä olisin voinut huutaa onnesta. En jaksanut mököttää Derekille, sillä pääsisin pian Tylypahkaan, toiseen kotiini. Minua odotti ystävät, mielenkiintoiset oppitunnit, lämmin ruoka ja uudet seikkailut. Siellä mikään ei ollut huonoa. Mikään muu, paitsi Topias Creevy. Neljännellä luokalla oleva luihuinen, joka oli Tylypahkan ylimielisin ja ärsyttävin oppilas, josta oli tullut vielä ärsyttävämpi sen jälkeen, kun oli ihastunut minuun. Onneksi minulla ei ollut samoja oppitunteja hänen kanssaan, joten näin häntä vain käytävillä.

Äiti pysäytti auton Kingscrosin juna-aseman parkkipaikoille, ja lähdimme kohti laituria 9 3/4, jonne pääsi laiturien 9 ja 10 välisestä tiilisestä seinästä. Nojailin vihellellen seinään pidellen käsissäni jotain jästien lehteä, ja kun kukaan ei katsonut, kävelin seinän läpi. Saavuin laiturille, joka oli täynnä ihmisiä. Suurin osa lapsista käveli kohti Tylypahkan junaa, josta tuprusi valkoista höyryä, ja heidän vanhempansa seisoivat laiturilla.
Kun John ja äiti tulivat luokseni, hyvästelin äidin. Derek ja kaksoset ilmeisesti odottivat jossain kauempana.
”Nähdään lomalla”, sanoin hänelle, ja äidin silmät kostuivat.
”Oletpa sinä jo iso”, hän henkäisi ja yritti pidätellä itkua.
”Äiti, älä viitsi!” huokaisin.
”Pelkäätkö, että nolaan sinut?” äiti kysyi ja aloimme molemmat nauramaan. Halasimme, ja minä lähdin junaan.
Atom ja Coral istuivat jo yhdessä vaunussa, ja menin heidän luokseen. He auttoivat minua laittamaan matkalaukkuni ylös tavaratilaan, ja sitten istuin Atomin viereen. Hector hyppäsi pois sylistäni, ja käpertyi omalle penkilleen.
”Minun täytyy välillä mennä katsomaan Aaronin ja Tomin perään, sillä tämä on heidän ensimmäinen kertansa junassa”, Atom kertoi. Hän tarkoitti pikkuveljiään, jotka yleensä joutuivat helposti ongelmiin. Nyökkäsimme Coralin kanssa. Seuraavaksi Atom antoi meille tuliaiset. Minulle hän antoi Lipilinnan lepakoiden hupparin, sillä olin joukkueen suuri fani, ja Coral sai saman joukkueen kellon, sekä paljon herkkuja, sillä hänen sijaisvanhempansa eivät suostuneet ostamaan mitään epäterveellistä.
Katsoin suu auki mustaa hupparia, jossa rinnan kohdalla oli tulenpunainen lepakko ja selässä joukkueen kapteenin nimikirjoitus punaisella.
”Mistä löysit tälläisen? Näitä ei kirjaimellisesti saa mistään”, henkäisin ja nostin katseeni Atomiin.
”Isäni tuntee erään miehen, joka sai hankittua tuollaisen”, Atom vastasi ja kohautti olkiaan.
”Se maksoi varmasti omaisuuden!” ihmettelin.
”Ei hätää, se maksoi vain 150 kaljuunaa, joka on pieni hinta siitä, että olen saanut teidät ystävikseni”, Atom vastasi. En tiennyt kuinka kiittää tarpeeksi, joten halasin Atomia, ja katsoin häntä silmät säihkyen.
”Niin, ja ostin itsellenikin jotain, katsokaa!” Atom kertoi, ja kaivoi tavaratilasta upouuden tulisalaman. Luuta oli uusin ja tehokkain malli huispauskaupoissa, ja vain harvalla oli sellainen. Ihastelimme yhdessä luutaa, ja kuvittelimme kuinka hienoa tuollaisella olisi lentää maailman ääriin.

Atom lähti muutaman tunnin kuluttua taas katsomaan pikkuveljiään, ja minä sekä Coral jäimme kahdestaan. Tulisalama lepäsi penkkiä vasten.
”Olemme varmasti pian Tylypahkassa, joten meidän kannattaa vaihtaa kaavut päällemme”, Coral ehdotti. Nyökkäsin hänelle, ja otin Atomilta saadun hupparin pois päältäni. Sitten otimme matkalaukkumme, ja vaihdoimme koulukaavut yllemme.
Junan käytävässä kuului kärryjen vikinää, ja arvasimme siitä, että vanha rouva, joka joka vuosi työnsi herkkukärryä Tylypahkan junassa, oli tulossa. Tuota pikaa rouva avasi vaunumme oven, ja kysyi tahtoisimmeko ostaa mitään.
”Ottaisin yhden suklaasammakon ja jokamaun rakeita paketin”, Coral sanoi, ja minä pyysin hänen jälkeen itselleni muutaman suklaasammakon.
”Tiedätkö, en sen kummemmin edes pidä suklaasammakoista, mutta keräilen niitä kortteja, joita paketissa tulee”, Coral selitti avatessaan pakettia, kun rouva oli jatkanut eteenpäin.
”Minä rakastan suklaasammakoita!” sanoin, ja Coral alkoi ojentamaan minulle sammakkoaan.
Kun hän nosti suklaasammakon pois kortin päältä, kortti lähti auki olevaa ikkunaa kohti tuulen takia.
”Ei, en saa menettää tuota!” Coral sanoi ja avasi ikkunan kokonaan, jotta ylettyisi korttiin.
”Coral, tiput kohta!” huudahdin, mutta liian myöhään, sillä tyttö tipahti junan ikkunasta ulos, ja maa oli monenkymmenen jalan päässä.
Päähäni tuli vain yksi ajatus, en voi jättää ystävää pulaan, ennen kun nappasin Atomin upouuden tulisalaman käteeni ja hyppäsin parhaan ystäväni perään.

Vastaus:

Jäipäs tarina hurjaan kohtaan, melkein sydän hypähti kun luin että Coral putosi! Upeaa, miten Atomin ostama Tulisalama päätyi avuksi hädässä: ajattelinkin, että mahtaako luudalla olla vielä jotakin merkitystä, kun erikseen mainittiin sen lepäävän vaunun penkillä. Mahtava vaivihkainen vihje tulevasta käänteestä, tästä hyvästä Vihjailija-merkki! Alkutarina jatkoi hyvin viime tarinan tapahtumista kun kerroit tytöille koituneista hankaluuksista - vaikka Derek sitten jo heltyikin heille taas. Ei mikään ihme, että Michaela on onnellinen päästessään Tylypahkaan pois heidän ulottuviltaan, ja olikin mukava lukea hänen innostuneesta odotuksestaan automatkalla. Miksiköhän John ei vielä ollut yhtä innostunut, kun pääsi kotoa ja huoneestaan takaisin kouluun? Hyvästit äidin kanssa saivat hiukan hymyä huuleen, kohtauksessa oli jotain tuttua. Tarinassa oli muutenkin mukavia yksityiskohtia, kuten matkalaukun päälle käpertyvä Hector-kissa ja Atomin suorastaan ylelliset lahjat! Myös Coraliin ja Atomiin oli mukava tutustua vähän läheisemmin. Juna-aseman nimi kannattaa korjata, jos se vielä joskus tulee mainittua: oikea kirjoitustapa on siis King's Cross. Nyt jännittää, miten tytöt selviävät pudotuksesta ja mitä siitä seuraa!

Saat 5 kaljuunaa, 17 tuparia sekä Vihjailija-merkin!
Aurelia » 30.10

Nimi: Kristian Wheeler, Korpinkynsi

23.10.2018 12:53
luku 39

~Kompaporras~

Loman puoliväli ylittyi ihan huomaamatta, samoin huojuvan läksypinonikin. Sen lisäksi siitä illasta asti, kun Sylvester pyysi apua läksyissä, hän on ollut kuin toinen poika. Tai oikeastaan hän oli se sama, joka hän oli ollut ennen Tylypahkaan astumista ja Luihuisen vihreään pukeutumista. Siltikään hänen outoon käytökseensä ei löytynyt selitystä. Oli kuin pikkuveljeni olisi aina välillä muuttunut ihan toiseksi ihmiseksi.

Oli torstai-ilta ja istuin jälleen pienentämässä läksyvuortani kirjastossa. Enkä ollut ainoa, sillä muitakin oppilaita näkyi hyllyjen välissä päät kumarassa sulkakynät sauhuten. Ihmismäärästä huolimatta kirjasto oli yllättävän hiljainen, jos rapinaa ja supinaa ei laskettu. Olisin itse odottanut suurempaa melskettä, mutta ehkä matami Prilli oli tarkempi siitä, että kirjastossa säilyi järjestys. Oli miten oli, rauha tuntui lähes harmoniselta, ja kerrankin keskittymistäni ei häirinnyt mikään tai kukaan, eikä hiljaisuuskaan tuntunut niin painost-

“Kristian!” kajahti tuttu ääni ilmoille ja se sai minut säpsähtämään niin, että sulkakynäni lipesi pergamentilla sutaten tekstiä. Nostin pääni ja vilkuilin ympärilleni, ja muutama paheksuva katse luotiin minun suuntaani. Joku pamautti raskaalta vaikuttavan kirjan viereeni voimalla ja veti tuolin pois pöydän alta saaden aikaan äänen, joka nosti ihoni kananlihalle. Siniset silmät välkkyivät vasemmalla puolellani, ja innostus hohkasi pojasta, joka istui viereeni. Olivierin mustat kiharat roikkuivat kurittomasti hänen kasvojensa molemmin puolin. Hän näytti niin erilaiselta, paljon epäsiistimmältä, jos vertasi pojan normaalisti niin huoliteltuun ulkomuotoon.
“Herranjumala, Olivier! Ole vähän hiljempaa!” sihahdin hänelle, mutten voinut hymylle mitään.
“Sori”, Olivier vastasi hieman huohottaen ja hymyili minulle nopeasti. “Katso mitä mä löysin.” Hän avasi paksun, mustakantisen kirjan ja iski sormensa eräälle sen sivuista.
“Katso mitä?” kuiskasin yrittäen samalla nähdä, mitä Olivier oikein osoitti. Laskin sulkakynäni pöydälle ja nojauduin hieman lähemmäs. “Mikä kirja tämä edes on?”
“Tässä on koottuja juttuja Profeetoista ainakin kolmenkymmenen vuoden ajalta”, Olivier supisi ja tökki jälleen kirjan sivua. “Luin tätä ihan muuten vain, ja sitten mä törmäsin tähän.”
“Niin mihin?” En vieläkään oikein ymmärtänyt, mitä Olivier haki.
“Tää juttu on vuodelta 2005.”
“Mitä siinä sitten sanotaan?”
“Jästilähiöön hyökätty - aurorit partioivat Lontoossa”, Olivier luki aloittaen otsikosta. Silmäni liukuivat pitkin artikkelia hänen äänensä tahdissa.
“Viime yönä, 23. elokuuta 2005, suuri velhojoukko iski jästilähiöön lähellä Lontoon keskustaa. Yhtäkään kuolonuhria ei ole, mutta loukkaantuneita jästejä on viisi ja unhoitutettuja lähemmäs kolmeakymmentä”, Olivier luki hiljaa. “Aluella tiettävästi asuu tämän vuosisadan pelätyimmän pimeyden velhon, Phoboksen, entinen kannattaja Wilma Wheeler, 24, miehensä, jästisyntyisen Gerard Riverin - myös 24 - ja vastasyntyneen poikansa kanssa.” Yhtäkkiä poika lopetti ja katsoi minua kuin tutkivasti. Hän näytti punnitsevan, pitäsikö hänen jatkaa vai lopettaa lukeminen, mutta viitoin häntä jatkamaan. Ja poika jatkoi.
“Taikaministeriön auroriviraston johtaja ei kuitenkaan usko, että Wheelerillä olisi mitään tekemistä tapauksen kanssa. Hän kuitenkin painottaa, ettei mitään mahdollisuuksia pidä sulkea vielä tässä vaiheessa pois laskuista. Taikalainvartijaosaston apulaispäällikkö, Agnus Flint, 30, puolestaan ehdotti taikalainvartijaosastolla työskentelevän Wheelerin hyllyttämistä väliaikaisesti. Taikaministeri Ferdinand Miller, 56, ei kuitenkaan ottanut ehdotusta kuuleviin korviinsa, sillä myös Flintillä on taustaa Phoboksen kannattajistossa.”
“Miksi sinä lopetit?”
“T-tästä puuttuu sivu? Se oli tässä vielä eilen, kun mä löysin tämän, mutta nyt? Nyt se on kadoksissa!” Olivier sanoi kummastuneena.
“Oletko sä ihan varma? Jos sä et vaan huomannut, että se puuttuu?” vastasin kulmiani kohottaen, mutta Olivier ravisteli päätään.
“Ei, mä olen ihan vuoren varma”, hän supisi terävästi. “Joku vei sen, muuta mahdollisuutta ei voi olla!”
“Mitä siinä toisella sivulla edes oli?” kysyin laskiessani käteni Olivierin kämmenselän päälle rauhoittaakseni poikaa, joka näytti perin pohjin pettyneeltä.
“Vastauksia! Niitä siinä oli! Siinä kerrottiin mun ja sun perheid-”
“Olivier ole hiljaa!” suhahdin, kun huomasin kiukkuisen näköisen matami Prillin lähestyvän meitä. Kun nainen pääsi kohdallemme, Olivier pamautti kirjansa kiinni ja nousi ylös.
“Joo joo, me olimme jo lähdössä”, hän tokaisi yksitoikkoisesti niin, ettei minulle jäänyt muuta mahdollisuutta kuin kerätä omat tavarani ja lähteä seuraamaan Olivieria, joka jo harppoi pitkin askelin ulos kirjastosta.

Jouduin lähes hölkkäämään pysyäkseni Olivierin perässä, sillä hänen askelensa olivat monta kertaa omiani pidemmät, mutta poika ei näyttänyt merkkiäkään hidastamisesta.
“Odota nyt vähän”, puuskahdin raskaasti hengittäen, kun pysähdyin vetämään henkeä käsi pistävää kylkeäni painaen. Luihuispoika pysähtyi päästyään portaille ja kääntyi ympäri katsomaan minua. Seisoin muutaman askelman hänen alapuolellaan, joten jouduin katsomaan tavallistakin enemmän ylöspäin nähdäkseni hänen kasvonsa.
“Se sivu olisi oikeasti ollut todella tärkeä. Sun olis pitänyt saada lukea se.”
“Ehkä se alkuperäinen Profeetta vielä löytyy jostain”, vastasin ja katsoin Olivieria. Hän kurtisti kulmiaan pettyneen näköisenä ja istahti rappusille. Tai ainakin hän yritti, sillä poikaparka unohti kyseisen rappusen olevan kompaporras, ja huudahtaen Olivier tipahti alaspäin jääden portaaseen jumiin hyvin kivuliaan näköisesti takamuksestaan. Olivierin säikähtänyt ilme oli niin koominen ja tilanne täysin järjenvastainen, etten pystynyt pidättelemään nauruani. Muutama seinillä roikkuva muotokuvakin purskahti nauramaan. Olivieria tilanne ei kuitenkaan naurattanut, ja pojan poskille kohosi punaiset pilkut joko kiukun tai häpeän seurauksena. Ojensin pojalle käteni, mutta vaikka kuinka kiskoin, en saanut Olivieria kompaportaasta irti.
“Voi Merlinin kyrp-” Olivier manasi yrittäen rimpuilla irti ansastaan, mutta turhaan. Ja turhaan minä yritin häntä irti repiä, sillä yksin voimani eivät siihen riittäneet. Minun onnekseni - ja Olivierin epäonneksi - Sylvester sattui juuri silloin paikalle. Hän katsoi portaiden yläpäästä hetken yritystäni vapauttaa Olivier, kunnes poika harppoi portaat kaksi kerrallaan meidän kohdallemme.
“Ette te apua tarvitse?” Hän kysyi hieman huvittunut häivähdys äänessään.
“No tämähän on perin loistavaa”, Olivier mutisi samalla, kun hänen poskensa värjäytyivät aina vain punaisemmiksi.
“No jos sä vain viitsisit vähän… Jeesiä”, sanoin nauraen ja katsoin Sylvesteriä, joka tarttui Olivieria kainaloiden alta.
“Kokeile nostaa jaloista, Kris.” Ja minä kokeilin, mutta Olivier sen kuin vain pysyi kiinni kompaportaassa. Loimme veljeni kanssa toisiimme pitkän katseen, kunnes virnistimme molemmat leveästi.
“Tässä ei ole mitään hauskaa”, Olivier ärisi yrittäessään kammeta itseään irti. Vakavoiduin.
“Ei missään tapauksessa. Yritetään vielä”, sanoin iskien Sylvesterille silmää. Tällä kertaa otimme molemmat kiharatukkaista poikaa kainaloiden alta, ja hetken kiskottuamme Olivier irtosi kuin irtosikin kompaportaasta. Löimme Sylvesterin kanssa ylävitoset nopeasti, kunnes Sylvester, ilmeisesti Olivierin virheestä opittuaan, loikkasi kompaportaan yli ja lähti kävelemään alakertaan. Olivier hieroi selkäänsä edelleen harmistuneen näköisenä, mutta päätin hoitaa ensin yhden asian loppuun. Sylvester oli jo lähes portaiden alapäässä, kunnes pysäytin hänet.
“Sylvester, odota”, sanoin ja poika kääntyi ympäri katsomaan minua kulmat kohotettuina otsatukan alle.
“Mitä?”
“Mä kuulin yks ilta kun sä puhuit yhden rohkelikon kanssa”, aloitin varovasti samalla tutkaillen pikkuveljeni reaktioita. Sylvesterin kasvoilla käväisi kylmä ilme, mutta se pyyhkiytyi niiltä pois sinä silmänräpäyksenä, kun hän pyyhkäisi otsatukkansa pois silmiltään. Yllätyksekseni hän hymyili.
“Ai se. Ei se mitään ollut, pelkkä käytännön pila vaan”, hän sanoi olkiaan kohauttaen, mutta jokin hänen kepeässä äänensävyssään sai minut epäluuloiseksi. Hän ei kuulostanut vakuuttavalta.
“Okei?” sanoin venyttäen sanan jokaista kirjainta epäuskoisesti samalla nyökäten hitaasti. Sylvester vain heilautti kättään ja hän lähti kävelemään pois. Epäluulo edelleen päässäni koputtaen, käännyn ympäri takaisin Olivierin suuntaan, joka oli ristinyt kätensä rinnalleen.
“Ei kai suhun sattunut ihan kauheasti?” kysyin pojalta.
“Ylpeys tässä isomman kolauksen taisi ottaa”, hän vastasi olkiaan kohauttaen. “Mun pitää mennä etsimään sitä sivua. Öitä Kristian.” Olivier halasi minua nopeasti yhdellä käsivarrella, kunnes poika kiirehti portaat alas ja juoksi Sylvesterin perään, ilmeisesti kohti Luihuisen oleskeluhuonetta, missä ikinä se sitten liekin.

Vastaus:

Oli hienoa saada vihdoin suora varmistus sille, mitä aiemminkin tarinoissasi on vihjattu: että Phobos on ollut voimakas velho ja Kristianin vanhemmat ovat olleet tämän kannattajia! Tietenkään lehdessä julkaistut uutiset eivät välttämättä aina ole täysin objektiivisia, mutta tässä kohtaa ei ainakaan näyttäisi olevan vielä epäilyille aihetta. Artikkeli oli muutenkin asiallisesti kirjoitettu. Kohta kirjastossa oli koukuttavaa luettavaa, kun tuntui saavan vastauksia mietityttäneisiin kysymyksiin, ainoastaan siitä olisi ollut kiva kuulla vielä tarkemmin, mitä Kristianin päässä liikkui hänen kuullessaan vanhempiensa olleen "pelätyn pimeyden velhon" kannattajia. Mielestäni on toisaalta saattanut lipsahtaa, jos Kristian on jo aiemmin käsitellyt asiaa. Kompaportaaseen juuttuminen oli yllättävä käänne tapahtumille, mutta toimi hyvin tuomaan Sylvesterin arvoituksen vielä osaksi tarinaa. Olisin odottanut, että Kristian pitäisi vielä jonkin aikaa salaisuutena kuulemansa keskustelun ja se tulisi hienovaraisemmin osaksi kaksikon dynamiikkaa, mutta suoraan kysyminen oli Kristianin luonteelle omaista ja lisäksi Sylvesterin selkeä valehtelu tai vastauksen välttely teki tilanteesta vielä monimutkaisemman! Nyt ainakin on selvää, että keskustelulla on jokin tärkeä arvo juonessa, eli ratkaisu toimi erinomaisesti! Loppumainintana voisin vielä sanoa, että pidin Olivierista tässä tarinassa jotenkin tosi paljon: hänen tavallista huolimattomampi ulkonäkönsä oli persoonallinen yksityiskohta ja puhutun lisäksi toi esiin sen, että hänellä oli päämäärä lehtijutun kanssa! Odotan yhä malttamattomampana jatkoa!

Saat 8 kaljuunaa, 20 tuparia ja annetaanpa kompaportaasta vielä Kelmien kartoittaja -merkki!
Aurelia » 30.10.

Nimi: Lou Humphrey, Luihuinen

12.10.2018 15:10
// Meinasi tulla kiire, mutta onneksi sain puserrettua ulos. Oli hieman etsimistä siinä, kuinka kirjoittaisin, mutta onneksi nyt lopulta löysin helpon ja mukavan tavan :D Saa nähdä paljonko muuttuu vielä, lähinnä Loulla kirjoittelemisen kokeilemista nämä ensimmäiset tarinat :'3//

Luku 1 ~ Pöllö nimeltä Paahtis

”Lou, sinäkin sait varmasti jo kirjeen! Etkö saanutkin?”
”Mmh...”
”Häh? En ymmärrä sinua kun mumiset.”
”Joo.”
Lou siirteli edessään kylmenevää puuroa lautasellaan puolelta toiselle, yrittäen lusikasta vapaalla kädellään peitellä suustaan karkaavaa haukotusta. Poikaa väsytti enemmän kuin yhtenäkään aikaisempana aamuna koko kesän aikana, mutta toisaalta hän oli myös aikaisemmin kuin kertaakaan kyseisen ajanjakson aikana hereillä. Ja syy sille oli aikaisemmin hänen ikkunaansa koputtanut pöllö, joka oli vaatinut sisäänpääsyä välittömästi juuri tämän yksitoistavuotiaan pojan ikkunasta. Toisaalta, jos hän olisi mennyt aikaisemmin nukkumaan, ei väsymys olisi tällä hetkellä niin valtava, sen Lou tiedosti itsekin. Mutta mistä hän olisi voinut tietää, että joku yli-innokas pöllö haluaisi hänen huoneeseensa juuri sellaisena aamuna, kun hän voisi mielellään nukkua yli puolenpäivän.
”Milloin sinä oikein heräsit?” Darius näköjään huomasi Loun väsymyksen, mutta mikäli pojista pitempi olisi nähnyt itsensä peilistä aikaisemmin, hän ei osaisi edes ihmetellä ystävänsä huomiota. Tummat silmänaluset ja pahasti vielä sotkuinen hiuspehko antaisivat vihiä unettomuudesta ilman tahatonta nuokkumistakin.
”Vartti sitten kai”, Lou mumisi vastaukseksi ja yritti saada itsensä virkeäksi puhumalla hieman lisää ja vähän selkeämmin, ”luin sitä kirjaa olennoista, jonka tätini antoi syntymäpäivänäni. Se on tosi mielenkiintoinen, vaikka välillä hieman vaikealukuinen. Mutta kun tottuu Caitlínin omiin lisäyksiin ja hieman omituisiin sanojen kirjoitusmuotoihin, sen parissa kuluu helposti useampikin tunti.”
”Niinpä tietenkin”, Leona tuhahti hyväntahtoisesti, mutta kuitenkin ääni sen verran kireänä, että siitä huomasi kirkkaasti aiheen mielekkyys, tai ehkä ennemminkin sen puute, tytön mielestä.
”Olentojen salat on hyvä kirja”, Darius puolusti Louta, ”mitä minä sitä olen silmäillyt, se on paljon neutraalimpi kuin uudemmat kirjat. Ehkä sen takia sitä onkin aika vaikea löytää näinä päivinä. Sitä paitsi tätisi lisäykset ovat käsialan kiemuraisuudesta huolimatta hyviä ja asiantuntevia huomioita.”
”Tiedän, ei hän turhaan kiertele maailmaa”, Lou hymyili, ja yritti syödä aamupalansa loppuun välittämättä ystäviensä välisestä kamppailusta jossa taisteltiin siitä, kumpi saisi osuttua kovempaa toista kylkeen kyynärpäällä. Ei poikaa erityisemmin kaksosten ähinä ja jatkuva kilpaileminen innostanut, mutta hän oli tottunut siihen vuosien saatossa, ja tiesi varmasti, että huolestuisi enemmän jos Darius ja Leona joskus lopettaisivat kokonaan toistensa kurkkuihin syöksymisen ollessaan erimielisiä. Ja sitä he todella olivat, toisinaan Lou pohti, oliko kaksikko mistään samaa mieltä.
”Miksi te muuten tulitte näin aikaisin, eihän kello ole kuin vasta puoli kymmenen?” poika kysyi lopulta saatuaan aamiaisensa viimeisteltyä ja ehdittyään hieman tarkkailemaan ympäristöään.
”Ah, niin joo. Isä lupasi, että veisi meidät tänään jo Viistokujalle”, Leona hihkaisi silmät innosta loistaen, ”ja minä ajattelin, että olisi kiva jos tulisit mukaan.”
”Et vain jaksa kuunnella isän liiankin innostunutta touhotusta ja hössötystä koko päivää”, Darius pyrki ripeästi sanomaan, ja sisko näytti hänelle tästä hyvästä kieltä, ”ei sillä, en minäkään häntä koko päivää kestäisi. Olisi oikeasti tosi mukavaa jos tulisit mukaan, silloin hänkin saisi melkein luvan kanssa jäädä suuren suunsa kanssa kiinni johonkin. Hän ja äiti luottavat sinuun enemmän kuin minuun ja Leonaan yhteensä."
”Ja se on hieman epäoikeudenmukaista”, Leona puhahti ennen kuin Lou ehti edes aukoa suutaan, ”kyllä hänen pitäisi tietää sinun olevan mukanamme juonimassa kaikkea omasta tahdostasi.”
”Voisi kyllä olla mukavaa päästä täältä välillä jonnekin. Ja kyllä teidän äitinne minuakin epäilee aina välillä. Täytyy vain olla jäämättä kiinni ja osata toimita harkiten”, Lou hymyili kaksosille mahdollisimman viattomasti, ”sitä paitsi, se en ole minä joka teidän keittiössänne yrittää pohtia uusia ideoita aikuisten läsnä ollessa.”
Jälkimmäisen kommentin hän suuntasi lähinnä vähintään yhtä viattomasti hymyilevälle Leonalle, joka heilautti vaaleanruskeita hiuksiaan pois silmiltään.
”No, ei se minun vikani ole, jos äiti ja isä vain sattuvat olemaan lähettyvillä aina, kun minulle tulee hyviä ideoita.”
”Jos sinun mielestäsi isän sukkien piilottaminen rouva Claren kotioven lähettyville on hyvä idea, niin Vinny on ankeuttaja”, Darius naurahti ja vilkaisi Humphreyn kotitonttua, joka oli tullut järjestelemään pientä kirjahyllyä salin toisessa päässä.
”Vinny, ilmoittaisitko äidille, että menen Leonan ja Dariuksen ja herra Parisin kanssa Viistokujalle”, Lou pyysi ja yritti jälleen olla kiinnittämättä huomiotaan kaksosiin, jotka alkoivat kiistellä Leonan ideoiden laadusta.
”Tietenkin mestari, Vinny ilmoittaa rouvalle heti”, tummasilmäinen kotitonttu nyökkäsi, napsautti sormiaan ja katosi taas lasten näkyvistä.
”Ne puhuvat hassusti”, Leona mumisi heti Vinnyn kadottua, ja Lou oletti tytön hävinneen sanakiistansa leveästi hymyilevälle Dariukselle, ”kotitontut siis. Miksi ne tekevät niin?”
”En minä tiedä”, Darius kohautti olkiaan ja Loukin pudisteli päätään, ”ehkä ne eivät koe olevansa niin suuressa arvossa tai ajattelevat, ettei niiden omilla ajatuksilla ole niinkään väliä. Mutta ehkä ne ihmettelevät sitä, kun me puhumme eri tavalla kuin ne.”
”Tuskin”, Lou mietiskeli, ”ja jos ihmettelevätkin, niin en usko heidän koskaan tuovan ajatuksiaan esille. Ehkä Caitlín tosin tietää, voisin kysyä häneltä seuraavan kerran kun näemme...”
”Eikä, olen kuunnellut jo tarpeeksi puhetta tädistäsi ja olennoista, en halua enää yhtä sivulausettakaan kumpaankaan suuntaan!” Leona parahti ja sai pojat virnistämään, ”sitten kun Vinny tulee takaisin, sinä keräät tavarasi ja tulet meidän mukaamme.”
”Hyvä on, hyvä on. Ei enää sanaakaan olennoista tai Caitlínista”, Lou sanoi, yrittäen pidätellä nauruaan, ”mutta jos minä kuulen vielä jotain valittamista puheenaiheistamme Dariuksen kanssa joudut kuuntelemaan Tylypahkan pikajunassa koko matkan sitä, kun luemme Olentojen saloja sinulle ääneen. Sitä paitsi, se olit sinä joka toit kotitontut juuri esille.”

Herra Paris oli lyhyt, mutta erittäin äänekäs ja iloinen velho, jonka olisi voinut Viistokujalla olevan yksi lapsista, jos hänellä ei olisi ollut ruskeaa risupartaansa ja muutamia ryppyjä silmiensä ympärillä. Lou, Darius ja Leona seurasivat kuuliaisesti perässä, kun aikuinen kertoi todella pirteästi muistojaan lapsuudesta kyseiseltä kauppakujalta. Ei Louta erityisemmin miehen muistelot kiinnostaneet, sillä ne kulkivat kaikki aika samaa kaavaa, mutta vaaleahiuksinen poika kuitenkin pyrki nyökkäilemään ja näyttelemään edes vähän kiinnostunutta. Darius ja Leona eivät yrittäneet edes näytellä kuuntelevansa, vaan keskustelivat keskenään luudanvarsista. He olivat kuunnelleet puheita jo pitkän aikaa, ja heillä oli kattilat ja koulukirjatkin jo ostettuina, mutta
”Rick! Oletko se sinä, vanha kuoma?”
”Alan! Siitä on aikaa!”
Lasten pelastukseksi paikalle ilmestyi pidempi, tumma mies, jonka takana seisoi varmasti heitä nuorempi poika, joka tuijotti uusia ihmisiä jähmettyneenä ja hieman peloissaan. Hän oli tarrautunut niin tiukasti Alanin kaavun hihaan, että jos mies olisi päättänyt liikuttaa kättään mihinkään suuntaan, siitä olisi voinut repeytyä pala.
”Ovatko nämä lapsiasi?” Alan kysyi ja siirsi katseensa herra Parisin vasemmalle puolelle, jossa Leona, Darius ja Leona seisoskelivat ja supisivat toisilleen suunnitellen pakosuunnitelmaa tilanteesta.
”Vain Leona ja Darius”, herra Paris hymyili ja kaksoset heilauttivat käsiään, ”Lou on heidän ystävänsä ja suostui tulemaan mukaamme tänään.”
”Hyvää päivää herra...” Lou aloitti, mutta tajuttuaan, ettei tiennyt herra Parisin ystävän nimeä, hän keskeytti sanomisensa nopeammin kuin oli aikeissa. Tumma mies kuitenkin hymyili heille ystävällisesti ja esittäytyi:
”Olen Alan Howard, mukava tavata. Tässä on Jacob, tulimme ostoksille Nealin ja Charlotten kanssa, mutta he ehtivät jo karata silmistäni. Ei heille mitään tapahdu, Charlotte on ollut täällä jo kolmesti ostoksilla ja Neal on nokkela ja ollut aikaisemmin mukana ihan niin kuin Jacobkin.”
Lou huomasi herra Parisin olevan aikeissa jatkaa keskustelua, ja poika avasi suunsa ennen kuin oli täysin varma siitä, mitä sanoisi:
”Herra Paris, voisimmeko me käydä katselemassa kauppoja? Te voitte jäädä Howardien kanssa keskustelemaan, ja me löydämme tiemme luoksesi kun olemme valmiita. Meillä on vielä hyvin aikaa ennen kuin minua viimeistään aletaan kaipaamaan kotona, ja täällä on niin paljon kaikkea mielenkiintoista ja uutta mitä kotipuolessa ei ole.”
Tämän lisäksi Lou väläytti vielä viattoman hymyn kaksosten isälle, joka hymyili pian takaisin ja nyökkäsi:
”Tietenkin, tulkaa Ollivandersin eteen kun olette valmiita. Haluan nähdä kun valitsette sauvanne.”
Lou, Darius ja Leona eivät sen pidemmäksi aikaa jääneet seisoskelemaan keskelle Viistokujaa, vaan pinkaisivat nopeasti lähimpään kauppaan.
”Lou, tuo ei kuulunut suunnitelmaamme”, Darius muistutti katsoen ystäväänsä kulmat kurtussa.
”Minusta se oli nerokasta!” Leona virnisti leveästi ja mulkaisi veljeään, ”minun on myönnettävä, että se oli paljon parempi tapa kuin vaivihkaa katoaminen mitä suunnittelimme. Vaikken vieläkään ymmärrä, miksi kutsut isää ’Herra Paris’iksi. Olet tuntenut meidät jo neljä vuotta.”
”Jos en olisi sanonut mitään, seisoisimme vieläkin tuolla ja kuuntelisimme heidän keskusteluaan siitä, kuinka he joskus tapasivat jälki-istunnossa”, Lou hymähti vaisusti, ”ja vaikka kuinka paljon pidänkin isästänne, edes minä en valitettavasti pysty kuuntelemaan tuota yhtään enempää. Ja aikuiset pitävät siitä kun heille puhuu tuolla tavalla. He kokevat olevansa kunnioitettuja ja paremmassa asemassa kuin välttämättä ovat.”
”No, se voi olla”, Darius nyökkäsi ja aikoi vielä sanoa jotain, mutta hätkähti taaksepäin ja katsoi silmät suurina Loun taakse, osoittaen sinne sormellaan. Lou ei kuitenkaan ehtinyt tehdä mitään, kun tunsi jonkin tarttuvan hänen hiuksistaan ja... huhuilevan.
”Kannattaisiko harjata hiuksia enemmän”, Leona hihitti ja katseli kiinnostuneena pöllöä, joka oli hänen ystävänsä päähän laskeutunut, ”se luulee hiuksiasi pesäksi.”
Louta ei ensin paljoa naurattanut, mutta säikähdyksestä toivuttuaan hänenkin huulilleen kohosi vähäinen hymy. Mikäli poika olisi voinut nähdä päänsä yläpuolelle, hän olisi nähnyt kauniin tornipöllön, joka suki vaaleita sulkiaan ja tarttui kynsillään paremmin hiuksista kiinni, kun Lou hieman liikautti päätään.
”Voisitteko hieman auttaa minua?” poika kysyi lopulta, ja Leona tuli hyväntuulisena hänen luokseen ja tarttui pöllön jaloista kiinni. Darius jäi kuitenkin siskonsa taakse ja pudisteli päätään hermostuneena.
”Minä en pidä pöllöistä”, hän paljasti ja vilkaisi kauhuissaan, kun Leona yritti työntää pöllöä hänen naamaansa. Pöllö ei kuitenkaan pitänyt moisesta kohtelusta, vaan yritti näykkäistä tytön sormesta kevyesti. Pöllö kuitenkin epäonnistui siinä, ja koki Loun käden paremmaksi paikaksi.
”Se näyttää pitävän sinusta”, Leona hihkaisi ja yritti silittää pöllön sulkia, mutta pöllö yritti taas nokkaista, ”aika vihainen se kuitenkin on.”
”Eikä ole”, Lou puolusti vaaleaa pöllöä välittömästi, ”se ei vain pitänyt siitä kuinka pitelit sitä”, hän kertoi ja katsoi pöllöä mietiskelevästi. Pöllö voisi olla kiva lemmikki, ja sen avulla hän voisi lähettää Caitlínille viestejä kesken kouluvuodenkin. Yleensä hänen tätinsä varsin harvoin lähettämät pöllöt eivät jääneet odottamaan sitä, että Lou voisi kirjoittaa hänelle vastauksen, jonka vuoksi poika koki kirjeenvaihdon hieman yksipuoliseksi. Sen takia hän yleensä merkitsikin ylös kirjaansa, mitä ajtteli lukiessaan tätinsä kirjeitä, ja seuraavalla kerralla tavatessaan hän saattoi kertoa sen kaiken kasvotusten tädilleen. Caitlín aina kuunteli hymyillen ja kertoi yksityiskohtia tapahtumista, joista oli kertonut jos vain muisti, ja vastasi avoimesti sisarenpoikansa kysymyksiin.
”Minä ostan sen”, Lou totesi ja jätti taas kinastelevat kaksoset hetkeksi omaan rauhaansa ja meni vanhan naisen luokse, joka selasi papereita tiskin takana.
”Lensikö se sinunkin päähäsi?” nainen huokaisi raskaasti ja vilkaisi pöllöä, joka huhuili tyytyväisen näköisenä Loun kädellä.
”Tekeekö se sitä usein?” Lou kysyi yllättyneenä ja sormellaan rapsutti pöllöä nokan alta, ja huomasi sen pitävän siitä.
”Ai tekeekö? Joka päivä viimeisen kolmen viikon aikana! Se säikyttää osan asiakkaista tiehensä, kun he luulevat sen hyökkäävän”, nainen parahti ja poika ymmärsi noidan olevan jo varsin epätoivoisen näköinen.
”Sen ei tarvitse enää, haluaisin ostaa sen”, Lou kertoi ja hymyili kiltisti noidalle, joka nosti päänsä papereista ja katsoi kiharahiuksista poikaa kuin hänen Oisín-setänsä Vinnyn leipomaa suklaakakkua viime huhtikuussa.
”Ihanaa”, nainen hymyili säteilevästi ja ehdotti, että Lou ottaisi pöllölle myös naksupussin. Sen poika myös tekikin, ja maksoi ostoksistaan noidalle, joka näytti todella tyytyväiseltä päästyään tornipöllöstä viimeinkin eroon.
”Sen nimi on selkeästi Paahtis”, Leona totesi ja virnuili Lou ilmeelle, kun poika saapui heidän luoksensa.
”Eikä, minun pöllöstäni ei tule Paahtista”, hän vastusteli ja yritti mulkaista tyttöä ja saada jonkinlaista taustatukea Dariukselta, mutta tämä oli jo lähtenyt liikkeestä ja seisoskeli liikkeen ikkunan takana.
”Onpas, se on kuin lentävä paahtoleipä. Ja näköjään edelleenkin hieman kiukkuinen sellainen”, Leona naurahti ja veti taas sormensa pois pöllön nokan lähettyviltä, ”Darius muuten uhkasi jo lähteä välittömästi Ollivandersille jos et pidä kiirettä.”
Ja niin Lou ja Leona lähtivät pois liikkeestä Dariuksen luokse, yrittäen samalla keksiä nuorimman pöllölle nimeä. Valitettavasti se kuitenkin näytti kiintyneen vahvasti nimeen Paahtis, ja vaikka Lou mitä yritti keksiä, ei pöllö reagoinut muuhun kuin Paahtikseen. Pöllö huhuili todella tyytyväisen näköisenä ja nappasi nokallaan naksun, jonka Lou sille vielä tarjosi.
”Ole sitten Paahtis”, hän mumisi pöllölleen kun he kävelivät Leonan ja Dariuksen kanssa kohti uutta kauppaa, johon Darius halusi välttämättä vilkaista, ”mutta se on sitten oma vikasi jos muut nauravat sinulle.”

Vastaus:

Kokeileminen on ihan ok, ymmärrän täysin että tarina saattaa muuttua matkan varrella paljonkin kun sitä kirjoitetaan! :) Tämä olikin mukava tarina, jossa pääsi hyvin tutustumaan Lou'hun ja hänen ystäviinsä! Tarinassa oli myös jotenkin ihanan kotoisa tunnelma: esimerkiksi pitkän alkukohtauksen aikana ehti hyvin kuvittelemaan tutunomaisen ruokasalin pöydän ääressä istuvan kolmikon, vaikkei ympäristöä erityisesti kuvailtukaan! Kuvailu olikin sopivasti ripoteltu kerrontaan esimerkiksi toimintojen muodossa, jotka toivat mukanaan erilaisia kuvitelmia: kuten aamiaispuuron siirtely ajatuksen ruokapöydästä ja -salista. Asetelma ystävysten välillä oli mielenkiintoinen ja pidinkin kaikista henkilöhahmoista kovasti. Myös ystävien jutustelu oli hauskaa luettavaa ja hyvin kirjoitettua, se toi hyvin esille henkilöiden luonnetta ja historiaa samalla kun edisti tapahtumia! Caitlín-täti ja hänen kirjansa pysyivät hienosti punaisena lankana mukana keskusteluissa, ja muutenkin mukaan oli ripoteltu rutkasti velhomaisia yksityiskohtia ja mainintoja, jotka toivat tarinaan taikaa! Kuten vaikkapa vertaus: "-niin Vinny on ankeuttaja!" Vertauskuvat olivat nekin erinomaisen kekseliäitä, viimeisimpänä mieleen jäi Leonan kommentti "se on kuin lentävä paahtoleipä". Hauska juttu, että Lou ei itse nimennytkään lemmikkiään, ja lopetus oli erinomainen ja sai hymyä huulille! Eniten tässä ehti ihastua Lou'n hahmoon: hänen hienovarainen manipulointinsa ja ulkonainen hurmaavuutensa esimerkiksi kaksosten isälle puhuessa oli persoonallinen ja kiehtova ominaisuus Luihuisen oppilaalla! Linnunpesämäinen hiuspehko oli myös hyvä piirre tuomaan hahmolle luonnetta. Alun kerrontaan olisi ehkä voinut suoremmin ujuttaa lisää joistakin Lou'n arkeen liittyvistä seikoista, kuten ketä hänen perheeseensä kuuluu, ja esitellä Darius ja Leona: siten tapahtumat olisivat saaneet vahvemman perustan, vaikka näinkin kärryille pääsi toki hyvin, ja erityisesti Caitlín nousi esiin tärkeänä osana Lou'n perhettä. Oikeinkirjoituksesta vielä sen verran, että johtolause erotetaan vuorosanoista pilkuilla vain silloin, kun se sijoittuu keskelle lausetta. Tässä tarinassa jokainen johtolauseen jälkeen alkava vuorosana alkaisi siis isolla alkukirjaimella, näin:
"'Vartti sitten kai', Lou mumisi. 'Luin sitä kirjaa olennoista, jonka tätini antoi syntymäpäivänäni.'" Pilkku ja pieni alkukirjain saattaisi sen sijaan tulla vaikkapa tällaiseen kohtaan:
"'Eikä', hän vastusteli, 'minun pöllöstäni ei tule Paahtista.'" Viistokujalla kappale ennen Alanin saapumista oli myös tainnut jäädä kesken, mutta ei se paljoa haitannut.
Tulipas viestistä pitkä, mutta pitkä oli tarinakin! Jään innolla odottamaan paluuta kolmikon pariin! :')

Saat 9 kaljuunaa, 20 tuparia sekä Silmät sivuhenkilöön-, Viistokujan vierailija-, Kielikuvakonkari- sekä Hymyhuulten hilaaja -merkit!
Aurelia » 21.10.

Nimi: Kristian Wheeler, Korpinkynsi

12.10.2018 13:20
//Pahoittelen jo etukäteen, jos Kristianin ääni kuulostaa oudolta, sillä olen työstänyt erästä omaa projektiani, jossa ääni on niin erilainen, että suhteellisen pitkän tauon jälkeen kestää hetki tottua Kristianin paljon rennompaan ääneen :’)

Luku 38

~Pääsiäisen kynnyksellä~
Viimeisenä iltana ennen pääsiäisloman alkua istuin Korpinkynnen oleskeluhuoneessa ja tuijotin takkatulta luonnoskirja sylissäni. Ei minun oikeastaan tehnyt mieli piirtää, en vain jaksanut vielä nousta mennäkseni makuusaleihin. Minua väsytti kyllä kuin vietävää, mutta en tehnyt elettäkä liikkuakseni yhtään mihinkään.
“Mitä sä täällä vielä istuskelet?” kuului ääni takaani ja vilkaisin sohvan selkänojan yli. Wyn seisoi nojaten selkänojaan päällään sama huppari, jonka olin nähnyt useita kertoja Scottilla. Hymähdin surkeasti.
“En jaksa vielä mennä makuusaliin”, vastasin ja kiinnitin huomioni taas luonnokseeni antaen kynän liitää paperilla sen suurempia miettimättä. Wyn kiersi sohvan, haroi vaaleaa tukkaansa silmiltään ja istui viereeni katsoen vaivihkaa, vaikkakin aika selkeästi, piirtelyäni.
“Saanko mä kattoa?” hän kysyi ja nostin katseeni häneen. Hän vastasi katseeseen mitään sanomatta, ja ojensin hänelle luonnoskirjani.
“Se on melko uusi, niin en oo kerennyt sitä vielä hirveästi täyttää. Sain sen joululahjaksi äidiltä”, sanoin ja käänsin katseeni pois Wynistä. Minusta oli aina jotenkin kauhean kiusallista, jos joku pyysi katsoa luonnoskirjaani tai nähdä piirrustuksiani. Vielä kiusallisempaa oli kylläkin, jos joku väen vängällä tahtoi kuulla minun soittavan.
“Nää on tosi hienoja”, poika sanoi ojentaessaan kirjaa takaisin minulle. Suupieleni nykivät.
“Kiitos.” En voinut olla huomaamatta, miten erilainen Wyn oli ilman Scottin läsnäoloa. Hän oli varautuneempi ja hiljaisempi, ja jotenkin ikään kuin jäykkä.
“Sä vaikutat jotenkin… erilaiselta”, töksäytin mitään ajattelematta. Wyn vilkaisi minua ja hymähti.
“Scottin kanssa on helppo olla rohkee, kun se on semmonen luonnonlapsi ja täynnä elämää. Eihän se välitä kenenkään mielipiteistä”, Wyn vastasi. Pysyin hiljaa ja katsoin vähän häkeltyneenä Wyniä, jonka olin jotenkin mieltänyt samanlaiseksi virtapommiksi kuin Scottin, koska kaksikko oli Korpinkynnen oleskeluhuoneen äänekkäimmät ilopillerit.
“Mut ei sekään ole aina sellanen”, Wyn mietti hetken, “ei silloin ku me ollaan kaksistaan.” Nyökkäilin hiljaa sanomatta mitään. Wyn ravisti päätään kuin karkoittaakseen ajatukset päästään.
“Meinaatko sä jäädä koululle lomaksi?” Hän kysyi.
“Joo, kyllä mä vähän meinasin. Voisin keskittyä mun läksypinoon, kerrankin”, vastasin naurahtaen. Wyn nauroi.
“Älä edes muistuta! Mun pitäisi alkaa lukemaan V.I.P:hin”, hän sanoi päätään pudistellen. “Paineet on kovat, mun isosisko sai ainakin kahdeksan V.I.P:tä ja multa odotetaan sitä ihan samaa.”
“Kahdeksan? Onnea siihen sitten”, hymyilin. Poika vastasi hymyyni.
“Kiitos, sitä kyllä tarvitaan.”

Nukuin pitkään seuraavana aamuna, ja heräsin siihen kuinka maaliskuinen aurinko paistoi verhojen raosta suoraan silmiini. Nousin tokkurassa istumaan hiuksiani haroen. Minulla kesti hetken, ennen kuin tajusin missä olin ja paljonko kello oli. Viisarit rannekelloni kellotaulussa osoittivat kymmentä, eikä auttanut muu kuin nousta ylös. Aamiainen oli jo ohi, mutta lounaaseen ei onneksi ollut kauhean pitkä aika - tosin nälkää huutava vatsani taisi olla asiasta toista mieltä. Venyttelin kankeita raajojani ja nousin sängystä. Vedin vain paksun villatakin pyjamani ylle ja sujautin palelevat varpaani tohveleihin, jonka jälkeen lähdin raahautumaan kohti Korpinkynnen oleskeluhuonetta.

Pyöreän, korkean huoneen suurista ikkunoista avautui keväinen näkymä vuorille. Aurinko pilkisteli huippujen takaa iloisesti hymyillen. Rowena Korpinkynnen rintakuvakin näytti hymyilevän, vaikkei tietenkään kivinen patsas voinut hymyillä. Toisaalta tämä oli Tylypahka, kaikki olisi ollut täällä ihan täysin mahdollista. Ehkä joku päivä en enää yllättyisi siitä, kuinka monta kertaa linnassa sai yllättyä, kun portaat veivätkin aivan väärään paikkaan, tai loitsittu haarniska tervehtisi aamulla kävellessään vastaan.

Suuren salin lumottu katto oli pilvetön tuhansien loitsittujen kynttilöiden yllä. Salin täyttävä puheensorina oli hyväntuulista, mutta keskustelujen aiheet kulkivat samojen aiheiden ympärillä; kokeet. Viidesluokkalaisilla kummitteli edessä V.I.P-tutkinto, seitsemäsluokkalaisilla S.U.P.E.R. - kokeet ja loppukokeet olivat kaikkien muiden yhteinen stressin aihe. Muutamilla oppilailla oli kirjat tai muistiinpanot auki lautastensa vieressä, ja osa jopa tuntui mutisevan ulkoa opeteltuja asioita päästään.
“Mä olen kateellinen sulle!” Deageila puuskahti istuessaan viereeni Korpinkynnen tupapöytään. “Kun sulla ei ole kokeita.”
“No ei kokeita, mutta valtava läksypino silti”, vastasin naurahtaen. Deageila vilkaisi minua ja voihkaisi.
“Sekin vielä”, tyttö vaikeroi. “Missä välissä olisi tarkoitus nauttia lomasta?” Minua nauratti, mikä sai Deageilan muksaisemaan minua ikävästi käsivarteen.
“Ei ole hauskaa, Kris!”
“Aih, anteeksi!”, hihitin hieroen kättäni. Ystäväni katsoi minua kummasti ja kurtisti kulmiaan.
“Olet pelottavan hyväntuulinen”, hän sanoi silmiään siristäen. Kohautin harteitani hymyillen ja iskin haarukkani ruokaan.
“No tänään on hyvä päivä”, sanoin ja aloin lappaa ruokaa suuhuni. Deageilakin suli hymyyn ja alkoi nostaa ruokaa omalle lautaselleen.
“No se on hyvä”, Deageila sanoi minua vilkaisten.

Ehkä hieman liian pian päivä taittui iltaan ja hymyilevä aurinko kävi nukkumaan. Siltikin istuin läksypinon takana kirjastossa. Ajattelin, että olisi parempi tehdä kaikki rästiin jääneet tehtävät nyt, sillä siten aikaa voisi jäädä vielä hetken hengähtämiseenkin, ennen kuin tunnit taas alkaisivat. Käytin siis sulkakynäni kärjen mustepullossa ja painoin sen vasten pergamenttia muodonmuutosten oppikirja vieressäni pöydällä avoimena leväten. Huokaisin syvään ja kirjoitin paperille nimeni ja aineen otsikon, mutta sitten kynäni pysähtyi, koska tunsin katseen porautuvan selkääni niskavillojeni noustessa pystyyn. Käännyin ympäri, mutta takanani ei ollut muuta kuin hyllykaupalla kirjoja. Kurtistin kulmiani kääntyessäni takaisin muodonmuutosten aineeni pariin, mutta tällä kertaa kuulin kevyitä askeleita takaani. Ehkä se oli jokin haamu? Paitsi ettei se voinut, aaveet eivät kävelleet. Käännyin jälleen ympäri ja leukani loksahti auki. Sylvester seisoi takanani pidellen Loitsujen käsikirja ykköstä rintaansa vasten ja siniset silmät katsoen suoraan omiini. Hänen liian pitkä otsatukkansa valahti silmille, mutta poika pyyhkäisi sen sivuun.
“Moi”, hän sanoi hiljaisella äänellä. Ravistin päätäni pyyhkiäkseni häkellykseni pois.
“Moi?” vastasin kysyvänä.
“Voitko sä… auttaa mua vähän?” poika kysyi istuessaan alas viereeni. Vilkaisin omaa läksypinoani, mutta sitten kiinnitin huomion pikkuveljeeni.
“Öhh… Joo, tottakai”, vastasin ja hymyilin Sylvesterille, ja oli näkevinäni jonkinlaisen hymynhäivän hänen suupielissään.
“Mikä on ongelmana?” jatkoin ja poika avasi kirjansa koirankorville käännetyn sivun kohdalta.
“No mä en ihan tajua tätä tän loitsun teoriaa”, poika vastasi.

Vastaus:

Alku oli mukavan rentoa ja loppukin jatkoi hyväntuulisella teemalla, mutta jätti silti mietiskelemään: miksi Sylvester yhtäkkiä halusi hieroa sovintoa niin pitkän vihanpidon jälkeen, ja mihin jäivät omituiset salakuunnellut suunnitelmat? Veljesten välien lämpenemisestä oli kyllä mukava lukea ja pieni asia, kuten läksyjen teko yhdessä, oli mieltä lämmittävä tapa yrittää lepyttää välejä. Kaiken kaikkiaan oli kiva, että Kristian sai välillä mukavampia päiviä kaiken jännityksen ja melankolian jälkeen. Keskustelu Wynin kanssa oli mukavaa luettavaa - oli kiva saada tietää lisää hahmosta! Pidin myös siitä, miten keskustelu oli suurimmaksi osaksi leppoisaa jutustelua, mutta saattoi sisältää myös suurempaa tarinallista arvoa: mahtoiko Kristianin seuraava hyvä tuuli juontua vaikkapa siitä, että hän tunsi olevansa myös enemmän sinut itsensä kanssa keskusteltuaan Wynin kanssa? Alkukappaleessa henkilöiden puhe tuntui olevan hiukan puhekielisempää kuin edellisissä tarinoissasi. Se tekee tarinasta rennomman ja yhdistyy mielikuviin teineistä, mutta äärimmillään tuntuu hieman erottuvalta. Itse pidän sulavampana jotain kirjakielen ja puhekielen väliltä, mutta se on tietysti vain mielipidekysymys! Kannattaa myös kiinnittää huomiota siihen, että dialogi on yleensä tiivistetty versio siitä, mitä todellisuuden keskustelu voisi olla: siksi pikkusanoja kuten "aih", "ööh", ja joissain tapauksissa "no", ei yleensä kirjoiteta tekstiin mukaan, vaan merkitään mainitsemalla voihkaisu tai epäröinti. Näin vuoropuhelua on sujuvampi lukea. Pidän aina tarinoista, joiden taustalle sijoittuu ääneenlausumattomia asioita ja tämä herätteli hyvin ajatuksia ja spekulaatioita!

Saat 7 kaljuunaa ja 17 tuparia! Merkkejä pitäisi ilmeisesti keksiä lisää, kun olet niitä jo niin runsaasti kahmaissut etten välttämättä keksi mitä antaa! ;)
Aurelia » 21.10.

Nimi: Wenla Rapidstream, Luihunen

10.10.2018 11:10
Päivän seuraavat oppitunnit, muodonmuutokset ja loitsut, lensivät ohi täysin huomaamattomasti, ja pian olikin jo lounasaika. Wenla, Sanna ja Anna olivat juuri pitämässä meielenkiintoista narksuja käsittelevää keskustelua, kun he astuivat kasvissosekeiton tuoksuiseen suureen saliin. Olimme kaikki iloisia siitä, että Tylypahkaan oli vihdoin saatu kasvisruokaa muutamaksi kerraksi viikossa. Istuimme vasemaalla puolella olevaan pöytään muiden viherkaapuisten nuorten joukkoon. Keitto näytti herkulliselta, ja olimme kaikki jo nälkäisiä. Mutta kohtalo oli päättänyt, että emme pääsisi syömään. Kuulin läheltäni hiljaisen tumpsahduksen. Käännyin ympäri ja näin, että joku oli heittänyt Sannaa leivänkannikalla. Ennen kuin ehdin reagoida mitenkään, oli Sanna jo noussut ylös, vetänyt köynnöksisen taikasauvansa esiin, ja loitsinut soppakulhon lentämään. Koko sali tuijotti meitä.
- Kuka heitti sen? hän tivasi.
Punatykkainen tyttö Korpinkynnen pöydästä nousi seisomaan.
- Minä! Onko sinulla joku ongelma sen kanssa? hän kysyi pilkallisesti. Olimme toki tottuneet tämänkaltaiseen nälvimiseen, Luihusiahan me olimme. Ja vaikka kaikki Luihuset eivät olekaan ilkeitä, kaikki saavat maksaa niiden ilkeiden pöljäilystä. Muut tuvat eivät nimittäin katsoneet naamaa, vaan kaavun väriä kun rupesivat kiusaamaan. Olihan minulla toki ystäviäkin muissa tuvissa, kuten esimerkiksi Mia Korpinkynnestä, mutta sain minä kyllä paljon vihaakin niskaani. Sannalla kiehui kuitenkin yli. Yhdellä ranteen heilautuksella oli punatukka joutunut soppavyöryn alle. Hän kiljaisi niin korkealta, että korviin sattui. Hänen pari ystäväänsä auttoivat häntä siistiytymään, ja yksi nousi seisomaan.
- Mitä te kuolonsyöjät oikein ajattelette?
- Eivät kaikki Luihuset ole kuolonsyöjiä! Sanna huusi. Nousin seisomaan.
- Ovatpas! tyttö huusi takaisin naama punaisena.
Noin sekunnissa vedin lehmuksisen taikasauvani esiin, ja loitsin omenan lentämään häntä päin. Mutta häneen osuikin kolme omenaa. Katsoin Annen ja Sannaan. Molemmilla oli taikasuvat ojossa. Yht' äkkiä tunsin jähmettyväni. Silmäni liikkuivat vielä, ja katsoin opettajienpöydän suuntaan.
- Noniin nuoret! professori Dumbledore sanoi. Hän oli vahvistanut ääntään Melutus-loitsulla.
- Loitsin teidät kaikki viisi paikalleen, ja siinä saattekin pysyä sen aikaa kun kerron teille, mitä teette seuraavaksi. Ensinnäkin 50 pistettä pois Korpinkynneltä ja 25 Luihuselta. Toiseksi, te kolme Luihusta tulette keskustelemaan kanssani toimistooni heti viimeisen tunnin jälkeen. Ja kolmanneksi, te kaksi Korpinkynttä tulette toimistooni nyt heti.
Tunsin kehoni rentoutuvan, ja pystyin taas liikkumaan.
- Voitte mennä! professori Dumbledore totesi. Minulla ei ollut enää ruokahalua, joten kysyin ystäviltäni:
- Voidaanko mennä?
- Joo, Sanna vastasi.
Nousimme ylös ja kävelimme salin ovelle. Heti kun olimme päässeet ulos, Anna kysyi:
- Sanna! Mikä sinuun oikein meni?
- Olen saanut tarpeekseni siitä, että kaikkia Luihusia kiusataan. Ehkä muut tuvat tämän jälkeen tajuavat, että emme ole kaikki ilkeitä.
- Ottaen huomioon, että kumosit juuri kattilallisen kuumaa keittoa yhden Korpinkynnen niskaan, ja kivitimme toisen omenilla, en olisi siitä niin varma, totesin. Ei sillä ettei se olisi ollut niille ihan oikein, mutta en tiedä parantaako se muiden mielikuvaa Luihusista.
- Mmhh, Sanna totesi.
- Anna hali, sanoin.
Sanna halasi minua.
- On siinäkin minulla Luihusia, Anna totesi nauraen.
Päästin Sannasta irti, ja totesin:
- Ja sitten Liemien tuplatunnille! Jos emme joudu hakatuiksi muiden Luihusten toimesta, professori Kalkaroksen toimesta viimeistään.
Seuraavat kaksi tuntia olivat siedettäviä. Noin puolet Luihusista vihasivat heitä, ja toiset puolet olivat iloisia siitä, että he olivat joko pitäneet Luihusen kunniaa yllä tai kertoneet muille, että kaikki Luihuset eivät ole ilkeitä. Professori Kalkaros oli heille normaaliakin ilkeämpi menetettyjen tupapisteiden takia. Huhu siitä, että Severus Kalkaros muka suosisi oman tupansa oppilaita, koski vain muutamia Luihusia. Professori Hagridin taikaeläinten hoitotunti oli helpotus, vaikka pääsimmekin vain hoitamaan fletkumatoja. Se oli oivaa keskusteluaikaa. Viimein tunnit olivat loppuneet, ja suuntasimme kulkumme professori Dumbledoren toimistoa kohti. Hän oli odottamassa meitä toimistonsa oven edessä ja nähdessään meidät sanoi:
- Mennään sisään.
Sen jälkeen hän sanoi ovelle:
- Sitruunatoffee, ja se aukesi.
Kävelimme sisälle toimistoon. Seinät olivat täynnä hyllyjä, ja hyllyt olivat täynnä toinen toistaan erikoisempia esineitä.
- Istukaa alas, professori Dumbledore sanoi, ja istui pöytänsä taakse. Istuimme.
- Kertokaapa nyt ihan alusta asti, mitä teidän mielestänne lounaalla tapahtui. Katsoimme Sannaa.
- Se punatukkainen Korpinkynsi heitti minua leivänkannikalla, minä kysyin kuksa se oli. Hän tunnusti ja alkoi nälvimään minua, Sanna aloitti.
- Mitä tapahtuu aivan liian usein, lisäsin väliin.
- Minua alkoi ärsyttämään, ja loitsin kulhollisen keittoa hänen niskaansa. Hänen kaverinsa haukkui meitä kuolonsyöjiksi, ja minä kerroin että emme ole. Hän jatkoi kiusaamistaan ja me kaikki ärsyynyimme ja loitsimme kolme omenaa lentämään häntä päin, Sanna jatkoi.
- Näin minä vähän ymmärsinkin, professori Dumbledore totesi.
- Ei tietenkään ole oikein, että joudutte kohtaamaan tällaista käytöstä, vain kaapunne värin takia, mutta ei myöskään ole oikein kaataa kuumaa keittoa jonkun niskaan, vain koska hän ei tiedä paremmin. Kerroin niille kahdelle Korpinkynnelle, millaisia ihmisiä Luihusessa oikeasti on. Ihan kaikenlaisia. Kilttejä, ilkeitä, rohkeita, ujoja, fiksuja ja yksinkertaisia. Ihan kaikenlaisia. Niin kuin kaikissa muissakin tuvissa. Toivon että teitä ei tulevaisuudessa nälvitä niin paljoa, mutta jos tämä jatkuu, tulkaa kertomaan minulle, sen sijaan että kivittäisitte nälvijän omenilla. Saatte 15 pistettä takaisin rehellisyydestänne. Voitte mennä! Nousimme kaikki ylös, kiitimme professori Dumbledorea ja kävelimme hiljaisuudessa makuusalillemme.

Vastaus:

Ehtipäs tarinaan mahtua kaikenlaista! Hienoa, että otit aiheeksi ennakkoluulot: olikin mielenkiintoista lukea luihuisiin kohdistuvasta kiusaamisesta, kun niin usein asia on toisin päin. Kiusaamisessa oli hienosti mukana myös Luihuisen tuvan historia: vaikka kuolonsyöjät ovat selvästi jo mennyttä aikaa, monet yhä luulevat, että luihuiset ja kuolonsyöjät ovat sama asia. Tuntui hyvältä lukea, kuinka rohkeasti Wenla ja muut tytöt puolustivat tupaansa. Toivottavasti kiusaajat oppivat jotakin! Kyllähän hekin reagoivat aika äkkipikaisesti, mutta ainakin kaikki tuntuivat saavan oikeuden mukaan kun Dumbledore puuttui asiaan. Kohtaus tyttöjen välillä, kun he halasivat toisiaan, oli mieltä lämmittävä! Sanna ja Anna tuntuvat molemmat mukavilta ystäviltä, mutta en oikein osaa erottaa heitä toisistaan, kun molemmilla on niin samankaltaiset nimet. Rehtorin puhuttelua oli mielenkiintoista lukea, kun hän selvitti totuuden tapahtumista, onneksi rehtori ymmärsi ja oli Wenlan ja ystävien puolella ennakkoluuloja voittamassa. Vaikuttaa siltä, että tarinoissasi Potter-kirjojen tapahtumat ovat tapahtuneet, kun kuolonsyöjät mainittiin, joten tuli mieleen että Dumbledoren sijaan rehtorina voisi olla joku itse keksitty hahmo. Muutamassa kohdassa tarinassa vaihtui kertojamuoto, eli minäkertojan sijaan Wenlasta ja tytöistä kerrottiin ulkopuolisen silmin kolmannessa persoonassa ("vihasivat heitä"), kannattaa muistaa pitäytyä johdonmukaisesti jommassa kummassa muodossa! Kaiken kaikkiaan jännittävän tapahtumarikas ja kekseliäs tarina, odotan innolla, mitä tyttöjen päiviin seuraavaksi mahtuu! :')

Saat 7 kaljuunaa, 17 tuparia sekä Sauvat solmussa-, Oi johtajuus, rehtori- sekä Tasa-arvotaistelija-merkit!
Aurelia » 21.10.

©2018 Tylypahkan taikakoulu - suntuubi.com