Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarinat

  oleskeluhuone • mainokset

Muistattehan, että seuraavan tarinan saa kirjoittaa vasta, kun edellinen on arvosteltu!

Vieraskirja  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Shawn Michael Graham, Rohkelikko

24.05.2017 23:37
Ensimmäinen osa, kuudes luku

Shawn käveli hitaasti Tylypahkan koulun leveillä kivikäytävillä, tutkien paperin palaa, jonka hän oli käsiinsä saanut astuessaan ulos luokkahuoneesta. Paperin antaja oli ollut vanhempi Korpinkynnen oppilas, joka oli silmäillyt laiskanoloisesti heitä ja tarjonnut jokaiselle luokasta ulos astuneelle paperin, jossa puhuttiin erilaisista kerhoista ja muista koulun toiminnoista.
”Shakkikerho…”, Rohkelikko mutisi henkensä alta ja taitteli sitten kömpelösti paperin, sujauttaen sen housujensa taskuun talteen. Shawn ei ollut koskaan pelannut shakkia, mutta oli nähnyt monesti Marcuksen pelaavan. Hän tuskin tiesi nappuloiden nimiä taikka kuinka niiden oli tarkoitus liikkua valkomustalla pelilaudalla, mutta muisti Marcuksen kerran herättäneen hänet keskellä yötä, miehen henki haisten väkevästi alkoholille. Vanhempi kahdesta oli raahannut Shawnin alakertaan, pyytänyt häntä istumaan keittiön narisevalle penkille ja tuonut shakkilaudan, josta puuttui suurin osa nappuloista. Pelaaminen ei tietysti onnistunut, Shawn ei ymmärtänyt pelistä mitään ja Marcus oli liian juovuksissa pelatakseen kunnolla, joten he päätyivät siirtelemään nappuloita omien tahtojensa mukaan. Tapahtuma oli kummallinen, luultavasti jopa häiriintynyt, mutta Shawn oli ollut silti iloinen pelatessaan isänsä kanssa, väsymyksestä ja isänsä juopuneesta kunnosta huolimatta.

Shawn ravisti päätään päästäkseen eroon muistosta ja jatkoi ripeämmin kulkuaan, ahdistus vatsassa velloen. Hän ei tiennyt mitä mieltä oli isästään ja eri muistot, jotka olivat alkaneet riivaamaan häntä yhä enemmän ja enemmän, sekoittivat voimakkaasti hänen ajatuksiaan. Kesken tunnin hän saattoi muistaa kuinka Marcuksella oli tapana viedä hänet metsiin katsomaan lintuja, mutta päivän edetessä ja yön varjojen hiipiessä valon tilalle, synkemmät muistot tulvivat pojan mieleen. Hän ei voinut niitä estää, vaikka kuinka halusi ja yritti. Ristiriitaisuus muistojen välillä sai pojan tuntemaan kiitollisuutta, mutta myös vihaa. Rakkautta ja inhoa. Onnea ja häpeää. Nuorempana hän oli halunnut soittaa poliisille, kuten koulussa ohjeistettiin, muttei koskaan painanut kolminumeroista pätkää paksuun lankapuhelimeen. Hän saattoi seistä puhelimen vieressä tunteja kerralla, vain miettien mitä tapahtuisi, jos hänellä riittäisi rohkeutta.

Yllättäen käsi painui Shawnin suun ylle ja hänet vedettiin käytävältä johonkin huoneeseen.

Hetken paniikissa, tilannetta tarkemmin ajattelematta, Shawn huitaisi kipsillään takanaan seisovaa ja komeasta kopsahduksesta päätellen pojan kipsi löysi kohteensa. Käytävällä alkanut ahdistus oli muuttunut paniikiksi eikä Shawn mielelleen saisi uudelleen turpiinsa, viimeisestä käsirysystä oli juuri ja juuri päivä kulunut. Käden hellittäessä otettaan Rohkelikko pyörähti ympäri, valmiina lyömään uudelleen mutta pysähtyi nähdessään tutut kasvot tuijottavan häntä.
”Colby?”, Shawn räpytteli hämillään silmiään, pysähtyen paikalleen kuin patsas. Colby katseli häntä järkyttyneenä, hieroen otsaansa johon Shawnin kipsi oli luultavasti osunut. Muutama sekunti kului, kaksikon tuijotellessa toisiaan, kunnes Shawn hätkähti hereille hetkellisestä järkyttymisestään ja alkoi paniikissa pahoitella käytöstään, kädet heiluen villisti selitysten ja anteeksiantoa anelevien sanojen mukana. Kun toinen Rohkelikko ei vastannut, vaan piteli yhä kättään otsallaan, Shawn hiljentyi ja painoi hermostuneena kättään jalkaansa vasten. Hänen sydämensä tuntui vetelevän voltteja ja kylmä hiki kostutti hänen kämmeniään. Minuutit kuluivat, mutta Colby ei vieläkään sanonut yhtään mitään ja Shawn pelkäsi aiheuttaneen toiselle jonkinlaisen aivovamman. Mutta sitten Colby virnisti iloisesti, kuin kipsistä saaminen oli ollut hänestä jotenkin hauskaa, ja astui lähemmäksi, asettaen kätensä Shawnin olkapäälle. Punapää hätkähti kosketusta ja nuoli huoliaan hermostuneena, katsoen varovaisesti Colbyä, joka yhä hymyili. Sitten hänen ilmeensä muuttui synkemmäksi – upean dramaattisesti, jos Shawnilta kysyttäisiin - ja tummempi poika sanoi:
”Tarvitsen apuasi”

-

”Muistathan Roryn ja Grantin?” Colby kysyi. Shawn nyökkäsi, tietysti hän muisti. Kukaan ei unohtaisi Roryn kylmänviileää mulkaisua tai Grantin äänekästä hekotusta, joka kaikusi koulun suurilla käytävillä. Kun Colby ei jatkanut puhumista, vaikka Shawn oli nyökännyt, punapää kääntyi katsomaan hänen suuntaansa ja huomasi hänen penkovan laukkuaan, nostellen kirjoja ja papereita kiviselle lattialle heidän eteensä. Shawn ei kuitenkaan sanonut mitään toiselle Rohkelikolle, vaan antoi tämän jatkaa touhujaan. Hän tarkkaili edessään olevaa Rohkelikkoa, kunnes kyllästyi ja silmäili toisen velhon sijasta paikkaa, jossa he istuivat. He olivat pienessä huoneessa, jossa ei ollut ikkunoita, vain yksi lyhty uloimmalla seinällä ja suurikokoinen juliste. Lyhdyn kirkas, sinertävä liekki loi huoneeseen viileän ilmapiiriin. Huone, Colbyn mukaan ”mysteerikolo”, ei ollut kuitenkaan normaali huone. Siinä ei ollut ovia, vaan jos huoneen sisälle halusi päästä, piti kävellä käytävälle päin kohdistuvasta seinästä läpi. Shawn ei huomannut menneensä seinästä läpi silloin, kun Colby oli kiskaissut hänet mukaansa, mutta nyt jos hän siristäisi silmiään, hän erottaisi selvästi seinän läpi himmeästi näkyvän käytävän lattian ja seinällä roikkuvat taulut ja muut koristeet. Shawnilla ei tiennyt miten Colby oli tämän piilopaikan löytänyt, mutta toinen Rohkelikko oli selvästi erittäin ylpeä itsestään ja löydöstään. Hän oli piilopaikasta puhuessaan ohimennen maininnut Weasleyn veljekset ja verrannut itseään heihin, joka oli hämmentänyt punahiuksista oppilasta. Keitä olivat Weasleyt? Hän ei ollut kuullut heistä koskaan mitään taikka nähnyt ketään Weasleyksi esittäytynyttä velhoa. Ehkä ne olivat jonkin kirjan hahmoja?

”Niillä on ollut nyt hieman ongelmia”, Colby yllättäen puhui, keskeyttäen Shawnin pohdiskelut ja kiinnittäen hänen huomion itseensä. Shawn ei ensin ymmärtänyt mistä toinen oppilas puhui ja hänellä meni kiusallisen pitkä aika ymmärtää, että Colby puhui Rorysta ja Grantista. Onneksi Colby oli keskittynyt tutkimaan laukustaan ottamia tavaroitaan eikä nähnyt punapään nolostuttavaa hämmennystä.
”Ja ajattelin, että olisi mukavaa jos Grant vaikka veisi kukkia tai jotain Rorylle”, Colby jatkoi ja siirsi pienen, mustakantisen kirjan sivummalle muista esineistä ja laittoi sitten loput tavarat takaisin laukkuunsa, huolellisesti asetellen ne alkuperäisille paikoilleen. Shawn katseli uteliaasti pientä kirjaa, jonka Colby siirsi lähemmäksi itseään, mutta hän ei vielä nostanut sitä käsiinsä.
”Mutta sitten muistin, että Grant on itsekäs peikko eikä varmaan edes tiedä mitä kukkia viedä”, tummempi Rohkelikoista naurahti kuivasti, selvästi hieman pettyneenä isoveljensä käyttäytymiseen. Shawn nyökkäsi jälleen ja mietti millaista Rorylla ja Grantilla olisi. Mitä Shawn oli kuullut ja nähnyt, Rory on taitava velho, erittäin älykäs ja jopa hieman tunteeton, mutta silti huolehtiva ja ystävällinen. Grant sen sijaan oli…no, Grant. Omalla tavallaan älykäs, mutta erittäin villi ja helposti innostuva persoona, joka ei pelkää mitään eikä ketään. Shawn tuhahti. Vastakohdat viehättävät, selvästi.

”Rory pitää todella paljon Tähtitaivaasta”, Colby totesi ja otti viimein kirjan käsiinsä. Kirjan mustissa nahkakansissa ei ollut minkäänlaisia merkintöjä, mutta pojan avatessa pienen kirjan, sen sivut olivat täynnä kirjavia ja kauniisti piirrettyjä kuvia. Sivut olivat ohuita, mutta hyväkuntoisia. Shawn katsoi lumoutuneena sivujen piirustuksia Colbyn selatessa kirjaa ja punapää oli lumoutunut näkemästään. Kirja oli täynnä kuvauksia erilaisista lajeista ja kasveista, piirrokset olivat tarkkoja ja Shawn erotti muutaman loitsun ja liemen kaavan. Yllättäen toinen Rohkelikko lopetti sivujen selailun ja näytti kuvaa suuresta, mustasta ja aluksi mitäänsanomattoman näköisestä kasvista.

”Tämä on Tähtitaivas ja sitä löytyy vain täältä Tylypahkasta”, hän selitti ja Shawn siirtyi hieman lähemmäksi, koskien terveen kätensä sormilla ohutta paperia. Pieni ääni pojan päässä kertoi hänen käyttäytyvän hieman kummallisesti, mutta Colby ei näyttänyt välittävän, joten Shawn piti sormensa paperilla, kuljettaen sormen päitään kukan terälehdillä. Kasvin rajoja oli hankala erottaa sen tumman värin vuoksi, mutta se näytti silti yhtä lumoavan kauniilta kuin muutkin kirjan muistiin kirjoitetut kasvit. Mustan kukan viereen oli kirjoitettu sen nimi komealla kaunokirjoituksella ja nimen alla oli pätkä tekstiä, josta Shawn ei saanut selvää. Käsikirjoitus oli erittäin kaunista, täynnä suuria kiekuroita ja teräviä rajoja.
”Miksei Grant voi itse sitä kukkaa hakea?” Shawn kyseli, uteliaisuus äänessään ja hän nojasi taaksepäin, katse yhä kukassa. Hän yritti selvittää miksi Rory piti juuri tästä kasvista. Kokonaan mustat lehdet omaava, erittäin yksinkertaisen näköinen kukka ei vaikuttanut sellaiselta joka kiinnittäisi helposti Korpinkynnen valvojaoppilaan huomion.
”Ei Grant tiedä niistä kukista, niiden sijainti on minun ja Roryn yhteinen salaisuus. Tämä kirja on myös Roryn”, Colby totesi huvittuneella naurahduksella. Roryn kirja? Shawn katsoi Colbya suoraan silmiin, kurtistaen kulmiaan kysyessään seuraavan kysymyksen mahdollisimman neutraalilla äänensävyllä:

”Tietääkö Rory että sinulla on hänen kirjansa?”
Hiljaisuus. Colby maiskautti äänekkäästi huuliaan ja tuijotti kauniin sinisillä silmillään Shawnia hetken, kunnes hän tuhahti huvittuneen kuuloisena ja rikkoi katsekontaktin katsomalla Shawnin kättä ja sitten hänen kasvojaan.
”Mitä sun kasvoille tapahtui?” punapää hätkähti kysymyksestä ja koski vaistomaisesti mustelmaa silmänsä alla. Mustelma näytti pahalta, sen poika tiesi, mutta matami Pomfreyn antamat kipulääkkeet olivat vieneet yleensä mustelman mukana tulevan säryn pois ja laskeneet myös turvotusta. Silti, mustelma oli väriltään syvän violetin ja punaisen sekoitusta ja tummempaa aluetta ympäröi kellertävä väri. Shawn oli vastaamassa, mutta ymmärsi yllättäen mitä toinen Rohkelikko yritti tehdä.

”Hei, älä vaihda aihetta”, Shawn naurahti, johon Colby vastasi loukkaantuneella ilmeellä ja liioitellulla, terävällä hengenvedolla. Hän painoi kätensä rinnalleen, puristaen paitaansa, ja kiepsahti ketterästi jaloilleen, perääntyen seinää vasten.
”En minä mitään vaihtanut, ei ollut mitään aihetta. En edes tiedä mitä aihe tarkoittaa”, Colby kiisti ja piti käsiään ilmassa, kasvoillaan syyttömän ihmisen maski. Shawn hymyili toiselle pojalle. Colby olisi uskottavampi, jos hänen suunsa ei olisi tyytyväisessä virneessä ja jos hän pysyisi paikallaan sen sijaan, että keikkui kuin innostunut koira. Draamakuningatar, Shawn oli sanomassa, mutta hänet keskeytti käytävällä juoksevan tyttöporukan innostuneet huudahdukset. Colby pyörähti ympäri, leikkimielinen ilme kadoten hänen kasvoiltaan, ja katsoi Puuskupuhin oppilaita, jotka ryntäsivät innokkaina käytävää pitkin, jutellen äänekkäästi jostain uudesta opettajasta. Shawn pysyi maassa, ei ollenkaan kiinnostuneena tyttöjen touhuista. Tyttöjen sijaan poika katsoi Colbya hieman surullisesti. Toinen Rohkelikko oli mennyt lukkoon Puuskupuhien juostessa ohi ja nyt hän ei hymyillyt, ei edes virnuillut.

”Muista tulla tunnin päästä koulun pihalle”, Colby muistutti hiljaa ja väläytti Shawnille surullisimman hymyn, jonka punapää oli koskaan elämässään nähnyt. Sitten tummempi pojista nosti laukkunsa ja kirjansa maasta ja käveli kylmän viileästi seinästä läpi.
Shawn katsoi Colbyn perään kunnes hän katosi näkyvistä. Colby oli kummallinen persoona. Hän vaikutti mukavalta, mutta jotenkin etäiseltä ja varautuneelta. Shawn ravisti päätään, raikastaen ajatuksiaan ja venytteli rauhassa, palauttaen tunnon puutuneisiin jalkoihinsa. Toisen kanssa juttelu oli piristänyt hänen apaattista olotilaa eivätkä muistot Marcuksesta tai turpiin saamisesta enää vaivanneet häntä yhtä paljon kuin aikaisemmin.

-

Tämä oli erittäin, erittäin huono idea, Shawn ajatteli nojatessaan yhteen Kielletyn metsän mustista puista. Oli hämärää, ei aivan yö, muttei myöskään päivä. Metsän korkealatvaiset puut dominoivat taivasta, peittäen melkein kokonaan hitaasti tummuvan taivaan. Shawn erotti siristelemällä muutaman tähden mustan siniseltä taivaalta.
”Voisitko repiä sen kukan nopeammin, niin päästäisiin pois täältä ennen kuin yö tulee?” Shawn kysyi, hermostuneena kättään hieroen. Ilma heidän ympärillään tuntui raskaalta ja painostavalta ja valon puuttuminen vain voimisti metsän luomaa aavemaista tunnetta. Shawn ei pitänyt siitä, ei ollenkaan. Ilmapiiri sai hänen ihonsa kananlihalle vaikka metsän suojassa oli kohtuullisen lämmintä. Tummat varjot peittivät koko maata joka puolelta, piilottaen kaiken pimeyden alle. Pieninkin raksahdus sai Rohkelikon kiepsahtamaan ympäri, pelosta laajentuneet pupillit hakien äänen aiheuttajaa synkistä varjoista löytämättä koskaan tekijää. Jokin kahisi Rohkelikon yläpuolella ja hän loikkasi kömpelösti kauemmaksi puusta. Sydän rinnassa hakaten hän katseli latvoihin, näkemättä jälleen kerran yhtikäs mitään.

”Mammanpoika”, alhaalta kuului huvittunut naurahdus ja Shawn katsoi Colbya, joka kykki läheisen pensaan luona, kädet varoen siirrellen multaa Tähtitaivaan ympäriltä. Toinen poika ei edes katsonut häneen päin, vaan tummahiuksinen piti katseensa tiukasti mustan kukan paljastuneissa juurissa, mutta Shawn kyllä tiesi toisen pojan hymyilevän. Hän pystyi aistimaan Rohkelikon virnuilun. Shawn oli piikittelemässä takaisin, valmiina vastaamaan tuleen tulella, mutta hän katosi ajatuksiinsa katsellessaan Colbya ja tämän hidasta touhua kavin parissa. Kun Shawn oli motannut Bartholomewia, hän oli ollut tyytyväinen erittäin häiritsevällä tavalla. Lyödessään pojan kasvoja, hän oli tuntenut olonsa vapaaksi, voittamattomaksi. Silloinkin kun Luihuinen iski takaisin, kun veren rautainen maku poltti hänen kieltään, Shawn oli vain hymyillyt, virnuillut kuin hullu ja iskenyt takaisin. Mutta kun hän oli lyönyt Colbyä, hän oli ollut huolissaan ja peloissaan. Hän piti katseensa toisen Rohkelikon hiuksissa, miettien miksi. Miksi Luihuisen lyöminen ruokki Shawnin ylimielisyyttä, mutta pieni kolahdus Colbyyn iski Shawnin heti pohjamutiin itkemään anteeksiantoa?

”Sainpas!” Colbyn iloinen huudahdus lopetti Shawnin ajatusten kierteen ja hän hieroi otsaa kädellään, yrittäen saada mietteensä katoamaan. Hän voisi miettiä ’’ystävyyttään’’ Colbyn kanssa oman sänkynsä turvassa, lämpimässä Rohkelikkojen tornissa.
”Eikö olekin upea?” Colby kysyi innostuneena, nostaen käsissään pitelemää kasvia Shawnia kohti. Punahiuksinen poika katsoi kukkaa tarkasti. Siinä oli viisi terälehteä, jotka olivat suippoja ja kokonaan mustia. Vaikka koko metsä oli varjoista tummunut, toisen Rohkelikon pitelemä kasvi näytti paljon mustemmalta kuin sen ympäristö. Kukan väri oli pojasta hieman yliluonnollinen, mutta silti kaunis. Pimeys oli lumoavaa ja houkuttelevaa.

Shawn oli juuri koskettamassa kasvin terälehtiä, kun pensas kahisi heidän takanaan. Ääni sai pojan jähmettymään ja hän näki Colbyn silmien laajentuvan. Ei hyvä. Hitaasti ja varovaisesti punapää käänsi päätään nähdäkseen taakseen. Kaksi valkoista, pimeydessä aavemaisesti hohtavaa silmää katseli heitä. Hetken Shawn luuli olennon olevan eksynyt koira jolla sattui olemaan kokonaan valkoiset, hohtavat silmät ja joka päästi matalaa korinaa muistuttavaa ääntä. Mutta sitten silmien alle ilmestyi terävät rivit susimaisia hampaita ja Shawn muisti olevansa Kielletyssä Metsässä.

//Colbya on kyllä mukava kirjoittaa, sillä on selvästi taipumusta dramatiikkaan xDd Tykkään aika paljon tästä luvusta, mutta olen 100% varma että kaiken maailman virheitä on ripoteltu sinne sun tänne, mutta niitä en tietysti koskaan löydä itse ja sitten vasta myöhemmin kiroan virheilleni xd

Nimi: Sabrina Plagg

24.05.2017 16:31
Huom. Lue ensin Crinan tarina, jotta juonipaljastuksia ei tulisi liikaa!


Crina hoiti kipeitä kantapäitään ratamolla. Hayden heräsi hiljalleen. Katsoimme Crinan kanssa taivaalle, kunnes Haydenkin huomasi pilven näkoisen asian.
-Mitä oiken näette tuossa pilvessä? Hayden katsoi meitä turhautuneena.
-Katso vähän tarkemmin, kehotin. Hän katseli hetken, ja sitten hän rupesi nauramaan.
-Miten oiken ajattelitte, että pääsemme yhden kyyhkyn avulla Tylypahkaan? Hayden katsoi meitä kuin olisimme seonneet.
-Cilla ja minä pystymme kyllä hoitamaan sen asian, katsoin häntä hymyillen. Katsoin Crinaa. Hän oli selällään ja piirteli taivaalle kuvia. Yhtäkkiä hän lopetti, ja hypähti säikähtäneenä ylös. Näin, kun valkoinen kyyhky laskeutui hänen sormelleen.
-Shh, kuiskasin Haydenille. Lähdimme kävelemään kohti Crinaa ja lintua. Crina hymyili linnulle, joka visersi iloisena. Cilla lennähti korvani juurelle.
-Kutsu loputkin kyyhkyt. Viemme teidät Tylypahkaan,se visersi.
Vihelsin, ja tunsin, että kyyhkyt olivat kuulleet kutsuni. Hetken päästä pieni metsäaukea oli valkoinen. Kyyhkyjä oli tuhansittain. Tajusin, mitä ne tarkoittivat. Sitten noin kymmenen kyyhkyä tulivat kantaen kahta pajusta tehtyä keinua. Crina ja Hayden katsoivat keinuja ihmeissään. He eivät siis tienneet.
-Pajujenko avulla pääsemme Tylypahkaan? Sitä paitsi keinuja on vain kaksi, Hayden totesi.
-Niin,te menette keinuilla, minä en, sanoin mysteerisenä.
Sitten nostin käteni, ja kyyhkyt ympäröivät minut. Tunsin kuinka elimistöni läpi puhalsi voimakas tuulenvire. Tunsin pienentyväni, ja tunsin myös sen, kuinka sulkia ilmestyi kehooni. Olin onnistunut. Aina en siihen pystynyt. Se, mitä äsken tein, vaati paljon keskittymistä, ja vain harva pystyi sen tekemään. Olin yksi niistä. Olin yksi kyyhkyistä. Kuuluin niiden joukkoon. Kun kyyhkyt ympäriltäni hajaantuivat, Crinan ja Haydenin ilmeet olivat näkemisen arvoiset. He eivät tunnistaneet minua tällaisena. He eivät ymmärtäisi puhettani, sillä he eivät osaa kommunikoida eläinten kanssa. Kopautin nokallani Crinan takaraivoa. Hän käännähti nopeasti ympäri.
-Jos sinulla on asiaa, puhu ennemmin Sabrinalle, hän sanoi hieman alakuloisena. Hain pari oksaa, ja kirjoitin maahan nimeni. Osoitin sitä siivelläni, ja Crina tuntui tajuavan.
-Mahdotonta, hän henkäisi.
-Olen kuullut ihmisistä, animaageista, jotka osaavat muuttua suojeliuksekseen, mutta eikös Sabrinan suojelius ole yksisarvinen? Hayden puuttui puheeseen.
-Kyllä. Miten sitten on mahdollista että Sabrina on nyt kyyhky!? Crina oli tippunut kärryiltä. Crina kuitenkin päätti uskoa, että olin Sabrina. Sitten kyyhkyt toivat keinut luoksemme, ja sekä Hayden että Crina nousivat kyytiin. He varmasti vielä ihmettelivät miksi minullekkin ei tuotu keinua, mutta he saisivat tietää sen myöhemmin. Juuri tällä hetkellä he eivät ymmärtäneet minua. Heräsin ajatuksistani Cillan tuupatessa minua. Siirryimme johtamaan lentävää joukkoa sen eteen. Huomasin Crinan kalpenevat kasvot. Hän pelkäsi korkeita paikkoja. Lensimme ja lensimme. Lensimme pitkän matkaa. Hiljensin vauhtia tajutessani missä olemme. Nyt Crinan olisi mahdollista päästä maan kamaralle. (Ja oksentamaan...) Laskeuduimme alemmas, mutta Crina esteli.
-Sabrina, ei pysähdytä Tylyahoon. Lennetään mahdollisimman nopeasti Tylypahkaan, Crina sanoi kalpeana. Niin jatkoimme matkaa. Hetken päästä olimme Tylypahkan mailla. Laskeuduimme Tylypahkan portaiden juureen. Olimme vihdoin perillä.

Vastaus:

Tämä selvensi hienosti joitain asioita, joita oli Crinan tarinassa käsitelty vain pintapuolin! Sabrinan näkökulma tuntui hienosti selkeältä yksinäänkin, esimerkiksi keskustelu animaageista tuli paremmin esille. Olit kuvannut kyyhkyseksi muuttumisen todella hienosti, pidin erityisesti tuosta "Olin yksi niistä." kohdasta! Myös se oli tärkeää, että mainitsit, kuinka vaikeaa eläimeksi muuttuminen on. Ja vaikka Hayden väitti animaagimuodon olevan sama kuin suojelius, kävi hienosti ilmi, etteivät ne välttämättä ole sama eläin. Kuten jo Crinalle sanoin, Tylypahkaan keinujen ja kyyhkysten avulla lentäminen oli kyllä todella luova ja mielikuvituksellinen keksintö! Tarinassa oli muutamia hyviä kuvauksia, kuten tuo "metsäaukea oli valkoinen", mutta vielä voisit lisätä tarkempaa kuvailua, niin tapahtumiin pääsisi paremmin lukijana sisälle. Esimerkiksi miltä tuhannet kyyhkyset kuulostivat, miten maailma näytti erilaiselta kyyhkysenä, miltä tuntui lähteä lentoon siivillä? Muidenkin kuin näköaistin kuvaaminen voi tuoda hienosti eloa tarinaan, esimerkiksi juuri kuuleminen tai haistaminen. Dramaattiselle tarinalle tuli lopussa hauska kevennys, kun lisäsit, että Crina pääsisi maan kamaralle ja oksentamaan! :)

Saat 5 kaljuunaa ja 14 tuparia!
Aurelia » 27.5

Nimi: Crina White

24.05.2017 16:30
Haydenin silmät avautuivat hiljalleen. Hän oli ilmeisesti herännyt huutooni. Hän katsoi ympärilleen unisena. Hänen katseensa osui taivaalle. Hayden näytti turhautuneelta. Hän ei selvästikkään tiennyt tarkalleen, mitä olimme tarkoittaneet. Hayden ja Sabrina alkoivat keskustelemaan valkoisesta pilvestä. Menin istumaan kauemmas, ja jatkoin kipeän kantapääni hoitamista. Hieroin ratamoa kipeää kantapäätäni vasten. Kipu alkoi jo onneksi helpottamaan. Heitin ratamon varren nurmelle. Menin makaamaan ruohikolle. Nostin käteni, ja lausuin loitsun. "Piirtois".
Aloin piirtää lempiasioitani. Piirtelin hetken aikaa,kunnes lopetin. Aloin tutkimaan piirroksiani. Mielestäni en ollut piirtänyt kyyhkyä. Kyyhky liikahti, ja hypähdin ylös. Sydämeni hakkasi tiheästi. Valkea kyyhky laskeutui sormelleni. Pienet varpaat tuntuivat tutuille. Tuijotin tummilla silmilläni lintua.
Sitten tajusin. Cilla! Hymyilin rakkaalle lemmikilleni iloisesti. Cilla kääntyi katsomaan Sabrinaa, joka käveli meitä kohti. Cilla lensi Sabrinan korvalle, ja visersi hänelle jotain.
Sabrina laittoi silmänsä kiinni, ja vihelsi voimakkaasti kuin kyyhky. Pian sen jälkeen aukea täyttyi kyyhkyistä. Kyyhkyjä oli tuhansia. Perässä tuli vielä kyyhkyjä kantaen kahta keinua.
-Pajujenko avulla pääsemme Tylypahkaan? Sitä paitsi keinuja on vain kaksi, Hayden totesi.
-Te menette keinuilla, minä lennän, Sabrina sanoi mysteerisenä.
Katsoin todella ymmälläni Sabrinaa, joka oli ihan kyyhkyjen peitossa. Hayden käveli viereeni ja piti hikisestä kädestäni kiinni. Molemmat olimme hermostuneita, ja hikipisarat valuivat otsiamme pitkin. Säikähdimme, kun linnut pienensivät kehää. Kaikki linnut lennähtivät eri suuntiin. Katsoimme hätääntyneinä ympärillemme. Sabrina oli kadonnut. Takaraivoani kihelmöi. Ihan niin kuin joku olisi "koputtanut".
Käännähdin nopeasti ympäri, huitaisten "koputtajan" pois. Näin, kuinka kyyhky lensi syvemmälle metsään. Hayden käveli metsän reunalle. Hän tutki minne lintu oli lentänyt.
Kyyhky lennähti takaisin niitylle, oksia nokassaan. Se muodosti kepeistä nimen "Sabrina". Lintu osoitti nimeä. Taisin ymmärtää, mitä se tarkoitti. Näyttävästi Haydenkin tajusi mistä oli kyse. Hän alkoi selittää minulle jotain animaageista. Itse en tietenkään ymmärtänyt mitään. Päätin kuitenkin uskoa, että kyyhky oli Sabrina.
Kyyhkyt toivat keinut eteemme, ja päätimme nousta pajukeinuihin. Keinu tuntui hiukan epämukavalle ja kovalle. Monet kyyhkyt alkoivat räpyttää siipiään, ja aloimme nousta ilmaan. Olin aina pelännyt korkeita paikkoja. Oli kamalaa, kun en tuntenut enää tukevaa maata. Kasvoni olivat jo ihan kalpeat. Pidin tiukasti kiinni pajuköysistä. Se oli menoa nyt. Kiisimme läpi pilvien. Ylhäällä oli kaunista, mutta silti pelottavaa. Hayden näytti nauttivan pienestä lentomatkasta. Kyyhkyt hidastivat ja aloittivat laskeutumisen. Ajattelin että olisimme perillä. Näin pieniä puoteja. Ei, tämä ei ollut Tylypahka.
-Jatketaan vain suoraan Tylypahkaan, pyysin. Linnut nousivat, ja jatkoimme matkaa. Hetken päästä aloitimme laskeutumisen uudelleen. Tipautimme itsemme Tylypahkan portaiden juureen. Olimme vihdoin perillä.


Vastaus:

Tämä olikin todella kekseliäs ratkaisu junasta myöhästymiseen! En ole tainnut aiemmin tämänkaltaisesta juonenkäänteestä lukea - onneksi Crina ja Sabrina olivat neuvokkaita tyttöjä! Myös piirtoloitsu, jonka avulla Crina saattoi piirtää ilmaan, oli luova keksintö. Tuosta keinusta, jota kyyhkyset kannattelivat ilmassa, tuli vähän mieleen Barbie Pähkinänsärkijä- leffa, jossa päähenkilö lentää keijujen kantamassa keinussa! Keinussa pitkän aikaa lentäminen kuulostaa tosi hurjalta, ei ihmekään, että Crinaa jännitti. Onneksi kaikki pääsivät kuitenkin turvallisesti Tylypahkaan asti! Tarinassa oli vähän unenomainen tunnelma, ehkä sen takia, että keskustelua oli vähän, kirjoituksesi rytmi oli niin tasaista ja jotkut tapahtumat oli kuvattu vähän hämärästi. Esimerkiksi kun kirjoitit, "Taisin ymmärtää, mitä se tarkoitti" kyyhkyn kirjoittaessa nimensä, lukijana en heti ymmärtänyt, että Crina oli tajunnut, että Sabrina oli animaagi. Samoin en heti ymmärtänyt, että tuo koputtaja oli kyyhky, ja mihin se koputti. Lauserakenteet voisivat olla välillä vähän vaihtelevampia, niin tekstiin tulisi vielä enemmän eläväisyyttä. Alun voisi kirjoittaa vaikkapa näin:
"Hiljalleen Hayden avasi silmänsä. Hän oli ilmeisesti herännyt huutooni, ja katsoi nyt ympärilleen unisena. Hayden ei selvästikään tiennyt, mitä olimme tarkoittaneet, koska hän näytti turhautuneelta katsoessaan taivaalle." Eri pituiset lauseet tekevät tekstiin vaihtelua. Aivan mahtava aloitus tarinalle, en jaksa odottaa, mitä kouluvuosi tuo tullessaan! :)

Saat 5 kaljuunaa ja 13 tuparia!
Aurelia » 27.5

Nimi: Nora Collins

23.05.2017 20:28
III Huispauskentällä ja sen ulkopuolella
”Huispaus tuo ihmiset yhteen, mutta onnistuaksemme joukkueena meillä on oltava hyvä joukkuehenki.”
Istuin Suuressa salissa ennen harjoituksia. Kapteenimme oli päättänyt nostattaa joukkuehenkeä jo hyvissä ajoin yhteisen aamiaisen merkeissä. Oli ilmeisesti tärkeää, että tutustuimme hyvin toisiimme, varsinkin kun meitä oli tänä vuonna neljä uutta joukkueessa. Minun lisäkseni oli valittu uusi etsijä, toinen lyöjä ja jahtaaja. Kävimme esittelykierroksen, jossa jokainen kertoi nimensä ja luokkansa. Yritin yhdistää nimet pelipaikkoihin. Jahtaajia olivat Spencerin lisäksi joukkueessa jo aiemmin pelannut seitsemäsluokkalainen Livia sekä Rosalynin paikan vienyt neljäsluokkalainen Hannah. Lyöjinä pelasivat kapteenimme Katherine sekä neljäsluokkalainen Liam. Etsijäksi sen sijaan oli valittu viime vuonna varalla pelannut kuudesluokkalainen Evan. Kaikki vaikuttivat ainakin ensisilmäyksellä todella mukavilta.
”En oleta, että me olemme nyt kaikki jotain ystäviä. Mutta olisi kuitenkin hienoa, jos tarpeen tullen pystyisimme turvautumaan toisiimme myös huispauskentän ulkopuolella”, Katherine kertoi. Hän todella halusi ajaa tätä ryhmähenkijuttua ja korosti Puuskupuhin arvoja joukkueen toiminnassa. ”Muut joukkueet saattavat olla huispauspokaalin perässä, mutta meille on aina ollut ensisijaisesti tärkeintä hauskanpito ja rehti peli”, hän jatkoi. Niiden sanojen saattelemana lähdimmekin kohti huispauskenttää.

Sää ei ollut varsinaisesti huono, mutta kylmä tuuli puhalsi ikävästi kasvoille saapuessamme kentälle. Katherine oli kehittänyt meille vaativan esteradan, joka meidän piti vuorotellen lentää läpi mahdollisimman nopeasti. Piti tehdä nopeita käännöksiä, väistää lentäviä esineitä – en ymmärrä, miten hän oli ehtinyt saada sen kaiken aikaiseksi, sillä olimme kuitenkin liikkeellä aikaisin aamulla. Katherine vaikutti todella määrätietoiselta ja kapteenin paikka oli selvästi ansaittu. Ilmeisesti Rohkelikko oli ainut tupa, joka oli aloittanut harjoitukset ennen meitä.

Harjoitusten jälkeen menin palauttamaan lainaluutaani varastoon. Isä oli luvannut ostaa minulle oman, mutta ainakin ensimmäisen ottelun joutuisin pelata koulun luudalla. Eikä se oikeastaan edes haitannut minua, sillä monet koulun luudat olivat huhupuheista huolimatta todella hyvälaatuisia. Eivät ne tietenkään vetäneet vertoja Tulisalamalle, mutta tuskin isä minulle sellaista oli ostamassakaan.
”Hei Nora!” kuului etäältä minua kutsuva huuto ja käännyin katsomaan. Spencer Milton harppoi luokseni kentän laidalta.
”Hei”, vastasin hieman epävarmasti, kun poika oli saavuttanut luutavaraston. Mistä tässä nyt oli kyse?
”Minä mietin, olisitko ehkä halunnut harjoitella kanssani? Siis harjoitusten ulkopuolella”, hän kysyi. Apua! Miksi hän tuollaista kysyi? En tiennyt mitä vastata. Spencer luultavasti huomasi epävarmuuteni ja jatkoi nopeasti: ”Ymmärrän kyllä, jos et halua. Mutta kun olet pitäjä, niin meidän olisi helppo harjoitella yhdessä. Tein niin viime vuonna Piercen kanssa.”
Pierce oli edeltäjäni Puuskupuhin pitäjänä. Aivan. Sehän oli ollut Rosalyninkin suunnitelma – harjoittelisimme yhdessä pitäjänä ja jahtaajana.
”Aa, no eiköhän se sovi”, vastasin ujosti hymyillen.
”Hienoa! Käykö sinulle perjantait oppituntien jälkeen?”
”Joo.”
”Nähdään sitten!” Spencer hymyili vielä ystävällisesti, ennen kuin lähti kävelemään takaisin linnaan. Minä suljin vielä luutavaraston ja lähdin sitten hänen peräänsä.

Peiton alta oli aamulla näkynyt vain punainen hiustupsu, kun jätin Rosalynin sikeästi nukkumaan. Minulla ei ollut mitään tietoa mihin aikaa hän oli tullut takaisin juhlista mutta oletin, että myöhään. Saapuessani takaisin oli ystäväni kuitenkin jo hereillä ja istui sängyllään.
”Huomenta”, Rosalyn mumisi yhä unisella äänellä.
”Huomenta”, vastasin ja istahdin omalle sängylleni.
”Mihin sinä katosit eilen illalla?” hän kysyi.
”Eikö James sanonut?” kummastelin. Olisi ilmeisesti pitänyt vain etsiä Rosalyn käsiini, eikä luottaa Jamesiin viestinkantajana. ”Meillä oli harjoitukset aamulla, joten minun piti mennä nukkumaan.”
”Ai, voihan se olla, että hän sanoikin jotain sellaista”, Rosalyn mutisi hajamielisesti. ”No miten meni harjoitukset?”
”Itse asiassa ihan hyvin”, kerroin. ”Spencer Milton jopa tuli kysymään, haluaisinko harjoitella hänen kanssaan. Ilmeisesti hän oli tehnyt niin viime vuonna Piercen kanssa.”
”Oho. Suostuitko sinä?”
”Joo, me tavataan perjantaina tuntien jälkeen”, kerroin. Olin hieman pelännyt, että uutiset nostaisivat pintaan sen kipeän aiheen, ettei Rosalynia valittukaan joukkueeseen. Hän kuitenkin vaikutti olevan aidosti iloinen puolestani. Ehkä hän oli päässyt yli siitä.
”No mutta tarpeeksi minun asioistani – miten eilinen meni?” vaihdoin puheenaihetta. Rosalynin hymy levisi entisestään.
”Meillä oli todella hauskaa! Me pelattiin räjähtävää näpäystä, tanssittiin – oi ja jossain vaiheessa jotkut pojat sytyttivät raketteja”, hän kertoi innoissaan.
”Kuulostaa hauskalle”, sanoin. ”Aiotko viettää tämänkin päivän Henryn kanssa?”
”Hänellä on jotain koulujuttuja, joten ajattelin, että me voitaisiin tehdä jotain”, Rosalyn ehdotti.
”Totta kai! Mitä sinulla on mielessä?” tiedustelin.
”No ensin aamiainen, koska kuolen nälkään! Mutta sen jälkeen – mitä vain voi tapahtua”, hän sanoi mysteerisesti silmää iskien. En voinut kuin naurahtaa. Emme olleet kunnolla viettäneet aikaa koko viikkoon, joten suunnitelma kuulosti hyvältä. Voisimme vaihtaa kesäkuulumisia vielä tarkemmin ja uskoin myös, että Rosalynilla oli vielä paljon kerrottavaa eilisillasta.

>> Tämän kanssa olen paininut yli kuukauden ja ehkä nyt vihdoin voin lähettää sen. Tuli vähän dialogipainoitteinen, mutta uskon, että nyt alkaa juonikin lähteä kunnolla liikkeelle

Vastaus:

Dialogipainotteisuutta ei oikeastaan lukiessa huomannut, se sopi helppolukuisena kerrontana kuljettamaan tarinaa eteenpäin, kun tapahtumatkin olivat vielä sen verran leppoisia! :) Tykkään siitä, kuinka isoksi osaksi juonta olet ottanut huispauksen. Harjoituksista oli kiva lukea, etenkin sen vuoksi, miten kuvasit Puuskupuhin peliasennetta! "Hauskanpito ja rehti peli" saivat jotenkin hyvälle tuulelle, kuten myös mukavan kuuloinen joukkue ja kapteeni. Tutustumisleikit ja ryhmähengen kohottaminen kuulostivat uskottavalta harjoitusten aloitukselta. Vähän romantiikan poikastakin tässä ehkä viriteltiin, tosin Spenceristä ei vielä saanut oikein selvää, millä mielellän hän Noraa kysyi.. Ihanaa, että Rosalyn ja Nora ovat niin hyviä ystäviä, huispauskarsintojen jälkeiset haavat ovat jo parantuneet. Ystävyys tuli hyvin esille lopun keveästä keskustelusta. Aamun aikaisuutta olisi voinut korostaa enemmän, vaikkapa kuvaamalla, kuinka jotkut vielä haukottelivat aamiaisella. Muutenkin voisit yrittää miettiä vaikkapa joitakin kuvaavia yksityiskohtia, jotka ytimekkäästi toisivat vielä vahvemmin sävyjä kerrontaan.

Saat 6 kaljuunaa, 16 tuparia sekä Kerronnankietoja-merkin!
Aurelia » 27.5

Nimi: Hazel Grey

23.05.2017 13:47
LUKU 2 ~ Lukuvuoden aloitus

Näin vaunun ikkunasta junan hidastavan. Kun käänsin katseeni junan käytävälle, huomasin muutaman hermostuneen ekaluokkalaisen käyskentelevän lähekkäin taikasauvojaan pyöritellen. Muutama hipelöi kaapunsa helmaa. Epäilin näyttäneeni ensimmäisellä kerralla aivan samalta.
Nousin pystyyn, kun kuulin junan jarrujen kirskahtavan. Nytkähdin hieman eteenpäin sen pysähtyessä kokonaan.
"Mennään", Ethan sanoi. Poika nousi ylös ja avasi vaunun oven, astuen sitten sen ulkopuolelle. Menin Karenin vanavedessä tämän perään ja astuin ulos hämärään iltaan.
Katselin ympärilleni ja näin ekaluokkalaisten kerääntyvän Tylypahkan riistanvartijan sekä tilusten ja avainten vahti Egan Oswaldin ympärille. Jotkut vaikuttivat pelokkailta, jotkut kiinnostuneilta.
Siirryin muiden oppilaiden vanavedessä itsestään liikkuvien vaunujen luo. Mutta nyt niitä lähestyessäni huomasin oudon näköisen, hevosta muistuttavan olion niiden edessä. Se lehäytti isoja nahkaisia siipiään ja käänsi päänsä minua kohti ja näytti katsovan suoraan silmiini. Räpäytin silmiäni ja katsoin uudelleen. Siinä se edelleen oli.
"Näettekö te tuon?" kysyin ja osoitin nahkaeläiltä.
"Hazel, tuossa ovat vaunut. Olet istunut niillä jo monesti", Karen sanoi.
"Ei", intin, "siinä on jokin outo siivekästä hevosta muistuttava nahkainen ja hieman ruma olento."
"Hazel", Ethan sanoi, "sinä kuvittelet. Nuo kärryt liikkuvat ilman vetovoimaa."
Huokaisin. Kaiketi ystäväni olivat oikeassa. Pitkän junamatkan tuoma väsymys oli luultavasti sekoittanut minut. Niin sen täytyi olla. Halusin kuitenkin käväistä Tylypahkan kirjastossa etsimässä tietoa taikaeläimistä. Sillä tuo ei ainakaan ollut tavallinen hengittävä eläin.

Pystyin aistimaan Suuren salin jännityksen. Katselin Puuskupuhin pöydästä, kun koulun vararehtori Agatha Brennan asetti lajitteluhatun erään punapäisen tytön päähän.
"Korpinkynsi!" lajitteluhattu sanoi. Tyttö nousi tuolilta leveästi hymyillen ja meni Korpinkynnen pöytään, josta kantautui kaikkein raikuvimmat ablodit.
"Adolf Lane!" Professori Brennan huusi. Ekaluokkalaisten joukosta käveli esiin ruskeahiuksinen poika. Tämä istuutui varman oloisesti tuolille.
"Onko hän sukulaisesi?" kysyin tönäisten kevyesti vieressäni istuvan Karenin kylkeä.
"On. Hän on serkkuni. Isän veljenpoika", ystäväni vastasi.
"Luihunen!" lajitteluhattu huudahti melkein heti, kun se oli laskettu pojan päähän. Tämä virnisti ja meni sitten raikuvien ablodien saattelemana istumaan Karenin sisaren Kaceyn viereen.
"Taidan olla koko suvun ainoa musta lammas", Karen mutisi. Ethan nauroi.
"Haluaisitko sitten olla luihusessa?" kysyin. Näin tytön hötkähtävän ja katsovan minua kauhistuneen näköisenä. Sitten tämä naurahti.
"En tiedä", Karen vastasi ja katsoi sitten luihusen pöytään, jonne istuutui parhaillaan joku korkkikiharapäinen tyttö. "En osaisi vastata, vaikka minulta kysyttäisiin haluaisinko Rohkelikkoon."

Lajitteluseremonian jälkeen rehtori Caldwell ilmoitti, että entinen pimeydenvoimilta suojautumisen opettaja Radley Wynn oli jäänyt eläkkeelle ja uusi opettaja Elroy Johnson oli astunut hänen tilalleen. Pikaisella vilkaisulla tämä näytti ihan mukavalta, joten jos ulkonäöstä saattoi jotain päätellä, tunnit tulisivat olemaan paljon mukavampia kuin tiukkapipoisen professori Wynnin tunnit. Muistin kuinka Ethan oli kerran tullut luokkaan kymmenen sekuntia tämän jälkeen. Wynn oli vähentänyt Puuskupuhilta kaksikymmentä tupapistettä ja paasannut luultavasti kymmenen minuuttia ajoissa olemisen tärkeydestä. Siispä olin hyvin iloinen.
"Huomenna alkaa sitten opiskellut!" professori Caldwell ilmoitti puheensa lopuksi.

Vastaus:

Hyvä lopetus kouluun saapumiselle! Tässä selvisi lisää henkilöhahmoista ja -asetelmasta. Thestralien näkeminen oli mielenkiintoinen seikka ja hyvin kirjoitettu kohta, tosin jäi vähän vaivaamaan, miksei Hazel tämän tai edellisen tarinan aikana ole maininnut tai muistellut näkemäänsä kuolemaa, jos se kerran on vastikään sattunut. Jonkun kuoleman näkemisellä saattaa olla merkittäviä tai traumaattisiakin vaikutuksia joksikin aikaa, ainakin, jos kuolema on yhtä tärkeä kuin sen esille ottaminen antaa olettaa. Joka tapauksessa mielenkiintoista, se erottui jonkin verran muista tapahtumista, joten odotan innolla, mitä merkitystä sillä tulee olemaan tulevissa tarinoissa! Sekin oli hyvä, että mainitsit kirjastoon menemisen, niin lukija tietää, mitä tulevilta tarinoilta voi ehkä odottaa. Karen vaikuttaa hyvältä hahmolta, mukavaa, että se suvun musta lammas onkin ystävä eikä päähenkilö itse. Kerrontasi oli sopivan ytimekästä ja oli helppo antautua tarinan vietäväksi; ehkä kuvailua voisi olla tärkeissä paikoissa lisää, kaipasin esimerkiksi thestralikohdassa lisää ystävien reaktioista: olivatko he hämmentyneitä, kun Hazel väitti näkevänsä näkymättömän olennon?

Saat 6 kaljuunaa, 15 tuparia sekä Kuoleman nähnyt-merkin!
Aurelia » 27.5

Nimi: Cici Rivermoon

23.05.2017 12:07
"Cici! Herätys!" Raotin silmiäni ja näin yläpuolellani Avan kasvot.
"Niin?" Kysyin ja nousin hitaasti istumaan. Samassa muistin, etten ollutkaan kotona vaan Tylypahkassa. Ava ei kerennyt edes avata suutaan, kun jo tuumasin tälle:
"Olisit heti sanonut!" Loikkasin pystyyn ja vaihdoin vaatteeni pikaisesti. Kun olin saanut kaapuni ylleni ja sauvani sen taskuun kysyin Avalta:
"Mikäs tunti meillä on?" Ava tonki matka-arkkuaan ja nosti sieltä käärön.
"Listasin jokaisen päivän tunnit tähän. Voimme kiinnittää sen tuohon seinään", Ava selosti ja osoitti sänkyjemme välissä olevaa seinä kappaletta. Ava liimasi teipin toisen pään paperiin ja käveli seinän luo. Hän teippasi paperin siihen ja alkoi tarkastella sitä.
"Meillä on taikaliemien tunti", Ava totesi. Taikaliemiä, taikaliemiä. Hoin mielessäni, tonkiessani matka-arkkuani. Viimein löysin taikaliemiä käsittelevän kirjan ja laskin sen sängylleni. Suljin matka-arkkuni ja nousin seisomaan taikaliemi kirja kädessäni.
"Mennäänkö?" Kysäisin Avalta. Mustatukkainen tyttö katsahti minuun ja nyökkäsi. Lähdimme astelemaan rivakasti pitkin koulun käytäviä. Viimein näin ruskean oven joka oli muistaakseni taikaliemien luokka. Vetäisin Avaa hihasta ja pysähdyin. Katsoin merkitsevästi ovea.
"Aah... juu... siinähän se on. Hyvä", Ava sanoi ja pyyhälsi ohitseni. Hän koputti luokan oveen. *Mikä häntä vaivaa?* ajattelin katsellessani ystävääni. Käänsin kuitenkin katseeni oveen joka avautui. Oven avasi musta tukkainen mies; Kalkaros! Nielaisin hermostuneena nähdessäni luokan täynnä oppilaita. *Myöhästyimme!* ajattelin pientä pelkoa tihkuen.
"Jahas. Myöhästelijöitä. Ensimmäisenä päivänään. Toivottavasti ette ota tätä tavaksi", Kalkaros murahti. Hän vetäisi meidät luokan sisäpuolelle ja sulki oven takanamme.
"Noniin! Hop hop! Paikoillenne siitä!" Kalkaros hoputti ärtyneenä. Kävelin rivakasti Avan perässä tyhjälle paikalle joka sijaitsi tupatoverini Ebelen vieressä. Nyökkäsin tälle kohteliaasti ja vilkaisin sivusilmällä mikä sivu Ebelellä oli auki.
"12", mutisin hiljaa itsekseni ja selasin pari sivua eteenpäin. Pian näin kirjan vasemmassa alareunassa numeron 12 ja jätin kirjan pöydälle. Kuuntelin kuinka Kalkaros alkoi selittää meille taikaliemien alkeita. Pian pääsimme pareittain kokeilemaan kuinka valmistaa taikalientä joka muodosti pienen savupilven. Katsoin tarkasti Kalkaroksen esimerkin jonka jälkeen käännyin Ebelen puoleen. Ojensin tälle jotakin punaista nestettä ja Ebele ripautti sitä pari tippaa edessämme olevaan koe putkeen. Sen jälkeen lisäsin hyppysellisen jotakin harmaata tomua ja kuin taikaiskusta koe putkesta lehahti ilmoille pieni savupilvi! Olin ollut niin syventynyt taikaliemeemme, etten ollut lainkaan huomannut Kalkaroksen tulevan pyötämme viereen tarkkailemaan toimintaamme. Nyt huomasin musta kaapuisen opettajamme ja hätkähdin hieman. Kalkaros nyökkäsi, jonka itse tulkitsin hyväksynnäksi taikaliemellemme. Vilkaisin Ebeleen hymyillen mutta hymyni hyytyi ja suustani kuului kirkaisu, kun tunsin paineen sysäävän itseni lattialle. Katsoin häkeltyneenä lattialta kuinka Ezra ja tämän ystävä - toinen poika - istuivat naamat mustana lattialla. Heidän liemensä oli räjähtänyt! Ezra katsoi hämmästyneenä ympärilleen. Aloin itsekin haravoida luokkaa katseellani. Näin kuinka oppilaita makasi ja istui lattialla. Kuinka suuri savupilvi leijaili katon rajassa. *Ainakin he saivat aikaan savupilven*, ajattelin sarkastisesti. Tuntui hassulta, kun luokasta ei kuulunut pihaustakaan. Viimein hiljaisuuden rikkoi Kalkaroksen sanat:
"Ja näin tätä ei kuulu tehdä." Ezra hymähti ja alkoi korjata jälkiään pöydältä.
"Himputti vie! János! Auta vähän!" Ezra tiuskaisi ystävälleen ärtyneenä. *János! Sehän hänen nimensä oli!* tajusin. Nousin vihdoin seisomaan ja aloin nostella kirjojani lattialta. Koe putket olivat ikävä kyllä menneet rikki. Huokaisin syvään.
"Ezra ja János jäävät siivoamaan muut, voitte poistua!" Kalkaros tuumasi ja jäi katsomaan Ezran ja Jánoksen työtä. Pieni sääli riipaisi sisälläni mutta en tahtonut jäädä kuitenkaan sekunniksikaan Kalkaroksen luokkaan ellei ollut pakko. Päästyäni tungoksen kautta luokan ulkopuolelle jäin odottamaan, että paikantaisin ystäväni Avan oppilaiden seasta. Pian näin tutut kasvot mutta huoli kalvoi sisälläni sillä Ava oli hieman apean näköinen. Avan kävellessä minua kohti valmistauduin lähtemään tämän kintereille sillä hän ei näyttänyt siltä, että olisi tahtonut hidastaa. Pian hän pyyhälsikin ohitseni. Lähdin hölkkäämään tämän vierelle.
"Onko kaikki hyvin?" Kysyin huolissani.
"On", Ava tokaisi ja kiihdytti vauhtiaan. Pysähdyin kuin seinään sillä tiesin ystäväni valehdelleen.
"Ava! Mit-" huusin mutta lauseeni keskeytyi kun Ava katsoi minua itkuisilla silmillään ja huusi:
"Cici! Anna minun olla!" Siinä samassa tuntui kuin maa olisi sortunut jalkojen alta. Jäin vain katsomaan Avaa joka kapusi portaat ylös miltei juosten. Kyyneleet alkoivat kihota silmiini ja vierähdellä poskiani pitkin lattialle. Seisoin siinä keskellä tyhjää aulaa katsoen Avan perään.
"Mitä tein väärin?" Kuiskasin ystäväni perään ja lyyhistyin lattialle.

//Toivottavasti nyt nuo yhdyssana virheet olisivat kunnossa. Pahoittelut niistä :( Mietin kesken tarinan onko musta tukkainen yhdyssana? Kiitos paljon antamastasi kritiikistä. Josko pikkuhiljaa saisin nuo virheet kuriin ^^

Vastaus:

Mustatukkainen on yhdyssana! :) Muutenkin olit hienosti parantanut, mutta vielä löytyi muutamia. Esimerkiksi taikaliemikirja kirjoitetaan yhteen, koska taikaliemi-sana määrittää kirja-sanaa - yhdessä ne viittaavat samaan asiaan, eli taikaliemien kirjaan. Erikseen ne kirjoitetaan vain erityisesti tuossa n-kirjaimeen loppuvassa muodossa, ja sen olit osannutkin, kun kirjoitit taikaliemien luokka. Myös kysymykset auttavat yhdyssanojen pohtimisessa: mikä kirja? Taikaliemikirja. Millainen? Mustatukkainen. Mikä virhe? Yhdyssanavirhe. Parempaan suuntaan menossa! :) Olit keksinyt tosi mielenkiintoisen aiheen taikaliemitunnille, tuollainen liemi sopi hyvin ekaluokkalaisten harjoiteltavaksi! Onneksi Kalkaros ei ollut hirvittävän ikävä tunnilla eikä ottanut ketään silmätikukseen, paitsi tietenkin sitten, kun nuo pojat epäonnistuivat.. Kalkaroksen sanat "näin tätä ei kuulu tehdä" olivat hyvää tilannekomiikkaa siihen järkytyksen keskelle, nostatti suupieliä täällä ruudun toisella puolen! Loppu oli todella dramaattinen ja liikuttavasti kirjoitettu, mistä Ava yhtäkkiä oikein pahoitti mielensä? Toivottavasti asia selviää! Nuo ajatustähdet voisi jättää pois, ajatukset tulevat esille yhtä hyvin ilman niitä, varsinkin kun ajatuksen jälkeen on vielä tuo "ajattelin" tai "tajusin".

Saat 7 kaljuunaa ja 15 tuparia, sekä Oppitunnin omaksuja-, Liikutuksen liikauttaja- ja Suhdesopankeittäjä-merkit!
Aurelia » 26.5

Nimi: Ficer Cooper

22.05.2017 23:50
Kolmastoista luku

Samuel oli onneksi pistänyt merkille että aihe ei ollut mieleiseni ja katselikin nyt ohi kulkevia ihmisiä mitään sanomaton ilme kasvoillaan.
”Tuijotat taas..” Samuel sanoi hetken päästä kun olin syönyt jäätelöäni. Katseeni oli kiertänyt hiljaisuuden aikana Samuelin kasvoja ja vartaloa, seuraten miten oli liikahdellut penkillään. Olin myös pistänyt merkille että aina kun ohi kulki joku jolla oli erikoisempi pukeutumistapa, Samuelin toinen kulmakarva oli nytkähtänyt. Nyt Samuel käänsi katseensa minuun ja nosti kulmaansa samaa aikaa kun huvittunut pilke välähti hänen tummissa silmissään.
”Anteeksi.. Mutta olet vain mielenkintoinen. Ja olet jotenkin erilainen. Reagoit muihin ihmisiin paljon hyväksyvämmin kuin ennen”, totesin imeskeltyäni lusikkaani hetken. Samuel hymähti ilottomasti sanoilleni, kuin yrittäen kieltää toteamustani. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään vaan nosti katseensa takaisin mukulakivisen tien suuntaan.
”En ole ainoa. Et sinäkään ole enään niin vaivautunut väkijoukon keskellä kuin pari vuotta sitten. Aivan kuin et enää jaksaisi välittää siitä välikohtauksesta Suuressa salissa”, Samuel vastasi kylmän värittömästi. En voinut kuin mulkaista Samuelia ja kurtistin kulmiani tuhahtaen.
”Jatketaan matkaa..” sanoin vain tuimasti ja työnsin tyhjän jäätelöastian kauemas itsestäni. Samuel kääntyi katsomaan minua hetkeksi ja kohautti lopulta laiskasti olkapäitään, vaivautumatta sanoa minulle vastaan.
”Missä käymme ensin?” Samuel kysyi kun nousi penkiltään.
”Ostetaan ensin vaikka..” aloitin samalla kun käänsin katseeni Nixiin. Pöllö oli koko tämän ajan puoliksi torkkunut olkapäälläni valittamatta. Sen kultaiset silmät olivat puoliksi ummessa ja se oli painanut pienen päänsä harteidensa väliin, nököttäen vain valkeana pallona paikallaan.
”Listan mukaan tarvistemme kasan uusia kirjoja, ja jos kerran aijot jatkaa huispausta, eikö sinun pitäisi ostaa uudet saappaat? Vanhat menivät tuskin jalkaan viimeksi”, huokaisin laiskasti ja nostin katseeni listasta ystävääni. Hän nyökkäsi hitaasti, muodostaen reittiä mielessään.
Samuel heilahti sitten liikkeelle, vilkaisulla varmistaen muutaman askelen päästä että tulin perässä.

Päivä kului ja aurinko alkoi liikkua kohti talon kattoja, kirjoja tuli ostettua kasapäin ja Samuelin uudet saappaatkin olivat oikeastaan hyvä ostos. Nix oli vaatinut vielä että käymme ostamassa tälle pienen rotn muotoisen pehmolelun. Oli hellyyttävää katsella kuinka pöllöni piteli pehmeää jyrsiää kynsissään ja huhuili mitä tyytyväisimmällä sävyllä.
”Oletteko valmiita?” isäni kysyi tismalleen samaa aikaa Felixen kanssa. Samuelin isä, Hector, hörähti huvittuneesti perään.
”Olemme”, totesin vielä hetken mietittyäni, saaden Samuelin nyökkäämään vahvistukseksi. Kokoonnuimme Oliverin sauvakaupan edessä ja oli mielenkiintoista nähdä sivusilmällä kuinka uusia ekaluokkalaisia ravasi ovesta sisään ja ulos.
”Voimmeko jo mennä? En jaksa tätä ihmismassaa”, Samuel töksäytti ja mulkaisi Sanderin suuntaan joka oli innostunut naapuriliikkeen kurpitsaleivoksista. Fiakin oli painanut nenänsä lasia vastan ja hengitti huurujälkiä sen pintaan.
”Voimme. Sander, tule niin lähdetään. Teidän pitää vielä pakata”, Hectorin matalahko ääni sanoi pirteästi. DiEllen perheen pää kääntyi kaappaamaan nuoremman poikansa kainaloonsa ja kantoi tätä hetken aikaa, kunnes kitinä kurpitsaleivoksista lakkasi. Samuel kääntyi katsomaan minua suoraan silmiin sanomatta sanaakaan. Tuijotimme siinä hetken toisiamme silmiin, kunnes Samuel lähti hymähtäen isänsä perään.
”Minusta on mielenkiintoista nähdä millainen ystävyys sinulla ja Samuelilla on”, isäni sanoi pehmeästi ja kumartui nostaa Fian ostoskasseja. En ehtinyt vastata kun Felix jo avasi suunsa hyppien tasajalkaa.
”Miksi sä aina kannat FIAN laukkuja ja kasseja?! Miksi ei koskaan mun tai Ficerin”, hän marisi liioitellusti. Isäni virnisti leikkisästi ja iski silmää.
”Koska kun viimeksi tarkisti, Fia on se meidän perheen neiti”, hän sanoi ja lähti vain kävelemään. Felix päästi äänen, joka kului naiselle jota oli juuri loukattu pahasti. Naurahdin hänelle hieman ja lähdin isämme perään, Felix harpoten minut kiinni. Kun pääsimme autolle, aurinko alkoi jo maalata sinistä taivasta oransilla ja violetilla. Vedin syvään henkeä taivasta katsellessani ja tunsin jännityksen puristavan rinnassani.
Miksi minulla on tunne että tästä vuodesta tulee sekä paras että kauhein..?

// Pahoittelen pitkää väliä ja tekstin lyhyyttä. Myös laatu saattaa heitellä sillä inspiraatio tipahti ensinmäisen lauseen jälkeen ja oli suorastaan uuvuttavaa vääntää tämäkin pätkä pakolla. Olin joutunut poistaa ja uudelleen kirjoittaa teksitn yli kymmenen kertaa ja aloin jo kyllästyä.
Toivottavasti pidät edes jostain kohdasta.

Vastaus:

Harmi kuulla että kirjoittamisesta on noin paljon vaivaa :/ Ei itseään kannata väkisin vaivata, vaikka kirjoittaminen ja kirjoittaminen ilman inspiraatiota helpottuu tietenkin vain sillä itsellään. Tarinaa ensimmäistä kertaa kirjoittaessa ei myöskään kannata olla kovin kriittinen ja alkaa kesken kaiken editoimaan kirjoitettua tekstiä, koska pienen tauon jälkeen luettuna siinä huomaa paljon enemmän hyviä puolia kuin kirjoittaessa. Ja jos siitä olisi mitään apua, "kirjoita sitä, mitä haluat lukea" on melko hyvä neuvo inspiraation houkuttelemiseen. Kannattaa siis listata asioita, joista pitää, ihan vaikka pieniäkin asioita, kuten auringonnousu tai suklaa, ja alkaa sitten punoa näitä mukaan tarinaan. Toivottavasti itsekriittisyys hellittää, ja jos ei millään hellitä, ei missään nimessä kannata väkipakolla jatkaa kirjoittelemista!
Ei tässä mitään pahoittelemisen tarvetta ollut, oikein hyvä jatko edelliselle tarinalle. Otit kivasti esiin ne muutokset, joita pojille on vuosien aikana tapahtunut verrattuna ykkösluokan tarinoihin - vaikka ne tulevat tietenkin myös tarinasta yleensä esille. Nix oli jälleen mukava yksityiskohta, tyytyväinen huhuilu kuulosti kyllä hellyyttävältä! Samuelin viittaama välikohtaus Suuressa salissa tuntui vähän hämärältä ja rupesin miettimään, olemmeko kuulleet siitä tarinoissa..? Voi olla, että muistini vain pätkii, mutta viittauksen tueksi olisi voinut lisätä jonkinlaisen takauman tai edes Ficerin ajatuksen tapahtumasta. Tekstiin ujuttamasi ympäristön kuvaukset tekivät tarinaan tarvittavan tunnelman, etenkin "aurinko alkoi liikkua kohti talojen kattoja" oli todella eläväinen mielikuva! Felixin "ääni, joka kuului naiselle jota oli juuri loukattu pahasti" oli hauska ja sai kyllä virnistämään. Lauseenvastikkeita oli ehkä vähän runsaasti, joihinkin kohtiin olisi sopinut yhtä hyvin ihan verbimuotoinen lause. Esimerkiksi "kunnes Samuel lähti hymähtäen isänsä perään" voisi olla "kunnes Samuel hymähti ja lähti isänsä perään". Tämäntyyppiset lauseenvastikkeet kannattaa varata hetkiin, jolloin haluaa erityisesti korostaa tapahtumien samanaikaisuutta.

Saat 6 kaljuunaa ja 16 tuparia!
Aurelia » 26.5

Nimi: Cici Rivermoon

22.05.2017 07:38
Nyt seisoin vanhan näköisen juna pysäkin yhdellä laiturilla tuhansien muiden oppilaiden kanssa. Se oli ihmeellistä! Kuulin kuinka joku minulle tuntematon eläin - varmaan lintu - kirkui kauempana kimeästi.
"Ykkös luokka! Ensimmäinen luokka tänne!" Katsahdin suuren oppilas määrän ylitse ja näin ystävällisen näköisen naisen huutavan ensimmäiselle luokalle menijöitä. Vilkaisin jännittyneenä Avaan ja otin tämän kädestä kiinni. Lähdimme rinnakkain raivaamaan tietämme oppilaiden joukosta naisen luokse. Asetuimme muiden eka luokkalaisten muodostaman jonon hännille ja lähdimme seuraamaan jonoa. Kierrettyämme junan toiselle puolelle näin sen! Näin valtavan suuren linnaa muistuttavan rakennuksen, tylypahkan! Olin täpinöissäni vaikkakin jännitys meinasi saada minut pahoin voivaksi. Tunsin kuinka Ava puristi kättäni jännittyneenä. Pian saavuimme järven rantaan. Rannassa oli monen monta venettä. Jono jakautui veneisiin ja viimein veneet lähtivät lipumaan pitkin järven tasaista pintaa kohti tylypahkaa. Jännitys kihisi kehossani päästä varpaisiin rantautuessamme järven vastakkaiselle rannalle. Nousimme veneistä ja palasimme takaisin naisen johtamaan jonoon. Kävellessäni ylös kohti tylypahkan ovia jännitys sai jalkani tärisemään. Iloinen jännitys oli muuttunut ahdistavaksi ja pelokkaaksi jännitykseksi. Yhtäkkiä pysähdyimme juuri tylypahkan ovien eteen. Nainen käännähti kohti eka luokkalaisia.
"Kun käsken niin te jäätte aloillenne odottamaan. Menikö jakeluun?" Nainen kysyi tiukasti. Oppilaiden joukosta kuului myöntävää ääntelyä. Nainen nyökkäsi tyytyväisenä ja avasi ovet. Eteemme avautui suuri eteishalli! Haukoin henkeä ihastuksesta nähdessäni sen. Nainen johdatti meidät erään seinän viereen ja sanoi topakasti
"Te jäätte tähän. Ette saa puhua kenellekkään tai lähteä paikaltanne yhtään minnekkään." Oppilaat nyökkäsivät ymmärryksen merkiksi ja jäivät katsomaan naisen perään joka hävisi kulman taakse. Katsoin Avaan joka oli haltioitunut. Minä taas katselin ympärilleni peloissani ja jännittyneenä täristen. Katsoin Avaa joka katsoi minua lohduttavasti. Hän silitti selkääni lohdutukseksi. Minua pelotti ja jännitti mutta jokin Avan läsnä olossa sai minut rauhoittumaan hieman. Katsahdin taakseni, kun nainen käveli rivakasti takaisin seuranaan mies. Nainen näytti tyytyväiseltä.
"Voitte antaa lemmikkinne minulle", mies tuumasi ja otti vastaan kaikki eläimet.
"Seuratkaa", nainen käski ja jono lähti seuraamaan naista kuuliaisesti. Eteemme avautui parin kulman jälkeen suuret puiset ovet. Nainen avasi ne ja eteemme avautui suuri sali. Salissa oli neljä pöytää. Katsoin häkeltyneenä ympärilleni. Nainen järjesti meidät hieman epämääräiseen rykelmään ja käveli muiden aikuisten luo jotka istuivat edessä olevassa pöydässä. Pian edessä olevasta pöydästä keskimmäinen henkilö alkoi puhua. Hän oli hieman iäkäs nainen. En millään pystynyt keskittymään naisen puheeseen sillä keskityin etsimään katseellani siskoani Ziraa. Viimein paikansin siskoni Ziran ja hänen ystävänsä Isabellan ja Garlan. He istuivat vierekkäin. Koetin ottaa siskooni katse kontaktia mutta hän oli niin keskittynyt iäkkään naisen puheeseen, että ei huomannut minua. Hätkähdin, kun vieressäni oleva poika lähti kävelemään epävarmoin askelin eteen kohti jakkaraa ja sen päällä lepäävää resuista hattua. Iäkäs nainen oli tullut seisomaan jakkaran viereen. Hän nosti hatun jakkaralta ja odotti, että poika saapui eteen ja istui jakkaralle. Iäkäs nainen asetti hatun pojan päähän ja hetken oli hiljaista. Kuului vain jännittynyttä supinaa. Pian kuin tyhjästä hatulle avautui suu ja se kuulutti:
"Korpinkynsi!" Samassa tajusin, että tuo vanha räsyinen hattu oli lajittelu hattu! Zira oli kertonut siitä paljon! Katselin jännittyneenä, kuinka yksi pöydistä alkoi hurrata ja poika asteli pöytään. Yhtäkkiä kuin salaman iskusta tajusin pöytien merkityksen. Ne oli lajiteltu tuvittain! Vilkaisin pöytää jossa Zira istui. Tuo on siis Puuskupuhin pöytä, ajattelin. Hätkähdin rajusti, kun edestä iäkäs nainen luki kääröstä:
"Ava Jordan!" Ava katsahti minuun säikähtäneenä. Katsoin takaisin ja koetin näyttää tsemppaavalta. En tiedä kuinka hyvin siinä onnistuin, mutta ainakin Ava asteli eteen ja istahti jakkaralle. Sydämeni lyönnit kiihtyivät nollasta sataan sekunnissa odottaessani tuomiota. Pian hatun suu avautui taas ja se kailotti:
"Puuskupuh!" Sydämeni jätti lyönnin väliin ilosta. Avan suulle levisi hämmästynyt ilme. Pian hänen ilmeensä vaihtui kuitenkin hymyyn ja hän asteli innoissaan hurraavien Puuskupuhien joukkoon. Jännitys kihelmöi minussa odottaessani omaa vuoroani. Tuntui kuin olisin odottanut 30 vuotta ennen kuin iäkäs nainen huusi:
"Cici Rivermoon!" Henkeni salpautui ja jalkani menivät lukkoon. En ottanut askeltakaan, ennen kuin mielessäni kuului Avan ääni:
"Pystyt siihen!" Katsoin hämilläni Avaan, mutta hän ei näyttänyt avaavan edes suutaan. Hän näytti kuitenkin peukkuja ja sai mieleni hieman kohoamaan. Lähdin hitaasti astelemaan jalat täristen kohti jakkaraa. En tahtoisi Rohkelikkoon! Enkä Korpinkynteen taikka Luihuiseen! Olin sydän juuriani myöten Puuskupuhilainen! Istahdin haparoiden jakkaralle ja tunsin kuinka iäkäs nainen asetti varovasti hatun päähäni.
"Ei Rohkelikkoon, liian ujo sinne. Entäs... Korpinkynsi! Hmmm... ei ei ei", hattu puheli. Muut eivät tuntuneet kuulevan sitä vaan katsoivat minua vain uteliaasti. Painoin silmäni tiukasti kiinni ja keskityin jälleen hatun sanoihin.
"Mitenkäs Luihuinen? Ei ei tarpeeksi kunnianhimoa. Jäljellä on enää Puuskupuh. Olet kyllä hyvää ainesta sinne..." hattu mutisi. Jännitys kouraisi kehoani odottaessani hatun kuulutusta. Lopulta hattu kailotti:
"Puuskupuh!" Reväytin silmäni auki ja katsoin häkeltyneenä ympärilleni. Olin Puuskupuh!? Iäkkään anisen nostettua hattu päästäni ponnahdin iloisena jakkaralta jaloilleni ja kävelin ystäväni Avan ja siskoni Ziran väliin istumaan. Puuskupuhilaiset onnittelivat minua iloisina. Samassa tunsin, että hattu oli tehnyt oikean päätöksen. Tämä tupa tuntui minulle miltei heti perheeltä. Katselin helpottuneena, kun loput oppilaista lajiteltiin. Puuskupuhiin tuli vielä Avan ja minun lisäkseni poika jonka nimi taisi olla Ezra, eräs toinen poika jonka nimeä en muista ja 3 täysin keskenään saman näköistä tyttöä, Ebony, Ebele ja Eban. Tällä hetkellä pää asia oli, että olin päässyt Puuskupuhiin siskoni Ziran seuraksi, Avan kanssa. Huokaisin onnellisena hyvästä tuvasta ja katsoin kuinka Evinzin siskokset Ebony, Ebele ja Eban nauroivat keskenään ja puhua pälpättivät jatkuvasti. Hätkähdin, kun eteemme ilmestyivät siististi järjestellyt ateriat. Se näytti herkulliselta! Kaikki muut paitsi Ava olivat jo syömisen tiimellyksessä. Vilkaisin Avaan ja kysyin:
"Eikö maistu?" Ava katsahti minuun ja tuumasi:
"Olen vegaani." Nyökkäsin ja kysyin ääntäni madaltaen siskoltani:
"Voisitko tehdä Avan annokselle jotain? Hän on vegaani." Zira katsahti minuun ja sitten Avaan. Siskoni nyökkäsi ja heilautti hieman sormeaan Avan annosta kohti. Se muuttui pian täydelliseksi vegaani annokseksi. Ava katsoi minua häkeltyneenä. Nyökkäsin päälläni kohti Ziraa. Zira virnisti Avalle ja Ava nyökkäsi häkeltyneenä kiitoksensa. Samassa ystäväni oli ruuan kimpussa. Naurahdin ja kävin itsekkin ruokani kimppuun.

"Se oli hyvää!" Tuumasin Avalle joka nyökytteli päätään myönteisesti.
"Eka luokkalaiset seuratkaa minua!" Eräs kaunis ja hoikka tyttö huusi niin, että jokainen Puuskupuhilainen varmasti kuuli.
"Hän on Whitney. Puuskupuhin valvojaoppilas", Zira kertoi. Nyökkäsin ja nousin Avan kanssa seisomaan. Kävelimme Whitneyn luokse jonka vierellä Ezra ja toinen poika seisoivat. Pian myös Ebony, Ebele ja Eban saapuivat paikalle. Lähdimme Whitneyn johdolla ulos salista. Kävelimme tovin pitkää käytävää pitkin, kunnes eteemme avautui korkea huone jossa oli portaita. Jotka liikkuivat! Katsoin ällistyneenä portaita. Pian huomasin, että olin ällistelyltäni jäänyt muista jälkeen. Juoksin heidät pikaisesti kiinni.
"Nopeasti, ennen kuin portaat siirtyvät", Whitney kehotti seisoessaan ylähäällä. Jokainen ripeytti hieman askeleitaan ja pian seisoimme jälleen Whitneyn ympärillä.
"Hyvä", hoikka, polkkatukkainen tyttö tuumasi. Hän käännähti kohti taulua, jossa komeili pöllö. Kuunnelkaa tarkasti salasana jolla pääsette Puuskupuhien oleskelu huoneeseen", Tyttö kehotti.
"Palomar", tyttö sanoi maalaukselle. Pöllö huhuili ja maalaus siirtyi. Maalauksen takaa ilmestyi noin metrin pituinen käytävä, joka avutui pyöreään huoneeseen. Astelin jännittyneenä käytävän läpi huoneeseen.
"Tämä on Puuskupuhien oleskelu huone. Tuolla on poikien makuusali", Whitney osoitti puista tammiovea huoneen oikealla puolella.
"Ja tuolla on tyttöjen makuusali", Whitney kertoi osoittaen oleskelu huoneen vasemman puoleista seinää jossa oli samanlainen tammiovi kuin poikien makuusalin ovi. "Menkäähän omiin saleihinne ja alkakaa nukkumaan. Käytävillä ei saa liikuskella enää yhdeksän jälkeen", Whitney varoitti. Oppilaat lähtivät hajaantumaan omiin makuusaleihinsa. Ebele meni ensimmäisenä tyttöjen makuusaliin. Hänen jälkeensä Whitney jonka perässä kävelivät Ebony, Eban, Ava ja minä. Makuusalissa oli jo jonkin verran Puuskupuhilaisia jotka katsoivat meitä uteliaina. Katseeni pyyhki sängyn päätyjä joissa luki joakisen nimi ja oli kyseisen henkilön matka-arkku. Pian löysin omani Avan ja erään Farbrizia nimisen tytön välistä. Katselin ympärilleni hätääntyneenä sillä en nähnyt Shyta missään. Samassa kuului koputus ja Whitney kiirehti ovelle. Hän raotti ovea. Hän jutteli jonkun miehen kanssa ja pian hän käännähti ympäri lemmikit sylissään. Hän sulki oven jalallaan ja katsoi jokaista vuorollaan. Hän istahti maahan varovasti lemmikkejä kohdellen ja nosti ilmaan ensimmäisenä rupikonnan.
"Kenen?" Whitney kysyi. Ebony loikkasi seisomaan ja haki rupikonnan Whitneyltä.
"Entäs tämä veijari?" Whitney kysyi ja nosti Ramoksen ilmaan. Ava haki Ramoksen hymyillen ja kiitti Whitneytä ystävällisesti tämän ojentaessa Ramosta Avalle. Sitten tuli vielä kani ja kissani Shy. Kanille ei löytynyt omistajaa, joten Whitney päätti lähteä viemään sitä poikien makuusaliin etsimään omistajaansa. Jätin Shyn sängylleni ja tongin matka-arkustani esille vanhan kissan pedin. Otin matka-arkustani sen lisäksi myös yö pukuni. Asetin ne sängylleni ja suljin matka-arkkuni. Laskin kissan pedin matka-arkun kannen päälle Shyta varten ja käännähdin kohti Whitneytä.
"Öö... missä on suihku?" Kysyin ujosti. Whitney katsahti minuun ja osoitti huoneen perällä olevaa ovea. Nyökkäsin kiitokseksi ja suunnistin ovelle.

Viimein kun olin käynyt suihkussa ja saanut päälleni yöpukuni asetin tyynyni pystyasentoon ja jäin nojaamaan siihen vedettyä peittoni jalkojeni päälle. Kuuntelin vielä muiden keskustelua Shyta silittäen, ennen kuin Whitney käski kaikki nukkumaan. Valot sammuivat ja pian huoneen täytti hiljainen ja tasainen tuhina. En millään meinannut saada unta, mutta lopulta uni pyyhkäisi minutkin mukaansa.

//Pahoittelut, että oli hieman tönkkö :(

Vastaus:

Sanon heti ensimmäiseksi, että nyt olisi hyvä aika alkaa korjata yhdyssanavirheitä. Tarinan juonen suhteen neuvoni pohjautuvat osaksi myös omiin mielipiteisiini, eikä niitä tarvitse aina seurata, mutta oikeinkirjoitukseen liittyvät asiat ovat aina sääntöjä ja tarinan lukeminen kärsii, mikäli oikeinkirjoitus ei ole kunnossa. Siis vielä kerran: esimerkiksi junamatka, ekaluokkalainen ja oleskeluhuone ovat yhdyssanoja. Jos olen selittänyt yhdyssanan epäselvästi, netistä yhdyssana-hakusanalla hakemalla löytyy varmasti joitakin ohjeita yhdyssanojen tunnistamiseen. Samoin Tylypahka kirjoitetaan aina isolla alkukirjaimella, koska se on erisnimi yhtä lailla kuin Cici ja Ava.
Oli kiva huomata, että Cici asettui niin hyvin kouluun, vaikka aluksi jännittikin kovasti. Kirjoitit hienosti innostuneesta odotuksesta ja sen muuttumisesta vaivaavaksi jännitykseksi, varmasti tuttu tunne kaikille! Se heijastui hyvin myös Cicin vaikeutena keskittyä vanhemman naisopettajan puheeseen. Tuo nainen vaikutti kyllä todella tiukalta, toivottavasti hän on oppitunneilla mukavampi. Mielenkiintoista, että Cici kuuli Avan äänen päässään ennen kuin uskalsi mennä lajittelujakkaralle, tapahtuikohan siinä jotain maagista..? Pidin eniten kohdasta, jossa Cici lajittelun jälkeen tuumasi, että oli päätynyt oikeaan tupaan. Oli mukava kuulla, että Puuskupuh tuntui hänestä jo nyt perheeltä! :)

Saat 6 kaljuunaa, 15 tuparia sekä Ekaluokan enkeli-merkin!
Aurelia » 22.5

Nimi: Lea Anderson, luihuinen

21.05.2017 08:01
Luku 3. Thestraleja ja ihmissuhde ongelmia

Tylypahkan pikajuna hidasti vauhtia koko ajan, kun se lähestyi Tylyahon asemaa. Ilta alkoi olla jo pitkällä, ja aseman kirkkaat valot näkyivät pitkän aikaa ennen asemalle saapumista. Raahasin matka-arkkuni ulos junasta ja asetuin Vivecan kanssa jonoon odottamaan vaunuja.
Jono liikkui suhteellisen nopeasti ja pian olikin meidän vuoromme. Menin Vivecan perässä vaunuun istumaan, ja en ilahtunut ollenkaan kun huomasin Nathanin astuvan vaunuun perässämme.
“Kivan näköisiä otuksia tuo Thestralit”, Nathan letkautti ja nauroi omalle vitsilleen. Vivecakin naurahti mutta tuo vitsi herätti yhden ehkä kipeimmistä muistoistani esiin. En ikinä ollut kertonut kenellekään, mutta näin Thestralit, jotka vetivät Tylypahkaan vieviä vaunuja. Muistin tapahtuman joka johti tähän tilanteeseen, kuin eilisen päivän.
Olin käymässä tätini ja hänen miehensä luona. Katsoimme normaalisti uutisia televisiosta, kun tädin mies hyppäsi yhtäkkiä ylös sohvalta, kiskaisi taikasauvansa esiin, langetti loitsun ja ennen kuin tajusin mitä tapahtui, tätini makasi kuolleena massa. Tämän jälkeen en muista mitään ennen kuin vasta muutaman päivän päästä, tiesin vain sen, että tätini oli kuollut ja hänen miehensä on yhä Azkabanissa.
Havahduin mietteistäni Nathanin ääneen, joka kuulosti hieman huolestuneelta.
“Maa kutsuu Leaa! Me olemme perillä Tylypahkassa!”
Katsoin ympärilleni ja huomasin Nathanin puhuvan totta. Olin vihdoin taas Tylypahkassa.

Lukukauden alkajaispidoissa oli samanlainen riehakas tunnelma kuin aina. Luihuisen tupaan oli tullut Suuren salin katto oli laskevan auringon avulla värikäs. Salissa kaikuva iloinen puheensorina vaimeni kun rehtori nousi seisomaan.
“Tervetuloa Tylypahkaan niin vanhat kuin uudetkin oppilaat! Teillä on taas uusi vuosi täynnä taikaopetusta. Vahtimestari Morris on pyytänyt muistuttamaan, että valetaikasauvat ovat lisätty kiellettyjen tavaroiden listaan jossa on tällä hetkellä 782 tavaraa. Tuo lista on nähtävillä Morriksen huoneessa, jos joku tahtoo tarkistaa siitä jotain. Tylypahkan reunalla sijaitseva metsä on kiellettyä aluetta. Siirrytäänpä sitten uuden opettajan nimitykseen, saanko esitellä professori Jacksonin!” Kaikki alkoivat taputtaa kohteliaasti kun pienikokoinen siististi pukeutunut nuorelta näyttävä velho nousi ylös ja kumarsi.
“Professori Jackson opettaa taikajuomia professori Mooren erottua tehtävästään viime lukukauden jälkeen”, rehtori jatkoi. “Nyt teitä odottavat lämpimät sängyt”, rehtori taputti käsiään ja samassa kuului lattian raapimisääniä kun sadat oppilaat työnsivät penkkinsä taaksepäin ja lähtivät kävelemään kohti oleskeluhuoneitaan ja pehmeitä lämpimiä sänkyjä.

“Minulla on tänään ensimmäisenä numerologiaa ja sitten pimeyden voimilta suojautumista”, sanoin tutkaillen uutta lukujärjestystäni. “Sen jälkeen hyppytunti ja ruoan jälkeen taikajuomia ja muodonmuutoksia.”
“Melkein sama, ensimmäinen tunti vaan ennustamista”, Viveca tuhahti ja näytti kärsivältä: tiesin ettei hän olisi halunnut jatkaa ennustamisen opiskelua, mutta hänen äitinsä pakotti.
“Tiedätkö sinä milloin huispauskarsinnat pidetään?” kysyi tuttu ääni takaani. Säpsähdin tuota hiljaista saapumista.
“Älä säikyttele Nathan”, tokaisin kipakasti. “Ja miksi sinä sen haluat tietää?”
“Haluaisin yrittää jahtaajaksi”, Nathan tunnusti nolona. Vaikka en nähnyt häntä, pystyin kuvittelemaan hänen tulipunaiset poskensa ja korvansa.
“Karsintojen aikataulut näkyvät oleskeluhuoneen seinällä”, kertoi Viveca ystävällisesti. Katsoin häntä epäuskoisena; Vivecan naama oli yhtä punainen kuin Nathanin. Mieleeni hiipi epäilys: ettei Viveca olisi vain ihastunut Nathaniin? Olihan Nathan kuitenkin melko komea tummien hiuksiensa ja lihaksisten käsiensä ansiosta. Päätin siinä samassa etten antaisi Vivecan viedä Nathania. En kestäisi sitä. Pieni mustasukkaisuus kaiveli pääni sisällä. En tiennyt mitä se siellä teki, sillä minähän en tunnetusti tykännyt Nathanista vaikka hän olikin jo pari vuotta yrittänyt piirittää minua.
“Lea, mennään minun pitää hakea kirjani ennen tunnille menoa”, Viveca totesi.
“Juu”, vastasin hämmentyneenä omista ajatuksistani. Nousin ylös ja lähdin valumaan oppilasvirran mukana pois suuresta salista.

“Tänään valmistamme amortentiaa. Osaako kukaan kertoa mitä se on?” professori Jackson kysyi. Viittasin, sillä kukaan muu ei nostanut kättään.
“Neiti Anderson”, professori sanoi.
“Amortentia on maailman vahvin lemmenjuoma”, vastasin tylsistyneenä.
“Oikein. Viisi pistettä luihuiselle. Käykääpä töihin!”
Ilmeni, että professori Jackson oli reilu opettaja. Hän neuvoi, ei ärtynyt, korjasi pieleen menneitä juomia eikä kukaan yksinkertaisesti löytänyt hänestä mitään valittamisen aihetta. Tunnin päätyttyä professori kierteli luokassa ja sanoi jotain positiivista jokaisesta juomasta.
“Mm, täydellistä. Olet ilmeisesti aika haka taikajuomissa?” professori sanoi kohdallani. Kohautin olkiani vastaukseksi. Koulunkäynti oli aina ollut minulle helppoa, mitä sitä kiistämään. V.I.P- kokeissa suoritin kahdeksan upeaa yhdeksästä aineesta.
Professorin mentyä pakkasin tavarani kasaan ja lähdin seuraavalle tunnille.

Seuraavan viikon aikana ei tapahtunut mitään erityistä. Saimme joka tunnilta hirveän kasan läksyjä, niiden tekemiseen meni lähes kaikki aika. Sen lisäksi huispauskarsinnat pidettiin ja minä pääsin joukkueeseen etsijäksi. Nathankin oli ilmaantunut karsintoihin, mutta olin salaa mielessäni iloinen, ettei hän päässyt joukkueeseen.
Taikajuomatunneilla oli samanlaista kuin ensimmäisellä tunnilla. Professori Jackson tuntui ottaneen elämäntehtäväkseen meidän oppilaiden auttamisen. Läksyäkään ei taikajuomista tullut niin paljoa kuin muualta.

“Lea hei, minulla olisi asiaa”, Nathan tuli keskeyttämään läksyjen teon.
“Niin?” mutisin ja kirjoitin viimeisen lauseen yrttitiedon aineeseen.
“Voisitko tulla vähän syrjempään?”
Jätin läksyt oleskeluhuoneen pöydälle ja seurasin Nathania tyhjään käytävään.
“Miksi sinä välttelet minua?” oli ensimmäinen kysymys Nathanin suusta. Punastuin. Oli totta, että välttelin Nathania, monesta syystä.
“En minä välttele, valehtelin sutjakkaasti.
“Välttelet”, nyt Nathan kuulosti syyttävältä. “Entä jos välttelenkin”, nostin kulmiani.
“Minä tarvitsen sinua”, Nathan sanoi yhtäkkiä anelevasti. Säikähdin tuota äänensävyä.
“Minäpä en tarvitse sinua”, jatkoin peittäen säikähdyksen.
“Minä.. minä..”, Nathan takelteli ja vailla ennakkovaroitusta hän suuteli minua suulle. Jäin seisomaan siihen kuin patsas. Syvällä sisimmässäni nautin tuosta, mutta koko olemukseni yritti työntää tuota outoa tuntemusta pois. Yhtä nopeasti kuin Nathan oli alkanut minua suutelemaan, hän lopetti. Kerkesin nähdä vielä kyyneleen hänen kasvoillaan, ennen kuin hän juoksi pois.

Vastaus:

Ihmissuhdeongelmia, toden totta! Olit hyvin yhdistänyt kouluun asettumisen, arjesta kertomisen ja tärkeät ihmissuhteet, jotka veivät juonta eteenpäin. Kaikista eniten pidin tässä siitä, että Lean luonne muotoutui ja hänestä kuoriutui mielenkiintoinen henkilöhahmo - toisaalta mukava, hyvä koulussa, itsenäinen ja yllättävästi kateellinen Nathanista jopa parhaalle ystävälleen! Hahmo tuntui realistiselta, kun hänessä oli monia puolia. Tuo alun kipeä muisto oli hyvin kirjoitettu, mutta kohta jätti miettimään, näkivätkö Viveca ja Nathankin thestralit, kun osasivat vitsailla niistä? Kiellettyjen esineiden lista oli hauska yksityiskohta! Jackson vaikutti tosi mukavalta ja pätevältä opettajalta, kerrankin! Hän herätti mielenkiintoni, toivottavasti hänestä kuullaan lisää! Välillä puuttui pilkkuja ennen konjunktioita (etten, vaikka, joka, kun). Muistokappaleessa myös vaihtui aikamuoto nykyaikaan, johdonmukaisuuden vuoksi kaikki kirjoitetaan yleensä imperfektissä ja pluskvamperfektissä, vaikka tuntuisikin, että kerrottu on "yhä vieläkin" totta. Eli "tämän jälkeen en muistanut mitään" ja "hänen miehensä oli yhä Azkabanissa". Hyvä tarina jälleen!

Saat 6 kaljuunaa, 16 tuparia sekä Kuoleman nähnyt-, Muiskausmestari- sekä Sijaissivistäjä-merkit!
Aurelia » 22.5

Nimi: Nicholas Dennell

20.05.2017 23:10
Luku 11.


Meni suunnilleen viikko, enkä ollut vieläkään päässyt täysin yli korpinkynnen sanoista. Yritin keskittyä läksyihini ja oppitunteihin, mutta jotenkin asia kuitenkin aina pulpahti mieleeni vallaten ajatukseni samaan tapaan kuin loitsujen luokassa jo kolmatta päivää pörräävä raatokärpänen. Kun se tuli, siihen ei voinut olla kiinnittämättä huomiota.
Barnabas Lockwood, loitsujen opettajamme ja samalla myös Korpinkynnen tuvanjohtaja, oli myöhässä. Se ei ollut lainkaan hänen tapaistaan, sillä professori Lockwood oli täsmällinen ja säntillinen mies. Eikä hän sietänyt, jos oppilaat myöhästyivät tunnilta.
Muut Rohkelikot olivat jo aloittaneen keskinäisen rupattelunsa, mutta minä seurasin pulskan hyönteisen lentoa tylsistyneenä. En pitänyt kärpäsistä, ne olivat ällöttäviä. Toivottavasti tämä kyseinen yksilö tajuaisi jo pian kuolla pois, jotta minun ei tarvitsisi ärsyyntyä sen jatkuvasta pörinästä. Tai no, tietty pörinä piti ajatukset poissa eräästä idiootista, mutta samalla se söi keskittymiskykyäni oppimisen suhteen.

Kun miltei puolet tunnista oli kulunut, professori Lockwood suvaitsi saapua paikalle. Koko luokka hiljeni ja tuijotti, kun opettaja marssi tyynesti luokan eteen tohvelit jalassa ja aamutakki päällä. Kukaan ei uskaltanut nauraa, vaikka professori näyttikin hitusen koomiselta sotkuisen harmaan tukkansa kanssa. Hänen kulahtanut noidanhattunsa oli vinossa.
“Ajattelin tänään vähän kasvattaa teitä”, opettaja aloitti ja lasti kahvikuppinsa pöydälleen niin, että kolahti.
“Alan nimittäin olla kurkkuani myöten täynnä teidän myöhästelyjänne”, hän jatkoi ja kääntyi pälyämään luokkaa. “Viime viikolla miltei puolet teistä ei syystä tai toisesta ehtinyt aamutunneille oikeaan aikaan. Ja osa myöhästyi muiltakin tunneiltani, vaikka ne olivat mielestäni sellaiseen aikaan, ettei niiltä yksinkertaisesti voi olla myöhässä.”
“Ymmärrän, jos kerran unohdatte herätyksenne, mutta mikä teillä Rohkelikoilla on, kun nukutte rokuliin miltei joka päivä?” Lockwood sanoi ja vilkaisi merkitsevästi Noahiin päin, joka älähti, ettei hän ollut suinkaan ainut, joka ei päässyt aamuisin ylös sängystä oikeaan aikaan. Se kirvoitti luokassa hyväntuulista naurua.
“Ymmärtäisin myös, jos olisitte ekaluokkalaisia. Silloin voisin pistää myöhästelyn eksymisen piikkiin, mutta te olette jo niin vanhoja, ettei voi syytää rappusiin jumiin jäämistä”, professori jatkoi naureskelusta huolimatta.
“Niinpä päätinkin, että jos joku vielä tällä tai ensi viikolla myöhästyy, minä jätän tulematta kokonaan tunneille. Onnea teille sitten vaan, kun yritätte itseksenne opiskella V.I.P.-tutkintoanne varten ensi vuonna!”

Kukaan ei tuntunut ottavan professori Lockwoodin sanoja täysin tosissaan, mutta kun tunti pääsi viimein alkamaan, suurin osa luokasta kerrankin keskittyi opetukseen. Tänään en kuulunut heihin, vaan näpräsin hajamielisesti lyijykynää käsissäni.
En ollut tohtinut käyttää kynää, mutta puinen varsi tuntui mukavalta sormia vasten. Aluksi olin meinannut heittää sen pois, mutta nyt kannoin sitä mukanani lähinnä muuten vain. “Pahan päivän varalle”, olin itselleni perustellut, mutta ehkä siinä oli jotain muutakin.
Jenkins kävi hermoilleni. Hänen sanansa olivat jääneet kummittelemaan mieleeni, mutta vielä pahempaa oli se, että poika oli alkanut osoittaa kiinnostusta Rosea kohtaan. Ja siitä jos mistä ystäväni oli ottanut tuulta purjeisiinsa. Nykyään hän ei paljon muusta puhunutkaan kuin huispauksesta ja Jenkinsistä, ja se sai sekä minut että Benjin vaivaantuneeksi. Tai hyvä on, minä olin ennemmin ärtynyt ja nyrpeä. Benji oli vain jotekin vaisu ja punasteli enemmän kuin ennen.
Aloin pikkuhiljaa epäillä, että Benji oli ihastunut Roseen. Ei se tietty ihme ollutkaan, Rose oli kaunis ja fiksu, ja puuskupuh oli aina ollut Roselle enemmän mielin kielin kuin minulle. Mutta kuvitteliko hän oikeasti, että Rose haluaisi seurustella hänen kanssaan? Varmaankaan ei, koska ei ollut tehnyt mitään asian eteen.
Minä puolestani olisin halunnut olla kilometrien päässä kaikesta ihmissuhdedraamasta, mutta näytti pahasti siltä, että jotain iljettävää tapahtuisi kohta. Minä en sietänyt korpinkynttä, mutta Rose tuntui sietävän liiankin hyvin. Jos he menisivät yhteen, en voisi enää viettää aikaa luihuistytön kanssa, sillä Rosella oli paha tapa liimautua kiinni poikaystäviinsä. Benjikään tuskin katsoisi asiaa hyvällä.

Säpsähdin ajatuksistani kun raatokärpänen laskeutui pöydälleni. Tuijotin sitä hetken ja se tuntui tuijottavan takaisin. Tartuin vaivihkaa kokoonrullattuun pergamenttikäärööni ja valmistauduin päättämään sen päivät omin käsin, mutta aivan kuin viheliäinen olento olisi aavistanut aikomukseni - se väisti viime hetkellä ja pörräsi tiehensä.
Tuhahdin ja pakottauduin raapustamaan pari riviä muistiinpanoja.

xxx

Päivät vaihtuivat toisiin ja lopulta tuli Kurpitsajuhlan ilta. Minulle se merkitsi vain hyvää ruokaa, sillä Rose oli onnistunut saamaan itselleen viheliäisen nuhakuumeen, johon ei tuntunut matami Proudfootin pippurijuoma tehoavan. Sen siitä sai, kun juoksi kaiket päivät tuijottamassa Korpinkynsien huispausharjoituksia.
Benji käveli vaisuna vieressäni rappusia alaspäin. Hän oli odottanut minua Rohkelikkotornin suuaukon ulkopuolella, jotta saatoimme kävellä samaa matkaa Suureen saliin.
Matkalla emme kokeneet muuta häiriötä kuin Noahin, joka hyppelehti rappusissa suorastaan holtittomasti. En ollut nähnyt eläissäni, että joku olisi yrittänyt hypätä liikkuvalta porrastastolta toiselle, mutta huonetoverini näytti siltä kuin olisi omistanut siivet.
“Smith! Tule alas sieltä tai minä kiroan jalkasi solmuun etkä enää ikinä juokse minnekään! Kymmenen pistettä pois Rohkelikolta!” professori Pelley, Rohkelikon tuvanjohtaja karjui juostessaan kaksi kerrosta Noahin alapuolella. Opettaja oli naamaltaan kirkkaan punainen ja suki vähäisiä hiuksiaan hikisen kaljunsa peitoksi. Noah vähät välitti huutelusta ja sen sijaan kertoi, että tätä hyppelyä nimitettiin jästimaailmassa “parkouriksi” ja se oli “paljon jännempää” liikkuvilla tasoilla.
Muutamaa sekuntia myöhemmin näytti siltä kuin olisin päässyt lörppäsuusta tupalaisestani eroon, sillä Noah hyppäsi hitusen ohi kaiteen, mutta harmikseni Ronan näytti olevan juuri samoilla rappusilla ja onnistui tarttumaan toveriinsa ennen kuin hurjapää ehti tippua maahan. Noah puolestaan näytti alkujärkytyksestään toinnuttuaan ja rappusille päästyään vain entistä innostuneemmalta ennen kuin joutui juoksemaan pää kolmantena jalkana karkuun professori Pelleytä Ronan kintereillään.

Päästyämme tasamaalle saatoin päästää ilmat keuhkoistani. Noahin hyppely oli syönyt aika roiman osan ruokahalustani, mutta Benji oli edelleen sitä mieltä, että halusi juhliin, joten seurasin mukisematta hänen kintereillään. Vitsailipa puuskupuh omaan hermostuneeseen tapaasa siitä, että meiltä jäisi muuten näkemättä riistanvartijan jokavuotiset “kalmakoirat”. Tällä hän viittasi Darionin kolmeen hiilenmustaan corgiin, jotka riistanvartijan vaimo maalasi osittain valkoisilla väreillä niin, että ne näyttivät luurangoilta. Itsehän en tietenkään pitänyt siitä, että elukat juoksentelivat pitkin Suurta salia ruokailun aikana, mutta muut oppilaat tuntuivat olevan haltioissaan, mukaan lukien Benji.
Annoin puuskupuhin mennä edeltä saliin jääden itse muutaman askeleen jälkeen. Ovella oli jonkin verran tungosta, minkä takia en pistänyt suurestikaan merkille ketkä kaikki eivät osanneet päättää mennäkö heti syömään vai odottaako toisiaan ensin.
Niinpä sitten en tajunnut laittaa myöskään huomiota siihen, kun jostakin yhtäkkiä tarttui käsi ranteeseeni ja nykäisi minut sivummalle saliin soljuvasta massasta.

En tuntenut tyttöä, mutta hän oli miltei pituiseni ja koulupuvusta päätellen korpinkynnestä. Yritin nykäistä kättäni hänen otteestaan, mutta toinen ei halunnut päästänyt irti. Muutaman nyinnän jälkeen annoin tuohtuneena periksi.
“Mitä?” kysyin tuimasti ja kurtistin kulmiani. Tytön katse oli pelokas ja hätäinen, enkä ymmärtänyt alkuunkaan miksi.
“Anteeksi, mutta minun oli pakko sanoa tämä sinulle”, hän sanoi kohdistaessaan suurien silmiensä katseen omiini. Sen jälkeen hän vaikeni hetkeksi kuin olisi yrittänyt koota ajatuksiaan. Tytön huulet menivät hetkeksi tiukaksi viivaksi.
“Tulet koitumaan ystäväsi kohtaloksi”, hän lopulta sanoi ja putosin lopultakin kärryiltä. Mitä soopaa tämä nyt oikein oli?
“Mitä?” töksäytin ja vedin kädet puuskaan. Mitä tuo tyttö mitään mistään tiesi? Ja kenen ystävän? Rosen?
“Tätä on vaikea selittää, mutta uskoisit minua, ole kiltti. Älä tee hätiköityjä päätöksiä varsinkaan sitten, kun lumi peittää tilukset. Kadut muuten sanojasi myöhemmin.”
En ymmärtänyt mitään, joten automaattinen reaktioni oli ärtyä. Oliko tämä olevinaan jokin Halloween-kepponen?
En kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään ennen kuin tyttö jo päästi irti ja jätti minut yksin syrjään. Yritin huutaa hänen peräänsä, mutta pian kuulin Benjin äänen Suuren salin oven suunnalta ja lähdin askeltamaan sinne päin karistaen tytön mielestäni.

//pahoittelen että lätkäisen tämän tähän näiden kaikkien tarkistamattomien tarinoiden perään mutta kun en ole kahteen kuukauteen kirjoittanut, niin on kait jo korkea aika :'D pyydän anteeksi myös jokseenkin töyssyistä juonta ja sitä, että välissä on tuollainen aikahyppy, mutta hätäratkaisuna piti liittää kaksi lukua yhteen, kun en halunnut kirjoittaa kahta tynkälukua peräkkäin//

Vastaus:

Hienostihan tämä toimi, kappaleet sulautuivat kyllä ihan hyvin yhteen, ensimmäinen enemmän pohdiskelevana alustuksena, kun toisessa päästiin enemmän toimintaan. Tarinasi on kyllä todella hyvällä mallilla, lukemiseen unohtuu aivan vaivattomasti ja kerrontasi on raatokärpästenkin suhteen mukaansatempaavaa. Tuo kärpänen oli motiivina erittäin hyvä, herätti ehkä jotain kaukaisia mielikuvia symboliikasta pohditulle tilanteelle. Juonenkäänteesi tuntuvat syy-seuraussuhteina luonnollisilta, mikä tuli pienimuotoisemmin esiin pelkästään tuosta Rosen kuumeesta ja huispaushuumasta sen syynä. Kaikista eniten tarinassa varastivat huomion aivan käsittämättömän hyvät henkilöhahmot: Lockwood oli tutunomaisen raivostuttava taktiikassaan, Pelley osasi valita juuri oikeat sanat ja Noah vei sydämeni hurjapäisyydellään ja parkourillaan. Pitääkin keksiä merkki ääneen nauramisesta, "parkour" onnistui osumaan juuri oikeaan suoneen. Lopun keskustelun kuvaamisessa oli ehkä jotain hitusen kankeaa, mutta muuten onkin aika laihanlaisesti mitään rakentavaa palautetta. Kiva palata tarinoidesi pariin!

Saat 8 kaljuunaa, 18 tuparia sekä Matamin pippurijuoma-, Illalla tulee sankka sumu- ja Kerronnankietoja-merkit!
Aurelia » 21.5

Nimi: Kristian Wheeler, Korpinkynsi

20.05.2017 22:52
Luku 19
~Ei tupa velhoa pahenna~

Syyskuun ensimmäinen päivä koitti. Olin ollut hereillä jo ennen kukonlaulua, kiitos Sylesterin, en ollut saanut nukuttua kunnolla. Hieman ennen lähtöä kipaisin hakemassa matka-arkkuni yläkerrasta ja pian istuimme jo autossa, matkalla King's Crossin asemalle. Deageila liittyisi seuraamme myöhemmin.

Sieraimiini lehahti kevyt sateen tuoksu astuessani ulos raskaaseen, pilviseen ulkoilmaan.vedin syvään henkeä katsellessani jästilähiötä, joka oli seesteinen ja todella rauhallinen. Kyseinen lähiö oli ollut kotini siitä asti, kun synnyin. Siistit pihat, kukkapenkit ja pensasaidat olivat niin tarkoin hoidettuja, että tuskin niistä löytäisi yhtäkään rikkaruohoa tai eripituista oksaa. Vilkaisin harmaata taivasta ja huokaisin, olin lähestulkoon rukoillut auringonpaistetta tälle päivälle. Pudistin päätäni pettyneenä.
"Mä menen etupenkille!" Sylvester ilmoitti.
"Etkä muuten mene! Se on mun paikka!" huudahdin ja yritin kiiruhtaa autoon ennen veljeäni. Tuupimme toisiamme hetken, kunnes äiti puuttui nahinaamme.
"Pojat! Kumpikaan ei mene etupenkille, jos asiasta ei osata keskustella", hän sanoi. Mutristin suutani ja päätin olla kypsempi osapuoli, joten hyppäsin takapenkille teatraalisesti huokaisten.

King's Cross oli täynnä väkeä. Jästit, noidat ja velhot parveilivat edestakaisin laitureilla, mutta minulla, veljelläni ja parhaalla ystävälläni, joka ilmestyi luoksemme aivan hetki sitten, oli vain yksi määränpää; laituri 9 ja kolme neljännestä. Yksitellen tarvoimme kohti lippupuomia päästäksemme helakanpunaiseen koulujunaan. Kuten aina syyskuun ensimmäisenä päivänä, laiturilla parveili kaikenkirjavaa taikovaista väkeä. Hyvästelin äidin ja saatoin pikkuveljeni koulujunaan, kunnes menin etsimään vapaata vaunuosastoa minulle ja Deageilalle. Löysimme yhden tyhjän vaunuosaston, johon istuuduimme alas.
"No, miten Kentucky?" kysäisin. Paras ystäväni oli muuttunut kesän aikana hieman. Hänen pitkä ja kihara hiuspehkonsa oli leikattu lyhyeksi ja hänen nenälleen oli ilmestynyt silmälasit.
"No, isovanhemmat kyselivät, miksi muutimme Britanniaan aikoinaan. He olisivat tahtoneet, että olisin aloittanut kouluni Ilvermornyssa, mutta vanhempani pitivät enemmän Tylypahkasta", tyttö hymähti, "Sain myös selville nimeni alkuperän."
"Aijaa, kerro!"
"Kentuckyssa ei ole nimeämislakeja. Mun vanhemmat halus antaa mulle nimen, joka olis variaatio nimestä Daguil. Musta tuli sen takia Deageila." Nyökkäilin tytön kertoillessa kaikenlaista kesälomastaan. Juna alkoi kiihdyttää vauhtiaan ja minä jäin katselemaan ohi siintäviä maatiloja kuin lumottuna. En enää kuunnellut sanaakaan ystäväni puheesta, vaan ajattelin omiani. Toivoin Sylvesterin olevan korpinkynsi, niinkuin minä ja isä. Toisaalta hänestä olisi ainesta vaikka mihin, eikä tupa velhoa pahenna. Ei edes Luihuinen, vaikka kaikki kovasti tahtovatkin niin väittää.
"Kop kop", kuului ovelta. Käännyin katsomaan äänen suuntaan, Olivier seisoi vaunuosaston ovenraossa hymyillen. Nyökkäsin tervehdykseksi Deageilan heilauttaessa kättään.
"Haluutko sä liittyä seuraan?" Degeila kysäisi aurinkoisesti hymyillen.
"Haluaisin, mutta mä en voi. Yvonne vaati mun menevän hänen ja hänen ystäviensä luo", hän vastasi naurahtaen, "nähdään Tylypahkassa."

Vaihdoimme vaatteemme Tylypahkan kaapuihin. Minä sujautin kaavun päälleni vikkelästi, vaikkakin minulla oli hieman ongelmia sen kanssa, kunnes käänsin selkäni, jotta Deageilakin voisi tehdä saman. Vaikka olimme tunteneet hänen kanssaan iäisyyden, hän silti oli todella tarkka yksityisyydestään. Pikkuhiljaa alkoi junan vauhti hidastua ja me hyppäsimme ulos junasta sen pysähdyttyä asemalle. Suuntasimme askeleemme kohti itseäänvetäviä vaunuja. Näin Olivierin vilaukselta, kun hän seurasi vaaleaa, kaunista tyttöä, hänen siskoaan. Kauempaa he vaikuttivat yhtä samanlaisilta kuin tuli ja jää, Yvonnella oli lähes valkeat hiukset, lähes yhtä väritön iho ja jäänsiniset silmät. Olivier oli tummempi, hänen hiuksensa olivat mustanruskeat, iho oliiviin taittava. Samanlaiset silmät heillä oli, myös hymy oli kuin heijastus.
Sylvester käveli ensiluokkalaisten joukossa. Hänen katseensa osui omaani ja iskin pikkuveljelleni silmää nostaen kaksi peukaloa ylös. Hänen huulillaan käväisi pikainen, ylpeä hymy.

Minerva McGarmiwa nosti kolmijalkaisen jakkaran suuren salin etuosaan asettaen rispaantuneen, vanhan lajitteluhatun sen päälle. Se näytti siltä, että oli noukittu ojasta joltakin juopuneelta velholta, vaikka sen oikea alkuperä olikin Rohkelikon perustajan Godric Rohkelikon hattu.
"Kun sanon nimenne, te astutte esiin ja sovitatte hattua. Onko selvä?" professori sanoi vilkuillen joukkoa ensiluokkalaisia. "Hyvä on, selvä, Bertha Adams!" Punakkanaamainen tyttö asteli eteen ja painoi lajitteluhatun päähänsä, se oli niin suuri, että peitti tytön hermostuneet silmät.
"Puuskupuh!" Suuri sali puhkesi raikuviin suosionosoituksiin.
"Carmichael Birdwhistle!" Pitkä, vaalea poika asteli ylpeästi ja ivallisesti hymyillen esiin. Hän painoi hatun päähänsä.
"Luihuinen!" Luihuisen pöydässä tömisteltiin jalkoja ja vislattiin äänekkäästi pojan astellessa istumaan.
"Sonya Colins!" Tytöstä tuli korpinkynsi. Hänen jälkeensä lakkasin keskittymästä uusien oppilaiden nimiin ja taputin vain muiden mukana, kunnes kuulin pikkuveljeni nimen.
"Sylvester Wheeler!" Poika kompuroi nokka pystyssä kohti lajitteluhattua. Ole korpinkynsi, ole korpinkynsi, ole korpinkyn-
"Luihuinen!" ilmoitti hattu koko saliin. Luihuinen? Hänkö? Taputin hämmennyksen vallassa, kun pikkuveljeni asteli Luihuisen tupapöytään. Miten minun pikkuveljestäni oli tullut luihuinen? En tietenkään tarkoita, että se olisi huono juttu, en tietenkään. Veli on aina veli, vaikka voissa paistaisi, ei siitä pääse yli eikä ympäri, mutta silti. Olin alitajunnassani tahtonut torjua ajatuksen Sylvesterissä vihreän ja hopean värisessä kravatissa. Viimeinen nimi kutsuttiin eteen, pienestä tytöstä tuli rohkelikko ja vihdoin oli lajittelu ohi.
"Kaksi sanaa, olkaa hyvät!" Rehtori Dumbledore sanoi hymyillen. Astiat täyttyivät sinä silmänräpäyksenä mitä herkullisimmista ruokalajeista. Kokosin lautaselleni ison keon kanansiipiä, kermaperunoita ja salaattia. Ruoka oli taivaallista, olin ikävöinyt Tylypahkan ruokia koko kesän. Ahmin ruokaa, kuin se olisi viimeinen ateriani. Mistä sitä tietää, jos tämä vuosi olisi samanlainen kuin edellinen, voisi hyvinkin olla mahdollista, että kyseessä olisi viimeinen ateriani. Kun kaikki olivat syöneet, rehtori Dumbledore nousi seisomaan ja levitti kätensä.
"Oppilaat, tervetuloa takaisin. Ja uudet oppilaat, tervetuloa!" rehtori Albus Dumbledore sanoi silmät tuikkien. "Minulla on ilo ilmoittaa muutama asia, nyt kun olemme kaikki syöneet. Surukseni joudun kuitenkin ilmoittamaan, ettei tänälukuvuonna pelata huispausta lainkaan."
Koko suuri sali kohahti. Suuni loksahti auki ja tunsin oloni petetyksi. Ei huispausta? Tämän täytyi olla vain joku todella huono vitsi! Protestoiva puheensorina alkoi, mutta rehtori hiljensi sen nopeasti.
"Tähän on syynä tapahtuma, joka alkaa lokakuussa ja jatkuu läpi vuoden. Tylypahka on valittu isännöimään legendaarisia kolmivelhoturnajaisia!" Syttyi uusi kiivas puheensorina oppilaiden keskuudessa.
"Kolmivelho- mitkä?" Deageila kuiskasi minulle. Kohautin vain harteitani hänelle.
"Odota, Dumbledore kertoo kyllä."
"Kolmivelhoturnajaiset aloitettiin noin seitsemänsataa vuotta sitten ystävämielisenä kilpailuna Euroopan kolmen suurimman velhokoulun välillä- Tylypahka, Beauxbatons ja Durmstrang. Jokaisesta koulusta valitaan yksi edustaja, ja nämä kolme ottelijaa kisasivat kolmessa taikakoetuksessa. Turnajaisten isännöinti vuorotteli koulujen välillä viiden vuoden välein. Moni oli sitä mieltä, että turnajaiset olivat oiva keino tutustua ulkomaalaisiin nuoriin noitiin ja velhoihin, mutta kuolonuhrien määrän takia turnajaiset lakkautettiin. Siispä olemme laatineet uuden säännön osallistuvien koulujen rehtoreiden ja taikaministeriön kanssa, ettei kukaan alle 17-vuotias ei voi osallistua turnajaisiin." Taas syttyi mellakka, kun nuoremmat oppilaat (varsinkin kuudesluokkalaiset) alkoivat marista vastaan. Kukapa ei haluaisi voittaa kunniaa koululleen?
"Epäreilua!" jokunen huudahdus kuului. Rehtori hiljensi suuren salin sanomalla: "Tehtävät ovat edelleen vaarallisia ja vaativia ja minä henkilökohtaisesti pidän huolen, ettei yksikään alle seitsemäntoistavuotias voi huiputtaa puolueetonta tuomaria. Beauxbatonsin ja Durmstrangin oppilaat saapuvat rehtoreineen lokakuussa ja jäävät luoksemme suurimmaksi osaksi kouluvuotta. Uskon, että olette kaikki kohteliaita vieraitamme kohtaan, ja tuette sydämestänne Tylypahkan ottelijaa, kun hänet on valittu. Mutta nyt on jo myöhä, nukkumaan mars! Huomenna alkavat opiskelut!"

//tosiaan yritin muokata hieman tuota Dumbledoren dialogia hien erilaiseksi kuin kirjassa. En tiedä kuinka hyvin onnistuin, mutta tein parhaani :'D

Vastaus:

Olin jo ehtinyt unohtaa, että otit kolmivelhoturnajaiset mukaan tarinoihisi - tästä tuleekin jännittävää! Paluu Tylypahkaan kävi edellisen tarinan tavoin kerronnan puolesta hyvissä merkeissä; teksti tuntui kaikin puolin sulavalta. Sylvesterin ja Kristianin kinastelu autopaikasta oli hauska, samoin Olivierin pistäytyminen junavaunussa oli yksinkertaisuudessaan hyvä kohta. Pieni avaus Deageilan nimen alkuperästä oli mielenkiintoinen, tosin olisi ollut kiva tietää syytä vielä syvemmin: miksi sitten nimi Daguil? Tupateemat olivat yhä hienosti mukana tarinassa. Olivierin kanssa ystävystymiseen alkoi tulla arvoa myös juonen kannata, kun se pehmitti Kristianin suhtautumista Sylvesterin lajittelutulokseen: se ei tuntunut hirvittävältä shokilta, kun Kristian oli jo oppinut, etteivät kaikki luihuiset olleet ilkimyksiä. Kerrontaa värittivät kaikenlaiset hauskat sanavalinnat ja vertauskuvat, esimerkiksi lajitteluhatun ulkonäön kuvaus. Lopussa olisin kaivannut Kristianin ajatuksia ja näkökulmaa, se katosi aika lailla tuon Dumbledoren selityksen aikana.

Saat 6 kaljuunaa, 16 tuparia sekä Kerronnankietoja-merkin!
Aurelia » 21.5

Nimi: Sabrina Plagg

20.05.2017 10:16
Toivon että tuo on nyt hyvä,sillä en ole oikein aikaisemmin saanut mistään motivaatiota,ja tuokin oli aika lyhyt... Jatkossa koitan kirjoittaa enemmän,ja varmaan kirjoitan ihan omaakin tarinaa,enkä Crinan kanssa,jotta liiallista matkimista ei tulisi. Lisäsin tarinaan hieman enemmän kuin Crinan tarinassa kerrotaan,sillä muuten tarina olisi ollut täsmälleen sama:).

Vastaus:

Se oli oikein hyvä! :) Ei siitä pituudesta tarvitse huolehtia, itse tarinan sisältö on nimittäin tärkeämpi kuin pituus. Oli tosi kiva huomata, että olit lisännyt niin paljon jännittävää Crinan tarinan tapahtumiin! :)

Aurelia » 21.5

Nimi: Sabrina Plagg

20.05.2017 10:12
*Viistokuja*
Olimme siirtyneet juna-asemalta Viistokujalle,ja olimme nyt pienellä metsäaukealla. Haydenin käsi ei näyttänyt voivan hyvin,ja Crinakin näytti hyvin väsyneeltä. Oloni oli ihan hyvä,joten lähdin Crinan puolesta hakemaan hänelle ratamoa haavoihin ja rakkuloihin. Etsin hetken kunnes löysin sitä. Olin kulkenut hieman kauemmas Crinasta ja Haydenista,ja maisema ei näyttänyt enää niin tutulta. Alkoi olla hieman pimeää. Kun tajusin että kello ei ollut edes vielä paljoa,aloin epäillä olinpaikkaani. Olin tullut Iskunkiertokujalle. Hätäännyin,sillä ystäväni varmasti lähtisivät etsimään minua jos huomaisi että olen viipynyt pikku retkelläni hieman pidempään. En halua sitä,sillä jos he eksyvät myös,en varmasti löydä heitä. Lähdin siis siihen suuntaan josta oletin että tulin. Kun metsä vain pimeni entisestään,tajusin lähteä valon suuntaan. Hymähdin. Tietysti en ollut tajunnut sitä aikaisemmin. Nyt suunta näytti olevan oikea. Huokaisin,kun näin Haydenin ja Crinan istuvan rauhallisesti puun juurella. Mutta sitten rupesin miettimään. Eivätkö he olleet huomanneet että olin ollut hetken pois? En edes tiedä kuinka kauan viivyin,mutta varmasti aika pitkään. Crina katseli jotain. Katsoin taivaalle,ja sitten näin sen. Juoksin Crinan ja Haydenin luokse. Hayden nukkui vielä,mutta Crina näytti innostuneelta. Kuin olisi keksinyt keinon päästä Tylypahkaan. Vein Crinalle ratamon.
"Sabrina! Hyvä että tulit näin nopeasti,jalkoihini sattuu",Crina valitti.
"Nopeasti? Minähän kävin Iskunkiertokujallakin",sanoin ihmetellen.
"Iskunkiertokujalla? Et voinut,sinullahan meni vain alle 5 minuuttia",Crina naurahti. Päätin olla kertomatta pienestä eksymisestäni,jos Crina tai Hayden ei ollut sitä huomannut.
"Miksi katsot tuota pilveä pilvettömällä taivaalla,kuin olisit keksinyt jotain?" Ja olihan Crina jotain keksinyt...

Vastaus:

Mahtava tarina, hieno juttu, että olit keksinyt Sabrinalle niin erilaisen näkökulman Crinan tarinan tapahtumiin! :) Sekin oli mielenkiintoista, että jatkoit tarinaa metsäaukealta. Tarinasi pääpaino oli siksi hienosti Sabrinan omassa seikkailussa, vaikka alussa ja lopussa palattiin Crinan ja Haydenin luo. Tuo pikku retki Iskunkiertokujalle asti oli aika jännittävä - selvästi matkalla tapahtui jotain mystistä, kun aikaa kului niin paljon, ja silti Crina sanoi Sabrinan olleen poissa vain viisi minuuttia! Sen verran oikeinkirjoituksesta, että pilkun jälkeen täytyy aina muistaa välilyönti ennen seuraavaa sanaa, ja ennen että- ja josta-sanoja laitetaan myös pilkut, eli näin: "Eivätkö he olleet huomanneet, että olin ollut hetken pois?" Oikein hyvä ensimmäinen tarina! :)

Saat 5 kaljuunaa ja 13 tuparia!
Aurelia » 21.5

Nimi: Crina White

20.05.2017 08:16
Taas oli tarinassani pari kirjoitusvirhettä tullut, mutta ei sille enää jälkeenpäin mitään voi. :D

Vastaus:

En tosiaan yksittäisiin kirjoitusvirheisiin kiinnitä huomiota, joten ei hätää :)

Aurelia » 21.5

Nimi: Shawn Michael Graham, Rohkelikko

19.05.2017 23:21
//On ihanaa kyllä nähdä näitä virheitä aina vasta sen jälkeen kun julkaisee tarinan :^)
*Pojan lause keskeytyi kuin veitsellä leikaten, ei halkaisten*
*maailma tuntui kiepsahtavan ylösalaisini heidän ympärillään, ei ympäri heidän ympärillään*

Vastaus:

Ei niitä sen enempää tarvitse korjata, en tuollaisiin pieniin juttuihin kiinnitä edes huomiota :')

Aurelia » 21.5

Nimi: Shawn Michael Graham, Rohkelikko

19.05.2017 23:17
Viides luku

”Pitele tätä paperia tiukasti nenääsi vasten”, hellä ääni kertoi ja hetken päästä kylmän kostea paperi painettiin Shawnin nenää vasten. Nuori poika hätkähti, melkein pudoten sängyn reunalta ja hän irvisti kivusta, mutta tarttui paperista kiinni ohjeistetusti ja painoi sitä tiukasti veristä nenäänsä vasten. Hän räpytteli silmänsä auki, siristellen hieman huoneen kirkkaan valon takia ja katsoi valoon totuttuaan hänen vierellään seisovaa naista tarkasti. Nainen oli vanha, ohuet juonteet kierrellen silmien ja suupielten ihon ympärillä. Hänellä oli puhdas, sairaalanhoitajan punavalkoinen puku päällä ja harmaat, kihartuvat hiukset oli sidottu kevyelle nutturalle valkoisen hatun alle, joka nojasi oikealle puolelle. Siniset, kirkkaat silmät katselivat häntä uteliaasti ja naisen ohuet, punaisella huulipunalla värjätyt huulet kiertyivät tyytyväiseen hymyyn hänen nähdessä Shawnin avatut silmät. Nuori Rohkelikko avasi suutaan kysyäkseen naiselta, kuka hän oli, mutta hän sulki suunsa oven avautuessa komean narinan saattelemana. Shawn käänsi päätänsä katsomaan ovea kohti, mutta ei ehtinyt nähdä kuka ovelle oli tullut, kun sairaanhoitaja asettui hänen eteensä, peittäen ovelle tulleen oppilaan näköpiiristä. Nuori oppilas yritti kurottaa kaulaansa nähdäkseen kuka ovelle oli tullut, mutta näki vain sairaalasiiven valkoisena hohtavat seinät.
”Shawn Graham?” ovelta kuuluva ääni sai helläpiirteisen naisen hymyn muuttumaan ärsyyntyneeksi irveeksi ja hän lähti harppomaan ovelle, kädet tiukasti puuskassa. Shawn katsoi naisen perään ja näki suurien ovien välistä pilkistävän miehen naisen siirtyessä hieman sivummalle. Rohkelikko laski paperin nenältään, puristi kuivuneesta verestä tahriintuneen punertavan paperin palloksi ja laski sen varovaisesti sängyn viereiselle pöydälle. Ovensuussa seisova mies oli pitkä, hontelolla tavalla laiha ja hänen pitkät sormet pitelivät ovesta kiinni, kuin tukea hakien. Hän näytti hieman sairaalta, kelmeä iho melkein samaa sävyä kuin huoneen seinät.

”Miksei kukaan minua usko, kun sanon että potilaitani ei saa häiritä!” punavalkoisiin vaatteisiin pukeutunut nainen tivasi mieheltä, joka näytti kutistuvan vihastuneen naisen edessä. Jos Shawnin nenä olisi kunnossa, eikä sen kautta hengittäminen sattuisi, hän olisi tuhahtanut huvittuneena. Mies oli reilusti naista pidempi ja selvästi ainakin vuosikymmenen nuorempi, mutta hän silti vaikutti kauhistuneen naisen läsnäolosta. Nuori oppilas kurottautui vaistomaisesti etukenoon kuullakseen kahden vanhemmat puheen ja melkein putosi pehmeältä sairaalasängyltä.
”Rehtori McGarmiwa haluaa puhua Shawn Grahaminin kanssa”, mies vastasi nitisevällä äänellä ja Shawn hivuttautui sanat kuullessaan sängyltä, kiinnostuneena ja osittain myös hämmentyneenä nimensä maininnasta. Kävellessään eteenpäin Shawn vilkaisi seinälle ripustettua peiliä ja irvisti nähdessään itsensä. Hänen kipsinsä oli likaantunut mullasta ja ruohosta ja hänen tervettä kättään koristi puhtaan valkoiset laastarit ja kasvoilla kukki uusi mustelma, juuri oikean silmän alla. Nenän ympärille oli kuivunut verta, joka nyt irtoili pieninä hiutaleina, varisten steriilin puhtaalle sairaalasiiven lattialle ja pojan koulupuvun rinnukselle. Irrottaen katseensa peilistä, Shawn hiipi hitaasti, lyhyin askelin sairaanhoitajaa ja ovea kohti, kunnes seisoi naisen takana. Sydämen syke pauhaten korvissa hän otti rohkeasti askeleen eteenpäin.

”Minä olen Shawn”, hän totesi keskeyttäen aikuisten keskustelun ja suoristui sairaalanhoitajan vierelle. Hän katsoi sitten ovella olevaa miestä suoraan silmiin. Mustien kutrien alta juuri ja juuri näkyvät vaaleansiniset silmät kääntyivät häntä kohti ja kellertävät hampaat paljastava hymy nousi miehen likaisille kasvoille. Shawn irvisti nähdessään miehen hymyn ja otti vaistomaisesti askeleen taaksepäin, mutta toinen mies oli nopeampi ja hänen oksamaisen ohuet sormet kiertyivät salaman nopeasti Rohkelikon terveen käsivarren ympärille. Säikähtänyt ulahdus karkasi pojan huulilta kun hänet kiskaistiin oven raosta käytävän puolelle ja Shawn kuuli sairaanhoitajan sanovan jotain. Sormet irrottivat otteensa ja Shawn horjahti, kompuroiden kivisellä lattialla eteenpäin.
”Hei! Mik-”

Pojan lause keskeytyi kuin veitsellä halkaisten, kun hänestä kiinni pitänyt mies painoi ohuen kätensä Rohkelikon suun päälle ja ennen kuin Shawn kerkesi rimpuilla, mies huusi jotain ja maailma tuntui kiepsahtavan ympäri heidän ympärillään. Shawnin ihoa pisteli, aivan kuin sen alla ryömisi kymmeniä muurahaisia ja vatsassa kiersi inhottavasti, mutta hän piti silmänsä auki. Käytävän seinät pyörivät ja sulivat yhteen, niellen sisäänsä kiviseinälle kiinnitetyt lyhdyt ja taulut. Lattia nousi katoksi ja katto pyörähti lattiaksi, seinät näyttivät luikertelevan kuin käärmeet, kierrellen lattialla ja katolla. Shawn yritti kääntää päätään nähdäkseen oliko ovella seisonut mies vielä hänen mukana, muttei nähnyt mitään. Lattia kaikkosi hänen altaan, mutta Shawnista tuntui yhä siltä, kuin hän seisoisi tasaisella maalla. Kaikki oli mustaa, kuin joku olisi sammuttanut maailman, mutta silti pimeys vaikutti pyörivän ja kiertelevän. Sitten värit ja valot räjähtivät takaisin näkyviin, murtaen pimeyden ja Shawn sulki silmänsä pelosta. Hän ei ymmärtänyt mitä tapahtui ja tunsi itsensä horjuvan, melkein kaatuen. Joku puski häntä edestäpäin ja Shawn antoi itsensä kaatua taaksepäin ja huokaisi helpotuksesta istuessaan turvallisesti penkille. Hän raotti silmiään, sappi nielua poltellen ja säikähti nähdessään McGarmiwan katselevan häntä kirkkailla silmillä.
”Vihdoinkin!” ääni huudahti Shawnin viereltä ja hämmentyneenä hän vilkaisi sivulleen ja jähmettyi paikalleen nähdessään tutut kasvot tuijottavan häntä.

Shawn puri hampaitaan yhteen, nirskutellen niitä ärtyneesti ja tuijotti vihasta kirkkailla silmillään Luihuista, joka mulkoili takaisin yhtä vihaisesti, kulmat kurtussa ja naama irveessä. Luihuisen pulleilla poskilla oli muutama tumma mustelma ja hänen otsassaan oli paksu viilto. Shawn myhäili tyytyväisesti nähdessään aiheuttamansa haavat toisen oppilaan keholla ja rentoutui puista penkkiä vasten, itsekäs hymy kasvoillaan. Sitten hän katsoi tukevan puupöydän takana istuvaa rehtoria ja itsekäs virne valahti hänen kasvoiltaan ja hän suoristi selkäänsä ja laski katsettaan alistuneesti. Hiljaisuus laskeutui huoneen ylle painostavasti ja Rohkelikko nielaisi kuuluvasti. Shawn katseli tarkasti jalkojensa alla olevaa punertavaa karvamattoa, ympärillään olevia harmaita kiviseiniä, penkin kauniita kultakaiverruksia ja edessään olevan suuren pöydän tasaista pintaa, kunnes kolahdus palautti hänet nykyhetkeen. Hän nosti katsettaan ja näki McGarmiwan katsovan häntä mitäänsanomattomin silmin.
”Mitä tapahtui?” nainen kysyi tasaisella äänellä ja kun Shawn ei vastannut, hän katsoi Luihuista kulmakarvat koholla. Shawn kääntyi myös katsomaan toista oppilasta, tuntien kummallista, turruttavaa väsymystä jaloissaan. Hän ravisti päätään ja pyöritteli nilkkojaan, mutta uupumus ei lähtenyt ja pään pyörittely vain pahensi Rohkelikon oloa. Punapää nojasi hieman taaksepäin ja hengitti varoen suu auki, vilkuillen varovaisesti vierellään istuvaa oppilasta.
”Bartholomew Silver”, rehtori painosti, katse porautuneena kiinni oppilaaseen. Luihuinen vääntelehti penkillään, selvästi vaivaantuneena ja nähdessään hänen nostavan katsettaan ja avaavan suunsa puhuakseen, Shawn hätkähti, kuin unesta heränneenä.

Kenties se johtui sairaalasiivessä saaduista, imelistä lääkkeistä, jotka luultavasti aiheuttivat myös pojan uupumuksen, Shawn loikkasi epänormaali rohkeus rinnassa etovasti kuplien penkiltään ja osoitti syyttävästi sormellaan Bartholomewiksi nimettyä oppilasta, vähäänkään välittämättä siitä, käyttäytyikö hän töykeästi vai ei. Rohkelikko heilautteli syyttävästi sormeaan Luihuista kohti, joka katseli häntä kulmakarvat koholla, kummastuneena keskeytyksestä. Sanojaan etsiessään Shawn huojui paikallaan, häpeä punoittaen hänen poskiaan. Pieni ääni pojan päässä käski hänen istua takaisin ja antaa Luihuisen puhua, mutta hän pysyi jaloillaan, yrittäen saada haluamansa sanat kielelleen.
”En varmasti anna sinun kertoa tarinaa, vääristäisit koko jutun!” Shawn lopulta älähti, kieli tuntuen paksulta kuin saapas hänen suussaan ja puuskahtaen hän istui takaisin penkilleen, pää pyörien äkkinäisestä noususta ja laskusta. Lääkkeet selvästi vaikuttivat pojan toimintaan, hänen kätensä tärisivät penkin kullalla koristeltuja käsinojia vasten ja pojan päässä pyöri ja silmissä sumeni, mutta hän pakotti itsensä puhumaan.
”Näin siinä kävi…”, ääni hieman sammaltaen Shawn aloitti.

-


Shawn istui kiusallisesti luudallaan, joka leijui noin kuuden metrin korkeudessa. Koululta lainattu luuta oli vanha kepakko, jonka lakka oli suurimmalta osilta irronnut ja sen harjakset olivat harvat ja törröttivät kömpelösti viistoon aivan kuin joku olisi astunut niiden päälle. Kylmä aamutuuli sai oppilaan ihon kananlihalle ja hän katsoi varoen ympärilleen, peläten häiritsevän tasapainoaan ohuen kepin päällä. Aurinko oli juuri ja juuri noussut, maalaten taivaan kellertävän oranssiksi. Ilma tuntui kostealta viimeöisen sateen takia ja puiden lehdet loistivat oranssin, keltaisen ja punaisen väreissä. Muutamat oppilaat kulkivat ympyrää hänen edessä, mutta suurin osa pysytteli maan läheisyydessä, kulkien hitaasti eteenpäin, jalat melkein maata koskien. Shawnin katse kiinnittyi Colbyyn, joka istui jalat ristissä tummalla ruohikolla. Toisen Rohkelikon kallis, tummasta puusta valmistettu luuta makasi hänen vierellään, mutta Colby ei tehnyt liikettäkään koskettaakseen sitä. Hän vain istui, katse maassa.

>>Miksi Colby ei halua lentää?<< Shawn pohti, nojaten eteenpäin yrittäessään saada luudan liikkumaan lähemmäksi tupalaistaan. Luudan liikahtaessa äkillisesti eteenpäin Rohkelikko säikähti, melkein menettäen tasapainonsa ja puristi puista vartta tiukasti, rystyset valkoisena ja hampaat tiukasti yhteen purtuna. Kylmä hiki valui hänen selkäänsä pitkin luudan liikkuessa nytkähdellen maata kohti. Epätasaisen ja hitaan matkan keskeytti toisen oppilaan huudahdus.

”Väistä!” huuto kuului pojan oikealta puolelta ja kuin sähköiskusta saaneena Shawn kääntyi katsomaan vierelleen, nähden Luihuisen väreissä lentävän oppilaan tulevan häntä kohti. Punapää ei ehtinyt kuin suojata kasvojaan käsillään, kun Luihuinen iskeytyi häneen kuin moukari, puskien hänet luudaltaan. Luudat kolahtivat toisiinsa äänekkäästi ja Shawn tarrasi toisesta oppilasta kiinni tippuessaan maata kohti. Hän kuuli muiden oppilaiden huudot ja Luihuisen pelokkaan ulinan korvansa vierestä, mutta osuessaan maahan äänet muuttuivat kohinaksi pojan korvissa.

Kipu räjähti Shawnin selässä ja hän kierähti välittömästi kyljelleen, köyristyen sikiöasentoon, haukkoen happea keho täristen. Kipu tuntui lamaannuttavalta ja vaikka kuinka hän haukkoi happea, tuntui siltä kuin hänen keuhkonsa olisivat pysähtyneet. Voimakas särky muuttui nopeasti epämiellyttäväksi pistelyksi, joka säteili Shawnin sormenpäihin ja leukaan ja hän pakotti itsensä polvilleen yrittäen lievittää kipua. Jonkun käsi painautui hänen olkapäälleen ja Shawn säpsähti, kivusta turtuneet aivot hälyttäen kuin poliisin sireenit, kehottaen häntä juoksemaan pakoon. Hän kompuroi polvillaan eteenpäin ja huitoi häntä koskevaa kättä kohti paniikin myllertäessä hänen vatsansa pohjalla ja onneksi käden omista näytti ymmärtävän Rohkelikon ahdingon. Paino nousi olkapäältä ja Shawn konttasi vielä hieman eteenpäin ja painoi sitten otsansa viileään ruohikkoon, lämpimät kyyneleet sumentaen hänen näkönsä, yrittäen rauhoittaa itseään. Tummanvihreät ruohon korret sekoittuivat yhdeksi tahraiseksi mössöksi hänen allaan ja Shawn puristi ruohoa sormiinsa, kiskoen muutaman korren maasta juurineen. Kipsi tahraantui kosteaan ruohoon ja mutaan.

”Hei! Mikset väistänyt?” äänekäs huuto kajahti pojan selän takaa ja kova ääni sai pojan säpsähtämään ja painamaan otsansa voimakkaammin kylmää ruohoa vasten. Käsi tarrasi hänen olkapäästään jälleen, tällä kertaa puristaen voimakkaasti hänen ihoaan vasten ja kynnet tuntuivat porautuvan hänen paitansa läpi.
”Vastaa minulle kun puhun, kuraverinen!” ääni murahti uudelleen ja Shawnin olkapäällä oleva käsi kiskaisi häntä ylöspäin, pakottaen hänet nousemaan. Paniikki välähti Rohkelikon mielessä hänen kompuroidessaan jaloilleen, kipu sykkien voimakkaasti hänen kehossaan ja jokin vain napsahti hänen mielessään. Kipu, pelko ja viha sekoittuivat yhteen ja kietoutuivat sumentamaan hänen ajatuksiaan ja Shawn kääntyi ympäri, terveen kätensä sormet tiukassa nyrkissä, Matami Huiskin huuto kajahtaen oppilaiden keskuudesta ja hän löi toista poikaa niin voimakkaasti kuin vain pystyi.

-


”Ei se noin mennyt!” Luihuinen älähti vihastuneena, nousten äkillisesti paikaltaan ja keskeyttäen tapahtumien kerronnan. Tuoli, jolla hän oli istunut, kaatui äänekkäästi kolahdellen ja Shawn katsoi väsynyt hymy kasvoillaan Luihuisen vihasta punastuneita poskia.
”Eikö? Mistä sitten sait nuo mustelmat?” hän kysyi kiusoittelevasti ja heilautti laiskasti kättään kohti Bartholomewin kasvoilla tummuvia mustelmia kohti. Luihuinen irvisti hampaitaan väläyttäen ja puristi sormensa nyrkeiksi. Shawn katsoi pojan verisiä rystysiä ja vilkaisi sitten seisovaa poikaa paheksuvasti, naksauttaen kieltään.
”Mitä aiot tehdä? Aiotko lyödä minua uudelleen?” hän kysyi hiljaa ja murahti sitten huvittuneesti, siirtyen lähemmäksi toista poikaa.

”Ala tulla sitten. Lyö!” Shawn huudahti, suuttumus voimistaen hänen ääntään ja hän oli nousemassa penkiltään, kun hänet painettiin takaisin istumaan. Hän piti katseensa tiukasti Luihuisessa, joka näytti hieman järkyttyneeltä, mutta yhä vihaiselta.
”Minusta heitä pitäisi kurittaa”, Shawnin hakenut mies tokaisi yllättäen ja pojan olkapäillä olleet kädet katosivat ja hetken päästä hontelo mies ilmestyi takaisin rohkelikon näköpiiriin. Mies kiersi ripein askelin McGarmiwan luo, kuiskuttaen muutaman sanan naiselle, joka nyökkäsi kuunnellessaan toisen sanoja. Vanhempien puhuessa Shaw tajusi käyttäytyneensä kuin villiintynyt rakki, muristen ja lietsoen vihaa ja väkivaltaa. Hän nuoli hermostuneesti huuliaan ja antoi katseensa kulkea huonetta pitkin, seinältä suuren takan päälle, patsaiden yli kattoa kohti ja lopulta hän tyytyi tuijottamaan kipsiä kädessään. Kipsiin kirjoitettu teksti oli haalistunut ja osittain peittynyt ruohosta lähteneen vihreän lian alle.
”Parane pian…”, Shawn mutisi hiljaa ja painoi sormenpäänsä mustan tekstin päälle, tuntien pitkästä aikaa olonsa surulliseksi. Hymynaama, joka oli piirretty tekstin loppuun ja jonka näkeminen rauhoitti poikaa, oli kokonaan pyyhkiytynyt pois ja jäljelle oli jäänyt vain musta tahra. Nähdessään suttuisen jäljen kipsillä, koti-ikävä tuntui painavan vain voimakkaammin hänen sydäntään, mutta onneksi McGarmiwan yskäisi ja sai pojan keskittymisen vaihtumaan kipsistä rehtoriin.

”Olen päättänyt ottaa molemmilta tuvilta, Rohkelikolta sekä Luihuiselta, 20 tupapistettä”, rehtori lopulta totesi ja heilautti kättään, luultavasti saadakseen pisteet katoamaan. Shawn puri huultaan ja nojasi tiukasti penkin selkämystä vasten, kuvitellen tarkasti mielessään kuinka tupapisteitä laskevasta tiimalasista katoaisi 20 rubiinia. Hän hieroi kasvojaan kädellään, tuntien pettymyksen aiheuttaman pahoinvoinnin vatsansa pohjalla. Luihuinen pysyi tuppisuuna, kädet puuskassa, mutta Shawn näki pojan kasvoilla muutaman hikipisaran ja tiesi, että hän myös katui tekojaan. 20 rubiinia Rohkelikolta, 20 smaragdia Luihuisilta.

”Toivon, että asia on nyt läpi käsitelty eikä muita ongelmia sattuisi”, McGarmiwa jatkoi ja Shawn nyökkäsi naista katsomatta. Hän ei halunnut enää tuottaa pettymystä ja silmäkontakti tuntui liian ahdistavalta. Luultavasti Luihuinen myös nyökkäsi, sillä hetken päästä rehtori pyysi heitä poistumaan ja palaamaan takaisin sairaalasiipeen tai oppitunneille. Shawn nousi varoen, häpeä raitistaen hänen ajatuksensa, ajaen lääkkeiden luoman tukkoisuuden pois. Hän kumarsi kömpelösti ja kääntyi ympäri avatakseen heidän takanaan olevan tammioven, mutta Bartholomew oli tekemässä samaa ja poikien kädet olivat koskettaa toisiaan. Molemmat vetivät kätensä pois ja katsoivat toisiaan.

”Kuraverinen”, Bert sihisi kuin suuttunut kissa, naama irveessä. Pojan tummanharmaat hiukset olivat hieman pörröllä, aivan kuin hän olisi kuljettanut käsiään hiuksissaan ja hopeiset silmät näyttivät palavan tulen lailla huoneen oranssin valon alla.
”Vähä-älyinen örkki”, Shawn murahti takaisin ja kiskaisi sitten oven auki, puskien itsensä ulos rehtorin huoneesta, toivoen ettei hänen koskaan enää tarvinnut nähdä Bartholomew Silveriä.

//jälleen kerran hieman pidempi tarina, venähti omasta mielestä aivan liian pitkäksi, mutta toivottavasti se ei kovinkaan haittaa ^^''

Vastaus:

Eipä se oikeastaan niin kovin pitkältä tuntunut lukiessa! Käytit mielenkiintoista rakennetta, jossa selvisi vasta vähitellen tapahtumien kronologinen kulku. Piti oikein käydä tarkastamassa edellisen tarinan loppu, missä välissä Shawn oli Sairaalasiipeen joutunut! Tuskinpa tästä tulee viimeinen kerta, varsinkin Shawnin ottamasta asenteesta päätellen.. Persoonallisia ja mieleenjääviä henkilöhahmoja taas kaikki, se on selvästi yksi paras valttisi! Kukahan tämä kelmeä mies oikein oli, toivottavasti hänestä kuullaan vielä lisää. Kuvailu oli jälleen upean monimuotoista - tosin se peitti välillä itse tapahtumat alleen; pystyivätkö mies ja Shawn siis ilmiintymään rehtorin kansliaan? Tarinassa saattoi tosin tarkoituksellakin olla vähän sumuinen tunnelma, kun Shawn oli niin huonossa kunnossa. Tarinan aihe ja juoni olivat hyviä ja sopivat hyvin Shawnin kokonaistarinaan, mutta olisi ollut mukava saada väliin yksi kertomus koulun arkeen asettumisesta. Esimerkiksi pisteiden ottaminen ei tuntunut nyt oikein miltään, kun ei edes tiennyt, pitikö Shawn Rohkelikosta tarpeeksi harmitellakseen pisteiden menettämistä. Itse rangaistuksen lisäksi kaipasin myös parempaa saarnaa McGarmiwalta, joka ei tuntunut sanovan oikein mitään, vaikka Shawn oli jo aloittamassa uutta tappelua hänen kansliassaan. Pieni - tai isompikin - läksytys olisi ollut paikallaan pisteiden ottamisen selitykseksi! Silloin tällöin lukiessa tuli mieleen, että kerrontatapasi lähenee välillä roolipelin tapaa, kun kuvaat niin tarkasti Shawnin tekemisiä. Toisin kuin roolipelissä, tarinan lukijan ei tarvitse nähdä ja kuulla kaikkea, mitä henkilö tekee ja ajattelee. Esimerkiksi alussa ”Nuori rohkelikko” alkavan kappaleen voisi kirjoittaa vaikkapa näin:
”Shawn oli kysymässä, kuka nainen oli, kun ovi avautui komean narinan saattelemana. Hän yritti nähdä, kuka ovelle oli tullut, mutta sairaanhoitaja asettui hänen eteensä, peittäen oven näköpiiristä. Naisen takaa näkyivät vain Sairaalasiiven valkoisena hohtavat seinät.” Kun sitä, mitä henkilö tekee, ei korosteta joka lauseessa, lukija pystyy paremmin näkemään tapahtumat Shawnin silmin, ei Shawnin tekemänä. Tarinaan uppoutuminen onnistuu tällä tavalla paremmin :)

Saat 10 kaljuunaa, 19 tuparia sekä Sauvat solmussa- ja Oi johtajuus, rehtori- merkit!
Aurelia » 21.5

Nimi: Crina White

19.05.2017 22:55
Kellot tikittävät juna-asemalla. Ihmisten askeleet kaikuvat suuressa hallissa. Ympärillämme oli paljon ihmisiä ja melua. Olimme istuneet tiiliseinää vasten jo tunnin. Kello oli siis hiukan yli 12. Kaikki kolme katsoimme toisiamme vuorotellen. Kaikkien kasvoilla oli haikeat ilmeet. Suupielet olivat alhaalla ja kasvot olivat kalpeat. Katsoin Haydenin kättä, voiko se hyvin. Hayden ojensi rannettaan, ja katsoin sitä. Korjasin hieman sidettä, koska se oli löystynyt. Punainen huivi oli hieman verinen, mutta sitä ei erottanut muuten kuin pieninä tummempina pläntteinä. Tein tällä kertaa umpisolmun, ettei huivi heti löystyisi ja aukeaisi. Kun olin korjannut huivin paremmin, katsoin jalkojani joita heiluttelin edes takas. Ensin vasemmalle, ja sitten oikealle. Ihan niin kuin kaappikellossa. Pääni notkahteli puolelta toiselle samalla kun katsoin valkoisia kengänkärkiäni.
-Meidän on tehtävä jotain!Hayden sanoi päättäväisesti.
-Niin, mutta mitä? minä sanoin miettiväisenä.
-Emme pääse junalla, Sabrina sanoi.
-Emmekä me pääse ilmiintymällä, koska se on mahdotonta, minä sanoin.
-Kai nyt Tylypahkaan jotenkin muuten pääsee kuin junalla? Hayden sanoi epätoivoisesti.
-Hmm, ehkä pääsee, mutta me emme ole vielä vain keksineet sitä, Hayden sanoi hiljaa.

Ohi kulkevat ihmiset vain tuijottivat meitä, niin kuin olisimme olleet hulluja. Monet silmäparit vain vilkuilivat, ja se alkoi olla jo rasittavaa.&nbsp; Aina, kun joku meistä katsoi hiukankin edes ihmisiä kohti, ihmiset lähtivät nopeasti pois paikalta arvokkaan näkoiset salkut heiluen. Päätimme koota itsemme, ja nousta ylös miettimään keinoa, miten pääsisimme koululle. Aloimme kävellä pois päin juna-asemalta. Rakkulat hankaloittivat kävelyä, koska jalkojani poltteli ja sattui. Mustat tennarini alkoivat taas hangata kantapäitäni, tehden uusia rakkuloita ja haavoja. Kaikki kipu piti vain kestää. Aioimme palata takaisin Viistokujalle, jos keksisimme siellä keinon. Viistokuja oli onneksi todella lähellä juna-asemaa, joten kävelymatka ei ollut pitkä.

Olimme kävelleet pienelle metsäaukealle. Vihertävän ruohon tuoksu oli ihanan raikas. Kaikki kolme kyykistyimme, ja istahdimme kostealle nurmelle. Avasin tennareideni nauhat ja otin ne pois jalastani. Laskin ne viereeni maahan. Tunne oli ihana. Jalkani tuntuivat höyhenen kevyiltä, kun olin saanut kengät pois jalastani. Ruoho kutitteli varpaitani, liikutellessani niitä. Koukistin jalkaani, ja koitin katsoa olivatko rakkulat ja haavat niin ärtyneen näköisiä. Kantapääni oli kirkkaan punainen, joka ei ollut kyllä mikään ihme. Koskin varovasti sormellani yhtä haavaa. Siitä ei onneksi tullut verta, mutta kipeä se oli. Koitin katsastaa, olisiko missään ollut vaikka ratamoa. Olisin voinut nyppiä siitä lehtiä ja laittaa niitä kantapäähäni.
-Tarvitsetko jotain? Sabrina kysyi.
-Oikeastaan joo, minä vastasin
-Mitä tarvitset? kysyi Sabrina silmiini katsoen.
-Ratamoa, sanoin päättäväisesti.
-Hmmm, tuolla voisi olla, Sabrina sanoi miettien.
Sabrina nousi ylös nurmelta, ja meni metsän reunaa kohti. Itse jäin Haydenin kanssa odottelemaan hyvää ystäväämme. Haydenin pää nojasi olkapäätäni vasten. Hän oli ilmeisesti nukahtanut. Hänen tummat hiuksensa tuoksuivat toffeelle. Tuoksu oli rauhoittava. Tunsin Haydenin rauhallisen hengityksen olkapäätäni vasten. Hän nukkui aika sikeästi. Kuului vain pieni tutina, joka rikkoi hiljaisuuden.
Katsoin tummilla silmilläni taivaalle. Määnyt ja kuuset näyttivät niin vihreille ja pitkille. Ne olisivat voineet ylettyä varmaan pilviin saakka, jos siis pilviä olisi ollut. Taivas oli nimittäin ihan pilvetön, lukuun ottamatta pientä vaaleaa hahtuvaa, joka kiisi nopeasti taivaalla. Jopa liiankin nopeasti.
"Täällä on ratamoa."
Tuntui niin lohduttavalle kuulla nuo sanat. Kipu kantapäässäni vihdoin helpottaisi.
Katseeni suuntasi taas taivaalle. Pieni pilven näköinen asia tuli alemmas. Mutta...
Eihän tuo ole pilvi.
"Taisin keksiä juuri keinon miten pääsemme Tylypahkaan!"

Kiitos taas jo etukäteen. Tämä sivusto on vaan niin ihana. Täällä saan ilmaista itseäni miten haluan. Mitä muuten veikkaat, mikä on vaalea pilven näköinen asia? :D



Vastaus:

Mukava kuulla, että tykkäät sivusta! :) Ja nyt en kyllä osaa arvata, ensin ajattelin, että jokin lentävä menopeli, mutta sellainen ei ehkä näyttäisi pilveltä... Jännää! Muutenkin asemalle jääminen oli heti jännittävä käänne tarinaan, vaikka jättikin kysymyksiä mieleen: miksei asemalle saapunut muita velhoja, jota eivät päässeet sisään? Missä tyttöjen vanhemmat olivat? Vähän jännitti, kävisivätkö unen tapahtumat jo toteen, kun Lontoossa olikin yhtäkkiä metsäaukea! Oli kiva huomata, että olit ottanut edellisen kommentin huomioon, tässä oli jo vähemmän toistoa. Minämuotoisia verbejä voisi vielä jättää jonkin verran pois, koska katsominen käy esille katsotun asian kuvaamisesta. Esimerkiksi lauseissa "Hayden ojensi kättään, ja katsoin sitä. Korjasin hieman sidettä, koska se oli löystynyt." Saman voisi kuvata vaikkapa näin:
"Hayden ojensi kättään. Side oli löystynyt, joten korjasin sitä hieman." Tällöin tarinaan uppoutuu paremmin, kun lukija kokee asiat kuin näkisi ne Crinan silmin, ei Crinan tekemänä. Alkupuolelle yksityiskohtainen kuvaustapa sopi kyllä mainiosti, siitä tuli jännittynyt ja odottava tunnelma, joka sitten keskeytyi hauskasti tuohon havahtumiseen: "meidän täytyy tehdä jotakin!" Jännittävään kohtaan jätit! :')

Saat 6 kaljuunaa, 15 tuparia sekä Humfrey Tupru-merkin!
Aurelia » 20.5

Nimi: Hazel Grey

19.05.2017 20:13
LUKU 1 ~ Tylypahkaan

"Hazel!" Kuulin äitini Ethelin huudon alakerrasta. Nimeni noin käskevällä äänellä huutaminen merkitsi aina vain kiirettä. Huokaisin ja vilkaisin kelloa. Varttia vaille kymmenen. En ymmärtänyt, mikä kiire meillä oli King's Crossin rautatieasemalle. Sinne oli meiltä matkaa vain kymmenisen minuuttia.
En pitänyt aikaisista lähdöistä. Joutuisin odottamaan Karenia aina viimeiseen kymmeneen minuuttiin asti, jolloin hän saapuu vanhempiensa kanssa. Aika mateli tuolloin kuin hidasliikkeinen käärme, vaikka sainhan jutella kesän tapahtumista Ethanin kanssa, joka tulee joka vuosi samaa matkaa.
"Hazel!" Tällä kertaa huuto oli yhä käskevämpi. En voinut muuta kuin vastata tulevani.
Otin taikasauvani pöydältä ja koukkasin raskaan matka-arkun oikean käteni vedettäväksi.
"Siinähän sinä olet", Ethel sanoi ilmestyttyäni kulman takaa raskas kantamus mukanani. Arkku oli jälleen kerran meinannut jyrätä minut portaissa. Tai kerran se oli jyrännyt, kun pikku jääräpääni Misty oli tullut eteen, mitään aikomusta siirtyäkään.
"Minun piti keskittyä muistamaan koko lukuvuoden tarpeet", sanoin ja annoin matka-arkkuni jysähtää lattialle.
"Käsität kai, että muutaman vuoden kuluttua lattiassa on huomattavat jäljet", äiti nurisi. Nyökkäsin ja hain tummanharmaan takkini naulakosta.
"Meillähän oli kiire", muistutin kiskoessani sitä päälleni. Äidin mulkaisusta välittämättä koppasin arkkuni taas liikkeelle ja huikkasin hyvästit keittiössä äänekkäästi syövälle chihuahualleni.
Työnsin oven olkapäälläni auki ja vedin narisevin vastalausein valittavan arkkuni pihalle. Niin vanha se jo oli, että olin monesti miettinyt sen kestävyyttä. Olihan se kuitenkin ollut jo äidillä...
Nostin sen äidin avustuksella autoon ja kipusin itse takapenkille. Lähdimme hiljakseen ajamaan Morristen taloa ja rautatieasemaa kohti. Matkalla pyörittelin taikasauvaani ja muistelin edellisenä vuonna oppimiani loitsuja.
Havahduin tuuttaukseen. Huomasin auton pysähtyneen ja Ethanin vilkuttavan sinisen puutalon kuistilta. Pian tämä olikin jo raahannut marka-arkkunsa (painavamman näköisen kuin omani) takakonttiin ja kavunnut viereeni takapenkille. Kääntyessään tervehtimään minua hymyllä, huomasin vasta nyt tämän kasvaneen pituutta ja saaneen lisää lihaksia. Ero entiseen oli huomattava, sillä olin nähnyt Ethanin viimeksi noin kuukausi sitten, ennen kuin hän lähti jästivanhempiensa kanssa ulkomaanmatkalle.
"Hei", tervehdin ja loihdin kasvoilleni hennon hymyn.
"Oletko kuullut Karenista?" Ethan kysyi ja kaivoi taskustaan hieman ryttääntyneen kirjeen, "sain tämän häneltä ennen matkalle lähtöä."
Karen oli puhdasverinen noita, jonka vanhemmat eivät mielellään hyväksyneet tyttärensä kaverivalintoja eli minua ja Ethania. Karen oli muutenkin perheen musta lammas: Penelope ja Zebediah olivat molemmat luihusia, kuten myös Renata, Karenin isosisko.
Pudistin päätäni. "En. Enkä ole voinut lähettää pöllöäkään, koska Bud katosi jo muutama kuukausi sitten. Se on luultavasti kuollut."
Bud oli oli äitini ikivanha ja sekopäinen sarvipöllö.
"Hänen vanhempansa eivät taida pitää meistä", Ethan sanoi ja virnisti.
"Onko kaikki tavarasi kyydissä?" äiti keskeytti ja kääntyi penkillään. Poika nyökkäsi.
Äitini käynnisti auton ja lähti ajamaan tuota satumaailmaani kohti, jota muut sanoisivat King's Crossiksi.
Perille saapuessamme kello oli kaksikymmentäkolme yli kymmenen. Meillä oli siis reilusti aikaa ennen junan lähtöä. Ja Kareninkin saapumiseen oli yli puoli tuntia.
"Odotammeko tässä vai mennäänkö junaan?" kysyin ja viittasin läheistä penkkiä.

Päätimme odottaa penkillä. Aika tuntui pysähtyneen tai se eteni etanan lailla. Tik...tak...tik...tak...
Kuitenkin, kellon osoittaessa kymmentä vailla yhtätoista, näin neljän mustapukuisen kävelevän laitureita kymmenen ja yhdeksän kohti. Lyhyin hahmoista erosi muista ja tuli kärryään työntäen meitä kohti.
"Vihdoinkin!" Ethan huoahti, "meille jäi varmasti taas kerran jotkut huonot paikat!"
Karen nauroi ja halasi meitä molempia. "Mennään!"
Työnsin kärryäni Karenin ja Ethanin vanavedessä ja katsoin kuinka he katosivat sen sijaan, että olisivat törmänneet seinään. Aiempien vuosien kokemuksesta huolimatta minua jännitti. Samalla hetkellä, kun juoksin seinän läpi, suljin silmäni. Avasin ne tajuttuani, että olin turvallisesti laiturilla 9 ¾. Näin Ethanin ja Karenin kauempana ja äitini tulevan juuri takanani. Hän halasi minua lujasti ja sipaisi kyyneleen silmäkulmastaan. Mietin isääni Carlia, joka ei koskaan tullut rautatieasemalle, vaan hyvästeli minut jo kotona. Hän ei koskaan kertonut syytä, mutta epäilin, ettei hän halunnut liikaa taikuuden omaavia ihmisiä ympärilleen.
"Muistathan kirjoittaa?" äiti tarkisti.
"Bud kuoli", muistutin.
"Keksitään jotain", äiti lupasi.
Nyökkäsin. "Nähdään joululomalla."
Kiipesin ystävieni perässä junaan ja huiskautin vielä äidille.
Löysimme hyvät paikat eräästä tyhjästä vaunusta.
"Mitä luulette, tapahtuukohan tänä vuonna jotain erikoista?" kysyin.

Vastaus:

Todella hyvä aloitustarina! Alkupuolessa oli hyvä tasapaino vuoropuhelua, nykytilannetta ja muistoja menneisyydestä, jotka oli sovitettu hyvin yhteen ja avasivat paljon Hazelin elämästä, hyppäämättä suoraan toimintaan tai jumittumatta kuvaamiseen. Teksti oli kaiken kaikkiaan sujuvasti kirjoitettua ja sitä oli helppo lukea. Jätit hienosti lukijalle pääteltävää, esimerkiksi mainitessasi Karenin ensimmäisen kerran - viittaus toimi, koska kontekstista pystyi päättelemään kyseessä olevan ystävä, ja lukemisessa pysyi kärryillä. Viittaamista kannattaa tosin käyttää harkitusti, ja vähäpätöisemmät asiat kannattaa tarkentaa heti: Mistyn kohdalla olisi voinut heti kirjoittaa "pikku jääräpää koirani Misty". Tarinassa loisti erityisesti vuoropuhelu, joka tuntui luontevalta ja teki siksi henkilöhahmoistakin heti persoonallisia! Tykkäsin erityisesti tuosta loppupuolen keskustelusta - itse asia sinänsä ei ole hauska, mutta "Bud kuoli" oli niin ytimekkäästi sanottu. Loppu olisi voinut olla päättävämpi, esimerkiksi alustavasti jotain mietintöjä tulevasta vuodesta, ja sitten pelkästään tuo viimeinen kysymys. Joka tapauksessa upea aloitustarina, jatkoa odotellen! :)

Saat 6 kaljuunaa, 17 tuparia sekä Keskustelukeisari-merkin!
Aurelia » 20.5

©2017 Tylypahkan taikakoulu - suntuubi.com