Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarinat

  oleskeluhuone • mainokset

Muistattehan, että seuraavan tarinan saa kirjoittaa vasta, kun edellinen on arvosteltu!

Vieraskirja  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Rebecca Bennett

17.05.2018 19:01
Rebeccan kouluvuosi
kolmastoista luku

Rebecca raahasi matka-arkkuaan eilisyön sateesta vielä märällä asemalaiturilla. Hänen näkyvyytensä peitti laiturilla leijuva höyrypilvi, joka oli peräisin helakanpunaisesta höyryveturista, Tylypahkan pikajunasta.
”Toivottavasti Lontoossa on satanut lunta”, Elizabeth huokaisi katsellen alakuloisesti vallitsevaa säätä.
”Ethän kuitenkaan viivy kauaa, koska lähdet Ranskaan”, Rebecca huomautti.
”Totta, mutta lumi olisi kuitenkin piristävää- hei, tuolla on vapaa vaunuosasto!” Elizabeth syöksyi junan ovesta sisään ja täyttä höyryä vaunuosastoon.
”Kova vauhti sinulla”, Kathy nauroi.
”Kokonaan omat vaunuosastot ovat kuulkaa harvinaisuuksia, ja niistä täytyy tapella kynsin hampain”, Elizabeth opetti vakavan näköisenä.
”Kiitos tiedosta, neiti James”, Rebecca tyrskähti. Kaikki paha tuuli näytti kaikonneen kaikista edellisen illan itkupurkauksessa.
”Kathy, olet pisin, voitko laittaa nämä hyllylle?” Elizabeth kysyi.
”Tietysti”, Kathy tokaisi ja tyrkkäsi arkut matkatavarahyllylle.
”Tässä, laita häkki tähän reunaan, kiitos-” Rebeccan puheen keskeytti korviavihlova kirkaisu. Pöllönhäkki kirposi hänen otteestaan ja tömähti lattialle tunturipöllön rääkynän säestämänä.
”Mikä se oli?” Elizabeth henkäisi ja syöksyi osaston ovelle juuri kun juna nytkähti liikkeelle. Elizabeth horjahti ja kaatui lattialle pöllönhäkin päälle.
”Voi ei! Anteeksi, Boka”, hän ponkaisi pystyyn ja nosti pöllön häkkineen penkille turvaan. Rebecca veti vaunuosaston oven auki ja riensi käytävälle kerääntyneeseen väkijoukkoon. Ihmisten keskellä seisoi tärisevänä Rebeccan hämärästi tunnistama Puuskupuhtyttö samalta vuosikurssilta.
”Mitä tapahtui?” Rebecca huudahti ja työntyi tytön luokse.
”M-minä... laiturilla oli huppupäinen m-mies joka ky-kysyi ranskalaisella aksentilla jostain l-lapsesta joka lensi kuuhun ja p-pienestä ruskeatukkaisesta tytöstä, joka kuulemma n-näyttää ihan minulta”, tyttö kertoi täristen.
”Entä sitten, mitä sitten tapahtui?” Rebecca kysyi kiihkeästi yrittäen samalla työntää pois inhottavaa ajatusta, joka oli pälkähtänyt hänen päähänsä, kuten inhottavien ajatusten oli tapana pälkähtää.
”M-minä sanoin etten t-tiennyt siitä mitään, ja s-sitten hän syytti minua v-valehtelusta ja veti pu-puukon esiin ja uhkasi minua”, tyttö ulvahti.
”Ja sitten sinä kirkaisit ja ennen kuin mies ehti tehdä mitään, juna lähti liikkeelle”, Rebecca täydensi tarinan lopun ja kiirehti katsomaan ikkunasta ulos, mutta asemaa sen paremmin kuin miestäkään ei enää näkynyt.
”Mene vaunuosastoon lepäämään, ei mitään hätää”, hän kuuli Elizabethin rauhoittelevat tyttöä.

Kun kaikki istuivat taas vaunuosastossa, Rebecca pääsi kertomaan toisille havaintonsa.
”Kuulitteko mitä se mies kuulemma sanoi?” hän aloitti tuntien olonsa maailmanluokan rikostutkijaksi joka aikoo paljastaa rikollisen.
”Joo.”
”Lapsi joka lensi kuuhun, ranskalainen aksentti, siltä Puuskupuhin tytöltä näyttävä tyttö- onko teissä minkäänlaista yhdennäköisyyttä, Elizabeth?” Rebecca jatkoi.
”Ollaan me ainakin saman pituisia ja meillä on samanväriset hiukset sekä silmät”, Elizabeth mietti otsa kurtussa.
”Tajuatteko jo?” Rebecca kysyi voitonriemuisena. Elizabethin suu loksahti auki ja hän kiljaisi.
”Minä en tajua, kertokaa”, Kathy vimmastui.
”Kuuntele. Lapsi lensi kuuhun on sen kirjan nimi, jonka Betzy osti Ranskasta ja jonka välistä löytyi satatuhatta puntaa. Se ranskalainen mies saattoi nähdä hänet ollessaan hakemassa kätköä ja jotenkin saada selvitettyä, missä Elizabeth on, ja tulla hakemaan rahojaan. Mies sekoitti sen Puuskupuhin tytön Elizabethiin!” Rebecca selitti. Kathy tuijotti silmät selällään ikkunasta ulos.
”Kaikki täsmää”, Elizabeth henkäisi.
”Seuraava askel on mennä tutkimaan rikospaikkaa, mutta ole varovainen, Betzy, he saattavat seurata sinua”, Rebecca varoitti.

Nimi: Roderica Turner

12.05.2018 15:53
Luku 1.
Laituri 9¾, Tylypahkan pikajuna

“Naiset ensin.”
“Niin, Joshua, naiset ensin”, Joshua mulkaisi minua ja minä virnistin ilkikurisesti.
“Rory, älä viitsi kiusata veljeäsi”, äitimme torui minua. Virnistykseni vain levisi ja Joshua katsoi äitiämme pelästyneenä, sillä hän tiesi, että minä niin tulisin pilkkaamaan häntä tuosta myöhemmin.
“Äiti!” Joshua kivahti. Vanhin veljeni, Albertkin nauroi vieressäni.
“Minähän vain yritän torua tytärtäni!” äitimme vastasi.
“Ei se auta yhtään mitään, joten anna vain olla, jooko?” Joshua pyysi. Äiti katsoi poikaansa hämmentyneenä ja Joshua käänsi katseensa laiturien yhdeksän ja kymmenen väliseen tiiliseinään. Hän vetäisi syvään henkeä ja lähti juoksemaan. Aivan, suoraan päin seinää. Mutta silloin, kun olisi pitänyt kuulua BOOM, RAKS, Joshuaa ei näkynyt enää missään King’s Crossin juna-asemalla.
“No heippa vaan sinullekin”, äiti sanoi toljottaen Joshuan perään.
“Heippa!” Albert huudahti yhä naureskellen. Tuo oli varmasti viimeinen kerta, kun kuulisin hänen nauruaan ennen joulua, sillä Albertista tuli aivan kuin eri ihminen, seinän tuolla puolen.
Ai mitäkö siellä oli? No laituri yhdeksän ja kolme neljännestä tietenkin, sekä raiteilla valmiina lähtemään matkaan Tylypahkan helakanpunainen pikajuna.
Albert katosi näkyvistä ja minä lähdin juoksemaan seinää kohti hetken kuluttua, kunhan vain ensin olin vilkuttanut pikkuveljelleni, Robertille, joka tykkäsi piileskellä äidin takana ja sieltä sitten hymyili meille. Tälläkin kertaa Robert hymyili minulle ja huiskutti kättään ilmassa ja painoin mieleeni juuri nuo kasvot, sillä en niitäkään näkisi moneen kuukauteen.
Juoksen tiiliseinää päin tietäen, että viimeiset minuutit -todennäköisestikin jo sekunnit- olivat käsillä ennen kello yhtätoista, jolloin portti sulkeutuisi ja pikajuna lähtisi matkaan.
“Nähdään!” huikkasin äidille ja Robertille, ennen kuin katosin itsekin seinän toiselle puolelle.

***

Junan käytävillä oli paljon väkeä ja jouduin painautumaan seinää vasten vähän väliä, jotta en jäisi juoksevien oppilaiden alle. Olin ollut junassa jo varmasti ainakin vartin, enkä ollut löytänyt vielä ketään kavereistani.
Upotessa ajatuksiini, en tajunnut yhtään, mitä ympärilläni tapahtui, mutta havahduin ajatuksistani jonkun yhtäkkiä ottaessa minua kiinni ranteesta ja vetäen yhteen junan hyteistä.
“Mitä-”, aloitin, mutta kun huomasin Willin oven edessä hymyilemässä minulle, hymy levisi minunkin kasvoilleni.
Will Messer oli paras kaverini. Olimme tehneet viime vuonna paljon jekkuja yhdessä ja turvanneet toistemme selustat, jotta emme jäisi kumpikaan kiinni.
“William!” huudahdin iloisesti. Will naurahti, astui välillämme olevan välin umpeen ja veti minut halaukseen.
“Joo, ei vieläkään oikein”, Will sanoi.
Will oli pidentynyt kesälomalla, paljon. Hänkin aloitti Tylypahkan täyttäessään jo kaksitoista, aivan niin kuin minäkin, ja sen takia oli kasvanut kesällä pituutta, mutta monet muut luokkamme pojat kasvaisivat vasta tämän vuoden aikana tai vasta ensi kesänä. Yksi asia Will Messerissä ei kuitenkaan ollut muuttunut; hän piti yhä sitä ruskeaa lippistä -jonka väri muuten sopi aivan älyttömän hyvin hänen silmiensä väriin-, jossa oli W- ja M- kirjain, W-kirjain M-kirjaimen yläpuolella. Will ei riisunut sitä muuta kuin vain arkisin, koulupäivien aikana -lukuunottamatta joitain harvoja kertoja, jolloin hän otti sen omasta tahdostaan pois. Hän kertoi edellisvuonna -vain, koska olin kysynyt ennen joulua hänen lippiksestään-, että hänen äitinsä oli itse kirjaillut kirjaimet lippalakkiin Willin ollessa viiden. En tosin ollut varma, että nukkuiko Will sitten lippalakin kanssa…
Hän myös piti yhä flanellisia ruutupaitoja. Joojoo, siinä oli kaksi asiaa.
“Mikset sinä jo voi kertoa sitä?” marisin tylsistyneenä ja katsoin, kun hän istuutui alas. Will virnisti.
“Ei tule onnistumaan, Rodrick”, Will sanoi ilkikurisesti, nojautui selkänojaa vasten ja nosti kätensä ristiin päänsä taakse.
Willin etunimi oli toki sanottu vuosi sitten lajitteluseremoniassa, kun hänet oli lajiteltu, mutta en ollut kiinnittänyt silloin siihen mitään huomiota, enkä silloin vielä ollut tiennyt, että meistä tulisi parhaita kavereita, mutta heti kun istuimme samaan pöytään, meillä synkkasi heti.
Ja nyt tietenkin kadun sitä, miksi en ollut kuunnellut tarkemmin.
Laitoin kädet puuskaan ja istuuduin Williä vastapäätä. Will oli sulkenut silmänsä ja minä vilkuilin häneen. Käänsin katseeni kuitenkin takaisin ikkunaan, kun Will raotti toista silmäänsä. Hän hymähti.
“Will?” kysyin. Will avasi silmänsä kokonaan ja katsoi minua kysyvästi. Olin avaamassa suutani ja kysymässä kysymyksen, jota olin yrittänyt kysyä jo koko viime vuodenkin, mutta suljin ajoissa suuni ja pudistelin päätäni.
“Tai ei mitään, unohda”, sanoin. Will kurtisti kulmiaan, mutta antoi kuitenkin asiansa olla. Sen jälkeen hän alkoi hymyilemään.
“Hei, et ikinä muuten arvaa, kenet näin Vuotavassa Noidankattilassa viime viikolla”, Will sanoi ja oli purskahtamaisillaan nauruun.
“En, kenet?” kysyin kiinnostukseni herätessä.
“Muistatko jekkumme viime vuonna, toisella viikolla?”
Voi kyllä.
Viimevuonna, seitsemännellä luokalla oli eräs tyyppi, joka ei mitään muuta tehnytkään, kun puhui hiuksistaan ja laitteli sitä paremmin. Ja jos joku koski vahingossakaan tukkaansa, hänellä meni hermo.
Minä ja Will olimme saaneet tarpeeksemme pojan hiustensa palvomisesta jo toisella viikolla, joten päätimme tehdä jotain. Hiivimme seitsemäsluokkalaisten poikien makuuhuoneeseen -poika oli luihuisesta-, kun hän ei ollut siellä ja kaivoimme hänen tavaroistaan pojan shampoopullon. Will oli ostanut Viistokujalta jotain ainetta, jolla hiukset lähtisivät alta-aikayksikön. Will lisäsi sitä pojan shampoopulloon sillä välin kun minä vartioin poikien makuusalin ovea. Jekku oli onnistunut ja poika saapui aamupalalle murheen murtamana, kaljuna.
Hauskaa? Todellakin.
Ilkeää? Me olemme luihuisia, voitko syyttää meitä?
“Miten voisin unohtaa?” kysyin. Will virnisti.
“Hänen hiuksensa eivät ole vieläkään kasvaneet”, Will sanoi.
“Mitä?! Oikeasti?” Purskahdimme molemmat nauramaan ja Will pudisteli päätään.
“Saikohan hän ikinä tietää, että me olimme sen pilan takana?” kysyin naurumme loputtua. Will kohautti harteitaan välinpitämättömästi, laittoi lippalakin syvemmälle päähänsä ja nosti kätensä taas päänsä taakse ristiin. Hän nosti toisen jalan toisen jalkansa päälle ja minäkin suljin silmäni hetken päästä tajutessani, että keskustelumme oli ohi.
Onneksi joku tuli herättämään meidät ja kehottamaan pukemaan kaavut päälle sekä keromaan, että olisimme pian perillä.


//En nyt tahtonut löytää mistään motivaatiota kirjoittaa kirjeestä tai viistokujasta, joten hyppäsin suoraan matkalle Tylypahkaan.

Nimi: Nora Collins

11.05.2018 11:59
Yhdeksäs luku
Unia ja tulevaisuudensuunnitelmia

Oli maanantai-iltapäivä ja istuin Rosalynin kanssa toisen kerroksen käytävässä. Teimme läksyjä siinä, koska Rosalyn oli halunnut jutella ja kirjastossa se olisi häirinnyt muita. Hän ei myöskään ollut halunnut jäädä oleskeluhuoneeseen, koska siellä olleet ekaluokkalaiset häiritsivät häntä. Olimme siis tulleet penkille. Käytävän penkki ei tosin ollut paras mahdollinen esseen kirjoittamiseen, joten olin suosiolla jättänyt sen myöhempään ja yritin lukea loitsujen läksyjä. Rosalyn kuitenkin keskeytti minut.
”Voitko kertoa jotain unia mitä olet viime aikoina nähnyt?” hän pyysi. ”Me tulkitsemme unia ennustuksessa, enkä muista omiani.”
”Ja sinä luulet, että minä muistan omani? Etkö voi vain keksiä jotakin?” ehdotin.
”Voisinhan minä, mutta onhan se nyt paljon haastavampaa tulkita oikeita unia”, Rosalyn totesi.
”Hyvä on”, myönnyin ja mietin hetken sopivaa unta kerrottavaksi. ”Vähän aikaa sitten näin unta, että olin Kolmessa luudanvarressa. Halusin tilata kermakaljan, mutta jostain syystä en muistanut sen nimeä. Yritin selittää miltä se näyttää ja osoittaa sormellanikin, että mitä minä halusin, mutta kukaan ei ymmärtänyt. Kaikki muut istuivat jo pöydässä, kun minä yritin vielä tilata. Seuraavaksi olinkin keskellä metsää ja tajusin, että olin myöhästynyt Tylypahkan pikajunasta.”
”Okei. Kirjoitan tuon ehdottomasti ylös, vaikkei mitään tulkintaa nyt heti tulekaan mieleen”, Rosalyn mutisi ja raapusti kertomaani unikirjaansa. Minä olin aina pitänyt ennustusta tyhmänä. Se oli todella epätarkka taikuudenmuoto ja harvalla oli oikeasti siihen kykyjä. Ennustusta opettava professorikin oli mielestäni todella outo. Rosalyn kuitenkin nautti siitä ja pärjäsi aineessa hyvin. En kuitenkaan uskonut, että hän oli näkijä. Viime viikolla hän oli ennustanut kädestäni ja omasta mielestään todistanut, että minulla oli yhteinen tulevaisuus Spencerin kanssa. Niinpä niin, korkeintaan huispauskentällä. Minulla ei todellakaan ollut tietoa mitä tulevaisuuteni toisi tullessaan ja se pelotti minua. Tähän mennessä minulla oli ollut selkeä suunnitelma: pärjää hyvin tunneilla ja saa hyvät V.I.P.-arvosanat. Mutta mitä sen jälkeen? En tiennyt yhtään mitä halusin tehdä Tylypahkan jälkeen ja ensi vuodelle valitsemani aineet rajoittaisivat mahdollisuuksiani. Ja voihan olla, että kokeet menevät tänä vuonna huonosti enkä edes saa oikeutta jatkaa haluamiani aineita. Ei Rosalyn sitten voinut sitä kädestäni ennustaa.
”Tiedätkö sinä mitä aiot tehdä koulun jälkeen? Tai ensi vuonna edes?” kysyin Rosalynilta, kun hän oli saanut uneni kirjoitettua.
”En ole ajatellut sitä vielä. Mutta Henry sanoi, että ammatinvalinnanohjaus alkaa vasta pääsiäisen aikoihin eli onhan sinne vielä aikaa”, Rosalyn vastasi.
”Ajattelitko jatkaa ennustusta?” kysyin.
”Voisihan se olla hauskaa. En minä yhtään tiedä Nora. Miksi sinä yhtäkkiä kiinnostuit tästä?” hän kummasteli.
”Mietin vaan.”
”Kuule, minä tiedän, että haluaisit täydellisen suunnitelman eikä sinulla ole sitä juuri nyt. Olen kuitenkin ihan varma, että – Hei!” Rosalynin puhe keskeytyi, kun Henry ja James kävelivät ohitsemme. Jouduin siirtämään tavaroitani, että pojat mahtuivat penkille istumaan kanssamme.
”Mitä te täällä käytävälle teette?” Henry kysyi ja suukotti Rosalynia poskelle.
”Ennustetaan tulevaisuutta”, Rosalyn vastasi säteillen.
”No miltä näyttää?”
”En ole ihan varma. Puhuimme juuri Noran kanssa siitä, mitä tehtäisiin Tylypahkan jälkeen”, Rosalyn kertoi.
”Aijaa. Millaisia ideoita sinulla oli?” Henry kysyi. Tiesin, että Henry aikoi hakeutua ministeriöön. En ollut ihan varma, minne ministeriössä, mutta muistin hänen aiemmin unelmoineen taikaministerin virasta. Ja kaikki tiesivät, että James halusi huispauspelaajaksi. Mutta he kävivätkin viimeistä vuotta ja heidän oli pakko tietää. Tiesin kuitenkin myös oppilaita, jotka olivat alusta asti tienneet mitä halusivat. Minä kadehdin niitä, joilla oli tarkka suunnitelma. Minä sen sijaan en muistanut, että olisin koskaan unelmoinut mistään ammatista.
”Hei Nora haluatko tulla meidän kanssa ulos kävelemään?” Rosalyn havahdutti minut ajatusmaailmastani. Hän oli jo pakannut läksynsä laukkuun ja oli selkeästi valmiina lähtöön.
”En minä. Minulla on vielä aika paljon läksyjä”, vastasin.
”Okei, nähdään sitten myöhemmin”, hän sanoi ja jätti minut yksin penkille. Päätin kasata tavarani ja siirtyä kirjaston puolelle kirjoittamaan esseetäni. Tulevaisuudensuunnitelmat jäivät kuitenkin vaivaamaan minua. Mitä jos en koskaan keksisi, mitä haluan tehdä?

//Tässä vähän lyhyempi ja vahvasti omasta elämästä johdettu tarina. Noran uni oli itse asiassa oma uni velhomaailmaan sopivaksi muutettuna.

Nimi: Courtney Atthowe, Korpinkynsi

10.05.2018 15:41
Luku 1
Jälleen Tylypahkassa

“Heitä jo!”
“Tänne!”
“Syömään!”
Huudot sekoittuivat keskenään, enkä ollut enää varma mitä minulle oli edes huudettu. Painopistettäni vaihtamalla käänsin luudanvarren kohti maaleja, joita oikeaan huispaukseen verrattuna oli vain kaksi, ja ne oli kyhätty kasaan omin käsin. Kiihdytin vauhtia ja helpolla huijauksella sain veljeni Joeyn syöksymään väärään suuntaan, ja minun oli helppo heittää kaato toisesta renkaasta läpi. Käänsin luudan nopeaan syöksyyn ja tuuletin nopeasti pysäyttäen luudan sitten toisen veljeni, Zacharyn viereen.
“Me voitettiin..90-80!” Zachary julisti värjötellen luutansa päällä.
Kymmenvuotias Zachary oli vielä hyvin epävarma luudalla, ja äiti oli pitkään kieltänyt häntä pelaamasta, mutta nykyään hän pelasi kanssamme, tai ainakin yritti pelata - kuten sanottu, hän ei hallinnut lentämistä vielä mitenkään hohdokkaasti. Annoin hänen iloita yhdeksästä maalistamme, vaikka minä olinkin tehnyt niistä kaikki.
Joey, kaksitoistavuotias toinen veljeni näytti meille kieltä kenttämme vastakkaiselta puolelta ja piteli kaatoa kädessään. Minua vuoden vanhempi Caspian katseli talomme suuntaan, josta äsken oli kajahtanut äitimme käsky mennä syömään.
“No, peli taisi päättyä tähän?” hän kysyi.
“Jep”, totesin ja suuntasin kohti maata Zachary vierelläni.
Caspian ja Joeykin tulivat maahan, ja veimme kaikki neljä luudat varastoon.
“Hyvin pelattu, systeri”, Caspian taputti minua päälaelle.
Huitasin hänen kätensä sivuun virnistäen.
“Minä pelasin käytännössä yksin teitä kahta vastaan”, sanoin varmistettuani, ettei Zachary ollut lähettyvillä, etten vain pahoittaisi hänen mieltään.
“Pöh. Sinä pelaatkin enemmän kuin minä”, Caspian puolusteli.
“Millä perusteella?” nauroin.
Caspian vain virnisti ja kohautti harteitaan.

Seuraava päivä oli syyskuun ensimmäinen, joka tarkoitti koulun alkamista. Lähdimme aikaisin aamulla kohti Lontoota, jotta olisimme varmasti ajoissa paikalla. Minua väsytti, sillä olin eilen etsinyt vielä myöhään viimeisiä sukkapareja ja mustepulloja, sillä pakkaamiseni oli jäänyt viime tinkaan. Nukuin lähes koko automatkan Colchesteristä Lontooseen. Perillä King’s Crossin asemalla haimme kärryt, johon lastasimme matka-arkkumme ja sen jälkeen suuntasimme kohti laituria yhdeksän ja kolme neljännestä.
“Juuri ajoissa”, äiti sanoi ja patisteli meitä kohti puomia, jonka läpi pääsisimme oikealle laiturille.
Joey halusi väen vängällä mennä yksin ja ensimmäisenä puomista läpi, ja hetken kuluttua hän oli kadonnut asemalta. Minä menin hänen jälkeensä. Astellessani kohti puomia jokin alitajunnassani sanoi, että minä vain törmäisin typeränä puomiin ja koko aseman ihmiset kääntyisivät katsomaan minua. Mutta siitä huolimatta kävelin eteenpäin suoraan päin puomia, ja hetken kuluttua edessäni hohti Tylypahkan pikajuna.

Pian olimme kaikki päässeet laiturille yhdeksän ja kolme neljännestä, ja suuntasimme kohti junaa. Äiti toivotti meille hyvää matkaa ja lukuvuotta ja sitten nousimme junaan. Caspian ja Joey katosivat käytäviä pitkin omiin suuntiinsa etsimään kavereitani, ja niin tein minäkin. Löysin Lucretia Chetwindin, tutummin Lucyn, eräästä vaunusta, jossa hän istui yksin odotellen seuraa. Olin tutustunut Lucyyn toisen parhaan ystäväni Felician tavoin ensimmäisellä luokallani Tylypahkassa.
Lucy oli erittäin kaunis - ja hän tiesi sen. Hän ei kuitenkaan ollut koskaan ylimielinen tai itsekäs, vaan Lucy oli yksi ihanimmista ihmisistä jotka tunsin. Hänellä oli ihan tajuttoman pitkät, oljenvaaleat hiukset, jotka lainehtivat kauniisti alas hänen selkäänsä. Sen lisäksi hänellä oli vaalea, posliininsileä iho, sekä hyvin erikoiset silmät - ne olivat sävyltään kellertävänruskeat, mutta ne näyttivät yleensä keltaisilta, sillä tietty valo sai ne näyttämään siltä.
“Courtney!” Lucy hymyili leveästi minut nähdessään ja tuli halaamaan minua.
“Mitä kuuluu?” minä kysyin, kun olimme yhdessä hinanneet matka-arkkuni matkatavarahyllylle ja istuneet alas.
“Hyvää, on ihana päästä taas Tylypahkaan..minulla oli ihan kamalan tylsä kesäloma”, Lucy naurahti. “Miten sinun kesäsi meni?”
“Ihan hyvin. En kyllä tehnyt paljonkaan mitään erikoista tai käynyt juuri missään, mutta oli silti mukava loma”, kerroin.
“Kiva kuulla”, Lucy sanoi hymyillen.
“Tiedätkö, kuka lähetti minulle kirjeitä kesällä”, hän sanoi sitten huokaisten kyllästyneen kuuloisesti.
“No, kuka?” kohotin kulmiani kiinnostuneena.
“Bertie”, Lucy sanoi katsoen minua merkitsevästi kulmiensa alta.
“Mitä, vieläkinkö?” hämmästelin.
Benedict “Bertie” Akhurst oli meidän ikäisemme puuskupuh, joka oli toivottoman ihastunut Lucyyn. Lucy oli kestänyt aika pitkään Bertien ihailemista ja perässä juoksemista, kunnes hän lopulta oli joutunut sanomaan tälle aika tiukasti siitä, ettei halunnut tämän juoksevan perässään tai lähettelevän rakkauskirjeitä, lahja- ja makeispaketteja.
“Nii-in”, Lucy sanoi painokkaasti.
“Mitä hän sanoi niissä kirjeissä? Ja vastasitko sinä?” kyselin.
“Hei, eipä juoruta ilman minua, tai joudutte toistamaan kaiken kahteen kertaan”, kuului samassa ovelta.

Siinä oli Felicia Rozzell, minun ja Lucyn punatukkainen ystävä leveä virne pisamaisilla kasvoillaan. Nousimme ylös ja hukutimme Felician yhteishalaukseen.
“No niin, mistä te puhuitte”, kysyi Felicia, kun hänkin oli asettunut istumaan.
“Odota, täytyy huiskuttaa”, Lucy sanoi, sillä juna lähti juuri sillä hetkellä liikkeelle, ja painauduimme ikkunaan heiluttamaan vanhemmillemme ja sisaruksillemme.
“No niin. Felicia, juttuhan on sillä tavalla, että Bertie lähetteli minulle kirjeitä kesän aikana”, Lucy sanoi, kun olimme taas omilla paikoillamme.
“Mitä? Miksi ihmeessä, eikö hänelle vielä tullut selväksi että sinä et pidä hänestä”, Felicia sanoi tyrmistyneenä.
“Hei, kuunnelkaa nyt”, Lucy nauroi. “Kun ensimmäinen kirje tuli, ajattelin sen ensin olevan teiltä tai joltain muulta tutulta. Sitten tajusin, että kukaan teistä ei laittaisi kirjeen ympärille keltaista silkkinauhaa, joka oli kiinni rusetilla.”
Felicia kohotti kulmiaan. “Ja?” hän kysyi.
“Kirjeeseen oli tekstattu siististi nimeni..ja sen perään oli piirretty sydän. Lähettäjän nimeä ei ollut, mutta avattuani tarkistin tietenkin heti kirjeen lopusta, kuka sen oli lähettänyt. Bertie, aivan kuten olin silkkinauhasta asti aavistellut”, Lucy kertoi.
“Hyvä on hyvä on. Mitä siinä kirjeessä luki?” Felicia kumartui lähemmäs.
“Hän pyysi anteeksi sitä, että oli häirinnyt minua”, Lucy huokaisi.
“Oliko siinä muuta?” minä kysyin.
“Ei juuri, se oli kuitenkin aika lyhyt. Siinä oli tervehdys, joku typerä aloituskappale, joka sisälsi jotain lässynlässynläätä siitä, mitä hänelle kuului. Sen jälkeen hän kysyi minun kuulumisiani, pyysi anteeksi käyttäytymistään ja toivotti hyvää kesää.”
“Vastasitko sinä?” Felicia kysyi heti.
“En”, Lucy naurahti hiljaa ja hieroi ohimoitaan.
“Et?” minä nauroin.
“En en. Ajattelin, että jos vastaan, hän vastaa vielä siihen ja niin edelleen..tiedätte kyllä kuinka innokas hän on. Mutta…”, Lucy selitti, “hän lähetti minulle toisen kirjeen paria viikkoa myöhemmin.”
“Ei voi olla totta”, tuhahdin puoliksi nauraen.
“Tässä toisessa kirjeessä hän anoi minua vastaamaan ja antamaan anteeksi hänelle. Sitä oli ihan kamala lukea, hän tuntui olevan niin epätoivoinen, kun en ollut vastannut. Hän pelkäsi, etten ollut antanut anteeksi”, Lucy huokaisi.
“Eli sinä vastasit?” Felicia ennusti.
“Joo. Kirjoitin hänelle hyvin lyhyen kirjeen, jossa sanoin, että ei se mitään, jos se häiriköinti ei jatku enää ja saan olla rauhassa. Ja aivan kuten ennustin, sain häneltä vielä kolmannen kirjeen. Hän kiitteli vuolaasti ja sen jälkeen toivotti vielä kerran hyvää kesää”, Lucy kertoi.
Tuskailimme lievän myötähäpeän kanssa vielä hetken Lucyn ja Bertien kirjeenvaihtoa, ja sitten minä ja Felicia kerroimme miten meidän kesämme olivat menneet. Felicia oli matkustellut omasta mielestään ihan liikaa, eikä kuulemma saanut viettää yhtään aikaa kotona.

Matka kului suht’ nopeasti kuulumisia vaihdellen, kärrynoidan herkkuja syöden ja yhdessä nauraen. Kun aloimme olla perillä, vaihdoimme koulupuvut jästivaatteiden tilalle, ja tähyilimme ikkunasta ulos. Lopulta juna kaartoi Tylyahon asemalle, ja väki alkoi purkautua ulos junasta. Valuimme muiden mukana kohti vaunuja, joita näkymättömät thestralit vetivät. Tai no, minulle näkymättömät. Tiesin Felician näkevän ne, ja ystäväni sanoi vihaavansa niitä. Nytkin hän vilkaisi kohti vaunujen etuosaa, jossa minä näin vain tyhjyyttä, ja ystävääni puistatti. Hän pujahti kiireesti vaunuihin, ja minä nousin niihin hänen perässään. Lucykin pääsi samaan vaunuun, ja hetken kuluttua vaunut nytkähtivät liikkeelle, kohti Tylypahkan linnaa.

“Nälkä, nälkä, nälkä”, Felicia naputteli sormillaan Korpinkynnen tupapöydän pintaa ja tähyili rauhattomasti ihmismeren yli opettajien pöytää.
“Joudut odottamaan vielä lajittelun”, Lucy hymähti, nojaten viehkeästi päätään käsiinsä.
Felicia mutristi ylähuultaan tyytymättömänä ja jatkoi naputteluaan. Sitten salin päädyssä oleva ovi avautui ja uudet ekaluokkalaiset vaelsivat ujoina ja hermostuneen oloisina sisään saliin. Lajittelu alkoi tutun kaavan mukaan lajitteluhatun laululla. Itse lajittelun alkaessa uppouduin muistelemaan omaa lajitteluani. Olin kamalan hermostunut ennen sitä, ja tärisin niin paljon, että lajitteluhattu meinasi pudota päästäni. Kun hattu lajitteli minut Korpinkynteen, minä lähinnä pelästyin - Caspian oli edeltävänä vuonna päässyt Rohkelikkoon, ja minä luulin, että oli väärin joutua eri tupaan kuin hän.
Palasin todellisuudeen ja seurasin lajittelun loppuun taputtaen kuuliaisesti aina uuden Korpinkynnen jäsenen tullessa. Lopulta lajittelu oli ohi, samoin rehtorin puhe, ja Felicia päästi odotuksestaan. Astiat edessämme täyttyivät ruualla, ja pääsimme syömään.

Kun kaikkien vatsat olivat täynnä, ja pidot päättyivät, suuntasimme Korpinkynnen torniin muiden tupalaistemme tavoin. Minua väsytti, sillä päivä oli ollut pitkä. Felicialla tilanne tuntui olevan päinvastainen. Hän jutteli niitä näitä ja hypähteli portaita ylös.
“Miksi sinä olet noin pirteä?” kysyin häneltä.
“Onko siinä jotakin väärää?” Felicia sanoi ja kiepahti kannoillaan minua kohti.
“Ei, mutta kaikkia väsyttää sinua lukuunottamatta”, minä sanoin ja pujahdin muiden perässä sisään oleskeluhuoneeseen.
Juttelumme keskeytyi, sillä joku törmäsi Lucyn selkään niin, että hän oli lentää nurin.
“Hei!” Lucy kiepahti ympäri ja näki Cassien takanaan.
Cassiopeia “Cassie” Orridge, oli meidän ikäisemme korpinkynsi, joka kuvitteli omistavansa koko Tylypahkan. Hän oli rikkaasta, puhdasverisestä perheestä, ja valitettavasti omisti myös suloiset kasvot sinisine silmineen ja kullanvaaleat kiharat. Näiden seikkojen takia häntä ihailtiin laajasti, ja hän oli ansainnut itselleen kaksi hännystelijää, jotka toivoivat saavansa osan hänen suosiostaan. Raya Gallimore, afrotukkainen ja tummaihoinen tyttö pystynenineen, sekä Yvette Queenborough, lyhyt, vaalea, polkkatukkainen tyttö olivat molemmat fiksuja, mutta eivät niin fiksuja, että heidän älynsä olisi kertonut Cassien olevan jotain aivan muuta kuin sopiva palvonnan kohde. Cassie oli itsekäs, omahyväinen ja hän vaati muilta kunnioitusta, jota ei ollut ansainnut.
Minä, Felicia ja Lucy olimme oppineet nopeasti inhoamaan Cassieta, ja sen hän oli aiheuttanut ihan itse katalalla käytöksellään. Hänkin oli oppinut inhoamaan meitä, sillä meillä oli aina kaikenlaista kinaa, eikä mikään saanut meitä sietämään toisiamme. Korpinkynnen neljäsluokkalaiset tytöt olivat siis jakautuneet kahteen leiriin, lukuunottamatta Deenaa. Deena Erett oli mustatukkainen yksinäinen susi, joka halusi yleensä olla yksin. Hän oli ihan mukava persoona, mutta ei yksinkertaisesti viihtynyt muiden ihmisten seurassa omien sanojensa mukaan.
“Äläpä törmäile”, Lucy sanoi kulmat kurtussa Cassielle.
“Oi anteeksi, se oli ihan puhdas vahinko”, Cassie sanoi typerä hymy kasvoillaan kieputellen samalla yhtä hiuskiekuraa sormensa ympärille.
“Anna olla”, Felicia sanoi hiljaa, ja veti Lucyn käsivarresta mukaamme.
Menimme makuusaliin, ja takanamme sinne saapuivat myös Cassie, Raya ja Yvette. Olimme solmineet sanattoman sopimuksen, että makuusalissa ei nahisteltu, jos näin saattoi sanoa. Olimme yleensä omissa oloissamme, emmekä välittäneet toisistamme. Deena oli jo makuusalissa, ja moikattuamme häntä aloimme käydä yöpuulle.

//En tiedä, onko tämä vähän turhan pitkä, mutta en halunnut katkoakaan tällä kertaa mistään..

Nimi: Gianna Nox, Luihuinen

09.05.2018 20:19
5. luku osa 1: Ja niin se kaikki alkoi

Massiiviset, tammiset ovet avautuivat itsestään paljastaen suuren eteishallin. Leiskuvat soihdut valaisivat kiviseinäistä hallia, josta pääsi ylempiin kerroksiin jotavaan marmoriportaikkoon. Eteishallissa oli myös toiset suuret ovet, mitkä eivät kuitenkaan olleet yhtä jykevän näköiset kuin tammiset ulko-ovet, joista professori Avery juuri johdatti ekaluokkalaiset sisään linnaan. Kivetyn lattian poikki kävellessään he kuulivat toisten ovien takaa kuuluvat sadat äänet. Puheensorinasta päätellen vanhemmat oppilaat olivat oven toisella puolella kuten myös professori Averyn kollegat ja muu Tylypahkan henkilökunta.
Gianna ja Liana kävelivät eteenpäin rinnakkain ekaluokkalaisten muodostamassa parijonossa, kun professori Avery johdatti heidät jo toisen kerran itsestään aukeavista ovista sisään, tällä kertaa he astuivat suureen saliin. Neljä pitkää pöytää oli katettu kiiltävin kultalautasin ja pikarein, salin päässä korokkeella oli vielä yksi pöytä, joka oli katettu samoin. Neljän pitkän pöydän ääressä istuivat muut oppilaat ja salin perällä opettajat ja muu Tylypahkan henkilökunta. Vanhempien oppilaiden ei tuntunut vielä häiritsevän ketään, kun kaikki olivat nostaneet katseensa ylöspäin - tavallista salin kattoa ei näkynyt, mutta sen sijaan lumottu öinen tähtitaivas ja tuhannet salia valaisevat kynttilät, jotka leijuivat ilmassa.
Johdatettuaan heidät korokkeen luo, professori Avery järjesti heidät riveiksi kasvot kohti muita oppilaita. Vasta silloin moni tuntui tajuavan vanhempien oppilaiden katseen itsessään, jännittyneisyys alkoi levitä ekaluokkalaisten keskuudessa kuin epidemia. Gianna pysyi kuitenkin rauhallisena eikä jännittänyt tulevaa lainkaan, oikealla puolella seisova Liana ei myöskään näyttänyt jännittävän erityisesti tai sitten toinen osasi peittää sen hyvin. Vähän matkan päässä oleva Hal näytti edelleen omalta itseltään - jännityksestä ei näkynyt yhtäkään merkkiä tympeän ilmeen takaa.
Kevyt kolahdus kuului kivilattiaa vasten, kun professori Avery asetti nelijalkaisen jakkaran ensiluokkalaisten eteen. Vanhemmat oppilaat katsoivat odottavasti, kun professori laski jakkaralle paikatun ja rispaantuneen suipon velhohatun. Suurin osa ekaluokkalaisista kiinnitti katseensa hattuun, niin uteliaisuus kuin vanhempien oppilaiden katseiden välttely sai hatun vaikuttamaan mielenkiintoiselta. Heitä myös ihmetytti, miksi hattu oli laskettu jakkaralle ylipäätään, oliko sillä jokin merkityskin? Koska Darius oli kertonut jonkin verran lajitteluseremoniasta Giannalle, tyttö tiesi rispaantuneen suippohatun olevan Tylypahkan lajitteluhattu.
Muutaman sekunnin pituisen täydellisen hiljaisuuden jälkeen hattu nytkähti ja lähellä lieriä oleva repeämä avautui kuin muodostaen suun hatulle. Hatun alkaessa laulamaan Gianna nosti katseensa katsellakseen ympärilleen muiden huomion ollessa kiinnittyneenä laulavaan lajitteluhattuun. Pitkien pöytien päätyihin oli jätetty tilaa, jotta lajittelun jälkeen ekaluokkalaiset mahtuisivat istumaan tupiensa pöytiin. Pöytien eriväriset pöytäliinat paljastivat Giannalle, mikä pöytä oli minkäkin tuvan. Vasemman puoleisin oli Rohkelikon pöytä punaisine pöytäliinoineen, sen vieressä Puuskupuhin pöytä ja keltaiset pöytäliinat. Keskikäytävän toisella puolella pöytäliinojen värit vaihtuivat Korpinkynnen sinisiksi, oikeanpuoleisimmassa pöydässä vallitsi Luihuisen vihreän sävyt.
Luihuisen pöytään katseensa kääntäessään Gianna huomasi jonkun katselevan häntä pöydän äärestä. Tummaihoinen poika, jolla oli hopeinen septum-lävistys nenässä, ei ollut vaikea tunnistaa. Gianna ja Beck katselivat toisiaan, kun muu sali tuntui keskittyvän lajitteluhatun lauluesitykseen. Vanhempi poika oli luultavasti kuullut laulun niin moneen kertaan, ettei jaksanut enää keskittyä siihen. Poika oli luultavasti tutkinut heitä ekaluokkalaisia ja Giannan käännettyä katseensa tähän jäänyt vain katsomaan takaisin. Tietenkin voisi olla mahdollista, että Beck tunsi Dariuksen ja oli kuullut tältä, että tämän sisar aloittaisi myös Tylypahkan. Gianna tiesi itsekin, että joskus heidän sukunsa jäsenten erottaminen joukosta oli helppoa.
"Pitääkö meidän siis pistää vain likainen hattu päähämme, jotta saamme tietää tupamme?" Lianan kysymys keskeytti Giannan ajatukset, sali oli puhjennut taputtamaan suosionosoituksia lajitteluhatulle sen lopetettua laulunsa.
Gianna vastasi Lianan kysymykseen nyökkäämällä, kun professori Avery pyysi heitä astumaan vuorotellen eteen hänen lukiessa heidän nimensä kädessään olevasta pergamenttikääröstä. Tummahiuksinen tyttö seurasi muiden kanssa, kun ensimmäinen heistä ekaluokkalaisista meni istumaan jakkaralle pistäen lajitteluhatun päähänsä. Ensimmäisen oppilaan lajitteluhattu päätyi lajittelemaan Korpinkynteen, missä tuvan oppilaat puhkesi hurraamaan ja taputtamaan. Pöytäkunta toisensa jälkeen pääsi hurraamaan ja taputtamaan, kun lajitteluhattu lajitteli ekaluokkalaisia neljään eri tupaan. Heitä ekaluokkalaisia oli niin paljon, ettei Gianna edes yrittänyt muistaa kaikkien nimiä ja tupia.
"Wren Graves!" professori Averyn sanoma etunimi sai Giannan kääntämään katseensa tyttöön, joka hymyili hieman kuultuaan nimensä. Jakkaralle mennessään tyttö pyyhkäisi yhden kasvoille yrittäneen tummanruskean hiussuortuvan pois tieltä. Tyttö oli lähtenyt liikkeelle muutaman oppilaan päästä Giannaa, joka oli ehtinyt huomata poskipäiden ja nenän alueella olevien pisamien lisäksi tytön myrskynharmaat silmät. Nimi ja silmien väri yhdessä kertoivat hänelle, että tyttö oli sen pojan sisar, johon Gianna oli törmännyt junalaiturilla aikaisemmin illalla.
Gianna seurasi, kuinka Wren laittoi lajitteluhatun päähänsä ja istui jakkaralle. Hattu joutui tällä kertaa miettimään jonkin aikaa, mihin tupaan tytön sijoittaisi. Koko sen ajan, kun hattu mietti päätöstään tytön sijoittamisen suhteen, Wren istui kärsivällisesti paikoillaan ja odotti lopputulosta.
"Luihuinen!" lajitteluhattu lopulta ilmoitti päätöksensä, mikä sai oikeanpuoleisimman pöytäkunnan hurraamaan ja taputtamaan. Luihuiset eivät kuitenkaan olleet ainoita, jotka iloitsivat hatun päätöksestä - Gianna näki, kuinka Korpinkynnen pöydässä tummatukkainen poika nousi seisomaan taputtaessaan ja hurratessaan samaan aikaan. Vaikka sisar ja veli olivat päätyneet eri tupiin, iloitsi veli sisarensa lajittelusta ja sen tuloksesta kaikesta huolimatta.

// Alunperin minun ei pitänyt katkaista tätä lukua, mutta koska se alkoi jo keskeneräisenä venyä yli kolmen sivun pituiseksi päätin, että pakko katkaista puoliksi jostakin kohdasta. Kokonaisuutena tarina jatkuisi suoraan tuosta seuraavalla kohtauksella jo, mutta koin että Wrenin ja Giannan lajittelukohtauksien väliin voisi juuri ja juuri ujuttaa sopivan katkaisun, koska muiden kappaleiden jälkeen katkaisu ei olisi sopinut lainkaan. No, toivottavasti ei mene liian sekavaksi, mitä tämä selitykseni on. :'D Seuraavassa osassa sitten lajitellaankin Gianna ja muut ennen kuin teen aikahypyn ja siirrän tyttösen korkeammalle luokalle. Ensimmäistä vuotta kyllä tulee vielä seuraavissa luvuissa, mutta muisteluina eikä kokonaisina lukuina. Pahoittelen mahdollisia kirjoitusvirheitä, olen tämän pätkän kirjoittanut jo aikoja sitten ja myös tarkistanut, mutta siellä voi vielä joitakin olla...

Nimi: Amanda Dawson

05.05.2018 15:56
Seuraavana päivänä heräsin auringonpaisteeseen, joka tulvi sisään lattianrajassa olevista ikkunoista. Olin unohtanut sulkea auringonkeltaiset verhoni, joten ne olivat edelleen siististi pylväitä vasten. Nousin seisomaan lattialle, mutta siirryin nopeasti valkoisen turkismaton päälle, sillä lattia oli jääkylmä. Makuusalien lattiat olivat nimittäin kiveä. Sileää kiveä.
Siro nukkui edelleen sänkyni jalkopäässä. Muut nukkuivat vielä, joten päätin purkaa matka-arkkuni. Aloin nostella kirjapinoja kaappiin ja huomasin, että minulla oli edelleen päälläni rutistunut kaapu, sillä en ollut jaksanut vaihtaa illalla vaatteita. Huokasin ja vaihdoin kaapista päälleni sileän puvun.
Lucy heräsi sängyssään ja venytteli.
”Huomenta, Amy”, hän virnsti minulle.
Amy. Se oli ikivanha lempinimeni, jolla Lus oli kutsunut minua ehkä nelivuotiaasta lähtien. Kiinnitin huomioni johonkin, joka oli myös ikivanha ja roikkui Lucyn kädessä.
”Lily!” kiljaisin. Lucy säpsähti ja veti kätensä ja kädestään roikkuvan asian selkänsä taakse. Lucy oli nimittäin roikottanut kädessään pientä, nuhjuista mutta pehmoista pingviiniä, jolla oli kaulassaan vaaleanpunainen kaulahuivi. Minulla ja Lucylla oli ollut lähestulkoon samanlaiset pingviinipehmolelut, kun olimme olleet pieniä. Ihme kyllä, olimme onnistuneet antamaaan niille fiksut nimet. Lucy kutsui omaansa Lilyksi, ja minä omaani Leaksi.
Oma pingviinini oli muuten samanlainen kuin Lucylla, mutta sillä oli kaulassaan vaaleanpunaisen sijaan mintunvihreä kaulahuivi. Ensin luulin, että olin hukannut Lean, mutta sitten muistin että se oli tälläkin hetkellä kirjahyllyni päällä – pölyisenä mutta ehjänä.
”Miksi sinä piilotit sen?” kysyin hiljaa.
”Eikö se sinusta olekaan… lapsellinen?” Lucy kysyi hämmentyneenä.
”Minäkin olisin halunnut ottaa Lean mukaan, mutta unohdin”, vastasin.
Lucy nyökkäsi helpottuneena ja laski Lilyn yöpöydälleen. Itse vaivuin ajatuuksiini ja istahdin huomaamattani sängylleni.
Mitenkä olin saattanut unohtaa Lean? Lea oli ollut minulla mukana aina, ja se oli nukkunut vieressäni ikuisuuksien ajan. Pohdin kirjeen lähettämistä vanhemmileni, jotta he lähettäisivät Lean minulle, mutta mitä he siitä ajattelisivat? Olin jo yksitoista.
”Amanda, meidän pitää mennä aamiaiselle”, Lucy sanoi ja tökkäsi minua. ”Mennään!”
Onnistuimme löytämään ulos maakusaleista ja suureen saliin. Se oli jo täynnä aamupalaa syöviä oppilaita. Minä ja Lus kävelimme puuskupuhin pöydän luo istumaan Katien, sen makuusalitoverimme viereen.
”Huomenta!” Katie ja hänen vieressään istuvat kaksi tyttöä toivottivat. Siinä vaiheessa unohdin jo Lilyn ja Lean.
”Olen Diana”, toinen tytöistä esittäytyi. Hänellä oli lyhyt, kiiltävän musta tukka ja ruskea iho.
”Ja minä Sindra”, Dianan vieressä istuva tyttö kertoi. He molemmat näyttivät samalta: Musta tukka, ruskea iho ja laihat sormet.
”Olemme identtiset kaksoset”, Diana selitti huomatessaan ilmeeni.
Nyökkäsin, kerroin oman nimeni ja kaadoin Pixie Puffseja ja maitoa kulhooni samalla kun kuuntelin tyttöjen juttuja.
”Me olemme puhdasverisiä, vaikkakin isä on puoliverinen”, Diana kertoili.
”Kaipa me sitten olemme ¾ noitia”, Sindra tirskui. ”Entä te?”
”Minä ja Lucy olemme jästisyntyisiä”, vastasin ja vilkaisin Lucyyn, joka lappoi lautaselleen pekonia.
”Minä olen puoliverinen. Isäni on velho”, Katie sanoi.
Samassa pöytämme luo saapui tiukan näköinen noita kädessään pergamenttikääröjä. Tunnistin hänet professori McGarmiwaksi.
”Tässä ovat lukujärjestyksenne”, hän sanoi meille ja jakoi jokaiselle pergamenttikäärön.
Tutkin omaani, jotta tietäisin, mitkä kirjat hakea aamupalan jälkeen.
”Tänään tunnit alkavat kello 9, jotta ehditte hakea kirjanne”, professori McGarmiwa sanoi vielä ja siirtyi sitten jakamaan lukujärjestyksiä takanamme istuvalle ällölle rohkelikkopoikaryhmälle.
Koulupäivä alkaisi pimeyden voimilta suojautumisen oppitunnilla, jonka jälkeen olisi loitsuja, muodonmuutoksia ja liemiä rohkelikkojen kanssa. Synkkä ilme lipui kasvoilleni, kun muistin Rohkelikosta Julian. Kasvoilleni kohosi kuitenkin hymy, kun muistelin viime vuoteni lukujärjestystä. Se oli ollut täynnä matikkaa, äikkää ja ympäristöoppia.
Riensimme yläkertaan hakemaan kirjat ja sen jälkeen kohti -
”Minne me menemme?”Sindra kysyi yhtäkkiä. Hän ja Diana olivat tulleet kanssamme, mutta Katie oli ilmeisesti mennyt edeltä.
”Öhh…” aloitin, mutta samassa Diana keskeytti:
”Kysytään aaveilta apua.”
Juuri silloin Lihava munkki lipui ohitsemme.
”Puhuiko joku minusta?” se tiedusteli ja pysähtyi.
”No ei nyt varsinaisesti sinusta…” aloitin, ja hymyilin sille kuin vanhalle tutulle. Lucy jatkoi:
”Mutta emme tiedä, missä pimeyden voimilta suojautumisen luokka sijaitsee, joten…”
”Päätimme kysyä neuvoa”, Sindra lopetti.
”Jaaha”, se sanoi. ”No, seuratkaapa sitten.”
Kuljettuamme ovesta jos toisestakin melkein kymmenen minuuttia, saavuimme jykevän koivuoven eteen. Siinä luki: Pimeyden voimilta suojautuminen.
Koputimme varovasti ja astuimme sisään. Luokka oli reilun kokoinen ja täynnä vanhanaikaisia pulpetteja. Luokan edessä seisoi itse professori Lightly auringonkeltaisine hiuksineen.
”No niin, istukaahan, tytöt. Ja koettakaa olla ensi kerralla nopeampia”, hän sanoi meille. Vilkaisin jännittyneenä Lucyyn ja kävelin istumaan pulpettirivien keskivaiheille, jossa oli vielä kaksi pulpettia vierekkäin vapaana.
”Aloitetaanpas. Tänä vuonna keskitymme joihinkin helppoihin suojaaviin loitsuihin ja teoriaan. Pimeyden olennot ja kaksintaistelut tulevat myöhemmin teille”, professori Lightly kertoi ja pyysi meitä ottamaan ”Pimeyden voimat ja niiltä suojautuminen”-kirjat esiin.
Kaivoin kirjan laukustani ja käännyin sitten katsomaan professori Lightlyä tarkemmin. Hänen auringonkeltaiset hiuksensa olivat laineilla ja lepäsivät rennosti hänen harteillaan. Hän katseli iloisesti luokkaa, joka kaivoi kirjoja laukuistaan.
”Selittäisikö joku minulle näin aluksi, että mitä pimeyden voimat loppujen lopuksi oikein tarkoittavat? Katie?”
”Pimeyden voimat ovat synkkää taikuuttaa, joka perustuu kivun aiheuttamiseen, karmaiseviin muodonmuutoksiin ja ylipäätään taikuuteen, jota käytetään väärin”, Katie kertoi.En voinut olla ihmettelemättä, että miksi hän kuului Puuskupuhiin, sillä Korpinkynsikin olisi sopinut hänelle mainiosti.
”Aivan oikein”, professori Lightly hymyili Katielle. ”Viisi pistettä Puuskupuhille.”

Tunnin päätyttyä keräsimme kirjamme ja kiirehdimme välitunnille. Suurista ovista ulos astuttuani katselin ympärilleni ja huomasin, että piha muurien sisällä oli järjettömän iso. Yhdessä suunnassa oli metsä, joka oli täynnä varjoja. Metsän reunalla oli pieni mökki, jonka edessä hääräili se professori Hagrid. Ja toisella suunnalla kiilsi peilinkirkkaana järvi.
”Miu!”
”Mikä se oli!” huudahdin, vilkuilin ympärilleni ja olin talloa Siron, joka kiehnäsi jaloissani.
”Siro!” huudahdin. ”Mitä se täällä tekee?”
Nostin Siron syliini ja katsoin Lucyyn.
”Sehän nukkui, kun me lähdimme”, Lucy pohdiskeli. ”Onko se voinut päästä makuusaleista ulos?”
”Kaipa se on mahdollista”, vastasin. ”Onneksi se on kunnossa!”
Diana ja Sindra, jotka olivat tulleet tunnilta samaa matkaa kanssamme, seurasivat nyt keskustelua vierestä.
”Onko tuo sinun kissasi?” Sindra kysyi uteliaasti.
”On”, vastasin ja astuin lähemmäs Sindraa, jotta tämä yletti silittämään Siron päätä. ”Tässä on Siro.”
Yllätyksekseni Siro, joka oli yleensä rauhallinen, ei antanut Sindran silittää itseään vaan sähisi hurjana ja huitaisi tassullaan – kynnet paljaana!
”Anteeksi!” huudahdin ja peräännyin, jotta Siro ei pystyisi raatelemaan Sindraa. ”Ei se yleensä tee noin!”
Kävelin takaisin linnaan kehräävä Siro sylissäni. En ymmärtänyt. Siro kehräsi sylissäni, ja antoi Lucyn ja Juliankin silittää itseään, mutta Sindralle se käyttäytyikin näin!
”Siro…” mutisin hiljaa. ”Ei Sindra ole uhka.”
Siro ei esittänyt mitään pelon tai järkytyksen merkkejä, vaan puski lempeästi kättäni. En ymmärtänyt. En yksinkertaisesti käsittänyt.

Päivä oli melkein kulunut loppuun, oli jäljellä vain liemien tunti rohkelikkojen kanssa. Olin vienyt Siron takaisin makuusaleihin. En kuitenkaan ollut raaskinut lukita ovea, vaan olin jättänyt sen raolleen. Ajatukseni palautuivat takaisin edessä olevaan liemien tuntiin. Ennen kuin ehdin edes pohtia, miten löytäisimme liemien luokan, Diana sanoi:
”Jaaha, keneltäs nyt kysytään apua? Mulla ei oo aavistustakaan liemiluokan sijainnista.”
”Josko kysytään taas Lihavalta munkilta?” Sindra ehdotti.
”Sindra, tyhmä, se vaan luulee ettei me tiedetä mitään”, Diana moitti.
”Mutta eikös se pidä paikkansa”, Lucy sanoi varovasti. ”Siis se, ettei me tiedetä juuri mitään.”
Diana tai Sindra ei kumpikaan ehtinyt vastata kun kuulimme äänen takaamme:
”No MINÄ tiedän, missä tyrmät ovat.”
Käännähdimme kaikki ympäri. Katie!
”Tyrmät?” ihmettelin.
”Niin. Liemioppitunnit pidetään tyrmissä”, Katie sanoi. ”Seuratkaa.”
Seurasimme Katieta yhä vain syvemmälle ja syvemmälle kouluun, laskeuduimme vaikka kuinka ja monet kiviportaat ja ohitimme ainakin sata haarniskaa. Lopulta kuulin edestämme pientä puheensorinaa: jykevän oven edessä seisoi joukko oppilaita, joista osalla oli pääällään puna-kultainen ja osalla kelta-musta kaapu.
”Amanda?”
Merlinin parta(miten se sanonta oli tarttunut minuun niin nopeasti?). Julia. Kiepahdin ympäri katsomaan hilpeään tyttöön, jolla oli ohuet, vaaleanruskeat hiukset.
”Hei, Julia”, vastasin jäyhästi. En ollut unohtanut eilistä riitaamme.
”Anteeksi se eilinen. Olin vain niin pettynyt siitä ettemme olleet samassa tuvassa, ettö menetin malttini”, Julia sanoi.
Olin odottanut kaikkea muuta paitsi tätä.
”Saat anteeksi”, anoin hetken pohdittuani. Ehkä Julia oli tosiaan vain menettänyt malttinsa niin kuin oli sanonutkin.
”Väistykää”, kaikui kylmä ääni käytävässä. Seurasin katseellaani, kuinka professori Kalkaros astui esiin varjoista ja avasi oven suurella avaimella. Oppilaita alkoi tulivia luokkaan mutta professori Rasvatukka veti kaapunsa taskusta taikasauvan. Oppilaat lennähtivät luokasta käytävään kuin lattiassa olisi ollut magneetti.
”Minä menen ensimmäisenä luokkaan. Tiedoksenne”, professori Limanuljaska melkein ärisi.
Liemitunti ei ollut kovinkaan mukava, kun professori Kalkaros liehui ympäriisnsä kuin mikäkin rasvatukkainen lepakko. En tiedä, miksi, mutta inhosin professoria Sinua-haluan-motata alusta lähtien.
”Jaaha, jaaha”, iljettävä professorimme sanoi huomatessaan, että minä, Lucy ja Julia olimme varanneet pöydän, jolle mahtui kolme noidankattilaa vierekkäin.
”Siinä taitaakin olla uusi jengimme. Kaksi pehmopuuskupuhia ja yksi röhkörohkelikko”, hän ilkkui. Julia jännittyi vieressäni, mutta tallasin häntä varpaille. Se nyt tästä puuttuisi, että Julia saisi jälki-istuntoa hyökkäämällä opettajan - tai siis haisevan lepakon - kimppuun. Lucy sen sijaan kaivoi liemikirjaa laukustaan rauhallisuuden perikuvana.
Itse en tiennyt, miten olla. Olihan tuo nyt todela röyhkeää, mutta toisaalta, mitä minä muka olisin voinut tehdä?
”Avatkaa kirjanne sivulta 7. Haluan, että tunnin loputtua olette saaneet valmiiksi neljäsosalitran niillä sivuilla esiteltyä hytkylientä”, professori Kalkaros käski.
”Me… tehdään liemi?” Lucy sanoi epäuskoisena. ”Tai siis, professori Lipetit ei edes opettanut meille kokonaista loitsua, saati sitten olisi antanut meidän kokeilla sitä.”
”Niin, ja tuo-” mulkaisin Kalkarosta, joka paraikaa haukkui jotain rohkelikkopoikaa”-ei edes antanut meille kunnollisia ohjeita” sanoin.
”No, Kalkaros on tunnetusti koulun häijyn opettaja. Koitetaan vaan pysyä hengissä”, Julia murahti synkästi ja meni hakemaan koppakuoriaisen silmiä ja fletkumadon limaa.

Vihdoinkin tunti loppui ja me pääsimme peseytymään ja syömään. Minun hytkyliemeni oli alkanut porista liian aikaisin ja siitä olikin tullut sähkösinistä eikä samean sinistä niin kuin oppikirjassa. Joka tapauksessa olin kiuitenkin selvinnyt oppitunnista hengissä enkä ollut töppäillyt sen pahemmin.
Olin todella kiitollinen sänkyni pehmeistä vuodevaatteista käydessäni illalla rättiväsyneenä nukkumaan. Päivä oli ollut todella hauska, vaikka pieniä vastoinkäymisiä olikin ollut.

Vastaus:

Ensimmäiseen koulupäivään ehti tosiaan mahtua yhtä jos toista! :') Tykkäsin kovasti yksityiskohdista ja hauskoista sanavalinnoista, joita olit tarinaan ripotellut: esimerkiksi heti alussa loi ihanasti tietynlaista tunnelmaa, kun kerroit Amandan hyppäävän jääkylmältä kivilattialta pehmeälle matolle turvaan - tuollaisen tunteen pystyi elävästi kuvittelemaan! Pidin myös siitä, että Amandan ja Lucyn yhteinen menneisyys pysyi mukana tarinassa, ja viittasit pehmoleluihin erinomaisen sulavasti! Mukavaa, että Lucylla oli vielä vanha pehmolelu mukana, minullakin on omani tallessa! Amandan uusi ystäväporukka oli tosi persoonallisen oloinen, mutta silti oli tosi mukava yllätys, että Julia pyysi kunnolla anteeksi ja halusi uudestaan ystävystyä Amandan kanssa. Lightly oli jälleen mahtava, ihanaa, että noinkin synkkää aihetta opettaa niin aurinkoinen opettaja! Kalkaroksen olit kirjoittanut hienosti tosi ikäväksi, mutta tasapainottavaa keveyttä tapaukseen toivat hauskat viittaukset, lempparini niistä "professori Sinua-haluan-motata"! Kaiken kaikkiaan oikein sulavaa kerrontaa, ensi kerralla tarinan voisi ehkä jakaa kahteen, jos meinaa venahtaa pitkäksi, niin pystyn antamaan vielä vähän kootumpaa kommenttiakin! :')

Saat 9 kaljuunaa, 20 tuparia sekä Oppitunnin omaksuja- sekä Kerronnankietoja-merkit!
Aurelia » 7.5

Nimi: Elizabeth Swan, korpinkynsi

05.05.2018 10:10
Kävelin synkällä kadulla. Katulamput hehkuivat oudosti ja yhtäkkiä ne sammuivat täysin. Kävelin nyt pilkkopimeässä. Pysähdyin äkkiä, olin näkevinäni liikettä taivaalla. Se oli kuitenkin täysin mahdotonta, taivas oli niin tumma ettei siellä olisi voinut erottaa mitään. Aloin kuulla rohisevaa hengitystä. Katsahdin ylöspäin ja jokin liisi minun ylitseni. Lyyhistyin maahan. Minusta tuntui kuin sisältäni olisi lähtenyt kaikki ilo. Nyt se jokin lensi niin lähelle että näin sen kunnolla. Katseeni siirtyi sen hupun peittämästä päästä alemmas sen viitan hihaan. Hihan alta pilkisti esiin mädäntynyt harmaa käsi. Sen ympärillä ei näyttänyt olevan yhtään lihaa. Se nosti kätensä ja veti huppunsa alas. Silmien kohdalla oli vain kaksi tyhjää kuoppaa, mutta sen suu oli iso ja pyöreä. Nyt se veti rohisten henkeä ja painoi suunsa minun suuni ylle.

Hätkähdin hereille sängyssäni. Olin yltäpäältä hiessä. Uni oli tuntunut niin todelliselta. Kohotin katseeni kelloon joka oli sänkyäni vastapäätä. Se näytti puoltayötä. Aloin jo rauhoittua. Napsautin yövaloni päälle, ja yritin saada taas unenpäästä kiinni.

Heräsin huutoon joka tuntui kantautuvan portaista.
“Tytöt! Nyt syömään! Kello on jo puoli kaksitoista”, äidin ääni huusi.
“Puoli kaksitoista?!” ärähdin turhautuneena.
Otin sänkyni vierestä mintunvihreän aamutakin ja sujautin tohvelit jalkaan. Hypin portaat alas kolme kerrallaan.
“Huomenta unikeko”, äiti sanoi huvittuneena.
“Huomenta”, sanoin äidille ja nappasin kaapista myslipakkauksen.
Nyt puhelimeni alkoi soida taskussani.
“Haloo”; vastasin Emylylle.
“Moi Liz, olisitko halunnut tehdä jotain?” Emyly kysyi.
“Vaikka! Haluaisitko tulla melle?” Kysyin vuorostani.
“Juu”, Emyly vastasi.

// anteeksi että tuli näin lyhyt. (;

Vastaus:

Ei haittaa, välillä ihan mukavakin lukea lyhyempiä tarinoita! :') Alkukappaleen olit kirjoittanut tosi eläväisesti, kun kuvasit kaikkea, mitä Elizabeth näki, kuuli ja tunsi! Katulamppujen sammuessa tunnelma oli suorastaan pelottava! Kuvauksesta tajusi hyvin, että kyseessä oli ankeuttaja, vaikket nimennytkään olentoa. Karmaiseva uni! Se herätti myös paljon ajatuksia: oliko kyseessä jonkinlainen enneuni tai muu maaginen varoitus, kun se oli niin todellisen tuntuinen? Lopputarina oli onneksi leppoisammissa tunnelmissa, kun tuli hauskaa sanailua äidin ja soitto Emylyn kanssa. Onneksi Emylyä ei jäänyt vaivaamaan edellisen tekstarivaihdon nopea loppu! Mahtaakohan ystävyksiä jo jännittää kouluun lähtö? Pikku hiljaa voitaisiin tarinassa tehdä lähtöä kohti Tylypahkaa! :')

Saat 4 kaljuunaa, 13 tuparia sekä Uneksija-, Huppupäinen hahmo- sekä H-h-hui kauhistus! -merkit!
Aurelia » 7.5

Nimi: Abigail Rosewell, rohkelikko

28.04.2018 16:57
Yhdestoista luku~pelastus, osa 1

Varpaitani pisteli inhottavasti, ja kylmä viima puhasi huoneeseeni. Olin aivan jäässä, ja todennäköisesti heräsin juuri siihen. Avasin vastentahtoisesti silmäni ja huomasin ikkunan olevan auki. Kävin sulkemassa sen ja puin mintunvihreän aamutakin ylleni. Sänkyni päällä seisoi Rudolf, joka oli seurannut minua koko ajan. Rudolf lennähti kädelleni, ja pudotti kirjeen minulle.
”Kiitos”, kuiskasin väsyneenä ja annoin komealle pöllölleni pari naksua.

Kirje oli Caralta. Se oli kirjoitettu huonolla käsialalla ja pari kyyneltä oli tuhrinut musteen.
Hei Abigail. Kotona on pieni kriisi päällä, en voi viettää enää hetkeäkään täällä. Pystynkö tulla teille? Pystyttekö hakemaan minut? Kiitos jo valmiiksi, kerron kaiken kun näämme. Cara.

Lähdin alakertaan herättämään äidin ja isän.
”Antavatko Caran vanhemmat hänen lähteä?” kysyi äiti kun olin kertonut kirjeestä.
”En ole varma”, myönsin.
”Valitan, Cara ei voi tulla meille, jos hänen vanhempansa eivät anna”, isä päätti, ja hänen ilmeensä paljasti, ettei asiasta enää kannattanut keskustella. Lähdin nyrpeänä huoneeseeni, sillä olin päättänyt hakea ystäväni itse pois pulasta.

Oli miltei keskiyö. Vanhempani olivat käyneet nukkumaan, ja minä lähdin ikkunastani ulos. Rudolf oli matkalla Caralle mukanaan kirje, jossa kerroin että olen tulossa.
Täysikuu valaisi pimeää puutarhaa, jonka läpi hiivin kohti autotallia. Nurmikko oli sateen kastelema, ja lämmin kaapuni kastui litimäräksi sateessa.
Saavuin punaisen automme luokse, ja yritin avata oven. Pahus, se oli lukossa. Epäröin hetken, ja sitten otin sauvani esiin. Osoitin auton lukkoa sauvallani.
”Alohomora”, kuiskasin, ja oven lukko napsahti auki. Menin nopeasti autoon sisälle, ja yritin käynnistää moottorin. Se ei kuitenkaan käynnistynyt, sillä isä oli virittämyt autoon loitsun joka suojasi autoa varkailta.
”Hienoa, mitä nyt teen?” puuskaisin turhautuneesti. Annoin katseeni kiertää ympäri autotallia, ja sain idean nähdessäni kuvan isästä rohkelikon huispauskaapu päällään ja upea luuta kädessään.
Nousin autosta ja hain isäni huispausluudan.

//lähi aikoina ei oo ollu yhtää inspiraatiota tarinoihin, siksi meni näin pitkä aika saada tää tarina valmiiks.

Vastaus:

Harmi kuulla että inspiraatiota ei ole viime aikoina löytynyt! Silloin kannattaa yleensä miettiä, mitkä asiat tuntuisivat innostavimmilta kirjoittaa! Niitä voi keksiä vaikkapa kuvittelemalla tilanteita, joissa itse haluaisi Tylypahkassa olla tai miettimällä tapahtumaympäristöjä, joihin haluaisi joutua! Juonenkäänteitä oletkin tarinoissasi keksinyt monenlaisia, niistä on aina jännittävä lukea! Tämäkin tarina oli täynnä tapahtumaa - varsinkin Caran kirje sai heti mietiskelemään, mitä ihmettä on voinut tapahtua. Kyynelten tuhrima muste oli liikuttava yksityiskohta, joka johdatti hienosti päättelemään, että nyt on pakko olla kyseessä jotain vakavaa. Muutenkin olit osannut lisätä juuri sopivasti tekstiä värittäviä kuvaavia yksityiskohtia, kuten täysikuun ja alussa jaloissa pistelevän viiman. Lopussa oli mahtava käänne, että juuri kun ajatteli matkan tyssäävän alkuunsa auton takia Abigail päätyikin hakemaan isän luudan! Se oli persoonallinen ratkaisu ja lopetti myös tarinan mielenkiintoiseen kohtaan jatkon varalta. Jatkoa odotellen! :')

Saat 5 kaljuunaa, 16 tuparia sekä Pöllöposteljooni-merkin!
Aurelia » 7.5

Nimi: Nicholas Dennell

22.04.2018 03:03
Luku 15.

Minua oksetti. Vilkuilin hätäisesti ympärilleni ja mietin kuumeisesti, mitä voisin tehdä. En voinut juosta takaisin koululle, en ehtisi. En voinut huutaa apua. Kukaan ei kuulisi minua tässä lumisateessa ja viimassa. Huusin silti. Kyyneleet puskivat silmiini, mutta yritin olla itkemättä. Onnistuin huonosti siinäkin.
“Olen pahoillani”, sopersin Benjille ja yritin nostaa ystäväni ylös, mutta hän painoi. “Olen niin pahoillani, anna anteeksi. En tarkoittanut, olen niin p-pahoillani--” Tajusin kuulostavani ihan puuskupuhilta itseltään ja se sai kurkkuani kuristamaan entistä enemmän.
Todennäköisesti Benji ei varmaan kuullut minua saati typerää pillitystäni. Hänen koriseva hengityksensä kävi yhä vain heikommaksi. En kuitenkaan uskaltanut koskea veitseen, joka törrötti hänen kaulastaan, tai tehdä sille oikeastaan mitään muutakaan. En osannut. Tarkemmin katsottuna esine näytti ihan samalta palonkuorintaveitseltä, jota olimme käyttäneet aiemmin tänään yrttitiedon tunnilla. Oli kuin siitä olisi ollut lähemmäs puoli ikuisuutta, vaikka todellisuudessa aikaa oli vierähtänyt vain lyhyt tovi. Ja senkin olin tuhlannut päättömään juoksenteluun koululla.
Ponnistin uudelleen ja sain kuin sainkin nostettua Benjin nyt jo tyystin hervottoman ruumiin selkääni. Kuulin heikon korinan korvanjuuressani pojan keuhkojen tyhjentyessä asennonvaihdon takia, mutten suostunut hyväksymään sitä, ettei Benji ehkä selviäisi tästä. Hänen olisi pakko. Pyytäisin anteeksi kunnolla. Hän selviäisi ja kaikki olisi taas hyvin. Ei, kaikki olisi paljon paremmin.

Ehdin ottaa muutaman askeleen lumihangessa, kun kuulin takaani epämääräistä kahinaa ja juoksuaskelia. Käännähdin vaivalloisesti ympäri ja horjahdin lastin kallistuessa vaarallisesti, mutten nähnyt ketään. Vain lunta ja huojuvia oksia.
“Apua! Onko siellä joku?” huusin ääni tukkoisena, mutta vastauksena kuului vain tuulen ujellus. Pyyhkäisin toista silmääni kaapuni olkaan ja tähysin syvemmälle metsään.
Ensin en nähnyt mitään, mutta sitten huomioni kiinnittyi tuoreisiin kengänjälkiin kauempana. Askeleet osuivat hyvin yksiin aiemman äänen kanssa, joku oli liikkunut vauhdilla ja kaartanut nopeasti kaukana olevan paksun puun kohdalla sen taakse. Oliko syvemmällä metsässä sittenkin joku?
Äkillinen pelko tulvahti suoniini ja ihoni nousi kananlihalle. Entä jos se jokin halusikin pahaa? Kai sillä oli syynsä juosta karkuun eikä tulla avuksi? Ja minä typerä olin mennyt paljastamaan itseni.
Tajusin siinä samalla Benjin olleen hiljaa nyt jo hyvän tovin, joten paransin hätäisesti otettani, käännyin kannoillani ja aloin rämpiä eteenpäin. Viiden askeleen jälkeen kuului lievää korinaa, mikä oli tässä vaiheessa ehkä helpottavin ääni koskaan.
“Ole kiltti äläkä kuole, ole kiltti äläkä kuole…” hoin mielessäni samalla kun pakotin kyyneleet pysymään poissa silmistäni. Hikoilin minkä kerkesin ja kirosin pitkiä hiuksiani, jotka olivat purkautuneet poninhännältä naamalleni ja tunkivat lumipyryssä silmiini ja suuhuni.
Toivoin, että muistaisin jonkun loitsun, mitä tahansa, jolla helpottaa kulkuamme. Päässäni löi kuitenkin pelkkää tyhjää. Enkä sitä paitsi olisi yltänyt taikasauvaani. Olisin vain kaatunut rähmälleni ja siitä ei olisi enää nousemista. Ei Benjin alta, ei minun voimillani.

Näin vaivalloisesti tuiskun läpi jo ulko-oville, kun kuulin puuskupuhin vetävän selässäni kovin lopullisen kuuloisesti henkeä. Se ei ollut lyhyt eikä pinnallinen henkäys, jollaisilla hän oli aiemmin hengittänyt, vaan pitkä. Jos korinaa ei laskettu, se kuulosti miltei huokaukselta.
“Eih--!” parahdin tukahtuneesti ja käänsin päätäni nähdäkseni vain Benjin lasittuneet, puoliavoimet silmät ja pään nojaamassa olkavarteeni. Pihaustakaan ei enää kuulunut, mutten suostunut hyväksymään, että hän olisi muka jättänyt minut oman onneni nojaan tässä tilanteessa.
Huusin jälleen apua, vaikka koko pihamaa oli autio. Ei se tosin ollut ihmekään. Lunta satoi edelleen, kukapa täällä olisi halunnut olla. Vain minä, Benji ja se joku siellä metsässä.
Kun en kuullut enää tutuksi käynyttä hidasta, mutta edes jotenkin säännöllisesti toistunutta pihinän sekaista korinaa, kyyneleet puskivat jälleen silmiini. Raahauduin silti eteenpäin ja huusin, vaikka lopulta siitäkään ei tullut mitään. Nikottelin vain, enkä enää oikein nähnyt eteenikään itkulta.

Kun pääsin viimein ala-aulaan, se oli vielä suhteellisen hiljainen. Moinen rauha kuitenkin särkyi, kun muutaman ykkösluokkalaisen yläpuolella liidellyt Riesu huomasi kantamukseni ja siirtyi kiinnostuneena lähemmäs.
“Ruumis! Puuskupuhin finninaama on kuollut! Kuollut!” se kailotti kovaan ääneen Benjin kasvot sekä puukon nähtyään ja käkätti hurmiollisesti lähimmäisten oppilaiden kääntyessä kunnolla meihin päin. Joku kirkaisi ja nopeasti lisää oppilaita tuli kurkkimaan ylempien kerrosten laitojen yli. Päivällinen lieni alkamassa, minkä takia niin moni oli liikkeellä.
“Kuollut kuin kivi! Kylmettynyt rukka! Rohkelikon räkänokka on sen tappanut!” räyhähenki jatkoi alkaen virittää tapahtuneesta jonkin sortin karmivaa luritusta lennellen ylöspäin, jotta varmasti kaikki läsnäolijat kuulisivat sen.
“Ole hiljaa, ole hiljaa…” pihisin tukkoisesti ja mieleni olisi tehnyt vain itkeä. Enää en edes jaksanut kunnolla suuttua Riesulle sen perättömistä sanoista. Olisin vain halunnut painua kerälle lattialle ja pyytää loputtomasti anteeksi. Sen sijaan kuitenkin pysyttelin yhä hatarasti jaloillani ja pidin kiinni ystävästäni, vaikka otteeni lipsuikin pahasti.
“Noniin mitäs täällä oikein tapahtuu? Riesu voikin pitää suunsa kiinni, ei ole mitään aihetta laulella tuollaisia lauluja”, kuuloetäisyydelle luokastaan marssinut loitsuopettaja Barnabas Lockwood sanoi ja heilautti mennessään taikasauvaa ilmassa. Riesun hoilotus katkesi kesken lauseen ja se katosi omille teilleen harmistuneen näköisenä.
Huomasin rappusten juurelle kerääntyneen paljon enemmän oppilaita kuin niitä oli ollut silloin, kun olin päässyt ovista sisälle. Nielaisin vaikeasti ja tuijotin katse sumeana kenkiäni uskaltamatta sanoa mitään.
“Hajaantukaa, hajaantukaa!” professori Lockwood huusi mennessään ja saapui luoksemme. Kukaan ei tuntunut liikkuvan aloiltaan. Nopeasti hänen ilmeensä muuttui vakavaksi miehen katsoessa selässäni roikkuvaa puuskupuhia.
“Laskehan hänet maahan Dennell”, professori komensi samalla kun heilautti taikasauvaansa uudelleen. Hopeanhohtoinen, lurppakorvainen ja tappijalkainen koira kirmasi loitsuopettajan taikasauvan päästä ja vilkaisi Lockwoodia ennen kuin suuntasi juoksunsa ylempiin kerroksiin välittämättä muutamasta oppilaasta, jotka parahtaen väistyivät sen tieltä.

Turtuus tuli viivellä. En ollut ymmärtää professori Lockwoodin sanoja, vaikka hän toisti minua laskemaan Benjin selästäni. Lopulta mies päätyi itse auttamaan puuskupuhin alas, jolloin minäkään en enää pysynyt pystyssä. Valahdin polvilleni ja nyyhkytin vain katsomassa, miten loitsujen opettaja tarkisti pojan hengityksen ja pulssin, joita kumpaakaan ei ollut. Sen jälkeen hän huusi jälleen ympäröiviä oppilaita hajaantumaan, mutta harva liikkui. Osa tuntui myös itkevän, osa oli vain kauhuissaan.
“Kuka tekee tuollaista?” “Onko linnassa murhaaja?” “Mitä me nyt tehdään?” Joka suunnasta alkoi kuulua hätääntyneitä kysymyksiä. Levottomuuden haistoi ilmassa, samoin orastavan pakokauhun.
“Otetaanpa rauhallisesti.”
Oppilaiden välistä paikalle saapuneen rehtori Aynesworthin ääni onnistui kertaheitolla hiljentämään varmaan koko linnan. Kohotin päätäni ja hänen jäänsininen katseensa viisti ohitseni ja sen jälkeen ylimääräistä yleisömerta.
“Kaikki menevät omien tupiensa oleskeluhuoneisiin. Valvojaoppilaat tarkistavat, että kaikki ovat siellä, missä pitääkin”, nainen sanoi kuuluvalla äänellä. “Lähetän viestin, kun tämä on selvinnyt. En usko, että on aihetta paniikkin.”
Tämän sanottuaan hän piti tauon ja rykäisi sitten kovaan ääneen, ilme uhkaavana, jolloin oppilaisiin tuli liikettä. Kaikki kiiruhtivat levottomana merenä kuka minkäkin makuusalin suuntaan.
“Barnabas, vie herra Corwinin ruumis sairaalasiipeen. Dorothy varmasti tietää, jos jotakin on vielä tehtävissä”, rehtori sanoi totisena. Naisesta näki, ettei hän odottanut ihmeitä. “Dennell, sinä tulet minun mukaani, niin selvitetään rauhassa mitä oikein tapahtui.”
En saanut yhteyttä raajoihini, jotta olisin päässyt ylös. En oikeastaan olisi halunnut liikkua. Rehtori oli juuri ottamassa minua kainaloiden alta nostaakseen lannistuneen kehoni seisovampaan asentoon, kun sain puhekykyni jälleen jotenkuten takaisin.
“Met…”, aloitin, mutta kurkustani ei ollut lähteä enää ääntä. “Metsässä on joku. K-kuulin jonkun, kun n-nostin B-benjiä.”
Puuskupuhin ajatteleminen sai minut kuitenkin uudelleen itkuiseksi. Uusia kyyneliä tuli edellisten tilalle, kun tajusin, että poika oli oikeasti kuollut. Tuntui pahalta. Äärettömän pahalta.
“Hengittele ihan rauhassa. Näitkö mitään?” Aynesworth kysyi pehmeämmin, mutta hänen tiukka olemuksensa taipui huonosti hellän äidilliseksi. Varsinkin, kun hän tuintui itse kärsimättömästi odottavan vastaustani. Sentään nainen jätti hetkeksi minun nostamisyritykseni sikseen.
Pudistin ensin päätäni, mutta jotenkin se ei tuntunut riittävältä vastaukselta, joten lisäsin: “J-jalanjälkiä.”
“Muidenkin kuin itsesi ja Benji Corwinin?” rehtori päätyi varmistamaan samalla kun veti päättäväisesti minut jaloilleni. Jos en olisi ollut sekaisin valmiiksi, olisin saattanut ihmetellä, miten niin luisevan oloinen ja vanha nainen tuntui olevan niin voimakas.
“Joku ju-juoksi pois”, niiskaisin kuuluvasti ja pyyhin silmiäni kaapuni hihoihin. Rehtori näytti sekä huolestuneelta että tyytymättömältä, mutten ollut ihan varma oliko huterilta tuntuvilla jaloillani jotain tekemistä asian kanssa. Olisin varmaan kaatunut naamalleni, jos rehori ei olisi pitänyt minusta niin topakasti kiinni.
“Lorene, Archie ja Darion saavat mennä etsimään löytyisikö tämä jokin vielä metsästä ja onko hän yhteydessä herra Corwinin kuolemaan. Oletan, ettet ole itse millään tavalla osallisena tähän asiaan, Nicholas?”
Etunimen käyttö sai minut säpsähtämään ja pudistin painokkaasti päätäni vaistomaisesti. Syyllisyys kuitenkin väänsi salamana sisuskalujani kuin ruosteinen veitsi. Olin minä. Minä olin huutanut Benjille. Jos olisin pitänyt turpani tukossa, puuskupuh ei olisi nyt kuollut. Purskahdin jälleen itkuun.
“Taiaa olla sittenkin parasta viedä sinutkin sairaalasiipeen…” Aynesworth huokaisi kireästi.

Seuraavan kerran havahduin tapahtumien kulkuun sairaalasängystä käsin. Sitä en tiennyt, miten olin nykyiseen olinpaikkaani päätynyt, minkä lisäksi muistikuvani tuntuivat muutenkin katkeavan aulaan.
Valon määrä oli kuitenkin vähentynyt, minkä lisäksi ikkunoista näkyi, että lumimyrskykin oli jo hellittämään päin. Olin tainnut olla poissa pelistä enemmänkin kuin hetken.
“Emme löytäneet mitään.”
Professori Lagoenan ääni sai minut kääntämään päätäni sairaalasiiven oven suuntaan. Samalla suunnalla oli sänky, jonka ympärille oli vedetty verhot. Kurkkuani kuristi.
“Ei jälkiä, ei ketään?” rehtori kysyi.
“Ei yhtään ketään yhtään missään”, riistanvartija liittyi keskusteluun. “Haravoitiin aika iso osa mettää, mutta ei tossa myräkässä oikein mitään nähty. Ja kun koordinaatitkin oli aika olemattomat.” Kuulin Darion Hagebakin hymähtävän hiukan turhautuneesti.
“Yhdellä perkuuveitsellä on vaikea lähteä etsimään lisää pitäviä johtolankoja. Kasvihuoneilla ei ollut mitään normaalista poikkeavaa. Claudia oli tavattoman pahoillaan tapahtuneesta”, taikuuden historian opettaja Archie Butts puuttui puheeseen.
“Vai niin. Kiitos kuitenkin. Jututan poikaa paremmin aamulla”, rehtori sanoi. Hänen äänensä oli väsynyt, muttei onnekseni kovin uhkaavan oloinen.
Oikeastaan kuulosti siltä kuin tällaista olisi käynyt joskus aiemminkin hänen uransa aikana.

Vastaus:

Tämä käy yhä vain jännittävämmäksi - nyt Colinin tarinan voi sanoa olevan myös kunnon murhamysteeri! Kuka ihme Tylypahkassa naulaa rottia puihin ja tappaa oppilaita - vaiko pelkästään Benjin? Mahdollisen tekijän läheisyys jalanjäljistä päätellen sai ihokarvat nousemaan pystyyn. Benji-paran loppu oli kyllä hyvin vaikuttavasti kirjoitettu, pidin jälleen tunteisiin iskevistä käänteistä ja yksityiskohdista, kuten alun ”tajusin kuulostavani puuskupuhilta itseltään”. Vaikka Colin sai kovasti kärsiä, hänen hieman luihu luonteensa pysyi kerronnassa taidokkaasti mukana, kuten ”en suostunut hyväksymään, että hän olisi jättänyt minut oman onneni nojaan tässä tilanteessa”. Riesu oli hyvä lisä eteisaulan kohtaukseen! Mahtavaa, että rehtori palasi kuvioihin, hän on ehdottomasti mielenkiintoinen hahmo, varsinkin lopun valossa. Kaiken kaikkiaan olit saanut tarinaan vaivattomasti ison joukon opettajia ja henkilökuntaa, hienoa! Varsinkin loppukappaleessa kohtaus rakentui hyvin henkilöhahmojen puheen ympärille. Aivan viimeinen lause olisi voinut vihjata tapahtumien toistuvuudesta hieman hienovaraisemmin. Sujuvuuden kannalta täsmentäviä ja korostavia pikkusanoja oli livahtanut tekstiin hieman liikaa, esimerkiksi ”Tajusin siinä samalla Benjin olleen hiljaa” lauseesta voisi typistää ”siinä samalla”, ja ”-enkä enää oikein nähnyt eteenikään itkulta” voisi olla yksinkertaisesti ”enkä enää nähnyt itkulta eteeni”, etenkin kun edellisessä lauseessa jo esiintyi korostava liitepartikkeli. Tämä selkiyttää tekstiä! :’)

Saat 8 kaljuunaa, 22 tuparia sekä Salakuuntelija-merkin!
Aurelia » 4.5

Nimi: Elizabeth Swan, korpinkynsi

21.04.2018 11:53
Silmäni olivat täysin turvoksissa kun heräsin myöhemmin päivällä. Minusta tuntui kuin olisin edelleen nukkunut. En vieläkään ollut sisäistänyt sitä tosiasiaa etten näkisi isovanhempiani enää koskaan. Minua itketti edelleen, isovanhempieni ruumiit hyppelivät koko ajan ajatuksissani. Raahauduin suihkuun. En edes huomannut että vesi, joka valui selkääni pitkin alas oli jääkylmää. Yleinen innostukseni oli tipotiessään ja sen tilalla oli täydellinen tuska, jonka läheisen ihmisen menettäminen saa aikaan.

Kun vihdoin pääsin alakertaan kello oli jo lähempänä kolmea. Muut olivat ilmeisesti edelleen nukkumassa nappasin jääkaapista rahkan ja menin takaisin huoneeseeni. Juuri kun astuin ovesta sisään puhelimeni alkoi soida sängyllä. En jaksanut reagoida siihen. Vihdoin puhelin lakkasi soimasta, mutta sen perään tuli heti kaksi viestiä. Nyt nappasin puhelimeni sängyltä ja katsoin keneltä viestit olivat. Tajusin hämärästi että viestit olivat ystävältäni Emylyltä.

Emyly:
Moikka, Elizabeth!
Miten menee? Oliko sinulla kivat synttärit?
Tulin juuri kotiin irlannista jossa olimme lomalla kuten varmaan muistat.

Emyly:
Onko kaikki hyvin? Et yleensä jätä vastaamatta puhelimeen.

Mietin hetken jaksanko vastata. Päädyin siihen että on parasta vastata, joten aloin kirjoittaa viestiä.

Minä:
Hei, Emyly.
Oliko irlannissa kivaa?
Minulla menee aika huonosti.
Synttärit oli ihan kivat.
Ja ei kaikki ei ole hyvin.

Painoin lähetä nappia ja sammutin puhelimen. Kohta puhelimeni piippasi taas.

Emyly:
Oli irlannissa kivaa.
Mitä on käynyt?!

Minä: Isovanhempani ajoivat kolarin ja ja kuolivat.
Emyly:
Voi ei! :(
Oletko ihan kunnossa?

Minä:
Sanoin jo että en ole kunnossa!
Moikka!!! : /

Mykistin Emylyn viestit ja sammutin puhelimen. Kyyneleet nousivat taas silmiini.
Lopulta päädyin hakemaan alakerrasta jäätelöä ja uppoutumaan elokuvaan.
Elokuvan loputtua makasin vain sängyllä niin kauan että nukahdin.

Heräsin seuraavana aamuna vohvelin tuoksuun. Olin juuri pujottamassa tohveleita jalkaan kun huomasin että olin nukkunut vaatteet päällä. Nousin sängyltä ja lähdin alakertaan. Keittiöstä kantautui iloisia ääniä. Minunkin oloni oli jo parempi muttei mikään silti naurattanut. Avasin keittiön oven ja jähmetyin siihen tujottaen näkyä joka edessäni ol. Äiti seisoi lautanen kädessään katse kohti kattoa, isä seisoi tulilla huutaen: Rotta tuolla on rotta! Apua!
Ja kaiken kukkuraksi Evelyn nauroi katketakseen ja onnistui samalla kaatamaan kannullisen mehua pitkin pöytää niin että se valui lattialle. Seurasin äidin katsetta kattoon ja näin vohvelin joka roikkui keittiön lampussa. Se oli ilmeisesti singonnut äidin säikähtäessä varmaankin isän huutoa. Minä rykäisin ja kaikki hiljenivät.
“Mitä ihmettä täällä tapahtuu”, kysyin hämmentyneenä.
“Se on erittäin hyvä kysymys”, äiti sanoi tomerasti kuin ei itse olisi tehnyt mitään. Nyt kaikki alkoivat nauraa. Myös minä.

Kun vihdoin saimme keittiön siivottua aloimme syömään vohveleita. Syömisen jälkeen äiti ehdotti että lähtisimme elokuviin ja niin me sitten teimme. Oli selvää että äiti yritti piristää kaikkia ja siinä hän onnistui varsinkin minun kohdallani. Aloin taas olla oma iloinen itseni.

Vastaus:

Kuvasit todella uskottavan oloisesti sitä surua ja tuskaa, joka läheisen menettämisestä syntyy; esimerkiksi jääkylmässä vedessä seisominen edes sitä huomaamatta kuvasti tilanteen mielentilaa hyvin. Tekstarivaihto oli sekin hyvä kuvastamaan sitä tunteiden kuilua, joka syntyy tilanteessa muiden ihmisten välille - vaikka Emyly olisi varmaankin halunnut vain auttaa, Elizabeth tiesi, ettei hän tällä hetkellä pystyisi ymmärtämään tai auttamaan. Suruaikaa on hyvä pitää, mutta loppu oli kuitenkin ihanan toiveikas, kun perhe pystyi silti nauramaan eikä jäänyt kiinni masennukseen. Sympatiani sait hyvin äidin puolelle, ihanaa, että hän oli vahva ja halusi piristää kaikkia omasta surustaan huolimatta! Tämä toimi myös tarinallisesti hyvin, että edellisen tarinan surullisen lopun vastapainoksi tällä kertaa lopetettiin positiivisempiin tunnelmiin. Jatkoa odotellen! :)

Saat 6 kaljuunaa ja 14 tuparia!
Aurelia » 4.5

Nimi: Nora Collins

15.04.2018 16:09
Kahdeksas luku
Puuskupuh vastaan Korpinkynsi

En ymmärrä, miksi olin niin jännittynyt. Olimme harjoitelleet jo kuukausia ensimmäistä huispausottelua varten, mutta en silti tuntenut itseäni valmiiksi. Oli eri asia lennellä joukkueen kanssa kentällä kuin mennä koko koulun eteen taistelemaan toista tupaa vastaan voitosta. Joukkueeseen liittyminen ei tuntunut enää niin hyvälle idealle. Olin varma epäonnistumisestani. Ja jos epäonnistuisin, tuottaisin häpeää koko tuvalle. Miksi ihmeessä en ollut ajatellut tätä aiemmin?

Istuin Suuressa Salissa aamiaisella. Olin nukkunut huonosti tulevaa ottelua jännittäessäni ja tunsin itseni hieman väsyneeksi. Onneksi jännitys ei kuitenkaan vaikuttanut ruokahaluuni, sillä söin jo toista paahtoleipääni.
”Sinulla ei ole mitään syytä olla hermostunut”, Rosalyn yritti vakuutella. ”Kannustamme sinua Henryn kanssa katsomossa!” Hän oli jopa tehnyt hienon kyltin, jossa luki ”HYVÄ NORA” suurilla mustilla ja keltaisilla kirjaimilla. Se oli vähän noloa, mutta lämmitti myös sydäntäni. Rosalyn oli todella hyvä ystävä.
”Olet harjoitellut Spencerinkin kanssa niin ahkerasti, ettei sinulla ole mitään hätää”, Rosalyn lisäsi. Huokaisin. Tottahan se oli. Loogisesti ajatellen minulla ei ollut mitään syytä näin suureen jännitykseen. Kaikki loogisuus oli kuitenkin heitetty romukoppaan ja optimistisista ajatuksistakin oli vain rippeitä jäljellä. Rukoilin vain, ettei jännitys itsessään vaikuttaisi peliini liikaa ja otin vielä kolmannen paahtoleivän.

Koko koulu oli huispaustunnelmissa. Etenkin pelaavat tuvat, mutta myös Rohkelikon ja Luihuisen opiskelijat olivat tulleet kannustamaan ja luultavasti myös tarkkailemaan muiden joukkuiden pelityyliä. Katherine oli ainakin neuvonut meitä tekemään niin edellisessä Rohkelikko vastaan Luihuinen pelissä. Innokkaita huutoja kuului jo kentän puolelta, kun me vasta vaihdoimme pelikaapuja päällemme. Huudot eivät helpottaneet jännitystäni. Kukaan muu ei ulkoapäin ainakaan näyttänyt yhtä jännittyneelle kuin minä. Eivät edes Hannah ja Liam, jotka olivat lisäkseni ainoat, joille tämä oli ensimmäinen ottelu. Evan sen sijaan oli pelannut viime kaudella yhden ottelun. Hengitin syvään yrittäen rauhoitella itseäni.
”Hei! Kuuleeko kaikki?”, Katherine aloitti valmistelemansa puheen ennen ottelua. ”Minulla ei ole tarvetta pitkille kannustuspuheille. Niin kauan kuin jokainen tekee parhaansa, uskon voittoomme sataprosenttisesti. Me olemme harjoitelleet tarpeeksi ja joukkuehenkemme on kehittynyt tässä lyhyessä ajassa vahvaksi. Pidetään vain hauskaa ja pelataan rehtiä peliä. Ja siinä sivussa näytetään Korpinkynnelle mistä meidät on tehty!” Muut hurrasivat innokkaasti ja minä hymyilin hermostuneesti.
”Jännittääkö?” Spencer kysyi kopauttaen luudanvarrellaan olkapäätäni.
”Mistä arvasit?”
”Minua jännitti ihan yhtä paljon ennen ensimmäistä otteluani. Olihan se tietysti kaksi vuotta sitten kun olin vasta pieni kolmasluokkalainen ja pelasin vaarallisinta pelipaikkaa mutta joka tapauksessa – tiedän miltä sinusta tuntuu”, Spencer kertoi tuttuun tapaansa vähän vitsaillen. ”Usko minua: heti kun pääset maalisalkojen eteen, kaikki jännitys on kadonnut.”
”Toivottavasti olet oikeassa”, vastasin hymyillen. Spencer nosti kulmiaan ja levitti kätensä kuin sanoakseen: ”Milloin minä en muka ole ollut oikeassa?” ja poistui sitten paikalleen. Oli aika siirtyä kentän puolelle.

”Tervetuloa oppilaat ja opettajat kauden toiseen huispausotteluun! Tämänpäiväinen ottelu pelataan Korpinkynnen ja Puuskupuhin välillä ja siitä tulee varmasti mielenkiintoinen!” kuului selostus. ”Puuskupuhin joukkueessa on vaihtunut jopa neljä pelaajaa, jotka pääsevät tänään näyttämään taitonsa ensimmäistä kertaa. Korpinkynnessä sen sijaan on vain yksi uusi jahtaaja.” Sää oli onneksi pelin kannalta hyvä. Kirkas ja viileä, mutta ei liian kylmä. Kannustushuudot raikuivat pelaajien saapuessa kentälle. Puristin lainaluutaani tiukasti. Tässä sitä mennään. Kapteenit kättelivät toisiaan ja jokainen pelaaja asettui paikalleen. Yritin paikantaa Rosalynia katsomosta siinä kuitenkaan onnistumatta. Taistelu voitosta alkoi heti, kun kaato irtautui tuomarin kädestä.

Spencer oli ollut oikeassa. Jännitykseni oli vähentynyt heti, kun olin päässyt ilmaan. Ei se tietenkään ollut täysin poissa, mutta toistaiseksi tunsin hallitsevani tilanteen paremmin.
”Voi ei, Nott pudottaa kaadon ja Puuskupuhin uusi jahtaaja Hannah Tate nappaa sen. Tate heittää kaadon Miltonille, joka lähtee lentämään kaato kainalossaan kohti Korpinkynnen maalisalkoja”, innokas selostus kaikui ympäri kenttää. Selostus oli aina ollut yksi syy, miksi pidin huispauksesta. En vain ymmärtänyt miten selostajat pystyivät seuraamaan peliä ja samalla papattamaan tapahtumia niin nopeasti. Parhaimmat heistä jopa vitsailivat.
”Ensimmäinen maali Puuskupuhille!” kuului huuto ja menimme 10-0 johtoon. Hurrasin muiden mukana, mutta en kauaa. Korpinkynnen jahtaajat tulivat jo hyvää vauhtia minua päin kapteeni Holden Nott etunenässä. He lensivät nuolenpääkuviossa ja näyttivät erittäin uhkaavilta. Tiesin, että Haukanpään hyökkäysmuodostelman tarkoituksena oli taata suora kulku maalisaloille ja säikäyttää vastustaja. Säikäytyksessä he taisivat onnistua, sillä en ehtinyt tehdä juuri mitään, ennen kuin tilanne oli jo 10-10. Tämä oli juuri se, mitä olin pelännyt. En ollut liikauttanut eväänikään ja epäonnistuin koko koulun edessä. Ihme kyllä, en kuitenkaan masentunut. Olin päässyt ottelutunnelmaan ja sain vain uutta puhtia. Tämä oli vasta alkukankeutta. Seuraavan maaliyrityksen minä torjuisin.

Peli jatkui jonkin aikaa hyvin tasaisena. Minä torjuin, mutta seuraava pääsi läpi. Korpinkynnen pitäjä torjui, mutta seuraava meni läpi. Sieppihavaintoja tuli muutama, mutta molemmat osoittautuivat vääriksi. Korpinkynsi löi ryhmyn Evania päin ja kostoksi me löimme ryhmyn heidän etsijäänsä päin. Kumpikaan ei osunut. Hyvä puoli pitäjänä olossa oli se, että aina kun kaato oli poissa minun päädystäni, pystyin seuraamaan ottelua. Minusta peli oli jopa vähän liian tasaista ja tylsää, mutta yleisö ei missään vaiheessa lopettanut kannustamistaan. Olin lopulta myös paikantanut Rosalynin hänen kannustuskylttinsä avulla. Tasaista tylsyyttä ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Tilanne oli 80-90 Korpinkynnen eduksi, kun kuulutus kuului: ”Puuskupuhin etsijä on nähnyt siepin!” Oli selvää, ettei nyt ollut kyse väärinkäsityksestä, sillä molemmat etsijät kiisivät peräkkäin kovaa vauhtia. Itse en kyllä nähnyt sieppiä niin kaukaa, mutta sitä he varmasti jahtasivat. Koko kenttä pysähtyi katsomaan siepin metsästystä. Livia tasoitti pistetilanteen helposti, sillä Korpinkynnen pitäjän keskittymiskyky oli suunnattu muualle. Molemmat etsijät lensivät rintarinnan ja lopulta oli kyse vain siitä, kumman käsi oli pidempi. Jännitys oli käsinkosketeltavaa. Lopulta siepin ympärille puristettu nyrkki nousi voiton merkiksi ja yleisö puhkesi hurraa-huutoihin.

”Puuskupuh voittaa pistein 240-90!” kuuluttaja julisti.
Me voitimme. Me olimme oikeasti voittaneet. Olimme voittaneet ensimmäisen huispausottelumme enkä minä voinut uskoa sitä. Laskeuduin epäuskoisena mutta samaan aikaan todella iloisena kentälle muiden joukkuetovereideni joukkoon. Kaikki onnittelivat Evania hienosta siepin nappauksesta ja halailivat toisiaan. Katherine kehui koko joukkuetta, ja Rosalynkin tuli kentälle onnitelemaan minua. Rosalynin lähdettyä Henryn kanssa takaisin linnalle myös Spencer tuli katsomaan minua.
”Hyvinhän se meni”, hän totesi. ”Taisin olla oikeassa jännityksen suhteen, vai mitä?”
”Niin taisit”, myönsin hymyillen.
”Toki meidän pitää vielä hioa taitojasi. Siis päästithän sinä sentään yhdeksän kaatoa läpi. Se on kuule nollapeli tai ei mitään”, hän vitsaili.
”Hah hah”, sanoin ivallisesti. Spencer naurahti.
”Ei kun oikeasti, hienosti pelattu”, hän vakuutti ja lähti sitten vaihtamaan pelikaapuaan.
Voitto tuntui epätodelliselta, vaikka toisaalta en ollut missään vaiheessa epäillyt muita joukkuetovereitani – vain itseäni. Pelin jälkeen olin kuitenkin varma kahdesta asiasta: 1) ei ollut epäilystäkään, etteikö paikkani olisi ollut joukkueessa ja 2) minä todella tarvitsin oman luudan. Muutaman päivän huispausjoukkue oli Puuskupuhin julkkiksia, mutta pian alkoi jälleen kova harjoittelu seuraavaa ottelua varten.

Vastaus:

Huispaustarina, mahtavaa, näitä ei olekaan saanut montaa lukea (ja kiva varsinkin näin uuden ottelun kynnyksellä)! Kirjoitit huispaustunnelmista oikein elävästi, tästä pääsi hyvin fiilikseen. Erityisesti tykkäsin muutamista kuvaavista yksityiskohdista, joita olit ripotellut, esimerkiksi Haukanpään hyökkäysmuodostelma oli erinomainen mauste. Kapteenin kannustuspuhe oli puuskupuhimainen ja mukava! Pienet keskustelunpätkät Spencerin kanssa olivat lemppareitani - hän tuo Norastakin esiin ihan uusia puolia. Jos saa äänestää niin lisää Spenceriä jatkossakin! ;) Tykkäsin hirveästi siitä, miten Nora kaikesta jännityksestään huolimatta sai pienestä epäonnistumisesta vain lisää puhtia, se sai tykkäämään Norasta vain lisää! Esimerkkinä heitän ilmaan, että vielä vaikuttavamman draaman kaaren tarinaan olisi tässä saanut vaikkapa siten, että Nora olisi kuitenkin ensin masentunut, jolloin esimerkiksi Spencerin uuden kannustuspuheen tai jonkin muun sattumuksen kautta Nora olisi vasta tarinan loppua kohden - kun lukija olisi jo jännittänyt häviämistä - saanut puhtinsa takaisin ja pelastanut päivän. Siepin nappaamistaistelu on aina jännittävää, mutta se jäi hiukan etäiseksi kun Nora ei ollut jännityksen keskiössä - tällaisten tarinoiden kanssa voi siis harjoitella tunnepanosten nostamista! :’) Kaiken kaikkiaan kuitenkin oikein onnistunut tarina jälleen!

Saat 7 kaljuunaa, 20 tuparia sekä Keskustelukeisari-merkin!
Aurelia » 4.5

Nimi: Rebecca Bennett

15.04.2018 13:38
Rebeccan kouluvuosi
kahdestoista luku

Rebecca tyhjensi touhukkaasti yöpöytänsä laatikoita matka-arkkuun, joka oli melkein valmiiksi pakattu. Puolen vuoden aikana laatikoiden syövereihin oli päätynyt mitä erikoisimpia asioita, sen Rebecca sai todeta kaivaessaan esiin puoliksi syödyn makkaran, hajalle purrun runokirjan ja räikeänvioletin sukan, joka ei taatusti ollut hänen.
”Tämä on kuin jotain kotitonttujen työtä”, Rebecca kiristeli hampaitaan.
”Luulin että olet kotitonttujen tasa-arvotaistelija”, Elizabeth huomautti. Hän kiskoi paraikaa sänkynsä alta jotain karvaista ja sitkeää, joka uikutti.
”Olenkin, en miettinyt mitä sanon”, Rebecca huudahti puolustellen.
”No se on hyvä, koska muuten olisin joutunut haastamaan sinut kaksintaisteluun. Kotitontut ovat olleet orjuutettuja vuosisatojen ajan eivätkä ansaitse minkäänlaista kiusaa tai vaikkapa kiduttamista”, Elizabeth höpötti.
”Yritän saada ihmisiä tajuamaan tämän ja tavoitteeni on ennen kesälomaa saada ainakin seitsemän Tylypahkan kotitonttua vapautettua tehtävistään.”
”Miksi seitsemän?” Rebecca keskeytti alkavan kiihkeän luennon.
”Se on voimakkain taikanumero ja kiva luku”, Elizabeth kohautti olkiaan ja syventyi taas kiskomiseen. Tuli taas hiljaista. Hetken päästä Rebecca keskeytti hiljaisuuden kysymällä:
”Kathy, eikö sinun pitäisi jatkaa pakkaamista, ettet myöhästyi huomenna junasta?”
”Kyllä minä ehdin”, Kathy vastasi paksulla äänellä. Hän istui huoneen nurkassa lattialla, puoliksi pakattu arkkunsa edessään. Hän istui tarkoituksella kasvot seinään päin, ja Rebeccalle pälkähti päähän, että hän taisi itkeä.
”Mikä hätänä?” Elizabeth kysyi hitusen huolestuneella äänellä.
”Ei mikään”, Kathy sanoi nopeasti ja niiskautti nenäänsä hiljaa. Sitten hän nousi, piti päänsä kumarassa niin että hiukset peittivät kasvot ja työnsi jonkin lapun kaapunsa taskuun.
”Älä viitsi valehdella, emme me tyhmiä ole”, Rebecca kivahti ärsyyntyneenä.
”Ette tietenkään ole”, kuului hiljainen vastaus.
”Näytä sitä lappua”, Elizabeth käski yhtäkkiä ja osoitti vaativasti Kathyn taskua. Ihme ja kumma, Kathy otti lappusen taskustaan ja nosti sen näkyville.
”Tuossa on mummisi”, Elizabeth totesi ja katsoi hieman haalistunutta liikkuvaa valokuvaa valkohapsisesta vanhasta naisesta, joka hymyili leveästi ja vilkutti kameralle. Kathy nyökkäsi ilmeettömästi ja laittoi kuvan takaisin taskuunsa.
”Hän on ihana, muistatteko kun toissakesänä hän antoi minulle syntymäpäivälahjaksi niin ison laatikon karkkia että oksensin ainakin kolmesti”, Rebecca hymyili iloisesti.
”Niin, ja silloin kerran kun me – Kathy!” Elizabeth keskeytti puheensa hämmästyneeseen huudahdukseen, kun Kathy yhtäkkiä purskahti itkuun.
”Hän, mummi, s-sairastui kurpitsajuhlan a-aikoihin ja k-k-kuoli”, hän nyyhkytti.
”E-en ehtinyt käydä h-hänen luonaan e-ennen kuin hän… ja nyt l-lomalla on m-muistotilaisuus, vasta nyt, k-koska mummi kuulemma h-halusi että olen paikalla kun se t-tapahtuu… ja k-koko suku on v-v-vihainen minulle koska muistotilaisuuden a-ajankohtaa piti s-siirtää kauemmas enkä h-halua mennä kotiin”, Kathy kertoi katkonaisesti, rojahti vuoteelleen ja itki hartaasti.
”Voi ei”, oli ainoa mitä Rebecca osasi sanoa, muttei sillä tainnut olla väliä. Lopun iltaa he kaikki kolme itkivät ja pakkaaminen unohtui tyystin.

Vastaus:

Hyvä lyhyempi tarina jälleen - tarinoitasi on aina mukava lukea ja henkilöhahmojen pariin palata, luot niin mukavan ympäristön ja eläviä keskusteluja! Hauska yksityiskohta ja luonteenpiirre, että Elizabeth haluaa vapauttaa kotitontut. Tonttujen vapauttamisoikeuksista voidaan olla montaa mieltä, mutta Rebeccan työkommentti ilmentää kyllä hyvin sitä, miten syvällä alitajunnassa jotkin oletukset ovat, vaikka tietoisesti olisikin niitä vastaan! Rebeccan yöpöydän sisältö, etenkin puoliksi syöty makkara, herätti pientä naurunkiherrystä. Syy Kathyn hiljaisuuteen oli ymmärrettävä, ja sen painoa lisäsi suvun ärtymys, se oli hyvin keksitty. Viimeinen virke tiivisti lopun illan melko nopeasti, olisi ollut mukava vielä vähän yksityiskohtaisemmin kuulla, miten tytöt lohduttivat Kathya ja toisiaan. :')

Saat 5 kaljuunaa, 14 tuparia sekä Liikutuksen liikauttaja-merkki!
Aurelia » 4.5

Nimi: Faith West

14.04.2018 09:58
(luku 1)
//Valmistautumista//

Faith West oli juuri herännyt ja hän luki kirjaa. Auringon valot tulivat ikkunasta huoneeseen, eikä mikään tuntunut olevan huonosti. Tämä oli yksi ainoista aamuista, kun ketään ei tullut herättämään häntä, vaikkakin hänen lukemisensa katkesi välillä, kun hän alkoi ajattelemaan Tylypahkaa. Muutama päivä sitten oli ollut Faithin syntymäpäivä ja hän oli saanut kutsun Tylypahkaan ja suunnilleen muutaman tunnin päästä he lähtisivät ostamaan tarvikkeita. Faith jatkoi lukemista, ajatellen, että hänen pitäisi nauttia siitä rauhasta joka kerrankin oli, mutta rauha loppui lyhyeen Faithin kuultua äidin huudon ja pikku sisarusten naurua.
Felix säntäsi Faithin huoneeseen ja meni sängyn alle piiloon. ”Etsi minut! Löydä minut!” Felix huusi ja alkoi nauraa. Pian kaikki sisarukset olivat Faithin huoneessa ja etsivät Felixiä. Muiden etsiessä Felixiä, Faith jatkoi lukemista. Tälläistä oli hänen arkensa kotona. Sisarukset kinastelivat ja riehuivat minkä kerkesivät. Välillä Faithista tuntui että hän olisi sisaruksista vanhin, vaikka ei ollut. ”Kaikki rauhoittukaa! Parin tunnin päästä lähdemme, joten menkää hyvänen aika valmistautumaan!” Faithin äiti huusi. Samassa hetkessä kaikki poistuivat Faithin huoneesta ja Faith jäi yksin sängylle istumaan. Oli totta, että heidän pitäisi vähän valmistautua, sillä eiväthän he voineet yöasuissa mennä minnekään.
Faithin vaihdettua vaatteensa, laitettuaan korunsa kaulaan ja laitettuaan hiuksensa saparoille, hän meni keittiöön aamiaiselle. Pöydälle oli laitettu Faithin syntymäpäivistä jäänyt kakku. Faith otti palan kakkua lautaselleen, sekä omenan ja maitoa. Pian kaikki olivat ruokapöydässä syömässä kakun jämiä. ”Tuleeko isä tänään kylään äiti?” Felix kysyi. ”Kyllä hänen pitäisi tulla, tosin siitä ei koskaan voi olla täysin varma. Isänne on kiireinen mies ja hän asuu kaukana, joten hän ei välttämättä tule”, Äiti kertoi. Samalla laskeutui hiljaisuus pöytään. Kaikilla oli vähän ikävä isää. Sillä oli totta, että isä asuu eri kaupungissa ja on todella kiireinen.
Muutama tunti kului nopeasti ja Westin perhe meni Viistokujalle ostamaan tarvikkeita. Aika meni Faithin mielestä hitaasti, Sillä pikku sisarusten temmellys ärsytti vähän häntä ja hänen isoveljensä, Fane, kiusoitteli häntä. ”Vai että sinä Tylypahkaan! Taitaa ne pihan oravat kuolla nälkään, kun et niitä ruoki”, Fane kiusoitteli. ”Eikä kuole! Äiti lupasi ruokkia niitä kun olen poissa! Minäkin ruokin sinun kalasi viimevuonna!” Faith sanoi vihaisesti. Hän ei pitänyt Fanen vitseistä ollenkaan, eikä voinut ymmärtää tämän huumoria. ”Faith, Fane, menkää Ollivanderille ostamaan Faithille sauva. Tässä rahaa mukaan. Me menemme hoitamaan pari asiaa”, Faithin äiti sanoi. Faith ja Fane tottelivat ja lähtivät.
Saavuttuaan kauppaan heitä tuli tervehtimään vanha mies. Hänellä oli harmaat hiukset Ja hän näytti tosi vanhalta. Kauppa taas oli täynnä paketteja, varmaan taikasauvoja kaikki. ”Päivää Fane, parivuotta sitten sinähän tulit tänne”, Mies sanoi. ”Jep! Ja nyt pikkusiskoni, Faith, tarvitsee myös sauvan”, Fane sanoi hymyillen. Mies katsoi hyllyjä ja otti esiin yhden laatikoista. ”Ehkäpä tämä voisi olla”, mies sanoi ja antoi Faithille sauvan. Faith heilautti sauvaa ja säikähti hiukan kun paperit lennähtivät. ”Ei, ei tuo”, mies sanoi ja meni takaisin hyllyjen luokse. Ja muutaman sauvakokeilun jälkeen pädyttiin ostamaan taikasauva jonka ydin on feeniksin sulka ja he lähtivät etsimään pikkusisaruksiaan ja äitiään.
Kotona Faith yllättyi nähdessään isänsä ruokapöydän ääressä kahvin kanssa. Faith jäi keittiön ovelle seisomaan kun muut hyppäsivät halaamaan isää. Häntä ei huvittanut hypätä isän syliin viime kerran jälkeen. Kun muut sisarukset olivat päästäneet irti isästä, tämä tuli Faithin luokse ja oli halaamassa, mutta Faith meni kauemmaksi ja ojensi käden. Faithin isä otti kädestä kiinni ja kätteli Faithia. Tämän jälkeen Faith meni jääkaapille, otti palan kakkua, ja meni syömään ruokapöydän ääreen. Hänen äitinsä katsoi häntä vähän surullisesti. Olihan se ymmärrettävää, että Faithin lähelle ei pääse helposti, eikä etenkään takaisin läheiseksi. Kun Faith huomasi äitinsä katseen, hän otti astiansa ja meni huoneeseensa syömään.
Faith istui sängylleen. Ilta aurinko paistoi ikkunasta sisään ja valonsäteet heijastuivat peilin kautta Faithin kasvoille ja häikäisivät Faithin hetkeksi. Hän meni sulkemaan verhot ja laittoi lampun päälle. Huomenna hän menisi Tylypahkaan, eikä näkisi perhettään hetkeen. Tai noh, Fanen hän kyllä näkisi, Fanella kun alkoi kolmas vuosi tylypahkassa. Yllättäen joku koputti Faithin oveen. ”Saanko tulla?” pojan ääni sanoi. Se oli Fanen ääni. ”Okei”, Faith sanoi vähän epäillen. Fane tuli huoneeseen ja istui Faithin viereen. Pian Fane halasi Faithia kovaa. Yleensä Faith työnsi Fanen vain pois, mutta jostain syystä hän ei tehnyt niin. ”Isä on pahoillaan siitä viime kerran huutamisesta”, Fane sanoi lopetettuaan halaamisen. Faith katsoi lattiaa ja sitten kattoa. Hänen pitäisi antaa isälle anteeksi, mutta häntä ei huvittanut.Faith kaatui makaamaan sängylleen sivuttain. On niin paljon meneillään, eikä ole aikaa sulatella asioita. Faith käänsi päänsä yöpöytäänsä, siellä oli kolme valokuvaa. Yhdessä oli hänen perheensä, yhdessä oli hän ja hänen paras ystävänsä, Rane ja yhdessä valokuvassa oli Faithin isovanhemmat. ”Sulla on ikävä isoäitiä, mutta suru ei tuo häntä takaisin. Nouse ylös ja piristy! Pakataan huomista varten ja soitetaan vielä kavereille hyvästit”, Fane sanoi pirteänä. Faith nousi ylös ja alkoi miettiä. Kyllä hän tiesi että suru ei tuo kuolleita takaisin, mutta isoäiti oli läheinen hänelle. Ja se ystäville soitto, eihän hänellä ollut kuin yksi ystävä, eikä hän saa edes yhteyttä tähän! Faith huokaisi ja alkoi pakkaamaan.
Pakattuaan hän meni olohuoneeseen, jossa Fane jo soitteli hyvästejä. Isä oli jo lähtenyt ja Faith meni Fayn viereen. Hän ei edes yrittäisi soittaa Ranelle, sillä eivät he kuitenkaan yhteyttä saisi. Soittojen jälkeen he katsoivat Dineyn Lumikki- elokuvan, jonka jälkeen Faith meni sänkyynsä ja alkoi lukea. Hän luki taas jonkun niistä fantasia aiheisista romaaneista, joita hänen kirjahyllynsä oli täynnä.
Kun hän oli lopettanut lukemisen, hän sammutti valot ja rupesi nukkumaan. Huomenna tuohon aikaan, hän olisi jo Tylypahkassa.

Vastaus:

Tässä oli monta koukuttavaa ja tunnerikasta juonenalkua! Alussa tuli hyvin esitelyä Faithin arkea, ja myös hänen hiljainen ja mietiskelevä luonteensa tuli tässä jotenkin onnistuneesti pelkästään kerronnan kautta esille, esimerkiksi kun tarinan alkupuolella Faith ei sanonut mitään, vaikka sisarukset temmelsivät huoneessa. Keskustelun olit osannut hienosti punoa tarinan kannalta olennaisten asioiden ympärille, vaikkapa Fanen kommentti oravien syöttämisestä, jonka kautta sekä Fanestä että Faithistä tuli uusia luonteenpiirteitä esiin. Tykkäsin ylipäätään Fanen hahmosta tosi paljon, Faithilla oli mielenkiintoinen suhde häneen, kun tämä ensin kiusoitteli, mutta sitten kuitenkin lohdutti! ”Faithia ei huvittanut hypätä isän syliin viime kerran jälkeen” herätti uteliaisuuden - osasit onneksi tämän tarinan aikana paljastaa juuri sopivasti, että se täyttyi tarpeeksi! Faithin loukkaantumisesta isälle olisi voinut vihjaista jo ensimmäisen isän maininnan kohdalla, kun kerrottiin, että ”kaikilla oli ikävä isää”. Olisi myös kiinnostanut tietää, miten isä reagoi Faithin käytökseen, kun tämä vain kätteli. Nämä nousivat vain mieleen, kun juoni oli niin mukaansatempaava! Oikeinkirjoituksesta sen verran, että vuorosanat aloitetaan aina uudelta riviltä. Upea ensimmäinen tarina! :)

Saat 7 kaljuunaa, 18 tuparia sekä Viistokujan vierailija-merkin!
Aurelia » 4.5

Nimi: Charlotte Cooper, Puuskupuh

09.04.2018 17:58
Luku 10
|| Koti-ikävä ||

Istuin sängylläni heilutellen jalkojani. Suljin silmäni ja jatkoin. Vedin syvään henkeä ja pian puhalsin ilmaa suun kautta ulos. Oli ihanan rauhallista, lukuunottamatta pieniä kolauksia, joita matka-arkuista syntyi sekä vaatteiden kahinaa, joita samassa makuusalissa olevat tytöt siirtelivät kaappeihin. Olin ehtinyt jo tutkia huonetta tarpeeksi sekä myöskin siirtää matka-arkussani olevat vaatteet kaappiini. Jokaiselle oli oma kaappi, jossa oli hyllyjä tavaroille ja vaatteille. Sängyn vieressä oli pieni yöpöytä, jossa oli myöskin pari vetolaatikkoa, mihin saattoi jotakin pientä laittaa.
Lisäsin jaloilleni vauhtia. Ne heiluivat nopeaan tahtiin edes takaisin yhä uudestaan ja uudestaan. Ummistin silmiäni yhä tiukemmin kiinni ja samassa myöskin vaistomaisesti kurtistin kulmiani. Tiesin näyttäväni oudolta, mutta jatkoin. Muistin kuinka pienenä olin useasti tehnyt juuri näin - istunut sängyllä ja heikutellut jalkoja silmät kiinni. Olin melkein unohtanut tavan kokonaan, mutta jotenkin se oli nyt muistunut mieleeni.
"Charlotte?" kuulin tutun äänen, mutten muistanut kenelle se kuului. Jalkani pysähtyivät ja aukaisin silmäni kääntyen katsomaan äänen suuntaan. Jade!
"Onko kaikki kunnossa? Näytit aika oudolta, kun vaan heiluttelit jalkojasi siinä ja olit silmät kiinni. Onko huono olo? Miksi teit noin? Voit sanoa minulle, jos sinulla on jotain murheita. Ole huoleti, sillä minä en kerro asioita eteenpäin. En kerro, enkä ole kyllä koskaan kertonutkaan. Mutta sano nyt jo onko kaikki kunnossa?" Jade puhua pölpätti nopeaan tahtiin. Sanat tulivat aina yksi toisensa jälkeen tytön suusta ja hyvä, että hän sai edes puhetulvansa jossain vaiheessa lopetetuksi. Huokaisin hiljaa ja nostin jalat syliini kietoen jädet niiden ympärille. Painoin otsani polvieni väliin. Huokaisin jälleen.
"Kaikki on kunnossa", sanoin mahdollisemman tyynellä äänellä, vaikka minua hiukan Jaden puheet ärsyttivätkin. Ei hän varmaankaan sanojaan pahalla tarkoittanut.
"Okei, hyvä. Ehdin jo vähän huoles-", Jade sai sanotuksi, kunnes kerkesin keskeyttämään hänen puheensa.
"Joo joo, ymmärrän kyllä! Olen kuitenkin täysin kunnossa, eikä tästä tarvitse enää puhua", sanoin, "ja tuota, ei pahalla, mutta... sinä kyllä puhut aika paljon."
Minun oli aivan pakko saada sanoa tuo. Jos kuuntelisin samaa vielä viikonkin, niin menettäisin varmasti järkeni. Jade katsahti lattiaan ja sitten minuun.
"Minulle sanotaan aika usein tuosta", tyttö sanoi vakavana, mutta hänen äänestään saattoi kuulla jonkinlaista surua. Kurtistin kulmiani kysyvän näköisenä.
"Anteeksi. En tarkoittanut sitä sillä-", sain sanotuksi, kun Jade alkoi nauramaan. Hän kierähti lattialle ja piteli kiinni vatsastaan nauraessaan.
"Mikä nyt on noin hauskaa?" kysyin ja katselin ympärilleni. Ehkä tyttö näki jotain hauskaa. En kuitenkaan löytänyt mitään hauskaa huoneesta.
"En minä nyt oikeasti tuollainen ole, hieman vain vitsailin. Tiedetään, minulla on hyvin huono huumorintaju. Ja sen olen tietysti perinyt isältäni!" Jade tirskui. Vitsi. Vain vitsi. Pölötys olikin vitsi. Huokaisin päätäni pudistellen, mutta yhdyin hetken päästä Jaden nauruun.
"Mille nauratte?" Mia tuli kysymään. Vilkaisimme Jaden kansaa toisiamme ja naurumme vain koveni.
"Tosi hauskaa", ystäväni sanoi ja lähti viereiselle sängylle makaamaan. Olimme Mian kanssa ottaneet vierekkäiset sängyt.
Kesti hetki saada nauru loppumaan. Meidän pitäisi mennä nukkumaan, jotta jaksaisimme huomenna. Huomenna olisi ensimmäinen koulupäivä täällä Tylypahkassa. Odotin huomista innolla.

Painoin pääni tyynyyn ja vedin verhot kiinni. Kahmaisin peitoin päälle ja ummistin silmäni. Kului hetki. Kului toinen hetki ja useampikin. Kotona olisin saanut jo unta. Äkkiä mahassani muljahti. Koti. Äiti. Isä. Koti-ikävä iski minuun ensimmäistä kertaa. En ollut koskaan ennen kokenut tällaista. Minulla oli jo ikävä vanhempiani ja omaa sänkyäni. Kyllähän tämäkin sänky oli hyvä, muttei se vetänyt vertoja omalle sängylleni kotona. Tyyny oli pehmeä, muttei niin pehmeä kuin kotona. Peitto oli lämmin, muttei niin lämmin kuin kotona. Nousin istumaan ja raotin verhojani katsoen Mian vuodetta kohti. Mustat verhot oli vedetty kiinni, mutta kuulin tytön liikkuvan sängyssään.
"Mia", kuiskasin niin hiljaa kuin pystyin ja toivoin tytön kuulevan. Verhot aikesivat ja esiin pilkahti Mian pää.
"No mitä?" Mia kysyi ja kallisti aavistuksen päätään.
"Saatko unta?" sanoin asiani suoraan. En jaksanut jäädä kiertelemään ja kaartelemaan - se ei ole tyyliäni. Eikä kyllä ollut yhtään minun tapaistani olla saamatta unta. Ehkä tämä sitten helpottaisi tämän yön jälkeen.
"En", Mia sanoi ja huomasin hänen silmiensä kiiltävän kuin tyttö olisi alkanut pian itkeä. Arvasin oikein. Kyynel vierähti ystäväni poskelle ja vieri alas, kunnes tippui lattialle.
"En minäkään. On ikävä... kotia ja perhettä", huokaisin.
"Niin minullakin", Mia nyyhkytti ja kuivasi pian kyyneleet paitaansa. Mahassani möyri edelleen. Koti-ikävä ei suostunut katoamaan.
"Meillä on sentään toisemme. Kyllä me sitten näemme taas perheemme joskus", sanoin hymyillen. Kappas, koti-ikävä hävisi sillä samalla sekunnilla.
"Niin. Mennään nyt vain nukkumaan", Mia sanoi ja veti verhonsa kiinni. Niin tein myöskin minä. Painoin toisen kerran pääni tyynyyn. Vaivuin hetkessä syvään uneen.

//Tällä kertaa vähän lyhyempää tarinaa. Kirjoittaessa suunnitelma hiukan muuttui ja jotenkin aiheutti viimeisestä kappaleesta hieman sekavan... päätin kuitenkin lähettää ja katsoa miten käy. :'D

Vastaus:

Se on usein hyväkin, että samaan tarinaan mahtuu sekä naurua että itkua, siten tarinaan tulee vaihtelua - ja tässä tilanteessa tuntui hyvin järkeenkäyvältä, että nukkumaan mennessä koti-ikävä alkoi painaa! Aloitus oli sopivan rauhallinen, verkkainen kerronta sopi Charlotten mielentilaan ja tehosti vaikutelmaa osuvasti. Onneksi Jaden puhetulva olikin vitsi, olisi kyllä aika uuvuttavaa olla ystävä jonkun kanssa, joka vain taukoamatta puhuisi! Yhteinen naurunhetki oli hauska, tuollaisten tilanteiden myötä niitä ystävyyksiä juuri syntyy. Loppukappaleessa koti-ikävä oli hyvin kuvattu, pystyin kuvittelemaan, millaista olisi yhtäkkiä joutua eroon perheestään kokonaiseksi lukukaudeksi, ja ihan uuteen paikkaan. Lopetus oli kuitenkin mukavan mieltä lämmittävä ja lemppariosani tarinassa - ihana oivallus, että Mialla ja Charlottella olisi toisensa, ja toisistaan he saisivat voimaa kohdata uudet haasteet! Muutama pikkujuttu vain: ”tuo” pronomini oli jälleen hiukan epäsopivassa paikassa. Yksinään käytettynä ”tuo” viittaa siis vain konkreettisiin, puhujasta tavallisesti etäällä sijaitseviin uusiin asioihin. ”Minun oli pakko sanoa se” olisi ollut sopivampi. Korostavia sanoja oli myös alkupuolella melko paljon (itsekin kyllä käytän niitä, kuten tästäkin lauseesta huomaa), ja ”myös”-sanan perään ei voi laittaa ”-kin” liitettä, koska se on jo itsessään korostava, ”myöskin” korostaisi kaksinkertaisesti. Jatkoa odotellen! :’)

Saat 5 kaljuunaa, 16 tuparia sekä Liikutuksen liikauttaja-merkin!
Aurelia » 4.5

Nimi: Jasmine Berry, Korpinkynsi

05.04.2018 11:52
Luku 1

”Herätys, kullanmurut!” kuului alakerrasta ja nuori tyttö tunnisti heti äitinsä heleän äänen. Lämmin aamuaurinko paistoi sisään huoneen ikkunasta ja teki raitoja valkoiseen seinään. Jasmine kuuli ääniä yläpuoleltaan, ja mietti, oliko taivas tippumassa hänen päälleen. Kuitenkin avatessaan ruskeat silmänsä, hän näki kerrossängyn yläsängyn pohjan ja tajusi hänen siskonsa Millien laskeutuvan sängystään. Jasmine oli kuin ilmetty kuva siskostaan, jos Millien hiuksia ei laskettu. Sisko oli halunnut näyttää persoonalliselta, joten hän oli käynyt kampaajalla ja värjäyttänyt hiuksensa mintunvihreiksi. Jasminesta väri oli liian räikeä, mutta ainakin se teki hänen siskonsa onnelliseksi. Millie kipitti kevyin askelin pois huoneesta, ja alas portaita, joista oli alkanut kuulua narinaa nyt, kun koko talon väki oli noussut. Jasmine nousi istumaan sängylleen ja huomasi kissansa Snowballin makaamassa jalkopäässä. Snowball kohotti päänsä, kun tyttö kurkotti sitä silittämään. Kissan rinnassa alkoi kehräys, jonka ääni lumosi Jasminen joka kerta. Nyt hän ei huomannut yhden hänen siskoistaan saapumista huoneeseen. Layla hiipi pikkusiskonsa viereen ja kosketti kädellään tuon olkapäätä, saaden Jasminen hätkähtämään. Layla naurahti, kun Jasmine heitti hänelle vihaisen katseen. Jasmine kuitenkin nauroi myös, koska Layla oli aina ollut yksi hänen lempisiskoistaan.
”Aiotko ottaa Snowballin mukaan Tylypahkaan?” Layla kysyi yllättäin, ja sai Jasminen hämilleen. Tylypahkaan? Sitten yksitoistavuotiaan ajatukset palailivat ja hän muisti kirjeen, jonka hän oli saanut pari päivää sitten.
”Joo, kai”, Jasmine vastasi rauhalliseseti, ja jatkoi, ”En minä sitä voi yksinkään jättää!”
”Ei se aivan yksin olisi. Onhan täällä kuitenkin muut siskot”, Layla sanoi, sarkasmi äänestä pilkottaen. Jasmine tönäisi isosiskoaan leikkisästi ja nousi sitten seisomaan, aikeinaan lähteä aamupalalle. ”Hei, odota minua!” Layla lisäsi, ennen kuin nousi ja hypähteli pikkusiskonsa luokse. He kävelivät rauhallisesti alas portaita, joista jokunen oli mennyt joskus rikki. Kuitenkin ne oli korjattu erivärisellä puulla, joka sai talon näyttämään oudolta ja käsintehdyltä. Kun Jasmine käänsi päänsä, hän näki alakerran ruokapöydän, joka oli aivan tavallinen keskiverto pöytä, mutta sitä oli tuunattu isommaksi perheen ison koon takia. Layla ja Jasmine kävelivät yhdessä pöydän viereen, jonka ympärille oli asettunut istumaan melkein koko perhe, paitsi äiti, joka hääräsi keittiössä. Tyttöjen isä luki lehteä ajatuksissaan, mutta Laylan nähdessään hän nousi ja käveli tyttäriensä luokse. Isä yritti pörröttää molempien hiuksia, mutta Laylan lyhyeksi ajetut hiukset eivät antaneet mahdollisuutta takkuuntumiseen. Jasminen hiukset taasen sekoittuivat heti, joka sai tytön tuhahtamaan ärsyyntyneenä. Isä vain nauroi ja käveli heidän ohitseen olohuoneeseen. Siellä hän istuutui monesti paikattuun nojatuoliin ja jatkoi lehden lukemista.
”Layla? Jasmine? Tulitteko tekin jo alas?” äiti huusi keittiöstä, jonka jälkeen kuului kolinaa ja äidin vastaus, ”Olen kunnossa!”
”Joo, kyllä me tultiin”, Layla huusi keittiöön ja istuutui sitten pöydän ääreen. Möly oli pöydän ääressä kova, mutta Jasmine ahtautui Laylan viereen istumaan. Hänen toisella puolellaan oli kymmenvuotias Julia, joka vain vilkaisi siskoonsa ja jatkoi sitten keskusteluaan kaksoissiskonsa Amelian kanssa. Kohta äiti toikin jo aamupalan siskoksille ja Layla ahmi sen nopeasti. Sitten Layla kiitti ja nousi pöydästä, lähtien omaan huoneeseensa. Jasmine huokaisi. Heidän arkensa oli hyvin kiireistä, ja tyttö tunsi itsensä yksinäiseksi. Layla oli ainut siskoista, jolle hän puhui henkilökohtaisia asioita, edes Millie ei ollut kuullut niitä. Millie oli kiinnostuneempi kaikesta muusta, kuin Jasmine, mutta se ei haitannut häntä ollenkaan. Eniten Jasminea häiritsi Millien taipumus luottaa ihmisiin sokeasti. Jasmine vain tuijotti ruokaansa tyhjin katsein, mutta lopulta hän söi ateriansa. Hän oli lähdössä takaisin huoneeseensa, kun yhdeksänvuotias Erin vetäisi häntä hihasta.
”Ihan epäreilua, kun sinä pääset jo Tylypahkaan!” Erin marisi, mutta Jasmine katsoi pikkusiskoaan hellin katsein.
”Ei siinä kauaakaan kestä, kun sinäkin sinne tulla tupsahdat”, Jasmine lohdutti ja sai Erinin nauramaan.
”No, tänään te menette Viistokujalle ostoksille! Epäreilua!” Erin jatkoi ja sai Jasminen haukkaamaan henkeä. Viistokuja! Hän oli melkein unohtanut.
”Kiitos muistutuksesta, E!” Jasmine huikkasi samalla, kun juoksi portaita ylös. Hänen täytyisi valmistautua!

Vastaus:

Tässä tuli hyvin esitellyksi Jasminen perhe ja tavallinen elämä ennen Tylypahkaan lähtöä! Tietojasi lukiessa ajattelin, että onpa sisaruksia suuri määrä, mutta olit hyvin saanut kirjoitettua noinkin suuresta henkilömäärästä. Osa sisaruksista tietenkin jäi pienempään osaan, mutta niinhän se aina menee oikeassakin elämässä, että jotkut ovat läheisempiä. Mielenkiintoista, että vaikka Millie on Jasminelle läheinen, hän kuitenkin avautuu mieluummin Laylalle. Erityisen paljon tykkäsin kerronnan mukaan ripotellusta kuvailusta, joiden yksityiskohdat toivat tarinaan tunnelmaa ja samalla toivat esiin perheen persoonaa. Mieleen jäivät heti alussa aamuauringon seinään tekemät raidat ja portaat, joita oli paikattu eri värisillä puilla - etenkin portaat kertoivat paljon koko perheestä! Oikeinkirjoitus oli hyvin kunnossa ja kerronta sulavaa, mutta kappalejaot tekisivät siitä vielä selkeämpää. Kappaletta kannattaa vaihtaa aina, kun siirrytään selvästi uuteen asiaan, esimerkiksi alussa kappaletta voisi vaihtaa näiden lauseiden kohdalla: "Jasmine oli kuin ilmetty-", "millie kipitti-" ja "nyt hän ei huomannut-". Loppujen lopuksi kappaleenvaihtojen paikat riippuvat kirjoittajasta, mutta nämä esimerkkeinä! :) Viistokujaa odotellessa!

Saat 5 kaljuunaa, 15 tuparia sekä Kuvailukunkku-merkin!
Aurelia » 5.4

Nimi: Kristian Wheeler, Korpinkynsi

04.04.2018 21:18
//!!! HUOM !!! Luku on kirjoitettu Olivierin näkökulmasta !!!

Luku 32

~Ikijäätä ja orjantappuraa~

“Ehkä meidän… Pitäisi vaan olla ystäviä”, sanoin. Jokainen sana tuntui takertuvan kurkkuuni sitä mukaa, kun sain niitä ulos. Olin valmis satuttamaan muita, jotta en itse tulisi satutetuksi. Olin liian ylpeä tullakseni lyödyksi. Olin liian, no, luihuinen siihen.
“Mitä?” Kristian sai pihistyä kurkustaan. Hän näytti siltä, että olisin lyönyt häntä vasten kasvoja. Minä odotin - tai toivoin - että hän olisi suuttunut, alkanut huutaa tai lyönyt minua, mutta hän vain seisoi ja tuijotti minua epäuskoisena.
“No sä itse sanoit, ettet sä edes tiedä, mitä sä tunnet mua kohtaan-” aloitin mutta hiljenin huomatessani pienen korpinkynnen räpyttelevän silmiään vimmatusti, kuin yrittääkseen estää kyyneleitä vuotamasta yli. Minusta tuntui pahalta katsoa edessäni seisovaa poikaa, joka yritti pidätellä itkua. Tuntui pahalta katsoa Kristiania, joka oli ehkä juuri ja juuri yli viisi jalkaa pitkä ja jonka kauniinsiniset silmät piiloutuivat kurittoman hiuspehkon alle. Tuntui pahalta, koska hän näytti kutistuvan entistäkin pienemmäksi.
“Kristian, anteeksi”, sanoin. Kristian pudisti päätään, yritti naurahtaa ja tunki kätensä pojalle hieman liian suuren Impoon Ampiaisten -hupparin taskuun.
“Ei se mitään, mä tajuun kyllä”, hän sanoi ja tuijotti kengänkärkiäni. Hän yritti hymyillä, mutta hänen hymynsä ei yltänyt silmiin asti, joista paistoi jokin mielipahan kaltainen. Yritin hymyillä takaisin, mutta vatsaani kouraisi. Ennen kuin kerkesin sanoa mitään muuta, Kristian pujahti ohitseni kohti tarvehuoneen ovea. Käännyin ottaakseni kiinni pojan käsivarresta, mutta en kuitenkaan ottanut ja katsoin vain kuinka Kristianin selkä katosi oven taakse. Sitten seurasi juoksuaskeleet, ja minä olin yksin tarvehuoneessa.

Istuin Luihuisen tupapöydässä Yvonnen ja hänen ystäviensä seurassa, mutta heidän keskustelunsa ei kiinnostanut minua. Yritin hieman varkain etsiä katseellani Kristiania viereisestä pöydästä, mutta pientä poikaa ei näkynyt. Ainoa Wheeler suuressa salissa taisi olla Kristianin pikkuveli, Sylvester, joka näytti siltä, että hän nukahtaa kohta puurolautaselleen. Kurtistin kulmiani.
“Olivier?” Yvonne napautti ja huokaisi teatraalisesti. Vilkaisin tyttöä, mutta en sanonut mitään. Kohotin vain kulmiani kysyäkseni, mitä asiaa hänellä oli. Sisko pyöräytti silmiään, ja tyttö oli jäätä. Hänen sanoistaan tihkui ivaa, kun hän sanoi: “Ei yhtään mitään.” Ja niin hän kääntyi takaisin ystäviensä puoleen, mutta ei hän sulanut. Ei häntä saanut sulamaan millään, hän oli ikijäätä. Ja paksua sellaista.

Me olimme lapsena erottamattomia, Yvonne ja minä. Hän oli minun siskoni, hän oli kaunis ja hän oli juuri kaikkea sitä, mitä toiset katsoivat aina ylöspäin. Minä olin hänen käsilaukkunsa, aina mukana, mutten ikinä suuressa osassa. Mutta minä rakastin Yvonnea ja Yvonnen valkeaa, silkkistä tukkaa, koska minun kuului tehdä niin.Olin kuitenkin hänen veljensä. Minä ihailin häntä, minä yritin käyttäytyä hänen laillaan ja saada hänen ihailuaan. Ja se olisi onnistunut, mutta tajusin, etten ollut hänen käsilaukkunsa. Olin hänen oma roskakorinsa, johon hän vain purki ja purki, ja joka joutui kantamaan kaikki Yvonnen omat virheet. Yvonne oli täydellinen, Yvonnesta vanhemmat pitivät. Yvonne sitä, Yvonne tätä. Sitten tuli Kristian. Kristian, joka törmäsi minuun suuressa salissa, ja kaatui lattialle. Kristian, jota Yvonne halveksi. Kristian, josta pidin, mutta jonka ajoin pois. Helkkari.

Kristiania ei näkynyt koko päivänä. Deageilan minä sain kiinni, mutta tyttö vain sanoi, ettei Kristian voinut kovin hyvin. Sen jälkeen tyttö vain hymyili minulle lämpimästi, mutta sillä tavalla myrkyllisesti, ettei ollut epäselvää hänen olevan vihainen minulle, koska satutin hänen parasta ystäväänsä. Hänen smaragdinvihreät silmänsä näyttivät yhtäkkiä aivan kuplivalta myrkyltä. Hän ei kertonut missä poika oli tai mitä hän teki, mutta en uskonut sen kuuluvan minulle. Siispä suuntasin askeleeni tyrmiin, kohti Luihuisen oleskeluhuonetta.

Juoksutin sormiani kaiverretun nojatuolin käsinojalla ja kuuntelin puolella korvalla Sylvesterin ja erään toisen ekaluokkalaisen, Carmichael Birdwhistlen, keskustelua.
“Wheeler, miksi sä olet Luihuisessa, kun sä kerran olet puoliverinen?” Carmichael töksäytti mietteliäänä. Satuin tuntemaan pojan isosiskon, hän oli minua vuotta vanhempi ja Yvonnen hyviä ystäviä, ja tiesin siksi hänen olevan puhdasverinen. Ja Birdwhistlen suku todellakin tahtoi kaikkien tietävän, aivan kuten meidänkin sukumme. Sylvester huokaisi.
“Koska ei verisäädyllä ole loppujenlopuksi mitään merkitystä”, vastasi Sylvester ja kuulosti aivan veljeltään. “Vaikka tietysti on harvinaisempaa, että jästisyntyiset pääsevät Luihuiseen. Lopulta se, mikä merkkaa eniten on sisällä - enkä nyt tarkoita verta.”
“No mut-”
“Verisääty ei määritä kenenkään arvoa ihmisenä, saati noitana tai velhona”, Sylvester keskeytti. Taas hän kuulosti aivan veljeltään. Carmichael oli juuri avaamassa suutaan väittääkseen vastaan, mutta kimakka huuto kiiri ilman halki.
“Mitä!? Miten niin kukaan ei halua minua parikseen?” tytön ääni huusi ja painotti sanaa “niin”. Yvonne.
“No kun”, vastasi Violet Birdwhistle, “No kun ei nyt vaan halua.” Kipinät sinkoilivat tytön silmistä, jotka olivat jääpalat.
“Mä kuulin, että Wheelerillä ei oo paria ja se on kuitenkin Tylypahkan ottelija”, joku kuudesluokkalainen huikkasi nurkasta. “Kysy siltä.” Yvonne näytti hetken siltä, että pojan sanat olisivat olleet mitä törkein loukkaus. Pian hän kuitenkin tajusi, että ajatuksessa oli perää. Sisko heilautti valkoiset hiukset olkansa yli, nosti kauniin, siron nokkansa pystyyn ja marssi kaapu ja hiukset hulmuten oleskeluhuoneesta. Vilkaisin Sylvesteriä, joka sattui vilkaisemaan minua. Kuin sanattoman sopimuksen saattelemana, molemmat nousimme ylös ja lähdimme Yvonnen perään.

Seurasimme Yvonnea kirjastoon, ja minulle jotekin tuli yllätyksenä Kristianin olevan siellä. Sylvester käveli muina miehinä hyllyjen väliin, lähelle veljeään ja kaksoissiskoani.Hän oli tutkivinaan kirjojen selkiä koppavana. Minä jäin hyllyjen taakse kuuntelemaan. Pyyhkäisin mustia kiharoita otsaltani.
“Kuulehan Wheeler”, Yvonne aloitti. Hänen äänessään oli jäätä ja hunajaa, kylmää ja lämmintä.
“Mitä?” Kristian kysyi hieman kummastuneen kuoisena. Kuulin tuolin jalkojen raapivan lattiaa vasten.
“Sullahan ei ollut vielä paria joulutanssiaisiin?” tyttö jatkoi imelällä äänellään. Minua hieman ällötti. Rintaani pisti jokin ikävä tunne. Se tunne oli orjantappuraa sydämeni ympärillä. Piikit pistivät terävästi, itku nousi kurkkuuni.
“Ei?” Poika vastasi. Hänen äänestään kaikui hienoinen häivä säikähdystä, ja jokin osa minusta oli tyytyväinen. Kuulin Yvonnen huokaisevan, tiesin, että sillä jäävuorella oli purkautuvan geysirin verran kärsivällisyyttä.
“Mietin vain”, hän jatkoi, “jos me voisimme olla pari?” Orjantappura sydämestäni levisi myös mieleeni.
“Öh- No, joo. Toki.” Heitin tahallani pari kirjaa lattialle hyllystä. Mieleni teki heti heittää lisää.
“Mikä se oli?” kuulin Kristianin sihahtavan. Ja hänen veljensä ääni seurasi laiskana perässä.
“Varmaan Olivier”, Sylvester sanoi laiskana. Jälleen kuulin tuolin jalkojen raapivan lattiaa, ja pian edessäni seisoi äkäinen napakettu. Ja leukaani pisti omenataikasauvan kärki. Oma, jalavainen sauvani poltteli takataskussani, mutta en ottanut sitä sieltä. Virnistin vain hurjistuneelle Yvonnelle.
“Sano minulle, senkin pikku nilviäinen, mikä estää mua litistämästä sua siihen paikkaan?”
“Ylpeys?”
“Ja hitot!” sähisi sisko, mutta otti sauvansa leukani alta. Hän oli jo kävelemässä pois, mutta käännähtikin kannoillaan ja osoitti minua sauvallaan, ja minä kaaduin maahan.

Vastaus:

Ah, ihanan melankolinen tarina! Tässä lyhyessä Olivierin näkökulmassa pääsivät hienosti esiin syvälliseen ja runolliseen suuntaan nojautuva kerrontasi, joka näin suuressa mittakaavassa pääsi hienosti oikeuksiinsa. Pidempään tarinaan onkin vaikea sulavasti ujuttaa suureellisia ajatuksia, kun pääosassa ovat tapahtumat, joten tämä toimi hienosti tällaisena yksinäisenä palasena, melkein kuin novellina. Oli tietenkin myös mielenkiintoista saada tietää enemmän Olivierin elämästä, joka on vielä tuntunut olevan vähän hämärän peitossa - ei ihmekään, että Olivier tarttui Kristianiin niin tiukasti, kun on joutunut olemaan aina Yvonnen varjossa. Plussaa myös hiukan epätavallisemmasta asetelmasta, jossa (siskon kanssa samanikäinen?) poika jää siskon polkemaksi. Lopussa ehkä kuvailu olisi voinut olla runollisuuden lisäksi myös selkeää, niin kohtaus olisi tuntunut kokonaisemmalta. Lopun paljastuminen ja keskittyminen Yvonnen vihaan oli yllättävä käänne, olisin kuvitellut Kristianin olevan enemmän keskiössä, mutta ehkä ensi tarinassa selviää, miksi Yvonne oli vihainen löytäessään Olivierin salakuuntelemasta. Tämä oli taas jo niin edistynyt tarina, että voin tarttua muutamaan juttuun ;) Silmään sattui esimerkiksi virke "pian hän tajusi, että ajatuksessa on perää" ilmeisesti Yvonnea kuvaten, mikä tuntuu lipsahtavan kaikkitietävän kertojan puolelle. Voisit myös kokeilla kehittää syvällistä kuvailuasi vielä seuraavalle asteelle; alun "Olin valmis satuttamaan muita, jotta-" tuntuu melko itsetiedostavalta ajattelulta, joten voisi miettiä, miten sen saisi hienovaraisemmin ilmaistua, samoin kuin "minusta tuntui pahalta". Upeaa, tällaista draamaa on aina nautinnollista lukea!

Saat 9 kaljuunaa ja 20 tuparia!
Aurelia » 5.4

Nimi: Kylie Snow, Luihuinen

04.04.2018 15:38
//Pahoittelen jo valmiiksi kirjoitusvirheitä ja tarinan lyhyyttä.

~luku yksi~

Kylie pyöri levottomana sängyssä. Hän ei ollut nukkunut kunnolla viikkoon. Ei sen jälkeen, kun hänen 11. syntymäpäivänään (16.7) ei ollutkaan tullut Tylypahkan kirjettä. Hän oli ollut hyvin pettynyt ja hämillään. Äiti oli ollut suunniltaan järkytyksestä. Hän kun oli ollut täysin varma tyttärensä noituudesta. Olihan Kylie joskus saanut astiat selittämättömästi putoilemaan ja särkymään.

Kylie heräsi ennen seitsemää, muttei noussut sängystä. Ei ennen kuin hänen äitinsä, Viola, oli pelmahtanut huoneeseen yhdentoista aikoihin.
”Kylie herää! Et voi enään olla untenmailla”, äiti sanoi ja ravisteli hellästi tytärtään.
”Mitä nyt?” Kylie ärähti.
Kyliestä voisi sanoa, että hän oli ehkä jopa vähän masentunut syntymäpäivänsä jälkeen. Yleensä hän kun ohitti vastoinkäymiset olankohautuksella.
”Muistatko kun sanoin, että lähetän kirjeen Tylypahkaan ja kysyn asiasta? No nyt rehtori Dumbledore on vastannut”, äiti kertoi viekkaanna.
”Mitäh!? No mitä hän vastasi?” Kylie tiukkasi.
”Tule alas kun kerkeät!” Äiti huikkasi portaista.

Kylie nousi salamannopeasti sängystään, eikä vasten tapojaan edes katsonut peiliin. Hän rymisteli portaat alas pää kolmantena jalkana ja juoksi päätä pahkaa keittiöön. Onneksi kolmoset Estelle, Leonore ja Adrienne olivat vielä nukkumassa, eivätkä heränneet. Khloe oli ystävänsä Moanan ja tämän perheen kanssa Ruotsissa, joten hänkään ei ollut todistamassa pikkusiskonsa innostusta. Kylien tullessa keittiöön äiti oli siellä silittämässä vierasta tornipöllöä.
”Missä se kirje on?” Kylie kysyi äidiltään.
”Tuossa pöydällähän se”, äiti vastasi, samalla kun päästi pöllön matkoihinsa.

”Parahin neiti Snow,
Pahoittelen syvästi syntymäpäivänänne tapahtunutta virhettä. Ette rouva Snowin mukaan saanet kutsukirjettä Tylypahkan noitien ja velhojen kouluun. Tämä mitä kamalin virhe tapahtui, koska monet pöllöistämme olivat sairaana ja niin myös professori McGarmiwa. Hän kun vastaa kirjeiden postittamisesta. Tässä vielä kutsukirje kouluumme ja syvimmät pahoittelut koko henkilökunnan puolesta.

Terveisin, rehtori Albus Dumbledore”, Kylie luki ääneen.

Luettuaan kirjeen loppuun hän hyppi ja kiljui riemusta niin, että hänen äitinsä piteli korviaan ja vauvat heräsivät. Perheen isä kuitenkin omasi niin hyvät unenlahjat, ettei herännyt.
”Noniin kulta, eiköhän tuo ilakointi riitä jo”, äiti sanoi huvittuneena.
Saatuaan Kylien hiljaiseksi (siinä kesti hyvä tovi), hän lähti yläkertaan hoitamaan kolmosia yhdessä aviomiehensä kanssa.

Samaan aikaan Kylie palasi huoneeseensa kirjoittamaan Sierralle kirjeen. Kirjeessä hän kertoi, että oli saanutkin kutsun Tylypahkaan. Samalla hän esitti toiveensa nähdä tyttöä mahdollisimman pian. Saatuaan kirjeen kirjoitettua, hän kutsui perheen tunturipöllöä, Dianaa. Diana lehahti paikalle jostain päin taloa. Se oli kummallinen, koska viihtyi niin hyvin sisällä. Kylie sitoi kirjeen pöllön jalkaan ja käski sen toimittaa kirje McMoonin kartanolle.

Vastaus:

Mielenkiintoinen aloitustarina - olit hyvin saanut ujutettua mukaan sopivasti jännitystä jo ensimmäiseen tarinaan, kun kerran kirjeen kanssa oli sattunut tuollainen kömmähdys. Tarina alkoi mukaansatempaavasti jo keskeltä kriisiä! Onneksi Kylien äiti oli kirjoittanut Dumbledorelle, olisi hirvittävää, jos vahingossa ei pääsisi Tylypahkaan! Tykkäsin siitä, että äiti ei ollut avannut kirjettä valmiiksi, vaan antoi Kylien lukea sen itse. Dramaattisen kirjeen saapumisen lomassa tuli hyvin esiteltyä Kylien perhe ja myös kerrottua jotain hänen luonteestaan, kuten että hän katsoo yleensä aina peiliin aamulla. Erityisen hauska yksityiskohta oli tuo Diana-pöllö, joka viihtyi ulkoilman sijasta sisätiloissa! Tapahtumat oli mukavan tiiviisti ja persoonallisesti kirjoitettu, juuri tuollaisen sanavalinnat kuten "juosta päätä pahkaa" toivat tekstiin eloa. Ehkä kuvailua voisi hiukan lisätä kerrontaa säestämään, mutta kaiken kaikkiaan oikein onnistunut aloitus!

Saat 5 kaljuunaa, 15 tuparia sekä Pöllöposteljooni-merkin!
Aurelia » 5.4

Nimi: Ediht Kingsley, Korpinkynsi

03.04.2018 22:41
Seitsemäs luku

Koko sunnuntaiaamupäivän oli lunta satanut tuhannen thestralin voimalla. Tylypahkan tilukset tulvivat valkeaa puuterilunta ja lounaan jälkeen koko piha oli täynnä lumessa peuhaavia nuoria noitia ja velhoja. Itse kuitenkin istuin mukavasti typötyhjässä oleskeluhuoneessa, takkatulen äärellä. Kylmä sää ja sitäkin kylmempi lumi ei napannut. Mielummin sitä lukisi vaikka kirjaa.
”Ainiin tämä kirja!” Parkaisin ja pinkaisin juoksuun kirja kainalossani. Matami Prilli tekisi minusta niin selvää. Kirjahan oli valmiiksi jo myöhässä muutaman kuukauden, ja matami oli vaatinut kaikki kirjat ennen joululomaa takaisin kirjastolle.

Pysähdyin muutamaa metriä ennen kirjaston ovea, jotta pystyisin tasaamaan hengitykseni. Tiesin joutuvani nöyryytyksen alle, joten en vielä sen lisäksi halunnut saapua koppavan Prillin eteen läähättäen kuin koira. Hengityksen hieman tasaannuttua astuin kirjastoon kirja sylissäni. Kävelin oitis Matami Prillin työpöydän ääreen ja laskin paksun nahkakantisen lohikäärmekirjan pöydälle. Kuin tyhjästä aliravitun petolinnun näköinen kirjastonhoitaja ilmestyi eteeni.
”Tuo on myöhässä”, Hän sanoi koppavasti. Olin melkoisen yllättynyt Prillin melko neutraaliin reaktioon. Voisiko hänessä sittenkin olla hitunen sympatiaa?
”Tiedän, anteeksi. Unohdin aivan kokonaan”, sanoin hieman vaisusti.
”Miten KEHTAAT kohdella kirjaston kirjoja tuolla tavalla?!” Prilli sähähti arvaamattomasti ja kaikki äskeiset toiveet sympatiasta katosivat niin pian kun olivat ilmestyneetkin. ”Sietäisit HÄVETÄ EDITH KINGSLEY!”
Kasvoilleni kohosi pieni puna ja tunsin jokaisen kirjastossa olevan oppilaan katseen selässäni. Onneksi ulkona oli sentään hyvä sää, joten tätä välikohtausta oli todistamassa arviolta vain viitisentoista oppilasta. Viisitoista oppilasta liikaa.
”Aivan, sanoin jo, olen hyvin pahoillani. Muistin kirjan vasta junassa”, sanoin ja huomasin kuinka matamin päässä pimahti.
”SIITÄKIN ON JO YLI KUUKAUSI! KYMMENEN PISTETTÄ POIS KORPINKYNNELTÄ”, matami ärisi. Olin ollut niin keskittynyt Prillin lepyttelyyn, etten ollut huomannut Casperin istuvan muutaman metrin päässä lattialla lukemassa kirjaa. Hänkin oli nostanut katseensa huudon alkaessa.
”Tästä sinä saat jälki-istuntoa ensi viikon jokaisena iltana seitsemästä kahdeksaan. Istunnosta huolen pitää Voro, hänen toimistoon siis jo tänä iltana”, matami Prilli sähähti. Samassa keskustelua kuunnellut Casper nousi ylös ja huudahti:
”No eikö tuo nyt ole vähän kohtuutonta? Tyttöhän vain unohti palauttaa kirjan?”
Matami katsahti oitis äänen suuntaan. Hän mietti muutaman sekuntin ja tokaisi sitten kylmästi:
”Tahdotko sinäkin siis jälki-istuntoa? Hyvä on, samanlainen setti sitten sinulle myös. Hyvää myöhäistä ystävänpäivää!”
Casper oli aloittaa uutta vastalausetta, mutta sain hänet hiljennettyä hyvin hakusessa olevalla elekielelläni.
Kuulin hänen kuitenkin mutisevan jotakin aprillipilasta. Voi kunpa se olisikin ollut sitä. Tiesin matami Prillin olevan kovin tarkka kirjoistaan, mutta tiesin viikon jälki-istunnon olevan kovin kohtuutonta niin pienestä virheestä. Palautinhan kirjan sentään ihan kunnossa. Hengähdin syvään ja lähdin katseiden saattelemana kirjastosta. Silmäkulmastani huomasin toisluokkalaisen luihuispojan alkaneen seurata minua.

”Casper MITÄ”, ärähdin heti kirjastosta ulos päästyä. "Ensinnäkin, haluaisin hoitaa itse omat ongelmani enkä saattaa muitakin itseni lisäksi pulaan." Tummatukkainen, minua ainakin 20cm pidempi poika virnisti vaivaantuneesti ja tokaisi:
”No olihan tuo äskeinen väärin ja halusin puolustaa.”
”Joo, arvostan elettä, mutta ole kiltti ja älä enää ikinä hanki itsellesi jälki-istuntoa minun takiani”, sanoin ja käännyin lähteäkseni.
”No ainakin nyt sua näkee ens viikon jokaisena iltana seitsemästä kahdeksaan”, Casper naurahti ja otti muutaman harppausaskeleen vierelleni. ”Tänään treffit siis Voron huoneen edessä seitsemältä?”
”Voihan sen noinkin sanoa”, virnistin pojalle ja katosin Korpinkynnen torniin johtaviin portaisiin.

”Ai jälki-istuntoa? Sinulle?” Susie kysyi ja pitkät hiuksensa toiselle puolelle päätä. Istuimme Korpinkynnen oleskeluhuoneessa odottelemassa kellon lyövän varttia vaille seitsemää, jolloinka minun olisi lähdettävä kohti Voron huonetta ensimmäiselle jälki-istunnolleni.
”Eihän se kirja ollut edes kovin paljoa myöhässä”, tyttö lohdutti.
”Se piti palauttaa ennen joulua”, sanoin vaisusti. Susie loi minuun epäilevän katseen ja lopulta repesi nauruun.
”Edith, se kirjahan oli jo siis miltei puolisen vuotta myöhässä”, hän sanoi nauraen, mutta vaikeni nopeasti nähdessään ilmeeni.
”Ihan oikeasti ei oo hauskaa. Minä vain jotenkin unohdin sen. Odota vaan kun äiti ja isä saa tietää”, huokaisin.
”Ainiin. Aivan, edes Michael ei ole koskaan onnistunut saamaan itselleen jälki-istuntoa”, Susie tuumasi ja nousi upottavasta nojatuolista. ”Kello on varttia vaille, nähdään siis sitten kahdeksalta. Voin auttaa sua kirjoittamaan sen pvs esseen kun tuut.”
Katsoin kuinka Susie katosi makuusaleihin, jonka jälkeen keräsin tavarani kasaan ja lähdin kohti Voron huonetta.

Ensiluokkalaiset eivät saisi kuljeskella käytävillä enää iltaseitsemän jälkeen, jotenka pidin kiirettä että saapuisin Voron kanslian ovelle ennen kuin kello löisi seitsemän. Koulun käytävä näytti oikeastaan melko autiolta. Tähän aikaa enää harvalta liikkui ketään, koska kevät oli tuonut mukanaan kokeet, joihin piti lukea eikä siis käytävillä maleskeluun ollut aikaa. Säpsähdin kuullessani äänen takanani:
”Mennäänkö sisään?” Pitkähkö poika sanoi pieni virne kasvoillaan. Virnistin Casperille takaisin ja koputin raskaan näköistä ovea. Voron ratiseva ääni mumisi jotakin joka ei ylettynyt korvieni kantamiin, joten avasin reippaasti oven ja astuin sisään.
”Ketäs te luulette olevanne”, vanha mies äyskäisi ja nousi pöytänsä äärestä. Pöydän päällä lepäsi isot kahleet ja tumma pullo täynnä öljyä. Ilmeisesti olimme keskeyttäneet Voron kahleiden öljyämisen.
”Tulimme jälki-istuntoon”, Casper tokaisi huolettomasti ja silmäili myös pöydällä komeilevia kahleita. Tarinan mukaan oppilaita ripustettiin ennen ranteista kattoon roikkumaan jälki-istuntonsa.
”No tietenkin”, Voro mutisi ja yht’äkkiä kammottava virne levisi hänen kalmankalpeille, ryppyisille kasvoilleen. ”Kreivin aikaan. Pokaalihuoneen pokaalit tarvitsevat hieman kiillotusta. Ilman taikaa.”
”Pidetään hauskaa siis!” Casper vitsaili ja seurasi Voroa käytävälle.

Tunnin ajan pokaalien kiillottaminen oli kaikkea muuta kuin hauskaa. Siitä jos jostakin oli Voro pitänyt huolen. Jokainen pokaali tuli kiillottaa niin kirkkaaksi, että siitä näkisi oman kuvajaisensa. Ja pokaaleita löytyi siitä huoneesta vaikka muille jakaa. Kaiken kukkuraksi jokaikinen pysti oli kuorrutettu tomukerroksella.
Tunnin jälkeen käteni olivat aivan hellänä ja ainoa asia mitä haistoin oli kiillotusaine.
”En enää ikinä hanki itselleni jälki-istuntoa”, sanoin ja pyyhin käsiäni kaapuun.
”Tuon haluan kirjallisena. Oot aina ongelmissa”, Casper hymähti ja kääntyi käytävältä oikeaan. ”Nähdään huomenna!”
Loin vielä viimeisen olen-muka-niin-vihainen -katseen, ennen kuin käännyin kohti Korpinkynnen tornia.


// muistelisin että Tylypahkassa oli toi käytäntö et ekaluokkalaiset ei saa kuljeskella käytävillä tietyn kellonajan jälkeen, mutta en millään tahdo muistaa oliko kellonaika 19, 20 vai 21 ja koskiko se kenties kaikkia koulun oppilaita... ps. anteeksi että tarina vei ikuisuden tehdä! Ja siitä juonesta, oon vähän kuljettelemassa asiaa siihen suuntaan mitä oon suunnitellu tulevaisuuteen, mutta hiljaa hyvä tulee. Kai

Vastaus:

En löytänyt kirjoista oikeaa kohtaan, mutta netin mukaan oppilaat eivät saa poistua makuusaleistaan 22-06 välisenä aikana - mutta tarinoissa saa ottaa pieniä vapauksia Potter-kirjojen tiedoista, varsinkin kun en itse välttämättä niitä muista :') Oikein mukava tarina, viime tarinan asioita sidottiin hyvin tähän mukaan, ja kuvailu kruunasi kaiken. "Tuhannen thestralin voimalla" oli alussa jo hyvä, eläväinen ilmaisu! Alussa oli mukavan talvinen tunnelma, ajankohta tosin vähän hämmensi, kun loppua kohden viitattiin aprillipäivään ja siihen, että joulusta oli melkein "puoli vuotta". Ajatusjohde mukavasta kirjan lukemisesta palauttamattomaan kirjaan oli sulava, ja kirjastosta tapahtumaympäristönä tykkäsin kovasti. Matami Prilli oli mahtavasti kirjoitettu, olipas raivokas tokaisu tuo "hyvää myöhäistä ystävänpäivää", en todella haluaisi hänen raivoaan ylleni! Edithin ja Casperin tapaaminen ja keskustelu ei pettänyt odotuksia, hauskaa, että poika on vähän sarkastinen tyyppi. Mielenkiintoista, ettei Edith tarttunut sanaan, kun Casper kutsui jälki-istuntoa "treffeiksi"... Jatkoa odotellen!

Saat 6 kaljuunaa, 17 tuparia ja Jälki-istuja-merkin!
Aurelia » 4.4

©2018 Tylypahkan taikakoulu - suntuubi.com