Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarinat

  oleskeluhuone • mainokset

Muistattehan, että seuraavan tarinan saa kirjoittaa vasta, kun edellinen on arvosteltu!

Vieraskirja  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Felicia Stonethree

27.08.2017 17:03
Luku 1, Kirje

Tömähdys, ja toinen, sitten vielä kolmas. Pöllö ei sitten vieläkään taida nähdä lasia, sillä se tömähteli päin ikkunaa kokoajan. Avasin pienen ikkunan, ja otin kirjeen pöllöltä. Valkoinen, punaisella sinetillä varustettu kirje, odotti kädessäni, että joku avaisi sen. Avasin kirjeen, ja silmäilin tekstiä. Kultaisella tekstillä kirjoitettu kirje, ei muistuttanut mitään. Vasta kun viimeisellä rivillä kimalsi nimi: Minerva McGarmiwa. Sitten kaikki Tylypahkan muistot tulvivat mieleeni. Ystävät, opettajat ja kaikki muu. Nyt into uudesta lukuvuodesta poltteli ja halu päästä Tylypahkaan koveni. Nappaan kukkaroni pöydältä, ja avaan sen. 27 kaljuunaa... ne riittävät juuri kaniin. Olin aina halunnut kanin, ja viidentenä kouluvuotena aijoin ostaa sen.

--SKIP Viistokujalle koulun alkupäivään.--

Viistokuja oli sitten iso paikka! Olliwanderit ja Säilä&Imupaperi tekivät siitä velhomaailman ylpeyden. Tarvitsin vain kanin. Tiesin jo nimenkin: Lurppa. 10 kaljuunaa oli aika paljon kukkarolleni, mutta haluan jonkun jonka kanssa voi pitää hauskaa ja leikkiä. Kävelin Vuotavan Noidan Kattilan kautta Viistokujalle, ja sieltä Ihmeiden Eläintarhaan. Seinillä oli häkkejä joissa oli pöllöjä, kissoja, hiiriä ja vaikka mitä muitakin eri eläimiä. Astelin heti kaupan perälle, kanien luokse. Olin käynyt jo aikaisemmin katsomassa kania ja nyt vain ostaisin sen. Kiikutin häkin, jossa kani oli, myyjän luokse. Annoin kaljuunat, ja ryntäsin ulos kaupasta. Kello oli jo 10.30.

Tää alkutarina on aika lyhyt, piti vain saada tarina esille. En oo maailman paras kirjoittajakaan, mutta se on yksi syy, miksi tänne tulin.

Nimi: Rebecca Bennett, Korpinkynsi

25.08.2017 15:20
Rebecan kouluvuosi
Neljäs luku

”Sulje se hiivatin kello!”
Rebecca säpsähti hereille ja nousi istumaan tukka pörrössä.
”Mitäh?” hän tarkensi katseensa vaivalloisesti Kathyyn, joka seisoi vuoteellaan.
”Sanoin, sulje se kello!” Kathy huusi. Rebecca haparoi käteensä herätyskellonsa ja sammutti sen. Kathy hyppäsi alas sängyltään.
”Huomenta vain sinullekin”, Rebecca toivotti pirteästi, ”hetkinen. Nukkuuko Betzy edelleen?” Kathy teki suuren loikan Elizabeth-paran viereen ja kiskaisi peiton hänen yltään. Elizabeth havahtui silmänräpäyksessä ja murisi:
”Jaa sinä. Onko hän jo vauhdissa, Rebecca?” Rebecca nyökkäsi ja veti kaavun ylleen. Kathy pukeutui ja harjasi kiharan tukkansa. Yhtäkkiä hän karjaisi ja heitti kampansa seinään. Elizabeth pyöritteli silmiään ja kysyi turhautuneena:
”No mikä on? Nousitko väärällä jalalla – kuten aina?” Kathy tuhahti:
”En tietenkään noussut. Kampa takertui tukkaani ja tukko hiuksia irtosi.”
”Kuten tavallista”, Rebecca sanoi hiljaa ja pakkasi laukkunsa.

”Huomenta”, Thomas toivotti. Rebecca istui poikaa vastapäätä ja nyökkäsi.
”Älä heti ala mielistelemään häntä, Tom”, Lian murahti ja puraisi sämpylää. Thomas pyöritteli silmiään. Samoin Rebecca. Puolet maailman väestöstä tuntui olevan pahalla tuulella. Pian Sofie McAlly, Korpinkynnen tuvanjohtaja, saapui jakamaan lukujärjestyksiä. Rebecca kysyi Elizabethilta:
”Mitkä valinnaisaineet sinä otitkaan?” Elizabeth mietti hetken ja sanoi sitten:
”Muistaakseni numerologian ja jästitiedon. Muinaiset riimutkin tuli otettua.”
”Minä otin taikaolentojen hoidon ja numerologian”, Rebecca kertoi. Professori McAlly ojensi hänelle lukujärjestyksen. Rebecca vilkaisi sen nopeasti läpi.
”Tänään on kiva päivä. Numerologiaa, kaksoistunti loitsuja, muodonmuutoksia ja taikaolentojen hoitoa. Mutta huomenna… voi ei! Kaksoistunti liemiä, kaksoistunti taikuuden historiaa ja yksi pimeyden voimilta suojautumista.”
”Minulla on numerologiaa, loitsuja, muodonmuutoksia ja jästitietoa tänään”, Elizabeth totesi tyytyväisenä. Kathy voihkaisi:
”Tänään on ennustamista”.
”Miksi otit sen, jos et pidä siitä?” Rebecca ihmetteli.
”Ei ollut muutakaan. Taikaolentojen hoito, tietenkin. Mutta numerologia – hyi. Jästitieto – hyi. Muinaiset riimut – hyi. Jäljelle jää vain ennustaminen”, Kathy valitti. Rebecca pyöritteli silmiään. Hänestä tuntui, että viimeistään puolen päivän aikaan silmät tippuisivat päästä kaikesta pyörittelystä.
”Lähdetäänkö numerologian tunnille, Recca?” Elizabeth kysyi innoissaan.
”Joo, lähdetään. Luokka on kai viidennessä kerroksessa”, sanoin ja nousin ylös.
”Ai nytkö te vain jätätte minut yksin?” Kathy kysyi loukkaantuneena.
”Jep, niin jätetään. Meillä alkaa tunti. Ja sivumennen sanoen sinulla on kiire ehtiä pohjoistorniin”, Elizabeth totesi.

”Muodostakaa parit. Avatkaa sivu kolme ja laskekaa toistenne kuoleman syyt sivun ohjeilla”, professori Lasaly neuvoi. Avasimme Elizabethin kanssa upouudet kirjamme nimeltään ’Numerologiikka alkajille’. Kirjassa oli selkeät ohjeet miten toimia, mutta Rebecca ei tajunnut hölkäsen pöläystä.
”Tuota, tiedätkö mitä pitää tehdä?” hän kysyi hämmästyneenä ystävältään.
”En, mutta voimmehan yrittää”, Elizabeth totesi. Yrittämisestä ei kuitenkaan ollut mihinkään. Rebecca kävi hälyttämässä Lasalyn paikalle.
”Tytöt, lukekaa vain huolella”, professori neuvoi.
”Niin mutta emme tiedä, mitä tarkoittaa ’pyörrä kohteen sairausprosentti neliön keskelle ja jaa kulman pituudella’!” Rebecca yritti. Lasaly pysähtyi.
”Mitä sanoit?” hän kysyi ja odottamatta vastausta huusi, ”opettajan virhe! Laitoin vahingossa teidät laskemaan parin tosirakkauden tapaamisen mahdollisuutta. Kevään hommia. Kääntäkää sivu 13!” Kuului rapinaa, kun kaikki käänsivät sivua.
”No nyt näyttää helpommalta!” Elizabeth huokaisi helpottuneena.
”Mittaa kohteen varpaan- sekä rintakehän mitta. Ynnää ja jaa kohteen iällä sekä lisää kohteen kynnen leveys millimetreinä. Tarkista lopputuloksen merkitys sivulta 14.” Rebecca haki mittanauhan ja mittasi Elizabethin varpaan, rintakehän ja kynnen mitan. Hän laski kaiken päässään, käänsi sivua ja sanoi:
”Sinä tulet joutumaan elävien ja kuolleiden juoman räjähdyksen kohteeksi ja kuolet silmänräpäyksessä – noin satavuotiaana.”
”Ainakin saan elää pitkään”, Elizabeth sanoi kuivasti. Sitten Elizabeth suoritti samat toimenpiteet minulle ja kertoi tuomioni:
”Ihmissusi puraisee sinua ollessasi noin 80, joudut sairaalaan ja kuolet tohelon parantajan takia”.
”Kiva juttu. Melkein kadehdin sinua – sinun ei sentään tarvitse kitua tuskissasi!”

Loppupäivä kului nopeasti. Loitsutunnilla harjoiteltiin Episkius-loitsua. Rebecca onnistui pelkästään repimään mallinukkensa nenän irti, eikä korjaamaan posken haavaa, kuten piti. Muodonmuutoksissa piti muuttaa kananmuna tipuksi. Taikaolentojen hoidolla luokka tutustui uusiin tulokkaisiin, haiskuihin.

”Tänään oli hauskaa”, Elizabeth totesi illalla, istuessaan risti-istunnassa sohvalla ja lukiessa kirjaa. Rebecca nyökkäsi ja lisäsi niin hiljaa ettei Kathy kuullut:
”Mutta olen kyllä iloinen, kun tämä päivä loppuu. Toivon mukaan hän ei ole huomenna yhtä paha!” Kathy kohottautui lattialta ja äyskähti:
”Mikä on paha? Ai niin, puhutte tietysti ruuasta. Se sipulikeitto oli ihan kauhean makuista. Minä vihaan sipulia, niin kuin keittoakin.” Rebecca yritti pyöräyttää silmiään, mutta niihin särki. Hän nousi ylös ja lähti nukkumaan. Pian Kathy meni perässä, muristen itsekseen. Elizabeth jäi yksin lukemaan. Hän luki ja luki. Yö laskeutui tilusten ylle. Lopulta Elizabeth kohotti katseensa, hieraisi silmiään ja katsoi takkaan. Viimeinen kekäle loisti kirkkaana ja sammui sitten.

Nimi: Kristian Wheeler, Korpinkynsi

24.08.2017 18:12
//Tästä luvusta tuli hieman liian samanlainen kuin kirjoissa, toivottavasti se ei kauheasti haittaa! Tämä on myös kirjoitettu jo aikaisemmin kesällä, joten virheitä tulee löytymään ja paljon :'D

Chapter 25
~The Hogwarts' champion~

Everyone was gathered up in the great hall. Tonight was the selection of the three champions. In the front there was a wooden chest and on top of that was the only source of light- the goblet of fire. The goblet's fire was bright blue and its light reached almost every corner of the huge room.
"It's time to select the three champions for this year's triwizardtournament! When you get selected, you move to the smaller room, where we give you little more important information. But eat my words when I say, this competition is not for the weaks and the one who gets selected must work alone and when you get selected, you have to participate. The first challenge will be held on twenty fourth of November", headmaster Dumbledore said, "our impartial judge will select the best ones from the top! First we have the champion of Beauxbatons!" All of a sudden the bright blue fire turned into a bright red fire. The goblet spitted out a piece of parchment.
"Fortuné Babineaux!" Loud applause filled the great hall as a good looking young man stood up. He seemed very surprised about getting selected and raised his eyebrows whilst walking towards the room. Few other students from Beauxbatons were very disappointed. All of them wanted to bring glory to their school of magic.
"Next up, Durmstrang!" Again the blue fire changed its colour to the bright red and spitted out another piece of parchment.
"Laurente Kovaljenko!" Again the great hall was filled with applause as another young man walked to the room. I started wondering, who might be the Hogwarts' champion.
"Then last, but definitely not least, Hogwarts!" The piece of parchment flew in the air from the red flame. I was excited to know, who it was.
"Jonathan Wheeler!" Instead of the dead silence or loud applause it sounded like a pack of owls had landed in the great hall. Everyone was asking the same question from each other.
"Who?"
"Who?"
"Who?" But I knew exactly who. So I stood up while every single drop of blood escaped from my face. My heart was beating and my palms were sweaty as I walked to the room. I heard whispers as I walked.
"He isn't even seventeen!"
"His name isn't Jonathan, is it? I thought he was Kristian?"

"You are pretty small for a seventeen-year-old. Is everyone from 'Ogwars so tiny?" the boy from Beauxbatons asked. His voice was kind and happy. He looked very nice person with his soft features and olive coloured skin and eyes. He was very handsome, if you ask me, this wizard was charming (no pun intended).
"Don't be stupid, Frenchie. This kid is younger than that, da?" said the boy from Durmstrang. He was good looking as well. Laurente looked little rude with his coal black eyes, "he's not a champion."
"Actually I am--", I started but my voice crakced. I don't know should I blame puberty or that I am very horrified.
"Wait, so you're not a champion?" Fortuné asked.
"No! I am the champion of Hogwarts! But I'm not seventeen. I am thirteen", I said silently. So silently that it was almost impossible to hear.
"'Ow did you manage to put your name into the goblet of fire then?"
"I didn't! I don't know why my name was there nor why did I even get selected!" As I said that, the headmasters (and the headmistress) came in the room with the other judges, Barty Crouch and Ludo Bagman.
"Did you put your name into the goblet of fire?" Dumbledore asked. His voice was friendly but very strict.
"No! Absolutely not! I don't know what happened!"
"Of course 'e is lying!" the headmistress of Beauxbatons, madame Maxime, said. She was almost furious.
"Whatever happened, mr. Wheeler has to participate. The rules are rules, Olympe", mr. Crouch said and looked at me sharply. It made me feel very uneasy so I glanced at the two other champions. Laurente looked neutral but Fortuné looked like he was lost in his thoughts.

"Are you okay?" Deageila snapped as soon as I walked into the Ravenclaw's common room. Almost everyone came by and congratulated me. Some of the ravenclaws even shook my hand. Suddenly I was in the centre of the attention. I thought I would like that but in this situation it made me feel anxious. I felt like someone had hit me with a quidditch bat- I know how that feels. I bit my lip and tried not to cry but tears already escaped from my eyes. I swiped the tears away and tried to go into the boys dormitory. It was hard because the common room was so crowded that it was almost impossible to walk anywhere. Gladly I managed to make my way out of the common room into the corridor. I sat down and leaned onto the wall. I was so horrified and confused about everything that had happened. I tried to stop the tears from running down my cheeks but it was too late.

I didn't remember when I went back into the common room. I only know that there was a soft voice talking to me very peacefully. It was a man, that's something I am sure about. He made me sit on the sofa in front of the fireplace and gave me a blanket.

I walked to the great hall, still feeling very upset about yesterday. I couldn't understand anything. Is this some kind of a cruel joke? Because if this is, it's not very funny. The joke didn't end there. I saw a way too familiar face in the crowd and stopped at that exact moment.

Nimi: Charlotte Cooper, Puuskupuh

22.08.2017 18:19
Luku 4
|| Viistokujalla ||

Charloten äiti Lisa ja Eva olivat viimeinkin saaneet vaihdettua kuulumiset, puhuneet yhteisistä kokemuksistaan ja nauraneet kovaan ääneen toisilleen. Charlotte pystyi vihdoinkin nousemaan ryhdikkääseen asentoon huteralla tuolilla ja hörppimään lopun kaakaonsa.
”Äiti”, tyttö sanoi ja laski kupin pöydälle. Nainen käänsi katseensa tyttäreensä lempeästi hymyillen – oikeastaan Lisa hymyili jatkuvasti ja vain joskus hän vakavoitui. Evakin kääntyi katsomaan Lisan lasta ja se jos jokin oli saada Charloten nielemään asiansa. Tuntui kuluvan kauan ennen kuin Charlotte aukaisi suunsa nopeasti Evaa mulkaisten.
”Joko me menemme ostamaan niitä koulutarvikkeita?” tyttö kysyi ja pyyhkäisi nopeasti hiuskiekuran pois silmiensä edestä. Tytön äiti katsoi haikeasti ystävättäreensä, joka katsoi kuitenkin Lisaa hymyillen.
”Ajattelin, että juotaisiin vielä yhdet kaakaot”, äiti sanoi hymyillen, ”minä voisin tarjota ne tällä kertaa, jos sopii.”
Eva riemastui asiasta ja naurahti hiukan.
”Jos nyt kuitenkin mentäisiin ensin hankkimaan ne koolutarvikkeet”, Charlotte sanoi, nousi ylös tuolistaan ja käveli äitinsä luokse hoputtamaan häntä. Tyttö ei todellakaan halunnut enää kuulla naisten höpinöitä, vaikka ymmärsikin miksi he olisivat halunneet jutella vielä vähän aikaa.
”Noh, selvä sitten. Anna minun nyt edes hyvästellä Eva parilla sanalla”, äiti sanoi naurahtaen ja taputti tytärtään olkapäälle. Charlotte myöntyi pian, vaikka arvasi, että kaksikon hyvästeissä kestäisi ikuisuus. Sillä välin kun naiset puhuivat tyttö istahti takaisin tuolilleen ja katseli hämärää sakkia toisella puolella pubia. Olisiko hän joskus yksi heistä?
Charlotte oli alkanut tarkkailemaan erästä nuorta velhoa, joka istui yksin kaapu päällään kaksin istuttavassa pöydässä. Hän näytti yksinäiseltä, joten tyttö nousi ylös. Charlotte oli jo menemässä juttelemaan pojalle, kunnes hänen äitinsä ilmoittikin, että he voisivat jatkaa matkaa.
”Onko pakko juuri nyt?” Cooperin perheen ainut elävä lapsi narisi äidilleen.
”Juurihan sinä halusit lähteä hankkimaan niitä koulutarvikkeita, vai etkö satu muistamaan?” äiti sanoi huvittuneena ja halasi tytärtään. Kyllähän tyttö muisti mitä oli äidilleen sanonut, mutta hänen kävi sääliksi yksinäisen näköistä poikaa.
”No mennään sitten”, Charlotte mumisi ja kääntyi kohti Evaa hyvästelläkseen hänet.

Lisa otti esiin taikasauvansa. Se oli upean näköinen ja sopi tytön äidin käteen kuin nakutettu. Charloten suu loksahti auki ja hän jäi hämmästelemään silmät suurina taikasauvaa.
”Mitä nyt?” nainen naurahti ja katsoi lempeästi tytärtään. Charlotella kesti vähän aikaa ennen kuin hän pystyi vastaamaan äidilleen.
”Tuo”, hän sanoi ja osoitti etusormellaan taikasauvaa, ”et kertonut, että sinulla olisi tuollainen.”
Koko päivä oli tähän asti jo ollut hämmästelemisen arvoinen ja Charlotte ei ollut tottunut tälläiseen. Hän kun oli aina niin varma ja rohkeakin astuessaan uusiin tilanteisiin. Nyt tytöstä tuntui, että hän olisi astumassa täysin uuteen elämään.
”Tämä on tietenkin taikasauvani ja tietysti minulla on tälläinen. Luulin, että ymmärtäisit jokaisen noidan ja velhon omistavan tälläisen.” Tyttö huokaisi ja pyöräytti silmiään.
”Niin sinä tosiaankin luulit”, Charlotte tuhahti, mutta palautti pian hymyn huulilleen. Heidän edessään oli nyt tiiliseinä ja nuori tyttö ei ymmärtänyt miksi he eivät vain olisi kävelleet Viistokujalle kunnes hän muisti mitä hänen äitinsä oli kertonut. Oli hänellä kyllä hyvä muisti, mutta jos parissa päivässä heitetään eteen monta asiaa, jotka täytyisi muistaa kyllä aivan varmasti jonkun niistä unohtaa – ellei sitten satu olemaan mikään todella, todella hyvä muisti ja sellaiseen ei Charlotte ollut elämänsä aikana kertaakaan törmännyt. Tuntui kuluvan ikuisuus kun äiti ja Charlotte kököttivät tiiliseinän edessä Lisa taikasauvansa kanssa. Kun tyttö oli jo alkamassa hoputtamaan äitiään Lisa alkoi toimia. Tytön äiti painoi taikasauvallaan tiilejä. Kolme ylös ja kaksi ristiin ja tiiliseinämuuriin tuli pieni reikä. Aukko isoni pian isommaksi, josta mahtuisi ihminenkin kulkemaan. Charlotte asteli äitinsä jälkeen Viistokujalle, jossa satoi. Tihkusade oli ilmeisesti muuttunut kovemmaksi kaksikon ollessa Vuotavassa noidankattilassa. Molemmat vetivät takkinsa hupun päänsä – ertyisesti kampauksiensa – suojiksi. Charloten edessä avautui ihastuttava näkymä. Harmaat, sateen kastelemat mukulakivet peittivät maata. Mukulakivikadun molemmilla reunoilla oli erilaisia kauppoja ja puoteja, myöskin pankkeja. Vaikkakin keli oli hyvin huono – mitä se useinkin oli tähän aikaan vuodesta – Charloten mielestä paikka näytti erittäin kauniilta.

Charlotte ja hänen äitinsä pysähtyivät erään kaupan eteen. Se oli vanhan näköinen niin kuin useat muutkin kaupat Viistokujalla. Charlotte astui lähemmäs likaista näyteikkunaa ja huomasi tyynyn päällä taikasauvan. Tytöllä oli jo arvaus mihin kaupppaan he olivat seuraavaksi menossa, sillä hänen äitinsä oli kertonut taikasauvakaupasta missä heidän myöskin pitäisi käydä. Hän astui pari askelta taaksepäin ja sattui huonoksi onnekseen törmäävän henkilöön. Charlotte kääntyi ympäri nähdäkseen kehen oli vahingossa törmännyt. Tyttö huomasi pian katsovan ruskeilla, pyöreillä silmillään toisen tytön pieniä, mutta pyöreitä tummansinisiä silmiä. Kaksi tyttöä vain katsoivat toisiansa silmiin kunnes Charlotte astui taaksepäin.
”Anteeksi”, hän sanoi itseään varmasti pari vuotta vanhemmalle tytölle. Tyttö hymähti ja jatkoi matkaansa Viistokujalla eteenpäin.
”Mitä tein väärin?” Charlotte kysyi katsahtaen äitiinsä. Äiti naurahti – nyt paljon hiljempaa kuin Vuotavassa noidankattilassa Evan kanssa – ja hänen huulilleen nousi leveä, huvittunut hymy.
”Et mitään kulta. Kuten tiedät maailmassa on erilaisia ihmisiä”, Lisa hymähti. Charlotte nyökkäsi ja katsoi viimeinkin kaupan nimeä. Ollivanders oli kaupan nimi niinkuin tyttö oli epäillytkin. Kaupan nimen perässä oli mainosteksti; 'Hienoimpia taikasauvoja vuodesta 382 eKr.' Tekstit oli kirjoitettu kultaisin kirjaimin, mutta niitä ei oltu varmastikaan uusittu koskaan. Teksti oli hyvin epäselvää lukea. Kaikesta huolimatta Charlotte ihastui tähän taikasauva kauppaan.
”Joko mentäisiin sisään, ettei tarvitsisi tässä kökkiä?”, Charlotte naurahti äidilleen. Lisa hymähti huvittuneena tyttärelleen.
”Mene vain edeltä”, äiti sanoi hymyillen ja katsahti kaupan puuoveen. Tyttö nyökkäsi ja asteli puuoven eteen avaten sen. Kauppa olikin tyhjä Charloten astuessa sen sisälle äiti perässään. Herra tiskin takana oli varmaankin Ollivanders. Tytön äiti ohjasi kädellään hänet tiskin äärelle.
”Lisa Daffing, nykyisemmin Lisa Cooper ja hänen tyttärensä”, Ollivanders sanoi.
”Olen Charlotte”, hän sanoi reippaasti samalla hymyillen.
”Tiedän kyllä, että olet Charlotte Cooper. Eva Mark on kyllä käynyt täällä kertomassa minulle sinusta”, Ollivanders sanoi.
”Kyllähän sen nyt arvasi”, äiti naurahti ja hieraisi poskeaan kämmensyrjällään. Charlotte kohautti olkapäitään, sillä ei hän voinut tietää minkälainen Eva oli.
”Taikasauvaa olitte varmasti tulossa hakemaan”, herra sanoi ja Charloten nyökättyä tuli tiskin toiselle puolelle mittanauhan kanssa.
”Mikä onkaan neidin sauvakäsi?” herra lausahti ilmoille kysymyksen.
”Oikea”, Charlotte vastasi nopeasti. Ollivanders alkoi mittailemaan mittanauhallaan pituuksia olkapäästä lattiaan ja niin edelleen. Pian herra meni taas tiskin toiselle puolelle ja mittanauha jäi mittailemaan itsestään. Tytön suu loksahti auki katsoessaan itsestään liikkuvaa mittanauhaa, mutta sulki sen pian tajuttuaan Ollivanderssin katsovan häntä.
”Tekemämme sauvat eivät ole koskaan samanlaisia”, herra Ollivanders sanoi kun oli laskenut hyllystä ottamansa rasiat tiskille. Sitten herra käski mittanauhaa lopettamaan mittauksen ja niin se myöskin teki. Mittanauha Ollivanderssin käskystä lysähti lattialle ja lopetti mittaamisen. Taas herra tuli tiskin toiselle puolelle. Tällä kertaa hän ei mittaillut vaan antoi Charloten käteen taikasauvan. Taikasauva tuntui heti hyvin epämukavalta kädessä.
”Kokeile tätä ensimmäiseksi”, Ollivanders sanoi, ”ole hyvä vain.” Charlotte yhähti jotakin kiitokseksi ja nyökkäsi nopeasti.
”Enpä selittele sen enempää, tämä ei ainakaan sovi sinulle”, herra sanoi ottaen nopeasti taikasauvan tytön kädestä ja pannen sen takaisin koteloonsa. Ennen kuin herra Ollivanders ojensi seuraavan taikasauvan Charlotelle hän sanoi:
”Tämä sauva on jalokuusta, ydin lohikäärmeen sydänjuurta, taupumaton ja 11 tuumaa pitkä.”
Heti kun Charlotte otti taikasauvan käteensä hän huomasi kuinka se tuntui kädessä paljon, paljon mukavammalle kuin edellinen. Hän tunsi myöskin kuinka hänen sormenpäitään kihelmöi kivasti. Charloten heilauttaessa taikasauvaa sauvan päästä purkautui hopeisia kipinöitä, jotka muodostivat samanlaisen kissan pään muodon mikä oli myöskin tytön korussa. Korun hän oli saanut isoäidiltään ennen hänen kuolemaansa. Charlotte ajautui hetkeksi muistoihin.

...Amalie Cooper, Charloten isoäiti katsoi Charlottea ruskeilla silmillään lempeää hymyään hymyillen. Isoäiti ojensi tytölle korun, jonka Charlotte ripusti kaulaansa. Kaulakorussa oli hopeinen kissan pää. Sen jälkeen isoäiti lähti hitaasti astellen ulos ovesta...

Se oli viimeinen kerta kun tyttö oli nähnyt Amalien. Charlotte hätkähti siihen kun äiti kosketti hänen selkäänsä.
”Niin Charlotte, kuten äsken sanoinkin tuo taikasauva on valinnut sinut”, herra Ollivanders sanoi samalla kun hänen huulilleen nousi hymy ja kertoi vielä muuta hänen taikasauvastaan.
Viimein tuli aika maksaa ja Charloten äiti kaivoi taskustaan seitsemän kaljuunaa ja laski ne tiskille, josta Ollivanders ne keräsi.
”Kiitos kovasti”, Charlotte sanoi vanhalle miehelle hymyillen ystävällisesti. Herra Ollivanders antoi vielä tytölle kotelon, jossa hän voisi taikasauvaansa säilyttää.
”Teen vain työtäni, hyvästi sitten”, herra sanoi kun tyttö ja hänen äitinsä poistuivat kaupasta.

Charlotte ja Lisa olivat käyneet ostamassa vielä muut koulutarvikkeet mitä listassa oli lukenut. Tällä hetkellä kaksikko käveli käsikkäin Viistokujan mukalakivikadulla kohti Vuotavaa noidankattilaa, josta he pääsisivät takaisin jästien kaupunkiin.
”Pakko sanoa, että minulla oli ihan kivaa”, hän sanoi ja katsahti äitiinsä hymähtäen.
”Ai vain ihan kivaa?” äiti kysyi.
”No okei, oli tosi kivaa!” Charlotte naurahti. Niin tyttö ja hänen äitinsä astelivat pois Viistokujalta, johon Charlotte oli selvästi tykästynyt.

Nimi: Abigail Rosewell, Rohkelikko

21.08.2017 23:08
Neljäs luku~hän vihaa minua!

"Nopeasti nyt!" hoputti Cara ja juoksi edellemme. Olimme menneet vahingossa väärään suuntaan, ja eräs opettaja nimeltään Lucy Bone oli neuvonut meille oikean suunnan.
"Menimme vain yhdestä mutkasta väärään suuntaan, ehdimme kyllä", rauhoitteli Ron. Meillä oli alkamassa taikajuomien tunti yhdessä Puuskupuhien kanssa, joten Ron oli myös Caran, minun sekä Thomaksen seurassa.
"Äh, en muista minne tästä mentiin!" parkaisi Cara turhautuneena. Kiilasin hänen ohi ja osoitin oikealle. Menimme sinne, ja pian luokka tuli näkyviin.

Koputin luokan oveen, ja hetken päästä se aukesi. Kukaan ei ollut avannut sitä, vaan professori Cilense oli ilmeisesti asentanut oveen jonkun loitsun.
"Olette myöhässä", professori tokaisi kuivasti.
"Olemme pahoillamme, mutta menimme väärään suuntaan", vastasi Cara harmistuneena.
"Menkää paikoillenne. Varokaa ettette eksy väärään suuntaan", hän murahti.
*Hän vaikuttaa ärsyttävältä* ajattelin istuessani Thomaksen viereen. Cara sekä Ron olivat meidän takanamme, ja tunti alkoi. Professori Cilensen tummat hiukset olivat siististi kiinni, ja hänen kaapunsa oli täydellisesti aseteltu päälle. Professorilla oli neliskanttiset silmälasit nenällään.
"Nimeni on Sylvia Cilense. Luokassani ei syödä purkkaa, taiota ilman lupaa, tai sähelletä muutakaan turhaa", sanoi professori tuijottaen jokaista hetken. Kun hän saapui kohdalleni, minusta tuntui, että hänen jäänsiniset silmänsä voisi vaikka jäädyttää jonkun. Professori tuijotti minua muita pidempään, ja siristi hieman silmiä.
"Te mahdatte olla Abigail Rosewell", hän tokaisi. Nyökkäsin kummastuneena-miksei hän kysynyt muilta nimeä? Hän katsoi minua vielä hetken, ja alkoi kirjoittamaan jotain liitutaululle.

"Miksi teemme ensimmäisellä tunnilla jotain noin vaikeaa?" ihmettelin ärsyyntyneenä. Professori oli kirjoittanut taululle taikajuoman nimen, ja sen vaikutuksen. Meidän piti valmistaa neljässäkymmenessä viidessä minuutissa Lamosi niminen juoma.
"Jos teette sen oikein, sitä juodessaan mieli avartuu", kertoi professori, ja katsahti kelloa.
"Aloittakaa nyt!" Luin ohjetta pöllästyneenä läpi. Nousin tuoliltani ja lähdin hakemaan ainesosia. Hain kaiken tarvittavan ja palasin. Aloin laitella aineksia mittakaavan mukaan.

Kaikki ainekset olivat jo laitettu minulle, ja enää sekoitin mömmöä. Minua huoletti se, että Thomaksella näytti olevan tumman keltaista ja minulla vihreää.
"Miksi meillä on eriväristä tämä mömmö?" kuiskasin hermostuneena.
"Olet tainnut unohtaa viimeisen osan. Tässä", vastasi Thomas ja antoi minulle jonkin kellertävän paksun korren. Silpuin sen, mutta juuri, kun olin tiputtamassa korret taikajuoman sekaan, professori Cilense pysähtyi kohdalleni.
"Aika loppui, juomaa ei saa enää tehdä", hän tokaisi.
"Saanko laittaa nämä vielä?" kysyin ja näytin Thomakselta saatua kortta.
"Aika loppui, juomaa EI saa enää tehdä. Sinä epäonnistuit ensimmäisessä tehtävässä", hän toisti inhottavasti. Huokaisin hiljaa, ja professori tuijotti minua häijysti.
"Kaikki ketkä onnistuivat selviävät ilman kotitehtäviä, mutta ne, jolla juoma meni pieleen, kirjoittavat minulle ensi tuntiin mennessä kahden perganentin pituisen esseen Lamosista", professori käski, ja oppilaat lähtivät valumaan pois hämärästä luokasta.

"Hän vihaa minua!" tuhahdin, kun istahdin Rohkelikon tuvan oleskeluhuoneessa olevalle sohvalle.
"Älä nyt, ehkä hän vain oli vihainen, kun olimme myöhässä", sanoi Cara.
"Ei hän meille samanlainen ollut", vastusti Thomas.
"En tiedä miksei hän pidä minusta, mutta se ei myöhästymisestä johtunut", vastasin pohdiskelevasti. Miksi joku voi olla noin kylmä jotakuta kohtaan jota ei edes tunne?
"Joka tapauksessa, käyn nopeasti vessassa", sanoin muille ja lähdin Rohkelikon oleskeluhuoneesta pois. Kävelin alemmassa kerroksessa olevaan vessaan. Käännyin kulman takaa, ja joku törmäsi minuun niin, että kaaduin maahan.
"Olen todella pahoillani!" huudahti joku poika. Hän antoi käden, ja auttoi minut ylös. Pojan vaalean ruskeat hiuksensa roikkui hieman silmillä, ja hänellä oli Rohkelikon kaapu päällään. Poika katsoi minua suklaan ruskeilla silmillään huolestuneesti.
"Eikai sinuun sattunut?" tarkasti poika.
"Ei tietenkään", vastasin ja laitoin hiukseni korvan taakse.
"Minun pitää mennä, mutta anteeksi vielä", sanoi poika ja lähti pois. Käännyin katsomaan hänen kulkuaan hämmästyneenä.
*Mitä äsken tapahtui?* ihmettelin häkeltyneenä.

//Tooodella lyhyt tarina taikajuoma tunnista, mutta kohta tarinoissa alkaa tapahtua, ja silloin niistä tulee varmaan pidempiä:D

Nimi: Edith Kingsley, Korpinkynsi

21.08.2017 19:58
Neljännes luku

// tarina on hieman tönkkö, mutta halusin tuoda esille ensiluokkalaisen vaikeuksia suunnistaa luokassa :)

Aamulla miltei koko makuusali oli tyhjä. Kaikki olivat jo aamupalalla, mutta kukaan ei ollut herättänyt Edithiä. Tyttö säpsähti hereille, vetäisi siniset verhot sänkynsä edestä ja katsahti viereiseen pylvässänkyyn aivan innoissaan tietenkin siksi, että he olivat Tylypahkassa! Voitko kuvitella? Mutta hänen innostuksensa lopahti yhtä äkisti kuin hän oli herännyt. Innostuksen lopahtaminen oli kaksi syytä, 1. Edith ja Susie eivät ilmeisesti olleet kovinkaan hyvissä puheväleissä ja 2. Susie oli ilmeisesti herännyt aikaisemmin ja lähtenyt jo aamupalalle. Edith puki nopeasti päällensä yhden mustista koulukaavuista ja viiletti alakertaan. Hän silmäili hetken oman tupansa hienoa oleskeluhuonetta - sinistä ja pronssia - ja lähti sitten ovesta käytävälle. Silloin häneen iski karu totuus: tyttö ei ollut eilen illalla viitsinyt keskittyä edes sen vertaa, että hän olisi nähnyt miten suuresta salista kuljettaisiin oleskeluhuoneisiin. Edith kääntyi kannoillaan ja kolkutti pronssista kolkutinta.
"Tylypahkan noitien ja velhojen koulu. Miten se kirjoitetaan kahdella kirjaimella?" kolkutin vastasi omahyväisesti. Pieneen ensiluokkalaiseen kiiri paniikki. Hän ei tietänyt tietä suureen saliin tai vastausta varsin outoon kysymykseen. Hänellä oisi varmaankin kaksi vaihtoehtoa, joko odottaa että joku tulee tai lähteä.
"Minä öhh, tästä lähden", Edith sanoi varovaisesti ja kipaisi pieneen juoksuun. Kauempaa hän kuuli oven mumisevan jotain joka kuulosti kuin se olisi sanonut:
"väärin senkin tomppeli!"

Vaellettuaan Tylypahkan autioilla kivikäytävillä varmasti ainakin kolmen vartin ajan, Edith alkoi vaipua epätoivoon. Hän ei ollut nähnyt ketään miltei ikuisuuteen. Seinillä olevat muotokuvat näyttivät nukkuvan sikeää unta, sillä käytävällä kuului hiljainen tuhina ja parilla velholla lepäsi pää kehystä vasten. Tyttö kääntyi käytävällä oikealle ja oli miltei törmätä ilmassa leijuvaan ilkikurisen näköiseen mieheen. Edithin kasvot kirkastuivat ja tämä hihkaisi:
"Oi anteeksi! Voisitko mitenkään auttaa, en löydä tietä suureen saliin?"
"Oi Riesu tietää tien kyllä vain! Kulje käytävä suoraan ja alas oikealle, kävele kunnes kolmas portaikko alas vasemmalle ja pääset eteen suuren salin", Riesu rallatteli hieman ivalliseen sävyyn, kaivoi taskustansa pari mustepulloa ja alkoi leikkiä niillä. Edith katsoi hetken aikaa mustepullojen rajua heittelyä.
"Voi kiitos", hän sanoi ja lähti kulkemaan Riesun kertomaa reittiä. Käveltyään hetken hän kuuli mustepullon räksähtävän rikki. Voi kumpa tyttö vain olisi tiennyt Riesun olevan räyhänhenki ja ettei se tosiaankaan kertonut Edithille oikeaa reittiä.

Edith oli aivan päästänsä sekaisin. Hän oli kulkenut muutaman kerran samasta kohtaa. Kuinka Tylypahka mahtoikaan olla niin monimutkainen. Koulussa oli varmasti miltei kaksisataa portaikkoa ja Edith oli varmaankin mennyt niistä jokaisesta ainakin kymmenesti. Pian epätoivo alkoi taas vallata Edithin mieltä.
"Hei tyttö, oletko hukassa?" Kuului pojan ääni Edithin takana. Tyttö kääntyi kannoillaan ja näki melko pitkän pojan - varmaankin toisella luokalla - joka virnisti hieman. Edith virnisti tälle takaisin, nyökkäsi ja tunsi punastuvansa pikkuisen.
"Suureen saliinko menossa?" poika kysyi ja käveli Edithin luokse. "Minä olen Casper, entä sinä?"
Edith näki pojan puvussa vihreää väriä. Poika oli Luihuisessa.
"Olen Edith ja joo mutta... se Riesu kertoi kyllä reitin, enköhän mä löydä", Edith sanoi ja oli jatkamassa matkaa kunnes poika pysäytti hänet ja sanoi:
"Riesuun ei kannata uskoa, se on kunnon kiusankappale! Tule, voin näyttää tien suureen saliin. Olen menossa myöhäiselle aamupalalle."
Poika hymyili hieman ja lähti kävelemään. Edith muisti mitä Felicia oli sanonut: 'eivät kaikki Luihuiset ole ilkeitä'

Casper oli osoittautunut oikein mukavaksi pojaksi. Heillä kahdella synkkasi oikein mainiosti ja Edith oli päättänyt, että jos Susie ei suostunut kertomaan mikä tätä vaivasi ja sopimaan eripuraa heidän välillään, viihtyisi tyttö mainiosti Casperinkin kanssa. Vaikka tämä olikin Luihuinen.
Muutama ensiluokkalainen kohotti katsettaan kun Edith ja Casper kävelivät suuressa salissa. Varsinkin ne jotka tunsivat Edithin tiesivät, että tyttöä harvoin näki poikien seurassa. Samassa tusina pöllöjä lehahti sisään. Kaikenkirjavat ja -kokoiset pöllöt liihottelivat suuren salin yllä ja etsivät kirjeelle kuumeisesti omistajaa. Pöllöt alkoivat tehdä äkkisyöksähdyksiä kohti tupapöytiä omistajan luo.
"Öhh, mä meen tonne", Casper sanoi ja nyökkäsi Luihuisten pöytään päin. Edith nyökkäsi ja huikkasi:
"Kiitos Casper!"
Tyttö lähti Korpinkynsien pöytään ja istahti sinne missä muut ekaluokkalaisetkin istuivat. Hetkeksi hän oli unohtanut Susien. Heti istahtaessaan hänen silmiin osui punainen kirjekuori. Tytön silmät laajenivat mikrosekunissa lautasen kokoisiksi. Hän tunnisti oitis mikä se oli.
"Vou, kenelle tuo on?" Edith kysyi ja nosti kirjeen käsiinsä ja luki kannesta nimen. "Marie, kannattaa avata tuo nopeasti, se on räyhääjä!"
Puoliverisellä Marie McNamaralla ei ollut harmaintakaan aavistusta mikä räyhääjä oli, koska hänet oli kasvatettu visusti taikamaailman ulkopuolella. Siispä Edith tarttui tyttöä kädestä kiinni ja veti tämän ulos suuresta salista.

"Avaa se", Edith sanoi hengästyneenä pihalla. "äkkiä näetkö, reunat savuavat jo!"
Tytöt olivat juosseet ulos, lähelle riistanvartija Hagridin mökkiä. Oli ollut saavutus, etteivät kumpikaan tytöistä ollut liukastunut märällä nurmella ja kellahtanut selälleen. Tosin se olisi varmaan ollut hupaisa näky.
Marie katsahti säikähtäneenä Edithiä, avasi sitten kirjeen ja ilmoille kajahti huuto joka säikäytti kaikki linnut vähintään kilometrin säteeltä:
"MARIE MCNAMARA TAASKO SINÄ OLET TEHNYT MUMMI-PARALLESI YHDEN KELVOTTOMAN PILAN? TIEDÄTKÖ SINÄ TOSIAAN KUINKA PETTYNYT MINÄ OLEN? AJATTELE NYT MISKA-KISSAA! VANNON ETTÄ VANHEMPASIKIN KÄÄNTYISIVÄT HAUDASSANSA!"
Kirje jatkui kiljumistaan ainakin viiden minuutin ajan. Se nuhteli Marieta ja syytti että hän oli ripustanut hänen kissansa hännästä kattoon. Kun kirje oli sanonut sanottavansa se paloi poroksi märälle nurmelle.
Räyhääjä oli Marien ensimmäinen. Ja sen todella näki näki. Tyttörukan silmissä kiiluivat kyyneleet ja pian muutama paksu sellainen vierähti hänen poskeaan pitkin. Edith ei ole koskaan ollut hyvä tälläisissä asioissa. Hän ei tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä. Onneksi Hagridin mökin suunnalta kuului kolinaa ja jättimäinen mies avasi oven.
"Aikamoinen räyhääjä eks jeh?" Hagrid kysyi ja naurahti. Nauru kuitenkin loppui äkkiä kun hän huomasi pienen tytön itkevän.
"Hei onko kaikki ookoo?" se kysyi ja ojensi taskustansa miltei pyyhkeen kokoisen nenäliinan Marielle. Ruskeahiuksinen tyttö otti 'nenäliinan' kiitollisena vastaan ja sopersi:
"En minä koskaan ole tehnyt mitään noista jutuista. Minun veljeni pääsee aina kuin koira veräjästä ja minä saan kaikki syyt niskoille vaikka hän on se joka tekee niitä."
Hagrid nyökkäsi ymmärtäväisesti tytölle. Kauhusta kalpea Edith ei ollut yhtään varma mitä hänen tulisi tehdä, joten hän päätyi kömpelösti halaamaan Marieta. Nyyhkyttävä tyttö ei halauksen jälkeen kuitenkaan päästänyt irti Edithistä vaan jäi roikkumaan hänen kaulaansa.
"Kuule, mulla olis jotain mikä saattaisi piristää sua", Hagrid sanoi miltein yhtä kömpelösti kun Edith. Marie nosti päänsä Edithin märältä olkapäältä ja pyyhkäisi kyyneleen silmäkulmastaan. Isokokoinen Hagrid viittelöi tyttöjä seuraamaan häntä kielletyn metsän laidalle.
"Mutta täh?" Edith kysyi ymmällään. "Eihän me saada mennä kiellettyyn metsään."
Hagrid pudisti päätänsä ja totesi verkalleen:
"Noh, ette te oikeastaan sais mutta eihän teidän tarvii tulla mutta meikäläisellä olisi pari ainutlaatuista otusta tuolla jotka saattaisi kiinnostaa teikäläisiä. Ihan niiku ainutlaatuinen tilaisuus."
Edithin mielenkiinto heräsi oitis ja tyttö alkoi vetää Marieta mukanaan kohti metsää.

Vain kolmen minuutin kulkemisen jälkeen alkoi metsä tummeta, puut ja juuret paksuuntua ja kosteus lisääntyä. Ylös katsoessa ei erottanut aurinkoa, joka parhaillaan porotti puiden yläpuolella. Synkkään metsään ei kuitenkaan paistanut aurinko ja sielä oli viileä.
Hagrid alkoi tihrustaa kauemmas ihan kuin etsiäkseen jotakin. Vihdoinkin hän näytti löytäneen jotain, koska tämä hymyili iloisesti ja viittelöi puun taakse. Molempien tyttöjen suut loksahtivat auki. Heidän edessään seisoi kaksi upeaa yksisarvista, toinen huomattavasti pienempi, hieman tönkön näköinen kultainen varsa ja toinen täysikasvuinen hopeanharmaa, kaunis ja hoikka naarasyksilö.
"Teidän onneksi ootte tyttöjä. Nää pitää enemmän tytöistä kun pojista. Voitte silittää niitä jos haluutte", Hagrid sanoi ylpeänä. "Ajattelin näyttää nää huomenna kolmasluokkalaisille taikaeläinten hoidossa. Ootte nyt ekat ketkä nää näkee. Tuliko muuten kivat lukujärjestykset?"
"Vau ne on niin kauniita", Marie henkäisi silittäessään kultaista varsaa. "Joo tuli, en malta odottaa huomista! Haluaisin jo päästä opiskelemaan!"
Edithin sisuksissa muljahti. Tyttö oli vielä nukkunut kun lukujärjestykset oli jaettu.
"Minä en ole saanut sellaista", hän sanoi vaisusti antaessaan varsan emolle ruokaa.
"Ei hätää, Susie otti omasi", Marie sanoi huolettomasti. Ilmeisesti Susien ja Edithin välit eivät kuitenkaan olleet niin pahassa kunnossa kuin hän oli aluksi luullut.
"Reilu kaveri se Susie", Hagrid sanoi ja hymyili. "Joko lähdetään? Te ette sais olla täällä. Tää oli tämmöinen pikavisiitti."

Tytöt puhuivat yksisarvisista koko matkan Hagridin mökiltä suurille tammioville. He olivat varmasti koko koulun ainoat ensiluokkalaiset, jotka näkivät yksisarviset. Hagrid oli kuitenkin pyytänyt, etteivät tytöt kertoisi yksisarvisen näkemisestä muille. Varsinkaan kun heillä ei edes olisi taikaeläinten hoitoa.
"Onko pian lounasaika?" Edith kysyi epätoivoisesti. Hän muisti juuri, ettei ollut syönyt koko päivänä mitään ja nälkä kaiversi hänen sisuskalujaan.
"Joo, siihen on kymmenen minuuttia. Voidaan mennä jo", Marie sanoi ja suuntasi matkansa kohti suurta salia.
"Miten ihmeessä sinä oikein löydät perille? Eksyin tänään aamulla", Edith kysyi ymmällään. Marie virnisti hänelle ja tokaisi:
"Me saatiin kartat myös. Omasi on Susiella. Senkö takia olit sen pojan kanssa aamulla?"
Edith virnisti tytölle ja tuhahti. Hänellä oli niin nälkä, ettei jaksanut vaivaantua vastaamaan. Ihan kuin hän olisi muutenkaan aikonut vastata tuohon kysymykseen.

Tyttöjen istuessa pöytään ruoka ilmestyi lautasille. Tuntui ikuisuudelta kun Edith olisi viimeksi syönyt. Hän latoi lautasensa täyteen herkullista munuaispiirasta, keitettyjä perunoita sekä jonkinlaista salaattia. Jälkiruuaksi hän otti itselleen ison, keltavihreän tikkarin. Oli ihanaa syödä taas pitkästä aikaa. Tikkaria imeskellessään hän kuunteli Marien ja Susien puhuvan huomisista tunneista.
"Ainiin, saisinko lukujärjestyksen?" Edith kysyi Susielta hieman arasti. Tyttö hymyili Edithille ja nyökkäsi. Hän kaivoi taskustaan lukujärjestyksen sekä pienen kartan ja antoi ne Edithille ihan kuin heidän välillänsä ei koskaan olisi mitään ollutkaan. Susien erikoinen käytös puistatti Edithiä, mutta tämä ei viitsinyt nostaa asiaa esille. Ei nyt kun heillä sujui kaikki ihan hyvin.
"Oletteko koskaan miettineet kuinka merkillisiä tikkarit ovat?" Edith kysyi vedettyään suustaan ensin ison tikkarin. Molemmat tytöt tuijottivat Edithiä hiljaa.
"No siis kun tikkari on juttu johon kuolataan ja kuola muuttuu jonkun makuiseksi ja sitten me niellään sokerilla höystettyä kuolaa", Edith tokaisi ja tytöt remahtivat nauruun. Edith virnisti kaksikolle ja laitoi tikkarin takaisin suuhunsa.

"Olen syönyt itseni ähkyyn", Edith valitti ja työnsi lautasta kauemmas itsestänsä. Tikkarin syötyä hän oli todennut, ettei yksi lautasellinen ruokaa riittänyt, joten oli syönyt vielä kaksi lautasellista lisää. Niissäkin munuaispiirasta sekä salaattia ja sen lisäksi vielä siirappitorttua. Se vasta olikin saavutus niin pienikokoiselle tytölle kuin Edith.
Tytöt suuntasivat matkansa kohti oleskeluhuonetta. Heitä ei kuitenkaan houkuttanut arvoitus oleskeluhuoneen ovella. Juuri siitä syystä he kävelivät melko hitaasti.
Käytävällä heitä vastaan lensi valkoinen lapinpöllö. Edith tunnisti pöllön oitis heidän perhepöllökseen Zorroksi ja katsoi kuinka se lennähti tyttöjen ylle ja tiputti nokastansa kirjekuoren Edithin avonaiselle kädelle.
"Kiitti Zorro", tyttö sanoi ja katsoi kuinka pöllö lensi seuraavasta avoimesta ikkunasta ulos ja katosi.
"Miksi teillä on valkoinen pöllö jonka nimi on Zorro?" kysyi Marie ja hymähti hieman.
"Mitä outoa siinä on?" Kysyivät Susie ja Edith miltei yhteen ääneen.
"Ah, unohdin että ette ole perillä jästimaailmasta. Zorro on sellainen musta hiippari. Tai jotain sinne päin. Aika mainion nimen ootte valinneet valkoiselle pöllölle", Marie naurahti ja kääntyi käytävästä jolla pääsi liikkuviin portaisiin. Liikkuvat portaat olivat yksi niistä Tylypahkan oudoimmista asioista. Portaikot liikkuivat milloin mihinkin suuntaan ja joissakin portaissa sijaitsi valeportaita joista saattoi humpsahtaa alas ja jäädä jumiin.
"Noh, ainahan voitte maalata pöllönne mustaksi", Susie tokaisi nauraen.
"Joo siitä äiti vasta pitäisikin", Edith naurahti ja laittoi kirjeen kaapunsa taskuun - sen hän lukisi illalla makuuhuoneessa. Oli mukavaa kun Susie oli jälleen iloinen. Kauankohan hupia kestäisi? Huomiseen?

Nimi: Rebecca Bennett, Korpinkynsi

19.08.2017 19:43
Rebecan kouluvuosi
kolmas luku

”Muistakaa sitten, ei pihaustakaan arvoituksesta kenellekään!” Rebecca muistutti vielä ystäviään. Kathy nyökkäsi ja sitoi sinisen ja pronssin värisen kravatin kaulaansa. Elizabeth kurkkasi ovesta käytävälle ja kertoi:
”Me aletaan pysähtyä. Tuolla on kauhea koiranilma, toivottavasti vaunut tulevat nopeasti. Sivumennen sanoen, älä unohda Mimosaa.” Kathy parkaisi ja syöksyi nappaamaan lattialla olevan sievän pärekorin käteensä. Hän kohotti korin sinistä liinaa ja nosti sieltä hieman tiikerin näköisen maatiaiskissan. Kun sanon ’tiikerin näköisen’, tarkoitan tietenkin kissan väritystä. Se oli kaunis, notkea ja siro oranssinkirjava kissa. Sillä oli vihreät silmät ja pitkä, pehmeä häntä. Kathy kutsui sitä Mimosaksi.
”Kauheaa, melkein unohdin sinut!” Kathy huusi ja rutisti Mimosaa. Elizabeth pudisti päätään ja veti matka-arkkunsa matkatavaratelineeltä. Hän notkahti sen painosta ja melkein kaatui Rebecan päälle. Kathy laski Mimosan takaisin pärekoriin, nousi penkille seisomaan ja selitti: ”Minä olen paljon lyhyempi kuin te kaksi. En millään yletä telineelle ilman lisäpituutta!” Elizabeth nauroi ja auttoi Rebeccaa yltämään pöllönhäkkiin.
”Miksi et muuten ottanut Blancoa, Recca?” Elizabeth kysyi. Rebecca huokaisi:
”No otin sen viime vuonna, mutta Boka oli surun murtama kun joutui olemaan erossa minusta. Kouluunhan ei saa tuoda kahta lemmikkiä, joten tänä vuonna otin Bokan. Se on paljon hyödyllisempikin! Ja sitä paitsi, Blanco on rakastunut isään. Se selviää kyllä ilman minua.”
Boka on siis Rebecan vitivalkoinen pöllö, jonka hän sai yhdeksän vuotta ollessaan. Blanco on taas Rebecan kani, jonka Rebecca osti hetken mielijohteesta yksitoistavuotiaana – enemmin isälleen kuin itselleen, kuten hän sai myöhemmin todeta. Sen silmät ovat säihkyvän ruskeat. Jos niin nyt voi sanoa. Rebecca väitti, että Bokan silmät olivat kuin hukkuisi sulavaan maitosuklaaseen. Sekin on hieman outo vertaus, joten kuulkaamme Kathyn mielipidettä.
”Olen iloinen kun otit Bokan, Recca. Onhan Blancokin toki ihan kiva, mutta Bokan silmät ovat niin suloiset! Ne ovat ihan kuin tummat suuret elävät mantelit”, Kathy hehkutti ja silitti Bokaa häkin läpi. Pöllö huhuili tyytyväisenä ja tapitti Kathya silmät tapillaan. Kathy huokaisi ihastuksesta.
"Älä silitä sitä enempää, kohta siitä tulee ihan ylimielinen”, Rebecca varoitti, ”mutta voit antaa sille pari naksua!” Rebecca ojensi vihreää pussia, jossa luki suurilla kirjaimilla ’Pöllönnami’. Kathy sieppasi pussin innoissaan ja tunki häkin sisälle varmaan kourallisen naksuja, kun juna pysähtyi.
”Perillä”, Elizabeth tokaisi tyytyväisenä.

Kolmikko istui hytkyvässä ja tärisevässä vaunussa matkalla linnaan. Rebecca katsoi tarkkaavaisena, milloin koulu näkyisi ensimmäisen kerran.
”Se on tämän mutkan jälkeen… ei vielä… nyt näkyy! Äh, olitte liian hitaita. Näkyy taas! Nyt se on tuon puun takana… hiivatin puu!" Lopulta vaunut pysähtivät. Kathy loikkasi ulos. Rebecca seurasi häntä ja katsoi linnaa. Se oli vähän uhkaavan näköinen monine korkeine torneineen. Mutta jokaisista tuhansista ikkunoista loisti kynttilän tai soihdun valo. Avonaisista suurista pääovista tulvi sateiseen syysiltaan kutsuvaa valoa ja lämpöä.
”Recca, liiku vähän. Seisot ihan kaikkien tiellä!” Kathy sanoi ja nyki Rebeccaa eteenpäin. He kävelivät Elizabeth etunenässä sisään eteisaulaan, ja sen valkoisen puhtauden ja upeuden läpi Suureen saliin. Sali täyttyi täyttymistään oppilaista. Sadat ja taas sadat kynttilät leijuivat kaikkien päiden yllä. Lumottu katto oli tumma ja pilvinen. Rebecan katsellessa yksi pilvi siirtyi vähän ja täysikuu tuli esiin. Kathy kulki Rebecca perässään Korpinkynnen pöytään. He istuivat Elizabethin molemmille puolille, vastapäätä ikäistään poikaa, Thomas Jasonia. Thomas oli iloinen, hauska ja nokkela poika. Totta puhuen Rebecca oli vähän ihastunut häneen. Thomas hymyili tervehdykseksi ja haroi ruskeaa tukkaansa sivuun silmiltään. Thomaksen ei niin miellyttävä ystävä, Lian Ellot, nyrpisti hiukan nenäänsä Elizabethille ja korjasi silmälasien asentoa. Thomas ja Lian olivat täysi vastakohta. Thomas piti lukemisesta, nauramisesta ja numerologiasta. Hän oli hauskannäköinen, ruskea iho, paksut kulmakarvat ja leveä, iloinen suu. Lian taas piti liemistä, shakista, istumisesta ja mulkoilusta. Hänellä oli pitkä, joka suuntaan sojottava tukka, leiskuvan punaiset silmälasit, kapeat silmät, ohuet, lähes olemattomat kulmakarvat ja pitkät sormet. Silti, jostain kumman syystä, nämä kaksi olivat sydänystäviä. Se oli ikuinen keskustelunaihe Kathylle ja Rebecalle, kahdelle juoruilijallemme. Elizabethia ei vähääkään kiinnostanut nämä pojat. Korkeintaan hän vaivautui nauramaan Lianin epäonnistumiselle ja kilpailemaan Thomasia vastaan koenumeroissa.
Rehtori McGarmiwa nousi seisomaan. Ovista marssi pitkänä, tärisevänä, litimärkänä jonona lajiteltavat ensiluokkalaiset. He pysähtyivät korokkeen eteen ja seurasivat kauhuissaan, kuinka jakkara ja vanha lajitteluhattu kannettiin eteen. He kaikki säpsähtivät, kun hattu yhtäkkiä avasi suunsa ja alkoi runoilla:

Oon kenties ainoo hattu joka osaa puhua,
vaikkei tyyli mulle annakaan muotoa,
kun vedät mut päähäsi pieneen
siellä liikkuu: menikö joku pieleen?
Sillä minä alan miettiä
mihin tupaan sovit sä
oudolla äänensävyllä
korviesi välissä.
Siis odota, ole kärsivällinen,
niin vastaan, mikä tupa sopii parhaiten!

Näin hattu jatkoi vielä vähän aikaa, kunnes se yhtäkkiä vaikeni. Rebecca taputti muiden mukana ja kiinnitti sitten huomionsa rehtoriin, joka marssi eteenpäin pitkä pergamenttikäärö kädessään.
”Sanon nimen, ja kyseessä oleva henkilö tulee lajiteltavaksi. Emily Amon!” rehtori McGarmiwa kajautti. Pieni, vaalea tyttö hoipersi eteenpäin, istahti jakkaralle ja veti hatun päähänsä. Hattu huusi heti:
”Puuskupuh!” Tyttö hätkähti, riisui hatun ja juoksi taputtavaan pöytään.
”Sebastian Brandon!” tumma poika kipitti eteen. Hattu mietti hetken ja huusi:
”Rohkelikko!” McGamiwa huusi nimiä toisensa perään:
”Charlotte Cooper! Vivian Fira! Oscar Hallon! Joe James! Jane Juillet! Edith Kingsley! Katie Mignon! Safiiri Moon! Gianna Nox! Abigail Rosewell! Aron Smith! Olivie Thomsson!” Ja hattu lajitteli ekaluokkaisen toisensa perään:
”Puuskupuh! Korpinkynsi! Luihuinen! Korpinkynsi! Puuskupuh! Korpinkynsi! Rohkelikko! Puuskupuh! Luihuinen! Rohkelikko! Luihuinen! Puuskupuh!” Kun viimeinenkin oli lajiteltu (Rasmus Wilogy Rohkelikkoon), rehtori viimein taputti kaksi kertaa käsiään. Kaikki tyhjät vadit, kulhot ja kannut täyttyivät ruoalla ja juomalla. Rebecca lastasi tyytyväisenä lautaselleen kunnon keon makkaroita, muusia, salaattia, piirasta ja kanaa. Hänen toisella puolellaan Elizabeth ahmi iloisesti välittämättä Kathyn mulkaisuista. Tämä puolestaan otti hienovaraisesti salaattia, kalaa ja riisiä. Rebecca kysyi Kathylta suu täynnä:
”Mikset ota makkaraa? Se on huippuhyvää.” Kathy alkoi mulkoilla Rebeccaakin ja tokaisi: ”Tiedät kyllä. En syö eläimiä. Se on minusta inhottavaa.” Rebecca huomautti:
”Syöthän sinä kalaa.” Kathy katsoi kalaansa, kohautti olkiaan ja sanoi:
”Kalat ovat rumia. Jollainhan minun täytyy elää, ja mielummin uhraan kalan kuin sian.” Rebeccaa alkoi yököttää ajatellessaan, että hän söi kuollutta eläintä. Niinpä hän vaihtoi piiraaseen ja alkoi puhua Thomaksen kanssa.
Kun kaikki kultalautaset olivat piirua myöten puhtaat kermasta ja kakun-muruista, rehtori nousi seisomaan.
”Tervetuloa, oppilaat. Iästä riippumatta teillä tulee tänä vuonna olemaan rankka vuosi. Toivon että kaikki oppivat jotain tämän hälinän keskellä. Uudet opettajat opettelevat tapojamme ja joululahjaksi saatte toivoakseni miellyttävän yllätyksen. Mutta ei siitä sen enempää. Kielletty metsä on edelleen nimensä mukaisesti kiellettyä aluetta. Huomenna joudutte heräämään, eli hophop nukkumaan!” Kaikki taputtivat ja nousivat seisomaan.
”Mitä hän tarkoitti sanoessaan ’joululahjaksi saatte toivoakseni miellyttävän yllätyksen’?” Kathy kysyi ihmeissään ja nousi seisomaan. Rebecca kohautti yhtä ihmeissään olkiaan. He lähtivät muiden mukana kohti oleskelu-huoneitaan. Rebecca raahusti portaita… portaita. Lopulta he pysähtyivät tammioven eteen, jossa oli kiinni pronssinen, kotkanpään muotoinen kolkutin. Elizabeth kolkutti sitä. Kotkan nokka avautui ja kuului pehmeä ääni:
”Mikä lyhenee vanhetessaan?” Kathy voihkaisi ja mutisi:
”Inhoan näitä. Olen surkea arvoituksissa!” Elizabeth hymyili säälivästi ja sanoi:
”Kynttilä.” Kathy mutisi tienneensä sen koko ajan ja laahusti oleskeluhuoneeseen ystävät perässään. Pyöreä oleskeluhuone oli tummansininen. Sitä reunustivat kirjahyllyt. Jos niin nyt voi sanoa, niin yhdellä seinustalla oli korkea, kaareva ikkuna. Huone oli täynnä sohvia, nojatuoleja ja pöytiä. Takassa roihusi tuli. Rebecca käveli hymyillen huoneen läpi ja vilkaisi makuusaleihin johtavan portaikon vieressä olevaa jalustaa, jolla oli väärennös Korpinkynnen diadeemista. Hän mietti unisesti, kuka sen oli löytänyt ja milloin. Jotenkin se liittyi Tylypahkan taisteluun. Rebecca avasi oven, jossa luki ’kolmasluokkalaiset tytöt’. Hän astui sisään ja meni suoraa päätä omalle vuoteelleen. Se oli vasemmanreunimmaisin kaikista viidestä sängystä. Hänen vieressään oli Elizabethin vuode, sitten Kathyn, sen vieressä Polly Greenparkin ja sen vieressä Peggy Greenparkin vuode. Polly ja Peggy olivat kaksosia. Rebecca avasi jalkopäässä olevan arkkunsa, vaihtoi ylleen pyjamansa, asetti herätyskellon ja kirjansa yöpöydälle ja liimasi Tuthshillin Tornadoiden julisteen vuoteensa ylle. Kathy veti sänkynsä tummansiniset verhot kiinni ja sanoi:
”Hyvää yötä. Recca, laitatko herätyskellon kahdeksaksi?” Rebecca nyökkäsi ja asetti herätyksen. Hän veti peitteen sivuun, rojahti sänkyyn ja vaivautumatta vetämään verhoja kiinni, nukahti. Viimeisenä ajatuksenaan Rebecca mietti, että Kathy olisi seuraavana päivänä ärtyisä – kuten tavallista.

~Tästä tuli vähän pidempi kuin edelliset. Kokeilin kirjoittamista Wordilla, ja sitten innostuin kirjoittamaan vähän pidemmän luvun. :)

Vastaus:

Hienoa, että innostuit, ja olit hyvin lisännyt myös kuvailua - sekin onnistui sinulta varsin sulavasti! Hauskaa, että otit tässä tarinassa vielä entistä vahvemmin tuon epätavallisen kertojan mukaan. Nykykirjallisuudessa ei enää kovinkaan usein ole persoonallista ja kaikkitietävää kertojaa, mutta kirjoitit kertojan hyvin - kertojan ja henkilöiden välille tuli hauskasti melkein vuorovaikutusta, kun kertoja tiesi etukäteen Kathyn kommentoivan kohta Bokan silmiä. Kertojan kohdissa olisi mielestäni sulavampaa, jos aikamuoto pysyisi muun tarinan mukaan menneessä, siis "Boka oli siis Rebecan vitivalkoinen pöllö, jonka hän oli saanut yhdeksän vuotta ollessaan." Aikamuodon vaihtuminen tuntuu aina vähän hätkähdyttävältä ja vetää ikään kuin pois tarinasta. Linnan kuikuilu vaunuissa kävi ilmi taas vuorosanan kautta, ja siinä oli jotain niin tuttua, että oikein hymyilytti! Lajittelusta ja juhlasta kirjoitit juuri sopivasti, runo oli upea ja koulun ekaluokkalaisten maininta oli mukava, ja Thomas ja Lian vaikuttivat mielenkiintoisilta hahmoilta. Viittaus jouluun oli sekin hyvä lisä! Sen verran oikeinkirjoituksesta, että kakunmurut ja oleskeluhuone kirjoitetaan ilman väliviivaa, mutta kaiken kaikkiaan oikein hyvä tarina!

Saat 7 kaljuunaa, 17 tuparia sekä Kerronnankietoja- ja Keskustelukeisari-merkit!
Aurelia » 20.8

Nimi: Nicholas Dennell

18.08.2017 00:39
Luku 13. - osa I

“Kuka naulaisi rottia puihin?”
Rose vilkaisi minua ja heilutteli pientä koria kädessään samalla kun väisti vesilätäkön. Minä vilkaisin lammikkoa inhoten, sillä aiemmin samana päivänä Noah oli kiljunut vesisateessa riemusta kuin mikäkin pikkulapsi Rohelikkojen matkatessa laumana yrttien tunnille. Siinä samalla tupalaiseni oli ottanut vauhtia ja hypännyt pohkeita myöten syvään lammikkoon luonnollisesti roiskien jäistä kuravettä kaikkien niskaan. Pelkkä muisto sai minut tarttumaan kaapuni liepeisiin ja nostamaan niitä, vaikka vesilammikko jäikin Rosen puolelle.
“En tiedä. Ehkä Jenkins”, heitin ja vilkaisin menosuuntaamme nyrpistäen naamaani. Olin luvannut luihustytölle, että voisimme käydä “ihan vain nopeasti” viemässä eräälle nimeltä mainitsemattomalle korpinkynnen huispaajalle eväitä. Sen jälkeen Rose olisi koko lopun iltaa minun käytössäni ja pitäisin huolta, että tällä kertaa tyttö pitäisi sanansa eikä jättäisi minua yksin tai Benjin seuraan.
“Colin!” Rose älähti ja huitaisi minua kämmenselällä olkavarteen. En ihan ehtinyt väistää, vaikka yritinkin. Toisaalta olinpahan päässyt sanomaan, mikä nostatti virnistyksen suupieliini samalla kun sipaisin pitkät hiukseni korvan taakse.
Kauaa ei hymyni kuitenkaan pitänyt itseään yllä, kun lätistelimme lehtien ja mutavellin täyteiselle huispauskentälle. Suurin osa korpinkynsistä oli vielä ilmassa, mutta Rose ei kuitenkaan suunnannut katsomoon, vaan jäi kaivelemaan koriaan maan tasalle. Se sopi minulle vallan mainiosti, sillä jos aion sietää Jenkinsiä, tekisin sen mieluummin ilman, että kärsisin vetelistä polvista ja pidättelisin oksennusta.
“Mitä luulet, pitääköhän Gale eväistäni?” Rose kysyi hermostuksissaan ja pyöritteli pientä vaaleanpunaista termospulloa sormissaan. Hän oli tarkistanut ainakin viidesti, että se oli ollut korissa, emmekä olleet kävelleet kuin linnalta tähän huispauskentälle. Luulisi huomaavan, jos noin kirkkaanvärinen pullo korista johonkin tipahtaisi, olin ajatellut joka kerralla, kun tyttö oli tarkistanut.
“Etkös tuo sille joka harjoituksiin melkein samat eväät?” huomautin ja tungin kädet taskuihini samalla kun vilkaisin yläpuolella lentäviä huispaajia. Rosen mulkaistessa minua yksi jahtaajista oli olevinaan pudottamassa kaatoa niskaamme, mutta koppasi pallon muutamaa metriä ennen päitämme. Kumarruin silti vaistomaisesti ja siirryin vähän lähemmäksi Rosea. Älähdyksen onnistuin nielaisemaan, mutta soin silti pahan katseen yläilmoihin.
Samaan aikaan toisesta suunnasta maahan liisi itse pahanilmanlintu. Jarruttikin oikein niin, että rapaa lensi kaavulleni. Kyräilin Jenkinsiä koko sen ajan, mitä meni Roselta tajuta, että hänen sulhaskandidaattinsa oli suvainnut tulla alas taivaalta.
“Gale!” tyttö sanoi ja saatoin kuulla äänensävyn vaihtuvan miltei hengästyneeksi lirkutukseksi. Rose otti minuun hajurakoa ja ojensi eväskoria korpinkynnelle, joka asetti luudan kainaloonsa ja pyyhkäisi otsaansa paidanhihaan. Mulkoilin häntä edelleen, mutta hän ei näyttänyt huomaavan minua lainkaan. Olin kuin ilmaa.
“Ooh, suklaakeksejä!” Jenkins vastasi vilkaistuaan korissa olevan liinan alle. Hän vaikutti olevan aidosti ilahtunut ja soi oikein leveän ja lämpimän hymyn Rosellekin. Saatoin nähdä, miten perhoset lepattivat luihuistytön vatsassa, mutta minua lähinnä ällötti. Eikä ollut edes tarvinnut nousta maantasoa korkeammalle.
“Ihana, kun jaksat joka kerta tuoda minulle jotain hyvää”, korpinkynsi jatkoi liehakointiaan minusta välittämättä. “Olet tosiystävä.”
Ok, joo hyi olkoon, nyt meni jo vähän liioitteluksi. Ei Rose ollut Jenkinsin ystävä. Ihailusta se minusta ennemmin meni. Ja jos he olivat ehtineet ystävystyä, minun pitäisi vaatia Rosea enemmän itselleni. Ei ollut reilua, että korpinkynnen idiootin tarvisti vain vähän liidellä kämäisen luutansa kanssa ja sillä hän sai Rosen jakamattoman huomion. Minun oli tarvinnut nähdä tämän ystävyyssuhteen eteen vaivaa!
Samalla kun Rose punastui mielihyvästä, minä liimauduin takaisin luihuisen kaavunselkämykseen. Mustasukkaisuuteni ilmeisesti paistoi läpi olemuksestani, sillä Jenkins viimein vilkaisi minua sivusilmällä. Hetken verran kuvittelin näkeväni hänen naamallaan huvittuneisuutta, mutta se oli nopeasti ohi ja tilalla oli pelkkää ilmeettömyyttä sen hetken, mitä kesti kääntää katse takaisin Rosen puoleen.
“Mistä oikein ostat näitä?” korpinkynsi kysyi samalla kun työnsi keksin suuhunsa, otti toisen samanlaisen käteensä ja ojensi tyhjän korin Roselle.
“Tilaan Hunajaherttuasta”, tyttö sanoi ja hymyili niin siirappista hymyä, että tuntui, että minunkin hampaani sulivat, vaikken edes ollut hymyn kohde. Ja sekös ärsytti.
“Vau, pitääkin muistaa ostaa näitä seuraavana Tylyahon viikonloppuna. Hei mutta sinähän voisit tulla meidän mukaamme!”
“Oikeasti?” Rose vastasi haltioituneena ennen kuin ehdin väittää mitään vastaan. Rose tuli aina minun ja Benjin kanssa Tylyahoon! Ei hän nyt voinut mennä vaihtamaan porukkaa!
“Totta kai”, korpinkynsi näytti tekevän suunnitelmia tytön puolesta kysymättä lainkaan minun mielipidettäni asiaan. Ihan vaikka enhän minä nyt tyttöä mitenkään päin omistanut, mutta silti. Olin kuitenkin paikalla ja Rosen paras ystävä. Olisi minutkin pitänyt ottaa lukuun päätöksiä tehdessä!
Tyrmistyneet katseeni ja ilmeeni kuitenkin jätettiin vallan iloisesti huomiotta molempien puolelta. Tunsin oloni kolmanneksi pyöräksi enkä pitänyt siitä, joten asialle oli tehtävä loppu.
“Noniin ja nyt onkin meidän aika lähteä menemään”, ilmoitin ärtyneenä ja tartuin luihuistytön kyynärvarteen alkaen raahata häntä poispäin tilanteesta. Onnekseni en kohdannut suurta vastarintaa.
“Mit--! Colin! Hei--!” Rose ähisi minulle sen matkan, mitä joutui kompuroimaan selkä menosuuntaan päin. En kuitenkaan hidastanut tahtia, vaan marssin vain määrätietoisen tympääntyneesti eteenpäin.
“Sovitaan tästä tarkemmin myöhemmin!” Jenkins huusi takaamme ja Rose vastasi iloisen myöntävästi. Minä mulkaisin puolestani poikaa, joka vilkutti takaisin. Käänsin pääni ja jatkoin raahaamista, mutta yhtäkkiä Rose laittoi jarrut päälle.
“Unohdin antaa tämän”, hän sanoi ja huomasin tytön puristavan harvinaisen vakavana termospulloaan. En ymmärtänyt, mistä moinen tunnelmanmuutos, mutta eipä se minua oikeastaan kiinnostanut. Nappasin vain pullon tytön kädestä ja käännyin kannoillani.
“Hei urpo!” huusin ja heitin putelin voimieni takaa kohti kenttää päin kääntynyttä korpinkynttä. Ilmalennon aikana toivoin, että esine osuisi lujaa Jenkinsiä takaraivoon ja että se löisi pojalta tajun kankaalle. Toive jäi kuitenkin toteutumatta, sillä hän käännähti nopeasti ja otti termarista nätin kopin. Muutama korpinkynteläinen taputti ja vislasi.
Voi hitto. Rose oli sanonut Jenkinsin olevan etsijä. Se selitti nopeat refleksit.
“Ei, minun pitää hakea se takaisin--”, Rose sanoi hätäisesti, mutta annoin puheiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos samalla kun jatkoin askellustani.
“Eipäs. Nyt me mennään tekemään jotain ihan vaan kahden kesken. Ja unohdetaan kaikki sinikaapuiset huispaajat. Termospullon saat kuitenkin takaisin seuraavissa treeneissä”, äsähdin. Tyttö antoi lopulta periksi ja suostui liikkumaan mukanani eteenpäin, mutta pysyi yhä kumman vaitonaisena. Yritti hän vilkuilla muutamaan otteeseen takaisin kentällekin, mutta kun joka kerta nopeutin askeleitani, jätti hän lopulta vilkuilut sikseen.

Aulasta matkasimme kirjastoon, sillä se oli yksi niistä paikoista, jossa saatoimme hengailla Rosen kanssa ihan rauhassa ja kaksin. Koko matkan tyttöä oli tuntunut vaivaavan jokin, mutta olin antanut asian olla ja peittänyt hiljaisuuden omista pikkuongelmistani höpöttämällä. Sentään tyttö oli osallistunut keskusteluun, joten tuskin se mitään vakavaa oli ollut.
Harmittelin juuri ääneen sitä, miten olisin ollut mieluummin luihuisessa, jotta voisimme löhöillä oleskelutilassa yhdessä, kun kuulin juoksuaskeleita. Kirjastonhoitaja Booker oli aika rento mies, mutta tuskin hänkään katsoisi hyvällä, jos kirjastossa ryntäiltäisiin aivan päättömästi. Varsinkin, jos ryntäilijä sattuisi olemaan rapainen huispaaja.
“Mitä sinä täällä teet?” kysyin nyt jo vähän vihaiseen sävyyn, kun korpinkynnen älykääpiö ei ollut tajunnut pysyä omiensa parissa, vaan näytti siltä, että oli oikein etsinyt meitä. Jos siis hengästyksestä oli jotain päätteleminen.
Kuvittelin, että hän oli vain halunnut palauttaa Rosen termospullon nyt heti, mutta mustatukka ei tuntunut ollenkaan huomaavan koko tyttöä. Päinvastoin, oli kuin minä olisin ollut hänen elämänsä valo ja ainut ihminen koko tilassa.
“Täällähän sinä olet! Olen etsinyt sinua”, hän kajautti samalla kun hiukan tasasi hengästystään. Sanat oli kaiketi tarkoitettu Roselle, vaikka toisaalta poika katsoi edelleen vain minuun.
Nousin vaistomaisesti pystyyn kun hän lähestyi, samoin teki Rose.
“Kuule, voit varmaan palauttaa sen pullon joskus muulloin...”, ehdotin vähän epäröiden, mutta yhtäkaikki Jenkinsiä mulkoillen. Hän ei välittänyt lainkaan, vaan lähestyi entisestään.
Minua alkoi jo vähän ahdistaa tuollainen itsevarmuus ja päättäväisyys. Varsinkin kun hän rupesi olemaan jo kosketusetäisyydellä.
“En minä sen takia tullut. Tulin sanomaan, että rakastan sinua”, korpinkynsi sanoi ja otti minua käsivarsista kiinni. Varsin nopeasti tajusin tuijottavani toisen sinisiin silmiin enkä uskaltanut kääntää katsetta pois.
Jähmetyin kauhusta, samoin teki Rose.
“En ollut aiemmin tajunnut”, korpinkynsi jatkoi outona ja liu’utti toisen kätensä niskaani ennen kuin ehdin reagoida hänen aiempiin sanoihinsa. Olisi kyllä kannattanut. Viimeistään siinä kohtaa, kun tajusin toisen katseen käyvän alempana.
Nimittäin sen jälkeen Jenkins kurottui varpaisilleen ja painoi pehmeästi mutta määrätietoisesti huulensa omiani vasten.

Vastaus:

Huhhuh, tämäpä yllättävä käänne! :'D Jäin toista kappaletta kohti vain lukemaan ja muistiinpanot unohtuivat kokonaan, ja lopetuksen jälkeen piti oikein hetken aikaa räpytellä silmiä ja ihmetellä. Ensireaktio oli, että mitäs tämä nyt näin yllättäen kävi, kun oletin, että pihtailisit mahdollista suudelmaa vielä hyvän aikaa, mutta hetken mietiskelyn jälkeen alkoi raksuttaa - jotain epäilyttävää tässä nyt tapahtui, varsinkin Rosen kummallisen vaitonaisen käytöksen valossa. Erittäin hyvä tarina taas, tekstiäsi on aina mukava lukea, kun käytät niin dynaamisia sanavalintoja, kohtauksen pystyy hienosti kuvittelemaan. Aloitus oli "naulan kantaan", juoneen pääsi heti mukaan, kun mainitsit edellisen tarinan tapahtumista aivan ensimmäisessä lauseessa; ei tarvinnut muistella, mitä oli tapahtunut, ja rottatapaus pysyi yhä tapahtumien keskiössä. Lopussa oli hauska yksityiskohta, että Jenkins joutui varpustamaan suudellakseen Colinia! Kehnosti minä nyt tässä palautetta annan, mutta eipä tullut mieleen mitään erityistä korjaamisen varaa. Todella dramaattista tämä nyt oli, odotan penkinerunalla keikkuen, miten tämä vaikuttaa kolmikon suhteisiin tulevissa tarinoissa!

Saat 12 kaljuunaa, 22 tuparia sekä Suhdesopankeittäjä-, Muiskausmestari- sekä Kirjastokuiskuttelija-merkit! (Pitääpä tehdä Cliffhanger-merkki, senkin tästä täysin mitoin ansaitsisi!)
Aurelia » 20.8

Nimi: Abigail Rosewell, Rohkelikko

16.08.2017 22:07
Kolmas luku~Tylypahka

Äiti käveli vierelläni tohkeissaan. Hän oli koko matkan King Crossin asemalle mennessämme muistellut omia Tylypahkan vuosiaan. En ollut kuunnellut niistä puoliakaan, sillä äiti oli kertonut kaikki ne jo ainakin sata kertaa aiemmin. Pyörittelin sen sijaan kädessäni upean näköistä taikasauvaani. Isä tuli perässämme työntäen kärryä, jossa matkalaukkuni sekä uusi tunturipöllöni Rudolf oli. Etsin katseellani Ronia, ainutta kenet tunsin jo valmiiksi. Harmikseni en kuitenkaan nähnyt häntä missään. Tosin, laituri yhdeksän ja kolme neljännestä olikin ihan täynnä hyvästeleviä perheitä, eksyneitä lapsia ja kokeneita oppilaita, eli ei mikään ihme ettei täältä löytänyt ketään.
"Oletko nyt varmasti pakannut kaiken tarvittavan mukaan?" tiedusteli äiti. Huokaisin kuuluvasti, ja mumisin jotain vastaukseksi.
"Jos unohdat jotain", aloitti äiti, mutta keskeytin hänet.
"Silloin voitte lähettää sen pöllöllä! Äiti, älä huolehdi. Kyllä minä pärjään", tyynnyttelin. Äiti oli aina niin huolehtivainen.
"Miten sinä oletkin kasvanut niin nopeasti? Pieni tyttöni lähtee jo kouluun!" parkui äiti. Hänen silmänsä alkoivat kostua pikkuhiljaa.
"Noniin, minä lähden ennen kuin äiti alkaa vollottamaan tässä kaikkien edessä!" naurahdin iloisesti. Halasin isää ja äitiä pitkään.
"Kirjoitattehan te minulle joka viikko?" varmistin ja nostin laukkuni.
"Vaikka joka päivä", vastasi isä hymyillen. Hymyilin takaisin ja käännyin iloisesti ympäri.

Kaikki vaunut olivat jo täysiä, eikä missään näkynyt Ronia. Vihdoin löysin vaunun, jossa näytti olevan vain yksi henkilö. Avasin vaunun oven, ja näin mustahiuksisen lyhyen pojan. Hänellä oli iso nenä ja pisamia sen ympärillä.
"Ron!" Huudahdin ja halasin häntä. Emme olleet nähneet pitkään aikaan, sillä Ron oli ollut ulkomailla Italiassa.
"Abigail, et myöhästynyt junasta", naurahti Ron.
"En myöhästy koskaan", vastasin pirteästi ja istuuduin häntä vastapäätä. Emme ehtineet sanoa sanaakaan, kun vaunun ovi avautui. Sisään astui suunnilleen minun pituinen ruskeahiuksinen tyttö. Hänen hiuksensa olivat kiharat ja ylettyivät olkapäihin asti. Tytöllä oli jo kaapu päällä. Hän näytti jotenkin tutulta, mutten saanut päähän mistä voisin tietää tytön.
"Anteeksi, voisinko tulla tänne istumaan? Muualla on täyttä", kertoi tyttö.
"Tietysti. Täällä on kyllä tilaa!" Vastasi Ron ja samassa tyttö alkoi nostaa painavaa matka-arkkuaan ylös tavaratilaan.
"Minä voin auttaa", sanoin tytölle ja otin laukusta kiinni. Matka-arkun päällä oli nimikirjaimet C.W. Saimme sen yhteisvoimin laitettua tavaratilaan ja tyttö istui viereeni.
"Kiitos. Olen Cara", sanoi tyttö.
"Olen Abigail, ja tässä on Ron", sanoin puolestani.

Matkalla ei tapahtunut mitään ihmeellistä, tutustuimme toisiimme ja vitsailimme kaikesta. Cara vaikutti todella mukavalta tytöltä. Sitten muistin.
"Emmekös me tavanneet Viistokujalla? Se ilkeä poika pilkkasi sinua", olin unohtanut tilanteen kokonaan, mutta nyt tunnistin tytön.
"Kyllä. Kiitos vielä että autoit minua silloin", vastasi Cara.
"Ei se ollut iso vaiva", vastasin ja heilautin kättäni.

Olimme matkanneet jo aika pitkään, ja pian saapuisimme Tylypahkaan. En malttanut odottaa sitä hetkeä, kun linna tulisi näkyviin ja saisimme tietää mihin tupaan meidät pannaan.
"Onko molemmat vanhempasi velhoja?" kysyi Ron Caralta.
"Molemmat ovat jästejä", vastasi Cara ja katsoi Ronia epäröiden.
"Siistiä! Elät kahdessa maailmassa", hihkaisi Ron.
"Kaikki eivät ole samaa mieltä", mutisi Cara.
"Älä välitä muista. Olet mahtava tyyppi!" piristin Caraa, ja hän hymyili minulle.
"Teidän kannattaa vaihtaa kaavut päälle, olemme varmasti pian Tylypahkassa", totesi Cara ja vaihtoi sulavasti puheenaihetta. Nyökkäsimme Ronin kanssa ja aloimme vaihtaa kaapuja päällemme.
Juna pysähtyi, ja ovet avautuivat. Hetkessä rauhaisa käytävä muuttui hälinän ja oppilaiden vilskeeksi, ja pujahdimme tungokseen.

"Ensiluokkalaiset tänne! Ensiluokkalaiset tänne!" huuteli jättikokoinen mies. Hän oli varmasti Rubeus Hagrid, Tylypahkan riistanvartija. Menimme kolmestaan Hagridin luokse. Kun kaikki ekaluokkalaiset olivat tulleet, lähdimme kohti veneitä. Yhteen veneeseen meni aina kuusi oppilasta ja minä, Cara sekä Ron pääsimme samaan veneeseen.
"Hei!" kuului ääni takaani. Käännyin ympäri ja näin veneen perällä pojan.
"Hei", sanoin hänelle, ja poika tuli istumaan lähemmäs.
"Jännittääkö sinua lajittelu?" kysyi poika ja jatkoi:
"Olen muuten Thomas",
"Hauska tutustua, olen Abigail", kerroin Thomakselle, ja sanoin myös, ettei minua jännitä kauheasti lajittelu. Hän hymyili minulle lempeästi.
"Katso tuota näkyä!" huudahti Thomas, ja käännyin eteenpäin.
Edessä näkyi taianomainen suurikokoinen linnoitus; piha oli suuri, siellä oli vaikka mitä kaikkea hienoa. Linnan ikkunoista välähteli valoja ja oppilaita, ja pari pöllöä liihotteli linnan yläpuolella. Linnasta lähti pieni polku, joka johti kohti kiellettyä metsää. Vähän matkan päästä linnasta näkyi suuri huispauskenttä. Katsomoissa oli kaikille tuville oma paikkansa. Taivas oli täynnä tähtiä, ja tumma taivas korosti koko näkyä.
"En kuvitellut että Tylypahka on näin hieno paikka", kuiskasi Cara lumoutuneena.

Veneet töppäsivät laitureihin, ja oppilaat kapusivat maihin. Hagrid opasti meidät Tylypahkan pääporteille, jossa joku odotti meitä.
"Hyvää iltaa. Seuratkaa minua, menemme lajitteluun", sanoi nainen ja lähti kävelemään syvemmälle linnaan.
"Minua jännittää kamalasti!" Kuiskasi Cara.
"Turhaan jännität", vastasin hänelle, vaikka itse jännitin yhtä paljon. Entä jos lajitteluhattu sanoisi, etten kuulu mihinkään tupaan? Se olisi kamalaa!
Ovien narina hätkäytti minut , ja katsoin eteeni. Ovien takaa paljastui suurikokoinen sali, jonne oli laitettu neljä pitkää pöytää. Jokaiselle tuvalle oli oma pöytä. Katto oli lumottu näyttämään taivaalta, ja ilmassa leijui tunnelmallisia kynttilöitä. Ruoka tuoksui nenääni, vaikka pöydillä ei ollut vielä ruokaa. Salin päädyssä oli tuoli, jossa lepäsi lajitteluhattu; ruskea ja vanha, hieman rikki mennyt taikahattu. Se näki oppilaan mieleen ja lajitteli uudet lapset tupiin. Hatun takana oli pitkä pöytä, jonka takana istui kaikki opettajat. Suurimmassa penkissä istui rehtori Albus Evergreen.
"Toivottavasti minua ei sanota ensimmäisenä!" panikoi Ron. Jäimme seisomaan selin muihin ja nainen, joka oli opastanut meidät saliin, avasi käärön. Siinä luki ilmeisesti kaikkien uusien oppilaiden nimi.
"Ron Walley", hän lausui.
"Pahus!" kuulin Ronin tuhahtavan, kun hän lähti kohti lajitteluhattua. Kun Ron istui tuolille, professori laittoi hatun tämän päähän.
"Puuskupuh!" huudahti lajitteluhattu lyhyen harkinnan jälkeen. Ron näytti erittäin tyytyväiseltä hatun valintaan, ja kipitti muiden Puuskupuhien luokse.
"Thomas Grin", sanoi professori, ja poika, jonka kanssa olin jutellut veneessä, käveli itsevarmasti tuolille.
"Rohkelikko!" Lajitteluhattu huusi miltei heti.
Myös Cara lajiteltiin Rohkelikkoon, ja jäljellä oli oppilaita enää seitsemän.
"Abigail Rosewell", sanoi nainen vihdoin. Kävelin kädet täristen tuolille, ja suljin silmäni.
*En halua luihuiseen*, ajattelin mielessäni.
"Et sinä luihuiseen kuuluisikaan! Rohkelikko!" Sanoi lajitteluhattu ja juoksin Rohkelikkojen pöytään. Kaikki hurrasivat ja tulivat tervehtimään minua. Istuin iloisena Caran viereen, ja huomasin että Thomas oli minua vastapäätä.
"Pääsimme samaan tupaan", totesi Thomas. Nyökkäsin hänelle, ja rehtori nousi seisomaan.

Evergreen piti puheen koulun säännöistä, tulevasta lukukaudesta ja muusta oleellisesta, ja ateria alkoi. Tarjolla oli kaikkea. Oli kanaa, lihaa, kasviksia, herkkuja, riisiä, perunaa, ja vaikka mitä muuta. Söimme mahat täyteen, ja valvojaoppilaat lähtivät saattamaan meidät tupien oleskeluhuoneisiin. Kävelimme marmoriset portaat ylös, käytävällä ensin vasemmalle, sitten suoraan ja vielä oikealle, sitten tuli liikkuvat portaat joiden päästä lähti käytävä kahteen suuntaan. Suoraan ja vasempaan. Siitä menimme vasemmalle, ja samassa suuri taulu tuli näkyviin. Siinä istuskeli Lihava Leidi, joka harjaili hiuksiaan.
"Oleskeluhuoneeseen pääsee salasanalla, joka tänä vuonna on Huispois. Sanokaa se Lihavalle leidille, niin pääsette sisään", selitti valvojaoppilas Mikael. Oppilaat mumisivat jotain epämääräistä vastaukseksi, ja menimme sisälle.

Taulun takaa avautui mukavan näköinen huone. Kaksi pitkää tummanpunaista sohvaa, kolme pientä saman väristä, niiden keskellä oli puinen pöytä, jossa oli shakki lauta. Tuli roimusi kultaisessa takassa, ja takan päällä oli kuvia kuuluisuuksista, jotka olivat nuorina olleet Rohkelikossa. Toisella puolella takkaa portaat lähtivät kahteen paikkaan; tyttöjen ja poikien makuuhuoneeseen. Suuntasimme makuuhuoneisiin heti Caran kanssa. Olin liian väsynyt ihailemaan makuuhuonetta, joten etsimme omat sänkymme, laitoimme siellä odottavat laukut sänkymme alle, ja menimme peteihin. Lisää tyttöjä alkoi tulla huoneeseen, ja vaivuin nopeasti uneen.

//Hmmm meninköhän liian nopeasti lopussa asioissa eteen päin? Noh, kuitenkin tässä nyt eka tarina Tylypahkasta!

Vastaus:

Loppu eteni kieltämättä vähän nopeasti, kuvailun vastapainoksi olisi ehkä kaivannut jonkin tapahtuman tai Abigailin mietteitä, mutta eipä se paljoa haitannut! Tässä tulivat esille Abigailin tulevat ystävät, ja oli itse asiassa mielenkiintoista, että Abigailin ainut aiempi ystävä, Ron, joutuikin eri tupaan, vaikka muut tutut pääsivät samaan! Toivottavasti he pysyvät silti hyvinä ystävinä. Oli hyvä, että otit Viistokujan tytön takaisin tarinaan, epäilinkin tämän saapuessa, että mahtaisiko hän olla sama tyttö. Viistokujan kohtaukset teemat olivat myös hyvin mukana, kun kolmikko otti puheeksi jästivanhemmat ja joidenkin velhojen suhtautumisen jästisyntyisiin. Ronin "elät kahdessa maailmassa!"-kommentti oli piristävän positiivinen! Ensisilmäys Tylypahkasta oli kyllä lumoava, olit selvästi panostanut siihen, ja Caran lumoutunut kuiskaus kruunasi hetken! Oli vähän hassua, että rehtorin etunimi oli Albus, vaikka kyseessä oli eri rehtori kuin Dumbledore - kaikille hahmoille kannattaa keksiä aivan omat nimet Potter-kirjoista erikseen. Olisi ollut hyvä kertoa, mistä Abigail tiesi niin paljon Tylypahkasta ja sen asioista. Esimerkiksi "se näki oppilaiden mieleen ja lajitteli uudet lapset tupiin" virkkeeseen olisi voinut lisätä "äiti oli kertonut", tai jonkun muun Abigailin mietteen, niin olisi käynyt paremmin selville, että kaikkea katsotaan Abigailin näkökulmasta. Hyvä jatko tarinalle!

Saat 6 kaljuunaa, 16 tuparia sekä Ekaluokan enkeli- ja Miljöön muotoilija-merkit!
Aurelia » 20.8

Nimi: Kristian Wheeler, Korpinkynsi

14.08.2017 22:47
Luku 24
~Valoa pimeään~

"Menkää jonoon tämän viivan taakse. Kun avaan oven, jonon ensimmäinen lausuu taikasanat", pimeyden voimilta suojautumisen opettaja professori Raynold sanoi. "Lausutaan se vielä yhteen ääneen; naurrettavus!"
"Naurrettavus!"
"No niin, herra Wheeler, ole hyvä", mies sanoi ja avasi kaapin oven. Olin varautunut jättimäiseen koiraan tai laumaan myrkkyhämähäkkejä, mutta mitä näin, ei ollut mitään niistä. Katsoin peiliin, paitsi ettei mitään peiliä ollut. Katsoin itseäni silmästä silmään. Minua vastapäätä oleva poika virnisti ilkeästi. Se ilme ei kuulunut kasvoille, joilla oli lempeät kasvonpiirteet. En pystynyt kuin tuijottamaan täydellistä kopiotani.
"Kukaan ei välitä sinusta, senkin luuseri. Miksi edes yrität?" hän sanoi kolkolla äänensävyllä. Sauvakäteni tärisi, vaikka kuinka parhaani yritin pitää sen vakaana.
"Mitä? Pelottaako sinua? Aiotko juosta suoraan äidin helmoihin?" mörkö ilkkui. Virnuillen ilkeästi hän loi katseensa minuun.
"Luovuta jo." Jos noituisin tuon taikaolennon nyt, nöyryyttäisin samalla itseni. En kuitenkaan voinut sen antaa ladella ilkeyksiään.
"N-n-naurr-", aloitin, mutta ääneni särkyi. Yritin nieleskellä palaa kurkustani, mutta se ei liikkunut ylös eikä alas.
"Olet säälittävä, Kristian Wheeler", poika nauroi. Puristin eebensauvaani rystyset valkeina. Sykkeeni nousi ja hengitykseni tiheni.
"Naurret-naurrettavus", sain pihistyä kurkustani. Se sai mörön nauramaan ilkeää nauruaan. Taikasauva putosi kädestäni lattiaan kolahtaen. Vajosin maahan polvilleni, se eituntunut kovin mukavalta lumpioissani. Päässäni hakkasi urskaava ajatus, en pystynyt siihen. Kuuntelin vain kolkkoa naurua ja lannistavia sanoja, joita hän- se -päästi suustaan. Hautasin kavot käsiini, en pystynyt siihen. Epäonnistuin. Minä epäonnistuin ja kaikki näkivät. Heti Olivierin katoamisen jälkeen kaikki on mennyt päin mäntyä.
"Herra Wheeler", pehmeä miesääni sanoi hiljaa korvaani. "Tule tunnin jälkeen huoneeseeni."

Istuin professori Raynoldin huoneessa puristaen teekuppia kahdella kädellä. Mies oli heittänyt hartioilleni vielä huovan. Tuijotin käsiäni, sillä en ollut valmis katsomaan ylös nuoreen professoriin.
"Halusin jutella sinun kanssasi", hän sanoi lämpimästi. Pimeyden voimilta suojautumisen opettaja on aina ollut lempiopettajani. Professori Garrett Raynold on ymmärtäväinen ja rohkaiseva opettaja, joka otti kaikki huomioon tasapuolisesti. Hän oli vasta kahdenkymmenen viiden, mutta silti oikein pätevä opettaja.
"Ai..." mutisin nostamatta päätäni.
"Harvassa ovat ne tunnit, kun sinulle ei voi antaa pisteitä", professori sanoi mietteliäänä.
"A-anteeksi, professori, minä mokasin..."
"Älä moiti itseäsi. Et ole ensimmäinen, jolle mörkö on kova pala."
"Mutta mä olin ainoa, joka ei saanut sitä noiduttua", sanoin ja uskalsin nostaa katseeni.
"Kristian, et sinä silti sen epäpätevämpi velho ole", opettaja sanoi lohduttavasti. Oli aina outoa kuulla professorin kutsuvan minua etunimelläni. "Pyytäisin sinua juomaan vielä toisen kupillisen, mutta myöhästyt seuraavalta oppitunniltasi, jos pidättelen sinua liikaa."

Jätin lounaan väliin, ja istuin jälleen katsomassa liekehtivää pikaria. Siitä oli viikon aikana tullut vakiopaikkani. Sininen liekki oli kovin rauhoittava, sen katseleminen oli oudolla tavalla miellyttävää. Jos olisin jo seitsemäntoista, laittaisin nimeni pikariin. Harmi, ettei turnajaisia järjestetty uudestaan enää minun aikanani Tylypahkassa, joten en päässyt osallistumaan.

Päivällisellä suuresta salista raikava iloinen puheensorina kantautui korviini nyt tyhjänä. Tyhjältä minusta myös tuntui, kuin olisin kulkunen, joka ei enää helissyt. Tarvitsin kipeästi jonkun, jonka kanssa keskustella ja viettää aikaa, mutta viikon hiljaisuuden jälkeen, ei Deageila edes vilkaissut minua päin. Olivierkaan ei ollut palannut vielä kouluun, joten hänestäkään ei ollut apua. Huokasten jäin seisomaan ovensuuhun. Se oli vain päivällinen, kyllä minä siitä hengissä selviäisin. Vedin syvään henkeä ja kävelin sisään suureen saliin. Istuin paikalleni Korpinkynne tupapöytään ja aloin lappaa ruokaa lautaselleni. En ollut syönyt mitään aamiaisen jälkeen, mutten tuntenut oloani kovin nälkäiseksi.
"Kris", terävä pojan ääni kysyi takaani. Käännyin ympäri ja huomasin pikkuveljeni katsovan minua silmiin.
"Mitä nyt?" kysyin kulmiani kohottaen. Sylvester ei ole tullut juttelemaan kanssani sen jälkeen, kun hän oli ojentanut minulle Olivierin kirjoittaman runon sen saman päivän aamuna, jolloin Olivier näytti minulle tarvehuoneen.
"Sä et oo vastannu äidin pöllöön", poika vastasi. Hän ei kuulostanut ollenkaan samalta pojalta, joka hän oli Tylypahkaan lähtöä edeltävänä yönä, kun pikkuveli oli istunut viereeni sängylle. Olinko minä menettämässä vielä pikkuveljenikin?
"Ai, mä oon vaan tainnu unohtaa", mutisin hiljaa ja käännyin ympäri. Tämäkin vielä. Kuulin Sylvesterin loittonevat askeleet. Ne tuntuivat rinnassani asti. Huokaisin, ruokahalunikin päätti karata muille maille.
“Odota, Sylvester!”, huudahdin yllättäen ja veli kääntyi laiskasti ympäri. Hän pyyhkäisi ruskeat hiukset pois silmiltään ja katsoi minua odottavasti. Nousin ylös kävelläkseni hänen luokseen, ettei minun olisi tarvinnut huutaa. Hänen luokseen päästyäni, jouduin katsomaan ylös. Oli hieman noloa, että oma nuorempi veljeni oli minua melkein kolme tuumaa pidempi.
“Oletko sä kuullut mitään Olivierista? Tehän olette samassa tuvassa”, kysyin toiveikkaana. Turhaan, sillä Sylvester pudisti päätään sanaakaan sanomatta ja jatkoi matkaansa kohti Luihuisen tupapöytää. Suustani pääsi syvä huokaus. Yhtäkkiä lumottu katto tuhansine kynttilöineen tuntui tipahtavan hartioilleni.

Kello oli jo reippaasti yli puolenyön istuessani valveilla Korpinkynnen oleskeluhuoneessa seuranani vain Rowena Korpinkynnen rintakuva. Tuli rätisi hiljaa takassa pergamentin rapistessa sormissani ja sulkakynän vilistessä toisen pergamentin päällä. Olin tajunnut, etten ollut edes yrittänyt kirjoittaa Olivierille. Kuinka olinkaan ollut typerä. Yritin saada jotakin järkevää kirjoitettua, mutta ajatukseni harhailivat jatkuvasti nyrkkiini puristuksiin joutuneessa palassa. Olin lukenut sen jo niin monesti, että muistin sen ulkoa, mutta harakanvarpain raapustettu runo tuntui joka kerralla uudelta. Sanat olivat palaneet alitajuntaani.

Lämmin on vesi
kuin kesäinen päivä
kannattelee pinnalla
kuin ystävä

Tunsin oudon kaipuun nousevan jostain sisältäni. Vedin syvään henkeä.

Solisee onni
kuin puro keväällä
saa nauramaan
kuin ystävä

Naputin sohvan käsinojaa sulkakynäni kärjellä puraisten huultani.

Loistaa ilo
kuin kynttilä pimeässä
tuo lohtua
kuin ystävä

Rutistin pergamentin tiukemmin nyrkkiini. Sain vihdoin kiroitettua muutaman lauseen, joissa ilmaisin huoleni ystävääni kohtaan. Nousin ylös sohvalta alaselkääni venytellen. Hiippailin ulos oleskeluhuoneesta jättäen rintakuvan yksin takkatulen hiipuvaan valaistukseen. Yritin liikkua niin hiljaa kuin pystyin. Onnekseni villasukat vaimensivat askeleeni pimeillä käytävillä. Minulla ei olisi varaa yhteenkään jälki-istuntoon. Jokainen rasahdus ja kolahdus sai minut kirimään tahtia. Jos olisin jäänyt kiinni, Voro olisi varmasti hirttänyt minut kattoon sanonko mistä. Viimeiset rappuset veivät tieni pöllölään.
“Pierre”, kuiskasin. Pöllö huhuili laiskasti, kunnes se lehahti luokseni. SIlitin varovasti sen sulkia.
“Sun pitäis toimittaa yks kirje perille. Onnistuuko?” Pierre ojensi arvokkaana jalkaansa vastaukseksi. Hymyilin linnulle ja sidoin kirjeen sen jalkaan. Lähetin sen matkaa. Levittäen siipensä sarvipöllökoiras nousi pilvien peittämälle, synkälle taivaalle. Jokin synkällä taivaalla oli muuttunut. Loin katseeni ylös taivasta kohti leukani loksahtaessa auki. Raskaat pilvet pudottivat hiljalleen maahan…
“...Lunta”, huokaisin ja jäin katselemaan tuulessa tanssivia lumihiutaleita. Ensilumi toi valoa syksyn pimeään. Se sai hymyn leviämään kasvoilleni korvasta korvaan.

Päätin kokeilla onneani, joten hiivin eteishallissa ympärilleni vilkuillen. Tarkoituksenani oli päästä katsomaan liekehtivää pikaria vielä kerran, kunnes kiitäisin suorinta tietä takaisin Korpinkynnen oleskeluhuoneeseen. Olin melkein huoneen ovella, kun kuulin hiljaista puhetta pikarin luota. Pysähdyin niille sijoilleni, jos siellä olisi opettaja, olisin tuomittu. En saanut puheesta selvää, sillä se oli todella matalaa.
“Idiootti!” joku älähti. Se oli ainoa asia, josta sain sellvää. En tunnistanut puhujaakaan, joten jouduin taistelemaan uteliaisuuttani vastaan. Loppujen lopuksi pelko kiinni jäämisestä sai minu juoksemaan kohti Korpinkynsitornia.

Vastaus:

Tämäpä mielenkiintoinen tarina, kirjoitat erittäin hyvin melankolisista tunnelmista! Alussa syntyi jälleen vähän unenomainen tunnelma, kun hypättiin keskelle mörkökohtausta, jossa keskityttiin vain Kristianiin ja hänen vajoavan itsetunnon mietteisiinsä - odotin melkein varmaksi, että kohta Kristian herää omasta sängystään! Se ei välttämättä ole huono asia, kohta oli hyvin kirjoitettu ja vaikuttava, oli jännittävä ajatus, että mörkö voisi muuntua puhuvaksi olennoksi - sanat varmasti vaikuttavat vahvasti oikein käytettynä. Professori Raynold oli mukava hahmo, toivottavasti hänestä selviää jatkossa enemmänkin. Sydäntä kyllä vääntää, että Sylvesteristä on tullut noin kylmä, hän oli niin eläväinen aiemmin, että oikein mietityttää, mikä on voinut muuttua. Runo oli mukavan hymyilyttävä, mutta kontrastina olivat hienosti säkeistöjen väleissä esiintyvät lauseet. Lumen sataminen oli hieno silaus ja ikään kuin toivon pilkahdus muuten niin alakuloiseen tarinaan. Lopun salakuunneltu keskustelu oli sekin jännittävä kohtaus, vaikka paikalta pakenemisen olisi voinut tehdä päättävämmäksi antamalla jonkun sytykkeen pakenemishalulle, vaikkapa rasahduksen tai lähestyvät askeleet. Tykkäsin tarinasta ja sen tunnelmasta kovasti, mutta mietin, onko esimerkiksi unien mies jäänyt nyt kokonaan pois kuvioista?

Saat 6 kaljuunaa, 15 tuparia, sekä Kuvailukunkku-merkin!
Aurelia » 20.8

Nimi: Charlotte Cooper, Puuskupuh

14.08.2017 17:58
Luku 3
|| Vuotava noidankattila ||

Sade rummutti maata ja taivas oli harmaa. Keli oli kaikkea muuta kuin hyvä. Charlotte Cooper ja hänen äitinsä, Lisa Cooper seisoivat vanhahtavan ja nuhjuisen näköisen pubin, Vuotavan noidankattilan edessä. Se ei näyttänyt kovinkaan houkuttelevalta, mutta Charlotte tuppasi pitämään hieman vanhoista esineistä ja taloista. He asuivat itsekin melko pienessä ja vanhassa talossa. Vuotava noidankattila oli ison kirjakaupan ja levykaupan välissä. Jästit eivät tuntuneet kiinnittävän huomiota Charlotteen ja Lisaan. Sade vaihtui hiljattain kevyeksi tihkuttamiseksi kun vaaleanruskeat hiukset omaava tyttö tarkasteli pubia.
”Oletko valmis?” Lisa hymähti ilmoille kysymyksen ja katsoi tytärtään. Ei Charlotte halunnut koko päivää sateessa kököttää, joten hän tyytyi nyökkäämään. Hän olikin jo odottanut äitinsä sanoja, muttei hän tietenkään halunnut näyttää innostustaan. Lisa käveli oven luokse ja aukaisi sen. Hän pujahti ensimmäisenä sisään ja piti ovea auki Charlotelle, joka asteli varmoin askelin sisälle hämärään ja epämiellyttävän hajuiseen pubiin. Tyttö oli ihmeissään kun hän näki noitija ja velhoja juttelemassa toisilleen.
”Eva!” Charlotte säikähti huutoa, joka kuului vierestään. Huuto kuului hänen äidilleen. Pian Lisan ikäinen nainen – jonka nimi oli varmaankin Eva – asteli heidän luokseen.
”Oletko se tosiaan sinä, Lisa?” tytön äitiä päätä pidempi nainen sanoi. Charlotte ei jäänyt kuuntelemaan äitinsä vastausta vaan katsoi naista tarkemmin. Hänellä oli hyvin tummat, lähes mustat lyhyet hiukset. Hänen korvissaan oli siniset pallokorvakorut. Hänen vaatteensa olivat värikkäät ja ne näyttivät aika uusilta. Charlotte päätteli hänen ostaneen ne vasta hiljattain.
”Charlotte sai Tylypahkasta kutsukirjeen, eikö olekin hienoa?” Charlotte havahtui kuullessaan oman nimensä ja keskittyi nyt paremmin kahden samanikäisen naisen keskusteluun.
”On se, onnittelut”, Eva sanoi ja taputti tyttöä olkapäälle. 11-vuotias mumisi jotakin kiitokseksi, koska hän oli kiinnittänyt jälleen huomionsa johonkin muuhun kuin olisi pitänyt. Tällä kertaa hän katsoi tiskin takana olevaa vanhan näköistä miestä. Hän oli kumartunut kuuntelemaan tiskin toisella puolella puhuvaa hieman nuoremman näköistä kaljua miestä, jolla oli pitkä harmaa parta. Charlotte kävi katseellaan läpi pyötiä ja törmäsi pian kahteen nuorekkaan näköiseen noitaan, jotka istuivat pöydässä. Tyttö ei ehtinyt tutkia heitä tarkemmin kun Lisa laski kätensä hänen olkapäälleen.
”Haluaisitko jotain?” nainen kysyi ja katsoi tiskiä.
”Voisin ottaa jotain. Vaikka...”, tyttö mietti kauan ja Evan kärsivällisyys petti. Lisan ystävä osoitti sormellaan kolmen istuttavaa pöytää.
”Menkää te tuonne, minä käyn hakemassa meille kaakaot”, Eva sanoi piilotellen kärsimättömyyttään. Lisa naurahti ja alkoi ohjata nuorta tyttöä kohti Evan osoittamaa pöytää. Puinen tuoli ei ollut parhaimmassa kunnossa Charloten istahtaessa sille. Se narisi pahaenteisesti, mutta tyttö kuitenkin laski painonsa sille. Lisa taas istua rohahti tuolilleen ja tyttö pelkäsi sen jo menevän äitinsä painon alla palasiksi. Onneksi niin ei sentään käynyt. Charlotte ei halunnut tässä uudessa paikassa herättävän kamalasti huomiota, joten he olisivat saaneet paljon katseita jos tuoli olisikin mennyt rikki. Pöytä ei ollut yhtään sen parempi kuntoinen kuin tuolit. Se huojui kun siihen koski. Olisi ehkä aika uusia kalusto, mutta hän ei uskonut, että sitä tultaisiin tekemään ennen kuin ei enää istumapaikkoja olisi.
”Tämä paikka on ollut pystyssä varmaan ties kuinka monta vuotta”, tyttö mumisi kuitenkin niin, että vain Lisa kuuli hänen äänensä.
”Shh!” tytön äiti sihahti ja Charlotte sulki suunsa. Hän oli vain sanonut totuuden eikä ollut uskonut, että se nyt ketään haittaisi.
Eva asteli viimein kaksikon luokse käsissään kolme kuppia kaakaota. Hän laski ne huojuvalle pöydälle ja vinkkasi Charlotelle silmää. Tyttö kummasteli Evan käytöstä, mutta kaikki olivat erilaisia. Toiset käyttäytyivät hassusti tytön silmissä, vaikka se oli toisille aivan normaalia käytöstä.
”Kiitos”, tyttö mutisi ja joi ison kulauksen kaakaota.
”Niin, olen siis Evan Mark. Äitisi opiskelukaveri, olimme samassa tuvassa”, nainen sanoi hymyillen pientä hymyä.
”Muuten huomasin täällä Edmundinkin, mutten usko sinun haluavan tavata häntä”, Eva naurahti ja tökkäsi tytön äitiä olkapäähän. Tietysti Charloten äiti oli juuri juomassa kaakaotaan. Lisa alkoi köhimään kovaan ääneen ja saimme paljon katseita. Charlotte istui syvemmälle tuoliin ja hörppi vähän väliä kaakaotaan.
”Menikö väärään kurkkuun!” Eva kailotti ja nauroi. Vaikka tyttö nauttikin huomiosta ei hän halunnut saada sitä näin. Kaksi naista tuntuivat olevan kuin kotonaan eikä heillä tuntunut olevan minkäänlaisia käytöstapoja. Lisa oli muutenkin hyvin nauravainen, mutta hän yleensä käyttäytyi paremmin kuin nyt. Charlotte kuitenkin tajusi pian, että hänen äitinsä ja Eva olivat varmastikin olleet samanlaisia – hyvin kovaäänisiä – kuin nytkin. Ehkä Lisa heräsi eloon ystäviensä seurassa.
”Sinä se et sitten ole muuttunut yhtään”, Lisa sanoi pudistellen päätään yskinnän lomasta. Charlotte pudisteli molemmille naisille päätään kuitenkin niin, ettei kukaan huomannut. Eikä myöskään kukaan huomannut Charlottea muutenkaan, hän oli sulautunut tummine vaatteineen tuoliin ja olikin puoliksi pöydän alla. Hän todellakin halusi jo pian päästä ostamaan koulutarvikkeensa.

//Kirjoitin tän nyt kolmannessa persoonassa, sillä yleensä pitää just kirjottaa siinä muodossa(kuten esim. tätä taitoa tarvitaan välillä koulussa kun pitää jossain tietyssä muodossa yms. kirjotella tekstejä) ja kun se ei multa onnistu vielä niin ajattelin alkaa harjottelemaan.^^//

Vastaus:

Sitäkin on hyvä harjoitella :) Tarinankirjoituksessa ensimmäinen ja kolmas ovat tietenkin aika lailla tasavertaiset - valinta tapahtuu sen perusteella, kumpi sopii suunnitellun tarinan juoneen. Hienosti sinulta onnistui kolmaskin persoona, tarina kulki erittäin hyvin ja etenkin alun kuvaus sateisesta ilmasta oli pehmeä johdatus tapahtumien tasalle. Vaikeinta kolmannessa persoonassa on usein eri henkilöihin viittaaminen pronomineilla (esim. hän), koska ne voivat mennä sekaisin. Neuvoisinkin, että päähenkilöön kannattaa useimmiten viitata nimellä tai hän-pronominilla, koska silloin sanaan ei kiinnitä enempää huomiota ja lukeminen kulkee vaivattomasti. Myös tyttö-sana sopi muutamaan kohtaan tarinassa, mutta sitäkin kannattaa käyttää harvemmin. Lisaan olisi voinut viitata useimmiten vain äiti-sanalla, koska silloin korostuu Charlotten asema päähenkilönä, ja lukija eläytyy tarinaan, vaikka kerrotaankin kolmannessa persoonassa. Mikäli päähenkilöön viitataan jo hän-sanalla, mutta samassa kohtaa on mukana toinenkin henkilö, voidaan toissijaiseen henkilöön viitata tämä-sanalla. Esimerkiksi:
"Tällä kertaa hän katsoi tiskin takana olevaa vanhan näköistä miestä. Tämä oli kumartunut-". Nämä olivat yleisiä neuvoja, jos haluat harjoittaa tätä näkökulmaa, mutta tarina oli oikein hyvä näinkin! Eva oli mielenkiintoinen hahmo, heräsi heti uteliaisuus äidin menneisyydestä ja Tylypahkan vuosista! Hyvä huomio, että äiti on varmaankin erilainen ystäviensä seurassa. Myös Charlotten luonne tuli hyvin tässä esille - perheen kanssa harva on hiljainen, joten oli mielenkiintoista, että seurassa hän onkin ujo!

Saat 6 kaljuunaa, 15 tuparia sekä Näkökulman noituja-merkin!
Aurelia » 20.8

Nimi: Edith Kingsley, Korpinkynsi

14.08.2017 15:31
Kolmas luku

Matka Tylypahkaan oli sujunut leppoisasti. Illan pimetessä tytöt olivat päättäneet vaihtaa jästivaatteensa koulupukuihin, koska olivat päätelleet, että he saattaisivat saapua Tylypahkaan hetkenä minä hyvänsä.
"Jännittääkö sinua lajittelu tupiin?" Susie kysyi yht'äkkiä ja siirsi katseensa ikkunasta Edithiin. Edith kohautti olkiaan ja sanoi:
"En tiedä, ehkä vähän, koska veljeni kokoajan härnää asiasta"
"Joo, tuttu juttu. Molemmat isoveljeni kokoajan muistuttavat siitä, että vaikka he ovat Rohkelikossa, ei ole automaattista, että minäkin pääsisin sinne. Vaikka en minä kyllä heidän kanssa edes haluaisi olla", Susie totesi ja kaivoi suklaasammakon taskustansa ja avasi sen. Tyttö puraisi sammakolta takajalan ja katsoi korttiaan.
"Kenet sait?" Edith kysyi ja nyökkäsi kortin suuntaan.
"Helga Puuskupuhin", Susie virnisti ja näytti korttia "toivottavasti se ei ole mikään ennustus. Se on muutenkin aika epätarkkaa taikuutta. Sen voi käsittääkseni valita kolmannella luokalla oppiaineeksi"
"Aa joo, olen kuullut siitä. Mahtaakohan kukaan osata oikeasti ennustaa, vai puhuvatkohan he aina palturia?" Edith tokaisi ja otti kopin suklaasammakkokortista jonka Susie oli hänelle heittänyt "no onhan hän ainakin nätti."
Samassa tytöt tunsivat kuinka juna alkoi hidastaa vauhtiansa. Molemmat hyppäsivät kiinni ikkunaan ja yrittivät epätoivoisesti tihrustaa ulos ikkunasta. Oli kuitenkin niin pimeää, että oli vaikea erottaa mitään. Käytävältä kuului puheen sorinaa. Oppilaat tunkeutuivat ulos vaunuosastoista ja yrittivät epätoivoisesti päästä ulos junasta Tylyahon rautatieasemalle.
"Mennään!" Susie hihkaisi ja tarttui matkalaukkunsa kahvaan ja nosti arkun ilmaan.

"Ensiluokkalaiset! Ensiluokkalaiset tänne!" Kuului jyrisevä miesääni laiturin sivusta. Sivussa seisoi pitkä ja suuri mies ja piti valolyhtyä silmiensä korkeudella. Tytöt lähtivät laukkuineen miehen luokse.
"Jättäkää ne vaan tohon, laukut toimitetaan koululle ja suoraan teidän makuusaleihinne. Mä oon Hagrid", Hagridiksi esittäytynyt mies sanoi ja hymyili leveästi.
"Kuinka monta on vielä tulossa?" kysyi nyrpeän näköinen ruskeatukkainen tyttö Edithin ja Susien takana.
"Noi kaks tais olla viimoset, lähdtään vaan veneille", Hagrid vastasi ja ohjasi joukon ensiluokkalaisia tietä pitkin järvelle. Järvi oli niin musta, että olisi voinut jopa luulla eksyneensä jättimäisen mustepullon reunalle.
"Perinteisesti, ekaluokkalaiset matkustavat Tylypahkaan veneellä. Teillä on käyny tuuri, nyt muutamana vuonna järvellä vallitsi kauhea myrsky ja joka vuosi pari on kellahtanut veteen. Nyt järvi on kuitenkin peilityyni", Hagrid julisti ylpeänä ja jakoi lapset veneisiin. Tyttöjen harmiksi he joutuivat eri veneisiin. Edithillä oli käynyt tuuri, sillä nyrpeä tyttö ei ollut päässyt hänen veneeseen, vaan hän oli joutunut Susien kanssa samaan.

Matkustus veneissä oli ollut ihan hauskaa, mutta oli paljon hauskempaa olla taas maan tasalla. Mahtava linna kohosi Edithin ja muiden ensiluokkalaisten yllä. Hagrid oli jo heti rantaan päästessä alkanut kävellä kohti linnaa. Kun kaikki äkkäsivät jättimäisen miehen kadonneen he lähtivät hänen peräänsä. Hagrid johdatti ekaluokkalaiset jonkinlaiseen odotushuoneeseen ja katosi puisesta ovesta.
Ei kulunut aikaakaan kun ovi jo avautui. Sisään ei kuitenkaan astunut Hagrid, vaan tummanvihreään kaapuun pukeutunut nainen, jolla oli tiukka nuttura päänsä päällä. Nainen näytti juuri sellaiselta, ettei Edith halunnut häntä suututtaa. Vieressään hän saattoi jopa melkein tuntea muutaman oppilaan kavahtaneen taaemmas. Naisen suppea suu kuitenkin levisi hienoiseen hymyyn.
"Tervetuloa Tylypahkaan! Nyt suoritamme lajittelun joten olkaa hyvät ja seuratkaa minua. Ainiin, nimeni on professori Minerva McGarmiwa", nainen sanoi ja nyökkäsi oven suuntaan josta hän oli hetki sitten ilmestynyt. Joukko ensiluokkalaisia seurasivat naista käytävälle jättimäisten ovien luo.
"Tuo on suuren salin ovi", joku poika kuiskasi Edithin ja Susien takana. Edith tarkkaili Susien naamaa, joka oli peruslukemilla. Yleensä niin iloiset kasvot olivat kovin ilmeettömät. Edith olisi voinut vaikka vannoa, että Susien leiskuvan punaiset hiukset olivat muutaman sävyn harmaammat sillä hetkellä. Edith oli jo miltein avannut suunsa kysyäkseen mikä tyttöä vaivasi, mutta samassa hän huomasi, että oli joukon mukana kulkeutunut jo sisälle suureen saliin.

Pöllämystynyt Edith tuijotti salia aivan ihmeissään. Hän oli pyytänyt sisartaan Feliciaa monta kertaa kuvailemaan suurta salia, mutta yksikään hänen ajatuksistaan eivät olleet yltäneet suuren salin tasolle. Lumottu katto, joka näytti aivan taivaalta - tänään taivas oli pilvetön ja iltatähdet tuikkivat kauniisti - näytti komealta ilmassa leijuvien kynttilöiden yläpuolella. Salissa oli viisi pitkää pöytää, neljä oppilaille ja yksi päädyssä oleva opettajille. Jokaisessa pöydässä oli oman tupansa värit. Edith yritti katseellaan etsiä Feliciaa, Michaelia tai Noahia, muttei onnistunut löytämään ketään. Suuren salin yksityiskohtia tarkkaillessa häneltä oli mennyt aivan ohi muut suuren salin tapahtumat. Hän ei ollut kuunnellut sanaakaan professori McGarmiwan selityksestä lajitteluhatusta, koska hän silmä kovana yritti etsiä sisaruksiaan. Tyttö ei sen kummemmin ollut myöskään kiinnittänyt huomiota muihin ekaluokkalaisiin joita yksi kerrallaan pyydettiin istumaan jonkinsortin jakkaralle ja risainen hattu laitettiin heidän päähänsä. Tyttöparalta oli siis mennyt kaikki ohjeet lajittelusta aivan tyystin ohi.

"Edith", Susie kuiskasi ja tökkäisi vaaleaa tyttöä kylkeen "professori sanoi nimesi mene!"
"Edith Kingsley", professori toisti ja pälyili ympärilleen etsien Edithiä. Tyttö säpsähti ajatusmaailmastaan ja kipitti naisen luo. Hänellä ei ollut harmainta aavistusta mitä hänen tulisi tehdä. Hän katsahti avuttomasti professoriin, mutta Edithin onneksi tämä oli luultavasti tajunnut tilanteen ja viittoi hänet istumaan. Samassa ruskea hattu laitettiin Edithin päähän ja se humpsahti tytön silmille.
"KAPPAS", hattu huudahti kovaan ääneen ja jatkoi sitten kuiskaamalla: "Kingsleyn lapsosia. Kertakaikkiaan mainiota! Olen odottanut tätä hetkeä! Onkohan sinusta tarpeeksi Korpinkynneksi?"
"Mitä?" Edith kysyi aivan ymmällään. Kukaan ei ollut kertonut hänelle, että hattu puhuisi.
"Hmm, en ole varma mihin sinut laittaisi... kenties Rohkelikkoon? Vaatii aika paljon rohkeutta väittää vastaan veljellesi", hattu totesi ja maiskutti ärsyttävästi suutansa.
"Ei mutta, hän kuuluisi Luihuiseen", Edith sanoi hieman kiukustuneena ja puristi jakkaraa sormillaan.
"AHAA, SINNE SINÄ HALUAT", hattu sanoi riemuisasti ikäänkuin tahalleen ärsyttäen.
"En!" Edith parkaisi niin hiljaa kuin pystyi. Mahtoi näyttää hupsulta kun pikkutyttö istui suuren väkijoukon edessä tuolilla hattu silmiensä edessä.
"No jos et sitten sinne halua niin ole sitten KORPINKYNSI", hattu huusi ja väkijoukko alkoi hurrata. Kovin huuto kuului varmasti Korpinkynnen pöydästä. Edith hymyili iloisesti ja kovin helpottuneena ja asteli tyytyväisenä pöytään. Muutama vanhempi oppilas hymyili hänelle ja samassa hän äkkäsi muutaman metrin päästä sisarensa Felician, joka hymyili leveästi ja nyökkäsi iloisesti.

Ei mennyt aikaakaan kun kaikki oppilaat oltiin lajiteltu omiin tupiinsa. Susie oli myös päässyt Korpinkynsiin. Pöydille oli ilmestynyt herkullisia ruokia kuten munuaispiiraita, uuniperunoita, paahtopaistia ja kurpitsamehua. Sali oli täyttynyt puheensorinasta kun vanhat oppilaat vaihtoivat kesäkuulumisiaan ja uudet oppilaat yrittivät tutustua toisiinsa. Felicia oli siirtynyt tyttöjen viereen, jotta saattoi selittää Edithille ja Susielle sekä muutamalle uteliaalle korpinkynteläispojalle - hekin ensiluokkalaisia - keitä opettajainpöydässä istui.
"Tuo", Felicia sanoi ja nyökkäsi mustahiuksisen miehen suuntaan "Tuo on professori Kalkaros. Häntä ei tosiaan kannata suututtaa. Hän opettaa liemiä ja on Luihuisten tuvanjohtaja"
"Hän näyttää hieman jurolta", Susie sanoi ja pyyhkäisi vaivaantuneena hiuskiekuran naamansa edestä. Muutama muu ensiluokkalaisten nyökytti päätänsä hieman.
"Joo, se vähän on. Ainiin ja toi pieni mies, professori Lipetit, on meidän tuvanjohtaja ja loitsujen opettaja", Felicia sanoi ja hymyili.

Ruokailun loppuessa lautaset ja astiat tyhjentyvät yhtä nopeasti kuin ruoka oli niihin ilmestynytkin. Alkoi tungos kun jokainen oppilas halusi olla ensimmäisenä ulkona salista.
"Hei Rohkelikon ekaluokkalaiset! Tulkaa tänne, ei tarvitse pelätä", viidesluokkalainen poika virnisti ja lähti johdattamaan joukkoa Rohkelikon oleskeluhuoneeseen. Samassa Edith kuuli tutun äänen huutavan:
"Korpinkynnen ensiluokkalaiset tänne!"
Edith nosti katsettaan ja huomasi Noahin seisovan hieman kauempana valvojaoppilaan merkki rinnassa kiiluen. Hän yritti tavoitella Michaelin katsetta, mutta näki hänestä vain takaraivon joka pian katosi väentungokseen. Edith oli kuitenkin melko varma, että kolmasluokkalaisen pojan kasvot olivat kateudesta vihreät, koska Noah oli jälleen kerran parrasvaloissa. Tyttö ei kuitenkaan jaksanut välittää asiasta, sillä hänestä poika ansaitsi sen. Hän kääntyi kuuliaisena Noahin puoleen ja alkoi pian seurata häntä kohti Korpinkynnen oleskeluhuonetta.
"Korpinkynnen oleskeluhuone sijaitsee linnan länsipuolella, yhdessä linnan korkeimmassa tornissa. Jotta pääsette sisälle oleskeluhuoneeseen, teidän on koputettava pronssista kolkutinta. Se antaa teille arvoituksen, joka teidän tulee ratkaista. Jos arvaatte oikein, pääsette ovesta sisälle", Noah selitti ja näytti nauttivan oikein paljon kun kaikki kiinnittivät häneen huomiota niin paljon.
"Entä, mitä tapahtuu jos vastaan väärin", eräs ruskeahiuksinen melko pitkä poika - siis ikäisekseen - kysyi hieman ihmeissään. Noah loi häneen kummeksuvan katseen ja tokaisi dramaattisesti:
"Älä vastaa väärin, se ei kannata."

"Onko tuo se ovi?" Susie kysyi kun he olivat kävelleet ikuisuuden erilaisia portaita ylös.
"Sepä hyvinkin", Noah julisti ja näytti odottavan jotakin "haluaako joku kolkuttaa?"
"Oi, saanko minä?" eräs tyttö kysyi ja riensi kolkuttamaan kolkutinta Ennenkuin kukaan ehti kieltää. Kolkutin liikahti hieman ja sanoi sitten hyvin selkeällä äänellä:
"Jos Luihuisilla on se, he haluavat jakaa sen, mutta jos Luihuiset jakavat sen, heillä ei enää ole sitä. Mikä se on?"
Monen ekaluokkalaisen suu loksahti auki. Muutama näytti erittäin hämmentyneeltä ja pari oli luopunut jo heti toivosta. Edith katsahti isoveljeensä, joka näytti myös miettivän kysymystä. Hänellä ei siihen mennyt kauaa, olihan hän saanut vastailla kolkuttimen kysymyksiin jo viiden vuoden ajan.
"Mitä Luihuisilla on?" eräs poika kuiskasi kaverilleen Edithin takana.
"Oleskeluhuone tyrmässä", kaveri pojan vierestä vastasi, muttei auttanut yhtään. Edith kääntyi ympäri ja tuumasi:
"Miksi he haluaisivat jakaa sen?"
Pojat kohauttivat olkiaan ja katsahtivat kolkuttimeen. Heidän suut loksahtivat hieman auki. Edith kääntyi kannoillaan ja huomasi Susien puhumassa kolkuttimelle:
"Etkö siis mitenkään voi antaa meille helpompaa kysymystä?"
"Väärä vastaus", kolkutin sanoi yksitoikkoisesti.
"Hei ihan oikeasti me ollaan täällä ensimmäistä päivää. Ei olisi kiva viettää sitä käytävällä", Susie sanoi ja näytti kimpaantuvan. Häntä varmasti puistatti ajatus käytävällä nukkumisesta.
"Väärä vastaus", pronssikolkutin totesi
"Älä viitsi, etkö voisi kertoa sitä? Vai onko se joku salaisuus?", punatukkainen tyttö sanoi ja polki hieman jalkaa. Susien yleensä niin pitkä pinta oli palanut alta aikayksikön.
"Oikein!" kolkutin heläytti ja ovi aukesi. Susie virnisti Edithille hämmentyneenä.
"Hienoa Susie! Ratkaisit arvoituksen. Oikea vastaus oli siis salaisuus", Noah sanoi ja astui sisälle oleskeluhuoneeseen "viisi pistettä Korpinkynnelle!"

Niiden suut jotka eivät olleet loksahtaneet auki kun Susie oli vahingossa keksinyt arvoituksen vastauksen, avautuivat nyt hämmennyksestä.
Korpinkynnen oleskeluhuone oli korkea ja pyöreä huone suurine ikkunoineen. Ikkunoista ei näkynyt melkein mitään, koska ulkona oli niin pimeää. Ikkunoita koristi kauniit siniset verhot. Itse oleskelutilassa oli suuria, pehmeitä, vaaleansinisiä nojatuoleja. Kun Edith istahti yhteen nojatuoleista, hän huomasi kattoon maalatut tähdet.
"Ompa kaunis", Susie sanoi tutkiskellessaan kivistä tulisijaa.
"Ai moi! Teilläpä meni kauan keksiä arvoitus", Felicia hymähti ja nousi nojatuolista johon oli uponnut tyystin.
"Joo, Susie keksi sen vahingossa", Edith sanoi hieman vaivaantuneena. Häntä huoletti, ettei keksisi yhteenkään arvoitukseen vastausta eikä koskaan pääsisi oleskeluhuoneeseen ilman jonkun apua.
"Kyllä se siitä, sillä on aika vähän arvausvaihtoehtoja. Pian kuulet sen saman arvoituksen uudestaan", Felicia lohdutti ja nousi sitten seisomaan "minä taidan tästä mennä. Teidänkin ehkä kannattaisi."
Edith ja Susie nyökkäsivät ja lähtivät vaalean neljäsluokkalaisen tytön perässä tyttöjen makuusaleihin.
"Täällä on ekaluokkalaisten tyttöjen makuusali", Felicia sanoi ja osoitti sormellaan ovea jossa oli numero 1. Sitten hän jatkoi matkaa nelosen kohdalle ja vilkutti sieltä hyvät yöt. Pikkutytöt virnistivät, vilkuttivat Felicialle ja katosivat sitten makuusaliin.
"Tää sänky on mun!" Edith huudahti ja juoksi pylvässänkyyn joka sijaitsi lähellä suurta ikkunaa.
"Joo miten vaan", Susie tuhati. Yht'äkkiä huoneen ilmapiiri oli laskenut sadasta nollaan. Jokin oli hullusti, mutta Edith ei ollut varma uskaltaisinko kysyä.
"Kuule, mun piti kysyä tätä jo aikaisemmin tänään", Edith aloitti hieman varovasti "onko kaikki ihan ok?"
Susie heittäytyi sängylle Edithin viereen ja tuhahti äänekkäästi.
"En voi auttaa jos et kerro", Edith avitti tyttöä hieman alakuloisesti. Susie ei kuitenkaan vastannut Edithille vaan esitti nukahtaneensa.

// tuntuu et kirjottaisin sikana tarinoita ihan kokoajan XD mahtaakohan kukaan edes jaksaa lukea näitä

Vastaus:

Kerronta kävi tarinassa mukavan sulavasti, kohtaukset olivat kerrallaan lyhykäisiä, mutta juuri sopivan kokoisia kuljettamaan tutustumistarinaa vaivattomasti eteenpäin, ja tutustumisen ohella tuli esiin myös erillinen teema, Susien kummallinen käyttäytyminen. Lopussa oli hauska käänne, että tyttö selvitti arvoituksen vahingossa. Susiella oli kyllä todella lyhyt pinna arvoituksen kanssa.. Käytät hyvin kolmannen persoonan kertojamuotoa: Edith pysyy eniten esillä päähenkilönä, mutta viittaukset häneen ovat yksinkertaisia ja vaihtelevia. Se on hyvä, silloin viittaukseen ei kiinnitä huomiota ja lukeminen käy sulavasti. Ensimmäiseen tarinaasi verrattuna tuntuu, että kerrontasi on jo kehittynyt, Edithin ajatukset ja ympäristö tulevat kuvaamisen avulla hyvin esiin, ja tarinan tahti tuntuu siksi sopivan maltilliselta. Käytit hienoja vertauskuvia, esimerkiksi järven muistuttaminen mustepulloa ja Susien punaisten hiusten värin valahtaminen! Samat asiat, kuin joista viime tarinoissa huomautin, olisi kyllä nyt hyvä korjata, koska ne tekevät tarinasta huolimattoman oloisen. Lauseen loppuun tulee siis aina piste, ellei kyseessä ole vuorosana, jota seuraa johtolause. Näin:
"Aa joo, olen kuullut siitä. Mahtaakohan kukaan osata oikeasti ennustaa, vai puhuvatkohan he aina palturia?" Edith tokaisi ja otti kopin suklaasammakkokortista, jonka Susie oli hänelle heittänyt. "No, onhan hän ainakin nätti."

Saat 7 kaljuunaa, 16 tuparia sekä Kielikuvakonkari- ja Ekaluokan enkeli -merkit!
Aurelia » 20.8

Nimi: Charlotte Cooper, Puuskupuh

13.08.2017 17:12
Luku 2
|| En voi käsittää tätä ||

Tuijotin kirjettä tiukasti enkä irrottanut siitä katsettani. Istuin sänkyni laidalla ja mietin kaikkea mahdollista. Äitini istui vieressäni ja silitti selkääni. En välittänyt. Miksei minulle oltu kerrottu jo heti kun ymmärssin asioita? Miksi vasta nyt?
”Haluatko todella kuulla”, äiti kuiskasi korvaani hiljaa.
”Haluan”, sanoin ja siirsin katseeni vastahakoisesti äitiin. Äiti huokaisi, vaikka taisikin tietää sen, että halusin tietää. Halusin tietää salaisuudet, jotka olivat pysytelleet visusti piilossa. Nainen vieressäni tuijotti vastapäistä taulua, jossa poika ja tyttö seisoivat katsomassa auringon laskua.
”Minun suvussani on paljon velhoja ja noitia”, hän aloitti ja pyyhkäisi kyyneleen pois poskeltaan, johon se oli vähän aikaa sitten tippunut.
”Niin”, kehotin häntä jatkamaan. Äidin kasvoilla ei enää koreillut hymy vaan hänen ilmeensä oli hyvin vakava. Tämä oli ensimmäinen kerta kun näin äidin noin vakavana. Nainen vetäisi henkeä ennen kuin jatkoi.
”Minäkin opiskelin Tylypahkassa... isäsi taas on jästisyntyinen, joten Sinä olet puoliverinen. Sinulla on kuitenkin voimia niin kuin minullakin”, äiti selitti värisevällä äänellä.
”Mikä ihme on jästisyntyinen? Ja puoliverinen? En minä ole mikään puoliverinen!” sanoin hämmästystä äänessäni. Äiti nousi ylös viereltäni ja käveli huoneessani olevan ikkunan luokse. Hän uppoutui hetkeksi ajatuksiinsa kunnes vastasi minulle:
”Jästisyntyinen on t a v a l l i n e n ihminen, jolla ei ole voimia niin kuin minulla ja sinulla. Sinä olet siis molempia, minua ja isääsi”, äiti sanoi hiljaa ja hänen äänensä hiljeni lopussa kuiskaustakin hiljaisemmaksi. Pudistelin päätäni ja hautasin kasvoni pehmeään höyhentäytteiseen tyynyyn. En voi käsittää tätä!
”Sinun pitää ymmärtää, sinun on pakko ymmärtää”, kaunis nainen sanoi ja vilkaisi minuun. ”Sinun on ymmärrettävä.”

Meidän pitäisi mennä ostamaan koulutarvikkeita uutta kouluani varten, mutta olin ihan pihalla miksi tarvitsin taikasauvan. Äiti oli kuitenkin selittänyt, että se oli olennaisin tarvike. Kuitenkin haluaisin herätä tästä kamalasta painajaisesta. Minun on kai pakko elää siinä. Tavallaan – mutta vain tavallaan – olin innoissani tästä kaikesta, mutta olisin vain halunnut elää normaalia elämää.
”Onko pakko lähettää tämä kirje nyt?” hymähdin vilkaistessani anelevasti vanhempiini. He molemmat nyökkäsivät nopeasti.
”Kirjeessä sanottiin, että he odottavat pöllöäni viimeistään 31. päivä”, sanoin pyöritellen silmiäni. Äiti hymähti ja laski kätensä olkapäälleni.
”Ei kannata jättää asioita viime tippaan”, isä sanoi. Niin vanhempieni katseen alla aloin kirjoittamaan kirjettä.

Istuin äidin kanssa olohuoneen pehmeällä kukkasohvalla. Meillä kummallakin oli lämmintä kaakaota ja sen päällä hieman kermavaahtoa. Sekoitin lusikalla kaakaota.
”Äiti”, ynähdin hiljaa, jottei isäni heräisi. Hän oli nimittäin mennyt nukkumaan vähän aikaa sitten. Nainen hörppäsi kaakaota ja kohotti kulmiaan kysyvästi.
”Kertoisitko minulle lisää uudesta koulustani?” kuiskasin. Hörppäsin kaakaota ison kulauksen. Kermavaahdosta minulle jäi viikset, joille äiti naurahti. Nainen naurahti kuitenkin hyvin hiljaa.
”Toki. Siellä on neljä tupaa; Rohkelikko, Luihunen, Korpinkynsi ja Puuskupuh...”, äiti aloitti pitkän kertomuksensa. Hän kertoi tuvista, paikan kauneudesta, lajitteluhatusta ja omista vuosistaan. Koko ajan Tylypahka alkoi kiinnostamaan minua enemmän. Äiti kertoi myöskin uudemman kerran Viistokujasta, mutta tällä kerralla vähän tarkemmin. Huomenna kuulemma menisimme sinne. Minua ei kuitenkaan jännittänyt. Oikeastaan minä odotin Viistokujalla käyntiä.

Vastaus:

Ihanaa, että äiti selitti Charlottelle tilanteesta niin juurta jaksain ja huolehti siitä, että Charlotte ymmärtää! Otsikko "En voi ymmärtää tätä"-oli jotenkin hauska, mutta päätunnelma tarinassa olikin sitten vähän alakuloisen oloinen. Kolmas kappale melkein vähän yllätti, koska vaikka Charlotte oli alussa hämmentynyt, ei oikein käynyt ilmi, miksi noidaksi paljastuminen oli niin painajaismaista. Olisi ollut kiva tietää vielä tarkemmin, mistä tämä vahva vertauskuva johtui! Eipä se silti paljoa haitannut, kaiken kaikkiaan tykkäsin tarinasta hirmuisesti; tässä oli hieno kehityksen kaari alku- ja lopputilanteen välillä: hämmennyksen ja vastahakoisuuden jälkeen velhomaailma alkoi kuitenkin kiinnostaa Charlottea, ja lopusta tuli toiveikas mielikuva. Eloa tapahtumiin toivat tunnelmalliset yksityiskohdat, esimerkiksi äidin vakavuus ja kuljeskelu noituudesta kertoessa tuntuivat dramaattiselta ja jännittävältä, ja kaakaon juominen kukkasohvalla taas herätti kodikkaan olon. "Ei kannata jättää asioita viime tippaan" oli hyvä viisaus isältä ja uskottava mauste tilanteeseen! Loppu olisi voinut ehkä olla vielä päättävämpi, se olisi voinut korostaa juuri tarinan aikana tapahtunutta mielenmuutosta Tylypahkan suhteen, vaikkapa näin:
"Minua ei kuitenkaan enää jännittänyt. Oikeastaan olin alkanut odottaa Viistokujalla käyntiä." Hieno tarina!

Saat 7 kaljuunaa, 17 tuparia sekä Kuvailukunkku-merkin!
Aurelia » 14.8

Nimi: Edith Kingsley, Korpinkynsi

13.08.2017 17:02
Toinen luku

Aamuaurinko nousi hiljalleen ja maalasi sitämukaa valkoista seinää helakan punaiseksi. Vaaleanruskea tornipöllö huhuili hennosti avoimen ikkunan luona. Pöllö lennähti kevyesti räpytellen Edithin sängyn päätyyn ja ojensi jalkaansa. Alicen koipeen oli sidottu rullaksi kääritty kellertävä pergamentti. Mitään elonmerkkejä nukkuva Edith ei kuitenkaan osoittanut tornipöllölle, joka oli juuri toimittanut kirjeen tytölle. Niimpä pöllö rääkäisi hieman närkästyneenä ja lennähti aivan tytön vierelle.
"Mitä?" Edith mumisi kun pöllö oli nokkinut häntä hennosti päähän. Hän katsoi hieman hämmennyksissään ympärilleen, huone näytti aivan samalta kuin eilen illalla hänen mennessä nukkumaan - paitsi että silloin oli tietenkin pimeämpää. Sänkyä vastapäätä sijaitsi Edithin kirjoituspöytä, jonka päällä lepäsi juuri ostettu noidankattila, kasa koulukirjoja ja -kaapuja. Iso puinen matka-arkku makasi lattialla ja loisti tyhjyydellään. Silloin tyttö muisti mitä hänen oli eilen pitänyt tehdä, mutta oli illalla ollut liian väsynyt nostaakseen edes kättään joten oli päättänyt mennä sen sijaan nukkumaan. Hänen oli pakattava!
Edith nousi sängystään ja petasi vähän huolimattomasti sänkynsä. Hän loi pikaisesti katseen seinällä olevaan taulukelloon. 04.00. Samassa hän muisti Alicen. Edith kääntyi kohti pöllöä, joka näytti entistä närkästyneemmältä. Pöllö näytti pian väsyvän pitämään koipeansa ojossa. Vasta silloin Edith äkkäsi pöllön jalkaan sidotun kirjeen ja riensi tämän luokse.

" Moi Edith!
Alice lensi meidän talollemme, se varmaan halusi että kirjoitan sinulle. Ja ihan hyvä että pöllösi lensi tänne, koska olihan mulla sulle asiaa. (Ehkä pöllöt ovat niin viisaita että tietävät jos joku on kirjeen tarpeessa)
Haluaisin pyytää anteeksi, etten ehtinyt olla kanssasi silloin Viistokujalla, isälläni oli kova kiire jonkinsortin bisnestapaamiseen Kolmessa luudanvarressa"
Edith hymähti ja istahti juuri pedatulle sängylleen. Juuri sitä Edith oli ajatellutkin, että Susien isällä oli ollut viime lauantaina kiire Kolmeen luudanvarteen. Tyttö jatkoi koukeroisten kirjainten lukemista:
"Olisi ollut kiva mennä vaikka kermakaljalle! Noh, ensikerralla sitten (pakkasin matka-arkkuuni pari kermakaljaa, voidaan korkata ne junassa koulun alkamisen kunniaksi)
Toivottavasti loppuaika lomasi sujuu hyvin, rakkaudella Susie"

Edith silitti pöllön pehmeitä sulkia kiitokseksi kirjeen tuomisesta perille. Alice naksautti suutaan ikäänkuin hyvästiksi ja lehahti sitten avoimesta ikkunasta ulos. Vaikka kello olikin vielä tosi aikainen, ei tulevaa ensiluokkalaista väsyttänyt tippaakaan. Niimpä hän päätti vihdoinkin pakata matka-arkun. Arkkuun hän viikkasi nätisti jok'iksen kaavun ja yöpaidan. Kirjat hän järjesti aakkosjärjestykseen ja tunki ne sitten kaapujen ja noidankattilan kanssa arkkuun. Muutaman tärkeän must have -esineen hän laittoi sukkien sisälle (kuten sydämenmuotoisen hopeariipuksen)

"Hei menninkäinen! Ala tulla tai et ehdi mukaamme King's Crossin asemalle! Voi olla kuitenkin että sinut huolitaan Irvetaan pitämään huoli siitä lohikäärmeestä joka tarun mukaan lymyilee Irvetan kolkoimpien holvien vahtina", Michael huusi ylhäältä samaan aikaan kun rymisteli portaita alas. Edith säpsähti hereille puisen matka-arkun päältä. Pienen hämmennyksen jälkeen hän suuntasi katseensa kohti kelloa. Puoli kymmenen. Onneksi hän oli herännyt yöllä pakkaamaan, koska muuten hän olisi vielä ihan vaiheessa. Missäköhän välissä hän oli nukahtanut? Kenties sukkien parittamisen aikana? Tai vaikka taikasauvan kiillottamisen aikana?
"Ihan oikeasti oot NIIN hidas! Ei ne Irvetassakaan huoli ihan hyödyttömiä menninkäisiä, ala tulla!" Michael sätti alakerrasta. Edith sulki arkkunsa, marssi ovelle ja huusi minkä keuhkoistansa lähti:
"IRVETASSA TYÖSKENTELEE MAAHISET EI MENNINKÄISET"
Tämän jälkeen ei Michaelista lähtenyt pihaustakaan. Oli jo aikakin sen lurjuksille saada samalla mitalla takaisin. Lajitteluhattu oli varmasti erehtynyt pahan kerran lajitellessaan Michaelin Korpinkynteen. Vai voikohan niin mahtava hattu edes tehdä virheitä? Edith virnisti ajatuksilleen ja rymisytti painavan matkalaukun alakertaan. Yläkerrasta hän kuuli jonkun ryhtyvän myös matka-arkun siirtoon.

"Jännittääkö?" Felicia kysyi raahattuaan oman arkkunsa Edithin oman viereen.
"Öämm, hieman. Varsinkin kun Michael ei lopeta sitä juttuaan että tulen olemaan perheen ainoa lapsi joka ei tule pääsemään Korpinkynsiin, vaikka hänen itse kuuluisi olla Luihuisissa kun on niin ilkeä", tyttö vastasi hiljaa ja hänen äänestä saattoi erottaa alakuloisuutta ja hivenen pelkoa. Felicia katsoi häntä miltei päätä lyhyempää, vaaleahiuksista pikkutyttöä ymmärtäväisin silmin.
"Kuule, ei kaikki Luihuiset ole ilkeitä. Ja ei kannata uskoa mitä veljesi sanoo, koska hän ei suurinta osaa ajasta ole oikeassa. Kuten niistä menninkäisistä. Ne tuhoavat puutarhoja eivätkä työskentele Irvetassa. Ja vielä Luihuisesta, vaikka olisitkin Luihuinen, olisit kelpo sellainen", Felicia julisti ja halasi pikkusisartaan.
"Hei ihan oikeasti, jos ette pian tule niin myöhästytte oikeasti junasta!" Kuului miehen ääni. Edith kääntyi kannoillaan ja näki perheensä ainoan mustatukkaisen jäsenen, hänen isänsä. Tyttö hymyili innostuneesti ja oli nostamassa matka-arkkuaan, mutta huomasi sen kadonneen.
"Se on jo autossa", Jack sanoi ja vinkkasi silmäänsä. Pitkä mies viittoi tytöt ovesta ulos ja hymyili leveästi. Pihassa tönötti musta, melko pieni ministeriöltä saatu auto. Autoon oli toki käytetty laajennusloitsua, koska muuten olisi miltei mahdotonta saada autoon mahtumaan kuusi ihmistä, kaksi pöllöä ja neljä matka-arkkua. Kaksi siksi, koska Edithillä oli vain tyhjä häkki, sillä Alice oli aamuvarhain lentänyt ulos ikkunasta. Toivottavasti se sentään tietäisi minne mennä.

• • • •

Yhdeksännen kerran ikinä elämässään Edith saapui King's Crossin asemalle. Se oli juuri sellainen kun hän oli muistanut. Asemalla oli muutamia junia odottamassa matkustajia saapuvan sisälle. Joka vuosi hän oli saattanut sisaruksensa laiturille 9 ja 3/4, mutta tämä kerta olisi spesiaali. Tällä kerralla Edith olisi itse matkalla Tylypahkaan ja pääsisi matkustamaan Tylypahkan junalla.
"Hei Edith, eikö... eikö tuo ole Alice?" Noah kysyi hieman vaivaantuneena ja osoitti aseman katonrajassa liitelevää pöllöä. Edithin posket lehahtivat punaisiksi. Juuri tätä hän kaipasikin, muutaman tusinan jästiä huomaavan pöllön liihottelemassa asemalla. Mahtavaa!
Yht'äkkiä tornipöllö äkkäsi Kingsleyt ja aloitti syöksyn kohti heitä. Edith nosti kättänsä, jotta pöllö saattoi laskeutua ja samassa Alice lehahti hänen käsivarrelleen.
Kuten Edith saattoikin arvata, muutama jästi oli kiinnittänyt häneen huomiota.
"Keitä te olette? Joitakin pöllökuiskaajiako?" Muuan pullea miesjästi kysyi säyseästi. Hänellä oli yllään tummansininen puku ja valkoinen paita mustalla kravaatilla. Hän näytti olevan matkalla johonkin tärkeään tapaamiseen.
"Ömm joo, me ollaan pöllökuiskaajia ja ollaan menossa öhh... maailmankiertueelle", Edith sanoi äkkiä ja lehahti punaisemmaksi kuin äskettäin. Nyt hänen veljellä oli taas muutama syy kiusata häntä lisää. Pöllökuiskaaja, hah. Olisipa hän sanonut mitä tahansa muuta!
Sinipukuinen jästi siristi pieniä siansilmiään ja loi paheksuvan katseen Edithiin ja hänen perheeseensä ja poistui sitten jupisten jotain pähkähulluista ja siitä kuinka pöllöt olivat vain kakkaavia lintuja.
"Anteeksi äiti ja isä", Edith sanoi nolona ja katsoi kuinka myöskin hieman nolostunut Noah - joka ilmiselvästi halusi päästä pois tilanteesta - nojasi puomiin laitureiden 9 ja 10 välissä ja oli yhtäkkiä kadonnut seinän toiselle puolelle. Pian esikoisen perässä meni Michael, sitten Felicia ja lopulta isä ja äiti. Kello oli kymmentä vaille 11. Edith nojasi huomaamattomasti puomiin ja humpsahti äkkiä läpi seinän. Vasemmalla puolellaan hän huomasi kirkkaanpunaisen Tylypahkan pikajunan.
"Hyvää lukuvuotta kulta", äiti sanoi ja suuteli Edithin otsaa "älä siitä pöllöjutusta huolehdi"
Edith virnisti äidilleen hieman nolona ja halasi sitten isäänsä.
"Mä meen nyt", hän mumisi hieman epäselvästi ja otti matka-arkkunsa isänsä kädestä. Se painoi enemmän kuin hän muisti. Ei auttanut muu kuin raahata arkku junaan.

"Edith katso, vapaa vaunuosasto", Susie tokaisi nähtyään varmaankin viimeisen vapaan vaunuosaston. Edith nyökkäsi tytölle käveli hänen perässä vanhahkoon vaunuosastoon, joka sijaitsi junan peräosassa.
"Näitkö sinäkin ne kolme korpinkynteläistyttöä jotka tutkivat jotain mielenkiintoisen näköistä kirjaa ja kirjettä?" Edith kysyi istuessaan menosuuntaan osoittavalle ikkunapaikalle.
"Joo näinhän minä, olen kai lukenut sen kirjan. Jos se siis on se jonka on kirjoittanut jästi", Susie murahti ja jatkoi: "en ymmärrä miksi sinua kiinnostaa"
"En minä... Ihan sama antaa olla", Edith sanoi ja pyöritti silmiään. Susie tuhahti ja kaivoi taskustaan kaksi kermakaljapulloa ja ojensi niistä toisen Edithille.
"Koulun alun kunniaksi", Susie sanoi ja korkkasi pullon "päätin säilyttää nämä taskussa, muuten ne olisivat saattaneet hajota"
Edith siemaisi pullostansa ja katsahti ulos ikkunasta. Susie oli vaikuttanut jotenkin kireältä. Olikohan kaikki ihan okei?

// aloin tässä miettiä, että pitääkö mun ostaa tuo Alice kaupasta ihan kaljuunoillla ja onko ok jos se nyt vaan on xD?




Vastaus:

Periaatteessa pöllö kuuluisi ostaa myös kaljuunoilla, mutta onnistuit välttämään itse pöllön ostamisesta kirjoittamisen, joten ei se nyt aivan välttämätöntä ole ;)
Tykkäsinkin tästä tarinasta todella paljon! Olit lisännyt kuvailua niin että kerronnan tahti tuntui olevan maltillisempi, sen takia tapahtumiin pystyi syventymään kunnolla. Etenkin alussa kuvailu oli upeaa, ja tarinan aloittaminen osittain pöllön näkökulmasta toi tarinaan monipuolisuutta. Hienoa, että selitit hiukan Susien pikavisiittiä viime tarinassa, ja bisnestapaamisen esille ottaminen sekä lopun mietinnät Susien kireydestä saivat miettimään, mahtaako tapaamisella olla jokin suurempikin merkitys..? Perhe tuli vielä edellistäkin paremmin esille, Felician lohdutus lajittelusta sulatti sydämen. "Irvetassa työskentelee maahiset, ei menninkäiset" - aivan mahtava huudahdus, naurahdin oikein ääneen! Hauskaa, että mainitsit Rebeccan porukan tarinassasi. Edelleen pisteitä puuttui vuorosanojen ja kappaleiden lopusta, esimerkiksi Susien kirjeessä joka virkkeen loppuun olisi kuulunut piste, samoin kuin pakkauskappaleen loppuun. Vuorosanoissa siis näin:
Susie jatkoi: "En ymmärrä miksi sinua kiinnostaa." Omistussanojen kanssa tulee aina myös omistusliite: hänen mennessään, hänen äänestään. Upea jatko tarinalle!

Saat 8 kaljuunaa, 19 tuparia sekä Kermakaljailija-, Tasa-arvotaistelija-, Kuvailukunkku- sekä Hymyhuulten hilaaja-merkit!
Aurelia » 14.8

Nimi: Amalie Hamilton

11.08.2017 10:00
Osa 1

Luen juuri tullutta kirjettä. Se on paksu ja ruskean värinen. Ehkäpä jo arvasit mitä luen. Jos et niin tiedoksi sinulle, että luen juuri tullutta Tylypahkan kirjettäni. Tai ilmeisesti tämä oli tullut aikasempaan jo mutta olin ollut Dafin luona yötä joten en tiennyt kirjeen tulosta. Isä oli käynyt jo ostamassa kaiken tarvittavan minulle ja tavarat lepäsivät juuri pakatussa matka-arkussani. Kävelen hieman hypähdellen pienen huoneeni toiseen päähän. Katson itseäni peilistä. Platinan blondit hiukseni ovat rennolla nutturalla pään päällä. Paitana on iso tumman vihreä collage paita ja housuina toimii rennot collage shortsit, värinä musta. Katson itseäni hetken peilistä ja nään kun kaksoisveljeni kävelee taakseni. Hän katsoo minua hymyillen. Hymyilen tuolle takaisin. Antonilla on saman väriset hiukset ja silmät kuin minulla ja hän on täsmälleen minun mittaiseni, eli hän on lyhyt ikäisekseen. Hänen hieman pidemmät hiukset sojottavat joka suuntaan ja pojan hassunhauska virne saa minutkin virnistämään.
"Isä käski tulla alas. On kuulemma tärkeetä asiaa" Anton sanoo. Nyökkään vastaukseksi ja poika lähtee edeltä. Vilkaisen itseäni peilistä vielä kerran ja pyyhkäisen siitä pölypalleron pois.

Kävelen ruskeat -ehkä tammea- olevat portaat alas eteiseemme, jossa on suuri häkkyrä naulakko, ruskea kaappi ja lipasto. Yksi lipaston laatikko repsottaa ja sieltä välistä tulee kuva. Se on äidin ja isän hää kuva. Otan kuvan käteeni ja katson sitä. Se on liikkuva velhovalokuva. Katson kuvaa hetken ja laitan sen takaisin. Kävelen rennosti keittiöön.

"Hyvä Amalie kun tulit" isä aloittaa hymyillen. Katson isää kummastuneena. Yleensä hieman alakuloiset kasvot ovat taas iloiset -niikuin hääkuvassa- ja repsottavat silmälasit ja nuhjuiset kotikaavut ovat poissa. Isä on kuin uusi ihminen.
"Minulla on sinulle ja veljellesi todella tärkeää asiaa" isä jatkaa sädehtien. Pyöräytän silmiäni. Voitko jo kertoa? Ajattelen turhautuneena. Isä odottaa hetken että minä tai Anton sanoisimme jotain, mutta kun kumpikaan ei sano mitään isä jatkaa.
"Meridith. Tulisutko rakas tänne?" isä kysyy lempeästi. Aivoni alkavat raksuttaa. Meridith? Kuka hiton Meridith? Ja mikä rakas? Mitä isä nyt taas houruaa? Ajatukseni katkeavat kun punahiuksinen nainen tulee keittiöön. Katson tuota tatkemmin. Silmälasit, pisamia, ruma värikäs villapaita. Yyyyhh, ajattelen. Tuon on pakko olla isän työkaveri josta hän aina selittää.
"Mer ja minä.. Me seurustelemme!" isä hihkuu onnellisena. Anton -hyvätapaisena- menee onnittelemaan noita kahta mutta minä en järkytykseltäni kykene. Isä tulee luokseni.
"Teistä tulee vielä hyvät kaverukset ja kun tapaat vielä Hannahin olet tyytyväinen. Pääset jakamaan huoneesi. Saat pikkusiskon" isä hihkaisee, mutta sillä sekunilla minulla kiehuu.
"Mikä tää juttu on? Sä roudaat tänne jonkun keski-ikäsen muijjan ja kerrot et 'jeii pääset jakamaan huoneesi uteliaan pikku kyylän' kanssa. Sä ite nyyhkytät äidin perään ja sit sä korvaat sen. Tajuatko KORVAAT!! Mä en niin hyväksy tätä ja onneks mä pääsen ylihuomenna kauas tosta rumia villapaitoja käyttävästä ämmästä!" huudan ja lähden itkien omaan huoneeseeni. Lukitsen oveni ja heitän taulun -jossa on minä, isä ja Anton poseeramme irvistäen- seinään. Kaadun sängylleni itkemään.

Vastaus:

Jäipäs tämä lohduttomiin tunnelmiin - se on hyvä tapa koukuttaa seuraavaankin tarinaan, ja dramaattiset tunteelliset käänteet saavat lukijan välittämään hahmoista enemmän, hienoa! Tarinan pääaihe, Amalien perhe ja vanhemmat, olivat hyvin etusijalla. Parhaiten aihe tuli esille tuosta hääkuvasta, jota Amalie tarkasteli: se oli hieno tapa antaa ilmi, että vanhempien suhteessa on jotain mietityttävää jo ennen kuin paljastui, että äiti oli kuollut. Se toimi myös hyvänä vertauskohtana isän ulkoiselle olemukselle, ja täällä ruudun toisella puolellakin kurtistelin kulmiani kun isä oli yhtäkkiä taas kunnostautunut. Meridithin kuvailit hauskasti, ruma värikäs villapaita toi elävät mielikuvat naisesta. Isä kertoi uudesta suhteestaan kyllä aika tökerösti, ei ihmekään, että Amalie hermostui, mutta kyllä Amaliekin osasi käyttää tosi rumaa kieltä. Mahtaakohan isäkin olla puhunut hänelle samalla tavalla..? Muutama juttu tarttui silmään oikeinkirjoituksen puolesta: omistussanan (hänen) kanssa tulee aina myös liite (hänen hiuksensa), ja ihmiseen viittaamaan ei käytetä sanaa "tuo", vaan "hän". Vuorosanan kanssa, joka ei ole huudahdus- tai kysymyslause, pisteen tilalle tulee pilkku ennen johtolausetta (hän sanoi). Siis näin:
"Hyvä Amalie kun tulit", isä aloittaa. Jännittävä aloitustarina!

Saat 6 kaljuunaa, 14 tuparia sekä Suhdesopankeittäjä-merkin!
Aurelia » 14.8

Nimi: Edith Kingsley, Korpinkynsi

10.08.2017 21:13
Ensimmäinen luku, Viistokujalla

1 E

"Edith?" kuului ääni oven suulta. Ovella seisoi Edithin ainoa sisar Felicia ja hymyili tälle leveästi "Tylypahkan kirjeet ovat tulleet, tule! Sinullekin on!"
Pitkätukkainen vaaleapiirteinen tyttö sysäsi peittonsa syrjään ja rymisti portaat alakertaan siskonsa perässä.
"Noah on valvojaoppilas", Felicia tokaisi ja pyöritti silmiään. Pari päivää sitten tytöt olivat lyöneet muutamasta kaljuunasta vetoa olisiko Noah valvojaoppilas.
"Ah, huippua! Oot mulle sit kaks kaljuunaa auki", Edith virnisti ja kumartui pöydän ylle. Harmaalla pöydällä lepäsi kellastunut kirjekuori. Kirjekuoren avauspuolella oli Tylypahkan punertava vahasinetti. Edith käänsi pikaisesti kirjeen ympäri ja hymy levisi tämän korviin. Koukeroisilla vihreillä kirjaimilla luki hänen nimensä ja osoitteensa.
"No kannattaa ehkä avata se kirje ennenkuin ne muuttaa mielensä ja lähettää pöllön noutamaan tuon kirjeen täältä. Tai ehkä siinä on viesti ettet pääse Tylypahkaan koska olet surkki!" Michael härnäsi, mutta lopetti melko piakoin kun huomasi Felician ja Noahn äkäiset ilmeet. Edith loi pikaisen vihaisen katseen veljeensä, aukaisi sitten kirjeen ja syventyi lukemaan sitä.

• • • •

"Huomenta!" äidin ääni kuului portaikosta. Lyhyt, hieman pyöreä nainen saapui olohuoneeseen punainen satiiniaamutakki yllään. Edith nosti katseensa kirjeestä ja hymyili äidilleen.
"Aijaa, Tylypahkan kirjeitä vai? Saanko lukea?", April kysyi iloisesti ja Edithin nyökkäyksen jälkeen kohotti taikasauvansa takkinsa taskusta ja lausui selvällä äänellä "tulejo kirje". Pergamenttipala lennähti Edithin kädestä ja liisi nopeasti äitinsä käteen.
"Äiti Noah on valvojaoppilas", Felicia keskeytti äitinsä ennen kuin hän ehti katsahtaa tyttärensä kirjeeseen. Kuului kiljahdus kun perheen äiti kiljui onnesta:
"Voi Noah! Voi olen niin ylpeä sinusta! Valvojaoppilas, tosi hienoa!"
Perheen esikoinen virnisti ja taputti kehnosti äitinsä selkää kun tämä oli rynnännyt halaamaan poikaansa.
"Äiti koska me mennään ostamaan tarvikkeita kouluun?" Michael keskeytti selvästi yrittäen vaihtaa puheenaihetta. Hänestä saattoi havaita pienen kateuden.
"Ainiin, hmm no voidaanhan me mennä vaikka tänää-", April ehti sanoa ennen kuin Edith kiljaisi:
"Joo äiti kiltti mennään! Susie on kai tänään menossa myös!"
April hymyili hieman kuullessaan Susien nimen. Susien perhe oli Kingsleyn perheen pitkäaikainen ystäväperhe. He viettivät usein paljon aikaa kesällä yhdessä.

• • • •

"Edith muistathan varmasti kuinka hormipulveria käytettiin? Siitä on niin pitkä aika kun viimeksi sitä käytit", äiti kysyi huolestuneena kun avasi nahkaisia pussukkaa. Edith nyökkäsi äidilleen ja vakuutti muistavansa kuinka sitä käytettiin. Eihän se olisi edes vaikeaa, pitäisi vain astua liekkeihin, tiputtaa pulveri ja sanoa tarkasti ja kovaan ääneen minne haluaisi mennä.
"Viistokujalle!" huusi Edithin nuorempi isoveli Michael ja katosi liekkeihin. Edith kouraisi pussista pienen kourallisen pulveria astui perässä liekkeihin. Hän heitti pulverin ja huusi kovaan ääneen:
"Viistokujalle!"
Edithin vatsassa kouraisi. Vihreä liekki oli imaissut hänet olohuoneen tulisijasta. Tällä hetkellä hän kieppui hormiverkostossa. RÄKS. Edith tömähti polvilleen isosiskonsa jalkojen juureen. Kauempana Michael totesi:
"Ihan hyvä siskoseni, mutta ensi kerralla koita päätyä seisaalleen."
"No en olekaan käyttänyt hormipulveria miltein kahteen vuoteen ja sekin oli äitin kanssa", Edith äyskähti, muttei ehtinyt sanoa enempää kun jo Noah sekä äiti tupsahtivat tulisijasta sisälle. Edith nousi pikaisesti seisomaan ja pyyhki vaatteistaan nokea.
"Voi kulta oletko kunnossa? Tiesin että minun olisi pitänyt matkustaa sinun kanssasi", äiti voihkaisi ja ryhtyi puhdistamaan nokea Edithin selästä.
"Äiti ihan oikeasti ei tarvitse", Edith totesi ja astui askeleen kauemmas äitistään.
"Joo äiti, ei se ollut niin pahan näköinen. Kyllä se elossa pysyy", Felicia naurahti ja astui ovesta ulos Viistokujalle. Edith lähti pikaisesti siskonsa perään.

• • • •

Viistokuja oli upea kuten aina. Edith nautti täysin rinnoin ostosreissusta. Ensimmäistä kertaa koskisi ostosreissu myös häntä. Edith ihaili Viistokujan painovoimaa uhkaavia rakennuksia jotka olivat kallellaan ties mihin suuntaan. Kadulla hän miltei törmäsi Susieen. Hän oli juuri astunut isänsä kanssa ulos Säilä & Imupaperista kädessään kassillinen sieltä ostettuja tarvikkeita.
"Ah, moi Susie", Edith hihkaisi ja halasi miltei päätä häntä pidempää tyttöä.
"Moi vaan, anteeksi, mun on ihan pakko mennä", tyttö virnisti ja pinkaisi isänsä perään joka ei ollut ilmeisesti huomannut Kingsleyn perhettä. Heillä näytti olevan melko kiire Kolmeen luudanvarteen.

Kaikille lapsille ostettiin uusia kaapuja ja Säilä & Imupaperista tusina pergamenttirullia, mustepulloja sekä sulkakyniä. Noahille ostettiin uusi luuta, Nimbus 2001 ja upouudet lentohanskat lahjana valvojaoppilasmerkistä. Siinä vaiheessa Michael näytti nyrpeänä naamaa, koska olisi halunnut myös uuden luudan.
"Ainiin äiti!" Michael huudahti ostosreissun loppupuolella "Voitko allekirjoittaa kotona Tylyahon lupalapun?"
"Tottakai kultaseni", April sanoi heleästi ja astui sisälle kauppaan jossa oli noidankattiloita.
"Mainiota", Michael sanoi astuessaan äitinsä perässä kauppaan "Sit pääsen Edith susta ainakin päiväksi eroon! Ihan tarpeeksi sua näkee kun pitää joka kesä olla sun kanssa kaks kuukautta... mutta nythän sä oot tulossa Tylypahkaan ni sua näkee sitten joka päivä Korpinkynnen oleskeluhuoneessa! Mitenköhän mä tuun kestämään? Tai ehkä sä ootkin Puuskupuh ja sit meidän ei tarvitse koskaan nähdä"

• • • •

"Äiti! Me ollaan melkein unohdettu! Taikasauva!" Edith henkäisi huomattuaan Ollivandersin puodin. Sauvan hankintaa hän oli odottanut kaikkeista eniten. Äiti hymyili leveästi ja viittoi Edithin ja muut sisälle kauppaan.
"Päivää, sauvaako sitä tultiin hakemaan?" herra Ollivanders kysyi salamyhkäisellä äänellään. Edith nyökkäsi hieman ujosti vanhalle miehelle. Ollivanders katosi oitis sekasortoisen hyllykön taakse ja toi hetken päästä mukanaan muutaman sauvapaketin.
"Tässä, 10 tuumaa, tammea, lohikäärmeensydänjuurta, taipumaton. Oiva kaveri tämä sauva. Noniin kokeile!" hän sanoi ja ojensi tumman sauvan Edithin käteen. Edith heilautti sauvaa hieman ja hänen hiuksensa nousivat pystyyn. Ollivanders otti sauvan tytön kädestä ja mumisi jotain. Hän antoi toisen sauvan Edithille.
"11 tuumaa, saksanpähkinäpuuta, yksisarvisen häntäjouhi, melko taipuisa", hän totesi ja hymyili. Edith heilutti sauvaa ja pieni kipinä tuli sauvan päästä.
"Ehkei tuokaan", mies sanoi ja antoi tytölle taas uuden sauvan "Tässä, ruusupuuta, 9 1/2 tuu-"
Edith ei ollut kuunnellut vaan oli päättänyt heilauttaa sauvaansa. Kultainen valosuihku purkaantui ulos sauvasta ja hävisi ilmaan. Ollivanders hymyili ja nyökkäsi.
"Olehyvä tyttöseni, tässä sinulle sauva", mies sanoi iloisesti.

• • • •

Vielä viimeisten ostosten jälkeen Kingsleyt - isää lukuunottamatta - alkoivat olla valmiita. Porukalla oli kauheasti tavaroita mukana, joten perheen äiti päätti tehdä käsilaukkuunsa huomaamattoman laajennusloitsun. Näin päivän ostokset: noidankattila, kaavut, koulutarvikkeet, luuta ja hansikkaat, taikasauva sekä säkillinen muita tavaroita. Edith oli onnensa kukkuroillaan. Mikään ei voisi pilata hänen iloaan. Lukuvuoden alkaessa hän pääsisi opiskelemaan Tylypahkaan.

// noh tässä mun ensimmäinen tarina :D en nyt mitenkään erityisen tyytyväinen ole XD tossa päivässä tapahtui niin paljon ja tahdoin välttämättä saada sen kaiken samaan tarinaan niin onhan tuo nyt juonen kannalta melko kehno tarina xD
Edith hahmona on mun ensimäinen hahmo jälkeen mun pitkän tauon :3 viimeks kirjottelin pari vuotta sitten täällä suntuubin maailmassa XD toivottavasti sentään siitä oon parantunu koska öhh, olin 12v...



Vastaus:

Mukava ostostarina, ja pelkän Viistokujalla vierailun ohella tässä tuli hyvin esille Edithin tavallista elämää perheen keskellä! Koko perhe olikin keskeinen osa tarinaa, oli mielenkiintoista seurata, miten sisarukset tukivat toisiaan, mutta myös kinastelivat paljon. Michael oli kyllä aika ilkeä varsinkin Edithille, mutta toisaalta se tuntui ymmärrettävältä, kun annoit sille hyvän syyn: kateellisuuden Noahin menestyksestä. Perheen äiti vaikutti aivan ihanalta, hän piti kaikista lapsista huolta. Sauvan ostaminen oli jännittävää, ja Ollivanderin "tässä sinulle sauva" oli jotenkin hauska lause vanhan miehen suusta. Susie vaikuttaa mukavalta ystävältä, odotan innolla lisää hänestä, kun hänellä nyt oli niin kova kiire. Kohtaukset hyppäsivät sulavasti paikasta toiseen, nuo pallovälimerkit voisi kyllä jättää pois. Oikeinkirjoitus oli hyvin kunnossa, muutama pieni seikka kaipaisi vielä korjausta. Pari kertaa Edithiin viitattiin sanalla "tämä", mutta ensisijaisesti henkilöstä käytetään aina hän-pronominia. Tämä-sanaa käytetään, kun kirjoitetaan kahdesta eri henkilöstä, esimerkiksi: "Edith näytti kirjettä pikaisesti Felicialle, ja hymy levisi tämän korviin." Tällöin tämä-sana viittaa Feliciaan. Lauseen loppuun tulee myös aina piste, ellei kyseessä ole vuorosana, jota seuraa johtolause (hän sano). Siis näin:
"Mainiota", Michael sanoi astuessaan äitinsä perässä kauppaan. "-Sit meidän ei tarvitse koskaan nähdä." Mielenkiintoinen tarina!

Saat 7 kaljuunaa, 16 tuparia sekä Viistokujan vierailija-merkin!
Aurelia » 13.8

Nimi: Rebecca Bennett, Korpinkynsi

09.08.2017 13:20
Rebecan kouluvuosi
Toinen luku

"Mitä? Mitä siinä lukee? Kathy kirkui jännittyneenä. Rebecca laski kirjeen käsistään ja piti dramaattisen tauon ennen kuin sanoi:
"Tämä kuulostaa jonkinlaiselta viestiltä jollekulle. Johtopäätökseni on, että heillä on pahat mielessään."
"Pyh, eihän tuosta selityksestä saa mitään selkoa", Elizabeth tuhahti. Rebecca kohautti olkiaan ja ojensi lappusen ystävilleen. Kathy luki:
"'Taho, kaikki selvää. Punamökki, loskan kolmas. Tuo poika.'"
"Taisimme saada aikamoisen pähkinän purtavaksi", Elizabeth totesi asiallisesti. Rebecca nyökkäsi ja sipaisi otsatukkansa sivuun valmiina toimeen. Kathy kääri hihansa ylös, hyppäsi pystyyn, kompastui Elizabethin jalkaan ja kaatui. Rebecca hihitti ja auttoi Kathyn pystyyn.

Kolmen aikoihin ruokakärry saapui. Kathy pomppasi Elizabethin jalkaa varoen seisomaan ja kiiruhti ovelle vatsa kurnien.
"Vähän kaikkea, kiitos. Kiitos", Kathy palasi paikalleen syli täynnä - omien sanojensa mukaisesti - kaikkea namia. Elizabeth tuijotti Kathya kulmat koholla. Kathy huomasi sen ja kohautti olkiaan:
"Nyt on lounasaika. Tahdotko, Recca?"
"Ei kiitos, minulla on omat eväät", Rebecca kieltäytyi ja kaivoi eväspussistaan kurkkuleipiä, kurpitsamehua, pullan ja pari tomaattia. "Olen kateellinen sinulle", Elizabeth huokaisi ja katsoi ihastuneena pullaa, ikään kuin se olisi ollut hänen tosirakkautensa.
"Saat minulta, jos tahdot!" Kathy tarjoutui. Elizabeth pudisti päätään:
"En saa syödä makeaa. Äiti kieltää. Ja mielummin söisin Rebecan pullan kuin sinun suklaasammakkosi, Kathy." Kathy huudahti:
"Minun sammakoissani ei ole mitään vikaa!" Ja suurin elein hän avasi yhden paketin, puraisi sammakolta pään ja kaivoi suklaa-sammakkokortin esiin.
"Kuka tuli?" Rebecca kysyi kiinnostuneena mussuttaen leipäänsä.
"Newton Scamander", Kathy kertoi, "tiedättehän, hän on kirjoittanut Ihmeotukset ja niiden olinpaikat."
"Minä en tiennyt", Elizabeth sanoi. Kathy vilkaisi häntä ja selitti:
"Niin, et tietenkään tiennyt, sinullahan ei ole taikaolentojen hoitoa. En voi vieläkään käsittää, miksi vihaat eläimiä!"
"En minä niitä vihaa", Elizabeth väitti, "en vain ole erityisen ihastunut niihin."
"Jo riittää lörpöttely!" Rebecca huudahti nopeasti, sillä hän huomasi lähestyvän riidan merkit. Kathy kohautti olkiaan ja jatkoi syömistä.
"Jatketaanko viestin selvittämistä?" Elizabeth kysyi toiveikkaana ja avasi muistikirjansa. Hän rakasti kaikenlaisia pulmia ja kimurantteja ongelmia. Toiset nyökkäsivät. Siispä Elizabeth alkoi miettiä:
"Mehän päädyimme siihen, että 'Taho, kaikki selvää' tarkoittaa suunnilleen samaa kuin 'jonkun nimi, kaikki on tehty'. Kysymys siis on, mikä on Punamökki." Kathy ehdotti:
"Se on luultavasti paikka, jossa Taho ja viestinkirjoittaja tapaavat."
"Aivan. Pitää vain selvittää, mikä." Elizabeth sanoi.
"Sehän on helppoa. Haravoidaan koko maailman kaikki punaiset mökit läpikotaisin", Rebecca totesi sarkastisesti.
"Entä mitä tarkoittaa loskan kolmas?" Kathy kysyi.
"Se on varmaankin tapaamisen ajankohta salakielellä", Rebecca mietti, "ainahan salaisissa viesteissä sanotaan aika ja paikka."
"Totta. Hyvä, Recca! Viimeinen on mielestäni selvä", Elizabeth sanoi.
"Luuletko, että he ovat kidnapsanneet pojan ja vaativat puumia?" Kathy kysyi kauhuissaan. Elizabeth nauroi ja korjasi:
"Kidnapanneet pojan ja vaativat lunnaita, höpsö!" Elizabeth tiesi jästitermit, sillä oli itse jästisyntyinen.
"Mutta en, en luule. Uskon, että lähettäjä vaatii tätä Tahoa tuomaan tämän kirjan. 'Lapsi lensi kuuhun'. Luultavasti lähettäjä on ryöstänyt pankin, laittanut rahat kirjan väliin ja tunkenut kirjan lähimmän kirjakaupan hyllyyn. Tämän Tahon pitää enää hakea kirja - toisin sanoen tämä - ja viedä se sisältöineen Punamökkiin."
"Niinhän se tietenkin on! Oletpa fiksu, Betzy, Rebecca ihaili.
"Mutta luuletko, että olemme vaarassa? Saattaakohan Taho jäljittää meidät jonkin jästivempaimen avulla?" Kathy piipitti ja valui matalaksi penkillä. Elizabeth kohautti olkiaan ja sanoi vakuuttavasti:
"Mutta Kathy, muista että me olemme noitia. Vaikka olemmekin vasta kolmannella luokalla, niin kyllä me silti yhdelle jästille pärjäämme."
Kaikki katsoivat ulos ikkunasta. Oli alkanut sataa, ja suuret pisarat hakkasivat ikkunoita junan kiitäessä kohti Tylypahkaa.

~Tarkistin tarinan mahdollisten kirjoitusvirheiden varalta kolme kertaa. Toivon ettei mikään jäänyt huomaamatta! Säännöissä sanottiin, ettei hahmoni (Rebecca), saa syödä esimerkiksi suklaasammakkoja ellen niitä ole oikeasti ostanut, mutta saahan Kathy syödä ja tarjota muillekin? Kirjoitin niin nyt tähän tarinaan, mutta toki pistän Kathyn syömään vaikka porkkanoita jos ei saa :)

Vastaus:

Itse asiassa suklaasammakoita ei edes löydy kauppojen valikoimasta, joten suklaasammakoita saa aina syödä virallisesti ostamattakin :) Säännöt koskevat myös vain kaupoista saatavia tuotteita, eli junan kärrynoidalta saa tarinoissa ostaa ja syödä aivan vapaasti!
Lapun arvoitus oli todella mysteerinen, ja oli hauskaa seurata, kun tytöt selvittivät salakielen viestin! Mysteerin selvittämisestä ja tyttöporukasta tuli vähän Neiti Etsivämäinen tunnelma, Rebeccankin porukassa tyttöjen luonteet täydensivät toisiaan; Kathy oli vähän hosuva ja iloinen, Elizabeth rauhallisempi ja selvästi porukan älykkö. Elizabeth selittikin pulmanratkaisussa pätevästi ratkaisun kulkua, niin lukija pysyi kärryillä. Onpa dramaattista, jos rahat ovat ryöstettyjä! Todella nokkela käänne, että lappusen ”tuo poika” viittaa romaaniin. Mutta miksi lappu sitten oli kirjan välissä..? Keskustelu oli jälleen luontevaa, eikä mukana tuntunut olevan turhaa jaarittelua. Loppu oli päättävämpi kuin edellisessä keskustelun tuntuessa tulleen päätökseensä, hienoa! Tarina koostui tällä kertaa melkein pelkästä vuoropuhelusta, kuvailua voisi keskustelun seuraksi olla vähän enemmän, samoin kuin viittauksia muuhunkin kuin nykyhetkeen. Miltä kärrynoita näytti, tai haisiko vaunuosasto makealta Kathyn ostettua vähän kaikkea? Oliko Kathy aina noin kömpelö, ja oliko Rebeccalla aina omat eväät mukanaan? Mysteeri tiivistyy!

Saat 7 kaljuunaa, 14 tuparia ja Mysteerimetkuilija-merkin!
Aurelia » 13.8

Nimi: Abigail Rosewell, Rohkelikko

09.08.2017 11:11
Toinen luku~Viistokuja

"Abigail, tule jo!" huusi äiti alakerrasta. Taistelin hiusteni kanssa omassa huoneessani, sillä olimme lähdössä Viistokujalle. En kerta kaikkisesti onnistunut tekemään siistiä poninhäntää, joten jätin hiukseni auki. Olin pukeutunut lempi paitaani. Isä oli vinkannut, että minulla pitäisi olla oma lemmikki Tylypahkassa, ja halusin pöllön. Tahdoin näyttää siistiltä ja hyvältä omistajalta.
"Tullaan!" huusin ja juoksin alakertaan. Isä ja äiti olivat odottaneet minua sohvalla, takkamme edessä.

"Käytämmekö me hormipulveria?" kysyin isältä. Isä nyökkäsi minulle ja kääntyi ympäri. Hän otti takan päältä mustan kupin, joka oli täytetty kimmeltävällä pulverilla. Äiti otti pulveria nyrkkiinsä ja asteli takan päälle. Katselin kuinka äiti seisoi selkä suorana takassa, ja pudotti pulverin.
"Viistokuja!" hän huusi samalla. Sitten vihreät lieskat nielaisivat äidin.
"Sinun vuorosi Abigail", sanoi isä ja ojensi pulveria. Otin sitä kourallisen käteeni, ja astelin takkaan seisomaan. Tein niinkuin äiti, ja ojensin käteni suoraksi.
"Muista puhua selvästi", muistutti isä ja katsoi minua rohkaisevasti.
"Viistokuja!" lausuin samalla, kun tiputin pulverin kädestäni. Samassa maa jalkojeni alla hävisi ja aloin kieppumaan kamalasti. Hiukseni heiluivat villisti minne sattui, ja käteni sekä pääni kolahtelivat jatkuvasti johonkin. Minua alkoi huimata ja ajattelin, että kohta oksennan. Juuri silloin tupsahdin hälinän keskelle.

Haukoin hetken raikasta ilmaa, ja katselin ympärilleni. Suoraan edessäni avautui katu, joka oli täyttynyt noidista ja velhoista. Heidän eriväriset vaatteensa ja kaapunsa sotkeutuivat yhteen, ja puheesta ei saanut mitään selvää. Katujen reunat olivat täynnä erilaisia kauppoja, joista vilisi sisään ja ulos ihmisiä. Pari minun ikäistäni noitaa kävelivät innoissaan jutellen ohitseni. Heillä oli jo kaikki koulukirjat ostettuna. Toinen kantoi kissaa, ja toisella näytti olevan sammakko.
Katu haarautui kahteen suuntaan ihan toisessa päässä. Katujen välissä oli kaikista isoin ja turvallisin valkoinen rakennus. Se oli Irveta. Irveta oli velhopankki, jota turvallisempaa paikkaa ei ollut. Sitä ei oltu koskaan aikaisemmin ryöstetty.

"Abigail, siellähän sinä oletkin", huokaisi äiti ja tuli luokseni. Äidin perässä hölkytti isäni.
"Aloitetaan Abigailin ostoksista", kuiskasi äiti isälle. Ihan kuin minä en olisi kuullut tuota.

Kävimme ostamassa kaikki koulukirjani ensin-se oli kamalan tylsää minulle-sitten kaikki välineet mitä tarvittiin koulussa, kuten esimerkiksi uusi sulkakynä.
"Noniin, mitä tarvitset vielä?" kysyi isä kirjapinon takaa.
"No, minulta puuttuu taikasauva, sulkakynät ja pöllö", luettelin. Äiti katsoi minua hetken hämmentyneenä.
"Pöllö?" hän kysyi. Isä naurahti ja pyöräytti silmiään.
"Abigail kertoi, että tahtoo pöllön. Ja kyllähän Tylypahkassa lemmikki täytyy olla!" isä muistutti. Silloin äidin ilme kirkastui aivan kuin hän olisi muistanut jotakin tärkeää.
"Mene sinä ostamaan taikasauva, niin me haemme sulkakynät. Voimme hakea yhdessä pöllön", sanoi äiti. Nyökkäsin ja lähdin kävelemään kohti Ollivandersia. Se oli paras taikasauvakauppa joka Viistokujalta löytyi.

Avasin kaupan oven innoissani. Nyt saisin ikioman sauvani!
"Kuinka voin auttaa?" Kysyi vanha mutta iloisen näköinen mies. Hän käveli luokseni, ja katseli minua hetken.
"Tarvitsen ensimmäisen sauvani", kerroin hymyillen.
"Aivan, tulen pian!" Sanoi mies-hän taisi olla Ollivanders-ja lähti pois näkyvistä. Hetken päästä hän tuli takaisin mukanaan laatikko. Hän avasi sen, ja ojensi minulle tumman ruskean taikasauvan.
"Tässä", Ollivanders antoi sauvan minulle. Kiitin häntä hymyillen ja kokeilin sauvaa heilauttamalla sitä. Valitettavasti siitä purkaantui loitsu, joka tiputti kaiken mitä oli ollut tiskillä. Hätkähdin ja laitoin sauvan pois kädestäni.
"Ilmeisesti tuo ei sovi", sanoi Ollivanders ja kipitti hakemaan uuden sauvan. Hän toi mukanaan ruskean taikasauvan. Hän antoi sen minulle. Heilautin sitä, ja sen sijaan että jokin olisi mennyt rikki, hiuksiini alkoi puhaltaa tuuli ja sauva alkoi tuntua oikealta.
"Taisimme löytää sauvani!" iloitsin Ollivandersille.
"Se on leppää, ja sisältää yksisarvisen jouhen. Se on taipumaton", kertoi Ollivanders. Maksoin sauvan, ja lähdin kaupasta. Näin nopeasti äidin ja isän Ihmeiden eläinkaupan lähellä. Juoksin heidän luokseen, ja astuimme sisään kauppaan.

Kävelin suoraan pöllöjen luokse ja katselin jokaista lempeästi. Saavuin valkoisen tunturipöllön luokse, joka oli vasta aika nuori. Se katseli minua pää kallellaan. Juuri, kun olin sanomassa äidille, että tahdon tämän, kuulin jonkun äänen.
"Eikö sinulla ole varaa kuin tuollaiseen säälittävään sammakkoon?" kysyi joku ruskeahiuksinen pitkä poika. Hän pilkkasi jotain tyttöä, joka oli ostamassa sammakkoa. Tyttö pidätteli itkua ja yritti lähteä, mutta poika seisoi tiellä ja jatkoi pilkkaamista.
"Jätä tyttö rauhaan!" Huusin pojalle ja kävelin hänen luokseen.
"Tai tapahtuu mitä?" Uhosi poika.
"Tai taion sinut tuollaiseksi rupikonnaksi", tiuskaisin ja näytin yhtä rupikonnaa. Poika säpsähti pienesti, mutta sitten alkoi hymyillä minulle ilkeästi.
"Et sinä osaa taikoa, mahdatko edes omistaa vielä sauvaa?" hän lällätteli. Vetäisin sauvani esiin ja osoitin poikaa.
"Otatko sen riskin?" kysyin tuijottaen poikaa. Hän seisoi hetken paikallaan mutta lähti sitten mulkaisten minua ja tyttöä.
"Kiitos! Hän on kiusannut minua aiemminkin", sanoi tyttö surkeasti.
"En pidä kiusaajista. Hän ansaitsi sen", hymähdin.
"Osaatko todella taikoa ihmisen sammakoksi?" kysyi tyttö yllättäen. Pudistin päätäni ja aloimme nauramaan.
"Abigail, valitsitko jo pöllön?" kysyi äiti joka oli tullut takahuoneesta. Vanhempani eivät olleet nähneet äskeistä.
"Kyllä!" huudahdin ja näytin nuorta pöllöä. Kaupan myyjä tuli ja otti tunturipöllön. Hän laittoi sen häkkiin ja ojensi minulle.
"Yhdeksän kaljuunaa kiitos", sanoi nainen, ja ojensin hänelle oikean summan.

//Tarkistin tarinan kahteen kertaan kirjotusvirheiltä, mutta jotain jäi varmasti huomaamatta. Yritän keksii tolle pöllölle nimen mahdollisimman nopeesti!

Vastaus:

Pöllön nimellä ei ole mitään kiirettä, ellet itse halua ottaa nimeä mukaan tarinaasi :) Tarinassa oli paljon osuvaa kuvailua ja myös jännittäviä juonenkäänteitä. Aina ei ole tarpeellista tietää, mitä hahmolla on päällään, mutta annoit ulkonäöstä miettimiselle hienosti selittävän syyn - halun näyttää hyvältä pöllön omistajalta! Se jäi mieleeni, koska välillä elämässä tulee vastaan tilanteita, joissa täytyy edustaa ja näyttää parhaat puolensa. Se otti myös tarinan alussa lähtien pöllön ostamisen teemana mukaan tarinaan. Viistokujan kuvailua oli juuri sopivasti, ja se sopi takasta tupsahtamiseen - hiukan pökerryksissä kävi järkeen, että Abigail katseli ensin vain ympärilleen, eikä huolehtinut vanhemmistaan ennen kuin he löysivät hänet. Loppukappale oli lempparini, oli hienoa nähdä että Abigail onnistui itsevarmuudellaan karkottamaan kiusaajan! Tuntui, että Abigail ja kiusattu tyttö tuntuivat tulevan toimeen, kun he nauroivat yhdessä. Mahtaakohan tytöstä tulla Abigailin ystävä..? Abigail oli myös hyvin rohkelikkomainen puolustaessaan tyttöä. Loppu tuntui vähän äkkinäiseltä, olisi ollut kiva hyvästellä tyttö tai jotenkin muuten päättää tarinan tapahtumat. Virheitä olit korjannut hienosti, loppupuolella tuli vielä muutama iso alkukirjain johtolauseen alkuun (uhosi poika), ja lempipaitani sekä tummanruskea ovat yhdyssanoja. Yhdyssanaa voi testata koettamalla lisätä väliin adjektiivia: punainen lempipaitani on oikein, lempi punainen paitani ei.

Saat 6 kaljuunaa, 15 tuparia sekä Tasa-arvotaistelija-merkin!
Aurelia » 12.8

©2017 Tylypahkan taikakoulu - suntuubi.com