Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarinat

  oleskeluhuone • mainokset

Muistattehan, että seuraavan tarinan saa kirjoittaa vasta, kun edellinen on arvosteltu!

Vieraskirja  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Nuppu Dianar

05.04.2020 10:34
Neljäs luku

Että mitä?
Cristin laitettua hatun päähänsä se huusi melkein oitis:
-LUIHUINEN! Luihuiset taputtivat koviten mitä salissa oli tähän mennessä taputettu. Olin ihan, että mitä? Cristi on Luihuinen. Eihän tämä voi pitää paikkaansa. Pomppasin heti ylös ja huusin.
-Miten hän meni Luihuiseen hän on ollut aina kiltti ja ystävällinen.Ei hän voi olla Luihuinen! Lähdin itku kurkussa pois suuresta salista. Lähdin kiertelemään Tylypahkaan. Yhtäkkiä takaani kuului ääni se oli Midd.
-Miten saatoit mennä Puuskupuhiin. Jätät minut sinne yksin niiden typerien Korpinkynsien kasaan. Ja Cristikin on Luihuinen ja Tommi. Luulet, että hän on ystäväsi, mutta pojat eivät tytöistä välitä. Minullakin oli poika kaverina hänen nimensä oli Aatzi. Hän oli maailman huomaavaisin ja hyväsydämisin ihminen jonka tunsit, mutta sitten hän yhtäkkiä lopetti koulun ja katosi lopullisesti. Midd alkoi nyyhkyttää, niin etten huomaisi.
-Hattu valitsi minne menen ja miksi haukuit kavereitani! Olin kiukusta soikea. Lähdin takaisin suureen saliin minua hävetti tulla takaisin. Kaikki tuijottivat minua, mutta huomasin, että pöydille oli tullut ruokia mitä kummallisimpia. Istahdin Tommin viereen ja hän tökkäsi minua.
-Missä sinä olit? Oletko maistanut tätä? Se on tosi hyvää. Maista, Tommi antoi minulle kanan ja huomasin, että minun paikalle oli laitettu kultainen lautanen. Maistoin kanaa se oli mahtavaa.
Lähdimme kohta puuskupuhin oleskeluhuoneeseen ja nukkumaan.

Vastaus:

Olipas lajittelu täynnä jännitystä! Tässä heräsi paljon kysymyksiä, esimerkiksi miksi Cristi tosiaan meni Luihuiseen, ja miksei Midd tykkää muista Korpinkynsistä? Harmitti yhdessä Nupun kanssa, ettei Cristi päässyt samaan tupaan - ei ihmekään että hän joutui lähtemään salista vähäksi aikaa pois. Kiva että hän silti uskalsi mennä takaisin, vaikka vähän hävettikin. Toisaalta harmi ja toisaalta hyvä, ettei kukaan opettaja tullut puhumaan Nupulle hänen järkytyttyään lajitteluhatun päätöksestä: tuntui että olisi ollut kiva, jos joku olisi varmistanut että hänellä oli kaikki ok, kun kerran itketti; mutta opettajilta olisi voinut tulla läksytystä siitä, että Nuppu tuntui ajattelevan Luihuisen olevan vain ilkeiden tupa. Tuli mieleen, jos Cristi päätyikin Luihuiseen vaikkapa siksi, että on niin uskollinen ystävä? En jaksa odottaa, että Nuppu tapaa Cristin ja kuulee hänen ajatuksiaan siitä, että päätyi Luihuiseen! Middin tunteenpurkaus oli yllättävä - ihan oikein hänelle, että Nuppu sanoi hänelle vastaan. Loppu oli mukavan rauhallinen jännityksen päätteeksi. Mahtavaa, odotan taas innolla seuraavaa tarinaa! :')

Saat 4 kaljuunaa, 11 tuparia sekä Sauvat solmussa -merkin!
Aurelia » 5.4.

Nimi: Emily Hawkins

05.04.2020 08:50
Luku 5 – Joulua kohti

Emily katseli ikkunan takana verkalleen putoilevia hiutaleita. Aurinko loi säteitään pihamaalle ja sai kinokset kimmeltämään. Sää oli kertakaikkisen täydellinen viimeiselle koulupäivälle ennen lomaa. Taikuuden historian tunti sen sijaan oli kaikkea muuta kuin täydellinen. Monet oppilaat nuokkuivat pulpeteillaan ja vain harva kuunteli professori Binnsin tylsääkin tylsempää sepitystä. Binns ei huomannut oppilaitaan juuri lainkaan ja puhui unettavan yksitoikkoisella äänellä. Seuraavana aamuna Emily onneksi pääsisi kauas hiukan karmivasta Binnsistä ja häijystä tuvanjohtajastaan, professori Dickensistä. Dickens oli muuttunut entistäkin häijymmäksi ja ilkeämmäksi. Enää hän ei pitänyt puuskupuheista yhtä paljon kuin aluksi, mutta korpinkynsiä hän suorastaan vihasi.
”Emily herää jo haaveistasi, tunti on päättynyt jo. Loma alkoi!” Amy hihkaisi ja tönäisi Emilyä. Emily kohotti katseensa ikkunasta.
”Ai joo, anteeksi, olen vain ihan innoissani, kun näen vanhempani taas pitkästä aikaa”, hän sanoi ja nappasi laukkunsa. Vivian odotti jo luokan ulkopuolella. Pisamanaamainen tyttö oli ujon ulkokuorensa alla rohkea ja vallaton. Kun hän oli oppinut luottamaan Amyyn ja Emilyyn, oli hän tullut hyvin toimeen heidän kanssaan. Tytöt kulkivatkin nykyään aina yhdessä. Amy oli kuitenkin pitänyt pelkkää tyttöjen seuraa liian tylsänä. Monet kerrat hän oli kutsunut Bobin heidän luokseen ja nyt Bob kuuluikin heidän tiiviiseen nelikkoon. Hän ei ollut turhia ujoillut ja aluksi se oli ärsyttänyt Emilyä valtavasti. Hän oli tiuskinut Bobille, mutta pikkuhiljaa pojan suloisuus ja vilpittömyys olivat ottaneet Emilyn valtaansa. Vaikka anteeksipyyntö olikin ollut vaikeaa, oli Emily sen tehnyt ja Bob oli ehdottomasti yksi hänen parhaista ystävistään.

Amy katseli surullisena Emilyn pakkaamista. Hän ei pääsisi kotiin jouluksi. Vivian aikoi lähteä vanhempiensa kanssa jonnekin, missä he pääsisivät ratsastamaan (kuulemma jotain jästien hommaa, vähän niin kuin lohikäärmeellä ratsastaminen, mutta ilman siipiä) ja Devona sekä Devondra olivat lähdössä Ranskaan. Vain Bob jäisi Amyn seuraksi Tylypahkaan.

”Minun tulee ikävä sinua”, Amy sanoi hiljaa Emilylle, kun tämä seisoi jonossa eteishallissa. Emily katsoi ystäväänsä myötätuntoisesti.
”Eihän se nyt niin pitkä aika ole. Ja sinulla on varmasti kivaa Bobin kanssa”, hän sanoi. Bob nyökytteli vieressä ja sanoi hiukan Bobmaisesti mahtaillen:
”Minun kanssani ei ikinä ole tylsää. Mutta hei, Emily, ihan kohta on sinun vuorosi!” Emily käänsi katseensa vahtimestari Voroon, joka jupisi jotain melusta.
”Nimi?” Voro kysyi tympääntyneesti. Emilyn kasvot sädehtivät hänen kertoessaan nimensä. Ihan pian hän näkisi taas vanhempansa! Voro katseli listaa ja sanoi:
”Vanhempasi lähettivät kirjeen, että sinun pitää jäädä tänne. Nimi?” Voro kysyi jo seuraavalta. Emilyn hymy hyytyi ja hän jäi seisomaan lamaantuneena paikoilleen. Jotakin oli täytynyt sattua. Hän oli varma siitä.
Bob veti Emilyn sivummalle huolestuneesti. Myös Amyn kasvoilla paistoi huoli.
”Hah, eikö vanhempasi huolinutkaan sinua takaisin, vai mitä?” kuului Alexin omahyväinen ääni. Amy vilkaisi häntä murhaavasti ja Alex vain virnisti pilkallisesti takaisin. Vain sekunteja myöhemmin Alexin kasvoilta hävisi kaikki ilkeyden rippeetkin ja hän valahti aivan kalpeaksi. Voron suusta oli kuulunut täysin samanlainen tympeä toteamus kuin Emilynkin kohdalla.

Aamupalalla kävi kova kuhina niiden harvojen kesken, jotka olivat jääneet lomaksi Tylypahkaan. Päivän Profeetta oli juuri saapunut. Emily ei saanut puuroa alas, hän vain tuijotti lehden etusivua kyynelten sumentamin silmin. Siinä komeili iso teksti ’Jälleen uusi hyökkäys Irvetassa’. Otsikon alapuolella olevassa kuvassa komeili Emilyn äiti tajuttomana ja verisenä.

//Tää on nyt tällanen nopeasti sutaistu tarina, toivottavasti ens kerralla tulee parempi. Täytyi nyt hypätä ajassa tosi paljon eteenpäin, että ehtisin saada kunnon juonen ennen suntuubin sulkemista.

Vastaus:

Kiva palata taas Emilyn tarinan pariin! Ajassa siirtyminen toimi erittäin hyvin eikä tämä tuntunut lainkaan sutaistulta, kun kirjoitit tiiviisti ja silti kiinnostavasti alkuvuoden tapahtumista! Piti ensin palailla vähän lukemaan edellisen tarinan loppua, mutta tässäkin tarinassa oli hyvin mukana kaikki olennaiset juonen palaset, kuten ilkeä tuvanjohtaja, kaveriporukka sekä Alex. Oli kiva kuulla, että Bob päätyi kuitenkin mukaan porukkaan - tuli mieleen Harryn, Ronin ja Hermionen kehitys Viisasten kivessä, kun Hermione vaikutti aluksi ärsyttävältä, ennen kuin kavereiden side sinetöityi! Bob vaikuttikin aika hauskalta tyypiltä, yksi lempparikohtani oli tuo Bobin hiukan mahtaileva virke. Tarinassa korostui hienosti Tylypahkaan jäämisen pettymys, kun Emily jo aiemmin ajatteli, miten ihanaa on palata kotiin, ja hän suorastaan loisti ilosta lähdön hetkellä. Oli jo itsessään kutkuttava ajatus, mitä kaikkea voisi tapahtua pakollisella joululomalla Tylypahkassa, kun paikalla ovat vain Emily, Amy, Bob ja Alex, mutta loppu se vasta olikin yllättävä! Loma muuttuikin yhtäkkiä paljon synkemmäksi. Loppu oli ainoa, josta aisti vähän kiireen tuntua: Profeetan etusivun näkemisen olisi voinut "elää" Emilyn kanssa, jos olisi kuvattu siirtymistä aamiaiselle, kuhinan ihmettelemistä ja pöytään istumista. Nyt tuntui yllättävältä siirtyä kotiinlähdöstä ja Alexista aamupalapöytään syömään puuroa ja itkemään uutista. Jokin alustus olisi siis tehnyt kohdan vielä vaikuttavammaksi, esimerkiksi Tylypahkaan jäämisen ihmetteleminen ja Päivän Profeetan saaminen käsiinsä. Lopetuslause oli kuitenkin aivan nappiosuma, se tuntui suorastaan iskulta vatsaan! Kammottavaa - miten tässä oikein käy? Jään innolla odottamaan seuraavaa tarinaa!

Saat 6 kaljuunaa, 16 tuparia sekä Lehdenlukija- ja Koukuttaja-merkit!
Aurelia » 5.4.

Nimi: Whelan Macintosh

04.04.2020 21:42
Luku 9 osa 2/2
Jälleennäkemisiä

He istuivat tuoppiensa ajan pöydässä jutellen niitä näitä. Whelan ei halunnut vielä jakaa ajatuksiaan kuluneiden kuukausien aikana. Voi olla, ettei hän halunnut jakaa niitä ikinä kellekkään. Luotettava ja ymmärtäväinen Wynnfrithkin varmasti pitäisi tyttöä sekopäänä.
“Milloin palaat takaisin kouluun?” Ailred kysyi. Hän oli ollut melko hiljainen, jopa oikeasti hiljainen Edward oli nyt häntä paljon äänekkäämpi ja puheliaampi. Oliko kenties tapahtunut jotain, mitä ei Whelanille kerrottu? Tai sitten oli muidenkin mielestä outoa tavata pitkästä aikaa näin.
“Pian, uskoisin. Ja haluaisinkin jo tulla kouluun. On pitkästyttävää olla yksin kotona”, Whelan vastasi vältellen sitä karuuta totuutta, että kotona olo tekisi hänestä vielä hullun. He joivat tuoppinsa loppuun ja Githan päätöksestä lähtivät ulos pubista, kohti Kirjurinruodin kynäpajaa. Whelan päätti lopulta ostaa itsellensä kauniin fasaaninsulkakynän, mustetta sekä kaksi pergamenttirullaa. Hän halusi aloittaa koulunsa kuin puhtaalta pöydältä takaisin palattuaan. Whelan halusi ostaa itsellensä kaiken uuden, jottei vanhat asiat saisi kaikkea pahaa takaisin mieleen.
He kävivät vielä Hepeneessä, josta Ailred osti itsellensä lapaset. Githa, Ailred ja Edward menivät Sekon pilapuotiin, mutta Whelan jäi sen ulkopuolelle. Hän etsi katseellaan Amalieta.
Naamoista tuttuja koululaisia käveli hänen ohitseen. Useat Luihuiset tervehtivät häntä tai kysyivät pikaisesti vointia. Kun Amalieta ei näkynyt eikä kavereista kuulunut mitään, hän lähti kävelemään kohti koulua johtavaa polkua pitkin. Hetken käveltyä hän näki vanhempansa sekä Amalien keskustelevan. Whelan tuli heidän luokseen, halasi siskoaan tiukasti ja vaihtoivat sitten jotain kuulumisia. Vanhemmat kysyivät epäilyttävistä ihmisistä, mutta Whelan vain pudisti päätään. Kaikki näytti olevan tavallisesti.
“Lähdemme pian kotiin. Palaa puolen tunnin päästä samaan paikkaan, mistä tulimme”, äiti sanoi ja korjasi hieman tytön vapaina heiluvia hiuksia. Whelan nyökkäsi ja lähti Amalien kanssa Pilapuodin eteen, missä muut kaverit jo odottivat. Tervehdittyään Amalieta he suuntasivat yhdessä Hunajaherttuaan. Matkalla Amalie oli osoittanut seitsemäsluokkalaista Luihuispoikaa, jonka kanssa oli tanssinut tanssiaisissa. Poika tervehti ruskeahiuksista Amalieta leveästi hymyillen.
“Ette kai ole yhdessä?” Whelan kysyi kuin kummaksuen ja Githa naurahti vieressä, kun he kävelivät pojan ohi.
“Ei. Hän taitaa pitää minusta, mutta en tunne samaa häntä kohtaan”, Amalie sanoi ja muutkin nauroivat.
Hunajaherttuasta kaikki ostivat itselleen jotain herkkuja. Whelan osti itselleen Bertie Bortin jokamaunrakeita ja suloi ne paperikassiin, jossa oli hänen ostamansa viitta, huppari sekä kirjoitusvälineet. Amalie osti myös kahden kappaleen kurpitsaleivospaketin, josta toisen antoi Whelanille juuri ennen lähtöä. Whelan hyvästeli sisarensa ja ystävänsä, jotka lähtivät kohti Tylypahkaa. Whelan käveli vanhempiensa luokse ja vuorollaan he matkustivat hormiverkoston kautta kotiin.
Hormiverkostossa kulkeminen aiheutti enemmän huimausta, kuin aikaisemmin päivällä. Kevyesti huojuen Whelan meni omaan huoneeseensa, kartanon toiseen kerrokseen ja asetti kirjoitustarvikkeensa nätisti pöydälle. Vaatteet hän laittoi isoon kaappiin ja pian oveen koputettiin. Sisään astui isoäiti Wynnfrith. Hän näytti nyt entistä vanhemmalta seistessään valon edessä varjojen luoden mustia läikkiä naisen kasvoille.
“Etkö lähtenytkään isoisän kanssa eilen?” Whelan kysyi hieman säikähtäen. Isoäiti pudisti päätään.
“Farleylla on asioita hoidettavana. Vanhempasi ovat kiireisiä niin työn, kuin sinunkin asian puolesta. Minulla ei ole muuta annettavaa, kuin pitää sinulle seuraa.”
Isoäiti kuulosti niin surulliselta, että Whelan koki hieman myötätuntoa ja sääliä.
“Haluatko Bertie Bortin rakeita?” mustahiuksinen tyttö kysyi vanhemmalta, jo harmaantuneelta naiselta hiukan oudosti. Wynnfrith hymyili heikosti ja astui huoneeseen. Hän sytytti kynttilät huoneeseen käden heilautuksella ja Whelan ajatteli, että halusi oppia myös taikomaan yhtä sulavasti.
Whelan tarjosi vielä isoäidilleen rakeita ja hän söikin niitä muutaman.
“Milloin palaat kouluun?”
“En tiedä vielä”, tyttö vastasi kohauttaen olkapäitään. Hän istuutui isoäitinsä viereen huokaisten.
“Kuulin, mitä vanhemmat puhuivat eilen”, Whelan jatkoi vielä. Wynnfrith katsoi häntä kulmat hieman kurtussa, kuin kysyen, mitä hän kuuli.
“He eivät ole kehittäneet mitään suunnitelmaa. He eivät tiedä mitään mistään.”
Isoäiti painoi hieman päänsä, kun Whelan kertoi kuulemansa murheen murtamana. Wynnfrith laski tytön puoleisen käden hänen olalleen, kuin lepyyttäen.
“Oletko vihainen?” vanha nainen kysyi hieman rahisevalla äänellä.
“En. Pettynyt vain”, Whelan huokaisi hiljaa kylmästi.
“Kuule, Whelan. Tiedät, miten itsekäs tämä suku osaa olla. Tee asiat itse omin päin.” Isoäidin silmissä oli kiiltoa, joka sai Whelanin jännittymään. Wynnfrith näytti hieman pelottavalta hämärtyvässä huoneessa.
“Miten?” tyttö kysyi ajatuksensa ääneen.
“Luota minuun. Olet niin fiksu tyttö”, Wynnfrith sanoi ja otti tiukemman otteen tytön olkapäästä. Whelan nyökkäsi, mutta häntä silti huoletti tulevat V.I.P.-kokeet. Miten hän voisi tehdä yhtään mitään kouluajalla?
“Entä koulu?”
“Sanoinhan, olet fiksu. Keksit kyllä ratkaisun.”
Wynnfrith rauhoittui hieman, höllensi otetta olkapäässä ja naurahti hieman itsekseen.
“Selvä”, Whelan vastasi lopulta. Hän oli tästä lähtien omillaan.

Vastaus:

Tarinan loppupuolella kävivät kylmät väreet selkäpiitä pitkin! Vaikka tämä olikin tavallaan yhtä lukua edellisen kanssa, näissä tuli upea vaihtelu ensimmäisen osan loppuessa pääosin iloisiin tunnelmiin ystävien kanssa, tämän toisen jättäessä Whelanin enemmän yksin kuin ennen. Yksinäisyys on selkeästi eräs tarinan teemoista, odotan mielenkiinnolla mihin se kehittyy. Tuollaisen viimeisten kuukausien trauman ylitse pääseminen on varmasti vaikeaa, ja asian painavuus tuli hyvin alussa esiin, kun Whelan mietti, pystyisikö koskaan kertomaan tästä ajasta muille. Amalie oli ihana, lämmin piristys tarinaan, hän vaikuttaa kyllä ihan huippu siskolta. Kotona kerroit upeasti keskustelun kautta sen, ettei vanhemmilla itse asiassa ollutkaan minkäänlaista suunnitelmaa kostoksi. Wynnfrith oli erinomainen keskustelukumppani - erityisesti juonen kannalta. Hänestä tuli jopa hiukan pelottava vaikutelma ja sellainen mielikuva, että Wynnfrith saattaa olla paljon voimakkaampi ja mahtavampi noita lempeän ulkokuorensa alla kuin kukaan saattaa arvata. Pidin siitä, että hän sanoi Whelanin olevan tarpeeksi älykäs pärjäämään yksinään, vaikka samaan aikaan toivoi, ettei hänen tarvitsisi pärjätä yksin. Alun ja lopun teemat ja tunnelmat toivat mieleen vahvan toiveen siitä, että jospa Whelan tarinan aikana löytäisi jonkun josta saada tukea tai johon tukeutua... Toisaalta Whelan on niin kovasti sukunsa piirissä ja kahleissa - mistä kieli mukavan hienovaraisesti se, että äiti korjasi Whelanin vapaita hiuksia - että siitä erkaantuminen voi olla hyvä, kuten Wynnfrith vihjasi. Jännittävää nähdä miten käy! Oikeinkirjoituksesta tuli mieleen, että kuin-sanan eteen ei tule pilkkua. Muuten oikein sulavasti kirjoitettu tarina!

Saat 8 kaljuunaa, 20 tuparia sekä Kerronnankietoja- ja Kappaleenkatkoja-merkit, viimeisen oivasta lopetuslauseesta!
Aurelia » 5.4.

Nimi: Aya

30.03.2020 17:56
- Aya! kuului alakerrasta.
Heräsin. Siristin silmiäni, ja näin tyynyni, johon pääni nojasi.
- Aya! Oletko jo hereillä?
Tunnistin ääneksi sijaisäitini Vivican. Tänään on se aamu. Kesäloma on päätöksessä, ja on minun aikani lähteä kohti Tylypahkan koulua. Ensimmäinen lukuvuoteni. Olenhan varmasti tehnyt kaiken? Koko kesäni käytin opiskeluun, mutta enhän nyt varmasti unohtanut mitään. Katsoin kirjapinoja kirjoituspöydälläni. Taikojen perusteet, Tylypahkan historia, Tuhat taikayrttiä ja -sientä… Kirjoja oli läjäpäin, ja jokaisen olin lukenut ainakin kahdesti. Ehkä en ole unohtanut mitään.
- Aya! Kuuletko sinä minua? äitini huusi yhä kovemmin.
- Joo, vastasin.
Nousin nopeasti ylös, ja kävelin veljeni Archibaldin, perheen ja ystävien kesken Alexin huoneelle.
- Alex, oletko jo hereillä? Kysyin oven takaa.
- Joo, huoneesta kuului.
Avasin oven. Tyypilliseen tapaan Alexin matka-arkku oli ammollaan sekä täynnä tyhjyyttä, ja lattia täynnä vaatteita ja tavaroita, joita hän oli aikeissa pakata.
- Mitä sinä siinä toljotat? Auta tai mene pois, Alex tokaisi.
Nappasin lattialta tyynyn, ja heitin sen suoraan päin Alexia.
- Sen siitä saa, kun ei tee mitään ajoissa, sanoin, ja lähdin kohti vessaa pesemään hampaita ja naamaani. Päästyäni huoneeseeni, vaihdoin vaatteeni, ja silmäilin huonettani. Kaikki oli järjestyksessä ja matka-arkku täyteen pakattu. Upouusi taikasauvani, jonka sain edellispäivän käynnillä Viistokujalla, makasi matka-arkkuni päällä. Yhdeksän ja puoli tuumaa pitkä, akaasiapuuta, hieman taipuisa, ytimenä feeniksin sulka.. ihailuni kohde viimeisimmät tunnit. Äiti oli kieltänyt minua taikomasta sillä vielä, kun en ollut saanut opetusta. Tosin, ei Alexkaan saanut taikoa kotona – liekö syynä se, että äiti ei ole itse noita, eikä kumpikaan meistä tule saamaan taikoa kotona, vaiko se, ettei äiti luota Alexin loitsutaitoihin…

Kävelin alakertaan. Nenääni kantautui upea tuoksu. Haistoin pekoniset munakkaat, vehreän salaatin ja appelsiinin selkästi. Äiti oli laittanut kattavan aamiaisen, niin kuin yleensä. Sijaisisäni Carl istui jo pöydässä lautasellaan iso munakas, patonkia ja pieni kuppi salaattia.
- Alex, tulisitko sinäkin syömään? äiti huusi yläkertaan.
- Tulen kun ehdin! Alex huusi ylhäältä ärtyneeseen äänen sävyyn.
Menin hakemaan lautasen, hain pannulta tuoreen pekonimunakkaan, istuin pöytään, ja aloin syömään.
- No, Aya. Miltä tuntuu? isä kysyi virnistäen.
- Ei miltään, sanoin.
Niinhän minä sanoin. Oikeasti vatsassani kipristeli, ja mietin tuhatta asiaa samaan aikaan. Mitä jos en pääse luihuisen tupaan? Mitä jos joudun olemaan erossa Alexista taas vuoden? Mitä jos en osaa tarpeeksi asioita? Mitä jos unohdan jotain? Mitä jos taikasauvani katkeaa? Mitä jos olen huonompi kuin joku muu? Mitä jos en ymmärrä jotain? Niinpä. Tiesin, että olen älykäs. Eniten pelkäsin sitä, että joudun korpinkynnen tupaan. Joutuisin olemaan erossa Alexista paljon, joka oli jo tarpeeksi haastavaa koko viime vuoden, kun Alex oli Tylypahkassa, ja minä jästikoulussa Crawleyssa, jossa sijaisperheeni asui. Alex oli minulle erityisen tärkeä, ainoa henkilö, jolle uskalsin koskaan puhua mistään, ja ainoa, joka ymmärsi minua, vaikken puhuisi. Ainoa, joka hyväksyy minut.
- Taasko pekonimunakasta? Alex saapui keittiöön.
- Ajattelin, ettei sitä olisi siellä teidän velhomaailmassanne, äiti vastasi tapansa mukaan ystävällisesti.
- Tylypahkassa on mitä vain, Alex tokaisi. Hän haki kuitenkin aamupalansa, ja istuutui pöytään juuri, kun minä nousin omalta paikaltani.
- Aya sanoi, että hän ei jännitä yhtään, isä naureskeli. Alex loi häneen nopean katsekontaktin ahmiessaan munakastaan.
En minä kyllä niin sanonut. Sanoin vain, ettei tunnu miltään. Isä on vähän tuollainen. Laskin astiat tiskialtaaseen, ja lähdin mitään sanomatta kohti yläkertaa.

Otin sauvani käteeni, ja istuuduin matka-arkkuni päälle. Pyöritin sauvaani käsissäni. Kuinka upea. Pian olen oikea noita. Pian saan oikeasti tehdä loitsuja, joista olen lukenut. Pian saan oikeasti valmistaa liemiä, hoitaa eläimiä ja kasveja, lentää luudalla, ja mikä parasta, oppia lisää. Kuulin Alexin juoksevan huoneeseensa.
- Oletteko pian valmiita? isä huusi alakerrasta.
- Joo! vastasin.
- En! Alex huusi pieni epätoivon sävy äänessään.
- Selvä. Lähdetään puolen tunnin kuluttua, isä vastasi.
Avasin matka-arkkuni. Laitoin sinne taikasauvani, ja nappasin kirjoituspöydältäni muutaman kirjan, joita olin päntännyt viime yönä iltamyöhään asti. Kirjat olivat Alexin vanhoja, joita hän ei kesän aikana tarvinnut, ja siltä ne näyttivätkin. Alex ei tunnetusti ole mikään pänttääjä, eikä myöskään välitä suuremmin kirjojen säilytyksestä ja kunnosta. Loin viimeisen katseeni päälimmäiseen kirjaan, Ihmeotukset ja niiden olinpaikat. Otukset, nuo ihmeelliset olennot. Kuinka mielenkiintoista voisi olla tehdä tuttavuutta esimerkiksi hevoskotkan kanssa. Tai kentaurin. Upeat eläimet kiehtoivat minua. Laskin kirjan laukkuun, suljin sen, ja lähdin vetämään sitä kohti ulko-ovea ja autoa. Loin vielä viimeisen katsahduksen huoneeseeni, ettei sinne vain jäänyt mitään, mitä en halua unohtaa.
- No, toivottavasti kaikki on laukussa, mutisin itsekseni.

Lähestyimme King’s Crossin asemaa. Istuin autossa Alex oikealla puolellani. Isä ajoi vanhaa Fordiamme kohti parkkipaikkoja. Äitikin oli lähtenyt mukaan, hän oli oikein anonut vapaapäivän töistään sihteerinä, jotta pääsisi toivottamaan meille hyvää matkaa.
- Noniin, täällä ollaan, isä sanoi, ja veti käsijarrun tiukasti kiinni.
Nousimme ulos autosta. Oli kaunis, aurinkoinen poutapäivä, ja ihmiset olivat liikkeellä. King’s Crossin asema vilisi kiireisiä ihmisiä, joista vähintään joka toinen tuntui puhuvan puhelimeen kävellessään nopeaa tahtia eteenpäin. Isä nosti arkkumme mondeon takaluukusta.
- Onko tässä varmasti kaikki? isä kysyi, ja katsahti ensin nopeasti minuun, jonka jälkeen kohdisti katseensa tiukasti Alexiin nostaen vasenta kulmakarvaansa.
- On on, Alex vastasi tuohtuneena.
Lähdimme kävelemään kohti asemaa, omia laukkujamme perässä vetäen. Ei tarvinnut hakea kärryjä, kun näppärä isämme oli asentanut arkkuihimme taitettavat pyörät, jotka sai tarpeen mukaan pois tieltä.
Alex kärjessä kuljimme kohti laitureita 9 ja 10. Viime vuonna hän melkein myöhästyi junasta, kun ei ollut ottanut selvää siitä, mikä laituri 9 ¾ edes on, ja nyt se näkyi jalkojen tahdissa.
- Alex odota! äiti huusi takaa.
- Onko sinulla mun lippu? Alex kääntyi suuntaani.
Ojensin taskustani Alexin lipun. Yleensä se olin minä, joka huolehti tavaroista. Nehän hukkuisivat Alexilla. Toivottavasti pian oppisi tunneilla loitsun Tulejo, se olisi hänelle todella hyödyllinen. Alex käveli niin nopeasti, että jouduin juosta. Pian edessämme olikin laitureiden 9 ja 10 välissä sijaitseva pylväs. Noniin, olen tehnyt tämän ennenkin. Tuon vakuuttaminen itselle ei yhtään auttanut. Pylväs oli kuin portaali, juostessa sen läpi, pääsi laiturille 9 ja ¾. Alex käveli reippaasti kohti pylvästä, ja katosi kuin tuhka tuuleen. Äiti ja isä ottivat meidät kiinni.
- Menikö Alex jo? Pelottaako sinua? äiti kysyi hieman virnuillen.
- Ei, vastasin, ja nielaisin.
- Kiirettä, juna on aivan pian lähdössä, kiitos Alexin, olemme hieman myöhässä, isä sanoi vilkaistessaan isoa, hienoa, kultaista rannekelloaan.
Käänsin renkaallisen arkkuni eteeni, ja lähdin juoksemaan kohti pylvästä. Viimeisellä metrillä suljin silmäni. Kuului pieni viuhahduksen ääni. Avasin silmäni, ja olin päätynyt upealle, vähän vanhahtavalle laiturille, laiturille 9 ¾. Seisoin ja ihailin upeaa, punaista, kiiltävää junaa, sekä vanhaa arkkitehtuuria. Äiti ja isä tulivat aivan perässäni.
- Vieläkö sinä siinä seisot? Tulitko katumapäälle? isä kysyi hymyillen.
- En, vastasin, ja käännyin kohti vanhempiani.
- Tule tänne, äiti sanoi ja avasi sylinsä halatakseen minua. Halasin äitiäni, ja isäkin liittyi haliin. Harvoin meillä halattiin, joten kun halattiin, halattiin kunnolla. Rutistin vanhempiani oikein kovasti, kunnes kuulin junan torven äänen. Käännyin äkkiä kävelemään kohti junaa. Juuri astuessani junaan, kuulin äitini äänen huutavan nimeäni.
- Aya! Minulla on sinulle jotain, äiti sanoi, ja loi minuun hieman säälivän katseen ojentaessaan kirjekuorta. Nappasin kirjekuoren, käännyin, ja lähdin kävelemään junan käytävällä.


//olisin muuten laittanut nyt jo enemmän tarinastani, mutta mieleeni tuli, että onko tässä koulussa edelleen rehtorina Dumbledore, vaiko McGarmiwa? Onko opettajat samoin, kuin Harry Potter- sarjan alussa, vaiko lopussa?

Vastaus:

Olipas todella mielenkiintoinen ja taidokkaasti kirjoitettu ensimmäinen tarina! Ihastuin toden teolla heti Alexiin ja Ayan sijaisvanhempiin, Ayasta puhumattakaan. Tässä tuli hyvin esiin, miten tiukasti yhteenkietoutuneita Aya ja Alex ovat - ja silti niin tyypillisiä sisaruksia; lempikohtani tarinassa oli tuo Alexin "Auta tai mene pois" ja tyynyn heittäminen hänen namaansa, ne saivat virneen suupieleen. Kaikilla henkilöillä oli aivan omat persoonallisuutensa, mikä voi toisinaan olla aika vaikea saavuttaa jo ensimmäisessä tarinassa. Aya oli tosiaan älykäs ja hänen mielensä juoksi asiasta toiseen pysyen kuitenkin olennaisessa. Lisäksi tuli esiin hänen tapansa piilottaa jännitys ja kenties yleensäkin heikkouden merkit. Eniten pidin siitä, että yksi tärkein syy siihen, että hän halusi Luihuiseen, oli läheisyys Alexiin. Vanhemmat taas olivat ihanan huolehtivaisia juuri sopivalla tavalla ja vaikuttivat sopeutuneen tai ainakin yrittävän parhaansa sopeutua velhomaailmaan. Tarina oli erittäin hyvin kirjoitettu, mutta muutama juttu jäi mieleen: esimerkiksi, että joutua-verbin kanssa on aina sanamuoto "joutua juoksemaan", ja Tylypahkan tuvat kirjoitetaan isolla alkukirjaimella, sillä ne ovat erisnimiä. Tupa on siis Luihuinen, mutta lisäksi tuvan oppilas on esim. "se luihuinen", koska tällöin viitataan tällä määrittävällä sanalla ihmiseen, ei itse tupaan. Tulee nyt vasta tässä lopuksi vastattua esittämääsi kysymykseen: saat itse päättää, ketkä ovat koulun opettajia! Voit myös keksiä heidät itse, jos haluat. Sen sijaan tämän pidemmäksi tarinaa ei olisi kannattanutkaan venyttää. Tämä oli sopivan kokoinen luettavaksi ja lisäksi loppui sopivaan kohtaan, kun Aya lähtee Tylypahkaan tuo jännittävä kirje kädessään. Äidin surumielinen katse sai tosiaan miettimään, mistä oikein on kyse. Kirjeen saamista olisi voinut painottaa vielä enemmän, esimerkiksi sitä ihmettelemällä, silloin luvun loppuunkin olisi tullut vähän päättävämpi vire. Kaiken kaikkiaan erinomainen aloitustarina! :)

Saat 7 kaljuunaa, 17 tuparia sekä Silmät sivuhenkilöön- ja Hymyhuulten hilaaja -merkit!
Aurelia » 3.4.

Nimi: Duppu Dianar

30.03.2020 08:50
kolmas luku
Lajitteluhattu
Pian juna pysähtyi ja oppilaita alkoi poistua junasta, kun tulimme pois junassa Cristin kanssa näimme ison olion Tylyahon asemalla joka huusi:
-Ekaluokkalaiset tänne! Ekaluokkalaiset tänne. onhan tässä nyt kaikki?
Me nyökytimme koska emme halunneet suututtaa, niin suurta ja vahvaa miestä tai no kuka nyt olikaan.
-Kuka sinä olet? Kysyi joku minun takana. Olin ihmeissään miten joku voi kysyä sitä, niin kookkaan näköiseltä oliolta.
-Ai olen Hagrid Tylypahkan tilusten ja avainten vahti, riistanvartija ja
taikaeläinten hoidon opettaja.
-Noniin lähdetään. Seuratkaa minua.
Lähdimme seuraamaan Hagridia.

Kuljimme metsässä siellä oli tosi pimeää vain Hagridin öljylampun pieni tuikku näkyi edessä, mutta se ei paljoakaan auttanut näkemään mihin astuu.
Kuusen oksat hipoivat päälakea ja kutittivat. Pian näimme ison lammen jonka toisella puolella oli pienehkö vuori jonka päälle kohosi linna. Linna oli väriltään harmaa, mutta siellä oli monta ikkunaa joista kajastui valojen hehku. Olimme jo rannassa jossa oli ruskeanharmaita veneitä. Veneiden päässä oli rautainen keppi josta roikkui lyhty.
-Kolme kerrallaan yhteen veneeseen. Minä menen yksin, sanoi Hagrid ja nousi yhteen veneeseen. Nousimme veneeseen Cristin kanssa ja meidän mukana tuli tyttö jonka hiukset olivat aurinkoniityn väriset ja ne olivat löysällä nutturalla ja hänellä oli pisamia . Tyttö vain tuijotti meitä, kun hän astui veneeseen.
-Noniin seuratkaa sitten minua. Minä lähden nyt, Hagrid lähti lipumaan tummaa vettä pitkin ja, niin lähdimme mekin. Jos ylhäältä olisi katsonut olisimme näytimme kurkiauralta, mutta vain vedessä. Liplattelimme vedessä kohti tylypahkaa. Yhtäkkiä Takaamme kuului ääni se oli heleän pieni, mutta reipas sellainen.
-Ei kannata vain ihailla maisemia kannattaa myös seurata missä mennään olemme jo kohta rannassa. Pian sen jälkeen Hagrid keräsi meidän huomion.
-Kohta olemme rannassa varautukaa pysähdykseen ja sitten, kun tunnette sen nouskaa heti veneestä ja seuratkaa minua. Pian tyssähdimme maihin ja nousimme veneestä seuraamaan Hagridia. Lähestyimme Tylypahkan ovia. Ne olivat suuret. Ajattelin, että hädin tuskin jaksaisin avata ne. Astuimme isolle, mutta tyhjälle käytävälle jossa kaikui hirveästi. Kuljimme vähäisen siihen asti, että näimme tummanvihreään kaapuun sonnustautuneen vanhan naisen jonka luokse Hagrid jätti meidät. Hagrid oli jo lähtenyt edeltä, mutta kota mekin seurasimme perässä. Hetken kuluttua käännyimme taas isoille oville ja astuimme sisään. Katsoimme Cristin kanssa ympärillemme ja huomasimme, että ilmassa roikkui tuhansittain kynttilöitä ja, että kattoa ei ollutkaan. Sen tilalla oli avaruus tähteineen.
-Tämä on Suuri Sali ja tuolla on katto mutta se on noiduttu, ilmoitti Tommi-Aadolf. Pian nainen johdatti heidät pieneen huoneeseen.
-Odottakaa tässä. Haen teidät pian, ilmoitti nainen ja sulki oven lähtiessään. Kului tovi kunnes ovi taas aukesi ja nainen palasi ja pyysi meitä seuraamaan. Menimme takaisin Suureen saliin. Huomasimme, että olimme pienellä puisella korokkeella. Korokkeella oli pöytä rivi jossa istui aikuisia velhoja ja noitia. Sali ei totta tosiaan ollut tyhjä vaan siellä oli neljä pitkää pöytää jotka olivat aivan täynnä oppilaita kaavut päällä. Hän asetti meidät pöytien eteen. Huomasin vasta silloin, että korokkeella oli jakkara ja sen päällä hyvin kärsineen näköinen ruskea ja paikattu suippohattu jolla näytti olevan silmät ja suu.
Kun olimme asettautuneet nainen sanoi korokkeelta.
-Tulkaa heti istumaan penkille, kun kuulette oman nimenne onko selvä? Me nyökytimme.
-Noniin ensimmäisenä Tommi-Aadolf Kautikainen! Tommi nousi vähän hämillään joukostamme uskoisin, että häntä nolostutti hänen nimensä.
Tuli hetken hiljaisuus sitten hattu huusi:
-Puuskupuh! Puuskupuhin pöytä alkoi taputtamaan, kun Tommi otti hatun pois päästä ja riensi puuskupuhin pöytään.
-Nuppu Dianar! Menin korokkeelle.Istahdin tuolille ja laitoin hatun päähän, kun pistin sen päähän hattu alkoi puhua.
-Jaahas jaahas. Hmm. Mihin minä sinut laittaisin ole rohkea, reipas, ystävällinen ja avulias selvästikin PUUSKUPUH! Syntyi taas raikuvat taputukset, kun kävelin tyytyväisenä pöytään. Huomasin Midin korpinkynnen pöydässä heilautin kättäni, mutta hän vain mökötti ja mulkoili minua. Seuraavana oli Cristin vuoro. Hän istahti ja laittoi hatun päähän. Oli hirvittävä hiljaisuus, jos neulan olisi tiputtanut salin lattialle olisi koko sali kuullut sen pian hattu huusi...

Vastaus:

Kylläpäs nyt jäi hirveän jännittävään kohtaan! Jään ihan tuolin reunalle odottamaan, mahtaako Cristi päästä Nupun seuraksi Puuskupuhiin - vai ehkä sittenkin Midin kanssa Korpinkynteen? Tuo oli kyllä kurjaa, että Midi ei enää vastannut tervehdykseen, vaan mökötti vain. Pahastuiko hän tosiaan siitä, että Nuppu meni eri tupaan? Jäi mietityttämään myös tyttö, jolla oli aurinkoniityn väriset hiukset. Tarinaa oli ihana seurata, kun otit mukaan kuvailua tapahtumista, henkilöistä ja linnan tiluksista. Hagrid vaikutti ainakin ihan itseltään, eikä ihmekään että hänelle puhuminen vähän pelotti. Lemppari yksityiskohtiani olivat nuo päälakea kutittavat kuuseen oksaset, linnan valoa kajastavat ikkunat ja veneiden edessä riippuvat lyhdyt! Linnan valotkin ovat jo tuttu juttu, mutta niiden kuvaileminen tarinassa tekee tunnelmasta heti aivan taianomaisen. Ei tosin pidä unohtaa tuota veneiden kurkiauran asetelmaa, joka sekin oli erittäin hyvä kuvaus! Mahtavaa! Myös isot ja pienet alkukirjaimet olivat pääosin jo todella hyvin kunnossa, jatka samaan malliin! Välillä lausepötköistä tuli aika pitkiä, ja niitä voisi joko katkoa omiksi lauseikseen tai pistää ja-sanan tai muun väliin. Esimerkiksi: "Tommi nousi vähän hämillään joukostamme. Uskoisin, että häntä nolostutti hänen nimensä." Seuraavaa tarinaa odotellessa!

Saat 6 kaljuunaa, 15 tuparia sekä Ekaluokan enkeli-, Sanaseppä- ja Koukuttaja-merkit!
Aurelia » 3.4.

Nimi: Whelan Macintosh

29.03.2020 16:56
Luku 9 osa 1/2
Jälleennäkemisiä

“Whelan, on aika lähteä!”
Tyttö havahtui äitinsä huutoon. Hän veti lämpimän takin ylle, veti hupun pään yli ja sujautti sauvan rintataskuun.
“Tulossa!”
Whelan hyppi portaat alas eteiseen, missä vanhemmat seisoivat jo takan edessä hormipulveria vieressä. Tylypahkassa oli Tylyahon viikonloppu ja Whelan janosi päästä puhumaan ja kuulustelemaan ystäviltään, mitä koulussa on tapahtunut tässä ajassa. Äiti meni ensin isoon tulisijaan, heitti kourallisen hormipulveria ja huusi kuuluvasti: “Tylyaho!”. Isä nyökkäsi Whelanille. Tytär otti kutsun vastaan ja astui seuraavaksi tulisijaan. Hän otti hormipulveria kourallisen ja hieman jännittyneenä huusi selkällä äänellä: “Tylyaho!”. Samassa Whelan lähti kiepumaan ilmassa, raajat tuntuivat lähtevän irti mutta pian hän tömähti Tylyahoon äitinsä eteen. Äiti vain nyökkäsi ja he odottivat Bryantia.
Kello oli vielä sen verran, ettei Tylypahkan oppilaita ollut vielä tulossa. Kun vanhemmat lähtivät omille asioilleen, Whelan päätti käydä vilkaisemassa muutamia puoteja.
Ensimmäisenä hän meni Sekon pilapuotiin. Whelania ei oikeasti kiinnostanut pilailutavarat, mutta halusi silti käydä paikkaa katsomassa.
Pilapuoti oli lasten ja nuorten suosima paikka ja nytkin siellä vilisi joitakin lapsia vanhempiensa kanssa. Whelan näki hyllyillä kaukokorvia, valetaikasauvoja ja itsestään sekoittuvia korttipakkoja. Joku huusi hänen takaa: “Varo!”
Whelan kääntyi ja voimakkaan kääntymisen voimasta horjahti pois päin ilotulitteesta, joka sujahti hänen pään vierestä. Vaikka tyttö olikin jo paremmissa voimissa, nopea liike sai hänet huimaamaan.
Whelan poistui pilapuodista ja suuntasi sitten Velhovaatehtimo Hepeneeseen. Hän vilkaisi Kolmea Luudanvartta, jota juuri ohitti. Siellä oli niin hyvää kermakaljaa, että vesi tuntui valahtavan kielelle.
Hepeneessä oli hiljaista. Whelan katsoi hetken ympärilleen, kunnes tiskin taakse ilmestyi pienikokoinen, vanha nainen. Hän hymyili ystävällisesti.
“Mitä neidille saisi olla?” nainen kysyi pirteällä äänellä.
“Katselen vain”, Whelan vastasi kylmällä äänellä. Hän katsoi kauniita mekkoja ja ajatteli tanssiaisia, jotka olivat jääneet väliin. Huokaisten pettymyksestä hän kääntyi katsomaan pitkiä viittoja. Oli matkaviittoja, sateen pitäviä viittoja ja tavallisia viittoja. Pitkä, musta satiininen viitta tuntui vetävän Whelania puoleensa, niinpä hän pyysi vanhaa naista luokseen käden heilautuksella. Nainen kipitti nopeasti satiiniviitan viereen ja hymyili hieman.
“Tämäkö nuorta neitiä kiinnostaa?” hän kysyi ystävällisesti.
“Kyllä”, Whelan vastasi ja nyökkäsi hieman perään.
“Tule tänne peremmälle, niin sovitetaan.”
Nainen otti satiiniviitan paikoiltaan ja lähti kohti takahuonetta. Whelan käveli naisen perässä ja katsoi, kuinka pari ompelijaa tekivät mittatilaustöitä.
Takahuoneessa Whelan käveli peilin eteen. Vanhuudesta huolimatta nainen heilautti viitan tytön harteille ja laittoi sen näppärästi kiinni etupuolelta mustalla, yksinkertaisella soljella. Whelan katseli itseään peilistä. Viitassa oli pitkä huppu ja helma ylsi melkein lattiaan. Hetken itseään mittailtua, Whelan nyökkäsi hyväksyvästi.
“Otan tämän. Ajattelin myös Luihuisen tupahupparia”, Whelan sanoi. Nainen vain nyökkäsi, riisui viitan ja taian avulla toi Luihuisen vaatteita. Hän valikoi sieltä hupparin ja antoi sen Whelanille kokeiltavaksi. Tyttö kokeili hupparia ja ojensi sen sitten takaisin naiselle nyökäten. Hymyillen nainen lähti takaisin kohti tiskiä ja alkoi viikkaamaan vaatteita kauniisti paperikassiin.
“Miten Bryant ja Juliette voivat?” nainen kysyi vielä ystävällisesti, ennen kuin pyysi maksua. Whelan melkein unohti tiedetyt vanhempansa ja hätkähti aluksi kysymystä.
“He voivat mainiosti”, hän vastasi kireästi.
“Se on hyvä kuulla”, nainen hymyili leveästi.
“Entä Amalie?” nainen jatkoi.
“Hänkin voi oikein hyvin.”
“Hyvä. Yhteensä se tekisi 19 kaljuunaa.”

Ulos päästyä, Whelan näki Kolmen Luudanvarren edessä hänen ystävänsä Githan, Ailredin ja Edwardin. He näkivät myös Whelanin ja juoksivat häntä vastaan. Emilya ei näkynyt missään.
He halasivat vuorotellen Whelania. Tuntui hänestä oudolta, miten ystävät pyörivät hänen ympärillään kysellen vointia.
“Voin jo ihan hyvin. Mennäänkö Kolmeen Luudanvarteen?”
Se kävi muille yksimielisesti ja he lähtivät yhdessä pubiin. Kun he aukaisivat oven, alakerta oli tuttuun tapaan täynnä, äänekäs ja lämmin. Ailred lupautui tarjoamaan jokaiselle kermakaljat, niinpä muut lähtivät etsimään vapaata, muista hieman erkaantunutta pöytää. He istuutuivat sellaiselle pöydälle kauemmas muista ja asettivat tuolit melko yhteen. Ailred saapui pian neljän kermakaljalasin kanssa ja yhdessä he kippistelivät ja joivat kermakaljoista ensimmäiset kulaukset kovaan ääneen. Githa, Ailred ja Edward kertoi huispaustarinoita, juoruja, muiden oppilaiden mokia oppitunneilla. He kertoivat tanssiaisista ja lomista. Osan he olivatkin jo kertoneet kirjeitse, mutta Whelan kuunteli heitä silti hiljaa, välillä nauraen.
“Missä Emily muuten on?” Whelan kysyi äkkiä. Hän muisteli, kuinka olisi halunnut antaa pahaa aavistavan kirjeensä Emilylle pari kuukautta aiemmin. Emily oli erkaantunut muusta porukasta alkaessa seurustella Ailredin kanssa, joka oli loukannut Whelania. Tyttö ei kuitenkaan katunut ajatustaan vaan enemmän katui omaa tyhmyyttään, kun oli avannut kirjeen itse niin holtittomasti.
“Hän viettää nykyään aikaa kahden muun tytön kanssa. Sarah ja Antonina, kävivät samoilla pimeyden voimilta suojautumisen tunneilla, muistatko?”
“Ai, he. Miksi hän on heidän kanssaan?”
“Emme tiedä. Hän erosi Ailredista pian sinun jouduttua sairaalasiipeen ja on sen jälkeen etääntynyt meistä ihan toden teolla. Lähettikö hän sinulle yhtään kirjeitä?” Githa jatkoi taas kertomaansa.
“Lähetti kerran paranemisia, mutta Emily oli muutenkin huono kirjeiden kirjoittaja”, Whelan mutisi kulmat kurtussa.
“No, hän ei enää ole siis kanssamme. Jade Orman, muistatko, vuotta nuorempi jahtaaja? Hän on alkanut viettämään kanssamme enemmän aikaa. Hänhän lähetti sinulle kirjeitä, eikö.”
Whelan ajatteli mielessään pitkän, punahiuksinen, pisamisen tytön, jonka olemus huokui viisautta ja hieman mystiikkaa.
“Joo, hän lähetti joitain kirjeitä. Miksei hän ole täällä nyt?” Whelan kysyi.
“Hän joutui pieneen onnettomuuteen huispausharjoituksissa. Mutta Jade paranee nopeasti”, Edward sanoi väliin ja nyökkäsi. Whelan vain nyökytteli päätään.

Vastaus:

Oikein mukava, otsikkonsa mukainen välitarina - juuri tällaista ystävien jälleennäkemistä ja hengähdyshetkeä kaivattiinkin viime tarinoiden jännityksen ja synkkyyden jälkeen! Tarinan alkupuolella oli mukava seurata ja kuljeskella kaupoissa Whelanin mukana, pidin erityisesti siitä, että Velhovaatehtimon myyjä tunnisti Whelanin heti ja kyseli hänen sukunsa perään. Tässä tuli taas hyvin esiin, miten tunnettu ja maineikas Whelanin perhe on. En enää muistanutkaan, että välistä olivat jääneet tanssiaiset, mutta kaipasin niitä sitten yhdessä Whelanin kanssa, olisi ollut ihana lukea niistä. Kolmessa Luudanvarressa vallitsi mukavan lämmin tunnelma, jonka lomassa oli kiva lukea kaverusten keskustelusta - ja tietysti varsinkin Emilystä, joka mystisesti katosi joukosta. Tämä herätti paljon kysymyksiä, miksi Emily katosi juuri nyt? Jotain mätää tuossa tuntuu olevan... Sijoitit keskustelun fokuksen siis pätevästi siihen, mikä oli juuri nyt juonen kannalta oleellista. Muutamia kirjoitusvirheitä tarinassa oli, mutta ne korjautuvat varmasti helposti lukemalla tarinaa uudestaan. Omistuspäätteitä oli vieläkin unohtunut (hänen takaansa, hänen päänsä) ja suomessa lausetta ei voi aloittaa verbillä, joten oikea lausejärjestys olisi "Hänestä tuntui oudolta". Tuo "sai hänet huimaamaan" olisi oikein sanottuna myös yksinkertaisesti "häntä huimasi". Suomessa ei siis ole samanlaista rakennetta kuin vaikka englanniksi, "to make her dizzy". Kirje ei myöskään voi aavistaa pahaa, vaan sopivammin voisi sanoa "kirjeen, josta Whelan aavisti pahaa" tai vaikkapa "pahaenteisen kirjeen". Nämä olivat pikkujuttuja verrattuna tarinan kokonaisuuteen, mutta korjaamisen arvoisia silti! Jään jälleen odottelemaan seuraavaa tarinaa! :')

Saat 5 kaljuunaa, 16 tuparia sekä Kermakaljailija- ja Osuva otsikoija -merkit!
Aurelia » 3.4.

Nimi: Valeria Ainsworth

27.03.2020 14:55
Luku 4

”Omg Valeria!” kajahti huuto, kun olimme astuneet muotokuvan kätkemän salakäytävän toiselle puolelle. Tyrmässä oli melkein jonoa, kun oppilaat lainehtivat samaan aikaan kohti oleskeluhuoneen sisäänkäyntiä, valvojaoppilaat yrittäen kaitsea ekaluokkalaisia jonossa perille. Luokseni ryntäsi lyhyt tyttö, jonka mustat hiukset olivat rullakiharretut ja koulupuku liian tiukka. Siinä Bunty missä mainitaan. ”Kuulin että kirosit Reecen junassa, onko se totta?”
Siinä sitä sitten oltiin: yritin miettiä tarkasti, mitä sanoisin, koska kaikki sanomani kiirisi varmasti eteenpäin ja viimeistään päivän kuluessa läpi koulun. Edempänä väkijoukossa näin, kuinka pojan katse kääntyi ja hän kurotti kaulaansa kuultuaan nimensä. Ihme, ettei hän itse ollut jo lypsänyt kaikkea irti juorusta, mutta toisaalta, hänen kannaltaan ei näyttäisi kovin hyvältä, jos kaikki saisivat kuulla hänen pihistäneen tavaroitani.
”Yritin vain saada hänet pitämään näppinsä erossa”, pääsi suustani ennen kuin ehdin miettiä enempää. Bunty kohotti kulmaansa hyvin kiinnostuneen oloisena, enkä ollut varma, mitä hän siitä leipoisi.
”Eli te ette ole enää yhdessä?” hän kysyi. Emme, koska Reece ei pysynyt housuissaan, ajattelin karvaasti.
”Ei olla”, vastasin tyynesti, vaikka hieman happamammin kuin äsken. ”Eikö se ole jo viime vuoden uutisia?”
”Relaa, Bunty”, Olivia leikkasi väliin. ”Tämä ei ole mikään haastattelu.”
”Oi anteeksi, ei ollut tarkoitus tunkeilla”, tyttö sanoi, mutta enemmän tekoystävällisellä äänellä kuin tosissaan. ”No, nähdään, hyvää koulunalkua!” Ja samassa hän oli kadonnut ystäviensä, muiden kutosluokkalaisten rykelmän pariin.
Olivia puisteli päätään.
”Uskomaton tyyppi. Mitähän koulu olisi ilman häntä?”
”Tylsää”, Rose kohautti olkiaan.
”Tai normaalia”, Olivia tuhahti. Liikuimme tungoksessa eteenpäin: jollain konstilla Bunty oli jo livahtanut ovesta sisään.
”Minä tavallaan pidän hänestä”, sanoin maltillisesti. ”Hän tietää mitä haluaa. Luulisi, että hän olisi tehnyt vihamiehiä koko elämänsä ajaksi, mutta jotenkin häntä on niin vaikea vihata.”
”Antaa merkityksen Luihuisen käärmeelle”, Olivia sanoi. Katsoin hänen nyrpistyneitä kasvojaan ja kiedoin käden hänen harteilleen.
”Mikä on saanut sinun sauvasi solmuun?”
”Minä vain… Hänhän haluaa journalistiksi. Mihin hän tuolla tyylillä pääsee?” Olivia kysyi purevasti.
”On Profeetta ennenkin ottanut kyseenalaisia kirjoittajia.”
”Eivätkä juorulehdet ole pelkästään jästien juttu”, Rose lisäsi.
”Ja sinunkin täytyy myöntää, että hän on tehnyt itselleen jo julkisesti erottuvan nimen”, sanoin.
”Me Noidat olisi varmasti jo kiinnostunut hänestä.”
Olivia puisteli päätään.
”Kirjoittaisi edes koulun lehteen.” Pärskähdin ajatukselle.
”Kiitos Morganan että ei kirjoita! Kaikki lukisivat minusta ja Reecestä paperilta.”
”Ei kukaan lue sitä lehteä, ja Bunty tietää sen”, Rose pyöräytti silmiään. ”Se on sen päätoimittajan vika, kirjoittaisi nyt edes joskus jostain kiinnostavasta.”
”Sillä sentään on eettinen kompassi”, Olivia sanoi.
Kuljimme vihdoin seinästä paljastuvan oven läpi ja vihreässä valossa kylpevään oleskeluhuoneeseen. Suurin osa etenkin nuoremmista oppilaista oli jo siirtynyt portaisiin kohti makuusaleja, mutta minulla ei ollut mikään kiire purkamaan matkalaukkua, joten rojahdin sohvadivaanille shakkipöydän viereen. Vasemmalla puolella pöytää valtavan, holvikaarimaisen ikkunan takana joukko ahvenia uiskenteli järveen upotetun Luihuisen patsaan ohitse.
”Öitä, Ainsworth”, Reece toivotti kulkiessaan salin lävitse. En vastannut mitään. Ai Ainsworth? Hän oli kutsunut minua sukunimellä viimeksi pari vuotta sitten, kun olin vasta haaveillut hänen suutelemisestaan.
”Sinun pitäisi mennä heti vaatimaan päiväkirjaa takaisin”, Rose sanoi hiljaa kumartuen lähemmäs nojatuolistaan.
”Ei, siinä kävisi vain samoin kuin junassa, ja sitten lentäisin ulos koko koulusta”, vastasin. Hieraisin otsaani turhautuneena. Kun avasin silmäni Olivia katsoi mietteliäästi shakkilautaa ja siirsi lähettiä. Rosekin katsoi nappuloita, yhtä mietteliään näköisenä, mutta epäilin että hän ajatteli samaa kuin minäkin: jotain millä saada kirja Reeceltä. ”Taidan vain lintsata tunnilta joku kerta ja penkoa hänen tavaransa.”
”Kuulostaa hyvältä. Ei hän ole tarpeeksi älykäs piilottaakseen sitä.” En ollut asiasta täysin varma, sillä hän oli osoittanut olevansa tarpeeksi viekas pitämään sen ja kiristämään sillä, mutta siinä istuessa koko päivän uuvuttava matka alkoi vihdoin kolottaa luita ja tuntui, että saisin vihdoin unta oikeaan aikaan, mikä tarkoitti, että paremman suunnitelman miettiminen saisi jäädä myöhemmäksi.

Kaikilla oppilailla oli seitsemäntenä ja viimeisenä vuonna luvassa häiritsevä määrä tapaamisia tuvanjohtajan kanssa, jolloin tuvanjohtaja kartoittaisi oppilaan tietä matkalla unelma-ammattiinsa. Tämä unelma-ammatti ja siihen johtava tie taas oltiin suunniteltu ja kartoitettu kahden viime vuoden aikana, ainakin jos tiesi, mitä tahtoi. Sillä eiväthän kaikki voineet olla varmoja tavoitteistaan, joten entä sitten, jos ei vielä edellisenä vuonna tiennyt? Siinä tapauksessa opettaja suositteli ottamaan mahdollisimman montaa ainetta ja suorittamaan kaikista vähintään Odotukset ylittävän, toiseksi korkeimman arvosanan. Näin oppilaalla olisi parhaat varaukset lähes kaikkeen, mitä saattoi viimeisillä päätöksen hetkillään keksiä, eikä opettaja joutuisi vastuuseen, jos oppilas päätyisikin asumaan kadulla ja pihistämään ruokaa jästeiltä.
Luihuisen vuosiluokalla ei ollut muita, joiden sukunimi olisi alkanut A:lla, joten minä olisin kolmatta vuotta putkeen ensimmäinen, joka joutuisi piinapenkkiin. Olin täysin unohtanut, että tapaamiset alkaisivat näin pian - tai sitten sitä ei vain ilmoitettu, etteivät oppilaat pystyisi lintsaamaan. Kuten minä. Jos olisin tiennyt, olisin ehdottomasti jättänyt ensimmäisen päivän tunnit väliin ja piiloutunut kirjastoon lukemaan.
”Ainsworth, professori Rowlins odottaa sinua toimistossaan”, professori McGarmiwa ilmoitti astuessani päivän toista oppituntia varten sisään muodonmuutosten luokkaan. Pysähdyin sijoilleni oviaukkoon tukkimaan muiden tietä sisään ja harkitsin hetken, minne muualle voisin mennä, mutta silloin McGarmiwa lopetti taululle kirjoittamisen ja loi minuun niin terävän katseen, että tiesin, ettei vaihtoehtoja olisi.
Rowlinsin toimisto sijaitsi avaran käytävän varrella tyrmiin johtavien portaiden yläpäässä. Aiempien tuvanjohtajien huone oli sijainnut suoraan tyrmissä, mutta Rowlinsin entisestä työstä aiheutuneet traumat estivät häntä laskeutumasta tyrmiin tarvittavaa enempää ja hienoiseen paniikkiin joutumatta. Silti, huolimatta tästä heikosta kohdasta, josta oppilaat kyllä olivat yrittäneet ottaa kaiken irti, järven pinnan tason yläpuolella hän nautti kohtuullista kunnioitusta merkittävien saavutustensa ja kieltämättömän auktoriteettinsa ansiosta. Ainakin suurin osa oppilaista kunnioitti häntä. Minä olin päätynyt olemaan vähemmän kunnioittava.
Koputin tummasyiselle ovelle, ja oven vain hitusen hiljentämä vahva, syvä ääni kutsui astumaan sisään.
Huone oli hämärä, mutta avara, sisustus asiallinen ja riisuttu. Suurella mahonkipöydällä oli tarjotin täynnä syötävää ja juotavaa. Itse Rowlins istui pöydän toisella puolella, keskijakaus yhtä siivottomana ja silmänaluset yhtä pussittavina kuin aina. Mietin, miten helppoa miehellä oli kun saattoi päivittäin näyttää samalta ja säilyttää silti kunniansa.
”Neiti Ainsworth, mukavaa että saavuitte paikalle”, hän sanoi. Hän piiloutui lähes aina sellaisen äänen alle, josta oli vaikea erottaa, kätkeytyikö sanojen taakse jokin hienovarainen loukkaus tai vihjaus - kuten tällä kertaa, kun kuvittelin hänen viittaavan edelliseen vuoteen, jolloin olin todella muutamasti jättänyt saapumatta.
”Toki.”
”Istu vain, ole hyvä”, hän viittasi, ja istuin tuolille hänen eteensä, tiputtaen laukun lattialle. ”Viime vuotisten muistiinpanojen perusteella et ollut vielä aivan päättänyt, mitä tahtoisit koulun jälkeen tehdä. Ovatko suunnitelmat selkiytyneet?”
”Eivät varsinaisesti. Ajattelin keskittyä pelaamaan huispausta ja katsoa mihin se johtaa.”
Professori kohotti hiukan kulmiaan kuin kyseenalaistaisi sanojani. Melkein tunsin suonen alkavan sykkiä ohimollani.
”Arvosanasi ovat olleet edelleen keskitasoa.” Hän vilkaisi minuun eteensä levitetyistä pergamenteista, jotka varmaankin sisälsivät tiedon koulumenestyksestäni tai sen puutteesta. ”Olisin odottanut parempaa.”
”Pahoittelut että tuotin pettymyksen”, sanoin niin ironiaa tihkuvalla äänellä kuin taisin. Professori oli kai niin tottunut, ettei enää viitsinyt poistaa pisteitä. Tai ehkä hän ei halunnut enää poistaa pisteitä tuvaltaan minun takiani. Hän siristi hiukan silmiään ja nojasi taaksepäin tuolissaan.
”Mehän tiedämme, että pystyisit parempaan jos yrittäisit, Valeria. Mitä me sovimme viime vuonna?”
”Tämä oli minun parhaani.”
”Enpä taida oikein uskoa sinua”, hän sanoi ja risti sormensa. ”Pimeyden voimilta suojautumisessa olet aina pärjännyt hyvin. Muodonmuutoksien arvosanasi on hyvä, samoin kuin loitsujen, eikä taikajuomatkaan ole täysin korjaamattomissa. Tilanne ei ole helppo, mutta tämän perusteella sinusta voisi yhä kouliintua hyvä aurori.”
”En halua auroriksi.”
”Aurorit tarvitsevat soveltuvuuskykyä, älykkyyttä, nopeaa reaktiokykyä ja kaikki ylimääräiset avut ovat tietenkin aina hyväksi”, hän nyökkäsi ylimalkaisesti suuntaani, ja kivi putosi vatsani pohjalle. ”Eikä työssä todellakaan ehdi tylsistyä, olen varma että pitäisit siitä.”
”Ei kiitos. En halua auroriksi”, toistin hampaat yhä tiukemmin yhteen kiristyneinä.
”Oletko nyt varma, Valeria? Tässä on sinun tulevaisuutesi kyseessä. Ajattele mitä kaikkea hyvää voisit tehdä työssäsi. Pelastaa henkiä, lukita pois rikollisia? Voisit saavuttaa jotain ylpeyden arvoista-”
Tuolinjalat kirskahtivat vasten kivilattiaa, kun nousin hätäisesti ylös.
”Mitä osaa ’en halua’ sanoissani et ymmärtänyt?”
”Neiti Ainsworth, istuhan nyt takaisin alas, ennen kuin joudun ottamaan Luihuiselta pisteitä.” Tunsin, kuinka kädet tärisivät hienoisesti ja puristin sormet nyrkkiin.
”Siitä vaan sitten! Jos et aio tehdä työtäsi ja auttaa minua löytämään se mitä minä haluan, en aio haaskata aikaani istumalla täällä killitettävänäsi!” kohotin ääntäni. Nappasin laukkuni ja käännähdin kaaressa kohti ovea, riuhtaisten sen sitten auki.
”Valeria- viisitoista pistettä Luihuiselta! Ainsworth, tulkaa nyt äkkiä tänne takaisin!” Rowlins huusi ääni karaistuen perääni ja nousi ylös tuoliltaan, mutta olin jo ulkona takaisin valoisalla kivisellä käytävällä, ja melkein törmäsin oven vieressä odottavaan poikaan.
”Reece, mitä helvettiä sinä täällä teet?” sain suustani yllätykseltäni. Hänen kasvoilleen levisi virnistys.
”Minä olen seuraava: Dragunov, muistatko?” hän sanoi. Pulssi sykki yhä päänsivussa. Aivan varmasti hän oli tullut etuajassa kärkkymään, mitä huoneessa puhuttaisiin. Ja nyt hän menisi sisään ja vaihtaisi Rowlinsin kanssa muutaman huvittuneen ja vähättelevän sanan käytöksestäni. En vain keksinyt mitään sopivaa sanottavaksi, joten pyyhkäisin hänen ohitseen laukulla tyrkäten ennen kuin verisuoni päässä puhkeaisi.

Vastaus:

Kaksi kiinnostavan erilaista tapahtumaa, jotka sopivat silti hyvin samaan tarinaan! Oli ihan hyvä, että jätit lajittelun välistä, kun siellä ei Valerian kannalta tapahtunut mitään kiinnostavaa. Aloitushuudahdus tuntui ensin vähän hassulta, mutta se ja keskustelu korostivat sitten hyvin jästisyntyisten ja velhomaailmassa kasvaneiden eroja. Valerian ja ystävien keskustelussa vilahteli muutenkin paljon hauskoja velhomaailmaan sopivia fraaseja, kuten tuo "sauva solmussa". Kiinnostusta heräteltiin monellakin tavalla, esimerkiksi kun tuli puhetta Tylypahkan koulun lehdestä. Mahdammeko päästä tapaamaan tuon päätoimittajan? Lisäksi professori Rowlins oli mielenkiintoinen uusi hahmo, josta tuli hienoisen inhottava mielikuva, hänen ja Valerian historia tuli hyvin tarinassa esiin. Muistathan muuten ilmoittautua huispausjoukkueeseen, jos Valeria pelaa koulun joukkueessa! Luihuisen oleskeluhuoneen kuvaus oli aivan ihana, järvessä uivista ahvenista tuli heti oikein onnistunut tunnelma! Jään kiinnostuneena odottamaan, miten tilanne Reecen kanssa etenee!

Saat 6 kaljuunaa ja 17 tuparia!
Aurelia » 3.4.

Nimi: Nuppu Dianar

27.03.2020 10:42

toinen luku
matka kohti Tylypahkaa

Junassa oli hyvin täyttä mutta löysimme vaunun jossa istui tyttö. Hänellä oli siniset silmät ja ruskeat hiukset vähän pisamia nenän päällä ja pyöreät isot lasit jotka olivat synkän mustat.
-Hei! Minä nimi on Nuppu ja tässä on ystäväni Cristi. Voiko tässä istua vai onko tämä varattu. Kysyin.
-Minua vastapäätä istuu Tommi-Aadolf, mutta muuten täällä on vapaata ja minun nimeni on Midd. Midd Sunday. Vau! onko teillä pöllöt. Minulla on vaan kissa sen nimi on Miisu.
-Mihin tupaan haluaisitte? Kysyin, kun olimme istahtaneet.
-Haluaisin itse ainakin Puuskupuhin. Sanoin
-Mä olen jo Korpinkynnessä. Ilmoitti Midd tyytyväisenä.
-En tiedä. kaikki käy. Cristi sanoi hämmästyneenä ja katsoi minua ja Midiä.
yhtäkkiä vaunun ovi avautui ja ovesta tuli oranssitukkainen poika. hänellä on ruskeat silmät.
-Sinä taidatkin olla Tommi-Aadolf? Kysyin.
-joo. Mun nimi on vähän outo, koska äitini on jästi.
Pian ovi avautui taas mutta nyt siellä oli kärry.
-Mitäs tänne tulisi.
Sanoin, että ottaisin kolme suklaasammakkoa ja yhden purkin joka maun rakeita. Muut eivät ottaneet mitään
Pian kuuluikin ilmoitus, että olemme pian tylypahkassa, että kohta kannattaisi
pukea kaavut päälleen ja tavarat paikoilleen.



Vastaus:

Hienoa, että junassa päästiin tutustumaan uusiin koululaisiin! Midd Sunday on aivan ihana nimi, ja tyttökin vaikutti tosi mukavalta! Hän oli ilmeisesti Nuppua ja Cristiä vähän vanhempi, kun kerran oli jo Korpinkynnessä. Vähän vanhemman koululaisen kanssa onkin varmaan kiva jutella junamatkalla. Cristin "kaikki käy" -asenne oli mukava - tuolla tavalla hän ei ainakaan tule pettymään! Tommi-Aadolfin nimi oli tosiaan hassu, ja poika tuntui olevan herkkä nimestään kun mainitsi sen heti itse. Matka meni nopeasti, mutta niin se aina meneekin hyvässä seurassa! Olit jo hienosti muistanut alkukirjaimet lauseen alussa, vasta lopussa se jäi pois muutaman kerran. Jos haluat, voit alkaa kiinnittää huomiota myös vuoropuhelujen oikeinkirjoittamiseen. Puheenvuoron jälkeen tulee nimittäin aina pilkku ennen johtolausetta (eli sitä kun kerrotaan, kuka sanoo ja mitä). Huudahdus- ja kysymyslauseiden kanssa ei tarvitse laittaa pilkkua, mutta johtolause alkaa pienellä alkukirjaimella. Laitan tähän alle esimerkiksi pätkän tarinastasi:
- Mä olen jo Korpinkynnessä, ilmoitti Midd tyytyväisenä.
- En tiedä. Kaikki käy, Christi sanoi hämmästyneenä.
- Sinä taidatkin olla Tommi-Aadolf? kysyin.
Siis näin! Jään jälleen innolla odottamaan, miten Nupun ja Christin lajittelu tulee sujumaan! :)

Saat 5 kaljuunaa, 12 tuparia sekä Hymyhuulten hilaaja -merkin!
Aurelia » 27.3.

Nimi: Whelan Macintosh, Luihuinen

25.03.2020 09:09
Luku 8
Pelko ja turhautuneisuus

Whelan makasi omalla sängyllä yön pimeimpään aikaan kattoon tuijottaen. Vihreät silmät tarkkailivat kattoa, kuin sieltä olisi jokin tulossa hetkenä minä hyvänsä. Tyttöä olisi voinut luulla kuolleeksi. Whelan makasi selällään, kädet ristissä rinnan päällä. Hiukset oli hyvin harjattu, hieman sotkussa sängyssä kääntyilystä. Whelan oli täysi liikkumatta. Ainoastaan räpyttävät silmät ja hengityksen tahdissa kohoavat kyljet kertoivat hänen olevan vielä elossa.
Pimeys tuntui tukaduttavalta. Se tuntui syövän Whelania vain enemmän ja enemmän. Ulkoa ja sisältä. Se pimeys oli Lilith. Jokin niin nuori oli sortanut vanhempaa tyttöä niin pahasti, ettei hän kyennyt käymään kouluun hetkeen.
Eikä Whelan halunnut kouluun. Varmasti ensimmäistä kertaa ikinä hän tuntui inhoavan läksyjä, pitkiä esseitä ja loitsutunteja. Hän halusi vain kostoa. Mitä hänelle tapahtui, kostautuu Lilithille. Kukaan ei vain osannut sanoa, mitä Whelanille tapahtui. Tai sitten asiasta ei haluttu puhua. Hän vain makasi toimettomana omassa sängyssä, omien ajatuksien vankina.
Amalien koulusta lähettämät kirjeet lepäsivät viereisellä yöpöydällä taikasauvan vieressä. Amalie oli lähettänyt paljon kannustuskirjeitä, lentosuukkoja, herkkuja Tylyahosta, kuulumisia ja kysellyt Whelanin vointia. Pikkusisko oli vastannut kirjeisiin lyhyesti, sillä hänestä sängystä nousu tuntui maailman raskaimmalta asialta, saatika sitten kirjeisiin vastaaminen.
Siksi Whelan pelkäsi. Pelkäsi maata yksin pimeässä, omassa sängyssä tuijottaen kattoon. Hän pelkäsi sitä pimeää, joka vei häneltä kaikki voimat. Sauvan nostaminen tuntui kaukaiselta ajatukselta. Jos ankeuttaja tunkeutuisi kartanoon, Whelan todennäköisesti ei pystyisi edes huutamaan apua.
Portaissa syttyi valo. Se siivilöityi kiinni olevan oven alta ja yltä. Portaissa kuului hiljaiset askeleet. Askeleet eivät kuulostaneet tutulta, mutta Whelan toivoi, että äiti vain kävelisi hiljaa tarkoituksella.
Oven kahva kääntyi. Whelan kääntyi katsomaan oven suuntaan. Äiti kurkisti ovesta ja hänen pieni hymy sai tytön pelon häviämään. Äiti avasi ovea enemmän ja sisään tuleva valo tuntui tappavan kaiken pimeyden.
Äiti asteli hiljaa huoneeseen ja istuutui sanaakaan sanomatta sängyn jalkopäähän. Pienen hetken päästä hän kysyi:
“Miten voit?”
“Mikään ei ole muuttunut siitä lähtien, kun heräsin Tylypahkassa”, Whelan tuhahti turhautuneesti ja katsoi ikkunasta ulos pimeyteen. Se tuntui ahdistavalta, mutta rentoutti samalla lihaksia.
“Sinun on noustava sängystä. Olet maannut siinä viikon.” Äidin ääni oli hieman käskevä. Whelan katsoi häntä silmiin. Hän ja isä eivät kertoisi mitään suunnitelmistaan, ennen kuin tyttö tervehtyisi kunnolla. Nyt kunnossa oleminen tuntui kuitenkin vain unelmalta. Kuin yrittäisi napata sieppiä silmät kiinni. Whelan tuhahti taas, eikä sanonut mitään.
“Tule alakertaan. Isäsi lähisuku on täällä”, äiti sanoi jo lempeämmin ja istuutui lähemmäs tyttärensä kasvoja. Täysin arvaamatta nainen silitti Whelanin otsaa pari kertaa hellästi. Whelan värähti kosketusta. Se oli täysin uutta äidiltä ja hetken hän luuli näkevänsä unta.
“Hyvä on”, Whelan sanoi lopulta. Äidin lämpö tuntui pelottavan mielestä kaikki möröt. Hänellä olisi suku, joka auttaa. Hän sai siitä ajatuksesta voimaa ja sen voiman avulla Whelan nousi hieman vaivalloisesti istumaan. Äiti lähti huoneesta, mutta sytytti sinne muutaman kynttilän valaisemaan huonetta.
Whelan nousi kokonaan sängystä ja horjahti hieman, sillä häntä pyörrytti. Hänen verensokeri oli alhaalla ja vatsaa väänsi kova nälkä. Nyt Whelanin teki mieli Tylyahosta herkkuja vatsan täydeltä. Hän kuitenkin malttoi mielensä ja puki päälle. Hän katsoi itseään peilistä. Peilistä näkyi muihin saman ikäisiin tyttöihin verrattuna pitkä tyttö, jonka iho oli harmaan kalpea. Mustat hiukset korostivat vaaleaa ihoa, luut tuntuivat paremmin ihon alta kuin koskaan ennen. Kuinka kauan hän oli ollut syömättä kunnolla?
Ajantaju oli hävinnyt Whelanilla kokonaan. Hän ei ollut varma, oliko aikaa mennyt kaksi viikkoa vai kuukautta heräämisestä koulun sairaalasiivestä.
Whelan sujautti sauvansa piiloon housujen ja paidan alle. Hän halusi turvaa omasta sauvastaan. Portaat tuntuivat vaikeilta ja tasanne portaiden alapuolella ei tuntunut lähestyvän lainkaan. Tyttö halusi kuitenkin olla läsnä, kun suku oli tullut puhumaan Lilithistä.
“Whelan! Miten ihana nähdä sinua!” Wynnfrith, isän äiti huudahti. Hän saapui huoneeseen, jossa pidettiin usein erilaisia kokoontumisia. Whelan yritti hymyillä, mutta se näytti varmastikin vain irvistykseltä. Hän halasi vastahakoisesti isoäitiään ja katsoi suurta pöytää, jonka ympärille oli levittäytyneet hänen vanhempansa ja isänsä suku. Isän oikealla puolella istui äiti ja vasemmalla puolella oli tyhjä paikka. Whelan uskoi sen kuuluvan itselleen. Hän tervehti pikaisesti sukuaan ja istuutui omalle paikalle. Isoäiti istuutui vastakkaiselle puolelle miehensä Farleyn viereen. Whelanin vieressä istui Edwena ja Charles, jotka olivat kaksoissisaruksia ja vuotta isää nuorempia. Kaikki hymyilivät ystävällisesti, mutta vienosti Whelanille. Varmasti ensimmäistä kertaa elämässään Whelan kaipasi äitinsä siskoa, Merciaa. Hänellä oli aina paljon herkkuja mukana ja hän oli niin pirteä. Kaikki vaikuttivat nyt niin vakavilta. Tytön vatsaan sattui niin paljon nälkä, että istuminenkin tuntui kamalalta.
“Hyvä, Whelan, että saavuit paikalle”, isä Bryant sanoi hetken päästä kuuluvalla äänellä. Muu lähisuku nyökytteli päätään. Whelan katsoi hieman ihmeissään Edwenaa ja Charlesia. Missä heidän puolisot ja lapset olivat?
“On kulunut kaksi kuukautta siitä, kun Whelan joutui sairaalasiipeen toipilaaksi. Kuukausi sitten saimme tyttömme takaisin kotiin. Emme kuitenkaan vielä tiedä, mikä kirjeen sisältö aiheutti tyttäremme voimakkaan heikkenemisen.”
“Olen ihan kunnossa”, Whelan kivahti loukkaantuneena. Isä ei vilkaissutkaan häneen, huokaisi vain. Bryant vain nyökkäsi Wynnfrithille. Nainen nousi ja viitiloi lapsenlastaan mukaan. Turhautuneesti huokaisten Whelan nousi ja lähti isoäitinsä perään. Hän vielä katsoi taakseen ja katsoi palavasti isäänsä, jonka ilme oli hyvin tyyni. Hän ei luottanut tytön olevan vielä kunnossa.
He saapuivat isoäidin kanssa keittiöön. He sulkivat ovet ja Whelan kuuli, kuinka hänen isänsä oli loitsun avulla eristänyt ovet ääniltä.
“Miksi isä tekee noin?” Whelan kysyi isoäidiltään. Wynnfrith katsoi häntä lempeästi, silitti hieman tytön hiuksia ja veti sitten kätensä pois. Hän loihti kaapeista hieman ruokaa ja antoi taikuuden hoitaa kaiken työn.
“Se on vain sinun parhaaksesi.”
Whelania turhautti. Mikään ei ollut hänen parhaakseen. Wynnfrith ojensi hänelle Päivän Profeettaa, jota tyttö aluksi katsoi epäluuloisesti mutta otti sen sitten käteensä. Hän istui ruokapöydän ääreen ja luki uutisia pitkään.
“Miksi he edes keskustelevat yöllä?” Whelan kysyi äkkiä. Isoäiti hätkähti säikähdyksestä.
“Rehellisesti, en tiedä. Minulle ei kerrottu mitään.”
“Miksi ei?”
“En kuulu alunperin Macintosheihin”, Wynnfrith sanoi surullisella äänellä ja haukotteli.
“Mutta ei äitikään kuulu.”
“Hän on sinun äitisi.”
“Sinä olet isän äiti.”
“Se on eri asia”, isoäiti huokaisi taas surullisesti.
“Se on monimutkaista.” Enempää isoäiti ei sanonut. Hän ei halunnut nähtävästi puhua asiasta. Whelan vain nyökkäsi, eikä enää sanonut mitään.

Vastaus:

Erittäin hyvä jatko edelliselle tarinalle! Tässä oli aivan omanlaisensa tunnelma, joka seurasi mukana alusta loppuun: ensin ajan matelusta ja ahdistuneista mietinnöistä sängyssä, sitten äidin lohduttavasta olemuksesta, alas raahautumisen ja sukukokouksen kautta keittiöön isoäidin kanssa. Se tuli yön tummuudesta, synkistä mietteistä ja vakavista keskusteluista. Mahtavaa! Nautin joka hetkestä. Henkilöhahmot pääsivät myös oikeuksiinsa tässä, sillä Whelanin palava persoona pilkahteli tuon kirjeen aiheuttaman omituisen uupumuksen ja masennuksen alta, mutta kirouksen vaikutukset tuntuivat silti vahvana. Lisäksi äidin epätavallisen herkkä hetki Whelanin sängyllä oli mukava, ja niin ikään uusi hahmo Wynnfrith toimi mielenkiintoisesti Whelanin tukena. Keskustelu hänen kanssaan keittiössä oli erinomainen, sen kautta tuli taas esiin Macintoshien suvun erikoinen ja sisäpiirimäinen luonne. Kaksi kuukautta onkin aika pitkä aika - mitähän suku oikein suunnittelee? Alkupuolella tarinaa oli hieman liikaa toistoa, esimerkiksi aloituskappaleessa "häntä olisi voinut luulla kuolleeksi", liikkumatta oleminen sekä elonmerkit vain silmien räpäyttämisenä sanoivat kaikki melkein saman asian. Tavoitit hetkessä hienosti pysähtyneen tunnelman, joka kuvasti Whelanin tilaa, mutta liikaa toistoa on syytä välttää. Tarkkoihin yksityiskohtiin keskittyminen on kuitenkin juuri avain tuollaisen pysähtyneen hetken kuvaamiseen, ja se tuli tässä hyvin esiin. Hienoa!

Saat 8 kaljuunaa, 17 tuparia sekä Tunnelmaan tuudittaja -merkin!
Aurelia » 27.3.

Nimi: Valeria Ainsworth

19.03.2020 22:22
Luku 3 osa 2/2

Makeiskärry oli juuri rullannut ohi ja kärrynoidan huudot kaikuivat vielä käytävällä, kun osaston ovi liukui kalahtaen auki. Käänsimme kaikki katseemme tulijaan, ja Olivia yritti välittömästi pamauttaa oven hänen päälleen.
”Auts- Oikeasti?” Reece sanoi ottaen oven viime hetkessä vastaan kädellään, ennen kuin heilautti sivujakauksesta karanneet hiuksensa syrjään silmiltään ja kokosi itsensä. Hänellä oli jo koulupuku päällä, kravatti löysällä. Kasvot olivat valkoiset kuin kalkki, huolimatta kuluneesta lämpimästä kesästä. ”Tulin vain tapaamaan Riaa”, hän sanoi. Hänen kätensä heilahti ja nappasin refleksinomaisesti pussin ilmasta. Salmiakkisalamantereita. ”Ajattelin että pitäisit näistä.” Hitto, vihasin häntä.
Ojensin pussin eteenpäin Roselle, joka - varmaan meidän kaikkien yllätykseksi - kurottautui kohti ikkunaa, avasi tuuletusluukun ja työnsi pussin sateeseen. En antanut yllätyksen näkyä edes katseen värähdyksenä, kun käänsin katseen happamasti takaisin poikaan. Olihan se vaikuttava liike.
”Turha yrittää mitään sovintolahjuksia.”
”Haluan vain jutella, okei?”
”Mitä sanottavaa sinulla olisi?”
”Oikeasti, et kai sinä vielä ole vihainen?” Reece kysyi maanitellen. Olivia tuhahti äänekkäästi.
”Että”, hän vilkaisi minuun ennen kuin jatkoi, ”pussasit puuskupuhia Rian selän takana? Kuka siitä olisi vihainen?”
”Sille oli syy, että minä ja Harriet-”
”Syy? Että Harriet oli siinä?” Olivia keskeytti. Reece tiesi paremmin kuin yrittää puhua kanssani tyttöjen seurassa, tai varsinkaan Olivian seurassa, sillä Olivia oli mestari keskeyttämään keskustelun. Siksi hän loikin katseensa minun vältteleviin kasvoihini ja nyökkäsi käytävälle.
”Ria. Kahden kesken.”
Nostin katseeni lattiasta Olivian kasvoihin. Hän pudisti tuskin huomattavasti päätään, mutta kohottauduin silti penkiltä. Melkein kuulin hänen paheksuvan äänensä päässäni, mutta yritin uskotella, ettei se tarkoittanut mitään – ei Reecellä enää mitään valtaa ollut. Kunhan kuulisin mitä hänellä oli sanottavana. Ei se tarkoittanut mitään.
Reece tiesi, että Olivia ja Rose yrittäisivät kuunnella, jos jäisimme osaston ulkopuolelle, joten hän johdatti meidän kauemmaksi. Vilkuilin taas vaivihkaa vaunuosastoja kulkiessamme; hiljaisia ykkösluokkalaisia, nukkuvia seiskaluokkalaisia, tappelu suklaasammakkokortin ylitse. Toivoin, että viereisessä osastossa ei sattuisi olemaan muita seiskaluokkalaisia. Vaikka ei tässä varmaan mitään sen ihmeellisempää kävisi. Kunhan Bunty Peterson ei sattuisi istumaan viereisessä vaunussa. Hänellä oli tapana suurennella asioita niin, että kun tapahtumat päätyivät tytön kautta kuulijan korvaan, juoru olisi yhtä hyvin voinut käydä kymmenen eri ihmisen lävitse.
Reece pysähtyi ja otti askeleen lähemmäs, yritti tarttua hellästi olkapäistäni. Ristin käteni ja asetuin puolinojaamaan käytävänkaiteeseen keskittyen tuijottamaan ulos kohti sateelta tuskin erottuvia, vaihtuvia maisemia ja radan varrella vilahtelevia huojuvia puita. Hän ei sanonut eleeseen mitään, mutta laski kätensä.
”Oikeasti, Ria. Et koskaan antanut minun puhua”, Reece sanoi vakavana. Pysyin hiljaa, ja hän huokaisi. ”Olin hulluna sinuun, mutta sinä et koskaan päästänyt tarpeeksi lähelle”, hän oli taas hetken hiljaa kuin odottaisi minun varmistustani. ”Mitä enemmän sinuun tukeuduin, sitä enemmän sinä aina vetäydyit. Ihan kuin et olisi halunnut kertoa jotain, kuin pinnan alla olisi aina ollut jotain.” Voi pyhä Merlin. Ihan kuin hän olisi se kaltoinkohdeltu osapuoli. Vaikka siinä hän oli oikeassa, etten ollut kaikista avoimin persoona. Itse asiassa kaikkea muuta.
”Sano nyt jotakin.”
Mutta oikeuttiko se pettämiseen?
”Olet oikeassa, se oli kaikki minun syytäni”, sanoin katsoen vihdoin hänen silmiinsä. ”Voitko ikinä antaa anteeksi?”
Pienen hetken hän tosiaan näytti miettivän sanojani, aivan kuin ei olisi ymmärtänyt sarkasmia. Sitten hän suoristautui ja heilautti jälleen lähes mustia hiuksia pois otsaltaan.
”Huomaan, ettet ole muuttunut yhtään”, hän sanoi viileästi ja piti tauon. ”Älä nyt, Ria. Minulla on ikävä sinua.” Hän vei kätensä sipaisemaan kaulassani avonaisena roikkuvaa kravattinauhaa.
”Voi harmi.” Hän odotti, että sanoisin muuta, mutta pidin suuni kiinni.
”No, ainakin yritin”, hän sanoi sitten, otti pari askelta taaksepäin selkä kulkusuuntaa kohti, käännähti ja lähti kohti käytävän toista päätä. Varoin visusti katsomasta hänen peräänsä tai liikkumasta. Mutta hän kulki tuskin kaksi osastonväliä, kun kääntyi takaisin.
”Ai niin, Ria? Äitisi kirja, jonka lainasit keväällä? Saat tulla hakemaan, jos haluat sen takaisin.” Veri tuntui syöksyvän kasvoilleni.
”En lainannut sitä”, sanoin terävästi. ”Sinun- sen ei koskaan pitänyt jäädä sinulle.” Hetkessä koottu olemukseni tuntui lipsuvan otteestani, kun hapuilin sanoja.
”Minulla se kuitenkin on”, hän vastasi vieden kätensä taskuihinsa ja kohautti olkiaan. Ele oli niin välinpitämätön, että tiesin hänen nauttivan vihaisesta äänestäni.
”Kiristystä? Oikeasti?” yritin pilkkaavaa lähestymistapaa. Hän ei sanonut mitään, mikä harasi pahasti vastakarvaan. ”Tiedät mitä se merkitsee minulle, sinulla ei ole mitään oikeutta pitää sitä.”
”Tiedänkö? Ethän sinä koskaan puhu minulle, mistä minä voisin näitä asioita tietää.”
”Missä se on?”
”Haluan sinut takaisin, Ria”, hän hymyili. Viime vuonna se luihu hymy olisi saanut minut tarrautumaan häneen välittömästi, puremaan hänen huultansa ja haromaan sen terävän jakauksen hajalle. Nyt halusin vain lyödä häntä leukaan.
Vedin sauvani esille. Käytävälamput räpsähtivät, muutamaksi sekunniksi hämärä valtasi junan.
”Reece, missä se on?” kysyin ja astelin tähtäämään paremmin hänen kasvoihinsa.
”Se on sinun tehtäväsi selvittää”, hän sanoi pehmeästi, vaikka vähän varovaisemmin kuin viimeksi, niin kuin sai sanoakin, kun sauvan kärki osoitti hänen leukansa kuoppaa.
”Eikö paksuun kalloosi mene kysymys perille?”
Junan radassa oli töyssy ja menetin tasapainoni.
Samassa Reece oli tarrautunut sauvakäteeni ja yritti väkisin vetää sen sormistani. Huusin; paiskauduimme vasten ikkunaseinää - tai minä paiskauduin, niin että selkänikamani iskeytyi tankoon. Käytävä oli niin kapea, että tappelultamme jäi tuskin rako tilaa, ja Reecen olan yli näin vaunuosastoon, jossa säikähtäneet kakkosluokkalaiset tuijottivat silmät pyöreinä tuskin puoltatoista metriä kauempana. Muuallakin käytävällä kalahteli jo, kun ovet liukuivat auki ja päitä kurkisti ulos.
”Reece- häivy siitä!” sähähdin ja työnsin häntä niin kovaa kuin vapaalla kädelläni pystyin, niin että hänen selkänsä osui ovipaneeliin, mutta hän ei päästänyt irti.
”Tämäpä jännittävää: sinä, minä, parrasvalot, sylityksin - tätä minä olen kaivannut”, hän henkäisi virnistäen.
”Karkatu”, lausuin, ja loitsun voima pamautti hänet vasten kakkosluokkalaisten vaununovea, tilan puute voimistaen iskua. Sisältä kuului kiljaisuja, ja Reece valui lattialle.
Vein sauvan takaisin takataskuun. Voi hemmetti.
”Ria!” Olivian ääni kaikui käytävällä. Hän ja Rose seisoivat tuijottamassa, nähtävästi tietämättä mitä sanoa. Ja heidän takanaan vaunujen välinen ovi aukesi paljastaen kärrynoidan hahmon.
”Minä en ota jälki-istuntoa takiasi”, Reece pihisi ylös vääntäytyen. Hän tavoitteli takaisin henkeään ja piteli selkäänsä mutta näytti jo hyvää vauhtia lipeävän paikalta. ”Saat viikon aikaa, sitten missaat mahdollisuutesi. On tässä koulussa muitakin tyttöjä.” Tuntui kuin hänen sijastaan minä olisin saanut iskun keuhkoihin.

”Ei se ole niin paha”, Olivia yritti lohduttaa. ”Viime vuonna Arterton sai jälki-istuntoa syyskuun joka illaksi kirottuaan siltä vitosluokkalaiselta hiukset päästä.”
”Ja kiroaminen on aika hotti tapa saada jälkkää. Ei se sinun mainettasi tahraa”, Rose lisäsi kuluneella äänellään. Minä halusin vain haudata pääni käsiini koko loppumatkaksi, jos ei loppuvuodeksi.
”Mitä se edes sanoi, että sai sinut suuttumaan noin?” Laskin kädet kasvoilta ja ähkäisin.
”Sillä on äitini päiväkirja”, vastasin.
”Mitä, miten?”
”Luin sitä pari kertaa hänen makuusalissaan… Olin vain niin järkyttynyt vuoden lopulla siitä mitä tapahtui… en kai muistanut ajatella koko asiaa. Kesällä ajattelin, että se oli vain jäänyt koululle.”
”No hitto”, Olivia sanoi hitaasti. ”Sinun täytyy saada se takaisin.”
”Ai niinkö”, vastasin sarkastisesti, mutta melko ponnettomasti. Ainakin he ymmärsivät.
”Me autetaan sinua”, Rose sanoi, ja vilkaisi Oliviaan. He nyökyttelivät vakavana vahvistukseksi, ja hymy kaartui huulilleni. Tänään oli ehtinyt tapahtua jo aivan liikaa asioita, mutta ainakin saatoin aina luottaa heihin. Päät yhteen kumartuneena oli helppo heittää kädet heidän ympärilleen halaukseen.
”Kiitos.”

- olin miettinyt ihan samaa tuosta edellisen tarinan kohdasta ja kiitos ehdotuksista, täytyykin vähän järjestellä asiaa!

Vastaus:

Tässä olikin erinomaisesti kirjoitettua dialogia, joka piti kiinnostuksen pitkin matkaa ja kuulosti luontevalta! Kaiken kaikkiaan tarina oli hyvin tasapainotettu: dialogi kuljetti juonta eteenpäin, mutta sitä säestivät pienet kuvailun ja kerronnan pätkät, jotka loivat tunnelmaa ja tilannetta. Pidin esimerkiksi siitä, että tappelun tuoksinassa kuvasit vaunuosastosta tuijottavia kakkosluokkalaisia. Juuri tuollainen pieni pysähtynyt yksityiskohta suorastaan maalasi kohtauksen eteeni! Lisäksi nelikon välinen kontakti tarinassa oli erittäin kiinnostava: asetelma muistuttaa hiukan edellisen tarinasi asetelmaa, jossa suututtava eksä saapuu paikalle, mutta se ei haitannut laisinkaan. Tässä myös päähenkilö Ria pääsi oikeuksiinsa: Reece viittaa hänen tapaansa sulkeutua kuoreensa, joka käy järkeen tämän menneisyyden perusteella. Reece sai kyllä mitä ansaitsikin tuossa tappelussa, mutta Valeria ei, kun joutui vielä jälki-istuntoonkin. Lopun juttelu ystävien kanssa oli mukava lopetus tarinalle. Erinomaista!

Saat 8 kaljuunaa, 20 tuparia sekä Sauvat solmussa-, Jälki-istuja- ja Keskustelukeisari-merkit!
Aurelia » 27.3.

Nimi: Nuppu Dianar

16.03.2020 18:19
"Tiedätkö missä on laiturimme? Pieni kirjoitusvirhe

Vastaus:

Ei haittaa, niitä sattuu! :) Kun kirjoittaa tekstiä tietokoneen tiedostoon, pienet virheet on helpompi korjata ennen vieraskirjaan lähettämistä.

Aurelia » 17.3.

Nimi: Nuppu Dianar

16.03.2020 16:47
Nuppu Dianarin päiväkirja








Ensimmäinen luku
kirjepöllö



Oli kolmaskymmenes päivä Elokuuta. istuin jännittyneenä oven edessä odottamassa postia.Olin kuullut kaverilta, että tänään jaettaisiin Tylypahkan kutsukirjeet. Pitkän odotuksen jälkeen postiluukku kolahti ja hänen syliinsä tippui neljä kirjettä ja päivän profeetta.
-Kaksi laskua, nämä eivät kyllä ole minulle.Valituskirje ministeri Toffeelta. Niiden jälkeen oli vain yksi kirje. Ajattelin mielessä toivottavasti tämä on kutsukirje tylypahkaan, mutta ei. Se olikin äidin työnhakukirje.Olin haljeta surusta kunnes kuulin äitini Marietan huutavan keittiöstä, että munakkaani oli valmis.
-Joo tulen pian. Ainiin posti tuli. Lähdin yläkertaan huoneeseeni ja soitin kaverilleni.
-Saitko sä kirjeen tylypahkaan, kysyin.
-Joo. Miten niin, etkö sä saanut?
-No en. Odotin postilaatikon edessä siihen asti, että posti tuli, mutta ei minulle mitää. Yhtäkkiä kaverini alkoi nauraa. Minulle tuli hyvin paha olo ja siksi kysyin:
-Miksi naurat?
-Ei Tylypahkan posti tule jästien postilla. pöllöt sen tuovat. uskoisin, että teidän keittiönkin on liihotellut pöllö.
-Unohdin. Sorry. No hei hei!
Miten voin olla noin tyhmä, ajattelin mielessä. Lähdin alakertaan syömään aamupalaa ja odottamaan pöllöä.
Olin jo syönyt aamupalan, mutta pöllöä ei näkynyt missään. Aloin jo huolestua kun pöllöä ei näkynyt lounaalla kunne se tuli. Halkesin riemusta, kun näin sen. Avasin sen heti ja luin ääneen:






Tylypahka noitien ja velhojen koulu
Rehtori: Albus Dumbledore
(Merlinin rintakunta, ensimmäinen luokka,suurtaikuri,päänoita,ylihörhö, kansainvälinen velholiitto)


Arvon Dianar,

Meillä on ilo ilmoittaa, että teille on varattu opiskelupaikka Tylypahkan noitien ja velhojen koulusta. Ohessa on lista tarvitsemistanne kouluvälineistä.

lukuvuosi alkaa perjantaina 1.9.2020 pidettävillä alkajaispidoilla ja opetus alkaa sitä seuraavana maanantaina.

Ystävällisin terveisin
Minerva McGarmiwa
vararehtori

-Oliko siellä muuta?Isäni james tiedusteli.
-Joo, vastasin. Näyttää olevan tavaraluettelo.
-No lue se. ja siinä luki näin:



Tarvikkeista ensimmäisen luokan oppilaille
koulupuku
Kolme tavallista työkaapua (mustaa)
yksi tavallinen suippohattu (musta) päiväkäyttöön
yhdet suojakäsineet (lohikäärmeen nahkaa tai vastaavaa)
Yksi talviviitta (musta, hopeakiinnikkeet)

Huomatkaa, että oppilaiden vaatteet on nimikoitava

oppikirjat
Oppilailla tulee olla seuraavat oppikirjat:
Miranda Kanahaukka: Loitsujen käsikirja 1
Bathilda Bagshot: Historian taikakaudet
Adalbert Jaaritellen: Taikojen perusteet
Emeric Kytkin: Muodonmuutokset aloittelijoille
Phyllida Itiö: Tuhat taikayrttiä ja -sientä
Arsenius Mittalasis: Taikaliemet ja -juomat
Lisko Skamander: Ihmeotukset ja niiden olinpaikat
Quentin Tytina: Pimeyden voimat. Itsesuojeluopas

Muut tarvikkeet
1 taikasauva
1 noidankattila (tinaa, vakiokoko 2)
1 lasi- tai kristallipullosarja
1 kaukoputki
1 messinkinen punnussarja

Oppilaat voivat tuoda myös pöllön TAI kissan TAI rupikonnan.
VANHEMMILLE HUOMAUTETAAN, ETTÄ ENSILUOKKALAISET EIVÄT SAA TUODA OMAA LUUDANVARTTA!





-Sehän on ylihuomenna! Äiti parahti. Nyt viistokujalle ja heti!
Äiti lähti viivana kaupoille. Jäimme isän kanssa kotiin, kun isä oli lukenut päivän profeetan hän ehdotti että mentäisiin hakemaan minulle oma pöllö.
lähdimme autolla matkaan. Ajatelkaa autolla.
-Mä kuulin, että Cristikin saa pöllön. Cristi Valentain on minun paras ystävä hän on puoliverinen. Cristin isä Zoof on velho ja hänen äiti Niina on jästi. Mutta palataan tähän auto matkaan.
-Voitte temppuilla pöllöidenne kanssa Tylypahkassa. Isä päätti keskustelun
Pian oltiinkin jo kaupassa valitsemassa pöllöä. näin aivan ihanan pöllön
se oli ruskean ja se huhuili söpösti.
-Isä haluaisin tuon Lapinpöllön. Se on super ihana.
-No kuinka paljon tämä Lapinpöllö maksaa? Isä kysyi myyjältä.
-kahdeksan kaljuunaa.vastasi myyjä.
-otithan rahasi mukaan? Isä kysyi minulta
-Joo! Otin. Ole hyvä.
-kiitos. Vastasi myyjä. Kun olin ostanut pöllön lähdettiin kotiin, kun saavuttiin kotiin äiti oli jo siellä kaikki vaatteet nimikoituna ja kaikki pakattuna. Olin aivan mykkä, kun tulin kotiin. hetken päästä soimme iltaruuan ja menin temppuilemaan pöllöni kanssa. annoin sille nimeksi Jude.
Parin päivän päästä lähdimme ystäväni Cristin kanssa King's Crossin asemalle.
-Tiedätkö missä on liturimme? Cristi kysyi minulta mutta minulla ei ollut tietoa ja isäkin oli jo lähtenyt. Meillä oli isot kärryt joissa oli matka-arkku ja niiden päällä pöllöt, jos olisimme liikkuneet emme olisi näyttäneet yhtä tyhmiltä emmekä olisi saaneet vihaisia ja outoja ilmeitä ohi kulkevilta jästeiltä.
onneksi meitä vastaan tuli nainen joka ymmärsi heti että olemme menossa Tylypahkaan ja hän neuvoi meitä.
-Tylypahkaan menossa? me nyökytimme. menette vain tästä tolpasta läpi, niin pääsette asemalle, jos se pelottaa voitte pistää silmät kiinni ja juosta läpi.
nainen hymyili ja näytti meille tien.
-kiitoksia paljon. Sanoimme Cristin kanssa samaan aikaan ja juoksimme kohti tolppaa. Onneksi nainen puhui totta ja pääsimme ajoissa asemalle nousimme junaan ja matkamme alkoi kohti Tylypahkaa.

Vastaus:

Hauskaa, että aloit kirjoittaa ikään kuin päiväkirjamuodossa! Alussa sai vähän aikaa jo jännittää, tulisiko kirje lainkaan, mutta onneksi Nuppu soitti kaverilleen ja asia selvisi! Vaikka Nuppu ajattelikin, että oli ollut hölmöä odottaa kirjettä postilaatikolla, minusta oli kiva ettei kaveri moittinut häntä siitä - hän kertoi vain, että pitäisi odottaa pöllöä. Tapahtumia säestivät mukavasti kuvaukset Nupun tunteista, esimerkiksi kun hän meinasi haljeta riemusta pöllön vihdoin saapuessa! Juuri tällaiset kohdat ja muut välihuomautukset lisäsivät hienosti eläväisyyttä tarinaan. Nupun vanhemmat vaikuttivat mukavilta: äiti oli tehokas ostaessaan tarvikkeet ja isä vaikutti mukavalta juttelun perusteella! Ystävä Cristi oli myös kivasti mainittu jo ennen kuin hän tuli mukaan tarinaan, sitten tiesi jo kunnolla, että he olivat Nupun kanssa parhaat ystävät. Vihaiset ja oudot ilmeet ohikulkevilta jästeiltä toivat jännitystä laiturin etsintään, mutta onneksi tuo vastaantuleva nainen tajusi auttaa heitä. Oikeinkirjoituksessa oli muutamia huolimattomuusvirheitä, joiden korjaaminen auttaa tarinan lukemista: joka lause täytyy esimerkiksi muistaa aloittaa isolla alkukirjaimella. Kaiken kaikkiaan erittäin hyvä aloitustarina, jään innolla odottamaan jatkoa! :)

Saat 6 kaljuunaa, 14 tuparia sekä Viistokujan vierailija -merkin!
Aurelia » 17.3.

Nimi: Valeria Ainsworth

06.03.2020 23:48
Luku 3 osa 1/2

Juna puksutti jo hiljalleen käyntiin, ulos asemakatoksesta ja maaseutujen harmauteen, ja seisoin yhä paikallani oven edessä. Puheensorina ja nauru sekoittuivat ratakiskojen kalkatukseen. Hiukset, vaatteet ja koko ryvettynyt olemus tiputtelivat hiljalleen pisaroita lattialle.
Isä, isä oli ollut asemalla. Hän oli tosiaan ollut asemalla. Isä oli ollut asemalla. Oliko hän ollut asemalla? Hiukset, kasvot, ääni... Olinko kuvitellut? Olinko unohtunut ensimmäiseen vuoteen? Olinko menettänyt järkeni?
Mitä kauemmas juna liikkui, sitä enemmän ahdisti, vaikka olisi luullut sen olevan toisin päin. Isä oli nyt fiksoitunut laiturille, hän jäisi ikuisiksi ajoiksi sinne odottamaan, ja elämä asemoituisi suhteessa siihen, kuinka pitkällä olin laiturista.
Muutama nuorempi koululainen yritti päästä ohitse käytävällä, tyrkkäsi ärtyneesti matka-arkkua ja se iski polviin. Havahduin hiukan. Liioittelin. En ollut voinut kuvitella. Mutta sade... ne kartanossa kärkkyneet haamukuvajaiset, saivat miettimään, olinko sittenkin. Pahinta oli se, etten voinut tarkistaa. Jälkeen jäisi taas yksi kummitus.
Tartuin arkun liukkaasta nahkakahvasta, suoristauduin ja katsoin käytävää suuntaan ja toiseen, mistä löytäisin ystäväni.
Käytävä heilahteli ja yritin parhaani mukaan säilyttää tasapainoni. Matto kurottautui pitkänä linjana edessä, ikkunakaiteet hillitsivät lepattavia silkkiverhoja junan rymistellessä vielä kovempaan vauhtiin. Asemalla sade oli hetkeksi unohtunut, mutta nyt se taas vaahtosi pitkin ikkunoita. Vaunuosasto toisensa jälkeen oli erilaisia ystäväporukoita, keskusteluun syventyneenä, uusia oppilaita hiljaa osastojen nurkkiin vetäytyneinä, muutama jalat penkeille levittäytyneenä ja silmät sulkeneena.
Lähestyin jo käytävien loppua ja ajattelin, että olin kääntynyt väärään suuntaan, kun kuulin edestäpäin tuttuja ääniä. Tuttuja, korotettuja ääniä.
”Ei! Rose- en halua kuulla miesseikkailuistasi! Kerroit jo ihan tarpeeksi kirjeissä!”
”Minun on pakko kertoa jollekin! En ehtinyt kirjoittaa tästä viimeisestä, ja Ria ei ole vielä täällä-”
”Mordred sentään, edellinen kirje saapui edellisiltana, tapasitko jonkun matkalla juna-asemalle vai? En tajua, miten Ria jaksaa kuunnella juttujasi.”
”Luulen että pitäisit tästä, jos antaisit minun kertoa – se oli hyvin dramaattista, ja siihen liittyy ansaitsematon poikaystävä, jonka sain hänet jättämään…” ääni hiipui. ”Hyvänen aika, luuletko että Ria jäi vihdoin asemalle?”
Näin ensin kasvot menosuuntaan istuvan Rosen, joka tiiraili rannekelloaan pyöreät kasvot kurtussa. Olivia istui häntä vastapäätä, sanomalehti auki levitettynä ja näennäisesti siihen keskittyneenä. Hänen paksut, sähärät hiuksensa olivat valtoimenaan auki ja musta iho kuulsi yläpuolella olevan kellertävän lampun valossa.
”Olet vakituinen telenovela-tähti… Ria, vihdoin!” Olivia huudahti, kun avasin osaston oven. ”Mitä, jäitkö puoliksi asemalle vai mitä tapahtui?” En saanut matka-arkkua edes kunnolla sisään, saati suuta auki, kun hän jatkoi: ”Rose tässä jatkoi jännittävää saagaansa: Rose ja viime kesän miehet.”
”Hei! Oli siellä tyttökin”, Rose protestoi. En voinut olla vähän hymyilemättä, kun ponnistin nostaakseni painavan matka-arkun hyllylle. ”Ria, en ole ehtinyt kertoa sinulle vielä edes siitä tyypistä, jonka tapasin serkun syntymäpäivillä…”
”Hei pliis, jopa minä aloin saada tarpeekseni kaikista niistä kertomuksista”, vastustin kädet ylhäällä. Rose teki tilaa nostamalla pörröistä kissaansa, kun rojahdin periksiantamattomalle penkille. ”Et ainakaan korjaa biseksuaalien kevytkenkäistä stereotyyppiä.”
”Neljä ei ole paljon! Enkä minä meidän maineesta yksin vastuussa ole”, Rose vastasi loukkaantuneena. Hän mutristi huuliaan ja risti kätensä rinnalle. ”Hyvä on, ette edes ansaitse tietää.”
”Hyvä, kiitos!” Olivia huudahti. Nosti jalkansa penkille ja nyökkäsi minua kohti. ”Entä sinä, oliko mitään jännittävää kesällä? Rikoitko yhtään sydämiä.. tai neniä?” Olivia yritti vain piristää, mutta totuus oli, että en ollut tehnyt yhtikäs mitään, toisin kuin he. Ei sillä, että se olisi erityisesti vaivannut. Ei minkään tekeminen oli yksi lempiharrastuksiani. Ihmiskontaktien puute se vain vähän kismitti. Rosen kissa asetteli takamuksensa puoliksi jalkojeni päälle ja silitin sen pölyhuiskumaista häntää.
”Rikoin vain sulkakyniä yrittäessäni selvitä kaikista kesäläksyistä.”
”Meillä oli läksyjäkin?” Olivia kysyi viattomasti. Potkaisin häntä polveen. Hän oli meistä se hikke.
”Mitä kaikkea uskomatonta sinä sitten teit?”
”Uskomatonta? Hmm, ai niin kuin se kun yritin selittää isälle miten lentokone toimii, että hän uskalsi astua kyytiin? Kun lähdimme Ranskaan? Hän käytännössä syytti jästejä ”noituudesta”. Se oli aika uskomatonta”, hän vastasi.
”Kyllä ne noitua osaa, kun haluavat”, Rose huokasi unelmoivasti. Päästimme Olivian kanssa sopivan inhoa merkitsevän äännähdyksen.
”Rose- ei enempää yksityiskohtia kiitos!”
”Enhän minä edes sanonut mitään!” hän nauroi, mutta äänensävystä kävi ilmi, ettei hän ollut tosissaan asian kanssa. ”Miksi te saatte kertoa lomasta, mutta minä en?”
”Koska otit jo etumatkaa lomakirjeissä!”
”No enhän minä sitä nyt kirjoittamatta kestänyt! Kolme niistä oli jästejä, niin traagista…”
”Aivan, niin sietämätöntä dumpata kolme tyyppiä yhden kesän aikana”, vastasin silmiä pyöräyttäen. Olivia nosti lehteään takaisin naaman eteen.
”Odota vain, kun hän pääsee takaisin vuosikurssilaisten pariin. Jästit unohtuvat nopeammin kuin Binnsin luennot”, hän härnäsi. Ironia ei täysin uponnut, sillä Rose irvisti tosissaan vastaukseksi.
”Hyh ei. Meidän koulussa ei ole jäljellä ketään kiinnostavaa. Vai mitä Ria?”
”Niin, koska minähän olen käynyt kaikki läpi”, sanoin kuivasti.
”Tarkoitin vain… Anteeksi, ei ollut tarkoitus-” Rose sanoi ilme valahtaen. Kaduin jo sanojani: en halunnut pilata tunnelmaa, kun olin jo hyvää vauhtia unohtamassa aseman tapahtumat.
”Relaa, tiedän mitä tarkoitit. Ja olet oikeassa, kukaan ei koskaan ollutkaan kiinnostava.”
Olivia ja Rose jakoivat tietäväisen katseen.
”Olet tavallistakin suolaisempi. Onko kaikki ok?”
”Tietenkin”, näpäytin ja kohautin olkiani, mutta samassa aloin epäröidä. He olivat parhaita ystäviäni: olisi vain pitänyt kertoa saman tien. Selvästikään asia ei käsittelemättä unohtuisi. Huokaisin ja hieraisin otsaa. ”Minä vain... Luulin nähneeni äsken isäni.”
Sanoja seurasi kiivas henkäisy Rosen suusta ja rapina, kun Olivia laski lehden rasahtaen syliinsä.
”Isäsi?” Rose kysyi varovasti. ”Eihän hän koskaan ole tullut asemalle vastaan.”
”Ei tietääkseni. Vaikka mistä minä tiedän? Hän on voinut olla asemalla joka vuosi, odottamassa sopivaa hetkeä säikäyttää minut”, sanoin. En olisi myöntänyt sitä, mutta molempien epäuskoinen ilme tuntui helpottavalta. ”Ehkä hän asuu siellä.”
”Olen varma, että kuvittelit. Jos sitä ei ole kiinnostanut sinun asiasi näin moneen vuoteen, tuskin alkaa nyt kiinnostaa”, Olivia sanoi ja nojasi taas rennommin penkkiinsä. ”Varsinkin, kun sillä on muutakin asiaa menossa. Luin tässä juuri, että se on nimitetty ylemmäksi valtiosihteeriksi.” Kurtistin kulmiani ja ojensin käteni lehteä kohti, kun hän selasi sitä pari aukeamaa takaisin.
”Mitä? Minä luulin, että se virka lakkautettiin ajat sitten”, sanoin tiiraten nyt oikeaa juttua avatun lehden sivulta. Olivia osoitti sirolla sormellaan pientä plänttiä epäselvästi täyteen ahdetulla aukeamalla. Michael Ainsworth nimitetään taikaministeriön ylemmäksi valtiosihteeriksi, präntissä luki. Teksti olisi hyvin voinut hukkua muihin uutisiin, ellei nimi olisi hypännyt sivulta. Mukana ei ollut edes kuvaa, ja juttu itsessään oli liioittelemattoman typistetty.
Ojensin mietteliäänä lehden takaisin. Mitäköhän hän aikoi? Kuulosti korkea-arvoiselta asemalta… Mutta selvästi ei edustustyötä, kuten taikaministerillä.
”Näyttää siltä, että hän saa yhä enemmän päätösvaltaa”, Rose sanoi hiljaa. Jossain jyrähti ukkonen.
”Sepä hilpeä ajatus”, vastasin myrtyneenä.

- vihdoin uutta tekstiä!

Vastaus:

Etenit kivasti laituritapahtuman järkytyksestä ystävien esittelyyn ilman, että tapahtuma unohtui. Alun järkytyksen puiminen oli sopivan ytimekäs ja vaikuttava, kuten tuo viittaus jälkeen jääneeseen kummitukseen. Ympäristö toimi hyvänä vuorovaikutuksen alueena, kun ohitse kulkeva ekaluokkalainen matkalaukkunsa kanssa havahdutti mietinnöistä. Valerian ystävät vaikuttivat hauskoilta, ja mielenkiintoista että he kutsuvat häntä aina Riaksi! Keskustelu ja sen säestäminen pelkällä nykyhetken kuvauksella oli hyvä valinta siihen, että Valerian ahdistus isän näkemisestä kupli pinnan alla mutta tuli esiin dialogin kautta. Dialogissa oli muutama kankea kohta, esimerkiksi viittaus negatiiviseen stereotyyppiin: sen esiintuominen oli tavallaan hyvä, mutta havahdutti tekstistä hieman. Se jätti myös miettimään, mistä Valeria tietää tämän kontekstin, jos on lähinnä velhomaailman piirissä elänyt? Tummaihoisen Olivian seksuaalisuus sen sijaan jäi piiloon, mitä sitäkin on joskus pidetty negatiivisena stereotyyppinä (että pyyhitään mustien naisten seksuaalisuus pois). Olisinkin ehkä kääntänyt asian toisin päin, että Olivia on biseksuaali, tai tuonut jotenkin muuten esiin tasapainon. Loppu oli hyvä herättelemään ajatuksia ja odotuksia!

Saat 8 kaljuunaa, 18 tuparia sekä Hymyhuulten hilaaja -merkin!
Aurelia » 17.3.

Nimi: Amanda Dawson

30.01.2020 18:31
Seuraavien päivien aikana en voinut olla tarkkailemasta professori Lightlyä uusien arpien varalta – tai edes nähdäkseni ne vanhat. Mitä enemmän mietin asiaa, sitä varmempi olin, että puremajäljet pimeyden voimilta suojautumisen professorimme käsivarressa eivät olleet olleet arpia, vaan hädin tuskin umpeutuneita haavoja. Jokaisella pimeyden voimilta suojautumisen tunnilla minun teki mieli kysyä häneltä, mistä hän oli jäljet saanut, mutta muisto hänen hurjasta ilmeestään jälkien valahtaessa esiin tukahdutti uteliaisuuteni.
Yritin puhua Lucyn kanssa asiasta, mutta hän ei näyttänyt halukkaalta keskustelemaan jäljistä. Hän sanoi minulle, että meidän pitäisi keskittyä selvittämään koruni alkuperää ja taustaa, mutta minua aihe ei juurikaan kiinnostanut. Tiesin, että korun avulla pystyin keskustelemaan Siron kanssa, ja se riitti minulle.
Olin viimeisenä iltana ennen viikonloppua niin ajatuksissani, että en huomannut, kuinka Diana ja Sindra eivät kinastelleet tavalliseen tapaansa yömyöhään asti. Istuin nojatuolissa tuijottaen takassa loimuaviin liekkeihin ja mietin, minkälaisella olennolla olisi niin isot leuat, että käsivarsi mahtuisi niiden väliin. Siro makasi rennosti sylissäni, ja minä rapsutin hajamielisesti häntä korvan takaa.
”Missä ihmeessä Katie oikein on?” Lucie sanoi lopulta rikkoen hiljaisuuden, jonka huomasin vasta sitten, kun hänen sanansa kiskaisivat minut takaisin maan pinnalle.
”Katosiko hän taas?” minä kysyin pälyillen ympärilleni oleskeluhuoneessa. Siellä ei ollut muita kuin meidän makuusalimme porukka Katieta lukuunottamatta sekä muutama viitosluokkalainen, jotka lukivat V.I.P.-kokeisiinsa. Nyt kun tarkemmin ajattelin, tajusin että minunkin pitäisi olla lukemassa loppukokeisiin, jotka olisivat maanantaina. Sydämeni hyppäsi kurkkuuni, kun tajusin, etten ollut lukenut kokeisiin ollenkaan vapaa-ajallani, ja kertaustunneillakin olin ollut ajatuksissani.
”Joo, viidennen kerran tämän viikon aikana”, Lucy sanoi keskeyttäen jälleen omille teilleen lähteneet ajatukseni.
”Hetkinen…. Siis mitä?” minä kysyin. Yritin muistella kuluneiden päivien iltoja, mutta mitään ei noussut mieleeni. Mikä minuun oli oikein mennyt? Miksi muutama haava opettajamme käsivarressa häiritsi minua niin paljon?Ravistelin tanakasti päätäni ja päätin tästä lähin vain keskittyä tähän hetkeen.

”Minä menen lukemaan kokeisiin, tulkaa sanomaan, jos Katie ei ole ilmestynyt kahteentoista mennessä”, minä sanoin muille ja nousin ylös kietoen käteni yhä nukkuva Siron ympärille. Sitten kiirehdin makuusaliin. Hyvällä tuurilla ehtisin lukea loitsujen ja liemien koealueen läpi illan aikana.

Katie hiipi sisään makuusaliin suunnilleen sen jälkeen kun olin saanut kahlattua loitsujen alueen läpi. Hän ei sanonut mitään, veti vain pylvässänkynsä verhot kiinni ja hiljaisuudesta päätellen kävi nukkumaan. Minä onnistuin kuin onnistuinkin lukemaan vielä pari koealuetta läpi, mutta sen jälkeen en yksinkertaisesti enää pystynyt pitämään silmiäni auki. Kun sitten suljin taikasauvani valon ja käperryin sänkyyni, en pystynyt kuitenkaan nukahtamaan. Mielessäni pyöri Katie ja hänen jatkuva katoilemisensa. Missä hän oikein oli? Tiesin, että minun kannattaisi jättää asia sikseen ja keskittyä kokeisiin, mutta en yksinkertaisesti pystynyt.

Seuraavana päivänä heräsin ennen muita, nappasin pari kirjaa mukaan ja pujahdin ulos Puuskupuhin oleskeluhuoneesta. Ajattelin mennä kirjastoon lukemaan, mutta tajusin sitten vilkaista ulos käytävän ikkunasta. Aurinko oli hädin tuskin noussut, joten kirjastokaan tuskin oli auki. Jäin katselemaan ulos ikkunasta taivaalle hitaasti leviäviä auringonnousun värejä – vaaleanpunaista ja hempeän oranssia. Siitä oli pitkä aika, kun olin ollut jalkeilla näin aikaisin, jos koskaan. Mietin, pitäisikö minun palata makuusaleille lukemaan, kunnes muistin erään täydellisen paikan opiskeluun.
Kuljin reippaasti mutta hiljaisin askelein eteenpäin tyhjiä käytäviä, sillä minua ei huvittanut selittää kenellekään, miksi olin näin aikaisin ylhäällä. Lopulta saavuin tutun näköiselle käytävälle, jonka päässä oli pelkkä kiviseinä. Astelin kiviseinän luo ja kosketin sitä sormenpäälläni. ”Aqua”, sanoin hiljaisella äänellä. Sormeni koskettamasta kohdasta alkoi levitä vesipisaroita kiviselle seinälle. Odotin tyynesti, että vesipisarat kiinteytyivät puiseksi oveksi, josta pääsin pujahtamaan sisään.
Ovi sulkeutui kolahtaen takanani ja tiesin sen katoavan käytävän puolelta jättäen jälkeensä vain pienen vesipisarasymbolin. Vedin syvään henkeä ja pystyin melkein haistamaan huumaavan tuoksuiset kasvit sekä tuntemaan kostean, lämpimän vesisumun ihollani. Ei kovinkaan tyypillisiä ominaisuuksia tunnelille kiven sisällä, mutta tiesin vesisumun tulevan käytävän päästä.
Lähdin kävelemään käytävää eteenpäin. Pienetkin äänet kaikuivat kivisessä tunnelissa ja saivat minut säpsähtämään. En tiedä, miksi vihasin sitä osaa maagisesta paikasta niin paljon. Ehkä minulle oli kehittymässä ahtaan paikan kammo.
Kiihdytin kulkuani kunnes lähestulkoon juoksin eteenpäin. Tunneli ei onneksi ollut kovin pitkä, joten tupsahdin pian esiin sen päästä suoraan auringonpaisteeseen.
Siinä ei tietenkään ollut mitään järkeä, koska olin luolassa maan alla, mutta toisaalta olin myös Tylypahkassa. Olin saapunut kallionkielekkeelle jättimäiseen luolaan, jonka pohjalla oli viidakon tapaista kasvillisuutta ja järvi, johon vesiputous laski. Minä kävin istumaan kielekkeen reunalle ja kurkistin varovasti alas. Yhtäkkiä minun teki kovasti mieli jäädä lukemaan ylös, mutta epäilin, että vesiputouksesta nouseva sumu olisi tuhonnut kirjojen sivut. Maankamara oli kaukana allani, eikä minun tehnyt mieli kokeilla refleksejäni hyppäämällä suoraan alas ja käyttämällä leijuntaloitsua ennen kuin liiskaantuisin.
Niinpä käytin yksinkertaista sidontaloitsua ja kiinnitin itseni pitkällä köydellä kielekkeeseen, jota tuli lisää kuin tyhjästä aina, kun vedin tarpeeksi kovaa. Sitten vedin syvään henkeä, tarkistin solmut vielä kerran ja aloin laskeutumaan alaspäin.
Oikeastaan minun ei tarvinnut tehdä muuta kuin ottaa jaloillani vastaan, etten törmäisi kiviseeen seinään. Lucyn minulle neuvoman loitsun ansiosta köysi laski minut hitaasti alas. Pian kuului hiljainen tömähdys, kun jalkani osuivat maahan. Irrotin köyden ja päästin siitä irti, jolloin se katosi. Sitten hengitin syvään ja katsoin ympärilleni.
Olin laskeutunut eri kohtaan kuin jouluna, jolloin Julia oli tuonut meidät luolalle. Ympärilläni kohosi ikivanhoja, korkeita puita, joiden kyhmyräisistä oksista riippui köynnöskasveja. Ilmassa leijui trooppisten kukkien tuoksu. Järvi erottui oksien välistä, ja sen pinta kimalteli ei-mistään tulevasta auringonvalosta.
Kiipesin minua vyötäisille ylettyvän, paksun juuren yli ja kuljin kohti järveä. Kunhan pitäisin sen näköpiirissäni, en tuskin eksyisi. Valitsin ison puun, jonka oksat riippuivat alhaalla suojelevasti rungon molemmin puolin. Istuin sen eteen ja painoin selkäni sen auringossa lämminnttä runkoa vasten. Sitten huokaisin hiljaa ja vedin oppikirjat esiin.

En oikeastaan ole varma, kuinka kauan ehdin lukea, mutta yhtäkkiä jokin hyvin eriskummallinen ääni sai minut nostamaan katseeni kirjasta. Ääni oli kuin leijonan karjaisu, mutta matalampi ja pidempi. Se kaikui luolassa ja värisi korvakäytävissäni. Vilkuilin säikähtäneenä ympärilleni ja vedin sauvani esiin, mutta mistään ei ilmestynyt maagista leijonaa tappamaan minut. Istuin pitkään paikallani jähmettyneenä, odottaen että jotain tapahtuisi. Lopulta aloin hiljalleen rentoutumaan. Ehkä olin vain kuvitellut. Tai ehkä vesiputouksen vesi oli osunut johonkin kiveen.
Sitten ääni kuului uudelleen. Se oli pidempi ja kovempi. Hypähdin seisomaan ja osoittelin sauvallani villisti puiden sekaan. Sitten tajusin jotain. Kuulin nyt äänen paremmin, ja olin yhtäkkiä varma, että se ei ollut uhkaava. Pikemminkin… anova. Kuka ikinä pitikin tuota ääntä, se – tai hän – oli pahassa pulassa.
Lähdin varovasti liikkeelle. Jos äänen aiheuttaja oli pulassa, halusin auttaa. Ainoa ongelma oli, että minulla ei ollut hajuakaan, mistä ääni tuli. Se kaikui luolan seinistä ja taukosi välillä, kunnes jatkoi taas. Aina, kun luulin päässeeni jäljille ja kulkevani oikeaan suuntaan, tajusin yhtäkkiä, että kävelikin poispäin äänestä.
Lopuksi tein jotain sekä hyvin hullua että hyvin epätoivoista. Suljin silmäni ja keskityin vain kuuloaistiini. Kuljin sokkona puiden keskellä ja kaaduin monta kertaa, mutta harhailtuani hetken olin aika varma, että olin päässyt lähemmäksi äänen lähdettyä.
Loiskis.
Avasin silmäni ja tajusin seisovani nilkansyvyydessä järven rantavedessä. Peruutin nopeasti pois vedestä, vaikka sukkani olivatkin jo märät. Järvestäkö äänet muka tulivat? Odotin vähän aikaa, kunnes ääni kuului taas. Se kuului selvästi järvestä, mutta kun yritin kurkkia sinne, en nähnyt pinnan alla muuta kuin vesikasveja. Paljon vesikasveja.
Seisoskelin vähän aikaa epäröiden rannalla, mutta kun epätoivoinen karjaisu kuului taas, tein päätökseni. Riisuin kenkäni ja sidoin ne farkkujeni vyönlenkkiin. Sitten käärin housujen lahkeet ja kahlasin varovasti veteen.
Olin aika varma, että jos kuulemani äänet tulivat järvestä, minun pitäisi todennäköisesti sukeltaa, mutta en jaksanut välittää siitä. Samosin katseellani vettä, mutta en erottanut pinnan alla ristin sieluakaan. Loppujen lopuksi totesin että äänen aiheuttaja oli niin iso, että se tuskin edes mahtuisi niin matalaan veteen, jossa sillä hetkellä seisoin, joten heitin varovaisuuteni menemään ja lähdin kävelemään kohti järven keskustaa.
Farkkuni kastuivat kokonaan, kun kahlasin vyötärönsyvyyteen. Kuljin hitaasti eteenpäin, kunnes yhtäkkiä maailma katosi ja vajosin veden alle.
Säikähdin aika paljon, kunnes tajusin, että pohjassa oli varmaankin tullut äkkisyvä kohta. Venytin varpaitani syvemmälle, jotta voisin ponkaista itseni takaisin pintaan pohjasta, mutta jalkani haroi pelkkää vettä. Aloin panikoimaan uudelleen, vedin vettä vahingossa nenään ja räpiköin itseni pinnalle. Uin muutaman vedon rantaa kohti, kunnes jalkani ylettivät jälleen pohjaan. Olin joka tapauksessa litimärkä, joten vedin syvään henkeä ja sukelsin uudelleen pinnan alle. Uin kohti kohtaa, jossa uskoin äkkisyvänteen olevan, ja sukelsin vielä syvemmälle. Haroin käsilläni sokkona. Kyllähän siinäkin kohtaa piti sentään pohja olla. Lopulta minulta alkoi loppua happi, enkä ollut vieläkään yltänyt pohjaan siinä kohtaa.
Uin takaisin pintaan ja vedin taikasauvani esiin. Se ei näyttänyt kärsineen tippakaan vesikäsittelystä, joten arvelin sen olevan loihdittu kestämään vettä. Minä osoitin sillä hankalasti veden pintaa ja lausuin kaikuluotasuloitsun, jonka professori Lightly oli opettanut luokallemme pimeyden voimilta suojautumisen tunnilla. Katselin, kuinka sauvastani lankesi tummanvioletteja ympyröitä, jotka näyttivät veden alla olevan maan muodot. Huomasin muutaman katkoksen, jotka saattoivat olla kaloja, mutta muuten veden alla oli hiljaista.
Paitsi ”äkkisyvänteen” kohdalla. Siinä kaikuluotausringit upposivat syvälle – niin syvälle, että en edes nähnyt, oliko syvänteellä pohjaa. Vedenalainen tunneli. Loistavaa. Loihdin vielä toisenkin kaikuluotausloitsun, mutta se vahvisti epäilykseni – järvessä ei ollut muita eläviä kuin kaloja. Niinpä katsoin inhoavasti kohtaa, jossa vesitunneli oli, ja huokaisin.
”Noh”, mutisin itsekseni. ”Olen muutenkin jo märkä.”

Vastaus:

Ensimmäiseksi: pahoittelut että on kestänyt näin pitkään vastata tarinaasi! Harmitti itseäkin, että kesti niin kauan päästä lukemaan, sillä tämä oli jälleen erittäin hyvä ja jännittävä tarina! Lisäksi kerrontasi on koko ajan kehittynyt: esimerkiksi alkupäässä tekstissä oli erittäin hyvä rytmi lauseiden, kappaleenvaihtojen ja tapahtumien kerronnan välillä, niin että tarina kulki sulavasti eteenpäin. Tässä tuli myös hyvin kerrattua asiat, jotka ovat esiintyneet tarinoissa tai ovat tällä hetkellä juonelle olennaisia. Niistä erottuivat tietysti professorin mystiset jäljet, Katien katoamiset ja Siron ja kaulakorun mysteeri. Lisäksi oli kiva, kun joulutarinassa esitelty salainen paikka oli mukana - tuollainen olisi tosiaan ihana paikka lukea läksyjä, joten en ihmettele, että Amandalle tuli se mieleen! Toisaalta tuo yllättävä, karmiva karjaisu - tai avunhuuto - sai karvat pystyyn näin lukijallakin, hui! Ajattelin ensin, että tässähän tulee jo paljon eri juttuja, mutta mahtaakohan mystinen ääni liittyä sittenkin professori Lightlyn mysteeriin...? Loppu tuntui aika hurjalta, jätit hyvään cliffhangeriin! Eipä tästä paljon parannettavaa tullut mieleen, hienoa!

Saat 8 kaljuunaa, 18 tuparia sekä H-h-hui kauhistus!- ja Koukuttaja-merkit!
Aurelia » 15.3.

Nimi: Whelan Macintosh, Luihuinen

23.12.2019 18:06
Luku 7
Herääminen

Kello löi vaimeasti jossain kaukaa keskiyön merkiksi. Whelan räväytti silmänsä auki kuin tajuten, että hän oli oikeasti hengissä. Hän haukkoi henkeää, kuin olisi ollut hukkumaisillaan. Ilma tuntui pelottavalta ja uhkaavalta Tylypahkan tiluksissa.
Whelan korjasi asentoaan sairaalasiiven sängyssä. Sänky oli kova ja tyyny muhkurainen. Suurta huonetta valaisi vain muutamat kynttilät ja oli Whelanille vaikeaa aluksi havaita, missä oli. Tämä oli hänen toinen kerta hereillä Lilithin kirjeen avaamisen jälkeen. Whelanilla ei ollut minkäänlaista tietoa siitä, mikä päivä oli ja milloin kaikki oli tapahtunut. Sairaanhoitaja havahtui pian Whelanin heräämiseen ja tuli hänen luokseen. Hoitaja ojensi jotain kitkerää juotavaa ja kertoi, että oli 17. päivä. Huomenna olisi tanssiaiset ja muutaman päivän päästä alkaisi loma.
“Pääsenkö lomaksi kotiin?” Whelan kysyi hoitajalta kylmästi. Hänen pelokkuus ja uhkaava tunne oli kadonnut. Tytön mieli värjäytyi kostonhimosta.
“Kyllä pääset”, hoitaja hymyili leveästi ja istahti tytön sängylle jalkopäähän. Hoitaja oli nuori nainen ja hänen tummat hiukset olivat tiukalla nutturalla. Silmät kiilsivät hämärässä huoneessa kirkkaan sinisinä kuin tähdet.
“Voitko vielä kertoa, mitä tapahtui?” hoitaja kysyi pienen hetken päästä ja Whelan säpsähti. Hän mietti hetken kysymystä, kunnes pudisti päätään.
“Muistan vain, että avasin kirjeen. Sitten kaikki pimeni.”
Pelko kihosi taas tytön mieleen. Pelko siitä, miten avuton hän oli ja mitä Lilith voisi tehdä nyt, kun hän makasi sairaalasiivessä. Ovatko kaikki muut kunnossa ja turvassa?
“Vai niin”, hoitaja sanoi kulmiaan kurtistaen. Syntyi taas pitkä hiljaisuus.
“Kuka minut toi tänne?”
“Githa löysi sinut tajuttomana sängystäsi”, hoitaja kertoi ja nousi sitten lähteäkseen. Kun nainen oli kadonnut, Whelan painoi päänsä tyynyyn. Jotakin vakavaa ja vaarallista oli meneillään, eikä Whelanilla ollut tällä hetkellä voimia edes ajatella asiaa enempää. Hän oli hävinnyt ensimmäisen taistelun Lilithiä vastaan ja kirosi siitä itseään. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja tunsi, kuinka pitkät kynnet pureutuivat ihoon ja jättivät siitä jäljen. Whelan hengitti ulos ja rentoutui hieman. Hän oli ollut niin pelon ja kostonhimon vallassa, ettei tajunnut jomottaen särkevää päätänsä sekä heikon tuntuisia jalkoja. Whelan oli omien vammojen vangitsemana sängyssä. Hän oli loukussa. Avuton, jos joku hyökkäisi.
Kului useita minuutteja, ehkä tunteja. Whelanin ajantaju hävisi mutta hänellä oli pakonomainen vietti pysyä hereillä. Sairaalasiiven ovi aukesi yhtäkkiä paukahtaen ja saranat vinkuivat inhottavasti. Se kuulosti ukkoselta ja salamaniskulta ja Whelan sulki vaistomaisesti silmät. Hän avasi silmät pian ja katsoi tulijoiden suuntaan. Sisään astui hänen omat vanhempansa ja heidän sisarukset. Amalie tuli joukon perällä pää painuksissa.
Äiti juoksi ensimmäisenä Whelanin luokse ja halasi tätä tiukkaan. Whelan halasi takaisin, mutta hieman vastahakoisesti. Päätä särki yhä enemmän, kun hän joutui nousemaan hieman.
“Olimme niin huolissaan sinusta”, isä sanoi matalalla äänellä ja istui sängyn jalkopäähän. Tunteikkaat lauseet eivät kuuluneet miehen arkisanastoon ja sanat hämmästyttivät, mutta myös ilahduttivat Whelania. Muut sukulaiset levittäytyivät sängyn molemmin puolin ja Whelan tunsi olonsa hieman epämukavaksi. Hän ilahtui jälleen, kun Amalie istui oikealle puolelle käden viereen ja piti häntä kädestä lohduttavasti. Pelko hävisi taas. Sen tilalle syntyi viha ja itseluottamus. Yhdessä sukunsa kanssa, Whelan saisi maksettua kostonsa.
“Miten voit?”
Kysymyksen osoitti Denham Nelson, yksi äidin useimmista veljistä. Hänen äänensävy oli huolestunut ja empaattinen.
“Hyvin”, Whelan vastasi. Hän ei tiennyt itsekään, oliko vastaus totta.
“Me tulimme hormiverkoston kautta niin pian kuin pystyimme, kun saimme tietää heräämisestäsi. Voi lapsi rukka, oletko nälkäinen? Toin sinulle hunajaherttuasta hankittuja leivoksia. Ottaisitko yhden sellaisen?” Mercia Wright hössötti. Whelanin teki mieli pyöräyttää silmiään, muttei kehdannut tehdä niin vanhempiensa edessä. Mercia oli Ianin, jästitiedon opettajan vaimo ja Whelanin täti. Dramaattisin täti, joka ei koskaan jättänyt rauhaan hunajaterttuan leivoksilla.
“Kyllä, kiitos”, Whelan sanoi kohteliaasti tädille ja otti vastaan hunajaterttuan leivoksen. Enempää leivosta katsomatta tyttö hotki sen suuhun, kuin ei olisi syönyt kuukausiin. Äiti silitti hiuksia Whelanin vasemmalla puolella aivan kuten lapsena.
“Mitä me tehdään?” Whelan kysyi kun hän oli syönyt leivoksensa loppuun. Sukulaiset katsoivat häntä hieman ihmeissään, he eivät olleet ajatelleet asiaa. Ainoastaan vanhemmat näyttivät itsevarmoilta ja tietäviltä.
“Me kostamme heille. Pahimmalla mahdollisella tavalla”, äiti sanoi varmalla äänellä. Isä nyökkäsi ja hymyili hieman vaimolleen.
“Miten me sen teemme?” Mercia kysyi sisareltaan säikähtäneen kuuloisesti.
“Meillä on muutama idea Bryantin kanssa”, äiti sanoi ja katsoi isää aivan, kuin he olisivat puhuneet keskenään telepaattisesti.
“Meidän pitää vain ottaa selvää pari asiaa. Mutta sen jälkeen, te muut osallistutte meidän suunnitelmaamme”, isä sanoi varmasti ja hieman uhkaavasti. Sillä hän osoitti kunniallisuutensa.
Whelan hymyili. Myös Amalie hymyili leveästi Whelanin kanssa. Hän saisi kostonsa.

Vastaus:

Oli mukavaa päästä tapaamaan Whelanin perhe, ja he olivatkin mielenkiintoinen joukko! Tavallaan hyvä, että vanhemmat sanoivat suunnitelleensa kostoa ja järjestävänsä asian - nyt Whelan ei ole yksin asian kanssa. Tässä tietenkin luonnollisesti pitää Whelanin ja hänen perheensä puolta, kun kerran tarinaa seurataan hänen näkökulmastaan, mutta samaan aikaan lopussa tuli pieni paha aavistus ja jännitys, mitä tuosta kostosta oikein seuraisi - ja millainen se tulisi olemaan! Hunajaherttuan leivoksia tuputtava täti oli hauska, pieni keventävä lisä vakavaan keskusteluun. Kiinnostaa todella tietää, mitä suunnitelmia vanhemmilla on - tietävätkö he, että Lilith oli tempun takana? Vai oliko syyllinen Lilith laisinkaan? Ja mikä tarkoitus kirjeen sisällöllä oli, jos Whelan vain pyörtyi ja päätyi Sairaalasiipeen? Paljon mystiikkaa ja kysymyksiä! Alku oli erittäin hyvä kuvaus, jossa tunnelma tiivistyi käsinkosketeltavaksi. Muutama muukin erinomainen kuvaus sattui silmiin, kuten se, että tunteelliset sanat olivat isälle epätyypillisiä, sekä kirkkaana loistavat silmät. Sen verran oikeinkirjoituksesta, että tarinassa oli monessa kohtaa unohtunut omistusliite sanojen lopusta. Omistussanan kanssa tulee siis myös aina liite pääsanan perään, siis: "hänen toinen kertansa", "hänen pelokkuutensa", "tummat hiuksensa". Myös suvun saapuessa voisi olla pikemmin "Whelan sulki silmänsä". Jään odottamaan jännityksellä jatkoa ja suvun kostoa! :')

Saat 6 kaljuunaa ja 16 tuparia!
Aurelia » 5.1.

Nimi: Valentine Wright
Kotisivut: http://Potterheadfin.blogspot.com/

11.12.2019 20:53
LUKU 7
Varjo~


\\JOS TIEDÄT ETTET PIDÄ VÄKIVALLASTA/SE AHDISTAA, ÄLÄ LUE KIITOS//
(Tässä luvussa siis esiintyy väkivaltaa, vaikken kuvaile sitä raa'asti)


Valentine ja Calvin kokivat pettymyksen, kun mystinen musta kissa oli kadonnut. Calvin oli alkanut manaamaan jotakin epäonnesta, mutta Valentine ei ollut taikauskoinen, joten hän ei välittänyt.
Sen sijaan hän kääntyi ja sanoi Calvinille, joka seisoskeli toisen seinän vierellä juttelemassa Angelalle: "Luulen, että minun täytyy nyt lähteä. On, on tuota muodonmuutosten läksyt vielä tekemättä."
Calvin nyökkäsi ja sanoi Valentinelle: "No, haluaisitko nähdä huomenna?"
"Toki", Valentine vastasi. "Lähetän jonkun tuomaan viestin sinulle."
Sen jälkeen Valentine kääntyi ja käveli reippaasti kolmen käytävän päähän, kolmet portaat ylös ja vielä kolmen kulman päähän käytävistä, ennen kuin antoi itsensä lysähtää kasaan.
Calvin. Tuo velho, jonka kaipauksen Valentine tunsi nyt sydämensä vihdoin päästävän valloilleen. Hänen mieleensä ponnahteli muistoja, joissa hän nyt huomasi enemmän yksityiskohtia: Calvin seisomassa alhaalla maassa, katsomassa ylös sinne, missä Valentine lensi luudallaan Averyn ja Evelynin kanssa. Calvin seisomassa käytävän seinustalla, pienessä oppilasjoukossa pysähtyneenä tuijottamaan Valentinea, kun hän ja Avery ja Evelyn juoksivat hymyillen Calvinin ohi tätä kuitenkaan huomaamatta.
Valentine tajusi, miten vaikealta Calvinista oli voinut tuntua, kun tämä oli vastannut kyllä Valentinen tanssiaispyyntöön. Tanssiaisjuttukaan ei ollut erityisen suunniteltu juttu, alunperin Valentinen ei ollut edes tarkoitus mennä koko juhlaan, vaan viettää aika jossakin muualla. Nyt hän joutuisi uhraamaan sen illan, mutta hän tekisi sen, jos saisi takaisin unohtamansa ystävän.

Valentinen ylle lankesi varjo. Hän nosti katseensa ja näki ikkunan, jonka edessä oli.. Kangasta? Se esti kaiken valon tulemisen käytävään.
Hän käänsi päätään ja näki vain varjoja, ei muuta.
"Kuka olet?" Valentine kysyi nousten äkkiä jaloilleen sauvaansa puristaen. Oikea käsi aristi hieman, mutta hän pakotti sen puristumaan tiukemmin sauvan ympärille. Käytävä oli äkkiä hämärä ja pian pimeä, kun loputkin ikkunat peittyivät. Valentine erotti vain heikosti pienen liikahduksen tummasta hahmosta, ennen kuin se hukkui pimeyteen.
"No, sanotaanko näin, että on parempi, jos et tiedä", vastasi mairea ääni varjoista. Valentine erotti jonkin tumman liikahtavan lähemmäs ilman askeleen ääntä. Valentinen sydän alkoi takomaan hieman nopeammin.
"Jos kerrot minulle nyt, lupaan ettei sinulle käy kuinkaan. Varoitan sinua, kuka oletkaan, olen taitava käyttämään loitsuja", Valentine sanoi kuuluvalla äänellä tarkoituksenaan sanoa se niin vakuuttavasti, että varjo lähtisi pois. Hän tunsi kylmän väreen hiipivän selkäänsä pitkin, mutta hän antoi sen olla.
"Luulenpa, että asiat ovat tällä kertaa toisinpäin. Vai täytyykö minun muistuttaa mitä tapahtui Agnethalle", ääni sanoi tällä kertaa paljon lähempää.
Varjot tuntuivat sokeuttavan Valentinen, sillä hän ei nähnyt mitään, koska hänen silmänsä eivät olleet tottuneet pimeään. Hän punnitsi vaihtoehtoja, mitä tehdä, mutta ei keksinyt mitään, sillä hän ei tiennyt missä puhuja oli ja mitä tämä halusi tai ylipäätään kuka tämä oli. Hän ei myöskään tajunnut käyttää loitsuja, sillä Agnethan nimen mainitseminen oli pysäyttänyt hänen toimintansa hetkellisesti.
Valentine tunsi niskassaan lämmintä hengitystä.
"Tänään saat kokea sen, mitä teit Agnethalle! Ja saat kokea sen yhä uudestaan ja uudestaan!" ääni sanoi aivan kuin se olisi ollut innoissaan jostakin yhtä paljon kuin pikkulapsi punaisen napin edessä. Kuului sormien napsahdus, aivan Valentinen edestä. Napsahdus kaikui käytävässä ja sen jälkeen oli hipi hiljaista. Vain Valentinen hengitys rikkoi sen.
Valentine tunsi pelon hiipivän hiljaa mieleen. Agnetha kuulosti tutulta, Valentine ei vain muistanut mistä.
Sitten verenpunainen pallo ilmestyi Valentinen eteen. Se hohti siinä ainoana valon lähteenä, joka käytävässä oli. Vaaleankeltainen käsi heilahti Valentinen näkökentän laitamilla. Hän tunsi sauvan liikkuvan pois kädestä, joten hän alkoi puristamaan oikealla kädellään sauvaa kovempaa, mutta ääni sanoi: "Äläkä kuule edes yritä."
Sitten sauva irtosi Valentinen kädestä, aivan kuin kuumalla veitsellä voita leikaten.
"Hei!" Valentine huusi.
"Tämä tulee kestää ilman sauvaa", ääni sanoi ja kuului kuiskaus.
Valentine tunsi käsiensä ja lihaksiensa jännittyvän. Hän yritti liikuttaa kättään, mutta ei onnistunut. Hän yritti raapaista vasemmalla kädellään oikean käden kutiavaa kohtaa, mutta ei onnistunut.
"Vai haluat sinä liikuttaa käsiäsi. Johan se vain minulle sopii", ääni sanoi ja Valentine erotti avonaisen kämmenensä naamansa edestä, ennen kuin se iskeytyi täysiä hänen kasvoihinsa. Hän tunsi vasemman kätensä kohoavan ja sitten raapaisevan vasenta poskea. Valentine yritti parahtaa, mutta ei onnistunut. Ääntä ei lähtenyt, eikä suu liikkunut.
Syy, miksi Valentinen keho käyttäytyi näin, valkeni hänelle tuoden samalla kauhun tunteen: Joku tai jokin käytti komennuskirousta häneen. Mutta miksi?
Niin, sitä Valentine ei itsekään tiennyt. Ainoa vihje oli Agnetha, nimi, joka ei sanonut hänelle mitään. Se tuntui vain kaukaiselta muistolta, jonka edessä oli pelkkää usvaa.
Valentinen käsi iskeytyi uudestaan hänen kasvoihinsa. Kipu leimahti nenässä ja leuassa ja Valentine tunsi lämpimän noron valuvan ulos nenästään. Hän oli unohtanut ensimmäisten lyöntien kivut ja ne palasivat toisten mukana tuoden samalla kipua myös käsiin, jotka osuivat luuhun ihon alla.
"Tiedätkös, tältä Agnethasta varmastikin tuntui ennen SITÄ", ääni sanoi Valentinen läheltä. Vasen käsi kohosi ja löi oikeaa kättä.
Valentine parahti päänsä sisällä. Oikea käsi oli vielä hieman heikkona pudotuksen takia, mutta nyt se suorastaan karjui kipua ja tuskaa, mitä vasemman käden lyönti aiheutti.
Valentine itse ei nähnyt punaisen valopallon valossa mitään muuta paitsi ihmishahmon jossain lähellä, mutta se tai hän ilmeisesti näki Valentinen silmistä sen tuskan, sillä varjo sanoi naljailevalla äänensävyllä: "Ai sattuuko pikku Valentinea käteen. Taisi löytyä arka paikka."
Vasen käsi löi uudestaan oikeaa kättä ja tällä kertaa Valentine ei enää sietänyt kipua, vaan antoi kyynelten tulla ulos. Se oli ainut asia, mitä hän pystyi tehdä ilman varjon käskyä.

Kidutusta jatkui vielä hetken. Välillä varjo sanoi jotakin, mutta usein se pysyi vain hiljaa. Valentine ei tiennyt, kauanko tämä jatkaisi, eikä hän odottanut pelastusta. Hänen henkensä riippui vain ja ainoastaan tuosta varjosta, joka oli joko riittävän rohkea tai paha langettaakseen kiellettyjä kirouksia - etenkin Tylypahkan alueella.

"Voi harmi, meillä on niin hauskaa, mutta minun täytyy nyt mennä. Älä kuitenkaan kuvittele etsiväsi minua, sillä se ei tietäisi mukavia asioita - etenkään Calvinille tai Averylle. Tapaamme jälleen huomenna, tähän samaan aikaan. Ja muistakin olla ajoissa. Jos olet myöhässä, kun kello lyö puoli kahdeksan, saatan keksiä jotakin muuta hauskaa", varjo totesi ikävän pettyneellä äänensävyllä, ennen kuin se hävisi pois Valentinen näkökentässä. Käytävässä kajahti napsahdus ja punainen valopallo hävisi. Hetkeä myöhemmin Valentinen lihakset rentoutuivat.
Valentine kokeili oikeaa kättään, joka nousi ylös kun hän vain ajatteli sitä. Hän testasi jokaisen ruumiinosansa, ennen kuin alkoi huomioimaan muuta. Kirvely, kipu, tuska, kärsimys.. kaikki se alkoi huutamaan Valentinelle, että he olivat olemassa.
Uudet kyyneleet alkoivat vierimään Valentinen kasvoilla, kun hän sulki silmänsä ja kyyristyi polvet vatsaa vasten nojaamaan seinään.
Hetken päästä kangasarjot hälvenivät ikkunoiden edestä paljastaen samalla kuun ja sen, kuinka likaiset Valentinen vaatteet olivat verestä, jota oli vuotanut hänen nenästään ja vasemmasta poskestaan.
Hän katsoi varovasti käytävän kumpaankin päähän, muttei nähnyt ketään. Hän näki vain ikkunoista kajastavan kuun valon ja tähtien tuikkeen, sekä sauvansa monien tuumojen päässä hänestä.
Valentine konttasi sauvansa luo ja puristi sitä kädessään. Hän ei uskaltanut liikkua pois käytävältä, vaan jäi kontalleen hengittämään raskaasti pelon ja kivun takia.
Haluan pois, Valentinen pään sisällä tuhannet äänet kirkuivat.
"Lopeta!" Valentine sanoi itselleen ääneen. "Ryhdistäydy, lähde pois ja peittele haavat."
Horjuen Valentine nousi ja kutsui kutsuntaloitsulla kaapunsa luokseen. Hän puki sen päälleen ja häivytti sitten haavat kasvoistaan niillä muutamilla loitsuilla, joita osasi.
Sen jälkeen hän käveli ikkunan luo, muuntautui ja lensi pois.



//Anteeksi tauko, nyt palattiin sitten sellaisen osan parissa, joka voi olla ehkä hieman jännittävä :'D

Vastaus:

Jännittävä tosiaan! Alkutarina lopetti edellisen tarinan takaa-ajokohtauksen ja päättyi melko onnellisiin tunnelmiin - todellisessa tarinassa luku olisikin ollut hyvä loppua vasta siihen, ja uusi kohtaus alkaa makuusalista, niin lukujen välille olisi syntynyt tunnelmien vaihtelua. Kidutuskohtauksessa Valentinen mietinnät Agnethasta olivat tarinan kohokohta, joka herätti paljon kysymyksiä: kuka on tuo Agnetha, ja miksei Valentine muista häntä, vaikka pahis vihjaa Valentinen tuntevan hänet? Kokonaisuudessaan kidutuskohtaus oli kuitenkin vähän pitkä, ja jätti hämmentyneeksi. Jotta tämänkaltainen kohtaus on kiinnostava, on sille syytä olla perustelu tai vähintään alustus, että lukija tietää, miksi pitäisi välittää kohtauksesta. Potter-kirjoissa Pimento kiduttaa Harryä saadakseen hänet tottelemaan (muiden syiden muassa), ja Kuoleman varjeluksissa Bellatrix kiduttaa Hermionea saadakseen hänestä tietoja. Miksi Valentine on kidutuksen kohteena? Kuka ihme kiduttaja voisi olla? Agnetha on toki mielenkiintoinen vihje näiden kysymysten selvittämiseksi, mutta jonkinlainen alustus auttaisi, että kohtaukseen olisi helpompi orientoitua. Lisäksi yksityiskohtaisen kiduttamisen sijaan kohtauksen kuvaaminen karmii yleensä paremmin, jos jättää lukijalle mielikuvituksen varaa (ellei sitten kirjoita kauhukirjaa), ja kertoo muusta vain tarpeellisen. Kohtauksessa oli joitakin mahtavia lauseita, kuten ”syy valkeni hänelle: joku käytti häneen komennuskirousta” ja ”se oli ainut asia, mitä hän pystyi tekemään ilman varjon käskyä”, mutta ne hukkuivat tapahtuman kertaamiseen, joka itsessään ei ollut niin kiinnostavaa. Kohtauksen olisi voinut rakentaa antamalla kidutuksesta jonkin esimaun, mietinnät Agnethasta ja kyyneleet, jonka jälkeen hypättäisiin varjon lähtöön: tällöin hirvittävän kidutuksen voi kuvitella itse. Vähemmän on enemmän! Ellei oteta huomioon eri aistimuksia, joita voi ripotella elävöittämään kerrontaa. Loppukappale olikin erinomainen, kävi tosiaan sääliksi sauvalleen konttaavaa Valentinea! Kotkaksi muuttuminen ja pois lentäminen oli hienon dramaattinen loppu tarinalle. Trillerimäinen juoni on vaikeaa asettaa turvalliseen, aikuisten valvomaan Tylypahkaan, mikä on yksi syy joka jätti kyselemään, miksei Valentine mennyt Sairaalasiipeen - mutta jos jättää nämä jutut syrjään niin tarina ehdottomasti tempasi mukaansa! ;)

Saat 7 kaljuunaa, 16 tuparia sekä Kohtuuden koettelija-merkin!
Aurelia » 15.12.

Nimi: Amanda Dawson
Kotisivut: http://opistoemerald.wixsite.com/emerald/

28.11.2019 19:44
”Sulkakynät esiin, koko luokka! Kirjoitamme vähän muistiinpanoja”, professori Lightly, pimeyden voimilta suojautumisen opettajamme, tokaisi. Minä huokaisin ja vedin kotkansulkakynäni esiin laukustani. Joululoma oli ohi ja loppukokeet lähestyivät, joten kaikki opettajat yrittivät ahtaa päähämme mahdollisimman paljon tietoa. Minun sormissani oli rakkoja kirjoitettuani yömyöhään saakkam kyynärvarren pituista taikajuomien ainetta otsikolla ”Vaarallisimmat liemet”, mutta kastoin sulkäkynän kärjen siitä huolimatta tummaan musteeseen ja odotin, että professori Lightly kertoisi, mitä kirjoittaa muistiin.
Seuraavan kymmenen minuutin aikana Lightly selosti, miten Hämäyty-loitsu toimii. Kirjoitimme tiivistelmän kullankeltaiselle pergamentille, ja sitten Lightly nousi varpailleen ja kurkotti ottamaan hyllyltä pienen, ruosteisen häkin, jossa makasi kyljellään pieni ruskea hiiri. Ensin säikähdin, että se oli kuollut, mutta sitten professori Lightly ositti sitä sauvallaan ja mutisi: ”Herpaannu.”
Hiiri mytkähteli vähän ja nousi sitten pienille jaloillen hämmentyneen näköisenä.
”No, kuka haluaa yrittää loitsua?” Lightly kysyi.
Minä viittasin innokkaana kokeilemaan ja samalla verryttelemään kankeita jalkojani.
”Neiti Dawson, sinä voitkin tulla”, Lightly sanoi ja nyökkäsi minua tulemaan eteen. Minä nappasin sauvani mukaan ja kävelin luokan eteen yrittäen parhaani olla välittämättä muiden oppilaiden odottavista katseista.
”Anna palaa, Amanda”, Lightly virnisti minulle.
Minä käänsin katseeni hiireen ja heilautin sauvaani yrittäen matkia Lightlyn meille näyttämää, täydellistä huiskausta.
”Hämäyty!” minä huudahdin. Hiiri pysähtyi asentoon kahdelle tassulle, jossa se oli ollut haistelemassa ilmaa. Muuta merkittävää eroa en huomannut, ja minä ehdin jo miettiä, olinko vahingossa langettanut jähmetysloitsun. Sitten Lightly avasi häkin luukun ja tokaisi:
”Katsotaanpa, miten onnistuit, Amanda.”
Hiiri ei liikkunut vähään aikaan. Sitten se näytti hitaasti tajuavan, että sille tarjottiin pääsyä vapauteen. Se laskeutui hitaasti neljälle tassulle ja lähti hoipertelemaan kohti avointa luukkua. Sen kulku näytti siltä kuin se olisi ollut puoliksi unessa. Sen askeleet olivat hitaat ja horjuvat, ja se meinasi jokaisella liikkellä kaatua kuonolleen.
Pikkuinen hiiri oli juuri pääsemässä luukulle, kun Lightly tökkäsi häkkiä varovasti sormenkynnellään. Hiiri kaatui saman tien kyljelleen, ja Lightly sulki häkin luukun ja hymyili minulle.
”Onnistuit oikein hyvin, neiti Dawson”, hän sanoi. ”Hiiriä on paljon helpompi hämäyttää kuin ihmisiä, sillä niiden mieli on alkeellisempi kuin ihmisten. Tästä syysstä te ette todennäköisesti pysty hämäyttämään ihmisiä vielä moneen vuoteen. Minusta oli kuitenkin hyödyllistä opettaa teille tuo loitsu, sillä sen avulla pystyy puolustautumaan ainakin heikkojärkisempiä eläimiä vastaan”, Ligthly selitti luokalle viitaten minut paikalleni istumaan.
”Se meni hyvin”, Lucy hymyili minulle, kun minä istuin paikalleni hänen viereensä.
”Kiitos”, minä sanoin. Sitten käänsin katseeni takaisin professori Lightlyyn. Hän nosti häkin, jossa olevan hiiren hän oli tainnuttanut uudelleen. Hän nosti häkin takaisin hyllylle päänsä yläpuolelleen. Hänen kurkottaessaan saadakseen häkin tasaisesti hyllylle hänen kaapunsa hiha valahti alas ja paljasti hänen koko vasemman käsivartensa. Minä vedin terävästi henkeä huomatessani tummanpunaiset arvet heti hänen kyynerpäänsä yläpuolella. Arvelin niiden olevan jonkin olennon hampaanjäljet, joskaan minulla ei ollut hajuakaan minkä, sillä ensimmäiset hampaanjäljet olivat hänen kyynerpäänsä yläpuolella ja toiset vain vähän hänen olkapäänsä alapuolella, kuin joku suunnattoman suurileukainen olio olisi sulkenut hampaansa hänen käsivartensa ympärille kuin purulelun.
Vilkuilin säikähtäneenä ympärilleni luokassa nähdäseni, kuinka muut olivat reagoineet Lightlyn arpiin, mutta kukaan ei näyttänyt edes huomanneen mitään. Kaikki olivat liian keskittyneitä käyttämään hyvin lyhyen tauon juttelemiseen.
Sitten Lightly huomasi hihan valahtaneen alas ja laski säikähtänyt ilme kasvoillaan käsivartensa kylkeään vasten niin, että hiha valahti takaisin arpien päälle. Hän mulkoili luokkaa hurjistuneena, kuin uhaten ketään kysymään mitään, mutta huomatessaan, että kukaan ei ollut nähnyt hänen arpiaan, hän rentoutui ja veti syvään henkeä. Tuttu, lämmin hymy palasi hänen kasvoilleen
”Näitkö sinä…”, minä kuiskasin Lucylle.
”Ne arvet? Näin.”
”Mitä hän on oikein mennyt tekemään?”
”En tiedä, mutta hän saa todennäköisesti olla iloinen, että hänellä on vielä käsivarsi.”
Minä hymähdin synkästi ja tarkkailin Lightlyä, kun hän jatkoi Hämäytys-loitsun vaikutusten luennoimisesta. Lopulta, kun hän ei tehnytelettäkään näyttääkseen arpiaan tai selittääkseen niiden olemassaoloa, minä huokaisin ja kohautin olkiani.
”Mikä ikinä onkaan tehnyt ne arvet, niin se ei ainakaan kuulu meille, vai mitä? Voi olla, että hänellä on ollut ne pienestä saakka” minä tokaisin.
”Ehkä…” Lucy mutisi ja tuijotti edelleen Lightlyä silmät sirrillä.

Vastaus:

Hieno tarina, joka lyhykäisyydessään kietoutui hyvin professori Lightlyn ja hänen mystisten arpiensa ympärille! En muistanut professori Lightlystä enää paljoakaan, mutta tämän tarinan perusteella hän vaikutti hyvältä ja kannustavalta opettajalta. Hänestä tuli vähän Lupin mieleen, samoin kuin noiden arpien paljastumisesta tuli mieleen mörkö-tunnilla paljastunut Lupinin pelkäämä kuu. Hienoa! Lemppariyksityiskohtani oli se, että arpien paljastumisen jälkeen Lightly pälyili ympärilleen kuin haastaakseen jotakuta sanomaan niistä jotakin. Nopeasta hetkestä ei ehtinyt kuitenkaan päätellä, oliko lämmin hymy hänelle se ominainen, vai sittenkin tuo hurjistunut ilme... Alkutarinan loitsun opettelu alusti tätä jännittävää hetkeä hienosti, ja loppu lopetti erinomaiseen kohtaan; sekä Amandan että Lucyn mietinnät siitä, ettei arpien historia kuulu heille, toi hienon ristiriitaisuuden ja jännitteisyyden sen kanssa, että etukäteen jo arvaa heidän alkavan selvittää asiaa. Toisaalta oli kiva, että Amanda oli sitä mieltä, ettei asia kuulu heille, ehkä tulisi antaa sen olla. Mahtava, ajatuksia ja uteliaisuutta herättävä tarina!

Saat 7 kaljuunaa ja 19 tuparia!
Aurelia » 16.12.

Nimi: Whelan Macintosh, Luihuinen

22.11.2019 20:40
Luku 6
Tunteiden sekasorto

Whelan Macintosh istui jälleen kirjastossa kirjojen ääressä. Nuori neiti teki kuumeisesti läksyjään. Hän oli viettänyt viimeviikkona aikaa hyvin paljon itsekseen kirjastossa ja omalla sängyllä. Whelan mietti päässään, mitä Lilithin uudessa kirjeessä olisi. Hän oli miettinyt koko tilannetta ja Lilithiä päänsä puhki. Whelan joutui aina umpikujaan, kun hän yritti etsiä tietoa tytöstä tai tämän perheestä. Whelan ei tiennyt lainkaan, mitä tehdä, joten hän yritti tehdä läksyjä Lilithin arvoituksen selvittämisen sijaan. Hän ei ole vielä saanut edes äidiltään vastauskirjettä, joka hermostutti ja suututti Whelania, vaikka hän yleensä oli hyvin kärsivällinen. Kaikki tuntui olevan sillä hetkellä sekaisin ja tuntui mahdottomalta keskittyä mihinkään.
Whelan laski lukemansa kirjan pöydälle ja sulki sen. Tyttö nojasi voimakkaasti tuolin selkänojaan uupuneena. Hän katsoi suoraan eteensä ja mietti. Whelan tuntui miettivän liian paljon lähiaikoina.
Silloin Whelan keksi vielä yhden keinon selvittää Lilithistä lisää tietoa. Whelan keräsi nopeasti tavaransa ja juoksi ulos kirjastosta samalla, kun kirjastonhoitaja kielsi häntä juoksemasta. Whelan juoksi suoraan opettajanhuoneeseen. Hän koputti oveen muutaman kerran voimakkaasti, ennen kuin astui sisään. Opettajanhuoneessa oli vain muutamia opettajia.
“Onko Sterling Larson täällä?” Whelan kysyi opettajilta. Hän etsi tuvanjohtajaansa.
“Hän lähti täältä aamulla ja palaa vasta ylihuomenna. Mitä asiasi koskee?” Ian Wright, jästitiedon opettaja kysyi. Hän oli Whelanin tädin aviomies. Whelan ei pitänyt, että mies opetti jästitietoa. Se antoi vaikutelman, että mies piti kuraverisistä ja jästeistä.
“Voinko kysyä asiaa kahden kesken?” Whelan kysyi ja ojensi hiussortuvan korvansa taakse. Häntä hermostutti, mutta hän uskoi tätinsä miehen auttavan.
“Totta kai”, mies vastasi ja lähti kävelemään edeltä johonkin huoneeseen opettajanhuoneen perällä. Whelan otti muutaman pitkän askeleen ja asteli sitten miehen vierellä huoneeseen. Huone oli hieman hämärä ja siellä oli vain yksi kirjoituspöytä ja kaksi tuolia. Huone oli ankea ja viileä. Mies sulki oven perässä.
“Istu, ole hyvä.”
Whelan istuutui Ianin vastapäätä hengittäen muutaman kerran syvään.
“Kuka on Lilith Lestrange?” Whelan kysyi nopeasti ja suoraan. Ian kurtisti kulmiaan hieman. Roteva mies raapi mustaa tukkaansa ja vastasi hetken päästä.
“Tiedäthän, etten voi kertoa sinulle tietoja muista oppilaista.”
“Haluan tietää, opiskeleeko täällä Lilith Lestrange”, Whelan vaati ja nojautui pöydän päälle hieman uhkaavasti.
“Miksi se sinua noin kiinnostaa?” mies kysyi vielä.
“Se asia kuuluu suvulleni. Voitko tarkistuttaa asian?” mustahiuksinen tyttö kysyi jo ärtyneellä äänellä. Ian taisi tajuta tilanteen vakavuuden kun Whelan mainitsi sukunsa ja hän nousi ylös. Ian poistui huoneesta ja tuli vasta hetken päästä hämmentyneen näköisenä.
“Meidän koulussa ei opiskele ketään Lilith-nimistä oppilasta.”
Whelan järkyttyi uutisestaan, mutta osasi odottaa vastausta.
“Ei mitään Lilithin tapaista edes? Lilina, Lilithina? Hän on 11-vuotias ja on Luihuisesta”, Whelan intti vielä.
“En löytänyt ketään sen nimistä valitettavasti”, Ian vastasi ja kohautti olkapäitään hieman pettyneen oloisesti. Whelan kokosi mielensä ja nousi sitten seisomaan.
“Et kerro tästä vielä kenellekään, varsinkaan Mercialle”, Whelan vaati tiukkana. Mercia oli tytön täti ja Ianin vaimo. Hän oli aina hyvin dramaattinen ja otti jokaisen pienen asian hyvin vakavasti.
“Voitko kertoa minulle, mitä on tapahtunut?” Ian kysyi puolestaan ärtyneellä äänellä. Hän ärsyyntyi aina, kun hänelle ei kerrottu jotain. Hänelle ei koskaan edes kerrota Macintosheja ja Nelsoneja koskevia asioita, vaikka hänen vaimo onkin entinen Nelson. Suvut pitävät salaisuutensa eikä Macintoshit sietäneet urkkimista. Ian Wright tiesi sen, mutta ei pystynyt olla utelematta.
“En”, Whelan vastasi tylysti ja käveli miehen ohi ovelle. Hän kiskaisi oven auki ja poistui opettajanhuoneesta. Hän käveli hyvin nopeasti käytävältä toiselle eikä edes välittänyt, kun Ailred huusi hänen peräänsä.
Whelan nopeutti kävelyn äkkiä juoksuksi. Hän juoksi ja tarkisti jokaisen luokan. Vaikka oli vasta keskiviikko ja tunnit ovat jo loppuneet, käytävät olivat melko tyhjillään. Whelan yritti etsiä Lilithiä käsiinsä, mutta ei löytänyt häntä. Kun Whelan oli juossut koulun ympäri, hän oli hyvin hengästynyt ja kylkeä pisti. Lilith ei ollut koulussa.
Whelan oli vihainen. Vihainen itselleen, ettei ollut tutkinut asiaa aiemmin ja vihainen Lilithille, koska hän valehteli. Whelan oli hermostunut ja tunsi olonsa uhatuksi Tylypahkassa. Tyttö käveli Luihuisten oleskeluhuoneeseen ja meni muiden ihmettelyistä ja kysymyksistä huolimatta suoraan oman sänkynsä ääreen. Hän avasi yöpöytänsä laatikon, jossa hän säilytti Lilithin antamia kirjeitä ja korua. Kun hän avasi laatikon, korua ei näkynyt missään. Kirjeet olivat siististi paikoillaan, mutta koru oli kateissa.
Whelan hätääntyi tavallisesti poiketen ja alkoi tutkimaan koko matkalaukkunsa sisällön. Hän varmasti piilotti korun muualle, mutta ei löytänyt korua mistään. Kun Whelan oli etsinyt korua jo tovin, hän luovutti ja ymmärsi, että joku oli vienyt sen.
Tyttö oli jo niin uupunut juoksemisesta ja hätääntynyt Lilithin juonittelusta, ettei edes ymmärtänyt avaavansa Lilithin viimeksi antamaa kirjettä. Kun Whelan avasi kirjeen, hän nosti kirjeestä kämmenelleen pienen, vitivalkoisen kiven. Tytön tajunta lähti samantien.

Vastaus:

Jännittäviä käänteitä toisensa perään! Mistä ihmeestä Whelan keksi, ettei Lilith ollutkaan koulun oikea oppilas - ja ennen kaikkea, mistä ihmeestä sitten oikein on kyse? Mahtava käänne jo ennestään jännittävälle tarinalle! Lilithin mysteeri sitoo Whelania yhä tiukemmin pauloihinsa ja lukijan siinä mukana. Ian Wright oli mielenkiintoinen uusi lisä tarinaan; pidin siitä, miten hän toi entistä paremmin esiin Whelanin suvun eksklusiivisuutta ja dynamiikkaa. Macintoshien vaikutusvallasta kertoi myös se, miten helposti Whelan määräili miestä, vaikka tämä olikin opettaja. Hän oli oikein nokkela keksiessään kysyä Ianilta juuri oikeat kysymykset Lilithin olemassaolosta ja mahdollisesti eri nimestä. Myös Whelanin paniikki ahdistavaa mysteeriä koskien välittyi tekstistä hyvin! Loppukin oli erittäin hyvä, ja jätti tarinaan oikeaan cliffhangeriin sekä lukijan penkinreunalle odottamaan, miten Whelanin oikein käy. Kerronnassa oli paljon toistoa, mikä tekee lukemisesta vähän raskaampaa ja etäännyttää tapahtumat lukijasta. Kannattaa kiinnittää huomiota, ettei joka lause ala "Whelan/Hän/Tyttö oli..." Tämän välttämiseksi voi tapahtumien kerronnan väliin lisätä kuvailua tai yksityiskohtia, tai sitten voi kiinnittää huomiota siihen, miten asiat voisi sanoa eri tavalla sulavammin. Tässä auttavat esimerkiksi lauseenvastikkeet: vaikkapa "Whelan oli vihainen" luvun lauseet voisi kirjoittaa tähän tapaan: "Tylypahka oli muuttunut uhkaavaksi. Luihuisten oleskeluhuoneessa muut kyselivät ja ihmettelivät, mutta heistä huolimatta Whelan käveli suoraan oman sänkynsä ääreen." Jo lauseen aloittaminen jollain muulla kuin tekijällä auttaa poistamaan toistoa. Joskus tekijän voi jättää jopa kokonaan pois. Jään odottamaan jatkoa! :')

Saat 6 kaljuunaa, 16 tuparia sekä Koukuttaja-merkin!
Aurelia » 15.12.

©2020 Tylypahkan taikakoulu - suntuubi.com