Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarinat

  oleskeluhuone • mainokset

Muistattehan, että seuraavan tarinan saa kirjoittaa vasta, kun edellinen on arvosteltu!

Vieraskirja  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Wenla Rapidstream, Luihunen

16.05.2019 22:54
"Wohoo! Vihdoin kaksin!", hihkui Anna. Hän hyppelehti hetken natisevalla sängyllään, ja heittäytyi sitten makaamaan sille. Sanna ja Luca olivat lähteneet Tylyahoon. Olimme Annan kanssa onnistuneet vakuuttamaan Sannan siitä, että he tarvitsivat hiukan kahdenkeskeistä laatuaikaa. Tämä tarkoitti sitä, että Anna ja minä voisimme vihdoin panna täytäntöön pitkään suunittelemamme likkojen päiväohjelman.

Kevät oli ulkona jo pitkällä. Puut vehreinä, kukat kukkimassa ja linnut visertämässä. Oli juuri oikea hetki lähteä vuoden ensimmäiselle uinnille. Vedimme uikkarit päälle, ja ryntäsimme kiljahdellen Mustajärveen. Ei ehkä kaikista Luihusmaisinta toimintaa, mutta olihan kaveriporukkamme jo muutenkin tunnettu tuparajojen rikkomisesta.

Anna pulpahti leveästi hymyillen pintaan, ja kipusi takaisin rannalle. Hän kipitti salkulleen, kaivaen sieltä taikasauvansa.
"Isonnus!", Anna huudahti. Hetken kuluttua, maassa lojunut puukuutio oli pienen hyppytelineen kokoinen. Anna hihkaisi innoissaan, ja kipusi kuutiolle.
"Täältä tulee pommi!" Suuri loiskahdus seurasi perässä. Nauroin saadasseni vettä naamalleni.

Vastuullisina oppilaina, kuution pienennettyämme ja vaatteet vaihdettuamme, suuntasimme lounaalle suureen saliin. Tarjolla oli pihvejä ja munuaispiirakkaa. Ei aivan meidän makuumme. Siksi kipitimmekin kerrosta alemmas koulun keittiöön. Meistä oli tullut hyviä ystäviä kotitonttujen kanssa, viimetalvisen kaakaoisen välikohtauksen jälkeen. Nykyään voimme luottaa siihen, että keittiöstä löytyy aina tarvittaessa lihaton versio päivän ruuasta.

Kasvispihvit ja muut sälekoriin nosteltuamme, ja viltit Luihusen oleskeluhuoneesta haettuamme, kirmasimme takaisin pihalle kuin nuoret kentaurit. Istuimme pajun alle ja vietimme mukavan puolituntisen jutellen ja syöden. Aina välillä Annan helmeilevä nauru kaikui ympäri Tylypahkan maita.

Seuraavaksi askeleemme kulkivat kohti kirjastoa. Annalla oli kuulemma minulle täydellinen kirjavinkki. Sen lainattuani, vetäydyimme erääseen kirjaston lukuisista nurkista, ja aloimme pelaamaan velhošakkia. Aikamoinen riski, ottaen huomioon Matami Prillin tuiman katseen, mutta ei hän ollut meitä ennenkään pihalle heittänyt. Loppu iltapäivästä kului itse edestään.

Itkua, aivan liian kovaäänistä vollotusta.
"Mä olen etsinyt teitä joka paikasta!"
Matami Prilli sai vihdoin tarpeekseen. Yhden tuiman mulkaisun saatuamme, selvisimme hieman shokistamme ja tajusimme, että olisi parasta saattaa nyyhkyttävä Sanna ulos kirjastosta salamavauhtia.
"Mitä ihmettä oikein tapahtui?", Anna kysyi, heti makusaliimme päästyämme.
Hän ansaitsi minulta vielä toisen mulkaisun, mutta Sanna oli onneksi avoimella mielellä.
"Se kuraverinen ällötys haukku mua läskiks!", hän sai suustaan ennen kuin romahti taas itkemään syliini. Minä ja Anna vaihdoimme huolestuneita katseita. Sanna ei koskaan antanut puhdasverisen sukutaustansa ja kasvatuksensa vaikuttaa hänen puheisiinsa tai toimintaansa. Tämä oli siis jotain todella vakavaa. Oli totta, että Luca oli jästisyntyinen, mutta emme olisi ikinä uskoneet Sannan käyttävän kenestäkään tuota nimitystä. He erosivat seuraavana päivänä. Päättelimme Annan kanssa, että taustalla oli pakko olla jotain muutakin, mutta Sanna ei puhunut koko pojasta enää koskaan.

Nimi: Faith West

08.05.2019 19:46
Luku 4
//Aamiainen//

Kun vihdoin pääsin sänkyyn ja valot sammutettiin, aloin miettiä, miten päädyin Puuskupuhiin. Fane oli sanonut, että päädyn varmasti Korpinkynteen. Olisiko lajitteluhattu siis laittanut minut väärään tupaan? Voiko edes lajitteluhattu tehdä niin? Ajatukseni pyörivät päässäni, kunnes silmäni alkoivat painaa kuin vesitynnyrit ja nukahdin.

Heräsin aamulla aikaisin, jotta voisin lukea, lukemiseni kuitenkin päättyi, kun eräs tytöistä, muistaakseni hänen nimensä oli Sofia, nousi sängystä vauhdilla ja alkoi jostain tuntemattomasta syystä herättämään muita.

”Hei! Kirja pois ja nouse sängystä!” tyttö sanoi kovaan ääneen ja otti kirjan kädestäni. Olin hiljaa ja katsoin häntä silmiin hämmentyneenä. Tytön hymy katosi ja hän tuijotti minua myös hämmentyneenä.
”VAU! SULLA ON ERIVÄRISET SILMÄT!” hän huusi ja samalla muita alkoi kerääntymään ympärilleni. Olin jo ajatellut, ettei ketään kommentoisi silmiäni, mutta olin väärässä.
”Ainiin, unohdin esitellä itseni. Olenpa höpsö!” Hän pahoitteli ja otti oikean käteni ja kätteli minua.
”Nimeni on Sofia Townsend! Entä sinun?” Sofia kysyi ja jatkoi kättelyä.
”Faith, Faith West”, sanoin ja yritin irrottaa kättäni, mutta Sofia ei ilmeisesti halunnut lopettaa kättelyä.
”Mukava tavata! Mitä enemmän kavereita sen parempi! Eikö niin?” Sofia sanoi, edelleen kätellen minua.
”öhh… voisitko jo irrottaa kätesi? Minulla ainakin alkaa jo käsi väsyä”, Sanoin ja Sofia vihdoin lopetti käteni ravistamisen ja päästi irti.
”Oi! Anteeksi! Innostun nopeasti”, Sofia sanoi ja hymyili.
”Eipä mitään, mutta”, ennen kuin sain lauseeni loppuun Sofia otti taas kädestäni ja veti minut pois sängystä niin, että lasini melkein lähtivät lentoon.
”Nouse jo ja laita itsesi valmiiksi!” Sofia sanoi ja antoi vihdoin kirjani takaisin minulle. Niin hennon näköiseksi tytöksi, hän on todella vahva.

Sofia ystävineen oli menossa aamiaiselle raahaten minua perässään, ainoa ongelma oli, että menimme väärään suuntaan. Enkä ole pystynyt sanomaan sitä, kun Sofian suu kävi kuin papupata.
”Hei kaverit, minusta tuntuu, että me eksyttiin”, Sofia tajusi vihdoin ja kääntyi katsomaan meitä. Huokaisin, nostin silmälasejani ja aloin kävelemään, suuntaan, jota ajattelin oikeaksi. Tytöt seurasivat minua ja jatkoivat samalla höpöttämistä. Kävelimme muutaman minuutin, kunnes tunsin käden olkapäälläni ja käännyin katsomaan ketä se oli.
”Hei Faith, ymmärrän että susta tuntuu ulkopuoliselta, mutta voit tulla keskusteluun mukaan!”Sofia sanoi hymyillen. Katsoin häntä suoraan silmiin.
”Anteeksi, mutta haluaisin olla mielummin rauhassa näin aamulla”, Sanoin ja jatkoin matkaa.
”Miksi hattu laittoi hänet Puuskupuhiin?” kuulin jonkun tytöistä kuiskaavan.
”Sen kun tietäisin itse”, kuiskasin ja jatkoin matkaa suoraan eteenpäin, tytöt perässäni.
Yritin muistella, mistä tulimme, mutta aivoni eivät tahtoneet toimia. Kävelimme jonkin aikaa ja kaikkien yllätykseksi, pääsimme perille. Menin istumaan muiden puuskupuhien kanssa ja aloin syömään. Harmiksi syömiseni keskeytyi, kun Fane ja Aaron tulivat luokseni.
”Faith, milloin ajattelit kertoa sinun uudesta poikaystavästä?” Fane kiusoitteli ja voisin vannoa että näin Aaronin punastuvan.
”Ei hän ole minun poikaystävä. Tapasin hänet vasta”, Sanoin ja aloin juomaan mehua.
”Eli tää on niitä ”ihastukseni on paras ystäväni” juttuja vai?” Fane kysyi irvistäen. Meinasin purskauttaa mehut suustani.
”Aaron ei ole minun paras ystävä. Ja miten sinä tunnet Aaronin?” kysyin.
”Kuulin kun hän puhui susta kavereillensa ja päätin mennä esittäytymään veljenäsi”, Fane kertoi.
”Ja mitä sinä Aaron musta puhuit?” kysyin Aaronilta.
”En minä mitään pahaa. Sanoin vaan miten mukavaa on kun pidät samoista kirjoista kuin minä”, Aaron kertoi.
”Okei”, Sanoin ja jatkoin syömistä. Ajattelin saavani vihdoin ruokarauhan, mutta olin väärässä.
”Hei Aaron!” kuulin tutun äänen sanovan. Se ääni kuului Abbylle.
”Äiti lähetti mulle kirjeen ja pyysi näyttämään sen sulle”, Abby kertoi ja antoi kirjeen Aaronille. Aaron luki kirjeen. Näin hänen kalpenevan ja hänen silmänsä suurenivat.
”Olet melkein valkoinen kuin paperi Aaron”, Abby sanoi.
”Mitä siinä kirjeessä luki?” Fane kysyi. Nyt minuakin alkoi kiinnostamaan.
”Ei mitään ihmeellistä”, Aaron sanoi ja laittoi kirjeen pois ja kääntyi. Katsoin Fanen kanssa kun hän ja Abby kävelivät yhdessä pois.
”Minua alkoi kiinnostamaan, mitä siinä kirjeessä on”, Fane sanoi ja kääntyi katsomaan minua.
”Sama täällä, mutta en halua sotkeutua Aaronin asioihin”, Sanoin ja jatkoin syömistä.
”Nähdään lounaalla täällä. Mulla on asiaa”, Fane sanoi ja lähti pois. Minulle tuli huono aavistus, että Fane haluaisi selvittää, mitä kirjeessä luki.

Nimi: Kristian Wheeler, Korpinkynsi

08.05.2019 09:44
Luku 41
~Perhostarha vatsanpohjassa~

Heräsin seuraavana aamuna säpsähtäen ja kylmän hien peitossa. En muista tarkalleen, mitä unta näin, mutta laukkaava sydämeni kieli, ettei se mikään hyvä uni ollut. Yritin jahdata mielessäni sitä ja sen yksityiskohtia, mutta en saanut niistä kiinni. Makasin vielä hetken pylvässängyssäni verhot visusti kiinni, kunnes vihdoin nousin istumaan. Haroin unesta pörröistä tukkaani, vedin verhot sivuun ja nousin venytellen seisomaan sänkyni viereen. Muut pojat olivat jo lähteneet makuusalista, mutta kello ei onneksi ollut vielä paljoakaan, joten ehtisin vielä hyvin aamiaiselle. Sikäli pystyisin edes syömään, sillä vatsani oli jo valmiiksi täynnä perhosia, jotka lepattelivat ikävästi ympäriinsä.

Suuressa salissa vallitsi iloinen puheensorina. Leppoisa höpötys tuntui kuitenkin hieman kaukaiselta istuessani Korpinkynnen tupapöydän ääreen. Deageila huomasi minut ja hymyili reippaasti.
“Huomenta!” tyttö hihkaisi ja katsoi minua hyväntuulisesti, mutta jokin kasvoissani sai hänen hymynsä hyytymään hieman. “Herttinen, sä näytät ihan kamalalta!”
“Kiitos”, sanoin kuivasti naurahtaen ja vilkaisin itseäni kultaisesta pikarista. Tottahan se oli, silmieni alla olivat tummat varjot ja silmäni olivat huonosti nukutun yön jäljiltä punaiset. “Mä en nukkunut juuri yhtään…”
“Ja se näkyy”, Deageila sanoi kulmiaan kurtistaen, mutta hänen huolestunut ilmeensä ei kestänyt kauaa. Tytön pisamaisille kasvoille nousi jälleen aurinkoinen hymy. Hän selvästi yritti antaa minulle muuta ajateltavaa kuin silmiä kirvelevä väsymys tai illalla kummitteleva kolmas koetus.
“No kuitenkin”, aloitti tyttö haukatessaan paahtoleipää. “Isä vastasi mun pöllöön. Posti tuli ennen kuin sä tulit.”
“Aijaa?” vastasin kiitollisena. “Mitäs sun isälle?”
“Ihan hyvää”, Deageila vastasi olkiaan kohauttaen.
“Ei mitään suuria uutisia?” kysyin ottaessani paahtoleipää, vaikka suutani kuivasi niin paljon, etten uskonut saavani palaakaan alas.
“No, isä haluaa viedä meidät kesällä vaeltamaan.”
“Meidät?” kysyin hämmästyneenä. “Ketkä meidät?”
“No meidät!” Deageila huudahti. “Sut ja mut.”
“Mitä, miksi?” kohotin kulmiani sivellessä appelsiinimarmeladia leivilleni.
“En mä tiedä”, tyttö vastasi hymyillen. “Mutta siitä pitää vielä jutella sun vanhemmillekin ja sitten-”
“Kas, ‘yvää ‘uomenta Wheeler”, kuului tuttu ja hyväntuulinen ranskalainen korostus. Viereeni istui Beauxbatonsin ottelija Fortuné Babineaux. En ollut nähnyt poikaa toisen koetuksen jälkeen lähes kertaakaan, mutta ehkä me vain olimme aina menneet ristiin.
“Ai, öh, huomenta”, vastasin ja vastasin Fortunén hurmaavaan ja vitivalkoiseen hymyyn.
“Tänään se loppuu, vai mitä?” Fortuné sanoi, mutta huomasin ilokseni hänen äänensä kepeyden olevan liioitellun huoleton. Myös hänen oliivinväriset kasvonsa olivat hiven kalpeat ylpeän ilmeen takana.
“Joo. Jännittääkö?”
“Ei, ei lainkaan!” vastasi beauxbatons ehkä hieman liian kärkkäästi. “Tiedän, että se tulee menemään ‘yvin, mutta paras velho voittakoon.” Fortuné ojensi kättään minulle, ja tartuin siihen hieman ymmälläni. Ei ollut yhtään pojan tapaista puhua niin nopeasti tai teennäisen kepeästi, mutta ehkä hänen sanansa olivat vain puoliksi totta ja hän tosissaan oli melko jännittynyt.
“Paras velho voittakoon”, toistin ja hymyilin niin itsevarman oloisesti kuin vain osasin, kunnes jo pyöreät, poikamaiset kasvot ja oljenkeltainen tukka lähestyi Korpinkynnen tupapöytää.
“Kappas, huomenta pojat!” Ludo Bagman sanoi pirteästi. “Herra Kovaljenkon kanssa jo vaihdoinkin pari sanaa, nyt voinkin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla!”
“Miten niin?” Fortuné sanoi ja kurtisti kulmiaan.
“Teidän täytyy tulla huispauskentälle kunhan olette syöneet. Koetusta varten.”
“Mutta eikös koetus ole vasta illalla?” kysyin, ja sydämeni ehti jo tippua vatsaani, joka jo tässä vaiheessa tuntui olevan täynnä lyijyä.
“Oi, on toki”, Bagman nauroi kauhistuneelle ilmeelleni. “Kunhan selitämme vain käytännön asioita iltaa varten.” Huokaisin helpottuneena ja annoin hartioideni lysähtää.
“Ai, okei”, sanoin. Bagman hymyili sädehtivästi.
“Äkkiä nyt sitten pojat”, hän tokaisi. “Murua rinnan alle.”

Huispausareena oli jälleen todella erilainen verrattuna siihen, millainen se normaalisti oli, kun jokin, mikä näytti valtavalta lasikuvulta oli täyttänyt lähes koko areenan. Areena näytti jopa hieman kasvaneen, jotta kupu oli saatu mahtumaan omassa valtaisassa mittakaavassaan kentälle. Kuvun korkein kohta nousi ainakin sadan jalan korkeuteen, eikä sen toista puolta näkynyt juuri ollenkaan. Lisäksi sen sisällä näytti olevan jonkinlainen metsä; monen kymmenen jalan korkuiset puut kohosivat korkeuksiin uljaina vieri vieressä, tiheät pusikot loivat lähes seinämäisiä muodostelmia ja köynnökset roikkuivat korkeista puista kuin kapeat, lehdelliset käärmeet.
“Eli”, Ludo Bagman keskeytti ajatukseni, ja käännyin katsomaan häntä. Durmstrangin ottelija Laurente Kovaljenko säpsähti vieressäni, mutta Fortuné ei näyttänyt edes huomaavan, että Bagman oli avannut suunsa.
“Koetuksen idea on yksinkertainen. Tuonne kupuun piilotetaan Kolmivelhopokaali ja ottelijoista se, joka sen ensimmäisenä löytää, on voittanut turnajaiset ja tuhannen kaljuunan voittopotin”, Bagman jatkoi edelleen hyväntuulinen ilme pyöreillä pojankasvoillaan.
“Te menette sijoitustenne mukaan järjestyksessä kupuun. Wheeler on siis ensimmäinen-” hän nyökkäsi päätään minua kohti, “- ja Kovaljenko viimeinen.” Hän viittasi vielä Laurenten suuntaan.
“Kysyttävää?”
“Mita me teemme, jos joudumme ongelmiin kuvussa?” Laurente kysyi. “Siis sellaisiin, joissa meinaamme kuolla ja joudumme keskeyttamaan?”
“Ah aivan! Hyvä kysymys, olin jo vallan unohtaa”, herra Bagman sanoi ja löi kätensä yhteen. “Silloin te lähetätte punaisia kipunoita suoraan taivaalle.”
“Miten sitten, kun voittaja on saanut pokaalin? Pitääkö meidän vielä etsiä tiemme ulos kuvusta, vai?” Fortuné kysyi. Bagman näytti kiemurtelevan epämukavasti, kun olikin unohtanut selittää noinkin oleellisia asioita.
“No tuota, ei. Ei tarvitse”, hän vastasi. “Pokaali on porttiavain, joka ohjaa voittajan saman tien pokaalin kanssa kuvun ulkopuolelle” Me kaikki kolme nyökkäsimme yhtä aikaa, eikä kukaan sanonut enää yhtään mitään.

Kun palasimme suureen saliin, huomasin kaksi vallan tuttua hahmoa opettajainpöydän edessä keskustelemassa professori McGarmiwan kanssa. Toinen heistä oli lyhyt ja hieman pyöreämmänpuoleinen nainen, jolla oli pitkä, vaaleanruskea tukka ja kiltit, ruiskukan siniset silmät. Hänen vieressään seisoi puolestaan pitkä ja harteikas mies, jonka tukka oli jopa minun hiuksiani sotkuisempi ruskea hiuspehko, joka oli alkanut jo vuosien varrella harmaantua. Siellä seisoivat äiti ja isä, jotka kääntyivät katsomaan minua leveästi hymyillen ja käsivarret levällään. Siinä vaiheessa heitin kaiken ylpeyteni pois, sillä vuosi oli tosiaan ollut pitkä ja raskas, enkä ollut edes tajunnut, kuinka kova ikävä minun oli ollut. Siispä kiirehdin heidän luokseen, ja äidin hajuveden tuttu tuoksu syleili minua vanhempieni kietoessa käsivartensa ympärilleni. Kukaan ei hetkeen sanonut mitään, kunnes vetäydyin pois heidän sylistään.
“Mitä te täällä teette?” kysyin kummastellen sitä, miksi tosiaan äiti ja isä olivat täällä, Tylypahkassa.
“Ottelijoiden perheet kutsuttiin seuraamaan kolmatta koetusta”, isä selitti rennosti hymyillen.
“Mutta entäs kolmoset ja Walter?” ihmettelin, kun tajusin äidin ja isän tosiaan olevan paikalla vain kahdestaan. Neljästä nuorimmasta veljestäni ei näkynyt ketään.
“Pojat ovat mummilla”, äiti vastasi ja katsoi minua pitkään, kuin tutkien. Olihan siitä pitkä aika, kun viimeksi olimme nähneet, mutta äidin ilme kieli hänen olevan huolissaan. Miksei hän olisi ollut? Olihan vuosi tietysti ollut minulle raskas, mutta epätietoisuus ja Profeetan vääristellyt artikkelit olivat varmasti olleet uuvuttavia kotonakin.
“Oletko sä kunnossa?” äiti kysyi, kun oli saanut minut skannattua katseellaan päästä varpaisiin.
“Täh? Ai joo on”, vastasin ja katsoin hänen huolestuneita kasvoja. “Mitä nyt vähän jännittää.” Äiti oli jo avaamassa suutaan esittääkseen jatkokysymyksen, mutta isä oli nopeampi.
“Mites, joko nyt on löytynyt tyttöystävää?” hän kysyi silmät vekkulimaisesti välkehtien, kun laski valtavan kouransa olkapäälleni. Poskiani kuumotti ja käänsin kasvoni pois, mutten voinut piilivälle hymylleni mitään.
“Ei, ei uutisia silläkään saralla.”

Äiti ja isä halusivat välttämättä, että veisin heidät kävelylle ympäri linnaa ennen koetuksen alkua. Ei se kyllä minua haitannut, oli ihan kiva viettää aikaa heidän kanssaan pitkästä aikaa. Deageilakin oli kävellyt meitä vastaan matkallaan kirjastoon, ja äiti oli jäädä ikuisuudeksi suustaan kiinni tytön kanssa. Koko sen ajan, kun äiti jutteli Deageilan kanssa, isä katsoi minua merkitsevästi kulmat koholla, eikä hän suostunut vastaanottamaan millään kieltäviä eleitäni. Tosin minusta tuntuu, että hän vain vitsaili.

Kun palasimme takaisin eteishalliin lyhyen kierroksen jälkeen, ulko-ovista asteli sisään tuttu kiharapää, ja sydämeni heitti voltin.
“Olivier!” hihkaisin sen enempiä miettimättä, ja poika nosti katseensa hämmentyneenä lattiasta, katsoi hetken ympärilleen ja huomasi meidät portaikossa. Hymy levisi hänen kasvoilleen, kun hän käveli luoksemme.
“Ai, moi Kris”, hän sanoi ja vilkaisi selkäni takana seisovia vanhempiani hieman vaikeaselkoinen ilme kasvoillaan.
“Moi”, vastasin hymyillen. Tuntui ikuisuudelta siitäkin, kun viimeksi olin poikaa nähnyt. Kokeet olivat vieneet pojalta niin paljon aikaa, ettei hän ehtinyt tehdä mitään muuta. En tiedä, oliko kyse vain äidistäni ja isästäni, mutta kiusallinen hiljaisuus lankesi meidän neljän välille, vaikka normaalisti Olivierin kanssa oli helppo puhua kaikesta.
“Ai joo”, sanoin ja löin otsaani kämmenelläni. “Olivier, tässä on mun äiti ja isä. Äiti, isä, tässä on Olivier Flint. Mun… ystävä” Katsoin poikaa anteeksipyytävästi, mutta hänen ilmeensä oli ymmärtäväinen. Olivier hymyili vanhemmilleni ystävällisesti.
“Iltaa”, hän sanoi kohteliaasti ja ojensi kättään puristaakseen isän ja äidin kättä. Äiti otti tarttui hänen käteensä hieman vastentahtoisesti, mutta hänen ilmeensä oli kuitenkin ystävällinen ja hänen hymynsä oli lämmin.
“Hauska tavata muitakin Kristianin ystäviä, kuin vain Deageila”, äiti sanoi, kun tuli isän vuoro puristaa Olivierin kättä.
“Vaikka taitaapa tyttö olla enemmänkin sisko tälle meidän pojalle”, isä lisäsi ja taputti ronskisti selkäänsä. “Siitä tulikin mieleeni, muistatko Wilma kun Kristian ja Deag-”
“Meidän pitäisi varmaan mennä pitoihin”, kiirehdin keskeyttämään isän tarinan, mutta hän vain virnisti.
“Toki, toki”, hän totesi. “Mennään sitten.”

Nimi: Benjamin Sirén Korpinkynsi

27.04.2019 16:49
luku 1
[Tylypahka]
Olin aina haaveillut tästä päivästä. Päivästä jona vihdoin pääsisin Tylypahkaan. Ja nyt. Nyt vihdoin kun istuin junassa matkalla Tylypahkaan minua jännitti aivan älyttömästi. Katson ohi vilkkuvia maisemia istuessani yksin vaunussani. Näen mielessäni itseäni halaavan isän, joka jäisi nyt kotiin aivan yksinään. Näen päivän jolloin sain kirjeen ja olin maailman onnellisin poika. Ja viimeisenä näen äidin kasvot. Mutta viimeisen kuvan haihdutan pois mielestäni, sillä tänään en voi surea äitiäni. Mietiskelyni keskeytyvät kun joku avaa vaunuosaston oven.
"Hei moi voinks mä tulla tänne istuu. Mä olin istuu tuol joidenki vanhempien Korpinkynsien kaa mut niitten jutut oli niiiiiin tylsiä et mä meinasin oikeesti kuolla. Siis literally ihan oikeesti. Mä oon muuten Mila Boknadoff", tyttö selittää suu vaahdossa samalla kun minä vasta sulattelen tytön sanoja hän istuu alas.
"Joo.. istu vaa siihen. Moi... öö... mä.. mä oon Benjamin. Benjamin Sirén", saan esiteltyä itseni änkyttäen. Tyttö, Mila katsoo minua hymyillen ja katseeni jäätyy tytön kauniisiin kasvoihin. Sinisimmät silmät mitä olen koskaan nähnyt, kalpea iho ja kauniit vaaleat hiukset. En ole koskaan nähnyt mitään niin kaunista. Kun tyttö kääntää katseensa takaisin minuun käännän katseeni takaisin ikkunaan. Ei ole kohteliasta tuijottaa.
"Mihin tupaan sä luulet pääseväs? Tai siis sillä oletuksella et sä oot ekavuotinen. Mä oon ekavuotinen. Mun koko suku on aina ollut Puuskupuhissa paria Rohkelikkoa lukuun ottamatta. Luihuisia meidän suvussa ei oo. Ei kuulu meidän tyyliin. Mut mä oon kyl ihan varma et musta tulee Korpinkynsi. Sit musta tulis perheen musta lammas", Mila alkaa taas papattaa jotain suu vaahdossa. Nyökkäilen vaan tuon kommenteille. En ymmärrä miten hän pystyy puhumaan noin nopeasti.
"Mä... Mulla on ollu tosi paljon sukulaisia Korpinkynnessä ja jos oon yhtään tullut mun äi-", pysäytän lauseeni kesken kaiken ja tyttö kohottaa kulmiaan.
"Siis mun siskoon ni mä tuun olee Korppari. Se ois siistii", jatkan ja luon varovaisen hymyn kasvoilleni.

Loppumatkamme kuluu hyvin jutustellessamme mukavia ja syöden herkkuja. Kun olemme vaihtaneet kaapumme ja juna alkaa pysähtyä jännitys valtaa minut. Mitä jos en pääsisikään mihinkään tupaan? Mitä jos en osaisikaan mitään? Mitä jos Mila menisi eri tupaan enkä saisi yhtään kaveria? Hengitykseni alkaa kiihtyä.
"Häh? Tuutsä vai aatteliks mennä kotiin takaisin?" Mila kysyy ovelta katsoen minua päin.
"Joo tottakai mä tuun", vastaan ja nousen. Lähdemme kävelemään Milan kanssa junasta pois joka osoittautuu vaikeaksi projektiksi sillä juna on aivan täynnä. Kun vihdoin pääsemme ulos junasta kuulen isokokoisen miehen huutavan:
"EKALUOKKALAISET TÄNNE PÄIN!" Lähdemme Milan kanssa kohti ääntä. Ja kohta me olimmekin jo Tylypahkassa.

Vastaus:

Tässä tuli hyvin esiteltyä lähtö Tylypahkaan ja samalla hieman Benjaminin perhetaustaa! Johdatit alussa hyvin tapahtumien keskelle ja äiti oli hienosti koko ajan mukana tapahtumissa: äidin kasvojen näkeminen mietiskelyjen keskellä oli liikuttavaa. Ei ihmekään, että noin suurella hetkellä kuin Tylypahkaan lähtiessä äiti tulee uudestaan mieleen, vaikka kuolemasta olisikin aikaa. Kävi Benjaminia melkein sääliksi, kun hän ajatteli, ettei voisi surra äitiään tällaisena päivänä. Mila taas oli tuulahdus huumoria ja hyvää mieltä tarinassa, hän oli hauska tyyppi! Varsinkin lopun "Tuutsä vai aatteliks mennä kotiin takaisin?" nauratti. Odotan innolla, pääseekö kaksikko samaan tupaan ja tekevätkö he läheisemmin tuttavuutta. Lopussa kuvasit jännitystäkin hyvin, kun mieleen tuli kaikenlaisia kysymyksiä lajitteluun ja sopeutumiseen liittyen. Vuorosanojen oikenkirjoitus oli hienosti kunnossa, hyvä! Välillä tarinassa oli monta lausetta yhteen pötköön kirjoitettuna ja pilkkuja jäänyt välistä, niihin voisi kiinnittää huomiota. Esimerkiksi näin:
"Mä oon muuten Mila Boknadoff", tyttö selittää suu vaahdossa. Samalla, kun minä vasta sulattelen sanoja, hän istuu alas.
Pilkku tulee siis erottamaan eri lauseita toisistaan, ja aina ennen konjunktioita (joka, mikä, kun, kunnes, jne.) Näin tarinaa on selkeämpi lukea. Mahtava aloitustarina kaiken kaikkiaan! :)

Saat 5 kaljuunaa, 14 tuparia sekä Liikutuksen liikauttaja- ja Hymyhuulten hilaaja -merkit!
Aurelia » 5.5.

Nimi: Makenna Briggs

14.04.2019 18:17
Luku 4
Tupa

Toivoin kuulleeni väärin tai sen olleen unta, mutta havahduin hyvin pian karuun todellisuuteen. Minut ihan totta lajiteltiin juuri Rohkelikkoon. Minusta ei koskaan ollut tuntunut niin pahalta, kun kävellessäni Rohkelikon pöytään istumaan. Olin jaksanut uskoa niin kauan, mutta se kaikki oli turhaa. Nyt olisin ikuisesti sukuni vihaama hylkiö.

Joku vanhemmista oppilaista taputti minua innoissaan selkään ja joku toivotti tervetulleeksi kädenpuristuksen kera, mutta minä en piristynyt. Tuijotin silmät lasittuneina pöydän pintaa ja toivoin katoavani. Loput lajittelusta meni minulta melkein kokonaan ohi, kuulin vain sivumennen, että serkkuni Mary ja Leah lajiteltiin Puuskupuhiin ja Jacob ja Liam tulivat molemmat Rohkelikkoon. Muiden nimet menivät toisesta korvastani sisään ja toisesta ulos, sillä en tuntenut heitä.
Rehtorin puheen ajan olin aivan kuin painuksissa veden alla, tunsin painetta korvissani ja erotin vain sanan sieltä täältä. Kuulin jotakin sen tapaista kuin:
"Tervetuloa - ekaluokkalaiset - kiellettymetsä - syödään."

Puheensa jälkeen professori Dumbledore taputti käsiään kahdesti ja pöytiin ilmestyi uskomaton määrä kaikkea mahdollista ruokaa, mitä vain saattoi kuvitella, mutta mikään ei sillä hetkellä näyttänyt hyvältä. Yritin syödä jotain, mutta mikään ei maistunut miltään. Sisälläni kyti erittäin ikävä tunne, sillä vatsani huusi ruokaa, mutta luulin oksentavani, jos saisin jotain nielaistua. Näykin vastahakoisesti uuniperunaa ja vilkuilin hieman ympärilleni. Rohkelikon pöydässä kaikki vasta lajitellut ekaluokkalaiset hymyilivät ja nauroivat iloisesti. Oikeastaan kaikki salissa olivat iloisia. Minua oikeasti oksetti.

Miksen minä istunut nyt Luihuisten pöydässä? En minä piru vieköön ollut mikään urhoollinen Rohkelikko-sankari! Mikä se typerä hattu oli laittamaan minut tänne?! Huusin ja kirosin mielessäni.

Kun pidot viimein loppuivat valvojaoppilaat lähtivät johtamaan ekaluokkalaisia oleskeluhuoneisiin. Rohkelikon valvojaoppilaspoika oli ärsyttävän yli-innokas ja paimensi meitä kuin viisivuotiaita.

“Makenna”, joku löi kämmenensä niin kovaa ollalleni, että polveni meinasivat pettää alta. “Ollaan samassa tuvassa, miten siistiä! Luulin jo, että se hattu laittaisi sinut Luihuiseen”, Jacob ilmestyi virnistellen viereeni. Liam hymyili minulle hänen toiselta puoleltaan.
“Ai siistiä? Miten niin”, pihisin kiukkuisena.
“No, mehän tunnetaan jo ja on kiva, kun on heti uusia kavereita. Me tutustuttiin kyllä jo muutaman muunkin kanssa salissa ja ne vaikutti tooosi mukavilta. Olit niin keskittynyt tuijottamaan pöytää, ettet kuullut etkä nähnyt kun me huhuiltiin sulle. Totta puhuen onko sulla kaikki ih…”
“Suu kiinni!” tiuskaisin, saaden hänet vaikenemaan. “Tiedoksesi vaan, ensinnäkin; me ei olla kavereita, toiseksi; ei voisi vähempää kiinnostaa kaveerata teidän kanssa, joten antakaa mun jo olla.” Yritin olla korottamatta ääntäni liiaksi, mutta tiesin lähimpänä olleiden kuulleen ja tunsin heidän katseensa niskassani, kun käänsin pojille selkäni harpoin lähemmäs ryhmän kärkeä.

Kuljettuamme läpi vielä monta pitkää käytävää ja liikkuvaa portaikkoa saavuimme ison muotokuvan eteen. Se oli Lihava leidi, tunnistin hänet kyllä. Hänelle meidän pitäisi kertoa tunnussana, jotta pääsisimme rohkelikon oleskeluhuoneeseen, joka avautuisi muotokuvan takaa. Havahduin siihen, etten tiennyt tunnussanaa, mutta ei kai kukaan muukaan vielä.
“Oi, ekaluokkalaisia. Kuinka ihastuttavaa”, Lihava leidi puhkesi puhumaan kun huomasi joukkomme. “Iltaa Brian”, hän jatkoi valvojaoppilaspojalle lirkuttelevaan sävyyn. Sitä en osannut odottaa. Brianiksi kutsuttu poika karisti kurkkuaan ennen kuin vastasi:
“Iltaa. Kirsikkavene”, kuulin Brianin sanovan. Täytyisi muistaa se, että pääsisin jatkossakin sisään.

Muotokuva väistyi tieltä ja avasi meille oven Rohkelikon oleskeluhuoneeseen. Huone oli avara ja täynnä pehmeän ja houkuttelevan näköisiä sohvia ja nojatuoleja. Takassa räiskyvä tuli loi tilaan lämpimän tunnelman. Näky oli upea, mutta sen värit tuntuivat väärältä. Punainen ja kulta.

“Tyttöjen makuusalit on täällä. Seuratkaa niin vien teidät huoneisiinne”, valvojaoppilas sanoi. Lähdin muiden tyttöjen kanssa seuraamaan häntä.
Tyttö ohjasi meidät huoneisiimme. Huone oli tilava ja näytti kotoisalta. Pinnat olivat tummaa puuta ja huone oli valaistu kynttilöin, jotka hohkasivat kauniina valoa ja lämpöä myöhäisillan pimeässä. Seinustalla oli viisi korkeaa pylvässänkyä ja jokaista niitä vastapäätä toisella seinustalla oli työpöytä ja pieni vaatekaappi. Ainoa asia mikä minua sillä hetkellä kalvoi, oli että kaikki kankaat, verhoista mattoihin olivat punaista ja kultaa. Miten paljon toivoinkaan niiden muuttuvan vihreäksi ja hopeaksi.

Joku ryki kurkkuaan takavasemmallani ja tajusin viimein kääntyä katsomaan huonekavereitani. Valvojaoppilastyttö oli jo kadonnut ja jatkanut matkaansa muiden uusien oppilaiden kanssa. Kohtasin neljä silmäparia, jotka katselivat arkoina vuoroin toisiaan, vuoroin minua ja vuoroin seiniä tai lattiaa.
“Moi”, se kurkkuaan kakistellut tyttö sanoi leveästi hymyillen paljastaen täydellisen valkoisen hammasrivistönsä. “Minä olen Gabriela.” Tuijotin häntä kylmästi kykenemättä sanomaan yhtään mitään. Halusin jälleen vain kadota enkä jutella taas mukavia jollekin.
“Minä olen Abigail King. Kiva tavata”, sanoi toinen tyttö. Hänellä oli pyöreät kasvot ja silmälasit.
“Minä olen Makenna ja menen nukkumaan. Tuo viimeinen on mun”, sanoin ja osoitin kauinmaista sänkyä. “Öitä.” Näin muiden vilkuilevan toisiaan sanattomina, mutta pian he puhkesivat puhumaan aivan kuin en olisi paikalla. Istuin hiljaa sängylläni jalat ristissä. Painoin silmäni kiinni ja vedin syvään henkeä. Kaivoin matka-arkustani pergamenttia, sulkakynän ja musteen.

‘Hei äiti. Matka Tylypahkaan sujui hyvin. Minut lajiteltiin Rohkelikkoon.’

Harkitsin vielä mainitsevani Jacobista ja Liamista, sillä äiti olisi varmasti iloinen, jos minulla olisi kavereita. Jätin sen kuitenkin tekemättä ja kirjoitin isälle samanlaisen kirjeen.

Hautauduttuani peittoni alle ja käännettyäni selkäni muille kuulin heidän kinaavan hiljaa, kuka ottaisi sängyn, joka oli lähimpänä minua. Lopulta Abigail antoi periksi ja siirsi tavaransa sängyn luo. En tuntenut oloani tervetulleeksi, mutta enhän minä koskaan ollut tervetullut minnekään. Olin kyllä odottanut Tylypahkaan pääsyä, mutta kun suljin silmäni, toivoin vain, että aamulla heräisin kotona.

Vastaus:

Voi että, nyt sitten päästiin käsittelemään tuota viime tarinan tulosta! Melkein koko tarinan oli itselläkin kulmat kurtussa lukiessa, kun Makennalla oli niin kurja olla. Varsinkin lopussa tarinaan pääsi eläytymään hyvin, pidin siitä, että Makenna kuitenkin kirjoitti kirjeen äidilleen. Huolimatta kirjeen sisällön vähäpuheisuudesta kaiken muun perusteella tuli hyvin ilmi, mitä Makenna tunsi, ja silti hän salasi tunteensa kirjeessä kirjoittaen vain tärkeimmän. Mietintä Jacobista ja Liamista oli mielenkiintoinen lisä - miettikö Makenna heidän mainitsemistaan todella vain äidin takia, vai mahtoiko hän sittenkin vaikka sitten aivan tiedostamatta pitää heitä ystävinään? Vaikka olikin sanonut pojille päin naamaa toisin. Kaikenlaiset ristiriidat ylipäätään tulivat erinomaisesti tarinassa esille, kuten kuvailussa oleskeluhuoneesta ja makuuhuoneesta. Kaikki oli kodikasta ja kaunista, mutta samaan aikaan mukana kulki katkera ajatus Luihuisen väreistä! Itsensä kotoisaksi tunteminen oli selkeästi tarinan teema, ja lopussa tuli sääli Makennaa, kun hän syvästi pettyneenä toivoi itsensä pois Tylypahkasta ja kotiin. "En tuntenut oloani tervetulleeksi, mutta enhän minä koskaan ollut tervetullut minnekään" oli yksi lempivirkkeistäni tarinassa - siitä tulee hyvin esiin kierre, jossa Makenna on; jouduttuaan niin huonosti kohdelluksi hän tuntee olonsa kaltoinkohdelluksi, ja kohtelee sitten muita samoin, mikä taas johtaa uudelleen vihamieliseen kohteluun. Upea tarina, odotan innolla, miten Makenna tulee käsittelemään Rohkelikkoon sopeutumista!

Saat 7 kaljuunaa, 17 tuparia sekä Kerronnankietoja-merkin!
Aurelia » 5.5.

Nimi: Masha Novikova, Puuskupuh

11.04.2019 20:10
luku 3

Maanantai-aamu valkeni pimeänä ja armottomana Tylypahkan koulussa. Lukuisat oppilaat kirosivat herätyskellojaan, Masha heihin mukaan lukeutuen. Yleensä aikaiset heräämiset eivät tuottaneet hänelle ongelmia, olihan hän koko pienen elämänsä herännyt viimeistään yhdeksältä, mutta tämä aamu oli harvinaisen vaikea. Kenties edessä pelottavana häämöttävä ensimmäinen koulupäivä Iso-Britanniassa liittyi siihen jollain tapaa, tai hänen karmean huono olonsa, joka muistutti pelottavan paljon pahaa krapulaa.

Tunneilta tuntuneen taistelun jälkeen Masha lopulta pääsi istumaan sängyn reunalle. Kaikilla makuusalissa oli korkeat, mukavan pehmeät kerrossängyt. Istuen sänkynsä laidalla Masha muisteli muiden makuusalissa olevien tyttöjen nimiä. Ruskean polkkatukan omaava siro noita oli Puuskupuhin valvojaoppilas nimeltään Liz, hän oli sama noita joka oli jutellut hänelle koko viime illan ruokailussa. Kahden muun tytön nimeksi hän muisti Heather ja Mary. He kikattivat inhottavan kovaa ottaen huomioon sen, ettei kello ollut paljoakaan.
"Huomenta. Aamiainen alkaa kahdeksalta ja loppuu yhdeksältä, joten ei mitään kiirettä vielä", Liz sanoi hänelle miellyttävä hymy kasvoillaan. Masha oli sanoin kuvaamattoman iloinen siitä, miten ystävällinen Liz oli hänelle, hän ei todellakaan tiennyt miten olisi kestänyt, jos kaikki olisivat kohdelleet häntä täysin ventovieraana, mikä hän olikin.

Saatuaan puettua ja meikattua Masha lähti aamiaiselle yhdessä Lizin kanssa. Heather ja Mary olivat lähteneet jo paljon ennen heitä, mutta Liz oli odottanut häntä. Masha ei ollut aivan varma, oliko Liz näin ystävällinen vain velvollisuudesta valvojaoppilaana vai välittikö tämä oikeasti siitä, miten hän viihtyi. Oli miten oli, hän ei olisi ikinä löytänyt aamiaiselle oleskeluhuoneesta yksin ja Liz kertoi mielenkiintoisia tarinoita koulun opettajista ja kertoi säännöistä.

"Hei Masha, nähdään aamiaisen jälkeen loitsukäytävällä, okei?" Haley sanoi hämmästyttävän pirteästi huomatessaan Mashan aivan edessään. Masha nyökkäsi pikaisesti ystävälleen ennen kuin kiirehti Lizin perään. Jokin oli kiristynyt puuskupuhin olemuksessa hänen huomattuaan Haleyn puhuneen Mashalle.
"Masha, kai tiedät että tunnit alkavat heti aamiaisen päätyttyä yhdeksältä? Meillä on muinaisia riimuja, loitsukäytävä ei ole lähelläkään sitä", Liz sanoi yllättävän kepeästi heidän päästyään pöytään, vaikka jokin kertoi Mashalle, että Liz ei todellakaan halunnut hänen näkevän Haleya. Hän päätyi kuitenkin vain kohauttamaan olkiaan toivoen Lizin jättävän asian sikseen.
"Olen sinulle nyt rehellinen, Masha. En tiedä miksi olet tullut tänne, mutta oletan että sinun koulutuksesi jatkamiselle täällä Tylypahkassa on painavat perusteet ja jos arvostat tätä mahdollisuutta edes pikkiriikkisen, osallistut kiltisti tunneille, teet läksysi etkä myöhästele tai riko sääntöjä. Minun täytyy mennä tapaamaan professori Versoa, mutta annan sinulle yhden vihjeen. Tee itsellesi palvelus ja pysy erossa Haley Diazista", Liz pakottautui pitämään äänensävynsä maltillisena ja asiallisena hänen katsoessaan venäläisen noidan hämmästyttävän tummiin silmiin.
"Mitä tarkoitat?" Masha sai suunsa lopulta auki, mutta Liz ei vastannut hänelle mutisten vain jotakin käsittämätöntä kelloa katsoen. Masha katseli hämmentyneesti Lizin kiiruhtamista ulos salista. Liz-parka ei todellakaan tainnut tuntea häntä. Jos joku käski hänen pysyä erossa jostakin, voi olla varma että hän tekevän täysin päinvastoin. Äkillinen huvittuminen sai Mashan naurahtamaan ääneen, jonka jälkeen todella nuoren näköinen poika häntä vastapäätä hymyili hölmön näköisesti hänelle.

Masha ei voinut yksinkertaisesti vastustaa houkutusta mennä loitsukäytävälle, vaikka hänen olisi pitänyt olla muinaisten riimujen tunnilla. Viimeinenkin omatunnon kolkutus hyvästeli hänet hänen nähdessään Haleyn kuuden muun tytön kanssa seisoen ikkunan vieressä.
"Okei, Masha, koska olet uusi täällä et varmaankaan tiennyt, että muutama rohkelikko järjestää aina ensimmäisen koulupäivän iltana pienimuotoiset juhlat. He tietävät salaisen reitin Tylyahoon ja siellä on baari joka myy alaikäisille. Sinne tulevat kaikki koulun suosituimmat oppilaat, meitä on noin kaksikymmentä viidenneltä luokalta seitsemänteen. Carla oli siellä viime vuonna ja hän sanoi niiden olevan mahtavat, vai mitä Carla?", ruskeahiuksinen tyttö nyökkäsi innoissaan, "joten mitä sanot, Masha? Tuletko mukaan?"
Masha kävi sisällään pienen taistelun. Yksikin virhe voisi riittää hänen erottamiseensa ja palauttamiseensa Venäjälle, mutta toisaalta hän todella halusi olla näiden ihmisten ystävä. Ja tuskin näitä juhlia voisi pitää joka vuosi, jos kiinni jäämisen riskin olisi suuri. Hänellä oli enemmän hävittävää kuin kellään tässä koulussa, mutta eihän Dumbledore tai Verso häntä erottaisi tästä, eihän?

Ja niin Masha löysi itsensä illalla istumasta baarista kahdenkymmenenkolmen muun Tylypahkan oppilaan kanssa. Vaikka hän tiesi tämän olevan väärin, hän ei kertaakaan katunut baariin tuloa. Masha oli välittömästi samalla aallonpituudella jokaisen kanssa ja hän todella tunsi itsensä tervetulleeksi joukkoon. Muinaisten riimujen professori ei ollut edes ollut aamulla vihainen hänen myöhästymisestään, mikä vain nosti hänen mielialaansa entisestään.
"Soisitko minulle tämän tanssin, kaunotar?" Masha kuuli äänen takaansa ja kääntyi katsomaan poikaa, joka oli kysynyt häntä tanssimaan. Poika näytti häkellyttävän tutulta ja yrittäessään muistaa mistä hän tiesi pojan Masha unohti vastata hänen kysymykseensä.
"Tiedätkö, en minä niin hyvännäköinen ole, että ihan mykistyä täytyisi", poika naurahti ja tarttui Mashaa kädestä vetäen tämän mukanaan tanssilattialle.
"Anteeksi, näytät vain niin kummallisen tutulta", Masha naurahti heidän alottaessaan tanssimaan.
"Olen Luke, tapasimme eilen junassa", vaaleahiuksinen poika hymähti, "sinähän olit Masha? Tai niin ainakin Haley minulle sanoi."

Masha todellakin muisti nyt pojan junasta ja miten hän oli lähtenyt heidän luotaan. Hän tunsi vienon punan leviävän kasvoilleen ja katsoi alas hetken verran. Kerättyään itsensä hän alkoi hymyileen, kokemuksesta hän tiesi kauniin hymyn pelastavan jokaisen tilanteen, eikä tämäkään kerta ollut poikkeus.

Masha vietti lähestulkoon koko loppuillan Luken kanssa. He puhuivat kaikesta maan ja taivaan välillä. Luke kertoi haaveistaan tulla ammattihuispaajaksi ja perheestään, joka asui Brightonissa. Kello oli reippaasti yli puolen yön ja muutama juhlija oli jo lähtenyt kohti Tylypahkaa. Masha ja Luke olivat suunnanneet uudelleen tanssilattialle.
"L-u-k-e, noin älykkääksi noidaksi osaat olla aika tyhmä", Luke sanoi naurahtaen katsoen samalla edessään olevan tytön tummiin silmiin, "onko kaikki hyvin? Näytät huonovointiselta."

Huonovointinen saattoi olla vähättelyä. Masha pystyi tuntemaan, miten kaikki hänen voimansa valuivat ulos hänen jo ennestään heiveröisestä ruumiistaan ja hän kykeni vain pakonomaisesti tuijottamaan Luken säikähtäneihin, harmaisiin silmiin. Pojan ilmeestä päätellen hän taisi näyttää jopa pahemmalta kuin hän olonsa tunsi. Hänen katseensa hämärtyi ja valaistua jatkuvasti niin nopealla tahdilla, että Masha todella pelkäsi tulleensa hulluksi. Hän ei tiennyt kuvitteliko sen kaiken kivun joka esti häntä luovuttamasta, mutta oliko sillä todella siinä hetkessä väliä. Armollisesti pimeys kävi valoa voimakkaammaksi ja kysymättä Mashan mielipidettä veti hänet mukanaan kaataen hänet baarin tanssilattialle huolestuneiden kanssatanssijoiden kerääntyen hänen ympärilleen.

Vastaus:

Olipas tässä jännitystä kerrakseen! Osaat todellakin lopettaa tarinan kunnon koukkuun, jäin penkinreunalle jännittämään, mitä lopussa oikein tapahtui! Lisäksi viimeisen lauseen kuvaus tapahtumista oli erinomainen, esimerkiksi tanssilattialle kaatuvan Mashan ympärille kerääntyvä väkijoukko oli hyvin eläväinen mielikuva! Ystävien saaminen on varmasti uudessa koulussa ykkösprioriteetti, joten ei ihmekään, että Masha halusi palata Haleyn porukkaan. Halu rikkoa sääntöjä oli lisäksi hyvä lisä selittämään Mashan käytöstä, vaikkei se tyypillinen Puuskupuhin piirre olekaan! Se toikin hyvän kontrastin Liziin ja syyt hänen varoittaville sanoilleen. Tykkäsin hänestäkin, vaikka vähän ehkä ylimielisen oloinen varoitus olikin ärsyttävä. Tylyahoon juomaan hiiviskeleminen oli hivenen epäuskottavaa tai vähintään Potter-kirjojen teemojen ulkopuolelta, mutta toki oppilaat olisivat varmasti ainakin yrittäneet löytää keinon, mikäli Tylypahka todella olisi oikea! Jokainen kirjoittaja tekee myös tarinoista omanlaisensa ja sääntöjen rikkominen tuo aina jännittävää sisältöä tarinaan, joten pistetään tästä Kohtuuden koettelija -merkki! ;) Mielenkiintoista, että Masha tutustui paremmin Lukeen, mahtaakohan heidän välilleen kehittyä jotakin... Tylyaho antoi hyvät puitteet tarinalle. Sen verran oikeinkirjoituksesta, että johtolause päättyy aina pisteeseen ja uusi vuorosana alkaa isolla alkukirjaimella, ellei johtolausetta haluta pistää keskelle lausetta (esimerkiksi pilkun paikalle), jolloin se tauottaa puhetta. Tässä esimerkit:
"Olen Luke, tapasimme eilen junassa", poika hymähti. "Sinähän olit Masha?"
"L-u-k-e", poika sanoi naurahtaen, "noin älykkääksi noidaksi osaat olla aika tyhmä." Mahtava tarina jälleen!

Saat 6 kaljuunaa, 17 tuparia sekä Kohtuuden koettelija- ja Saapastelija-merkit!
Aurelia » 5.5.

Nimi: Wenla Rapidstream, Luihunen

03.04.2019 12:00
Viimeinen tunti. Loitsuja. Tai eihän tämä oikeastaan virallinen tunti ollut. Olin pyytänyt kolmannen vuoden alussa loitsujen lisätunteja. Pidin loitsuista. Pidin niistä paljon. Siksi olinkin päätynyt tänäkin lauantaina istuman avaraan loitsujen luokkaan. Tuntui kuin tilaa olisi enemmän, nyt kun ihmisiä luokassa oli vain vähän, verrattuna normaaliin kolmannen vuoden tunteihin.

Pommitus. Pommitus. Pommitus! Räjähdä nyt! huudan mielessäni. Ei tästä tule mitään.
"Lopetellaanpa tältä päivältä" kuulin professori Lipetitin pikkuisen äänen sanovan. Vähitellen minä ja muutama muu hikke keräsimme tavaramme ja lähdimme tallustelemaan pois luokasta, kuka minnekin. Itse lähdin raahautumaan pitkin Tylypahkan kolkkoja, mutta ah niin kotoisia käytäviä. Laukkuni painoi ainakin tonnin. Olihan sinne pakattu normaalien tavaroideni lisäksi loisukirja sekä painavat Siuontio Silosäkeen tarinat.

Olin menossa lukupiirin tapaamiseen, joten suuntasin raskaat askeleeni kirjastoa kohti. Olin ilmoittautunut mukaan kerhon toimintaan viime viikolla, joten tämä oli ensimmäinen tapaamiseni. Minulla oli nyt vapaa-aikaani kuluttamassa kaksi kerhoa, tämä sekä maantaisin kokoontuva velhošhakkikerho —maksimi määrä. Olin onnistunut vakuuttamaan itseni siitä, että minulla olisisi kyllä aikaa kaikelle. Totuus oli kuitenkin lähempänä kellastuneiden sivujen rapinaa kolmelta aamuyöstä.

Kirjasto oli hiljainen, kuten aina. Matami Prilli piti siitä säännöstä tiukasti kiinni. Yleensä hiljaisuus tuntui kotoisalta. Oli ihanaa kuulla sulkakynänän rapina pergamentilla niin mahdottoman selkeästi. Tällä kertaa hiljaisuus oli kuitenkin ahdistava. Tuntui kuin se olisi sitonut minut vahvoilla käsivarsillaan aloilleni.
"Tänne päin Wenla!"
Melkein pudotin kirjani.
"Huhuu!" joku huutokuiskasi jälleen.
Pyörähdin ympäri vain nähdäkseni Lucan virnistävän naaman.
"Se tapaaminen on täällä" hän sanoi, osoittaen pientä nurkkausta aivan kirjaston perällä.
"Sinnehän sä olit tulossa, eikö?"
Sain vihdoin puhekykyni takaisin.
"J-joo" älähdin, katuen heti sitä, etten ollut keksinyt mitään järkevämpää sanottavaa.
"Ja ennen kuin kysyt, joo me mahdutaan tonne hyvin. Ei meitä ole kuin muutama. Kaikki ilahtui kun kuuli, että saatiin uusi jäsen" Luca totesi hymyillen kuin aurinko.
"Shh" kuulimme matami Prillin kuiskaavan vähemmän lempeästi. Vaikka olimme molemmat Lucan kanssa kirjaston kanta-asiakkaita sekä lukupiirin jäseniä, ei meilekään suotu minkään näköistä armoa tiukkojen sääntöjen suhteen.
"Mennään" Luca kuiskasi ja kiskaisi minut mukaansa virnistäen jälleen.

Tapaamisen aikana tapahtui kaksi asiaa. Sain kolme uutta ystävää kaksoistytöt Veran ja Violetan puuskupuhista sekä söpön ykkösvuotisen rohkelikkopojan Justinin. Sen lisäksi opin valtavasti Lucasta. Olemme yllättävän samanlaisia. Lempivärimme on oranssi, pidämme sushista ja tärkeimpänä kaikista, rakastamme Sannaa henkeen ja vereen. Toki minulla oli myös valtavan hauskaa keskustellessamme koko porukalla Silosäkeen välillä jopa hieman pöhköistä tarinoista. Kuitenkin, kun viimein makasin pehmeässä sängyssäni, Tassu vieressäni, kuuntelemassa Sannan ja Annan tuhinaa, pystyin ajattelemaan vain yhtä asiaa. Kuinka samanlaisia minä ja Luca olimmekaan. Siihen, ehkä jopa huolestuttavaan ajatukseen, minä nukahdin.

Vastaus:

Oi, olipa ihana tarina, huippuhyvä tällä kertaa! Kuvailit tapahtumia ja linnaa todella hyvin, kun käytit tavallisen näköaistin lisäksi apuna muitakin. Lempparini oli tuo lause "Totuus oli kuitenkin lähempänä kellastuneiden sivujen rapinaa kolmelta aamuyöstä", siitä tuli täydellisesti ilmi myöhään venähtävät yöt, ilman että olisi suoraan tarvinnut sanoa "totuus oli, että valvoin myöhään tekemässä läksyjä" tai muuta senkaltaista. Osoitit hyvin taitosi kuvailla ja verrata, mistä saatkin Kielikuvakonkari-merkin! Tekisi hieman mieli antaa myös Kuvailukunkku-merkki, mutta taidan pihdata sitä vielä hetken aikaa. Jatka samaan malliin, samankaltaiset yksinkertaiset mutta vahvat yksityiskohdat saavat tarinan heräämään eloon! Kirjastoon saapuessa tuli hetkeksi jopa vähän pahaenteinen tunnelma, kun hiljaisuus olikin ahdistavan sitovaa, mutta ilmeisesti se liittyi Wenlan jännitykseen uudesta lukupiiristä. Luca vaikutti kyllä tosi mukavalta, ja lopussa melkein hypin tuolillani innosta ja jännityksestä, kun Wenla nukahti ajatuksiin hänestä. Pidän yleensäkin ihmissuhdesotkuista ja olet onnistunut hyvin virittämään näitä tunteita! Pidin myös siitä, että yksi Lucaa ja Wenlaa yhdistävistä piirteistä oli rakkaus Sannaa kohtaan - luvassa on selkeästi vaikeuksia, kun kyseessä on rakkaita ihmisiä. Sen verran oikeinkirjoituksesta, että vuorosanan ja lainausmerkin jälkeen tulee toteamuslauseessa aina pilkku ennen johtolausetta, siis näin:
Mennään", Luca kuiskasi. Upea tarina!

Saat 7 kaljuunaa, 18 tuparia sekä Kirjastokuiskuttelija- ja Kielikuvakonkari-merkit!
Aurelia » 2.5.

Nimi: Kristian Wheeler, Korpinkynsi

20.02.2019 17:03
Luku 40
~Sähköinen jännitys~

Kokeet olivat ohi, ja niistä aiheutuva stressi ja hermostus vaihtui pikkuhiljaa jännittyneeksi innostukseksi, koska kolmas koetus kurkki nurkan takana ja hiipi lähemmäs päivä päivältä. Spekulointi ja pohtiminen siitä, mitä koetus toisi mukanaan oli vallannut jälleen puheenaiheet, niin Korpinkynnen oleskeluhuoneessa kuin suuressa salissakin.

Varsinkin kolmatta koetusta edeltävänä iltana.

“Mitäköhän sieltä on luvassa?” yksi neljäsluokkalainen puuskupuh ihmetteli viereisessä pöydässä illallisella.
“Mä kuulin, että siellä olisi lohikäärmeitä!” vastasi toinen innokkaasti.
“Älä hölmöjä puhu, Alan, ei siellä mitään lohikäärmeitä ole! Mulle kerrottiin, että koetuksessa pitäisi painia peikon kanssa”, vastasi ensimmäinen puuskupuh. Mitä pidemmälle kuuntelin heidän keskusteluaan, sitä enemmän mielialani laski. Mitä jos oikeasti joutuisinkin taistelemaan lohikäärmeitä vastaan? Tai painimaan peikon kanssa? En minä tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä, jos tieni kohtaisikin jonkin valtavan taikaeläinten kanssa. Deageila ilmeisesti huomasi hermostukseni, sillä hänen siro kätensä laskeutui olkapäälleni.
“Äh, älä kuuntele heitä, Kris”, hän sanoi rohkaisevasti. “Eivät he oikeasti tiedä, mitä sieltä on tulossa.”
“Joo, mutta en tiedä mäkään”, mutisin vilkaistessani Deageilaa. Tyttö puristi olkapäätäni.
“Älä ota siitä turhaa stressiä. Sä olet ekalla sijalla, kyllä sä siitä selviät.”
“Toivottavasti”, sanoin ja yritin hymyillä, mutta hymyni ei tainnut kauheasti vakuuttaa ystävääni. Niin tai näin, hän ei ainakaan sanonut sitä ääneen, mutta hänen kulmiensa väliin ilmestyi pieni ryppy.
“Ai niin”, sanoin puheenaihetta vaihtaakseni, “Milloin kokeiden tulokset tulee? Milloin sä saat tietää, miten ne meni?”
“Voi, siihen on vielä pari viikkoa”, Deageila naurahti. Juuri silloin meitä vastapäätä istunut Scott liittyi keskusteluun.
“Me saadaan tietää vasta lomalla, miten huonosti meillä meni”, hän sanoi huolettomaan sävyyn. “Tai siis”, hän lisäsi, “kuinka monta V.I.P:tä me ollaan suoritettu.”
“Onko veikkauksia?” Deageila kysyi Scottilta, ja hänen kulmiensa välissä ollut ryppy sileni olemattomiin. Scott nauroi.
“No hyvä jos neljäkin saan. Taikajuomista ja ennustamisesta on turha toivoakaan edes kelvollista”, hän vastasi huolettomaan sävyyn ja pyyhki tukkaa rempseästi naamaltaan. “Ei ne arvosanat nyt niin lopullisen tärkeitä ole.”
“On ne aika tärkeitä kuitenkin”, sanoi Deageila. Olin salaa tyytyväinen siitä, että puheenaihe oli vaihtunut niinkin nopeasti, eikä Deageilakaan näyttänyt enää miettivän samalla tavalla kolmatta koetusta ja minun siihen liittyvää hermostuneisuutta. Toivoin vain, että olisin voinut itsekin noin helposti unohtaa piinaavan koitoksen.
“Äh, niistä mitään hyötyä kuitenkaan ole”, Scott sanoi kiusoitellen.
“No, ilman hyviä V.I.P- tuloksia sä et pääse S.U.P.E.R- tasolle ja sitten-”
“Äh, mikään S.U.P.E.R mua kiinnosta. En mä mihinkään ministeriöön meinannut Tylypahkan jälkeen mennä.”
“Mitä sä sitten meinasit?” kysyin puuttuen puheeseen. Katsoin Scottia, ja tosiaan, ei häntä ministeriön virkaan voinut kuvitella rempsotavine kaapuineen ja sotkuisine hiuksineen. Poika virnisti.
“Meinasin alkaa pelata huispausta ihan työkseni. Jos pääsisi vaikka Kanuunoihin”, hän vastasi. “Ja siitä sitten maajoukkueeseen.”
“Kanuunoihin?” älähdin nopeasti ja katsoin Scottia ja tunsin leikkimielisen virneen vetävän suupieliäni kohti korviani. “Älä nyt, onhan susta paljon parempaankin.” Scott tarttui silmät kiiluen syöttiini, tiesin hänen aina vastaavan haasteeseen, kun puhe oli huispauksesta.
“Häh, ai niinkuin Ampiaisiin vai? Viimeksi kun tarkistin, Kanuunat olivat liigassa neljänsiä ja Ampiaiset vasta yhdeksäs!”

Kävellessämme kohti Korpinkynsitornia kolmisin - minä, deageila ja Scott - oli oma oloni kevyt. Leikkimielinen kiista Scottin kanssa sai ajatukseni pois kolmivelhoturnajaisista ja viidesluokkalaisen pojan äänekkäät ja tajuttoman huonot vitsit raikuivat kiviseinäisistä käytävistä helisevän naurun saattelemana. Scott tuntui tervehtivän kaikkia vastaantulijoita, ja vastaantulijat tervehtivät häntä, mutta myös minua. Osa katsoi minua kuin viimeistä kertaa, mikä tietysti sai minut kiemurtelemaan, mutta suurin osa hymyili rohkaisevasti ja taputti jopa olalle ohi kulkiessaan.

Sama huomio jatkui myös oleskeluhuoneessa, jossa osa oppilaista vilkutti minulle heti, kun astuin huoneeseen sisään.
“Hei, Wheeler!”
“Kristian, moi!”
“Onnea huomiseen, Wheeler!”
“Tsemppiä, Kris!” Minulla oli valtaisa kiire tervehtiä kaikkia takaisin, enkä edes huomannut vaaleatukkaisen pojan ilmestyneen viereemme. Wyn iski kanssani nopeasti ylävitosen, kunnes hän katsoi tiukasti Scottia.
“Mikä teillä kesti? Sun piti olla täällä jo kymmenen minuuttia sitten”, hän sanoi, mutta vaikka hänen ilmeensä oli tiukka, oli hänen äänensä pehmeä.
“Joo, sori Winnie”, Scott virnisti. “Se perhanan kotkanpää laukoi niin vaikeita kysymyksiä, että meillä kesti hetki selvittää ne.” Wyn pyöräytti silmiään, mutta suli hymyyn ja antoi Scottin suukottaa poskeaan. Tajusin vasta, ettei poika oikeasti ollut kiukkuinen Scottille, vaan laski leikkiä. Kohteliaisuudesta käänsin katseeni pois, ja annoin sen pyyhkiä lähes täyttä Korpinkynnen oleskeluhuonetta. Laskevan auringon säteet tulvivat korkeista ikkunoista ja maalasi oleskeluhuonetta ruusukultaisella loistollaan. Rowena Korpinkynnen rintakuvakin sai hieman väriä kivisille poskilleen valon osuessa siihen. Vaikka huone pidettiinkin siistinä, silti huonepöly tanssi valonsäteissä kaunista valssiaan. Se sai minut hieman lumoutuneeksi, vaikka jokin kaihersikin takaraivossani ikävästi. Pitkään painostanut kireä ilmapiiri oli poissa, ja sähköinen jännitys yhdistettynä lähestyvän kesäloman tuntuun kevensi koko oleskeluhuonetta ja sai sen tilavamman oloiseksi, vaikka kaikki parhaat istumapaikat olivatkin täynnä.
“Kris? Kris!” Deageilan ääni lävisti tärykalvoni ja tytön terävä kyynärpää kaivautui kylkeeni.
“Aih- mitä? Mitä nyt?” kysyin kylkeäni hieroen, kun palasin tämän maan pinnalle ryminällä. Scott nauroi hämmentyneelle ilmeelleni, ja Wyn pudisteli päätään.
“Ei, kun kysyin vain, että hermostuttaako”, Wyn sanoi ja hymyili. “Huominen.”
“Ai, joo. Arvaa vaan”, vastasin naurahtaen. Tunsin poskiani kuumottavan nolostuksesta.
“Hyvin se menee”, poika tokaisi ja puristi rohkaisevasti, mutta lujasti olkapäätäni.
“Joo…”, mutisin.
Yksitellen ja pareittain oppilaat lähtivät kohti makuusaleja, ja oleskeluhuone tyhjeni pikkuhiljaa väenpaljoudestaan. Tiesin, että minunkin pitäisi käydä nukkumaan tuota pikaa, mutta tiesin sen olevan lähes mahdotonta. Vatsani oli niin solmussa, ettei mikään asento oikein tuntunut mukavalta. Kämmeneni tuntuivat kylmiltä ja nahkeilta, enkä oikein osannut istua paikallani oleskeluhuoneessakaan. Siispä kävelin edestakaisin takkatulen edessä levottomin askelin, kun en tiennyt mitä muutakaan olisin voinut tehdä. Deageila makasi pitkin pituuttaan sohvalla ja katsoi vaeltamistani hieman uneliaan oloisena. Olin kiitollinen, että hän päätti jäädä oleskeluhuoneeseen kanssani, vaikka hänkin oli väsynyt.
“Kristian hei”, hän sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen haukotuksen saattelemana. “Pitäisikö sun käydä nukkumaan? Huomenna on pitkä päivä.”
“Joo. Tai siis ei, en mä pysty nukkumaan”, vastasin, kun pysähdyin katsomaan Deageilaa, jonka toinen jalka roikkui sohvan reunan yli.
“Sun pitää yrittää”, Deageila sanoi, ja hieraisi kasvojaan. “Jos käytäisiin kysymässä Matami Pomfreylta jotakin nukkujuomaa?”
“Äh, ihan turhaa. Ei tarvitse”, mutisin, ja Deageilan haukotus tarttui minuunkin. “Mä taidan sittenkin mennä jo nukkumaan.” Aloin jo perääntyä kohti poikien makuusaleihin vieviin portaisiin, kun kuulin vielä Deageilan väsyneet hyvänyöntoivotukset.

Pujahdin nopeasti raidalliseen pyjamaan ja kiipesin pylvässänkyyni vetäen tummansiniset satiiniverhot kiinni. Makasin siis peiton alla pilkkopimeässä makuusalissa kuunnellen muiden tasaista hengitystä ja kuorsaamista, enkä tiennyt, kauanko aikaa oikeasti siinä meni. Minuutit tuntuivat tunneilta, tunnit ikuisuudelta. Matelevien sekuntien syödessä yötä mennessään olin hukannut ajantajuni tyystin, enkä siis huomannut, milloin vaivuin levottomaan uneen.

Vastaus:

Kuvasit hyvin koetusta edeltävää jännitystä, johon tällä kertaa sekoittui ristiriitaisesti toiveikkaita sävyjä - ainakin muille kuin Kristianille. Jännitteitä tarinaan onkin hyvä rakentaa tunnelman vaihtelulla, joka tässä oli hienon omalaatuinen sekoitus. Jännitys ja tarinan fokus kohdistui nyt kuitenkin pelkästään vielä hämärän peitossa olevaan koetukseen. Tavallisesti huippukohdan tai jännitysmomentin seuraksi rakennetaan myös sisäistä konfliktia tai isompi juonenkäänne, johon huippukohta johtaa. Avarsit viime tarinassa hienosti Phoboksen ja Kristianin yhteyttä, mikä tuntuu olevan tällä hetkellä tarinoidesi taustalla kulkeva pääjuoni, mutta sitä olisi vielä vahvemmin voinut sitoa tai vihjata olemaan vahvasti juonessa mukana. Liekehtivässä pikarissakin ennen kolmatta koetusta oltiin selvitetty Valedron talon ja Barty Kyyry Juniorin mysteeriä, jotka yhdessä ennakoivat tulevaa lopputulosta, mutta eivät olleet vielä ratkenneet. Jännitykset olivat siis rakentuneet monesta eri suunnasta kohoamaan huippuunsa. Osa konflikteista on tietenkin hyvä ratketa kun on tyyntä ennen myrskyä, ja esimerkiksi näennäisen rauhallinen, mutta kysymyksiä herättävä keskustelu Sylvesterin kanssa tarjoaa varmasti monia piilevän juonenkäänteen mahdollisuuksia. Varmasti sinulla on jo jokin tajunnanräjäyttävä suunnitelma tulevien tarinoiden varalle, mutta tuli tämä mieleen, kun eri juonentasot tuntuvat vielä erillisiltä. ;) Panokset olisivat voineet olla vielä korkeammalla! Tästä huolimatta pidin tarinasta jälleen kovasti, tykkään aina lukea kirjoittamiasi keskusteluja, tässä lempparivuorosanani oli "Joo, mutta en tiedä mäkään" vastaukseksi Deageilalle! Siitä ilmeni todella hyvin Kristianin hieman surkeat fiilikset ennen tuntemattoman kohtaamista. Pieni kinailu Scottin kanssa sai hymyä huulille ja toimi hyvin pienenä hengähdystaukona sekä Kristianille että lukijalle. Rowena Korpinkynnen patsaan punoittavat posket oli ihana yksityiskohta! Kaipailin vähän Olivieria tässä tarinassa, mutta ainahan minulla on Olivieria ikävä ;')

Saat 8 kaljuunaa ja 19 tuparia!
Aurelia » 2.5.

Nimi: Michaela Wolf, Rohkelikko

08.02.2019 22:14
5 luku~Tylypahkan arki

Kävelin kohti suurta salia nälissäni. Todennäköisesti muut oppilaat olivat jo syömässä, mutta ehtisin vielä aamiaiselle. Matami Pomfrey oli päästänyt minut etuajassa poikkeuksellisesti, sillä sain vakuutettua hänet siitä, että olen kunnossa.
Kiirehtiässäni käytävällä, törmäsin vahingossa ekaluokkalaiseen poikaan.
”Varoisit vähän minne juokset!” vaalea hiuksinen poika voihkaisi, mutta heti, kun hän nosti katseensa minuun, poika hiljeni.
”O-olen pahoillani, tietysti törmäsit vahingossa!” hän soperti säikähtäneenä.
”Älä pyytele anteeksi, olet oikeassa. En saisi kiirehtiä käytävillä katsomatta mihin törmään”, vastasin hänelle hymyillen. Ojensin maassa nököttävälle pojalle käteni, jotta hän pääsisi ylös. Hän pomppasi reippaasti ylös, mutta käyttäytyi silti ujosti.
”Olen Verner Bottom”, hän sanoi ja katsahti minuun ujosti. Katsoin Verneriä tarkemmin. Hänellä oli vaaleanharmaat silmät, joiden edessä oli vinksallaan olevat pyöreät lasit. Vaaleat, takkuiset hiukset roikkuivat silmien tiellä, ja Verner vähän väliä huitaisi ne sivulle. Nenän ympärillä oli paljon pisamia, ja kun hän avasi suunsa, hammasraudat pilkottivat väkisin näkyviin. Verner oli myös erittäin lyhyt ja laiha.
”Olen..”, aloin esittäytymään, mutta hän keskeytti.
”Tiedän kuka olet. Michaela Wolf, kolmannella luokalla”, hän sanoi ihailevasti.
”Mistä sinä..”, ehdin taas aloittaa, ennen kun Verner alkoi puhumaan päälleni.
”Voi ei, olen myöhässä, todella myöhässä!” hän kiljahti ja riensi pois melkein kompastuen omiin jalkoihinsa.
Jäin katsomaan, kuinka hän kiiruhti pois kömpelösti juosten.

Avasin Suuren salin puisen oven. Se narisi kuuluvasti, ja kaikki salissa olevat oppilaat kääntyivät katsomaan minua. Samassa he alkoivat kuiskailemaan ja liikkumaan hermostuneesti.
Katsoin hetken kummissani, miksi kaikki tuijottivat minua siten, mutta huomattuani Atomin tunkemassa liian isoa lusikallista toukanmätipuuroa suuhunsa, menin hänen luokseen, ja istuin Atomia vastapäätä.
”Hei, pääsit jo pois sairaalasiivestä!” vieressäni istuva Coral hihkaisi.
”Niin, Matami Pomfrey suostui minun jankattua siitä koko aamun”, kerroin heille.
”Eikö olekin mahtavaa olla Tylypahkassa!” Lähellämme oleva kolmasluokkalainen tyttö sanoi ja liittyi keskusteluumme. Hänen nimensä oli Amalie.
”Kieltämättä tämä aamu on ollut outo. Joku ekaluokkalainen poika tiesi kuka olin ja käyttäytyi kuin olisin hänen idolinsa, ja nyt, kun astuin Suureen saliin, kaikki alkoivat yhtäkkiä kuiskimaan ja vilkuilemaan minua”, kerroin heille.
”Aivan, et olekaan vielä kuullut, tai siis nähnyt”, Amalie sanoi.
”Nähnyt mitä?” kysyin ihmeissäni.
”joku on lähetellyt Tylypahkan oppilaille kirjeitä pöllöjen avulla, joissa lukee uusimpia juoruja ja kiinnostavia asioita oppilaista ja opettajista. Viimeisin juoru oli sinun ja Coralin matka Tylypahkaan”, hän kertoi.
”Nyt kaikki pitävät sinua jonkinlaisena sankarina. Tai ainakin melkein kaikki”, Atom sanoi, ja katsahti paheksuen luihuisten suuntaan.
”Tietääkö kukaan, kuka juoruja kirjoittaa?” kysyin uteliaana. Kaikki pudistivat päätään.
”Eivät, mutta häntä sanotaan juorupöllöksi. Kuka ikinä juoruja lähettääkin, tietää kaiken, mitä täällä tapahtuu”, sanoi viides luokkalainen John Keller, joka oli kuunnellut keskusteluamme.

Lähdimme kohti oleskeluhuonetta Atomin sekä Coralin kanssa, ja matkalla he kertoivat ensimmäisestä Yrttitiedon tunnistaan, joka minulta oli jäänyt väliin.
”Se uusi professori Pernilla Leef on kamalin noita koko maailmassa, ja ennen kaikkea surkea opettaja!” Coral valitti.
”Mitä teitte?” kysyin.
”Kirjoitimme sääntöjä pergamentille koko tunnin!” Atom puuskaisi.
”Käteeni sattuu vieläkin”, Coral jatkoi.
”Hän on todella tiukka, meinasi ottaa Korpinkynneltä kuulemma 20 pistettä, koska yksi oppilas puhui opetuksen aikana”, Atom kertoi.
”Ehkä oli ihan hyvä asia, etten päässyt sille tunnille”, naurahdin katsoessani ystävieni tuskaisia kasvoja.
”Mutta sen jälkeen meillä oli taikajuomia, ja se oli elämäni hauskin tunti!” Coral hihkaisi.
”Doloruksen kanssa ei voi olla hauskaa”, sanoin miettien, oliko Coral vain sarkastinen. Dolorus oli ollut ensimmäisestä vuodesta lähtien opettajamme taikajuomissa, ja kaikki vihasivat häntä. Opettaja oli ottanut silmätikukseen Atomin, ja poika parka oli kärsinyt jokaisella hänen pitämällään tunnilla vielä enemmän kuin me muut, jos se oli edes mahdollista.
”Dolorus ei ole enää Tylypahlan koulun opettaja, hän muutti Ranskaan uuden työn perässä”, Coral kertoi, ja Atom puuskaisi.
”Niin kaikki sanovat. Minä uskon, että hänet lähetettiin hullujen huoneelle, koska oli päästään niin sekaisin”, Atom sanoi pohtivalla äänellä, ja me kaikki naurahdimme.
”Millainen tämä uusi professori oli?” kysyin heiltä.
”Paras tähän mennessä! Hän opetti meille heti ensimmäisenä liemen, joka kutistaa ruumiinosan, joka joutuu kosketukseen liemen kanssa! Sitten, kun liemi oli tehty, saimme kokeilla sitä toisiimme, sillä sen teho lakkasi muutaman minuutin kuluttua”, Atom kertoi hymyillen.
”Vaikka hän oli hauska ja leppoisa, oli hänessä silti napakkuutta, ja teki selväksi koko luokalle, että hänen tunneillaan täytyy keskittyä”, Coral kertoi ihailevasti.
”En malta odottaa, että tapaan”, pysähdyin miettimään, ”mikä hänen nimensä olikaan?” kysyin tajuten, etteivät he olleet kertoneet.
”Lexa Warren”, Atom kiiruhti kertomaan.
Ajattelin mielessäni, että opettajan on oltava uskomattoman hyvä, sillä Atom yleisesti vihasi kaikkia opettajia.

Sillä tänään oli vapaapäivä- eli meillä ei ollut yhtäkään oppituntia, vietimme päivän oleskeluhuoneessa jutellen, pelaillen ja tutustuen uusiin Rohkelikkoihin.
Vaikka ihmisiä oli ympärillämme paljon, huomasin, kuinka vähän väliä Verner Bottom vilkuili minuun päin silmät säihkyen.
”Michaela, tuletko ulos pelaamaan Huispausta kanssamme?” kysyi Katarina, neljäsluokkalainen Rohkelikko, joka oli myös Rohkelikon Huispausjoukkueessa.
”Mikä ettei! Tuletteko te myös?” kysyin Atomilta ja Coralilta.
”Tiedät, että olen surkea lentämisessä”, Coral sanoi kiusaantuneena.
”Voin tulla sinun kanssasi katsomoon, ja Michaela voi lainata Tulisalamaani”, Atom sanoi reippaasti.
”Oikeasti, kiitos Atom!” sanoin ja halasin häntä. Lähdimme isolla porukalla kohti Huispauskenttää.

Seisoin kuivalla ruohikolla Tulisalama kädessä. Mieleeni palasi pakolla minun ja Coralin matka Tylypahkaan, ja hetki jolloin menetin luudan hallinnan. Siirsin ne ajatukset mielestäni pois ja katsahdin katsomoon, jossa liikkelehti kaksi pientä pistettä, Atom sekä Coral.
Nostin toisen jalkani luudan yli ja pompautin itseni ilmaan. Tulisalama nousi nopeasti ja sulavasti ilmaan, ja leijuin kevyesti muutamankymmenen metrin päässä maasta. Nousin vielä vähän ylemmäs, ja lähdin lentämään kenttää ympäri tehden silmukoita ja kierrellen muiden Rohkelikkojen ympärillä. Se oli mahtavaa. Olin aina rakastanut lentämistä ja Huispausta, mutta en ollut koskaan yrittänyt päästä itse Huispausjoukkueeseen, sillä vanhemmillani ei ollut varaa hyvään luutaan, enkä pärjäisi koulun huonoilla luudilla.
Jaoimme joukkueet, ja pelasimme varmasti tunteja. Olin itse jahtaajana, ja onnistuin tekemään kolme maalia, kiitos Tulisalaman. Se oli niin nopea, että suurin osa ei mahtanut mitään minulle. Kun vihdoin lopetimme pelaamisen, oloni oli mahtava, mutta olin väsynyt. Lähdimme kaikki samaa matkaa takaisin kohti oleskeluhuonetta, ja Atom sekä Coral tulivat luokseni.
”Olet mahtava!” Coral kehui, ja Atom nyökkäsi.
”Arvaa, kuka tuli katsomaan sinua kanssamme”, Atom sanoi yllättäen.
”Kuka?” Kysyin ihmeissäni.
”Verner Bottom, se poika, johon törmäsit aamulla. Kertoi meille kuinka mahtava olit, kun saavuit sillä tavalla Tylypahkaan, ja ei muuta tehnytkään, kun selitti, kuinka aikoi kysyä sinulta tukiopetusta lentämiseen”, Atom kertoi virnistellen.
”Tein ilmeisesti vaikutuksen siihen poikaan”, sanoin virnistäen takaisin. Jaksoin hädin tuskin edes hymyillä, sillä minua väsytti niin paljon, joten loppu matkan oikeastaan vain kuuntelin Atomin sekä Coralin juttuja.

Lysähdin ensimmäistä kertaa pylvässänkyyni pehmeä yöpukunu päällä, otin mukavan asennon punaisen peiton alla, ja vaivuin hetkessä uneen. Tämä oli paras päivä pitkään aikaan, enkä malttanut odottaa, mitä huominen toisi tullessaan.

Vastaus:

Mukavaa että tämä tarina loppui vähän edellistä paremmilla mielin; muutenkin tarinaa oli helppo lukea ja samalla se toi monia uusia asioita esiin, jotka paljastivat lisää sekä Michaelasta että juonesta! Voi Verner Bottom-parka, hän taitaa olla ihan Michaelan lumoissa! Ei ihme, että Michaelasta tuli koulun uusin julkkis, tuo kouluuntulo päihitti varmasti jopa Harryn ja Ronin lentävällä autolla saapumisen! Tilanne selvisi Michaelalle ja lukijalle hienosti asteittain, kunnes lopuksi paljastui, että Tylypahkassa on joku, joka on ottanut juorujen levittämisen asiakseen. Juorupöllö on mahtava nimi ja tapaus on lisäksi kutkuttava ajatus! Tuli hiukan mieleen Gossip Girl -tyyppinen tapaus, en malta odottaa, miten samanlainen idea sopeutuu Tylypahkan koulumaailmaan! Varmasti siellä riittää yhtä lailla juoruja kuin missä vain jästikoulussa, ja juoruista ja väärinkäsityksistä syntyy helposti vaikka minkälaista draamaa - mikä on tietysti aina mielenkiintoinen juttu juonen kannalta. Vuoropuhelu oli tässä tarinassa erinomaisen luontevasti kirjoitettua, oli tosi kiva lukea esimerkiksi ystävysten kertomusta oppitunneista ja uusista opettajista! Kaikkien persoonat pääsivät esiin ja keskustelu kuljetti samalla juonta eteenpäin eikä vain junnannut paikallaan. Myös lentämisestä oli mielenkiintoista lukea - en olisi kyllä yhtään ihmetellyt, jos Michaelaa olisi ensin jonkin aikaa kammottanut astua luudan selkään Tylyahon sattumuksen jälkeen! Muutama juttu oikeinkirjoitukseen liittyen: huispaus ja huispausjoukkue kirjoitetaan pienellä, kuten jalkapallo ja jalkapallojoukkue. Tarinassa oli pari yhdyssanavirhettä, vaaleahiuksinen, viidesluokkalainen ja poikaparka kirjoitetaan yhteen, sillä sanan alkuosa määrittää loppuosaa ja ne yhdessä viittaavat samaan asiaan. Kaiken kaikkiaan erinomainen tarina! :')

Saat 6 kaljuunaa, 17 tuparia sekä Lockhartin lempilapsi-, Mysteerimetkuilija- ja Keskustelukeisari-merkit!
Aurelia » 28.3.

Nimi: Amanda Dawson

05.02.2019 19:55
Syntymäpäivästäni oli kulunut jo muutamia viikkoja, joten pian olisi joululoma. Professori McGarmiwa oli kierrellyt tupapöydissä ja kysellyt, ketkä jäisivät koululle jouluksi. Alkuperäinen ajatukseni oli ollut viettää kaikki mahdolliset lomat perheeni luona kotona, mutta Lucy oli kertonut jäävänsä Tylypahkaan jouluksi. Kun Sindra sitten oli kertonut tarinoita jouluruoista, jotka eivät mahtuneet pöydille, ja joulukuusista, jotka olivat isompia kuin professori Hagrid, en oikein voinut muutakaan kuin jäädä Tylypahkaan.
Enkä katunut päätöstäni sekuntiakaan. Joulukuun alkupuolella satoi ihanaa, pehmeää puuterilunta. Sindralla oli otsaa valitaa, että lumi oli vääränlaista. Kun kysyin, miksi, hän sanoi:
”Se on liian kuivaa. Ei siitä saa tehtyä lumipalloja.”
Oli meillä siitä huolimatta hauskaa. Siro vaikutti olevan ihan tyytyväinen, kun lumi oli pehmeää eikä litimärkää turkkiin tarttuvaa suojalunta. Pari kertaa saavuin makuusaleillemme enkä nähnyt Siroa missään. Sitten, muutaman minuutin kuluttua Siro tupsahti sängylleni turkki lumessa. No, sen ei tarvinnutkaan tehdä läksyjä puolta ikuisuutta joka päivä.
Syyslukukauden loppukokeet lähestyivät, ja kaikki opettajat tuntuivat olevan samaa mieltä; mitä enemmän läksyjä, sen parempi.
Kun jouluun oli enää muutama päivä, edes seitsemäsluokkalaiset nirppanokat eivät pystyneet peittämään innostustaan. Joulukuusia höystettynä upeilla koristeilla oli ilmestynyt joka kerrokseen(ne eivät olleet isompia kuin Hagrid, vaan hänen kokoisiaan, mutta se ei haitanut). Suuressa salissa oli kahdeksanmetrinen jättikuusi. Jotkut puhuivat käytävillä, että jokainen oppilas saisi ripustaa siihen oman koristeensa.
Opettajat suostuivat pitämään viimeiset tuntinsa jouluteemassa. Professori McGarmiwa opetti meidät muodonmuuttamaan piparin joulutähdeksi(minun omani näytti siltä, kuin riehakas huispaaja olisi osunut siiheen). Professori Verson tunnilla saimme kerätä sadon upeista velhonmisteleistä. No olivat muuten samanlaisia, kuin tavalliset mistelit, mutta niiden marjat olivat isompia ja kullanvärisiä. Kolmen luudanvarren kuuluisa glögi kuulemma valmistettiin niistä.
Joulua edeltävänä päivänä minä, Lucy, Katie, Sindra, Diana ja Julia kiertelimme Tylyahossa. Se oli toinen Tylyahonreissuni, joten en meinannut keksiä enää mitään ostettavaa. Tai siis, keksin vaikka ja mitä olisin HALUNNUT, mutta en mitään, mitä olisi ollut pakko ostaa. Ensimmäisellä reissullani olin hankkinut aivan käsittämättömän ihanan korun Velhovaatehtimo Hepenestä. Se oli ketjussa riippuva ohut hopealaatta, johon oli upotettu jadea tassukuvion muotoon. En ollut vielä ehtinyt käyttää sitä, mutta aioin laittaa sen jouluaattona.
Olin jopa hankkinut joululahjat kavereilleni. Lopulta luovutimme ja menimme sisälle lämpimään juomaan sitä kuuluisaa glögiä Kolmeen Luudanvarteen.
”Kuulkaa”, Julia sanoi yhtäkkiä. ”Mitä aiotte tehdä huomenna?”
”Maata sängyssä”, Sindra huudahti.
”En tiedä”, minä sanoin. ”Kuinka niin?”
”No minulla on idea, että mitä voisimme tehdä”, Julia sanoi hymyillen salaperäisesti. ”Tulkaa huomenna yhdeltätoista ihan makuusalikäytävänne päähän.”
”Selvä”, minä sanoin.
”Hetkinen… mistä sinä tiedät, missä makuusalimme sijaitsevat?” Katie kysyi hämmentyneen näköisenä.
”Näin minne te kävelitte… silloin”, Julia sanoi vaivaantuneesti katsoen minuun. Muut kuin minä ja Lucy eivät tajunneet, mitä Julia tarkoitti, mutta he eivät kyselleet mitään. Julia nimittäin tarkoitti sitä iltaa, kun olimme riidelleet täysin mitättömästä asiasta lajittelun jälkeen, ja… no, se oli arka puheenaihe.


Seuraavana aamuna heräsin hiljaiseen kuiskutteluun huoneessamme. Makasin hetken lämpimässä pylvässängyssäni, mutta sitten muistin, mikä päivä tänään oli. Ponnahdin istumaan niin riehakkaasti, että melkein pudotin lahjakasan sänkyni jalkopäässä.
”Ota rauhallisesti, unikeko”, Sinda sanoi minulle. ”Joskaan et onnistunut voittamaan tuota laiskiaista tuolla.” Hän sanoi nyökäten päällään Katien sänkyyn päin. Hän tuhisi vielä paksun peittonsa alla. Kaikki muut taas olivat jo hereillä, ja he olivat aloittaneet operaation Avataan paketit ja roskataan mahdollisimman paljon. Niinpä minäkin liityin ilonpitoon.
Sain vaikka mitä lahjoja. Lakritsitaikasauvoja, toisen tupahuivin, kermakaljaa sekä kauniin punaisen kaulapannan Sirolle. Se oli yksinkertainen punainen kangasrinkula, joka tuntui käsissäni kevyeltä. Ajatteli, että se ei häiritsisi Siro ainakaan niin paljon kuin jokin painava nahkainen kaulapanta kulkusella.
Kuin käskystä Siro alkoi liikehtiä jalkopäässäni.
”Huomenta, kaunokainen”, sanoin. ”Sinäkin sait joululahjan”.
Pujotin pannan varovasti Siron kaulaan. Se seisoi hetken hämmentyneenä paikallaan ja jatkoi sitten aamupesuaan kuin mitään ei olisi tapahtunut.
”Nyt ainakin löydän sinut, jos lähdet taas omielle teillesi”, tuumasin.


Lopulta saimme puettua. Ja Katie noustua. Ennen lähtöä Julian salaiseen aktiviteettiin minä taistelin vielä hiusteni kanssa; ne olivat auttamattomasti takussa.
”Menkää te edeltä”, sanoin muille. ”Minä tulen perästä.”
Suin hiuksiani vielä muutaman kertaa, mutta annoin sitten olla.
”Nyt ainakaan isoimmat takut eivät näy”, sanoin Sirolle. Se vain tuijotti minua kuin alienia.en minä niin oudolta näyttänyt. Ripustin viellä sen ihanan tassukorun kaulaani ja aioin astua ulos makuusalista, kun kuulin äänen.
”Minnekäs sinä aiot mennä?”
Käännyin hitaasti ympäri, mutta huoneessa ei ollut muita kuin minä ja Siro.
”Hu-huhuu?” sanoin säikähtäneenä. ”Riesu, sinäkö siellä?”
Oikeastaan tiesin, ettei se voinut olla Riesu. Ääni oli nuoren tytön ääni.
”Mitä sinä nyt, idiootti? Minähän se tässä olen. En tosin tajua, miksi edes puhun, kun et kerran ymmärrä.”
”Siro?” tuijotin hopeaista kissaa, joka istui pylvässängylläni.
”Ymmärrätkö minua sittenkin?” Siro kallisti päätään. ”Hetkonen, minähän ymmärrän sinua!”
”Siro… osaatko sinä puhua?” huudahdin.
”No totta miaut minä puhua osaan. Et vain ole aiemmin ymmärtänyt minua.” Siro vastasi.
”Mitenkä minä yhtäkkiä opin ymmärtämään sinua?” mietin.
”Ethän sinä oppinutkaan”, Siro tuhahti. ”Vaan MINÄ opin ymmärtämään SINUA. Ja sitten sinä opit sen minulta.”
”Just”, naurahdin hiljaa. ”Kuule, Siro. Jos selvitetään tämä illalla, koska minun täytyy todella mennä.”
”Selvä on”, Siro vastasi. ”Saatkin sitten selittää, miksen ole saanut ikuisuuksiin niitä kylmiä hiiriä.”

//Joulutarina helmikuussa… noh, minä olen aina myöhässä :’D

Vastaus:

Minä se vasta myöhässä olen, joulutarinan lukemista maaliskuun lopulla ;) Ei haitannut, hauskaa oli lukea näinkin! Kuvailit joulun tapahtumia ihanasti, kyllä minuakin houkuttaisi jäädä kokemaan edes yksi taianomainen joulu Tylypahkassa! Tarinaan ripottelemasi yksityiskohdat tekivät siitä entistä eläväisemmän ja toivat hymyn huulille, oli esimerkiksi hauskaa kuvitella luminen kissa ilmestymään tyhjästä sängyn peitteelle! Tarkennus joulukuusista, etteivät ne itse asiassa olleet Hagridia isompia, muttei se haitannut, sai sekin hymyä suupieleen. Yhden joulukuusen koristelu yhdessä muiden oppilaiden kanssa toi Potter-kirjat mieleen, niissäkin aina tuollaiset leppoisat yksityiskohdat tekivät sen kotoisan tunnelman! Samoin toimivat oppituntien tehtävien kuvaukset, ihanan maagista ja samalla jouluista! Julian ehdotus jäi mietityttämään ja sai odottamaan seuraavaa tarinaa, kun hänen ajatuksensa ei vielä tässä tarinassa selvinnyt! Ensin ajattelin lopussa, että makuusaliin oli ilmestynyt jokin kummitus ja melkein jo puistatti, kun sitten kävikin selville yllättävä käänne, että Siro osaa puhua! Eläinten puhuminen ei tainnut Potter-kirjoissa onnistuakaan, mutta se oli kekseliäs lisä - mitähän merkitystä sillä mahtaa vielä tulevaisuudessa olla? Jäin myös miettimään, pitäisikö Amandan olla jo kolmannella luokalla ja olenko unohtanut merkata sen tietoihin, kun tytöt kävivät jo keskenään Tylypahkassa. Selvästi liian pitkä päivitystauko, kun tällaiset asiat ovat unohtuneet! :') Seuraavaa tarinaa odotellen!

Saat 15 tuparia, 5 kaljuunaa sekä Kuvailukunkku-merkin!
Aurelia » 28.3.

Nimi: Masha Novikova, Puuskupuh

25.01.2019 20:13
luku 2
Vaikka Tylypahkan linna oli ulkoa katsottuna lähes identtinen Venäjän taikaopiston kanssa, sisäpuoli oli huomattavasti erilaisempi. Oppilaat olivat kaikki omanlaisiaan, ketään ei ollut pakotettu ahtaaseen, vain harvalle sopivaan muottiin. Lähimmän samankaltaisen tunnelman Masha tunnisti niistä jästien juhlista, joihin hän oli livahtanut salaa ystäviensä kanssa, mutta linnan tunnelma oli jollakin tapaa erilainen, paljon kodikkaampi. Tylypahka ei edes tuntunut koululta, sillä oppilaat nauroivat ja pitivät hauskaa ystäviensä kanssa. Kukaan ei kävellyt täydellisen suorassa ryhdissä tai saanut hermoromahduksia peilin edessä. Tunnelma tarttui Mashaan, jonka suu kääntyi väistämättä hymyyn.

"Hei, tiedätkö jo mihin tupaan tulet? Minä olen Korpinkynnessä, ja älä ihmeessä kysy miksi, ilmeisesti minulla on jonkinlaista toistaiseksi piilossa olevaa älykkyyttä", Haley naurahti Mashan pudistaessaan päätään. Heidän saavuttuaan suuren salin oville, Haley halasi häntä pikaisesti ja lähti muutaman muun korpinkynnen kanssa kohti yhtä pitkistä pöydistä. Mashan jäätyä yksin hän alkoi väistämättä tuntemaan olonsa hieman eksyneeksi. Tuttu paniikin sekainen vellova tunne valtasi hiljalleen hänen sisintään, kunnes tummanvihreään viittaan pukeutunut, jo harmaantunut vanha noita kahlasi tiensä hänen luokseen oppilaiden joukosta.
"Neiti Novikova, teidän tupanne on Puuskupuh. Se on tuo toinen pöytä oikealta katsottuna, olkaa hyvä ja menkää sinne. Juhlan loputtua etsikää minut käsiinne", sanottuaan asiansa noita hävisi hänen luotaan yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Masha lähti empien kävelemään kohti pöytää. Eksyneen olon väistyessä ihmetys valtasi hänet. Hän oli lukenut kesällä Tylypahkasta, kuultuaan jatkavansa koulua siellä. Hänen lukemansa kirjan mukaan oppilaat lajiteltiin tupiin lajitteluhatun avulla, joka määrittäisi luonteenpiirteiden avulla lajiteltavalle sopivimman tuvan, joten oli jokseenkin outoa miksi häntä ei sitten lajiteltu hatun avulla. Hänen junassaan tapaamat tytöt olivat olleet viides- ja kuudesluokkalaisia korpinkynsiä ja rohkelikkoja, joten yksikään heistä ei olisi samassa tuvassa joka tiesi hänelle taas vastenmielistä itsensä esittelyä ja valheiden keksimistä.

Juhla meni hujauksessa ohi. Jokainen Puuskupuhin tupaan kuuluva oli ollut hänelle todella ystävällinen ja mukava, Masha ei kertaakaan tuntenut itseään ulkopuoliseksi ja edes itsestään kertominen ei ollut vastenmielistä ja häntä suorastaan inhotti valehdella menneisyydestään heille. Hänellä oli helppo olla siinä pöydässä, hänen ei tarvinnut koko ajan miettiä muiden mielipiteitä. Puuskupuhin oppilaat saivat Mashan todellakin kyseenalaistamaan fraasit, joita hänelle oli hoettu hänen koko elämänsä ajan. Toisaalta se tuntui hyvältä, jokaista sanomista ei tarvinnut varoa ja hän tunsi itsensä arvostetuksi ja hyväksytyksi. Mutta toisaalta syvällä Mashan sisimmässä hautui epävarmuus ja ihmetys mikä oli loppujen lopuksi totta ja mikä taas ei.

Koulun todella vanhan, partasuisen rehtorin pidettyä puheensa koko koulu nousi penkeiltä lähtien kohti makuusalejaan. Oppilaiden juttelusta aiheutuva meteli oli aivan järjetön, ja Masha kykeni erottamaan vain yksittäisiä sanoja puheesta. Hän jäi suosiolla istumaan vielä pöytään ymmärtäessään ettei millään pystyisi kävelemään valtavan ihmismassan läpi McGarmiwan luokse. Hetken ajan hän leikitteli idealla kävellä pöydän päällä professorien luokse, mutta vaikka Tylypahka ei ollutkaan niin ankara koulu, pöydällä kävelemistä tuskin oltaisiin hyväksytty ja hän ei halunnut aiheuttaa heti ensimmäisenä päivänä hämminkiä.
"Mitä odotat?" häneen viereensä penkille istuva Haley kysyi. Masha pani merkille, miten hyvin sininen väri kravatissa puki Haleyta. Hän kuitenkin repi katseensa irti tytön hymyilevistä kasvoista ja vastasi. Haley kumartui lähemmäs häntä sanoakseen jotain. Tytön kasvojen lähestyessä Mashan kasvoja, hän saattoi laskea ripsien lukumäärän ja nähdä pienimmätkin pisteet hänen ihossaan. Hän ei kyennyt repimään katsettaan irti tytön hymykuopista ja sädehtivän valkoisista hampaista. Haleyn kuiskaamat sanat olivat kuin siansaksaa Mashan korvissa. Haleyn innokas puhetulva loppui kuin seinään heidän kuullessaan takaansa yskähdyksen, jota seurasi tiukka lausahdus.
"Neiti Diaz, tämä on Puuskupuhin pöytä", professori McGarmiwa tiuskahti ja Haley nousi hieman hermostunut katse kasvoillaan pois Mashan vierestä ohittaen vihreään pukeutuneen noidan uskaltamatta edes vilkaista häntä. McGarmiwa tarttui tiukasti Mashan olkapäästä kiinni vieden hänet lukemattomien käytävien ja portaiden kautta kohti rehtorin kansliaa Mashan antaen vanhan naisen ohjailla häntä pihtimäisen tiukalla otteellaan.

Albus Dumbledore oli hyvin vanha mies. Hänen partansa oli niin pitkä, että Masha ihmetteli miten mies pystyi syömään ja juomaan sen kanssa. Rehtorista huokui tietynlainen arvovalta, mutta ei samalla tapaa kuin Mashan edellisen koulun rehtorista, josta oli suorastaan tihkunut epämiellyttävyys. Sen sijaan Dumbledore, joka puhui niitä ja näitä McGarmiwan kanssa, oli hyvinkin ystävällinen ja miellyttävä selvästi kunnioitetusta asemastaan huolimatta.
"Mitä me odotamme?" Mashan oli pakko kysyä professorien jutellessa kevyesti.
"Minua, mitä ilmeisimmin", hänen takaansa kuului kolea ääni. Ääni kuului mustahiuksiselle miehelle, joka liihotti hänen luokseen. Myös Dumbledore asteli lähelle häntä tarttuen hänen oikeaan käteensä nostaen sen heidän nähtäväkseen. Masha todellakin tunsi olonsa miniatyyrimalliksi pitkien professorien keskellä, ja vaikutelmaa vain korosti hänen suorastaan luurankomainen kätensä. Hän tunsi olonsa ahdistuneeksi kolmen, itseään huomattavasti pidempien professorien vierellä ja heidän muodostaessaan melkein kuin ympyrän hänen ympärilleen, hän tunsi jääneensä ansaan.

Professori Kalkaros tarttui hänen käteensä nostaen sitä lähemmäs kasvojaan miltei väkivaltaisesti. Jokin miehessä sai aikaan kylmien väreiden juoksukilpailun Mashan selässä. Vastustamatta refleksejään hän nykäisi kätensä pois miehen otteesta ja astui kauemmas hänestä, kuin peläten miehen yhtäkkiä hyökkäävän hänen kimppuunsa, jos hän jäisi yhtään lähemmäs.
"Professori Kalkaros voi auttaa sinua", Dumbledore sanoi lempeästi hänelle katsoen häntä silmiin. Ehkä se oli vain hänen mielensä, joka kepposteli, mutta hän oli varma ettei vaaleansinisten, läpitunkevien silmien katse pysähtynyt hänen algerialaiselta isoäidiltään peräisin oleviin tummanruskeisiin silmiin, vaan ne näkivät suoraan hänen päähänsä, kaikkiin syvimpiin ajatuksiin ja salaisuuksiin. Vastentahtoisesti hän ojensi pienen, vaalean kätensä Kalkarokselle, joka alkoi mumisemaan outoja sanoja, ehkä jonkinlaisia loitsuja, jotka saivat hänet lähes oksentamaan.

Painostavasta puolituntisesta Dumbledoren kansliassa muistutti enää polttava kipu hänen kädessään ja järkyttävä oksettava tunne kaikkien Kalkaroksen lausumien loitsujen jälkeen. Muistikuvat Mashan päässä sotkeutuivat toisiinsa, kunnes jäljelle jäi vain sekava puuro kuvia ja ääniä. Hän puristi kuin hengen hädässä sänkynsä laitoja muistamatta edes miten oli päässyt makuusaliin. Lopulta hän vajosi levottomaan uneen, jossa hän istui Haleyn kanssa suuressa salissa, mutta Haley muuttui professori Kalkarokseksi, joka mutisi outoja loitsujaan saaden hänet oksentamaan professorin kaavulle.

Vastaus:

Mitähän lopussa tapahtui, saiko Kalkaros jotenkin parannettua Mashan käden? Todella hyvä lopetus, kaikki tosiaan tuntui puuroutuvan yhteen ja niin Mashalle kuin lukijalle jäi epävarma ja sekava olo tapahtumista. Lopetus jätti taas monia kysymyksiä, kuten nuo ensimmäiset, pyörteilemään mielessä ja odottamaan tuolin reunalla seuraavaa tarinaa, jos se valaisisi hiukan asiaa! Tarinan alkupuolella oli mukava huomata, että Masha sopeutui kouluun hyvin erilaisuudesta huolimatta, ja hän tunsi olonsa turvalliseksi ja kotoisaksi muiden puuskupuhien seurassa. Myös se teki lopusta merkittävämmän, kun tunnelma oli ensin rauhaisampi ja positiivisempi, ennen kuin se muuttui ja loppu osoittautui vastakkaiseksi alulle. Olin ihan varma, että halutessaan keskustella Mashan kanssa McGarmiwa tarkoitti lajitteluhatun koettamista, mutta asia olikin yllättävä, hienoa! Ei myöskään varmasti parantanut luottamusta kouluun ja tilanteeseen, kun joutui tuolla lailla kovan kohtelun kohteeksi ilman minkäänlaisia etukäteisselittelyjä... Kuvailu oli tarinassa myös erinomaista, pidin Dumbledoren parran huomioimisesta ja professorien kerääntyminen ympärille kuulosti tosiaan ahdistavalta. Kalkaros ja McGarmiwa saivat nimet hieman yllättäen, kun tarinaa kerrotaan muuten niin tiukasti Mashan näkökulmasta, olisi heidän nimiensä selvittämisen voinut ohimennen mainita tai jättää nimettömiksi. Jäin myös miettimään, että Puuskupuhin tuvanjohtaja olisi voinut olla paikalla ohjaamassa uutta oppilastaan (mutta Verso varmaankin olisi ottanut Mashan paremmin huomioon kuin tässä kävi...) Toivottavasti seuraavat päivät osoittautuvat mukavammaksi, jään odottamaan, tekeekö Masha uusia ystäviä Puuskupuhista vai läheneekö hän lisää Hayleyn ja kumppaneiden kanssa! :')

Saat 17 tuparia, 6 kaljuunaa sekä Salaisuuksien sankari-, Uneksija-, Oi johtajuus, rehtori- ja päälle vielä Kuvailukunkku-merkin!
Aurelia » 28.3.

Nimi: Lilith Axon

09.01.2019 15:08
Ajattelin lähteä ulos sillä nyt oli aikaa ja siellä oli ihana kävelykeli.
Laitoin nopeasti takin, kaulahuivin, pipon ja tumput päälle ja lähdin ulos.
Ulkona jotkut pojat pyysivät minut mukaan lumisotaan mutta sanoin heille etten nyt jaksaisi ja haluan mennä kävelemään.
Kun kävelin näin pimeässä metsässä jonkin olion mutta ajattelin
"ei se varmaan mitään erikoista tai vaarallista ollut."
Käveltyäni jonkun aikaa päätin mennä sisälle koska alkoi tulla jo kylmä.
Kun olin sisällä menin nopeasti oleskeluhuoneeseen ja sieltä tyttöjen makuusaliin.
Jäin makailemaan sänkyyn loppu illaksi koska minulla ei oikein muutakaan tekemistä ollut.
// En siis yhtään muistanut kirjoitinko viimeksi hän vai minä muodossa.. Nyt ei myöskään tullut ideoita kirjoittamiseen joten aika lyhyt tarina tuli. Lupaan että ensi kerralla tulee varmasti parempi tarina!
(Lilith ei ollut silloin yhdessä välissä pimeässä metsässä. Hän vain kulki siitä ohi)

Vastaus:

Ei haittaa, lyhyemmätkin ovat välillä ihan ok! :) Jos tuntuu jäävän kuitenkin kovin lyhyeksi, voi tarinan tallentaa tietokoneelleen ja odottaa, että keksii sille jatkoa, ennen kuin sen lähettää tänne! Tarinoita kannattaa joka tapauksessa tallentaa johonkin, sillä joskus suntuubin vieraskirja kadottaa ne lähettäessä. Tässäkin pätkässä oli silti paljon mukavaa ja jopa vähän jännittävää: mikähän tuo metsässä näkynyt olio mahtoi olla? Ja oliko se niin vaaraton kuin Lilith ajatteli? Loppu oli samastuttava, ja hyvä että välillä on vapaapäiviä niin että voi jäädä vain sänkyyn makailemaan! :') Edellisen tarinan jälkeen jäin miettimään, lähtikö Lilith koskaan selvittämään loppuun asti tuota vihjejahtia ja etsikö hän huoneen 231? Ehkä se selviää vielä seuraavissa tarinoissa! :)

Saat 5 tuparia ja 2 kaljuunaa!
Aurelia » 28.3.

Nimi: Wenla Rapidstream, Luihunen

07.01.2019 15:50
Taikuuden historian luokan ikkunat olivat täynnä huurrekiteitä. Ne olivat niin pieniä ja hauraita, että minun olisi tehnyt mieli tehdä niille pesä lumesta, ja suojella niitä lähestyvältä keväältä. Lasi tuntui otsaa vasten kuitenkin viileältä, joten vielä ei ollut kiire.
- Wenla, kuunteletko sinä?
Hätkähdin irti haavemaailmastani ja kännähdin kiireesti ympäri.
- Mitä? henkäisin.
- Kysyin vain, milloin aiot tulla sieltä ikkunalta. Tunti loppui jo vartti sitten, Anna naurahti.
- Ai, joo. Mä tulen, totesin hieman nolona ja kipitin Annan ja Sannan perään.

Tältä perjantailta tunnit olivat loppu, joten kiirehdimme suoraan makuusaliimme, jokainen oman matka-arkkunsa luo. Olimme nähneet Hagridin jäädyttämässä huispauskenttää taikuuden historian luokan ikkunoista ja välittömästi päättäneet mennä luistelemaan. Kaivoin arkusta vielä joululahjaksi saamani lämpimät lapaset ja paiskasin sen kannen sitten kiinni.
- Oletteko valmiita? hihkaisin innoissani.
- Joo, sanoi Sanna.
- Totta ihmeessä, sanoi Anna.
- Nau, sanoi Tassu.
- Eiköhän sitten mennä, totesin.

Pienen alkukompuroinnin jälkeen viiletimme ympäri kenttää kuin viimeistä päivää. Pujotellessani maalisalkojen väleistä mieleeni pujahti ajatus siitä, millaista olisi pujotella samoin, korkealla ilmassa siepin perässä. Tuvallamme oli kuitenkin jo etsijä. Maanmainio Violetta Mad. Hänen luonteestaan ei ollut kylläkään kuulunut muuta kuin valitusta joukkueemme muilta pelaajilta. Hän oli kuitenkin niin taitava etsijänä, että Luihusen joukkueen kapteeni ei ollut uskaltanut sanoa halaistua sanakaan hänen joukkueesta erottamisestaan. En siis elätellyt suurempia toivoja haaveeni toteutumisesta. Eihän minulla ollut vielä edes luutaakaan.

Pysähdyin hengästyneenä Puuskupuhin tupakatsomon eteen. Hengitykseni höyrystyi ilmaan pieneksi kauniiksi pilveksi. Vilkuilin hieman ympärilleni ja näin Sannan tekemässä piruetteja ja Annan ihailemassa häntä. Naurahdin puoliääneen ja liu'uin heidän luo.
- Maistuisiko kaakao? Mä tiedän miten keittiöön pääsee, totesin hilpeänä. Sanna melkein kaatui kesken piruettinsa.
- KAAKAOTA! ystäväni huusivat yhteen ääneen.
- Matkaan siis! minä hihkaisin.

//On tullut muutamissa aikaisemmissa kappaleissa noottia siitä, että käytän Harry Potter -kirjojen henkilöitä, joten ajattelin tässä kertoa että Wenla on siis aina samalla luokalla Harryn kanssa. Tämän ansiosta taustatutkimuksen teko on minulle tuhat kertaa helpompaa. Kun tarinoissani on tietysti kuitenkin eroja Harryn kouluaikoihin, sen voi pistää hänen välttävän ympäristöntutkimiskykynsä piikkiin. Yritän kuitenkin parhaani mukaan olla rikkomatta alkuperäistä juonta.

Vastaus:

Hyvä että selvensit! :) Tämän tarinan kanssa oli mukava palailla tarinoiden lukemisen pariin, vaikka täällä päin lumi on kyllä jo aika lailla sulanut ja ollaan vähän lämpimämmissä keleissä! Pesän rakentaminen hauraille kiteille oli ihana ajatus. On aina harmi nähdä lumen sulavan, vaikka se tarkoittaakin kevään saapumista! Naurahdin oikein ääneen kohdalle: ”Nau, sanoi Tassu”, mahtava lisä! Kissat kieltämättä monesti haluavat osallistua keskusteluun. Huispauskentällä luistelemista oli ihana kuvitella, ja lisäksi se johti hyvin mietintöihin huispausjoukkueesta. Ehkä Wenla vielä joskus pääsee etsijäksi - sitä odotellessa muutkin pelaajapaikat voisivat olla hyvää harjoitusta! Mukavaa että otit toisen oppilaan mukaan tarinaan ja korostit Violettan taitavaa huispauspelaamista. Violettan luonteen mukaan hän on tosin kiltti ystävilleen ja muille luihuisille - luultavasti hän on siis mukavampi myös muille joukkuelaisille! Loppu päätti hyvin talvisen päivän! Taidan tästä itsekin mennä tekemään kaakaota…

Saat 10 tuparia ja 3 kaljuunaa!
Aurelia » 28.3.

Nimi: Halukas

03.01.2019 15:32
Haluaisin liittyä olisiko Rohkelikossa tilaa?

Nimi: Halukas

19.12.2018 14:19
Moi, haluaisin ilmoittautua tänne. Onko Korpinkysissä tilaa?

Vastaus:

Hei Halukas! Mukavaa kuulla että haluaisit liittyä :) Valitettavasti tällä hetkellä oppilaslistassa ei ole tilaa, sillä vaikka Korpinkynnessä on vain neljä oppilasta, Puuskupuhissa on poikkeuksellisesti kuusi, eikä listoille oteta enempää kuin 20 oppilasta kerrallaan. Tästä eteenpäin Tylypahka jää kuitenkin myös muutaman viikon joululomalle, jonka jälkeen voi tulla toki uudestaan tarkastamaan, olisiko oppilaspaikkoja vapautumassa! :') Oikein hyvää joulunaikaa ja lämpimästi tervetuloa myöhemmin takaisin!

Aurelia » 19.12.

Nimi: Wenla Rapidstream, Luihunen

19.12.2018 09:12
Lumihiutaleet leijailivat hiljalleen ikunnan takana. Istuin Kolmen luudanvarren nurkkapöydässä. Jo kaksi nuorta paria oli päätynyt tuijottamaan minua vihaisesti viimeisen puolen tunnin aikana, sillä olin linnoittautunut "heidän kuhertelupöytäänsä" tekemään taikajuomien esseetäni. Kermakalja lämmitti mukavasti vatsassa. Ennen pitkää sain esseen valmiiksi, ja päästin hurjistuneen punapäisen Korpinkynnen ja hänen poikaystävänsä pöytään, jonka he olivat kivenkovaa väittäneet olevan heidän. Jouluvalot hohtivat Tylyahon puotien näyteikkunoissa ja loivat viikonloppuuan viettävistä Tylypahkalaisista ruuhkaisille kujille tunnelmallisen valoilmiön. Poikkesin illan aikana Velhovaatehtimo hepeneessä sekä Kirjaruodin kynäkaupassa ostamassa linnalle jääneille Sannalle ja Annalle joululahjat. Lähtiessäni tallustelemaan takaisin Tylypahkan suuntaan, oli lumentulo tihentynyt jo pyryksi, ja linnan pihaan päästyäni näinkin lumisotasilla olevien ystävieni olevan täysin puuterilumen peitossa. Sanna nauramassa jollekkin Annan taikamaailmankuuluista vitseistä lumihiutaleita hiuksissaan näytti aivan enkeliltä. Hetken lunta kaavuistaan puisteltuaan lähtivät he kuitenkin kanssani takaisin sisälle. Päästyämme suuren portaikon puoleen väliin, asteli meitä vastaan sliipattu tummatukkainen Korpinkynsi: itse Luca kaikessa komeudessaan. Hän ja Sanna vaihtoivat katseita ja olivat sitten jatkamassa matkaansa kukin omaan suuntaansa.
- Hetkonen! huudahdin. Katsokaa kattoon! Ja aivan totta, katosta roikkui mistelinoksa tarkalleen Sannan ja Lucan päiden pällä.
- Tiedätkö mitä mistelistä sanotaan? kysyi Luca.
- Sen alla suudellaan, kuiskasi Sanna.
Oli kuin jokin iso ja suomuinen olisi äkisti herännyt mahassani, ja alkanut kynsiä sisuksiani. Olin varmaan syönyt liikaa pipareita eikä vielä ollut edes jouluaatto. Lucan ja Sannan huulet olivat enää kuiskauksen päässä toisistaan kun yht' äkkiä porrastasanteelta kuului hirvittävää ryminää. Joulupalloja kieri ympäri lattiaa ja niiden vanan toisessa päässä maassa makasivat Anna ja joulukuusi. Juoksimme kiireesti Annan luo. Tarjosin hänelle käteni ja noustessaan ylös hän sopersi jotain siitä, että tähti oli ollut vinossa. Luca ja Sanna olivat tällä aikaa nostaneet joulukuusen takaisin pystyyn, ja olimme nyt ripustamassa joulupalloja takaisin kuusen oksille. Ojensin Annalle tähden, ja hän meistä pisimpänä asetti sen paikalleen kuusen latvaan, tällä kertaa millilleen suoraan. Lucalla oli kiire lukupiirin kokoontumiseen, joten hän lähti kiirehtimään kirjaston suuntaan, meidän jatkaessa matkaamme makusaliimme. Ulkovaatteet riisuttuamme ja hampaat harjattuamme huomasimme hämmästykseksemme, että sängyissämme ei ollut peittoja lainkaan. Joku kotitonttu oli tyrinyt jossakin pyykkiketjun vaiheessa, jonka takia joutuisimme nyt pärjäämään läpi hyytävän kylmän joulukuisen yön pelkillä pussilakanoilla. Tilanne ei ollut kuitenkaan lähelläkään toivotonta. Kun kolme hyvän ongelmanratkaisukyvyn omaavaa Luihusta lyövät visaiset päänsä yhteen, vastaus löytyy hetkessä. Tämäkään kerta ei ollut poikkeus, ja loppujen lopuksi päädyimme kaikki kolme nukkumaan siskonpedille Sannan loitsimalla laajennettuun sänkyyn. Siinä Sannan syleilyssä oli lämmin nukkua sekä fyysisesti että henkisesti. Jouluaamu tuli, ja toi mukanaan lahjakasan sängynpäätyyn odottamaan. Kuka ikinä ne oli siihen tuonutkaan, oli meidät yhdessä sängyssä huomattuaan päättänyt jättää kaikki lahjatkin yhteen kasaan. Siinä me sitten unenpöpperössä selvitimme kenen mikäkin lahja oli.
- Oi katsokaa mitä minä sain vanhemmiltani!
- Väriä vaihtavaa mustetta? Tämä olikin juuri loppumassa!
- Katso Tassu! Joku on lahjoittanut sinulle leluhiiren!
- Meidän kaikkien nimikirjaimilla varustettu rannekoru? Mä rakastan teitä!
- Oletteko te molemmat ostaneet minulle Hunajaherttuan piparisuklaata?
Tunnelma vain parani pelmahtaessamme joulupuurontuoksuiseen suureen saliin Sannan äidin neulomat villasukat jaloissamme. Ja minä sain mantelin. Se todellakin oli joulu jota ei ihan heti unohdettaisi.

Vastaus:

Oi, tämä tarina olikin ihana lukea ennen lomalle lähtöä, tarina oikein huokui joulutunnelmaa ja rauhaisaa talvista oloa! :') Hauskaa, että Wenla oli keksinyt lähteä viimeistelemään koulutyönsä Tylyahoon - kyllä minäkin varmaan tykkäisin tehdä tehtäviä kermakaljan äärellä tunnelmallisessa pubissa! Ja kaiken lisäksi joululahjojen ostaminen onnistui siinä sivussa. Nyrpeinä paikkansa vapautumista odottava pariskunta oli sekin hauska yksityiskohta. Lumisia linnan tiluksia oli mukava kuvitella, tulisipa tännekin paljon lunta! Lucan ja Sannan hetki mistelinoksan alla oli hyvin romanttinen, mutta en ihan ymmärtänyt, oliko Wenlan vatsantunteella jotain tekemistä sen kanssa? Eikö Wenla halunnut, että he suutelisivat? Joulukuusen kaatuminen veikin ajatukset sitten rysäyksellä muualle. Erityisen paljon pidin lopusta, kun ystävykset nukkuivat lämpimästi samassa sängyssä ja avasivat aamulla saamansa lahjat! Kolmikko sopii kyllä hyvin yhteen, ja ihanaa että he tukevat toisiaan niin vahvasti! Kappaleenvaihtoja olisi tarinassa voinut olla vähän enemmän. Kappaletta vaihdetaan siis yleensä kun esitellään uusi hahmo, tapahtumaympäristö, tilanne tai ajanvaihto. Esimerkiksi alussa lause "Jouluvalot hohtivat Tylyahon puotien ikkunoissa" olisi voinut alkaa uudelta riviltä. Kuvailu sen sijaan oli tarinassa erinomaista, ja lopusta jäi hyvä mieli kun pystyi kuvittelemaan omaankin nenään leijuvan joulupuuron tuoksun! Kiitos tästä ihanan jouluisasta tarinasta! :')

Saat 7 kaljuunaa, 16 tuparia sekä Kermakaljailija-, Miljöön muotoilija- ja Humpfrey Tupru -merkit!
Aurelia » 19.12.

Nimi: Charlotte Cooper, Puuskupuh

18.12.2018 19:14
Luku 16 || Hikinen yö

Kirpeä pakkanen löi vasten kasvoja. Sormet kylmässä täristen tarvoin eteenpäin polven korkuisessa lumihangessa. Siristelin vihreitä silmiäni sitä mukaa, kun lumihiutaleita syöksyi ainoana aikeenaan saada minut vetistelemään tässä hirmuisessa säässä. Nilkkani olivat täysin tunnottomat, eikä mikään ihme. Päälläni oli vain ohut raidallinen pyjama sekä ihanat karvaiset tohvelit - tosin nyt ne eivät olleet mitenkään ihanat lunta sisällään. Keskityin hengittämään kirpeää ilmaa ja se tuntui jopa vaikeammalta kuin hangessa tarpominen. Kaikkialla vallitsi pimeys. Vain kuu onnistui luomaan vähän valoa. Jossain sivullani liikahti jokin.
"Onko siellä joku?" sanahdin ääni kylmästä - ja vähän pelostakin - väristen. Vastausta ei kuulunut. Kaipa se oli vain oman mielikuvitukseni tuotetta. Jatkoin tarpomista kaikessa rauhassa. Vilahdus. Ehdin nyt nähdä sivusilmälläni jotakin. Tuolla metsässä, puiden välissä, oli varmasti liikkunut jokin.
"Astu esiin!" huudahdin. Äkkiä erotin tumman hahmon metsän reunaa vasten. Hahmon, joka seisoi ryhdikkäästi ja oli kääntyneenä minuun päin. En erottanut kasvoja.
"Ku-kuka olet?" kysyin ja astuin lähemmäs tummaa hahmoa. Hahmo liikahti. Ja liikahti vielä toisenkin kerran. Ja sitten yhtäkkiä hahmo syöksyi minua kohti ja hyökkäsi kimppuuni ja -

"APUAAAAAA!" karjuin täyttä kurkkua hikisenä ja hengästyneenä. Sydän jyskytti rinnassa tuhatta ja sataa, eikä lopettanut vauhtiaan. Huohotin ja katselin ympärilleni kuin mörön nähneenä.
"Charlotte! Eikö täällä saa enää nukkua rauhassa?" Mia hymähti äkäisenä ja veti verhonsa kiinni. Kuulin kuinka tyttö mönki lämpimän peittonsa alle. Tiesin, ettei Mian varmastikaan ollut tarkoitus olla äkäinen, mutta väsyneenä sitä saattoi sanoa mitä vain. Nielaisin. Kahdessa muussakin makuusalin vuoteessa kuului liikehdintää, mutta se loppui pian.
"Hienoa, Charlotte, päätit sitten herättää kaikki", mutisin itselleni ja painoin pääni tyynyyn. Mutta se uni. Mikä se oli oikein ollut? Mistä tuo painajainen oikein johtui? Huomenna on huispausharjoitukset, enkä voi lentää väsyneenä. Minun täytyy nukkua! Suljin silmäni kiinni ja yllätyksekseni vajosin nopeasti syvään uneen.

"Charlotte? Mikä on? Et ole edes koskenut ruokaasi", Mia kyseli ja vilkuili lautastani, johon olin napannut pienen omenan. Mutta ruoka ei maistunut. Jokin vaivasi minua koko ajan, enkä tiennyt mikä ja miksi. Oli vaivalloista edes katsoa omenaa, joten miten olisin muka saanut sen alas kurkustani.
"Olen kunnossa", vastasin ja yritin hymyillä leveästi ja peittää todelliset tunteeni hymyn alle. Se ei kuitenkaan Mian seurassa enää toiminut. Ystäväni tunsi minut jo todella hyvin.
"Oletko varma? Ennen söit kuin -", Ben oli jo möläyttämässä jotain, kunnes Susan tökkäsi häntä kylkeen.
"Mikä sinä olet minua tökkimään?" poika hymähti ja istui minun ja Susanin väliin pöydän ääreen. Mia nyrpisti nenäänsä, mutta huokaisi lopulta ja alkoi pyörittelemään hiuksiaan sormensa ympärillä. Tytön katse oli koko ajan Benissä ja tuo huokaili välillä ihastuksissaan. Mutta Ben ei katsonut Miaa, vaan kurkotteli lautaselleen jokaista aamiaispöydän sorttia. En ymmärtänyt, miksi Mia piti Benistä. Hänessä ei mielestäni ollut mitään erikoista. Kun taas William... hänen komea hymynsä...
"Charlotte! Huhuu!" Ben huhuili korvani vieressä herättäen minut ajatuksistani. Ja ihan hyvä vain. Oli William kuinka komea tahansa, hän oli myös idiootti. Luulin häntä muita luihuisia fiksummaksi, muttei asia taidakaan olla niin. Muistan kyllä varsin hyvin, miten hän käyttäytyi ystäviensä seurassa minua kohtaan!
"Hei, älä rypistä kaapuani!" Ben nauraa räkätti vieressäni. Huomasin Williamia ajatellessani ottaneeni pojan kaavusta kiinni. Päästin irti.
"No se nyt on muutenkin ihan rytyssä", hymähdin huvittuneena.
"Ihan niin kuin oma kaapusi olisi muka siistimmässä kunnossa", Ben naurahti. Olin jo heittämässä jotain vastaan, mutta Mian tuima katse sai minut sulkemaan suuni. Katsoin ystävääni pahoittelevasti ja siirsin katseeni lautaseeni. En pitänyt siitä, että yksikin vilkaisu Beniin sai Mian suuttumaan. Mutten ottanut sitä henkilökohtaisesti. Kaikki, jotka joskus sattuivatkin vilkaisemaan ystäväni mielitiettyyn, saivat itselleen loppupäiväksi tuimia katseita. Jotenkin ymmärsin Miaa ja jotenkin en. Miksei hän vain mennyt sanomaan Benille, että piti tästä? Ei se olisi niin vaikeaa! Tässä sitä jouduttaisiin kärsimään, kunnes tyttö uskaltautuisi paljastamaan tunteensa pojalle.
"Veikö kissa kielen?" Ben kiusoitteli, mutta Susan hänen toisella puolellaan tökkäsi häntä varoittavasti kylkeen.
"Varo sanojasi, Charlotte ei ole tänään hyvällä tuulella", Susan kuiskasi pojalle. Hyväähän tyttö vain tarkoitti, mutta se sai minut tuhahtamaan. Olisin ollut paljon paremmalla tuulella, jos olisin saanut istua yksin! Välillä en vain olisi kestänyt jatkuvaa kiusoittelua, tuimia katseita ja kuiskuttelua. Mutta jotakin nyt puuttui. Jade!
"Missä Jade on?" kysyin ja katselin ympärilleni pöydän toiseen päähän ja sitten toiseen päähän. Ei Jade ainakaan istunut Puuskupuhin pöydässä. Outoa. Olin ollut niin keskittynyt omiin ajatuksiini, etten ollut edes huomannut Jaden puuttuvan.
"Ai, et tainnutkaan vielä tietää. Jade sairastui flunssaan ja lepää nyt Sairaalasiivessä", Susan kertoi, sillä Mia oli keskustelusta ihan pihalla. Hän vain keskittyi hiuksiinsa ja Benin naamaan.
"Käydään sitten katsomassa häntä!" ehdotin ja nousin ylös. Kaipasin jotain tekemistä, sillä syömisestä ei tulisi tällä hetkellä mitään.
"Kävimme jo aamulla. Häntä ei saisi enää tänään häiritä", Susan kertoi ja joi kurpitsamehunsa loppuun. Nyökkäsin hieman pettyneenä ja lähdin suunnistamaan Puuskupuhin oleskeluhuoneeseen. Ulkopuolinen olo valtasi koko kehoni ja sai minut surulliseksi. Toivottavasti koko päivä ei olisi samanlaista tuskaa!

//Tällainen luku tällä kertaa! Halusin päästä vähän talvisempaan tunnelmaan ja se onnistui hyvin unen avulla. Ja sain myös unen kautta lisää inspiraatiota tulevia lukuja ajatellen! Juonta liikuttelen tällä hetkellä vähän eri suuntaan, mihin sen oli tarkoitus liikkua, mutta pidän tästä ratkaisusta huomattavasti enemmän. Katsotaan siis, mitä tulevaisuudessa on luvassa ;)

Vastaus:

Hieno juttu että inspiraatio iski, odotan innolla tulevia juonenkäänteitä! :') Alun perusteella luvassa on selvästi jotakin jännittävää! Hetken jo ihmettelinkin, mitä edellisen tarinan lopussa olikaan tapahtunut, mutta pikku hiljaa kohtauksen aikana aloin epäillä, mahtoiko tapahtuma olla täyttä totta. Pidän aina unien jollain lailla symbolisesta käytöstä tarinoissa, joten pidin käänteestä kovasti! Kuvailu oli alussa myös hyvin eläväistä, melkein yksityiskohtaisempaa kuin muussa tarinassa, mikä toisaalta toi sekin mielenkiintoista kontrastia unen ja toden välille. Ja tohvelit täynnä lunta, hyh... Vilukissana hirvittävä ajatus, vaikka se hyvä puoli näissä talvisissa kohtauksissa on, että voi sitten olla tyytyväinen että itse istuu sisällä lämpimässä! Kävi vähän sääliksi Charlottea hänen herätessään painajaisesta, kun kukaan ei kysynyt, oliko hänellä kaikki hyvin. Mian hahmosta pidän siksi, että en ole täysin varma pidänkö hänestä aina ihmisenä ja ystävänä - olisihan se nyt ollut reilumpaa varmistaa, että ystävällä oli kaikki kunnossa. Hiukan ristiriitaiset hahmot ovat aina hyvä lisä tuomaan tarinaan sen tarvitsemaa konfliktia! Lisäksi Benin tilanne on edelleen melko kinkkinen.. Niin, ja olihan se mukavaa että ihana, tai no vähintään komea William mainittiin myös! ;) Erittäin hyviä alkuja mielenkiintoisille juonenkäänteille siis! Ainoa mikä nyt lukiessa tarttui silmään oli jälleen tekstiin livahtanut tuo-sana, "tuo huokaili välillä ihastuksissaan". Oikeaa pronominin käyttöä kannattaa siis pitää tiukasti silmällä, tuo väärä tapa kun näyttää pinttyvän moniin kirjoittajiin tiukasti! ;) Oikein hyvää joulun aikaa!

Saat 6 kaljuunaa, 17 tuparia sekä Uneksija- ja Matamin pippurijuoma -merkit!
Aurelia » 19.12.

Nimi: Michaela Wolf

18.12.2018 00:06
4 luku~Tylypahka

Syöksyin tulisalaman kyydissä alaspäin koittaen saavuttaa Coralin ennen maata. Hän tippui alaspäin hurjaa vauhtia, mutta kiitos upouuden tulisalaman, lähestyin häntä kokoajan. Tämä hetki tuntui ikuisuudelta, kun Coralin kuoleminen ja eloonjääminen oli minusta kiinni. Kun tämä ajatus putkahti päähäni, kiihdytin vautia lisää, ja lensin miltei suoraan maata kohti. Vain muutaman metrin päässä maasta sain hänestä otteen, ja ehdin hidastaa luutaa niin, että maahan mätkähtäminen ei sattunut hirveästi.
Coral makasi maassa, ja hengitti nopeasti.
”Luulin, että kuolen!” hän puuskahti, ja ryhtäsi halaamaan minua, mutta mätkähti takaisin maahan huutaen kivusta. Katsoin hänen jalkaansa, ja huomasin, että se oli täysin vääntynyt, ja luu törrötti ulos jalasta.
”Siinä on avomurtuma” arvasin ja riensin hänen luokseen. Repäisin kaavustani pienen suikaleen, ja sidoin sen Coralin jalkaan.
”Tuon pitäisi tyrehdyttää verenvuotoa”, sanoin hänelle mahdollisimman rauhallisesti.
”Tämäpä loistavaa! Istumme keskellä ei mitään ilman minkäänlaista apua tai keinoa päästä Tylypahkaan”, hän puuskaisi ja piteli murtunutta jalkaansa tuskaisen näköisenä.
”Itse asiassa, meillä on edelleen tulisalama, ja jos vain saamme sinut sen kyytiin, voimme lentää Tylypahkaan”, sanoin hänelle toiveikkaasti.
”Tiedätkö kuinka hankalaa on lentää luudalla kahdestaan?” Coral kysyi epäluuloisena.
”Me onnistumme siinä, lupaan sen”, rauhoittelin häntä, ja autoin hänet seisomaan tukien häntä siten, ettei jalalla ollut yhtään painoa.
Kun jotenkin ihmeen kaupalla me molemmat olimme luudan selässä, ponkaisin ilmaan.
”Aaaih”, Coral tuskaisi kivusta.
”Koita kestää, Tylypahkassa saat apua!” sanoin hänelle. Kiihdytin varovasti vauhtia ja lähdimme seuraamaan junarataa, jotta löytäisimme Tylypahkan. Jouduimme lentämään melko hitaasti, ettei Coralin jalka liikkuisi, ja sillä luutaa oli melko hankala pitää hallinnassa.

Matkan kulku oli todella hidasta, mutta vihdoin horisontissa alkoi näkymään tylyaho ja sen takana seisova Tylypahka.
”Coral katso!” hihkaisin, ja innoissani kiihdytin vauhtia. Sen seurauksena menetin luudan hallinnan, ja tarrasin samassa Coralista kiinni. Jos hän tippuisi nyt, hän ei selviäisi. Kiidimme kovaa vauhtia kohti Tylyahoa, mutta välillä luuta poukkoili ylös ja alas tehden kieppejä, enkä edes ymmärtänyt miten me molemmat olimme edelleen kyydissä.
Luuta lopetti poukkoilun, ja lähti suoraan kohti Tylyahoa, mutta sitä lähestyessämme tajusin, että törmäisimme pian Hunajaherttuan savupiippuun.
”Michaela, tee jotain!”, Coral huusi nähdessään itsekin savupiipun. Puristin luutaa käsieni välissä, ja kiskoin sitä toiseen suuntaan, mutta se ei auttanut.
Mieleeni tuli, että jos hyppäisin itse pois, saisin samalla tyrkättyä luudan pois törmäysuhasta.
”Osaatko lentää luutaa?” kysyin Coralilta, ja kun hän nyökkäsi, tein päätökseni.
Päästin luudanvarresta irti ja hyppäsin pois kyydistä lähestyen Hunajaherttuan kattoa. Jos saisin kiinni katon harjasta, en tippuisi alas eikä minun kävisi kuinkaan.
Tömähdin katolle, ja kuulin kaukaisesti Coralin huudon.

Makasin pehmeällä sängyllä peiton alla. Avasin silmäni, ja katselin ympärilleni. Molemmilla puolillani oli sinivihreät verhot, ja oikealla puolella oli pieni yöpöytä, jonka päällä oli vesilasi. Huoneessa oli hiljaista, ja olin ilmeisesti yksin. Vasta hetken kuluttua tajusin, missä olin. Makasin Tylypahkan sairaalasiivessä.
Nostin käteni pään päälle, ja tunsin kuhmun otsassani.
”Michaela!” kuului kaukainen huuto. Se oli Coral. Hetken kuluttua hän sekä Atom juoksivat sairaalasiipeen matami Pomfrey perässään. Matami Pomfrey oli sairaalasiiven- ja Tylypahkan ainut sairaanhoitaja.
”Pysähtykää heti! Kuinka monta kertaa pitää sanoa, ettei Wolf voi vastaanottaa vielä vieraita!” hän rääkyi marssien luokseni punainen mekko hulmuten.
”M, oletko kunnossa?” Coral kysyi huolissaan, kun istui sängylleni.
”Kyllä, mutta pää on hieman kipeä”, vastasin. ”Mitä tapahtui?”
”tipuit luudalta alas suoraan Hunajaherttuan katolle, ja löit pääsi”, Coral selitti.
”Oletko varmasti kunnossa? Olit aika huonossa kunnossa, kun sinut tuotiin Tylypahkaan”, Atom kysyi huolissaan.
”Hän on täysin kunnossa pienen levon jälkeen. Nyt on aikanne lähteä”, matami Pomfrey sanoi, ja Coral sekä Atom lähtivät pois. Kun Coral käveli pois päin, huomasin kuinka hän pienesti ontui, ja samassa muistin kaiken.
”Mikä päivä”, puuskaisin itsekseni, ja lysähdin takaisin makaamaan.

Vastaus:

Huhhuh, tarinan aikana sai kyllä kerrakseen jännittää, miten tässä oikein kävisi! Onneksi lopussa oli kuitenkin kaikki hyvin ja sai hengähtää helpotuksesta. Ei varmastikaan monella ole noin jännittävää Tylypahkaan saapumista kuin Michaelalla ja Coralilla! Oikein kävi väristys selän läpi, kun alun pudotuksen jälkeen selvisi että Coralille oli tullut avomurtuma. Onneksi Michaela osasi auttaa tilanteessa ja Tylypahkassa etevä matami Pomfrey vielä pelasti tilanteen. Ja sitten vielä tuo Tylyahon yllä poukkoilu, eläydyin niin jännitykseen että meinasi tulla itsellekin huono olo sitä kieppumista miettiessä! Otit hienosti ympäristöstä inspiraatiota tapahtumien kulkuun, kun velhokylässä lentämisen pysäytti tuo Hunajaherttuan savupiippu. Tuollainen yksityiskohta sai myös kuvittelemaan tapahtumat paremmin, yksityiskohtia ja kuvailua voisi lisätä enemmänkin! Michaela oli rohkea ja uhrautuvainen hypätessään pois luudan kyydistä, niin että Coral pystyisi pysymään sen selässä. Tylyaho ja Tulisalama kirjoitetaan aina isolla kirjaimella: Tulisalama siksi, että se on luutamerkki - samasta syystä siis kuin automerkit kirjoitetaan isolla (Fiat, Nissan). Näin vauhdikkaan alun jälkeen jään odottelemaan, mitä kaikkea Michaelan kouluvuoteen vielä mahtuu! :')

Saat 6 kaljuunaa, 16 tuparia sekä Tapaturmamagneetti-merkin!
Aurelia » 19.12.

©2019 Tylypahkan taikakoulu - suntuubi.com