Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarinat

  oleskeluhuone • mainokset

Muistattehan, että seuraavan tarinan saa kirjoittaa vasta, kun edellinen on arvosteltu!

Vieraskirja  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Amanda Dawson

20.02.2018 17:14
”Amanda! Herää!” äiti huusi oveni takaa.
”Mit… miksi? Julia ja muut tulevat vasta paljon myöhemmin!” huusin unisesti, mutta hämilläni.
”Lucy soittaa”, äiti huikkasi.
Jähmetyin. Olin unohtanut ne kamalat asiat, jotka olin illalla tajunnut. En näkisi Lucya enää kuin harvoin, enkä halunnut kertoa sitä Lucylle. En keksinyt mitään ratkaisua ongelmaan. Huokaisin. Olisi pakko kertoa Lucylle.
Laskeuduin alas sängystäni ja avasin oven. Ojensin käteni, mutta äiti ei antanut puhelinta minulle. Hämmästyin ja aioin ottaa puhelimen äidiltä, mutta äiti sanoi:
”Amanda, ala tulla jo! Tiedän että olet siellä, ovesi liikkui! Amanda?”
”Mutta minähän olen tässä”, älähdin hämmentyneenä ja tulin vilkaisseeksi peiliin. Vedin terävästi henkeä suorastaan kauhuissani.
Minua ei nimittäin ollut. Tai, siis, peilissä, siinä kohtaa, jossa minun olisi pitänyt olla, oli pelkkää ilmaa. Katsahdin jalkoihini, joita en tuntenut, mutta niitä ei ollut.
Ensin jouduin paniikin valtaan, mutta rauhoituin sitten. Tuskin tämä pysyvää olisi. Ja odotellessa, että se loppuisi, voisin pitää vähän hauskaa.
Pujahdin ovesta ulos ihanaan aamuilmaan. Tämä oli jo toinen päivä, kun karkasin kotoa aamulla. Hymyilin itsekseni. Elämäni oli muuttunut kirjeen ja Julian myötä aika paljon.
Mutta silti, Lucy… Lucy Jackson oli hento, vaaleahiuksinen sinisilmäinen tyttö, suorastaan minun täydellinen vastakohtani. Vaikka Julia oli mukava, hän ei korvaisi Lucya. Lucy oli yksi niistä harvoista, jolle en esittänyt itsevarmaa ja iloista nuorta. Hänelle pystyin olemaan oma itseni.
Huokaisin ja menin takaisin sisään. Kun vilkaisin peiliin, näyin vain hyvin heikosti. Minut tuskin erotti. En halunnut näyttäytyä vanhemmilleni, he varmaan pitäisivät minua outona, enkä osaisi selittää heille mitenkään, mitä oli tapahtunut, joten pujahdin oman huoneeseeni.
”Amanda, sinun täytyy lähteä jo!” äiti huusi keittiöstä.
”Mitä, nyt jo!” vinkaisin, mutta tulin katsoneeksi kelloa joka olisikin viidentoista minuutin päästä kaksitoista, joka oli sovittu tapaamisaika. Olin ilmeisesti herännyt liian myöhään… eikä se loitsu tai mikä lie ollut edes kulunut vielä pois.
Puin päälleni ja pujahdin ulos huoneestani käytävään, joka johti ulos koko talosta. Avasin oven ja pujahdin ulos mahdollisimman huomaamattomasti, jotta vanhemmat eivät huomaisi että kasvoni läpikuulsivat oudosti.
Saavuin laholle puulle juuri sopivasti, vaikka Sparkyt olivat siellä jo odottamassa. Oletin, että he olisivat näyttäneet edes vähän resuisemmilta, olivathan he kulkeneet metsän halki, mutta ei. Yhtäkkiä sain suorastaan loistavan idean.
Hiivin Julian taakse ja tartuin tämän olkapäihin pitäen samalla jotakin outoa ääntä.
Julia säpsähti ja huudahti:”Mitä?!”
Purskahdin nauruun.
”Vau, oletko tehnyt näkymättömyystaian”, Julia huudahti, eikä ollut millänsäkään siitä että olin päässyt yllättämään hänet.
”En kai, tai ei minun ollut tarkoitus…”, sanoin, ja hymyni hyytyi heti. En oikein halunnut kertoa Lucysta ja puhelusta. ”Miten te tulitte tänne?”
”Äiti ilmiintyi, ja minä hyppäsin mukaan”, Julia virnisti ja vilkuili minua uteliaana.
”Ilmiintyi?” hämmästelin viedäkseni Julian ajatukset muualle.
”Jep, ja nyt me ilmiinnytään Vuotavaan Noidankattilaan”, Julia tokaisi.
”Ota kädestäni kiinni”, Rouva Sparky neuvoi.
Tartuin Rouva Sparkyn käteen, ja samassa tuntui kuin olisin sukeltanut todella syvälle… kuin vesi olisi puristanut minua kaikkialta… en saanut henkeä…
Samassa taisimme olla perillä, sillä paine loppui ja pystyin jälleen hengittämään. Vedin nauttien pitkiä henkäyksiä. Tuota en kyllä mielelläni tee toista kertaa, ajattelin.
”Ilmiintyminen voi olla rankkaa”, Julia hymyili. ”Mutta siihen tottuu.
Hymyilin kiitokseksi ja keskityin vasta sitten ympätistööni. Katu näytti aivan tavalliselta, tavallisia ihmisiä… siis jästejä kulki ristiin rastiin ja kadulla oli ruokakauppoja, karkkikauppoja, kahvikuppikauppa…? muttei mitään ”Vuotavaa Noidankattilaa”, mikä kuulosti selvästi joltain noitajutulta.
Enpä tietenkään huomannut sitä ennen kuin Julia näytti sen. Siivoton pikku ovi, jonka yläpuolella oli noidankattilaa muistuttava logovempele. Paikka näytti hyvin siivottomalta ja likaiselta. Ehkä siksi kokaaan ei juuri välittänyt siitä, vaan kulki sen ohi kuin sitä ei olisi ollutkaan.
”Näetkö sen? Näetkö sen?” Julia uteli.
”Jos se on tuo siivoton paikka tuolla, niin totta vie näen”, vastasin. Kuinka niin?”
”Nyt tiedän, että sinulla on taikavoimia. Vain velhot ja noidat näkevät Vuotavan Noidankattilan”, Julia selitti.
Astuimme sisään. Paikka oli yhtä siivoton sisältä kuin ulkoa. Seinien vierellä oli pöytiä ja tuoleja, halkeilleita ja rumia. Niiden ääressä istui juomassa mitä kummallisinta väkeä.
En ehtinyt kauaa ihmetellä Vuotavaa Noidankattilaa, kun Julia ja hänen äitinsä jo ohjasivat minut ovesta joka oli pubin perällä jonkinmoiselle pikku kujalle.
Siellä ei ollut muuta kuin roskakori ja tiiliseinä. Rouva Sparky veti taikasauvansa ja kosketti sillä yhtä tiilistä. Koko tiiliseinämä alkoi väristä ja kieppua. Tiilet siirtyivät pois tieltä, ja niiden takaa paljastui katu.
Katu oli täynnä kauppoja. Ne eivät kuitenkaan olleet mitä tahansa kauppoja: niissä myytiin taikasauvoja, noidankattiloita, kaapuja… en voinut olla hymyilemättä tälle kaikelle.
”Viistokuja”, rouva Sparky hymyili.
”Nyt mentiin!” Julia huudahti ja kiskoi minut lähimpään kauppaan.
Kävimme hankkimassa kaikki tarvikkeeni, ja täytyy myöntää, että oli harmillista, etten voinut ostaa kuin välttämättömät tavarat. Olisi ollut niin monta erilaista mielenkiintoista tavaraa, jotka olisin tahtonut ostaa.
Kaupoista mielenkiintoisin oli varmaankin herra Ollivanderin taikasauvakauppa. Sauvan hankkiminen oli mielenkiintoista, vaikka herra Ollivander olikin vähän… kammottava.
Tarvittiin muutama yritys, ennen kuin löytyi minulle sopiva sauva.
”Kokeile tätä, yksisarvisen häntäjouhi, haapaa, 12 ja ¼ tuumaa. Soveltuu hyvin kaksintaisteluihin ja loitsuihin”, herra Ollivander oli sanonut ja ojentanut kauniin sauvan minulle. Heti kun olin tarttunut siihen, se tuntui mukavalta ja lämpimältä.
Olin heilauttanut sitä kaaressa, ja siitä oli purkautunut violetti savuverho. Herra Ollivander oli nyökännyt ja käärinyt sauvan rasiassaan paperiin. Olin vilauttanut stipendiä ja lähtenyt kaupasta.
”Minun sauvani on haapaa ja siinä on feenikslinnun sulka”, Julia kertoi iloisesti.
”Minunkin on haapaa!” huudahdin ja hymyilin. Päivä oli ollut ihmeellinen. En koskaan unohtaisi sitä.
Yhtäkkiä katseeni osui kauppaan, jonka nimi oli Ihmeiden Eläintarha. Katselin sisään toiveikkaana, mutta tiesin, ettei stipendillä saisi lemmikkiä. Huokaisin.
”Haluaisitko lemmikin?” Julia kysyi.
”Joo”, vastasin.
”Ei ihme, sain suostuteltua äidin, jotta voin ottaa Stardustin koullun silloin, kun se ei vie kirjeitä. Kuule, onko sinulla jästirahaa?” Julia kysyi.
”On… neljätoista puntaa. Kuinka niin?” kysyin, sillä oletin, että ”jästiraha” tarkoitti puntia. Olin ottanut mukaan varmuuden vuoksi vähän rahaa.
”Vaihda ne neljääntoista kaljuunaan. Jästiraha on aina tarpeen”, Julia virnisti.
”Kiitos!” huudahdin ja halasin Juliaa kiitollisena. Sitten otin rahat ja astuin sisään Ihmeiden Eläintarhaan.
Kaupassa oli suorastaan ihmeellistä. Haju oli kammottava. Joka puolella oli kirkkaana hohtavia silmiä. Sinisiä, keltaisia, vihreitä, ruskeita, jopa yhdet punaiset. Punaisten silmien omistajaa en kyllä haluaisi, oli mikä oli.
Kauppa oli hämärästi valaistu, joten en erottanut kaikkia olentoja, mutta ehkä se olikin vain hyvä. Tiskillä oli häkillinen mustia, solakoita rottia. Katselin niitä inhoten.
Kävelin tiskin luo odottelemaan myyjää. Samassa hän ilmestyi kulman takaa jutellen vanhan rouvan kanssa. Rouvalla oli kädessään talutushihna, jonka päässä oli todella outo eläin. Se muistutti koiraa, mutta sen häntä oli kaksihaarainen.
”Yksinkertainen irrotusloitsu toimii kyllä, sen jälkeen voit taluttaa sitä jästien seassa, mutta vapaaksi sitä ei kannata päästää, sillä… no, tiedät kyllä–” hän lopetti vuolaan puheensa huomatessaan minut. ”Kas.”
Vanha ruova lähti koiransa kanssa ja minä jäin ainoaksi asiakkaaksi kauppaan. Jatkoin ympärilleni katselua. Altaassa kassan vieressä oli sammakoita. Sellaistakaan en kyllä haluaisi.
”Voisinko auttaa jotenkin?” myyjä kysyi yllättäen.
”Kiitos, mietin tässä vain”, vastasin.
”Sinun valikoimaasi taitavat kuulua vain kissat, pöllöt, sammakot ja rotat, sillä ensiluokkalaiset eivät saa tuoda muita eläimiä” myyjä kertoi.
”Ai, hyvä tietää”, sanoin. Onneksi, valikoima pienenisi, ajattelin.
Samassa katseeni vangitsi sininen silmäpari. Se kiilui sekaisen tiskin vasemalla puolella.
Astaahdin lähemmäs sitä. Varjoista astui esiin pieni kissanpentu. Sen turkki oli harmaa, ja siinä oli mustia raitoja. Huokasin hiljaa.
Sisälläni syttyi jokin tunne. Pentu oli niin kaunis, että sydäntäni särki.
”Se on naaras, maatiaiskissa. Sillä ei ole ilmennyt taikavoimia, mutta kaunis se on”, myyjä kertoi.
”Se on ihana… mikä sen nimi on?” kysyin samalla kun ojensin käteni sen kuonon alle. Se nuuhki kättä uteliaasti ja kiipesi sitten käsivarttani pitkin olkapäälleni, jonne se asettui istumaan. Hymähdin ihastuneena.
”Nimi? Ei sillä ole nimeä”, myyjä naurahti.
”Otan sen”, päätin. ”Sen nimi on nyt Siro.”
”Neljätoista kaljuunaa, kiitos”, myyjä pyysi.
Ojensin Julian kanssa vaihtamani kaljuunat myyjälle ja nostin Siron syliini. Se painautui minua vasten ja kehräsi. Hymyilin onnellisena ja silitin sen selkää. Sitten kävelin ulos.
”Hankitko kissan?” Julia hämmästeli.
”Joo. Tässä on Siro”, esittelin.
Julia ojensi kätensä silttämään Siron selkää.
”Mitäköhän äitini sanoo, kun tuon kotiin kissan?” mietin ääneen hilpeästi.
”Varmaan ”Mitäh!?”, tai ainakin niin minä sanoisin”, Julia virnisti.
”Tytöt! Olisi aika lähteä kotiin!” rouva Sparky huikkasi Paperilohikäärmeen vierestä.
”Joo me tullaan!” Julia huusi vastaukseksi.
Rouva Sparky ojensi kätensä ja tartuin siihen huokaisten. Tiesin, mitä olisi tulossa.
Rouva Sparky ilmiinnytti meidät suoraan kotiovelle. Haukoin ilmaa keuhkoparkoihini samalla kun rouva Sparky ojenteli minulle tavaroitani. Siro istui edelleen olkapäälläni ja huitoi hännällänsä. Sekään ei ilmeisesti liiemmin pitänyt ilmiintymisestä.
”Anteeksi MITÄ!? Ostit kissan?” isä huusi kun esittelin hänelle Siron.
”Niin. Eikö se olekin ihana?” kysyin, ja täytyy myöntää että Siro oli todella suloinen ojennellessaan kuonoaan olkapäältäni. Sitten se hyppäsi maahan ja katosi olohuoneeseen häntä iloisesti pystyssä.
”Iiiiiiiiiiiiiiiik!” kuului pian olohuoneesta. En voinut olla tyrskähtämättä. Äitihän se siellä kiljui.
Ryntäsimme olohuoneeseen. Siellähän Siro olikin, killitti äitiä olohuoneen nojatuolilta, jonne se oli käynyt istumaan. Äiti seisoi keskellä olohuonetta ja tuijotti Siroa kuin se olisi ollut kuran peitossa.
”Mikä tuo otus on olevinaan?” äiti kysyi minulta silmät leimuten. ”Pelästyin ihan kamalasti, kun se vain ryntäsi olohuoneeseen!”
”Se on Siro, minun kissani, jonka ostin Ihmeiden Eläintarhasta”, selitin äidille tirskuen.
”Minusta tässä ei ole mitään hauskaa. Ja kuka on antanut sinulle luvan tuoda lemmikin?” äiti tivasi.
”Ei kukaan”, tokaisin. ”Mutta olen aina halunnut kissaa!”
”Oletko?” äiti ihmetteli. ”En minä tiennyt.”
















Nimi: Connie Donell, Luihunen

17.02.2018 16:29
Se päivä oli kaunis. Metsä ympärilläni pursusi vihreyttä. Linnut lauloivat korkealla oksistossa, ja pienenpienet muurahaiset kipittelivät ristiinrastiin polulla. Kävelin rauhallisesti eteenpäin. Tunsin olevani turvassa, en pelännyt mitään. Yhtäkkiä kuulin rasahduksen ja sen jälkeen lehtien kahinaa. En kuitenkaan säikähtänyt. Minusta tuntui kuin olisin odottanut jotakin. Sitten se jokin hyppäsi polulle eteeni.

Se oli susi. Täysin valkoinen, niin valkoinen, ettei sellaista voinut löytää luonnosta. Sen silmät olivat suuret ja tummat, oli kuin olisi katsonut suoraan sen sieluun. En ollut peloissani, mikä oli outoa. Minusta tuntui kuin olisin tuntenut suden. Susi seisoi siinä ja katsoi minua.

Sitten tapahtui jotakin. Sen silmät. Ne alkoivat vaihtaa väriä. Kauniin tumman tilalle alkoi virrata jotakin muuta. Punaista.

Se katsoi uudelleen minuun. Sen silmät loistivat verenpunaisina. En voinut hengittää. Sitten, vain sekunnissa, se kääntyi, ja juoksi pois. Äänettä kuin varjo, se katosi yhä kauemmas. Vasta sitten tajusin katsoa ympärilleni.

Vihreää ei enää ollut. Oli vain harmaata ja ruskeaa. Puut olivat lahonneita ja pystyyn kuolleita. Polku oli täynnä piikkisiä juuria, missään ei näkynyt eläimiä. Lintujen äänet olivat vaienneet.

Kaaduin maahan polvilleni. Sitten tuli pimeys.


………………………………………......................................... .........


Se aamu oli kaunis. Ikkunastani tulvi valoa sisälle huoneeseen, ja se sai pölyn leikin ilmassakin näyttämään kauniilta. Räpyttelin hetken unenrippeitä silmistäni. En saanut millään päähäni unta, jota olin nähnyt. Muistin kyllä, että olin nähnyt jotakin. Se ei kuitenkaan vaivannut minua, ainakaan sen jälkeen, kun muistin mikä päivä oli. Minun yhdestoista syntymäpäiväni.

Nousin kiireesti ylös sängystä, ja puin ylleni valkoisen paidan ja mustat housut. Toivotin huonekasveilleni Albertille, Donnalle ja Africalle huomenta. Se oli tapa, joka oli vain jäänyt. Huonekasveille puhuminen siis.

Kun kävelin portaat alas, yksi pienistä kissanpennuistamme tuli kiehnäämään jalkoihini.
"Nora, huomenta", toivotan kissalle ja nostan sen syliini. Nora on ehdottomasti lempikissani. Se on täysin musta, sillä on maailman pehmein karva ja kaiken lisäksi se on kaikista pennuistamme kiintynein juuri minuun.

Kävellessäni alakerran läpi, kuulen isän hyräilevän keittiössä.

Noran lisäksi kaksi pentua tulevat luokseni. Pienin kaikista pennuista, rusehtavanoranssi Oliver, ja oranssivalkoraidallinen Molly. Silittelen hetken niitä kaikkia, kunnes en malta enää odottaa.
Suuntaan keittiöön, jonka ovi on kiinni.
"Huomenta, voinko tulla?" sanon oven läpi.
"Huomenta", hän pitää tauon, "Älä tule vielä".
"Hyvä on", sanon ja palaan takaisin olohuoneeseen.

Katselen ympärilleni. Mietin miltäköhän talomme näyttää muiden ihmisten silmin. Luultavasti sotkuiselta. Minusta meillä oli aina ollut kodikasta. Outoja taiskaesineitä pursuavat hyllyt, pahvilaatikot ja lemmikeille tehdyt rakennelmat olivat minulle normaaleja.

En malta odottaa mitä isä on keksinyt. On perinne, että hän joka vuosi tekee minulle aamiaisen syntymäpäivänäni. Minä olen yleensä se, kuka meillä tekee ruokaa, mutta yhden päivän vuodessa saan minä vuorostani tulla valmiiseen pöytään.

"Connie, nyt voit tulla!" kuului isän huuto keittiöstä. Lähden katsomaan mitä isä on saanut aikaiseksi. Keittiössä tuoksuu taivaalliselta. Isä on kerännyt koko keittiön täyteen kukkia, ja niiden kauneus salpaa hengitykseni. Kaikki pöydät pursuavat eri väreistä, ja kaikki kukat tuoksuvat ihanalle.
Valo leikkii huoneessa ja saa kukkien värit loistamaan. Ruusuja, tulppaaneja, päivänkakkaroita, muutama kaktus ja tietysti omia suosikkejani, metsägardenioita.

Ruokapöydälle on kasattu aamiaista, on leipää ja kakkua, karkkeja ja suklaata, kaakaota ja teetä unohtamatta.
"Isä, tämä on mahtava", sanon kääntyessäni katsomaan isää. Isä hymyilee.
"Sinä ansaitset sen, oma pieni kukkaislapseni", isä vastaa. Normaalisti olisin nolostunut ja pyytänyt isää lopettamaan minun kutsumiseni kukkaislapseksi. Nyt en kuitenkaan välitä, vaan syöksyn halaamaan isää.

"Kiitos", sanon isän olkaa vasten.
Myöhemmin kun olen syönyt liikaa kakkua ja juonut monta kupillista Mustan lohikäärmeen teetä, isä lähtee keittiöstä ja palaa takaisin salaperäisen näköisenä.

Hänellä ön kädessään ruskea paketti, jonka hän antaa minulle.
"Syntymäpäivälahjasi, avaa se", hän kehottaa. Minua ei tarvitse kahdesti käskeä. Avaan paperin, ja sen sisältä paljastuu musta suorakulmion muotoinen esine. Siinä on toisella puolella neliön muotoinen lasi, toisella puolella pyöreä. Sen päällä oli muutamia nappeja, ja alareunassa pieni rako. Se oli ilmiselvästi jästien kehittämä.

"Mikä tämä on?" kysyn isältä.
"Jästit kutsuvat sitä kameraksi", isä sanoo ja ottaa sen minulta, "Sillä otetaan kuvia, mutta niissä kuvissa kaikki pysyy paikallaan". Isä osoittaa viereisellä pöydällä olevaa ruusua kameralla ja napsauttaa yhtä sen nappuloista. Kamerasta kuuluu naksahtava ääni, ja sen alareunassa olevasta raosta tulee jotakin. Isä ojentaa tuon jonkin minulle, ja huomaan sen olevan valokuva. Siinä on kuva ruususta, ja tosiaan, kaikki kuvassa pysyy paikallaan.

Mielestäni lahja on ihana. Halaan isää uudestaan. Isä näyttää kuitenkin siltä, että hänellä on vielä jotakin.

"Ajattelin, että kamera olisi mukava ottaa mukaan kun lähdet", sanoo isä. Minulla löi tyhjää. Lähden minne? Isä ojentaa minulle kirjekuoren. Avaan sinetin ja otan paperin kuoresta.

Silmäni suurenevat luultavasti lautasen kokoisiksi. Luen kirjeen uudestaan kolmesti, ennen kuin uskon sen, mitä siinä lukee.

Minut kutsuttiin Tylypahkaan! Minä pääsisin opiskelemaan taikuutta parhaaseen velhokouluun ikinä.

"Se tuli viikko sitten, mutta halusin antaa sen sinulle kuin syntymäpäivälahjaksi. Toivottavasti sinua ei haittaa, että saat sen vasta nyt", selittää isä.
"Ei, tämä on ihana lahja! Mutta, isä, lukukausi alkaa ensimmäisenä syyskuuta. Siihen on viikko. Milloin me ehdimme ostaa kaikki nämä tavarat?", näytän isälle listaa tarvittavista tavaroista.

Isä vastaa: "Mennään vaikka huomenna. Voin kyllä joustaa töistäni kunhan pieni kukkaislapseni on onnellinen". Ja juuri sillä hetkellä en olisikaan voinut olla onnellisempi. Nappaan Noran lattialta ja kieputan sitä ilmassa.

"Minä lähden Tylypahkaan!"

Nimi: Elisabeth Swan, korpinkynsi

16.02.2018 12:24
Minä ja äiti kävelimme Lontoossa.
“Miten Viistokujalle pääsee?” Ihmettelin ääneen.
“En tiedä, mitä kirjeessä sanotaan?”
“Siinä sanotaan että meidän pitää mennä Vuotavaan noidankattilaan. Se on kai jonkin sortin baari.”
“No, missä se oikein on?”
“Tässä sanotaan myös että jästit eivät voi nähdä Vuotavaa noidankattilaa.” Ihmettelin hetken sanaa jästi, mutta en vain käsittänyt sitä.
“No, sitten meidän vain täytyy luottaa siihen että sinä johdatat meidät sinne.” Äiti sanoi virnistäen.


“Hei, katso! Tuolla se on, suoraa musiikkikauppaa vastapäätä!”
“En minä näe mitään.”
“Tule jo!” Sanoin kuin en olisi edes kuullut mitä äiti sanoi.
“Okei.”


“Tämäkö on Viistokuja?”
“Jep.”
“Mitä meidän pitää ostaa?”
“Öm.. Ainakin taikasauva ja kaapu, kirjoja, tarvikkeita, ehkä pöllö:”
“Wou, ei me nyt kyllä pöllöä hankita! Minne se laitettaisiin lomilla?”
“Älä ole ilonpilaaja!”
“Äiti katso! Tuolla taitaa olla taikasauva kauppa.”
“No, mennään sinne.”


“Päivää kuinka voi auttaa?”
“Me tulimme ostamaan sauvaa.”
“Tätä tietä olkaa hyvä.”

“Tämä sauva taitaa sopia sinulle. Marjakuusta, yksisarvisen häntäjouhi. Kimmoisa ja 15 tuumaa.
“Oi, tämä tuntuu hyvältä.”
“Me otamme sen.”
“Hyvä. Se on seitsemän kaljuunaa.”
“Tässä on seitsemän euroa.”
“Öm haluaisin seitsemän kaljuunaa en euroa.”
“Tuota noin, mikä on kaljuuna?”
“Se on velhojen rahayksikkö.”
“No, meillä ei ole kaljuunoita.”
“Mistä niitä saa?”
“Velhopankki Irvetasta. Se on viiden korttelin päässä.”


Nimi: Rebecca Bennett

13.02.2018 18:24
Rebeccan kouluvuosi
yhdeksäs luku
Erikoisosa ystävänpäivän kunniaksi!

Rebecca ja Kathy eivät viitsineet vaivata päätään sen enempää salaperäisellä hahmolla ja sen katoamisella, vaan nauttivat koevapaudesta lukukauden loppuun asti ja tekivät omia touhujaan. Kathy maalasi kaiken vapaa-aikansa syntymäpäivälahjaksi saamallaan setillä jotain salaperäistä, jota hän varjeli eikä suostunut esittelemään. Elizabeth oli vasta uudelleen solmitun ystävyyden nimissä hillinnyt valituksensa mutta ahersi taukoamatta mystisen viestin parissa.

”Recca. Hei, haloo?” Kathy keskeytti hiljaisuuden. Oli sateinen lauantai-ilta, ja kolmikko lojui Korpinkynnen makuusalissa kukin omassa puuhassaan.
Rebecca kohotti harmistuneena katseensa paksusta romaanista, jonka hän oli lainannut kirjastosta, sujautti kirjanmerkin kirjan väliin ja nousi istumaan.
”Mitä nyt?”, hän kysyi hajamielisesti. Hänen ajatuksensa harhailivat yhä toisiinsa syvästi rakastuneeseen nuoripariin, jotka olivat juuri vaihtamassa romanttista suudelmaa. Mies oli pelastanut neitonsa pahamaineisilta ryöväreiltä, jotka aikoivat ansaita hiukan rahaa vaatimalla lunnaita kartanonherran tyttärestä…
”Kuunteletko sinä?” Kathy kysyi kovaan ääneen. Rebecca säpsähti ja tarkensi katseensa Kathyyn, joka piteli käsissään vielä maalista märkää paperia.
”Mitä? Ai- hetkinen! Onko tuo se työ?” Rebecca huudahti ja ponkaisi pystyyn. Kathy nyökkäsi ylpeänä ja kertoi:
”Sain sen äsken valmiiksi. No, mitä pidät?”
”Hetki, miksi sinä et kysy minulta?” Elizabeth kysyi närkästyneenä ja nousi itsekin vuoteeltaan nähdäkseen paremmin.
”Rebecca on paljon taiteellisempi teistä kahdesta, hän ymmärtää paremmin”, Kathy tokaisi kuin se olisi itsestäänselvyys.
”Hei! Anteeksi mitä?” Elizabeth tivasi.
”Olenhan minäkin taiteellinen!”
”Sovitaan sitten niin”, Kathy huokaisi. Rebecca katsoi maalausta hetken. Siinä oli upea, monivärinen auringonlasku. Horisontissa näkyi ääriviivoina suurkaupunki. Etualalla istui ison kiven päällä mies ja nainen, jotka halasivat toisiaan.
”Se on aivan ihana!” Rebecca kirkaisi. Hän hypähti ilmaan ja jatkoi:
”Loistavat värit, aivan upeaa. Ja oi, tämä olisi täydellinen kuvitus tähän kirjaan mitä luen! ’Auringossa kylpevä rakkaus’- se on kuin luotu tätä kirjaa varten!”
”Itse asiassa sain idean tuosta kirjan nimestä”, Kathy tunnusti ja laski työn hellävaroen takaisin telineeseen.
”Vielä parempi! Voi, mieti jos tämä kustannusyhtiö tai mikälie maksaisi sinulle”, Rebecca hehkutti ja alkoi hyppiä sängyllä. Jouset nirisivät uhkaavasti. Kathykin alkoi pomppia innoissaan. Elizabeth tuhahti. Hän rojahti takaisin omaan vuoteeseensa ja veti rivakasti yönsiniset verhot ympärilleen. Se oli Rebeccalle selvä merkki lopettaa riehuminen. Hän lopetti hyppimisen ja sanoi:
”Ollaan hiljempaa. Elizabethia taitaa häiritä.”
”Juuri kun minä innostuin”, Kathy huokaisi pettyneenä.
”Ollaan silti hiljaa. Tai voidaanhan me mennä oleskeluhuoneeseenkin”, Rebecca ehdotti.
He hiipivät huoneen poikki ja paukauttivat oven kiinni. Elizabeth kuuli oven takaa vaimean naurunkäkätyksen.
”Taivaan kiitos”, hän hymyili itsekseen ja pöyhi tyynyään.

He kävelivät kapeaa hiekkatietä. Päivän loputon kulku oli liannut heidän jalkansa. Onneksi sattui olemaan hieman vilpoisampi ilta, joten vieno tuulenvire raikasti heidän tukalaa oloaan. Tie kääntyi jyrkästi ja muuttui vaikeakulkuiseksi poluksi. Edessä häämötti syvänsininen, kimaltava meri.
He kulkivat eteenpäin uuvuksissa. Lopulta he saavuttivat valkean rannan. He heittäytyivät mereen pesemään matkan väsymyksen pois.
”Oi, Edam”, kuului yhtäkkiä naisen huokaisu. He pälyilivät säikkyinä ympärilleen ja näkivät läheisellä rantakalliolla istuvan nuoren naisen ja miehen. He syleilivät tosiaan. Aurinko kääntyi laskuun ja värjäsi meren verenpunaiseksi. Maisema tummeni tummenemistaan. Pian ei erottanut mitään, Rebecca ei nähnyt edes omia käsiään…

Rebecca hätkähti hereille. Makuusalissa oli aivan pimeää. Hän kierähti kyljelleen ja katsoi ikkunasta ulos. Tumma taivas oli verenpunainen aivan Kielletyn metsän puiden latvojen tasalla. Rebecca muisteli untaan. Se oli tuntunut niin todelliselta. Ehkäpä se oli totta, ehkäpä hänellä oli piileviä näkijänkykyjä. Ehkä siellä jossain, näkymättömissä puiden ja vuorien takana, oli kuin olikin punainen auringonlasku ja kaksi rakastunutta ihmistä istumassa kalliolla, kuten hänen kirjassaan. Kuten myös Kathyn maalauksessa. Rebecca pyörähti selälleen ja päätti että romanttiset teokset saivat riittää vähäksi aikaa. Tässä alkoi jo miettiä niitä unissakin.

Vastaus:

Oi ihanaa että joku kirjoitti ystävänpäiväksi näin mukavan tarinan, kiva välillä fiilistellä romanttisempia tarinoita! :) Muutenkin hyvä, että tarinoiden tunnelmassa on vaihtelua, joten tällainen rennompi juoni sopi hyvin viime tarinan jännityksen jälkeen. Romantiikan lisäksi ystävyyden teematkin olivat hyvin mukana - vaikka Elizabeth onnistuu välillä vaikuttamaan vähän ilonpilaajalta, oli silti mukavaa, että Rebecca otti tämän huomioon ja ehdotti oleskeluhuoneeseen siirtymistä. Toisiksi viimeinen kappale tuntui alkuun melko hämmentävältä, kuten varmasti oli tarkoituskin. Se sitoi hyvin oleskeluhuoneeseen siirtymisen ja ajallisen siirtymisen nukkumaanmenoon. Kohta erottui muusta tarinasta runollisuudellaan, joten pystyi melkein päättelemään, että se oli unta, etenkin "Päivän loputon kulku oli liannut heidän jalkansa", hienoa! Viimeiset lauseet palauttivat hauskasti maanpinnalle, vaikka ei liian rajusti, vaan nostattaen vain vähän suupieliä. Kirjoilla tosiaan on kyky herättää tuollaisia vahvoja tuntemuksia ja unelmointeja!

Saat 5 kaljuunaa ja 16 tuparia!
Aurelia » 15.2

Nimi: Amanda Dawson

10.02.2018 14:10
Seisoin sotkuisessa huoneessani ja hengitin raskaasti Tylypahkan kirjettä kädessäni puristaen. En ollenkaan ymmärtänyt, mikä minuun oli mennyt. Yleensä kerroin kaikki huoleni ja ongelmani avoimesti isälle, mutta nyt olin rynnännyt omaan huoneeseeni tajuttuani, että isä tuijotti minua. Olihan se kieltämättä outoa, että vain seisoin kuin lankku keskellä keittiötä tuijottamassa tyhjyyteen.

Istahdin kirjavalle sängylleni ja koetin saada hengitykseni tasattua. Avasin ikivanhan näköisen kuoren uudelleen ja luin sen hitaasti uudelleen ristiriitaiset ajatukset päässä poukkoillen. Kyllä, se oli tosiaan kutsukirje minulle, Amanda Dawsonille, Tylypahkan noitien ja velhojen kouluun. Olisi pakko kertoa isälle ja äidille, lukukausihan alkaisi jo 1.9… Mutta silti, noitia ja velhoja... se kieltämättä kuulosti aika oudolta.

No, pakko se olisi jossain vaiheessa tehdä… oli miten oli… sillä vaiikka kirje oli aika epäuskottava, luotin siihen. Vedin syvään henkeä, kokosin itseni ja kävelin keittiöön.

”Ömm… isä?”, aloitin hakien ääneeni sitä itsevarmuutta ja iloisuutta joka siitä yleensä kuvastui.

”Niin, kaunotar?”, isä vastasi poissaolevasti.

”No kun sen postin mukana tuli tälläinen kirje… joka oli osoitettu minulle…”, sanoin, mutten tiennyt miten jatkaa.

Isä huomasi sen, jätti kirjan ja sanoi:”No näytäpä sitä!”

Epäröin hetken, mutta ojensin kuitenkin kuoren isälle.

”Jaaha… että oikein neiti Dawsonille... Tylypahkan noitien ja velhojen koulusta?!”, hän sanoi epäuskoisella, pyöristyneellä äänellä.
”Amanda, tämä ei ole mikään hauska vitsi tai…”

”Ei se ole mikään vitsi!”, keskeytin kiivaasti. Miten isä saattoi luulla jotain näin virallista kirjettä vitsiksi, ajattelin.

”Amanda, älä viitsi, tämä ei ole hauskaa. Viepäs tuo väärennös pois silmistäni, niin voin unohtaa koko jutun”, isä sanoi lähestulkoon ärtyneesti.

Avasin suuni, mutta suljin sen nähdessäni isän ilmeen. Nappasin kirjeen pöydältä, jonne isä oli sen jättänyt, ja syöksyin huoneeseeni. Viha ja suru vellosi sisälläni. Tärisin ja koetin pidätellä silmäkulmissani kirveleviä kyyneleitä. Eivät ne tietenkään tulleet, koska päätin niin, mutta minua itketti kuitenkin vain harvoin.

Kuulin kun isä koputti oveeni, varmaan yritti hieroa sovintoa, mutta juuri silloin en halunnut puhua kenenkään kanssa. Kiipesin ikkunalaudalleni, avasin ikkunan ja pujahdin ulos.

Nautin viileästä aamuilmasta kasvoillani ja rentouduin. Lähdin kävelemään kohti pientä metsikköä valkoisen talomme takana. Istahdin laholle kaatuneelle puunrungolle sammalmättäiden väliin ja tarkistin, ettei taloltamme varmasti näkisi sinne. Sitten avasin kuoren ja luin sen sisällön uudelleen. Huomasin, että siellä oli kaksi muuta paperia. Toisessa luki:

”Hyvä neiti Dawson, koska olet jästisyntyinen, täten luovutamme sinulle tämän stipendin, jolla voit lunastaa Viistokujan kaupoista nämä tavarat näistä kaupoista:
-taikasauvasi herra Ollivanderin kaupasta
-kaapusi Matami Malkinin kaavuista joka tilaisuuteen
-kirjasi Säilä&Imupaperista
-kirjoitustarvikkeesi Paperilohikäärmeestä
- taikajuomatarvikkeesi Lohikäärmeenmaksa&Liskonsilmästä
-kaukoputkesi Tähtitaivaasta.”

Päähäni räiskähti kunnon tukko kysymyksiä, kuten mikä on jästisyntyinen? ja myydäänkö jossain taikasauvoja ja kaapuja? Sysäsin kysymykset mieleni perukoille ja otin toisen paperin kuoresta.
Siinä oli lista tavaroista, joita tarvitsisin…. Katseeni osui kohtaan jossa luki:

”Ensiluokkalaiset voivat tuoda myös kissan TAI rupikonnan TAI pöllön.”

Kissa… olin aina toivonut omaa kissaa, mutta en tiennyt että velhoilla oli jotain niin tavallisia lemmikkejä kuin kissoja. Olin luullut että velhot pitivät lemmikkeinään yksisarvisia, lohikäärmeitä tai jotain kolmiraajaisia neljäpäisiä hirviöitä. Joskaan pöllö tai rupikonna ei kuullostanut kovinkaan tavalliselta.

”Ai, sinäkin tulet Tylypahkaan”, sanoi ääni viereltäni. Säpsähdin pelästyneenä ja katsahdin ylös. Edessäni auringonläikkien seassa seisoi noin ikäiseni, lyhyt ruskeahiuksinen tyttö. Olipa hän kävellyt hiljaa, ajattelin.

”Joo kai… kuka sinä olet?”, kysyin epäluuloisena.

”Olen Julia Sparky”, tyttö vastasi.

”Olen Amanda Dawson”, esittäydyin.
Tiedätkö sinä jotain Tylypahkasta?”

”Joo, totta kai!”, Julia vastasi.
Etkö sinä? Oletko jästisyntyinen?”, Julia uteli.

”Mikä on jästisyntyinen?”, ihmettelin. Taas se sana outo sana…

”Synnyit jästien luokse, mutta sinulla on taikavoimia.”, Julia selitti.

”Jaa. Tai, siis, ilmeisesti olen jästisyntyinen”, takeltelin typerästi. Olisiko minun pitänyt tietää tällaiset asiat, jos ja kun olin kerran noita?

”Tylypahka on ihan mahtava paikka.”, Julia hehkutti.

Vedin syvään henkeä ja sanoin:”Minä en taida päästä sinne.” Miksi kerroin tuollaista ventovieraalle, ajattelin.

”Mikset?” Julia ihmetteli. Pettymys näkyi hänen kasvoiltaan.

”Koska isäni luulee kirjettä joksikin pilaksi”, sanoin ja yritin estää ääntäni värisemästä.

”Eikä!”, Julia huudahti.”Tule meille”, hän jatkoi hetken emmittyään.

Avasin suuni sanoakseni jotain vastalauseeksi, mutta Julia oli jo kääntynyt kävelemään olettaen, että seuraisin. Huokaisin, nousin ylös ja lähdin seuraamaan häntä.

Kuljettuamme tiheässä metsässä viisi minuuttia saavuimme pienen, kodikkaan näköisen talon eteen. Se oli rakennettu kivestä, joka muutti jatkuvasti väriään. Nyt se oli keltavalkoinen… ja nyt sinipunainen… Tukahdutin pienen hämmästyksen kiljaisun ja seurasin Juliaa sisään taloon.

Kävelimme ihanan viileää käytävää pitkin. Taulut käytävän seinillä liikkuivat, enkä saanut katsettani irti niistä. Yhtäkkiä pientä, ikivanhaa miestä esittävä maalaus kiljahti:”Mitäs siinä tuijotat, likka?!” Henkäisin hiljaa ja pujahdin Julian perässä vihreän sävyiseen keittiöön.
Keittiössä meitä oli vastassa Julian äiti(tai ainakin luulen, että se oli Julian äiti). Hän oli solakka, keski-ikäinen nainen, jolla oli yllään jokin, joka muistutti purppuran väristä viittaa. Viitan taskusta pisti esiin taikasauva.

”Ai, toit ystäviä, Julia!”, Julian äiti huudahti huomattuaan minut. ”Tervetuloa!”
Julia kumartui puoleeni. ”Oletko syönyt jo aamupalan?”, hän kysyi.
Pudistin päätäni sekaisin tästä kaikesta oudosta. Julia viittasi että voisin istua pöytään hänen viereensä. Istuuduin, vaikka minua vähän epäilytti syödä lähestulkoon tuntemattomien ihmisten pöydässä.

”Mikäs sinun nimesi on?” Julian äiti kysyi ja osoitti kyhmyisellä taikasauvallaan vanhaa kaappia, jonka ovet avautuivat ja lautasia alkoi liidellä ilman halki kuin varpusia.
Katselin ihastuneena lautasten lentoa ja vastasin:

"Olen Amanda Dawson.”

Pian toisenkin kaapin ovet avautuivat ja paahtoleipiä, marmeladia ja mehua alkoi leijua pöytään. Katselin, kun aamiainen valmistui sauvan näpäytyksellä suoraan eteeni, ja täytyi myöntää, että olin suorastaan lumoutunut.

Pian istuimme pöydän ääressä syömässä paahtoleipiä ja marmeladia. Kerroin rouva Sparkylle ongelmastani. Hän kuunteli tarkkaavaisena ja lopetettuani tarinani hän sanoi:

”On varmaan parasta, että tulemme teille kertomaan vanhemmillesi, ettei Tylypahkan kirje ole pilaa. Merlinin parta, täytyyhän sinun sinne päästä, ei kaikkia sinne kutsuta.”

Yhtäkkiä huoneeseen lennähti mustavalkoinen tunturipöllö kirjekuorta nokassaan puristaen. Sen keltaiset silmät kiiluivat, kun se lennähti Julian syliin, pudotti kuoren ja liiteli sitten katonrajassa olevalle korrelle. Kuljettavatko pöllöt postia, ajattelin. Varmaan joku noitajuttu.

”Hei, Stardust toi postia!”, Julia huudahti. Hän repi kirjeen auki, luki sen ja antoi sen sitten rouva Sparkylle. Ja jollen väärin huomannut, molempien silmät tummuivat vähän. Jouduin käyttämään kaiken itsehillintäni, jotten olisi tivannut Julialta ja hänen äidiltään, keneltä kirje oikein oli.

”Oletko sinä jo lähettänyt vastauskirjeen Tylypahkaan?”, Rouva Sparky kysyi samalla kun taitteli kirjeen takaisin kuoreen. Riistin katseeni irti kuoresta ja vastasin:

”En vielä… ei meillä ole pöllöä…”, sillä ajattelin, että jos se oli noitakoulu, vastaus pitäisi lähettää noitien tyylillä.

Ei pöllöä?”, rouva Sparky kauhistui.”Hyvänen aika.”

Julia nousi pöydästä, otti kaapista käärön pergamenttia ja tasolta oven vierestä mustetta ja kotkansulkakynän. Sitten hän ojensi ne minulle. Katsoin hölmistyneenä Juliaa, sillä olin tottunut kirjoittamaan lyijykynällä paperille.

Kirjoitettuani kirjeen rouva Sparky lupasi lähettää Stardustin viemään kirjeen kunhan pöllö olisi levännyt. Söimme aamupalan loppuun, ja aioimme lähteä meille, kun rouva Sparky pysähtyi ja katseli minua vähän epäröiden.

”Pitäisiköhän minun vaihtaa… jotkin… jästien vaatteet?”, hän kysyi varovasti.
Vilkaisin hämmentyneenä Juliaa, joka kumartui puoleeni ja kuiskasi:

”Jästi on ihminen, jolla ei ole taikavoimia.” Nyökkäsin, ja sanoin rouva Sparkylle:

”Kyllä sinun varmaan kannattaisi, sillä vanhempani luultavasti hyväksyvät sinut paremmin jos sinulla on tavalliset… öh, siis jästien vaatteet.”

Rouva Sparky nyökkäsi ja poimi sauvansa kiiltävän vihreältä tasolta, jonne oli sen jättänyt. Sitten hän heilautti sauvaansa asunsa edessä ja purppurainen viitta vaihtui tavallisiksi farkuiksi ja harsomaiseksi paidaksi. Nyökkäsin tyytyväisenä ja pujahdin takaisin taulujen asuttamalle käytävälle.

Uskoin, että osaisin johdattaa Sparkyt vaikeuksitta meille, mutta erehdyin. Kun astuin ulos ovesta ja katselin ympärilleni, minulla ei ollut hajuakaan, mihin suuntaan olisi pitänyt lähteä. Vilkaisin anovasti Juliaa, joka viittasi jättimäisen kuusen suuntaan.

Onnistuin lopulta löytämään sen lahon kaatuneen puunrungon, jonka luona tapasin Julian, mutta siihen tarvittiin aika monta Julian neuvoa. Rouva Sparky oli kuin ei huomaisikaan surkeaa suuntavaistoani, mutta hän taisi ollakin kohteliaampi kuin oletin.
Pian seisoimme kotiovellani. Hengitin syvään ja koputin oveen.
Kop. Kop. Kop.
Isä tuli avaamaan ja sanoi:

”Amanda! Palasit! Me luulimme että sinä –”, isä huomasi, etten ollutkaan yksin. ”Jaaha, et olekaan yksin”, hän jatkoi katsellen Juliaa ja rouva Sparkya aika oudosti.

”Isä, tässä ovat Julia Sparky ja–”, katsoin rouva Sparkya odottaen, että hän sanoisi etunimensä.

”Rosalie Sparky”, rouva Sparky esittäytyi.

”Ajattelin, että haluaisit tavata uudet ystäväni”, sanoin. ”Onhan äti kotona?”

”On hän tuolla… mukava tavata sitten vaan… olen Mikael Dawson”, isä sanoi ja viittoi Sparkyja tulemaan peremmälle.

Pian istuimme jo olohuoneessamme. Vääntelehdin kiusaantuneena nojatuolillani enkä tiennyt mitä sanoa. Lopulta rouva Sparky tokaisi:

”Tulimme keskustelemaan kirjeestä, jonka tyttärenne sai tänä aamuna.”
Isä näytti hämmentyneeltä ja sopersi:

”Ai se… tyttärelläni on kummallinen huumorintaju, mutta en uskonut että hän syöttäisi samaa soopaa teillekkin–”.

”Se ei ole pilaa. Tyttäreni sai samanlaisen kirjeen tänään, ja olen ylpeä siitä. Taikuutta on olemassa, ja voin todistaa sen muuttamalla vaimonne donitsiksi”, rouva Sparky keskeytti. En voinut olla hämmästymättä hänen sosiaalisista taidoistaan.

”Sen kun”, isä naurahti uskoen, että rouva Sparky vitsaili ja sai äidiltä hurjistuneen katseen.
Rouva Sparky nousi seisomaan ja osoitti taikasauvallaan(jonka kaivoi harsopaitansa sisästä) äitiä. Hän silmin nähden keskittyi. Ja siinä samassa äiti alkoi muuttaa muotoaan: ensin hän kutistui, sitten hän litteni ja kaartui rinkulaksi ja lopuksi muutti väriään. Ja ennen kuin oli kulunut viittä sekuntia vieressäni olevalla nojatuolilla oli äidin sijaan herkullinen donitsi.

Loppupäivä sujui oikein mukavasti, ja ennen kuin huomasinkaan kello oli jo kahdeksan. Sovin treffit lahon puun luona, sillä Sparkyt lupasivat viedä minut seuraavana päivänä Viistokujalle hankkimaan koulutarvikkeita. Onneksi isä ja äiti antoivat luvan.

Sinä päivänä kävin nukkumaan onnellsisempana kuin koskaan. Mutta juuri kun oli nukahtamaisillani, päähäni jysähti ajatus: entä Lucy.
Lucy oli ollut paras ystäväni vuosien ajan, mutta Tylypahka oli sisäoppilaitos. Emme näkisi kuukausiin, jos koskaan. Päätin olla kertomatta sitä hänelle. Toivottavasti vain hänen vanhempansa eivät keksisi pyytää minua heille kylään. Huokaisin, käänsin kylkeä ja nukahdin.
//Siinä saattaa kestää, että saan Amandan Tylypahkaan, toivottavasti se ei haittaa.

Vastaus:

Ei haittaa lainkaan, tarinaan ehtii syventyä paremmin, kun tapahtumat eivät etene liian nopeasti. Jästisyntyisten näkökulma velhomaailmaan tuli tässä mukavana aiheena esille, ja oli hauska lukea Amandan odotuksista - että velhoilla olisi lohikäärmeitä ja yksisarvisia lemmikkinä! Paperilohikäärme-kauppa oli hauska yksityiskohta! En silti yhtään ihmettele, ettei isä ihan heti uskonut kirjeen olevan totta. Julia vaikutti ihanalta tyypiltä ja varsinkin hänen äitinsä oli tosi mukava, hyvä että Julia sattui paikalle ja pystyi auttamaan Amandaa kirjeen saamisen kanssa. Lempparikohtani oli oikeastaan tuo Julian ja tämän äidin saama kirje, joka sai heti uteliaaksi, mistä on kyse? Tuollaiset kohdat ovat erinomaisia koukuttamaan lukemaan lisää, ja se oli mainittu sopivan lyhyesti, ettei se tuntunut liian esiin nostetulta jutulta. Äidin muuttaminen donitsiksi tuntui aika karmealta ajatukselta, mutta onneksi hänet ilmeisesti muutettiin takaisin ja äiti ja isä uskoivat sitten taikamaailman olevan olemassa. Riviä vaihtaessa ei tarvitse laittaa ylimääräistä rivinvaihtoa väliin, sillä se tekee lukemisesta vähän sekavan oloista, vaikkei suntuubin vieraskirja aina rivejä selvästi erotakaan. Hienoa, että olit muistanut laittaa pilkun vuorosanojen jälkeen, mutta tarkennuksena vielä, että pilkku tulee vain pistettä korvaamaan, huudahdus- ja kysymyslauseiden kanssa tulee huuto- tai kysymysmerkki ja sitten lainausmerkki, kuten tavallista. Siis näin:
”Mikä on jästisyntyinen?” ihmettelin. Taas se sana outo sana…
”Synnyit jästien luokse, mutta sinulla on taikavoimia”, Julia selitti. Jatkoa odotellessa! :)

Saat 7 kaljuunaa, 17 tuparia sekä Vihjailija-merkin!
Aurelia » 15.2

Nimi: Abigail Rosewell, rohkelikko

09.02.2018 19:41
Kahdeksas luku~Winky

Kaksi päivää oli kulunut siitä, kun olin Anthonyt kanssa löytänyt Emman kuolleena metsästä. Turvatoimia lisättiin, mutta silti kaksi luihuis tyttöä katosi, ja metsään johti uudet verijäljet. Siksi rehtori päätti lähettää metsään professori Bonen, Blumin sekä Cilensen, jotta tytöt löydettäisiin. Valitettavasti opettajat eivät olleet vielä palanneet.

Kello oli jo paljon, ja pyörin sängyssä yrittäen turhaan saada unta. Koko koulu oli sekaisin, ja vanhemmat lähettelivät tiiviisti pöllöjä lapsilleen.
Tyttöjen makuuhuoneen ovi avautui hiljaa. Nousin sängystä ja katsoin ovelle päin. Sielä oli Anthony.
”Etkö sinäkään saa unta?” kysyin häneltä hiljaa. Hän pudisti päätään pimeässä.
”Minusta tarvitsemme jotain muuta ajateltavaa, tule mukaani”, hän sanoi ja kääntyi ympäri. Lähdin seuraamaan häntä, mutta pysähdyin, kun tajusin että hän oli lähdössä luvatta hortoilemaan käytäville.
”Minne olemme menossa?” kysyin.
”Koulun keittiöön”, Anthony vastasi, ja suostuin lähtemään hänen mukaansa. Kun pääsimme ulos oleskeluhuoneesta, Anthony johdatti minut jonkinlaiseen salakäytävään. Hetken kuluttua ahdas käytävä leveni, ja astuimme valoisaan ja tilavaan keittiöön. Kaikkialla hääräsi pieniä kotitonttuja, ja jokapuolella tuoksui makoisa ruoka. Katosta roikkui suuria putkia, ja arvelin että sitä kautta ruoka päätyi suureen saliin.

Lähdin kävelemään peremmälle keittiötä, ja silloin kotitontut huomasivat meidät. Samassa kaikki ryntäsivät luoksemme kumarrellen ja tarjoillen erilaisia ruokia. Otin jokaiselta tontulta jotain, etten loukkausi ketään. Yksi tonttu pisti silmääni. Se oli pienempi kuin kukaan muu ja paljon ujompi. Se ei tullut rynnimään minun ja Anthonyn luo, mutta katsoi meitä uteliaana suuret silmät säihkyen. Kävelin hänen luokseen, ja hymyilin.
”Hei, olen Abigail”, tervehdin ystävällisesti. En ollut ennen puhunut kotitontulle.
Tonttu vinkaisi ja juoksi lähimmän pöydän taakse. Hetken päästä tonttu kuitenkin palasi luokseni varovaisesti.
”Tunnistan pahat ihmiset, Abigail ei ole paha”, hän vinkaisi. En tiennyt mitä vastata, joten hymyilin ja nyökkäsin. Tonttu katsoi minua säteilevin silmin ja sitten hätääntyi.
”Winky on tyhmä! Ei ole esittäytynyt nuorelle neidille. Olen kotitonttu Winky, teen koulun jälkiruuat ja siivoan koulun öisin”, hän selitti ylpeänä.
”Eikö koko koulun siivoaminen ole raskasta?” kysyin Winkyltä. Sen sijaan että Winky olisi vastannut, hän hyppäsi halaamaan minua, ja alkoi itkemään.
”Abigail on niin kiltti! Omistaja ei ikinä kehu”, Winky sanoi tärisevällä äänellä. Enhän edes sanonut mitään kilttiä.
”Kuka sinut omistaa?” kysyin, ja Winky lopetti itkemisen.
”ilkeä, suorastaan paha” hän hoki hiljaa. Sitten hän pudisti päätään.
”On oltava uskollinen, ei ole Winky saanut vaatetta, ei Winky saa puhua huonoa hänestä”, Winky sopersi. Hän puhui hassusti.
”Hyvä on, ei minun tarvitse tietää”, sanoin hämilläni. Winky oli todella sekava. Hän tarrasi lepattavista korvistaan kiinni ja käpertyi maahan kärsivän näköisenä. Samoin kävi jokaiselle tontulle.
”Mitä tapahtuu?” kysyin Anthonylta.
”Abigailin pitää lähteä! Omistaja palaa”, Winky ulisi. Katsoin hetken säälivästi kaikkia tonttuja ja lähdimme Anthonyn kanssa pois. Kuka kotitontut omisti?

Juoksimme hiljaa käytävällä kohti rohkelikko tornia. Anthony piti tiukasti kädestäni kiinni, ja johdatti minua pimeässä. Pysähdyimme nurkan taakse, ja kurkkasimme ettei kukaan ollut sielä.
Joku rykäisi takanamme, ja kun käännyin, siinä seisoi professori Cilense.
”Taidatte olla pulassa” hän kuiskasi, ja alkoi raahaamaan meitä rehtorin kansliaan.

//kirjotinpas tätä tarinaa pitkään :D

Vastaus:

Tarinoidesi tunnelma onkin nyt muuttunut huomattavasti synkemmäksi! Tuollainen oppilaiden katoaminen verijälkien jättämänä puistattaa vieläkin, mutta hyvä mysteeri tästä kyllä syntyy. Ajattelin jo, että kiva saada välillä vähän mukavampaa tapahtumaa kaiken karmivan jännityksen sekaan, kun Anthony ja Abigail lähtivät keittiöön, mutta eipä se ollutkaan yhtään mukavaa, kun kotitontut käyttäytyivät noin oudosti! Onko tämä nyt vihje siitä, että koulun johdossa on joku hirveä tyyppi, vai onko kotitonttujen omistus siirtynyt jollekin muulle kuin rehtorille..? Tämä jätti miettimisen aihetta, mutta sitten Abigail jäikin jo kiinni! Ilmeisesti professori Cilense oli sittenkin jo palannut etsimästä kadonneita oppilaita. Tarinassa oli muutamia kirjoitusvirheitä, mainittavimpina "luihuistyttöä" ja "rohkelikkotorni", jotka kirjoitetaan yhteen. Jännityksen lisäksi olisi ollut kiva edetä vähän hitaammin, niin olisi saanut selville esimerkiksi miksi Anthony vei Abigailin keittiöön. Keittiökohdassa tuntui myös, kuin Anthonyä ei olisi ollutkaan, joten muidenkin hahmojen kuin Abigailin mukana pitämiseen voisi kiinnittää huomiota. Siitä huolimatta hurja tarina taas! :)

Saat 6 kaljuunaa, 15 tuparia sekä Kelmien kartoittaja-, Saapastelija- sekä Päärynänkutittaja-merkit!
Aurelia » 15.2

Nimi: Nora Collins

08.02.2018 14:06
Seitsemäs luku
Merkit

En aikonut ottaa Kurpitsajuhlaa Rosalynin kanssa puheeksi. Hän sanoisi kyllä jotain, mikäli kokisi sen tarpeelliseksi. Meidän ystävyytemme rakentui vahvalle pohjalle ja ymmärsinhän minä, että Rosalyn halusi viettää aikaa Henryn kanssa. Ei se kuitenkaan tarkoittanut sitä, etten olisi ollut hieman loukkaantunut. Tarvitsin aikaa yksin, joten en jäänyt odottamaan Rosalynin heräämistä aamulla, vaan menin yksin aamupalalle.
Suuri Sali oli yllättävän rauhallinen lauantaiaamuna. Aamuposti teki juuri tuloaan ja vaimea puheensorina täytti salin. Monet olivat varmasti vielä Rosalynin tapaan nukkumassa. Selailin jonkun pöytään jättämää Päivän Profeettaa ja siemailin appelsiinimehuani kaikessa rauhassa. Lopulta Rosalyn ilmestyi viereeni.
”Huomenta”, hän tervehti leveästi hymyillen.
”Huomenta. Oliko kiva ilta?” kysyin lähes automattisesti. Hetken harkitsin, etten ottaisi aihetta ollenkaan puheeksi. Olin kuitenkin utelias ja halusin tietää, miten Rosalynilla oli mennyt. Paras ystäväni kuitenkin sivuutti kysymykseni täysin.
”Mitä sinun ja Spencerin välillä on?” hän kysyi sen sijaan oudon innostuneesti.
”Mitä sinä tarkoitat?” kysyin ja kurtistin kulmiani hämmentyneenä.
”Hän kyseli sinusta eilen”, Rosalyn sanoi.
”Kyseli vai?”
”Joo. Etsi sinua sieltä juhlista”, Rosalyn jatkoi. ”Minusta tuntuu, että hän on ihastunut sinuun.”
Mieleni teki naurahtaa, mutta Rosalyn näytti olevan vakavissaan. Senkö takia hän oli ollut niin innokkaan näköinen? Varmasti hän suunnitteli mielessään jo tuplatreffejä.
”Enpä usko”, minä totesin. ”Ja vaikka hän olisikin kiinnostunut minusta – mikä on todella epätodennäköistä – se ei tarkoita, että minä olisin kiinnostunut hänestä.”
”Luota minuun, minä tiedän. Minulla on myös kasa lehtiä, jotka todistavat sen”, Rosalyn sanoi. Huokaisin. Hän osasi kyllä vetää minut mukaan kaikkiin juttuihinsa. Onneksi olin ehtinyt syömään aamiaiseni rauhassa, koska pian Rosalyn jo raahasi minua makuusaliin katsomaan lehtiään.
Näytti siltä, että kaikki jatkuisi kuten ennenkin.

Rosalyn ei todellakaan liioitellut, kun hän puhui kasasta lehtiä. Hänen sänkynsä alta löytyi hieno pino erilaisia teininoitalehtiä. Ne käsittelivät kaikkea uusimman viittamuodin ja huispausuutisten välillä, unohtamatta tietenkään niitä lukuisia seurustelupalstoja, joita Rosalyn oli raahannut minut katsomaan. ”Näin lumoat hänet ilman lemmenjuomaa” ja ”10 merkkiä, että hänen sydämensä sykkii juuri sinulle” olivat vain muutamia esimerkkejä kansien otsikoista.
”Kuuntele tätä: ’Jos poika yrittää tuoda esiin yhteiset mielenkiinnon kohteenne, saattaa hän olla kiinnostunut sinusta’”, Rosalyn luki ääneen yhdestä artikkelista. ”Haloo? Huispaus. Hänhän pyysi sinua harjoittelemaan kanssasi.”
”Niin, koska hän oli harjoitellut edellisenkin pitäjän kanssa. Ei tuo vielä todista mitään”, sanoin ja Rosalyn nappasi toisen lehden.
”’Jos hän hakeutuu seuraasi usein ja yrittää jutella kanssasi, on se merkki ihastumisesta’”, hän luki nyt toisesta kohtaa. ”Hänhän etsi sinua eilen sieltä juhlista ja varmasti keskustelee kanssasi harjoituksissa ja kaikkea, eikö?”
”Keskustelu ei ole merkki mistään syvemmästä. Henry ja Jameskin juttelevat minulle ja olen aika varma, ettei kumpikaan halua mitään ystävyyttä vakavampaa”, totesin. Rosalyn mietti hetken ja alkoi sitten etsimään lisää todisteita. Osan lehtien ”selkeistä merkeistä” pystyi laittamaan helposti ystävällisyyden ja kohteliaisuuden piikkiin. Olin kyllä pitänyt hieman outona sitä yhtä riimujen tuntia, kun Spencer oli istunut vieressäni, mutta en missään nimessä aikonut mainita sitä Rosalynille. En kaivannut yhtään enempää vettä siihen myllyyn. Onneksi makuusali oli sentään tyhjä, sillä en halunnut, että aiheesta lähtisi mitään huhuja liikkeelle.
Lopulta olin torjuut jokaisen Rosalynin tarjoaman todisteen, mutta paras ystäväni oli vieläkin vakuuttunut Spencerin kiintymyksestä.
”Miksi sinä olet näin innostunut tästä?” kysyin lopulta.
”Oikea kysymys on, mikset sinä ole?” Rosalyn totesi. ”Spencer on hyvännäköinen ja et voi väittää, etteikö olisi mukavaa käydä tuplatreffeillä.” Arvasinhan minä, että tuplatreffit olivat heti Rosalynin mielessä. Huokaisin.
”En vain ajattele häntä sillä tavalla. Eikä ketään pidä deittailla pelkkien tuplatreffien toivossa”, huomautin ja Rosalyn naurahti. Asia jäi kuitenkin kaivertamaan mieltäni.

Kiinnitin seuraavalla viikolla varmasti enemmän huomiota Spenceriin ja hänen käyttäytymiseensä. Vuoden ensimmäinen huispausottelu oli lähellä ja lisääntyvien harjoitusten takia näin häntä useammin. Kentällä jaetut katseet ja keskustelut sekä kehut torjunnan jälkeen pystyi helposti leimata ystävällisyydeksi ja hyväksi joukkuehengeksi. En saanut mitään erikoiskohtelua muihin verrattuna enkä usko, että Spencer yritti minua erityisesti vaikuttaa jahtaajan taidoillaan. Oikeasti tämä koko juttu hämmensi minua. Miksi neljän vuoden jälkeen hän yhtäkkiä tajuaisi olevansa ihastunut minuun? Minä olin vain – minä. Enkä ollut muuttunut vuosien varrella yhtään, olin vain kasvanut vähän. Ja jos hän oli ollut aina ihastunut minuun, niin miksei hän ollut tehnyt asialle mitään viime vuosina? Apua! Mitä jos hän tekisi asialle nyt jotain? En halunnut ajatella sitä. Koko asia vain häiritsi minua.
Ehkä ilmassa oli merkkejä. Ehkä Rosalyn oli oikeassa ja Spencer tosiaan oli ihastunut minuun. Mutta mitä minä tein tällä tiedolla? Se vain häiritsi keskittymistäni. Enkä minä pitänyt hänestä sillä tavalla.

Vastaus:

Jee, mukavaa saada Noran tarinaan jatkoa! Tämä Spencer kysymys on kyllä mielenkiintoinen - vähän jäi ärsyttämään vielä enemmän kuin Noraa, ettei Rosalyn mitenkään huomioinut Noran yksinolemista kurpitsajuhlan iltana... Jotenkin toivoo että Nora vielä joskus saa Rosalynin tajuamaan että loukkasi. Ja se on tietenkin hyvä asia, koska se tarkoittaa että lukijana olen investoitunut hahmoihin ja kiinnostunut tietämään lisää siitä, mitä tapahtuu! ;) Toisaalta Rosalynille melkein antoi jo anteeksi, koska oli niin hauska lukea tämän yrityksistä saattaa Nora ja Spencer yhteen, vaikka sitten vain tuplatreffien takia. Tuollainen omasta puolesta innostuva ystävä voisi olla mukava! Kirjoitat Noran ajatuksenjuoksua hyvin, mutta loppukappaleen sijaan olisin halunnut vielä lukea noista tapaamisista ja keskusteluista Spencerin kanssa. Rosalynin puheet herättivät hienosti kiinnostusta kaksikon suhteeseen, ja lukijana olisi mahtavaa saada itse tulkita tilannetta keskustelun ja tapahtumien pohjalta ja miettiä, mahtoiko hän olla oikeassa! Palataan asiaan sitten kun kirjoituksilta ehdit! :')

Saat 7 kaljuunaa ja 16 tuparia!
Aurelia » 11.2

Nimi: Rebecca Bennett

30.01.2018 17:25
Rebeccan kouluvuosi
kahdeksas luku

Rebecca istui makuusalin ikkunalaudalla. Hän oli poikkeuksellisesti ensimmäinen herännyt sinä aamuna. Rebecca tiiraili loppusyksyn sateiden sumentaman ikkunan läpi kuravellimäiselle kasvimaalle. Hän näki jonkin pienen ja karvaisen möyryävän mudassa. Se oli haisku. Haisku oli varmaankin karannut niistä sälelaatikoista, joissa professori Hagrid niitä piti, ja lähtenyt uimaan kuralammikkoon. Hetken harkittuaan Rebecca nousi ylös, pukeutui ja lähti alas oleskeluhuoneeseen talviviitta harteillaan.

Rebecca käveli vielä hiljaisen linnan läpi eteisaulaan ja sieltä ulos. Oli hyvä päätös pukeutua talviviittaan, Rebecca tuumi. Marraskuun purevan kylmä tuuli tunkeutui hetkessä Rebeccan harvaneuloksisien lapasten läpi. Rebecca lampsi kasvimaalle ja äkkäsi haiskun sukeltelemassa mudan seassa. Hän tähtäsi sauvallaan pahaa-aavistamattomaan haiskuun ja leijuntaloitsulla lukitsi sen takaisin suuriin sälelaatikkoihin Hagridin mökin pihalle. Rebecca kääntyi takaisin linnaa kohti. Paluumatkalla hän joutui kävelemään vastatuuleen. Rebecca kääri viittaa paremmin ylleen. Silloin hän huomasi Kielletyn metsän rajassa seisovan hahmon. Rebecca vilkaisi kaivaten linnaa, mutta kääntyi kuitenkin hahmoa kohti. Hän käveli nopeasti hahmon luo ja huusi ulvovan tuulen yli:
”Mitä teet täällä ulkona yksin?” Rebecca kiersi hahmon etupuolelle ja hätkähti. Hahmolla ei ollut kasvoja. Itse asiassa sillä ei ollut vartaloakaan. Tutkittuaan tarkemmin Rebecca tajusi, että hänen luulemansa hahmo olikin kahden kepin päälle laskettu musta huppari ja pipo. Rebecca tuhahti ärsyyntyneenä. Parin vaivaisen kepinkö takia hän oli joutunut olemaan ulkona pidempään kuin oli tarpeen? Rebecca potkaisi rakennelman kumoon ja lähti marssimaan kohti linnaa. Marssiessaan hän tajusi pelottavan asian: menomatkalla keppiviritelmää ei vielä ollut, koska hän olisi taatusti nähnyt sen. Vai oliko hän ollut keskittynyt niin paljon haiskuun, ettei ollut katsonut ympärilleen? Todennäköisempää oli, että hahmo rakennettiin silloin, kun Rebecca oli Hagridin mökin takana eikä siis voinut nähdä metsän rajaan. Joku oli nimenomaan halunnut, ettei hän näkisi rakentamista. Se joku saattoi edelleen olla lähettyvillä! Rebecca vilkuili ympärilleen ja nopeutti askeliaan. Hän avasi ulko-oven, pujahti eteisaulaan ja huokaisi syvään.

”Kävitkö sinä ulkona?” Kathy kysyi makuusalissa nähtyään Rebeccan punaiset posket ja talviviitan. Hän istui sängyllään piirtämässä.
”Joo. Heräsitkö äsken?” Rebecca kysyi ja riisui ulkovaatteensa. Kathy nyökkäsi.
”Herätetään Betzy ja mennään oleskeluhuoneeseen, minulla on teille kerrottavaa”, Rebecca komensi ja heitti talviviittansa Elizabethia päin. ”Mummamuukiviäläheitä-muaaa-aah”, Elizabeth mumisi epäselvästi. Kathy tirskahti ja nousi vuoteeltaan. Elizabeth nousi istumaan tokkuraisena.
”Mitä nyt?” hän kysyi paksulla äänellä.
”Pue nopeasti, niin mennään oleskeluhuoneeseen. Minulla on kerrottavaa”, Rebecca kuiskasi muistettuaan, että makuusalissa oli vielä nukkuvia ihmisiä.
”Mitä olen tehnyt ansaitakseni puoli yhdeksän herätyksen sunnuntaina?” Elizabeth nurisi ja veti villapaidan nurin perin ylleen.

Rebecca rojahti ihanan lämpimään nojatuoliin takkatulen eteen. Oleskeluhuone oli vielä autio. Pöydillä lojui avonaisia kirjoja, karkkipapereita ja pullonkorkkeja. Edellisenä iltana oli ollut juhlat viikonlopun vuoksi.
”No, mitä halusitkaan kertoa?” Kathy muistutti. Hän kumartui nostamaan lattialta vähän lytistyneen toffeekärpäskääreen sisältöineen ja nuuhkaisi sitä.
”Et kai aio syödä tuota?” Elizabeth kysyi inhoten. Kathy vastasi avaamalla kääreen ja nakkaamalla toffeekärpäsen suuhunsa.
”Hei, voinko nyt kertoa?” Rebecca kysyi. Elizabeth nyökkäsi.

”Miksiköhän joku viitsisi rakentaa sellaisen hahmon hämäämään sinua?” Elizabeth mietti. Rebecca oli juuri lopettanut puhumisen. Kathy näytti vähän pelästyneeltä. Rebecca kohautti olkiaan.
”Voihan joku haluta pilailla kanssasi”, Kathy ehdotti.
”Entä jos tämä liittyy jotenkin siihen, tiedättehän, viestiin”, Elizabeth madalsi ääntään. ”En usko. Miten viestin kirjoittaja tai vastaanottaja ikinä voisi tietää, kuka rahat on saanut?” Rebecca huomautti.
”Se mahdollisuus on olemassa”, Elizabeth totesi.
”No vaikka olisikin, niin todennäköisyys siihen, että nämä kaksi rikollista olisivat velhoja tai noitia, on ihan hirvittävän pieni”, Rebecca intti.
”Sitä paitsi jästit eivät voi nähdä Tylypahkaa!” Rebecca jatkoi. Elizabeth kohautti olkiaan. ”Joka tapauksessa tämä pitää selvittää”, hän päätti.
”Mennään katsomaan hahmorakennelmaa”, Kathy ehdotti näyttäen siltä, ettei missään tapauksessa uskaltaisi lähetä ulos.
”Hyvä idea!” Elizabeth huudahti eikä kuunnellut toisten vastaväitteitä.

”Minä sitten potkaisin sen maahan”, Rebecca yritti vielä kipittäessään Elizabethin vieressä. He kävelivät kohti Hagridin mökkiä.
”Okei, nyt sinun pitää kertoa täsmälleen missä liikuit”, Elizabeth käski Rebeccaa. Rebecca mietti hetken ja lähti sitten kävelemään samaa reittiä kuin viime kerralla ensin sälelaatikoille ja sitten kohti linnaa.
”Näin hahmon täsmälleen tässä”, Rebecca huusi ulvovan tuulen yli ja polkaisi kuraista maata jalallaan. Kathy tihrusti metsänrajaan ja huusi:
”En näe sitä!” Rebecca pyöräytti silmiään ja vastasi:
”Et tietenkään näe! Minä potkaisin sen kumoon!”
”Mennään lähemmäs katsomaan”, Elizabeth huudahti ja lähti kävelemään eteenpäin. Rebecca ja Kathy painautuivat kiireesti lähemmäs toisiaan.
”Äh, ei sitten! Tulen kohta takaisin”, Elizabeth huokaisi ja kiiruhti kauemmas. Rebecca tarkkaili hermostuneena Elizabethia ja yritti lämmittää käsiään hieromalla niitä toisiinsa. Elizabeth juoksi takaisin ja pysähtyi huohottaen.
”Mitä nyt?” Kathy kysyi. Elizabeth henkäisi syvään ja huusi:
”Siellä ei ole mitään! Ei yhtään mitään, paitsi kaksi syvää painaumaa mudassa!”

Vastaus:

Hieno tarina, aivan alusta asti tässä oli taas paljon mielenkiintoista tapahtumaa! Ihana yksityiskohta, että haisku oli mukana tarinassa, ja että Rebecca välitti tarpeeksi mennäkseen laittamaan sen takaisin aitaukseensa. Tuo hahmoviritelmä oli tosi karmiva, etenkin kohta, jossa Rebecca tajusi sen ilmestyneen hänen ulkona oleilunsa aikana! Ajatus ehdottomasti aiheutti oikein kylmiä väreitä käymään selkäpiin läpi. Aivan mahtavaa, että olit taas panostanut kuvailuun - nyt tapahtumista tuli kaiken kaikkiaan selkeämpi kuva, ja kuten Kathyn poimimasta toffeekärpäsenkääröstä huomasi, kuvailtua ympäristöä voi myös käyttää tehokkaasti hyväksi tukemaan vuoropuhelua! Tykkäsin myös Kathyn rohkeudesta, että hän ehdotti hahmorakennelman tarkastamista, vaikka näytti siltä, ettei todellakaan haluaisi tehdä kuten ehdotti. Toista kappaletta olisi voinut rytmittää vaihtamalla välillä riviä. Esimerkiksi "Paluumatkalla", "Rebecca tuhahti ärsyyntyneenä" ja "Rebecca vilkuili ympärilleen" alkavat lauseet olisivat voineet alkaa uudelta riviltä. Samassa kappaleessa oli myös monta kertaa Rebeccan nimi, osan olisi voinut korvata "hän"-pronominilla tai sitten tekijän olisi voinut jättää kokonaan nimeämättä, esimerkiksi näin: "Mutta ihmiseltä näyttänyt hahmo olikin vain kahden kepin..." Joka tapauksessa upea tarina taas, jännitys tiivistyy!

Saat 6 kaljuunaa, 17 tuparia sekä H-h-hui kauhistus- ja Miljöön muotoilija-merkit!
Aurelia » 11.2

Nimi: Edith Kingsley, Korpinkynsi

29.01.2018 02:00
Kuudes luku

Joulu oli Kingsleyn perheellä sujunut varsin leppoisasti. Kingsleyn suku on aina viettänyt melkoisen perinteikästä joulua suvun kanssa. Komea kuusi oli hankittu muutama päivä ennen joulua jo koristeltu upeilla koristeilla. Aattona pöydät notkuivat täynnä herkullista ruokaa, ja seuraavana aamuna avattiin lahjat. Perhe oli ollut hyvillään Edithin lahjoista, vaikkei ne kovin kummoisia olleetkaan. Sekon pilapuodista Edith oli ostanut Noahille Räjähtävä näpäys- pelilaudan ja Michaelille hikkamakeispussin. Hunajaherttuasta hän oli ostanut äidille hedelmäetanapussin, isälle toffeekärpäspussin ja Felicialle kookosjääkuutioita.
Oli kuitenkin aika palata taas arkeen, ja juna Tylypahkaan lähtisikin jo pian.

Edith heräsi yht’äkkiä tuntien jonkun katsovan häntä. Eikä hän väärässä ollut laisinkaan. Tyttö antoi katseensa kiertää huonetta. Pian hän äkkäsi kaapin pimeyksissä lymyilevän pöllön, Alicen. Lintu oli ilmeisesti lentänyt vähän aika sitten ikkunasta sisään ja jättänyt sen raolleen. Ilmankos sitä oli kylmä. Edith nousi pikaisesti ylös ja sulki ikkunan. Yön aikana oli satanut huimasti lisää lunta. Sitähän oli melkein kolmisen metriä. Alice lennähti tytön sängyn päätyyn ja huhuili iloisesti. Se taisi tietää olevansa matkalla Tylypahkaan jo tänään. Pöllö viihtyi huomattavasti paremmin koulun pöllölässä, koska kotona sillä oli kovin tylsää. Lisäksi pöllölässä asusteli muutama sata muutakin pöllöä, joiden kaveri Alice varmasti oli.
”Tule, mennään alakertaan”, Edith sanoi ja avasi huoneensa oven. Pöllö lennähti sängyltä Edithin olan yli käytävälle ja sieltä portaat alas olohuoneeseen. Tyttö virnisti pöllölle ja lähti itsekin perään.
Aurinko ei ollut edes vielä noussut ja talossa oli vielä hiljaista. Edith keitteli itselleen teetä ja istahti sohvalle odottamaan muiden heräämistä. Ensiluokkalainen tiesi varsin hyvin, että hänen oli vielä pakattava arkku koulua varten. Kaikki muut olivat tehneet sen jo.

Koska tänään oli lähtö takaisin kouluun, oli koko perheen herättävä kahdeksan maissa. Varttia yli kahdeksan istuikin koko perhe isää lukuunottamatta aamiaispöydässä. Edithin isällä oli ollut aikainen aamu ja hän olikin lähtenyt jo ennen kukon laulua. Kingsleyn nelilapsisen perheen arki oli ollut värikästä varsinkin lasten vielä olleessa pieniä. Oikeastaan, ihan samanlaista draamaa löytyi vieläkin aamiaispöydästä.
”Äiti arvaa mitä” Michael huudahti arvaamattomasti ja haukkasi palan leivästään. April ei ennähtänyt edes kysyä, kun Michael kuitenkin jo sanoi virnuillen:
”Edithillä on poikaystävä!”
Edithistä tuntui kuin aika olisi pysähtynyt. Kellon viisarit olivat lakanneet tikittämästä. Aivot tytön päässä kuitenkin raksuttivat kiivaasti. Mitä? Ai poikaystävä? Kuka muka, eihän Edith edes ollut poikien kanssa!
”Se luihuisen poika, se toisluokkalainen”, Michael tokaisi ja rikkoi hiljaisuuden. Samassa Edith tajusi kenestä hänen veljensä puhui. Casperista tietenkin. Ja siitä varmaankin kuinka he olivat istuneet kaksin junan vaunussa. Mutta he kaksi olivat vain kavereita. Ja Michael varmasti tiesi tämän. Eihän hän itsekään ollut varmaan koskaan pussannut tyttöä.
”Ai oikeastikko?”, April sanoi heleästi ja kääntyi kysyvästi tyttärensä puoleen.
”No ei tietenkään”, Edith ärähti ja mulkaisi Michaelia, joka oli parhaillaan ahtaamassa leipää suuhunsa. Toivottavasti vielä tukehtuisi siihen.
”Äiti Edith ei oo edes kahtaatoista”, Felicia naurahti.
”Ihan varmasti Edith tykkää siitä pojasta”, Michael kiusasi ja nousi pöydästä lähteäkseen. Niin hänen tapaistaan poistua draaman vallitessa keittiötä.
”No olipa hauska juttu Michael”, April sanoi ja siristi pojalleen silmiään. Oli hyvin Michaelin tapaista kiusata nuorempiaan, eli tässä tapauksessa Edithiä. Ken tietää millä ihmeen kaupalla poika oli aikoinaan päässyt korpinkynsiin.
”Joo. Aina sä oot niin hauska”, Felicia totesi ja nousi itsekin ylös. Edith tunki viimeisen palan leipää suuhunsa ja kiiruhti yläkertaan pakkaamaan.

”Edith ootko valmis?” Felician ääni kuului ovelta. ”Muiden arkut on jo autossa. Voin kantaa ton laukun, mut tuu jo!”
”Joo-o, oota hetki suljen eka tän”, tyttö vastasi hilpeästi ja työnsi arkun kiinni jalallansa. Samassa hän huomasi pöydällänsä kirjan, minkä hänen piti palauttaa ennen joululomaa. No ainakin hän oli saanut kirjan luettua. Ihan näin jos positiivisia asioita tahdottiin asiasta löytää. Kirjan hän otti kainaloonsa ja kiirehti Felicia perässään alakertaan.
”Hyvä kun tulitte. Laittakaa tuo laukku nopeasti autoon niin ehditään asemalle ajoissa”, Noah hoputti ja silmäili kärsimättömästi kelloa.
”Juna lähtee yhdentoista aikoihin ja kello on puoli kymmenen. Miten sulla noin kiire on?” Edith uteli ja katsahti Feliciaan, joka näytti hivenen huvittuneelta.
”Minulla on tärkeitä valvojaoppilas-tehtäviä tehtävänä asemalla”, Noah sanoi ja pyyhkäisi hieman hänen rinnassa kiiluvaa valvojaoppilas-pinssiä. Edith naurahti hieman ja ryhtyi Felician avuksi laukkua kantamaan.
”Sillä on noussut kusi päähän”, neljäsluokkalainen naurahti ja nosti laukun autoon, jota oltiin laajennettu taikakeinoin.
”Hyvin selvästi näkyvissä. Eihän se ookkaan muuta oikein tehnyt kun kiillottanu sitä pinssiä”, Edith hymähti ja istui Auton penkille Michaelin ja Felician väliin.
”Nyt meidän prinssiä saa sitten odottaa”, Michael tuhahti ja painautui penkkiinsä.
”Ai säkin tiiät kenestä me puhutaan?” Felicia naurahti.
”Tietenkin. Noah on kuumin puheenaihe. Äidin lemppari, tietenkin vasta Edith sun jälkeen, koska oot pienin”, Michael naurahti. Noah oli näiden kolmen ainoa yhdistävä tekijä. Jos he jostain yhdessä puhuivat, puhuivat he Noahista.
”No mut en oo niin vajaa ku sä ni siinä syy miks oon pidetympi”, Edith virnisti ja samassa April sekä Noah astuivat autoon ja takapenkin poppoo hiljeni. Michael kuitenkin nipisti Edithin sanoista kostoksi lujasti hänen käsivarttaan.

”Pärjäättehän varmasti jos nyt lähden?” April kysyi hieman huolestuneen näköisenä.
”Toki. Pidän Edithistä huolen äiti”, Noah sanoi ja laski kätensä ensiluokkalaisen olkapäälle. Äiti hymyili säteilevästi ja katosi sitten pylvään läpi laiturille 9 ja 10 väliin. Heti äidin kadottua Edith luikerteli Noahin käden alta pois.
”Kiitos paljon, löydän kyllä junaan joka sijaitsee kymmenen metrin päässä minusta. En ole likinäköinen puutarhatonttu”, Edith tokaisi ja alkoi raahaamaan matkalaukkua junaan. Ei kestäisi enää kauaa, niin hän näkisi jo Susien ja muut kaverit. He olivat muutamaan otteeseen kirjoitelleet loman aikana ja Susie oli kertonut kuolevansa tylsyyteen. Lisäksi hän näkisi pitkästä aikaa Casperin. Siitäkin Edith oli iloinen, kylläkin vain kaverillisella tavalla, vaikkei kaikki sitä välttämättä luulleetkaan.

// tää joulutarina _vähän_ veny joten jätin sen kertomatta oikeastaan ja hoidin Edithin takaisin kouluun XD Olen pahoillani mahdollisista kirjoitusvirheistä, kello on tosiaan kaksi sunnuntai maanantai välisenä yönä ja halusin sitten tulla tän tänne jakamaan :DDDD joo. kiitos ja anteeksi

Vastaus:

Olitpas myöhään hereillä! :') Tykkäsin tarinasta tosi paljon, Edithin perhe on selvästi hyvin suunniteltu, mutta olisin mielelläni lukenut joulustakin, koska tämä olisi melkein käynyt aloitustarinasta, lukuun ottamatta alun lumikinoksia. Mitään kovin erikoista ei tapahtunut, ja tässä vaiheessa tarinoita alkaa jo odottaa jotain tavallisesta poikkeavaa, johon voisi ainakin vihjailla! Toki Edithin kiinnostus Casperia kohtaan oli hyvä keskipiste tarinassa. Michaelin huudahdus ei ei sinänsä vielä herättänyt epäilyksiä, mutta kun Edith itse sanoi, että oli kiinnostunut "kylläkin vain kaverillisella tavalla", jäi epäilemään, mahtaako Edith sittenkin pitää pojasta, mutta ei vain myönnä sitä itselleen... Joka tapauksessa odotan innolla, mitä tapahtuu, kun he tapaavat taas toisensa. Oli kiva, että Felicia ja äiti olivat ruokapöytädraamassa Edithin puolella. Likinäköinen puutarhatonttu oli hauska sutkautus! Lempikohtani oli tuo Edithin herääminen omassa huoneessaan, se oli mukavan persoonallisesti ja tunnelmallisesti kirjoitettu! Välillä hämmensi, että Edithin äitiin viitattiin tämän nimellä, olisi ehkä selvempää ja mukaansatempaavampaa puhua suoraan äidistä. Samoin "ensiluokkalainen" ja "nelosluokkalainen" sekoittivat, niiden sijaan olisi voinut käyttää hän-pronominia. Hyvä tarina jälleen!

Saat 6 kaljuunaa, 17 tuparia sekä Kappaleenkatkoja-merkin!
Aurelia » 30.1

Nimi: Elisabeth Swan

28.01.2018 21:40
Jatkoa......



Nyt äiti ja isä katsoivat minua vielä enemmän hämillään. Hymyni alkoi hyytyä.
"E-ettekö te, ole tehneet tätä kirjettä? Äiti pudisti päätään hitaasti. Olin kuullut noidista ja velhoista vain kirjoissa ja saduissa. Oliko mahdollista, että noitia ja velhoja on olemassa? Ja mikä tärkeämpää, olenko MINÄ noita? Kirje vaikutti niin viralliselta. Olin huomaamattani valunut nojatuoliin. Äiti ja isä katsoivat toisiinsa, sitten minuun. Vajosin vielä syvemmälle nojatuoliin. Silloin ovikello soi. Menin avaamaan. Kynnyksellä seisoi nainen. Naisella oli sininen hame, joka uloittui nilkkoihin. Mustat saapikkatt, hopeinen paita, jossa oli korppi. Hänellä oli myös noidan hattu ja velhon kaapu, jonka rinnassa oli sama vaakuna kuin kirjeessä.
"Hei." Hän sanoi ja astui kynnyksen yli.
"Öö.. päivää?"
" Päivää, olen professori Owl, Tylypahkan noitien ja velhojen koulusta.
"Okei." Olin todella hämilläni tästä odottamattomasta vieraasta. Tällä välin myös äiti oli saapunut eteiseen.
" Tule ihmeessä peremmälle." Äiti sanoi.

Menimme olohuoneeseen.
" Elisabeth, varmaan sai kirjeemme?"
" Kyllä, kyllä minä sain."
" Tylypahkaan pääsee siis vain noidat ja velhot. Olemme huomanneet sinussa kykyjä, jotka viittaavat siihen että olet noita. Ja täten tervetullut Tylypahkaan." Professori Owlen ääni oli rauhallinen ja tunsin oloni rentoutuneeksi.
" Eli se kirje oli aito?"
" Kyllä, ja sinä pääset tylypahkaan."
" Vau, tai siis ööö, mitä?!"
" Kyllä, juuri niin. Tylypahkassa nähdään!" Professori Owl sanoi, käännähti kannoillaan ja katosi!
" M-miten hän vain katosi?"
" Ei aavistustakaan, mutta meidän pitää varmaan käydä hankkimassa sinun koulutarvikkeesi, Tylypahkaa varten." Äiti sanoi melkein nauraen.

Seuraavassa tarinassa kerrotaan Elisabethin käynnistä viistokujalla.














r





































n





































r





































n
















Vastaus:

Kommentoin molemmat tarinat nyt tähän samaan, kun ne tulivat samalla kertaa! :) Ensin suosittelen, että kirjoitat tarinasi aluksi johonkin tietokoneen kirjoitusohjelmaan, jos et joo tee niin, esimerkiksi Wordiin tai muistioon. Kun tarina on valmis, sen voi kopioida suntuubin vieraskirjaan ja lähettää! Silloin tarina pysyy paremmin tallessa ja sitä pystyy itse tarkastelemaan paremmin, kuin pikkuruisesta vieraskirjan laatikosta! :)

Hieno aloitus tarinalle, Elizabthin luonne ja perhe tulivat hienosti esiin, ja jästisyntyisten tutustuminen velhomaailmaan on sekin hurjan mielenkiintoinen aihe! Elizabeth vaikuttaa itse mukavalta tyypiltä, tykkäsin tarinan ensimmäisessä osassa siitä, kun sanoit hänen olevan kirjan maailmassa vielä postia hakiessa. Siihen pystyi samastumaan, minullekin on joskus käynyt niin! Hän päätteli hyvin, että kirjeen oli oltava vain isän jekku. Onneksi professori Owl sentään saapui selittämään asioiden laidan, niin perhe sai paremmin tietää, mistä on kyse! Tarinoissa oli sopivasti kertomista tapahtumista, kuvailua ja tässä toisessa osassa myös keskustelua. Professorin ulkonäön kuvaus oli erityisen hyvä. Tarinassa oli kuitenkin jonkin verran kirjoitusvirheitä, jotka huomaa paremmin, kun tarkastelee tarinaa uudelleen kirjoittamisen jälkeen. Esimerkiksi Tylypahka ja Viistokuja täytyy muistaa aloittaa isolla alkukirjaimella, koska ne ovat nimiä. Tässä toisessa osassa henkilöiden vuorosanat oli hienosti aloitettu uudelta riviltä, mutta ensimmäisen tarinan kertomukseen olisi myös laittaa kappaleenvaihtoja. Kappaletta voi vaihtaa aina silloin, kun siirrytään uuteen asiaan. Siten tekstiä on helpompi lukea! :) Jatkoa odotellessa!

Saat 5 kaljuunaa sekä 12 tuparia!
Aurelia » 30.1

Nimi: Elisabeth Swan

27.01.2018 20:02
-Elisabeth! Tule alakertaan! Kuulin äidin äänen vain vaimeasti. olinnimittäin täysin uppoutunut kirjaani. pakottauduin palaamaan mielikuvitusmaailmasta todelliseen maailmaa. Oli 6.6 eli syntymäpäiväni. Täytän tänään yksitoista ja on lauantai! Mikä helpotus. Tänään oli todistustenjako, ja sain kaikista aineista 9 tai 10. Kävelin kaikessa rauhassa alakertaan, jossa äiti, isä ja isosiskoni olivat katsomassa televisiota. Kun äiti huomasi saapumiseni hän pyysi minua hakemaan postin. Menin eteiseen ja pujotin tennarit jalkaan. Ulkona aurinko paistoi ja oli lämmin, niin kuin kesäpäivänä kuuluu olla. Meidän postilaatikko on punainen niin kuin meidän puutalo. Avasin postilatikon ja otin postin. Selasin postia hajamielisesti koska olin edelleen kirjan maailmassa. Silloin huomasin kellertävän kirje kuoren joka oli kiinnitetty punaisella sinetillä. Katsoin kirjettä tarkemmin ja totesin että se oli osoitettu minulle! En ole saanut postia sataan vuoteen! Olin niin innoissani että suorastaan loikin sisälle, potin kengät jalasta ja ryntäsin olohuoneeseen missä muut edelleen olivat. Heilluttelin omaa kirjettäni ja pamautin muun postin äidin käteen. Äiti katsoi minua ihmeissään. Selitin mitä olin löytänyt ja hän kehotti minua avaamaan kirjeen. Avasin sen ja luin ääneen: Tylypahkan noitien ja velhojen koulu
Rehtori: Albus Dumbledore ( Merlinin ritarikunta, ensimmäinen luokka, suurtaikuri, päänoita, ylihörhö, kansainvälinen velholiitto)
Arvon Neiti Swan, Meillä on ilo ilmoittaa, että teille on varattu opiskelupaikka Tylypahkan noitien ja velhojen koulusta. Ohessa on lista tarvitsemistanne kouluvälineistä. Lukuvuosi alkaa 1.9 pidettävillä alkajaispidoilla ja opetus alkaa sitä seuraavana päivänä. Odotamme pöllöänne viimeistään 31.heinäkuuta. Ystävällisin terveisin vararehtori. Minerva McGarmiwa. Haukoin henkeä ja sitten aloin nauraa valtoimenaan. Tämän täytyi olla niitä isän jekkuja syntymäpäiväni kunniaksi.

Nimi: Abigail Rosewell, rohkelikko

27.01.2018 18:00
Seitsemäs luku~Kurpitsajuhla, kuolemanjuhla

! Varotan, tän tarinan lopussa on raakaa materiaalia, joten lue omalla vastuulla !

Oli kulunut jo viikko siitä, kun olin päässyt pois sairaalasiivestä. Istuin kirjastossa Caran ja Ronin kanssa ja juttelimme kurpitsajuhlasta.
”En malta odottaa sitä!” Cara hihkaisi.
”En minäkään, mutta harmi ettemme voi olla samassa pöydässä”, Ron huokaisi puhuen huomattavasti hiljempaa kuin Cara.
”Mutta onhan sinulla sinun kaikki ystävät puuskupuhista”, lohdutti Cara.
Olin juuri vastaamassa, kun takaatani kuului ääni.
”Hei, Abigail!” käännyin ympäri, ja takanani seisoi se tois luokkalainen poika, johon olin törmännyt. Kävelin hänen luokseen hymyillen.
”Mistä tiedät nimeni?” kysyin ihmeissäni.
”Kuulin, kun ystäväsi kutsuivat sinua sillä nimellä” poika kertoi, mutten oikein uskonut.
”Oliko sinulla jotain asiaa minulle?” kysyin.
”Kyllä. Tuota, haluaisitko olla kanssani joskus?” hän kysyi hieman vaivaantuneena, ja jatkoi.
”Voitaisiin mennä vaikka tänään huispaustreenieni jälkeen jonnekkin ja tutustua, tai ei sinun ole pakko tietenkään tai”, hän ehdotti ja ennen kuin ehti jatkamaan, keskeytin hänet.
”En tiedä edes nimeäsi”, sanoin virne kasvoillani ja lähdin takaisin Ronin ja Caran luo.
”Antohny. Nimeni on Anthony Tromson!” poika huusi perääni.

Kävelimme pihalla ympäriinsä Thomaksen kanssa. Cara oli lähtenyt etsimään professori Bonea, ja Ron ei halunnut liittyä seuraan, sillä pojat vihoittelivat edelleen toisilleen.
”Kurpitsajuhlasta tulee varmaan uskomaton”, Thomas mietti.
”Niin tulee. Mutta minä tulen sinne vähän myöhässä”, aloitin. Olin päättänyt mennä katsomaan Anthonyn huispausharjoitukset ja sen jälkeen viettää aikaa tämän kanssa.
”Miksi?” Ihmetteli Thomas.
”Vietän aikaa erään ystävän kanssa”, kerroin lyhyesti, mutta sitten pysähdyin.

”Katso! Katso kiellettyyn metsään”, puut huojuivat hurjasti ja jonkinlaista napsutusta kuului kaukaisuudesta-aivan kuten unessa.
”Mikä metsässä mahtaa olla?” ihmetteli Thomas ja katsoi minuun.
”En tiedä, mutta se kävi todella lähellä metsän rajaa”, sanoin pohdiskellen. Entä jos se otus poistuisi metsästä ja tulisi kouluun?

Kaikki puhuivat innoissaan kurpitsajuhlasta, mutta minä tein lähtöä. Olin lähdössä katsomaan huispaustreenejä, ja koska ulkona tuuli kovasti, laitoin lämpimän tupahupparin takkini alle ja kaulahuivin päälle. Livahdin huomaamattomasti pois oleskeluhuoneesta, sillä en olisi varmaan saanut lähteä, kun kurpitsajuhla oli alkamassa. Kuljin käytävällä mahdollisimman viattoman näköisenä ja saavuin nopeasti eteisaulaan.
”Minnes neiti on matkalla? Kenties tekemään kolttosia vai mitä?” kuului karhea ääni. Käännyin ympäri ja näin vahtimestari Voron. Hänen rasvaiset hiuksensa roikkuivat päässä iljettävästi, ja hän tuijotti minua hyytävällä katseella. Kun olin hetken hiljaa, hänen kasvoilleen levisi virne ja keltaiset hampaat tulivat näkyviin.
”Taidat olla pulassa”, hän kähisi.
”Unohdin tänään hanskani ulos, ja olen lähdössä hakemaan niitä”, sanoin rennosti. Voro tutkaili minua, ja sitten murahti.
”Minä odotan sinua tässä, ja jos et viidessä minuutissa ole palannut, olet pahassa pulassa!”
Kiiruhdin ulos ja juoksin huispauskenttää kohti. Taivaalla kiisi pienen pieniä pisteitä, jotka alkoivat näyttää enemmän ihmisiltä, kun lähestyin kenttää. Menin katsomoon istumaan, mutta melko pian pelaajat laskeutuivat maahan, ja katosivat pukukoppiin.
Kun tovin olin odotellut, Anthony tuli luokseni.
”En uskonut että tulet”, hän sanoi aidosti yllättyneenä. Hymyilin hänelle ja lähdimme kävelemään pois katsomosta.

”Minne menemme?” ihmettelin, kun Anthony lähti kävelemään kohti Hagridin mökkiä.
”Näytän sinulle hienon paikan”, Anthony sanoi, ja katsoi taakseen varmistaakseen, että tulen perässä.
Kävelimme aivan kielletyn metsän rajalle, ja sitten käännyimme metsään.
”Anthony, täällä ei saisi olla”, aloitin, mutta hän hymyili minulle ymmärtäväisesti, ja jostain syystä lopetin. Eihän se haittaisi, jos me ihan vähän ylittäisimme rajaa.
Suoraan eteemme ilmestyi kaatunut puu, ja Anthony kiipesi sen päälle. Kiipesin perässä, ja lähdimme kävelemään runkoa pitkin kuusen oksia kohti.

Yhtäkkiä Anthony pysähtyi. Hän osoitti käsi täristen jonnekkin. Katsoin tarkemmin, ja näin jonkun makaavan maassa. Hyppäsin alas puusta ja juoksin sen luo. Maassa makasi tyttö, jonka iho oli kylmä ja kalpea, eikä hän reagoinut mitenkään. Tytön silmät olivat pyöristyneet pelosta, ja kyynel oli jäänyt tämän poskeen. Kokeilin hädissäni tytön pulssia, enkä tuntenut mitään.
”Anthony!” parkaisin ja hän tuli luokseni.
”Katso”, hän kuiskasi ja nyökkäsi tytön vatsaa kohti. Vatsa oli täysin verinen, ja siinä oli reikä. En saanut kunnolla henkeä ja minua alkoi ahdistaa. Nostin katseeni, ja melkein oksensin. Tytön vieressä oli kaksi veristä länttiä, joista lähti verivana syvemmälle metsään. Haukoin henkeäni, enkä tiennyt mitä tehdä. Anthony pysyi yllättävän rauhalliselta vaikka olikin säikähtänyt.
”Meidän pitää hakea opettajat”, Anthony sanoi.
”Emme voi jättää tyttöä tuohon”, sanoin hädissäni.
”Hän on kuollut. Jos tämän tekijä on yhä metsässä, täällä ei ole turvallista”, Anthony selitti. Nyökkäsin ja lähdimme kohti linnaa.

Juoksimme sisään eteisaulaan ja suoraan Voron ohi. Kuulin, kuinka hän huusi peräämme.
”Olette pulassa kun saan teidät kiinni!”
Juoksimme nopeasti suureen saliin, ja kaikki kääntyivät tuijottamaan meitä kahta.
”Rehtori! Metsässä on murhattu tyttö!” Sanoin aivan paniikissa. Saliin puhkesi kova hälinä ja paniikki. Rehtori nousi vakavana ylös.
”Lucy ja Patrizia, rauhoittakaa tilanne täällä, muut opettajat, tulkaa mukaani. Te kaksi-hän osoitti minua ja Anthonya-näyttäkää tietä”, lähdimme nopeasti takaisin kohti metsää, nyt mukanamme lauma opettajia.
Matkalla rehtori otti meidät kiinni.
”Mitä on tapahtunut?” hän kysyi hengästyneenä puolivälissä matkaa.
”Olimme metsän lähettyvillä ja huomasimme maassa makaavan tytön. Hän oli kuollut ja täysin verinen. Ilmeisesti hänen kanssaan on ollut muitakin, mutta heistä ei ole muuta jäljellä kuin verta”, Anthony selitti.

Tytön luona osa opettajista ensin tarkasti elääkö tyttö, ja sitten he nostivat tämän loitsun avulla ilmaan. Minulle tuli entistä pahempi olo kun näin, että tyttö oli eräs Emma Kindess. Hän oli todella mukava kaikille eikä olisi satuttanut edes kärpästä. Hän oli myös Ronin ystävä.
Kaikkien huomio kiinnittyi verivanaan, joka johti syvälle metsään.
”Pitäisikö sitä seurata?” ehdotti professori Grunle.
”Kyllä. Täällä on ollut varmasti pari muutakin oppilasta, mutta he ovat kadonneet ja heidät täytyy löytää”.

Vastaus:

Kuolemanjuhla oli kyllä osuva otsikko, kun juhlaan liittyi tällä kertaa näin karmaisevia tapahtumia! Kohtuuden koettelija-merkki on täysin ansaittu, metsästä löytynyt tyttö oli hirveä mielikuva! Kammottava ajatus, että maailman turvallisimmassa paikassa, Tylypahkassa voi sattua tuollaista, ei ihmekään, että koko koulu joutui paniikin valtaan. Tykkäsin tarinasta kovasti, tässä oli nyt juuri sopiva määrä elementtejä, eli Anthony, Voro ja metsän löytö, sekä kurpitsajuhla, joka toi tapahtumiin tunnelmaa. Ihanaa, että tuo poika tuli nyt paremmin mukaan ja esitellyksi - hauskaa, että tällä kertaa Anthony oli hermostuneempi kuin Abigail! Mahtaako Anthony olla ihastunut Abigailiin, kun kysyi tätä viettämään aikaa kanssaan..? Nyt ehkä saattaa myös selvitä, antoiko Anthony sen rannekorun, vai onko sen ilmestyminen mystisempää! Tekstissä oli muutamia pieniä juttuja, jotka tarttuivat silmään: "takaatani" kirjoitetaan kirjakielessä "takaani", eli "kun takaani kuului ääni. Toisluokkalainen on yhdyssana. Jos vuorosanan jälkeen ei tule johtolausetta (hän sanoi), piste sijoitetaan lainausmerkkien sisään. Siis näin:
"Täällä on ollut varmasti pari muutakin oppilasta, mutta he ovat kadonneet ja heidät täytyy löytää."

Saat 6 kaljuunaa ja 18 tuparia, sekä Sekasorronsynnyttäjä-, Kurpitsajuhlia- sekä Kohtuuden koettelija-merkit!
Aurelia » 30.1

Nimi: Amanda Dawson

26.01.2018 17:30
"Amanda,herää!" äiti huusi.
"Ehkä huomenna" mutisin unisesti.
Nousin ylös, puin päälleni ja kävelin keittiöön. Isä istui tuolilla pöydän pitkässä päässä, kuten aina.
"Huomenta" sanoin isälle ja heitin mytyn vaatteita tuoliltani isän vierestä ennen kuin istuuduin sille.
"Huomenta, kaunotar. Hakisitko postin? isä kysyi.
"Isä,kuinka monta kertaa olen kieltänyt sinua sanomasta minua kaunottareksi?" tokaisin ja nousin ylös.
"Sellaiset kolmisen tuhatta" isä vastasi hilpeästi."Haehan nyt se posti".
Kävelin eteiseen ja kumarruin poimimaan pinkan kirjeitä maasta. Lasku, hammaslääkäri-ilmoitus ja... mikä tuo on? Kellertävä kirjekuori, joka oli suljettu viininpunaisella leimalla. Leimassa oli mäyrä, kotka, käärme ja leijona "T" kirjaimen ympärillä.Käänsin kirjeen toisi päin ja luin:

Neiti Amanda Dawson,
Lehtikuja 4,
Lontoo

Mielenkiintoni heräsi. Avasin kuoren ja luin:

TYLYPAHKAN NOITIEN JA VELHOJEN KOULU
Rehtori: Albus Dumbledore
(Merlinin ritarikunta, Suurtaikuri,Ylihörhö)
Hyvä neiti Dawson,
täten ilmoitamme, että Sinulle on varattu paikka Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa. Ohessa saat luettelon kirjoista ja välineistä, jotka tarvitset. Lukukausi alkaa 1.syyskuuta. Odotamme pöllöäsi viimeistään 31.heinäkuuta.
Minerva McGarmiva
Vararehtori

Hiljaisuus.
"Amanda,missä sinä oikein viivyt?"
Pahus. Isä. Ajattelin. Hetken emmittyäni työnsin kirjeen taskuuni, nappasin loput kirjeet lattialta ja riensin keittiöön.
"Missä sinä oikein viivyit?" isä kysyi.
"En missään..." vastasin epämääräisesti. Ajatukseni askartelivat kirjekuoressa, joka odotti taskussani. Mikä Tylypahka oli? Oliko noitia ja velhoja oikeasti olemassa? Ja mikä tärkeintä, olinko MINÄ noita?
Tästä tuli vähän lyhyt...







Vastaus:

Olipas mukava ensimmäinen tarina, vaikka lopussa jo vähän mysteeriä olikin! Amanda vaikuttaa hauskalta tyypiltä, tuo "ehkä huomenna" nauratti! Vanhemmat vaikuttivat ihanilta, hauska yksityiskohta että isä kutsuu Amandaa aina kaunottareksi. Mielenkiintoista miettiä, miten jästiperheissä asuvat reagoivat tuollaisen kirjeen ilmestymiseen! Lopussa kirjeen saapuminen oli muutenkin kirjoitettu hyvin, tykkäsin erityisesti tuosta lyhyestä kappaleesta kirjeen lukemisen jälkeen, "Hiljaisuus." Se painotti hyvin kirjeen tärkeyttä ja sen jälkeistä mietiskelyä! Olisi ollut kiva lopussa tietää vielä tarkemmin Amandan ajatuksista, esimerkiksi miksi hän ei halunnut näyttää kirjettä vanhemmilleen, vaan piti sen salassa? Muutamia oikeinkirjoitukseen liittyviä juttuja tuli mieleen, joiden korjaamisen jälkeen tarinaa on sujuvampi lukea. Pilkun ja pisteen jälkeen täytyy joka kerta muistaa laittaa väli, ja vuorosanoissa tavallisten lauseiden kanssa lainausmerkin jälkeen tulee pilkku ennen johtolausetta (hän sanoi). Siis näin:
"Sellaiset kolmisen tuhatta", isä vastasi hilpeästi. "Haehan nyt se posti." Jatkoa odotellen! :)

Saat 5 kaljuunaa, 13 tuparia sekä Hymyhuulten hilaaja-merkin!
Aurelia » 27.1

Nimi: Isabel Lovelace

25.01.2018 16:48
Ennen tylypahkaa. En pitänyt elämästäni. En ennen kuin tulin tylypahkaan. Tiesin että olen noita mutta kestäisi vielä ikuisuus ennen kuin pääsisin sinne! Olin näet kuusivuotias. Isä vietti suurimman osan ajastaan töissä ja äiti oli kuollut vuosi sitten. Se satutti yhä joten olin siivonnut kaikki muistot äidistä omaan laatikkoonsa. Olin siirtänyt laatikon kaappiin. Siellä ne valokuvat ja syntymäpäivälahjat olivat. Olin yksinäinen ja halusin ystävän. Enemmän kuin mitään muuta. Eräänä päivänä halusin "saattaa" isän töihin ja vaikka tiedän että sellaista ei saisi tehdä olin valmistanut monijuomaliemen ja naamioiduin erääksi ministeriön henkilöksi. Aioin saada selville äitini todellisen kohtalon. Ajattelin että ministeriö tietäisi asiasta enemmän kuin minä. Olin näet nähnyt vain pamauksen ja välähdyksen. Menin ministeriöön sisään ja näin ison värikkään eteishallin jossa kulki satoja noitia ja velhoja. Kaikki tietenkin kiirellisiä. Jos olisin ollut oma itseni jäisin jalkoihin mutta 180 senttisenä miehenä pärjäsin oikein hyvin.
- Olet näköjään jo terve Thomson! Mies jonka tunnistin Williamsiksi sanoi minulle.
- Öh... kyllä, sanoin.
Teen vielä jatkoa :)

Vastaus:

Olipas tässä jo tapahtumaa ja jännitystä! Tarinassa oli aika surullistakin tunnelmaa, kun kerroit Isabelin äidin menetyksestä ja muistojen siivoamisesta kaappiin. Tuo äidin kuolemaan liittyvä mysteeri on hyvä juonikuvio selvittää tarinoissa, heti kiinnostuin, mistä mahtaa olla kyse! Ministeriö varmasti tietää tuollaisista asioista. Ministeriöön lähteminen valepuvussa oli sekin kutkuttavan jännittävää! Se tuntui kyllä aika uskomattomalta, kun Potter-kirjoissa monijuomaliemen osaa valmistaa vain etevin noita, ja alaikäisiä noitia valvotaan niin tarkasti.. Muistathan myös, että tarinoiden tapahtumien on hyvä sijoittua enimmäkseen Tylypahkaan, vaikka muutkin paikat ovat tietenkin mukana lomilla ja erityistapauksissa! Tylypahka kirjoitetaan myös aina isolla kirjaimella, koska se on erisnimi. Koukuttava ensimmäinen tarina! :)

Saat 4 kaljuunaa, 10 tuparia sekä Valevauhkosilmä- ja Mysteerimetkuilija-merkit!
Aurelia » 26.1

Nimi: Abigail Rosewell, Rohkelikko

23.01.2018 15:30
Kuudes luku~Draamaa, draamaa, draamaa! osa 2

”Onko hän varmasti kunnossa?” kuului vaimea ääni.
”T-tietysti, niin matami Pomfrey sanoi”, joku toinen sanoi ääni täristen. Kuulin ympäriltäni puhetta, ja avasin silmäni heikosti. Kirkas valo sokaisi minut hetkeksi. Makasin pehmeällä vuoteella ihmisten ympäröimänä.
”Hän heräsi!” joku poika huudahti, ja tuli hetken hiljaista. Thomas ryntäsi halaamaan minua.
”Mitä on tapahtunut?” kysyin hämilläni, kun tajusin olevani sairaalasiivessä.
”Etkö muista?” kysyi Aria Smoller säikähtäneenä.
”Se oli kamalan näköistä!” parkaisi Endina Wankson, molemmat rohkelikkoja.
Ennen kuin kukaan ehti vastata kysymykseeni, matami Pomfrey, sairaalasiiven hoitaja tuli paikalle ja hääti kaikki pois sillä perusteella, että tarvitsin lepoa.
”Matami Pomfrey, olkaa niin kiltti ja kertokaa mitä on tapahtunut?” kysyin, kun hän oli lähdössä.
”Sinä pyörryit ja-Hän piti pienen tauon ja selvästi mietti mitä kertoisi minulle-olet syönyt tänään liian vähän”, katsoin häntä otsa kurtussa kun hän kääntyi, ja lähti tarmokkaasti pois.

Oli jo keskiyö, enkä nukkunut vieläkään. Makasin sairaalasiivessä ypöyksin. Kaikki muut sängyt olivat pedattu kauniisti ja ikkuna oli laitettu kiinni, jotta tuuli ei pääsisi sisään. Yöpöytä, joka oli vieressäni, oli täynnä parane pian-kortteja ja muita herkkuja. Jostain kaukaa kuului askelia, jotka alkoivat lähestyä. Hetken kuluttua rehtori Evergreen sekä Matami Pomfrey kävelivät huoneeseen. He jäivät juttelemaan aivan lähelleni, joten esitin parhaani mukaan nukkuvaa, ja kuuntelin.
”Sen on pakko olla todella pimeää taikuutta, muuta en keksi”, Matami Pomfrey huokaisi.
”Oletko varma?” kysyi Evergreen, ja kun Pomfrey nyökkäsi, hän jatkoi.
”Tästä ei saa kertoa oppilaille, varsinkaan Abigailille, hän varmasti säikähtäisi kovasti”.
”Mutta rehtori, mitä sitten kerromme? Ei tyttö usko että hän vain pyörtyi”, aloitti Matami Pomfrey, mutta sitten hiljeni ja käveli luokseni. Hän nosti oikean käteni, sen missä kaunis salaperäinen koruni oli.
”Näetkö, korussa on naarmu, ja hänen käsissään ruhjeita, aivan kuin oksat olisivat raapineet niitä ja häntä olisi raahattu maassa”, Matami Pomfrey kuiskasi. Sydämeni jätti yhden lyönnin lyömättä. Olinko oikeasti ollut siellä metsässä?
”Asia täytyy selvittää. Nyt minun täytyy jokatapauksessa mennä”, Evergreen päätti, ja he lähtivät molemmat pois. Avasin silmäni ja nousin kivusta huolimatta istumaan. Katsoin pelästyneenä käsiäni. Ne tosiaan olivat haavoja ja ruhjeita täynnä. Pääni oli täysin sekaisin enkä tiennyt mitä pitäisi tehdä.

Seuraavana aamuna Cara ja Thomas tulivat luokseni. Cara kertoi lentotunnista, sillä minulta oli jäänyt se välistä. Hän kertoi myös, että professori Cilense oli ollut todella kireä koko aamun.
”Abigail, mitä sinulle tapahtui?” kysyi Thomas. Kerroin metsästä jonne olin joutunut ja mitä siellä oli tapahtunut. Kerroin myös rehtorin ja Pomfreyn keskustelusta.
”Täällä tapahtuu jotain hämärää. Ensin se, mitä Cilense sanoi ja nyt tämä”, Cara mietti.
”Voisivatko nämä liittyä jotenkin toisiinsa, ehkä Cilense on kaiken takana”, Thomas sanoi. Cara oli ilmeisesti kertonut mitä olimme kuulleet professorin puhuvan.
”Ehkä, mutta miksi-ja miten-hän tekisi mitään tälläistä?” pohdin ja jatkoin päättäväisenä.
”Mutta mitä ikinä täällä tapahtuukaan, meidän täytyy selvittää se itse, sillä rehtori itse sanoi ettei meille saa kertoa”.

//tulipas tästä lyhyt:D




Vastaus:

Ihan mukava välillä lukea lyhyempiä pätkiä, ja tämä toimi hyvänä kokonaisuutena kun sen ajatteli edellisen tarinan jatkoksi. Tykkäsin tarinan rakenteesta kovasti! Matami Pomfrey oli tosiaan epäilyttävä, kun selvästi salasi jotain liittyen Abigailin pyörtymiseen. Matamin ja rehtorin välinen keskustelu oli jännittävä, ja antoi syyn Abigailille ja tämän ystäville alkaa selvittää asiaa keskenään, jos rehtorille ei voisi kertoa. Hienoa, että koru oli taas mukana tarinassa ja osa juonta. Koko juttu on tosiaan mystinen, enkä yhtään ihmettele, että Abigail tunsi olevansa sekaisin! Osasit yhdistellä vuoropuhelua ja kerrontaa hienosti, antamalla keskustelulle ensin paikan ja tunnelman, erityisesti Sairaalasiiven kuvaus oli upea! Pari käytännön juttua vielä liittyen vuorosanojen kirjoittamiseen. Olit hienosti sijoittanut matami Pomfreyn johtolauseen (hän sanoi) vuorosanan keskelle, mutta mukaan tulee silti lainausmerkit ja tavalliseen johtolauseeseen muutoksena pilkku ennen lauseen jatkoa. Siis näin:
”Sinä pyörryit ja", hän piti pienen tauon ja selvästi mietti mitä kertoisi minulle, "olet syönyt tänään liian vähän." Kuten tässä esimerkissä kirjoitin, jos lauseen jälkeen ei tule johtolausetta, piste sijoitetaan lainausmerkkien sisään.

Saat 6 kaljuunaa, 16 tuparia sekä Kuvailukunkku- ja Kappaleenkatkoja-merkit!
Aurelia » 26.1

Nimi: Rebecca Bennett

22.01.2018 17:41
Rebeccan kouluvuosi
seitsemäs luku

Kathy vihoitteli Elizabethille koko viikon. Hän ilmoitti, että oli vihdoin saanut tarpeekseen Elizabethin omahyväisyydestä, itsekkyydestä ja kaikkitietävyydestä. Rebecca puolestaan ei ollut ikinä kuullut Kathyn valittaneen siitä. Elizabeth taas ei puhunut Kathylle lainkaan. Hän näytti saaneen itsevarmuutensa takaisin ja suurimmaksi osaksi vain teki läksyjä kohtalokas ilme kasvoillaan. Rebecca ei tiennyt mitä ajatella; häntä turhautti ystäviensä jatkuva dramaattisuus ja ärsytti säntäillä ympäri Tylypahkaa yrittäen olla kaikkien kaveri.

”Recca! Tule katsomaan, Tylyahon viikonloppu”, Kathy huikkasi ilmoitustaulun luota. Rebecca vilkaisi väsyneesti pientä lappusta räikeän toffeekärpäspussimainoksen vieressä ja kohautti olkiaan.
”Mikä mättää? Tai turha kysyä, tietenkin Elizabeth”, Kathy murisi.
”Älä viitsi”, Rebecca tiuskahti ja hieroi päätään. Kathy kohautti olkiaan ja kysyi:
”Mennäänkö siis Tylyahoon? Se on lauantaina, eli ylihuomenna. Taivas, onneksi kohta on viikonloppu!” Rebecca oli samaa mieltä. Ehkä viikonlopun jälkeen Kathy ja Elizabeth palaisivat järkiinsä ja hänen jatkuva päänsärkynsä lakkaisi. Hän pakkasi loitsukirjat laukkuun ja sanoi: ”Joo, mennään vaan. Sitä paitsi tarvitsen lisää naksuja Bokalle.”

Lauantaiaamuna Elizabeth istui poikkeuksellisesti Kathyn ja Rebeccan seuraan.
”Moi”, Kathy tervehti jähmeästi ja lappoi pekonia lautaselleen. Elizabeth ei ollut kuulevinaan. Hän kysyi vain nopeasti Rebeccalta:
”Mennäänkö Tylyahoon yhdessä? Sinne pääsee tänään.”
”Joo, kyllä minä sen tiedän”, Rebecca mutisi hämillään. Miksi hän oli yhtäkkiä kaiken keskipiste? Kathy rykäisi, katsoi voitonriemuisesti Elizabethia ja kertoi:
”Itse asiassa me menemme sinne, siis minä ja Recca. Tosi harmi, Elizabeth. Ehkä ensi kerralla!” Kathy hymyili ja nousi ylös.
”Meidän pitäisikin jo lähteä, Recca. Pidä hauskaa Tylyahossa, Elizabeth!” Kathy talutti Rebeccan pois suuresta salista. Rebecca kysyi hämmästyneenä:
”Miksi sinä olit noin ilkeä? Me kuulumme Korpinkynteen, emme Luihuiseen.” Ohi kulkeva luihuisjengi vilkaisi pahansuovasti häntä. Kathy ei vastannut.
”Minä kysyin, miksi sinä olit noin ilkeä?” Rebecca sanoi kovempaa.
”Eiköhän se ole ilmiselvää, Rebecca”, Kathy hymähti.
”Niinkö? Ei minusta”, Rebecca murahti vähät välittäen selvästi lähestyvästä riidasta. Kathy oli hetken hiljaa. Sitten, harkittuaan sanojaan, hän paukautti:
”En tiennyt että olet tyhmä, koska se on ilmiselvää.” Rebecca riuhtaisi kätensä irti Kathyn käsikynkästä ja huusi vihaisena:
”Minä en ole tehnyt sinulle mitään! Olen lähdössä kanssasi Tylyahoonkin, vaikka en yhtään jaksa sinun jatkuvaa, turhanpäiväistä höpötystäsi!” Rebecca näki Elizabethin tulevan ulos suuresta salista. Hän ampaisi Elizabethin eteen.
”Ja sinä, ajattele joskus muitakin, kuten minua! Mietitään, kuinka monta kertaa olet koko viikon aikana kysynyt minulta vointiani. Ei se ole vaikeaa, nolla kertaa!” Rebecca kiljui hysteerisesti ja käännähti kannoillaan. Hän törmäsi suin päin johonkuhun. Se oli professori McGarmiwa. Rebecca hätkähti.
”Tule työhuoneeseeni, neiti Bennett. Heti”, professori komensi tiukasti. Rebecca nielaisi pelästyneenä ja kipitti marmoriportaita ylös McGarmiwan perään. Hän vilkaisi eteisaulaan ja näki monen tuijottavan häntä oudoksuen. Elizabeth ja Kathy näyttivät sopineen riitansa. He kuiskivat keskenään ja mulkoilivat Rebeccaa. Loistavaa. Rebecca oli saanut ystävänsä takaisin ystäviksi ja samalla itsensä ystävättömäksi. Ja lisää oli tulossa.

”Käy istumaan”, professori McGarmiwa tiuskaisi ja sulki työhuoneensa oven. Hän istui työpöytänsä ääreen ja katsoi ankarasti Rebeccaa.
”Mistä tuolla oli kyse?” professori äyskähti.
”Suutuin ystävilleni, jotka ovat vihoitelleet toisilleen koko viikon.”
”Entä miksi huusit neiti Jamesille vointisi kyselemisestä? Oletko sinä kipeä?” McGarmiwa kysyi lempeämmin. Rebecca katseli jalkoihinsa ja mumisi:
”Minun päähäni särkee jatkuvasti. Se varmaan johtuu siitä, että kaaduin viime viikolla kivilattialle.”
”Miksi kaaduit kivilattialle? Mitä tapahtui?” McGarmiwa jatkoi kyselemistä.
”Se on pitkä juttu”, Rebecca kohautti olkiaan. McGarmiwa sanoi:
”Minulla on aikaa. Kerro.”

Puolen tunnin päästä Rebecca astui ulos professori McGarmiwan työhuoneesta paremmalla mielellä. Hän melkein törmäsi Kathyyn ja Elizabethiin, jotka seisoivat ihan oven edessä kädet puuskassa.
”Ai”, Rebecca mutisi. Kathy purskahti nauruun. Hän osoitti Rebeccaa ja hihitti:
”Olisitpa nähnyt naamasi!” Elizabeth hymyili anteeksipyytävästi.
”Kuulkaa, anteeksi”, Rebecca aloitti. Elizabeth pudisti päätään.
”Ei, vaan anteeksi meiltä. Olemme olleet törppöjä”, hän keskeytti.
”Okei, hyvä”, Rebecca hymyili ja katsoi ujosti tennareitaan. Kathy rauhoittui ja hymyili hänkin ujosti. Elizabeth vilkuili kiusaantuneena molempia ja yhtäkkiä säntäsi pois. Kathy kohautti hämmästyneenä olkiaan.
”Tuollainen hän varmaan on. Ei kestä kovaa painetta”, Rebecca tokaisi vakavasti. Kathy nyökytteli viisaasti. Samanaikaisesti he molemmat alkoivat käkättää hysteerisesti ja saivat osakseen paheksuvia katseita työhuoneestaan tulevalta professori McGarmiwalta. Kuitenkin Rebecca olisi voinut vaikka lyödä vetoa siitä, että professori iski silmää ennen kuin katosi kulman taakse.

Vastaus:

Aivan mahtava tarina ystävyyssuhteista! Tytöillä selvästi on välillä vähän kuoppia ystävyydessä, kuten nuo Rebeccankin syytökset höpöttämisestä ja voinnin kyselemisestä antavat ymmärtää, mutta onneksi ystävyys on tiukempi kuin pienet harmit. Tarinan juoni oli todella pottermainen, Elizabethin ja Kathyn välirikko sai Rebeccan ärsyyntymään, mikä onneksi sai kaksikon tajuamaan riitansa hölmöyden ja saattoi kaikki takaisin yhteen. Tykkäsin erityisesti kohdasta: "Loistavaa. Rebecca oli saanut ystävänsä takaisin ystäviksi ja samalla itsensä ystävättömäksi." Hienosti tiivistetty! McGarmiwassa pidän juuri tuosta tiukkuudesta, jota kuitenkin seuraa oikeudenmukainen pilke silmäkulmassa, ja se oli hyvin mukana tässä tarinassa. Kuten sanottu, tarinassa oli pottermaista tyyliä, mutta yhä kaipailisin vähän lisää kuvailua, niin tarina olisi jo nappisuoritus! Kuvailu auttaa aina luomaan tapahtumia säestävän ja tulkitsevan tunnelman. Kuvailun ei tarvitse välttämättä olla kuin yksi virke, jos se kertoo riittävästi. Esimerkiksi paikan vaihtuessa, McGarmiwan toimistoon astuessa olisi voinut nopeasti kertoa, millainen paikka toimisto oli: oliko se vaikka siisti ja yksinkertainen, mikä voisi kertoa myös McGarmiwan suorasukaisesta luonteesta?

Saat 8 kaljuunaa, 18 tuparia sekä Sauvat solmussa- ja Suhdesopankeittäjä-merkit!
Aurelia » 26.1

Nimi: Abigail Rosewell, rohkelikko

13.01.2018 11:16
Kuudes luku~Draamaa, draamaa, draamaa! osa 1

Kävelin yksin valoisassa mutta kosteassa metsässä. Eläimet pitivät outoja ääniä, ja yksisarvisia juoksenteli iloisesti ohitseni. Linnut visersivät taivaalla lennellen, ja aurinko lämmitti mukavasti. Kuljin jonkinlaista polkua pitkin syvemmälle metsään. Polku alkoi viettää alaspäin, ja matkan teko alkoi olla hankalaa. Yht’äkkiä tumma ja iso pilvi leijaili auringon eteen, linnut lopettivat laulunsa, valo katosi ja metsästä tuli hetkessä synkkä ja pelottava. Jatkoin kävelyä hitaammin ja hieman epävarmasti. Maa alkoi tärisemään, ja minut ympäröi hetkessä kiljunta ja avunhuuto. Sitten näin monta karvaista jalkaa ympärilläni. Jaloistani hävisi tunto ja kaaduin sammaleen päälle. Tunsin kuinka terävät hampaat painautuivat ihooni.

”Abigail!” huusi Cara. Hätkähdin hereille hengittäen raskaasti. Tunsin hetkellistä pistoa rinnassani. Tunsin haavan kädessäni ja katsoin sitä säikähtäneenä, kunnes tajusin, että se olikin sama arpi, joka oli ollut siinä jo 7 vuotta.
”Oletko kunnossa? Sinä huusit”, kysyi Cara.
”O-olen. Luulisin. Kyllä”, vastasin häkeltyneenä. Cara katsoi minua epävarmana.
”Näin vain pahaa unta”, selvensin hänelle, ja hän nyökkäsi hitaasti.
”No, joka tapauksessa olemme myöhässä”, ilmoitti Cara.
”Myöhässä mistä?” ihmettelin ja nousin istumaan.
”Ron ja Thomas menivät jo edeltä aamupalalle ja sanoin, että tulemme pian perässä”, selitti Cara ja veti minut ylös sängystä. Puin nopeasti päälle ja lähdimme kohti suurta salia.

”Kuule, olen hieman miettinyt, kun olen nähnyt arven kädessäsi. En tahdo olla töykeä mutta mistä se tuli?” töksäytti Cara hieman vaivalloisesti.
”Ai, tuota. Joku murtautui meille joskus ja minuun osui loitsu. Samassa hässäkässä veljeni-pidin pienen tauon-veljeni kuoli. Ei se ollut mitenkäön vaarallista, niin äiti kertoi sillä en itse muista kamalasti tilanteesta”, selitin kiusallisena.
”Kuulostaa kamalalta!” kiljaisi Cara, mutta minä kohautin olkia. Minulla oli ollut vuosia sulatella asiaa.
”Eikö olekin jännittävää, kun tänään on ensimmäinen lentotuntimme?” kysyi Cara vaihtaen tietoisesti puheenaihetta.
”Enpä oikein tiedä. En ole kovin innostunut lentämisestä. Tai huispauksesta. Eikö se ole aika vaarallistakin? vastasin epävarmana. Todellisuudessa minulla oli kamalat paineet. Äitini oli ollut huippu etsijä, ja isä aikoinaan rohkelikon huispausjoukkueen kapteeni ja loistava jahtaaja. Entä jos minä olisin surkea?
”Vau, et kuulosta yhtään itseltäsi. Taisi olla ensimmäinen kerta, kun kuulen sinun pelkäävän jotain!” nauroi Cara.
”En minä pelkää!” väitin vastaan.
”Ja sitä paitsi, pelkään minä vaikka mitä”, jatkoin. Cara katsoi minua odottavasti, joten kerroin kuinka paljon pelkään hämähäkkejä ja karvaisia ötököitä.

Saavuimme Suureen saliin, ja hämmästyimme aika lailla. Kaikki olivat kerääntyneet yhteen läjään, ja salin peittivät huutelu ja opettajien epätoivoiset yritykset estää jotakin.
”Mennään lähemmäs”, ehdotin Caralle ja juoksimme nopeasti muiden luo. Ron ja Thomas huutelivat toisilleen ilkeitä sanoja ja molemmilla oli sauvat esillä. Opettajat yrittivät päästä poikien luo, mutta turhaan. Kaikki oppilaat olivat tiellä.
”Häivy sinne mistä tulitkin, et voi vain sotkea kaikkea!” huusi Ron kylmästi.
”NYT LOPPU! Joka ikinen palaa pöytään, ja te kaksi-professori osoitti Ronia Ja Thomasta-tulette mukaani!” käski Lucy Bone. Pimeydenvoimilta suojautumisen opettaja.
”Tuo on sama nainen, kuka ohjasi meidät taikajuomien tunnille”, kuiskasin Caralle.
Pojat lähtivät seuraamaan professoria, ja kaikki palasivat syömään.
”Seurataan heitä, tahdon tietää minkä he saavat rangaistukseksi!” sanoi Cara. Hymähdin tyytyväisenä, sillä olin juuri ehdottamassa samaa.

Seurasimme Thomasta, Ronia ja professori Bonea aina rehtori Evergreenin työhuoneeseen johtavan kivihirviön luo. Emme kuitenkaan saaneet mennä siitä pidemmälle.
”Mutta mehän tiedämme salasanan, miksemme menisi?” kysyin Caralta.
”Mitä järkeä, he häätäisivät meidät kuitenkin pois”, vastasi Cara lannistuneena.
”Sitä paitsi kyllä he kertovat meille mitä tuolla tapahtui, kunhan pääsevät ensin pois”, jatkoi Cara.
”Saavat luvan kertoa myös miksi riitelivät ja hyökkäsivät melkein toistensa kimppuun!” tuhahdin. Kamalaa, että kaksi hyvää ystävää riitelivät.

”Shh”, sanoi Cara yht’äkkiä, ja veti minut piiloon. Aluksi en ymmärtänyt yhtään mitä Cara oikein teki, mutta sitten kuulin askelia. Professori Cilense käveli valittaen paikalle.
”En jaksa niitä penskoja enää hetkeäkään! Ah, varsinkaan neiti Rosewelliä ja hänen ystäviään” professori Cilense puhui jollekulle, mutta kun se joku ei vastannut, Cilense jatkoi.
”En kestä katsoa häntä ilman että alkaa oksettaa”, he kävelivät kauemmas Carasta ja minusta, ja nyt uskalsin kurkata varovasti kenelle professori puhui. Hän oli kuitenkin yksin.
”Ei hätää, pian heidän päivänsä ovat ohi täällä”, joku mies sanoi hyytävällä äänellä. Olin pöyristynyt. Professori oli yksin!
”Sinä siis onnistuit, eikä kukaan nähnyt sinua, eihän”, varmisti Cilense.
”Oi kyllä, pian alkaa tapahtua”, salaperäinen mies aloitti, mutta Professori Cilense keskeytti hänet.
”Onko tuolla joku? Olin kuulevinani jotakin”, hän tiukkasi.
”M-minä hoidan”, miehen ääni sanoi hieman vapisevasti. Hän alkoi lähestyä meitä. Nojauduimme Caran kanssa seinää vasten ja olin varma, että jäämme kiinni, mutta sitten seinä kiepahti ympäri, ja kun katsoin ympärilleni, huomasin että olimme jossakin tunnelissa.
”Vau mikä tuuri! Seinässä oli varmasti salainen ovi joka aukesi kun nojauduimme siihen”, mietti Cara.
”Kuulitko, kuulitko mitä Cilense puhui?” kysyin järkyttyneenä.
”Aivan, se oli tuota.. pelottavaa”, vastasi Cara ja olimme molemmat vain hiljaa. Professori juonitteli jotain selvästi. Ja mitä hän tarkoitti kysyessään, onnistuiko tämä salaperäinen näkymätön mies?

Tunneli johti todella lähelle rohkelikkotornia, ja menimme oleskeluhuoneeseen sisään. Huone oli jo täynnä oppilaita, ja menimme Caran kanssa mahdollisimman kauas muista.
”Meidän pitää selvittää, mitä Cilense juonii”, supatin Caralle.
”Totta puhut. Mutta miten saamme hänet kiinni?” ihmetteli Cara. Se oli erittäin hyvä kysymys.
”Ehkä tämä liittyy siihen tummaan olentoon siellä metsässä”, mietin ääneen. Sen sijaan että Cara olisi vastannut, hän nousikin seisomaan.
”Sain jälki-istuntoa”, Thomas sanoi kävellessään muotokuva-aukosta sisään ja meidän luoksemme. Minut valtasi äkisti kiukku.
”Mistä te riitelitte tuolla tavalla?” tiuskaisin.
”Minä-taisiis me-ei sillä ole väliä. Ron on idiootti”, Thomas sai sanotuksi. Hän vältteli katsomasta Caraa tai minua silmiin, ja se ärsytti.
”Älä viitsi! Ei kukaan koskaan yksin riitele”, tuhahdin ja lähdin tyttöjen makuuhuoneeseen. Siellä oli kaksi ensiluokkalaista tyttöä, Aria Smoller ja Endina Wankson.
He vähät välittivät minun tulostani, ja puhuivat erittäin kuuluvalla äänellä jostakin korpinkynsiläisestä pojasta.

Istuin hetken sängylläni, kun yhtäkkiä alkoi huippaamaan. Yritin käydä makuulle, mutten voinut. Silmissäni sumeni ja kun avasin ne, seisoin keskellä synkkää metsää. Olin hämilläni. Miten olin päätynyt sinne? Oliko tämä kielletty metsä? Kävelin varovaisesti eteenpäin ja aloin tunnistaa pikkuhiljaa maastoa. Tämä oli sama metsä kuin aamulla näkemässäni unessa. Maa alkoi taas viettää alaspäin ja polkua oli todella hankala kulkea kaatumatta. Sydämeni alkoi jyskyttää, kun kuulin kaukaisuudessa töminää ja outoa napsutusta. Saisinko nyt selville, mikä se otus oli kielletyssä metsässä? Ääni alkoi lähestyä, ja se tuntui kuin se tulisi joka suunnasta. Kummallisen näköisiä varjoja vilahteli siellä täällä. Minut valtasi pelko, mutta yritin pysyä rohkeana. Vedin taikasauvani esiin, mutta jokin iljettävä osui minuun ja kaaduin maahan. Sauvani vieri kauemmas, ja kauniiseen koruuni oli tullut näkyvä naarmu. Ennen kuin ehdin katsoa mikä minuun oli osunut, silmäni sumenivat ja kuulin karmeaa huutoa. Tahdoin auttaa mutten kyennyt liikkumaan. Painoin silmäni kiinni, ja tunsin kuinka joku alkoi raahaamaan minua kovaa maata pitkin. Tuntui kuin happi olisi loppunut, ja olin varma että kuolen.

//Anteeksi, musta ei ole kauheasti kuulunut mitään lähiaikoina, mutta on ollut kaikkea hässäkkää enkä yksinkertaisesti ole ehtinyt pyörähtämään täällä. Tarinan kirjoitin joskus ennen joulua, joten joitain neuvoja jota olet nyt antanut, saattaa tästä tarinasta uupua, mutta luin sen vielä läpi ja muuntelin joitakin kohtia.

Vastaus:

Alun uni oli kyllä todella kummallinen ja pelottava, ei ihmekään, että Abigail oli kiihdyksissään vielä herättyään! "-Kunnes tajusin, että se olikin sama arpi, joka oli ollut siinä jo 7 vuotta" oli todella hieno kohta, se viestitti hyvin unen jälkeisestä tunnelmasta ja vihjasi mahdollisesti unen liittymisestä arpeen jotenkin. Soppa sakeni jälleen, kuten otsikko lupasikin - pojat riitelivät ja nyt vielä professori Cilense juonittelee jotakin! Loppukin oli todella jännittävä, etenkin nuo karmeat huudot saivat kylmät väreet kiirimään selkäpiitä pitkin. Tykkäsin joka kappaleen tapahtumista - ne olivat mukaansatempaavia vauhdikkuudessaan, ja on aina hyvä, kun juoni kulkee eteenpäin eikä jumita paikallaan. Tässä tapahtui kuitenkin taas niin monta asiaa, että oli lähes vaikea pysyä perässä, ja kaikki tuntuivat erillisiltä toisistaan. Ehkä tiedät jo, miten sitoa eri juonikuviot yhdeksi tarinaksi, mutta vielä siitä ei saanut kiinni. Kohtauksia voisi syventää myös kuvailulla ja Abigailin omalla mietiskelyllä tilanteesta. Kukaan muu ei taidakaan tällä hetkellä kirjoittaa näin jännittävää tarinaa, mielenkiintoista :)

Saat 6 kaljuunaa, 16 tuparia sekä Sauvat solmussa-, Uneksija-, Salakuuntelija- sekä Tapaturmamagneetti-merkit!
Aurelia » 17.1

Nimi: Rebecca Bennett

12.01.2018 18:05
Rebeccan kouluvuosi
Kuudes luku

Rebecca heräsi sairaalasiivessä. Hän nousi istumaan pökerryksissä. Matami Pomfrey kiiruhti Rebeccan luokse ja työnsi hänet takaisin makuuasentoon.
”Varovasti nyt, pääsi osui kivilattiaan ja on vielä arka”, matami huudahti.
”Miksi se osui kivilattiaan?” Rebecca kysyi heti käheällä äänellä. Puhuminen sattui kurkkuun. Matami ojensi hänelle vesilasin ja vastasi:
”Sinä pyörryit kirjaston lähellä. Eräs ensiluokkalainen tyttö, Edith Kingsley, löysi sinut hetkistä myöhemmin.”
”Miksi minä pyörryin?” Rebecca uteli oitis. Matami sanoi napakasti:
”Sinulla on paljon kysymyksiä, neiti Bennett, mutta minulla ei ole kaikkeen vastauksia. Nyt, ole hyvä ja käy lepäämään vielä hetkeksi”, matami Pomfrey pyyhälsi huoneen toiselle puolelle antamaan lääkettä jollekulle, jonka nenä kasvoi tiheään pieniä sieniä.

Tunnin päästä matami päästi Rebeccan vihdoin menemään. Tunnit olivat kuitenkin ohi, joten Rebecca suuntasi suoraan suureen saliin.
”Recca! Missä olit?” Kathy huudahti heti kun näki hänet.
”Jouduitko kiipeliin lintsaamisesta vai nukahditko kirjastoon?”
”Jälkimmäinen on lähempänä oikeaa vastausta. Minä pyörryin”, Rebecca kertoi ilottomasti. Elizabeth oli tukehtua muhennokseensa, kun kysyi niin kiireesti:
”Olitko niin kipeä? Mitä tapahtui?” Rebecca otti perunoita ja kertoi:
”Thomas ärsytti minua tahallaan kirjastossa. Suutuin ja juoksin pois. Ehkei kuume ja juoksu ole hyvä yhdistelmä, en tiedä. Matami Pomfrey ei kertonut”.
”Matami- mitä, jouduitko sairaalasiipeen?” Kathy henkäisi ja vilkuili Rebeccaa sen näköisenä, että pelkäsi jotain tappavaa tautia. Rebecca nyökkäsi.
”Rebecca ei ehkä jaksa puhua tästä”, Elizabeth tokaisi merkitsevästi arvaten Rebeccan ajatukset oikein. Kathy kohautti olkiaan.
”Selvä sitten. Voimmehan me yrittää ratkaista sen arvoituksen, muistatteko? Taho, kaikki selvää, ja niin edelleen”, hän ehdotti.
”Hiljempaa! Kukaan ei saa tietää siitä. Minusta tuntuu, että Rebecca on väsynyt ja kaipaa unta”, Elizabeth sihisi.
”Ei vaan ratkotaan sitä arvoitusta! Kyllä kuolleena ehtii levätä, nyt me elämme ja teemme mitä haluamme”, Rebecca sanoi. Kathy nauroi iloisesti:
”Niin juuri! Tuosta tulee minun mottoni, Recca. ’Nyt me elämme ja teemme mitä haluamme’- käytän tuota aina, kun Betzy komentaa tekemään läksyjä!”
”Mitä siinä kirjelapussa lukikaan?” Rebecca mietti.
”Taho, kaikki selvää. Punamökki, loskan kolmas. Tuo poika.’”, hän vastasi itselleen. ”Hiljaa nyt!” Elizabeth ärähti raivoissaan kahdelle hölösuuystävälleen.
”Jos on pakko ratkoa sitä arvoitusta, niin mennään makuusaliin!”
Rebecca ja Kathy istuivat Elizabethin pylvässängyllä puoliksi vuoteen ympärille vedetyn verhon takana ja tuijottivat silmä kovana lappua. Elizabeth itse käveli muuten tyhjää makuusalia ympäri ja luki muistiinpanojaan. Välillä hän avasi yöpöydän laatikkonsa, tutki ’Lapsi lensi kuuhun’-kirjaa, laittoi sen takaisin yöpöydän laatikkoon ja jatkoi kävelyä. ”Olisi ehkä helpompaa, jos pitäisit sen kirjan jossain esillä etkä sulkisi sitä koko ajan laatikkoon”, Kathy tirskahti. Elizabeth mulkaisi häntä pahasti.
”Okei, minä en saa tästä lapusta mitään irti”, Rebecca huokaisi ja heitti lapun lattialle turhautuneena. Elizabeth ampaisi nostamaan sen ja huudahti:
”Recca, tajuatko ollenkaan miten arvokas johtolanka tämä lappu on?” ”En. Voisitko nyt kertoa mitä olet keksinyt?” Rebecca kysyi.
”Hyvä on. Mehän päättelimme junassa, että Taho on joku henkilö ja hänelle kerrotaan, että asia on hoidettu”, Elizabeth sanoi. Kathy nyökkäsi.
”Rebecca keksi että loskan kolmas tarkoittaa ajankohtaa, ja poika tarkoittaa kirjaa ja rahoja sen välissä. Minulle tuli mieleen, että ehkä loskan kolmas onkin jokin osoite. Se pitää selvittää”, Elizabeth kertoi. Rebecca ja Kathy olivat hiljaa.
”Siinä kaikki”, Elizabeth sanoi kun mitään kommenttia ei kuulunut.
”Siinä kaikki? Tässä kyllä kestää tosi kauan”, Rebecca mutisi.
”Minä puolestaan keksin juuri, että Taho ei varmaan ole mikään salanimi, vaan osa jonkun tien nimeä”, Kathy kertoi. Elizabeth kohotti kulmakarvojaan.
”No siis, esimerkiksi sen tien nimi voisi olla Loskantaho”, Kathy jatkoi.
”Kuulostaa englantilaiselta. Koko viesti oli englanniksi, vaikka sait sen Ranskasta”, Rebecca huomautti. Elizabeth kohautti olkiaan.
”Voihan tuo olla mahdollista. Tutkikaa te, löytyisikö Iso-Britanniasta tietä nimeltään Loskantaho”, hän ehdotti. Rebecca nyökkäsi, mutta Kathy ärähti:
”Sinä et edes usko meidän teoriaan. Recca, Betzy ei ole koskaan tykännyt kun joku muu on oikeassa, eikä taida tykätä vieläkään”. Kathy oli perin pohjin loukkaantunut. Hän marssi ovelle ja painui alakertaan. Ovi paukahti kiinni.
”Tuo ei ole totta”, Elizabeth mutisi Rebeccalle uskomatta itsekään omia puheitaan. Rebecca vilkaisi häntä ilmeettömästi.

Vastaus:

Kirjoitit matami Pomfreystä hienon Pomfreymaisesti, tämä oli oikein oman itsensä oloinen. Tuo oppilasparka, jonka nenä kasvoi tiheään pieniä sieniä, oli riemukkaan hymyn aiheuttaja (vaikkei toisen epäonnelle varmaan saisikaan nauraa) - aivan mahtava pikku yksityiskohta! Myös tarinan vuoropuhelu oli oikein hyvin onnistunutta, esimerkiksi Kathyn tajuaminen, että Rebecca oli joutunut Sairaalasiipeen, oli hyvin sisällytetty keskusteluun ilman että Rebecca suoraan kertoi joutuneensa sinne. Hahmot olivat yhä hyvin eläväisiä, kolmikon keskusteluja on mukava lukea! Erityisesti tuo "kyllä kuolleena ehtii levätä" lausahdus tuotti hauskan keskustelunpätkän. Hienoa, että junamatkan arvoitus palasi takaisin tarinaan, niin juoneen tuli yhdenmukaisuutta. Harmi että tytöille tuli taas eripuraa tarinan lopuksi - sitä vahvistamaan olisi tosin voinut lisätä hiukan kuvailua. Tarina on tällä hetkellä todella vuorosanapainotteista, vaikka keskustelut vievätkin tarinaa vauhdilla eteenpäin. Makuusaliin siirtyessä olisi voinut lisätä toisenkin rivinvaihdon, niin paikan ja kohtauksen vaihdos olisi ollut selvempi. Vuorosanoista vielä sen verran, että kun lauseessa ei ole johtolausetta (hän sanoi), tulee piste aina lainausmerkkien sisään. Siis näin:
"Matami Pomfrey ei kertonut."

Saat 6 kaljuunaa, 16 tuparia sekä Silmät sivuhenkilöön- sekä Hymyhuulten hilaaja-merkit!
Aurelia » 17.1

©2018 Tylypahkan taikakoulu - suntuubi.com