Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarinat

  oleskeluhuone • mainokset

Muistattehan, että seuraavan tarinan saa kirjoittaa vasta, kun edellinen on arvosteltu!

Vieraskirja  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Isadora Stone, korpinkynsi

02.07.2019 19:52
Luku 3 osa 2

”Uskomatonta!” henkäisin ääneen. Savun tuprutessa junan piipusta laituri näytti salamyhkäiseltä. Oppilaat parveilivat asemalla kaulahuivit liehuen, ja työnsivät kukin omin nimikirjaimin varustettuja kärryjä. Orabellen kärry törmäsi minuun ja tunturipöllöni huhuili turhautuneesti.
”Oh, meidän täytyy kai mennä tästä pois”, ähkäisin niin hiljaa, ettei varmaan kukaan kuullut. Kävelimme kohti junan takaosaa. Minusta alkoi tuntua hiukan haikealta kun en ollut sanonut edes lähteväni pois orpokodista muille kavereilleni.

”Jos joku kysyy missä olette, sanon hänelle, että saitte stipendin kouluun”, Olivia sanoi. Minusta tuntui, että hän oli lukenut ajatukseni. Juna tuntui aina vain jatkuvan ja jatkuvan, kunnes tulimme sen päähän.
”Autan teitä vielä nostamaan kampeenne. Sen jälkeen olette omillanne tai no onhan siellä opettajia ja muita oppilaita, mutta vertauskuvallisesti olette omillanne”, Olivia sanoi murheellisesti.

Nostimme arkkumme tavaratilaan ja pidimme itsellämme vain pienet käsilaukut, joissa oli muutama kaljuuna ja pari sirppiä. Orabelle vaihtoi katseita kanssani kuin kysyäkseen mitä nyt tehdään.
”Junaan siitä, ennen kuin se lähtee ilman teitä”, Olivia hoputti ennen kuin kääntyi lähteäkseen. Vilkutimme hänen jälkeensä ja nousimme junaan. Junan käytävät suorastaan tulvivat pölpöttäviä oppilaita.
”Meidän täytyy kai etsiä tyhjä vaunuosasto”, Sienna huokaisi kärsimättömänä. Hän odotti meistä eniten Tylypahkaan pääsyä. Kävelimme monien oppilaiden ohitse, milloin kikattelevien tyttöjen tai nauravien poikien. Tuntui kuin joutuisimme kävelemään koko junan läpi, emmekä silti löytäisi paikkaa. Vihdoin ja viimein löysimme tyhjän vaunuosaston.

Istuimme penkeille ja olimme hetken hiljaa. Juna lähti liikkeelle ryminällä, kunnes vauhti tasaantui ja se kulki rauhallista vahtia eteenpäin. Laituri haihtui näkyvistä ja sen tilalle tulivat korkeat puut ja tuuheat pensaat. Maisemat toivat minulle rauhallisen, mutta myös jännittyneen olon.
”No tässä sitä mennään eikä meinata”, Orabelle sanoi jännittyneenä. Nyökkäsin hänelle laimeasti.
”Entä jos emme pääse samaan tupaan?” kysyin melkeinpä kauhuissani. Muutkin tuntuivat tajuavan saman vasta nyt. Siennan ilmeestä pystyi päättelemään, että hän ajatteli voisiko se tosiaan olla mahdollista. Orabellen ilme puolestaan kuvasti silkkaa pakokauhua.
”Ei kannata laskea pöllöjä, ennen kuin ne laskeutuvat”, Sienna sanoi rauhoittavasti.

”Saisiko olla jotain kärrystä?” kärrynoita kysyi hempeällä äänellä. Emme olleet huomanneet kärrynoidan tuloa. Katsoin kärryä, sen kyydissä oli monenmoisia herkkuja. Suklaata, leivoksia, lakritsaa ja paljon muuta.
”Emme tarvitse mitään”, Sienna sanoi. ”Meillä ei ole tarpeeksi rahaa.”
”Selvä, mukavaa junamatkaa”, kärrynoita sanoi. Sienna istuutui penkilleen takaisin.

”En tiedä onko tämä sopivaa, mutta miten te jouduitte orpokotiin?” kysyin ja tunsin punastuvani.
”Minä en koskaan tuntenut isääni ja äitini kuoli synnyttäessä”, Sienna vastasi vakaasti.
”Minun vanhempani halusivat pojan eivätkä tyttöä. Niinpä kun synnyin he lähettivät minut pois”, Orabelle vastasi murheellisena. ”Entä sinä, miten sinä päädyit orpokotiin?”
”Vanhempani murhattiin, kun olin kaksi”, sanoin ja tajusin, että minulla oli vierähtänyt kyynel poskelle.
”Voi, otan osaa”, Sienna sanoi lempeästi. Silloin vaunuosaston ovi aukeni. Oven edessä seisoi viisi tyttöä.
Olisin tunnistanut heidät vaikka unissani. He olivat Blackin sisarukset. Nuorinta tyttöä en ollut koskaan nähnyt, mutta arvelin hänen olevan myös Black. Nuo muut neljä tyttöä olivat aina kiusanneet minua ja Siennaa sekä Orabellen ilmeestä päätelen myös häntä.

”En uskonut koskaan näkeväni teitä täällä, mutta opettajille on tainnut tulla erehdys”, vanhin tytöistä sanoi, jonka nimeksi muistin Clarissa.
”Miten niin?” kysyin hiukan ärsyyntyneenä. Olisihan se pitänyt arvata, ettei noita tyttöjä pääse minnekään pakoon. Mutta sitten vielä tämä oliko heidän ollut pakko pilata heidän päivänsä.
”No kun muistaakseni te olette orpoja, tuskin tiedätte edes mikä jästi on”, Lyric niminen tyttö pilkkasi.

”Tuo ei ole totta ja tiedät sen itsekin”, Sienna sanoi ja nousi seisomaan. Nuorin Black näytti hieman pelästyneen. Jotenkin sain sellaisen tunteen, ettei hän olisi halunnut olla mukana.
”Ooh, rupeatko riitelemään”, Clarissa ivasi ja otti taikasauvan taskustaan. Siennakin veti omansa esiin, vaikka katselikin varautuneesti Clarissan taikasauvaa.
”Ilmeisesti kumpikaan teistä ei uskalla panna kampoihin”, kaksoistytöt Livia ja Celia ilkkuivat. Nyt minäkin pomppasin seisaalleni ja vadin taikasauvan esiin. Myös Lyric veti omansa.

”Ette te meille mitään voi, te ette osaa tehdä taikoja”, Clarissa sanoi huvittuneesti.
”Sehän nähdään. Karkotaseet”, Sienna huudahti tulistuneesti. Clarissan sauva lensi hänen kädestään ja kaikki tuijottivat Siennaa ihmeissään. Miten Sienna oli osannut? Clarissa tuijotti Siennaa myrkyllisesti.
”Minä kostan tämän vielä sinulle”, Clarissa sanoi uhkaavalla äänellä. Sen jälkeen hän nosti sauvansa ja kaikki viisi Blackia lähtivät.
”Sinna, miten ihmeessä sinä osasit?” kysyin hämmästyneenä.
”Ei sillä ole väliä, meidän pitää pukea kaavut päälle”, Sienna sanoi jotenkin enteilevästi. Puimme kaavut päällemme. Kohta junan kaiuttimesta kuului ääni: ”Tylyahon rautatieasema.”

Nousimme ulos junasta laiturille, joka kuhisi oppilaita. Päiden yläpuolella oli suurehko ihminen.
”Ekaluokkalaiset, ekaluokkalaiset!” suurehko mies huuteli. Aloimme kulkea kohti miestä. Kun tulimme lähemmäs, näimme, että mies oli pituudeltaan ainakin kaksinkertainen tavalliseen mieheen verrattuna ja leveydeltään ainakin viisinkertainen. Hänellä oli suuri musta parta ja mustat hiukset.
”Onks, täs sit kaikki? No niin tulkaahan mukulat”, mies sanoi. Lähdimme kävelemään veneille.
”Joka seen veneeseen sit neljä”, mies sanoi karheasti. Nousimme veneisiin ja meidän veneeseemme tuli mukaan, vielä musta hiuksinen tyttö.

Veneet alkoivat kulkea ja kiitin onneani, ettei satanut. Järven poikki soutaminen oli mennyt nopeammin, kuin tajusinkaan. Suuri Tylypahka kohosi edessämme taikuutta huokuvana ja salaisuuksia sisältävänä. Veneiden pysähdyttyä laituriin nousimme seisomaan laiturille. Kävelimme suuresta ovesta sisälle ja siellä kahdet portaat ylös. Noidanhattupäinen nainen odotti siellä meitä. Hänellä oli kolmiomaiset silmälasit ja jokseenkin ankara ilme.

Hagrid, voit mennä”, nainen sanoi ja Hagrid niminen mies lähti. ”Kuten varmaan tiedätte, Tylypahkassa on neljä tupaa Rohkelikko, Puuskupuh, Korpinkynsi ja Luihuinen. Teidät tullaan lajittelemaan johonkin näistä neljästä tuvasta. Se toimii perheenänne koko sen ajan kun olette tylypahkassa. Te käytte tunneilla oman tupanne kanssa, nukutte oman tupanne makuusaleissa ja vietätte vapaa- aikanne oman tupanne oleskeluhuoneessa. Te ansaitsette menestyksekkäillä toimillanne pisteitä tuvallenne ja kun taas rikotte sääntöjä tupanne menettää pisteitä. Vuoden lopussa eniten pisteitä kerännyt tupa voittaa tupamestaruuden. Minä olen Professori McGarmiwa.”Professori McGarmiwa lähti kävelemään vielä yhdet portaat ylös, kunnes kääntyi taas meihin päin.
”Odottakaa täällä tulen hakemaan teidät kun olemme valmiita lajitteluseremoniaan”, hän sanoi.

Vastaus:

Tarina alkoi mukavasti Tylypahkan pikajunan ihastelulla, mikä täydensi edellisen tarinan lopun näkyä! Olivia oli mukavasti tukena vielä alkumatkasta, mutta valmisti tyttöjä myös tulevaan, kun he joutuisivat jälleen tutustumaan uuteen kouluun keskenään. Mahtavatkohan tytöt ja Olivia lähettää kirjeitä toisilleen enää kouluvuoden aikana? Selvästi Olivia oli jo ehtinyt kiintyä heihin, kun sanoi hyvästit hieman murheellisena! Tykkäsin junan lähdön kuvauksesta, jossa ensin rymisteltiin vauhdilla liikkeelle, ja sitten vauhti ja maisemat tasaantuivat. Oli kiva tietää vähän lisää tyttöjen menneisyydestä ja syistä, miksi he olivat päätyneet samaan orpokotiin. Liikuttavan hetken keskeyttivät Blackin sisarukset - he vaikuttivat kyllä ilkeiltä tyypeiltä! Tilanne kehittyi nopeasti ilmiriidaksi, mutta onneksi Sienna pelasti tilanteen! Teki melkein mieli hurrata hänen lyödessään kaikki ällikällä, samalla kun tuli itsekin ihmetelleeksi, miten hän tosiaan tiesi jo kaksintaisteluloitsun? Ujompi Blackin sisarus sai toivomaan, että hän olisi erilainen kuin siskonsa - ehkä hänen kanssaan voisi jopa hieroa ystävyyttä...? Jännittävä kohta joka tapauksessa, ja jätti miettimään Siennan loitsutaitoja! Tarinassa oli henkilöiden puhuessa aika paljon tapaa kuvaavia adverbeja, kuten murheellisesti, jännittyneenä, laimeasti. Joissakin kohdissa voisi miettiä, voisiko saman asian kuvata jollain muulla tavalla - mistä sen huomasi, että Orabelle oli jännittynyt tai murheellinen? :)

Saat 6 kaljuunaa, 15 tuparia sekä Sauvat solmussa- ja Miljöön muotoilija -merkit!
Aurelia » 2.7.

Nimi: Emily Hawkins, Korpinkynsi

30.06.2019 16:11
Kirjoitin sähköpostin wordilla tuon tarinan, ja nyt, kun laitoin sen tänne, niin tohon tuli jättimäiset välit esim. ennen vuorosanoja, mutta kappalejaon välit ovat vähän isommat, joten toivottavasti se ei ihan hirveästi haittaa lukemista.

Vastaus:

Ei haittaa, joskus sellaista sattuu, otin sen huomioon lukiessa! :)

Aurelia » 2.7.

Nimi: Emily Hawkins, Korpinkynsi

30.06.2019 16:08
Luku 4 - Räyhähenki Riesu



Emily vääntelehti sängyssään. Uudessa paikassa oli aina vaikea nukkua. Hän kuitenkin päätteli, että aamu tulisi kohta, koska ulkona oli enää vähän hämärää.

Patja oli kyllä mukava, samoin silkinpehmeät, puhtaat lakanat, mutta sänky tuntui siitä huolimatta kuumalta ja nihkeältä. Emily kuunteli rauhallista tuhinaa, joka kuului Vivianista. Paljon muita ääniä ei ollutkaan, ainoastaan jostain kaukaa kuului pöllön huhuilua. Hän vetäisi verhot syrjään ja nousi istumaan sängyn reunalle. Hänen sänkynsä oli nurkassa, joten hän näki hyvin muut neljä sänkyä. Näky oli Emilylle vieras. Hän ei ollut ennen ollut edes yökylässä, saati sitten sisäoppilaitoksessa. Siinä hänen edessään oli kuitenkin neljä sänkyä, ei tyhjää huonetta. Kolmessa sängyssä siniset verhot olivat kiinni, mutta Vivian oli jättänyt verhonsa auki. Hänen punaiset hiukset olivat pörrössä ja peitto oli potkittu syrjään.



Emily kohotti katseensa kirjasta, kun hän kuuli peiton kahinaa. Vivian nousi sängystä ylös. Hän katsoi ujosti Emilyä, ja sanoi sitten hiljaa:

“Huomenta.”

“Huomenta, nukuitko hyvin?” Emily kysyi hymyillen ystävällisesti. Vivian nyökkäsi ja kaiveli matka-arkkuaan. Hän sujautti kaavun ylleen ja alkoi harjata hiuksiaan. Emily katseli vielä lisää ympärilleen. Makuusaliin tuli runsaasti valoa kahdesta suuresta ikkunasta. Muuten huoneessa ei paljon muuta ollutkaan, kuin neljä sänkyä pienine yöpöytineen. Jokaisen sängyn päässä oli matka-arkku. Fenestra makasi Devonan sängyn vieressä ja kehräsi.



Emily oli juuri istahtanut Korpinkynnen pöytään, kun Bob istahti hänen viereensä. Se ärsytti Emilyä, mutta hän ei sanonut mitään. Bobista hän ei kuitenkaan päässyt eroon vain olemalla hiljaa.

“Moi! Missä Amy on? Amy oli aivan oikeassa Alexin suhteen. Alex on kanssani samassa makuusalissa ja rupesi heti varoittelemaan muita sinusta. Hän alkoi haukkua sinua ja perhettäsi heti, kun kaikki olivat tulleet makuusaliin. Igor ja Leo uskoivat kaiken ja sanoivat vihaavansa sinua. Minä sanoin, että et todellakaan ole sellainen, tiedän sen, koska olin sinun kanssasi. Siitä Alex suuttui hirmuisesti ja sanoi, että hän on tuntenut sinut paljon kauemmin ja vaikutat alussa kivalta, mutta todellisuudessa sinä ja perheesi olette kamalia. Myös Igor ja Leo katoivat minua halveksuvasti. Minä sanoin vain, että olet mukava ja painuin pehkuihin”, Bob selitti taas. Emily lämpeni hieman Bobia kohtaan, kun tämä puolusti häntä, mutta Emilyä ärsytti Bobin puhuminen edelleen suunnattomasti. Hän sai kuitenkin puserrettua kiitoksen ulos itsestään. Bob väläytti Emilylle aurinkoisen hymyn.

Nuori, blondi aikuinen käveli jakamassa lukujärjestyksiä Korpinkynnen pöytään. Nainen hymyili iloisesti. Emilyn mielestä hän oli kaikin puolin mukavan näköinen.



Emily, Amy ja Vivian katselivat ympärilleen. He olivat menossa pimeyden voimilta suojautumisen tunnille, mutta eivät tienneet missä se on. He kävelivät hetken vasemmalle, kunnes kuulivat naurua. Se kuului ylhäältä. Emily katsoi ylös ja näki räyhähenki Riesun leijuvan hänen yläpuolellaan syli täynnä mustepulloja. Riesu oli juuri heittämässä yhtä lukuisista mustepulloista, kun Vivian avasi suunsa. Riesu pysähtyi ja kuunteli.

“Anteeksi, mutta voisitko neuvoa meidät pimeyden voimilta suojautumisen luokkaan. Emme tiedä, missä päin se on, ja meillä on jo kiire.”

Riesu katsoi tyttöjä hetken mietiskellen ja sanoi sitten:

“Seuratkaa minua, niin näytän tien.”

Emily epäröi, koska oli kuullut kaikenlaista Riesusta, mutta päätti siiten, että olihan Riesu kuulostanut aivan vilpittömältä. Ehkä siihen voisi luottaa tämän kerran. Emily juoksi Amyn, Vivianin ja Riesun perään. He kulkivat valkoisilla, autioilla käytävillä. Emilyä alkoi epäilyttää, kun ketään ei ollut käytävillä.

Yhtäkkiä Riesu pysähtyi ja nauroi mielipuolista naurua.

“Menittepäs lankaan!” se huusi ja heitti kolme mustepulloa niin, että jokainen sai osakseen mustetta. Sitten Riesu lähti. Amy katsoi syyttävästi Viviania.

“Miksi edes kysyit Riesulta mitään? Etkö ole kuullut Riesusta?” hän kysyi syyttävästi. Vivian näytti nololta ja sanoi hiljaa:

“Olen kuraverinen.”

“Älä nimitä itseäsi”, Emily sanoi ystävällisellä äänellä. “Miksi et kertonut meille heti?”

Vivian piti katseensa maassa.

“Pelkäsin, että ilkutte minua samalla tavalla kuin se poika Viistokujalla”, hän sanoi hiljaa. Amy leppyi ja sanoi ystävällisesti:

“Miksi me ilkkuisimme sinua? Sinähän olet ystävämme.”

Vivian nosti katseensa ja hänen kasvonsa kirkastuivat hieman.

“Ai olenko? Minulla ei ole koskaan ennen ollut ystäviä. Jästikoulussa minua vain kiusattiin.” Vivian sanoi, saaden Emilyn ihmettelemään, miten kukaan voisi kiusata niin sievää ja kilttiä tyttöä.



“Anteeksi, että olemme myöhässä. Riesu hyökkäsi kimppuumme”, Emily sanoi hengästyneenä. Kolme ystävystä olivat juosseet käytävillä, kunnes löysivät viidesluokkalaisen juoksemassa omalle tunnilleen. Sama nainen, joka oli jakanut lukujärjestyksiä Korpinkynsiläisille, katsoi Emilyä.

“Ei se mitään. Ehditte siis tavata jo Riesun”, nainen sanoi ja pyyhkäisi musteen kaikkien päältä pois yhdellä sauvanheilautuksella. “Kerroin juuri muulle luokalle, että olen Korpinkynnen tuvanjohtaja, professori Dickens. Opetan pimeyden voimilta suojautumista teille. Kerroin myös enemmän pimeyden voimilta suojautumisen tunneista, mutta joku luokkatovereistanne saa kertoa teille siitä tarkemmin. Istuisitteko paikoillenne?” Tytöt jäivät eturiviin ja ottivat kirjansa esille. Emily katseli taas ympärilleen - hän rakasti katsella uusia paikkoja, ja tarkastella niitä yksityiskohtaisesti.

Luokka oli suuri, ja siellä oli pöytiä siisteissä riveissä. Suurin osa oppilaista oli mennyt niin taakse istumaan, kuin mahdollista. Professori Dickensin pöytä oli täynnä paperipinoja. Luokan perällä oli kaappi, joka tärisi hieman. Emily mietti kaikkea, mitä siellä voisi olla. Muuten huone oli tyhjä lukuun ottamatta opettajanpöydän takana olevaa liitutaulua. Emily huomasi, että Hayley istui takarivissä, joten hän oletti, että tunti oli yhteinen puuskupuhilaisten kanssa. Hayley näytti tyytyväiseltä istuessaan kahden tytön välissä.



Emily istui pöydässä ja hotki ruokaansa. Hän oli ollut totaalisen väärässä professori Dickensistä. Professori Dickens oli kamala. Hän puhui jäätävällä äänensävyllä kaikille korpinkynsiläisille, mutta tuntui rakastavan puuskupuhilaisia. Se tuntui epäreilulta. Pitäisihän tuvanjohtajan pitää johtamastaan tuvasta edes hiukkasen. Tunnin mittaan hän oli antanut Puuskupuhille pisteitä kaikesta mahdollisesta ja vähentänyt mahdollisimman paljon pisteitä Korpinkynneltä. Tällä kertaa ulkonäkö oli pettänyt. Professori Dickens antoi kauhean määrän läksyjä, mutta se ei Emilyä haitannut. Muodonmuutosten tunti oli ollut hurjan mielenkiintoinen. Sitä opettava professori McGarmiwa oli ankara, mutta mukava ja kaikille yhtä reilu, vaikka olikin Rohkelikon tuvanjohtaja. Hänellä oli mustat hiukset, jotka olivat tiukalla nutturalla. Professori McGarmiwa oli animaagi, joten hän pystyi muuttumaan kissaksi. Hän näytti sen luokalle ja kertoi hieman animaageista, mutta sanoi, että niistä opittaisiin lisää myöhemmin. Taikuuden historiaa oli opettanut professori Binns. Luokassa oli tietyllä tapaa hieman inhottavaa olla, koska professori Binns oli aave. Binns puhui yksitoikkoisella äänellä koko tunnin, ja Emily oli lähes ainut joka kirjoitti muistiinpanoja. Hän olikin saanut oikein komeat muistiinpanot tehtyä. Läksyäkin oli tullut sekä taikuuden historiasta, että muodonmuutoksista. Läksyjä oli kertynyt ensimmäisten kolmen tunnin aikana paljon, mutta Emily ei antanut sen haitata hyvää mielialaansa – olivathan läksyt ihan mukavia.



Emily seisoi jonon keskivaiheilla loitsuluokan edessä. Hän ei aluksi nähnyt, kun ovi avautui. Kun Emily näki ovella seisovan opettajan, hän henkäisi ihastuksesta. Opettaja oli lyhyt, mutta siitä huolimatta henkeäsalpaavan kaunis – ainakin Emilyn mielestä. Opettajalla oli yllään vaaleanpunainen mekko ja vaaleanpunaiset kengät. Parasta olivat kuitenkin hänen hiuksensa. Nekin olivat vaaleanpunaiset. Hiukset ylettyivät juuri ja juuri olkapäille, paksuina ja kiharina. Emily piti opettajasta heti ensisilmäyksellä. Hän rakasti vaaleanpunaista yli kaiken. Poikien suusta kuului yökkääviä ääniä, kun he astuivat luokkaan. Se oli koristeltu kaikella vaaleanpunaisella. Opettajan pöytää koristivat vaaleanpunaiset kukat, Emily vain ei millään muistanut niiden nimiä, vaikka oli kyllä lukenutkin juuri tuollaisista kukista jästien lehdessä. Kukkamaljakotkin olivat vaaleanpunaisia. Pulpetit olivat siisteissä riveissä. Ikkunoita koristivat vaaleanpunaiset verhot. Opettajanpöydällä oli myös vaaleanpunainen pöytäliina.

Opettaja astui pöytänsä eteen ja hymyili sädehtivästi.

“Olen professori Higgs ja opetan loitsuja”, hän sanoi. Myös hänen äänensä kuulosti vaaleanpunaiselta. Se oli pehmeä ja hento. Emily toivoi sydämensä pohjasta, että professori Higgs olisi voinut olla heidän tuvanjohtajansa. Mutta ei kai itse tuvanjohtajalla niin väliä ollut. Eihän?

Oppilaat kaivoivat sulkakynät ja pergamenttia esiin, kun taululle alkoi ilmestyä sanoja. Emilyn harmiksi teksti ei ollut vaaleanpunaista. Hän mietti jokaista virkettä ja kirjoitti sen vasta sisäistettyään asian. Eihän pelkästä kopioimisesta olisi hyötyä.



Pitkän päivän jälkeen Emilystä oli mukavaa käpertyä oleskeluhuoneen nurkkaan tekemään läksyjä. Niitä olikin tullut paljon, ottaen huomioon, että oli ensimmäinen koulupäivä. Loitsut olivat ainoa aine, mistä ei ollut tullut läksyä. Yrttitiedon läksyt Emily teki ensimmäisenä, koska se oli ainakin tähän mennessä Emilyn lempiaine. Niin myös sen perusteella, mitä hän oli kesälomalla lukenut oppikirjoista. Yrttitietoa opetettiin kasvihuoneissa. Niitä oli kolme. Ensimmäisen luokan tunnit pidettiin kasvihuone ykkösessä.

Emily rakastui heti kasvihuoneeseen. Siellä oli paljon erilaisia kiehtovia kasveja.

Vastaus:

Pidin kovasti Vivianista - hän tuntui mielenkiintoiselta hahmolta jo alussa, kun hän ujoudestaan huolimatta oli ainoa, joka oli jättänyt pylvässängyn verhot auki ja nukkui avoimesti tulipunaiset hiukset sotkussa! Tämä alku toimi hienosti tuomassa Viviania esiin yhtenä tarinan päähenkilöistä ja samaan aikaan korostamassa Emilyn pohdiskelevaa ja tarkkailevaa luonnetta. Koko tarinan kerronnassa oli mukavaa katkelmallista tyyliä, kun tilanteesta toiseen siirryttiin vähin äänin. Jotenkin sekin toi esiin Emilyn rauhallisuutta! Bobin kertomiset Alexista saivat kyllä harmistumaan - ikävä tilanne sekä Emilylle että Bobille, joka on jo menettänyt muutaman luokkalaisensa ystävän puolustaessaan Emilyä. Oli mukavaa, että Emily pisti taka-alalle ärsytyksensä ja kiitti Bobia! Riesu-kohta oli todella hyvä, sattumuksen kautta päästiin tutustumaan Vivianiin paremmin! Hänen kohtaamisensa ikävän pojan kanssa ja itseen liittyvä epävarmuus tulivat upeasti keskustelun kautta ilmi. Tapaus päättyi mukavasti, kun tytöt sanoivat olevansa ystäviä! Dickens ja Higgs olivat mielenkiintoisia uusia opettajia, ja selvästi aika erilaisia - vähän kyllä jäi mietityttämään, mahtavatko ensivaikutelmat pettää ja opettajista paljastua uusia puolia..? Hyvä tarina jälleen! :)

Saat 6 kaljuunaa, 15 tuparia sekä Yks kaks eksyksissä- ja Silmät sivuhenkilöön -merkit!
Aurelia » 2.7.

Nimi: Edith Wang, Korpinkynsi

30.06.2019 00:17
// Ihan näin alkuun, tältä luvulta ei kannata odottaa liikoja. :D Kirjoitan tätä ruhtinaallisin kahden ja puolen tunnin yöunin varustautuneena (toisin sanoen kahvin voimalla tätä näppäimistöä näpyttelen), ja tapahtumatkin oli sellaisia pakko-saada-pois-alta -tyylisiä kaikki. Eli tota juu. Teksti on kömpelöä, tulevaisuudessa toivottavasti vähän parempaa. Kiitos ja anteeksi. :')

Luku 3: Identtisyyksiä ja outouksia

Edith hymähti tyytyväisenä käydessään istumaan. Junan penkit olivat pehmeitä, hyvin samankaltaisia kuin Poimittaislinjalla. Tyttö toivoi sydämensä pohjasta, ettei junamatka olisi yhtä villi kuin Lontoon kujilla loikkiva bussi. Kaikeksi onneksi hän oli löytänyt tyhjän vaunuosaston, jossa hän voisi rauhassa kerätä itsensä ja valmistautua Tylypahkan lajitteluseremoniaan. Alfie oli kertonut tuvista, joihin oppilaat jaettiin (hän itse oli Puuskupuhissa), mutta siitä, miten oppilaat noihin tupiin jaettiin, ei isoveli ollut kertonut mitään. Edithiä ei niinkään pelottanut ajatus siitä, mitä hän saattaisi joutua tekemään, vaan se, ettei hän tiennyt, mitä tulevan piti. Toinen asia, jota hän mietti, oli tietenkin tupa, johon hänet laitettaisiin - entä, jos hän ei sopisikaan sinne? Oppilaat luokiteltiin niihin heidän luonteenpiirteidensä ja elämänarvojensa perusteella, mutta Edith ei uskonut, että Tylypahkassa olisi tupaa hiljaisille luusereille. Kiinalaisille luusereille... Edith työnsi ajatuksen mielestään. Hän ei halunnut odottaa syrjintää. Kenties velhot olisivat suvaitsevaisempia.

Lähtöön oli kaksi minuuttia, kun jonkun toisen matka-arkku kolahti kuuluvasti vaunuosaston oveen kirosanaliudan säestämänä. Edith säpsähti. Hän ei tiennyt, pitäisikö hänen avata ovi - kenties tämä ilmeisen onnettomuusaltis tyttö ei huomaisi koko vaunuosaston olemassaoloa, vaan jatkaisi matkaa jonnekin kauas, toiseen osastoon...
"Hei Ren, täällä on tyhjä! Tulkaa tänne!" äsken manauksia suustaan sylkenyt tyttö huusi ystävilleen keplotellessaan ovea auki.
Voi ei.
Edith painautui hiljaa seinää vasten ja tuijotti kattoa, johon graffitoitu hänelle tuntemattomien huispausjoukkueiden logoja.
"Ai, täällä olikin joku?" tytön pää pisti esiin oviaukosta. Hänellä oli luonnottoman lumenvalkoinen polkkatukka, tekoripset ja niiden keskellä kirkkaanpinkit, hohtavat silmät. Edith katsahti häneen kulmakarvat koholla, tietämättä mitä sanoa.
"Öh, hei?" hän sai kakistettua suustaan.
"Moi, kai olet yksin täällä? Minä, Ren ja Lilian tullaan tänne, jos sopii. Kaikkialla muualla on ihan täyttä", tulokas ilmoitti. Edithistä tuntui epämiellyttävästi siltä, ettei hänellä ollut vastaansanomista asiaan.
"Siitä vain", Edith mumisi, ja taivutti huulensa hymyntapaiseen, "tervetuloa."
Valkohiuksinen tyttö virnisti hänelle, ja heilautti vaaleanpunaisin perhostarroin koristellun matka-arkkunsa sisään. Tarrat muistuttivat Edithiä Ayasta - kerran pikkusisko oli tullut päiväkodista kauttaaltaan elävien, vaaleanpunaisten perhosten peittämänä. Päiväkodin hoitajat olivat vapisten selittäneet äidille, että Aya oli askarrellut hänelle annetuista perhostarroista hämmästyttävän aidonnäköisiä perhosia. Äiti oli hymyillyt heille hyväksyvästi, kunnes yksi perhosista lennähti hoitajan tukkaan. Sen jälkeen Aya pysyi kotihoidossa joitakin päiviä.

Edith havahtui ajatuksistaan käytävällä kopiseviin askeliin. Valkohiuksisen tytön perässä vaunuosastoon astui kaksi pitkää ja hoikkaa lasta, joiden kasvot kuvastivat toisiaan kuin peilit. Ainoa ero oli hiekanväristen hiuksien pituus - tytöllä oli lanteille yltävä, paksu letti, pojalla juuri ja juuri korvat peittävä, aavistuksen kihara tukka.
"Moi", poika hymyili epävarmasti Edithille. Niin teki myös tyttö, jonka huulten välistä Edith erotti hopeanhohtoiset hammasraudat. Kukin asetti matkatavaransa nojaamaan vaunuosaston takaseinää vasten, ja kävi istumaan.
"No niin", valkohiuksinen tyttö avasi suunsa, "kuka sinä olet? Nämä kaksi esittäytyivät jo laiturilla, mutta sinusta en tiedä mitään."
"Ehh... Nimeni on Edith." Edith tunsi kepeän punan nousevan poskilleen. Hän ei ollut tottunut puhumaan monelle tuikituntemattomalle ihmiselle yhtaikaa.
"Edith." tyttö maisteli nimeä suussaan, katsoi sitten Edithiä ystävänpäiväilmapallon värisillä silmillään. Sävy ei lakannut hätkähdyttämästä kiinalaistyttöä, vaikka hän oli tuntenut tytön jo miltei kaksi minuuttia.
"Minä olen Rika", tyttö sanoi, ja osoitti sitten kahta seuralaistaan, "ja tässä on Lilian ja Ren."
"Ja me emme ole identtisiä. Kaksoset kyllä, mutta meissä ei ole mitään samaa", tyttö - Lilian - sanoi ponnekkaasti, kuin arvaten Edithin ajatukset. Edith nosti katseensa lattiasta ja nyökkäsi. Tarkemmin katsoessaan hän huomasi eroavaisuuksia kaksosten välillä. Lilianilla oli kapeat kasvot ja vahva leuka, Renillä oli pyöreämmät posket ja suuremmat silmät. Silti Edithin oli vaikea käsittää, miten heitä ei luokiteltu identtisiksi, niin samannäköiset Ren ja Lilian olivat.

Junamatka taittui rattoisasti. Edith antoi muiden puhua rauhassa, vastaillen välillä hänelle esitettyihin kysymyksiin. Hän oppi matkatovereistaan paljon: esimerkiksi sen, että he olivat kaikki samanikäisiä; että kaksosten vanhemmat työskentelivät Ministeriössä taikalakivirastossa ja sen, että Rika oli jästisyntyinen ja rakasti hiusvärejä sekä piilolinssejä. Edith ei tiennyt, mitä piilolinssit olivat, mutta arveli niillä olevan jotain tekemistä Rikan silmien kummastuttavan värin kanssa.

Junan pysähdyttyä ensiluokkalaiset jatkoivat matkaansa kapeilla, kanoottimaisilla veneillä. Edith jakoi paattinsa yhdessä Rikan, Renin ja Lilianin kanssa. Seilaus päättyi murattiverhon takana sijaitsevaan, maanalaiseen satamaan. Hagridiksi esittäytynyt valtava ja parrakas mies ohjasi koulun nuorimmaisia eteenpäin, kohti pkivisiä portaita, jotka kohosivat korkealle, tammipuisen ulko-oven luo. Lapset kapusivat nuo portaat ylös Hagridin johdattamina. Kun puolijättiläinen oli varmistanut kaikkien olevan koolla, hän paukautti valtavan nyrkkinsä oveen. Kolmesti, Edith laski päässään. Ovi heilahti auki niin yhtäkkisesti, ettei Edith olisi yllättynyt, vaikka toisella puolella olisi ollut täysimittainen jättiläinen. Sen sijaan oviaukossa seisoi mustahiuksinen ja ankarannäköinen noita smaragdinvihreässä kaavussa.
"Ekaluokkalaiset, tässä on professori McGarmiwa", Hagrid tokaisi.
"Kiitos, Rubeus. Seuratkaa minua tästä eteenpäin." McGarmiwa avasi oven sepposen selälleen. Hänen takanaan levittäytyvä eteishalli oli valtava, paljon suurempi kuin Edithin jästikoulussa. Tarkemmin ajatellen koko hänen vanha koulunsa olisi mahtunut sinne. Huone oli niin tavattoman korkea, että kattoa oli vaikea nähdä. Jostain kumman syystä Edith tunsi olonsa hivenen epämukavaksi - aivan, kuin hänen ympärillään seisovat seinät jatkuisivat loputtomuuksiin, vangitsisivat hänet sisälleen loppuelämäksi vailla toivoa ulospääsystä. Tietysti tunne oli Edithinkin mielestä varsin typerä, muttei hän siltikään saanut karistettua sitä pois.
"Tämä on Tylypahka. Tämä on minun kotini nyt. Ei ole mitään syytä pelätä", Edith rohkaisi itseään ajatuksissaan. Täällä hän viettäisi seuraavat seitsemän vuotta. Paras taikakoulu päällä maan, maaginen linna - miksi ihmeessä eteishalli tuntui niin epämiellyttävältä?

Edithin onneksi he eivät pysyneet hallissa kauaa. Professori McGarmiwa johdatti heitä tilan poikki, opettajan kopeat korkokengät kopisivat kivetyllä lattialla. Oikeanpuoleisen seinän takaa kaikui iloinen, satojen äänien tähdittämä puheensorina. Lausahdukset punoutuivat yhdeksi suureksi massaksi, kuin suureen jokeen yhtyvät pikku purot. Edith erotti sanan sieltä, toisen täältä, muttei saanut otetta yhdestäkään keskustelusta. Tyttö kykeni kuitenkin kuvittelemaan: joku näki parhaan ystävänsä ensimmäistä kertaa kahden pitkän lomakuukauden jälkeen; joku surkutteli lämpimän kesän päätöstä; joku vaihtoi kuulumisia lomamatkoistaan. Sillä vaikka Edith erotti ainoastaan sen suuren sanojen tulvan, tiesi hän, että tuon suuren virran takana oli pienempiä ääniä, yksittäisiä mutta niin merkityksellisiä tarinoita, joita hän ei koskaan saisi kuulla.

Tylypahka todella oli maaginen paikka.


//Piti kirjoittaa enemmänkin, mutta nukahdan kohta pystyyn. Tästä pätkästä nyt ei varsinaisesti voi olla ylpeä... Mutta toisaalta, haluan saada nää jutut vaan nopeasti pois alta, että pääsen kirjoittamaan kiinnostavista asioista seuraavassa luvussa :D oh well, toivottavasti et ylläpitäjä tai kukaan muukaan lukija ole vielä repinyt silmiänne päästä tän tekstin laadun takia tai mitään...

Vastaus:

Oi voi, kylläpäs lyhyillä unilla kirjoittelit - täytyy tosin myöntää että itsekin joskus päivitän kahvin voimalla yömyöhään :) Ikinä ei kuitenkaan tarvitse eikä kannatakaan vähätellä omaa tekstiä, tämä oli jälleen erinomainen tarina! Ja vaikka ei olisikaan, ei sekään haittaisi, muuten vain tänne kuitenkin kirjoitellaan! Identtisyyksiä ja outouksia oli mukava otsikko tarinalle, jossa uusiin tuttavuuksiin tutustuttiin, se nosti Rikan ja kumppanit keskiöön. Ehdin itsekin ihmetellä Rikan epätavallista ulkonäköä, mutta oli hauska paljastus, että hän olikin vain jästisyntyinen noita, joka kovasti piti ulkonäkönsä muokkaamisesta piilolinssein! Itsestäni tuntui kyllä vähän surulliselta, että ekaluokkalaisella oli tekoripset, mutta tämä ajatus liittyi omiin ajatuksiin nuorena aikuistumaan joutumisesta ja ulkonäköpaineista :') Kuvasit kolmikkoa todella persoonallisesti, myös Ren ja Lilian jäivät varmasti mieleen, ihan jo "kaksi pitkää ja hoikkaa lasta" -kuvauksen perusteella, joka oli melko ristiriitainen! Kerronnassa oli mukana taas ihania yksityiskohtia, kuten perhostarroilla koristeltu matka-arkku, muisto Ayan perhostempusta ja vaunuosaston kattoon taiteillut huispausjoukkueiden logot! Loppu oli selvästi vähän alkuosaa kiirehditympi, mutta Edithin eteishallin mietiskely erottui silti hyvin ja toi esiin ahdistuksen uuden koulun kohtaamisesta. Myös keskustelunpätkät jokeen yhdistyvinä puroina oli ihana ajatus!

Saat 6 kaljuunaa, 15 tuparia sekä Menneisyyden muistelija -merkin!
Aurelia » 2.7.

Nimi: Whelan Macintosh, Luihuinen

29.06.2019 16:14
Luku 2
Hämmästys

Kaksi ensimmäistä kouluviikkoa olivat menneet hujauksessa. Kaikki puhuivat V.I.P. kokeista, joka sai Whelaninkin stressaantumaan.
“Läksypino on karmiva!” Emily huusi oleskeluhuoneessa, kun heillä oli hyppytunti. Hänen hyvä kaverinsa, mustahiuksinen Whelan vain pyöräytti silmiään dramaattisesti ja huokaisi.
“Olisit tehnyt läksyt aiemmin”, tuo töksäytti ja viimeisteli esitelmää myrkyllisistä kasveista.
“Hyvä sun on sanoa”, Emily sanoi surkeana ja näytti hyvin ahdistuneelta. Oleskeluhuoneen ovi aukesi ja huoneeseen tuli Githa, jonka vaaleanruskeat hiukset olivat takkuiset, kiillottomat ja sotkuiset. Hänen silmiensä alla olivat isot, tummat silmäpussit ja kun hän käveli, hänen jalkansa laahasivat lattiaa.
“Onko kaikki hyvin?” Emily kysyi huolestuneen kuuloisesti Githalta.
“Olen opiskellut joka yö melkein aamuun asti”, toinen vastasi ja istahti kaksikon seuraksi pöydän ääreen. Hän nosti painavan reppunsa ja otti sieltä muutaman kirjan.
“Odotan jo innolla pääseväni kotiin nukkumaan”, Githa sanoi ja haukotteli samalla. Whelan sulkeutui pois Emilyn ja Githan keskustelusta koulunkäynnistä ja siitä, miten se turmelee ihmisen sielun. Kun Whelan oli valmis esitelmänsä kanssa, hän laittoi sen reppuunsa liemikirjan väliin.
“Whelan”, Githa aloitti väsyneesti. Whelan vastasi tytölle vain kohottamalla kulmaansa kysyvästi.
“Voisinko hieman vilkaista sitä sun esitelmää?”
“Kirjoita itse oma esitelmäsi”, Whelan vastasi hieman pistävästi, mutta Githan säälittävä katse sai Whelanin taas huokaisemaan. Hän otti valmiin esitelmän repustaan ja antoi sen takku hiuksille tytölle.
“Kiitos, Whelan, kiitos niin paljon”, tyttö sanoi henkäisten ja alkoi heti lukemaan esitelmää.
“Sun kannattais harjata sun hiukset”, Whelan sanoi ja avasi hiuksensa korkealta ylä ponnarilta.
“Aa, joo, en ehtinyt aamulla”, hän vastasi lukien edelleen esitelmää.
“Oletteko muuten nähneet Lilith Lestrangea?” Whelan kysyi yhtäkkiä kahdelta tytöltä, johon molemmat vastasivat kieltävästi.
“Tai olen nähnyt ehkä vilaukselta”, Emily sanoi, mutta pudisti silti päätään.
“Onko hänen äitinsä vastannut vielä kirjeeseen?”
“Ei”, Whelan vastasi ja kurtisti kulmiaan. Hän nosti paitansa alta korun, jonka naru oli oudon tuntuista nahkaa ja siinä oli hopeinen riipus. Riipus oli soikean muotoinen eikä ollut iso ja siihen oli kaiverrettu ukkospilvi ja salama. Korun Whelan oli saanut Lilithin antamassa kirjeessä, joka oli hänen äitinsä lähettämä. Whelan katseli korua eikä siinä ollut hänen mielestä mitään ihmeellistä. Kirjeessä Lilithin äiti, Lily Wilkins, väitti, että korusta olisi tytölle jotain hyötyä. Whelan ei vain huomannut, miten siitä oli hyötyä. Myöhemmin Whelan oli laittanut naiselle vastaus kirjeen, jossa pyysi selitystä, mutta ei ole vielä saanut vastausta.
“Ehkä hänen pöllö on jotenkin vahingoittunut matkalla”, Githa sanoi, kun oli lukenut Whelanin esitelmän loppuun ja alkoi kirjoittamaan omaansa.
“En usko”, Emily vastasi. Whelan ei sanonut mitään, vaan laittoi korun takaisin paitansa sisään.
“Menen kävelylle”, Whelan sanoi nopeasti ja nousi sohvalta. Molemmat vain nyökkäsivät ja enää sanaakaan sanomatta Whelan lähti ulos Luihuisten oleskeluhuoneesta.

Whelan käveli Tylypahkan kolmannella kerroksella ja hän katseli vain hieman ympärilleen ja antoi ajatusten laukata omaa vauhtiaan. Hän mietti paljon asioita, jotka pyörivät Lilithin, koulun ja suvun ympärillä.
“Minähän käskin olla varovainen!” Whelan kuuli viereisestä käytävästä tiukan, mutta hiljaisen sähähdyksen. Whelan jämähti paikoilleen ja hän astui aivan seinän viereen ja kuunteli tarkkana.
“Sinua minä en kuuntele!” kuului toinen ääni, jonka Whelan tunnisti. Se oli Lilith Lestrange. Oli outoa, miten niin herttaisen näköinen tyttö puhui niin myrkyttävästi.
“Äitisi sanoi, että minun kuuluu auttaa sinua!” toinen ääni ärähti taas.
“Tainnutu!” kuului Lilithin vankka ääni ja sitten kuului kova tömähdys. Mitä tapahtui?
“Minähän sanoin sinulle selkeästi, etten tarvitse apuasi.” Lilithin myrkyllinen ääni tuntui kaikuvan koulun käytävällä samaan aikaan, kun tytön kovapohjaiset kengät kopisivat lattiaan ja loittonivat. Whelan astui käytävään, jossa äsken myös Lilith oli. Maassa makasi ruskeahiuksinen, Whelanille tuntematon tyttö, jonka silmät olivat kiinni. Tyttö hengitti rauhallisesti ja hän vaikutti olevan unessa. Whelan otti sauvan kaapunsa alta ja sanoi vastaloitsun;
“Herpaannu.”
Makaava tyttö avasi samalla ruskeat, isot silmänsä ja räpytteli niitä hetken nopeasti. Kun hän vihdoin tajusi, että makasi maassa ja Whelan tuijotti häntä, hän säpsähti.
“Anteeksi”, tyttö sanoi hieman paniikissa samalla kun nousi seisomaan. Hän pyyhkäisi hieman kaapuaan ja oli lähtemässä käytävältä pois samaan suuntaan mistä Whelan oli tullut.
“Etkö sano edes kiitos?” Whelan kysyi pistävästi. Ruskeat silmät kääntyivät ja katsoivat pelokkaasti Whelania. Mikä tuota tyttöä riivasi?
“Kiitos, pitää oikeasti mennä”, tuo sanoi ja juoksi tiehensä. Vihreät silmät katsoivat hämmentyneinä loittonevan tytön selkää. Whelan kurtisti kulmiaan ja käveli sitten takaisin omaan makuusaliinsa. Whelanille ilmestyi paljon kysymyksiä tapahtuneesta, eikä hän osannut vastata niihin. Hänen täytyi saada jutella Lilithin tai hänen äitinsä kanssa.

Vastaus:

Jännitys tiivistyy! Pidin paljon siitä, miten tarinassa sitoutuivat yhteen tavalliset arjen asiat, kuten koeviikko, ja tuo jännittävä Lilithin ja hänen äitinsä mysteeri. Vaikuttaa pahasti siltä, että Lilithillä on jonkinlaiset pahat mielessä... Aika jännittävä ajatus, että hän pystyi noin vain koulun käytävällä tainnuttamaan toisen oppilaan, ja vielä ollessaan itse vasta ekaluokkalainen! Lilithin rinnalla Whelanista tulee oikein hyvä kuva, kun hän palautti tuntemattoman oppilaan tajunnan. Samaan aikaan Whelan osaa tietenkin myös puolustaa itseään, kuten tuli ilmi läksykohdasta ja myöhemmin sitten koskien tytön kiittämättömyyttä. Se tuo Whelaniin mielenkiintoista särmää ja moniulotteisuutta; hän selvästi tekee hyvinä pidettyjä tekoja, mutta osaa myös puhua pisteliäästi! Vuoropuhelu oli erinomaisesti kirjoitettua, se vei tarinaa eteenpäin, mutta tuntui samaan aikaan luonnolliselta. Githa tuli hyvin persoonallisesti esiin tässä tarinassa - pakko sanoa että olen joskus samaistunut tuohon yön läpi lukemiseen ja kulahtaneeseen olemukseen! Whelanin "sun kannattais harjata sun hiukset" kommentti osui nappiin ja hymyilytti. Tarinassa esiintyi jälleen muutaman kerran "tuo" pronomini ihmiseen viittaamassa, sen sijaan tulisi siis olla "hän" tai jossain tapauksissa "tämä", kuten viime tarinassa sanoin. Joka tapauksessa jännittävä tarina jälleen! :)

Saat 5 kaljuunaa, 15 tuparia sekä Sauvat solmussa-, Salakuuntelija- ja Keskustelukeisari-merkit!
Aurelia » 2.7.

Nimi: Masha Novikova, Puuskupuh

28.06.2019 16:39
luku 5

Se oli outoa, miten aika kului hitaasti silloin kun sen piti kulua nopeasti. Masha oli valehtelematta kirjoittanut kymmeniä kirjeitä Haleylle kuluneiden kolmen viikon aikana. Hän ei pystynyt lopettamaan Haleyn ajattelemista ja kertasi yhä uudelleen ja uudelleen mielessään iltaa, jolloin tyttö oli kertonut vanhempiensa kuolleen. Haleyn ajatteleminen ei rajoittunut edes hereilläoloaikaan, vaan Haley kummitteli joka yö Mashan unissa. Myös hänen koulunkäyntinsä oli ottanut huolestuttavasti osumaa Haleyn katoamistempun jälkeen. Huonosti nukuttujen öiden vuoksi hän myöhästeli herkästi ja nuokkui tunneilla. Masha tiesi elämänsä vierivän hurjaa vauhtia alamäkeä, mutta hän ei yksinkertaisesti tiennyt miten lopettaa.

"Ensimmäisen tunnin muistiinpanot. Sinun pitäisi ihan totta ryhdistäytyä, Masha. En tajua mikä sinuun on viime aikoina mennyt", Liz sanoi päällisin puolin kuulostaen ärtyneeltä, mutta Masha tiesi ärtymyksen olevan Lizin keino peittää todelliset tunteensa. Masha kohautti olkiaan ja katsahti lyhyesti nojatuolistaan tupatoveriaan, jonka otsa oli rypyssä, mikä sai hänet näyttämään pikkutytöltä, jonka äiti ei ollut suostunut ostamaan suosikkilelua.
"Kyllä Haley tulee vielä takaisin. Usko pois", Liz sanoi antaen pehmeämmän sävyn vallata tilaa ärtymykseltä. Masha todella yllättyi ystävänsä pehmeämmästä asenteesta, sillä hän tiesi Lizin suorastaan vihaavan Haleytä, toistaiseksi tuntemattomasta syystä.
"Niinpä kai. Pitäisikö meidän mennä seuraavalle tunnille?" Masha kohautti välttelevästi olkiaan ja pakotti itsensä nousemaan nojatuolista lähinnä Lizin mieliksi.

Puuskupuhin loitsutunnit pidettiin yhdessä Rohkelikon kanssa. Se oli mukavaa vaihtelua, sillä useimmat heidän tunneistaan pidettiin yhdessä Korpinkynnen kanssa ja Haleyn tyhjä paikka sai Mashan poikkeuksetta surulliseksi. Hän viihtyi hyvin Rohkelikon oppilaiden kanssa, mutta jatkuva unettomuus ja suoranainen pakkomielle Haleytä kohtaan verotti hänen ystävyyssuhteitaan, vaikka Masha yrittikin kaikkensa ollakseen hyvä ystävä.
"Pääsemme viikonloppuna Tylyahoon", hänen viereensä istunut Luke totesi odottava ilme kasvoillaan. Masha oli torjunut pojan viimeisimmät kutsut kaikkialle ja aikoi tehdä niin nytkin ollen vain hiljaa ja kaivaen tavaroitaan laukusta.
"Mistä ihmeestä sinä olet edes vihainen minulle? Voin vakuuttaa, että minulla ei ole pienintäkään roolia siinä, miksi Haley lähti", Luke hymähti katsoen odottavasti Mashaa, mikä sai hänet tuntemaan olonsa hieman ahdituneeksi.
"Liz, mihin sinä menet?" Masha kysyi vieressä istuneelta ystävältään, joka oli kerännyt tavaransa ja noussut seisomaan.
"Haluan oikeasti kuunnella Lipetitiä, enkä tuon pellen laimeita iskuyrityksiä", Liz sanoi nopeasti ja käveli etupenkkiin yksin istuvan rohkelikkotytön viereen. Masha pyöräytti silmiään hilliten haluaan heittää ystäväänsä rypistetyllä pergamenttitollolla.
"Aika dramaattista", Lizin lähtöä hiljaa sivusta seurannut Luke kommentoi Lizin päästyä kuuloetäisyyden ulkopuolelle. Masha kohautti pojalle olkiaan pysyen hiljaa. Luke ärsytti häntä sillä hetkellä suunnattomasti ja jollain tapaa se tuntui Mashasta pahalta, miten vähän poika todella näytti välittävän siitä, kuinka kauan Haley oli ollut poissa. Mashaa ärsytti myös Lizin dramaattinen käytös ja ilmeisen allerginen reaktio Lukea kohtaan. Lizin käytöksestä olisi voinut ajatella hänen ja Luken tuntevan toisensa, sillä jopa pojan nimen mainitseminen sai muutoin niin hillityn Lizin silmät suorastaan kipunoimaan tulta. Oli kuitenkin vaikea tulkita tilannetta Luken käytöksen ollessa täysin normaali.

"Neiti Novikova? Tulisitteko tänne", luokan ovelta kuului ääni tunnin kestettyä vasta 10 minuuttia. Ääni kuului Puuskupuhin tuvanjohtajalle.
"Otanko tavarat mukaan?" Masha kysyi katsahtaen lyhyesti Versoa, joka nyökkäsi aina yhtä iloinen ja lämmin hymy kasvoillaan. Helpottuneena pelastuttuaan koko luokan yli leijailevalta painostavalta tunteelta Masha keräsi tavaransa ennätysajassa ja kiirehti luokan poikki itseään vain muutaman sentin pidemmän professorin luokse.
"Mennään juttelemaan huoneeseeni. Tätä tietä", professori sanoi yhä hymyillen.

Professori Verso oli huomattavasti rennompi kuin moni muu koulun opettajista. Hän hymyili jatkuvasti, eikä varmaan koskaan ollut huutanut kenellekään. Hän oli todellinen malliesimerkki Puuskupuhista, ja huvittuen Masha vertasi itseään tuvanjohtajaansa ja mietti millä ihmeen perustelulla hänet oli Puuskupuhiin edes lajiteltu.
"Haluatko teetä, tai jotain syötävää?" professori kysyi kaataen omaan kuppiinsa kiehuvan kuumaa teetä. Masha pudisti päätään ja istui työpöydän edessä olevaan tuoliin. Verso joi tuntien pituiselta tuntuvan ajan teetään, kunnes laski kupin kädestään ja kohdisti katseensa Mashaan.
"Onko jotain, mitä minun olisi syytä tietää?" professori kysyi lempeän kuuloisesti ja hymyili rohkaisevasti. Mashan mielestä se oli omituista, miten lempeästi professori käyttäytyi. Hänestä tuntui siltä, että ikään kuin vanhahko noita välittäisi hänestä.
"Ei ole", Masha vastasi lyhyesti toivoen ettei kuulostaisi tylyltä. Verso veti syvään henkeä valmistautuen puhumaan.
"Asia on näin, Masha, että koulumenestykseksi on laskenut kovaa vauhtia. Myös poissaoloja on kertynyt melkoinen määrä", Verso sanoi pahoittelevasti, "asiaan on tultava muutos."
Masha oli arvannut tämän puhuttelun tulevan jossain vaiheessa ajankohtaiseksi. Hän kirosi mielessään, vaikka tiesikin kaiken olevan omaa syytään. Se oli jotenkin vain niin kummallisen helppoa uskotella itselleen, että se oli sen kuuluisan jonkun muun syytä. Mashaa ärsytti suuresti Iso-Britannian vaikutus itseensä, vielä vuosi sitten hän olisi lähes tulkoon hypännyt mieluummin sillalta, kuin hoitanut velvollisuutensa näin huonosti. Hänet valtasi äkisti valtava koti-ikävä, vaikka asiat eivät siellä olleet aina kauhean hyvin.
"Saanko jälki-istuntoa?" Masha kysyi. Toisaalta hän toivoi saavansa jälki-istuntoa, vaikka se veisi hänen aikaansa, mutta Masha uskoi jälki-istunnon vievän huonon omatunnon pois.
"Et. Olet käynyt Tylypahkaa vasta niin vähän aikaa, on ymmärrettävästi vaikeaa sopeutua jo neljä vuotta yhdessä olleeseen porukkaan mukaan. Enkä myöskään usko poissaolojesi johtuvan siitä ettetkö viitsisi käydä tunneilla", Verso totesi kuvitellen jälki-istunnottomuuden olevan suuri helpotus Mashalle.
"Ai", Masha totesi. Se oli kaikki, mitä hän osasi todeta. Se oli jollakin tapaa luonnotonta, miten hänelle ei huudettu niin törkeästä velvollisuuksien laiminlyömisestä.
"Vanhempasi saapuvat tänne ylihuomenna. Tule tänne huoneeseeni kello 12 silloin niin puhumme jatkostasi Tylypahkassa", Verso totesti hymyillen pahoittelevaan sävyyn.

Masha ei muistanut, miten hän oli päässyt ulos Verson huoneesta eikä hän kyennyt muistamaan mitä oli sanonut tuvanjohtajalleen. Ainoa asia hänen päässään selkeänä oli vellovan huono olo ja vessan kova ja kylmä lattia hänen polviensa alla. Hänen päässään jyskytti tieto hänen vanhempiensa tulosta Tylypahkaan, paikkaan jossa hän luuli olleensa turvassa. Hänen silmissään vilkkuivat muistot Venäjältä ja lamaannuttava kauhu aina ennen heidän kotinsa suureen eteishalliin astumista. Masha ei voinut nähdä vanhempiaan. Hän ei yksinkertaisesti pystynyt siihen.

Vastaus:

Tarinaa oli jo paljon sujuvampi lukea, kun lauseenvastikkeita oli hieman vähemmän, hieno juttu! Paikoittain kerronta oli upean koukuttavaa, ja pidin kaikista tarinaan liittyvistä teemoista! Haley tuntui katoavan juuri sillä tavalla kriittisessä kohtaa, että hänen katoamisensa entisestään kovasti voimistaa Mashan tunteita. Pystyin elämään myötä Mashan toivottomissa tunteissa, samaan aikaan kun toivoin, että hän pystyisi jatkamaan elämäänsä. Tässä tuli jopa miettineeksi, mahtaako Masha oikeastaan enemmän ehtiä rakastua ajatukseen Haleystä kuin häneen itseensä, kun Masha haikailee häntä nyt vain hetken tuntemisen jälkeen... Tarinassa on siis todella koukuttavat jännitteet ja hyvät henkilöhahmot, joista olen jo alkanut välittää! Loppukappale oli aivan sydäntäsärkevä ja upeasti kirjoitettu - tuli vähän mieleen Harryn viides vuosi, kun Pimento saapui sabotoimaan hänen turvapaikkaansa Tylypahkaa dursleynomaisella käytöksellään. Kuvailua oli juuri tarpeeksi, että trauman oireet tuntuivat selkeiltä. Ja se vielä aivan sen päälle, että Verso oli niin ystävällisesti suhtautunut Mashan koulunkäyntiin! Sellainen juttu tuli mieleen, että alku olisi ollut sujuvampi, jos se olisi ollut pelkästään "Outoa, miten aika kului hitaasti juuri silloin, kun sen piti kulua nopeasti." Tuo "se oli"-rakenne on tyypillinen joillekin muille kielille, kuten englannille, mutta Suomessa se on tarpeettoman monimutkainen. Upea tarina jälleen! :)

Saat 7 kaljuunaa, 19 tuparia sekä Vihjailija-merkin!
Aurelia » 2.7.

Nimi: Isadora Stone, korpinkynsi

28.06.2019 10:44
Luku 3. – osa 1

Vihdoin on se päivä

Oli vihdoin ja viimein syyskuun ensimmäinen päivä. Olimme puhuneet melkein koko ajan Orabellen ja Siennan kanssa siitä mihin tupiin pääsisimme, olisivatko kokeet vaikeita, mitä loitsuja oppisimme ja saisimmeko uusia ystäviä. Aurinko tuntui nousevan tavallista hitaammin ja sen jälkeen kun se oli noussut, kello ei tuntunut haluavan kulkea eteenpäin. Aamun sarastaessa ja sen luotua kirkkaita tanssivia kuvioita ikkunalautoihin en voinut pysyä sängyssä edes viittä minuuttia.

Ryntäsin alakertaan kirjaimellisesti olin rikkoa matkalla kukkaruukun ja tönäisin vahingossa poikaa nimeltä Atlas. Alakerrassa ei ollut muita kuin pari tyttöä ja yksi poika. Heti kun olin saapunut keittiöön, tiesin mitä aamupalaksi olisi: kaurapuuroa. Alakerran tunkkinen ilma täytti sieraimeni sanoin kuvaamattoman nopeasti. Kaurapuuro porisi kattilassa tasaisesti ja se rauhoitti muuten niin rauhatonta alakertaa. Tyttöjen kikattelu jollekin typerälle poikajutulle ja yksinäisen pojan vaimea mutina kuuluivat kovina kaikuvassa ja avoimessa alakerrassa. Söin nopeasti etten joutuisi mukaan tyttöjen keskusteluun ja riensin toiseen kerrokseen. Olimme sopineet tapaavamme Orabellen huoneessa aamupalan jälkeen.

Sienna ei ollut vielä tullut ja Orabelle istuskeli sängyn laidalla mietteliään näköisenä. Hänellä kesti tovi tajuta, että olin saapunut, mutta sitten hän hymyili.
”No vihdoinkin aloin jo kuvitella, että olisit unohtanut missä nukun” Orabelle lausui sarkastisesti. En voinut estää suupieliäni nousemasta hymyyn. Orabelle osasi tehdä asiasta kuin asiasta vitsin. Takanani ovi avautui ja Sienna astui sisään ylpeänä.
”Sain suostuteltua Jakobilta tämän kynäsi takaisin”, Sienna ilmoitti ylpeänä.
”Voi kiitos, Sienna”, Orabelle hymyili sen sanoessaan ”Mutta kynä ei taida juuri nyt auttaa. Oletteko ollenkaan miettinyt miten meidät lajitellaan?” En ollut ollenkaan miettinyt asiaa pelkästään sitä mihin tupaan minut lajitellaan. Minulle tuli hetkellinen pelonsekainen tunne kunnes päätin, ettei vielä pitäisi tehdä hätiköityjä päätöksiä.

”No kohtahan se selviää. Jos muutkin velhot ja noidat ovat selvinneet siitä, miksemme me selviäisi myöskin?” Sienna sanoi rauhoittelevan tyynellä äänellä. Vilkaisin rannekelloani: kello oli jo puoli kymmenen.
”Oletteko muistanut pakata kaiken?” kysyin väkinäinen hymy huulilla. Olin itse pakannut kaiken jo pari päivää sitten ja sitten purkanut ja sitten vielä uudestaan pakannut.
”Kaikki on ollut valmista jo viikko sitten”, Orabelle vastasi hymynkare huulillaan.
”Voi, minä en ole pakannut vielä kaikkia kirjoja”, Sienna vastasi teeskennellyn vakavasti. ”Minä menenkin tästä pakkamaan ne.” Heti sen sanoessaan hän pinkaisi juoksuun ovi takanaan paukkuen.

Jäimme kahdestaan Orabellen huoneeseen ja melkein heti minulle tuli vaivaantunut olo. Emme olleet ollut Orabellen kanssa aikaisemmin paljoakaan tekemisissä. Olin ollut Siennan kanssa melkein aina tekemisissä Siennan kanssa mutten juurikaan ollut tajunnut miltä se tuntui Orabellestä. Päätin, että nyt olisi aika tutustua tyttöön hiukan paremmin. Käänsin pääni Orabelleä kohti ja tajusin silloin, etten edes tiennyt hänen sukunimeään.
”Öh, mikä sinun sukunimesi on?” kysyin vaivaantuneena. Olisin halunnut juosta huoneesta pois niin typerän kysymyksen jälkeen.
”Hed, se on ruotsia ja tarkoittaa nummea. Mikä sinun on?” hän vastasi myöskin kiusaantuneesti.
”Stone, mahtoikohan Sienna jättää meidät kahdestaan tarkoituksella, jotta tutustuisimme toisiimme paremmin?” arvasin ja Orabelle nyökkäsi sen merkiksi, että oli ajatellut samaa.
”Vihdoinhan te sen arvasitte ja nyt on aika lähteä”, Sienna sanoi avatessaan oven. Hän hymyili meille aurinkoista hymyään, samalla hänen silmissään loisti jännityksen tuottama pelko. Hyppäsimme Orabellen rymisten, että ehdin jo pelätä olisimmeko rikkoneet Orabellen sängyn.
”Olitko sinä koko ajan tuon oven takana?” sanoin ihailevalla äänellä.
”No joo”, myönsi Sienna anteeksipyytävästi. Muuta emme sitten sanonutkaan. Kävimme hakemassa matka-arkkumme omista huoneistamme Siennan kanssa ja pinkaisimme alakertaan.

Olivia odotti meitä alakerrassa ja näytti erittäin hyvin valmistautuneelta aivan kuin olisimme menossa palkintogaalaan. kävelimme kadulle ja hän nosti oikean kätensä ja huomasin hänen kädessään olevan sauvan. Yhtäkkiä eteemme ilmestyi kolmikerroksinen violetti bussi. Huokaisimme yhteen ääneen Orabellen ja Siennan kanssa täydellisen hämmästyksen vallassa.

”No niin, tulkaahan. Ei kai teille tule helposti huono-olo?” Olivia huokaisi pahoinvoivasti. Olin ymmälläni, Olivia ei ollut voinut huonosti maanalaisessa, kun olimme menneet Viistokujalle. Miksi hän voisi huonosti bussissa? Päätin olla kysymättä asiaa, etten saisi huonoja ajatuksia bussista. Orabelle nyökkäsi ja Sienna pudisti päätään. En ollut aivan varma asiasta usein miten se riippui tien laadusta, mutten ollut koskaan käynyt King’s Crossin asemalla.

”Se tekis sit seittemän kaljuunaa per nenä”, bussin kuljettaja sanoi korskealla äänellä.
”Minä maksan, teidän ei tarvitse tuhlata kaljuunoita siihen”, Olivia sanoi. Hän otti takkinsa oikean puolisesta taskusta 28 kaljuunaa ja antoi ne kuljettajalle.
”Non niin, hypätkää kyytiin!” kuljettaja huikkasi. Astuimme sisään bussiin ja huomasin aivan ensimmäiseksi kuinka suuri se oli oikeastikin sisäpuolelta. Istuuduimme ensimmäiselle paikalle, missä oli neljä vapaata tuolia. Menin ikkunapaikalle, koska toivoin näkeväni paljon erilaisia maisemia. Mutta kun bussi lähti, liikkeelle huomasin, miksi Olivia oli vaikuttanut huonovointiselta. Bussi liikkui niin nopeaa vauhtia, että vuoristoratakin olisi mennyt hiljempaa. Jouduin ottamaan tangosta kiinni, etten olisi kaatunut. Tunsin pahoinvoivani, Orabelle näytti sitä kuin olisi valmis oksentamaan ja Olivia oli lakananvalkoinen. Ainoa, joka näytti nauttivan matkasta, oli Sienna. Ennen kuin huomasinkaan, olimme King’s Crossin asemalla. Kiiruhdimme pois bussista, niin nopeasti kuin pystyimme.
”En enää koskaan halua mennä tuohon vempaimeen”, Orabelle ilmoitti. olin hänen kanssaan samaa mieltä ja Oliviakin näytti olevan sitä mieltä.

Miltä laiturilta junamme lähtee?” Kysyin vaivalloisesti.
”9 ¾, tulkaahan”, Olivia sanoi. Kävelimme aina yhdeksän ja kymmenen laiturin väliin saakka.
”Eihän sellaista laituria ole!” Sienna huudahti.
”voi kyllä on, teidän täytyy kävellä tuota puomia päin”, Olivia ohjasti.
”Oletko menettänyt järkesi?” kysyin. puomin läpi käveleminen oli jo aivan liikaa. En tajunnut miten olin kestänyt tähän asti, mutta nyt mentiin jo yli äyräiden.
”Sienna sinä ensin”, Olivia sanoi ja viittasi puomiin. Sienna otti kiinni kärryistään ja käveli kohti puomia. Jä yhtäkkiä hän oli poissa. Siinä missä Sienna oli ollut, oli nyt vain ilmaa.

Isadora”, Olivia sanoi odottavasti. Kään sin kärryni kohti puomia.
”Jos törmään puomiin, sinä maksat sairaskulut”, huikkasin vielä. Ja kuljin päin puomia.
Puomi tuntui pelkästään ilmalta ja jatkoin kävelyäni, kunnes olin puomin toisella puolella. Laiturilla seisoi punamusta juna ja kyltissä luki: 9 ¾. Takaani tulivat Orbelle ja Olivia.





Vastaus:

Vihdoin se päivä saapui! :') Pidin siitä, miten kuvailit jälleen tapahtumia, sen ansiosta oli helppo uppoutua lukemaan tekstiä! Lempparini oli alkukappaleessa tuo virke "Aurinko tuntui nousevan tavallista hitaammin ja sen jälkeen kun se oli noussut, kello ei tuntunut haluavan kulkea eteenpäin." Osasit kätevän yksinkertaisesti tiivistää sellaisen hidastelevan tunnelman, joka vallitsee kun hartaasti odotetaan jotain tapahtuvaksi! Myös muutamat tekstin seasta löytyvät vertauskuvat olivat erinomaisia, kuten Olivian palkintogaalaan sopiva ulkoasu ja vuoristorataakin nopeammin kulkeva bussi! Melkein tuli itsellekin häivähdyksen huono oli, kun luki bussin vaikutuksesta matkustajiin - paitsi tietenkin Siennaan. Sienna ja Orabelle vaikuttavat kyllä ihanilta ystäviltä, joiden kanssa lähteä kohti Tylypahkaa. Monelle on varmasti tuttu tuo tunne, että ystäväporukkaa pitää yhdessä yksi ystävä, jonka lähdettyä tunnelma saattaa muuttua vaivautuneeksi. Olikin kiva lukea siitä, että Sienna yritti saada Isadoraa ja Orabellea paremmin ystävystymään. Sienna vaikuttaa kyllä tytöistä rohkeimmalta, kun hän istui iloisena bussin kyydissä ja uskalsi ensimmäisenä kävellä laiturille! Isadoran huomautus sairaskuluista oli hauska heitto loppuun - kaikki tytöt vaikuttavat ihanan persoonallisilta! Tarinassa oli muutamia huolimattomuusvirheitä oikeinkirjoituksessa, mutta eivät ne paljoa haitanneet lukemista, hienoa! Jään odottamaan taas jatkoa! :)

Saat 7 kaljuunaa, 16 tuparia sekä Turvattomien hätäkuljetus- ja Kielikuvakonkari-merkit!
Aurelia » 2.7.

Nimi: Claire Walker, Rohkelikko

26.06.2019 17:44
Luku 1:

Makasin hiljaa sängylläni kääriytyneenä oransseihin Kadlein kanuunojen k-kirjainten koristamiin lakanoihin. Koko perhe rakastaa huispausta, tosin tällä kertaa lakanat olivat Jonathanin, vanhimman veljeni kaapista varastetut. Auringon säteet häikäisivät kirkkaina suoraan unenpöpperöisiin silmiini. Huoneessani tuoksui vasta leikattu nurmikko auki jääneen ikkunan ansiosta. Ilmeisesti isä oli ehtinyt jo aamutuimaan leikkaamaan nurmikkoa.

Hieraisin silmiäni ja huomasin yhtäkkiä suuri silmäisen pöllön istuvan kirje jalkaansa kiedottuna sänkyni jalkopäädyssä. Olin tipahtaa lattialle säikähdyksestä. Pöllö tuijotti minua hölmistyneenä. Ojensin käteni kohti pöllöä ja se tarjosi kiltisti jalkaansa, jotta sain kirjeen irrotettua. Kirjekuoressa oli nätti punainen sinetti, Tylypahkan sinetti. Avasin kirjeen hieman varovaisesti, mutta kuitenkin innostuneesti. Tietysti tiesin mitä kirje sisältäisi, olivathan veljeni olleet Tylypahkassa jo monta vuotta. Kirjekuoresta tipahti kolme lappusta. Kirjeessä toivotettiin minut tervetulleeksi Tylypahkaan. Tervetulo toivotusten lopussa luki “ohessa lista hankittavista tarvikkeista”. Nostin toisen pergamentin palasen lattialta ja katselin listaa. Täytyisi hankkia sauva, kasa kirjoja ja paljon muuta. Kolmas lappunen oli pieni. Se oli kauniisti koristeltu ja keskellä luki suurella “Raide 9 ja ¾”. Moni varmasti ihmettelee kyseisen laiturin numeroa, mutta onneksi olin itse jo nuorempana käynyt kyseisessä paikassa. Näin sieluni silmissä punaisen ja suuren junan, johon tällä kertaa itse astuisin. Säteilin onnesta.

Otin kirjeen käteeni ja juoksin narisevat portaat alas.
“Huomenta Claire kultaseni, miten nyt noin pirteänä ollaan” kysyi lyhyt, myöskin punatukkainen nainen keittiöstä. Kyseessä oli siis äitini.
“Sain sen, sain sen viimein!” hehkutin innoissani äidin katsellessa tyytyväisen näköisenä.
“Nyt kun sait listan tarvikkeista, taitaa olla aika lähteä ostoksille” äitini totesi.
Suunpielet nousivat miltein korviin asti innostuksesta. Olinhan ollut aiemminkin Viistokujalla veljieni mukana, mutta viimein olisi minun vuoroni.


// Ensimmäinen tarinani jäi ehkä hieman lyhyeksi ja mielestäni vajaaksi. Tarinoiden kirjoittamisesta kun on jo kulunut liiankin paljon aikaa. :D


Vastaus:

Lyhyys ei haittaa, tarinat varmasti pitenevät kun pääsee taas kirjoittamisessa vauhtiin! :') Aloitustarinaksi tämä oli oikein mukava pätkä, päästiin hyvin sisälle siihen, millaista Clairen tavallinen elämä on! Kuvailit huoneessa heräämistä mukavasti, kun yksityiskohtien kautta pystyi kuvittelemaan huispausjoukkueen logolla koristetut lakanat ja silmiin paistavat aamuauringon säteet, ja kaiken teki eläväiseksi vielä hajuaistimus vastaleikatusta ruohosta! Näistä rauhaisista tunnelmista oli hauska hämmästyä Clairen mukana jalkopäässä istuvaa pöllöä. Lempparini oli kuvaus "Pöllö tuijotti minua hölmistyneenä", pystyin hyvin kuvittelemaan suurisilmäisen, hiukan hölmön näköisen pöllön, joka vain tuijottaa - mielikuva toi hymyä suupieliin! Vaikka Clairen perheelle velhomaailma oli tuttu asia, toit hyvin esiin sen mitä lukijakin saattaa ajatella, eli että jotkin velhomaailman seikat tuntuvat tavallisista ihmisistä kummallisista, kuten tuo laituri. Lopuksi Clairen riemastuneet tunnelmat korostivat hienosti kirjeen saamisen merkityksellisyyttä! Oikeinkirjoitus oli myös oikein hyvin mallillaan, mutta muutama asia tuli mieleen. Esimerkiksi vastaleikattu, suurisilmäinen ja tervetulotoivotus ovat yhdyssanoja, sillä ne viittaavat samaan asiaan. Lisäksi tavallista vuorosanaa kirjoitettaessa lainausmerkin jälkeen tulee pilkku ennen johtolausetta - huudahduslause oli aivan oikein kirjoitettu, mutta lisään senkin tähän vertaamisen vuoksi, kun se on vähän erilainen kuin tavallinen lausahdus:
"Sain sen, sain sen viimein!" hehkutin innoissani.
"Taitaa olla aiak lähteä ostoksille", äitini totesi.
Oikein hyvä aloitustarina! :)

Saat 5 kaljuunaa, 15 tuparia sekä Hymyhuulten hilaaja -merkin!
Aurelia » 26.6.

Nimi: Isadora Stone, korpinkynsi

26.06.2019 12:21
Luku 2.

Viistokuja

Kävelimme Orabellen, Siennan ja orpokodin johtajan kanssa ripein askelein kohti Vuotava noidankattila nimistä pubia. Kukaan meistä ei ollut koko matkana ihmisjoukkojen ohi puhunut sanaakaan.
”Mikä se Tylypahka oikein on”, sanoi Sienna vihdoin ja viimein.
”Niin kuin kirjeessä sanottiin, Tylypahka on noitien ja velhojen koulu. Tylypahkassa on neljä tupaa ja teidät lajitellaan johonkin neljästä tuvasta kun saavutte sinne. Tuvat ovat Rohkelikko, korpinkynsi, Puuskupuh ja Luihuinen”, orpokodin johtaja sanoi, ”Ja muistakaa jästi tarkoittaa ei-taikovaa ihmistä.”

Kun astuimme sisään Vuotavaan noidankattilaan, en voinut olla miettimättä olivatko kaikki siellä noitia ja velhoja. Vuotavassa noidankattilassa oli ainakin parikymmentä ihmistä. Siellä täällä lenteli pöllöjä ja taikasauvoja oli pöydillä ja tuoleilla. Ilmaan nousi kissankarvojen ja ruuan tuoksu. Ihmiset juttelivat toisilleen vaikka näytti, etteivät he edes tunteneet toisiaan. Pubissa oli ihana tunnelma, niin rauhaista ja ystävällistä tunnelmaa he eivät ollut koskaan elämässään nähnyt, kuullut tai edes haistanut.

”Minä taidan jäädä tänne odottamaan teitä, mutta voitte aina tulla kysymään apua”, orpokodin johtaja kuiskasi. Aloin olla nyt jo sekaisin, eikä sitä auttanut, että joutuisin menemään tuntemattomaan paikkaan kolmistaan Orabellen ja Siennan kanssa.
”Miksi kuiskailet”, en voinut olla kysymättä.
”Noh, en ole kovin suosittu velhomaailmassa sen jälkeen kun salakuljetin lohikäärmeen Englantiin”, orpokodin johtaja myönsi. Vihdoin ja viimein minut oli lyöty ällikällä. En voinut kuin ajatella, että tämä kaikki oli huijausta. Minusta tuntui, että Sienna ja Orbellekin epäilivät samaa.
”Tämä on kuulkaa ihan totta, orpokodin johtaja huokaisi syvään. ”Ai niin, tässä ovat teidän rahanne ja voitte kutsua minua Oliviaksi.” Eräs vanha rouva mulkaisi heitä paheksuvasti, joka tarkoittaa tässä täydellisen inhonvallassa. Olivia naputteli sauvallansa kolme ylös ja kaksi ristiin.
”No niin, menkäähän nyt”, Olivia hoputti.

Astuimme yhdessä ruuhkaiselle kadulle, jota ympäröivät korkeat ja matalat rakennukset. Ilmassa tuntui olevan taikuutta, ei sellaista taikuutta, jota saduissa oli vaan oikeaa taikuutta. Näky oli niin selittämätön kuin olla ja voi. Punaiset ja siniset valot lentelivät ilmassa toinen toistaan nopeampina.
”Kauneinta mitä voimme kokea on selittämätön, se on kaiken tieteen ja taiteen lähde”, siteerasin Einsteiniä. Niin sanotut noidat ja velhot kävelivät ruuhkaisella kadulla joko yksin tai ryhmissä. Orabelle ja Sienna nyökkäsivät vaikuttuneesti.

”Mitä meidän sitten pitäisi ostaa”, kysyin voimattomasti. Olin yhtäkkiä todella väsynyt. Olisi voinut luulla, etten olisi nukkunut yöllä ollenkaan.
”Eikö kirjeessä sanottu, että mukana tulee tarvikelista”, Sienna se oli tarkoitettu kysymykseksi, vaikka se kuulosti enemmänkin toteamukselta. Kaivoin kirjeen taskustani ja luin tarvikelistan ääneen:
”koulupuku:
Kolme tavallista työkaapua (mustaa)
yksi tavallinen suippohattu (musta) päiväkäyttöön
yhdet suojakäsineet (lohikäärmeennahkaa tai vastaavaa)
yksi talviviitta (musta, hopeakiinnikkeet)
kirjat:
Miranda Kanahaukka: loitsujen käsikirja 1
Bathilda Bagshot: historia taikakaudet
Adalbert Jaaritellen: taikojen perusteet
Emeric Kytkin: muodonmuutokset aloittelijoille
Phyllida Itiö: tuhat taikayrttiä ja-sientä
Arsenius Mittalasis: taikaliemet ja-juomat
Lisko Scamander: ihmeotukset ja niiden olinpaikat
Quentin Tytina: pimeyden voimat, itsesuojeluopas
muut tarvikkeet:
1 taikasuva
1 noidankattila (tinaa, vakiokoko 2)
1 lasi- tai kristallipullosarja
1 kaukoputki
1 messinkinen punnussarja
oppilaat voivat tuoda myös pöllön TAI kissan TAI rupikonnan

VANHEMMILLE HUOMAUTETAAN ETTÄ ENSILUOKKALAISET EIVÄT SAA TUODA OMAA LUUDANVARTTA

”Miksi kukaan toisi luutaa kouluun. En minä ainakaan haluaisi lakaista lattioita”, Orabelle ihmetteli. Sen jälkeen purskahdimme kaikki nauruun.
”Se taitaa kyllä tarkoittaa sellaista lentävää luutaa, joita saduissa on”, Sienna sai sanottua samalla kun pidätteli naurua. Kesti vielä viisi minuuttia ennen kuin saimme naurun loppumaan.
”No meidän on kai mentävä sitten ostamaan nämä jutut”, sanoin lopulta.
Niinpä lähdimme yhdessä tuumin etsimään vaatekauppaa. Se löytyikin yllättävän nopeasti. Meidän oli tarvinnut kävellä vain 30 metriä. Kaupan kyltissä luki koristellein kirjaimin: Matami Malkin kaapuja kaikkiin tilaisuuksiin. Kun astuimme sisälle kauppaan näin, että se oli nimensä veroinen: siellä oli kaapuja kaikkiin tilaisuuksiin.

Luoksemme tuli nainen uskottavasti Matami Malkin. ”Ensiluokkalaisia oletan”, Matami Malkin virkkoi. Nyökkäsimme hiljaa.
”No niin, katsotaanpa sitten”, Matami jatkoi. ”151,4 cm, 150,6 cm ja 152,3 cm.” Hän pyyhälsi pois paikalta ja palasi noin viiden minuutin kuluttua koko koulupuku mukanaan.
”Kiitos”, sanoimme yhteen ääneen ja maksoimme ostokset. Kun olimme astuneet ulos kaupasta, oli sylimme jo niin täynnä, ettemme uskoneet sinne mahtuvan enää mitään.
”Seuraavaksi kirjakauppaan”, sanoin iloisesti.

Kirjakauppa oli täynnä ihmisiä niin lapsia kuin aikuisia. Eräs kirjakaupan virkailija tuli kumminkin luoksemme.
”Minkä vuoden kirjoja saisi neideille olla”, hän kysyi.
”Ensimmäisen vuoden”, Sienna sanoi rohkeasti ja silmät loistaen.
”Odottakaapa pieni hetki”, kirjakaupan virkailija sanoi. Hänellä kesti vähän enemmän aikaa kuin Matami Malkinilla. Odotellessaan kirjakaupan virkailijan tuloa katselimme ympärillemme. Joka puolella oli ainakin kahden metrin korkuisia kirjahyllyjä, jotka notkuivat kirjojen painosta. Kirjakaupan virkailija tuli takaisin.
”No niin tässä nämä kirjat ovat”, kirjakaupan virkailija sanoi. ”Se tekee jokaiselta kymmenen kaljuunaa.”
Kaivoin rahapussin esiin ja otin sieltä kymmenen kultaista kolikkoa.

”Seuraavaksi sauvakauppaan”, Sienna iloitsi.
Parin kymmenen metrin päässä huomasimme kaupan, jonka kyltissä luki: Ihmeiden eläintarha.
”Minun on pakko saada tuollainen tunturipöllö”, sanoin innoissani.
”No voit käydä ostamassa sen, jos haluat. Se maksaa 9 kaljuunaa”, Orabelle sanoi. Niinpä menimme sisälle kauppaan ja minä kävin ostamassa itselleni tunturipöllön.
”Sen nimeksi tulee Snow”, sanoin täpinöissäni.
Sauvakauppaan päästyämme emme voineet melkein pysyä nahoissamme. Vanhahko mies tuli luoksemme. ”Sauvoja vailla”, hän kysyi käheällä äänellä.
Nyökkäsimme nopeasti ja vaihdoimme innostuneita silmäyksiä.
”Noh kenestä aloitetaan”, mies kysyi. Katsoin Orabellea ja Siennaa. Orbelle hymyili minulle väkinäistä hymyä ja Siennan silmissä loisti päättäväisyys.

Mies osoitti sormellaan Siennaa.
”Aloitetaan sinusta rohkea tyttö”, hän sanoi.
Sienna asteli tiskin luokse. Ja sauvakauppias hymyili hänelle.
”Katsotaanpas, Vuorivaahteraa, ydin feeniksin sulka”, mies sanoi Siennalle. Sauvan saatuaan Sienna heilautti sauvaa ja sauvan päähän ilmestyi valopallo.
”No niin seuraava”, sauvakauppias sanoi. Oli minun vuoroni mennä. Kävelin tiskin eteen siihen missä Sienna oli äsken seisonut.
”Tammea, ydin lohikäärmeen sydänjuurta”, mies sanoi. Kun olin saanut sauvan, huitaisin sitä ja minullekin syttyi valopallo. Orabellenkin saatua sauvansa lähdimme kaupasta kohti Vuotavaa noidankattilaa.

Vastaus:

Viistokujan ostokset tuli tehokkaasti hoidettua! Taikakauppoihin tutustumista ja shoppailua säesti mukavasti tyttöjen totuttautuminen uusiin taikamaailman asioihin. Heidän mukanaan sai itsekin ihastella ja ihmetellä! Pidin etenkin Einsteinin sitaatista, jonka Isadora lausui nähdessään lumoavan ja ihmetyttävän kauppakadun - se sopi erinomaisesti tilanteeseen, kun tytöt kohtasivat selittämättömän maailman ja pysähtyivät ihmettelemään sitä. Hienoa! Pientä jännitettä tarinaan tuli siitä, että tytöt joutuivat menemään uuteen paikkaan ihan kolmistaan. Siksi olikin niin mukava huomata, että huolimatta jännityksestä, he tarttuivat härkää sarvista ja selvisivät hienosti uusista paikoista. Orpokodin johtajan salaisuus oli itse asiassa aika hauska: hän kuitenkin vaikuttaa aika mukavalta ihmiseltä tähän asti, niin tuo lohikäärmeen salakuljettamisrikos oli enemmän hauska kuin pelottava juttu! Ja kaiken muun uuden kukkuraksi se oli viimeinen niitti, joka kuulosti uskomattomalta tyttöjen korviin! Tapahtumien lisäksi kuvailua oli ihan mukavasti, pidin eniten tuosta Viistokujalle saapumisesta, jossa vertaus satumaiseen taikuuteen antoi hyvän kuvan kujan tunnelmasta. Hienoa, että vuorosanat alkoivat jo aina uudelta riviltä! Sen lisäksi voisi miettiä kysymys- ja huudahduslauseita, jotka kirjoitetaan vähän eri tavalla kuin tavalliset lauseet. Lainausmerkin ja pilkun sijaan tulee ensin kysymys- tai huutomerkki, ja vastan sen jälkeen lainausmerkki. Siis näin:
"Minun on pakko saada tuollainen tunturipöllö!" sanoin innoissani.
"Sauvoja vailla?" hän kysyi käheällä äänellä.
Kaikin puolin hyvä tarina! :)

Saat 6 kaljuunaa, 15 tuparia sekä Viistokujan vierailija- ja Hymyhuulten hilaaja -merkit!
Aurelia » 26.6.

Nimi: Wenla Rapidstream, Luihunen

26.06.2019 00:23
Anna piti sanansa. Joskus ihmiset vain kasvavat erilleen. Se on surullista, mutta totta. Ei murehdita menneitä, eikä roikuta muistoissa. Anna sai uusia ystäviä, ja niin saivat Sanna ja Wenlakin. Hanna osoittautui oikein mukavaksi huonekaveriksi, vaikka toki hänelläkin oli omat ongelmansa. Ongelmista selviää kuitenkin helpommin rakas ihminen vierellä. Eivät vanhat haavat koskaan parane, mutta arpien kanssa voi opetella elämään. Wenla ja Sanna tukeutuivat toisiinsa niin ylä- kuin alamäissäkin. Yhteinen luottamus toi tasapainoa ja auttoi näin suurimpien vuorten yli.

Wenla käy edelleen sekä lukupiirin, että velhošhakkikerhon tapaamisissa. Lucan näkeminen on hänelle edelleen vaikeaa. Eihän tapahtunut ollut suoranaisesti kenenkään vika, mutta Wenla ei silti lukuisista syistä pysty enää katsomaan tuota poikaa suoraan silmiin. Lucan avoin ja iloinen asenne kaikkea kohtaan antaa oman vaikeutensa hänen välttelyyn. Onneksi kirjaston launtaisissa tapaamisissa käy muitakin. Velhošhakki taas on Wenlalle pakokeino todellisuudesta. On vapauttavaa päästä elämään nappuloina ja kokemaan niiden yksinkertaiset tavoitteet ja menetykset sisällään, vaikka tuo vapauden tunne kestäisikin vain hetken verran. Toiset tanssivat, toiset maalavat, Wenla pelaa.

Tulevaisuus näyttää aina yhtä suurelta. Wenlalla on paljon unelmia ja suunnitelmia. Kokeisiin on luettava, käytöstä on petrattava päästäkseen valvojaoppilaaksi, tuvan seuraaviin huispausjoukkuen karsintoihin on osallistuttava, Tassulle on löydettävä kaveri Ihmeiden Eläintarhasta ja kaikista kiirellisimpänä, Sannalle on ostettava täydellinen ystävänpäivälahja. Sitä Wenla lähteekin nyt etsimään. Nähdään taas Wenla!

//Wenlan tarina päättyy nyt tähän. Minulla olisi kyllä aikaa ja intoa kirjoittaa, mutta ei ole enää mitään sanottavaa. Jokaisen kirjan on loputtava joskus. Kiitos sinulle ylläpitäjä, kun olet jaksanut korjailla kirjoitusvirheitäni ja inspiroida tulevia lukujani. Sinä olet suurin syy siihen, että sain tarinani, Wenlan tarinan, kerrottua. Voit nyt poistaa Wenlan oppilaslistasta, mutta toivon että tarinani säilyvät täällä, jos joku niitä joskus haluaa lukea. Seuraava tavoitteeni on editoida Wenlan tarina luettavaan kuntoon, ja julkaista se jollekin fanifiktiosivustolle. Otan ehdotuksia mielelläni vastaan. Kiitos kun kasvatit ja opastit minua kirjoittajana ja ihmisenä. Wenla, maskin takana Lotta

Vastaus:

Voi että, en yhtään osannut odottaa, että tämä seuraava tarina olisi Wenlan viimeinen! Odotin kovasti, miten Wenla ja Sanna saisivat välit Annaan korjattua, mutta on tosiaan totta, että joskus ihmiset vain muuttuvat ja kasvavat erilleen. Annasta jäi silti hyvä muisto yllättävää suuttumista lukuunottamatta, sillä hän oli niin hienosti tukena kesällä Wenlan pohtiessa keskustelutilaisuutta ja itseään. Tämä viimeinen osa oli kokonaisuudessaan taidokkaan päättävästi kirjoitettu, se oli kuin epilogi Wenlan tarinalle, joka päättyi viime tarinan ystävän ja rakkaan löytämiseen. Pidin vertauskuvallisuudesta ja tuosta virkkeestä "Yhteinen luottamus toi tasapainoa ja auttoi näin suurimpien vuorten yli" - kyseessä oli tuttu ja tunnettu vertauskuva, mutta se toimi silti tarinan kontekstissa. Ja vaikka Luca jätti jälkensä myös Wenlaan, oli hieno lukea, että loppujen lopuksi hän oli vain pieni osa elämää, ja Wenlalla oli paljon suurempia ja valoisampia suunnitelmia tulevaisuudelle! Wenlan tarina on ehdottomasti sellainen, jota varmasti on hedelmällistä lähteä kehittämään vieläkin paremmaksi, toivotan onnea editoimiseen! Harmi erota näin yllättäen, mutta kiitos, että olen saanut lukea tarinoitasi ja nähdä, kuinka olet kehittynyt! :') Olet aina tervetullut takaisin uudelle hahmolla, jos vain tilaa löytyy!

Saat vielä viimeiset 5 kaljuunaa ja 16 tuparia!
Aurelia » 26.6.

Nimi: Isadora Stone, korpinkynsi

21.06.2019 11:48
Luku 1
kirje
Heräsin kun orpokodin ikkunan ulkopuolelta kuului koputus, se oli kuin pienen nokan ääni. Nousin ja katsoin ikkunasta, mutta sen takana oli vain pieni varpuspöllö. Ensin ihmettelin, että kuka olisi koputtanut ikkunaan, kunnes tulin miettineeksi pöllöä. Olisikohan pöllö voinut aivan tarkoituksella koputtaa ikkunaan? Avasin ikkunan, jolloin pöllö lensi huhuillen sisään. Vasta silloin huomasin sen jalkaan kiinnitetyn kirjeen. Kirje näytti jotenkin kaukaisesti tutulta, mutten saanut päähäni milloin olisin muka nähnyt samanlaisen kirjeen. Yritin ottaa kirjeen itselleni, mutta pöllö näykkäisikin minua. Mietin miten saisin otettu kirjeen pöllöltä ennen kuin se näykkisi minut verille. Tulin ajatelleeksi voisinkohan saada kirjeen antamalla sille osan leivästä. Ennen kuin tajusinkaan, kirje oli minulla. Kirjekuoressa luki:

Neiti I. Stone

Orpokoti

Ylin kerros

Lontoo

Englanti

Säikähdin ensin vähän, kun tajusin, että kirjeen lähettäjä tiesi missä nukuin, kunnes iloisesti ajattelin, että kyllä aika moni tiesi missä nukuin. Avasin varovasti kirjeen ja toivoin ettei tämä olisi vain jokin mainos. Kirjekuoren sisällä oli kolme lappua. Ensimmäisessä kirjeessä luki limetinvihreällä musteella:

TYLYPAHKAN NOITIEN JA VELHOJEN KOULU
Rehtori: Albus Dumbledore
(Merlinin ritarikunta, Ensimmäinen luokka, Suurtaikuri, Päänoita, Ylihörhö, Kansainvälinen velholiitto)

Hyvä neiti Stone,
täten ilmoitamme. että sinulle on varattu paikka Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa. Ohessa saat luettelon kirjoista ja välineistä, jotka tarvitset. Lukukausi alkaa 1. syyskuuta. Odotamme pöllöäsi viimeistään 31. heinäkuuta.

Parhain terveisin

Minerva McGarmiwa
vararehtori

Pääni täyttyi heti kysymyksistä: mikä koulu? Noidat? Olin niin omissa ajatuksissani, etten tajunnut orpokodin johtajan avaavan oven. ”Sinä sait sen”, orpokodin johtaja huudahti. En saanut sanoja suustani tiesikö orpokodin johtaja jotain tästä Tylypahkasta. ”Mitä tarkoitat”, sain pelkästään suustani. ”Sait kirjeen Tylypahkaan tietenkin. Se sitten tarkoittaa sitä, että meidän on lähdettävä Viistokujalle”, orpokodin johtaja sanoi vähän ärtyisesti. ”Saiko joku muukin kirjeen”, kysyin ja minusta tuntui, että alkaisin voida pahoin. Orpokodin johtaja nyökkäsi. ”Orabelle ja Sienna”, hän vastasi lyhyesti. Ja niin he kävelivät yhdessä pois huoneesta Orabellen ja Siennan luokse.

Vastaus:

Hieno aloitustarina, tässä heräsi paljon uteliaisuutta kutkuttavia kysymyksiä samalla kun tutustuttiin Isadoran elämään! Oli hauska seurata hänen ajatuksiaan, kun hän mietti, oliko pöllö tosiaan koputtanut ikkunaan. Kirjeen saaminen syöttämällä pöllölle leipää oli nokkela keksintö! Olisi tosiaan aika karmivaa saada tuntematon kirje, jossa on tasan tarkkaan kerrottu oma asuinpaikka, mutta orpokodissa varmaan ainakin kaikki muut asukkaat tietävät sen myös, joten ei ihmekään että Isadora järkeili sen olevan tavallista. Tässä tuli hyvin selväksi Isadoran tilanne, että hän elää tällä hetkellä orpokodissa, eikä tiedä mitään velhojen ja noitien koulusta. Hän vaikutti kuitenkin suhteellisen tyytyväiseltä, vaikka lukiessa miettikin, mahtaako hän muistella vanhempiaan tai toivoa lähtöä orpokodista. Ehkä siihen vihjattiin, kun Isadora toivoi, ettei kirje olisi pelkkä mainos. Yllättävä käänne, että orpokodin johtajakin tiesi velhomaailmasta! Onneksi hän pystyy auttamaan Isadoraa ja muita kouluun lähtemisessä. Hauskaa oli myös se, että orpokodista löytyi kaksi muutakin noitaa - ovatkohan he olleet ystäviä jo orpokodissa? Sen verran oikeinkirjoituksesta, että eri henkilöiden vuorosanat aloitetaan aina uudelta riviltä, siis näin:
"Saiko joku muukin kirjeen?" kysyin. Orpokodin johtaja nyökkäsi.
"Orabelle ja Sienna", hän vastasi lyhyesti.
Jatkoa odotellen! :)

Saat 5 kaljuunaa ja 12 tuparia!
Aurelia » 25.6.

Nimi: Edith Wang, Korpinkynsi

18.06.2019 21:25
Luku 2: Lähtöpäivä

Aurinko oli hädin tuskin noussut, kun Woodside Close 8:n ulko-ovi avautui. Ulos juoksi pieni, kahdeksanvuotias kiinalaistyttö perässään hänen vanhempi sisarensa - Aya ja Kaya Wang. Vastapäisen talon punaisten ikkunaverhojen raosta heitä tarkkaili keski-ikäinen rouva, jolla oli hyvin vaaleat hiukset ja siniset silmät sekä hauras iho, jonka lukuisat solariumkäynnit olivat kellastanet lähes yhtä tummaksi kuin hänen vastapäisillä naapureillaankin. Rouva oli nimeltään Tammy Smith, ja hän oli vahtinut Wangin perheen nuorimpia lapsia - Ayaa, Oliveria ja Edithiä useasti heidän äitinsä ollessa töissä. Kaikelle oli kuitenkin tullut loppu, kun eräänä päivänä tuolloin seitsenvuotias Edith oli jotain ihmeen kautta saanut hänen kissansa Murielin turkin muuttumaan piikikkääksi kuin kaktus - kissaparka sai lukuisia haavoja yrittäessään rapsuttaa itseään. Sen jälkeen Tammy ei ollut halunnut olla enää missään yhteydessä Wangin perheeseen.

Edith sulki ikkunaverhonsa - tuntui sangen omituiselta tarkkailla ikkunasta Tammy-rouvaa, joka tarkkaili omasta ikkunastaan hänen sisariaan. Aya heitteli kuperkeikkoja pihanurmella, mutta ruohonkorret eivät taittuneet hänen allaan, vaan ponnahtivat ylös yhtä vehreinä kuin ennenkin. Kaya yritti parhaansa mukaan saada perheen kuopusta aisoihin - olisihan nyt lukuvuoden ensimmäinen koulupäivä. Edith kumartui tarkistamaan matka-arkkunsa sisällön vielä viimeisen kerran: kahdeksan oppikirjaa, kolme kaapua ja viitta, kristallipallot, noidankattila. Punnussarja, kaukoputki ja suojakäsineet, mustetta ja korpinsulkakynä - ja kaiken muun huipulla, aivan kasan ylimmäisinä keikkuivat hänen kallisarvoinen päiväkirjansa ja akaasiapuinen taikasauvansa. Kaikki oli pakattu, Edith hymähti itsekseen. Ulko-ovi kolahti kielien siskojen paluusta sisälle. Edith painoi matka-arkkunsa raskaan kannen kiinni, ja työnsi sen alas keittiöön.

Alfie jo odotteli oman arkkunsa kanssa, jonka päällä nökötti perheen varpuspöllö Xing. Oliver murjotti pöydän ääressä ("Olen vain vuoden nuorempi kuin Edith, miksen minäkin saa lähteä jo Tylypahkaan?").
"Kaya vie Oliverin ja Ayan kouluun. Minä saatan teidät vähän matkan päähän, on kenties parempi, että menette Lontooseen Poimittaislinjalla ettekä jästimetrolla. Alfie ottaa Xingin mukaan Tylypahkaan, sen on turvallisempaa lentää siellä kuin täällä jästien alueella."
Edith säikähti hieman äitinsä ääntä - usein Daiyu Wang lähti töihin kauan ennen hänen lastensa heräämistä. Siinä äiti kuitenkin istui, aivan yhtä todellisena kuin aina ennenkin, yllään silkkinen, vanha aamutakki ja jalassaan tohvelit. Edith hymyili, eihän hän kovin usein nähnyt äitiään tällaisena - juuri heränneenä, äitimäisenä, pirteänä, vailla huolenhäivää työstä, rahasta tai mistään muustakaan.
Kello näytti varttia vaille kahdeksaa. Ohuet, metallinhohtoiset viisarit seisoivat paikoillaan hiljaisina, odottaen vuoroaan liikahtaa askel eteenpäin. Edith tunsi kummallista samankaltaisuutta noiden aikatikkujen kanssa, seistessään tässä omassa keittiössään, valmiina ottamaan täysin uuden askeleen kohti tulevaa.
"Edith, muistathan syödä aamiaista? Ei ole hyvä, jos veresi sokeripitoisuus laskee liian matalalle tänään, ei ole sopivaa pyörtyä ensimmäisenä päivänäsi Tylypahkassa", äiti herätti Edithin ajatuksistaan.
"Juu juu, äiti. Onko meillä mántouta?" Edith kysyi yhä mietteliäänä. Niin moni asia tulisi muuttumaan - Tylypahkassa tuskin saisi aamiaiseksi mántou-pullia tai mitään muutakaan, johon hän oli tottunut. Koulu oli sisäoppilaitos, joten Edithin täytyisi puhua englantia aamusta iltaan. Vaikka hän ymmärsi kieltä varsin hyvin ja osasi kirjoittaa latinalaisin aakkosin, puhuminen pelotti häntä. Edithillä ei ollut kovin paljoa ystäviä, joille puhua - hänen kummallinen lausumisensa johtui lähinnä harjoituksen puutteesta. Vaikka tyttö tiesi, että seitsemässä vuodessa hän varmasti kehittyisi rutkasti, pelkäsi hän silti ihmisten naurua, pilkkaa hänen aksentistaan, ilkeitä katseita ja "ymmärtääkö tuo vinosilmäinen Kiina-nainen edes meitä?"-kommentteja. Mutta Edith yritti olla ajattelematta asiaa liikaa. Tylypahka olisi ensisijaisesti hauska paikka, maailman paras velhokoulu ja muuta sellaista. Ehkä koulun tuhannesta oppilaasta edes joku haluaisi olla hänen ystävänsä.

Edith, Alfie ja äiti astelivat pitkin Knaphillin katuja, tavoitteenaan päästä tarpeeksi kauas jästien silmiltä. Edith mietti Kayaa ja hänen ilmettään, kun he olivat kotipihalla sanoneet hyvästit toisilleen. Nuorempi ei ollut varma, oliko isosiskon silmien hehku lämpöä vai katkeruutta - vai kenties kumpaakin? Edithillä ja Kayalla oli aina ollut sydämelliset välit, mutta nyt, Edithin matkatessa mahtavaan velhokouluun ja Kayan jäädessä kotiin kahden pikkusisaruksen kanssa, Edith tunsi olonsa hivenen huonoksi.

Äiti ja Alfie pysähtyivät äkisti - he olivat kääntyneet Tolldene Roadille, umpikujaan johtavalle tielle, jonka ainoan talon sameat ikkunalasit oli särjetty tuhansiksi teräväkärkisiksi sirpaleiksi, samoin kuin Kayan unelmat olivat murskaantuneet sinä kesänä, kun kirjettä Tylypahkaan ei tullutkaan. Vaikka sisko oli tiennyt olevansa surkki jo seitsenvuotiaasta asti, tuntui hän elätelleen toivoa taikakyvyistä useiden vuosien ajan, aina siihen asti, kun hänen 11. elinvuotensa syyskuun ensimmäinen päivä koitti, eikä hän vieläkään ollut lähdössä Alfien mukaan kouluun. Sinä päivänä siskon kohtalo jästinä sinetöitiin lopullisesti.

"No niin, tiemme erkanevat tässä. Edith, onnea matkaan! Muistathan kirjoittaa meille? Xing kuljettaa kyllä sinunkin kirjeesi. Ja Alfie, muistathan katsoa sisaresi perään!" äiti sanoi hiljaa, halaten kumpaakin lastaan ja suukottaen heitä otsalle.
"Toiveesi on lakini, äiti kulta", Alfie vastasi, "Lupaan, ettei Edith joudu väärille teille Tylypahkassa."
Edith yökkäsi mielessään. Hän ei missään nimessä haluaisi veljensä kulkevan hänen perässään päivästä toiseen... Mutta äiti vain hymyili, nosti oikean kätensä eteenpäin, ja ilmiintyi samassa pois paikalta - luultavasti töihinsä. Mutta hänen kutsumansa bussi ilmestyi paikalle hetkessä, suorastaan hypähtäen Alfien ja Edithin eteen.

Poimittaislinjan bussissa oli kolme kerrosta, ja sen ulkoseinät oli maalattu hämmästyttävän sinivioletilla maalilla. Alfie maksoi kummallisella aksentilla puhuvalle rahastajalle yhteensä kaksikymmentäneljä sirppiä, ja sisarukset astelivat istumaan. Edith tunsi suurta vetoa päästä bussin ylimpään kerrokseen (hän ei ollut koskaan matkustanut edes Lontoon kaksikerroksisilla busseilla), mutta Alfie kieltäytyi tulemasta ylös. Sen sijaan he istuutuivat ensimmäisen kerroksen ensimmäiselle penkkiriville. Edithistä penkit tuntuivat pehmeiltä ja mukavilta istua. Hän ei ymmärtänyt, miksi Alfie vaikutti niin vastahakoiselta matkustamaan Poimittaislinjalla... Kunnes bussi lähti liikkeelle. Koko maailma tuntui huojuvan ja tärisevän lasten ympärillä, aivan kuin linja-auton lattiaa ja jok'ikistä edelleen pystyssä pysyvää penkkiä olisi vedetty tuhanteen eri suuntaan yhtä aikaa - kuin huvipuistolaite, joka sekä pyörii että kieppuu, kulkee eteen- ja ylöspäin hurjaa vauhtia. Kolmikerroksinen bussi loikki jäniksen lailla peltojen yli, sujahti kapeita kujia pitkin ohuena kuin paperi ja väisteli vastaantulevia kulkuneuvoja ajaen kaistalta toiselle. Matka oli kuin yksi niistä jästien videopeleistä, joita Alfie oli pelannut nuorempana.

Kun bussi vihdoin pysähtyi King's Crossin juna-aseman edessä, Edith koki olonsa äärimmäisen pahoinvoivaksi. Hänen aamiaisensa tuntui kiipeilevän ylöspäin hänen kurkkunsa sisälmystä pitkin, eilinen illallinen puolestaan käytti hänen vatsalaukkuaan trampoliinina. Tyttö oli varsin onnellinen tuntiessaan kovan, kiltisti paikoillaan pysyvän asfaltin jalkapohjiensa alla.
"Tähän suuntaan", Alfie viittoi. Edith seurasi veljeään pää yhä hivenen sekavana. Sisarukset astuivat sisään mahtipontisen kaarevasta ovesta, ja yhtäkkiä valtava juna-asema levittäytyi Edithin silmien eteen. Laitureita oli 12, tyttö laski nopeasti päässään, mutta yhtäkään niistä ei oltu numeroitu yhdeksäksi-ja-kolmeksi-neljännekseksi. Ei, kaikki laiturit oli nimikoitu kokonaisin numeroin alkaen nollasta ja päättyen yhteentoista. Siinä, missä laiturin 9 ja 3/4 olisi pitänyt olla, nökötti vain lippupuomi.
"Alfie... Mikä meidän laiturimme numero olikaan?" Edith kysyi veljeltään, joka harppoi päättäväisesti eteenpäin.
"Yhdeksän ja kolme neljännestä. Seuraa vain minua", veli vastasi. Edithin ei auttanut muu kuin yrittää pysyä Alfien perässä.
Alfie pysähtyi puomin kohdalla. Edith katsahti hämmentyneenä veljeensä. Näkikö tämä jotain, mitä hän ei? Ei kai Edithkin voinut olla Kayan kaltainen surkki? Ehkä oli sattunut joku väärinkäsitys. Kenties hän ei ollutkaan noita, eikä siten voinut nähdä lumottuja asioita.
"No niin, sisko kulta, naiset ensin", Alfie katsoi Edithiä tutkiskelevasti. Edith katsoi takaisin kysyvänä.
"Aivan, sinä et tietenkään tiedä, et ole käynyt täällä aiemmin... Juokse vain päin puomia", veli vastasi äänettömään kysymykseen.
"Mitä?" Edith kysyi kulmakarvat koholla - ehkä tämä oli jonkinlainen jekku, Alfien tapa saada sisar kaatumaan niin, että hän pääsisi itse kiillottamaan maineettaan auttaessaan tämän ylös - urhoollinen sankari auttamassa nuorta leidiä, joka epähuomiossa törmäsi puomiin.
"Kuulit kyllä, Edith", Alfie sanoi matalalla äänellä, "Siten pääset laiturille."
Edith nielaisi epäilyksensä, ja otti varovaisia juoksuaskeleita kohti puomia, tuota pelottavan todellista metalliobjektia, johon hän pian törmäisi. Jos niin kävisi, eikö Alfien pitäisi silloin maksaa hänen sairaalakulunsa? Edith työnsi ajatuksen mielestään. Puomi lähestyi häntä - törmäys tapahtuisi sekunnin kuluttua.
Paitsi ettei tapahtunutkaan. Edith näki edessään uuden laiturin, joka ei taatusti ollut King's Crossilla. Ihmisiä oli paljon, velholapset halailivat vanhempiaan hyvästeiksi, tervehtivät ystäviään, lastasivat matka-arkkujaan junaan. Niin, junaan - raiteilla lepäsi helakanpunainen veturi, jonka hehkuva väri muistutti Edithiä Tammy-rouvan ikkunaverhoista. Edith kuuli Alfien ilmestyvän taakseen, mutisevan sitten jotain ystäviensä tapaamisesta ja katoavan ihmisvilinään. Edith huokaisi syvään - tästä matka vasta alkaisi.

Vastaus:

Pidin tästä tarinasta hirvittävästi! Käytit kuvailussa hienoja vertauskuvia ja juuri sellaisia yksityiskohtia, jotka saivat tekstin heräämään eloon. Alussa kuvaus ulkona leikkivistä sisaruksista ja heitä tarkkailevasta naapurin tädistä oli mahtava, se laajensi tarinan maailmaa kuten kirjoissa yleensä! Kuvasit Tammyä muutenkin mielenkiintoisesti ja hänestä muodostui kiinnostava hahmo, niin että oli harmi, ettei häneen päästy tutustumaan paremmin - kenties hänellä on merkitystä vielä jossain vaiheessa tulevaisuutta? Konflikti naapurin kanssa oli hauska keksintö, vaikka voi kaktusturkkista kissaparkaa! Tarinaan ripotellut maagiset tapahtumat, kuten Ayan alla nujertumaton ruohikko, loivat hyvin taianomaista tunnelmaa. Kuvailun lisäksi itse kerronta oli nappisuoritus, lauseiden rytmi oli vaihtelevaa ja siksi teksti soljui hienosti eteenpäin. Tosiaan melkein kuin julkaistua kirjaa olisi lukenut! Lisäksi Edithin ajatukset veivät mukanaan: hänen mietteensä tulevista ystävästä saivat kovasti toivomaan hänen mukanaan, että Tylypahka olisi jästikouluja suvaitsevampi paikka. Samoin nouseva epäily noituudesta, kun oikeaa laituria ei näkynytkään missään, oli hyvä kohta, pidän Edithistä kovasti! Jos jotain haluaisi kehittää, niin äidin ääntä säikähtäessä Edithin reaktion olisi voinut sijoittaa heti ensimmäisen lauseen jälkeen - nyt lukijana oli jo tajunnut, että kyseessä oli äidin ääni hänen puhuessaan niin pitkään, eikä tapahtuma tuntunut Edithin mukana enää eriskummalliselta. Esimerkiksi näin:
"'Kaya vie Oliverin ja Ayan kouluun', sanoi äiti, ja Edith säikähti hieman - usein Daiyu Wang lähti töihin kauan ennen hänen lastensa heräämistä. 'Minä saatan teidät vähän matkan päähän-.'" Äidin kuvaus oli myös mieleenpainuva ja ihastuttava! Jään odottamaan jatkoa! :')

Saat 8 kaljuunaa, 20 tuparia sekä Turvattomien hätäkuljetus-, Kielikuvakonkari-, Kuvailukunkku- ja Kerronnankietoja-merkit!
Aurelia » 25.6.

Nimi: Emily Hawkins, Korpinkynsi

17.06.2019 08:13
Luku 3 - Lajitteluhattu

Emily astui sisään valtavan kokoiseen eteishalliin. Hän katseli ympärilleen. Eteishalli oli suurenmoinen. Se oli valtava, ja kaikin puolin upea. Eteishallista lähti hienot marmoriportaat ylös. Hän ei kuitenkaan ehtinyt katsella sitä enempää, kun Hagrid sanoi:
"Ekaluokkalaiset, professori McGarmiwa jatkaa teidän kanssa tästä eteenpäin." Professori McGarmiwa oli tuiman näköinen nainen ja hänen mustat hiuksensa olivat tiukalla nutturalla. Hän johdatti ensiluokalaiset pieneen kamariin.
"Tervetuloa Tylypahkaan. Lajitteluseremonia alkaa pian suuressa salissa. Saat käydä oman tupanne pöytään istumaan, vasta kun olet lajiteltu", McGarmiwa sanoi. Emily katsoi innostuneena ja kamarin ovea, joka johti suureen saliin. Kun McGarmiwa poistui, pienessä kamarissa alkoi jännittynyt puheensorina.
"Mitenköhän meidät lajitellaan?"
"En tiedä."
"Varmaan joku testi, tai jotain."
Joka puolelta kuului arveluita siitä, miten lajittelu tapahtuisi. Emily tiesi sen, mutta ei kertonut muille. Amy pomppi paikallaan. Emilyn sormenpäitä kihelmöi.
McGarmiwa tuli takaisin kamariin ja johdatti oppilaat jonossa salin eteen, missä seisoi jakkara ja sen päällä vanha, moneen kertaan paikattu hattu. Yhtäkkiä se repesi yhdestä kohtaa ja rupesi joidenkin  hämmästykseksi laulamaan.

On moni hattu päältä kaunis,
mut mäpä aattelen!
No jo on hienoa,
musta knalli ja korkea silinterihattu.
Mä oon Tylypahkan lajitteluhattu,
parempi kuin muut.
Sovita siis mua,
ja mä kerron sulle,
missä kuuluu sun olla!
Jos kuulut Rohkelikkoon,
ei urheampaa löydy.
Jos oletkin kuin rehti Puuskupuh,
olet uskollinen aina.
Mut, jos viisas Korpinkynsi oot,
olet terävä ja älykäs.
Tai miks et olis Luihuisesta,
vahva silloin olisit,
suuri velho susta tulee,
jos aito Luihu oot.
Siis älä pelkää, ja sovita mua!
Minä kuule ajattelen,
olen miettivä hattu!

Suuri sali puhkesi suosionosoituksiin, kun hattu lopetti laulunsa. Osa ensiluokkalaisista tuijotti suu auki hattua.
Professori McGarmiwa astui esiin pergamenttikäärö kädessään, ja sanoi:
"Kun luen nimenne, istukaa jakkaralle ja laittakaa lajitteluhattu päähänne. Kun lajitteluhattu on kertonut, mihin tupaan kuulut, istu oman tupasi pöytään."
Ensiluokkalaiset tärisivät, kun McGarmiwa sanoi ensimmäisen nimen. Emily ei kuitenkaan kuullut sitä, koska häntä jännitti niin paljon.
McGarmiwa oli jo sanonut monta nimeä, kun Amy tönäisi Emilyä.
"Mene, nyt on sinun vuorosi", hän kuiskasi. Emily havahtui ja kulki jäykin jaloin jakkaralle. Hän laittoi lajitteluhatun päähänsä ja istui jakkaralle. Emilystä tuntui, että hän oli istunut jo monta tuntia jakkaralaa, kun Lajitteluhattu vihdoin huusi:
"KORPINKYNSI!" Emily hymyili helpottuneena ja käveli Korpinkynnen pöydän luokse. Hän istui pöytään valtavien aplodien saattelemana. Hän kääntyi katsomaan lajittelua.
"Hayley..." Emily ei kuullut enempää, koska kaikki Luihuiset tapputtivat käsiään ja tömistelivät jalkojaan. Hetken päästä kuitenkin kaikki Luihuiset menivätkin hiljaisiksi ja alkoivat huudella ilkeitä sanoja. Hayley käveli Puuskupuhin pöytään. Hetken päästä joku poika istahti Emilyn viereen ja alkoi puhua innokkaasti, mutta niin hiljaa, että se ei häiritsisi muita.
"Moi, mä oon Bob. Tiedän, se antaa minusta hupsun vaikutelman, mutta sain nimen sen takia, että näytin vauvana hauskalta. Et varmaan kuullut minun nimeä, Luihuisten huutojen yli. Se Hayley oli niitä Howardseja, jotka menevät aina Luihuiseen. Se Hayley taitaa olla erilainen. Mahtaa olla tylsää. Mutta toisaalta on varmaan kivaa, että ei ole Luihuinen. Tosin Luihuiset kyllä pitävät itse... "
"Kiitos, taisin ymmärtää. Haluaisin kuulla lajittelun loppuun", Emily sanoi ystävällisesti, vaikka hänen olisi tehnyt mieli huutaa Bobille. Emily päätti kuitenkin, että se olisi herättänyt liikaa huomiota. Hän joutui kuitenkin pettymään, kun huomasi, että viimeinen oppilas käveli Rohkelikon pöytään. Emily katseli ympärilleen ja etsi Amya.
Hän säikähti tuntiessaan sormen tökkäävän häntä selkään. Kun hän käänsi katseensa, hän huomasi Amyn istuvan vieressään. Emilyä alkoi väkisinkin naurattaa, mutta hän kuunteli, kun hopeahiuksinen ja pitkäpartainen vanha mies sanoi:
"... Käykää käsiksi." Emily tunnisti, että mies oli professori Dumbledore, Tylypahkan rehtori. Kun Dumbledore taputti käsiään, pöytään ilmestyi valtavasti ruokaa. Emily huomasi olevansa hurjan nälkäinen. Hän otti lautaselleen lähes kaikkea. Amy ja Bob juttelivat innokkaasti, mikä ärsytti suunnattomasti Emilyä. Emily jatkoi kuitenkin syömistä ja piti suunsa kiinni.

Kun jälkiruokakin oli syöty ja Dumbledore oli puhunut, kuului korviahuumaava ääni, kun tuoleja siirrettiin. Korpinkynnen valvojaoppilaat huutelivat ensiluokkalaisia jonoon. Vasta, kun Emily katseli ensiluokkalaisten jonoa, hän tajusi sen. Alex oli lajiteltu Korpinkynteen. Myös Amy huomasi sen ja katsoi inhoten Alexiin. Hän kuiskasi Bobille jotain, mitä Emily ei kuullut. Valvojaoppilaat lähtivät kuljettamaan jonoa ja Emily yritti muistaa reitin. He saapuivat messinkisen kolkuttimen eteen. Kolkutin sanoi:
"Kerro mikä vaarallinen, kiltti ja älykäs on."
Valvojaoppilas sanoi:
"Minä. Ihminen on halutessani vaarallinen, mutta useat ovat pohjimmiltaan kilttejä ja Korpinkynnessä olevat ovat älykkäitä."  Amy ja Emily katsoivat kummastuneina toisiinsa. Emily ihmetteli, miten tuollaiseen kysymykseen voi tietää vastauksen. Toinen valvojaoppilas kuitenkin kertoi, että kolkuttimelle voi antaa myös väärän vastauksen, jos perustelee hyvin. Ja jos vastaa oikein, mutta ei perustele, ei pääse sisään.

Emily astui Amyn kanssa makuusaliin, jossa olivat jo kolme muuta tyttöä. Tytöistä kaksi näyttivät aivan samalta. Heillä oli mustat aivan suorat hiukset ja ruskeat silmät.  Kumpikin olivat Emilyä pidempiä. Kolmas tyttö oli ujon näköinen. Hänen tulenpunaiset hiukset sopivat hyvin pisamaisiin kasvoihin. Hänen siniset silmänsä näyttivät eksyneen jonkun toisen kasvoista tytön kasvoihin.
"Salut! Me ollaan identtiset kaksoset, Devona ja minä Devondra. Olemme ranskalaisia, mutta muutimme kolme vuotta sitten   Britteihin", toinen kaksosista sanoi vahvalla murteella. Kolmas tyttö sanoi hiljaisella äänellä:
"Olen Vivian." Emily hymyili ystävällisesti ja sanoi:
"Olen Emily. Ja tuo on Amy." 

Hetken päästä makuusalissa oli aivan hiljaista, kun kaikki viisi nukkuivat.




Vastaus:

Nyt on lajittelu takana, onneksi Emily selvisi pienellä jännityksellä ja pääsi sinne minne toivoikin! Sen sijaan tuo Hayley ei tainnut joutua siihen tupaan, mihin ainakaan muut olivat odottaneet hänen menevän, mielenkiintoista! Valaisit tilannetta hienosti Bobin kautta, kun hän melkein huomaamattaan juorusi Haleyn perheestä. Uteliaisuus heräsi, mahdetaankohan tytön mysteeriä selvittää vielä paremmin? Lajittelukohtaan olisi voinut lisätä pienen kuvauksen Hayleyn olemuksesta, esimerkiksi "Hayley laahusti Puuskupuhin pöytään" tai "Hayley käveli pää pystyssä Puuskupuhin pöytään" - nyt jäi vielä hämärän peittoon, miten Hayley itse suhtautui tulevaan tupaansa, joten siitä olisi voinut antaa pienen vihjeen! Bob puhui kuin papupata, ei ihme että hän kävi vähän Emilyn hermoille. Amy sen sijaan näytti pitävän hänestä... Se oli yllättävää, että myös Alex löytyi Korpinkynnestä, nyt häneltä ei ainakaan voi välttyä! Ovikolkuttimen arvoitus oli nokkelasti keksitty, ja pidin myös siitä, että kolkutin hyväksyy hyvin perustellun vastauksen! Käy järkeen, että oman argumentin perusteluiden tärkeys opetetaan Korpinkynnessä jo ekaluokkalaisille. Lopetus oli mukavan rauhallinen. Uudet luokkalaiset kuulostivat kuvauksen perusteella mielenkiintoisilta, mutta ei haitannut, että lähempi tuttavuus jää seuraavaan päivään. Nukahtaminen hiljaiseen makuusaliin sopi oikein hyvin pitkän päivän päätteeksi!

Saat 6 kaljuunaa, 15 tuparia sekä Ekaluokan enkeli-merkin!
Aurelia » 25.6.

Nimi: Kristian Wheeler, Korpinkynsi

14.06.2019 22:34
Luku 43
~Sakeaa ja musteenmustaa~

Oli kylmä. Ilmassa leijui kuiva kylmyys, joka ympäröi minua joka suunnalta. Se oli ensimmäinen asia, joka hiipi mieleeni. Sitten joku sanoi jotain, mutta en saanut siitä selvää. Silmäluomeni tuntuivat raskailta, vaikka sain ne kammettua väkipakolla auki. En aluksi nähnyt muuta kuin painavaa, öljymäistä mustaa. Jokin tuntui syövän kaiken valon, imevän sen niin, ettei jäljellä ollut muuta kuin tummaa musteenmustaa. Raajani olivat lyijynraskaat, enkä saanut niitä liikkumaan, jollen pannut peliin kaikkia voimiani. Lisäksi jouduin kelaamaan taaksepäin tapahtumia. Mitä olikaan tapahtunut ennen heräämistäni?

Jotakin siniharmaata. Punainen valo. Ei mitään.
Siinä oli kaikki, mitä sain päähäni palautettua, kunnes kuulin hyytävän kylmän, syvän ja tasaisen äänen puhuttelevan minua.
“Huomenta, Kristian”, ääni sanoi tasaisesti. “Ota ihan rauhassa oma aikasi. Ei ole mitään kiirettä nousta. Minulla ei ole kuin aikaa.” Yritin avata suuni, yritin saada ääntä ulos kurkustani, mutta en onnistunut. Ääneni hukkui jonnekin nieluuni, tukahtui, ennen kuin pääsi edes ilmoille. Yritin saada selville, mistä päin ääni kuului ja kuka minulle puhui. Ja aivan kuin ajatukseni olisivat laukaiseet valokatkaisijan, vasemmalla puolellani syttyi kelmeän sinertävä valo, joka oli peräisin ilmeisesti taikasauvasta. Sen loisteessa näin tutun siniharmaan verryttelyasun, Beauxbatonsin logon sen rintamuksessa ja pitkän hahmon. Paitsi, ettei se ollut Fortuné.

Toisin kuin pojalla, tällä miehellä oli vaalea iho ja pitkä, tummahko tukka, joka näytti luonnottoman siistiltä ja huolitellulta ollessaan rennolla poninhännällä, joka oli vedetty roikkumaan hänen olkapäänsä yli. Miehen silmät olivat niin vihreät, että ne näyttivät lähes yliluonnollisilta, eikä Fortunén poikamaisista piirteistä ollut tietoakaan. Hän oli komea, vaikka hänen kasvoillaan näkyi muutamia iän tuomia juonteita ja joitakin arpia. Siltikään hän ei voinut olla paljoa neljääkymmentä vanhempi. Tai sitten hän oli vain pirun hyvin säilynyt
“M-missä- Kauanko-?” sain kähistyä. Häijy hymy levisi miehen kasvoille.
“Sillä ei nyt ole väliä, missä sinä olet, Kristian. Olet kuitenkin ollut täällä jo puoli päivää. Mutta älä huoli, sinulla on ollut seuraa”, hän hykerteli, “tosin poika tuskin on kauhean… Puhelias.” Sen sanottuaan mies kohotti taikasauvaansa niin, että hänen sauvalamppunsa valo levittäytyi suuremmalle alalle. Seurasin valokeilaa katseellani kurtistaen kulmiani vain huomatakseni sen osuvan kalpeisiin, tyhjiin kasvoihin.

Se oli Fortuné, siis aito Fortuné - oletin - mutta hän tuijotti silmät lasittuneina kattoon. Hänen hiuksensa oli kynitty lyhyeksi, ja pian tajusin kauhukseni, ettei ennen niin kauniskasvoinen ja paksutukkainen poika varsinaisesti tuijottanut enää yhtään mihinkään. Hän oli epäilyksettä kuollut.
“Mitä- sinä- Onko hän-”, minua kuvotti ja tunsin jo happaman mahanesteen nousevan kurkkuuni. Halusin huutaa, mutta se ei ollut mahdollista. Keuhkoissani ei yksinkertaisesti ollut ilmaa siihen. Mies kallisti päätään viattomasti.
“Voi, hän on ollut kuollut jo helmikuusta”, mies sanoi suutaan mutristaen. “Sain hänet kiinni jo hiukan toisen koetuksen jälkeen. Onneksi tämä paikka on näin kylmä.”
“Sinäkö- Sinäkö tapoit-”, kakistelin kääntäessäni katseeni miehen kasvoihin. Kauhu sai sydämeni hakkaamaan kylkiluitani vasten ja etova tunne vatsassani vain paheni.
“Minä”, hän vastasi ja hymy kareili jälleen hänen kasvoillaan. “Mutta älä huoli, en minä sinua aio tappaa. Ainakaan vielä.”
“Miksi?”
“Ai miksikö en aio tappaa sinua?”
“N-niin. Tai siis, miksi sinä…” Ohimoissani jyskytti ikävästi ja hapuilin jo taikasauvaani mutta sitä ei näkynyt missään. Kyyneleet korvensivat silmiäni, enkä saanut niitä enää pidäteltyä. Vasten tahtoani ne alkoivat valua pitkin poskiani kuumina ympäröivässä kylmyydessä.
“Minun ei alun perinkään pitänyt tappaa sinua. Minulla on sinulle käyttöä.”
“Käyttöä?”
“Niin. Katsos kun olen jo pitkään halunnut keskustella sinun äitisi kanssa, mutta hän… ahh, hän ei ota kutsuani kuuleviin korviinsakaan, joten tarvitsin syötin. Siis sinut”, mies sanoi samanlaisella äänellä, kuin olisi puhunut lapselle tai henkisesti vajaalle.
“K-kuka… Kuka sinä oikein olet?” kysyin, vaikka minulla olikin jo aavistus siitä. Pelko kouraisi vatsassani.
“Ahh, olenpa minä töykeä”, mies sanoi. “Vaikka olen hämmentynyt siitä, että sinä et tiedä. Ehkä Wilma tosiaan on yrittänyt suojella sinua väärillä keinoilla. Tieto saattaa lisätä tuskaa, mutta tietämättömyys on vaarallisempaa. Miten sen nyt sanoisi, olen se, jonka kaikki luulivat eläköityneen, jotkut jopa spekuloivat minun viettävän päiviäni pakosalla. Toiset taas pysyivät uskollisina ja pyrkivät edelleen puhdistamaan velhojen veren ja maineen. Sen, minkä aloitti jo isoisäni ja jota minä nyt jatkan. Minä olen pelko itse."
“Oletko-?”
“Olen minä. Minä olen juurikin hän. Phobos”, velho virnisti ja katsoi kasvojani siristäen myrkyllisiä silmiään.
“Sinäkö laitoit… Nimeni liekehtivään pikariin?” töksäytin miettimättä sen suurempia. En edes tiennyt, puhuiko tuo mies, joka kutsui itseään Pobokseksi, totta.
“Kyllä ja en”, hän vastasi pyörittäen hiuksiaan sormensa ympärille. “Siihen tarvittiin vain hieman kiristämistä ja kirouksia, mutta sain sinun isoisäsi, tiedäthän, äitisi isän houkuteltua Tylypahkaan - valeasussa tietysti - ja pysymään Tylypahkan tiluksilla niin kauan, kunnes ottelijat oli valittu. Sinun ensimmäinen nimesihän on sama kuin isoisälläsi, eikö niin Jonathan Kristian Wheeler?” Minun kesti hetki ymmärtää, mitä hän oli juuri kertonut minulle. Ja sitten, kun minulla valkeni, en ollut uskoa sitä todeksi.
“Eli… Mä en koskaan ole ollut virallisesti Tylypahkan ottelija? Se olisi ollut koko ajan isoisäni?”
“Aivan. Sinähän olet fiksu poika. Olen kyllä yllättynyt, ettet tunnistanut hänen ääntään- Älä näytä noin hämmästyneeltä, minä tiedän, että sinä salakuuntelit sen oven takana ennen kuin pikari sylki nimesi. Näin sinut juoksemassa pois”, Phobos sanoi kyykistyessään tasolleni ja tarttui leukaani ja käänsi päätäni oikealle ja vasemmalle tutkiakseen kasvojani. “Tosin olet tullut niin paljon äitiisi, ettei se taida olla mikään ihme.”
“Näpit irti!” älähdin ja huitaisin Phoboksen käden pois kasvoiltani. Miehen hymy järkkyi, mutta hän piti äänensä vakaana.
“Äläpäs ala riehua”, hän sanoi. “No niin… Selvästikin kaikki juonittelu siis toimi, koska sinä olet nyt täällä. Nyt vain jos äitisi suostuisi saapumaan… Tai ehkä hän luulee jo, että sinä olet kuollut.” Nielaisin kuivasti.
“Mitä… Mitä sä haluat äidistä?” kysyin hampaideni lomasta. Kysymykseni sai Phoboksen nauramaan lähes lempeästi.
“Voi, Wilma petti minut pahanpäiväisesti mennessään naimisiin kuraverisen isäsi kanssa. Hän tiesi vallan hyvin, mikä suunnitelmani oli. Hän tiesi, että halusin päästä eroon kaikesta saastasta, joka pilasi velhojen maineen”, hän vastasi, “ja nyt haluaisin vain jutella hänelle. Taivutella häntä, ehkä. Olen ollut omillani jo vuosikaudet, Kristian, mutta viimeiset kaksi vuotta olen pyrkinyt saamaan seuraajani takaisin. Sinun äitisi, se typerä hupakko, luuli voivansa kääntää kaikki seuraajani minua vastaan, mutta hän ei ottanut huomioon, että meitä on kunniallisiakin velhosukuja, jotka ymmärtävät oman arvonsa. Sinun äitisi taas, se typerä nainen, pian hän kävelee ansaani, tiedän sen.”
“Äiti ei ole niin tyhmä”, kivahdin.
“Niinkö luulet? Teidän kaltaisenne ovat liian heikkoja. Luulette, että rakkaus on teille jokin vahvistava tekijä, vaikka se oikeasti tekee teistä hölmöjä ja ennalta-arvattavia. Typeriä, uhkarohkeita”, nyt Phobos lähes sylki päin kasvojani. “Mutta nyt… Sinä olet täällä. Olisi oivallinen kosto, jos vain listisin sinut siihen paikkaan.” Hän sammutti sauvalamppunsa ja pimeys ympäröi meidät jälleen, enkä taaskaan nähnyt mitään muuta kuin mustaa.
“Mutta no… Tappamisesi olisi kyllä kuolettavan tylsää. Voimmehan toki nauttia toistemme seurasta, siispä… Kidutu.”

Minuun oli käytetty kidutuskirousta joskus aiemminkin, se tapahtui toisena vuotenani kurpitsajuhlan aikaan. Luulin muistaneeni, miltä se tuntui. Kuinka väärässä olinkaan. Valkohehkuiset, kuumat terät iskeytyivät ihooni, paloin sisältä päin samalla, kun jokin repi lihaani. Kipu oli niin voimakas, etten voinut edes huutaa. Ääneni hukkui kurkkuuni kiemurrellessani kylmällä kivilattialla poltteen ja tuskan pahentuessa hetki hetkeltä aina vain enemmän ja enemmän. Se tuntui kestävän ikuisesti, ja olin jo varma, että kuolen pelkästä kivusta. Mutta se loppui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin, jättäen minut huohottamaan hiljaa.
“Säälittävää”, Phobos sanoi iva äänestään kuultaen. “Kuinka säälittävä sinä oletkaan.” Tiesin, että minun olisi ollut viisainta hillitä kieleni, mutta kiukku otti vallan pelon tieltä.
“Itse olet säälittävä. Käyt aseistautumattoman kolmetoistavuotiaan kimppuun pimeässä”, sanoin hiljaa kyynelteni takaa.
“Olet häpeäksi kaikille kunniallisille velhoille.” Sitä minun ei todellakaan olisi pitänyt sanoa, sillä velho suuttui tästä hurjasti.
“Vai niin”, hän sanoi ja ilmeisesti napsautti sormiaan, sillä siihen paikkaan, missä ikinä olimmekaan, syttyi värisevä valo, joka oli kirkkaampi ja lämpimämpi kuin sauvalamppu. Paikka paljastui matalaksi, kiviseinäiseksi huoneeksi, jonka nurkassa oli puiset rappuset, jotka näyttivät vuosia vanhoilta, hieman lahoilta ja homeisilta.
“Jos sinä kerran olet sitä mieltä, että sinusta on minulle vastusta, nouse ylös. Taistele sitten vastaan.” Sen sanottuaan hän heitti minulle oman eebensauvani. Tärisevin käsin tartuin siihen, vaikka tiesin, ettei minulla ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia kaikkien aikojen voimakkaimpaa pimeyden velhoa vastaan. Nousin ylös, vaikka polveni löivät loukkua. En aikonut antautua taistelutta. Äiti ei olisi antautunut, ei olisi isäkään.
“Kaksintaistelun aluksi kumarramme toisillemme, kai sinä sen tiesit?” hän sanoi kumartaessaan. Jokin osa minusta ohjasi minut seuraamaan hänen esimerkkiään ja kumarsin. Ojensin nopeasti sauvakäteni eteen ja osoitin Phobosta käsi edelleen vapisten. Tähtääminen oli aika hankalaa.
“Karkotaseet!“ huusin heti, mutta Phobos torjui loitsun vain kepeällä sauvan heilautuksella. Sen sijaan, että taikani olisi osunut mieheen, se kimposi hänestä pois.
“Yritäpäs olla hieman vähemmän ennalta-arvattava”, Phobos ilkkui ja heilautti sauvaansa. Se sai minut paiskautumaan ilman halki ja iskeytymään suoraan kiviseinään takanani. Parahdin yllätyksestä ja kivusta, kun takaraivoni osui seinään ilkeästi rusahtaen. Valuin seinää pitkin kylmälle kivilattialle jonkin kuuman ja rautaiselta haisevan valuen niskaan. Olin niin keskittynyt pääni terävään kipuun, että en ehtinyt edes kättä nostaa, kun sokaiseva kipu iski jälleen kehoni jokaiseen tuumaan. Tällä kertaa huuto pääsi karkaamaan huuliltani kaikuen seinistä täyttäen koko tilan. Tuliset terät, tuhannet terävät kynnet ja valkoinen tuli nuolivat minua kaikkialta, kunnes se loppui jälleen. Lihaksiani kouristi, kunnes vihdoin sain käteeni taikasauvani. Miksi en osannut yhtäkään taikaa, jolla satuttaa?
“H-halk-halkinaurus”, sopersin, mutta änkytykseni sai loitsun epäonnistumaan. Phoboksen kolkko nauru kajahti pilkkaavana kimpoutuen monistuen seinistä.

Vastaus:

Vihdoin vihjeet ja tapahtumat nivoutuivat yhteen huippukohdassa! Tarinassa oli hyvin Pottermainen tunnelma kaksintaisteluineen ja valeasuineen! Kun kuvasit Phobosta Beauxbatonsin asussa, juolahti heti mieleen karmiva ajatus siitä, mahtoiko hän olla esittänyt Fortunéta. Todellisuus oli toki vielä karmivampi, kun poikaparka olikin kuolleena paikalla ja Phobos oli ottanut hänen paikkansa kesken kouluvuotta! Tällaisessa tilanteessa tekee aina mieli selata taaksepäin ja käydä läpi kohtauksia, jossa valeasuinen Phobos esiintyy, harmi että se on tässä vieraskirjassa niin hankalaa. Myös Kristianin isoisän käyttäminen oli nokkela käänne! Vähän jo pelkäsin, että isoisänkin oli käynyt huonosti, mutta onneksi ilmeisesti ei. Vaikka kokonaisuutena kohtaus olisi kaivannut alleen vähän johdonmukaisempaa alustusta ja vihjailua, unohtuivat vanhat tässä tarinassa kokonaan ja tapahtumiin uppoutui vangitsevan kuvailevan kerrontasi kautta. Esimerkiksi juuri Phoboksen sanat seurasta ja sen jälkeen sauvan valokeilan seuraaminen sai vatsaan jo inhottavan pahaenteisen tunteen, joka sai sitten täyttymyksensä Fortunén kurjan hahmon kohdalla. Myös Kristianin olemus ja kokemukset oli hyvin kuvattu. Phoboksen historia ja yhteys Kristianin äitiin selitettiin selkeästi, niin että tapahtumiin pääsi mukaan ja Phoboksen motiivit olivat selkeät. Kohtaus tuntui hieman irralliselta, kun paikalla ei ole ketään muita ja turnajaismiljööstä erottiin niin äkillisesti, mutta se ei varsinaisesti haitannut. Jättää kyllä miettimään, miten ihmeessä Kristian tästä selviää? Tarinan teemojen takia alkuun olisi voinut lisätä pienen varoituksen nuorten lukijoiden varalta. Jatkoa penkinreunalla odotellen!

Saat 7 kaljuunaa, 18 tuparia sekä Valevauhkosilmä- ja H-h-hui kauhistus! -merkit!
Aurelia » 25.6.

Nimi: Wenla Rapidstream, Luihunen

13.06.2019 17:02
Makuusali oli hämärä. Kumpikaan ei ollut jaksanut syttää kuin yhden kynttilän, ja senkin vain jotta ei olisi törmännyt toiseen. He kaksi istuivat lattialla, kolmas oli jäänyt vielä syömään. Se huolettomin tästä kolmikosta. Mutta näillä kahdella sitä vastoin, oli paljon puhuttavaa.
- Sä vaikutat nyt jo iloisemmalta, nuorempi aloitti varovasti. Oliko kesäloma okei? Eihän sun perhe tehnyt mitään viimekesän kaltaista?
Hän huokasi.
- Mä en haluaisi repiä vanhoja arpia auki, mutta mä en vain ymmärrä. Pystyisitkö sä Sanna kiltti mitenkään selittämään mitä Lucan kanssa tapahtui?
Nyt oli vanhemman vuoro huokaista.
- Mä en kertonut kaikkea. Hän totesi lyhyesti. Sitten hän käänsi katseensa lattiaan. Toinen meinasi jo kysyä lisää, mutta sitten vanhempi yllättäen jatkoikin.
- Se poika oli jo pitkään huolehtinut mun syömisistäni. Hyvää hyvyyttään varmaan. Blondin äänessä ei ylläätäen ollut hitustakaan ironiaa, pelkkää surua.
- Sähän muistat kakkosvuoden. Silloin tekin huomasitte mun heikkouteni. Te vaan ette muistuttanu mua siitä joka toinen sekuntti.
Raitapaidan äänessä alkoi nyt kuulua tuttu piikikkyys. Nuorempi piti sitä hyvänä merkkinä, ja antoi toisen jatkaa rauhassa.
- Lucan takia mä aloin syödä taas normaalisti. Mä en enää peiliin katsoessani inhonnut itseäni. Luca hukutti mut niin suureen määrään rakkautta, että mä en enää edes katsonut siihen peiliin joka päivä. Sitten päivistä tuli viikkoja ja viikoista kuukausia. Vähitellen mun keho palautui takas normaaliin muotoonsa. Te, sinä ja Anna tiedätte, että mun ruumiin rakenne on mitä on, jos mä annan sen olla. Se poika ei Korpinkyntenäkään ymmärtänyt, että vaikka ei olisikaan täysin standardi, voi edlleen olla terve ja hyvinvoiva. Luca alkoi huolehtia toiseen suuntaan. Voit vain kuvitella miltä tuntuu ensin kuulla laihuudestaan ja kun sitten yrittää parantaa tapansa, saa kuulla että "Ootko huomannut lihovas, mä oon susta vähän huolisani" Silloin tajusin, että Luca ei oikeasti tunne minua. En ollut kertonut hänelle heikkouksistani, en herkistä kohdistani. Miten voisin olla jonkun kanssa, jolle en edes voinut olla oma itseni. Menin shokkiin, jätin hänet, ja loput sinä jo tiedätkin.
Oli kuin Sanna olisi elänyt tuon kohtalokkaan päivän uudelleen. Mielessään hän olikin. Siksi lopputuloskin oli sama. Hän kellahti Wenlan syliin itkemään. Nyt oli nuoremman vuoro puhua suunsa puhtaaksi. Vielä toisen hiljaa nyyhkyttäessä hän aloitti luonteelleen ominaisesti:
- Mä luin sen meidän heinäkuisen tapaamisen jälkeen paria Annan suosittelemaa kirjaa. Toinen oli jästien tietokirja ja toinen niin ikään jästien rakkausromaani. Sen nimi on Minä, Simon, et varmaan ole kuullut.
Vanhempi nosti äkkiä päänsä nuoremman sylistä.
- Mäkin luin sen. Velhojen kirjottamia kirjoja tosta aiheesta ei löydy mistään!
- Se on huomattu, nuorempi hymähti. Mä kuitenkin luin ne kirjat. Aloin miettiä niiden ja sen Iskunkiertokujan tapaamisen yhteyttä toisiinsa. Mä aloin myös niiden pohjalta tutkimaan itseäni. Mä tiedän, että tää on ehkä aika henkilökohtainen kysymys, mutta se mitä kaikkea sä siellä keskustelutilaisuudessa sanoit, pisti mut miettimään. Oletko säkin ehkä Bi?
Sanna mietti vastaustaan tasan sekunnin.
- Olen, mutta näin ei sitten koskaan saa vastata velhomaailmassa, jos ei halua samanlaista kohtelua kuin esimerkiksi ihmissudet. Miten niin 'säkin'? Vanhempi jatkoi. Ennen kuin nuorempi ehti pihahtaakkaan, ymmärrys levisi blondin kasvoille.
- Oletko sä- sä myös Bi? Sanna kysyi pelottavan varovasti.
- No sä juuri sanoit että mä en saisi vastata mitä mä aioin vastata, mutta kyllä olen siis, Wenla totesi nauraen helpottuneena. Hän oli ollut oikeassa. Eikä ehkä vain yhdessä asiassa. Ymmärrys vaihtui hetkessä iloksi Sannan kasvoilla.
- Sittenhän me ei olla yksin! hän huudahti innostuneena, ja läimäisi sitten kätensä heti suulleen.
- Ta- taisiis mä en ole yksin, vanhempi sopersi.
- Älä huoli, et sä Annaa paljastanut. Se tuli mulle ulos kaapista Panseksuaalina jo kesällä, Wenla jatkoi edelleen hymyn häivähdellessä kasvoillaan.
- Tapasitteko tekin? Sanna kysyi hämmästyneenä.
- Ei, mutta kirjoiteltiin aika reilusti, Wenla vastasi.

- Miks täällä on näin pimeetä?
Sekä Sanna että Wenla kääntyivät yllättyneinä ovelle, josta kysymys oli kuulunut. Ääni ei ollut Annan. Vieras astui sisään.
- Me ei jaksettu laittaa enempää kynttilöitä, Wenla vastasi nopeasti. Mutta kuka sinä olet?
- Eikö teille kerrottu vielä? Mä olen teidän uusi huonekaveri! Hanna Smith, hauska tavata! hän totesi innoissaan ja ojensi kätensä. Kumpikaan tytöistä ei tarttunut siihen.
- Missä Anna on? Sanna kysyi häpeilemättä.
Hanna veti katensä takaisin.
- Anna Cape? Hänet siirettiin toiseen makuusaliin, uusi tyttö totesi.
- Mihin? Wenla ja Sanna kysyivät yhteen ääneen selkeästi hätääntyneinä.
- Tonne käytävän päähän kai, Hanna totesi kohauttaen hartioitaan. Hän ei tietenkään ymmärtänyt tilanteen vakavuutta. Se ei Annan ystäviä pidätellyt. Sanna oli jo juossut käytävään. Wenla heistä kahdesta hienotunteisempana vilautti Hannalle ovelta anteeksipyytävän katseen, ja juoksi sitten parhaan ystävänsä perään. Sanna ehti perimmäisen makuusalin ovelle ensimmäisenä ja kopuuti sitä terävästi. Anna pisti päänsä ulos.
- Puhuitteko te? hän kysyi mitäänsanomaton ilme kasvoillaan.
Kumpikaan tytöistä ei ollut varautunut tuohon kysymykseen.
- Mitä? Joo... Wenla vastasi hämmentyneenä.
- Hyvä. Sitten te ette enää tarvitse mua. Ei me pystytä pysymään kavereina jos me ei olla enää edes samassa makuusalissa, Anna totesi lyhyesti ja painoi oven kiinni. Hämmästyksestään selvittyä Sanna meinasi koputtaa ovea uudelleen, mutta Wenla veti hänen kätensä takaisin.
- Antaa sen rauhoittua.
Se oli Sannalle viimeinen niitti. Hän romahti käytävän seinää vasten itkemään. Wenla ei voinut ymmärtää miten Sannalla riitti kyyneliä, mutta hänen omatkin silmänsä olivat vähintään kosteat. Wenla likui hiljaa käytävän seinää vasten Sannan viereen istumaan.
- Mä en voi menettää Annaakin! Sanna parkaisi nyyhkäystensä keskeltä. Wenla kietoi kätensä tiukasti ystävänsä ympärille.
- Sulla on mut. Nyt ja aina. Me selvitään tästä yhdessä. Mä en sano, että Anna muuttaa vielä mieltään, koska me molemmat tunnetaan se, ja tiedetään että se ei olisi totta. Mä en ole Anna, mutta mä olen tässä, Wenla kuiskasi lohduttaen sekä itseään että Sannaa. Silloin Sanna nosti Wenlan kasvot käsiensä väliin.
- Ja sulla on mut, hän kuiskasi takaisin.
Sitten, siinä hämärässä Luihusen makuusalikäytävässä hän suuteli Wenlaa.

Vastaus:

Draamaa kerrakseen! Tarina oli mukaansatempaavasti kirjoitettu, vaikka käänteitä tykitettiin tiuhaan tahtiin. Erityisesti pidin alusta, jossa luotiin tunnelmaa kuvaamalla ensin hämärää makuusalia ja vakavaan keskusteluun valmistautuvaa kaksikkoa. Henkilöiden vuorosanojen vahva puhekielisyys asettui mielenkiintoisesti kontrastiin ympäristön ja kuvailun kanssa. Puhekielisyydestä tuli tietynlaista realismin tuntua, joka muistutti suomalaisista nuortenkirjoista ja teki eroa tyypilliseen Potter-tyyliin. Nykyajan nuortenkirjojen tapaan otit myös tarinan aiheeksi jälleen raskaita ja yhteiskunnallisesti ladattuja aiheita - hienoa että sinulla on kiinnostusta tuoda niitä esiin myös kirjoittamalla! Sannan tarina syömishäiriöstään oli koskettava ja erinomaisesti kirjoitettu. Se esitti tilanteen realistisesti ja monitahoisesti: Luca oli inhottava, mutta suuri paino oli silti Sannan omalla tajuamisella, ettei hän pystynyt olemaan oma itsensä pojan seurassa, vaan oli vain takertunut tältä saamaansa rakkauteen. Tyttöjen välinen halaus kruunasi kohtauksen, ihanaa että he pystyivät tukeutumaan toisiinsa! Kuten edelliseen tarinaan kommentoin, aiheet, joilla on merkitystä todellisessa elämässä, ovat joskus hyvin vaikeita käsitellä tarinoissa niille oikeutta tekevällä tavalla. Olet hienosti ottanut seksuaalisuuden kysymykset mukaan tarinoihisi, ja asian kielletty olemus velhomaailmassa kuvastaa varmasti hyvin sitä, millaista esimerkiksi hyvin uskonnollisissa perheissä elävien suhde omaan seksuaali-identiteettiin on ollut. Kun samanlainen asetelma siirretään fantasiamaailmaan, herää kuitenkin kysymyksiä; mikä syy velhoilla on suhtautua niin kielteisesti? Ihmissusiin suhtaudutaan huonosti heidän vaarallisen muuttumisensa vuoksi, mutta seksuaalisuus on velhoille vain yksi piirre muiden joukossa. Siksi tämä on kysymys, johon ei oikeastaan kannatakaan keksiä vastausta, sillä se on niin vaikeaa tehdä sopivalla tavalla - mutta on hyvä pitää mielessä. :) Pidän kuitenkin siitä, että tässä on mahdollisuus muutokselle: ehkä Wenla ja hänen ystävänsä saavat vielä yleisen mielipiteen muutettua? Toivottavasti välit Annan kanssa saadaan korjattua, kurjaa, että hän suuttui niin nopeasti! Lopetus oli tietenkin kunnon romanttinen yllätyskäänne, vaikka minulle olisi riittänyt myös kaksikon ystävyyden vahvistaminen! :')

Saat 5 kaljuunaa, 15 tuparia sekä Liikutuksen liikauttaja-, Menneisyyden muistelija-, Suhdesopankeittäjä- sekä Koukuttaja-merkit!
Aurelia » 25.6.

Nimi: Emily Hawkins, Korpinkynsi

11.06.2019 21:11
Luku 2 - King's Crossin asema


Emily heräsi aamulla, kun hänen äitinsä raotti verhoja, ja aamuaurinko tulvi huoneeseen.
"Kulta, nyt on 1. syyskuuta. Tänään lähdet Tylypahkaan", äiti sanoi lempeästi. Emily nousi istumaan ja hieroi silmiään.
"Tänään? Paljonko kello on?" Emily kysyi. Hän vaihtoi jästivaatteet ja katsoi peiliin. Hänen pitkät, vaaleat hiukset olivat takussa ja sotkussa.
"Kello on kahdeksan", äiti sanoi.
Emily otti harjan käteensä ja alkoi harjata hiuksia vauhdilla, samalla, kun äiti poistui huoneesta.


Emily laskeutui portaita alas, kun hän huomasi pöydällä valtavan suklaakakun. Hän pysähtyi niille sijoilleen ja tuijotti kakkua silmät suurina. Isä luki pöydässä Päivän Profeettaa ja äiti söi paahtoleipää. Emily ei kyennyt  edes puhumaan, mikä oli hyvin epätavallista. Äiti kohotti katseensa paahtoleivästä
"Tein tuon kakun sinulle. Voit tulla syömään", hän sanoi ontosti. Emily sai puhekykynsä takaisin.
"Minulle? Miksi?" hän kysyi.
"No, lähdet tänään pois. Näemme vasta jouluna. Siihen on pitkä aika", äiti sanoi. Emily näki äitinsä silmissä kiiltävän kyyneleet. Hän käveli äidin luokse ja halasi tätä.
"Äiti, se on loppujen lopuksi lyhyt aika, mutta kyllä minun tulee ikävä sinua ja isää", hän sanoi, ja äidin poskille vieri kyyneleitä.
"Minunkin tulee kauhea ikävä sinua. Onko sinun pakko lähteä?"
"Kyllä on, äiti. Olen odottanut tätä päivää melkein yksitoista vuotta." Emily kaivoi kaapista lautasen ja leikkasi palan suklaakakkua.

"Nyt sitten kävelet puomia päin, niin pääset laiturille yhdeksän ja kolme neljännestä", isä sanoi. Emily näytti järkyttyneeltä.
"Enkö minä rämähdä päin puomia?" hän ihmetteli. Äiti pudisti päätään ja näytti mallia. Emily katsoi, että jästit eivät nähneet, ja käveli päin puomia, rämisevien kärryjen kanssa.
Puomin toisella puolella oli tungosta, kun Tylypahkaan menevät koululaiset vanhempineen ja sisaruksineen olivat kaikki laiturilla hyvästelemässä toisiaan. Oikea katseenvangitsija oli kuitenkin suuri, punainen pikajuna, joka kuljettaisi heidät perille Tylypahkaan.
"Aih!"
Emily tunsi jonkun törmäävän häneen ja katsoi taakseen. Isä oli törmännyt häneen.
"Ups.. anteeksi. Taidankin tästä mennä vähän eteenpäin", Emily sanoi ja meni äidin luokse.
"Sinun pitää nyt varmaan mennä", äiti sanoi ja antoi Emilyn poskelle suukon. "Pärjäile, ja lähetä aktiivisesti kirjeitä."
Isäkin halasi Emilyä ja auttoi Emilyn matka-arkun Tylypahkaan pikajunaan.

Kun loputkin jäähyväiset oli suoritettu, Tylypahkan pikajunan pilli vihelsi ja Emily nousi junaan. Emily katsoi ikkunasta vanhempiaan, jotka vilkuttivat hänelle kyyneleet silmissä, kunnes juna katosi mutkan taakse. Emily lähti etsimään paikkaa, mutta pysähtyi, kun hän kuuli eräästä vaunuosastosta oman nimensä. Vaunuosaston ovi oli raollaan, ja Alex näkyi sieltä. Hän puhui hiljaa.
"... Tyhmä, valehtelee aina. Eikä hän edes ole niin paha kuin  hänen vanhempansa. Ovat olevinaan tärkeitä. Oikein auroreita. Isäni kuulee jatkuvasti, kun hänen vanhempansa ovat rehvastelemassa jollekin. 'Nappasin sen roiston. Sain kiinni sen syyllisen, jota aurorit ovat yrittäneet jo viikkoja saada.' Kuten näet, he ovat aina rehvastelemassa."
"Minä en usko. Olen kuullut Hawkinseista, äitini myös. Kunnon väkeä nuo Hawkinsit, muistaakseni Emily on meidän ikäinen", kuului tytön ääni. Emily aukaisi oven ja astui vaunuosaston.
"Kas, kas, kas, kukas täällä onkaan, suurisuu-Alex", Emily sanoi pilkallisella äänellä, ja kosti samalla sauvakaupassa tapahtuneen.
"Kiitos muuten, että puolustit perhettämme", hän lisäsi ystävällisesti lyhyelle tytölle. Tyttö hymyili ja sanoi:
"Taidat olla Emily Hawkins. Moi. Minä olen Amy Rosberg. Mennäänkö jonnekin toiseen vaunuosastoon? Jonnekin, missä on mukavampaa seuraa? "
Emily nyökkäsi.
"Minun täytyy kuitenkin ensin tehdä yksi juttu", hän sanoi.
"Mitä haluat minusta?" Emily kääntyi Alexin puoleen. Alex katsoi Emilyä uhkaavasti.
"Haluan, että et ole tielläni. Annat minun loistaa. Ja.." hän lisäsi, ja kaivoi taikasauvan esiin.
"Vau, osaatko jo loitsuja?" Emily kysyi taas pilkallisella äänellä.
"Vielä minä sinulle loitsut näytän. Aqualito!" Alex huusi.
"Karkotaseet!" Emily huusi, vaikka Alexin loitsu ei toiminutkaan.
"Pieni vinkki jatkoa varten: älä ikinä käytä kaksintaistelussa taikaa, millä saat vettä sauvan kärjestä. Se ei tehoa", Emily sanoi ja lähti niine hyvineen Amyn kanssa.

Kun he löysivät tyhjän vaunuosaston, Amy sanoi heti ensimmäiseksi:
"Vau, osaat jo loitsuja."
Emily katsoi Amya järkyttyneesti.
"Totta kai. Luin jo kaikki koulukirjat kahteen kertaan ja kertasin mielessäni joitakin taikoja uudestaan ja uudestaan. Tosin yrttitiedon kirjan luin kolmeen kertaan", Emily sanoi, aivan kuin olisi ollut itsestäänselvyys, että lukee oppikirjat ja osaa loitsuja jo ennen koulun alkua. Amy katseli Emilyä ihailevasti ja sanoi:
"Vau, minä jaksoin lukea ne vain kerran puoliväliin."
"No, mihin tupaan luulet pääseväsi?" Emily kysyi Amylta.
"Korpinkynteen luultavasti. Melkein koko sukuni on sieltä. Tosin isoäitini oli Puuskupuhissa. Ja isoisäni isä oli Rohkelikossa", Amy sanoi. Emily nyökkäili innokkaasti.
"Minäkin menen varmaan Korpinkynteen. Toivottavasti en mene ainakaan Luihuiseen", Emily sanoi. Häntä kammotti pelkkä ajatuskin ja siltä hän myös näytti.
"Söpö kissa muuten", Amy sanoi katsoen Emilyn uutta kissaa, Fenestraa. Hänellä itsellään oli pöllö.
"Miksi muuten vihaat Alexia?" Amy kysyi.
"Alexin äiti on minun äitini ystävä, ja hän on käynyt meillä pienestä pitäen. Hän on aina ollut oma, mahtaileva ja pilkallinen itsensä. Vuosien varrella viha on vain kasvanut, ja Alex on ruvennut pilkkaamaan perhettäni", Emily sanoi.

"Saako olla jotain kärrystä?" hymyilevä nainen työnsi oven auki ja kysyi. Emily pomppasi heti ylös ja kaivoi kultakaljuunoita. Hän osti paljon Bertie Bottin joka maun rakeita, suklaasammakoita ja noidankattilakakun. Amy tuli perässä ja osti ison kasan Bertie Bottin joka maun rakeita ja muutaman lakritsitaikasauvan.
Kärrynoita lähti ja Emily otti epäileväisen näköisenä oudon ruskean ja keltaisen näköisen karkin ja maistoi pienen palan. Hän yökkäsi.
"Varmaan räkää", Emily sanoi ja otti nopeasti toisen, punaisen karkin.
"Mikä maku?" Amy kysyi ja katseli Emilyä. Emily nielaisi karkin ja sanoi tyytyväisenä:
"Mansikkaa." Amy otti punaisen karkin, mutta hänellä ei käynyt yhtä hyvä tuuri. Karkki oli veren makuinen.

Kymmenien karkkien ja useiden suklaasammakoiden jälkeen Emily ja Amy olivat saaneet herkut pois pöydältä ja nauroivat nyt vatsat kippurassa. Yhtäkkiä Puuskupuhin valvojaoppilas, rintamerkistä päätellen tuli vaunuosastoon tarkastuskäynnille.
"Kannattaa vaihtaa kaavut, saavumme pian Tylypahkaan", hän sanoi ja lähti pois. Emily ja Amy ryhdistäytyivät ja saivat kaavut vaihdettua, juuri kun kuuluttaja ilmoitti:
"Saavumme Tylypahkaan, olkaa hyvät ja jättäkää matkatavaranne junaan, ne toimitetaan erikseen kouluun."
Emily ja Amy nousivat ja liittyivät tungokseen. Juna pysähtyi ja kaikki yrittivät päästä ensimmäisenä ulos. Kun Emily astui ulos, hän totesi harmikseen, että tungos oli laiturilla melkein samanlainen kuin junassa. Emily säikähti, kun kuului kova jylisevä ääni, joka huusi:
"EKALUOKKALAISET! TÄNNE PÄIN!"
Emily raivasi tiensä väkijoukon ohitse ja huomasi valtavimman miehen, jonka oli koskaan nähnyt. Olihan hän kuullut Tylypahkan riistanvartijasta, Hagridista, mutta ei hän ollut koskaan uskonut puheita siitä, että hän olisi ainakin kahden miehen pituinen ja viiden levyinen. Siinä hän kuitenkin seisoi, kun Hagrid antoi lyhyet toimintaohjeet.
Pian Emily istuikin jo pienessä veneessä Amyn ja kahden pojan kanssa. Veneet liikkuivat itsestään mustan järven yli. Järven toisella puolen kohosi suuri ja mahtava linna, johon he kohta menisivät.

Vastaus:

Tässäpä oltiinkin jo melkein sauvat solmussa, kun Emily ja Alex mittelöivät loitsutietämyksestään junassa! Mukavaa, että tartuit viime tarinan kysymyksiin, tässä tuli hyvin selville, minkälaista historiaa kaksikolla on takanaan, ja Amyn kysymys oli kekseliäs tapa tuoda se esiin. Ei ihmekään, ettei Emily pidä Alexista, hänen puheensa junassa saivat veren kiehumaan, ja teki melkein mieli hurrata, kun Emily voitti hänen loitsunsa niin helposti! Kyseinen kohta oli myös hyvin kirjoitettu, pystyin Alexin puheen perusteella hyvin kuvittelemaan pojan ivallisella äänensävyllä ja suupielet vääntyneenä tahraamassa Hawkinsien mainetta. Onneksi Amyyn hän ei pystynyt vaikuttamaan - ja Amy vaikuttikin ihanalta uudelta ystävältä. Lopputarina jännittävien tapahtumien jälkeen oli mukavaa tasoitusta toiminnalle. Jokamaunrakeiden maistelu oli eläväisesti kuvattu - ajatus rään makuisesta karkista on puistattava! Kuvailua olikin tarinassa mukavasti juuri sopivissa kohdissa, mutta sitä voisi silti hieman lisätä, niin tarinaan pystyisi syventymään paremmin! Alku oli ihanan liikuttava, kun äiti oli leiponut jäähyväisiksi kakun. Kesästä jouluun on kyllä hyvin pitkä aika, mutta onneksi Emily vaikutti kestävän eron hyvin! Jatkoa odotellen! :')

Saat 6 kaljuunaa, 15 tuparia sekä Salakuuntelija- ja Sauvat solmussa -merkit!
Aurelia » 16.6.

Nimi: Masha Novikova, Puuskupuh

11.06.2019 18:25
Masha ei ollut varma oliko silmien avaaminen tuntunut ikinä ennen niin ylivoimaiselta. Hänen yllätyksekseen hänen päätään ei särkenyt ja pientä pahoinvointia lukuunottamatta hän tunsi elämänsä melko elinvoimaiseksi. Hän näki yläpuolellaan tusinan huolestuneita silmäpareja ja hieman irvistäen tarttui käteen, joka veti hänet ylös.
"Tervetuloa takaisin elävien kirjoihin", Haley hymähti katsoen pelottavan tarkkaan hänen kasvojaan. Masha hymyili ystävälleen kuin puoliksi irvistäen. Hänen olonsa tuntui jo paljon selvemmältä, vaikkakin todella väsyneeltä.
"Lähdemmekö?" noita, jonka nimeä Masha ei tiennyt, kysyi ja saadessaan myöntävän vastauksen alkoi keräilemään tavaroitaan, jotka olivat levinneet. Myös Masha alkoi keräilemään tavaroitaan, vakuuttaen samalla kaikille kyselijöille olevansa kunnossa ja selviävänsä ilman apua.

Matka takaisin koululle tuntui miljoona kertaa pidemmältä. Oli pilkopimeä ja taivaalta satoi vettä. Oli vaikeaa edes nähdä toiset, saati kuulla heidän puhettaan.
"Oletko kunnossa?" Haley kysyi heidän ollessa oletettavasti muutaman metrin muista jäljessä. Oli vaikea arvioida välimatkaa, kun oli jo haastavaa nähdä vieressä oleva sateelta.
"Kaikesta huolimatta ikävöin vanhempiani", Masha lähestulkoon henkäisi katsoen tiukasti jalkoihinsa vältellen astumasta kuraisiin kohtiin. Hän pystyi tuntemaan Haley katseen itsessään. Hän välittömästi katui kertoneensa sen Haleylle.
"Tuomitse pois vain, onhan se vähän tyhmää, että 15-vuotias kaipaa vanhempiaan", Masha naurahti kiusaantuneesti tuntien itsensä tyhmäksi.
"En minä pidä sinua tyhmänä, päinvastoin. Minä en ikinä tuntenut vanhempiani. Heidät murhattiin, kun olin kuusi", Haley kertoi tarttuen samalla vieressä kävelevän tytön viereen, "miksi sinä tulit tänne?"
"Meidän täytyy ottaa muut kiinni", Masha sanoi vetäen kätensä pois toisen noidan kädestä. Mashan lähtiessä kävelemään nopeammin saavuttaakseen muut, Haley jäi yhä enemmän jälkeen katsellen ystävänsä perään pyyhkäisten kuin ohimennen kyyneliä pois kasvoiltaan.

Jos Masha jotain vihasi, niin aikaisia aamuja. Hän ei pystynyt kuvittelemaan mitään inhottavampaa kuin pakottaa itsensä ylös lämpimästä sängystä. Aamun kruunasi vieläpä tyylikkäästi kattoon ropiseva rankkasade, joka sai Mashan kiroilemaan.
"Hyvää huomenta vaan", hän kuuli Lizin äänen, joka jaksoi aina yhä uudelleen hämmästyttää häntä. Se oli samaan aikaan keijukaismaisen herkkä, mutta siinä oli jollain tapaa kiehtovan älykäs sävy.
"Paljonko kello on?" Masha kysyi istuessaan sänkynsä reunalla kiskoen vaatteita päälleen.
"Sen verran, että pitäisi viiden minuutin sisään lähteä, jos haluamme ehtiä aamupalalle", noita hymähti ja heitti Mashalle tämän paidan.

Tylypahkan ruokaa täynnä olevaan saliin oli aina yhtä hienoa astua. Jopa aamulla kuului innokasta puheensorinaa ja oppilaiden naurua. Aina tullessaan saliin, Mashalla oli tapana etsiä Korpinkynnen pöydästä Haley ja hymyillä tälle. Se oli heidän oma rutiininsa, jolla he ikäänkuin tervehtivät toisiaan telepaattisesti.
"Hei Masha, onko sinulla viime loitsutuntien läksyjä muistissa?" Luke kysyi pysäyttäen Mashan ja saaden siitä hyvästä vihaisen mulkaisun Liziltä, joka pysähtyi myös.
"Eihän siitä tullut läksyä", Masha vastasi hymähtäen. Luke oli sanomassa jotain, mutta hänen ystävänsä kiskoivat hänet mukanaan kohti aamiaispöytää.
"Onko sinulla jotain juttua Luken kanssa?" Liz kysyi oudon kireästi taas lähtien kävelemään kohti heidän tupapöytäänsä.
"Hei, odota. Missähän Haley on? Hänen kaverinsa ovat tuolla, mutta häntä ei näy", Masha sanoi pysäyttäen edellä kulkevan Lizin ja nyökkäsi Korpinkynnen pöytään päin. Liz huokaisi ja pyöräytti silmiään ja sanoen jotain lähti pois koko salista. Masha sen sijaan suuntasi kohti Korpinkynnen pöytää.

"Huomenta, missä Haley muuten on?" Masha kysyi sujahtaen istumaan vapaalle paikalle kahden tytön väliin, jotka kiistelivät.
"Hän ei tullut illalla makuusaleihin. Yritämme päättää, että ilmoitammeko me tästä, vaiko emme. Minun mielestäni meidän pitäisi odottaa vielä ensimmäinen oppitunti, meinaan onhan hän voinut olla jonkun pojan kanssa", Claire sanoi yrittäen ilmiselvästi piilottaa huolensa.
"Kenen kanssa hän muka olisi ollut? Eihän hän ole ollut kiinnostunut kenestäkään Nickin jälkeen", Megan väitti vastaan. Masha kuori hiljaisuuden vallitessa appelsiinin ja söi sen hitaasti.
"Kuulkaa, meidän on pakko sanoa jollekin. Mitä jos jotain on sattunut?" Masha sanoi hiljaa muistellen viime yötä, miten Haley oli jäänyt monta metriä heidän muiden taakse, yksin. Hän pystyi vain kuvittelemaan toinen toistaan hirveämpiä skenaarioita, mitä Haleylle oli mahdollisesti käynyt.
"Masha, tuletko sinä? Mennään käymään Lipetitin huoneella", Megan sanoi jättäen puolet aamiaisestaan syömättä.

Kummallisen lyhyeltä tuntuneen matkan päästä he löysivät itsensä professori Lipetitin huoneen ovelta.
"Mitä me sanomme?" Claire kysyi raapien päätään näyttäen silminnähden ahdistuneelta. Masha ja Megan kohottivat molemmat tietämättöminä olkapäitään kuin toistensa peilikuvina. Claire joka tapauksessa koputti nopeasti rystysillään professorin huoneen ovea ja sen auetessa astui kiireesti Mashan taakse välttyäkseen puhumasta.
"Hyvää huomenta", pikkuinen professori toivotti asetellen hiuksiaan peilin edessä.
"Pahoittelemme aikaista ajankohtaa, professori, mutta Haley on tainnut kadota", Megan sanoi huomattavasti rauhallisemmin, kuin mitä hän oli matkalla ollut.
"Neiti Diaz ei ole kadonnut. Hän on matkustanut Yhdysvaltoihin määrittelemättömäksi ajaksi, sillä hänen äitinsä on hyvin sairas", professori sanoi hymyillen heille. Mashan valtasi helpotus siitä, että mitään pahaa ei ollutkaan sattunut, kunnes hän muisti mitä tyttö oli viime yönä sanonut. Hänen vanhempansa oli murhattu lähes kymmenen vuotta sitten. Claire ja Megan eivät ilmeisesti tienneet ystävänsä vanhempien kohtalosta, sillä he nauroivat jo itselleen ja sille miten kaikelle löytyi järkevä selitys. Mashaa ei kuitenkaan järin naurattanut, totta kai hän oli iloinen että Haleylle ei ollut sattunut mitään pahaa, mutta jostain syystä hänestä tuntui että niin tulisi pian käymään.

Vastaus:

Huh, näköjään viime tarinan päätöksestä selvittiin säikähdyksellä, vaikka jäikin vähän epäselväksi, mistä Mashan pyörtyminen johtui! Ensialkuun ajattelin, että Masha oli päätynyt Sairaalasiipeen, mutta onneksi ei, niin porukka ei joutunut sääntöjen rikkeestä kiinni! Viime tarinan Lukesta keskiöön siirtyi nyt Haley, ja suhde Haleyyn oli hyvin kirjoitettu. Avautuminen tytölle tarinan alussa tuntui merkitykselliseltä, mutta selvästi Masha harasi syvempää lähentymistä vastaan. Menneet tapahtumat toimivat hyvin selittämässä käytöstä. Käden riuhtaisemisesta irti ja Haleyn surusta tuli itsellekin vähän liikuttunut olo. Mahtaakohan Haley olla myös kiintynyt jo Mashaan, vai johtuivatko kyyneleet vanhemmista puhumisesta? Loppua en osannut lainkaan odottaa, se oli erinomaisen yllättävä, mutta samaan aikaan uskottava - emmehän me vielä tunne Haleyä kovin hyvin! Nyt jäi mietityttämään, valehteliko Haley Mashalle vai Lipetitille, vai kertoiko Lipetit ylipäätään totuutta? Jännittävä käänne! Tarinassa oli jo todella paljon lauseenvastikkeita, joista suurin osa kannattaa korvata avaamalla ne sivulauseiksi. Lauseenvastikkeita käytetään suomessa yleensä silloin, kun halutaan erityisesti ilmaista samanaikaisuutta tai syy-seuraussuhdetta, joten lauseenvastike monessa eri virkkeessä peräkkäin herättää turhaan huomiota ja monimutkaistaa kerrontaa. Lauseet voi myös jakaa kokonaan erillisiksi: "Haley jäi yhä enemmän jälkeen ja katseli ystävänsä perään. Hän pyyhkäisi kuin ohimennen kyyneliä pois kasvoiltaan." Esimerkiksi tässä kohtaa virkkeen jakaminen lauseiksi tuo tarinaan myös painottavaa rytmiä tasaisen pitkien virkkeiden sijaan, jolloin kyyneleen merkitys korostuu dramaattisemmin. Hieno tarina, jään odottamaan jatkoa! :')

Saat 7 kaljuunaa, 17 tuparia ja Mysteerimetkuilija-merkin!
Aurelia » 12.6.

Nimi: Whelan Macintosh, Luihuinen

06.06.2019 21:01
Luku 1
Kertakaikkisen yllättävää


Mustahiuksinen tyttö heräsi säpsähtäen jonkinlaiseen ääneen ja tyttö nousi salamana istumaan. Whelan katsoi huonetta tarkasti, eikä nähnyt mitään liikettä eikä kuullut mitään muuta kuin oman hengityksensä. Hän vilkaisi täysikuun valaisemaan kirkkaaseen ulkoilmaan ja otti sauvansa pöydältä. Hän tarkkaili huonetta aistit tarkkana ja oli valmiina hyökkäämään.
“Anteeksi isäntä, enhän herättänyt teitä?”
Se oli kotitonttu Rebe. Pieni, aika ruman näköinen tonttu jolla oli isot, hieman roikkuvat korvat. Silmät olivat puoliummessa ja hänellä oli päällään vanha tiskirätti.
“Herätit”, Whelan vastasi hieman ärsyyntyneenä ja pisti sauvan pois.
“Rebe ei halunnut herättää isäntää!” tuo parkaisi ja alkoi itkemään tosi kovaa.
“Ole hiljaa äläkä itke”, Whelan sanoi kovasti. Rebe lopetti itkemisen, pyyhkäisi vähän silmäkulmiaan ja oli vaiti. Whelan kävi makuulleen kyljelleen ja jatkoi nukkumista aamuun asti.

“Huomenta Whelan”, perheen äiti toivotti, kun mustahiuksinen tyttö oli laskeutunut keittiöön.
“Miten nukuit?”
“Ihan hyvin. Rebe vain herätti minut yöllä”, Whelan vastasi tylsästi ja katsoi murhaavasti kotitonttua. Rebe käveli nöyränä kauemmas Whelanista katse maassa. Muu perhe ei kiinnittänyt tuohon huomiota.
“Syökää nopeasti ja pakatkaa loput tavaranne”, äiti sanoi ja hoputti Whelania syömään, joka oli istahtanut pöytään viimeisenä. Isä istui pöydän päässä ja luki Päivän Profeettaa kulmat hieman kurtussa.
“Onko siellä jotain mielenkiintoista Bryant?” äiti kysyi samalla, kun istahti pöytään muiden kanssa. Whelan vilkaisi talon suurta keittiötä, jonka päävärinä toimi musta. Keittiössä oli pitkä tiskipöytä, kaksi isoa kaappia joissa oli lasiset ovet. Kaapin lasiovista näki isoja pinoja lautasia, laseja ja muita ruokailuvälineitä ja erikoisia astioita. Jotkut astioista olivat suvun perinne-esineitä ja niihin oli kaiverrettu kaunein kirjaimin Macintosh. Keittiössä oli myös kaksi leveää ikkunaa, josta näki ulos puutarhaan.
“Azkabanista on yrittänyt karata noin kymmenen vankia”, mies vastasi vähän poissaolevasti. Whelan hotkaisi aamupalansa nopeasti ja lähti sitten omaan huoneeseensa. Hän pakkasi loput tavaransa ja laittoi vielä Deacon nimisen tunturipöllön häkkiin ja vei tavaransa talon eteiseen. Perhe asui suuressa kartanossa lähellä Lontoota. Kartanossa oli kolme kerrosta, huoneet olivat isot ja avarat ja jokaisessa huoneessa koristeli Macintoshien perinnetavaroita.
“Ootko opiskellu V.I.P.- kokeisiin?” Amalie, Whelanin isosisko kysyi samalla kun raahasi isoa matkalaukkua ja luutaansa Whelanin tavaroiden viereen. Amalie oli Whelania vähän lyhyempi, hän oli lakanan kalpeaa siskoaan paljon tummempi ja hänellä oli hyvin vaaleat ruskeat hiukset ja siniset silmät. Vaikka Whelan ja Amalie olivatkin biologiset siskokset, ei heissä ollut ulkonäöllisesti paljoa yhteistä. Amalie oli pikkusiskoaan vuotta vanhempi ja hän pelasi huispausta Luihuisen joukkueessa.
“Typerä kysymys. Tietenkin olen”, Whelan vastasi ja hymähti.
“Harmi ettei susta tullut valvojaoppilasta”, Amalie sanoi ja silitti raidallista kissaansa.
“Ei se haittaa ollenkaan”, Whelan vastasi ja hymyili vähän.
“Minä voin sitten olla perheen ainoa valvojaoppilas”, Amalie sanoi ylväästi ja suoristi ryhtiään. Whelan nauroi siskolleen sarkastisesti.
“Lähdemme nyt!” äiti huusi jostain keittiöstä päin. Whelan tarttui matkalaukkuunsa ja katsoi vanhempiaan, kun he tulivat eteiseen jästivaatteissa.
“Menemme ministeriön autolla. Nyt, vauhtia! Meillä on kiire!”
Whelan otti matkalaukustaan kunnon otteen ja piti toisessa kädessä Deaconin häkkiä. Sitten hän raahasi tavaransa ulos ja näki heidän oven edessä vaaleansinisen auton. Autosta nousi mies, jonka Whelan tunnisti isänsä hyväksi kaveriksi.
“Hei Whelan!” tuo toivotti ja tyttö vastasi tuohon vain pienellä tekohymyllä.
“Mille luokalle oletkaan menossa?” mies kysyi samalla kun nosti matkalaukkua autoon. Mies oli vähän lihava, lyhyt ja hänellä oli rasvaiset, harmaat hiukset.
“Viidennelle”, Whelan vastasi ja pidätti hieman hengitystään, koska mies haisi.
“V.I.P. kokeet siis tulossa!” mies huudahti ja Whelan hymyili hänelle taas tekohymyään.
“Mitä meinaat tehdä sitten Tylypahkan jälkeen?” mies jatkoi kyselemistä.
“En tiedä vielä.”
“Tule ministeriöön! Sinusta tulisi hyvä aurori”, mies sanoi ja hymyili leveästi. Whelan vain nyökkäsi ja istahti auton takapenkille.

Whelan perheineen oli saapunut King’s Crossiin asemalaiturille yhdeksän ja kolme neljännestä viittä vaille yksitoista.
“Hei sitten, kirjoita paljon pöllöjä”, äiti sanoi ja hän halasi pikaisesti Whelania.
“Nähdään ehkä joululomalla”, Whelan vastasi ja nousi junaan.
Whelan etsi itselleen vaunua ja näki yhdessä vaunussa hänen luihuiskaverinsa. Whelan avasi oven ja astui sisään tervehtien muita pikaisesti.
“Whelan! Oletpa ruskettunut!” Whelania hieman pidempi, maantienharmaat hiukset omistava poika huudahti kun Whelan astui vaunuun.
“Voi kiitos Edward”, Whelan vastasi sarkastisesti hymyillen. Hänelle aina vitsailtiin hänen kalpeudesta.
“Oletko jo lukenut V.I.P. kokeisiin?” Whelan ikäinen tyttö kysyi. Hänen nimensä oli Emily ja hänellä oli tummanruskeat hiukset, ruskeat silmät ja hän oli aika lyhyt. Hänen kanssa Whelan tuli kaikista parhaiten juttuun, koska he olivat niin samanlaisia.
“Kysytkin vielä”, Whelan vastasi. Junan etuosasta kuului kova pillin ääni ja samassa juna lähti liikkeelle. Whelan katsoi ikkunasta ulos ja näki vanhempiensa vilkuttavan. Whelan vilkutti takaisin ja suoristautui sitten penkillään.
“Mä en ole lukenut yhtään”, toinen poika vastasi samalla kun selaili Päivän profeettaa.
“Lyödään vetoa et Whelanista tulee tänä vuonna koulun parhaiten opiskellut oppilas”, samainen ruskeatukkainen tyttö sanoi ja virnisti.
“Sanot tuon joka vuosi”, Whelan muistutti ja hymyili vähän.
“Meistä ainakin sä saat parhaimmat arvosanat V.I.P.:eistä”, Päivän profeettaa selannut poika sanoi ja laski lehden taiteltuna penkille.
“Älä viitsi Ailred, tuotat paineita muille”, Edward sanoi tekokauhistuneella äänellä ja Whelan nauroi tälle.
“Mut se on totta”, toinen tyttö sanoi liittyen keskusteluun.
“Mullekin alkaa tulla paineita”, Whelan sanoi johon muut vain naurahtivat.

Matka Tylypahkaan tuntui kestävän vain pienen hetken. Whelan ystävineen vain keskustelivat tulevasta vuodesta ja juoruilivat muista oppilaista. Se oli heidän tapaistaan ja kun kärry noita tuli kohdalle, he ostivat paljon erilaisia makeisia. He vaihtoivat myös jästivaatteensa mustiin kaapuihin ja heillä kaikilla koristi rinnassa Luihuisen merkki.
“Minä oikeastaan luulin että Githasta olisi tullut valvojaoppilas”, Edward sanoi ja kurtisti samalla hieman kulmiaan.
“Onneksi ei tullut”, Githa vastasi. Hänellä oli pitkät vaaleanruskeat hiukset ja siniset silmät. Hän oli Whelanin pituinen ja pelasi huispausta jahtaajana. Hänellä oli monta sisarusta, kolme isoveljeä, isosisko ja pikkusisko. Hän oli luonteeltaan tosi ailahteleva.
“Juna pysähtyy”, Emily sanoi vähän poissaolevasti ja Whelankin tunsi, kuinka junan vauhti hiljentyi. Whelan, kuten muutkin vaunussa istujat valmistautuivat junasta poistumiseen. Kun juna vihdoin pysähtyi, he lähtivät viidestään tarpomaan ulos vaunusta ja sitten ulos junasta. Laiturilla Whelan näki jättiläismäisen Hagridin, taikaeläinten opettajan joka oli ainakin kahden tai jopa kolmen ihmisen mittainen. Hänellä oli pitkä parta ja hiukset. Hän viitilöi ensiluokkalaisia, he olivat menossa Tylypahkaan veneillä järven yli.
Viisikko tarpoi ensiksi pientä polkua pitkin vaunuille, joita kukaan ei vetänyt. Kun he kaikki nousivat vaunuun, se lähti samantien liikkeelle. Whelan katsoi pimeitä maisemia ja pian hänen katseensa siirtyi lähenevään linnaan, jonka ikkunoista paistoi kirkkaat valot.

Whelan kulki muiden edellä suureen saliin. Muu nelikko vilisti hänen perässään ja he istuutuivat Luihuisen pöytään ja he katselivat muiden tupien pöytiä. Kauimpana oli Rohkelikon pöytä, josta Whelan tunsi yhden Garwode nimisen pojan. Kun Whelan huomasi Rohkelikko ystävänsä ja tuo toinen huomasi Whelanin, he vilkuttivat toisilleen tervehdykseksi.
Salissa kaikui kova puheensorina, mutta Whelan oli uppoutunut omiin mietteisiinsä ja oli vaitonainen. Kun professori McGarmiwa, Tylypahkan rehtori nousi korokkeelle ja hiljensi oppilaat, saliin lankesi tyhjä hiljaisuus. Whelan vilkaisi opettajien pöytää. Kaikki opettajat näyttivät olleen ennallaan.
“Tervetuloa uudet oppilaat ja tervetuloa takaisin vanhat oppilaat. Tänään aloitamme taas uuden lukuvuoden Tylypahkassa. Aloittakaamme vuoden ensiluokkalaisten lajittelulla.”
Edessä seisseet ensiluokkalaiset näyttivät hermostuneilta. Opettajien pöydän eteen ilmestyi jakkara ja sen päällä oli musta, rähjäinen lajitteluhattu. Se puhkesi laulamaan laulun, jossa se kertoi hieman tupien luonteista. Kun laulu loppui, professori Bianchi alkoi huutamaan ensiluokkalaisten nimiä vuorotellen lajitteluhatun alle italialaisella aksentilla.
“Andrea Hanley!”
Hieman täristen ruskea hiuksinen tyttö istui korkealle jakkaralle. Hän nosti vanhan, räsyisen hatun päähän joka valahti hänen silmiensä eteen. Pian lajitteluhattu huusi:
“Puuskupuh!”
Koko Puuskupuhin pöytä täyttyi onnittelu huudoista ja taputuksista. Whelan vain huokaisi raskaasti ja odotti, että lajittelu menisi nopeasti ohi ja niinpä tytöltä jäikin melkein kaikki lajitellut henkilöt täysin ohi sivu suun, kun hän oli taas omissa maailmoissaan.
“Lilith Lestrange!”
Saliin lankesi syvä hiljaisuus, kun vaaleahiuksinen tyttö istui jakkaralle. Silloin myös Whelan kohotti katseensa mielenkiintoisena.
“Bellatrixin lapsi?” joku kuiskasi kauempana. Whelan vilkaisi Emilyä, joka näytti mietteliäältä.
“Luihuinen!” kuului hetken kuluttua lajitteluhatun suusta ja Whelankin osallistui taputuksiin. Tyttö sai hieman vaimeammat taputukset kuin muut ennen häntä, mutta blondi näytti sangen itsevarmalta.
Lopun lajittelun ajan Whelan oli vain omissa ajatuksissaan eikä edes tajunnut ajankulua. Vasta kun Emily töyttäisi Whelanin maanpinnalle, tyttö huomasi että pöytä oli täyttynyt ruualla.
“Mitä mietit siitä Lestrangesta?” Emily kuiskasi kun Whelankin alkoi syömään.
“En tiedä. Otetaan selvää, kuka hän on”, Whelan vastasi ja vilkaisi tuota vaaleahiuksista Lilith nimistä tyttöä, jolla oli vihreät silmät. Hän istui ja söi pää painuksissa ja näytti aika laihalta.

Kun pidot olivat ohi, Whelan ponkaisi ylös penkiltä ja juoksi rynnivien ensiluokkalaisten läpi tyrmiin, jossa Luihuisen oleskeluhuone sijaitsi. Whelan pääsi sisään oleskeluhuoneeseen tunnussanalla, jonka oli kuullut kovaääniseltä valvojaoppilaalta.
Whelan ehti ensimmäisten joukossa oleskeluhuoneeseen. Oleskeluhuone oli iso ja matala ja huone oli koristeltu vihrein ja hopein värein. Huoneessa oli paljon kuvia käärmeistä, joka oli Luihuisen tunnus. Oleskeluhuone oli aika viileä, vaikka takka oli sytytetty. Huone oli osin veden alla ja kun ikkunoista katsoi, näki vedessä olevia kaloja akvaariomaisesti.
Whelan meni makuusaliinsa ensimmäisenä, kun kuuli muiden oppilaiden vierivän sisälle oleskeluhuoneeseen. Makuusalissa Whelan vaihtoi vikkelästi kaapunsa yöpukuun ja hän vain jäi makaamaan sängylleen peiton alle. Hän ei ehtinyt edes näkemään muita tulijoita, kun hän jo nukahti rauhalliseen uneen.

Whelanin aamu oli mennyt kuten yleensä. Hän oli aamuvirkku, joten hän heräsi virkeänä ja paljon aikaisemmin kuin muut. Hän ehti järjestellä osan tavaroistaan omiin lipastoihin, kun hän lähti aamupalalle Emilyn kanssa. Githa oli kuulemma jo mennyt syömään.
“Tänään saadaan lukujärjestykset”, Emily sanoi kun kaksikko astui suureen saliin.
“Niin”, Whelan vastasi hyvin poissaolevasti. Whelan katseli ympärilleen, kun hän käveli ystävänsä kanssa suureen saliin. Salissa oli jo paljon oppilaita ja siellä oli kova melu siihen nähden, että oli aamu.
“Oletko kunnossa? Olet vaikuttanut poissaolevalta eilisestä lähtien”, Emily sanoi, kun kaksikko istahti vieretysten pöytään. Githaa ei näkynyt, eikä myöskään Ailredia tai Edwardia.
“Olen aivan kunnossa. Olen vain miettinyt asioita”, Whelan vastasi ja Emily ymmärsi vastauksen vajaudesta, että Whelan ei ollut kertomassa enempää.
Whelan söi aamupalansa Emilyn kanssa kuulumisia vaihdellen. He eivät olleet lähetelleet paljoa kirjeitä toisilleen kesällä, koska Whelan oli matkustellut hyvin paljon.
“Siinä teidän lukujärjestykset”, Luihuisen tuvanjohtaja professori Murphy sanoi samalla kun ojensi tytöille lukujärjestykset. Whelan ei kiittänyt, vaan nappasi lukujärjestyksen käteensä ja katsoi sitä.
“Ensimmäisellä mulla on numerologiaa”, Whelan sanoi puoliksi itsekseen ja vilkaisi Emilyn lukujärjestystä.
“Sama”, Emily vastasi ja sitten hän jätti lukujärjestyksensä pöydälle ja katsoi kauas eteen.
“No?” Whelan kysyi, kun Emily oli yhtäkkiä tosi hiljaa.
“Mietin vain, että miten pärjään tänä vuonna. On V.I.P. kokeet ja äiti haluaa et saan kaikista U:n. Ja tiedäthän sinä, etten pidä opiskelusta. Tai pidän, mutta mulla ei ole motivaatiota”, Emily vastasi ja näytti aika ahdistuneelta.
“Kyllä sä pärjäät. Sun pitää vaan luottaa ittees ja sun pitää ottaa ittees niskasta, että opiskelisit. Autan, jos tarvitset”, Whelan vastasi samalla kun veti hiussuortuvan korvansa taakse.
“Niin kai”, Emily vastasi jo vähän pirteämmin.
“Sut ois ihan totta pitänyt lajitella Korpinkynteen, kun opiskelu merkkaa sulle noin paljon. Oot lukenut varmaan koko loman aikana kaikki oppikirjat kahteen kertaan”, Emily jatkoi ja naurahti. Whelan hymyili tytölle hieman, mutta ei vastannut mitään.
“Pian tunnit alkavat, mennään”, Whelan sanoi hetken päästä ja nousi penkiltä. Emily nousi hänen perässä ja kaksikko lähti kävelemään pois suuresta salista.
“Whelan!”
Mustahiuksisen tytön korviin kantautui hänen oma nimensä ja Whelan kääntyi dramaattisesti äänen suuntaan, joka kuulosti tuntemattomalta. Whelan näki vaaleahiuksisen tytön pika kävelevän häntä päin, jonka hän tunnisti Lilith Lestrangeksi.
“Olethan sinä Whelan Macintosh?” tyttö kysyi kun hän saavutti kaksikon. Hän ei edes vilkaissut Emilyä ja hän vaikutti hyvinkin ylpeältä kun jutteli Whelanin kanssa.
“Kyllä, ja sinä olet?” Whelan kysyi takaisin, vaikka tiesikin, kuka hän oli.
“Lilith Lestrange, ensimmäiseltä luokalta. Minulla on sinulle kirje”, Lilith vastasi ja kaivoi kaapunsa sisäpuolelta kirjettä.
“Keneltä?” Whelan vastasi kulmat kurtussa. Hänen tummanvihreät silmänsä porautuivat noihin toisiin vihreisiin.
“Äidiltäni. En tiedä mitä kirjeessä on, mutta äitini toive oli, että antaisin sen sinulle”, vaalea tyttö vastasi ja ojensi kirjeen Whelanille. Whelan otti kirjeen ja katseli sitä. Siinä oli sinetti, jossa luki koristelluin kirjaimin Lestrange.
“Mistä tunnistit minut?” Whelan kysyi epäilevästi. Olihan hänen sukunsa tunnettu, mutta Whelania harvoin nähtiin minkäänlaisissa piireissä, joten oli hänestä oli outoa, että hänet tunnistettaisiin niin helposti.
“Kysyin eilen yhdeltä Luihuiselta”, Lilith vastasi leveästi hymyillen. Whelan nyökkäsi ymmärtäneensä ja sujautti kirjeen kaapunsa sisään.
“Selvä, mulla kuitenkin alkaa pian oppitunti”, Whelan sanoi samalla kun otti pari askelta poispäin. Lilith vain nyökkäsi ja lähti takaisin suureen saliin.
“Mä en tajua”, Emily sai sanottua kun kaksikko käveli tyrmiin.
“En minäkään”, Whelan vastasi ollen samaa mieltä Emilyn kanssa.
“Aika yllättävää. Kertakaikkisen yllättävää. Mitäköhän Lestrange haluaa sinusta?”
“En todellakaan tiedä”, Whelan vastasi ja mietti samalla itsekin. Kuka oli Lilith Lestrangen äiti ja mitä hän halusi Whelan Macintoshista?

Vastaus:

Tässäpä ehti jo tapahtua vaikka mitä! Tarinan olisi lajittelun jälkeen voinut katkaista kahteen osaan, sillä tämä oli jo melko pitkänpuoleinen. Tarinassa tuntui olevan kaksi kokonaisuutta; ensimmäisenä tarinan alustus ja Tylypahkaan saapuminen, ja toisena ensimmäisen aamun tapaaminen Lilithin kanssa. Aloitus oli jännittävä ja vähän karmivakin kuun valon loisteessa, ennen kuin jännitys sitten laukesi Rebe-kotitontun ilmoittaessa itsensä. Whelanin reagointi vähän säälittävään kotitonttuun toi hyvin esiin tytön luonnetta, joka onneksi sai tarinan aikana myös pehmeämpiä puolia hänen jutellessaan ystäviensä kanssa ja luvatessa auttaa Emilyä opiskelussa. Whelanin opiskeluinto ja älykkyys tulivat nekin hienosti selväksi muiden henkilöiden viittauksista opiskeluun ja kavereiden ennustuksista Whelanin menestystä koskien! Whelanin kaveriporukka vaikutti kokonaisuudessaan mukavalta, vaikka heitä tulikin esiteltyä niin iso joukko kerralla, että kestää hieman tutustua heihin paremmin. Edwardin letkautus Whelanin "ruskettumisesta" oli hauska yksityiskohta! Pidin myös Luihuisen oleskeluhuoneen kuvauksesta - oli hauska ajatella, että ikkunoista voi katsella järven sisäistä elämää. Lilithin ilmestyminen kouluun vaikuttaa erikoiselta mysteeriltä, mahtaakohan Azkabanin vankien karkauksella olla jotakin tekemistä hänen tai kirjeen kanssa? Muutama pieni juttu jäi mieleen: alussa kotitonttu olisi luultavammin viitannut tyttöön emäntänä, ja tuo-sanaa ei voi käyttää pronominina ihmisestä. Se viittaa vain elottomaan asiaan, eli ihmiseen voi viitata hän-sanalla, kotitonttuun myös se-sanalla. Hieno aloitustarina, jään odottamaan jatkoa! :')

Saat 7 kaljuunaa, 16 tuparia sekä Mysteerimetkuilija- ja Miljöön muotoilija -merkit!
Aurelia » 12.6.

©2019 Tylypahkan taikakoulu - suntuubi.com