Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarinat

  oleskeluhuone • mainokset

Muistattehan, että seuraavan tarinan saa kirjoittaa vasta, kun edellinen on arvosteltu!

Vieraskirja  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Charlotte Cooper, Puuskupuh

14.08.2018 21:56
Luku 14
|| Kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää ||

Kävelin käytävällä kirjoja pursuilevan laukkuni kanssa. Olin kiiruhtamassa lounaalle - yksin. Mia, Jade ja Susan olivat menneet ennen minua, kun olin heiltä sitä oikein vaatinut. Olin vain käynyt nopeasti nappaamassa muodonmuutoksien kirjan makuusalista, jotta voisin lounaan jälkeen vain kävellä muodonmuutoksien luokan luokse ja viimeistellä sen edessä läksyksemme saamamme aine. Halusin aina tarkistaa, että olin kirjoittanut kaiken oikein ja että tekstistäni sai selvää. Olin kirjoittanut muodonmuutoksien aineen hyvin myöhään illalla, sillä eilinen päivä oli mennyt kirjoittaessa kirjettä kotiin. Olin saanut sen jo lähetettyäkin kotiin koulun pöllöllä.

Hymyilin huomatessani Williamin kiiruhtavan käytävällä. Hän väläytti hymyn huomatessaan minut. Haroin hiuksiani paremmaksi ja heilautin kättäni tervehdykseksi.
"Hei", sanoin ennen kuin Will ehti tervehtiä. Luihuispoika tyytyi nyökkäämään.
"Emme olekaan tavanneet sen... tiedät-kyllä-minkä jälkeen", totesin huvittuneena. Juuri kun Will oli avannut suunsa ja oli sanomassa jotain, kauempaa alkoi kuulua askelia.
"Will! Mihin sä oikein katosit!" joku luihuispoika huusi ja hänen takanaan käveli pari luihuista lisää. Vaistomaisesti otin askeleen taaksepäin. En olisi halunnut törmätä heihin näin. Heidän puheensa olivat jo niin ilkeän kuuloisia - mitä olin käytävällä ohi mennen kuullut - etten halunnut törmätä heihin yksin.
"Mitä sä ton kanssa teet?" luihuispoika sanoi painottaen erityisesti ton-sanaa. Uskoin kuitenkin, ettei Will antaisi noiden poikien kiusaavan minua vaan puuttuisi asiaan. Hän vaikutti erityisen ystävälliseltä ja oli auttanut minua aiemminkin - miksei siis auttaisi nytkin?
"En mitään. Noi puuskupuhit sitten aina änkeemässä seuraan", Will hymähti. Mitä? Pojan äänensävy oli ilkeä ja miksi hän puhui minusta noin?
"No sitä minäkin. Hei tyttö, et sä tajua mitää? Me ei haluta sun roikkuvan meidän kaavuissa", yksi luihuispojista sanoi ja mutisi hieman hiljempaa: "Puuskupuhejen aivotoiminta ei taida olla mitään vilkkainta."
Ja sillä hetkellä minulle riitti.
"Kuka nyt teidän kanssa haluaisi olla! Olette sellaisia omahyväisiä-"
"Suu tukkoon ennen kuin käy vielä huonosti!" William sanoi ja painoi käden suulleni. Suorastaan kiehuin. Olin monta päivää haaveillut Williamin perään ja todellisuudessa hän olikin tällainen! En aikoisi suoda hänelle enää ajatustakaan. Pyyhkäisin pojan käden pois suultani ja katsoin tuota silmiin. Silmiin, jotka olin nähnyt ystävällisinä. Mutta sitä ne eivät enää olleet. Eivät ainakaan minulle.
"Ilmeisesti kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää, William", sanoin raivoissani ja marssin pois.

Marssin aina Puuskupuhin pöytään asti suureen saliin aamiaiselle. Istahdin Mian ja Susanin väliin. Mia kurtisti kulmiansa ja katsoi minua kysyvästi.
"Onko kaikki hyvin?" tyttö kysyi.
"On", sanoin nyökytellen päätäni, vaikka äänensävy taisi kertoakin jotain ihan muuta. Aloin syömään aamupalaa. Söin kaikessa hiljaisuudessa. Onneksi ystäväni tajusivat olla hiljaa, nyt en olisi kestänyt enää ainuttakaan "oletko kunnossa?" -kysymystä.

Kulauttaessani viimeiset kurpitsamehut kurkustani alas oloni oli jo parempi. Lähdin pöydästä vähin äänin suorinta reittiä muodonmuutoksien luokan lähettyville ja lysähdin alas istumaan. Kaivoin laukusta aineen ja aloin lukemaan sitä läpi. En nostanut katsettani sulkakynän raapustamasta tekstistä edes silloin, kun joku istahti viereeni. Ja se joku oli Mia.
"Charlotte. Voit kyllä sanoa minulle, jos jokin painaa mieltäsi", Mia sanoi ja yritti tavoitella katsettani, mutta turhaan. "Sitä varten ystävät ovat. Minulle voit kertoa kaiken."
"Entä jos en halua?" hymähdin katse edelleen tekstissä, mutten enää lukenut. Olin pysähtynyt vain erääseen sanaan ja jäänyt kuuntelemaan Miaa.
"Sitten sinun ei ole pakko. Mutta lakkaa pilaamasta toisten päivää mökötyksellä", Mia huokaisi ja siirsi katseensa minusta. Tuntui pahalta kuulla ystäväni sanat. Pilasinko tosiaan toisten päivän? Minun päiväni se tässä oli pilattu! Mia taisi kuitenkin olla oikeassa.
"Okei, okei. Selitän sinulle joskus", naurahdin ja tulin jo heti paremmalle tuulelle.
"Hyvä", Mia hihkaisi. Muodonmuutosten luokan ovi avautui ja astuin sisään luokkaan. Astuin sisään aivan uudella asenteella. William ei ansaitsisi enää ajatuksia. Tästä lähtien hän olisi vain ilmaa. Pelkkää ilmaa.

//Hmm... jäin miettimään aika pitkäksi aikaa julkaisisiko vai ei, mutta päätin sitten painaa Kirjoita-nappulaa. Ei tullut ihan sellainen luku, mitä olisin odottanut, mutta menkööt nyt. :'D + Olin ajatellut ensin vähän toistakin aihetta samaan, mutta siitä olis sitten taas saattanut tulla liian sekava, niin päätin jättää suosiolla pois. Liitän sen varmaan sitten seuraavaan lukuun, jos siihen sopis vaikka paremmin. | Ja pituus ei ole todellakaan mistään pidemmästä päästä, taitaa olla lyhyimpiä lukuja multa tämä.

Nimi: Makenna Briggs

12.08.2018 16:54
Toinen luku
1. syyskuuta

Tänään oli 1. päivä syyskuuta, eli ensimmäinen päiväni Tylypahkassa. Heräsin aikaisin aamulla, koska en jännitykseltäni saanut enää millään nukutuksi. Istuin sängylläni ja kävin mielessäni läpi, että pakkasin varmasti kaiken tarvittavan. Matka-arkku makasi lattialla ja Todd katseli minua tympääntyneen näköisenä häkistään.
"Anteeksi Todd, mutta sinun täytyy olla junamatka häkissä. Tylypahkassa pääset pöllölään, siellä on sitten paljon muitakin pöllöjä", sanoin hieman säälivänä. Toivottavasti Todd pitäisi niiden seurasta. Normaalisti se sai olla huoneessani vapaana ja poistua avonaisesta ikkunasta milloin tahtoi, varsinkin nyt kun oli kesä.

Nappasin matka-arkun mukaani ja lähdin raahaamaan sitä portaita alas. Hakisin Toddin myöhemmin sillä arkku painoi niin paljon, etten uskaltanut lähteä kampeamaan kumpaakin samalla kertaa portaissa. Hengähdin hieman laskeuduttuani viimeisenkin askelman ja päätin jättää matka-arkun hetkeksi siihen ja käydä juomassa vettä. Kävelin käytävää pitkin ja kun olin tarpeeksi lähellä keittiötä kuulin äidin ja isän väittelevän taas jostain isoon ääneen. Äiti oli siis kai juuri tullut, koska hänen tulonsa kuuli aina.

Hänkin tahtoi saattaa minut kotoa asti asemalle, mutta osuin oikeaan kun edellispäivänä arvelin, ettei se olisi hyvä idea. Äiti vakuutteli kirjeessään, että tällä kertaa osaisi hillitä itsensä ja käyttäytyä asiallisesti isäni seurassa, joskin korosti, että isä oli se, joka haastoi riitaa. Todellisuudessa he olivat aivan yhtä pahoja siinä. Pysähdyin turvallisen välimatkan päähän kuuntelemaan. Keittiön ovi oli auki, mutta luulen, että olisin kuullut muutenkin selvästi, koska he puhuivat todella kovaan ääneen.

"Tyttö kuuluu Rohkelikkoon ja sillä selvä, ei hän ole yhtä alhaista sakkia kuin sinun sukusi. Sitä paitsi, eikö olisi häpeäksi, että Rohkelikon lapsi olisi luihuisessa", kuulin äidin tiuskaisevan.
"Itse olet kieroutunut noita-akka, kun kehtaat puhua sukulaisistani noin. Me olemme kunnon väkeä! Tyttö on tullut isäänsä, hän tuntee omat arvonsa eikä voi sietää kaltaisiasi vähäpätöisiä nokittelijoita..."
"Jos vihjaat, että Makenna ei pidä minusta tai,että olen huono äiti peru se heti! Sinä häpeät lastasi Marcus, myönnä se. Koko sukusi häpeää. Sen täytyy olla raskasta", äidin ääni oli täynnä inhoa, kun hän sanoi sen.
"Minä en missään nimessä häpeä omaa lastani Evelyn, miten sinä kehtaat?" isän ääni oli jäätä ja se sai ihokarvani nousemaan pystyyn, "tuo oli loukkaavinta, mitä sinä olet koskaan sanonut. Älä enää koskaan sano sitä. Makenna on minulle kaikki kaikessa."

Astuin oviaukkoon nähdäkseni kuinka he tuijottivat toisiaan suoraan silmiin.
Äidin täytyi katsoa isää ylöspäin sillä mies oli häntä paljon pidempi, tiesin sen ärsyttävän häntä silmittömästi. Isä oli vihaisempi kuin koskaan ja saatoin nähdä äidin silmissä nopeasti käväisevän katumuksen. Hän tajusi menneensä liian pitkälle, mutta hän ei pyytäisi anteeksi. He eivät koskaan pyytäneet toisiltaan mitään anteeksi, vaikka huutelivat toisilleen ties mitä syytöksiä ja loukkauksia. Sen sijaan he pyysivät aina anteeksi minulta, jos tajusivat minun kuulleen heidän riitansa.

"Te ette koskaan edes kysy, mitä minä ajattelen tai haluan. Te vaan huudatte toisillenne ja kilpailette kumpaan minä olen tullut enemmän", en voinut olla sanomatta sitä, koska se oli totta. Molemmat hiljenivät silmänräpäyksessä ja kääntyivät katsomaan minua.
"Ai hei kulta", äiti sanoi teeskennellyn pirteästi, mutta ei pystynyt piilottamaan säikähdystään, "me ei huomattu sinua." Äidin täytyi tuntea olonsa todella epämukavasti. Tiesin, että hän rakastaa minua ja yrittää olla hyvä äiti, ja kyllä hän olikin. Hän oli maailman ihanin ihminen, kun olimme kahdestaan, mutta isän läsnäolo sai hänen verensä kiehumaan. Häntä hävetti huutaa minun nähteni. Myös isä oli mukava, kun olimme kahden, joskin paljon vähäsanaisempi kuin äiti, mutta ei se minua haitannut. En pitänyt hiljaisuutta kiusallisena, jotkut ihmiset vain olivat äärettömän typeriä ja kiusallisia, koska eivät osanneet käsitellä hiljaisuutta.

Isä ryki kurkkuaan:
"Mitä sinä sitten haluat? Tai siis kumpaan tupaan haluaisit?"

Kävelin keittiöön laskeutuneessa hiljaisuudessa tiskialtaalle. Otin yläkaapista lasin ja laskin hanasta siihen vettä. Kaadoin sen kurkustani alas ja laskin lasin pöydälle.
"Mitä väliä", sanoin ja marssin takaisin käytävälle, mistä olin tullut, vaikka asialla oli minulle paljonkin väliä. Kautta Merlinin parran minä olin luihuinen. Niin minä uskoin suurimman osan ajasta, mutta en voinut olla pelkäämättä pahinta. En halunnut Rohkelikkoon, vaikka äitini pettyisi suuresti, jos saisi tietää. Isä taas julisti varmana, että olin luihuinen. Oikeastaan, en tiedä kumpi olisi pahempi, Rohkelikko vai Luihuinen, mutta olin varma, että isän sukulaiset eivät joka tapauksessa pitäisi minusta. Pudistin päätäni ikään kuin kadottaakseni ikävät ajatukset päästäni ja lähdin hakemaan Toddia.


Juuri kun astuin takaisin huoneeseeni ikkunasta lehahti sisään jotain. Se oli Magnuksen pöllö, joka piteli ruskeaa kirjekuorta kynsissään. Otin kirjeen ja silitin hellästi sen päätä ja rapsutin leuasta. Se rakasti sitä, enkä voinut olla hymähtämättä linnulle hyväntahtoisesti. Avasin kuoren ja taittelin kirjeen auki.

‘Hei Makenna
Toivottavasti Risse ehti ennen kuin lähditte kotoa, sillä ei olisi kiva, jos se lentelisi King Crossin asemalle. Saamarin lintu on jo niin vanha ja hölmö. Halusin vain toivottaa turvallista matkaa ja hyvää lukuvuotta! Kaikki menee varmasti hyvin. Madgalene pyysi lähettämään myös paljon terveisiä, hän lähti viime viikolla takaisin Norjaan. Nähdään taas joululomalla!
Magnus’

Naurahdin Magnukselle ja hänen kirjeelleen mielessäni. Otin pöytälaatikosta pergamenttia ja kirjoitin lyhyen vastauksen.

‘Kiitos kirjeestä, Risse toi sen juuri viime hetkellä. Nähdään joululomalla!
Makenna’

Annoin sen Risselle ja pyysin viemään turvallisesti Magnukselle. Lintu oli tosiaan jo aika vanha ja hajamielinen.

Huokaisin syvään. Magnuksen kirje piristi, kuten Magnus aina, mutta samaan aikaan minulla oli häntä ja Madgalenea jo kamala ikävä. Näkisin heidät seuraavan kerran vasta joululomalla. Magnukselle voin tietenkin kirjoittaa aina kun haluan, ja miksen Madgalenellekin, hän vain on niin kiireinen ja omistautunut työlleen. Hän tutkii taikuuden historiaa ja viime vuodesta lähtien hän oli työskennellyt Norjassa ja muissa pohjoismaissa.

Kun tulin takaisin alas isä ja äiti odottivat minua ulko-ovella.
"Anteeksi, sinun ei pitänyt kuulla sitä äskeistä. Totta kai sinä olet meille molemmille tärkeä tapahtui, mitä tapahtui", äiti aloitti katuvana ja isä nyökkäili mukana. Soin heille hymyn ymmärtämisen merkiksi, mutta en jaksanut vastata mitään.
"No niin, eiköhän lähdetä sitten.”

King Crossin asema kuhisi jästejä, jotka juoksivat kiireissään ties mihin suuntaan ja törmäilivät vastaan tuleviin. Mieleni teki karjua, jokaiselle joka hipaisikin minua ohi mennessään, mutta hillitsin itseni. Mutta siinä vaiheessa, kun vanhempieni äänenvoimakkuus alkoi kohota liikaa menetin malttini.
"Äiti, isä, suut tukkoon nyt!" Huusin ja ihmiset ympärillämme kääntyivät katsomaan meitä. Osa näytti vihaisilta, osa taas hämmentyneiltä ja osa naurahteli oudoksuen. Aina noita kahta sai hävetä. Äiti ja isä eivät osanneet pitää suitansa hetkeäkään kiinni toistensa seurassa vaan riidanaihe oli keksimällä keksittävä, jos sitä ei muuten ollut. Asema oli täynnä jästejä ja vanhempani olivat pukeutuneet kaapuihin, mikä ei heidän mielestään kai ollut tarpeeksi huomiota herättävää, koska he huusivat toisilleen lähes täyttä kurkkua.

"Makenna, miten sinä kehtaat puhua meille noin", isä mulkaisi minua ärtyneenä.
"Ole hiljaa Marcus, kuulit mitä hän sanoi", äiti tokaisi ja lähti marssimaan leuka pystyssä eteenpäin, "tule kulta."
"Kehtaa tuokin, samanlaisia molemmat", kuulin isän mumisevan, vaikka itsehän se sanoi aikaisemmin kotona, että olen tullut häneen.

Etsin katseellani laitureita yhdeksän ja kymmenen. Totta puhuen minua jännitti, sillä tämä olisi ensimmäinen kertani, kun menisin laiturille 9¾. Tiesin, että minun täytyisi juosta kahden laiturin välissä olevaa puomia päin, mutta se epäilytti minua. Ja miten kukaan jästi ei muka koskaan nähnyt kun velhot juoksivat päin seiniä ja katosivat? Älyttömän tyhmiä olentoja.

"Kas tässä", äidin ääni herätti minut mietteistäni, "mene edeltä niin me tulemme sitten sinun jälkeesi." Olimme tajuamattani jo saapuneet oikeille laitureille.
"Selvä", vastasin hieman epäröiden ja suuntasin kärryt, joissa matkatavarani sekä Todd olivat, päin laiturien välistä puomia.
"Ei tarvitse pelätä yhtään, anna mennä vaan." Suljin silmäni ja juoksin. Kun avasin silmäni eteeni avautui uusi laituri, joka kuhisi noitia ja velhoja. Henkäisin ihastuneena, raiteilla odotti Tylypahkan pikajuna, joka hehkui kirkkaan punaisena. Laiturilla kiiri puheensorina ja nopeasti kiersin katseellani laituria ja tarkkailin ihmisiä. Ketään tuttua ei osunut näköpiiriini, mikä oli helpotus.

Melkein säikähdin, kun äiti laski kätensä olkapäälleni ja lähti kuljettamaan kohti junaa.
"Voi, että kun sinä olet kasvanut niin äkkiä. Minä olen niin ylpeä sinusta", hän sanoi ja kahmaisi minut kunnon halaukseen. Tavallaan olin kaivannut hänen syliään niin kauan, mutta se oli silti todella kiusallista, vaikka tuskinpa kukaan kiinnitti meihin hirveästi huomiota. Toivottavasti.
"Muista lähettää kirje illalla juhlallisuuksien jälkeen."
"Muistan, äiti. Älä huoli." Silloin paha tunne alkoi taas myllertää sisälläni. Tylypahkassa minut lajiteltaisiin ja ainakin toinen vanhemmistani pettyisi. Ehkä ei olisi liikaa pyydetty toivoa, etten sentään joutuisi Puuskupuhiin, koska ihan totta se olisi kamalinta.
"No, menehän jo etsimään itsellesi vapaata paikkaa", isä sanoi ja halasi minua nopeasti yhdellä kädellä ja sipaisi hiuksia pois kasvoiltani. Nousin junaan ja isä nosti matka-arkkuni ja Toddin minulle.
"Nähdään joululomalla", hymyilin haikeana.
"Nähdään, minulla tulee sinua niin kova ikävä. Kirjoitellaan paljon kirjeitä", äiti sanoi kuulostaen siltä, että puhkeaisi kohta itkuun ja hetken hän vilkaisi isääni kuin olisi kaivannut lohdutusta, mutta kääntyi taas hymyilemään minulle.
"Hei hei", vilkutin heille ja lähdin etsimään itselleni paikkaa.

//Pätkäsinkin tän tästä poikki, alunperin tää oli pidempi, mutta tuntuu luontevalta jättää tähän :D

Vastaus:

Pätkäiseminen on ihan hyvä valinta, sillä pystyn aina antamaan paremmin palautetta, kun tarinat ovat sopivan kokoisia! :') Äidin ja isän ristituleen joutuminen oli tärkeä osa tarinaa ja hienosti kirjoitettu. Tuollainen tilanne voi todella olla hirveä lapselle, mutta onneksi Makenna oli vahva ja osasi jo suhtautua siihen. Heidän riitansa oli hyvin kirjoitettu - siinä tosiaan ammuttiin kovilla, syytöksiä tuli puoleen ja toiseen ja ne olivat raskaita! Kieltämättä loppujen lopuksi päädyin olemaan isän puolella, kun äiti sanoi niin ikävästi koko suvun häpeävän Makennaa, vaikka äitikin osoitti mukavampaa puoltaan loppua kohden. Sentään riidasta tuli edes pieni hyvän siemen: isän ihana vakuutus että Makenna on hänelle kaikki kaikessa. Makennan luonne tuli hienosti persoonallisesta kerronnasta esille, ja täytyy kyllä sanoa, että sen perusteella kallistuisin ajattelemaan Makennan päätyvän Luihuiseen. "Ihan sama", "älyttömän typeriä olentoja" ja Puuskupuhiin viittaaminen olivat hauskoja ja hyvin luihuismaisia hetkiä, vaikka emme toki tiedä vielä kaikkea Makennasta! Vuorosanojen oikeinkirjoituskesta sen verran, että johtolause (hän sanoi) erotetaan pilkuilla vain silloin, kun se laitetaan lainauksen keskelle, ja kyseessä on yksi ja sama virke. Esimerkiksi näin:
"'Anteeksi', äiti sanoi, 'sinun ei pitänyt kuulla sitä äskeistä.'" Sen sijaan kahden eri lauseen välissä perään tulee aina piste ja iso alkukirjain uudessa vuorosanassa:
"'Kuulit mitä hän sanoi', äiti tokaisi. 'Tule kulta.'" Hieno tarina taas, odotan innolla lajittelun jännitystä! :)

Saat 6 kaljuunaa, 18 tuparia sekä Sauvat solmussa-merkin!
Aurelia » 14.8.

Nimi: Kristian Wheeler @phone

10.08.2018 00:39
//ja hyvä huomata vasta jälkikäteen, että tuli tehtyä laskuvirhe :'D tarkoitus oli siis, että Kristian sai koetuksesta neljäkymmentäseitsen pistettä, ei neljäkymmentäviisi, mutta väsyneenä tuli vähän sekoiltua :') pahoitteluni

Vastaus:

En huomannut itse edes pitää lukua joten ei hätää! :')

Aurelia » 14.8.

Nimi: Kristian Wheeler, Korpinkynsi

09.08.2018 23:56
luku 36
~Toinen koetus~

Sylvester ei ollut seuraavana aamuna aamiaisella, eikä lounaalla tai päivällisellä. Oikeastaan, hän ei ollut aterioilla kolmena peräkkäisenä päivänä. Se oli outoa, sillä Sylvester oli ruoan suhteen ihan yhtä perso kuin minäkin. Olin myös kuullut sivusta muutaman ensiluokkalaisen korpinkynnen sanovan, ettei poika ollut käynyt edes yrttitiedon tunneilla. Pikkuveljeäni ei näkynyt aamiaisella myöskään toisen koetuksen aamuna. Niin outoa, kun Sylvesterin poissaolo olikin, mieleni täytti sinä aamuna vain yksi ajatus; miten selviäisin toisesta koetuksesta. Olin niin hermona, etten saanut mitään syötyä, vaikka Deageila väen vängällä yritti tuputtaa minulle paahtoleipää. Jokin osa minusta ajatteli, että oli parempi, jos vatsani oli tyhjä. Silloin en voisi ainakaan peloissani tyhjentää vatsani sisältöä keskellä koetusta.

Kävelin teltassa hermostuneena edestakaisin. Fortuné istui lähellä seinustaa hiven vihertävänä ja Laurente seisoi teltan oviaukon edessä sanaakaan sanomatta. Oikeastaan kukaan muu ei sanonut yhtään mitään, paitsi Fortuné, joka mutisi hiljaa jotain ranskaksi. En tiennyt yhtään, mikä minua odotti, joten en tiennyt, mitä minun piti pelätä. Tai että oliko minulla edes syytä pelätä yhtään mitään, entä jos koetus olisikin helppoa kuin heinänteko? Pidemmälle en ehtinyt ajatella, kun Ludo Bagman asteli jo sisään reippaasti hymyillen. Jokin hänen hymyssään sai minut voimaan pahoin.
“No niin, oikein hyvä, olettekin kaikki jo täällä!” hän hihkaisi ja löi kätensä yhteen. “Kello on - paljonkos se olikaan - kymmentä vaille kaksitoista. Minulla onkin siis reippaasti aikaa selittää teille koetuksen ydinidea.” Pysähdyin ja käännyin katsomaan Bagmania.
“Eli kuten varmasti jo tiedättekin, jokaiselle ottelijalle on varattu yksi satunnainen haaste. Te menette teille merkittyjä reittejä pitkin teille varatuille areenoille - minä kuulutan sitten, kun on sen aika. Jokaisella teistä on tunti aikaa.”, mies selosti edelleen hymy punakalla naamallaan.
“Miten sa selostat, jos me kisataan samaan aikaan?”, kysyi Laurente hieman tukahtuneella äänellä. Katsahdin häntä pikaisesti todeten itselleni, että se oli pirun hyvä kysymys. Käännyin takaisin Bagmanin puoleen.
“Ah aivan, minulla on keinoni seurata teidän kaikkien suoritusta samaan aikaan, ja niin on myös muilla tuomareilla”, hän vastasi hilpeästi. Mies vilkaisi kelloa, kavahti ja katsoi vuoroin meitä kaikkia.
“Etsikää pientä, kultaista lasipalloa”, hän antoi vielä viimeisen ohjeen. “Minun täytyykin jo rientää.” Niine hyvineen liian pieneen Impoon Ampiaisten kaapuun sonnustautunut velho poistui teltasta. Vilkaisin itsekin kelloa, se näytti viittä vaille kaksitoista. Sydämeni vaihtoi vatsalaukkuni kanssa paikkaa ja tunsin kitkerän mahanesteen nousevan jonnekin kurkkuni seudulle.

“Tervetuloa, tervetuloa seuraamaan toista koetusta! Sitä mukaa, kun sanon ottelijoiden nimet, olkaa hyvä ja siirtykää lähtöasemiin!” kajahti Bagmanin taialla vahvistettu ääni.
“Ensimmäisenä, Beauxbatonsin ottelija ja ensimmäisessä koetuksessa ensimmäiseksi sijoittunut Fortuné Babineaux!” Fortuné nousi hitaasti ylös ja poistui teltasta suosionosoitusten saattelemana. Vatsassani velloi epämukavasti.
“Toisena, toisella sijalla ensimmäisen koetuksen jälkeen on Durmstrangin Laurente Kovaljenko!” Ja nyt poistui vuorostaan Laurente teltan oviaukosta jättäen minut yksin telttaan. Käteni tärisivät - ei, vapisivat - holtittomasti.
“Ja viimeisenä, muttei vähäisimpänä, kolmannella sijalla oleva Tylypahkan oma ottelija, Jonathan - ei, anteeksi - Kristian Wheeler!” Huterin askelin astuin myös ulos teltasta syvään lumihankeen. Reitit ottelijoiden lähtöpisteille oli merkitty selkeästi käyttäen jälleen koulujen vaakunoita. Minä seurasin sitä polkua, joka johti kielletyn metsän laitaan ja pysähdyin eräänlaisen puisen laatan päälle. Olisiko minun haasteeni metsässä?
“Kolme - kaksi - yksi-” Kanuuna pamahti lähtölaukauksen merkiksi, ja hetkeäkään epäröimättä pinkaisin kohti kiellettyä metsää. Lumi tietysti hidasti liikkeitäni, mutta en antanut sen häiritä. Lunta oli satanut varmaankin reippaasti yli jalan verran sitten ystävänpäivän, joten nietosten alla oleva jää ei ollut enää niin vaarallinen. Umpihangessa juokseminen oli kuitenkin tuskallista, sillä hyytävän kylmä lumi täytti maihinnousukenkieni varret alta aikayksikön.

Minulla ei ollut mitään hajua siitä, minne päin Kiellettyä metsää minun kuuluisi mennä. Alitajuisesti jalkani kuitenkin lähtivät kulkemaan kohti tuttua polkua, joka vei lehmuksen luo. Meidän lehmuksen, minun ja Olivierin. Kylkeäni pisti ikävästi, joten hidastin juoksuni kävelyyn. Huohottava hengitykseni huurtui pakkasessa pieniksi pilviksi suuni ympärille. Jos olisin pelannut etsijää Korpinkynnen tupajoukkueessa, olisi ollut helpompi erottaa pieni, kullanvärinen lasipallo isossa ja pimeässä metsässä, joka kävi synkemmäksi ja synkemmäksi, mitä syvemmälle metsää kulki. Varpaitani paleli ja sormeni olivat kohmeesta jäykät, ja huomasin puristavani taikasauvaani, tosin olin aika varma, etten edes saisi irrotettua otettani siitä, vaikka olisinkin tahtonut. Tulin lehmuksen kohdalle ja juuri silloin aurinko kurkisti pilvien takaa. Valkeaan lumeen heijastui jotain kultaista, mutta se ei ollut samankaltaista kultaa kuin auringosta. Nostin katseeni kohti lehmuksen latvoja ja sydämeni sykähti, kultainen lasipallo kiilteli lehmuksen latvassa. Nyt oli vain yksi ongelma, miten ihmeessä saisin sen sieltä? Olin kiivennyt kyseiseen lehmukseen vain kerran, silloinkin Olivierin avulla, enkä minä yksin taatusti edes yltäisi alimmalle oksalle. Katselin ympärilleni siinä toivossa, että löytäisin jotain, jota käyttää astinlautana, mutta mitään ei näkynyt. Ei mitään muuta kuin roppakaupalla lunta. Päässäni raksutti hetken, kunnes hoksasin sen. Lumi, tietenkin! Heittäydyin polvilleni lumihankeen, vaikka se olikin kylmää, ja iskin eebensauvani lumihankeen pystyyn. Kohmeisin sormin aloin kasata lunta yhteen isoon kasaan, eikä siinä mennyt kauaa (vaikka siltä se kylmässä tuntuikin) että sain lumesta rakennettua pienen kummun. Kankeasti nousin ylös ja astuin lumikummun päälle. Yltin juuri ja juuri alimpaan oksaan ja kömpelösti vedin itseni jäästä liukkaalle oksalle. Otin rungosta kiinni ja nousin varovasti seisomaan, asetin jalkani seuraavalle oksalle ja nousin aina vain korkeammalle ja korkeammalle, kunnes viimein olin päässyt lehmuksen latvaan. Kurkotin kohti lasipalloa sydän rinnassa pamppaillen, vielä ihan vähän, vain muutama tuum-

Kuin salama kirkkaalta taivaalta joukko jotakin pientä ja teräväkyntistä hyökkäsi kimppuuni. Niiden siivet lepattivat, kynnet uppoutuivat käsivarteeni ja raapivat kasvojani ja nokkivat päälakeani. Huidoin lintuja pois toisella kädelläni ja suljin silmäni suojatakseni niitä, sillä tunsin terävät kynnet aivan silmäni alapuolella. En siis ottanut mistään tukea ja tunsin, kuinka valuin sivuttain alas. Silmäni rävähtivät siinä samassa auki. Kiedoin molemmat käteni ja puristin reiteni tiukasti oksan ympärille juuri, kun luiskahdin ympäri. Roikuin siis kuin laiskiainen konsanaan puun latvassa, varmasti noin kolmenkymmenen jalan korkeudessa noiduttujen lintujen edelleen raastaen käsivarsiani. Muistin juuri jotain, joka sai minut kiroamaan ääneen sydämeni pohjasta. Olin jättänyt taikasauvani alas. Kurtin kulmiani ja purin hammasta. Laitoin kaiken voimani peliin. Ja kuin ihmeen kaupalla sain kuin sainkin itseni kammettua takaisin oksalle, vaikka linnut edelleen hyökkäilivät yhtenään kimppuuni repien ja raapien kasvojani kivuliaasti. Hilasin itseäni edemmäs oksalla, sormeni kiertyivät lasipallon ympärille ja onnistumisen tunne sai otteeni lipeämään oksasta, ja palloa edelleen puristaen putosin lehmuksen latvasta kohti maata. Ääneni hukkui jonnekkin kurkkuun, enkä saanut suustani pihahdustakaan. Onnekseni maata peitti muutaman jalan paksuinen lumikinos, muuten ilmalento olisi voinut olla kohtalokas. Paiskauduin silti niin kovaa selälleni maahan, että ilma paiskautui ulos keuhkoistani ja käsivarrestani kuului ikävä rusahdus. Sokaiseva kipu viilsi hetken, kunnes kampesin itseni pystyyn. Putoaminen sattui selkääni, mutta aikaa ei ollut hukattavaksi. Minulla oli kaksikymmentä minuuttia aikaa selvittää tieni pois metsästä. Nappasin hangesta taikasauvani ja lähdin juoksemaan niin nopeasti kun kipeältä selältäni pystyin.

Juoksin ulos metsästä hengitys vinkuen ja kylki pistellen, ehjä käsivarsi kultaista lasipalloa pidellen ja ylös voiton merkiksi kohotettuna. Korvia huumaavat suosionosoitukset kantautuivat katsomosta, kun kuulin Bagmanin kuuluttavan: “Ensimmäisenä haasteen selvitti Tylypahkan ottelija, Kristian Wheeler!” Kaaduin maahan kylmästä, kivusta ja rasituksesta täristen ja pienet veripisarat tippuivat haavoistani lumihankeen. Joku tuli luokseni, repi minut pystyyn ja lähti raahaamaan minua kohti sairastelttaa, mutta en tiennyt yhtään, kuka se oli. MIeleni täytti katsomosta kuuluva meteli, joka hukutti alleen jopa äänekkäästi pauhaavan sydämeni.
“WHEELER! WHEELER! WHEELER!”

Mitä kauemmas yleisöstä minut vedettiin, sitä vaimeammaksi suosionosoitukset kävivät, vaikka tiesin niiden pysyvän yhtä innokkaina.

“Wheeler! Wheeler! Wheeler!”

Ja pian äänet kaikkosivat kokonaan ja minut istutettiin sairaalavuoteelle. Vihdoin keskityin tarkemmin siihen, kuka, tai pikemminkin ketkä, minut oli vienyt pois ulkoa. Se oli professori Garrett Raynold, pimeyden voimilta suojautumisen opettaja ja professori Casimir Birdhill, joka opetti taikaeläinten hoitoa. Miehet hymyilivät minulle lämpimästi ja taputtivat minua olalle, onnittelivat minua ja poistuivat teltasta, ilmeisesti passiin ulos muita ottelijoita varten. Jäin sairastelttaan kahdestaan matami Pomfreyn kanssa, joka jupisi itsekseen jotain turnajaisten vaarallisuudesta. Noita tutki käsivarttani, pudisti päätään ja alkoi ilmeisesti korjata murtuneita luitani ja paikkaamaan lukuisia haavojani. Tunsin oloni hyväksi - olin tehnyt sen. Olin voittanut kaksi muuta, olin onnistunut. En ollut edes nöyryyttänyt itseäni. Minä toden totta taisin saada mahdollisuuden päästä ensimmäiselle sijalle.

Bagmanin ääni keskeytti ajatukseni.
“Beauxbatonsin Fortuné Babineaux selvitti tiensä ulos toisena! Hän saapui juuri ja juuri tunnin aikarajan sisällä!” Se tarkoitti sitä, että Laurente oli hävinnyt. Hän ei ollut tullut tunnin aikarajan sisällä, hän ei voinut voittaa. Jokin kupli rinnassani, jokin sellainen, jota en yleensä sallinut itseni tuntea. Tunsin vahingoniloa.

Juuri, kun Fortuné oli kylmästä hytisten talutettu sairastelttaan, kuulutettiin Laurentenkin suorittaneen koetus. Hän oli ylittänyt aikarajan viidellä minuutilla ja-
“LAURENTE KOVALJENKO KASTELI SÄNKYNSÄ VIELÄ VIISITOISTAVUOTIAANA!” kajahti ääni, joka ei kuulunut Bagmanille. Se oli kirkas ja kuulas naisääni. Ja juuri silloin se iski minuun. Lasipallo sisälti tosiaan salaisuuden, mutta se ei ollut synkkä salaisuus. Se oli nolo salaisuus, jotain nöyryyttävää, joka paljastuessaan saattoi meidät naurunalaiseksi. Ja nauru kiirikin äänekkäänä katsomosta.

Kului vielä muutama minuutti, kunnes kuului jälleen Bagmanin hilpeä ääni.
“No niin, hyvät naiset ja herrat, on aika julkistaa pisteet! Jos ottelijoiden terveydentila sen sallii, pyydän heitä tulemaan ulos sairasteltasta, kun sanon heidän nimensä! Ensin kuitenkin sen verran ilmoitusasiaa, että seuraava, kolmas ja viimeinen koetus, pidetään kesäkuun kahdeskymmenesneljäs päivä!” Puristin edelleen hieman jäisiä sormiani nyrkkiin ja sydämeni heitti volttia.
“Laurente Kovaljenko putoaa toiselta sijalta kolmannelle. Tästä koetuksesta hän saa kymmenen pistettä, ja yhteensä hänellä on nyt neljäkymmentä viisi pistettä!” Suosionosoitukset raikuivat ympäri, kun Laurente, joka näytti pahasti palaneelta, raahusti ulos sairasteltasta. Matami Pomfrey näytti äkäiseltä. Oletin, ettei hän pitänyt siitä, että hänen potilaansa revittiin ulos kesken kaiken.
“Toisella sijalla ensimmäisen koetuksen voittaja Fortune Babineaux, joka saa tästä koetuksesta kaksikymmentä pistettä - yhteensä siis viisikymmentä yhdeksän pistettä!” Kauttaaltaan kastunut pitkä poika pyyhälsi ulos sairasteltasta.
“Voi ‘yvä tavaton”, kuulin hänen mutisevan astuessaan ulos teltasta.
“JA ensimmäiselle sijalle nousee Kristian Wheeler, joka suoritti koetuksen kaikkein nopeimmin ja vähäisimmin vammoin. Hän ansaitsee neljäkymmentäviisi pistettä. Tylypahkan kokonaispistemäärä on siis kuusikymmentä pistettä!” Ryntäsin teltasta ulos silmät kiiluen. Suosionosoitukset olivat jälleen korviahuumaavat ja iso oppilasmeri lähestyi minua uhkaavasti. Käsivarret käsivarsien perään kietoutuivat ympärilleni, mutta ensimmäisten halausten jälkeen en enää tunnistanut, kuka minua halasi. Paitsi yhden halauksen tunnistin kaikkien muiden syleilyiden seasta. Se tuoksui mullalta ja häivältä kanelia, ja se oli tiukempi kuin yksikään aikaisempi. Se oli Olivierin syli.

Kaksi asiaa minua ihmisjoukossa kummastutti. Yksi; Yvonne oli yksi niistä, jotka hurrasivat minulle. Kaksi; Sylvester harppoi yksin pihan poikki kohti linnaa Luihuisen tupakaulahuivi ja musta viitta hulmuten.

//Tässä pitäisi unirytmiä korjata, mutta näköjään tarinointi tuntui mielekkäämmältä kuin hyvät yöunet :D Ja pahoitteluni taas tällaisesta kilometrimadosta, en vain löytänyt sopivaa kohtaa katkaista.

Vastaus:

Tämä oli vielä aivan sopivan pituinen ja lisäksi helppolukuinen! Toinen koetus oli persoonallisesti kirjoitettu, eikä tuntunut liian samanlaiselta kuin Liekehtivän pikarin koetukset. Jos jotakin, niin koetus olisi voinut olla jollain lailla vielä taianomaisempi - lumen käyttäminen oli kekseliästä, mutta puuhun kiipeäminen olisi voinut onnistua jästiltäkin. Häviämisen rangaistus taas oli hauska ja sellainen, mitä taikamaailmalta saattoi odottaakin: jonkin syvän salaisuuden paljastaminen olisi varmasti ollut vahingollista, mutta nolon sellaisen kuuluttaminen oli juuri ja juuri hyvän maun rajoissa ja varmasti viihdyttävää yleisöllekin! Olit kuvaillut tapahtumia hienosti retoristen keinojen avustamana, esimerkiksi suosionosoitusten äänekkyys ja niiden heikkeneminen tuli eläväisesti esiin isojen kirjainten avulla. Alkutarinan jännitys tuntui melkein omassakin vatsassa elävien kuvausten ja lauseenrytmin avulla; hyvä korostus oli esimerkiksi tuo kappaleen loppuminen kesken lintujen hyökätessä Kristianin kimppuun. Olivierin halaus oli ihana ja lopetus oli nappisuoritus, lopetti sopivan mietityttävään nuottiin vaikka onnellinen loppu oli periaatteessa saavutettu! Alkupuolella vuorosanojen välimerkit olivat hieman sekaisin, mutta se oli selvästi vain pieni huolimattomuusvirhe. Erittäin sujuvaa luettavaa jälleen!

Saat 8 kaljuunaa ja 20 tuparia!
Aurelia » 14.8.

Nimi: Rebecca Bennett

29.07.2018 17:01
Rebeccan kouluvuosi
viidestoista luku

(Tuntuu hankalalta kirjoittaa hän-kertojana, kun päähenkilönä on noitahahmoni eli periaatteessa minä itse, joten tästä edespäin kirjoitan minä-kertojana, jos vain sopii.)

Jouluaamuna heräsin myöhään. Edellisenä iltana kaikki olivat menneet myöhään nukkumaan todettuaan, että vatsa on yksinkertaisesti repeämispisteessä eikä sinne mahdu enää yhdenyhtä pähkinää tai jouluaterian tähdettä. Nousin istumaan ja sytytin yöpöydän valon nähdäkseni ympärilleni huoneessani, jossa paksut, yönsiniset samettiverhot estivät edes yksittäisen valonpilkahduksen tunkeutumasta sisään. Siinä, sängyn jalkopäässä, lojui keko kauniisiin papereihin käärittyjä paketteja. Henkäisin riemusta – joulu ja erityisesti lahjojen saaminen sekä antaminen oli vuoden parasta aikaa – ja lähdin kaivautumaan lahjakasaan innokkaasti.

Puolen tunnin kuluttua, kun olin asettanut viimeisenkin lahjan uudelle paikalleen, lattiaa peitti sikin sokin heiteltyjä lahjapaperin suikaleita, pahvia, nauhaa ja teipinpalasia. Tassuttelin ulos huoneestani ja portaat alas keittiöön jalassani upouudet, pörröiset ja Korpinkynnen värein koristellut sukat. Äiti ja isä istuivat jo pöydän ääressä.
”Hyvää joulua!” isä huudahti möreällä äänellä.
”Yritätkö matkia sitä jästien keksintöä, joulupukkia?” tirskahdin istuessani ruokapöydän ääreen.
”Taidan olla aika hyvä, kun kerran tunnistit minut!” isä huudahti ilahtuneena ja näpäytti taikasauvaansa niin, että eteeni lensi höyryävä lautasellinen puuroa.
”Et kyllä ole”, tokaisin suoraan.
”Mitä isä ei ole? Hyväkö matkimaan joulupukkia? No ei todellakaan ole”, Greta tuhahti saapuessaan tukka pörrössä keittiöön. Isän vastaväitteet hukkuivat äidin huudahdukseen:
”Tuolta tulee pöllö!"
Käännähdin katsomaan ulos ikkunasta. Siellä, lumipyryssä, lensi vaivalloisesti sarvipöllö taloa kohti. Äiti pomppasi ylös avaamaan ikkunan ja sisään tulvahti jäätävä ilmavirta. Pöllö laskeutui ikkunalaudalle, odotti kärsimättömästi, kunnes kirje oli saatu irti jalasta, ja lennähti tiehensä.
”Omituista”, isä kurtisti kulmiaan pamautettuaan ikkunan kiinni.
”Eihän jouluisin tule mitään mainoksia, ja kaikki joulukortitkin saapuivat toissapäivänä.”
”Kenelle se on?” kysyin uteliaana. Äiti ojensi kirjeen minulle kurtistaen kulmiaan, ikään kuin kirjeessä olisi jokin virhe.
”Tuplaomituista”, isä hämmästeli. Olin salaa samaa mieltä hänen kanssaan. Minulle ei koskaan tullut kirjeitä, koska Elizabethilla tai Kathylla ei ollut pöllöä käytössään ja jästikaverini Sophia asui ihan lähellä.

Repäisin kuoren auki, vilkaisin käsialaa ja tajusin hämmästyksekseni, että se oli kuin olikin Elizabethilta.
”Keneltä se on?” Greta kysyi ja alkoi kauhoa puuroa suuhunsa kovaa vauhtia. Ilmeisesti hänen vatsassaan oli tilaa eilisenkin jälkeen, toisin kuin minulla.
”Betzyltä”, kerroin otsa rypyssä.
”Elizabethilta? Mutta eihän heidän perheellään ole pöllöä, vai mitä?” äiti kysyi.
”Ei, mutta hän on nyt Ranskassa serkkunsa kanssa. Sillä serkulla varmaankin on”, sanoin.
”Miksi hän on jälleen Ranskassa? Hänhän oli siellä kesälläkin”, isä muisti.
”Ääh, en minä tiedä… varmaankin hän tykkää siitä maasta”, mumisin ja aloin lukea kirjettä. Joka sanalla tunsin kalpenevani entisestään ja kun taittelin kirjeen taskuuni, uskoin olevani läpikuultava kuin haamu.
”Mikä hätänä?” äiti kysyi terävästi tarkastellen kasvojani.
”Öö, hänen serkkunsa on kipeä”, ilmoitin niin luontevasti kuin pystyin.
”Miksi hän siitä sinulle kertoo?” isä kysyi kulmakarvat hiusrajassa.
”Pyysin häntä kertomaan kuulumiset, ei sen kummempaa. Älkää viitsikö kysellä noin paljon! Menen nyt kirjoittamaan hänelle, jos sopii”, suutuin, ponkaisin seisomaan ja syöksyin keittiöstä. Juoksin portaat ylös suoraan huoneeseeni ja suljin oven. Sitten istuin sängylle ja aloin lukea kirjettä uudestaan:

’Rebecca, huonoja uutisia.
Menimme eilen sinne kirjakauppaan ja saimme huomata, ettei sitä ole enää. Liikkeen sijasta löysimme talonjämät ja kymmeniä poliiseja kuulustelemassa joitain ihmisiä sekä tutkimassa raunioita. Serkkuni, joka osaa ranskaa, kysyi heiltä, mitä on tapahtunut, ja he kertoivat, että edellisenä yönä joku sytytti kaupan tuleen. Pelastusjoukot olivat saapuneet paikalle, mutta tuli ei ollut sammunut millään. Ja sitten yhtäkkiä se oli kadonnut. Ilman savua tai mitään. Emme saaneet muuta selville, mutta pari asiaa tajusin, niin kuin varmasti sinäkin olet tätä kirjettä lukiessasi tajunnut: Yksi, liikkeen polttajilla on taikaa hallussaan, tuo nimittäin on kirottua tulta. Kaksi, me olemme joutuneet keskelle oikeasti vaarallista juttua, josta emme ole päässeet puolen vuoden aikana puusta pitkään, ja minulta alkavat olla ideat lopussa.’

Vastaus:

Näkökulman vaihtaminen sopii hyvin! :) Sekä kolmatta että ensimmäistä persoonaa onkin hyvä harjoitella, ja molemmissa on omat vahvuutensa: kolmas antaa yleensä vapauksia kerronnan kanssa, kun taas ensimmäinen tuo päähenkilön tunteet lähemmäksi lukijaa. Persoonan vaihto sujuikin sinulta oikein luontevasti! Oli kiva lukea tarinasta, jossa oli joulunaika menossa - täällä on nyt ollut niin helteinen kesä että mielellään muistelee talven pakkasia. Tarinassa oli hyvä rakenne, kun alun tyytyväisistä tunnelmista siirryttiin huolestuneisiin. Elizabethin kirjeestä kirjoitit hienosti: uteliaisuus kasvoi hurjasti kun kerroit ensin vain siitä, miten Rebecca kalpeni kirjettä lukiessaan, ja vasta hetken päästä paljastit, mitä kirjeessä oli sanottu. Ensimmäisen persoonan kanssa täytyy tosin varoa sitä, että kuvailee kuin pystyisi näkemään itsensä, mutta tässä kuvaus toimi hyvin kun Rebecca vain arveli kalvenneensa. Mysteerimäistä juonta osaat kirjoittaa todella koukuttavasti - kaupan palaminen oli hieno uusi käänne jännittävässä tapahtumasarjassa! Lopetus toimi jotenkin todella hyvin ja tiivisti epätoivoiset tunnelmat; "minulta alkavat olla ideat lopussa." Hienoa!

Saat 6 kaljuunaa, 17 tuparia sekä Pöllöposteljooni ja Näkökulman noituja-merkit! Viimeisen ansaitsit pätevästä näkökulman vaihtamisesta.
Aurelia » 8.8.

Nimi: Kristian Wheeler, Korpinkynsi

28.07.2018 21:59
luku 35
~Avoimet satiiniverhot~

Seuraavana aamuna heräsin väsyneenä, mutta onnellisempana kuin pitkään aikaan. Venyttelin jäseniäni raukeana ja makeasti haukotellen nousin istumaan. Katselin ympärilleni pylvässängyssä ja kummastuin. Olin tietääkseni laittanut siniset, raskaasta kankaasta valmistetut verhot yöllä kiinni, kun olin tullut makuusaliin, mutta nyt verhot olivat apposen auki. Kurtistin kulmiani. Toisaalta, olin ollut kylmissäni, hurmoksessa ja todella väsynyt, kun tulin, joten ei kai olisi ollut ihme, vaikka olisinkin jättänyt ne vahingossa auki. Vilkaisin rannekelloani nopeasti, se näytti vasta kuutta ja ensimmäinen tuntini, loitsut, alkaisi vasta yhdeksältä. En edes jaksanut ihmetellä, miten minä heräsin niin aikaisin, vaikka olin valvonut pitkälle aamuyöhön. Minulla oli hyvä olo, enkä tahtonut heittää aamua hukkaan.

Nousin siis lämpimästä pylvässängystäni, venyttelin vielä kertaalleen ja aloin penkoa vaatteita matka-arkusta. Etsin sieltä puhtaan univormun, jonka jälkeen penkaisin sängyn alta kaapuni. Riisuin pyjamani paidan, ja otin pienen hetken katsoakseni ensimmäisessä koetuksessa loukkaamaani käsivartta. Siinä kohdassa, johon se pirun kimeera oli iskenyt hampaansa, näkyi ilkeän näköinen, vielä punertava arpi. Irvistin, sillä häpesin edelleen sitä, kuinka huonosti koetus oli mennyt. En minä sentään kuollut, että jotain positiivista kai siinäkin oli. Sen enempiä kättäni ihmettelemättä, riisuin pyjamani housutkin pois ja vilkaisin itseäni peilistä. Vaikka makuusalissa oli hämärää, näin peilissä hintelän, pienen pojan hahmon.

Olin aina ollut pienikokoinen, pienikokoisempi kuin moni muu. Olin ollut aina, silloinkin kun aloitin jästikoulussa ollessani kuuden vanha, luokkani lyhyin ja pienin. Vaikka ruumiinrakennettani pystyikin luonnehtimaan siroksi, olin silti todella kömpelö. Siis, todella kömpelö. Ei ollut ihme, jos pattipolvissani oli laastari tai kapeissa säärissäni suuri mustelma. Hartiani olivat kapeat ja olkapääni osoittivat hieman eteenpäin, aivan kuin pyrähtäisin hetkenä minä hyvänsä lentoon. Käsivarteni olivat hentoiset - pelkät pulkannarut - ja käteni näyttivät vähän liian isoilta, kuin ne eivät olisi kuuluneet niin ohuisiin käsivarsiin.

Monet sanoivat, että näytin paljon äidiltäni. Äitikin kun oli ollut minun ikäisenäni todella pieni. Sitten hän sai kuusi poikaa, joten vaikka hän oli lyhyt, hän ei ollut enää kauhean hoikka. Silti hän oli todella nätti, jos minulta kysyttiin. Isä oli puolestaan harteikas, komea ja jäntevä mies, joka oli myös kauhean pitkä. Sylvester tuli enemmän isään kuin minä. Kolmoset, Earl, Ernest ja Evert, olivat identtisiä. Jos niillä vanhemmilla, joilla on identtiset kaksoset, oli vaikeaa, he eivät koskaan varmaan olleet yrittäneet erottaa kolmea pientä, tismalleen saman näköistä poikaa toisistaan. Minun nuorin pikkuveljeni, vuoden vanha Walter, oli puolestaan vähän samanlainen kuin minä. Hän oli todella pikkiriikkinen, olihan hän syntynyt vähän ennen aikojaan. Ja turha kai sanoa, että monet luulevat Sylvesterin olevan minua vanhempi.

En sano, että olisin ollut omasta mielestäni kammottavan näköinen, mutta en minä ollut mikään puutarhan parhaimman näköinen ruusu. Siksi minun oli vähän vaikea tajuta, miten Olivier, joka oli tajuttoman komea virheettömine hammasriveineen, jäänsinisine silmineen ja mustine kiharoineen, piti minusta. Muutenkin tulimme ihan eri maailmoista, minä ja hän. Mutta kai meitä jokin yhdisti tai jotain vastaavaa, emme me kai muuten olisi koskaan tykästynyt toisiimme.

Olin suuressa salissa ensimmäisenä. Paikalla oli vain muutama opettaja, mutta kaikki oppilaat taisivat olla vielä makuusaleissaan. Istuin Korpinkynnen tupapöytään, otin lautasen ja aloin lappaa sille munakasta, pekonia, makkaroita ja paahtoleipää. Juuri, kun olin kaatamassa pikariini kurpitsamehua, joku tai jokin tarrasi olkapäihini takaapäin ja sai minut läikyttämään mehua ympäri pöytää. Virnistellen molemmin puolin minua istuivat viidesluokkalaiset Scott Arwood, joka oli myös yksi Korpinkynnen jahtaaja, ja Wyn, jonka sukunimestä en ollut ihan varma ja joka oli ilmeisesti Scottin poikaystävä. En sentään ollut Olivierin kanssa ainoa sateenkaaripari Tylypahkassa. Se oli lohduttava ajatus.
“Herranjumala, pojat, älkää säikytelkö!” sanoin pitäen sydänalaani. Pojat iskivät toisilleen silmää. Scott laski kyynärpäänsä pöydälle ja nojasi käteensä.
“Kuuleppas Kristian”, hän aloitti jotenkin viekkaasti hymyillen.
“Kuulolla”, vastasin kulmiani kohottaen. Katsoin pojasta toiseen, ja huomasin Wynin omaksuneen täysin saman asennon Scottin kanssa.
“Me kuultiin vähän huhuja”, hän jatkoi Scottin lausetta.
“Mitä huhuja?”
“Että sä tapasit Olivierin eilen illalla.”
“Ja me nähtiin, kun tulit kahden aikaan oleskeluhuoneeseen.”
“Öh… Entä sitten?” kysyin epäluuloisena. Pojat vilkaisivat toisiaan.
“Me vain mietittiin”, Wyn aloitti.
“Että nytkö se sitten on ihan oikeasti virallista?”, jatkoi Scott leveästi hymyillen.
“Koska me mentiin lyömään kymmenestä kaljuunasta vetoa.”
“Ja meillä ei todellakaan ole kymmentä kaljuunaa, ei edes yhteensä.”
“No…” madalsin ääntäni, “joo. On se.”
“JES!”
“Me ollaan kymmenen kaljuunaa rikkaampia!”
Nauroin raikuvasti juuri, kun oppilaita alkoi valumaan suureen saliin, osa jutellen hyväntuulisesti, toiset väsyneenä tupatovereitaan kyräillen. Mustien Tylypahkan kaapujen seassa näkyi myös muutamia Beauxbatonsin hopeansinisiä kaapuja ja Durmstrangin karvaviittoja ja verenpunaisia kaapuja. Ihmismeressä näkyivät myös suoraselkäinen, hieman ylpeän oloinen Fortuné Babineaux, Beauxbatonsin ottelija sekä Durmstrangin happaman näköinen Laurente Kovaljenko.

Muiden ottelijoiden näkeminen laski mielialaani hieman, sillä se muistutti minua siitä, että hieman yli viikon päästä olisin taas hengenvaarassa. Lisäksi se muistutti minua ensimmäisen koetuksen töppäilyistä. Koetuksen voitti Fortuné, minkä takia hän varmaan olikin niin ylpeän näköinen, ja toiseksi tuli Laurente. Minä sain surkeat pisteet, ja olin viimeisellä sijalla, kun menin pökertymään kesken koetuksen.

Huomasin oppilasmeressä myös Deageilan leiskuvanpunaisen tukan. Uninen tyttö istui Korpinkynnen tupapöytään minua vastapäätä silmiään hieroen. Hymyilin parhaalle ystävälleni.
“Huomenta”, tyttö mutisi. Hänen smaragdinvihreät silmänsä seisoivat päässä ja hiuksiaan haroen hän tuijotti ruokavateja.
“Huomenta”, sanoin hyväntuulisena ja käänsin katseeni jälleen ihmisvirtaan. Kaikkien kasvojen joukosta näin kahdet, jotka erottuivat joukosta selvästi - Olivier ja Yvonne Flint. Tai ei ehkä Olivier niinkään, mutta hänen sisarensa kalpeine kasvoineen ja valkeine hiuksineen näytti siltä, ettei hän kuulunut ollenkaan elävien kirjoihin. Tosin sitä kukaan ei uskaltaisi sanoa hänelle suoraan, koska Yvonne ei ollut mikään mukava tyttö. Ennen kuin kaksoset kävivät istumaan Luihuisen tupapöytään, Olivier tavoitti katseeni, hymyili säteilevästi heilauttaen kättään niin, ettei hänen siskonsa nähnyt. Vastasin hänen hymyynsä ja juuri silloin kuului siipien kahinaa. Posti tuli, ja oma pöllöni, Pierre, toi minulle kirjeen kotoa. Sarvipöllökoiras kävi istumaan olkapäälleni ja näykkäisi hellästi korvaani. Tervehdin pöllöä hymyssä suin. Siinä samalla jo hieman herännyt Deageila avasi Päivän Profeettaa. Hän luki ensimmäistä sivua, kurtisti kulmiaan ja avasi toisen sivun.
“Mitä siellä lukee?” kysyin kiinnostuneena tytön reaktiosta. Hän vain pudisti päätään.
“Ei mitään tähdellistä. Samaa vanhaa kuin aina ennenkin”, Deageila vastasi olkiaan kohauttaen ja taitteli lehden syrjään. Nappasin sen ja avasin itsekin Päivän Profeetan, ja Deageila oli oikeassa. Koko lehti oli täynnä turhanpäiväisiä uutisia, joita siinä oli joka ikinen päivä. Ei mitään uutta ja innovatiivista, jokainen artikkeli oli harmaan arkipäiväinen.
“Oliko meillä loitsuja ekana?” hän kysyi nostaen katseensa minuun.
“On joo”, vastasin.

Päivällisen jälkeen kävelin kohti Korpinkynsitornia ja tunsin itseni jotenkin todella väsyneeksi. Nopeutin askeleitani, Tahdoin vain päästä poikien makuusaliin niin nopeasti, kun vain oli mahdollista. Käännyin kulman taakse ja huomasin käytävän päässä Sylvesterin keskustelevan hiljaa jonkun kanssa. Ei, ei keskustelevan, pojan ärtyneestä ilmeestä päättelin heidän riitelevän. En kylläkään kuullut mistä, joten päätin hiljaa kävellä lähemmäs. Askeleeni kuitenkin kaikuivat kiviseinistä voimakkaasti, ja ennen kuin veljeni kerkeisi huomata minut painauduin haarniskan taakse. Olin päässyt kuuloetäisyydelle.
“...ei saa tietää, että me tehtiin se”, Sylvester sanoi tiukasti. Kuka ei saanut tietää ja mitä Sylvester oli oikein tehnyt?
“No ei ei, ei tietenkään saa!” toinen ääni kivahti loukkaantuneen kuuloisena.
“Ja pidäkin huoli siitä”, pikkuveljeni sanoi myrkyllisesti. “Tai me molemmat ollaan vaikeuksissa. Sinä varsinkin, kunhan saan sinut kiinni.” Sellaista äänensävyä en ollut Sylvesterin suusta kuullut. Kurtistin kulmiani. Pian ripeät askeleet alkoivat pian kaikota. Uskaltauduin kurkkaamaan haarniskan takaa ja näin Sylvesterin kävelevän kaapu hulmuten käytävää pitkin ja katosi sitten tyrmiin vievän oven taa.
“Perhanan luihuiset”, hän jupisi ja lähti kävelemään uhkaavasti kohti piilopaikkaani. Poika, joka Sylvesterin kanssa oli jutellut, oli pienikokoinen ja punatukkainen rohkelikko, jonka olin nähnyt joskus aiemminkin, mutta en millään muistanut hänen nimeään. Nyt hän oli kohdallani ja (onnekseni) hän käveli vain ohi minua huomaamatta. Pujahdin pois haarniskan takaa ja pyrähdin juoksuun.

Vastaus:

Erinomainen tarina jälleen, tämä oli taas sulavalukuisuudessaan todella hyvää luokkaa! Sanoisin että tarinassa oli myös hiukan aloitustarinan makua, kun tapahtumat olivat suhteellisen verkkaisia. ja peilin kautta esiteltiin Kristian itse, hänen perheensä ja Olivier. Myös "koska Yvonne ei ollut mikään mukava tyttö" tuntui siltä, kuin kuulisimme hänestä vasta ensimmäistä kertaa. Mutta nämä olivatkin todella hyvin kirjoitettuja pätkiä, ja koska täällä kirjoittaessa sekä tarina että kirjoittajat kehittyvät koko ajan, oli hienoa saada tällainen taidonnäyte! Peilin kautta itsestään kertominen on kyllä jonkinlainen klisee, joten siihen olisi voinut yhdistää vielä painavamman syyn, miksi Kristian halusi erityisesti juuri nyt tarkastella itseään. Scottin ja Wynin keskustelu muistutti hauskasti Weasleyn kaksosista, hyvin kirjoitettua vuoropuhelua! Avoimien satiiniverhojen mysteeri oli mahtava - vihjasit alussa asiaan juuri sopivasti, niin että lukijalle tuli hiukan pahaenteinen olo niiden avonaisuudesta, samaan aikaan kun otsikko lisäsi sille painoa. Itse asiassa juuri otsikko sai minut miettimään, saattoiko Sylvesterin ja rohkelikon keskustelu tarinan lopussa liittyä siihen jotenkin..? Sylvesterin uusi käytös saa minut hiukan surulliseksi, hän oli niin hellyyttävä pikkuveli, mutta niinhän kaikki parhaat tarinat tekevät, ettei kaikki mene aina niin kuin haluaisi! Hienoa!

Saat 9 kaljuunaa ja 20 tuparia!
Aurelia » 8.8.

Nimi: Edith

28.07.2018 01:38
Kahdeksas luku

Ensimmäinen lukukausi oli vihdoin ja viimein päättymässä. Enää olisi jäljellä yhdet pidot, jonka jälkeen alkaisi kesäloma. Oppilaat olivat jo alkaneet keräilemään tavaroitaan arkkuihin. Itselläni oli arkku vielä typötyhjä, vaikka lähtöpäivä olisi maanantaina. Nythän siis oli tosiaan jo sunnuntai iltapäivä. Tiesin kuitenkin olevani nopea pakkaamaan, joten en jaksanut vielä käyttää aikaani siihen. Tarpeen tulleessa voisin vain heittää kaikki kaavut ja sulkakynät yhdessä mytyssä arkkuun ja paukauttaa sen kiinni.
”Mihin aikaan se lukukauden päätösjuhla alkaa?” Kysäisin ja nousin ylös siniverhoisesta pylvässängystä. Susie nosti punaisen päänsä kaapupinon takaa ja totesi kärsimättömästi:
”Se on sanottu jo tällä viikolla monta kertaa, mutta kahdeksalta. Ja eikö sinun muutenkin pitäisi-”
”Laittaa tavarat arkkuun? En minä vielä”, ennätin sanoa, johon Susie vastasi pyöräyttämällä silmiään. Viimeisten kuukausien aikana olin alkanut viettämään Casperin kanssa enemmän aikaa - alunperin jälki-istunnon takia - ja Susie oli ehkä jäänyt hieman kolmanneksi pyöräksi. Näin ollen meidän kahden välit olivat hiukan viilenneet. Toisaalta tämä kolmipyöräisyys oli hänen oma vikansa. Tyttö ei tahtonut lainkaan tutustua Casperiin, koska hän oli luihuinen.

Pyörittelin menneitä hetkisen aikaa mielessäni, jonka jälkeen päätin lähteä ulos makuusaleista. Viimeiset tunnit Tylypahkassa voisi käyttää hyödyksikin. Ei tarvisi vain istua sisällä. Suuntasin siis reittini järven rannalle. Matkalla kohteeseen, loitsujen luokan lähettyvillä kirjaimellisesti törmäsin Casperiin.
”Hei Edith katso vähän eteesi”, Casper naurahti. ”Eihän sattunut?”
”Anteeksi hei. Ja joo, ei sattunut”, vastasin hieman nolona. ”Oon menossa järvelle. Tuutko mukaan, siellä on varmaan viileämpää kuin muualla ulkona.”
Casper nyökkäsi, joten lähdimme siis yhdessä kohti järveä ja sen virkistävää tuulenvirettä. Viimeisen parin viikon aikana Tylypahkan tiluksilla oli vellonut helleaalto, joka oli antanut matami Pomfreylle töitä auringonpistosten kanssa ja Hagridille puuhaa kasvien kastelussa. Helteet tuntuivat vieläkin kuumina, mutta ne olivat selvästi helpottaneet.

Järven lähettyvillä oli viileämpää kuin linnan lähettyvillä, koska tuuli puhalsi reippaasti. Päivällä auringossa oli kuitenkin aina liian kuuma, joten oppilaat viettivät aikaa puiden varjostamilla alueilla. Aurinko oli kuitenkin jo vahvasti laskussa, joten rannalla viihtyi ilman puunkin varjoa. Järven ranta oli ihan tyhjä, koska kaikki olivat varmaankin sisällä valmistautumassa pitoihin tai pakkaamassa.
”Mitä kello on?” Kysyin Casperilta, joka makasi vieressäni katse taivasta kohden.
”En tiedä. Varmaan jotain seitsemän, koska aurinko laskee”, hän vastasi ja kaivoi taskustaan kellon. Puoli kahdeksan.
”Pitoihin on puolisen tuntia. Ollaan tässä hetki ja mennään sitten”, totesin.
”Kuulostaa hyvältä”, poika vastasi ja huokaisi kovaan ääneen.

Makasimme vasten kuivaa nurmea sanomatta mitään. Oli kaunista katsoa pilvien liikkumista taivaalla, joka alkoi hitaasti muuttua tummemmaksi. Tuntui haikelta, että kesäloma alkaisi, koska en tulisi näkemän Casperia koko kesän aikana. Kirjoittaa toki voisi, mutta se ei tuntuisi samalta. Yhtä aikaa olin kuitenkin niin kovin onnellinen, että olin saanut näinkin hyvän uuden ystävän rinnalleni.

Jokin rasahti kauempana ja säpsähdin hereille. Kierähdin kyljelleni ja ravistin tummatukkaisen pojan hereille viereltäni. En tiennyt kuinka paljon aikaa oli kulunut, mutta auringonlasku oli hävinnyt ja jättänyt taakseen tumman taivaan. Casper ei reagoinut yhtä hätäisesti kuin minä. Hän oikeastaan jäi vain tuijottamaan eteensä kuin koomasta heränneenä. Työnsin käteni hänen taskuunsa ja kaivoin pienen kultaisen taskukellon esille. Sen viisarit näyttivät pelottavasti yhtätoista. Olimme nukahtaneet ulos kolmeksi tunniksi. Ja lukukauden päätöspidot olivat varmasti loppuneet.
”Mitä me nyt tehdään? Meiltä jäi pidot välistä! Saadaan niin jälki-istuntoa!” Parahdin ja nousin lähteäkseni. Casper nousi perässäni ja totesi:
”No aika huonot bileet ne nyt muutenkin on. Sääli vaan et sun ensimmäiset. Eikä ne tähän aikaan enää rangaistuksia jaa. Toivottavasti.”
Pojan puheet eivät kuitenkaan lohduttaneet kauheasti, ja pieni kyynel muodostui silmäkulmaani ja vieri poskelleni kun suljin silmäni.
”Hei älä nyt, kaikki on ihan hyvin. Ei kukaan varmaan huomannut että me oltiin poissa”, hän lohdutti kömpelösti ja taputti olkapäätäni. Nyökkäsin vaisusti ja lähdin kävelemään Casper perässäni linnalle.

Emme olleet ehtineet ovesta pidemmälle kun jokin takanamme kolahti.
”Missäs sitä ollaan oltu?” Kolkko ääni kysyi. Käännyin kannoillani ja näin professori Kalkkaroksen häjyn olemuksen ja sitäkin häjymmän ilmeen.
”Professori minä-”, Casper ennätti sanoa, ennen kuin toinen Voron ääni keskeytti hänet.
”Professori minä voin hoitaa heille viimeisen jälki-istunnon ennen kotiin lähtöä”, Voro sanoi vahingoniloisesti. Kalkaros nyökkäsi myöntävästi vahtimestarille. Meillä ei siis ollu muuta mahdollisuutta kuin seurata Voroa.

Voro johdatti meidät ensimmäisen kerroksen tyttöjen vessaan, Myrtin vessaan.
”Te saatte siivota tämän, koska en jaksa itse kuunnella sen vikinää. Taikaa ette käytä”, hän sanoi ja viittoi lattialuutia kohti. Voro virnisti pahantahtoisesti ja sulki oven jättäen minut kahdestaan Casperin kanssa.
Seisoimme hetken hiljaa kuunnellen Myrtin hiljaista itkemistä. En ollut koskaan ennen käynyt ensimmäisen kerroksen vessassa, koska Felicia oli varoittanut. Nyt minulla oli pieni käsitys mistä syystä.
”Aloitetaanko?” Poika kysyi vaivaantuneena ja tarttui luutaan. Nyökkäsin, otin itsekin luudan ja aloin kuuraamaan lattiaa sillä.

Emme puhuneet paljoa, koska Myrtin ulvominen oli hieman vaivaannuttavaa. Välillä Casper ärähti hieman sille ja käski olemaan hiljempaa, jolloin haamu oli hetken aikaa hiljaa. Pian se kuitenkin päästi korvia riipivän ulvahduksen. Kellon mukaan olimme kuurannut vessan koppeja jo miltei puolitoista tuntia.
”Kuule Myrtti, en haluaisi olla tunkeutuva tai mitään, mutta miksi itket niin paljon?” Kysyin hieman vaivaantuneesti. En tajunnut sen olleen virhe, ennen kuin paha oli jo tapahtunut. Myrtti oli ilmeisesti saanut tarpeensa Casperin lukuisista ärähdyksistä, joten se oli yht’äkkiä noussut vessanpöntöstä ja pärskäyttänyt vettä päälleni. Luuta, joka oli hetki sitten ollut kädessäni roikkui uhkaavasti yläpuolellani. Se tippuisi päälleni minä hetkenä hyvänsä. Vieressäni ollut aivan kuiva Casper tarttui käteeni, ja veti meidät ulos vessasta.

”Kunnossa?” Hän kysyi hätäisesti pitäen yhä ranteestani kiinni. Nyökkäsin ja pyyhin vapaalla kädellä märät hiukset silmiltäni. Onneksi juuri kukaan ei ikinä käyttänyt niitä vessoja, joten saattoi olla pieni mahdollisuus, ettei vesi ollut kovin saastaista.
”Miksi ihmeessä se yhtäkkiä sinulle suuttui, vaikka mä sille oon räyhänny?” Poika vastasi, koska minä en ollut liittynyt aiempaan keskusteluun. Tälläkin kertaa Casper sai tyytyä vain olkien kolahdukseen, koska itse halusin vain äkkiä makuusaliin vaihtamaan vaatteet kuiviin sen sijasta, että jäisimme arvuuttelemaan Myrtin mielen aikeita. Onneksi Casper kuitenkin tajusi minun vihjeeni ja päästi irti kädestäni.
”Nähdäänkö huomenna?” Hän kysyi, johon vastasin nyökkäyksellä.

Matkalla törmäsin onneksi vain professori Lipetitiin, jolle kerroin pikaisesti jälki-istuntomme päättymisen syyn, ettei Voro tai Kalkaros voisi syyttää meitä livistäneen.
Korpinkynsien oleskeluhuone oli melkein autio kun saavuin sisälle. Ihan hyvä vain, koska näin säästyin kaikelta nöyryytykseltä. Muutama kolmasluokkalainen istui takkatulen edessä pelaamassa räjähtävää näpäystä. En jäänyt tarkemmin katsomaan, mutta tuolissa istunut poika näytti olevan Kristian Wheeler.

Päästyäni pimeeseen makuusaliin vaihdoin vaatteet kuiviin. Muut makuusalin tytöt nukkuivat jo, mukaan lukien Susie. Jos meidän välit olisivat edelleen yhtä hyvät, hän olisi jäänyt odottamaan minun saapumistani. Huokaisin hiljaa ja heitin märän kaavun arkun pohjalle. Juna lähtisi huomenna aamulla kymmenen aikoihin, joten nyt olisi hyvä aika pakata arkku. Heitin kaavut yhtenä myttynä kirjojen ja noidankattilan kanssa arkkuun. Sulkakynät ja muun roinan keräsin pöydiltä ja lattialta ja tungin ne väleihin mihin mahtui. Kaikki olisi tietenkin mahtunut helpommin jos ne olisi olleet paremmin järjestelty, mutta kellon lyödessä neljää halusin vain nukkumaan.

Heräsin muiden meteliin aamulla noin puoli yhdeksän aikoihin. Arkut olivat yön aikana hävinneet huoneista todennäköisesti jo junan laiturille. Kävelin Susien ja Marien perässä Suureen Saliin aamiaiselle. Ruoka oli yhtä herkullista kuin aina, mutta minun ei ollut nälkä.
”Eiliset pidot olivat niin upeat”, Marie henkäisi ja haukkasi palan leivästään.
”Ne olivat joo, Edith muuten, missä ihmeessä olit eilen?” Susie sanoi huolettomasti, mutta katseellaan katsoi syvälle sieluuni.
”Olin Casperin kanssa järven lähettyvillä ja jotenkin vaan nukahdettiin”, sanoin hiljaisesti ja tunsin Susien katseen niskassani. ”Ja sitten jouduttiin jälki-istuntoon."
”Se poika ei tee sinulle mitään hyvää. Kaksi kertaa olet ollut hänen takia jälki-istunnossa”, Susie sähähti.
”Se ensimmäinen kerta oli minun omaa typeryyttäni”, puolustelin, mutta lopulta annoin Susielle periksi. Minulle oli ihan sama jos hän tahtoi riidellä juuri ennen kesälomaa. Istuin lopun aikaa hiljaa ja odotin kunnes muut olivat valmiita. Tämän jälkeen kävelin heidän perässä järvelle. En puhunut heidän kanssaan koko matkan aikana järven yli Tylyahon asemalle.

Junan pysähtyessä King’s Crossin asemalle haikeus huuhtoutui mielestäni. Kesällä saisin nukkua niin pitkää kuin ikinä tahtoisin, eikä minun tarvitsisi avata yhtäkään kirjaa. Susietakaan ei olisi pakko nähdä. Ainoa miinuspuoli oli se, ettei alaikäiset saisi taikoa. Muuten olisin varmasti taikonut Michaelille pitkän nenän.
Näin vaaleahiuksisen äitini hymyilevän säteilevästi isäni rinnalla kun juna pysähtyi. Nousin vaunusta ja aloin oitis raahaamaan laukkuani kohti vanhempiani. Kun isäni äkkäsi minut, hän syöksyi luokseni ja auttoi kantamaan laukkuni. Äitini sen sijaan antoi minulle pitkän halauksen. Hetken päästä myös Felicia, Noah ja Michael löysi luoksemme.
”Lähdetäänkö?” Isä kysyi ja työnsi kärryä, jossa lepäsi minun ja Felician matka-arkut. Noah nyökkäsi ja johdatti perheen pylvästä kohti, josta velhoja ja noitia kulki tasaisen väliajoin läpi.
Muun perheen mentyä bongasin Casperin luultavasti äitinsä kanssa. Juoksin tämän luokse ja ensimmäistä kertaa halasin Casperia - hyvästien merkiksi. Tämän jälkeen kävelin hymy korvissa läpi pylvään kohti laituria 9. Nyt olin valmis kesään.

// anteeksi, että tässä kesti näin :( mulla oli toinen tarina valmiina aika kauan, mutta en jotenkin ollut tyytyväinen siihen. Päätin sit vaan hypätä lukukauden loppuun kun en saanu mun juonta jotenkin lähtemään... Päätin sit kokonaan kirjottaa tän uuden tarinan keskellä yötä :D en nyt tiiä oliko hyvä suoritus kun väsyttää niin paljon.
Voisitko siirtää Edithin 2. vuosiluokalle? Laitan myöhemmin tänään päivityksen Edithin tiedoista sitten :) kiitos kärsivällisyydestä mun kohdalla <3

Vastaus:

Eipä mitään, pahoittelut että myös kommentoinnissa on kestänyt! Siirsin Edithin toiselle luokalle! :) Tämä tarina tiivisti hyvin vuoden jälkeiset fiilikset. En enää muistanut ihan kaikkea, mitä Edithin ensimmäisenä vuonna oli tapahtunut, mutta oli hauskaa palata Casperin seuraan - hän oli niin mielenkiintoinen hahmo edellisessä tarinassa! Tällä kertaa Casper oli hieman vähemmän sarkastinen, mutta toisaalta tilanteet joihin he joutuivat eivät olisi olleet yhtä sopivia sen tyyppisille kommenteille. Ehkä juuri Casperin tavallisen luonteen tuntien hänen kömpelö yrityksensä lohduttaa Edithiä oli jotenkin hellyyttävä! Täytyy kyllä myöntää, että Susien sanoissa on jotain perää: Edith on joutunut Casperin kanssa muutamiin ongelmatilanteisiin. Ei ystävä kuitenkaan reilu ollut, ja aloin jo vähän toivoa, että Susie jossain vaiheessa joutuisi kohtaamaan ennakkoluulonsa Luihuisen tupaa kohtaan. Lopputunnelmat olivat osaksi vähän surulliset, koska Edith oli omien luokkalaistensa kanssa huonommissa väleissä, mutta onneksi Edith itse ei ollut kovin surullisella päällä. Monesti vuorosanan jälkeen johtolause alkoi isolla kirjaimella, se olisi vielä hyvä oikeinkirjoituksen vuoksi korjata pieneksi. Muutaman kerran "joka" oli "mikä" sanan paikalla. "Joka"-sanaa käytetään silloin, kun sivulause viittaa viimeiseksi mainittuun sanaan. "Mikä" taas useimmiten viittaa koko päälauseeseen. Siis näin:
"Pyörittelin menneitä hetkisen aikaa mielessäni, minkä jälkeen päätin..." Jään innolla odottamaan miten Edithin toinen kouluvuosi alkaa! :')

Saat 8 kaljuunaa, 18 tuparia sekä Saapastelija-, Humfrey Tupru- ja Matkantaittaja-merkin!
Aurelia » 8.8.

Nimi: Kristian Wheeler, Korpinkynsi

18.07.2018 00:06
Luku 34
~Vastaukset eivät kasva puissa, Kristian~

Olin paniikissa. Joululoma loppui, ja samoin teki myös tammikuu siirtyen sivuun helmikuun tieltä. Olin odottanut helmikuun saapumista pelonsekaisissa tunnelmissa. En toisen koetuksen takia (vaikka rehellisesti sanoen se ei kyllä helpottanutkaan tilannetta), vaan ystävänpäivän takia. En todellakaan odottanut innolla ystävänpäivää, varsinkaan siksi, että Olivier oli vältellyt minua joulutanssiaisista asti, ja niistä oli kuitenkin jo lähemmäs kaksi kuukautta.Sitä paitsi, se tarkoitti sitä, että toiseen koetukseen oli jäljellä vain kymmenen päivää, enkä ollut päässyt puusta pidemmälle sen hemmetin vihjeen selvittämisen kanssa.

Ystävänpäivää edeltävänä iltana istuin Deageilan kanssa kirjastossa. Yritin parhaani mukaan selvittää, mitä koetuksessa voisi mahdollisesti olla vastassa, mutta keskittymiskykyni oli lähtenyt jonnekin lomalle. Paras ystäväni sen sijaan näytti lukevan jotakin. Ei minulla ollut mitään käryä siitä, mitä hän luki, mutta hän näytti todella keskittyneeltä hänen silmiensä liikkuvan riviltä riville tytön kääntäessä vinhaa vauhtia sivua.
“Mitä sä luet?” kysyin huokaisten laskiessani pergamentinpalan pöydälle.
“En mitään oikeastaan. Yritän vain etsiä jotakin loitsua millä nuo kirjaimet voisi saada järjestykseen tai koodin purettua”, hän vastasi vilkaisematta minuun. Kohotin häkeltyneenä kulmakarvojani
“Kirjaimet järjestykseen?”
“Jep. Mä ajattelin et ne vois olla jonkinlaisia anagrammeja tai salakieltä”, tyttö hymyili. Nappasin pergamentinpalan pöydältä ja luin sen vielä kerran - ei kaksi kertaa - uudestaan.

Lokel soi kirmeksi kevään piski
ja ruokina on mikon karamelli
sunin tyytyä nämne äskeistä lyö
Tämi valita niteen

melko hetta sata asteli ari
yski isolle jake jalot teille

Rehdikii
Tai siteeraa just pulaa

“Tietysti! Olen yksi idiootti!” kiljahdin. “Deageila, sä olet nero!” Deageila sihahti mnulle terävästi, mutta tyttö näytti läpeensä tyytyväiseltä itseensä.
“Taidat oikein haluta jälki-istuntoa?” hän mutisi. “Mutta kiitos. Nyt jos löydän jonkun loitsun-”
“Ei sun tarvitse, me voidaan ratkaista se yhdessä”, vastasin toiveikkaasti.
“Hyvä on. Se olisi vain ollut nopeampaa”, Hän huokaisi ja laski kirjan alas. “Mikä on ensimmäinen sana?”
“Lokel”, sanoin. Toistin sanan muutamia kertoja päässäni sekoittaen kirjaimia keskenään. “Olisiko se mahdollisesti kello?”
“Se voisi olla, luulisin”,Deageila vastasi ja raapi leukaansa niin kuin aina tytön miettiessä ratkaisua johonkin pulmaan. “Seuraavat sanat ovat ‘soi’ ja öh… kirmeksi… hmm… Ah! ‘merkiksi’!”
“Seuraava on kevään piski”, totesin ja raavin niskaani. “Onko siinä kaksi vai yksi sanaa? Kun anagrammin ratkaisee?”
“En ole ihan varma”, Deageila vastasi. “Jos puhetta on kellosta ja soimisesta jonkin merkiksi, se voisi olla ‘keskipäivän’.”
“‘Kello soi merkiksi keskipäivän’...Eli koetus alkaa puoliltapäivin?” Sanoin. Tunsin itseni hieman helpottuneeksi, kun siansaksa alkoi vihdoin hellittää.

Noin tunnin jälkeen koko loru oli ratkottu. Sitä mukaa, kun olimme ratkaisseet sanoja kirjoitimme ne ylös, ja nyt sanat olivat ymmärrettäviä. Niiden tarkoitus oli kuitenkin vielä hämärän peitossa.
“Siinä sanotaan, että ‘Kello soi merkiksi keskipäivän ja aurinko on korkeimmillaan’”, Sanoin kun kävimme kertaalleen vihjettä läpi. “Eli koetus alkaa kello kaksitoista.”
“Joo, ja ‘sinun täytyy mennä löytääksesi mitä vaalit eniten’ -Mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. Mitä sä vaalit?” Hän lisäsi katsoen minua.
“Emmä tiiä, mun arvoja? Ystäviä ja perhettä? Sua ja.. Ja Olivieria, luulisin”, vastasin. Deageila kohautti harteitaan.
“En mä usko että se siihen liittyy… Ehkä se kerrotaan ennen kuin koetus alkaa?”
“Joo, no toivottavasti”, tuhahdin. “Paljon helpompi löytää jotain, jos tietää mitä etsii, eikö?”
“Niin kai”, hän nauroi, “‘Kolme haastetta erilaista’-”
“‘Yksi jokaiselle ottelijalle’”
“Ja viimeisessä säkeistössä lukee: ‘Kiirehdi tai aarteesi paljastuu’. Siitä jää vähän sellainen kutina, kuin nämä aarteet olisivat jonkinlaisia salaisuuksia”, Deageila mutisi.Hän tuijotti minua vakavana suoraan silmiin ikuisuuden. Tai no, ei nyt ihan niin pitkää aikaa, mutta hänen tuijotuksensa sai minut tuntemaan oloni hieman epämukavaksi.
“Kakista ulos”, hän komensi hieman ilkikurinen katse smaragdinvihreissä silmissään, “Mikä on synkin salaisuutesi?”
“Eihän mulla edes ole mitään synkkää salaisuutta”, tuhahdin silmiäni pyöräyttäen. “Ja siitä kiitos kuuluu sille rätyhääjälle. Tai sille, joka kieli meistä Olivierin vanhemmille. Koko koulu tietää minun olevan-”
“Älä viitsi Kristian. Sä oot vasta kolmetoista, et sä sitä vielä voi niin varmaks tietää”, Tyttö kiirehti keskeyttämään ja nousi ylös. Hän korjasi silmälasiensa asentoa alkoi keretä tavaroitaan pöydältä.
“Minne sä menet?”
“Nukkumaan, Kristian. Vaikka huomenna onkin ystävänpäivä, tunnit on ihan normaalisti. Ja tuskin edes professori Punurmio saarnaa meille rakkaudesta”, hän pudisti päätään hymyillen.
“Psh, nyt kun sanoit, mä oon ihan varma, että hän ennustaa tulevat pariskunnat heti ensimmäiseksi, ja sen jälkeen taikajuomien kaksoistunnilla Kalkaros opettaa meitä tekemään lemmenjuomaa”, virnistin. Ystäväni kikatti ja heilautti vapaata kättään.
“Öitä”, hän huikkasi kävellessään kohti kirjaston ovea.

Usko tai älä, mutta minä olin oikeassa. Professori Sibylla Punurmio tosiaan ennusti ketkä meistä tulisi tulevaisuudessa rakastumaan ja menemään keskenään naimisiin. Deageilalle tulevaksi rakkaudeksi määrättiin hiljainen ja ujo kiharapäinen Finnian Wilson, ja minulle professori tarjosi sievää, kultakutrista Nellie McKenzietä. Kun hän sanoi sen, hymyilin vain autuaasti, kunnes kuiskasin Deageilan korvaan: “Muuten hyvä, mutta väärät värkit.” Tyttö lähestulkoon ulvoi naurusta ja hakkasi nyrkillä pöytää naurunkyyneleiden valuessa hänen silmistään.

Tunnin jälkeen käytävillä ystävänpäivän tunnelma oli lähes käsinkosketeltavaa. Erisävyiset, vaaleanpunaiset paperilappuset olivat leikattu sydämen muotoon ja loihdittu lentämään edestakaisin. Jotkut lähettivät pieniä rakkauskirjeitä paperilennokkien muodossa, ja muutamat pariskunnat vaihtoivat suukon jos toisenkin. Vaaleanpunaista ei ollut vain paperilapuissa. Olin melko varma, että joku oli langettanut loitsun, jonka ansiosta kaikki näytti siltä, kuin olisi katsellut ruusunpunaisten linssien läpi. Huokaisin, sillä vaikka kaikki olikin ihanaa ja suloisen possunpinkkiä, minun mieltäni mustensi Olivier. Meidän pitäisi jutella, mutta en tiennyt, miten saisin hänet kiinni, kun hän ei ilmeisesti halunnut olla edes samassa tilassa minun kanssani. Jokin keino oli pakko olla. Ihan pakko.

Ja keino kävelikin minua käytävällä vastaan. Luihuisen vihreään sonnustautunut pikkuveljeni käveli kahden ystävänsä kanssa vasten valtavirtaa, joka kiirehti kohti lounasta. En jäänyt sen enempiä ihmettelemään Sylvestern outoa kulkusuuntaa, vaan pysäytin tämän muina miehinä.
“Kristian, mitä sä teet?” poika sähisi minulle. Pyöräytin vain silmiäni jättäen hänen asenteensa omaan arvoonsa.
“Mä tarvin sun apua.”
“No tarvitse ihan rauhassa”, hän tiuskaisi. “Mulla on vähän kiire.”
“Sun ei tarvitse kun sanoa Olivierille yks lause, onko se liikaa vaadittu?” ärähdin hiljaa. Minkä ihmeen takia Sylvester käyttäytyi kuin mulkku aina ollessaan ystäviensä seurassa? Hän piti minua jotenkin alempiarvoisena. Ei se ainakaan verisäätyyn liittynyt, sillä hän oli aivan yhtä puoliverinen kuin minäkin. Enkä uskonut, tai halunnut uskoa, sen liittyvän hänen kaavussaan komeilevaan Luihuisen rintamerkkiin.
“Mitä mun sille pitää sanoa?” hän huokaisi ärtyneenä. “Mä katon jos nään sitä.”
“Sano hänelle, että tulee lehmuksen luo päivällisen jälkeen. Äläkä sano, että mä pyysin.”
“Minkä lehmuksen?”
“Olivier tietää kyllä”, vastasin ja päästin veljeni menemään. Nokka pystyssä hän marssi luihuisystäviensä luo aivan, kuin olisin ollut vain jokin vähäpätöinen eläin. Poika oli vasta yksitoista, ja silti käyttäytyi, kuin olisi minua vanhempi. Tai ainakin hänestä oli tullut nokkava, jos ei muuta.

Kalkaros ei opettanut meitä valmistamaan lemmenjuomia, eikä hän muutenkaan ollut oikein innoissaan ystävänpäivästä. Tai siltä se ainakin vaikutti, sillä professori näytti tavallistakin happamammalta ja epäystävällisemmältä rasvaisten hiustensa alla.Koko pitkän ja epämiellyttävän kaksoistunnin ajan hän piikitteli oppilaita sen minkä kerkesi, ja tuntien viimein päätyttyä, en taatusti ollut ainoa, joka huokaisi helpotuksesta. Useammat oppilaat karkasivat luokasta saman tien, ja minä olin niitä onnekkaita, jotka löysivät tiensä pois ensimmäisten joukossa. Oppilasvirta oli niin suuri ja voimakas, että pelkäsin pienen kokoni puolesta jääväni lauman jalkoihin. Onneksi kuitenkin Deageila turvasi pitkänä selustaani, enkä siis tallautunut muiden alle. Tätä vartenhan ystävät olivat.

Lunta satoi hiljalleen pikimustalta taivaalta laskeutuen kauniin valkoiseksi, mutta pirullisen petollisena jääksi sulaneen lumen pinnalle. Kielletyssä metsässä puusto oli kuitenkin niin tiheää, että maa oli lähes yhtä mustaa kuin ympäröivä pimeyskin. Vaikka lehmus ei sijainnutkaan kauhean syvällä metsässä, olin silti varpaillani. En tahtonut jäädä kiinni ja joutua ongelmiin, enkä varsinkaan tulla ihmissuden syömäksi. Sen lisäksi aloin hiljalleen olla varma siitä, että Olivier ei tulisikaan. Olin odottanut häntä jo parikymmentä minuuttia, eikä poikaa näkynyt mailla eikä halmeilla. Ehkä Sylvester ei välittänytkään viestiäni tai ehkä Olivier arvasi, että se viesti olisi minulta ja siitä syystä hän ei-

Jokin rasahti. Pomppasin ilmaan kolme jalkaa ja käännyin katsomaan äänen suuntaan vetäen ebensauvani taskusta. Vähitellen pimeydestä alkoi muodostua tumma, pitkä hahmo joka lähestyi lähestymistään. Osoitin epämääräistä hahmoa taikasauvallani, valmiina vaikka kiroamaan tulijan.
“Valois”, hän - tai se - sanoi. Hänen sauvansa kärkeen syttyi kelmeä valo, joka valaisi tulijan kasvot. Se oli Olivier.
“Olivier-”, minä aloitin, mutta poika keskeytti minut saman tien.
“Kris, ennenkö sä alat edes pyytelemään anteeksi, niin älä”, hän sanoi. “Mä tajuun kyllä, enkä mä ole sulle vihanen.”
“Miks sä sitten-”
“Oon vältelly sua vai?”
“No, niin.”
“Koska mä yritän päästä Yvonnen suosioon takaisin. Kun mä pääsen, mä pääsen mun vanhempien suosioon ja saatan saada joitain asioita selville”, Olivier kertoi hieman anteeksipyytävään sävyyn.
“Mitä asioita?” kysyin. Muistin juuri, kuinka jokin aika takaperin Olivier oli jutellut siskonsa kanssa. He olivat puhuneet jotain Phoboksesta - siitä eräästä pimeyden velhosta - ja äidistäni.
“No, vähän niistä näistä. Sellasia aika tärkeitä juttuja liittyen mun sukuun.”
“Ja varmaan vähän munkin sukuun”, lisäsin kuulostaen vähän turhan syyttävältä. Olivier hieroi niskaansa ja irvisti.
“Vähän niinkuin joo”, hän vastasi.
“Miten sä tiedät? Siis mun äidistä. Miten sä tiedät mun äidistä sellasia asioita, joita mä en tiedä?”
“Täh?”
“Mä kuulin kun sä puhuit kerran Yvonnen kanssa”, vastasin. “Ja se jäi häiritsemään mua.” Olivier otti aikansa, kunnes avasi suunsa.
“Sä tiedät, ettei mun ja sun vanhemmat oikein tuu toimeen keskenään, enkä mä tiiä tiiätkö sä, mutta sun äiti-”
“Oli kai Phoboksen seuraajia?”
“No, niin. Ainakin näin mä oon ymmärtänyt”, Olivier totesi mietteliäästi. Tunsin oloni hieman petetyksi, sillä Olivier tiesi näistä asioista enemmän kuin minä, vaikka ne koskikin minun perhettäni.
“Miten-” aloitin jo uutta kysymystä, mutta Olivier painoi kätensä suulleni.
“Vastaukset ei kasva puussa, Kristian”, hän sanoi napakasti jääden katsomaan minua silmiin sauvalampun hohtaessa. Hänen kätensä oli kylmä, mutta hänen katseensa oli lämmin.
“Joskus niitä pitää etsiä itse.”

Olin ikävöinyt sitä. Hänen katsettaan, hänen kosketustaan ja hänen läsnäoloaan. Olin ikävöinyt Olivieria. Hänen lähellään pakkasesta huolimatta minun oli lämmin. Siksi vilkaisin rannekelloani, ystävänpäivää oli vielä jäljellä.
“Olivier kuule. Tänään on ystävänpäivä”, mutisin pojan kättä vasten. Oliver laski kätensä suultani, ja kalvakassa valossa hän näytti hieman kysyvältä.
“Ja mä oon halunnut sanoa tän jo aika kauan”, lisäsin. Yhtäkkiä tuhatpäinen perhosparvi pyrähti lentoon vatsassani. Poika ei sanonut mitään. Ihan kuin hän olisi odottanut minun jatkavan. Ja minä jatkoin.
“Mä tykkään susta paljon ja…”
“Ja?” Olivier kuiskasi hymynkare huulillaan.
“Haluaisitko sä… olla… mun…” Olivierin hymy leveni. Hänen ilmeestään huomasi, että hän saattoi arvata mitä olin sanomassa. Ainoa ongelma oli vain se, että sanat takertuivat kurkkuuni kuin pähkinä, enkä saanut viimeistä sanaa sanottua.
“Poikaystävä?” Olivier auttoi minua vihdoin. Vaikka oli kylmä, poskiani kuumotti.
“Niin”, kuiskasin. “Haluatko sä olla mun poikaystävä?” Luihuispoika sammutti sauvalamppunsa, ja pimeyden turvin kietoi käsivartensa ympärilleni sulkien minut lämpimään syliin.
“Joo”, hän kuiskasi korvaani hymyn kuultaen hänen äänestään.

//No tämäpäs… venähti :’D

Vastaus:

Ihanan romanttinen loppu! Minäkin olen ikävöinyt hetkiä Olivierin kanssa! Pidin tästä tarinasta muutenkin ehkä eniten tähän astisista (en tosin tiedä, sanonko näin joka kerta), sillä vihdoinkin alkaa tuntua siltä, että palaset loksahtelevat vähitellen kohdalleen! Juuri juonellisista syistä tämä tarina toimi erinomaisesti, kun Phobos palasi mukaan Olivierin kautta - Phoboksen ja Kristianin perheen menneisyyden mysteeri alkaakin olla lempiasiani tarinassa, tietenkin Olivierin lisäksi. Juuri tämä hetki ja kyseisen mysteerin edistyminen tuntuivat siltä, mitä on saanut pitkään odottaa, joten oli tyydyttävää lukea niistä! Keskustelu oli lisäksi todella vangitseva: keskeytetyt lauseet toivat jännitettä, puhumattakaan poikien tunteista ja taustalla vaikuttavasta salakuunnellusta keskustelusta, jonka suuntaan puhe sitten etenikin. Pidin erityisesti siitä, että Kristian sanoi "ja varmaan vähän munkin sukuun" syyttävään sävyyn. Olin täysin Kristianin puolella siinä kohtaa, syyttävä sävy oli täysin ansaittua, mutta onneksi Olivier ei vältellytkään aihetta. Kohtaus olikin tarinan tähtihetki, siinä oli sopivasti jännitettä ja silti sekä lukija että Kristian saivat haluamiansa vastauksia! Arvoituksen selvittäminen oli kekseliäs, vaikka se jäikin loppuosan varjoon, ja Sylvesterin käytös on yhä toinen kummastuttava mysteeri. Entistäkin hypnotisoituneempana jatkoa odotellen!

Saat 9 kaljuunaa, 22 tuparia sekä Mysteerimetkuilija-merkin!
Aurelia » 26.7

Nimi: Amanda Dawson

17.07.2018 20:32
“Koskakohan Amanda herää? Meidän pitää lähteä pian Suureen saliin.”
”Herätetään se. Mä voisin kiskaista peiton sen päältä…”
”Odotetaan vielä hetki, Sindra.”
Ahh. Ihana herätys. Kolme tyttöä kinastelee parhaasta tavasta herättää minut. Okei, pelkästään Sindra aikoi herättää minut, ja hänkin todennäköisesti vain pelleili. Mutta silti.
Oli neljäs päiväni Tylypahkassa. Päivät olivat sujuneet kommelluksitta, vaikka olinkin onnistunut kaatamaan yrttitiedon tunnilla liejulehvän ruukkuineen maahan. Muutenkin olin selvinnyt ihan hyvin tämän päivän aamuun asti. En viitsinyt heti nousta sängystä, vaan jäin makaamaan lämpimien peitteiden alle.
”Ei tarvii ruveta kiskomaan peittoja, mä nousen ihan itse”, sanoin lopulta ja kiemurtelin pois peiton alta.
”Huomenta, unikeko”, Diana sanoi ilkikurisesti. Minä heitin häntä tyynyllä.
Olisin saanut tyynystä takaisin, mutta Katie, joka oli istunut tuolilla lukemassa kirjaa nimeltä ”Pimeyden otuksia”, nosti kätensä ilmaan ja huudahti:
”Hei, tyypit! Rauha!”
Diana sinkosi tyynyn takaisin päin kasvojani ja sanoi:
”Okei, okei…”
Mulkaisin Dianaa ”murhanhimoisesti” ja menin hakemaan kaavun kaapistani. Muut jatkoivat puheitaan, Sindra Puuskupuhin paita väärin päin ja Diana housut hameen päällä.
Minä pukeuduin koulupukuun oikein ja aion sanoa Sirolle heipat. Mutta olin sanoa ”hei hei” tyhjälle päiväpeitteelle.
”Missä Siro on?!” huudahdin.
Kaikki muut kääntyivät katsomaan minuun. Jopa Katie kohotti katseensa kirjastaan.
”Jätimmekö oven auki?” Lucy kysyi. Katsoin huoneemme ovea. Se oli visusti kiinni.
”Onko kukaan käynyt tänään huoneemme ulkopuolella?” Katie kysyi vuorostaan.
Kaikki pudistivat päätään.
”Eikös se eilenkin ollut päässyt ulos selittämättömällä tavalla?” Sindra kysyi. Nyökkäsin hitaasti.
”Oli miten oli, meidän pitää nyt mennä aamiaiselle”, Lucy sanoi.
Olisin halunnut lähteä etsimään Siroa, mutta tiesin, että Lucy oli oikeassa.
Niinpä kävelimme Suureen saliin emmekä eksyneet kertaakaan. Aamiaisen jälkeen pitikin jo kiiruhtaa Taikuuden historian tunnille.
Professori Binns ei kuitenkaan ehtinyt aloittaa pitkäveteisiä puheitaan, kun professori McGarmiwan ääni kaikui luokassa:
”Koulumme keittiöstä löydettiin tänä aamuna raidallinen, solakka naaraskissa. Sen omistajaa pyydetään tulemaan rehtorin kansliaan hakemaan lemmikkinsä.”
Muut Puuskupuhit katselivat ympärilleen odottaen, että jotain ihmeellistä tapahtuisi. Kun mitään ei kuitenkaan tapahtunut, oppilaat vain jatkoivat ikkunoista ulos tuijotteluaan ja haaveiluaan. Mutta minä ja Lucy emme jatkaneet puuhiamme vaan katsoimme toisiamme.
”Voisikohan se olla…” Lucy sanoi mietteliäästi.
”Saattaahan se olla Siro!” huudahdin innostuneena. Viittasin innostuneena.
Professori Binns kuitenkin vain aloitti muistiinpanojensa lukemisen eikä huomannut, että viittasin. Lopulta rykäisin ja sanoin varovasti:
”Öhh… professori Binss?”
Binss kohotti katseensa paperinipustaan.
”Niin… öhh…” hän sanoi.
”Olen Amanda Dawson”, sanoin. ”Minun pitää käydä rehtorin kansliassa.”
”Selvä, neiti Dovether”, professori Binss sanoi ja jatkoi muistiinpanojaan.
”Dawson”, korjasin ja nousin pulpetistani. Tunsi luokkatoverieni katseet selässäni kun kävelin ovelle.
Kun astuin ulos luokasta ja suljin oven perässäni, tajusin, ettei minulla ollut hajuakaan, missä rehtorin kanslia oli. Kaikki opettajat ja oppilaat olivat luokissa ja aaveetkin olivat jossain. Juuri kun olin pohtimassa, keneltä voisin kysyä reittiä rehtorin kansliaan, kuulin takaani äänen:
”Eikös sinun pitäisi olla tunnilla?”
Kiepahdin ympäri. Edessäni seisoi mies, jolla oli takkuinen tukka ja joka silmäili minua voitonriemuisesti. Tunnistin tämän vaivoin Argus Voroksi, Tylypahkanvahtimestariksi.
”Ollaankos sitä pulassa”, Voro myhäili tyytyväisenä luullen, että olin yrittänyt lintsata tunnilta. Sitä minä en ikimaailmassa tekisi!
Keräsin kaiken rohkeuteni ja sanoin:
”Ei olla.”
”Mitä?” Voro äyskähti.
”En minä ole pulassa. Minä en todellakaan yritä lintsata, vaan minun pitää mennä rehtorin kansliaan”, selitin yhteen hengenvetoon.
”Lähettikö opettaja sinut?” Voro kysyi epäilevästi.
”Ei, vaan lemmikkini on siellä”, vastasin.
Voro pohti hetken ja sanoi sitten:
”Hyvä on, mennään rehtorin kansliaan. Mutta auta armias, jos rehtori ei ole kuullutkaan mistään lemmikistä!” Voro sanoi uskoen, että olin yrittänyt huijata häntä päästäkseni pinteestä.
Voro lähti nilkuttamaan eteenpäin ja minä seurasin tyytyväisenä perässä. Olin saanut opaan kysymättä. Eihän minulla mitään hätää ollut, kun lemmikin omistajaa oli nimenomaan pyydetty tulemaan rehtorin kansliaan.
Käveltyämme jonkin aikaa saavuimme kivipatsaan luokse.
”Suklaasammakko!” Voro sanoi ja kivihirviö hyppäsi pois tieltä. Astuimme ovesta sisään ylöspäin liikkuvaan kierreportaikkoon, joka vei meitä kohti rehtorin kansliaa.

// Onnistuin taas aikailemaan ikuisuuden, pahoittelut siitä…

Vastaus:

Ei haittaa, itsellänikin on viime aikoina ollut kiireitä enkä siksi ole päässyt kovin usein päivittämään! :) Mukavaa, että Siro pysyy edelleen vahvasti tarinassa mukana! Ajattelin ensin, että kissat yleensä löytävät tiensä takaisin, mutta Tylypahka on toisaalta todella iso ja mystinen paikka... Ja sen todistaakin se, että kissa oli löytänyt tiensä keittiöön! Hauska ajatella, miten keittiön kotitontut ovat mahtaneet reagoida kissaan. Alussa oli mukavaa naljailua ystävysten välillä - itse vihaan sellaista herätystä, että peitto vedetään pois päältä! Binnsin oppitunnit ovat aina hauska tapahtumapaikka jännittäville tapahtumille, kuten tässäkin, kun yleensä niin tylsä tunti keskeytyi tällä tavoin. Jännittävää, että Amanda pääsee jo rehtorin puheille, ja loppu jätti odottamaan jännityksellä, mitä tulee tapahtumaan! Se tulee ainakin olemaan kivaa, että Voro saa nenilleen kun kuulee Amandan puhuneen totta. Jos keittiöstä löytynyt kissa nyt sitten on Siro. Kuvailua ja yksityiskohtia olisi voinut olla tarinassa hiukan lisää, vaikkapa käyttämällä kuvailussa muitakin aisteja kuin näköaistia. Jälleen oikein hyvä jatko tarinalle!

Saat 5 kaljuunaa ja 15 tuparia!
Aurelia » 26.7

Nimi: Charlotte Cooper, Puuskupuh

14.07.2018 15:47
Luku 13
|| Arkea ||

Muudonmuutosten tunti läheni loppuaan. Kaikilla sujui huomattavasti paremmin kuin viime kerralla, jolloin oli pitänyt muuttaa tulitikku neulaksi. Olin ensin odottanut tunneilta pelkkää teoriaa, mutta oli paljon kiinnostavampaa opiskella näin.
Tänään oli jo kolmas päivä Tylypahkassa. Minun täytyisi pian lähettää kirje vanhemmilleni, jotta isän ei tarvitsisi huolestua turhasta. Tiesin kyllä, että äiti luotti minuun ja tiesi minun pärjäävän täällä. Minun täytyisi ilmeisesti lainata koulun pöllöä, jotta saisin kirjeen lähetettyä.
Mia tökkäsi kylkeäni viereisessä pulpetissa ja sai tökkäisyllään minut ähkäisemään hivenen hämmästyneenä. Sain osakseni muodonmuutosten opettajan Minerva McGarmiwan tiukan katseen. Katsahdin kysyvänä Mian suuntaan. Mia kuitenkin odotti, että professori McGarmiwa käänsi katseensa säheltäjä-Edwardiin - joksi kaikki häntä kutsuivat, sillä poika onnistui aina säheltämään jotakin muuta kuin olisi pitänyt - joka oli onnistunut kaatamaan mustepullonsa vierustoverinsa kirjalle.
"Sinä vain tuijotit eteenpäin etkä tehnyt mitään. Olitko omissa ajatuksissasi?" Mia sihahti niin hiljaa, että hyvä kun sain edes selvää hänen sanoistaan.
"Ai, ajattelin vaan kirjettä, kun sellainen pitäisi lähettää kotiin lähiaikoina", sanoin, mutta turhan kovaäänisesti. Professori McGarmiwa kääntyi suuntaani.
"Neiti Cooper", muodonmuutosten opettajamme totesi varoittavaan sävyyn. Tiesin kyllä mitä tapahtuisi, jos puhuisin toisen kerran - professori McGarmiwa ottaisi varmasti Puuskupuhilta tupapisteitä pois. Enkä minä halunnut menettää pisteitä.
"Taikaputsis!" nainen sanoi ja osoitti säheltäjä-Edwardin vierustoverin musteen tahrimaa kirjaa puhdistaen kirjan jälleen entiselleen. Täytyisi muistaa sotkun sattuessa taikaputsis.
Tunnin loputtua kiirehdimme Mian kanssa ulos luokasta. Jade ja Susan liittyivät seuraamme hetken päästä, kun seuraavana oli vuorossa lounas.
"Näittekö Mirandan ilmeen, kun Edward kaatoi sen musteen hänen kirjalleen?" Jade tirskui. "Miranda haluaa varmasti vaihtaa jo paikkaa serkkunsa vierestä. Kyllä Edward ihan hauskaa seuraa on, mutta hänen seurassaan ei voi välttyä ikävyyksiltä."
"Mutta ei Edward sille mitään voi", Susan sanoi hivenen puolustelevasti. Huomasin tytön kasvoilla paikoittain punaa, mutten ehtinyt tarkastelemaan hänen kasvojaan sen enempää, kun Susan käänsi jo katseensa pois.
"No ei tietenkään voi! Sehän se tästä hauskaa tekeekin!" Jade naurahti. Hymähdin itse vain huvittuneena. Huomasin Williamin - pojan, jonka syliin olin ensimmäisenä päivänäni aamulla törmännyt - ikäisten luihuisten valuvan ulos läheisestä luokasta. Huomasin pian Willin heidän joukossaan - harmi vain, ettei Will huomannut minua. Olin yrittänyt päästä hänen seuraansa, sillä hän vaikutti luihuiseksi todella ystävälliseltä. Hänen ympärillään vain pyöri ilkeitä luihuispoikia sekä -tyttöjä, jotka haittasivat tapaamistamme. Tuhahdin.
"Charlotte?" Mia havahdutti minut takaisin maan pinnalle.
"Joo, joo. Kuulolla ollaan", naurahdin huvittuneena.

Lounaan jälkeen olimmekin jo kiiruhtamassa loitsutunnille. Olin Mian, Jaden ja Susanin kanssa jo astumassa sisään luokkaan, kun mahassani muljahti inhottavasti.
"Mia", sanoin hätääntyneenä, "muistatko sen läksyn, jonka Lipetit antoi viime kerralla? Se piti olla kaksi pergamenttikääröä pitkä ja... palauttaa tänään."
Mia nyökkäsi kuin asia olisi ollut itsestään selvä. Pudistelin hätääntyneenä päätäni. Hienoa, olin unohtanut pergamenttikääröt makuusaliin vuoteelleni, kun olin vielä viimeistellyt sen.
"Minun pitää mennä!" huudahdin ja lähdin juoksemaan hiljattain tyhjentyvää käytävää pitkin. Kuulin kuinka Mia huusi takanani nimeäni, mutten välittänyt. En tiennyt kumpi oli isompi rike; se, että olisin jättänyt läksyni makuusaliin ja ollut hakematta sitä vai se, että myöhästyisin tunnilta hakiessani sen.
Pergamenttikääröt käsissäni lähdin juoksemaan jo hengästyneenä takaisin luokkaa kohden, missä loitsutunti pidettäisiin. En ollut ehtinyt kauaskaan, kun Mia juoksi minua vastaan.
"Mia? Mitä sinä täällä teet? Sinun pitäisi olla tunnilla!" sanoin ja jatkoin juoksua saaden Mian vierelleni.
"Lähdin etsimään sinua", Mia sanoi ja väläytti pienen hymyn, "ja nyt kiirettä! Olemme jo myöhässä!"
"Mutta Mia! Nyt sinäkin myöhästyt! Minun takiani! Sinä - sinä et olisi saanut", sanelin ystävälleni toruen, vaikka olin hyvin otettu hänen sanoistaan.
Ryntäsin hengästyneenä sisälle loitsujen luokan ovesta Mia perässäni. Professori Lipetit oli jo opettamassa muuta luokkaa ja kääntyi nyt meihin päin.
"Olette myöhässä", pienikokoinen velho totesi meille. Nyökkäsin.
"Viisi pistettä pois Puuskupuhilta", professori Lipetit sanoi ja hänen sanojensa myötä sain Mian kanssa osaksemme katseita. Viisi pistettä. Ei se nyt niin suuri luku ollut, mutta jokainen halusi, että oma tupa voittaisi tupamestaruuden. Ja jos näin sattuisi useamminkin, viisi pistettä olisi jo iso luku.
Asetuin paikalleni ja avasin Loitsujen käsikirja ykkösen auki siltä sivulta, jonka Ben neuvoi toisella puolellani avaamaan. Näytin sivun Miallekin, jotta hänkin avaisi kirjansa samalta aukeamalta.
"No niin, älkääpä sitten unohtako näpsäkkää ranneliikettä, jota olemme harjoitelleet. On myös tärkeää sanoa taikasanat oikein!" professori Lipetit kertoi kirjapinonsa päältä. Ja niin tunti jatkui.
Kun tunti loppui, jätättäydyin tahallisesti viimeiseksi. Muiden poistuttua kävelin varovaisesti valkoisen hiuspehkon omaavan professorin luokse ja rykäisin kertaalleen.
"Professori Lipetit?" aloitin. Pienikokoinen velho nyökkäsi.
"Anteeksi se myöhästyminen. Olin unohtanut sen antamasi läksyn makuusaliin ja-"
"Sellaista sattuu", oli ainut mitä Filius Lipetit sanoi, kunnes kääntyi paperipinon seuraan. Kävelin ulos luokasta, jossa Mia jo odottikin. Hän oli varmaan arvellut, että olin jäänyt selittelemään myöhästymistäni.
"Miten meni?" Mia kysyi hymyillen. Kohautin olkiani, haroin hiukset pois kasvojen edestä ja lähdin kävelemään suuntanani seuraavan tunnin luokka.

//Teki mieli kirjoittaa ihan vain näin tavallisesta koulupäivästä, joten minäpä kirjoitin. ':D

Vastaus:

Tylypahka on niin taianomainen paikka, että tavallisistakin koulupäivistä on aina ihana lukea! :') Muutenkin mukava kuulla, että seurasit inspiraatiota ja kirjoitit siitä mistä teki mieli! Sitä paitsi - vaikkei sillä olekaan niin väliä - tämä tuntui silti olevan hyvin osa juonta, kun Will tuli mainituksi. Myös Susanin mahdollisesti arvattava ihastuminen Edwardiin tuntui hyvältä yksityiskohdalta. Lempparini oli kyllä se, että Mia juoksi Charlotten perään loitsutunnilta - se tuntui syventävän kaksikon ystävyyssuhdetta! Ei ihmekään, että Charlotte oli teosta otettu. "Ja jos näin sattuisi useamminkin, viisi pistettä olisi jo iso luku." oli todella hyvä virke, ja sama järkeily pätee moneen muuhunkin juttuun, eli se oli hieno viisaus tarinan keskellä! Will rikkoi niin hyvin ilkeän luihuisen stereotypiaa, että oli vähän harmi, että muut olivat sitten kuitenkin sen mukaisia. Muutenkin tykkäisin aina kuulla, miksi Charlotte ajatteli heidän olevan ilkeitä - olivatko he tehneet jotakin, vai oliko se vain oletus joka perustui juuri tähän ennakkoluuloon? ;) Joka tapauksessa ihana tarina tavallisesta koulupäivästä, tästä tuli oikein kotoisa olo!

Saat 7 kaljuunaa, 16 tuparia sekä Joka sotkun taikaputsis- ja Oppitunnin omaksuja -merkit!
Aurelia » 26.7

Nimi: Makenna Briggs

14.07.2018 14:00
Ensimmäimen luku
Saisinpa ystävän

Minua huimasi hieman kun pölähdin Melville Briggsin kartanon takkaan. Hormiverkossa matkustaminen ei kuulunut lempipuuhiini ja olin varma, etten koskaan tottuisi siihen. Astuin nopeasti takasta pois, koska isäni ilmestyisi sinne pian minun jälkeeni. Tänään oli perinteisen joka kesän sukutapaamisemme päivä, tai miksi ikinä sitä pitäisi kutsua. Kokoonnuimme koko suku tänne, syötiin ja höpöteltiin jotain turhanpäiväistä.

Myös isän toinen veli Maurice oli jo paikalla, sillä hänen neljätoista vuotiaat tyttärensä Londyn ja Yesenia istuivat ison oleskelutilan sohvilla ja kääntyivät katsomaan minua, mutta eivät tervehtineet tai edes hymyilleet. Samalla hetkellä kun isäni ilmestyi paikalle Maurice ja hänen vaimonsa Tanya tulivat myös huoneeseen.
"Hei Marcus", molemmat tervehtivät isää.
"Tytöt tervehtikäähän Makennaa", Tanya kehotti.
"Moi", he sanoivat yhteen ääneen ja ennenkuin ehdin pelätä Tanyan kehottavan meitä tekemään jotain yhdessä Magnus ilmestyi yhdelle tilaan johtavista ovista.
"Makenna, tuletko sä uimaan? Kai sä otit uimapuvun mukaan?" Poika kysyi.
"Joo", vastasin ja hymyilin vielä Tanyalle ennenkuin juoksin suorinta tietä kartanon läpi takaovelle Magnuksen perään. Tanya oli Magnuksen ja Madgalenen lisäksi niitä harvoja, jotka eivät vihanneet minua koko sydämensä pohjasta.

Kartano oli valtava, mutta olin oppinut tuntemaan sen melko hyvin, saattaisin eksyä vain kolmannessa kerroksessa. Seinät olivat korkeita ja pitkin käytävän seiniä oli tauluja ja muotokuvia. Käytäviä valaisemaan oli taiottu kynttilöitä leijumaan lähelle katonrajaa, mikä oli aika aavemaista, koska kynttilöiden liekit värisivät ja loivat seinille varjoja. Käsittääkseni kartano oli suvun suurin ja hienoin. Se oli kuulunut aikaisemmin Isäni vanhemmille, mutta kun he eivät enää välittäneet asua täällä, he luovuttivat sen vanhimmalle pojalleen, Melvillelle. Isäni oli kolmesta veljeksestä nuorin.

Magnus ja Madgalene olivat Melvillen lapsia. Madgalene oli perheen kuudesta lapsesta vanhin ja ainoa tyttö, Magnus taas oli kolmanneksi vanhin ja vaikka hän olikin minua yhdeksän vuotta vanhempi hän ymmärsi minua parhaiten kaikista maailman ihmisistä. Hän ei kohdellut minua kuin ärsyttävää lasta tai kuin roskaa, kuten kaikki muut.

Isäni sukulaiset olivat perinteikkäitä luihuisia ja suurin osa heistä vihasi minua, koska äitini oli kuulunut rohkelikkoon. Vanhempani erosivat melkein heti syntymäni jälkeen ja he ovat riidelleet kaikesta niin kauan kuin muistan. Olin jo muutaman vuoden asunut kahdestaan isäni kanssa, sillä en välittänyt äidin idyllisestä perhe-elämästä hänen miehensä ja heidän yhteisten lastensa kanssa. Ei hänen miehessään tai velipuolissani ollut pahemmin mitään vikaa, mutta tykkäsin vain olla enemmän omassa rauhassani. Äiti hössötti, että minun ei kannattaisi olla aina yksin, etten syrjäydy. Olinhan niin nuorikin vielä.

Kun pääsin kartanon takapihalle, missä iso uima-allas sijaitsi Magnus oli jo pulahtanut uimaan. Potkaisin kengät jalastani ja riisuin mustan kesämekkoni, jonka alle olin pukenut uimapuvun, joka oli myös musta. Otin vauhtia ja hyppäsin altaaseen. Vesi oli ihanan raikasta ja virkisti kuumaa kesäpäivää.
"Madgalene aikoi tulla myös, mutta en tiedä missä se iso ihmisvauva kuhnii", Magnus nauroi siniset silmät loistaen ja hiukset vettä valuen.
"Itse olet vauva!" kuului takaamme ja samassa Madgalene molskahti myös altaaseen ison vesiloiskauksen saattelemana.
"Katsotaanko kuka on vauva", naisenalku kiljui ja hyökkäsi säälimättä veljensä kimppuun. He olivat niin hauskoja, mutta joskus kadehdin heidän läheistä suhdettaan, koska minusta tuntui, ettei minulla ollut ketään, vaikka pidinkin omasta rauhasta ja yksinolosta. En kuitenkaan tahtonut nyt murehtia sitä vaan päätin nauttia heidän seurastaan.

Kun sain tarpeekseni uimisesta nousin altaasta hetkeksi aurinkotuoliin kuivattelemaan, mutta koska en halunnut ruskettua siirryin Madgalenen tuoman pyyhkeen kanssa auringonvarjon alle.
"Mä oon alkanut tykätä auringon ottamisesta, mulla on jo aika hyvä rusketus", Madgalene sanoi maatessaan silmät kiinni aurinkotuolissa, "me ollaan kaikki muuten aivan valkosia", hän jatkoi tuhahtaen.
"Varo ettet pala tai susta tulee ihan ylikypsän tomaatin näkönen", Magnus sanoi ja virnisti minulle altaan reunalta.
"Varo mitä sanot tai mä tirpasen sulle tomaatin keskelle naamaa."
"Auts", poika huudahti muka loukkaantuneena, "et kai sä ala harjoittamaan perheväkivaltaa?"
"En velikulta, jos olisit hetken hiljaa", Madgalene nauroi. Magnus virnisti minulle taas enkä voinut olla nauramatta.
"Meidän pitäisi kai mennä jo sisälle, voi olla että pöytä on jo katettu", vanhempi serkkuni sanoi ja ponkaisi tuolista ylös. Vetäisin mekkoni takaisin jo kuivuneen uimapukuni päälle ja Madgalene teki samoin, joskin hän suosi vihreää mekkoa.
"Olisin halunnut laittaa mekon jossa oli keltaisia, oransseja ja valkoisia raitoja, mutta äiti käski laittaa tämän", hän paljasti pyöräyttäen silmiään, "ja minä olen muka täysi-ikäinen."

Ruokasalin pitkä pöytä oli tupaten täynnä ruokaa, kun saavuimme sinne ja kartanon emäntä kutsuikin kaikki paraikaa syömään. Otin paikkani isän ja Magnuksen välistä ja istuin pöytään. Meitä oli paikalla nelisenkymmentä, enkä vieläkään tuntenut kaikkia heistä tai edes tiennyt ketä he olivat, mutta ei minua kiinnostanut. Eikä kukaan heistä kai haluaisi minun olevan täällä tänäkään vuonna.

Otin lautaselleni perunoita, kastiketta, pastasalaattia ja porsaankyljyksiä, eikä maku ollut pettymys, mutta jälkiruoaksi tarjotut vadelmaleivokset ja suklaaminttukakku olivat kerrassaan taivaallisia. Melvillen vaimo Claire halusi itse valmistaa ruuat vaikka heillä oli itseasiassa kaksikin kotitonttua, jotka olisi voinut patistaa siihen. Minun kävi niitä sääliksi vaikka ne olivat vanhoja ja kiukkuisia. En ymmärtänyt miksi kukaan tarvitsi itselleen sellaisen.

Kun ilta oli ohi, olin enemmän kuin tyytyväinen päästessäni kotiin. Olin väsyneempi kuin aikoihin ja kotiin tultuani toivotin isälle hyvää yötä ja raahauduin portaat yläkertaan omaan huoneeseeni. Kävin nopeasti pesemässä hampaat yläkerran kylpyhuoneessa, vaihdoin pyjaman päälleni ja sukelsin tyytyväisenä peittoni alle. Kurotin vielä yöpöytäni laatikkoon ja noukin sieltä käteeni kirjeen. Se oli Tylypahkan hyväksymiskirje, jota halusin vain vilkaista nopeasti. Toivoin, että kesä olisi nopeasti ohi, vaikka samaan aikaan olin todella jännittynyt. Ensimmäinen vuosi Tylypahkassa houkutteli, mutta en voinut olla pelkäämättä, mihin tupaan minut lajiteltaisiin, koska mikään vaihtoehto tuskin muuttaisi sukulaisteni asennetta minua kohtaan. Toivottavasti saisin edes ystäviä. Tai edes yhden ystävän.

// Viimeinkin eka tarina :D Toinen luku tuli kirjoitettua valmiiksi jo ennen tätä ja omasta mielestäni se on paljon parempi kuin tämä, mutta halusin kirjoittaa tälläisen täyte luvun ennenkuin hypätään Tylypahkan junaan!

Vastaus:

Toinen luku onkin varmasti sitten jo todella hyvä, koska tämä oli jo erinomainen tarina! Täyteluku oli hyvä valinta, oli mukavaa lukea vähän Makennan perheestä ennen Tylypahkaan siirtymistä. Koska Makennan tarina selvästi keskittyy teemoiltaan ainakin suureksi osaksi perheen ennakkoluuloihin ja odotusten täyttämiseen, oli hyvä saada juuri näille piirteille alustusta. Olisin tykännyt lukea niistä vielä vähän lisääkin: tässä kerrottiin, että perhe vihaa Makennaa, mutta sitä ei varsinaisesti näytetty. Se olisi tuntunut vielä vaikuttavammalta, jos perhejuhlissa olisi sattunut jotakin, mikä olisi tuonut sen ilmi: esimerkiksi jonkinlainen luihuisten paremmuutta koskeva keskustelu tai huomaamaton viittaus Makennan äitiin olisi tuonut lisäpainoa. Myös Makennan tuntemuksia koskien suvun vihaa olisi voinut kuvailla lisää, niin tarinaan olisi tullut vahvemmin jännitettä. Tällaiset tulivat mieleen, ihan vain siksi, että tarina oli jo nyt niin upea, että se jätti haluamaan lisää! Kuvailu oli lumoavaa: kartano tuntui hyvin taianomaiselta paikalta, ja aloitus hormiverkolla matkustamisesta aloitti tarinan pehmeästi, ennen kuin johdit kertomaan perheen taustasta. Magnus ja Magdalene olivat ehdottomasti parasta tarinassa, heidän naljailunsa oli nerokasta ja hauskaa luettavaa. Harmi etteivät he ilmeisesti ole enää Tylypahkassa, koska olisi ollut mahtavaa lukea heistä lisääkin! :') Jatkoa odotellen!

Saat 8 kaljuunaa, 18 tuparia sekä Kuvailukunkku-, Miljöön muotoilija- ja Hymyhuulten hilaaja-merkit!
Aurelia » 26.7

Nimi: Poesy Cherish

10.07.2018 16:25
Luku 4 - osa 1

Siinä paha missä mainitaan, jälleen kerran. Ihana tuvanjohtajamme mustassa kaavussaan, rasvaisilla hiuksillaan ja yrmeällä naamalla ilmestyi oleskeluhuoneeseen. Hän ilmeisesti tuli jakamaan lukujärjestykset.
”Taidamme olla yhtä iloisia hänen näkemisestään kuin hän on meidän”, Teresa kuiskasi minulle silmiään pyöräyttäen. Nyökkäsin tälle mahdollisimman huomaamattomasti samalla kun otin Kalkarokselta lukujärjestyksen. Käännyin katsomaan lukujärjestystäni, heti ensimmäisenä huomenna oli yrttitietoa. Irvistin pienesti, kyseinen aine ei kuulunut suosikkeihini. Ei yrttitiedossa varsinaisesti ollut mitään vikaa, mutta minua ei ollut koskaan kiinnostanut kasvit. Yrttitiedon jälkeen oli taikuuden historiaa, pystyin jo näkemään kuinka Terry kuorsaisi vieressäni samalla kun minä parhaani mukaan yritin kuunnella, mutta ajatukseni harhailivat koko ajan muualle.
”Sentään saadaan olla huominen ilman Kalkaroksen nyrpeää naamaa”, Terry sanoi ja heittäytyi sohvalle niin ettei kukaan muu voinut istua kun hän levittäytyi kokonaan siihen. Muut kääntyivät katsomaan tätä ehkä jopa turhautuneen oloisina. He kyllä tiesivät että minä ja Terry emme pitäneet Kalkaroksesta, ja että Terry toi sen usein esiin. Siitä huolimatta, aina kun sanoimme jotain asiaan liittyen, muut katsovat meitä kuin he olisivat nähneet ankeuttajan. Aluksi he olivat myös kuiskutelleet keskenään, koittaneet arvata miksi me emme pitäneet tuvanjohtajastamme. Itse asiassa en ollut itsekään varma miksi näin oli, mutta en vain voinut sietää häntä. Onneksi tällä kertaa kukaan ei alkanut selittämään Kalkaroksen upeita puolia vaan puheenaiheena toimi suunnitelma, jolla voittaisimme tupamestaruuden tänä lukuvuonna. Terry osallistui aina silloin tällöin keskusteluun, toisin kuin minä. Keskityin vain kuuntelemaan. Kun sotasuunnitelma oli tehty, ihmiset alkoivat pikku hiljaa painua makuusaleihin. Jaoin makuusalin Terryn ja Sandran lisäksi kahden muun tytön kanssa. En ollut vuosien varrella juurikaan tutustunut näihin tyttöihin. He vaikuttivat stereotyyppisiltä kuuluisilta tytöiltä jotka ovat töykeitä kaikille, tärkein asia heille oli ulkonäkö ja ilmeisesti kuulemani mukaan he olivat todella rikkaita. Ja jos tuo piti paikkaansa, olin todella iloinen siitä että en ollut heidän ystävänsä. Kuuntelin puolella korvalla muiden keskusteluja, olin niin väsynyt ettei keskittymiseni riittänyt huolella kuuntelemiseen. Lopulta vaivuinkin pikku hiljaa uneen.

Aamulla heräsin siihen tunteeseen, että minua ravisteltiin. Avasin silmäni ja näin Terryn joka piti kiinni hartioistani.
”No vihdoin! Olen koittanut herättää sinua jo ainakin… tunnin!” nostin hieman toista kulmaani. En uskonut että ystäväni jaksaisi yrittää niin kauan. Hän irrotti otteensa hartioistani ja istui sänkyni reunalle. Samalla minä nousin istumaan ja haukottelin pienesti.
”No? Miksi herätit minut? Olemmeko myöhässä?” kysyin ja Terry pudisteli päätään. Hän kertoi unesta, jonka oli nähnyt. Siinä hän oli seikkailut jossakin pyramidin kaltaisessa paikassa, ja oli selvästi etsinyt jotain.
”Valitettavasti heräsin ennen kuin löysin mitään”, hän sanoi hieman harmistuneena. Taputin pienesti hänen olkapäätään.
”Se oli vain unta. Maailma ei kaadu siihen, jos et saa tietää mitä etsit siinä unessa”, sanoin lohduttavasti. Terry mutisi jotain ennen kuin nousi ylös:
”Parasta pukeutua että ehdimme tunnille.” Nyökkäsin ystävälleni ja nousin itsekin ylös. Pukeuduimme molemmat koulupukuihimme, lisäksi siistimme nukkumisen jäljiltä sekaisin olevat hiuksemme. Minun hiukseni näyttivät aina aamuisin räjähtäneiltä. Kun olimme molemmat valmiita, lähdimme yhdessä kohti kasvihuoneita, joissa yrttitiedon tunnit pidettiin. Tunti olisi yhteinen Korpinkynnen kanssa, eli tulisin näkemään lisää uutta poikaa, Hugoa.

Seisoskelimme Terryn kanssa kasvihuoneiden lähistöllä kun näimme yrttitiedon opettajan, Pomona Verson kiitävän kohti kasvihuoneita. Hassua, yleensä hän oli aina kunnolla ajoissa ennen tuntia. Nyt tunnin alkuun oli vain pari minuuttia. Oppilaat valuivat kukin omaa tahtiaan professorin perässä luokkaan.
”Anteeksi että tulen tällä tavalla myöhässä”, professori Verso katsoi meitä kaikkia pahoittelevasti. Hän selitteli myöhästymistään jollakin sählingillä rehtorin toimistossa. Kaikki oppilaat näyttivät olevan sujut sen asian kanssa, vaikkakin sana sählinki sai jotkut oppilaat kuiskuttelemaan keskenään.
”Mutta se siitä sitten. Siirrytään tunnin aiheeseen, joka on yrmyliinit”, Verso aloitti tunnin. Kuuntelin häntä hieman tylsistyneenä, jotkut muutkin olivat hyvin tylsistyneen oloisia. Vaikkakin Korpinkynnen oppilaista osa näytti asiasta kiinnostuneilta. Katseeni osui Hugo Rademakeriin, hän oli yksi niistä joita ei kauheasti näyttänyt kiinnostavan yrmyliinit. Hän näytti hyvin poissaolevalta, ihan kuin hän olisi ollut ainoastaan vain fyysisesti paikalla. Hänen kylmänsiniset silmänsä näyttivät lasittuneilta ja hänen huulillaan oli vakava ilme.
”Tuossa pojassa on jotain hämärää, mutta minä kyllä selvitän sen”, kuulin Terryn kuiskaavan minulle. Ilmeisesti hänkin oli tarkkaillut Hugoa.
”Hän on vain vähän… kummallinen. Tuskin hän on hämärä tyyppi”, kuiskasin takaisin. En ollut tosin itse varma uskoisinko sitä mitä olin juuri sanonut. Lopputunti sujui normaalisti, lukuun ottamatta sitä kun Teresa välillä kuiskutteli korvaani Hugosta. Katsoin häntä aina tämän jälkeen tiukasti, jotta hän tajuaisi olla hiljaa. Mutta en yllättynyt ollenkaan, kun toinen ei ottanut sanojani kuuleviin korviinsa. Ilmeisesti Terryn kuiskuttelu häiritsi myös professori Verson opetusta, kun tämä yskäisi monta kertaa ystävälleni. Lopulta hän tokaisi meille kipakasti:
”Neiti King, neiti Cherish, jos ette millään voi olla puhumatta toisillenne, olkaa hyvät ja poistukaa luokasta!” Katsoin professoria yllättyneenä, kulmani olisivat varmasti lentäneet pois kasvihuoneesta katon kautta, jos se olisi mahdollista. En ollut koskaan kuullut Verson sanovan mitään tuollaisella äänensävyllä, mutta se ilmeisesti riitti Terryn kuiskuttelun lopettamiseen. Salaisesti, olin hyvin kiitollinen professorille, mutta en voisi koskaan sanoa sitä ääneen.

//tästä tuli omasta mielestä niin iso rimanalitus et hävettää :D

Vastaus:

Ei tosiaan tuntunut miltään rimanalitukselta, tämä oli juuri sopiva tarinanpätkä, joka itse asiassa onnistui herättämään paljon hyviä ajatuksia ja rakentamaan juonta! En tiedä, olivatko ajatuksenherättelyt tarkoituksellisia, mutta Terryn unesta ja pyramidista tuli mieleen, mahtaako Terryn elämässä olla menossa jotakin sellaista, mikä saa hänet levottomaksi ja tuntemaan kuin olisi sokkelossa? Samoin koska Poesy ei muistanut Verson käyttäneen ennen tuollaista äänensävyä, jäin miettimään, mahtoiko hän kuulla, että Terry spekuloi Hugon elämästä, ja siksi vastasi lopulta niin rajusti..? Pidin yhteisistä suunnitelmista tupamestaruuden selättämiseksi - luihuiset ovat sen verran kunnianhimoisia ja yhtenäisiä että ajatus oli erittäin hyvä! Se oli kyllä harmi kuulla, että kaikki muut luihuiset vaikuttivat kovin negatiivisen stereotyyppisiltä. Olikohan Sandra kuitenkin myös muiden luokkalaisten ystävä? Myös Verson mainitsema "sählinki" herätteli kovasti uteliaisuutta - eli tarinassa oli hienosti ainesta vaikka mihin! Ei muutenkaan tarvitse huolehtia "laadusta" tarinaa lähettäessä: antamani parannusehdotuksetkin ovat vain ehdotuksia joita itselleni tulee mieleen, eivät siis millään lailla tarinan negatiivistä kritiikkiä! Tämä oli erinomaisen hyvä syvennys kokonaisjuoneen! :')

Saat 8 kaljuunaa, 17 tuparia sekä Keskustelukeisari-merkin!
Aurelia » 26.7

Nimi: Cecy Crystal, Rohkelikko

07.07.2018 13:15
Luku 4 –
Cecy heräsi sateen ropinaan. Hän katsoi kelloa. Se oli kuusi. Cecy laittoi kaavun ylleen ja harjasi hiukset. Hän otti Loitsujen käsikirja ykkösen ja meni oleskeluhuoneeseen. Siellä ei ollut ketään, joten Cecy valitsi pehmeän nojatuolin nurkasta, minne takkatuli lämmitti juuri sopivasti. Hän alkoi tutki kirjaa.
Puoliseitsemän aikaan Bethanie tuli oleskeluhuoneeseen, vaaleanpunainen aamutakki yllään.
”Moi”, Cecy sanoi.
”Moi! Luetko sinä oppikirjaa?” Bethanie kysyi ihmeissään. Cecy nyökkäsi ja jatkoi lukemista.

Hieman myöhemmin oleskeluhuoneen poikki alkoi kävellä ihmisiä aamupalalle. Cecy päätti hänkin lähteä ja meni makuusaliin. Hän laittoi kirjan pois ja herätti Rosien.
”Rosie, aamupalalle”, Cecy sanoi ja Rosie käänsi kylkeä ja sanoi:
”Ei vielä, äiti.”
”Rosie, minä en ole äitisi. Olemme Tylypahkassa”, Cecy sanoi nauruaan pidätellen. Rosie kirkaisi ja nousi istumaan.
Rosien puettua kaapunsa päälle, he lähtivät aamupalalle. Cecy ja Rosie menivät portaat alas oleskeluhuoneeseen, missä istui vain kaksi poikaa, sillä kukaan ei ollut vielä syönyt. Cecy astui muotokuva-aukosta.
”Tuossa on Lihava leidi”, Rosie sanoi Cecylle.
”Joo, tiesin. Minun isäni on kertonut. Hän oli Rohkelikossa”, Cecy sanoi. Bethanie käveli vähän edempänä. Cecy ja Rosie kävelivät monet portaat alas Bethanien perässä, kunnes saapuivat viimeisille marmoriportaille. He kävelivät suureen saliin, avonaisista ovista ja vasta nyt Cecy huomasi, että katto oli lumottu sään mukaisesti. Katto oli tummanharmaa, mutta ulkona ei satanut vielä. Cecy istui Rosien viereen Rohkelikon pöytään. He ottivat lautasilleen puuroa ja alkoivat lusikoida sitä suuhun. Cecy ei voinut puhua Lomenista Rosien kanssa, sillä ympärillä oli muita. Pian professori McGarmiwa tuli jakamaan lukujärjestykset. Heillä oli ensimmäiseksi muodonmuutoksia.

Syötyään he hakivat Rohkelikkotornista koululaukkunsa ja lähtivät etsimään muodonmuutosluokkaa. Kun he olivat kulkeneet toivottomina pari kerrosta läpi, Cecy huomasi Adellen.
”Adelle!” Cecy huikkasi. Adelle kääntyi katsomaan häntä ja hymyili.
”Moi! Miten menee Rohkelikkokaksikolla? Jos en aivan väärässä ole, ensiluokkalaisia tyttöjä olette vain te. Olenko oikeassa?”
”Joo, olet oikeassa, mutta voisitko neuvoa meidät muodonmuutosluokkaan?” Rosie kysyi Cecyn takaa.
”Joo, tottakai voin, muut ovat kirjastossa, kun niillä on hyppytunti kohta, olin ainoa joka piti yrttitiedon. Muut eivät jaksa opiskella niin paljoa”, Adelle sanoi ja tuhahti. Ilmeisesti Adelle tykkäsi kovasti opiskelusta. Hän lähti portaita alas. Cecy seurasi perässä. Muodonmuutosluokan edessä oli jo ensiluokkalaisia tyttöjä sekä poikia. Hetken katsottuaan Cecy totesi, että he olivat Korpinkynsiä ja Rohkelikkoja. Adelle lähti kohti portaita.
Muodonmuutosluokan ovi avautui ja professori McGarmiwa astui sivuun ja päästi oppilat sisään luokaan. Cecy istui eteen ja kaivoi Muodonmuutokset aloittelijoille kirjansa laukustaan.
”Hyvää aamupäivää”, professori Mcgarmiwa toivotti ja luokasta kuului muminaa. Professori McGarmiwa kertoi mitä tarkoitti muodonmuutos. Heidän piti avata kirjan ensimmäinen aukeama, lukea se ja koittaa muuttaa höyhen lehdeksi, kun McGarmiwa oli myös selittänyt sen. Cecyllä oli suuria vaikeuksia höyhenen muuttamisessa. Kukaan muukaan ei saanut muutettua höyhentä lehdeksi. Professori McGarmiwa tuli Cecyn luokse ja selitti hänelle mitä hän teki väärin:
”Heilauta rannettasi ihan vähän näin.” Professori näytti höyhenen muodonmuutoksen vielä kerran Cecylle ja katsoi Cecyä. Kun Cecy seuraavan kerran koitti sitä, hän sai höyhenen muuttumaan lehdeksi.
”Kymmenen pistettä Rohkelikolle”, McGarmiwa sanoi. Hän käveli kahden pojan luokse ja sanoi heille tiukasti:
”Tämä on oppitunti. Mikäli juttelu on tärkeämpää kuin oppiminen mielestänne, voitte poistua luokasta nyt ja tulla illalla seitsemältä tänne opettelemaan tätä.” Pojat katsoivat noloina toisiinsa ja yrittivät uudelleen.

Oppitunnin jälkeen he kiiruhtivat hyvillä mielin taikakausien historian tunnille. Cecy oli hyvällä tuulella, koska hän oli oppinut ensimmäisen asiansa Tylypahkassa. Rosie ilmoitti olevansa iloinen siitä ettei ollut oppinut mitään.
”Ei se minua haittaa, etten oppinut mitään. Olen vain iloinen, että aloitan uuden perinteen Scotchien suvussa. Kaikki muut suvussani ovat oppineet ensimmäisellä oppitunnillaan jotain, Tylypahkassa. Minä aloitan ylpeänä uuden perinteen, jonka mukaan ensimmäisellä oppitunnilla ei saa oppia mitään. Toivon, että tulevat lapseni jatkavat sitä perinnettä”, Rosie sanoi erittäin hyväntuulisesti ja Cecy huomasi, että Rosie oli ystävällinen ja huomaavainen, mutta ei välittänyt paljoakaan opiskelusta.

Professorista ei saanut kovin mukavaa ensivaikutelmaa, kun hän leijui seinän läpi luokkahuoneeseen, oppilaiden jo saavuttua luokkaan. Hän esittäytyi professori Binnsiksi ja kertoi ylpeänä, että hän oli päättänyt ettei äkillinen kuolema saanut vaikuttaa opettamiseen. Niinpä hän opetti, vaikka oli aave. Hän alkoi puhua taikamaailman historiasta ja useimpia alkoi tylsistyttää niin paljon, että he nukahtelivat, tai juttelivat hiljaa. Cecy kuitenkin teki ahkerasti muistiinpanoja professori Binnsin puheesta. Cecy katsoi Rosieta joka jutteli jonkun Korpinkynnen tytön kanssa.

Lounaan jälkeen oli pimeyden voimilta suojautumisen tunti, joka oli ensimmäinen yhteinen tunti luihuisten kanssa. Luihuisista huomasi heti, että he olivat itsekkäitä ja nenäkkäitä. Pimeyden voimilta suojautumista opetti professori Swift. Hän oli ystävällinen ja lempeä. Hän ei suuttunut helposti. Professori Swift oli lyhyt ja pienikokoinen. Hän oli vain Cecyn pituinen. Cecy oli kyllä pitkä ikäisekseen, mutta silti hyvin lyhyt aikuiseksi. Professori Swift oli ensimmäistä päiväänsä Tylypahkassa. Kun hän oli esitellyt itsensä, hän kertoi sen päivän työn. Vaikka he olivat vasta ensiluokkalaisia, professori Swift halusi, että he käsittelivät mörköä. Niinpä hän käski nyt oppilaat riviin luokan takaosaan.
”Kun mörkö tulee vaatekaapista, se omaksuu sen asian, mitä kukin pelkää eniten. Siispä kutsun teidät vuorotellen eteen, jotta mörkö saa omaksua sen asian, mitä edessä oleva oppilas pelkää eniten. Kun mörkö tulee, edessä oleva oppilas keskittyy ajattelemaan jotain hassua, osoittaa sauvalla mörköä ja huutaa: naurretavuus! Esimerkiksi, jos mörkö omaksuu jonkun hahmon, sen päälle voi taikoa todella hassut vaatteet niin, että oppilaat alkavat nauraa. Mörkö nimittäin hämmentyy naurusta”, professori Swift sanoi iloisesti ja oppilaat alkoivat miettiä. Professori Swift kutsui rivin reunimmaisen pojan eteen ja avasi sauvallaan kaapin. Poika oli Rohkelikosta. Mörkö muuttui käärmeeksi ja rivistä kuului kirkaisuja. Poika sanoi:
”Naurrettavuus!” Käärmeen pää leikattiin näkymättömällä veitsellä pois, ja jäi kierimään lattialle. Mörkö hämmentyi naurusta ja pakeni kaappiin. Cecy oli seuraavana rivissä. Hän astui eteen, muttei edes tiennyt mikä möröstä tulisi. Hän ei tiennyt, mikä pelotti häntä eniten. Professori Swift avasi kaapin ja mörkö tuli ulos. Cecy jäi seisomaan nolona ja hölmistyneenä. Hänen edessään seisoi Lomen Valedro. Lomen sihisi kiukusta rivissä ja Cecyn silmiin kihosi kyyneleet. Hän juoksi pois luokkahuoneesta. Professori Swift kiiruhti perässä ja pyysi seuraavaa astumaan eteen. Cecy meni tyhjään luokkahuoneeseen, ja Swift seurasi perässä.
”Tuota.. olitko ajatellut valmiiksi, mikä sinua pelottaa eniten?” professori Swift kysyi vaivaantuneesti. Cecy pudisti päätään, kyynelten valuessa poskilla.
”Opettajat huolehtivat kyllä oppilaista. Mitä pahaa Lomenissa voi olla? Nyt on ensimmäinen koulupäivä, mistä voit tietää minälainen Lomen on? Oletteko kenties ennestään tuttuja?” professori Swift kysyi ystävällisesti. Cecy pudisti päätään. Hän ei misään nimessä kertoisi epäilyksiään opettajille. Ei ainakaan ennen kun hän saisi lehden. Cecy pyysi anteeksi.
”Ei se mitään. Palataanko tunnille?” Swift kysyi ja hymyili. He nousivat ylös ja palsivat viereiseen luokkahuoneeseen. Rosie seisoi edessä. Lomen seisoi rivissä kuiskien kolmelle luihustoverilleen. Hän vilkuili ja osoitteli Cecyä. Professori Swift palautti järjestyksen ja tunti jatkui. Cecyn ei tarvinnut käsitellä tunnilla mörköä. Hän palaisi myöhemmin ja näyttäisi vain professorille, että hän osaa käsitellä mörköä.

Iltaseitsemältä Cecy käveli käytäviä pitkin pimeyden voimilta suojautumisen luokkahuoneeseen. Professori Swift istui jo pöydän takana hymyillen. Pöydät olivat luokan reunoilla ja kaappi värisi.
”No niin, muistatko ohjeeni?”Swift kysyi.
”Kyllä”, Cecy sanoi ja astui kaapin eteen. Swift osoitti sauvallaan kaappia ja sen ovet heilahtivat auki. Mörkö muuttui heti Lomen Valedroksi. Cecy osoitti sauvallaan mörköä ja sanoi kuuluvasti:
”Naurrettavuus!” Lomenin musta kaapu vaihtui vaalenpunaiseksi tyttöjen juhlakaavuksi. Kaavussa oli röyhelöitä ja pitsiä. Se oli kaunis, ja Cecy olisi halunnut itselleen sellaisen, mutta Lomenin päällä se näytti erittäin hassulta. Jotta mörkö palaisi takaisin kaappiin, Cecy ei pidätellyt nauruaan. Nauru oli kaikesta huolimatta kuitenkin hieman vaaivaantunutta, mutta mörkö hämmentyi ja palasi kaappiin. Professori Swift hymyili edelleen.
”Hyvää työtä. Sait Rohkelikolle viisi pistettä taitavasti lausutusta loitsusta. Lausuit loitsun selkeästi ja kuuluvasti, välittämättä siitä miten vaivaantunut olit. Ja kyllä vain huomasin, että olit vaivaantunut. Se ei haittaa. Ei haittaa sekään, että mörkö omaksui Lomen Valedron hahmon ja sai vaaleanpunaisen juhlakaavun ylleen. En tosin ymmärrä miksi se pelottaa sinua kaikesta eniten, mutta se ei ole asiani. Teit erittäin hyvää työtä. Voit lähteä.” Cecy hymyili varovaisesti, saamistaan kehuista. hän lähti ja sulki oven perässään. Ilmeisesti tieto siitä, että mörkö oli ottanut yhden oppilaan muodon, oli levinnyt, koska Cecyn kävellessä käytävillä, ihmiset alkoivat kuiskia kiivaasti. Lihavan ledin luona Cecy huokaisi helpottuneena ja sanoi tunnussanan. Lihava leidi heilahti sivuun.
”Olitko se tosiaan sinä? Sinäkö se olit? Miksi pelkäät juuri häntä eniten?” kuului joka puolelta oleskeluhuoneesta, kun Cecy astui sisään. Cecyn silmistä purskahtivat kyyneleet ja hän käveli ripein askelin makuusaliin. Rosie istui sängyllään ja hymyili iloisesti.
”Pöllö toi juuri vanhan Päivän profeetan”, Rosie sanoi. Cecy kuivasi kyyneleet ja pakotti kasvoilleen jonkinlaisen hymyn. Hän irrotti lehden ja sen mukana tulleen kirjeen. Pöllö lehahti nopeasti ikkunasta ulos. Cecy rullasi auki Päivän profeetan ja alkoi lukea.

Harry Potterin uskomaton sankarietko
Kuuluisa Harry Potter, ainoa henkilö joka on koskaan jäänyt henkiin tappokirouksesta, suostui vihdoinkin antamaan haastattelun, hänen kukistettua tiedät-kai-kuka. Harry Potter sanoi:
”Lordi Voldemort oli kaukaista sukua Luihuiselle, yhdelle Tylypahkan noitien ja velhojen koulun perustajista. Lordi Voldemortin isoisä oli Lomen Kolkko. Kolkon tytär Merope meni naimisiin jästin, Tom Valedron kanssa. Merope käytti Tom Valedroon luultavasti lemmenjuomaa, koska tämä jätti Meropen, vähän ennen tämän lapsen syntymää. Merope synnytti orpokodissa, ja tunti sen jälkeen kuoli. Sitä ennen hän kuitenkin sanoi orpokodin johtajalle, että lapsen nimeksi pitäisi tulla Tom Lomen Valedro...”
Cecy oli lukenut tarpeeksi. Hän oli saanut kaiken tarvitsemansa tiedon, ja loput hän lukisi myöhemmin. Rosie hengitti kiivaasti Cecyn vieressä.
”Sinä olit oikeassa.”
Cecy avasi vanhempiensa lähettämän kirjeen.

Rakas Cecy, ihmettelimme kirjettäsi lukiessa kovasti, mikä on hätänä. Oletamme kuitenkin, että kerrot myöhemmin lisää tietoa. Hienoa, että päädyit Rohkelikkoon!
Rakkaudella: äiti ja isä

Vastaus:

Voi, kylläpä Cecylle ehti tapahtua ensimmäisen koulupäivän aikana! Tässä oli sopivasti ekan päivän juttuja, ja niiden ulkopuolinen juoni oli hyvin punottu oppituntien sekaan. Rosie oli ihanan positiivinen, vaikka ei oppinutkaan mitään! Tietenkin on aina parempi, jos oppii, mutta ystävänä on aina mukavampaa olla iloisten ja positiivisten ihmisten ympäröimänä kuin synkkien! Kappaleidenvaihdoista useat olivat oikein hyvin lopetettuja tässä tarinassa, esimerkiksi McGarmiwan "Tämä on oppitunti" puhe oli sopivan tuima opettajalta, ja "Cecy huomasi, että Rosie oli ystävällinen ja huomaavainen, mutta ei välittänyt paljoakaan opiskelusta" oli jollain tavalla kuivan huumorintajuinen, vaikka vain kuvasikin Rosieta ytimekkäästi. Kohtaus mörön kanssa oli erinomainen - hieno juonenkäänne, että mörkö muuttuu toiseksi luokkalaiseksi, ja Cecy joutuu sitä kautta huomion keskipisteeksi! Yleensä tarinoissa kehotan keksimään mahdollisimman monet hahmoista ja juonesta itse, niin että mielikuvitus saa mahdollisimman paljon työtä. Valedron ottaminen mukaan tarinaan on itsessään hyvin kekseliäs idea ja olet kirjoittanut siitä todella mukaansatempaavasti, mutta olisin tykännyt vielä enemmän, jos hänet olisi korvattu jollakin omalla mysteerioppilaalla. Kuten opettaja ehdotti, oppilas olisi voinut olla joku, johon Cecyllä oli yhteys koulun ulkopuolella - tai jonkun keksityn pimeän velhon nuori ilmestys! Joka tapauksessa pidin kovasti loppupuolesta, kun Cecy kaikesta huolimatta kuivasi kyyneleet ja jatkoi tapauksen selvittämistä! Vastoinkäymiset saavat yleensä aina kannustamaan henkilöä yhä kovemmin, kuten tässäkin tapauksessa :')

Saat 8 kaljuunaa, 19 tuparia sekä Lockhartin lempilapsi-, Pöllöposteljooni-, Mysteerimetkuilija-, Lehdenlukija- ja Kappaleenkatkoja-merkit! Tämä olikin varmaan jo ennätysmäärä merkkejä kerralla!
Aurelia » 26.7

Nimi: Elizabeth Swan, Korpinkynsi

06.07.2018 10:46
Laskeuduimme marmori portaita ripeästi. Liemituntimme alkaisi viiden minuutin kuluttua. Äkkiarvaamatta minua alkoi heikottaa ja astuin vahingossa kahden askelman yli ja huomasin kaatuvani eteenpäin. Yritin ottaa käsillä vastaan mutta pääni kolahti joka tapauksessa erittäin kovaa alimpaan portaaseen. Tunsin hetken kamalaa kipua päässäni ja kuulin Hannahin huolestuneen ääneen, sitten kaikki musteni.
Heräsin pimeässä huoneessa ja kun ajattelin että tarvitsen valoa, ne syttyivät. Valo tuli kynttilöistä joita oli seinillä. Ne valaisivat ison, tumman, kivestä rakennetun ja aution huoneen. Paitsi että huone ei ollutkaan autio, vaan täynnä ihmisiä. Kaikilla oli kaavut ja huput päässä. Kaikki näyttivät tuijottavan jotain, mitä minä en nähnyt. Silloin kuulin pääni sisällä äänen joka kuiskasi: varo askeliasi. Ja silloin silmäni rävähtivät auki ja tajusin nähneeni unta. Makasin sängyssä ilmeisesti sairaala siivessä ja ympärilleni oli kerääntynyt pieni joukko supattavia ihmisiä. He kuitenkin hiljenivät kun huomasivat minun heränneen. Kaikki olivat vakavan näköisiä ja huolestuneita. Aloin miettiä mikä minussa oli saanut heidät huolestumaan niin pahasti. Minähän olin vain nähnyt unta. Vai olinko? Yhtäkkiä tajusin etten tiennyt miten tai miksi olin sairaala siivessä. Nyt minua alkoi hermostuttaa. Miksi kaikki tuottivat minua oudosti?
“Mitä? ” minä ärähdin.
“Sitä vain että olet ollut tajuttomana päivän”, sanoi matami Pomfrey.
“Päivän?! ” huudahdin järkyttyneenä.
Kun ihmiset pikkuhiljaa lähtivät ympäriltäni tajusin miten iso huone oli. Siellä oli sänkyjä, ovia, isot ikkunat, tajusin hämärästi että jokin vaivasi minua. Tajusin että makasin jonkin kovan päällä. Hapuili selkäni alle mutta en tuntenut mitään. Sitten käteni liukui kaavun taskuun ja huomasin että olin maannut mummin antaman medaljongin päällä. Otin sen ulos taskusta, ja huomasin että sen kääntöpuolelle oli painettu sanat: varo askeliasi. Olin varma että ne eivät olleet siinä aiemmin. Kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin.

Vastaus:

Hui, lopussa kävivät kylmät väreet omankin selkäni läpi! Unen olit kirjoittanut tosi jännittävästi, ja tuo "varo askeliasi" kuulostaa todella mystisen pahaenteiseltä. Mistä oikein voi olla kyse, ja miten sanat liittyvät mummin antamaan medaljonkiin? Sanoille tuli hienosti painoarvoa, kun ne tulivat esiin ensin unessa ja sitten vasta tarinan lopussa medaljongin kääntöpuolella. Myös Elizabethin heikotus kuulostaa kummalliselta... Tarinassa oli hyvin mukana erilaisia aisteja, kuuloaisti ihmisten hiljetessä ja näköaisti pimeydessä. Kaikista eläväisimmältä tuntui tuo, että Elizabeth makasi jonkun kovan päällä, ja löysi sitten medaljongin - kuulostaa siltä, että siinä on tosiaan erikoista taikaa. Oikeinkirjoituksesta sen verran, että marmoriportaat ja sairaalasiipi kirjoitetaan yhteen. Yleensä jos kuulostaa luontevalta laittaa adjektiivi sanojen eteen, kyseessä on yhdyssana, siis vaikkapa punaiset marmoriportaat tai autio sairaalasiipi. Tarinassa olisi voinut olla rivinvaihto muutamassa kohtaa, esimerkiksi kun Elizabeth heräsi unestaan. Tämä myös eteni tapahtumiltaan melko nopeasti, mutta itse asiassa se sopi tällaiseen hieman salaperäiseen tarinaan oikein hyvin!

Saat 6 kaljuunaa, 14 tuparia sekä Mysteerimetkuilija-merkin!
Aurelia » 14.7

Nimi: Kylie Snow, Luihuinen

04.07.2018 18:39
~luku 3~
Kylie raahasi matka-arkkuaan pitkin Tylypakan pikajunan käytävää. Hän etsi tyhjää vaunuosastoa tai osastoa, jossa hänen paras ystävänsä Sierra olisi.

”Kylie!” kuului Sierran huuto Kylien selän takaa.
Kylie oli ajatuksissaan kävellyt Sierran vaunuosaston ohi.
”Hei Sierra”, Kylie vastasi ystävälleen, samalla kun asteli halaamaan parasta ystäväänsä.

Yhdessä tytöt raahasivat Kylien matka-arkun Sierran osastoon. Saatuaan arkun penkin alle, tytöt istuutuivat juttelemaan kuluneesta kesästä ja odotuksistaan tulevaa lukuvuotta kohtaan.
”Mihin tupaan luulet pääseväsi?” Sierra kysyi ystävättäreltään.
”En tiedä. En usko päätyväni Luihuiseen, koska luonteeni ei mielestäni sovi sinne. Ja yksikään äidin suvun velho ei ole ollut siellä. Entä sinä?” Kylie vastasi.
”Minä taas uskon päätyväni Luihuiseen. Ensinäkin melkein koko sukuni on ollut siellä ja toiseksi olen hyvin kunnianhimoinen, enkä kaihda keinoja saavuttaakseni haluamani”, Sierra vastasi Kylien kysymykseen.

Edellä mainitun keskustelun jälkeen tytöt pelasivat räjähtävää näpäystä ja söivät Sierran ostamia kurpitsaleivoksia. Kun juna oli melkein Tylyahon asemalla päättivät ystävykset vaihtaa kaapuihinsa. kun tytöt olivat saaneet vaatteet vaihdettua, ei mennyt kuin viitisen minuuttia ja juna oli perillä.

”Ekaluokkalaiset tännepäin!” kuului huuto laiturin toisesta päästä. Kylie lähti yhdessä Sierran kanssa ääntä kohti. Kylie katsoi henkilöä, joka huuteli ekaluokkalaisia luokseen ja näki suurimman miehen, jonka oli koskaan nähnyt. Hän ihmetteli miehen kokoa yhdessä Sierran kanssa jonkin aikaa. Tuona aikana loputkin ekaluokkalaiset olivat saapuneet ja valtava mies esittäytyi.
”Moikka! Mä oon Tylypahkan avainten- ja tilustenvahti, Rubeus Hagrid. Lähetään nyt veneille päin, niin pääsette Tylypahkaan”, Hagrid esitteli itsensä.

Ryhmä 11-vuotiaita lapsia lähti Hagridin johdolla kohti rantaa ja veneitä. Kun he pääsivät rantaan, Hagrid sanoi, että jokaiseen veneeseen menisi neljä lasta. Kylie päätyi samaan veneeseen Sierran ja kahden pojan kanssa, joita hän ei vielä tuntenut.

Veneiden lähtiessä liikkeelle, Kylie tarrasi veneen laidoista kiinni, koska pelkäsi tippuvansa. Pian kuului taas Hagridin ääni, joka kehotti katsomaan vasemmalle seuraavan käännöksen jälkeen. Kylie katsoi ja näki ensimmäistä kertaa Tylypahkan. Linna oli vielä suurempi ja rutkasti hienompi, kuin hän oli ikinä osannut ajatellakaan. Sen ikkunat näyttivät upeilta pimenevässä illassa, koska niistä loisti valoa. Tylypahka jäi kuitenkin taas piilon, kun veneet kääntyivät. Lapset eivät enään toista kertaa nähneet tulevaa opinahjoaan matkan aikana. Pian veneet kuitenkin saapuivat määränpäähänsä ja lapset nousivat ylös.

He lähtivät kipuamaan portaita ylös ja tulivat suureen aulatilaan. Joku joukosta tiesi kertoa, että heidän edessään olevasta ovesta pääsi Suureen Saliin. Ekaluokkalaisten joukko hiljeni, kun vanha nainen alkoi puhua heille.
”Hei ja tervetuloa Tylypahkaan. Minä olen professori McGarmiwa ja johdatan teidät nyt Suureen Saliin. Muodostakaa parijono ja käyttäytykää asiallisesti”, professori McGarmiwa sanoi ja lähti oppilaat perässään Suureen Saliin.

Kylien astuessa Suureen Saliin, hänen suunsa loksahti auki. Hän katseli salia suuren kunnioituksen vallassa, mutta salin kattoa vangitsi Kylien katseen. Oikeastaan näytti siltä, että salissa ei olisi kattoa lainkaan. Ekaluokkalaisten päästyä salin eteen, esitteli professori Mcgarmiwa lyhyesti Tylypahkan tuvat. Esittelyn jälkeen hän kiinnitti koko salin huomion huteran näköiseen jakkaraan ja sen päällä lepäävään hattuun. Yhtäkkiä hattu puhkesi laulamaan. laulun jälkeen alkoi lajittelu. Mcgarmiwa pyysi oppilaat eteen satunnaisessa järjestyksessä. Sierran nimi huudettiin melko pian aloittamisen jälkeen ja hattu ilmoitti hänen tuvakseen melko nopeasti Luihuisen. Kylien nimi huudettiin kuitenkin aivan viimeisenä.
”Kylie Cassandra Snow”, kuului McGarmiwan huuto.
Kylie käveli jakkaran luokse ja sai hatun päähänsä.
”Mmm… tämäpä onkin haastava. Sopisit huvin Puuskupuhiin tai Korpinkynteen, muuta paras vaihtoehto on…”, hattu pohti ”LUIHUINEN!”
Kylien päässä oli vain yksi ajatus. Mitä juuri äsken oli tapahtunut?

Vastaus:

Tarinasta tuli oikein hyvä kokonaisuus, kun lajittelussa yllätykseksi muodostui suvun perusteella kaikkein epätodennäköisimpään tupaan päätyminen! Alustit hienosti asiaa ja rakensit jännitystä, kun Sierra ja Kylie puhuivat lajittelusta junassa: koska mieleen oli sen perusteella jo jäänyt, ettei Kylie ehkä päädy Luihuiseen, lajitteluhatun tulos tuntui paljon isommalta käänteeltä kuin jos asiasta ei olisi puhuttu lainkaan. Ehkä Kylie löytää Luihuisen tuvasta ja itsestään puolia, joista ei aikaisemmin tiennyt! Oli hauska juttu, että Sierra oli niin tietoinen itsestään ja tiesi haluavansa Luihuiseen. Hagridin olit kirjoittanut mukavasti, ja hymyilytti hiukan, että tytöt ihmettelivät hänen kokoaan yhdessä. Koko tarina oli mukavan siististi ja sujuvasti kirjoitettu, ja ensisilmäyksen saaminen Tylypahkasta maalaili itsellekin näkymän mieleen. Voisit lisätä tarinaan ja kuvailuun vielä lisää yksityiskohtia, kuten nuo valoa loistavat ikkunat! Pienet asiat ovat joskus parhaita mielikuvan luomisessa: tippuiko katon kynttilöistä steariinia tai haisiko lajitteluhattu joltakin, kun sen laittoi päähän? Lopetus jätti jännittävään paikkaan ja toimi hyvin ytimekkäästi!

Saat 6 kaljuunaa, 15 tuparia sekä Ekaluokan enkeli -merkin!
Aurelia » 14.7

Nimi: Nora Collins

02.07.2018 13:34
Yhdestoista luku
Kolmas pyörä

Sää oli kylmentynyt huomattavasti, mutta toistaiseksi valkoinen joulu vaikutti vain etäiseltä toiveelta. Jouluun oli enää kaksi viikkoa, mikä tarkoitti viimehetken lahjaostosten tekemistä. Olin tilannut suurimman osan lahjoista postimyynnillä suoraan kotiin, mutta halusin vielä ostaa ainakin Hunajaherttuan makeisia perheelleni. Niinpä kävelin Rosalynin ja Henryn kanssa kohti Tylyahon kylää.
”Mennäänkö ensin Kolmeen luudanvarteen? Minä jäädyn”, Rosalyn ehdotti ja me molemmat suostuimme. Pubiin astuminen kylmän viiman keskeltä helpotti heti. Tilasimme kaikki kermakaljat ja etsimme nurkkapöydän, johon istua. Rosalyn ja Henry istuivat kiinni toisissaan pöydän toisella puolella ja minä toisella. Kaikki maistelivat juomiaan ja hetken hiljaisuus tuntui kiusalliselta. Olin jo alun perin hieman epäilevä, kun Rosalyn ehdotti, että menisimme kolmestaan. Tuntui, että kuokin heidän treffejään, mutta Rosalyn oli vakuutellut, että voisin tulla heidän mukaansa. Hetken luulin, ettei tilanteesta voisi saada kiusallisempaa, mutta sitten Rosalyn avasi keskustelun joulutanssiaisista.
”Nora, sinähän en ole löytänyt vielä paria tanssiaisiin?” Rosalyn kysyi, vaikka tiesin, että hän tiesi vastauksen. Pudistin päätäni. Totta puhuen olin miettinyt, jättäisinkö koko tanssiaiset väliin. Minulla ei ollut paria, enkä viitsinyt pyytää jotain tuntematonta ihan vain koska tarvitsin parin. Enkä halunnut olla kolmantena pyöränä Rosalynin ja Henryn kanssa. Sitä paitsi olivatko ne tanssiaiset niin erikoisia? Tuskin meno poikkeaisi viime vuodesta paljoa.
”Kun minä tässä mietin – miten olisi James? Hän on mukava”, Rosalyn ehdotti. Hän se vain tykkäsi etsiä minulle seuraa. Rosalyn oli vieläkin vakuuttunut, että Spencer piti minusta, mutta ei vain ollut uskaltanut pyytää minua parikseen, koska olin suositellut Hannahia. Hän oli kuitenkin yrittänyt etsiä minulle korvaavaa paria, vaikkakin se oli osoittautunut hankalaksi, koska monilla oli jo seuralainen.
”Ei. Tai siis hän haluaa varmasti mennä jonkun muun kanssa, kun tämä on kuitenkin hänen viimeinen vuotensa”, vastasin, yrittäen keksiä järkevää syytä kieltäytymiseen. Eihän Jamesissa mitään vikaa ollut, mutta olin jo tottunut ajatukseen, että jättäisin tanssiaiset väliin.
”Minun mielestäni Jamesilla ei vielä ole paria. Voin kysyä häneltä”, Henry tarjoutui.
”Joo, kysy! Sitten me voitaisiin mennä neljästään”, Rosalyn innostui jo.
”Niin no, ei kai kysymisestä ole mitään haittaa”, myönnyin. Olisi sitten ainakin jokainen kivi käännetty.
”Mahtavaa”, Rosalyn iloitsi ja suuteli Henryä. Se johti kiihkeään kosketteluun, jossa Rosalyn päätyi poikaystävänsä syliin. He taisivat hetkeksi unohtaa, että olin mukana tai ylipäätään, että olimme julkisella paikalla. Siis juuri tämän vuoksi olin ollut vastahakoinen lähtemään heidän mukaansa. Olin myös ehkä hieman kateellinen Rosalynille, koska hänellä oli Henryn kaltainen poikaystävä. Istuin hetken kiusaantuneena pöydässä, kunnes päätin, että oli minun aikani lähteä. Tyhjensin kermakaljamukini ja rykäisin sanoakseni: ”Hei, minä juuri muistin, että minulla on yks koulujuttu tekemättä! Käyn nopeasti vain Hunjaherttuassa, niin nähdään sitten koululla.” Rosalyn irrottautui Henrystä.
”Mitä? Oletko varma?” hän kysyi.
”Olen, pitäkää te vain hauskaa”, sanoin ja poistuin sitten vilkutuksen kera takaisin tuuliseen ulkoilmaan. Tulevaisuudessa tietäisin ainakin kieltäyä, jos Rosalyn pyytäisi viettämään aikaa kolmestaan hänen ja Henryn kanssa. Ja jos James ei suostuisi parikseni (mistä olin aika varma), jättäisin joulutanssiaiset varmasti väliin.

Vastaus:

Sait tarinassa hyvin välitettyä tuon kiusallisen tunnelman, joka syntyy tilanteessa kolmantena pyöränä häilymisestä. Rosalyn on kyllä mielenkiintoinen ystävä, kun selvästi välittää Norasta, mutta ei sitten kuitenkaan kovin paljoa ymmärrä tai ota tätä huomioon. Noralle tanssiasparin etsiminenkin vaikuttaa osaksi olevan vain hänen omaksi huvikseen. Olen varmaan ennenkin sanonut, että olet saanut hänestä hyvän hahmon etenkin siksi, että varmasti monet pystyvät samastumaan tunteeseen, kun kaikki ei aina ystävän kanssa ihan synkkaa! Odotusten perusteella tämä näyttäisi nyt vahvasti siltä, että Nora päätyy menemään tanssiaisiin Jamesin kanssa.. Jos näin tapahtuu, odotan innolla, miten Spencer reagoi tapaukseen! Tartuin tarinassa tuohon lauseeseen: "Olin myös hieman kateellinen Rosalynille, koska hänellä oli Henryn kaltainen poikaystävä." Se selkeytti itse asiassa paljonkin sitä, mikä tarinassa on keskeistä: vaikka Nora tähän asti on tuntunut seurustelua kohtaan välinpitämättömältä, ehkä itsekään asiaa tiedostamatta hän kuitenkin toivoo sitä. Hyvä tarinaa muotoileva pikkutarina!

Saat 7 kaljuunaa, 15 tuparia sekä Silmät sivuhenkilöön- ja Kermakaljailija-merkit!
Aurelia » 7.7

Nimi: Kristian Wheeler, Korpinkynsi

01.07.2018 19:01
Luku 33
~Yhtä ystävällinen kuin jääpatsas~

Joulutanssiaiset. Voi perhana.

Odotin pariani suuren salin ovella räpläten Sylvesterin vanhan, mariininsinisen juhlakaavun hihoja hiven hermostuneena. En tiennyt, hermostuttiko minua enemmän itse tanssiminen vai Yvonne Flint, Olivierin kaksoissisko. Hän oli itse tarjoutunut minun parikseni noin viikko sitten, ja heti siitä asti minulla oli ollut paha aavistus. Yvonne oli lähes yhtä ystävällinen kuin suuren salin jääpatsaat, eikä hän pitänyt minusta yhtään. Jokin osa minusta kai tiesi, että hän vain käytti minua hyväkseen päästäkseen joulutanssiaisiin, mutta toinen osa oli tyytyväinen, että sain edes parin. Ajatukseni keskeytti valkeaan sifonkikaapuun sonnustautunut luihuinen, jonka valkoiset hiukset olivat kiharrettu ja sidottu niin tiukalle poninhännälle takaraivolle, että oli ihme tytön edes voivan kurtistaa kulmiaan lähestyessään minua. Yvonnen huulet olivat maalattu punaiseksi ja hyytävät silmät olivat rajattu mustalla. Suoristin hieman ryhtiäni pyyhkäisten ruskeaa hiuspehkoani pois silmiltäni. Selvitin kurkkuani, mutta Yvonne avasi suunsa, ennen kuin kerkesin itse sanoa yhtään mitään.
“Mennään suoraan saliin”, hän sanoi myrkyllisesti. Nyökkäsin hitaasti viittoen Yvonnea astumaan sisään suuren salin avoimista ovista.
“Naiset ensin”, totesin. Luihuistyttö tuhahti, mutta lipui ovesta sisään kuin yksi Tylypahkan kummituksista minun seuratessa perässä.

Perinteen mukaan ottelijat pareineen avasivat joulutanssiaiset. Minä ja Yvonne olimme keskimmäinen pari, ja tanssilattialla oikealla puolellamme olivat Fortuné ja Idé Clearwater sekä vasemmalla oli Laurente, jonka pari oli ilmeisesti yksi durmstrang - ainakin siitä päätellen, että he puhuivat keskenään venäjää. Kauaa en kerennyt ihmetellä muita pareja, sillä musiikki alkoi soida. Asetin käteni Yvonnen vyötärölle ja astuin ensimmäisen askeleen. Tanssi alkoi. Yritin kuunnella musiikin rytmiä ja asettaa askeleeni sen tahtiin, mutta minä en todellakaan ollut mikään tanssija. Pystyin lähes näkemään kankean tanssimiseni aiheuttaman turhautuneisuuden Yvonnen silmissä. Pyrin olemaan keskittymättä siihen. Olin varma, että tyttö kyllä tiesi, mihin ryhtyi kysymällä, voiko hän olla parini. Täysin varma.

Tanssi tuntui kestävän lähestulkoon ikuisuuden, mikä ei ollut hyvä juttu. Vihdoin se kuitenkin päättyi. Irrotin otteeni Yvonnesta heti, ja luihuinen astui parin jalan päähän minusta. Hän nakkeli hetken niskojaan, laittoi kädet puuskaan ja katsoi minua hyytävästi. Mieleeni juolahti ajatus siitä, että hän olisi pyrkinyt jäädyttämään minut katseellaan. Vääntelin käsiäni vaivautuneena ja katsahdin ympärilleni. Tanssilattialle valui lisää pareja, ja muut ottelijat pareineen olivat valmiita seuraavaan tanssiin.
“Tanssitaanko vielä toinen?” kysäisin päästäkseni eroon kiusalliseksi muuttuneesta tilanteesta. Yvonne pyöräytti silmiään.
“Joo ei todellakaan, tahdon pitää edes loput varpaistani”, hän tiuskaisi ja heilautti kiharrettua poninhäntäänsä. Huokaisin helpotuksesta, en olisi varmaan kestänyt toista tuskaisen pitkää tanssia tuon kylmän tytön kanssa. Sitä paitsi hän muistutti minua aivan liikaa Olivierista, vaikka kaksoset muistuttivatkin toisiaan yhtä paljon kuin yö muistuttaa päivää. Enkä minä tahtonut ajatella Olivieria, olimme päättäneet että olemme vain ystäviä. Niin, ystäviä. Minä en tahtonut olla.

Aika kului ja ensimmäinen tanssi jäi minun kohdallani tanssiaisten viimeiseksi. En tiennyt, minne Yvonne oli kadonnut, mutta lopulta olin ihan tyytyväinen siihen, että sain olla omissa oloissani. Olisin toki viettänyt aikaa myös ystävieni kanssa, mutta en tahtonut tunkea heidän ja heidän parejensa väliin. Sitä paitsi, ilta oli ollut pitkä ja kaipasin jo Korpinkynsien makuusalissa sijaitsevaa lämmintä sänkyäni. En kuitenkaan vielä kehdannut jättää Yvonnea ihan täysin yksin tanssiaisiin, joten päätin käydä vain haukkaamassa hieman raittiimpaa ilmaa. Suuri sali oli täynnä nauravia ja tanssivia ihmisiä, eikä siellä ollut mitenkään helpoin hengittää enää tässä vaiheessa iltaa. Pujottelin ulos eteishalliin tanssivien oppilaiden omasta. Jäin nojaamaan seinään lähellä suuren salin ovea. Kuulin edelleen iloisen puheensorinan, musiikin ja ilmoille kajahtavan naurun helinän, mutta nyt kaikkien niiden äänien ulkopuolella minun oli helpompi hengittää. Oli helpompi hengittää, kun ihan pienen hetken sain olla vain Kristian, enkä Tylypahkan ottelija.
“Rankka ilta?” kuului ääni vasemmalta puoleltani. Vilkaisin äänen suuntaan ja hymähdin.
“No eipä oikeastaan, väsyttää vain. Sitä paitsi siskosi hylkäsi minut ihmisjoukkoon tunneiksi, joten ajattelin että ei se nyt varmaan häntä satuta, jos haukkaan hieman raikkaampaa ilmaa”, vastasin naurahtaen.
“Yvonne on vähän sellainen”, Olivier irvisti. “Onko sinulla edes ollut hauskaa?” Kohautin harteitani hajamielisesti.
“Niin ja näin. Mitä sinä teet täällä?”
“No, en saa mennä suureen saliin, kun en ole neljäsluokkalainen tai kenenkään pari, mutta halusin jutella kanssasi.”
“Mistä?” kysäisin ehkä turhan napakasti.
“Tarvitseeko siihen aina syyn, jos haluaa jutella?” ystäväni vastasi kysymykseeni kysymyksellä, ja olin kuulevinani hiukan turhautuneisuutta hänen äänessään. Kohautin harteitani toistamiseen ja pysyin hiljaa. Olisin minä halunnut jutella hänen kanssaan, mutta en vain pystynyt siihen. Seisoin vain hiljaa ja yritin olla katsomatta Olivieria.
“Selvä”, Olivier tokaisi yhtäkkiä tylysti. “Ei sitten jutella. Hyvää joulua vaan sullekkin, Kristian.” Sen sanottuaan hän lähti harppomaan pois. Olisin halunnut huutaa hänen peräänsä tai juosta pojan kiinni. En kuitenkaan tehnyt kumpaakaan, ja jäin vain katsomaan hänen loittonevaa selkäänsä.

Tanssiaiset kääntyivät loppua kohti, ja onnekseni Yvonnella ei ollut mitään sitä vastaan, että lähdin hieman puolenyön jälkeen. Siispä istuin Korpinkynnen oleskeluhuoneessa yrittäen saada selvää siitä pergamentinpalasta, jonka poimin puuarkusta ensimmäisessä koetuksessa. Sanat, joita pergamentille oli kirjoitettu, eivät olleet edes englantia, vaan pikemminkin täyttä siansaksaa. Eikä vihjeen selvittämistä helpottanut yhtään se, että kirjaimet ikään kuin sulautuivat toisiinsa ja rivit hyppivät silmissä väsymyksen takia, eikä se, että en voinut olla ajattelematta Olivieria. Olin häntä kohtaan todellinen ääliö. Nyt hän ainakin varmaan inhosi minua.

Puuskahdin tuskastuneena ja taittelin lapun siististi kaksin kerroin, kunnes nousin ylös nojatuolista, joka oli aivan takkatulen äärellä. Kiipesin portaat ylös poikien makuusaliin ja kaaduin sängylleni. Minulla olisi vielä hyvää aikaa, jota voin tuhlata kolmivelhoturnajaisten miettimiseen. Hemmetin turnajaiset, enhän minä edes halunnut osallistua koko kisaan. Huokaisin ja suljin silmäni tuntien kuinka unen rauhallinen paino pyyhkäisi ylitseni kuin lämmin peitto. Uni otti minut vastaan omaan turvalliseen syliinsä.

//Kauankohan tätäkin lukua on tullut vetkutettua :'D Noh, tässä se nyt kuitenkin on

Vastaus:

Joulutanssiaisista tulikin todella jännittävä tilaisuus Yvonnen ja Kristianin dynamiikan ollessa niin vihamielinen! Nautin siitä niin paljon, että olisin ehkä toivonut kaksikon keskustelua vielä vähän lisääkin - jotakin huippukohtaa, jossa Kristian olisi vaikkapa Yvonnen kautta saanut Olivierista jotain uutta selville; tai muuta sellaista, jonka varmasti olisit minua paremmin keksinyt :D Tällä kertaa lopputilanne olisi nimittäin toiminut, vaikka Kristian olisi mennyt jonkun tuntemattoman kanssa. Yvonne käytti Kristiania hyväkseen päästäkseen tansseihin, mutta mitä Kristian juonen kannalta sai Yvonnelta, hyvässä tai pahassa? Tällainen tuli lukiessa mieleen, mutta oli taas ihana palata kirjoitustyylisi ja Kristianin persoonallisen äänen pariin! Jo tarinan ensimmäinen rivi osui nappiin ja sai hymyä huulille. Tykkäsin erityisesti kohdasta, jossa Kristian kohteliaisuudesta kysyi toista tanssia, mutta oli itsekin helpottunut Yvonnen torjuessa ehdotuksen. Samoin keskustelussa Olivierin kanssa aisti tunteet ja salatut ajatukset keskustelun taustalla, mikä teki siitä kiehtovaa luettavaa. Kielikuvasi olivat tässä taas aivan omaa luokkaansa, kuten "kuin yksi Tylypahkan kummituksista" ja "pyyhkäisi ylitseni kuin lämmin peitto"! Lähes alusta loppuun ajatukset pyörivät taas hyvin Olivierin ympärillä. Omistusrakenteessa (jollakin on jotakin) verbi on aina yksikössä, eli alussa oikea muoto olisi "jonka hiukset oli" ja "Yvonnen huulet oli". Odotan innolla, miten ihmeessä Kristian saa tuon pergamentin vihjeen selvitettyä! :')

Saat 8 kaljuunaa ja 19 tuparia!
Aurelia » 7.7

Nimi: Faith West

30.06.2018 12:41
Luku 2
//Juna//

Juna-asemalla Faith alkoi heti etsimään oikeaa laituria, mutta hämmentyi huomatessaan, ettei sitä olekkaan.

”Tässä lukee että laituri 9 ¾, mutta eihän sitä ole!” Faith sanoi samalla, kun katseli lippuaan.

”On se! Et ole koskaan ollut mukanamme, kun olen mennyt Tylypahkaan, joten et tiedä siitä”, Fane sanoi.

”Faith, Fane menee edeltä ja mene sinä perässä” Äiti sanoi ja Fane juoksi seinää päin ja katosi.

”Sinun vuorosi Faith. Sinua taitaa jännittää. Niin minuakin ensimmäisellä kerralla. Juokse keskelle, niin pääset junalle”, Äiti kertoi. Faith oli juuri alkamassa juosta, kun eräs tyttö huusi.

”Hei! Älä vielä juokse!” tyttö huusi ja meni Faithin eteen. Faith pysähtyi ja jäi katsomaan tyttöä silmiin.

”Voisinko minä ja veljeni mennä ensin? Eksyimme isoveljestä, ja kun näimme sen pojan, ajattelimme, että löytäisimme isoveljemme”, tyttö kertoi. Tytön viereen tuli joku poika. Poika näytti paljon tytöltä, mutta hänellä ei ollut yhtä pitkiä hiuksia. Pojan hiukset ylettyivät tämän olkapäille, ja osa hiuksista peitti tämän naaman. Faith nyökkäsi tytölle ja pojalle, jotka juoksivat sitten kärryjensä kanssa seinään. Faith katsoi seinää. Hänen oli mentävä sinne myös.

”Minä menen nyt. Näkemiin!” Faith sanoi ja lähti juoksemaan täyttä vauhtia. Pian hän huomasi olevansa Fanen edessä.

”No niin neiti etana, mennään junaan ennen kuin myöhästymme”, Fane sanoi ja alkoi nauramaan.

Junassa Faith istui yksin ja luki kirjaa. Häntä ei silloin paljoa kiinnostanut junan ikkunasta näkyvät maisemat, jotka kiisivät ohi. Faith säpsähti, kun Fane ja tämän ystävät tulivat hänen viereen.

”Hei! Älä nyt yksin kirjaa lue! Pelataan mielummin yhdessä jotain!” Fanen ystävä Arthur sanoi ja kaivoi jotkin kortit esiin.

”Ei kiitos. Minua ei kiinnosta pelata”, Faith sanoi.

”Olet juuri sellainen, miksi sinut kuvittelin, orava”, Fanen ystävä Oscar sanoi ja alkoi nauraa, mutta hiljeni nopeasti Arthurin vilkaistua häntä vihaisesti. Faith jatkoi kirjan lukemista ja pojat päättivät jättää hänet yksin. Kului suunnilleen kymmenen minuuttia, kun Faith kuuli jonkun kävelevän hänen vierelleen. Faith kääntyi katsomaan ketä se oli, ja siinä seisoi sama poika juna-asemalta.

”S-saanko istua t-tähän?” poika kysyi ja kätkeytyi hiustensa alle.

”Kyllä se käy”, Faith sanoi ja jatkoi lukemista.

”O-onko tuo Haltioiden salaisuus osa 14?” Poika kysyi.

”On, oletko lukenut sen?”Faith kysyi nenä yhä kiinni kirjassa.

”Tietenkin! Se on yksi suosikeistani. Olen lukenut jo 16.kirjan”, Poika sanoi innostuneena.

”M-mutta miten? Eihän vielä ole julkaistu kuin vasta 15 kirjaa”, Faith kysyi hämmentyneenä ja katsoi poikaa.

”Se-setäni on kirjailia ja hän...”, Poika ei ehtinyt puhua loppuun, kun Faith keskeytti hänet.

”Kirjoittaako setäsi nämä kirjat!” Faith huudahti ja lähellä olevat alkoivat tuijottamaan. Samassa Faith piiloutui kirjansa taakse. Hän meni vähän sivummalle ja yritti olla niin, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Poika katsoi Faithia ja laittoi hiuksensa korvansa taakse.

”M-minun nimeni o-on Aaron” Poika sanoi. Faith laski kirjansa.

”Hei Aaron! Minun nimeni on Faith, Faith West”, Faith esittäytyi ja jatkoi kirjan lukemista.

”Fane West, Arthur Harris ja Oscar Higgs, tulkaa välittömästi vaunuun numero 1”, Kuului naisen ääni, ja samassa Fane ja Oscar juoksivat ohi, kauemmas vaunusta numero 1. Arthur taas pysähtyi ja kääntyi alkaen kävellä rauhallisesti totellen. Faith laittoi kirjan pois ja lähti kävelemään Fanen perään, mutta joku tarttui hänen käteensä. Se oli Aaron.

”O-onko se Fane veljesi? Voin auttaa etsimisessä”, Aaron sanoi.

”Ei kiitos, en tarvitse apua”, Faith sanoi ja lähti Fanen ja Oscarin perään.

Löydettyään Fanen ja Oscarin Faith meni puhumaan heille.

”Fane, mitä sä teit?” Faith kysyi vihaisena.

”Asia ei kuulu sulle, Orava!” Oscar sanoi ja alkoi nauramaan. Fane kääntyi katsomaan Oscaria.
”Älä hauku mun siskoa! Sitä paitsi, meidän kannattaisi mennä piiloon. Ethän Faith kerro kenellekkään?” Fane kysyi anovasti, mutta anomukset menivät kuuroille korville, ja Faith otti Fanen korvasta kiinni, ja kuiskasi siihen.

”Sähän menet nyt kiltisti vaunuun yksi, ja olet loppumatkan kunnolla”, Faith kuiskasi matalalla äänellä. Fane Totteli Faithia ja samalla Oscar lähti Fanen perään. Faith huokaisi helpotuksesta ja meni vaihtamaan koulukaavun päälle, jonka jälkeen palasi takaisin Aaronin luokse.

”Mä kävin ostamassa joka maun rakeita, haluatko maistaa?” Aaron kysyi.
”Okei”, Faith sanoi ja otti yhden rakeen.

”Korvavaikku”, Faith sanoi ja istui. Aaron hymähti.

”Mä menen vaihtamaan kaavun päälle”, Aaron sanoi ja Faith nyökkäsi.

Faith otti kirjansa esiin ja alkoi lukemaan, eikä oikeastaan mikään häirinnyt häntä loppumatkan aikana.

Vastaus:

Tämä olikin edellistä enemmän keskustelupainotteinen tarina, vaikka paljon ehti sattua! Keskustelu olikin hauskaa, varsinkin, kun Faith itse olisi suurimman osan ajasta mielellään vain istunut rauhassa hiljaa ja lukenut! Faithin monipuolinen luonne tuli kivasti esiin, kun hänen teki mieli piiloutua herätettyään huomiota, mutta hän kuitenkin jutteli mukavasti Aaronin kanssa. Aaron oli mukavan oloinen, ajattelinkin, mahtaako Faith törmätä uudestaan poikaan ja tyttöön heidän tavatessaan juna-asemalla. Tykkäsin kohdasta, jossa Aaron ja Faith puhuivat kirjasta - on aina mahtavaa tavata joku, joka tykkää samoista jutuista! Otit tosi hyvin mukaan edellisen tarinan yksityiskohdan oravien syöttämisestä, kun Oscar ikään kuin "haukkui" Faithia sillä nimellä varmasti asiasta kuultuaan. Onneksi Faith sai Fanen ja Oscarin sittenkin menemään kuuliaisesti vaunuun 1 - vähän niin kuin Faith itsekin viime tarinassa mietti, siinä kohtaa tuntui, kuin hän olisi ollut perheen vanhin sisarus. Vähän jäi kyllä mietityttämään, miksi pojat oikein kutsuttiin sinne? Olivatko he ehtineet tehdä kolttosia jo junamatkan aikana? Hienoa, että vuorosanat alkoivat tässä uudelta riviltä! Rivinvaihtoja ei kuitenkaan tarvitse olla kahta, sillä se tekee tarinasta (omasta mielestäni) vähän hajanaisen tuntuisen. Sopivasti meni siis tuossa "älä hauku mun siskoa!" kohdassa! :)

Saat 5 kaljuunaa ja 14 tuparia!
Aurelia » 7.7

©2018 Tylypahkan taikakoulu - suntuubi.com